← Table of contents
Kardinaalin asialla

SISÄLLYS: (continued 3)

Mary Hämeen-Anttila translation

»Mademoiselle», sanoin äänellä, joka kuului käheältä ja luonnottomalta omissakin korvissani, »uskotteko te sitä minusta?»

Hän hätkähti rajusti ja kääntyi minuun päin.

»Suokaa anteeksi, hyvä herra», mutisi hän ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, »olin unohtanut, että te olitte täällä. Uskonko — mitä?»

»Mitä tuo mies sanoi minusta», vastasin.

»Sitäkö!» huudahti hän. Ja sitten hän seisoi tovin katsellen minua hyvin kummallisesti. »Uskonko sitä? Tulkaa!» jatkoi hän kiivaasti. »Tulkaa mukaan, niin näytän teille, uskonko sitä. Mutta täällä en.»

Hän kääntyi näin sanoessaan ja meni edellä taloon seurusteluhuoneen ovesta, joka oli puoliavoinna. Siellä oli pilkkosen pimeä, mutta hän tarttui pelotta käteeni ja vei minut nopeasti huoneen ja käytävän läpi, kunnes tulimme kirkkaasti valaistuun eteissuojamaan, jossa suuri tuli leimusi takassa. Kaikki sotilasten jäljet olivat hävinneet. Huone oli tyhjä.

Hän vei minut tulen ääreen, ja siellä, kirkkaassa valossa, ei enää tummana haamuna, vaan huikaisevana, punaposkisena, elämää ja kauneutta säteilevänä hän seisoi edessäni hehkuvin silmin, rusohuulin ja aaltoilevin povin.

»Uskonko sitä?» sanoi hän kalskahtavalla äänellä. »Sen sanon teille. Herra de Cocheforêtin lymypaikka on majassa heinäsuovan takana parinsadan kyynärän päässä tuolla puolen kylää Auchiin menevän tien varrella. Nyt tiedätte, mitä ei tiedä kukaan muu kuin hän, minä ja madame. Hänen henkensä ja minun kunniani ovat teidän käsissänne, ja nyt tiedätte, herra de Berault, uskonko minä tuon miehen sanoja.»

»Hyvä Jumala!» huudahdin ja sitten seisoin ääneti siinä katsellen häntä, kunnes vastustamaton kauhu silmistäni siirtyi häneen ja hän vavahtaen astahti taaksepäin.

»Mitä nyt? Mitä nyt?» kuiskasi hän ja liitti kätensä ristiin. Kaikki väri oli hävinnyt hänen poskiltaan, ja hän loi pelästyneitä katseita nurkkiin ja oveen. »Ei täällä ole ketään.»

Pakotin itseni puhumaan, vaikka koko ruumiini vapisi kuin minua olisi palellut.

»Ei, mademoiselle, täällä ei ole ketään.» Sitten annoin pääni vaipua rintaani vasten ja seisoin hänen edessään mitä syvimmän epätoivon masentamana. Jos hän olisi hiukankaan tuntenut epäluuloa tai epäilystä, olisi käytökseni avannut hänen silmänsä, mutta hänen sielunsa oli niin jalo olemukseltaan, että hän kerran ajateltuaan minusta pahaa ja tultuaan käännytetyksi ei enää voinut taipua pienimpäänkään epäilyyn.

»Voitteko pahoin?» kysyi hän äkkiä. »Vanha haavanne… eikö niin?»

»Kyllä, mademoiselle», mutisin heikosti, »se juuri…»

»Minä kutsun tänne Clonin», huudahti hän kiihkeästi. Mutta sitten hän jatkoi huoaten: »Voi, Clon-parka! Hän on poissa. Mutta Louis on minulla vielä jäljellä. Minä kutsun hänet, jotta hän saa antaa teille jotakin vahvistavaa…»

Hän oli lähtenyt huoneesta ennen kuin ehdin häntä estää, ja niin jäin seisomaan nojaten pöytään, viimeinkin sen salaisuuden perillä, jota vaanimaan olin matkustanut näin kauas, nyt minun olisi sopinut avata ovi, mennä yön pimeyteen ja käyttää hyväkseni tätä tietoa. Ja kuitenkin olin silloin maailman onnettomin ihminen. Kylmä hiki kihoili otsalleni, katseeni harhailivat ympäri huonetta, ja sitten käännyin ovea kohden mielettömästi miettien pakoa — pakoa hänen luotansa, linnasta, kaikesta. Olin jo todellakin astunut askeleen ovelle päin; silloin kuului portilta kiivasta kolkutusta joka tärisytti joka hermoa ruumiissani. Minä hätkähdin ja pysähdyin. Silmänräpäyksen seisoin keskellä lattiaa ja tuijotin oveen kuin aaveeseen. Mutta sitten olin hyvilläni saadessani jotakin tekemistä ja päästessäni johonkin vaihdokseen, mieleni jännityksen huojennukseen; niinpä menin työntämään oven kiivaasti auki.

Kynnyksellä, tulistuneet kasvot takaani loimuavan tulen valaisemina, seisoi toinen niistä sotilaista, jotka olin tuonut mukanani Auchiin. Hän oli juossut ja läähätti kiivaasti, mutta malttinsa hänellä oli tallella, ja niin pian kuin hän näki minut, tarttui hän hihaani.

»Hänet on löydetty!» huusi hän. »Pian! Tulkaa heti mukaan, älkää hukatko hetkeäkään, niin ehditte kenties ensimmäisenä. Ne ovat saaneet ilmi salaisuuden! Sotamiehet ovat keksineet armollisen herran!»

»Keksineet hänet?» kertasin minä. »Herra de Cocheforêtin?»

»Ei, mutta he tietävät, minne hän on piiloutunut. Ne löysivät paikan ihan sattumalta. Luutnantti kokosi juuri joukkoaan, kun lähdin juoksemaan tänne. Jos me puolestamme toimimme riepeästi, voimme ehättää heidän edelleen.»

»Mutta missä se paikka on?»

»Sitä en kuullut», vastasi hän. »Meidän täytyy seurata heidän kintereillään ja rynnätä mukaan viimeisellä hetkellä. Se on ainoa keinomme.»

Pistoolit, jotka olin ottanut takkutukalta, olivat puukirstun päällä oven vieressä. Empimättä sieppasin ne, otin hattuni, ja seuraavassa silmänräpäyksessä juoksimme läpi puutarhan. Vielä käännyin katsomaan taakseni, ennen kuin säntäsimme portista ulos, ja näin valoa virtaavan ovesta, jonka olin jättänyt auki; hetkiseksi olin näkevinäni jonkun hahmon pimentävän oviaukkoa. Mutta se kuvitelma vahvisti sitä lujaa aikomusta, sitä rautaista päätöstä, joka oli vallannut minut ja kaikki ajatukseni. Minun täytyi ehtiä ensin, minun täytyi ehättää luutnantin edelle, minun täytyi itse toimittaa vangitseminen. Ja sitten riensin tuimaa vauhtia eteenpäin.

Parissa minuutissa olimme ehtineet niityn yli metsään. Sen sijaan että olisin seurannut tavallista tietä, valitsin nyt — vaistoni tuntuivat yliluonnollisesti teroittuneen — sen kapean polun, jota myöten Clon oli opastanut meitä. Porhalsin yhä eteenpäin, vaistomaisesti väistellen puunrunkoja ja kuoppia, ja seurasin kaikkia sen mutkia ja käänteitä, kunnes saavuimme majatalon taakse ja kuulimme hillittyjen äänten sorinaa kylätieltä, rivakoita puoliääneen lausuttuja käskysanoja ja aseiden kalinaa; huoneiden yli ja välitse näimme heikkoa lyhtyjen ja soihtujen kajastusta.

Tartuin seuralaistani käsivarteen, lyyhistyin kyykkyyn ja kuuntelin. Kylliksi kuultuani kuiskasin hänen korvaansa:

»Missä on toverinne?»

»Heidän luonaan», sanoi hän hiljaa.

»Tulkaa sitten», kuiskasin ja nousin pystyyn. »Minä olen nähnyt, mitä tarvitsen. Menkäämme.»

Mutta hän tarttui käsivarteeni ja pidätti minua.

»Ettehän tiedä tietä», sanoi hän. »Hiljemmin, hiljemmin, riennätte liian nopeaan. Ne lähtevät juuri nyt. Seuratkaamme heitä, rynnätkäämme oikealla hetkellä. Meidän täytyy antaa heidän näyttää itsellemme tietä.»

»Hölmö!» vastasin hänelle ja työnsin hänen kätensä sivulle. »Minä tiedän, missä hän on, ja tiedän myös, minne he aikovat. Tulkaa mukaani, me sieppaamme saaliin, heidän ollessaan vasta matkalla sinne.»

Hänen ainoana vastauksenaan oli hämmästyksen huudahdus. Juuri silloin alkoi soihtujen kajastus liikkua. Luutnantin väki lähti matkaan. Kuu ei ollut vielä noussut, taivas oli harmaa ja pilvessä; eteenpäin samoaminen sieltä, missä me olimme, oli samaa kuin puskea sankan pimeyden muuriin. Mutta me olimme jo hukanneet liiaksi aikaa, enkä siis saanut vitkastella. Käskin seuralaiseni pysyä mukana ja olla säästämättä sääriään. Tunkeuduin matalan pensasaidan läpi, joka kohosi edessämme, kompastelin sitten juuri kynnetyllä pellolla talon takana ja jouduin pari kertaa kaaduttuani alas pienelle purolle, jonka äyräät olivat jyrkät. Minä kahlasin sen yli ja tulin läähättäen ja hengästyneenä kylän takana olevalle tielle satakunnan kyynärää luutnantin joukon edellä.

Sydämeni tykytti rajusti, mutta aikaa ei ollut miettimiseen. Kuiskaten käskin seuralaiseni pysytellä kintereilläni ja olla valmiina auttamaan minua; sitten kiipesin varovaisesti ylös rinnettä, pistooli kädessäni ja hapuilin heinäsuovan taakse, toivoen löytäväni sieltä majan ja majasta herra de Cocheforêtin. Mutta minä en nähnyt siellä majaa, ja päälle päätteeksi oli nyt niin pimeä, kun olimme tulleet pois tieltä, että äkkiä siinä seistessäni kummun ja heinäsuovan välissä oivalsin ottaneeni hyvin vaikean tehtävän. Pitihän mökin olla heinäsuovan takana. Mutta kuinka kaukana sen takana? Pimeä rinne levisi edessämme loppumattomana yön verhossa. Jos sittenkin alkaisi kavuta ylöspäin vaanimaan majaa, joka oli kenties hyvässä kätkössä ja päivänvalollakin työläs löytää, tuntui se yhtä mahdottomalta yritykseltä kuin neulan etsiminen heinäsuovasta. Ja siinä seistessäni alakuloisena ja epäröivänä, melkein epätoivoisena, alkoivat joukon askeleet kuulua selvemmin tieltä ja tulla lähemmäksi.

»No, herra kapteeni?» kuiskasi mies vierestäni ihmeissään siitä, että olin pysähtynyt. »Minne päin?… Muutoin he ehtivät ennen meitä.»

Koetin miettiä, selvitä tilanteesta, ratkaista missä maja saattoi olla; tuuli suhisi tammissa, ja silloin tällöin kuulin terhon putoavan. Mutta minun täytyi tehdä päätös, niin neuvoton kuin olinkin, ja lopulta sanoin umpimähkään:

»Ylös kummulle. Suoraan eteenpäin heinäsuovasta.»

Hän ei ollut hidas tottelemaan, ja niin laahauduimme yhä ylös rinnettä, jolla saniaiset ja keltaohdakkeet ulottuivat polviimme asti; hikoilimme ponnistuksista ja kuulimme joka hetki joukon lähenevän alhaalla tiellä. Ne tiesivät epäilemättä tarkalleen, minnepäin suuntasivat kulkunsa. Kun olimme kiivenneet noin seitsemänkymmentä kyynärää, täytyi meidän hengähtää, ja nähdessäni nyt heidän lyhtyjensä vilkkuvan kuin kiiltomatojen, kuulin jo heidän aseittensakin kalskeen. Kaikesta päättäen oli maja tuolla alempana, ja me etenimme siitä poispäin. Mutta nyt oli myöhäistä kääntyä takaisin — ne olivat ihan lähellä heinäsuovaa — ja epätoivoissani jatkoin kiipeämistäni kunnaan laelle. Muutaman askeleen päässä kompastuin. Nousin heti ja tunkeuduin eteenpäin, sitten kompastuin uudestaan. Mutta sitten huomasin olevani tasaisella maalla. Ja… vettäkö näin tuolla alhaalla edessäni? Vai oliko se kangastusta?

Ei kumpaakaan; kun seuralaiseni saavutti minut, tartuin hänen käsivarteensa ja pysäytin hänet äkkiä. Alapuoleltamme, keskeltä kunnaan kupeen jyrkkää syvännettä, tunkeusi valojuova jostakin halkeamasta ja väreili usvassa virvatulen tavoin. Se ei laisinkaan valaissut ympäristöä, se oli vain kimppu valonsäteitä mustan onkalon pohjalla. Mutta se näky elvytti mieltäni melkoisesti, sillä nyt tiesin, että onnellinen sattuma oli vienyt minut juuri siihen paikkaan, jos etsin.

Tavallisissa oloissa olisin tarkoin punninnut seuraavaa toimenpidettäni ja verkalleen edennyt päämäärääni. Mutta nyt ei ollut aikaa miettimiseen tai viivytykseen; niinpä liu'uin heti pitkin syvänteen seinämää, ja niin pian kuin jalkani koskettivat pohjaa, juoksin pienelle majalle, jonka ovenraosta valo tunkeutui. Kivi kierähti jalkani alta ponnnahtaessani, ja sitten lankesin kynnykselle polvilleni, mutta sitten jouduin vihdoinkin silmäilemään kasvoista kasvoihin sitä miestä, jota etsin. Hän makasi sisällä saniaisvuoteella ja oli nähtävästi ollut lukemassa. Hämmästyneenä melusta, jonka olin saanut aikaan, hän pudotti kirjansa ja ojensi silmänräpäyksessä kätensä tavoittamaan asetta. Mutta pistoolini suu oli jo tähdättynä häntä vastaan; hän ei ollut sellaisessa asennossa, että olisi voinut ponnahtaa jaloilleen, ja minun tuima käskyni sai hänen kätensä vaipumaan. Hetkisen säkenöivät hänen silmänsä kuin tiikerin, mutta sitten hän hymyili ja kohautti olkapäitään.

»Eh bien», sanoi hän ihmeteltävän tyynesti. »Nyt olen siis vihdoinkin kiikissä. Olinkin jo väsynyt tähän…»

»Te olette minun vankini, herra de Cocheforêt», vastasin.

»Jos liikautatte sormeannekaan, niin surmaan teidät. Mutta voitte vielä valita.»

»Niinkö?» sanoi hän kohottaen kulmiaan.

»Niin. Minulla on käsky viedä teidät Pariisiin elävänä tai kuolleena. Antakaa minulle kunniasananne, että te ette yritä paeta, niin teidät viedään sinne vapaasti ja niinkuin aatelismiehelle sopii. Jos kieltäydytte, täytyy minun riisua teiltä aseet ja kytkeä teidät, ja silloin kohdellaan teitä vankina.»

»Kuinka suuri on voimanne?» kysyi hän lyhyeen. Hän makasi vielä kyynäspäänsä varassa, viitta peittonaan ja lukemansa Marotin teos lähellään. Mutta hänen vilkkaat tummat silmänsä, jotka näyttivät vielä terävämmiltä, kun hänen kasvonsa olivat niin kalpeat ja laihtuneet, tuijottivat minuun lakkaamatta, koettaen tunkeutua taakseni pimeyteen ja tarkaten kaikkea.

»Riittävä pakottamaan teidät antautumaan», vastasin karskisti, »mutta siinä ei ole kaikki. Kolmekymmentä rakuunaa on kummun rinteellä tulossa tänne, mutta he eivät tee teille sellaista tarjousta. Antautukaa minulle ennen kuin he tulevat ja antakaa kunniasananne, niin minä teen kaikkeni teidän mukavuudeksenne. Jos viivyttelette, niin joudutte heidän käsiinsä. Teidän on mahdoton päästä pakoon.»

»Luotatteko kunniasanaani?» sanoi hän verkalleen.

»Antakaa se, niin saatte pitää pistoolinne, herra de Cocheforét.»

»Sanokaa ainakin, että te ette ole yksin.»

»Minä en ole yksin.»

»Siinä tapauksessa annan sanani», myöntyi hän huoaten. »Taivaan tähden, antakaa minulle jotakin syötävää ja vuode. Olen väsynyt tähän sikopahnaan. Mon Dieu! Siitä on neljätoista päivää, kun viimeksi nukuin hurstien välissä.»

