TOINEN NÄYTÖS.
Reading edition
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
Lemmes. Sorjo.
SORJO:
Terve! Terveiset sinulle sulhoilta väkevän Suomen.
LEMMES:
Mitä uutta!
SORJO:
Uskomaton into maassa on virinnyt, kansassa kohu vapauden. Kohta on korpi valmihina:
kansa kaikki on aseissa!
LEMMES:
Aseissa sanan ja taian?
SORJO:
Ei, vaan surman ja teräksen! Vireess' on Kalevan jousi, kalpa huotrasta vedetty, veitsi kostohon koholla, torvet on torahtamassa, valkeat välähtämässä, arpakirjat kiertämässä, keräjät keräytymässä. Tulleet on tuhantisina Lapin lapset, Pohjan poiat, Suu-Pohjan väkevät sulhot, Kainuun sankarit totiset, Savon sukkelat urohot, jäämit jäykät, jäkkä-niskat, Karjalan verevät veiot, Turun miehet turpeammat. Kaikki on kansa valmihina Iijoelta Imatran suille, Pällinkorvalta Kolille, Lapinmaasta Laatokkahan, ei puutu mitänä muuta, puuttuu yhtä kansan päätä, kansansa kokoajata, kansan soihdun kantajata, joka kaikille näkyisi, yltäisi ylitse muiden päästä päähän Suomensaaren, poikki myös Viron vesien. Kaipaa joukot johtajaansa!
LEMMES:
Eikö muuta?
SORJO:
Tuon tajuan sanan synkän, armottoman: tuo on kansamme kirous! Nyt jo riitojen ritinä käy pitkin Kalevan maata kuin kyy kulossa taikka sisilisko louhikossa; kukaan tahdo ei totella, kaikki olla käskijöinä.
LEMMES:
Siis miks et sinäkin käske?
SORJO:
Olen päämies ma sukuni, vaan en pää Kalevan kansan! Ei kuulla minuista miestä kansan parhaiden parissa.
LEMMES:
Kuitenkin tapella taidat?
SORJO:
Isken niinkuin ilman kokko! Toki uskon, kohtapuolin painavi minun sanani ehkä rahtuista enemmän vaa'assa vakavan hetken.
LEMMES:
Niinkö?
SORJO:
Saatan sen sanoa:
aukeni tuvassa tuolla äsken taivahat minulle, auvo taivon akkunasta, onni ilmojen ovesta. Lemmes! Ma rakastan —
LEMMES:
Niinkö?
SORJO:
Rakastan rajattomasti, hellin Helka-siskoasi —
LEMMES:
Niinkö?
SORJO:
Hämmästyt! Nimeän sulle seikat kuin ovatkin: kihlasin tuvassa tuolla äsken kaunoisen kapehen.
LEMMES:
Ja Helka?
SORJO:
Punehtui ensin niinkuin puola kankahalla, sitten kalpeni —
LEMMES:
Jumalat!
SORJO:
Ne on neien miel'aloja! Niin sen äitinsä selitti.
LEMMES:
Eikö hän virkkanut mitänä?
SORJO:
Ei! Emo puheli. Taatto —
LEMMES:
Turo?
SORJO:
Katsoi tutkivasti, alta kulmien kyräili. Tarkoituksensa tajusin. Turot on sukua suurta: tasattava taistelulla tuo on arvojen erotus, voitettava voittelolla kukka kuulujen kylien.
LEMMES:
Siksi tahdot nyt tapella?
SORJO:
Varron niinkuin vartiota huomenen hyvin tulevan. — Lemmes! Lemmitkö sinäkin?
LEMMES:
Minä? — Mistä mielehesi aatos järjetön jysähti?
SORJO:
Puhun ilman aikojani, kun on paisuva poveni. Jospa jo saisimme sotia!
LEMMES:
Kaatumista et kavahda?
SORJO:
Sorja on soturin kuolo! Se on kukka kuolon kukka kuin lempi elämän kukka: puhkee sankarin povesta punaruusut kankahalle, kertoo kerkeän tarinan kesä-yöstä pohjolassa, armaan nuoruuden ajasta, ijästä inehmonlapsen.
LEMMES:
Olet miesi onnellinen.
SORJO:
Onnitelloskin minua, kättele kädellä veljen sukuhun isäsi suuren, ylimmäksi ystäväksi, langoksesi laatuisaksi.
