ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

TURO (yksin):

Juuttuvat jumalten neuvot: tahdot kahdet taistelevat kansastani, heimostani, valon ja pimeyden vallat.

Kansa orjana asuvi alla miekan muukalaisen, vaativi vapauttansa, vaan ei tiedä, kuinka, konsa.

On enne ikuinen: eipä kansan kohtalot kohoa, ellei synny syytön sulho, helmi heimoni kipujen, uros juuresta jumalten, Ukon poika, Äijön lapsi, joka ottavi omaksi kärsimykset kansan kaiken, kantaa ne kavahtamatta, tuopi syyttömän sydämen uhriksi Ukon vihalle, Ajatarten alttarille.

Ja on enne toinen enne: maan ei valkene vapaus, ellei nouse neiti nuori, ylene vihanta virpi, kaunis laaksoista Kalevan, pyhäpäivä tuntureilta, jok' ei suostu sulhasihin, suostuvi Ukon pojalle, astuvi suvisna yönä aaltoihin Aluenjärven, jouahtavi joutseneksi, uinahtavi ulpukaksi.

Nuo on entehet. Satutti Sallimus salaperäinen: pojan löysin lehtotieltä vierellänsä vaimo valju, iskemä Ukon vasaman, kuollut lasta synnyttäissä, lapsella Ukolta leima, rinnassa salaman merkit.

Korjasin kotihin koidon, riemu huusi rintaluista: "Tästä kasvavi Kaleva!"

Poika suureksi sukesi, miestyi muita miettivämpi, virkoi muita viisahampi, mutta myös murehtivampi; tiesi tiedot, taisi taiat, kaikk' oppi opettamatta luonnon luottehet lujimmat, maan, taivon, sydänten synnyt, kuin ois jo elänyt ennen, tuhat kerrat täällä käynyt, näitä tähtiä tähynnyt, nähnyt näitä ihmisiä.

Yht' ei tainnut hän: hymyillä, yht' ei tiennyt: heimoansa, Taattoa pihoilla pilven, Maammoa povessa mannun.

Ei taida, tajua noita tänä päivänä pätöisnä, mainivi kotona meitä taatoksensa, maammoksensa, miettivi rypyssä otsin elämänsä ongelmata.

Minäpä enemmän mietin, tuota tutkin, tunnustelen, milloin on hetkensä herätä, tuokionsa julki tulla Karjalan kuninkahaksi, kaiken vallan vartiaksi.

Tuo on pulmani. Satutti Sallimus salaperäinen, on tytär minulla nuori, armas niinkuin aamunnousu, jok' ei suostu sulhasihin, suostuisi Ukon pojalle, jos ei veljenä pitäisi, sukulaisna suuteleisi.

Sanan jo ankaran sanonko, jouahutan jousen tuiman, julistan sukunsa suuren yläisistä taivahista, panen kansan kaitsijaksi, vyötän kalvalla Kalevan vihan tulta tuiskamahan, vainon tulta valkkamahan?

Ja sanonko sanani toisen, päästän toisen surmansolmun, naitan hälle neien nuoren, annan Helkani heleän uhriksi Ukon pojalle, alliksi Aluenjärven, syötiksi uron sydämen, sankar-lemmen leikkilöiksi?

Sydän on syöpä sankarien, veri jättien vetävä, kosken kuilua kovempi, syksyn merta syöverimpi.

Toki lastani rakastan.

On kuin ois mulla salama kummassakin kourassani, pantu maailmanpaloksi valkutanko valkeata?

Entä jos erehdyn? Entä vielä ei jumalten juhla? — Ken siellä?

TOINEN KOHTAUS.

Turo. Tarja.

TARJA:

Sinua etsin.

TURO:

Etkö tiedä entisestä:

ei sinulla siellä paikka, missä on tietojen tohina.

TARJA:

Tiesin paikan.

TURO:

Siis pakene! Aika on jumalten aika tuta mun humusta tuulen äänet Äijön, äänet Tuonen.