Menin ulos pimeään juuri kun luutnantti, asetettuaan miehensä syvänteen ympärille, hyppäsi alas parin aliupseerin kanssa vangitsemaan herra de Cocheforêtin. Oli pilkkosen pimeä molemmin puolin avointa ovea. Hän ei ollut nähnyt seuralaistani, joka seisoi mustimman pimeyden kätkössä majan seinustalla, ja huomatessaan minun astuvan valoon hän otaksui minut Cocheforêtiksi. Silmänräpäyksessä hän ojensi pistoolinsa otsani eteen ja huusi voitonriemuisena: »Vangitsen teidät!» toisen kersantin kohottaessa lyhtyään, niin että sen valo sattui kasvoilleni.

»Mitä tyhmyyttä tämä on?» karjaisin minä.

Luutnantti ällisteli suu auki, kivettyneenä hämmästyksestä. Tuskin tunti sitten olimme eronneet linnassa. Sitten hän oli rientänyt tänne niin joutuin kuin mahdollista ja kuitenkin tapasi minut edellänsä. Hänen kasvonsa kävivät mustansinisiksi raivosta, ja hän alkoi sadatella.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä tämä merkitsee? Missä se mies on?»

»Mikä mies?» kysyin.

»Cocheforêt!» huusi hän suunniltaan vimmastuneena. »Älkää valehdelko minulle! Hän on täällä, ja nyt hän on minun vankini.»

»Te tulette liian myöhään», vastasin, tähystäen häntä tiukasti. »Herra de Cocheforêt on täällä, mutta hän on jo antautunut minulle, ja on minun vankini.»

»Teidän?»

»Niin juuri!» vahvistin tyynesti ja loin häneen musertavan katseen. »Minä olen vanginnut hänet kardinaalin valtakirjan nojalla. Ja saman valtakirjan perusteella aion pitää hänet.»

»Pitää hänet?»

»Niin.»

Hän tuijotti minuun ihmeissään ja avuttoman näköisenä. Mutta äkkiä näin hänen kasvojensa kirkastuvan, kuin hän olisi saanut uuden aatoksen.

»Tämä on pirullinen juoni!» huusi hän, huitoen pistoolillaan kuin mieletön. »Se on valhetta ja petosta! Teillä ei, jumaliste, ole mitään valtakirjaa! Minä älyän nyt asian. Kyllä käsitän kaikki. Olette tullut tänne lyödäksenne meidät laudalta. Te olette heidän puolellaan, ja tämä on teidän viimeinen mahdollisuutenne pelastaa hänet!»

»Mitä hulluuksia nyt latelette?» vastasin halveksivasti.

»En laisinkaan hulluuksia», väitti hän lujaa vakaumusta ilmaisevalla äänellä. »Te olette kujeillut kanssamme, puijannut meitä. Mutta nyt minä sen käsitän. Tunti sitten paljastin teidät sille hienolle naiselle linnassa, ja minusta tuntui ihmeeltä, että hän ei uskonut minua. Tuskin uskoin silmiäni, kun näin, ettei hän älynnyt teidän laatuanne, vaikka seisoitte hänen edessään häpeissänne ja mykistyneenä kuin teosta tavattu pahantekijä. Mutta nyt ymmärrän. Hän tunsi teidät. Hän oli mukana juonessa, ja te olitte mukana juonessa, ja minä, joka luulin avaavani hänen silmänsä, olin ainoa harhaantunut. Mutta nyt on minun vuoroni. Te olette näytellyt vaikeata osaa ja kunniakasta osaa», jatkoi hän kamala kiilto silmissään, »ja minä onnittelen teitä. Mutta nyt se on lopussa, herraseni. Te huiputitte meidät perinpohjin lörpötyksillänne kardinaalista ja hänen valtakirjastaan ja sen sellaisesta. Mutta nyt ette enää voi johtaa minua harhaan tai vaientaa minua suurilla sanoilla. Te olette siis vanginnut hänet, niinkö? Te olette vanginnut hänet? No hyvä, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, vangitsen minä hänet ja teidät myöskin!»

»Te olette hullu!» huudahdin hämmästyneenä tästä uudesta käänteestä ja hänen varmasta esiintymisestään.

»Niin olen ollut», vastasi hän terävästi, »mutta nyt olen taas järjilläni. Olin mieletön, kun annoin teidän vetää meitä talutusnuorassa, kun saitte minut luulemaan, että te mielistelitte naisia viekoitellaksenne heiltä salaisuuden, vaikka koko ajan suojelitte heitä, autoitte heitä ja piilottelitte häntä — silloin olin mieletön. Mutta nyt en. Kuitenkin pyydän teiltä anteeksi. Pidin teitä kavalimpana käärmeenä ja saastaisimpana koirana, mitä maa päällään kantaa. Mutta nyt huomaan, että te olitte ovelampi kuin osasin aavistaa ja kunniallinen petturi. Suokaa minulle anteeksi.»

Eräs sotamies, joka seisoi yläpuolellamme syvänteen reunalla, nauroi. Minä katselin luutnanttia ja olisin mielelläni surmannut hänet.

»Sanotteko, että minä olen petturi? Että minä en toimi kardinaalin asialla?»

»Juuri niin sanon», vastasi hän kylmäkiskoisesti.

»Ja että minä kuulun kapinoitsijain puolueeseen?»

»Aivan niin sanon», vastasi hän samaan tapaan. »Toisin sanoen», jatkoi hän pilkallisesti hymyillen, »minä myönnän, että te olette kunniallinen mies — tavallanne, herra de Berault. Ja te väitätte olevanne roisto läpikotaisin. Mutta minä olen voiton puolella ja annan pontta mielipiteelleni vangitsemalla teidät.»

»Hullu!» huusin taas hänelle vasten kasvoja. »Hullu!»

Mutta nyt astui herra de Cocheforêt ulos majastaan, asettui viereeni ja katkaisi keskustelun; hän katsoi luutnanttiin silmäkulmiansa kohauttaen ja osoitti minua:

»Pyydän anteeksi… mutta minä en oikein tiedä, mitä minun pitäisi uskoa. Tämän herrasmiehen nimi… onko se Berault vai de Barthe?»

»Nimeni on de Berault», tokaisin kiivaasti.

»Pariisista?»

»Niin, herraseni, Pariisista.»

»Te ette siis ole se herra, joka on kunnioittanut halpaa kotiani läsnäolollaan?»

»Kyllä», huomautti luutnantti virnistellen, »sekin hän on.»

»Mutta minä luulin… olen käsittänyt niin, että se oli herra de Barthe?»

»Minä olen myöskin herra de Barthe», vastasin kärsimättömästi. »Entä sitten, hyvä herra? Se oli äitini nimi. Minä otin sen, kun tulin tälle seudulle.»

»Minua… hm… vangitsemaan?»

»Niin», vastasin ynseästi, »vangitsemaan teitä. Mitä sitten?»

»Ei mitään», vastasi hän verkalleen ja vakaasti silmäillen minua — minun kykenemättä kohtaamaan hänen katsettaan. »Sanon vain, että jos olisin tiennyt tämän ennemmin, herra de Berault, niin olisin miettinyt pitempään, ennen kuin olisin teille antautunut.»

Luutnantti nauroi, ja minä tunsin poskieni hehkuvan, mutta en ollut mitään ymmärtävinäni ja käännyin taas luutnanttiin päin.

»No, herraseni», sanoin »oletteko nyt tyytyväinen?»

»En», vastasi hän, »enkä ole. Te kaksi olette kenties harjoitellut tätä kohtausta puoleenkymmeneen kertaan. Tähän selkkaukseen on ainoastaan yksi ratkaisu: eteenpäin mars! Majoituspaikalleni kylään!»

Huomasin lopulta pakolliseksi lyödä pöytään viimeisen korttini, mutta sen tein hyvin vastenmielisesti:

»Ei», sanoin minä. »Minulla on valtakirja.»

»Näyttäkää se», sanoi hän epäuskoisesti.

»Luuletteko, että pidän sitä taskussani?» huudahdin katkeroittuneena. »Luuletteko, että kun läksin tänne yksin — ilman viidenkymmenen rakuunan apujoukkoa — pistin kardinaalin kirjeen taskuuni, jotta ensimmäinen majatalon renki saattoi löytää sen? Mutta te saatte nähdä valtakirjani. Missä on palvelijani?»

Olin tuskin saanut sanat suustani, kun kerkeä käsi sujautti käteeni paperin. Minä avasin sen verkalleen, vilkaisin siihen ja jätin sen luutnantille, kaikkien seistessä äänettöminä ihmetellen. Silmänräpäyksen hän näytti ällistyneeltä. Sitten hän käski, vaistomaisen epäluulon viimeisessä puuskassa, kersantin pitää lyhtyä korkealla, ja sen valossa hän alkoi tavailla asiakirjan sisältöä.

»Hm», mörisi hän kiukkuisen näköisenä, kun oli päässyt loppuun, »nyt näen…» Ja hän luki ääneen:

»Täten määrään ja valtuutan Gilles de Beraultin, sieur de Beraultin, etsimään, pidättämään ja vangitsemaan ja Bastiljin kuvernöörille luovuttamaan Henri de Cocheforêtin sekä ryhtymään kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka saattavat käydä välttämättömiksi sanottua vangitsemista ja luovutusta toimeenpantaessa, ja olkoon tämä hänen suojelus- ja valtakirjansa.

Kardinaali de Richelieu.»

Kun hän oli lopettanut — hän luki allekirjoituksen erityisesti korostaen — virkkoi joku laimeasti: »Vive le roi!» Sitten tuli hetken hiljaisuus. Kersantti antoi lyhdyn vaipua.

»Joko riittää?» kysyin käheästi ja silmäilin miehestä toiseen.

Luutnantti kumarsi jäykästi.

»Minulleko?» sanoi hän. »Kyllä, täydellisesti. Pyydän teiltä vielä kerran anteeksi. Huomaan nyt, että ensimmäinen käsitykseni oli oikea. Kersantti, antakaa armolliselle herralle takaisin hänen paperinsa!» Hän kääntyi poispäin hyvin epäkohteliaalla tavalla ja heitti valtakirjan kersantille, joka tirskuen ojensi sen minulle.

Tiesin, että se lurjus ei tahtonut tapella kanssani; sitäpaitsi hänellä oli kokonainen osasto ympärillään, eikä minun auttanut muu kuin niellä tämä loukkaus. Minä pistin paperin poveeni niin välinpitämättömän näköisenä kuin suinkin, ja sillaikaa hän huikkasi karskin käskysanan. Sotamiehet alkoivat järjestäytyä, ja ne, jotka olivat tulleet luoksemme alas, kiipesivät taas ylös vierua.

Kun joukko alkoi luutnantin takaa hajautua, sain näkyviini valkoisen puvun, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui mademoiselle de Cocheforêt eteeni. Hänen päähineensä oli vedetty syvälle alas, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Sillä hetkellä unohdin, että hänen veljensä seisoi vieressäni, unohdin kaiken muun maailmassa, ja enemmän tottumuksesta ja vaistomaisesti kuin missään tietoisessa tarkoituksessa astahdin häntä kohti, vaikka kieleni takertui kitalakeen ja joka jäseneni vapisi.

Mutta hän väisti minua niin rajatonta vihaa ja jäätävää inhoa ilmaisevin katsein, että väkisinkin peräydyin askeleen taaksepäin kuin hän olisi aikonut lyödä minua. Ja joskaan hän ei olisi lausunut niitä sanoja, jotka seurasivat katsetta: »Älkää koskeko minuun!» ja jotka hän sähähti minulle, vetäessään hameensa tiukemmalle, niin olisin kuitenkin kaikonnut syvänteen peräpäähän, ja siellä seisoin hammasta purren ja puristaen käsiäni nyrkkiin, niin että kynnet painuivat lihaan, hänen nojautuessaan veljensä rintaa vasten ja nyyhkyttäessään hillittömästi, mutta ilman kyyneliä.

XI luku

Matkalla Pariisiin

Johtuu mieleeni, että marsalkka Bassompierre, joka on kaikista tuntemistani miehistä kokenein, kerran lausui, etteivät vaarat, vaan ikävyydet, pane miestä koetukselle ja osoita, mitä hän on, ja että pahimpien haavojen tuottajina tässä elämässä ovat kuihtuneet ruusunlehdet eivätkä piikit. Minä olen taipuisa uskomaan, että hän on oikeassa, sillä hyvin muistan, että kun tulin huoneestani vangitsemisen jälkeisenä aamuna, ja näin eteissuojaman, ruokahuoneen ja käytävän tyhjinä eikä mitään ateriaa ollut katettu pöydälle ja se näky taas muistutti minulle perheen tunteita minua kohtaan — niin luonnollisia ja arvattavia kuin ne olivatkin — silloin tunsin pistoksen sydämessäni samoin kuin edellisenä iltana, kun minun oli täytynyt alistua seisomaan paljastettuna, julkisen halveksumisen esineenä. Nyt seisoin hiljaisessa, autiossa salissa ja katselin tuttuja esineitä, ollen mielestäni jotenkuten hyljättynä, jotakin menettänyt — en tiennyt mitä. Aamu oli harmaa ja pilvinen, ilma kolea, ja parhaillaan ropisi sadekuuro maahan. Ruusupensaat huojuivat ulkona tuulessa, ja huoneessa, jonka olin aina nähnyt auringon valaisemana, oli lattia märkänä sadepisaroista. Silloin ajattelin menneitä päiviä, aterioita, joita olin siellä nauttinut, kukkien tuoksua, ja epätoivoissani pakenin eteissuojamaan.

Mutta sielläkään ei näkynyt vilaustakaan elämästä tai viihtymyksestä. Alakuloisena menin puutarhaan ja kävelin käytävää ylös ja toista alas, katselin noruvia oksia ja pengoin muistojani. Siten tulin kivipenkin luo. Penkillä oli liemiruukku seinän vieressä sateesta kiiltävänä, suu puoleksi peitettynä kuihtuneella lehdellä. Raskain mielin ajattelin, kuinka paljon oli tapahtunut sen jälkeen kun mademoiselle oli sen asettanut siihen ja minä sen huomannut kersantin lyhdyn valossa. Huokasin syvään ja läksin takaisin sisälle ruokasalin ovesta.

Joku nainen oli polvillaan tulisijan edessä ja sytytti unohdettua takkavalkeaa. Hänen selkänsä oli minuun päin, ja minä katselin häntä, epäröiden, ihmetellen kuinka hän käyttäytyisi ja mitä hän sanoisi minulle. Kun hän kääntyi, säpsähdin ja huusin pelästyksissäni hänen nimeänsä — sillä se oli madame, madame de Cocheforêt!

Hän oli täysissä pukimissa, ja hänen lapsekkaat kasvonsa olivat kalpeat ja itkettyneet, mutta joko oli yö kuluttanut hänen surunsa ja kuivannut hänen kyyneleensä tai hetken vaatimusko lienee antanut hänelle hillitsemiskykynsä takaisin, — joka tapauksessa hän oli järkähtämättömän tyyni. Hän vavahti, kun hänen silmänsä kohtasivat katseeni; hän räpytteli silmiään, kuin olisi äkillinen valo häikäissyt niitä, mutta siinä kaikki, — hän kääntyi taas poispäin jatkamaan työtänsä, sanaakaan virkkamatta.

»Madame! Madame!» huudahdin tuskaisesti. »Mitä tämä merkitsee?»

»Palvelijat eivät suostuneet sitä tekemään», vastasi hän matalalla, mutta vakaalla äänellä, »ja te olette vielä vieraanamme.»

»Minä en voi sallia sitä!» huudahdin. »Madame de Cocheforét, minä en tahdo…»

Hän kohotti kätensä, ihana kärsivällisyyden ilme kasvoillaan.

»Vaietkaa, älkääkä häiritkö minua», sanoi hän.

Tuli virisi hänen sitä sanoessaan; hän nousi verkalleen ja meni ulos, luotuaan viivähtävän katseen tuleen, ja minä seisoin keskellä lattiaa tuijottaen ja kuunnellen. Nyt kuulin hänen tulevan käytävästä takaisin, ja hän astui sisään tuoden tarjottimella ruokaa, viiniä ja leipää. Hän laski sen pöydälle, ja yhtä kalpeana kuin ennenkin, vapisten ja vaivoin itkua pidätellen, hän alkoi kattaa pöytää. Lasit helisivät lautasia vasten hänen askarrellessaan, ja veitset kalisivat. Minä seisoin vieressä ja alistuin vavahdellen kummalliseen rangaistukseeni.

Lopulta hän viittasi minua istumaan pöytään; itse hän meni loitommaksi ja asettui puutarhaan vievän oven pieleen, selkä minuun päin. Minä tottelin. Istuuduin pöytään. Mutta vaikka en ollut syönyt sitten kun edellisenä ehtoopäivänä, en kuitenkaan voinut maistaa muruakaan. Minä haparoitsin veitselläni ja join ja tulistuin, ja minua alkoi kiukuttaa tämä nurja leikki; sitten katselin taas ulos ikkunasta vettä tippuviin pensaisiin, sateeseen ja etäällä näkyvään aurinkokelloon — ja rauhoituin taas.

Hän kääntyi äkkiä ja tuli luokseni.

»Te ette syö», sanoi hän.

»Mon Dieu, madame!» huudahdin. »Ettekö siis usko, että minullakin on sydän?»