LEMMES:
Olkoon onneksi.
TOINEN KOHTAUS.
Lemmes. Helka.
LEMMES:
Haetko Sorjoa?
HELKA:
Sinua etsin, Lemmes, viljonveljyeni. Lienkö saapunut pahasti?
LEMMES:
Pahoin teit, pahemmin tehnet, jos palajat.
HELKA:
Turha tytti! Taaskin mursin miel'alasi.
LEMMES:
Liet sen muinen murtanunna. — Sorjoko sinut lähetti?
HELKA:
Taaskin Sorjo! — Miks minulle miestä mainitset alati, jota tuskin tunnen?
LEMMES:
Tullet vasta tuntemaan paremmin, kun maannet majassa Sorjon, Sorjon vierellä venynet!
HELKA:
Olet tuhma!
LEMMES:
Siks sinulle toistelen nimeä tuota, kun olet Sorjon kihlaneito, Sorjon kaupattu kananen! Sorjon on kullat kulmillasi, Sorjon käädyt kaulallasi, Sorjon sormukset käsissä, Sorjon päärlyt päälaella, kaikki on Sorjoa sinussa, Sorjon mointa morsianta.
HELKA:
Äiti mun koristi äsken, vaikka vasten tahtoani, miehen vierahan koruilla, urhon oudon antimilla.
LEMMES:
Äiti kauppasi kanasen, isä katsoi kaupan päältä. Se oli siskosta tarina!
HELKA:
Lemmes, viljonveljyeni, sääli, säästä jo minua kielen kitkerän sanalta, mielen pienen pistoksilta! Näethän, sattuvat sanasi, vettyvät minulta silmät —
LEMMES:
Sisko, anna anteheksi! Veli on sinulla synkkä. Pidä houkan haastelona, mielipuolisen puheina!
HELKA:
Veli on minulla armas niinkuin auringon hymyily, vaikka peittyykin välistä varjoihin pimeän pilven. Mikä mielesi pahoitti?
LEMMES:
Synkkenin sinusta kuullen kumman Sorjolta sanoman.
HELKA:
Taaskin Sorjo! — Etkö soisi minun miehelle menevän?
LEMMES:
Lie sun pakko. — Mut parempi ois sun olla syntymättä, kasvamatta, kukkimatta, kauniiksi koristumatta, ettet kiehtoisi veriä, miehen mieltä vietteleisi siinnolla sinisen silmän, puunnolla punaisen huulen, ihon valkean ilolla, varren nuoren notkunnalla!
HELKA:
Lemmes! — Kun puhelet, veikko sukkamieleksi sinua voisi luulla —
LEMMES:
Niin olenkin!
HELKA:
Sukkamieli siskostasi!
LEMMES:
Mustasukkainen sinusta joka kankahan kukalle, kauneudestasi kateinen joka rannan ruohikolle, itara ihanastani joka lahden lainehelle, saita siitä, jot' en saanut, koko maailman menolle! — Niin olenkin!
HELKA:
Oudot mulle on sanani —
LEMMES:
Toivon, eivät tuttavammiksi tulisi. Tuska on minulla, tuska —
HELKA:
Miksi tuska?
LEMMES:
Kun jumalat julmat kielsivät minulta, minkä suovat köyhimmälle, köyhimmälle, kurjimmalle: lemmen ylpeän, iloisen, onnen armaansa omata, riemun nähdä rinnallansa ystävän ylimmän riemu!
HELKA:
Saanet kaikkikin kokea, kun rakastut —
LEMMES:
Rakastut! Onko mulla vaalia vapaata? Olen orja lemmen orja, vanki tuntehen tulisen, jok' ei sammu eikä tummu ennen kuin tuvilla Tuonen.
HELKA:
Nyt alan minäkin olla mustasukkainen sinusta. Ken on vienyt veljen multa?
LEMMES:
Kenpä siskoni kadotti?
HELKA:
Olenhan omasi yhä.
LEMMES:
Sorjon morsian olethan, aiothan aviohonsa.
HELKA:
Aion — enkä aio.
LEMMES:
Kuinka?
HELKA:
Annoin vain asian mennä, kun oli pitkälti pitoihin, kauan häihin, karkeloihin.
LEMMES:
Mennä nuoren nuoruutesi?