TARJA:

Ajankin totisen tiesin. Tuosta tulleeni tajuat asiassa ankarassa.

TURO:

Siispä se välehen virka, välehemmin väisty täältä!

TARJA:

Sorjo on tuvassa tuolla, tahtoisi Turon tavata.

TURO:

Voipi varrota. Oliko tuo sun ankarin asias?

TARJA:

Myös on muuta mielessäni:

haastella halasin sulle lajistamme, lapsistamme —

TURO:

Yksi on sinulla lapsi. Tyttö tyhjä!

TARJA:

Sulla kaksi kaunista imettämääni, vaikk' ei varsin kantamaani —

TURO:

Mitä heistä?

TARJA:

Virkan heistä sulle viimeisen sanani:

vaikka vienetkin minulta mieronlehden, Lemmes-kullan, et riistä emon tytärtä, Helkoa heleähiusta.

TURO:

Vienet? Riistä? En tajua —

TARJA:

Sen varsin valehteletkin! Tuota arvalta kyselet, tuota tutkit yöt ja päivät, hetkeä jumalten juhlan.

TURO:

Olen tietäjä Kalevan: teen sen, täytän tehtävääni.

TARJA:

Murhan on sinulla mielet: aiot uhrata omasi, lainata utuisen lapsen heimosi lunastimiksi, Luojasi lepyttimiksi.

TURO:

Tuon jos tiennet, niin iloinnet kunniasta korkeasta olla maammo marras-immen, kantaja pyhän kapehen.

TARJA:

Tuvat itken tulvillensa! Enkä anna ainoaani, työnnä Helka-tyttöäni suuhun julmien jumalten.

TURO:

Vaimo, kieltäsi varaja kuollehien karsikossa! Pyhä on paikka.

TARJA:

Ei pyhempi kuin tunne povessa tässä! Kyllä tunnen kyllältäni, tunnen ma Turon jumalat, aallotkin Aluenjärven: vesi raskas niinkuin rauta, laine kuin sininen lyijy, kantavi kävelijänsä väylälle väkevän Tuonen, tuossa syttyvi tuleksi, leimahtavi liekkilöiksi, suitsuaa suvisna yönä kohti päivän korkeutta, polttavi poroksi sielun, sytevi sydämen nuoren, tuhkan tuulehen ajavi, varjon maille vainajien. Niin meni emokin ennen —

TURO:

Oisit myöskin itse mennyt ilman miestä, miehelätä, Turon mahtavan tukea. Tuota muista!

TARJA:

Tuota toivon turvoa elin-ikäistä myöskin Helka-tyttärelle: Sorjo on tuvassa tuolla, neittä naiseksi kosivi.

TURO:

Vaimo, sua varoitan: ällös astu tiedon tietämättä minun ja kuoleman välille! Kerran sun pelastin. Totta, toinen kerta kuolon kerta.

TARJA:

Menenkin Manalle ennen kuin yksin kotihin yövyn Turon hirmuisen tupahan, pirttihin pimeän miehen, lapsetonna, lemmetönnä niinkuin kankahan karahka! Tunnen ma, Turo, sinutkin, sinun synkän miehuutesi: koska et kohonnut itse Karjalan kuninkahaksi —

TURO (hirvittävällä äänellä):

Vaiti, vaimo! — (Pitkä vaitiolo.) Et älyä mieltä miehen suuritiedon, vaikk' ei vertaisen jumalten. On tosi, uneksin joskus tulla heimoni tuleksi, hiileksi Kalevan kansan, kaipuuksi pyhän vapauden. Lien liekki salainen ollut, vaan en leimaus Ylimmän: ollut en kuningasverta. Puuttui uskoa minulta, uskon kanssa uskallusta, varmuutta valon ikuisen. Siks älä imehdi, vaimo, jos ma toivon toisahalta uskojata tuon uneni, tekijätä tuon tekoni.

TARJA:

Toivot Lemmeksen tekevän?

TURO:

Toivon suuria hänestä, miehestä mitattomasta. — Uskonet Ukon pojaksi?