Mutta samassa hetkessä tiesin, mitä olin tehnyt, minkä tyhmyyden olin päästänyt suustani. Sillä silmänräpäyksessä hän oli polvillaan lattialla, syleillen polviani, painaen kosteita poskiaan karkeita vaatteitani vasten ja kerjäten minulta armoa ja hänen henkeään — hänen henkeään! Voi, se oli kauheata. Oli kauheata kuulla hänen läähättävää ääntään, nähdä hänen kauniiden hiuksiensa aaltoilevan likaisilla saappaillani, hänen hennon pikku vartalonsa hytkyvän nyyhkytyksistä tietää naisen, aatelisnaisen, siten nöyryyttävän itsensä minun jalkaini juuressa!

»Voi, hyvä rouva… hyvä rouva!» huudahdin epätoivoissani. »Minä pyydän teitä, nouskaa ylös tai minun täytyy mennä.»

»Hänen henkensä! Ainoastaan hänen henkensä!» voihki hän kiihkeästi. »Mitä hän on tehnyt teille, koska olette vainonnut häntä? Oi, olkaa sääliväinen! Olkaa armollinen! Laskekaa hänet vapaaksi, niin me rukoilemme teidän edestänne, minä ja kälyni, joka aamu ja ilta koko elämämme ajan.»

Pelkäsin jonkun tulevan ja näkevän hänen siinä polvillaan; sentähden kumarruin ja koetin nostaa häntä seisaalle. Mutta hän vain lyyhistyi kokoon yhä enemmän, kunnes hänen hieno kätösensä kosketti kannuksiani. Minä en uskaltanut liikahtaa. Lopulta tein ripeän päätöksen.

»Kuulkaahan, siis madame», sanoin melkein ankarasti, »kun ette kerran tahdo nousta siitä. Te unohdatte kaikki, sekä minun asemani että valtani vähäisyyden. Te unohdatte, että jos laskisin miehenne vapaaksi tänään, ottaisivat hänet tunnissa kiinni nuo toiset, jotka vielä ovat kylässä ja vartioivat kaikkia teitä — ne epäilevät yhä jokaista liikettäni, kaikkia toimiani. Te unohdatte, sanon teille, asemani…»

Hän keskeytti minut kiireesti, hyppäsi pystyyn ja katsoi minua kasvoihin. Silmänräpäyksessä olisin ilmaissut hänelle ajatukseni selvemmin; mutta hän tarttui tähän sanaan, ja nyt hän seisoi edessäni kalpeana, hengästyksissään, hiukset hajallaan, saaden tuskin sanaakaan suustaan.

»Niin, niin…» änkytti hän. »Nyt tiedän… tiedän!» Hän pisti käden poveensa, ottaen esille jotakin, minkä ojensi minulle, pakottaen minut ottamaan sen vastaan. »Minä tiedän… tiedän», sanoi hän taas. »Ottakaa tämä, ja Jumala teitä palkitkoon, hyvä herra! Jumala teitä palkitkoon! Me annamme sen teille vapaaehtoisesti — vapaaehtoisesti ja kiitollisesti!»

Minä seisoin katsellen häntä ja hänen tyrkyttämäänsä lahjaa ja tunsin veren vähitellen jähmettyvän suonissani. Hän antoi minulle käärön, jonka äskettäin olin luovuttanut takaisin mademoisellelle — jalokiviä sisältävän käärön.

Punnitsin sitä kädessäni, ja sydämeni kovettui jälleen, sillä nyt tajusin, että tämä oli mademoisellen keksintöä; hän juuri oli madamen kyynelten ja rukousten voimaa epäillen varustanut kälynsä tällä viimeisellä aseella, tällä likaisella rievulla. Minä lennätin sen pöydälle lautasien sekaan.

»Madame!» huudahdin kiivaasti, ja kaikki myötätuntoni oli muuttunut vihaksi; »te tunnette minut kerrassaan väärin. Olen kuullut tarpeeksi paljon kovia sanoja näiden viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa, ja minä tiedän, mitä te minusta ajattelette. Mutta yksi seikka pitää teidän vielä havaita: että minulta on ainakin yksi vika puuttunut. En ole milloinkaan taipunut kavaltajaksi sitä kohtaan, jonka palveluksessa olen ollut, en milloinkaan ole pettänyt omaa puoluettani. Kun teen sen kymmentä kertaa suuremmasta maksusta kuin tämä on, kuivettukoon silloin käteni!»

Hän vaipui tuolille voihkaisten epätoivoisesti. Samassa avasi herra de Cocheforêt oven ja astui sisälle. Hänen olkansa yli näin vilaukselta mademoisellen ylpeät kasvot, entistään hiukan kalpeampina, tummat renkaat silmien alla ja ilme aavemaisen kylmänä.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyi herra de Cocheforêt kulmat rypyssä, nähdessään madamen.

»Sitä… että lähdemme matkalle kello yksitoista, hyvä herra», vastasin jäykästi kumartaen. Ja sitten menin ulos toisesta ovesta.

— — —

Päästäkseni näkemästä heidän hyvästelyjään oleskelin ulkona puutarhassa vähän yli määrätyn ajan enkä sittenkään mennyt linnaan, vaan tallin ovelle. Siellä oli kaikki valmiina; molemmat sotilaat, joille olin antanut käskyn seurata minua Auchiin, istuivat jo satulassa, ja omat kaksi palvelijaani odottivat pidellen raudikkoani ja herra de Cocheforêtin kastanjanruskeata hevosta. Kolmatta hevosta talutti edestakaisin Louis, ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä huomatessani, että sillä oli naisen satula. Me saimme siis seuraakin. Madameko aikoi tulla mukaan vai mademoiselle? Ja kuinka kauas? Auchiinko?

Luulen heidän jotensakin pitäneen minua silmällä, sillä lähestyessäni tulivat herra de Cocheforêt ja hänen sisarensa ulos linnasta, edellinen kalpein kasvoin, säihkyvin silmin ja värisevin huulin, vaikka hän koetti tekeytyä välinpitämättömän näköiseksi; jälkimäisen kasvoja verhosi musta naamio.

»Mademoiselle tulee mukaan?» virkoin muodollisen kohteliaasti.

»Teidän luvallanne, hyvä herra», vastasi herra de Cocheforêt purevan alentuvasti. Mutta minä näin, että hän oli tukehtumaisillaan mielenliikutuksesta; hän oli juuri eronnut vaimostaan. Minä käännyin poispäin.

Istuessamme kaikki ratsailla hän katsoi minuun.

»Kun teillä on kunniasanani, niin sallitte minun kenties ratsastaa yksin?» sanoi hän jonkun verran epäröiden. »Ja…»

»Ilman minua», puutuin puheeseen katkerasti. »Luonnollisesti, mikäli voi käydä päinsä.»

Käskin siis sotamiesten ratsastaa hänen edellään, puheen kuulumattomissa, molempain palvelijaini seuratessa häntä vähän matkan päässä ratsupyssyt polvien päällä. Viimeisenä ratsastin itse valppain silmin ja pistooli helposti saatavissa huotrastaan. Herra de Cocheforêt mutisi närkästyneenä muutamia sanoja näistä varokeinoista ja monista metkuista, joihin hänen pyyntönsä oli antanut aiheen, mutta minä en ollut nähnyt niin suurta vaivaa ja matkustanut näin kauas enkä myöskään ollut antautunut halveksuen herjattavaksi, päästääkseni saalistani viime hetkessä käsistäni. Toisaalta oivalsin, että siihen asti, kunnes olisimme sivuuttaneet Auchin, en voinut hetkeäkään olla turvassa vapautusyrityksestä, ja siksi olin lujasti päättänyt, että se, joka tahtoisi riistää minulta vankini, saisi kalliisti maksaa yrityksensä. Ainoastaan ylpeys ja kenties myös osaksi tappelun viehätys oli estänyt minua lainaamasta kymmentä sotamiestä kahden sijasta.

Louis seurasi meitä pitkän matkan kylän taakse, ja sitten hän pysähtyi katselemaan meidän jälkeemme ja sadatteli raivokkaita valoja minua vastaan, kun ratsastin hänen ohitseen. Kappaleen matkaa ratsastettuamme käännyin vielä katsomaan taakseni ja näin hänen yhä seisovan paikoillaan.

Hiukan epäröityäni palasin hänen luokseen.

»Kuules, houkkio!» sanoin hänelle, ja hän herkesi äkkiä nyyhkytyksistään. »Sinun tulee viedä sanoma valtiattarellesi. Sano hänelle minun puolestani, että hänen miehelleen käy kuten herra de Regnierille, kun hän joutui vihollisensa käsiin — ei huonommin eikä paremmin.»

»Aiotte kai emäntänikin surmata?» vastasi hän iskien silmänsä minuun.

»En, sinä hupsu, vaan minä aion pelastaa hänet», vastasin suuttuneena. »Sano hänelle se, älä enempää äläkä vähempää, niin saat nähdä seurauksen.»

»Sitä en tee», epäsi hän ynseästi. »Sanoma teiltä mukamas!» Ja hän sylkäisi maahan.

»Sitten saat ottaa vastuun», sanoin juhlallisesti. Minä käänsin hevoseni ja nelistin toisten perään. Mutta olin varma siitä, että hän kertoisi sanomani, jollei muustakaan niin uteliaisuudesta; ja kummallista olisi, ellei madame, etelän aatelisnainen, vanhoihin perhetarinoihin perehtynyt, käsittäisi vihjaustani.

Ja niin aloitamme matkamme, raskain mielin, vettä tippuvien puiden ja lyijynharmaan taivaan alla. Me samosimme synkkinä mäkeä ylös ja toista alas, milloin kahlaten yli purojen, milloin ratsastaen alastomien nummien poikki. Mutta oltiinpa menossa ylös tai alas ja olipa ympäristö millainen hyvänsä, hetkeksikään en voinut unohtaa, että olin pyöveli, peto, roisto, — että minä, joka ratsastin yksinäni takimmaisena, olin tahrana taulussa. Toiset eivät tosin voineet nähdä minua. Mutta mademoisellen hahmon jokainen piirre ilmaisi inhoa; hänen päänsä vähäisinkin käänne tuntui sanovan: »Voi, hyvä Jumala, että tuollainen olento saa hengittää samaa ilmaa kuin minäkin!»

Puhuin yhden ainoan kerran hänen kanssaan päivän mittaan, ja se tapahtui viimeisellä harjulla ennen kuin ratsastimme alas laaksoon pitkin vuorenrinnettä, jolla Auch sijaitsee. Sade oli tauonnut, mailleen menevä aurinko valaisi heikosti; me lepäsimme tuokion ylänteellä ja silmäilimme etelään, hevostemme haukatessa ruohoa. Sumu levisi vaippana sen tienoon yli, jonka halki olimme tulleet, mutta sen takana ja yläpuolella kohosivat vuoret ilta-auringon kultaamina kuin lumottu maa, kimmeltävinä, ihmeellisen houkuttelevina, tai kuin jono ihania satulinnoja. Unohdin silmänräpäykseksi, kuka oli vieressäni, ja huusin lähimmälle naapurilleni, että tämä oli ihanin maisema, mitä olin milloinkaan nähnyt.

Hän — siinä oli mademoiselle, ja hän oli riisunut naamionsa — antoi minulle vastaukseksi katseen, yhden vain, mutta se ilmaisi niin sanomatonta vastenmielisyyttä, että syvinkin halveksuminen olisi ollut suosionosoitus siihen verrattuna. Silloin kiskaisin ohjaksista kuin hän olisi lyönyt minua, ja tunsin vuoroin punehtuvani ja kalpenevani, sitten hän katsoi toisaanne.

Mutta minä en unohtanut sitä opetusta, ja senjälkeen vältin häntä tyystimmin kuin ennen. Yön vietimme Auchissa, ja minä jätin herra de Cocheforêtin mitä suurimpaan vapauteen; annoin hänen tulla ja mennä tahtonsa mukaan. Aamulla lähetin molemmat rakuunat pois siinä vakaumuksessa, että Auchin toisella puolen oli hyökkäyksen vaara pienempi, ja tuntia jälkeen auringon nousun lähdimme taas matkalle. Päivä oli kirkas ja kylmä, ja sää tuntui lupaavammalta. Minä päätin suunnata kulkumme Lectouren ohi ja mennä Garonne-joen yli Agenin luona, ja kun tiet kävivät paremmiksi, mitä edemmäksi pohjoiseen tulimme, laskin ehtivämme kelpo taipaleen ennen pimeän tuloa. Molemmat palvelijat ratsastivat edellä, itse tulin viimeisenä.

Tiemme kulki Gers-laakson läpi, poppelien alitse ja pitkien salavarivien välitse, ja nyt alkoi aurinko lämmittää meitä. Pahaksi onneksi oli edellisen päivän sade paisuttanut purot, joiden yli tiemme johti, ja meidän oli useinkin vaikea kahlata niiden yli. Kahdentoista aikaan olimme vasta noin puolitiessä Lectoureen, ja minä kävin hetki hetkeltä kärsimättömämmäksi. Tie, joka oli vastikään poikennut pois vasemmalta rannalta, kääntyi nyt takaisin alas sinne, ja minä näin edessämme taaskin kaalamon, joka enimmin muistutti lammikkoa. Mieheni yrittivät varovasti päästä ylitse, mutta heidän täytyi pyörtää takaisin ja uudistaa kokeensa toisesta paikasta; viimein juuri kun mademoiselle ja hänen veljensä saavuttivat heidät, pulahtivat he yli, ja heidän hevosensa laukkasivat viistoon ylös vastakkaista äyrästä.

Pysähdystä oli kestänyt siksi kauan, että olin tahtomattani joutunut ihan lähelle Cocheforêt-sisaruksia. Mademoisellen hevonen vikuroitsi hiukan, ja me jouduimme siten ratsastamaan veteen melkein yhtaikaa, minä mademoisellen kintereillä. Rannat olivat jyrkät molemmin puolin, niin että yli mennessä emme voineet nähdä eteemme emmekä taaksemme. Mutta sillä hetkellä en ajatellut tätä, vaan ratsastin hänen jäljessään vähääkään välittämättä hänen läsnäolostaan silloin kuului äkkiä laukaus, johon vastasi toinen, ja edessäni huikkasi joku vihlovan varoitushuudon.

Silmänräpäyksessä, äänen vielä kaikuessa korvissani, käsitin kaikki. Totuus välähti salamana mieleeni kuin olisi hehkuva rauta tunkeutunut aivoihini. Meidän kimppuumme oli hyökätty! Meitä ahdistettiin, ja minä olin avuttomana tässä kuopassa, tässä satimessa! Jos viivyin tässä sekuntiakaan kauemmin — ja mademoisellen hevonenhan sulki minulta tien — saattoi se viivytys tuottaa onnettoman ratkaisun.

Oli ainoastaan yksi keino. Minä ohjasin hevoseni suoraan jyrkkää rantaa kohti, ja se teki loikkauksen ylöspäin. Silmänräpäyksen se riippui putoamaisillaan takaisin alas. Sitten se pelosta pärskyen ponnisti epätoivoisesti ja pääsi vapisten ja korskuen rantaäyräälle.

Noin seitsemänkymmenen askeleen päässä edempänä virui toinen mieheni. Hän oli kaatunut hevosineen ja makasi liikkumattomana. Hänen vieressään, selkä vuorenseinämää vasten, seisoi hänen toverinsa neljän ratsumiehen ankarasti ahdistamana. Juuri kun tämä kohtaus osui näkyviini, ampui hän laukauksen ja ahdistajista kaatui yksi.

Minä sieppasin huotrasta pistoolin; vielä saatoin pelastaa hänet. Huusin hänelle rohkaisevasti ja kannustin hevostani; silloin sain odottamattoman iskun käteeni, niin että menetin pistoolin.

Koetin tavoittaa sitä ilmasta, mutta siinä en onnistunut, ja ennen kuin olin ehtinyt tointua, ohjasi mademoiselle hevosensa minun ratsuani vastaan ja huitoi raipallaan raudikkoani korville. Hevonen nousi pystyyn hurjistuneena, ja minä näin vilaukselta mademoisellen silmät, jotka salamoitsivat vihaa naamion takaa, ja hänen kohotetun kätensä; seuraavassa silmänräpäyksessä makasin tiellä, häpeällisesti heitettynä satulasta. Raudikkoni laukkasi pois, ja mademoisellen hevonen, joka myöskin oli säikähtynyt, nousi vauhkona pystyyn muutaman askeleen päässä minusta.

Muutoin se olisi varmasti polkenut minut jalkoihinsa. Nyt pääsin kuitenkin nousemaan pystyyn ja vetämään miekkani, ja heti säntäsin taistelevia vastaan. Kaikki tämä oli tapahtunut muutamassa sekunnissa. Palvelijani puolustautui vielä; hänen ratsupyssynsä savu oli tuskin haihtunut. Minä hyppäsin kaatuneen puun yli, joka oli tielläni; samassa erkani kaksi miestä toisista ja ratsasti minua vastaan. Toinen näistä, jonka otaksuin johtajaksi, piti naamiota kasvoillaan. Hän tuli hurjaa vauhtia vastaani, ratsastaakseen minut kumoon, mutta minä väistin nopeasti, juoksin toisen luo, pelästytin hänen hevosensa ja annoin ratsastajalle iskun olkapäähän ennen kuin hän ehti sitä torjua, Hän nelisti pois noituen ja yritellen taltuttaa hevostaan, ja sitten käännyin kohtaamaan naamioitua miestä.