HELKA:
Kuitenkin lakastun, kukka, kesälehti, kellastunen, surkastun, suvinen heinä. Voin sen heittääkin samalla.
LEMMES:
Miehelle, jota et lemmi?
HELKA:
Lemmin tai en lemmi, tiedät, Turon on talossa tahto.
LEMMES:
Mutta tahtosi omasi? Mitä itse mielit, sisko?
HELKA:
Ja sinä mitäpä mielit?
LEMMES:
Jos oisi minulla valta kuin on mieli —
HELKA:
Miks et jatka? Soisi et Sorjolle minua?
LEMMES:
En.
HELKA:
Ja miks et?
LEMMES:
Kun minulle sitten jäisi vain suruni, sydän-yöni yksinäinen, yöhön autiot salamat vain kivun, kateuden, tuskan.
HELKA:
Jäähän lempesi sinulle, kassapääsi katsomasi.
LEMMES:
Ei.
HELKA:
Silti sanelit äsken —?
LEMMES:
Helka! Miks kyselet?
HELKA:
Sulla eikö ystävää ylintä?
LEMMES:
Ei kuin yksi: Helka-sisko. Sinua, raukka, mä rakastan, sinua, kurja, mä kujerran, sinua, herja, mä helisen —
HELKA:
Olet myös armahin minulle tämän ilman kannen alla!
LEMMES:
Ah, sanat suloiset! Jospa saisin kuunnella ijäti niiden sointujen soreutta, kajahuksen kauneutta ilman tuskan tuntematta, tunnon vaivan vääntämättä!
HELKA:
Lie ei väärin, jos pitänen verevästä veljestäni, minä sinusta, sinä minusta, kumpikin ylitse muiden.
LEMMES:
On lupa sinulla siihen.
HELKA:
Ei sinulla?
LEMMES:
Ei minulla.
HELKA:
Tuota en tajua. — Eikö lupa lempiä sinulla sisartasi sirkeätä?
LEMMES:
Ei.
HELKA:
Mik' ihme, kun minusta se juur' on luvallisinta!
LEMMES:
Entä jos lempisin sinua lemmellä luvattomalla? Entä jos hehkuisin sinulle hehkulla rikollisella? Entä jos oisitkin minulle enemmän kuin maa ja taivas?
HELKA:
Sulkisin sinut sylihin, oisin yhtä onnellinen!
(Syleilevät.)
LEMMES:
Helka!
HELKA:
Lemmes! Sua rakastan —
LEMMES:
Leimua Jumalan taivas!
HELKA:
Suulle suutelen sinua veljenäni, sulhonani, minä mun paremmin mielit.
LEMMES:
Kuolkamme!
HELKA:
Kerallas kuolen.
LEMMES:
Siis olen rakas sinulle?
HELKA:
Olit jo minulle armas ammoin läsnä leikkiessä, ajan ainoa huvitus veljenäni vieriessä; lienet kahta kallihimpi mulle surman sulhosena, mielen ainoa ajatus kumppanina kuolemassa. — Sorjo!
LEMMES:
Pois! Pakenen häntä vaikka Hiiden hinkalohon.
HELKA:
Hän on jo havainnut meidät.
KOLMAS KOHTAUS.
Lemmes. Helka. Sorjo.
SORJO:
Morsioni, mielittyni! Täältähän sinut tapasin, tuolta ma tuvasta etsin.
HELKA:
Tupa tuntui ahtahalta. Löysin veljeni verevän, haastoin hälle huoliani.
SORJO:
Huolia kesäisen kiurun, peipposen pesäsuruja? Niitäpä minäkin mietin, vaikk' on mieleni iloinen, noita huolia elämän, edessäni aukeavan: noita aamun autereita miehen pellolle menevän, noita illan terheniä miehen metsältä tulevan, kerran keskipäiviäkin urhon lounaalla lepäävän, joll' on tuttava tuvassa, nainen kaunis kainalossa, leipoja makean leivän, paitakankahan panija, takkahan tulen tekijä, kyljen kylmän lämmittäjä —
LEMMES:
Ei, tätä en enempi kestä. — Kirous ja kuolema!
NELJÄS KOHTAUS.
Helka. Sorjo.
SORJO:
Kuhunka hän pakeni. Miks? Minua?
HELKA:
Taikka sun sanojas.
SORJO:
Niinkö? Lausunut jotakin lienen häijyä, sopimatonta?