TARJA:

Uskon oudon saalahaksi. Pitänyt omana olen, sylissäni sylkytellyt, lähelläni lämmitellyt, painanut liki povea; lie ollut viluinen parmas, kun ei tuntenut tutuksi, ei kuin äidin ääni soinut, kun ei vastahan hymynnyt, kohti katsoi silmin suurin, ilmehin ikikysyvin, kasvoi kylmänä minulle, miestyi umpimielisenä.

TURO:

Merkki tietäjän tulevan! Se on poika Päivän poika, kaiken Karjalan kuningas.

TARJA:

Lemmes maan kuninkahaksi?

TURO:

Tuota oudoksut? Oleta: isänsä kuningas oisi, mistä löytäisit urohon uljahamman, mistä miehen varreltansa valtiaamman, rungoltansa ruhtinaamman, pää kuin tunturin petäjän, katse kuin kuningaskotkan?

TARJA:

En puhu pojan näöstä, haastan halvasta suvusta löytölapsen, tien tekemän, mieronlehdon liekuttaman.

TURO:

Puhut juuresta jumalten, kannasta Kalevan kuulun! Enkö virkkanut visusti, kun hänet kotihin kannoin, syntyänsä synnitöntä, alkua Ukon-alaista itse ilman valkeasta, vaajasta sinisen sähkön? Enkö näyttänyt sinulle rinnastansa rohkeasta tulen syntymäsijoja, kirjoja jumal-kipinän?

TARJA:

Liet visusti virkkanutkin, oikeinpa osoittanutkin!

TURO:

Vaimo, miks epäilet? Etkö kuule kuusien puhuvan, Haamutarten haastelevan: "Kauan on Kaleva kuollut, maannut maassa Ukrin mahti, virunut Vipunen yössä, ammoin lähti Väinämöinen, heitti heimonsa omansa orjaksi isäinsä maalle, polut orjan polkemahan, orjan kaunat kantamahan, vierasta kumartamahan, käskijätä kärsimähän; kansa vaativi vapautta, ken kansan vapahtajaksi?"

TARJA:

Puhuvat, huhuelevat rinnassani toiset äänet, äänet ehtoisan elämän. — Sorjokin on mies sorea!

TURO:

Sorjo on sotien miesi, vaan ei hengen valtakunnan. — Mutta tuossa hän tulevi.

TARJA:

Sorjo?

TURO:

Ei, vaan mun iloni. toivoni toteuttaja: Lemmes, Karjalan kuningas!

TARJA:

Otsalla pimeä pilvi.

TURO:

Se on sankarin ajatus, suurien tekojen terhen. Tuollaisna sinut ma tunnen, tuollaisna sua rakastan!

TARJA:

Miellyttäis hän myös minua, toki on hän toisen lapsi, lehtotieltä löytämäsi, korpitieltä koppomasi. Tee, mitä halajat hälle: mull' on yksi Helka heljä.

KOLMAS KOHTAUS.

Turo. Tarja. Lemmes.

TURO:

Terve, Lemmes lempimäni! Miksi metsiä kävelet? Mietitkö elon syvyyttä vaiko kuolon korkeutta?

LEMMES:

Terve teille vanhempani! Tuumin kohtalon kovuutta. kataluutta kaiken mietin, julmuutta jumalten tahdon, pitkän niinkuin pilven puukko.

TURO:

Putosiko päälakehen?

LEMMES:

Puhkaisi poven minulta, halkaisi sydämen synkän tulikirves taivahasta, tappara verenpunainen; en nyt tiedä, minne mennen. kunne, koito, kulkenenkin tulen tuimissa vihoissa, rienoissa palavan rinnan.

TURO:

Ohoh urosta onnetonta! Paljo on hyytä pohjolassa, veressä viluisen kansan; kourin huurretta kokoa, jäähyttele jäällä tuolla tuskasi tulipaloa: karkenetpa karskimmaksi.

TARJA:

Lienet karski liiatenkin. Ei ole sydäntä sulla. Moitit kohtalon kovuutta, lietkö itse lempeämpi lemmelle oman isosi, äänelle oman emosi?