»Roisto!» huusi tämä ja ratsasti taas vastaani. Tällä kertaa hän ohjaili hevostaan niin taitavasti, että hädin tuskin kykenin estämään häntä karauttamasta päälleni, mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en päässyt antamaan hänelle iskua.

»Antaudu!» huusi hän. »Verikoira!»

Vastaukseksi haavoitin häntä lievästi polveen; ennen kuin ehdin tehdä muuta, tuli hänen toverinsa takaisin, ja nyt he ahdistivat minua molemmat, tähdäten hurjia iskuja päähäni ja tehden niin taitavia hyökkäyksiä, etten kyennyt muuhun kuin puolustautumaan. Pian minun täytyi vetäytyä takaisin vuorenseinämälle. Tällaisessa käsikähmässä olisi miekastani ollut vain vähän hyötyä, mutta onneksi olin ennen Pariisista lähtöäni varustautunut lyhyellä pistosäilällä, ja vaikken ollut yhtä kätevä pitelemään sitä kuin miekkaa, onnistui minun kuitenkin torjua heidän iskunsa ja silloin tällöin survaisemalla pysyttää heidän hevosiansa loitommalla. Miehet sadattelivat ja tekivät alituisia hyökkäyksiä minua vastaan; se oli tuimaa ottelua. Jos he saisivat siten pitkittää vielä hiukan aikaa, voisi toinen mies ehtiä heidän avukseen taikka myös mademoiselle ampua minut omalla pistoolillani. Niinpä mieleni reipastui, kun onnistunut heilautus sinkautti naamioidun miehen miekan toiselle puolen tietä. Hän kannusti armottomasti hevostaan ja ratsasti minua kohti, mutta minä olin useaan kertaan pistänyt eläintä; se nousi pystyyn ja heitti hänet selästään, juuri kun toistamiseen haavoitin hänen toveriaan käsivarteen ja pakotin hänet peräytymään.

Nyt muuttui näytelmä. Naamioitu nousi horjuen ja hapuili pistooliaan. Mutta hän ei tavannut sitä, eikä hän ollut sellaisessa kunnossakaan, että olisi kyennyt sitä käyttämään, jos olisi sen löytänytkin. Hän hoippui avuttomasti vuorenseinämälle ja nojautui sitä vasten. Haavoittamani mies oli tuskin paremmassa tilassa. Hän peräytyi tieltäni, ja seuraavassa hetkessä hän pudotti miekkansa, vaipui kasaan ja tarttui kiinni satulannuppiin. Jäljellä oli ainoastaan se mies, joka oli ottelussa palvelijani kanssa, ja nyt käännyin katsomaan, miten heidän laitansa oli. He olivat tehneet pikku pysähdyksen hengähtääkseen, ja minä riensin heidän luokseen, mutta kun se veitikka näki minun lähestyvän, käänsi hän hevosensa ja hävisi metsään, jättäen meidät voittajiksi.

Ensimmäiseksi työkseni — sen muisto herättää minussa tänä päivänäkin mielihyvää — pistin käteni taskuuni, vedin sieltä puolet kaikista rahoistani, mitä omistin tässä maailmassa, ja annoin ne miehelle, joka oli puolustanut minua niin reimasti. Olisin voinut suudella häntä iloissani! En ainoastaan ollut hänen hyvän miekkansa avulla pelastunut tappiosta, vaan myöskin tiesin ja tunsin tyytyväisenä, että taistelu oli tavallaan kohottanut arvoani. Palvelijani oli saanut kaksi haavaa ja minä pari naarmua, hevoseni oli tipo tiessään, ja toinen palvelijani oli hengetönnä. Mutta se tunne, joka minua elvytti nyt mennessäni puhuttelemaan herra de Cocheforêtia ja hänen sisartaan, oli enemmän arvoinen kuin puolet vertani. Mademoiselle oli laskeutunut ratsailta, ja vaikka hän käänsi pois kasvonsa, näin kuitenkin, että hän itki, sillä naamio oli luisunut sivulle. Hänen veljensä oli tunnollisesti pysynyt samassa paikassa lähellä kaalamoa taistelun alusta loppuun asti ja kohtasi minut kohotetuin kulmin ja omituisesti hymyillen.

»Myöntäkää, että olen siivo ihminen», sanoi hän kevyesti. »Minä olen täällä, herra de Berault, ja sitä ei voi sanoa noista kahdesta herrasmiehestä, jotka juuri ratsastivat tiehensä.»

»Niin», vastasin hänelle hieman katkerasti, »soisinpa, etteivät he olisi ampuneet palvelijaparkaani ennen kuin läksivät.»

Hän kohautti olkapäitään.

»He ovat ystäviäni», sanoi hän. »Ette voi vaatia, että moittisin heitä. Mutta ei siinä kaikki, herra de Berault.»

»Ei», vastasin ja pyyhin miekkani terää. »Meillähän on tuo naamioitu herrasmies tallella…» Ja sitten käännyin mennäkseni hänen luokseen.

»Herra de Berault!» huusi de Cocheforêt jälkeeni lyhyesti ja tiukasti.

Minä pysähdyin.

»Mitä haluatte?» kysyin kääntyen häneenpäin.

»Tuo herrasmies…» sanoi hän empien ja katsellen minua pitkään, »oletteko ajatellut, mikä hänet perii, jos luovutatte hänet viranomaisille?»

»Kuka hän on?» kysyin karskisti.

»Se on jokseenkin arkaluontoinen kysymys», vastasi hän otsa rypyssä.

»Ei minulle», tokaisin minä, »koska hän on vallassani. Jos hän riisuu naamarinsa, niin voin helpommin päättää, miten menettelen hänen suhteensa.»

Tuntematon oli pudotessaan menettänyt hattunsa, ja hänen vaaleat, kiharaiset hiuksensa laahasivat pölyistä maata. Hän oli kookas ja ryhdikäs mies, ja vaikka hänen pukunsa oli yksinkertainen, melkein köyhä, huomasin muhkean jalokivisormuksen hänen sormessaan ja olin näkevinäni muitakin ylhäisen sukuperän merkkejä. Hän nojaili yhä vuorenseinämää vasten puolittain tajuttomana eikä näyttänyt huomaavan, että minä silmäilin häntä.

»Tuntisinko hänet, jos hän paljastaisi kasvonsa?» kysyin äkkiä, sillä mieleeni juolahti uusi ajatus.

»Tuntisitte», vastasi herra de Cocheforét.

»No?»

»Ja se olisi meille kaikille onnetonta.»

»Vai niin!» vastasin puoliääneen ja tarkastelin ensin vanhaa ja sitten uutta vankiani. »Siis — mitä haluaisitte minun tekevän?»

»Jättäkää hänet tänne», vastasi herra de Cocheforêt, ja hänen kasvonsa saivat jännittyneen levottomuuden ilmeen.

Minä olin jo varmistunut siitä, että hän oli kunnian mies, ja siksi uskoin häntä. Hänen huomattava levottomuutensa ystävän puolesta herätti minussa jonkinlaista liikutusta. Sitäpaitsi tiesin olevani liukkaalla maalla, joka teki varovaisuuden tarpeelliseksi.

»Sen teen», sanoin tuokion mietittyäni. »Mutta ei suinkaan hän vain tee minulle jotakin kepposta? Lähetä kirjettä tai…»

»Ei, mon Dieu! Hän kyllä käsittää», vastasi de Cocheforét innokkaasti. »Ette joudu katumaan sitä. Lähtekäämme nyt jatkamaan matkaamme!»

»Niin, mutta hevoseni?» sanoin hiukan kummastuksissani hänen kovasta kiireestään. »Kuinka voin…»

»Me kyllä saavutamme sen», vakuutti hän. »Se on varmasti pysytellyt tiellä. Lectoure on täältä vain lieuen päässä, ja me voimme siellä antaa määräyksen, että nuo molemmat miehet noudetaan ja toimitetaan hautaan.»

Minä en olisi voittanut mitään asettumalla vastustavalle kannalle, ja vielä tovin puheltuamme oli asia sovittu. Me kokoilimme, mitä olimme pudotelleet, herra de Cocheforét auttoi sisartaan satulaan, ja viiden minuutin kuluttua olimme taipaleella. Kun metsän reunasta vilkaisin taakseni, olin näkevinäni naamioidun miehen nousevan katsomaan meidän jälkeemme, mutta puiden oksat olivat tiellä, niin että näin ehkä väärin. Olin kuitenkin hyvin taipuvainen otaksumaan, että tuntematon oli enemmän tajullaan ja vähemmän loukkaantunut kuin näytti.

XII luku

Tienristeyksessä

Koko aikana ei mademoiselle ollut virkkanut minulle ainoatakaan sanaa, ei pahaa eikä hyvää. Hän oli näytellyt osaansa katkeroittuneen vakavasti ja nähnyt tappionsa tosin kyynelin, mutta vaieten, eikä hän ollut koettanut vaikuttaa rukouksilla, ei vastarinnalla taikka suostuttelulla. Ja taistelun päättyminen ja näyttämön jääminen taaksemme ei tuottanut mitään muutosta hänen käytökseensä. Hän piti tahallaan kasvojaan käännettyinä poispäin minusta eikä ollut läsnäoloani huomaavinaankaan. Tapasin etäämpänä hevoseni syömässä tien vierellä, nousin satulaan ja asetuin paikalleni heidän molempien taakse, kuten aamullakin ja sitten samosimme eteenpäin äänettöminä, kuten silloinkin, melkein kuin ei olisi mitään tapahtunut; ihmettelin naisen kummallista itsehillintää — minua oudoksutti, että hän oli voinut olla saapuvilla sellaisessa tapauksessa, sen näkymättä hänestä päältäpäin.

Mutta vaikka mademoiselle koetti salata sitä, oli se kuitenkin tehnyt häneen muutoksen. Naamio tosin peitti hänen kasvonsa, mutta se ei voinut kokonaan peittää häneen mielialojaan, ja vähitellen huomasin, että hänen päänsä oli kumarassa, että hän ratsasti hajamielisesti ja että hänen ryhtinsä ei ollut sama kuin ennen. Havaitsin myöskin, että hän oli joko pudottanut tai heittänyt pois ratsuraippansa, ja vähitellen aloin ymmärtää, että taistelu ei ollut laisinkaan tuottanut minulle hänen suosiotansa takaisin; päinvastoin liittyi hänen vanhaan vihaansa minua kohtaan vielä häpeätä siitä, että hän oli alentunut niin syvälle, vaikkakin pelastaakseen veljensä, ja mielikarvautta siitä, että tappio oli ollut sen ainoana palkkana.

Sen tulin näkemään Lectouressa, jonka majatalossa oli yksi ainoa huone, joten meidän täytyi kaikkien syödä päivällistä yhdessä. Minä käskin asettaa pöydän heille tulisijan eteen ja istuuduin itse pienemmän ääreen oven suuhun. Muita vieraita ei ollut, ja se teki seurustelun puutteen vielä silmäänpistävämmäksi. Herra de Cocheforét näytti sen tajuavan. Hän kohautteli hartioitaan ja katseli lattian poikki minuun päin surullisen leikkisästi hymyillen. Mutta mademoiselle oli järkähtämätön. Hän oli riisunut naamionsa, ja hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet. Yhden kerran, mutta ainoastaan sen yhden kerran, näin aterian aikana hänessä muutoksen. Hän punastui, luultavasti omista ajatuksistaan, ja hänen kasvonsa sävähtivät purppuranpunaisiksi ihan hiusmartoa myöten. Näin punan leviävän yhä enemmän, mutta sitten hän käänsi minulle ylpeästi selkänsä ja katseli ulos ikkunasta lokaiselle kadulle.

Arvattavasti olivat sekä hän että hänen veljensä toivoneet paljon tästä hyökkäyksestä, joka oli kaiketi järjestetty jo Auchissa. Sillä kun ehtoopäivällä pitkitimme matkaamme, huomasin heissä tapahtuneen muutoksen. Heidän ryhtinsä ilmaisi, että he olivat valmistuneet pahimpaan. Synkät ajatukset nykyisestä asemasta ja uhkaavasta tulevaisuudesta kuvastuivat kuin sumuna heidän silmissään. Tunti tunnilta lannistui herra de Cocheforêtin miehuus, ja hän puheli yhä harvemmin. Nyt, kun päivänvalo alkoi kadota ja hämy levittäysi ympärillemme, ratsastivat veli ja sisar käsitysten, vaiteliaina ja alakuloisina, ja ainakin toinen heistä itki. Kardinaali, mestauslava, Pariisi… kaikki tämä kohosi kamalina, kylminä varjoina heidän ympärillään. Sitä mukaan kuin vuoret, jotka he olivat tunteneet koko ikänsä, vaipuivat ja häipyivät takanamme meidän ratsastaessamme Garonnen leveään laaksoon, vaipuivat ja häipyivät heidän toiveensakin ja sijalle tuli kolkkoa epätoivoa. Vartion ympäröimänä ja uteliaiden katseiden tähystelemänä olisi herra de Cocheforêt voinut käyttäytyä miehuullisesti ja ylpeästi, ja lopun tullessa hän osoittautuisi luultavasti uljaaksi. Mutta nyt, melkein yksin harmaassa hämyssä, matkalla vankilaan, tietäen monet, pitkät ja yksitoikkoiset päivät edessään, ilman mitään yllykettä tai elvykettä — tällaisessa tilanteessa ei ollut ihme, että hän tunsi ja osoitti tuntevansa veren kiertävän suonissaan hitaasti ja ajatteli itkevää puolisoansa ja taaksensa jäänyttä hävitettyä kotiansa enemmän kuin sitä asiaa, sitä aatetta, jonka hyväksi hän oli uhrannut kaikkensa.

Mutta Jumala tietää, että he eivät olleet ainoat masentuneet. Minä itse olin melkein yhtä synkkä. Auringon laskiessa oli voiton ja taistelunriemun hehku, joka oli lämmittänyt vertani, jo kauan sitten jäähtynyt, ja sitä oli seurannut apeus, haluttomuus, kaiken inho, jollaista tuntee pelipöydän ääressä vietetyn pitkän yön jälkeen. Tähän asti oli ollut vaikeuksia voitettavana, vaaroja, menestyksen epäilyksiä. Nyt oli loppu varma ja hyvin lähellä, niin lähellä, että se varjosti kaiken muun. Minun täytyi, minun piti saada riemuita voitosta, ja minä tarrasin siihen ajatukseen kuten pelaaja pitää kiinni viimeisestä kortistaan, niin että mietin valmiiksi tavan, ajan ja paikan ja koetin yksinomaan askarruttaa ajatuksiani sillä. Mutta hinta? Voi, sekin ajatus tunkeutui mieleeni yhä useammin, mitä enemmän ilta joutui. Kun huomasin tien varressa milloin minkin esineen, jonka muistin ennen sivuuttaneeni matkallani etelään, vaikka niin peräti erilaisessa mielentilassa ja toisin tarkoituksin ja suunnitelmin, jotka nyt tuntuivat etäiseen menneisyyteen kuuluvilta, tein itselleni kysymyksen, minäkö se tässä todella olin, Gil de Berault, Zatonin kantavieras, premier joucur, vai joku La Manchan don Quixote-ritari, joka taisteli tuulimyllyjä vastaan ja uskoi parturinkylttien olevan kultaa.

Me saavuimme Ageniin hyvin myöhään illalla, hapuiltuamme syrjäteitse pitkin joen vartta. Valot ja »Merenneito»-majatalon loimuava takkavalkea tuntuivat meistä jo paremman maailman tuikkeilta ja herättivät tuossa tuokiossa uutta eloa ainakin kahteen meistä. Lieden ympäriltä kuului kummallista puhetta Pariisin tapahtumista, kardinaalia vastaan tehdystä salaliitosta, jonka etunenässä oli leskikuningatar, ja perustelluista toiveista, että se tällä kertaa johtaisi tuloksiin. Mutta isäntä nauroi pilkallisesti sellaisille mielikuville, ja minä myönsin hänen olevan oikeassa. Vieläpä herra de Cocheforêtkin, joka alussa oli taipuvainen saamaan rohkaisua näistä huhuista, menetti toivonsa kuullessaan, että tiedot olivat tulleet Montaubanin kautta, mistä — jo siitä asti kun kaupunki oli edellisenä vuonna pakotettu antautumaan — kaikenlaisia perättömiä juttuja kardinaalista alituisesti pantiin liikkeelle.

»Ne ottavat häneltä hengen kerran kuukaudessa», sanoi isäntämme nauraen. »Toisinaan on Monsieur hänet nujertanut, toisinaan Monsieur César — ymmärrättehän, Vendômen herttua — ja väliin leskikuningatar. Mutta sen jälkeen kun herra de Chalais ja marsalkka onnistuivat niin kerrassaan kehnosti ja saivat maksaa yrityksensä, uskon minä sokeasti hänen ylhäisyyteensä — senhän sanotaan olevan hänen uuden nimityksensä.»