HELKA:
Liiankin somat hänelle saattoivat sanasi olla. Tuosta tuska!
SORJO:
En tajunnut. Mies olen miekkoinen, sanelen, mitä sylki suuhun tuopi, muun ma maailman unohdan, ystävätkin yksinäiset. Lemmes raukka! Et rakasta —
HELKA:
Tuot' ei tiedä tarkallehen.
SORJO:
Eikö? Oot jotakin kuullut?
HELKA:
Arvelen —
SORJO:
Ajattelepas! Jos me häitä hankkisimme ajoin yksin —
HELKA:
Ystäväni!
SORJO:
Sep' oisi somoa vasta! Sisar on minulla nuori, niinkuin luotu Lemmekselle, heille kaasoksi rupean, puhelen sulalla suulla, saamme häät saman-ikuiset, ilot yhden-aikahiset.
HELKA:
Jo lopeta! Luulen, että naitat jo inehmot kaikki.
SORJO:
Turha tuota ihmetellä! Onneni oman halaisin koko maailman omaksi. Niitä häitä tanhutahan! Kutsutahan vierahiksi viidet, kuudet kihlakunnat, sovitahan soittajiksi kaiken Karjalan parahat, pannaan pöydät notkumahan, pirtin palkit painumahan, ikkunat iloitsemahan —
(Torventoitotuksia.)
VIIDES KOHTAUS.
Helka. Sorjo. Turo.
TURO:
Aika on iloita vasta, kun on voitto voitettuna, häistä haastella häpeä, kun ei lyöty vainolainen! Sota on noussut Suomenmaassa, syttynyt synkissä saloissa, kylät laajalti palavat partailla tuhanten vetten, vainoliekit loimottavat Laatokan lahenperiltä, sotapurret soutelevat ympäri Suvannon saaren. Vihollinen Viipuria mieli polttaa jo poroksi, tuhkana Turun on linna, rantalinnat raunioina, hävitetty Hämehen linna, Savonlinna saarrettuna, linna Oulun jo otettu, kaapattu Kajaanin linna, viety meiltä Vienan linna, lyöty meiltä Lieksan linna —
SORJO:
Siis lie nyt minulla lähtö! Riennän kansani rivihin kera kansan kaatumahan, taikka taiston voittamahan, voitosta palajamahan mahtajana maan ihanan sulhona vapahan Suomen.
HELKA:
Mene Luojasi luvalla, Kaikkivallan vaatimalla — terveenä takaisin tullos!
(Torventoitotuksia.)
KUUDES KOHTAUS.
Helka. Sorjo. Turo. Tarja.
TARJA:
Mikä on meteli maassa? Soi torvet saloilta, kalvat kalskuvat petäjiköstä, puuntavat ylitse puiden merkkiliekit kukkuloilta —
(Torventoitotuksia.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
Edelliset. Airut.
AIRUT:
Jo tulevat Suomen sulhot, kaiken Karjalan urohot, saapuvat sataisin säilin, kypärin kymmenintuhansin, tahtovat Turon tavata, tunnuksen häneltä saada.
TURO (haltioituen):
Nyt on Suomen suurin hetki! Tätä ne vartoivat isätkin kirvesvartta vuollessansa, tätä ne tähysi äidit väätessänsä värttinätä, meidän lasna lattialla eessä polven pyöriessä, huuruten hutun hyväisen, sattuen sanan ja tarun; tätä liesi liekkaeli, pärevalkea puheli, puhteina pimenevinä, hämärien hämmetessä, tuvan uksen tummuessa, talvipäivän sammuessa, kuuhuen tupahan tullen, kuusten katsoissa sisähän, kinoksien kimmeltäissä, otavan ojentuessa yllä yöllisen lakeuden, päällä maan, joen ja järven; tätä se kohisi korpi nuotiolla nukkuessa, tätä lauloi kuusen latvat, jonk' oli juurella asunto, tätä kukka kuiskaeli, heinä himmeä helisi, itkivät ihanat nurmet, karsikot talon takana, valkamat venosinensa, tämän hetken heijastusta, tämän koston kangastusta, tämän tuomion tuloa, tämän torven toitotusta.
(Torventoitotuksia.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
Edelliset. Suomen sulhot.