LEMMES:

Ällös, äitini vihastu! En minä sinua moiti enkä laita laatijaani, itse moitin itseäni, inhoan sieluni sisintä, kun on musta niinkuin muuri, kun on paksu niinkuin paasi, kun sakea niinkuin sappi: oisi miekka nyt minulla, tekisin tihua työtä!

TURO:

Saat vielä hyvänkin miekan sankar-töitä tehdäksesi. — Vaan mikä mielesi sapetti?

LEMMES:

Lie jo ollut alkuansa. — Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Ette tunne tuskiani, ääntä kiusatun älyä! Uskotte minut jaloksi, urhoksi viattomaksi, sankariksi syyttömäksi, joka mietin miesten töitä, ääntä kuuntelen isien, suvun sorretun säveltä. Väinämön vapauden virttä, kunnahista kuuluvata, karsikoista kaikuvata, vesistä vihisevätä, lainehilta laulavata, koskista kohisevata, vuorilta jylisevätä, tuota ääntä hallan heimon, tahtoa talvisen sukuni itsekin isäntä olla kerran aatransa alalla, käydä kerran pystypäänä, mielellä vapahan miehen oman pellon pientareita, oman pihlajan pihoja.

TURO:

Niin on aivoni ajatus.

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni, voip' on valtavanhempani! Kuulen kumpujen sävelet, tahdot kuolleiden tajuan, myös ehdot elävienkin, kutsumuksen kuolon-tyynen, vaatimuksen vuoren-vankan. Toki kuulen toiset äänet pohjasta oman poveni, kovat kuin kohtalo kirotun, julmat kuin jumalten loihtu, tylyt kuin Salliman salamat, joit' ei karta kuolevainen.

TARJA:

Lemmes-kulta, kuopus-kulta! Tuskinhan sinua tunnen. Hirmun on hiilut silmissäsi, surman suitsut päälaella —

LEMMES:

Oi isoni, oi emoni! En nyt liene entisenne, Lemmes-kulta lempimänne, kuopus-kulta vaalimanne; tuli on tullut, liekki lyönyt, kulo kulkenut väkevä, kimmonnut kiro kivinen, paha paatinen pudonnut verehen vikojen miehen, mielehen tihuntekijän!

TURO:

Nuo niitä puhuvat sulle äänet pohjasta povesi?

LEMMES:

Tuskin uskallan sanoa tuota itse itselleni, haastaa sieluni halua, paahdetta poveni pätsin, kun on tautini tavaton, kipu ennen kuulumaton, virhi muille virkkamaton, syy synkkä, selittämätön, häpeä hävittämätön, sydänherja heltimätön, rinnan rutsa riipimätön, nimetön, sanaton saasta: haastaisinko huonehessa, huone päälleni putoisi, luonnon suuressa salissa, luonto kaikki kauhistuisi, alla kasvon Kaikkivallan, kääntyisi Jumalan kasvot päältä pään polonalaisen, kiireeltä kirojen miehen!

TURO:

Niinpä haasta kuollehille, kummun heimolle helise synkeä sydänsatusi! Saanet sääliä Manalta, armahdusta nurmen alta.

NELJÄS KOHTAUS.

LEMMES (yksin):

Lemmin, herja, heimoani, hellin Helka-siskoani, rakastan emoni lasta liekillä rikollisella, kipinällä kielletyllä!

Etkö jo jyrähdä taivas, järkähdä ikuinen manner? Mitä varrot vielä, Tuoni?

Turmanko tuleentumusta, tähkäpäänkö täyttymystä, viljan herjan heilimistä, Häijyn siemenen satoa?

Turhaan sa odotat tuota; ennen kaadun kalvan teille, miesten miekkojen terihin, kuin, kurja, kotihin jäänen tämän myrkyn keitäntähän, kyyn tämän kähisentähän, Syöjätärten syljentähän, surmaksi oman sukuni, Helka-lapsen liiatenkin!

Esirippu.