»Onko näillä tienoin rauhallista?» kysyin häneltä.

»Täydellisesti. Siitä asti kun Languedoc-juttu saatiin loppuun on kaikki ollut kunnossa», vastasi hän.

Mademoiselle oli vetäytynyt pois, niin että hänen veljensä ja minä saimme olla parin tunnin ajan kahden kesken sinä iltana. Minä jätin hänelle vapauden päästä eroon seurastani, jos hän tahtoi, mutta sitä hän ei käyttänyt hyväkseen. Jonkinlainen toverillinen suhde, joka oli hyvinkin outo meidän keskinäisen asemamme johdosta, oli alkanut kehittyä välillemme. Hän näytti saavan omituista mielihyvää seurastani, laski leikkiä vanginvartijatoimestani, kysyi toisinaan ivallisen näköisenä, saisiko hän tehdä sitä tai tätä, vieläpä tiedusti kerran, mitä minä tekisin, jos hän rikkoisi antamansa sanan.

»Tai esittäkäämme toinen oletus», jatkoi hän vilkkaasti. »Ajatelkaa, jos minä olisin tyrkännyt teidät päistikkaa tänä iltana siihen kirottuun lammikkoon alhaalla jokivarressa? Kuinka sitten olisi käynyt, herra de Berault? Pardieu, minä ihmettelen itseäni, kun en sitä tehnyt. Minä olisin ehtinyt Montaubaniin neljässäkolmatta tunnissa ja löytänyt viisikymmentä lymypaikkaa yhtä hyvin kuin yhdenkin, eikä kukaan olisi tiennyt tekosestani mitään.»

»Paitsi sisarenne», huomautin tyynesti.

Hän irvisti.

»Niin», sanoi hän, »pelkäänpä, että minun olisi täytynyt surmata hänetkin, jottei minun olisi tarvinnut hävetä hänen edessään. Te olette oikeassa.»

Hän vaipui mietteisiin ja istui tovin äänettömänä. Sitten huomasin hänen katselevan minua jotenkuten yksinkertaisesti kummastellen, ja siitä johduin kysymään:

»Mitä ajattelette?»

»Te olette ollut monissa kaksintaisteluissa?»

»Niin olen.»

»Ettekö ole milloinkaan käyttänyt epärehellistä iskua?»

»En milloinkaan», vastasin. »Miksi sitä kysytte?»

»Sentähden että — halusin saada vahvistuksen eräälle vaikutelmalleni. Suoraan puhuen, herra de Berault, minusta tuntuu kuin teissä olisi kaksi eri henkilöä.»

»Kaksi…?»

»Niin. Toinen on se mies, joka vangitsi minut, ja toinen se, joka laski ystäväni menemään tänään.»

»Ihmetyttikö teitä, että annoin hänen mennä? Se oli varovaisuutta, herra de Cocheforêt», selitin minä. »Olen vanha peluri. Minä tiedän, milloin panos on liian korkea minulle. Se mies, joka pyydysti leijonan sudenkuoppaansa, ei ollut tehnyt hyvää kaappausta.»

»Ei, totta se on», vastasi hän hymyillen. »Ja kuitenkin… niin, teissä on kaksi eri luonnetta.»

»Niin on useimmissa», myönsin huoaten. »Mutta ei aina samalla kertaa. Väliin on toinen esillä, väliin toinen.»

»Mitä toinen pitää toisen aloittaman työn täyttämisestä?» kysyi hän purevasti.

Kohautin olkapäitäni.

»Sen täytyy niin olla», sanoin minä. »Jos saa perinnön, niin se on otettava vastaan velkoineen ja kaikkineen.»

Hän ei vastannut vähään aikaan, ja minä luulin hänen taas ajattelevan omia asioitansa. Mutta äkkiä hän katsoi jälleen minuun, »Vastaatteko minulle erääseen kysymykseen, herra de Berault?» virkkoi hän ystävälliseen tapaan.

»Mahdollisesti.»

»Sanokaa minulle sitten — se on todellakin hyvin mielenkiintoista, — sanokaa minulle, mikä minulle onnettomana hetkenä lähetti teidät vaanimaan minua?»

»Herra kardinaali.»

»En kysynyt kuka», sanoi hän kuivasti. »Kysyin mikä. Teillä ei ollut vihaa minua vastaan?»

»Ei.»

»Te ette tuntenut minua?»

»En.»

»Mikä kumma teidät siis sai niin tekemään? Lempo soikoon, hyvä herra», jatkoi hän kiivaasti ja avomielisempään tapaan kuin oli ennen käyttänyt, »luonto ei ole ikinä aikonut teistä pyöveliä. Mikä olikaan siis syynä?»

Minä nousin seisaalle. Oli hyvin myöhä, huone oli tyhjä ja tuli sammumaisillaan.

»Sen sanon teille — huomenna», lupasin. »Silloin on minulla jotakin sanomista teille, ja se kuuluu siihen myöskin.»

Hän katsoi minuun hyvin kummastuneena ja hiukan epäluuloisesti. Mutta silloin huusin valoa ja keskeytin hänen kyselynsä menemällä heti levolle. Aamulla emme tavanneet toisiamme ennen kuin oli aika lähteä matkalle.

Ken tuntee eteläisen tien Ageniin asti ja tietää kuinka viinitarhat kaupungin pohjoispuolella kohoavat pengerminä, toinen punainen maakerros toisen päällä, vihreinä kesällä, mutta karuina ja kivisinä syysmyöhällä, muistaa, kenties erään paikan, missä tie noin kahden lieuen päässä kaupungista luikertaa ylös jyrkkää mäkeä. Mäen laella on neljän tien risteys, ja taivasta vasten kohoaa tienviitta, joka osoittaa, mikä tie vie Bordeauxiin, Perigueuxiin tai tiilikattoiseen Montaubaniin.

Tuo kukkula oli etelään matkustaessani erityisesti jäänyt mieleeni, kenties siitä syystä, että minulle sieltä aukeni ensimmäinen laaja näköala yli Garonnen laakson, jolloin olin tuntenut olevani ikäänkuin sen maan kynnyksellä, missä minun tuli suorittaa tehtäväni. Se oli saanut minulle erityisen merkityksen, niin että pidin sen alastonta lakea tienviittoineen ja -risteyksineen Pariisin ensimmäisenä ulkovartiona, ensimmäisenä merkkinä siitä, että nyt olin palaamassa vanhaan elämääni.

Kaksi päivää olin nyt odottanut nähdäkseni tämän kukkulan. Se sopi oivallisesti siihen, mitä minulla oli mielessäni. Tämä tienviitta teineen, jotka kääntyivät pohjoiseen, etelään, itään ja länteen — saattoiko olla soveliaampaa kohtaus- ja eroamispaikkaa?

Me saavuimme mäen alle kello yhdentoista vaiheilla, herra de Cocheforêt, mademoiselle ja minä. Järjestys oli päinvastainen kuin eilen, ja minä ratsastin etumaisena; toiset tulivat verkalleen perässä. Pysähdyin mäen juurella, annoin mademoisellen ratsastaa ohi ja pysäytin viittauksella herra de Cocheforêtin.

»Olkaa hyvä ja viivähtäkää hiukan», sanoin hänelle. »Pyydän teiltä suosionosoitusta.»

Hän katsoi minuun hiukan ylpeästi ja silmissään leimahdus, joka osoitti, kuinka kahle vähitellen syöpyi hänelle lihaan. Hän oli aamiaiselta lähtenyt reippaana kuin sulhanen, mutta sittemmin oli hänen rohkeutensa lannistunut, ja nyt hänen oli kovin vaikea hillitä kärsimättömyyttään.

»Minulta?» sanoi hän katkerasti. »Mikä se on?»

»Haluan puhua mademoisellen kanssa muutaman sanan — kahden kesken», selitin hänelle.

»Kahden kesken?» huudahti hän kummastuneena.

»Niin», vastasin epäröimättä, vaikka hänen kasvonsa synkistyivät. »Voitte muuten kaiken aikaa pysytellä kyllin lähellä, jos haluatte. Mutta minulla on omat syyni tahtoakseni ratsastaa vähän matkaa mademoisellen kanssa.»

»Kertoaksenne hänelle jotakin?»

»Niin.»

»Voittehan kertoa sen minulle», vastasi hän epäluuloisesti. »Minä takaan, että mademoisellen ei tee mieli…»

»Tavata tai puhutella minua? Ei, sen kyllä käsitän», sanoin minä. »Mutta tahdon kumminkin puhella hänen kanssaan.»

»Olkoon menneeksi, voitte puhutella häntä minun läsnäollessani», vastasi hän tuikeasti. »Jollette mitään muuta halua, niin voimme ratsastaa hänen luokseen.» Hän liikahti kuin toteuttaakseen esityksensä.

»Siihen en tyydy, herra de Cocheforêt», sanoin heti päättävästi ja pidätin häntä. »Minä pyydän teitä: olkaa hiukan myöntyväisempi! Pyydän ihan vähäpätöistä etua, mutta samalla vakuutan, että jollei mademoiselle suostu toivomukseeni, hän joutuu sitä katumaan koko ikänsä.»

Ylimyksen kasvot synkistyivät yhä enemmän.

»Suuria sanoja», sanoi hän pisteliäästi nauraen, »mutta minä luulen ne ymmärtäväni.» Sitten hän kirosi ja huudahti kiivaasti: »Mutta minä en salli sitä! Minä en ole ollut sokea, herra de Berault, ja käsitän aikeenne. Mutta minä en salli sitä. En tahdo kuulla mistään sellaisesta Juudas-kaupasta. Luuletteko, että voisin sallia sen ja sitten katsoa ihmisiä silmiin?»

»En tiedä, mitä tarkoitatte», sanoin vaivoin hilliten itseni. Olisin voinut lyödä sitä narria.

»Mutta minä tiedän, mitä te tarkoitatte», vastasi hän pidätellen raivostustaan. »Te tarkoitatte, että hän möisi itsensä… möisi itsensä teille, pelastaakseen minut. Ja te vaaditte minua seisomaan vieressä katsomassa kauppaa. Ei, hyvä herra, ei milloinkaan! Ei milloinkaan, vaikka joudunkin teilattavaksi. Minä tahdon kuolla kuten ylimys, jos olenkin elänyt niinkuin narri.»

»Luulen teidän tekevän tuon kuten olette toisenkin tehnyt», vastasin suunniltani katkeroittuneena. Ja kuitenkin ihailin häntä.

»Niin, minä en ole aivan niin tyhmä kuin te luulette!» huudahti hän vihasta säihkyvin katsein. »Minulla on silmät nähdäkseni.»

»Olkaa siis hyvä ja kuulkaa korvillanne», vastasin kuivakiskoisesti. »Vain hetkinen. Ja uskokaa minua, kun sanon, ettei minulla ole koskaan hetkeksikään ollut sellaista kauppaa mielessäni. Tahdon ainoastaan puhella hänen kanssaan. Minulla ei ole mitään pyytämistä häneltä, en halua häneltä mitään, en suosionosoitusta tai muutakaan. Sen, mitä sanon hänelle, hän kertoo epäilemättä teille. Mitä pahaa voisin tehdä hänelle täällä tiellä ja teidän näkyvissänne?»

Hän silmäili minua synkin katsein, vielä punaisena kasvoiltaan ja epäluuloisena.

»Mitä aioitte sanoa hänelle?» kysyi hän tiukasti. Hän ei ollut lainkaan kaltaisensa. Hänen kevyt, iloinen huolettomuutensa oli kerrassaan kadonnut.

»Te tiedätte, mitä en aio hänelle sanoa, herra de Cocheforét», vastasin minä. »Sen pitäisi riittää.»

Hän tähysteli minua hetkisen, vielä tyytymättömänä. Sitten hän sanaakaan hiiskumatta viittasi minua ratsastamaan sisarensa luokse.

Mademoiselle oli pysäyttänyt hevosensa vähän matkan päähän meistä, varmaankin ihmetellen, mitä oli tekeillä. Minä ratsastin hänen luokseen. Hänellä oli naamio yllä, niin etten voinut nähdä hänen kasvojensa ilmettä, lähestyessäni häntä, mutta se tapa, kuinka hän käänsi hevosensa pään veljeänsä kohti ja katseli ohitseni, puhui selvää kieltä. Silloin tuntui äkkiä kuin maa huojuisi jalkaini alla. Vapisten paljastin pääni hänen edessään.

»Mademoiselle», sanoin hiljaa, »suotteko minulle kunnian seurata teitä pikku matkan eteenpäin?»

»Miksi niin?» vastasi hän, eikä varmaan kukaan nainen ole puhunut kellekään miehelle niin jäätävällä äänellä.

»Siksi, että haluan selittää teille eräitä asioita, joita ette ymmärrä.»

»Mieluummin haparoitsen pimeässä», vastasi hän, ja hänen sävynsä oli sanoja julmempi.

»Mutta, mademoiselle», jatkoin hellittämättä, sillä minä en tahtonut menettää rohkeuttani, »sanoitte minulle eräänä päivänä hiljakkoin, että te ette milloinkaan tuomitsisi minua liian pikaisesti.»

»Teidän tekonne tuomitsevat teidät, enkä minä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Minä en ole kylliksi samalla tasolla teidän kanssanne, voidakseni tuomita teitä — Jumalan kiitos.»

Minua puistatti, vaikka olin päivänpaisteessa.

»Mutta te olette kerran ennen ajatellut samalla tavalla», huudahdin hetken vaitiolon jälkeen, »ja kuitenkin huomasitte jälkeenpäin erehtyneenne. Sellainen hairahdus voi uudistua toistekin, mademoiselle.»

»Mahdotonta», sanoi hän.

Se koski minuun.

»Ei», huudahdin minä, »se ei ole mahdotonta. Te olette mahdoton. Te itse olette sydämetön, mademoiselle. Minä olen näiden kolmen päivän kuluessa tehnyt paljon keventääkseni asemaanne; nyt pyydän teitä tekemään jotakin vastalahjaksi, mikä ei maksa teille mitään.»

»Vai ei?» vastasi hän pitkäveteisesti; hän katsoi minuun, ja hänen äänensä ja silmäyksensä vihloivat minua kuin veitsi. »Vai ei? Luuletteko, herraseni, ettei minulle maksa mitään itsekunnioitukseni menetys, jonka minulle tuottaa jok'ainoan sanan vaihtaminen kanssanne? Luuletteko, ettei minulle ole raskasta olla täällä, kun tunnen häväistystä joka katseesta, jonka luotte minuun, kun jokainen henkäisy teidän läheisyydessänne tahraa minua? Eikö se ole mitään?» jatkoi hän katkerasti ivaten. »Se on jotakin! Mutta sen merkitystä en usko teidän milloinkaan ymmärtävän.»

Istuin satulassa hetken aikaa hämilläni ja tuskasta vapisten. Kovaa oli ollut tuntea, että hän vihasi ja inhosi minua, ja tietää, että se luottamus, jota hän oli alkanut tuntea minua kohtaan, oli muuttunut kammoksi. Mutta vielä vaikeampi oli kuunnella hänen säälimättömiä sanojaan, punastua ja kalveta hänen herjaavan kielensä vitsomana. Toviin en voinut saada sanaakaan suustani. Sitten viittasin herra de Cocheforêtiin.

»Pidättekö hänestä?» sanoin käheästi ja tylysti. Hänen tuima sävynsä oli tarttunut minuun.

Hän ei vastannut.

»Jos pidätte, niin teidän tulee antaa minun puhua. Evätkää vielä kerran, mademoiselle — en minäkään ole muuta kuin ihminen — niin jätän teidät rauhaan. Mutta te kadutte sitä vielä koko ikänne.»

Viisaampi olisi minun ollut aloittaa siltä taholta alunpitäen. Hän voihkaisi tahtomattaan, laski päänsä riipuksiin ja näytti vaipuvan kokoon. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä hänen ylpeytensä oli tyyten hävinnyt.

»Minä kuuntelen teitä», kuiskasi hän.

»Jos suvaitsette, niin ratsastamme eteenpäin», sano käyttäen hyväkseni menestystä, jonka olin saavuttanut. »Teidän ei tarvitse pelätä. Veljenne tulee takanamme.»

Tartuin ohjaksiin ja käänsin hänen hevosensa, ja hän salli sen vastustamatta. Seuraavassa hetkessä ratsastimme eteenpäin pitkin silmänkantamattomiin ulottuvaa suoraa tietä. Kunnaalla, jolle se päättyi, näin viitan — kaksi epäselvää mustaa viivaa taivasta vasten kuvastumassa. Sinne saavuttuamme pidätin vaistomaisesti hevoseni ja annoin sen kävellä hitaammin.

»No, hyvä herra?» sanoi hän kärsimättömästi. Ja hänen koko ruumiinsa vapisi kuin häntä olisi palellut.