TURO:
Tää oli ensi aatoksemme, minkä taattomme opetti, tää oli ensi tuntehemme, minkä äitimme imetti, tää oli suvulta muisto, koska vierimme kotoa, tämä helmi heimoltamme tullen outojen oville; pient' oli, ahdasta elämä, oli aava aatos meillä, ei ollut leveä leipä, oli laaja tunnuslause kerran koitosta kevähän, voitosta vapauden aamun näillä raukoilla rajoilla, niemillä nimettömillä, näillä nälkähalmehilla, hallan syntymäsijoilla. Tätä ne tarkoitti tekomme kotapuita kaatessamme, tätä ne uskoivat unemme maailmalla maatessamme, tää oli sydänten soihtu sydämien syttyessä, tämä aivojen ajatus sulhon suuta antaessa, tämä mieli morsiamen kangaspuita kaiuttaissa, tämä taaton, maammon tahto perhettä perustaessa, että säilyisi säkene, pysyisi pyhänä maassa, mahti vanhan Väinämöisen, kantele vapahan kansan, kieli kirkas kuin kipinä, sulo, soipa Suomen kieli, mieli kuin meri avara, syvä, suuri Suomen mieli, viisaus ijänikuinen, pyhä tieto taivahisten, hurskaus, jumalten huntu, tapa vanha vanhempien, muisto menneistä ajoista, usko uusien tulosta, vakaumus suvusta Suomen, Suomen suuresta kesästä, kerran kukkivan kukasta armaassa isien maassa. (Yleinen liikutus. Torventoitotuksia.) Tää oli pyyteemme parahin parahinta pyytessämme, tämä toivo kansakunnan, kun se kauneinta halasi, kun hehkui heleintänsä henki pohjolan rämeillä, kun pyrki pyhimpähänsä näillä ilmoilla inehmo. Tätä painoi aatrankynsi pohjolan kivimäkehen, tätä lempi leimahteli Suomen suurien urosten, tämän eestä ne elivät miehet miekan, laulun, tiedon, tämän eestä ne kävivät kärsimähän, kuolemahan. Tämä on ollut oppahana kansan poljetun polulla, tämä heimon hengen tähti sorron, vainon vuossatoina, kun ei kukko kiekahtanut piirissä pitäjän viiden, ei soinut inehmon ääni penin kuuden kuulumilla, kiekui vain punainen kukko, kaikui pakkasen pakinat korvessa kohisevassa, raunioilla rakkahilla. Tämä tuomio tuleva, tämä päivä kansan koston kauan on salassa piillyt, yössä Salliman ylennyt, ajan kohdussa asunut, siinnyt luona Luojan suuren, luottanut lunastajaansa, vartonut vapahtajaansa, jyskänyt julistajaansa, pärskähellyt päästäjäänsä, niinpä tuomari tulikin, niinpä koitti koston päivä.
(Torventoitotuksia.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
Edelliset. Lemmes, mykkänä.
TURO:
Ellei nyt sukuni suurru, ellei rohkene rotuni, ellei nouse nyt elävät, kuollehetkin kunnahista, pellosta peri-isännät, mahtajat raosta mannun sorrumme soraläjäksi, murrumme mutaperäksi; jätämme tarinan yksin yöhön aikojen etäisten, heimosta perillä Pohjan, Suomen muinaisen suvusta, jok' ei nähnyt aurinkoa, näki unta auringosta, kuullut kutsua elämän, kuuli kutsut kuolon kellon, arvannut ajan menoa, arvasi ijät ikuiset, joka lauloi Väinön laulut, itkut Inkerin hyrisi, vieritti Virosta virret, toiset kantoi Karjalasta, Lapin laajoilta periltä, Turjan mailta tuulisilta, Kuurin mailta kukkivilta, Liivin mailta mahtavilta; toi toiset etempätäkin, etelämmän aamun alta, pyhän virran pyörtehiltä, seitsenhaaraisen seliltä, autuaammilta ahoilta, juurelta Jumalan tammen, missä toisin touko kasvoi, toisin ihmiset iloitsi, paistoi palmut päivälatvat, astui auvoisat olennot oman onnensa unessa, uskossa ikuisen rauhan; yht' ei virttä vierittänyt: virttä voittoisan vapauden.
SUOMEN SULHOT:
Virsi voittoisan vapauden! Se on tunnus Suomen heimon.
(Torventoitotuksia. Menevät.)
Esirippu.