»Minulla on tarina kerrottavana teille, mademoiselle», vastasin minä. »Voin teistä tuntua liian perinpohjaiselta, mutta minä vakuutan, että mielenkiintonne herää ennen kuin olen lopettanut. Kaksi kuukautta sitten asui Pariisissa muuan mies — huono ihminen kenties, joka tapauksessa pidettiin häntä yleensä paatuneena, — oudon maineen saanut mies.»

Hän käännähti minuun päin, ja hänen silmänsä loistivat naamion läpi.

»Säästäkää minut sitä kuulemasta, hyvä herra», sanoi hän kylmäkiskoisen halveksivasti. »Myönnän ennakolta oikeaksi kaikki, mitä sanotte.»

»No niin», jatkoin kuitenkin tyynesti, »olipa hän millainen olikin, hän taisteli eräänä päivänä kardinaalin julistuksesta huolimatta muutaman englantilaisen kanssa St. Jacques-kirkon takana. Englantilaisella oli suosijoita, mainitsemallani miehellä ei ainuttakaan, eikä hänen nimensä kuulunut loistavien joukkoon; hänet vangittiin, vietiin Châteletiin, tuomittiin kuolemaan ja jätettiin kahdeksi päiväksi kuolonajatuksiinsa. Viimein tehtiin hänelle ehdotus. Jos hän tahtoi etsiä ja toimittaa kiinni toisen miehen, maanpakolaisen, jonka päästä oli luvattu palkinto, pääsisi hän itse vapaaksi.»

Vaikenin hetkeksi ja hengähdin syvään. Sitten jatkoin verkalleen, katse tähdättynä etäisyyteen, ei häneen:

»Mademoiselle, nyt tuntuu helpolta sanoa, kumpainen menettelytapa hänen olisi ollut valittava. Tuntuu vaikealta enää havaita lieventäviä asianhaaroja. Mutta yhden seikan tahdon huomauttaa hänen puolustuksekseen. Se tehtävä, jota hänelle tarjottiin, oli hyvin vaarallinen — hän tiesi, että hän pani henkensä alttiiksi, vieraan miehen takia. Ja vielä yksi seikka: hän voitti aikaa. Maanpakolaisen saattoi joku toinen vangita, kenties surmata… mutta siitä kylliksi, mademoiselle, me tiedämme, minkä vastauksen mies antoi. Hän valitsi vähemmin jalon menettelytavan ja kunniasanalla sitoutuneena varustettiin hänet rahalla ja laskettiin vapaaksi, — vapaaksi sillä ehdolla, että hän vangitsee tuon toisen.» Vaikenin taas, mutta en uskaltanut katsoa häneen, ja hetken vaitiolon jälkeen jatkoin jälleen:

»Kertomuksen jälkiosasta tunnette katkelman, mademoiselle, mutta ette kaikkea. No niin, mies lähti yksinäiseen kylään ja suureen vaaraan, ja hän hankki vaikka — sen Jumala tietää — alhaisella tavalla, pääsyn uhrinsa kotiin. Mutta kun hän oli sinne kerran päässyt, alkoivat hänen voimansa pettää. Jos hän olisi tavannut miehisen vartion linnassa, olisi hän ehkä täyttänyt tehtävänsä suuremmitta tunnonvaivoitta. Mutta hän kohtasi siellä ainoastaan kaksi avutonta, jaloa naista, ja sanon vielä kerran, että ensimmäisestä hetkestä alkaen hän tunsi vastenmielisyyttä tehtäväänsä kohtaan, johon kova onni oli hänet pakottanut. Hän pysyi siinä kuitenkin. Hän oli antanut sanansa, ja yhtä sukuominaisuutta vastaan se mies ei ollut milloinkaan rikkonut, nimittäin uskollisuutta omaa puoluettansa kohtaan — sitä miestä kohtaan, jonka palkkaama hän oli. Mutta hän ajoi asiaansa vain puoliväkisin ja hyvin onnettomana, uskokaa tai älkää, toisinaan häpeän masentamana. Mutta vähitellen, melkein vastoin hänen tahtoaan, kehittyi murhenäytelmä hänen silmiensä edessä, kunnes hänen lannistumiseensa tarvittiin enää yksi vaikutin.»

Katsoin mademoiselleen ja vapisin. Mutta hänen kasvonsa olivat kääntyneet toisaanne, enkä voinut päätellä mitään hänen asennostaan. Niinpä jatkoin:

»Älkää käsittäkö minua väärin, älkää käsittäkö väärin, mitä nyt aion sanoa. Tämä ei ole rakkaustarina, eikä se voi saada sellaista ratkaisua kuin romaanikirjailijat käyttävät lopettaessaan kertomuksensa. Mutta minun täytyy mainita että tämä mies, joka oli melkein puolet iästään elänyt kapakoissa, majataloissa ja pelipöytäin ääressä, oli ensi kerran moneen vuoteen tavannut jalon naisen, ja hänen hyvyytensä paisteessa ja uhrautuvaisuudessa oppi mies näkemään, millainen hänen oma elämänsä oli tähän asti ollut ja miltä hänen tehtävänsä oikea puoli näytti. Minä luulen — jopa tiedän», jatkoin, »että hänen häpeäntunteensa satakertaisesti lisääntyi, kun hän viimein sai selville salaisuuden, jota oli tullut tiedustamaan, kuullen sen juuri saman naisen huulilta ja sillä tavalla, ettei hän olisi ansainnut paikkaa edes kadotuksessa, jollei hän olisi hävennyt. Mutta samalla tiedän, että se nainen yhdessä suhteessa tuomitsi häntä väärin. Hän luuli — ja hänellä oli syytä luulla — että samalla hetkellä kun mies sai kuulla hänen salaisuutensa, hän meni ulos, sulkematta ovea perässään, ja käytti tietoa hyväkseen. Mutta todellinen asianlaita oli sellainen, että kun hänen sanansa vielä soivat miehen korvissa, sai hän tietää, että toiset olivat keksineet salaisuuden, ja ellei hän olisi silmänräpäyksessä rientänyt ulos ja tehnyt mitä teki ja ehtinyt ennen heitä, niin herra de Cocheforêt olisi joutunut toisten vangiksi.»

Mademoiselle keskeytti pitkällisen äänettömyytensä niin äkkiä, että hänen hevosensa hätkähti.

»Voi jospa niin olisi käynyt!» äännähti hän.

»Hän joutunut toisten vangiksi?» huudahdin hämmästyneenä, ja nyt oli teeskennelty tyyneyteni lopussa.

»Niin, niin», vastasi hän tehden kiihkeän liikkeen. »Miksi ette sanonut minulle tätä? Miksi ette tunnustanut minulle, vaikkapa viimeisessä hetkessä? Minä… mutta ei sanaakaan enää!» jatkoi hän valittavalla äänellä ja koetti hoputtaa hevostaan eteenpäin. »Minä olen kuullut kylliksi. Te haavoitatte sydäntäni, herra de Berault. Vastedes rukoilen Jumalalta voimaa antamaan teille anteeksi.»

»Mutta te ette ole kuunnellut minua loppuun», sanoin kiihkeästi.

»En tahdo kuulla enempää», vastasi hän, turhaan yrittäen saada ääntänsä vakaaksi. »Mitä hyvää siitä olisi? Voinko sanoa enempää kuin olen sanonut? Tai luuletteko, että minä voin antaa anteeksi nyt — hänen ollessaan takanamme, kulkemassa kuolemaansa kohden? Oi, ei, ei!» jatkoi hän. »Jättäkää minut! Minä pyydän teitä jättämään minut rauhaan. En voi hyvin.»

Hän heittäysi niin sanoessaan eteenpäin hevosensa kaulalle ja alkoi itkeä niin rajusti, että kyyneleet kierivät esille naamion alta ja kimmelsivät kuin kastehelmet kuutamossa, ja nyyhkytykset puistuttivat häntä niin voimakkaasti, että luulin hänen putoavan. Ojensin vaistomaisesti käteni auttaakseni häntä, mutta hän väistyi. »Ei», läähätti hän, »älkää koskeko minuun! Meidän välillämme on liian paljon!»

»Välillemme täytyy vielä yhden lisän tulla», vastasin lujasti. »Teidän on kuunneltava minua vielä hetkinen, vaikka vastoin tahtoannekin, sen rakkauden tähden, jota tunnette veljeänne kohtaan. Vielä on yksi tie minulle avoinna pelastaakseni kunniani, ja viime aikoina olen päättänyt valita sen tien. Tänään, sen sanon kiitollisesti, voin siten menetellä ilomielin, vaikken ilman kaipausta, päättävästi, vaikken kevein tuntein. Mademoiselle», jatkoin vakavasti, enkä silloin tuntenut ollenkaan sitä voitoniloa, sitä ylpeyteni tyydytystä, jota olin odottanut kokevani, vaan ainoastaan iloa siitä ilosta, jota sain hänelle toimittaa, »minä kiitän Jumalaa, että vallassani on vielä peruuttaa se, mitä olen tehnyt, että vielä voin palata sen luo, joka minut lähetti, ja sanoa hänelle muuttaneeni mieltä ja tahtovani kantaa oman taakkani ja kärsiä rangaistukseni.»

Me olimme noin sadan askeleen päässä mäen laelta ja tienviitasta. Hän huudahti kiihkeästi, ettei hän ollut ymmärtänyt minua. »Mitä äsken… sanoittekaan?» sopersi hän. »Minä en kuullut…» Ja hän alkoi hypistellä naamion sidenauhoja.

»Ainoastaan sen, mademoiselle», vastasin leppeästi, »että minä annan veljellenne takaisin hänen kunniasanansa. Tästä hetkestä asti hän on vapaa menemään minne tahansa haluaa. Tässä, missä nyt olemme, on neljän tien risteys. Oikeanpuolinen vie Montaubaniin, missä teillä varmaan on ystäviä, jotka voivat antaa teille turvapaikan joksikin aikaa. Vasemmanpuolinen vie Bordeauxiin, missä voitte nousta laivaan, jos haluatte. Sanalla sanoen, mademoiselle», jatkoin, ja ääneni petti hiukan nyt lopulla, »minä toivon, että huolenne ovat nyt lopussa.»

Hän käänsi kasvonsa minuun — me olimme molemmat pysähtyneet — ja nyki naamion nauhoja. Mutta hänen vapisevat kätensä olivat vetäneet ne umpisolmuun; hän antoi käden vaipua ja huudahti epätoivoisena:

»Mutta te? Te?» Hänen äänensä oli niin muuttunut, että tuskin tunsin sitä. »Mitä te aiotte tehdä? Minä en käsitä teitä, hyvä herra.»

»On kolmas tie», vastasin minä. »Se vie Pariisiin. Se on minun tieni, mademoiselle. Me eroamme tässä.»

»Mutta minkätähden?» huudahti hän kiivaasti.

»Sentähden, että minä tästä päivästä alkaen tahtoisin ruveta kunnialliseksi», vastasin matalalla äänellä. »Mutta minä en tahdo olla jalomielinen toisen kustannuksella. Minun täytyy palata sinne, mistä olen tullutkin.»

»Châteletiin?» kuiskasi hän.

»Niin, mademoiselle. Châteletiin.»

Hän koetti kouristuneesti kohottaa naamiotaan.

»En voi oikein hyvin», änkytti hän, »en voi hengittää.»

Ja hän alkoi huojua niin rajusti satulassa, että hyppäsin ratsailta, riensin hänen hevosensa pään eteen ja ennätin juuri parahiksi ottamaan hänet vastaan, kun hän putosi. Hän ei ollut vielä aivan tiedottomana, sillä tukiessani häntä hän huusi:

»Älkää koskeko minuun! Älkää koskeko minuun! Minä kuolen häpeästä.»

Mutta puhuessaan hän tarttui minuun kiinni. Minä en ollut kuullut väärin, ja hänen sanansa tekivät minut onnelliseksi. Sitten kannoin hänet ruohopenkereelle ja laskin hänet siihen, juuri kun herra de Cocheforêt karautti paikalle. Hän hyppäsi salamoivin silmin alas hevosen selästä.

»Mitä tämä on?» huusi hän. »Mitä olette sanonut hänelle, kunnoton?»

»Hän ilmoittaa sen teille», vastasin kuivakiskoisesti, ja hänen katseensa tyynnytti minut jälleen. »Muun muassa, että te olette vapaa. Tästä hetkestä alkaen, herra de Cocheforét, päästän teidät sanastanne ja lähden voittamaan takaisin kunniani. Hyvästi.»

Hän huusi jotakin minun noustessani satulaan, mutta minä en pysähtynyt kuulemaan tai vastaamaan. Kannustin hevostani ja ratsastin tienviitan ohi; edessäni oli nummi, kuivunut, alaston, melkein puuton; takanani oli kaikki, mitä rakastin. Kun olin ratsastanut parisataa syltä, käännyin katsomaan ja näin herra de Cocheforêtin seisovan kuin patsaana, joka kuvastui taivasta vasten, ja tuijottavan jälkeeni mademoisellen liikkumattoman ruumiin yli. Hetken kuluttua katsoin taas. Silloin näin ainoastaan solakan puuristin ja sen alla tumman, muodottoman kasan.

XIII luku

Martinpäivän aatto

Myöhään marraskuun 29 päivän illalla ratsastin Pariisiin Orléansin portin läpi. Tuuli oli luoteinen, ja aurinko laski sakeaan pilvimereen. Ilmassa tuntui olevan sauhua, löyhkää nousi katuojista, ja kaupungin haju ellotti minua; kaikesta sydämestäni kadehdin sitä miestä, joka oli lähes kaksi kuukautta sitten lähtenyt Pariisista tämän saman portin kautta, kasvot etelään käännettyinä ja tiedossaan ratsastus päivä päivältä ja penikulma penikulmalta yli nummien, soiden ja laidunten. Hänellä oli ollut edessään muutaman viikon elämä, vapaus ja raikas ilma, toivo ja epätietoisuus; nyt sitävastoin tulin takaisin tuomion alaisena, ja siinä savuharsossa, joka leijaili lukemattomien kattojen sokkelon päällä, näin oman kohtaloni kammottavan vertauskuvan.

Sillä se on totinen tosi: keski-ikäinen mies ei voi silmänräpäyksessä heittää kaikkia tapojaan ja katsantokantojaan, joita kokemus on hänelle vähitellen tuottanut; hän ei nouse äkkiä kaikkia niitä kovia sääntöjä ja periaatteita vastaan, joita hän on niin kauan noudattanut, — ainakaan hän ei tee sitä vapisematta ja epäilyksittä, ilman sisällisiä taisteluja ja pahoja aavistuksia. Vähintään kymmeneen kertaan tein itselleni Loiren ja Pariisin välillä sen kysymyksen, mitä kunnia oli ja mitä iloa se saattaa minulle tuottaa silloin, kun makaan maatumassa ja unohdettuna — enkö vain ollut virvatulta tavoittamassa ja eikö se tunnoton mies, jonka luokse olin palaamassa, olisi ensimmäinen nauramaan typeryydelleni.

Oli melkein pimeä, kun ratsastin sillan yli ja alakuloisena läksin Savonnie-kadulle. Pantuani hevoseni talliin otin satularepun ja pistoolihuotrat ja kiipesin ylös portaita vanhan isäntäni luo — johtuu mieleeni, että paikka tuntui minusta käyneen kummallisen ahtaaksi, viheliäiseksi ja haisevaksi minun poissaollessani — ja koputin. Sen avasi heti pikku räätäli itse. Hän levitti kätensä ja levitti silmänsä selälleen, nähdessään minut.

»Kautta pyhän Genevièven!» huudahti hän. »Eikö siinä olekin herra de Berault!»

»Kyllä on.»

Pitkän yksinäisen matkani jälkeen tunsin itseni hiukan liikutetuksi huomatessani hänen niin ilahtuvan minut nähdessään, vaikken milloinkaan ollut tehnyt hänelle mitään sen suurempaa palvelusta kun silloin tällöin puhellut toverillisesti hänen kanssaan ja lainaillut hänen rahojaan. »Näytätte hämmästyneeltä, ystäväiseni», jatkoin, kun hän vetäytyi syrjään, laskeakseen minut sisälle. »Voin vannoa, että olette pantannut kapistukseni ja vuokrannut huoneeni pois, senkin veijari!»

»Ei olisi milloinkaan tullut kysymykseenkään, teidän armonne!» vastasi hän. »Olen päinvastoin odottanut teitä.»

»Milloin?» kysyin ihmeissäni. »Tänäänkö?»

»Tänään tai huomenna», vastasi hän seuratessaan minua sisälle ja sulkiessaan oven. »Ensi sanoikseni virkoin kuultuani aamulliset uutiset: Nyt saamme herra de Beraultin tänne takaisin. Teidän armonne suonee anteeksi lapsille», jatkoi hän sipsuttaen edestakaisin ympärilläni, minun asettuessani vanhalle paikalleni kolmijalkaiselle tuolille tulisijan eteen. »Nyt on kylmä ilta, eikä ole tulta pesässä.»

Hänen puuhakkaasti toimittaessaan säilyyn viittani ja satulareppuni, tuli pikku Gil — minä olin ollut kummina hänelle St. Sulpicen kirkossa ja samana päivänä lainannut kymmenen kultarahaa hänen isältään — hyvin ujona esille ja alkoi leikkiä miekankahvan kanssa.

»Vai niin, te odotitte minua takaisin, kun kuulitte uutiset, Frison?» sanoin ja nostin pojan polvelleni.

»Niin odotin, teidän armonne», vastasi hän ja tarkasteli liemipadan sisustaa ennen kuin asetti sen tulelle.

»No, antakaa kuulua, minkälaisia uutisia ne ovat», sanoin kuivakiskoisesti.

»Ne koskevat kardinaalia.»

»Vai niin. Mistä on puhe?»

Hän katsoi minuun ja piteli raskasta pataa käsissään.

»Ettekö te ole kuullut sitä?» huudahti hän hämmästyneenä.

»En sanaakaan. Kertokaa se minulle, ystäväiseni.»

»Ettekö ole kuullut, että hänen ylhäisyytensä on joutunut epäsuosioon?»

Tuijotin häneen epäuskoisena.

»En hiiskaustakaan», sanoin sitten. Hän laski padan alas.

»Siinä tapauksessa on tiedän armonne totisesti ollut hyvin pitkällä matkalla», sanoi hän tunteellisesti ja vakuuttavasti. »Sillä sitä on huhuiltu jo viikon ajan tai enemmänkin, ja minä luulin teidän sentähden tulleen takaisin. Viikon? Ei, kenties jo kuukaudenkin. Kuiskaillaan, että se johtuu leskikuningattaresta. Ainakin on varmaa, että hänen käskyjään on peruutettu ja hänen upseereilleen annettu uusia ohjeita. Huhu tietää, että piakkoin solmitaan rauha Espanjan kanssa. Hänen vihollisensa nostavat päätään joka puolella, ja minä olen kuullut, että hän on jo tilannut vaihtohevoset valmiiksi rannikolle asti, voidakseen paeta milloin hyvänsä. Kenties hän on jo lähtenytkin.»

»Mutta entä kuningas!» sanoin ihan ällistyksissäni. »Unohdatte kuninkaan. Niin pian kuin kardinaali puhaltaa sävelen pillistään, tanssii hän… ja muut myöskin!» lisäsin uhkaavasti.

»Kyllä», vastasi Frison innokkaasti. »Se on totta, teidän armonne, mutta kuningas ei tahdo nähdä häntä. Kolmasti kuuluu kardinaali tänään käyneen Luxembourg-palatsissa ja seisoneen kuten kaikki muutkin odotushuoneessa; lienee ollut kerrassaan surkea nähdä häntä siinä tilassa. Mutta hänen majesteettinsa ei suostu ottamaan häntä vastaan. Ja kun hän läksi viimeisen kerran sieltä pois, kerrotaan hänen kasvojensa olleen kuin kuolleen miehen. Niin, hän on suuri mies, herra de Berault, ja me voimme saada huonomman hallitusmiehen. Aateliset eivät pitäneet hänestä, mutta hän oli hyvä kauppiaille ja porvaristolle ja oikeudentuntoinen kaikkia kohtaan.»

»Vaiti, mies! Vaiti, ja anna minun ajatella!» sanoin kovin kuohuksissani. Ja hänen kävellessään edestakaisin valmistamassa illallistani, tulenloimun levitessä ympäri niukasti kalustetun pikku huoneen ja pojan huvitellessa leikkikaluillaan, vaivuin miettimään noita suuria uutisia, ihmetellen nykyistä asemaani ja mitä minun piti tehdä. Aluksi minusta tuntui, ettei minulla ollut mitään muuta tehtävää kuin pysytellä hiljaa. Muutaman tunnin kuluttua voisin nauraa hänelle. Kaikesta päättäen oli onnenarpa kiepahtanut minulle suosiollisesti. Minä olin suorittanut suuren tehtävän, antautunut suureen vaaraan, voittanut naisen rakkauden, ja kaiken tämän jälkeen minun ei tarvinnut kärsiä mitään rangaistusta.

Mutta yksi sana, joka kirposi Frisonin kieleltä hänen häärätessään ympäri, ammentaessaan lientä ja leikatessaan leipää, painui syvästi mieleeni ja samensi tyytyväisyyteni.

»Niin, teidän armonne», sanoi hän vahvistukseksi jollekin edelliselle huomautukselleen, jota en ollut tarkannut, »ja minä olen kuullut kerrottavan, että hänen viimeksi näyttäytyessään palatsin etuhuoneessa ei yksikään niistä kymmenistä herroista, jotka olivat maanantaina olleet hänen odotushuoneessaan, ollut tahtonut puhella hänen kanssaan. Ne livistivät tiehensä kuin rotat — niin, aivan kuin rotat — kunnes hän jäi ypö yksikseen seisomaan. Ja minä olen nähnyt hänet!» Frison teki suuren liikkeen. »Oi…! Olen nähnyt kuninkaan näyttävän raukalta hänen rinnallaan! Ja entä hänen silmänsä! Niitä en tahtoisi nähdä nyt.»

»Äh, lorua», murahdin, »teille on valehdeltu. Niin typeriä eivät ihmiset ole.»

»Vai niin? No, teidän armonne käsittää sen asian paremmin», vastasi hän vältellen. »Mutta kun liesi on kylmillään, ovat kissat poissa.»

Vakuutin hänelle vielä kerran, että hän oli hupsu. Mutta siitä huolimatta ja kaikkien järkeilyjeni jälkeenkin tunsin mieltäni ahdistavan. Hän oli suuri mies, hän jos kukaan, ja kaikki hylkäsivät hänet; ja minä — no, minulla ei ollut mitään syytä rakastaa häntä. Mutta minä olin ottanut vastaan rahaa häneltä, olin ottanut suorittaakseni häneltä asian ja jättänyt sen silleen. Jos hän kaatui ennen kuin minä parhaimmalla tahdollanikaan ehdin täyttää sitoumukseni hänelle, no niin — sitä parempi minulle. Se oli minun voittoni — sotaonnea, sattuman suosiollisuutta. Mutta jos sitävastoin piilouduin, otin ajan liittolaisekseni ja pysyttelin täällä hänen vielä ollessaan jaloillaan, vaikkakin horjuen, niin kuinka silloin puhdistui kunniani? Mitä arvoa oli silloin niillä suurilla sanoilla, joita olin lausunut mademoisellelle Agenissa? Olisin samanlainen kuin ritariromaanin pelkuriraukka, joka makasi ojassa taistelun riehuessa ja sitten tuli esille kaiken päätyttyä kerskumaan urhoollisuudestaan.

Henki on halukas, mutta liha heikko. Yksi päivä, vuorokausi tai kaksi saattoi tuottaa ratkaisun elämästä ja kuolemasta, rakkaudesta ja kuolemasta, ja minä epäröitsin. Mutta viimein tein päätökseni. Kahdentoista aikaan seuraavana päivänä, sinä aikana, jolloin olisin mennyt saapuville, jollen olisi kuullut näitä uutisia, — sillä hetkellä päätin mennä hänen luokseen, mutta en ennen, sen olin velkaa itselleni. Enkä myöhemminkään, sen olin velkaa hänelle.

Sitten kun olin tästä päässyt selville, läksin aivan tyynesti levolle. Mutta päivän valjetessa heräsin, ja minun oli mitä vaikeinta pysyä hiljaa, kunnes kuulin Frisonin nousseen makuulta. Huusin silloin häntä, saadakseni tietää, kuuluiko mitään uutta, ja makasin odotellen ja kuunnellen, hänen mentyänsä kaupungille tiedustelemaan. Minusta tuntui kuin olisi kokonainen iankaikkisuus kulunut ennen kuin hän palasi.

»No, onko hän matkustanut pois?» kysyin kärsimättömästi kun hän vihdoinkin astui huoneeseen.

Sitä hän ei tietystikään ollut tehnyt. Yhdeksän aikaan lähetin Frisonin uudelleen ulos, samoin kello kymmeneltä ja yhdeltätoista, mutta aina oli tulos sama. Minä olin kuin armahdustaan odottava, joka pälyilee ja kuuntelee sydän kurkussa. Mutta hänen palattuansa viimeiseltä kierrokseltaan lakkasin toivomasta ja pukeuduin huolellisesti. Luultavasti olin kummallisen näköinen, sillä Frison pysäytti minut ovella ja kysyi ilmeisen levottomasti, minne aioin. Työnsin hänet leppeästi syrjään.

»Pelipöytään», sanoin, »tehdäkseni tärkeän heiton.»

Oli kaunis aamu, raikas, päiväpaisteinen ja herttainen, kun astuin kadulle, mutta sitä tuskin huomasinkaan. Kaikki ajatukseni olivat kiintyneet matkani määrään, niin että tuntui olevan vain askel kynnykseltäni Richelieu-hotelliin; tuskin olin jättänyt edellisen, kun jo olin perillä. Nyt, kuten sinä muistettavana iltanakin, jolloin olin astunut kadun yli tihkusateessa ja tähystänyt tuonne pahaa aavistellen, seisoi kaksi tai kolme kardinaalin livereihin puettua lakeijaa toimettomina ison portin ulkopuolella. Lähemmäs tullessani huomasin, että vastapäinen puoli katua pitkin Louvren sivua oli ihan täynnä ihmisiä, joilla ei ollut ajatustakaan tehtäviensä hoitamisesta, vaan seisoivat siinä hiljaisina, loivat syrjäkatseita hotelliin päin ja koettivat olla vain sattumalta ohi menemässä. Heidän äänettömyydessään ja kieroissa katseissaan oli jotakin uhkaavaa. Kun käännyin katsomaan taakseni, päästyäni portista sisälle, huomasin heidän ahmivan minua silmillään.

Ja muuta nähtävää heillä ei ollutkaan. Pihalla, missä olin toisin aamuin — hovin ollessa Pariisissa — nähnyt paritkymmenet vaunut odottelemassa ja kolme sen vertaa palvelijoita, ei ollut nyt mitään muuta kuin tyhjyyttä, päiväpaistetta ja hiljaisuutta. Vartiovuorolla oleva upseeri kierteli viiksiään ja katseli minua kummastuneena, kun menin hänen ohitseen; porttikäytävässä seisoskelevat palvelijat olivat liiaksi innostuneet keskinäiseen kuiskailuun, voidakseen hoitaa tehtäviään, ja he virnistelivät, kun ilmestyin näkyviin. Mutta voiton vei kaikesta se näky, joka minua kohtasi, kun olin mennyt portaita ylös ja tulin odotushuoneen ovelle. Vahti olisi avannut vastaanottohuoneen oven, mutta eräs hovimestari, joka seisoi vieressä ja supatti parin muun palvelijan kanssa, riensi vastaani ja pidätti minut.

»Mikä on asianne, hyvä herra?» kysyi hän epäluuloisesti; minua ihmetytti, miksi hän ja nuo muut katselivat minua niin kummallisesti.

»Minä olen herra de Berault», vastasin terävästi. »Minulla on pääsyoikeus.»

Hän kumarsi hyvin kohteliaasti.

»Niin, herra de Berault, minulla on kunnia tuntea teidät ulkonäöltä», sanoi hän. »Mutta suokaa anteeksi, onko asiananne tavata hänen ylhäisyyttänsä?»

»Minulla on se tavallinen asia», vastasin nyreästi. »Se josta monet joukossamme saavat elatuksensa… tervehdyksillä käyminen.»

»Mutta… onko teidät kutsuttu tänne, hyvä herra?»

»Ei», vastasin kummeksuen, »tämähän on tavallinen vastaanottoaika. Minulla on sitäpaitsi vähän erityistä keskustelevaakin hänen kanssaan.»

Mies tarkasteli minua yhä silmäänpistävän neuvottomana. Sitten hän astui syrjään ja antoi vahdille merkin avata oven. Astuin sisälle avopäin ja varma, päättäväinen ilme kasvoillani, valmiina kohtaamaan kaikkien katseet. Mutta jo kynnyksellä tuli salaisuus ilmi. Huone oli tyhjä.

XIV luku

Jälkikesä

Niin, suuren kardinaalin vastaanottohuoneessa olin minä yksin odottamassa! Katselin ympäri huonetta, pitkää kapeaa salia, jossa hänen oli joka aamu tapana kävellä sen jälkeen kun oli vastaanottanut arvokkaimmat suojattinsa. Tuijotin hämmentyneenä joka suunnalle. Lavitsat seinien vierillä olivat tyhjät, ikkunakomerot samaten. Sinne tänne sovitetut maalatut ja veistetyt kardinaalihatut, isot R-kirjaimet ja vaakunakilvet katselivat alas tyhjälle lattialle. Pienellä tuolilla peräoven luona istui kuitenkin mustaan puettu mies, joka aivan rauhallisena luki tai oli lukevinaan pientä kirjaa eikä kertaakaan vilkaissut sivulle. Tuollainen hidasverinen, veltto luonne, jollaisia versoo suurten miesten varjossa.

Äkkiä, siinä seistessäni hämmentyneenä ja häpeissäni — sillä minä olin nähnyt vanhan Richelieu-palatsin etuhuoneen niin täyteen sullottuna, että hän tuskin kykeni raivaamaan tietänsä läpi ahdingon — mies löi kirjansa kiinni, nousi pystyyn ja lähestyi minua äänettömästi.

»Herra de Berault?» sanoi hän.

»Niin», vastasin.

»Hänen ylhäisyytensä odottaa teitä. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua.»

Tottelin entisestäni yhä enemmän hämmästyneenä. Sillä kuinka voi kardinaali tietää, että minä olin täällä? Miten hän tiesi sen, antaessaan käskyn ottaa minut vastaan? Mutta minulla ei ollut paljoa aikaa sitä ajatella. Me menimme kahden huoneen läpi; toisessa istui joitakuita sihteereitä kirjoittamassa. Sitten pysähdyimme kolmannen oven eteen. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, sankka kuin veitsellä leikattava. Palvelija koputti, avasi, työnsi verhon syrjään ja antoi minulle sormi huulilla merkin, että voin astua sisään. Minä tein niin ja huomasin seisovani varjostimen takana.

»Onko siellä herra de Berault?» kysyi ohut epäsointuinen ääni.

»On, teidän ylhäisyytenne», vastasin vapisten.

»Astukaa esiin, ystäväiseni, niin saamme puhella.»

Astuin varjostimen taakse, ja miten lie ollutkaan, mutta ulkona odottava ihmisjoukko, tyhjä eteissali, jossa vastikään olin seissyt, hiljaisuus, äänettömyys, kaikki tuntui keskittyneen tänne ja antavan miehelle, jonka edessä seisoin, sellaisen arvokkuuden, jollaista hänellä ei ollut milloinkaan ollut minun silmissäni silloin, kun koko maailma tunkeili hänen ovillaan ja ylpeimmätkin liehakoivat häntä houkutellakseen hymyilyn hänen huuliltaan. Hän istui nojatuolissa lieden takasyrjällä, pieni punainen kalotti isossa päässä ja kauniit kädet vielä sylissä. Hieno liinakaulus joka oli käännetty kaavun kaulurin yli, oli aivan sileä, mutta hänen punainen kauhtanansa oli alas asti koristeltu kalliilla pitseillä, ja Pyhän Hengen veljeskunnan tunnus, valkoinen kyyhkynen kultaisella ristillä, loisti hänen rinnassaan. Paperikasojen seassa näin tilavalla pöydällä hänen vieressään miekan ja pistooleja, ja hänen takanaan olevan pienemmän pöydän liinan alta pisti esille pari kannussaappaita. Lähestyessäni hän katseli minua järkähtämättömän tyynenä, ja hänen lempeistä, melkein hyväntahtoisista kasvoistaan koetin turhaan nähdä edellisen yön voimakkaiden mielenliikutusten jälkiä. Aivoihini iski ajatus, että jos tämä mies todellakin (ja sen sain myöhemmin kuulla todeksi) seisoi elämän ja kuoleman ohuella partaveitsenterällä, maallisen mahdin huipun — Ranskan herrana ja Euroopan sovintotuomarina — ja tavallisen yksinkertaisen kuolevaisen nimettömän vähäpätöisyyden vaiheilla, niin hän oli maineensa arvoinen. Hän ei antanut alemmille luonteille tilaisuutta voitonriemuun.

Tätä mietiskelyä oli kestänyt ainoastaan pikku tuokion.

»Vai niin, tulitte viimein takaisin, herra de Berault», sanoi hän ystävällisesti. »Olen odottanut teitä kello yhdeksästä asti.»

»Teidän ylhäisyytenne tiesi siis…?» mutisin.

»Että te tulitte yksinänne ratsastaen Orléansin portista eilen illalla?» vastasi hän, asettaen kätensä ristiin ja luoden minuun selittämättömän silmäyksen. »Kyllä, sen tiesin heti illalla. Ja puhukaamme nyt tehtävästänne. Te olette ollut uskollinen ja uuttera, siitä olen varma. Missä hän on?»

Tuijotin häneen ja seisoin kuin kivettyneenä. Kaikki se kummallisuus, jota olin nähnyt asunnostani lähdettyäni, se odottamaton, mikä minua täällä oli kohdannut, oli jollakin merkillisellä tavalla saanut minut unohtamaan oman asemani, oman vaarani — tähän asti. Mutta hänen kysymyksensä nostatti äkkiä kaikki eteeni, ja minä muistin tilanteeni. Sydämeni paisui, ja nyt ponnistin saadakseni takaisin edes hiukan vanhaa sisuani, mutta toviin en kyennyt virkkamaan sanaakaan.

»No niin», sanoi hän keveästi, ja hymyily pani hänen viiksensä väreilemään, »te ette sano mitään. Te läksitte hänen kanssaan Auchista neljäntenäkolmatta. Sen verran tiedän. Ja eilen tulitte takaisin Pariisiin ilman häntä. Ei suinkaan hän ole karannut teiltä?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», änkytin vastaukseksi.

»No, se on hyvä», vastasi hän ja vaipui takaisin tuolilleen. »Tiesin voivani luottaa teihin. Mutta missä hän on siis? Mihin olette pannut hänet? Hän tietää paljon, ja mitä pikemmin minäkin saan sen tietää, sitä parempi. Tuovatko apulaisenne hänet tänne?»

»Ei, teidän ylhäisyytenne», sopersin huulet kuivina. Hänen hyväntuulisuutensa ja suopeutensa kauhistutti minua. Aavistinhan hyvin, kuinka hirveä muutos oli tulossa ja miten hän raivoaisi kerrottuani totuuden. Mutta minäkö, Gil de Berault, vapisisin yhdenkään ihmisen edessä! Sillä ajatuksella kannustin itseäni. »Ei, teidän ylhäisyytenne», sanoin epätoivon rohkaisemana, »minä en ole tuonut häntä tänne, vaan päinvastoin laskenut hänet vapaaksi.»

»Te olette — mitä?» huudahti hän. Puhuessaan hän nojautui eteenpäin, kädet tuettuina tuolin käsinojiin, ja hänen silmänsä, jotka pienenemistään pienenivät, näyttivät lukevan sieluni sisimmät ajatukset.

»Olen laskenut hänet vapaaksi», toistin tyynesti.

»Ja miksi?» kysyi hän äänellä, joka muistutti viilan rahinaa.

»Sentähden, että vangitsin hänet häpeällisellä tavalla», vastasin. »Sentähden, että olen aatelismies, teidän ylhäisyytenne, ja se tehtävä olisi pitänyt antaa aatelittomalle. Jos välttämättömästi tahdotte tietää sen», jatkoin kärsimättömästi, »niin minä vangitsin hänet väijyen seuraamalla naisen jälkiä ja voittamalla hänen luottamuksensa ja pettämällä sen. Ja mitä pahaa olenkaan elämässäni tehnyt — viimeksi täällä ollessani otitte ystävällisesti muistuttaaksenne minulle osan tekojani — tätä en ole tehnyt milloinkaan ennen enkä teekään!»

»Ja te päästitte hänet vapaaksi?»

»Niin.»

»Sitten kun olitte tuonut hänet Auchiin?»

»Niin.»

»Ja siis pelastanut hänet joutumasta Auchin varusväen päällikön käsiin?»

»Niin», vastasin epätoivoisen välinpitämättömästi.

»Kuinka käy sitten sen luottamuksen, jota minä osoitin teille, herraseni?» jatkoi hän uhkaavasti ja kumartuen yhä enemmän eteenpäin lävisti minut katseellaan. »Te, joka laverratte luottamuksesta ja uskosta, te, joka saitte pitää henkenne kunniasananne nojalla ja ilman lupaustanne olisitte ollut ruumiina jo enemmän kuin kuukauden ajan, vastatkaa minulle tähän! Kuinka nyt käy sen luottamuksen, jota osoitin teille?»

»Vastaus on hyvin yksinkertainen», sanoin ja kohautin olkapäitäni, — olin saanut tuulahduksen vanhaa itseäni. »Olen täällä, kärsiäkseni rangaistukseni.»

»Ja te luulette, etten tiedä miksi?» vastasi hän ja löi kätensä käsinojaan niin voimakkaasti, että minua hämmästytti. »Sentähden, että olette kuullut valtani olevan lopussa? Sentähden, että olette kuullut minun, joka eilen olin kuninkaan oikea käsi, tänään olevan herpaantunut, kuihtunut ja voimaton? Sentähden, että olette kuullut — — mutta varokaa itseänne! Varokaa itseänne!» jatkoi hän tavattoman kiivaasti ja äänellä, joka muistutti koiran murinaa. »Te ja muut! Varokaa itseänne, sanon minä. Vielä kenties huomaatte erehtyneenne!»

»Niin totta kuin taivas minut tuomitsee», vastasin juhlallisesti, »ei asia ole niin. Ennen kuin saavuin Pariisiin eilen illalla, en tiennyt mitään siitä huhusta. Tulin tänne yhdessä ainoassa tarkoituksessa, nimittäin lunastaakseni takaisin kunniani, luovuttamalla teidän ylhäisyytenne käsiin jälleen sen, mitä annoitte minulle hyvässä uskossa, ja tässä se on.»

Tuokion hän istui vielä samassa asennossa tähystäen minua tiukasti. Sitten leppyivät hänen kasvonsa hiukan.

»Olkaa hyvä ja soittakaa tuota kelloa», sanoi hän.

Se oli pöydällä vieressäni. Minä kilistin, mustapukuinen pehmeäjalkainen mies tuli sisälle, lipui kardinaalin luo ja pani jonkin paperin hänen käteensä. Kardinaali katsoi siihen, palvelijan seistessä pää nöyrästi kumarassa, ja minun sydämeni sykki rajusti.

»Hyvä on», sanoi hänen ylhäisyytensä hetken vaitiolon jälkeen, joka minusta tuntui loppumattomalta. »Käskekää avata ovet.»

Mies kumarsi syvään ja vetäytyi varjostimen taakse. Kuulin pienen kellon soivan jossakin ulkona hiljaisuudessa, ja nyt kardinaali nousi.

»Seuratkaa minua!» sanoi hän, kummallinen kiilto terävissä silmissään.

Kummeksuen vetäydyin syrjään, hänen mennessään varjostimen luo; sitten seurasin häntä. Ensimmäisen oven ulkopuolella, joka oli auki, oli kahdeksan tai yhdeksän henkilöä — hovipoikia, munkki, hovimestari ja muutamia vahteja, jotka odottivat hartaan hiljaisina. Nämä antoivat minulle merkin mennä edellä ja yhtyivät sitten meihin, ja tässä järjestyksessä astelimme ensimmäisen huoneen läpi ja toisen, jossa kirjurit ottivat meidät vastaan kumarruksin. Viimeinen ovi, etuhuoneen, lennähti auki meidän lähestyessämme. Kuului ääniä:

»Tilaa! Tilaa hänen ylhäisyydelleen!»

Me astuimme kahden kumartelevan lakeijarivin välitse ja jouduimme — tyhjään huoneeseen.

Sveitsiläissoturit eivät tienneet minne kääntää katseensa, ja lakeijat vapisivat kiireestä kantapäähän. Mutta kardinaali asteli eteenpäin, näköjään täysin rauhallisena, kunnes oli verkalleen edennyt puolet huoneen pituutta. Silloin hän kääntyi ensin toiselle ja sitten toiselle puolen, naureskellen hiljaa ja ivallisesti.

»Hurskas isä», sanoi hän epäsointuisella äänellään munkille, »mitä sanoo psalmien kirjoittaja? Minusta on tullut kuin pelikaani erämaassa ja niinkuin pöllö autioilla asuinsijoilla.»

Munkki jupisi myöntävän vastauksen.

»Ja eikö ole kirjoitettuna edempänä samassa psalmissa: Ne tulevat hukkumaan, mutta sinä jäät pysyväiseksi?»

»Niin on», vastasi munkki. »Aamen.»

»No, tämä epäilemättä tarkoittaa toista elämää», sanoi kardinaali kylmäkiskoisen heikosti hymyillen. »Me palaamme kuitenkin kirjojemme ääreen ja palvelemme Jumalaa ja kuningasta pienissä asioissa, jollemme suurissa. Tulkaa, hurskas isä, tämä paikka ei ole meille enää sovelias. Vanitas vanitatum — omnia vanitas! Vetäydymme takaisin.»

Ja yhtä juhlallisesti kuin olimme tulleetkin menimme takaisin ensimmäisestä, toisesta ja kolmannesta ovesta, kunnes taas seisoimme kardinaalin hiljaisessa huoneessa, hän, minä ja mustapukuinen, pehmeäjalkainen mies. Hetkeksi näytti Richelieu unohtaneen minut. Hän seisoi mietiskellen lieden ääressä, silmät tähdättyinä pieneen tuleen, joka paloi siinä, vaikka ilma oli lämmin. Kerran kuulin hänen nauravan, ja kahdesti hän virkahti purevan ivallisesti:

»Narreja! Narreja! Narreja!»

Vihdoin hän kohotti katseensa, huomasi minut ja hätkähti.

»Ahaa», sanoi hän, »teidät olin unohtanut. Niin, teillä on onni mukananne, herra de Berault. Eilen oli minulla sadoittain suojatteja, tänään on minulla ainoastaan yksi, eikä minulla ole varaa hirtättää häntä. Mutta mitä vapauteenne tulee — se on aivan toinen asia.»

Tahdoin sanoa jotakin, puolustautua, mutta hän kääntyi nopeasti pöydän luo ja istuutui kirjoittamaan muutamia sanoja paperille. Sitten hän soitti, minun seistessäni hämmästyneenä odotellen.

Mustapukuinen tuli varjostimen taakse.

»Ottakaa tämä kirje ja viekää tämä herra ylempään vartiohuoneeseen», sanoi kardinaali terävästi. »En tahdo kuulla enempää, herra de Berault», jatkoi hän rypistäen kulmiaan ja kohottaen kätensä estämään keskeytystä. »Asia on päätetty. Saatte olla kiitollinen.»

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin oven ulkopuolella ihan pyörällä päästäni, ja sydämessäni kiisteli kaksi tunnetta, kiitollisuus ja tyytymättömyys. Mielelläni olisin tahtonut viipyä miettimään asemaani, mutta siihen en saanut aikaa. Totellen oppaani viittausta seurasin häntä usean käytävän läpi, ja kaikkialla tapasin saman äänettömyyden, saman luostarimaisen hiljaisuuden. Nyreänä aprikoidessani lähetettäisiinkö minut Bastiljiin vai Chåteletiin, hän pysähtyi erään oven eteen, pisti kirjeen käteeni, nosti säppiä ja viittasi minua käymään sisälle.

Astuin huoneeseen kummeksuen ja pysähdyin tyrmistyneenä. Edessäni, vasta nousseena tuolilta ja kasvot milloin kalpeina, milloin purppuranpunaisina, seisoi made moiselle de Cocheforêt. Huusin häntä nimeltään.

»Herra de Berault», sanoi hän vapisten. »Te ette odottanut näkevänne minua täällä?»

»En odottanut näkeväni ketään ja kaikkein vähimmin teitä, mademoiselle», vastasin yrittäen koota malttiani.

»Teidän olisi toki pitänyt ymmärtää, ettemme voineet hylätä teitä tykkänään», vastasi hän nöyrän nuhtelevalla, äänellä, joka liikutti sydäntäni. »Olisimme todellakin käyttäytyneet alhaisesti, jollemme olisi koettaneet pelastaa teitä. Kiitän taivasta, herra de Berault, yrityksen onnistumisesta sikäli, että tuo kummallinen mies on luvannut minulle säästää henkenne. Oletteko tavannut häntä?» jatkoi hän innokkaasti ja sävyltään muuttuen, ja hänen silmänsä laajenivat äkkiä levottomuudesta.

»Olen, mademoiselle», sanoin minä. »Olen tavannut hänet, ja se on totta: hän on lahjottanut minulle henkeni.»

»Ja…?»

»Ja lähettänyt minut vankilaan.»

»Kuinka pitkäksi aikaa?» kuiskasi hän.

»Sitä en tiedä», vastasin minä. »Niin pitkäksi kuin kuningasta miellyttää, pelkään minä.»

Hän värähti.

»Olen kenties tehnyt enemmän vahinkoa kuin hyötyä», mutisi hän itsekseen ja katseli minua surkuttelevasti. »Mutta tein sen hyvässä tarkoituksessa. Kerroin hänelle kaikki, ja kuitenkin olen kenties tuottanut vahinkoa.»

Mutta kuulla hänen soimaavan itseään noin, tehtyään tämän pitkän ja yksinäisen matkan minun pelastuksekseni, voitettuaan vastenmielisyytensä vihollistaan kohtaan ja — siitä olin varma — nöyrryttyään hänen edessään, sitä minun oli mahdoton sietää.

»Vaietkaa, mademoiselle, vaietkaa!» huudahdin kiivaasti. »Te haavoitatte sydäntäni. Te olette tehnyt minut onnelliseksi, ja kuitenkin soisin, että te ette olisi täällä, vaan Cocheforêtissa. Te olette tehnyt puolestani paljoa enemmän kuin olisin voinut toivoa ja sata kertaa enemmän kuin olen ansainnut. Mutta tähän täytyy sen loppua. Olin auttamattomasti mennyttä miestä, ennen kuin tämä tapahtui, ennen kuin olin teitä koskaan nähnyt, ja niin olen vieläkin, en enempää enkä vähempää, enkä minä tahdo, että teidän nimeänne mainitaan minun nimeni yhteydessä täällä Pariisissa. Sentähden — hyvästi. Jumala varjelkoon minua sanomasta enempää teille ja antamasta teidän viipyä täällä, missä joutilaat kielet pian ahdistaisivat teitä.»

Hän katseli minua hiukan ihmetellen; sitten hän sanoi hymyillen ja lempeästi:

»Se on myöhäistä.»

»Myöhäistä?» huudahdin. »Kuinka niin?»

»Sentähden että… muistatteko, herra de Berault, mitä tienristeyksessä Agenin ulkopuolella kerroitte minulle rakkaustarinastanne? Ettei se voinut saada mitään onnellista loppua? Samasta syystä en minäkään hävennyt kertoa kardinaalille omaani. Nyt se on joka miehen suussa.»

Katselin häntä, hänen seistessään ihan vastapäätä minua. Hänen silmänsä säteilivät kiharaisten hiusten alta, jotka melkein peittivät ne. Hän painoi kasvonsa alas, ja kuitenkin väreili hymy hänen huulillaan.

»Mitä kerroitte hänelle, mademoiselle?» kuiskasin läähättäen.

»Että rakastan», vastasi hän uljaasti ja käänsi kirkkaat silmänsä minuun. »Ja että sentähden en hävennyt kerjätä — vieläpä polvillani.»

Lankesin hänen jalkoihinsa ja tartuin hänen käteensä, ennen kuin viimeinen sana oli kirvonnut hänen huuliltaan. Silmänräpäykseksi unohdin kuninkaan ja kardinaalin, vankilan ja tulevaisuuden, kaikki, kaikki, paitsi että tämä nainen, niin puhdas ja kaunis, kaikessa niin suuresti yläpuolelleni kohonnut, rakasti minua. Silmänräpäykseksi, sanon. Sitten palasi muistini. Minä nousin pystyyn ja irtauduin hänestä äkillisessä tunteitteni vaihdoksessa.

»Te ette tunne minua!» huudahdin. »Te ette tiedä, mitä kaikkea olen tehnyt!»

»Juuri sen tiedän», vastasi hän ja katseli minua ihmettelevästi hymyillen.

»Ei, te ette tiedä!» vakuutin taas. »Ja sitäpaitsi… on tämä meidän välillämme!» Otin kardinaalin kirjeen, joka oli pudonnut lattialle.

Hän kääntyi ja kalpeni hiukan. Sitten hän huusi nopeasti:

»Avatkaa se! Avatkaa! Se ei ole suljettu eikä sinetöity.»

Tottelin koneellisesti, kauheasti peloissani siitä, mitä saisin nähdä. Vielä silloinkin kun pidin sitä avoinna edessäni, loin vain pelokkaan silmäyksen kaunismuotoisiin kirjaimiin. Se kuului näin:

»Kuningas näkee hyväksi käskeä, että herra Gil de Berault, joka on sekaantunut valtion asioihin, viipymättä vetäytyy takaisin Cocheforêtin herrastilalle ja pysyy sen alueella, kunnes kuningas armollisesti toisin määrää.

Kardinaali Richelieu.»

Me menimme naimisiin seuraavana päivänä, ja neljätoista päivää myöhemmin olimme Cocheforêtin kellastuneissa metsissä korkeiden vuorten suojassa, suuren kardinaalin, joka oli vielä kerran voittanut vihollisensa, katsellessa kylmäkiskoisesti hymyillen koko maailman tungeksimista vastaanottohuoneessaan. Hänen onnensa nousua kesti kolmetoista vuotta siitä ajasta lukien, ja se päättyi vasta hänen kuollessaan. Sillä maailma oli kokemuksesta viisastunut, ja vielä tällä hetkelläkin on se päivä, jona minä olin yksinäni vastaanotossa, nimeltään »narrien päivä.»

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings