← Table of contents
Kardinaalin asialla

SISÄLLYS: (continued 2)

Mary Hämeen-Anttila translation

Myönnän olleeni kiusauksessa. Ja jalokivet olivat todellakin niin ihmeen kauniita, että varmaankin moni minua rehellisempikin mies olisi myynyt autuutensa niiden vuoksi. Mutta Beraultko uhraisi kunniansa? Ei. Kiusausta tunnustan tunteneeni, mutta en pitkää aikaa. Miehen voi välttämättömyys pakottaa elämään noppapelillä, saattaapa häntä nainen nimitellä vakoojaksi ja konnaksi, hänen kuitenkaan rupeamatta varkaaksi! Kiusaus meni pian ohi, sen tahdon sanoa kunniakseni, ja sitten aloin miettiä jos jotakin suunnitelmaa käyttääkseni jalokiviä hyödykseni. Kerran juolahti mieleeni luovuttaa ne kardinaalille ja ostaa niillä armahdukseni tai sitten käyttää niitä satimena Cocheforêtin pyydystykseen, tai… ja viiden aikaan aamulla, istuessani kurjalla vuoteellani ja ensimmäisen aamunsarastuksen hiipiessä verkalleen hämähäkinverkkojen ja heinätukkojen puolittain sulkemasta ikkunaluukusta, selvisi minulle oikea suunnitelma, paras kaikista —se suunnitelma, jonka panin täytäntöön.

Mademoiselle oli kerskunut voittaneensa minut, pöyhkeillyt terävänäköisyydestään, oveluudestaan ja minun typeryydestäni. Hän oli uhannut ruoskittaa minut tallirengeillään. Hän oli kohdellut minua kuin koiraa. No hyvä, nyt saisimme nähdä, kumpi meistä oli nokkelampi ja kumpi saisi kurituksen.

Mutta pääasiallisena ehtona suunnitelmani toteutumiselle oli saada puhelu hänen kanssaan; sitten voisin itse uuden aseeni avulla suorittaa lopun. Mutta se oli tuiki välttämätöntä, ja käsittäen siinä kohtaavani suuria vastuksia, päätin mennä alas kuin mukautuneena matkustamaan pois; ollen menevinäni satuloimaan hevostani aioin hiipiä tieheni jalkaisin ja asettua väijyksiin linnan lähettyville, kunnes näkisin hänen tulevan ulos. Tai jollen voisi toteuttaa hankettani sillä tavoin — joko isännän valppauden tähden tai jostakin muusta syystä — oli tehtäväni joka tapauksessa helppo. Saatoin ratsastaa pois ja penikulman verran edettyäni sitoa hevoseni metsään ja palata puusillalle. Sieltä saatoin pitää silmällä puutarhaa ja rakennuksen julkipuolta, kunnes sattuma soisi minulle haluamani tilaisuuden.

Minulla kuvastui siis tie selvänä edessäni, ja kun isäntä huusi minua töykeästi ja muistutti, että aika oli lähteä matkalle ja että kello oli kuusi, oli minulla vastaus valmiina. Huusin äreästi olevani tulossa, ja tarpeellisen viivyttelyn jälkeen otin satulani ja molemmat laukkuni ja menin alas.

Kylmässä aamuvalaistuksessa näytti majatalon tupa vielä sauhuttuneemmalta, likaisemmalta ja kurjemmalta kuin viimeksi. Emäntää ei näkynyt. Tulta ei ollut sytytetty. Tarjolla ei ollut lainkaan ruokaa, ei edes lähtöryyppyä tai lautasellista puuroa virkistykseksi.

Kun katselin ympärilleni, en tuntenut muuta hajua kuin yöllä palaneen lampun käryä ja murisin:

»Aiotteko lähettää minut taipaleelle nälkäisenä?» Tekeydyin huonommalle tuulelle kuin todella olinkaan.

Isäntä seisoi ikkunan ääressä kumartuneena kovettuneiden ja halkeilleiden saappaiden yli, joita hän hieroskeli ihralla.

»Mademoiselle ei puhunut mitään aamiaisesta», vastasi hän ilkeästi irvistäen.

»No niin, samapa tuo», huomautin ylimielisesti. »Olenhan kahdeltatoista Auchissa.»

»Se voi olla mahdollista», vastasi hän, taaskin virnistäen.

En ymmärtänyt hänen vihjaustaan, mutta minulla oli muuta ajattelemista; avasin oven ja menin ulos, lähteäkseni talliin. Mutta silloin käsitin silmänräpäyksessä. Kylmä, kostean metsäntuoksun kyllästyttämä ilma tuulahti vastaani ja tunkeutui luihin ja ytimiin; mutta se ei ollut minua niin hätkähdyttänyt. Oven ulkopuolella tiellä istui kaksi miestä hevosen selässä. Toinen oli Clon. Toinen, joka pidätti irtoratsua — minun hevostani — ohjaksista, oli eräs mies, jonka olin nähnyt majatalossa, karkeatekoinen, pörrötukkainen, päivänpaahtama roikale. Molemmat olivat aseistettuja, ja Clonilla oli pitkävartiset saappaat. Hänen toverinsa oli ilman jalkineita, ruosteinen kannus kiinnitettynä toiseen kantapäähän.

Heti kun näin heidät, tunsin varmaa vaaranuhkaa, joka sai minut säpsähtämään. Mutta en puhunut heidän kanssaan. Menin takaisin sisälle ja suljin oven perässäni. Isäntä veti saappaita jalkaansa.

»Mitä tämä merkitsee?» kysyin käheästi ja aavistin selvästi, mitä oli tulossa. »Mitä varten ovat nuo miehet täällä?»

»Käskystä», vastasi hän lyhyeen.

»Kenen käskystä?»

»Kenen?» kertasi hän vihaisesti. »Se on minun asiani, monsieur. Se riittää tiedoksenne, että me aiomme saattaa teitä tältä paikkakunnalta sinne, missä ette voi tehdä mitään vahinkoa.»

»Mutta jos minä en seuraa teitä?» huudahdin.

»Monsieur tulee kyllä mukaan», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Kylässä ei ole tänään mitään vieraita», jatkoi hän merkitsevästi hymyillen.

»Aiotteko murhata minut?» kysyin raivostuneena.

Mutta suuttumukseeni liittyi vielä jotakin muuta — en tahdo sanoa sitä peloksi, sillä urhoollinen ei milloinkaan pelkää — mutta jotakin sellaista se oli. Koko ikäni olin ollut tekemisissä pukarien kanssa, mutta noissa kolmessa miehessä ilmeni sellaista uhkaavaa yrmeyttä, joka säikytti minua. Kun ajattelin, mitä pimeitä polkuja, ahtaita solia ja rotkoja meidän täytyi kulkea, minkä tien hyvänsä valitsimmekaan, värisytti minua.

»Murhatako teidät, monsieur?» vastasi hän välinpitämättömästi. »Sitähän ei tiedä niin tarkalleen sanoa. Mutta yksi asia on varma», jatkoi hän ja kosketti ilkkuvan näköisenä muskettia, jonka oli noutanut ja asettanut tuolia vasten minun seistessäni ovensuussa, »jos teette pienintäkään vastarintaa, niin osaamme kyllä suoriutua siitä sekä täällä että taipaleella.»

Minä hengähdin pitkään, ja uhkaava vaara antoi minulle takaisin mielenlujuuteni. Muutin sävyni ja puhkesin pilkallisesti nauramaan.

»Vai niin, sekö on suunnitelmanne?» sanoin minä. »No niin, mitä pikemmin lähdemme matkalle, sitä parempi, ja mitä aikaisemmin pääsemme Auchiin ja saan kääntää selkäni teille, sitä tyytyväisemmäksi tulen.»

Hän nousi heti.

»Lähtekäämme sitten», sanoi hän. »Olkaa hyvä ja menkää edellä.»

En voinut tukehduttaa väristystä. Hänen äkillinen kohteliaisuutensa teki minut levottomammaksi kuin hänen uhkauksensa. Tunsinhan tämän miehen ja hänen tapansa ja olin varma siitä, ettei tämä ennustanut minulle mitään hyvää.

Mutta minulla ei ollut pistoolia, ainoastaan miekkani ja veitseni, ja tiesin vastarinnan tällaisissa olosuhteissa aivan hyödyttömäksi. Astuin sentähden huolettoman näköisenä ulos, ja isäntä kantoi perässäni satulaani ja tavaroitani.

Katu oli tyhjillään, lukuunottamatta noita kahta odottavaa ratsastajaa, jotka istuivat satulassaan ja katselivat tuimasti eteensä. Aurinko ei ollut vielä noussut, ja ilma oli raa'an kylmä. Taivas oli harmaa ja pilvinen. Ajatukseni palasivat siihen aamuun, jona olin löytänyt maustekotelon juuri tältä paikalta, melkein samaan aikaan, ja silmänräpäykseksi lämpenin muistaessani pikku kääröä, joka minulla oli saappaassani. Mutta isännän tylyys, hänen molempien toveriensa kolkko äänettömyys ja heidän itsepintainen tuijotuksensa syrjään minusta jäähdytti minut pian. Hetkiseksi tunsin melkein vastustamatonta kiusausta kieltäytyä nousemasta ratsaille ja lähtemästä taipaleelle, mutta kun käsitin mielettömäksi sellaisen käytöksen, joka arvattavasti olisi antanut miehille heidän toivomansa tilaisuuden, hillitsin tämän haluni ja astuin hitaasti hevoseni luo.

»Minua ihmetyttää, että te ette vaadi minulta miekkaani», sanoin purevasti, heittäytyessäni satulaan.

»Me emme pelkää sitä», vastaa majatalon isäntä. »Saatte pitää sen —toistaiseksi.»

Siihen en vastannut — mitä olisinkaan sanonut?

Sitten ratsastimme verkkaan, niin että kului puoli tuntia ennen kuin pääsimme metsän reunaan, mistä olin ensi kerran nähnyt Cocheforêtin. Vaivaistammistoon, josta olin katsellut alas laaksoon, pysähdyimme lepuuttamaan ratsujamme, ja helppo on arvata, kuinka kummallisin ajatuksin nyt katselin tuota maisemaa. Mutta minä en saanut pitkäksi aikaa antautua muistojeni ja tunteitteni valtaan. Äkäinen käskysana, ja me läksimme taas liikkeelle.

Noin neljännespenikulman päässä kääntyi sitten tie Auchiin, alas laaksoon. Kun olimme jo puolivälissä tätä rinnettä, ojensi majatalon isäntä äkkiä kätensä ja tarttui hevoseni ohjaksiin. »Tätä tietä», sanoi hän.

Huomasin hänen tahtovan pakottaa minua poikkeamaan syrjätielle, joka kääntyi lounaaseen — kapealle polulle, jota oli vaikea erottaa. Ilmeisesti käytettiin sitä harvoin; siellä täällä sen melkein tukkivat puiden ulkonevat oksat. Enkä tiennyt, mihin se johti. Pidätin siis hevoseni.

»Miksi niin?» kysyin uhmailevasti. »Ettekö luule minun tuntevan tietä? Tämähän tie, jota nyt ratsastamme, vie Auchiin.»

»Auchiin kyllä», vastasi hän äreästi. »Mutta me emme ole menossa Auchiin.»

»Minne sitten?» tiedustin suuttuneena.

»Sen saatte pian nähdä», vastasi hän häijysti hymyillen.

»Niin, mutta minäpä tahdon tietää sen nyt!» huudahdin vimmastuneena, sillä nyt en voinut hillitä itseäni kauemmin. »Näin pitkälle olen seurannut teitä hyvällä. Teidän on helpompi saada minut mukaanne, jos ilmoitatte minulle aikeenne.»

»Te olette mieletön», mutisi hän.

»En», vastasin minä. »Tahdon vain tietää, minne olen matkalla.»

»Espanjaan», sanoi hän. »Oletteko tyytyväinen?»

»Ja mitä aiotte tehdä minulle siellä?» kysyin, ja sydämeni alkoi sykkiä rajusti.

»Jättää teidät sikäläisten ystäviemme haltuun», vastasi hän töykeästi, »jos käyttäydytte kunnollisesti. Muutoin on kyllä mukavampikin tapa, joka samalla säästää meiltä noin pitkän matkan. Voitte valita, monsieur. Minkä pidätte parempana?»

VI luku

Pic du Midin kupeella

Se siis oli heidän suunnitelmansa. Kahden tai kolmen tunnin matkan päässä kohosi etelässä pitkä, valkoinen, kimmeltävä vuoriseinä tummien metsien yläpuolella idästä länteen levittäytyen. Sen takana oli Espanja. Kerran yli rajan mentyäni voitiin minut, jollei minulle mitään pahempaa tapahtunut, pidättää sotavankina, sillä me olimme nyt käymässä sotaa Espanjaa vastaan Italian liittolaisina. Tai myöskin voitiin minut luovuttaa jollekin tuollaiselle hurjalle joukkueelle, joka puolittain salakuljettajina, puolittain rosvoina piti hallussaan vuorensolia, taikka pahimmassa tapauksessa jättää ranskalaisille pakolaisille, joista jotkut varmasti tuntisivat minut ja lähettäisivät minut ijäisyyteen.

»Espanjaan on pitkä matka», mutisin vastaukseksi enkä voinut olla katsahtamatta Clonin käsiin, jotka hypistelivät pistooliparia.

»Pidätte kai toista tietä vielä pitempänä», huomautti isäntä tuimasti. »Mutta valitkaa nyt ja pitäkää kiirettä.»

Heitä oli kolme yhtä vastaan, ja heillä oli ampuma-aseita. Minulla ei oikeastaan ollut valitsemisen varaa.

»No olkoon, hätä ei lue lakia», huudahdin sitten ja olin alistuvinani kohtalooni.

Miehet nyökkäsivät kuin tahtoen sanoa, että he olivat ennakolta tienneet ratkaisun. Isäntä hellitti ohjakseni, ja seuraavassa hetkessä ratsastimme kapeaa polkua vuoriseudulle päin.

Yhdessä suhteessa tunsin itseni nyt rauhallisemmaksi. Miehet olivat rehellisiä minua kohtaan, joten minun ei tarvinnut enää pelätä saavani pistoolinluotia selkääni ensimmäisessä sopivassa solassa. Sikäli saatoin olla huoletta.

Toisten haastellessa hiljaiseen tapaansa tai toisinaan virnistellessä minulle, tähystelin tummia metsiä hajamielisin silmäyksin. Punainen orava, joka kiiti ylös puunrunkoa, säikähtäneet metsäsiat, jotka röhkien juoksivat karkuun terhojensa äärestä, yksinäinen ratsastaja, joka tuli vastaamme hampaisiin asti aseistettuna ja suuntasi matkansa pohjoiseen päin, kuiskailtuaan isännän kanssa — kaikki tämä pisti silmääni. Mutta ajatuksen eivät liikkuneet niissä. Ne hapuilivat ja harhailivat ympäri kuin ahdistetut rotat pääsyaukkoa etsimässä. Sillä aika kului. Mäenrinteet kävivät ratsastaessamme yhä jyrkemmiksi. Pian tulimme notkoon, jonka suunta oli etelää kohti, ja aloimme ratsastaa sitä ylöspäin; useaan kertaan menimme kiemurtelevan vuoripuron poikki. Lumihuiput alkoivat kätkeytyä kallionkielekkeiden korkean muurin taakse, joka riippui ylitsemme, ja toisinaan emme voineet edessä ja takana päin nähdä muuta kuin laaksomme metsäiset seinämät, jotka nousivat kohtisuorina ja vihreinä tuhannen jalan korkeuteen molemmin puolin; harmaita vierinkiviä, puolittain sanajalkain ja murattien piilossa, pisti esille siellä täällä leppien ja petäjien välistä.

Se oli karu ja synkkä näköala nytkin, vaikka keskipäivän aurinko heloitti virtaavaan veteen ja pusersi tuoksua kuusista, mutta vielä pahempaa tiesin olevan edessäni ja aprikoitsin epätoivoisesti jotakin juonta, jolla voisin edes erottaa seuralaiseni toisistaan. Kolme oli liikaa; yhdestä saatoin kyllä suoriutua. Kun olin vaivannut aivojani kokonaisen tunnin ja melkein päättänyt tehdä äkillisen rynnäkön noita kolmea vastaan — viimeisenä hurjana yrityksenä —, johtui lopulta mieleeni muuan aatos, sekin vaarallinen ja melkein epätoivoinen, mutta se näytti mielestäni kuitenkin hyvin lupaavalta. Se johtui siitä, että käteni, kun pidin sitä taskussani, sattui koskettamaan vaaleankeltaisen maustekotelon palasia, jotka olin ilman mitään erityistä tarkoitusta sullonut taskuuni. Eilen olin repinyt sen neljään osaan, kulmista poikki. Hypistellen niitä koneellisesti osui sormeni yhteen kulmaan kuin hansikkaaseen ja toinen sormi toiseen. Ja silloin välähti mieleeni juoni.

Mutta ennen kuin voin panna sitä täytäntöön täytyi minun odottaa, kunnes pysähdyimme antaaksemme väsyneiden hevostemme haukata ruohoa; sen lepotovin otimme kahdentoista aikaan päivällä laakson ylärajalla. Käydessäni purolla juomassa onnistui minun vaivihkaa poimia kourallinen piikiviä, jotka sulloin saman taskuun, missä kankaanpalat olivat. Noustuani taas ratsaille pistin huolellisesti kiven isoimpaan kankaankulmaan ja olin valmis tekemään kokeen.

Majatalon isäntä ratsasti vasemmalla jonkun verran edelläni, toiset kaksi moukkaa takanani. Tien laatu suosi tässä aikeitani, sillä laakso oli karun ylänkömaan viemäriuomana alempien kunnaiden ja itse vuorenjuuren välissä avartunut leveäksi ja laakeaksi. Siellä ei ollut ollenkaan puita, ja tie oli pelkkä karjapolku, joka kasvoi lyhyttä, kuivaa ruohoa, ja se kulki vuoroin kumpaisellakin puolen puroa.

Odotin, kunnes vierelläni ratsastava heittiö kääntyi puhuttelemaan takana tulevia miehiä. Kun hän teki sen ja käänsi pois silmänsä, otin salaa silkkipalan, johon olin kietonut piikiven, tähtäsin tarkkaan ja sinkautin sen eteenpäin niin lujasti kuin voin peukalon ja etusormen avulla. Tarkoituksenani oli, että sen piti pudota muutaman askeleen päähän eteemme tielle, josta sen olisi voinut nähdä. Mutta valitettavasti ei toiveeni toteutunut. Ratkaisevalla hetkellä kompastui hevoseni; niinpä tulin heittäneeksi silkkipalan viistoon, kivi lensi ulos, ja kankaanpala liehui oikean jalustimeni alapuolella olevaan pensaaseen — häviten sinne.

Se oli minulle katkera pettymys, sillä sama tapaus saattoi uudistua, ja nyt minulla oli ainoastaan kolme palaa jäljellä. Mutta onni suosi minua, sillä naapurini joutui kiivaaseen väittelyyn takkutukkaisen kanssa muutamista eläimistä, joita tuli näkyviin kaukaisella selänteellä; niitä hän väitti vuorikauriiksi, toisen vakuuttaessa, että ne olivat tavallisia vuohia. Hän ratsasti sen johdosta yhä kasvot käännettyinä pois minusta, ja minä sain tilaisuuden pistää kiven toiseen kankaankulmaan. Alensin käteni reiteni kohdalle, tähtäsin ja heitin.

Tällä kertaa oli sormeni pidellyt pikku heittoesinettä ihan oikealta kohdalta, ja se putosi keskelle tietä kymmenen askeleen päähän meistä. Juuri kun näin sen putoavan, potkaisin naapurini hevosta kylkeen; se hätkähti, ja ratsastaja kääntyi raivoissaan, sivaltaen elukkaa ratsupiiskallaan. Mutta seuraavassa hetkessä hän pidätti hevosen, niin että se pysähtyi äkkiä, ja tuijotti keltaiseen silkinpalaan kasvot tulipunaisina ja suu ammollaan.

»Mikä nyt on?» sanoin minä ja tuijotin häneen vuorostani. »Mikä hätänä?»

»Mikäkö on hätänä?» huudahti hän.

Mutta Clonin mielenliikutus oli vielä kiihkeämpi. Tuskin oli mykkä saanut näkyviinsä, mikä niin suuresti oli herättänyt toverin huomiota, kun hän päästi kamalan, luonnottoman mylvähdyksen, syöksyi alas hevosen selästä enemmän eläimen kuin ihmisen tavoin ja heittäytyi rähmälleen kallisarvoisen kangaslapun päälle.

Majatalon isäntä ei tullut paljoa myöhempään. Silmänräpäyksessä tuiskahti hänkin tielle ja tarkasteli löytöä, ja ensi hetkellä luulin heidän joutuvan siitä tappeluun. Mutta vaikka heidän kateutensa oli silmäänpistävä, laimeni heidän intonsa kuitenkin hiukan, kun he huomasivat kangaspalan tyhjäksi, sillä piikivi oli onneksi pudonnut pois. He olivat kumminkin niin kuohuksissaan, että heitä oli hyvin omituista katsella. He tutkivat maaperää löytöpaikalta, repivät ruohoa ja multaa seuloakseen sormiensa välitse; he juoksentelivat edestakaisin kuin jäljiltä eksyneet vainukoirat, vilkuivat toisiinsa ja tulivat aina lähtökohtaansa. Kateellisena ei kumpainenkaan tahtonut antaa toisen olla siinä yksinään.

Takkutukkainen ja minä istuimme hevostemme selässä ja katselimme näytelmää: hän ihmeissään ja minä kummastusta teeskennellen. Noiden kahden etsiessä joka paikasta tieltä, vetäydyimme me hiukan syrjään, jättääksemme heille tilaa; ja nyt, kun kaikkien kasvot olivat kääntyneet poispäin minusta, annoin toisen tilkun pudota orjantappurapensaaseen. Takkutukkainen löysi sen sieltä tovin kuluttua ja antoi sen Clonille, ja kun en ollut vielä herättänyt mitään epäluuloa, uskalsin sitten itse löytää kolmannen ja viimeisen. En ottanut sitä ylös, vaan huusin majatalon isäntää, ja hän säntäsi siihen käsiksi kuin haukka kananpoikaseen.

He haeskelivat neljättä palaa, mutta luonnollisesti turhaan, ja lopulta he luopuivat etsiskelystään ja sovittivat löytämänsä kolme palasta yhteen, mutta kumpainenkaan ei tahtonut luovuttaa saalista käsistään, ja he mulkoilivat toisiinsa epäluuloisin katsein. Oli hyvin omituista katsella heitä tässä laajassa laaksossa, josta harmaat kukkulat kohoilivat kuin metsäsian selkinä lumivuorten hiljaisuuteen asti — oli omituista, sanon, katsella noita kahta tässä rajattomassa erämaassa, kahtena pikku pilkkuna sen avaralla kamaralla, kiertämässä toinen toistansa koko muun maailman unohtaen, tuijottamassa toisiinsa ja teiskaroimassa edestakaisin kuin kukot törmäämäisillään yhteen, yksinomaan ajatellen näitä kolmea pientä vaaleankeltaista tilkkua, joita ei olisi voinut nähdä viidenkymmenen askeleen päähän.

Viimein huudahti majatalon isäntä kiroten:

»Minä käännyn takaisin. Tästä täytyy ilmoittaa kotiin. Antakaa minulle kankaanpalanne ja pitkittäkää sitten matkaa Antoinen kanssa. Se on parasta.»

Mutta Clon, joka piteli tilkkua kumpaisessakin kädessään, kurotti aavemaisen naamansa aivan toiseen kiinni ja pudisti rajusti kieltäen päätänsä. Hän ei voinut puhua, mutta hän ilmaisi päivänselvästi mielipiteekseen, että jos kukaan kääntyi takaisin viemään viestiä kotiin, niin hän oli oikea mies siihen.

»Tyhmyyksiä!» huudahti majatalon isäntä vihoissaan. »Emmehän voi antaa Antoinen mennä yksinään hänen kanssaan. Antakaa minulle tilkut.»

Mutta Clon ei suostunut. Ei voinut tulla kysymykseenkään, että hän luopuisi löydön kunniasta, ja silloin aloin todellakin uskoa, että heille tulisi tappelu. Mutta oli toinen vaihtoehto — minua koskeva; ja ensin katsahti toinen minuun ja sitten toinen.

Se oli vaarallinen hetki, ja minä tiesin sen. Kavaluuteni saattoi kääntyä minua itseäni vastaan: tehdäkseen lopun kiistasta nuo kaksi saattoivat sopia minun surmaamisestani. Mutta minä kohtasin niin kylmäverisesti heidän katseensa ja osottausin niin pelkäämättömäksi, ja paikka oli niin avoin, että se ajatus raukesi pian. He alkoivat jälleen riidellä pahemmin kuin ennen. Toinen heristeli pyssyään, toinen pistoolejaan. Isäntä sätti, mykkä päästeli eläimellisiä mölähdyksiä. Vihdoin riita päättyi juuri siten kuin olin toivonut.

»No hyvä, käännymme siis molemmat takaisin!» huusi majatalon isäntä raivoissaan. »Ja Antoinen täytyy pitää huolta hänestä. Mutta vastuuseen jäätte siitä te! Antakaa Antoinelle pistoolinne.»

Clon ojensi toisen pistoolinsa takkutukkaiselle.

»Toinen myös!» sanoi majatalon isäntä kärsimättömästi.

Mutta Clon pudisti päätään yrmeästi.

Äkillisellä liikkeellä isäntä riuhtaisi itselleen pistoolin ja esti Clonin koston luovuttamalla sekä pistoolin että musketin takkutukkaisen käsiin.

»Kas niin!» sanoi hän jälkimäiselle. »Nyt tulet toimeen. Jos monsieur koettaa paeta tai kääntyä takaisin, niin ammu hänet! Neljän tunnin ratsastuksella pääsette Rocca Blancaan. Siellä tapaat ystävämme, ja senjälkeen ei sinulla ole mitään tekemistä.»

Mutta Antoine ei ottanut asiaa aivan niin keveältä kannalta. Hän katseli minua ja sitten edessämme polvittelevaa autiota vuoripolkua, ja lopuksi hän jupisi kirouksen ja selitti, että mieluummin kuin hän suostui siihen, he saivat ampua hänet siihen paikkaan.

Mutta majatalon isäntä, kovin kiihdyksissään kärsimättömyydestä, vei hänet syrjään, puheli hänen kanssaan, ja näytti lopulta saaneen hänet suostutelluksi, sillä muutaman minuutin kuluttua oli asia sovittu.

Antoine tuli takaisin ja sanoi vihaisesti: »Eteenpäin, monsieur!» Toiset kaksi seisoivat tien syrjässä; minä kohautin olkapäitäni, panin hevoseni liikkeelle, ja seuraavassa hetkessä jatkoimme matkaa vieretysten. Sitten käännyin pariin kertaan katsomaan, mitä nuo kaksi hommasivat, ja huomasin heidän yhä seisovan paikallaan nähtävästi kinastellen, mutta vartijani osoitti niin suurta tyytymättömyyttä näiltä liikkeistäni, että kohautin hartioitani vielä kerran ja jätin miehet sinne omille oloilleen.

Olin saanut paljonkin vaivata aivojani päästäkseni tähän tulokseen. Mutta kumma kyllä, nyt kun olin onnistunut, huomasin tilani vähemmän tyydyttäväksi kuin ensin olin toivonut. Olin vähentänyt vihollisten ylivoimaista lukua ja päässyt eroon vaarallisimmista vastustajista; mutta jäätyään yksin osoittautui Antoine kerrassaan tavattoman epäluuloiseksi. Hän ratsasti vähän matkan päässä takanani, pyssy satulannupin päällä ja pistooli varalla, ja kun hiukankin hiljensin vauhtia tai käännyin katsomaan häntä, mutisi hän ainiaan: »Eteenpäin, monsieur!» äänellä, joka ilmaisi minulle, että hänellä oli sormi liipasimella. Niin läheltä hän ei olisi voinut ampua harhaan, enkä minä nähnyt muuta keinoa kuin koreasti ratsastaa hänen edellään Rocca Blancaan kohtaloani vastaan.

Mitä tehdä? Tiemme oli nyt joutunut laakson loppuun ja poikkesi ahtaaseen, honkien kattamaan solaan, jossa vuoripuro vaahdoten ja huumaavasti jumisten syöksyi louhikon railoihin. Suoraan edessämme katkaisi vesiputouksen valkoinen hyrske puunrunkojen tummat rivit. Lumiraja oli vähemmän kuin puolen penikulman päässä molemmin puolin, ja kaiken yli — rotkotien päässä, kuten kuvastui silmissämme — kohosi Pic du Midin valkoinen pylväs sinistä taivasta vasten kuudentuhannen jalan korkeuteen. Sellainen näköala, äkkiä avautuessaan eteeni, riitti häivyttämään kaikki vaaran ajatukset mielestäni, ja silmänräpäykseksi seisautin hevoseni. Mutta »eteenpäin, monsieur!» kuului taas nyreä käsky.

En tosiaankaan tiennyt, miten menetellä. Mies kieltäytyi puhumasta, kieltäytyi ratsastamasta rinnallani, ei tahtonut kuulla mistään levosta, mistään vauhdin vähentämisestä tai muusta ehdotuksesta. Hänelle oli kaikkena kaikessa tämä hiljainen, yksinäinen kahden ihmisen kulku, jota johti hänen pyssynsä suu minun selkääni tähdättynä. Me kiipesimme siten reippaasti rotkotietä ylös. Oli kulunut tunti, lähemmäs kaksikin siitä, kun olimme eronneet toisista. Aurinko teki laskuaan; kello lienee ollut jo puoli neljän vaiheilla.

Jos hän vain olisi antautunut käteni ulottuville! Tai jos olisimme pudottaneet jotakin, mikä olisi voinut kääntää hänen huomionsa toisaanne! Kun rotkotie nyt laajeni aukeaksi ja autioksi laaksoksi, jossa näkyi korkeita kalliolohkareita ja lumikinoksia siellä täällä syvennyksissä, tähystelin perin epätoivoisena eteeni ja tarkastelin niitä laajoja lumikenttiäkin, jotka riippuivat yläpuolellamme ja ulottuivat jääkeilan juurelle asti. Mutta missään en nähnyt apukeinoa. Ei tassuttanut mitään karhua tien poikki, ei ilmestynyt ainoatakaan vuorikaurista kallioille. Kylmä, raaka ilma kirvelsi poskiamme ja ilmaisi minulle, että lähestyimme harjun lakea. Kaikkialla oli autiota ja hiljaista.

Mon Dieu! Ja ne rosvot, joiden armoille minut jätettäisiin, olivat kenties juuri tulossa vastaamme. He saattoivat ilmestyä esille milloin hyvänsä. Epätoivoissani hellitin hattua päässäni ja annoin ensimmäisen tuulenpuuskan heittää sen maahan. Suuttuneesti kiroten vedin jalkani jalustimista, lähteäkseni sitä noutamaan. Mutta tuo lurjus karjaisi minulle, että minun piti istua alallani.

»Eteenpäin, monsieur!» tiuski hän. »Eteenpäin!»

»Mutta hattuni!» huomautin minä. »Mille tonnerres, täytyyhän minun toki…»

»Eteenpäin, monsieur, tai ammun!» vastasi hän ja kohotti järkkymättä pyssynsä. »Yksi — kaksi —»

Ei auttanut muu kuin ratsastaa edelleen. Mutta kylläpä olin raivoissani! Tuollainen gascognelaismoukkako oli viekkaampi kuin minä, Gil de Berault, ja talutti minua mukanaan kuin rengasturpaista härkää! Minunko, jota koko Pariisi pelkäsi — jos ei rakastanutkaan — kaikkien Zatonin vieraitten kauhistuksen, piti kurjasti menehtyä tähän kaameaan lumivuoristoon, jonkun viheliäisen salakuljettajan tai varkaan surmaamana! Niin ei saanut käydä. Yhtä miestä vastaan minä tarpeen tullen toki voisin tulla toimeen, vaikka hänellä olisi ollut koko vyö täynnä pistooleja.

Mutta miten? Ainoastaan avoimella väkivallalla nähtävästi. Sydämeni alkoi levottomasti sykkiä sitä ajatellessani, mutta sitten tyynnyin jälleen. Sadan askeleen päässä meistä tunkeutui vasemmalta puolelta syvä rotko lumikenttään. Vastapäätä sen suuta oli tielle kasautunut kiviä ja kallionlohkareita. Kohta panin merkille sen paikan. Siinä tarvitsisi saattolaiseni molemmat kätensä pidätelläkseen hevostaan louhikossa, ja jos äkkiä kääntyisin häntä vastaan, niin hän joko pudottaisi pyssynsä tai ampuisi harhaan.

Mutta sitä ennen tapahtui jotakin, kuten aina sattuu viimeisessä hetkessä. Kun vielä olimme seitsemän tai kahdeksankymmenen kyynärän päässä paikalta, huomasin hänen hevosensa turvan olevan minun hevoseni lautasien kohdalla; hän tuli yhä lähemmäksi, kunnes lopulta saatoin nähdä hänet, jos yritin silmätä syrjästä. Mielessäni heräsi riemu. Hän aikoi ratsastaa sivullani, hän antautui itse käsiini! Salatakseni mielenliikutustani aloin vihellellä.

»Hiljaa!» mutisi hän kiivaasti, ja hänen äänensä kuulosti niin kummalliselta ja luonnottomalta, että aluksi luulin hänen voivan pahoin; niinpä käännyin häneen päin. Mutta hän sanoi taas:

»Hiljaa! Teidän tulee pysyä ääneti, kun ratsastamme tästä ohi, monsieur!»

»Minkätähden?» kysyin kuin uhitellen, ja nyt pääsi uteliaisuuteni voitolle. Jos olisin ollut järkevä, niin en olisi ollut mitään huomaavinani. Hetki hetkeltä läheni hänen hevosensa minun ratsuani; sen turpa oli jo minun jalustimeni kohdalla.

»Vaiti, sanon minä!» käski hän taas. Tällä kertaa en voinut erehtyä siitä, että hänen äänensä ilmaisi kauhua. »Tätä paikkaa sanotaan Pirun-kirkoksi. Jumala auttakoon meidät ohitse! Nyt on kovin myöhä olla täällä. Katsokaa noita!» jatkoi hän ja viittasi huomattavasti kauhuissaan.

Nyt katsoin hänen osoittamaansa suuntaan. Rotkon suulla, pienellä aukiolla, josta kivet oli raivattu pois, kohosi kolme katkennutta pölkkyä järeätekoisilta jalustoilta.

»No, mitä sitten?» kysyin matalalla äänellä. Laskeva aurinko levitti purppurahohdettaan yläpuolellamme kohoavalle jääkeilalle, mutta laakso kävi yhä harmaammaksi ja kolkommaksi. »No, mitä sitten? Mitä tuo merkitsee?»

Vaarastani ja lähestyvän taistelun jännityksestä huolimatta tunsin hänen kammonsa tarttuvan itseeni. En ollut milloinkaan nähnyt niin kaameata, niin autiota, niin kirotulta näyttävää paikkaa. Minua värisytti väkisinkin.

»Ne ovat olleet ristejä», sanoi hän melkein kuiskaten, ja hänen silmänsä harhailivat kauhistuneina sinne tänne. »Gabasin kirkkoherra siunasi tämän paikan ja käski pystyttää ne. Mutta seuraavana aamuna ne olivat tuossa kunnossa. Eteenpäin, monsieur!» lisäsi hän ja tarttui käsivarteeni. »Täällä ei ole turvallista päivänlaskun jälkeen. Rukoilkaa Jumalaa, ettei pahahenki olisi kotona!»

Silmittömässä kauhussaan hän oli aivan unohtanut, että hänen oli minuakin pelättävä. Hänen pyssynsä oli irrallaan poikittain satulan päällä, ja hänen säärensä hipaisi minua. Sen nähtyäni muutin heti suunnitelmaani. Kun hevosemme saapuivat kiviröykkiön luo, kumarruin eteenpäin kuin reipastuttaakseni hevostani, ja vikkelästi sieppasin pyssyn hänen kädestään, samalla kun kaikin voimin vedin hevostani taaksepäin. Hetki vain, ja hän oli pitelemäni musketinpiipun edessä, ja sormeni kosketti liipasinta. Milloinkaan ei voittoa ole saavutettu niin helposti.

Hän tuijotti minuun suu auki, puolittain raivoissaan ja puolittain kauhuissaan.

»Oletteko hullu?» huusi hän, ja hänen hampaansa kalisivat. Tänä hengenvaarankaan hetkenä hän ei voinut olla tuskaisesti vilkumatta ympärilleen.

»En, vaan järjilläni!» vastasin uhkaavasti. »Mutta tämä paikka miellyttää minua yhtä vähän kuin teitäkin.» Ja olikin totta, joskaan ei kirjaimellisesti. »Siispä koko käännös, mars!» jatkoin käskevästi. »Kääntäkää hevosenne, hyvä ystävä, tai syyttäkää itseänne!»

Hän totteli kuin karitsa ja ratsasti alas laaksoon takaisin, ajattelematta pistoolejaan. Minä pysyttelin tiukasti hänen takanaan, ja vajaassa minuutissa olimme jättäneet Pirun-kirkon taaksemme ja ratsastimme taas samaa tietä, jota olimme tulleetkin. Mutta minulla oli nyt pyssy.

Kun olimme edenneet puolen penikulman verran — silloin vasta tunsin itseni rauhalliseksi, ja vaikka kiitin taivasta siitä, että tuollainen paikka oli olemassa, niin olin kiitollinen siitäkin, että se nyt oli selkämme takana — käskin hänen pysähtyä.

»Riisukaa vyönne», sanoin ankarasti, »ja heittäkää se pois. Mutta muistakaa, että jos käännytte, niin minä ammun.»

Hän oli kerrassaan lannistunut ja totteli vaistomaisesti. Sitten hyppäsin alas ratsailta, yhä tähdäten häntä musketilla ja otin haltuuni pistoolivyön kaikkineen. Nousin taas satulaan, ja me ratsastimme edelleen. Tovin kuluttua hän kysyi alakuloisella äänellä, mitä minä aioin tehdä.

»Ratsastaa takaisin», sanoin minä, »ja kääntyä Auchin tielle, kun pääsemme sinne asti.»

»Tunnin kuluttua on pimeä», huomautti hän jurosti.

»Tiedän sen», vastasin minä. »Meidän täytyy leiriytyä niin hyvin kuin voimme.»

Ja niin teimmekin. Päivänvaloa riitti, kunnes pääsimme honkametsän reunaan solan suulle. Siellä valitsin tuulensuojaisen paikan vähän syrjässä tieltä ja käskin hänen sytyttää nuotion. Hevoset panin lähelle liekaan, voidakseni pitää niitä silmällä. Sitten oli enää haukattava illallista. Minulla oli pala leipää, hänellä samaten ja lisäksi sipuli. Söimme kaikessa hiljaisuudessa, istuen kumpainenkin omalla puolellamme tulta.

Mutta illallisen jälkeen olin kiusallisessa asemassa; en voinut käsittää, kuinka voisin nukkua. Punainen tulenloimu, joka valaisi miehen tummia kasvoja ja jänteviä käsiä, näytti minulle myöskin hänen mustat, salakavalat, valppaat silmänsä. Tietysti oli selvää, että hän hautoi kostoa, ettei hän olisi empinyt iskeä puukkoansa rintaani, jos annoin hänelle siihen tilaisuuden, ja minulla oli ainoastaan yksi keino valittavana: pysyä valveilla. Jos olisin ollut verenhimoinen, niin olisin heti ratkaissut kysymyksen edukseni ampumalla hänet siihen paikkaan.

Mutta en ole milloinkaan ollut julma ihminen enkä voinut taivuttaa itseäni siihen. Vuorten ja taivaan hiljaisuus — se tuntui olevan oikein erityistä hiljaisuutta, jota ei voinut häiritä kosken kuohukaan — herätti minussa juhlallista mielialaa. Ympärillä leviävän erämaan autius, yllämme kaartuva pimeä avaruus, jota silloin tällöin halkaisi tähdenlento, alhaalla ammottava musta kuilu, jossa näkymätön vesi kiehui ja kohisi, kaiken muun ihmisseuran etäisyys ja puute inhimillisen asutuksen merkeistäkin — kaikki tämä olisi tehnyt sellaisen toimenpiteen niin kamalaksi, että väristen häädin mielestäni tuon ajatuksen ja sen sijaan tyydyin valvomaan koko yön, pitkän, kylmän pyrenealaisen yön.

Sitten mies kiertyi kokoon kuin koira ja nukkui tulen valossa, ja minä istuin pari tuntia hänen edessään mietiskellen. Siitä tuntui vierineen vuosia, kun olin käynyt Zatonin majatalossa tai pelannut noppapeliä. Entinen elämä, entiset askareeni — palaisinko enää milloinkaan niihin? — kuvastuivat vain etäisyyden hämystä. Tulisivatko Cocheforêt, metsä ja vuori, harmaa linna ja sen valtiattaret kerran tuntumaan yhtä utuisilta? Ja jos kappale elämää saattoi niin nopeasti hämärtyä toisen auetessa eteen ja silmänräpäyksessä näyttää niin värittömältä, niin kenties kerran koko elämä ja kaikki, mitä me… mutta mitä? Minähän käyttäydyin hupsusti. Hyppäsin jalkeille ja potkaisin kalikat kokoon, otin pyssyn olalleni ja aloin astella edestakaisin vuoren seinustalla. Kummallista, että rahtunen kuutamoa, muutama tähti ja autiuden ailahdus pystyi tekemään miehestä lapsen jälleen! — — —

Kello oli kolme seuraavan päivän iltapuolella, aurinko paahtoi kuumasti tammimetsikköjen yllä, ja ilma huokui lämpöä, kun ratsastimme ylös sitä mäenrinnettä, jolta tie kääntyy Auchiin melkein puolitaipaleessa. Keltaiset saniaiset ja maahan lennelleet kuihtuneet lehdet tuntuivat säteilevän omaa valoansa; siellä täällä loisti kunnaalla ryhmä punaisia pyökkejä kuin veripilkkuina. Juuri edessämme tonki sikolauma terhoja ja röhki tyytyväisenä; korkealla yläpuolellamme makaili niitä kaitseva paimenpoika.

»Tässä me eroamme», sanoin seuralaiselleni. Suunnitelmanani oli ratsastaa pikku matka tietä pitkin Auchiin päin, johtaakseni hänet harhaan, ja sitten sitoa hevoseni metsään ja mennä jalkaisin linnaan.

»Mitä pikemmin, sitä parempi!» vastasi hän vihoissaan.

»Ja minä toivon, etten ikinä enää näe kasvojanne, monsieur.»

Mutta kun olimme ehtineet tienviitan luokse risteykseen ja aioimme erota, tuli näkemämme poika juoksujalkaa pensaikosta vastaamme.

»Hehei!» huusi hän laulavalla äänellä.

»No», vastasi kumppanini ja nykäisi kärsimättömästi ohjaksista, »mikä on hätänä?»

»Sotamiehiä on kylässä.»

»Sotamiehiä?» toisti Antoine epäuskoisesti.

»Niin, ratsastavia penteleitä», vastasi poika ja sylkäisi maahan. »Puolisataa. Auchista.»

Antoine kääntyi minuun päin kasvot vimmasta vääntyneinä.

»Kirottu roisto!» karjaisi hän. »Tämä on teidän työtänne. Nyt olemme kaikki hukassa. Ja valtiattareni? Sacré! Jos minulla olisi tuo pyssy, niin ampuisin teidät kuin koiran.»

»Vaiti, tomppeli!» vastasin siihen tuimasti. »Minä tiedän tästä yhtä vähän kuin sinäkin.»

Ja se oli rehellisesti totta; oma hämmästykseni oli ainakin yhtä suuri kuin hänen ja paremmin perusteltu. Kardinaali, joka harvoin teki mitään rintamanmuutoksia, oli toimittanut minut tänne päästäkseen lähettämästä sotilaita ja antautumasta siihen vaaraan, joka saattoi olla sellaisesta toimenpiteestä seurauksena. Mikään ei voinut olla enemmän vastoin hänen tapaansa. Niinpä olin ihmeissäni. Olihan mahdollista, että matkustavat kauppiaat, joiden silmissä olin näytellyt kavaltajaa, olivat ilmoittaneet tapahtumasta, ja että Auchin osastonpäällikkö oli sen johdosta ryhtynyt toimenpiteisiin. Mutta se tuntui uskomattomalta, sillä hänkin oli saanut ohjeensa, ja kardinaalin valtikan alla ei ollut suurtakaan sijaa yksilölliselle yritteliäisyydelle. Enpä totisesti kyennyt käsittämään tätä; yksi ainoa seikka oli minulla vain selvillä: nyt saatoin mennä kylään, jos halusin.

»Minun pitänee lähteä katsomaan, mitä on tekeillä», sanoin Antoinelle. »Tulkaa mukaan!»

Hän kohautti olkapäitään ja pysyi alallaan.

»En, en minä!» vastasi hän kiroten. »Sotamiehistä tahdon olla erilläni! Olen maannut yhden yön taivasalla, ja sen voin tehdä toistamiseen.»

Nyökkäsin hänelle välinpitämättömästi, sillä nyt en tarvinnut hänen seuraansa, ja me erosimme. Parikymmentä minuuttia ratsastettuani olin kylän laidassa, ja siellä oli todellakin tapahtunut suuri muutos. Ei näkynyt ainoatakaan niistä, jotka tavallisesti vetelehtivät torilla; he olivat joko sulkeutuneet hökkeleihinsä tai Antoinen tavoin paenneet metsiin. Heidän ovensa olivat lukitut ja heidän ikkunaluukkunsa teljetyt. Mutta kadulla näin parikymmentä rakuunaa marssimassa pitkävartisissa saappaissaan ja rintahaarniskoissaan; heidän lyhyet muskettinsa, patruuna- ja olkavyönsä olivat läjättyinä lähelle majatalon ovea. Eräällä aukiolla seisoi pitkä rivi hevosia rouskuttamassa heinätukkojaan, ja kaikkialta kuului vitjojen ja kuolaimien iloista helinää tai naurunhohotusta ja raakaa leikinlaskua.

Ratsastaessani majatalon ovelle tarkasteli minua muuan vanha kierosilmäinen kersantti epäluuloisesti ja aikoi astua tien yli pysäyttämään minut. Ne molemmat miehet, jotka olin tuonut mukanani Pariisista ja jättänyt Auchiin odottamaan käskyjäni, tulivat onneksi paikalle ihan parahiksi. Viittauksella kielsin heitä puhuttelemasta minua, ja he astuivat ohi; mutta arvattavasti he huomauttivat kersantille, etten minä ollut se mies, jota hän haki, sillä sen koommin en nähnyt häntä.

Sittenkun olin sitonut hevoseni majatalon taakse — parempaa suojaa en sille löytänyt, sillä kaikki paikat olivat täynnä — tunkeusin oven edustalle keräytyneen joukon läpi ja menin sisälle. Vanha, matala huone nokisine kattoineen ja haisevine lattioineen oli melkein täynnä kummallisia hahmoja, ja niin sain tuokion seistä huomaamattomana savussa ja sekamelskassa. Sitten isäntä astui minun taholleni, ja kun hän sivuutti minut, osuivat katseemme yhteen. Häneltä pääsi puoleksi tukahtunut kirous; hän pudotti kantamansa ruukun ja seisoi tuijottaen minuun kuin pökertyneenä.

Sotamies, joka odotti viiniään, heitti häntä leivänkannikalla kasvoihin ja sanoi:

»No, likakarhu! Mitä siinä tollotat?»

»Pahaahenkeä!» mutisi isäntä, ja hänen koko ruumiinsa vapisi.

»Annas kun minäkin katson häntä!» tokaisi sotamies ja kääntyi tuolillaan.

Hän säpsähti, kun huomasi minut seisomassa ihan takanaan.

»Nöyrin palvelijanne!» sanoin tuimasti. »Mutta pian saattekin te palvella minua, veikkonen.»

VII luku

Kunnon kepponen

Sävyni herättää tavallisesti kunnioitusta, ja kun isäntä ensimmäisestä kauhistuksestaan tointuneena tuli kysyneeksi, mitä suvaitsin tahtoa, sain sotamiesten läsnäolosta huolimatta varsin hyvän illallisen eteeni, ensimmäisen kunnollisen aterian, mitä olin maistanut kahteen päivään. Ja ne monet ihmiset, jotka täyttivät huoneen, alkoivat pian hajaantua. Sotamiehet läksivät ulos ryhminä juottamaan hevosiaan tai etsimään majapaikkojaan, ja ainoastaan pari kolme jäi jäljelle. Oli tullut hämärä, ja melu kadulla heikkeni. Liehuva tulenloimu alkoi valaista seiniä, ja viheliäinen tupa näytti sen verran kodikkaalta kuin oli mahdollista. Ainakin kahdenteenkymmenenteen kertaan mietin, mitä minun olisi ensiksi tehtävä, mitä varten sotamiehet olivat täällä ja antaisinko yön kulua ennen mihinkään toimenpiteeseen ryhtymistä; silloin avautui taas ovi, joka viime tunnin mittaan oli ehtimiseen heilunut saranoillaan, ja muuan nainen astui sisään.

Hän pysähtyi hetkeksi kynnykselle ja katseli ympärilleen; silloin panin merkille, että hän oli heittänyt huivin päänsä yli, pidellen ruukkua kädessään, ja että hän oli paljasjaloin. Hänen karkeassa hameessaan oli iso repeämä, ja käsi, jolla hän pidätti huiviaan, oli ruskea ja likainen. Enempää en nähnyt, sillä otaksuen hänet joksikin naapurin vaimoksi, joka nyt hiljaisuuden palattua taloon oli hiipinyt sisälle saadakseen tilkan maitoa lapselleen, en välittänyt hänestä sen enempää. Käännyin siis taas tuleen päin ja vaivuin mietteisiini.

Mutta päästäkseen lieden luo, jonka ääressä emäntä askaroitsi, täytyi naisen astua minun ohitseni, ja silloin hän luultavasti salavihkaa vilkaisi minuun huivinsa alta. Sillä juuri kun hän oli minun ja tulen välissä, pääsi häneltä puolittain tukahtunut huudahdus, ja hän kavahti syrjään niin nopeasti, että oli tölmätä takkaan. Seuraavassa hetkessä hän käänsi minulle selkänsä ja kumartui kuiskaamaan jotakin emännän korvaan. Näytti melkein siltä kuin hän olisi polkaissut hehkuvaa hiiltä.

Mutta mieleeni johtui toinen, peräti kummallinen ajatus, ja heti nousin äänettömänä seisaalle. Nainen kääntyi pois minusta, mutta hänen ryhdissään ja päänsä asennossa oli jotakin tuttua. Odotin sen aikaa, kun hän tulen ääressä kumarruksissaan kuiskaili emännälle, joka kauhalla ammensi lientä verkalleen hänen ruukkuunsa isosta kattilasta. Mutta kun hän astahti poistuakseen, suljin häneltä tien. Ja meidän silmämme sattuivat yhteen.

En voinut nähdä hänen kasvonpiirteitään; ne verhosi huivi. Mutta selvästi huomasin, että hän vapisi kiireestä kantapäähän, ja nyt tiesin, etten ollut erehtynyt.

»Se on liian painava teille, tyttöseni», sanoin tuttavalliseen tapaan, kuin puhutellen talonpoikaistyttöä. »Minä kannan ruukkua puolestanne.»

Muuan miehistä, jotka vielä istuivat pöydässä, nauroi; ja toinen alkoi laulaa raakaa renkutusta. Nainen tutisi suuttumuksesta tai pelosta, mutta hän ei puhunut mitään, vaan antoi minun ottaa ruukun käsistään, ja kun sitten astuin ovelle ja avasin sen, seurasi hän minua koneellisesti. Silmänräpäyksessä sulkeutui ovi takanamme, ja siinä seisoimme lisääntyvässä pimeydessä kahden kesken.

»On myöhä teidän olla liikkeellä, mademoiselle», sanoin kohteliaasti. »Voisitte kohdata ikävyyksiä, ollessanne noin puettuna. Sallikaa minun saattaa teidät kotiin.»

Hän hätkähti, ja minä olin kuulevinani hänen nyyhkyttävän, mutta hän ei vastannut mitään. Sensijaan hän kääntyi pois ja asteli nopeasti kylän läpi linnaan päin, pysytellen talojen varjossa. Minä kannoin ruukkua, kävelin ihan hänen vieressään ja hymyilin pimeässä. Käsitin hävyn ja voimattoman vihan kuohuttavan hänen mieltään. Tämä oli jotakin koston tapaista!

Nyt puhuttelin häntä;

»No, mademoiselle», sanoin, »missä ovat tallirenkinne?»

Hän katsahti minuun… hänen silmänsä salamoivat suuttumuksesta, ja hän näytti sillä hetkellä ihan raivottarelta. Sitten en lisännyt mitään, vaan jätin hänet rauhaan ja tyydyin kävelemään hänen rinnallaan, kunnes saavuimme kylän laitaan, mistä linnan tie poikkesi metsään. Siellä hän pysähtyi ja kääntyi päin minua kuin ahdistettu otus.

»Mitä te tahdotte?» huudahti hän käheästi ja läähättäen, ikäänkuin olisi juossut itsensä hengästyksiin.

»Saattaa teidät kotiin», vastasin kylmästi. »Yksinänne ollessanne voitaisiin teitä häiritä.»

»Ja jollen tahdo?» sanoi hän.

»Teillä ei ole valitsemisen varaa, mademoiselle», vastasin vakavasti. »Te menette linnaan minun seurassani, ja niin myöhä kuin onkin, suotte minulle matkalla puhelun; mutta ei täällä. Täällä emme ole kyllin rauhassa. Meidät voitaisiin keskeyttää milloin hyvänsä ja minä tahdon puhella kanssanne seikkaperäisesti.»

»Seikkaperäisesti?» mutisi hän.

»Niin, mademoiselle.»

Huomasin, että hän värisi. »Mutta jollen tahdo», intti hän.

»Voisin huutaa saapuville sotamiehiä ja sanoa heille kuka te olette», vastasin tyynesti. »Sen voisin tehdä, mutta sitä en tahdo. Se olisi kömpelö tapa rangaista teitä, ja minä tiedän paremman. Minä voisin mennä kapteenin luo ja kertoa hänelle kenen hevonen on majatalon tallissa. Muuan sotamies sanoi minulle — sen mukaan kuin joku oli hänelle kertonut — että se oli jonkun hänen upseerinsa oma, mutta minä kurkistin raosta ja tunsin hevosen.»

Hän ei kyennyt pidättämään ähkäisevää huokausta. Minä odotin, mutta vieläkään hän ei sanonut mitään.

»Menenkö kapteenin puheille?» kysyin tylysti.

Hän heitti huivin kasvoiltaan ja katseli minua.

»Voi teitä roistoa… teitä roistoa!» sähisi hän hampaittensa välistä. »Jospa minulla olisi veitsi!»

»Mutta sitä teillä ei ole, mademoiselle», vastasin hyvin levollisesti. »Olkaa siis hyvä ja päättäkää, miten käy. Menenkö ilmoittamaan sanomani kapteenille vai seuraanko teitä?»

»Antakaa minulle ruukku», sanoi hän kiivaasti.

Minä täytin kummastuneena hänen pyyntönsä. Rajulla otteella hän sinkautti sen kauas pensaikkoon.

»No niin», sanoi hän, »kuten tahdotte. Mutta kerran rankaisee Jumala teitä!»

Sanattomana hän kääntyi ja poikkesi polulle puiden sekaan; minä seurasin häntä. Hän tunsi varmaankin sen joka mutkan lapsuudestaan asti, sillä hän eteni kevein ja varmoin askelin avojaloinkin. Minun täytyy jouduttaa käyntiäni pimeässä, pysyäkseni hänen mukanaan. Metsässä oli hiljaista, mutta sammakot alkoivat kurnuttaa lammikossa, ja niiden itsepintainen yhteislaulu muistutti minulle sitä yötä, jolloin olin tullut linnan portille pahoinpideltynä ja menehdyksissäni ja Clon oli laskenut minut sisälle mademoisellen seistessä parvekkeen alla eteissuojamassa. Silloin oli kaikki näyttänyt pimeältä, silloin olin nähnyt vain kappaleen matkaa eteeni. Mutta nyt oli kaikki selvää. Kapteeni oli tosin täällä sotamiehineen, mutta minulla oli langat käsissäni.

Me tulimme pikku puusillalle ja näimme pimeiden niittyjen takaa linnan valaistut ikkunat. Kaikissa huoneissa oli valoa. Soturit nähtävästi huvittelivat.

»Nyt, mademoiselle», sanoin tyynesti, »täytyy minun pyytää teitä pysähtymään tähän ja suomaan minulle huomionne muutamiksi minuuteiksi. Sitten saatte mennä minne haluatte.»

»Puhukaa!» vastasi hän ynseästi. »Ja kiirehtikää! Minä en voi hengittää samaa ilmaa teidän kanssanne. Se myrkyttää minut.»

»Luuletteko», kysyin verkalleen, »että te parannatte asemaanne tuollaisilla huomautuksilla?»

»Vai niin», huudahti hän, ja minä kuulin hänen hampaittensa kalisevan; »te tahtoisitte, että minun pitäisi mielistellä?»

»En», vastasin »mutta nyt teette erehdyksen.»

»Minkä sitten?» läähätti hän.

»Te unohdatte, ettei minun tulisi herättää ainoastaan inhoa, vaan myöskin pelkoa… niin, mademoiselle, pelkoa!» huudahdin terävästi. »Luuletteko, etten muka tiedä, minkä tähden olette täällä tuossa valepuvussa? Luuletteko, etten tiedä, kenelle liemi oli aiottu? Tai kuka nyt saa paastota tämän yön. Minä tiedän kaiken tämän, sen sanon. Talonne oli täynnä sotamiehiä, palvelijoitanne vartioittiin, eivätkä he päässeet ulos. Teidän täytyi itse mennä noutamaan hänelle ruokaa.»

Hän tarttui sillan kaiteeseen pysyäkseen pystyssä. Hänen kasvonsa, joilta huivi oli valahtanut alas, loistivat valkoisina puiden varjossa. Nyt olin vihdoinkin masentanut hänen ylpeytensä. Vihdoinkin!

»Mikä on hintanne?» kysyi hän puoleksi tukahtuneella äänellä.

»Sen sanon teille», vastasin korostaen joka sanaa siten, että hän tajuaisi tarkoin, ja kaiken aikaa annoin katseeni mielihyvin hivellä hänen ylpeitä kasvojaan. En olisi milloinkaan voinut uneksia tällaista kostoa! »Noin kaksi viikkoa takaperin lähti herra de Cocheforêt täältä, mukanaan pieni vaaleankeltainen maustekotelo.»

Hän äännähti hillitysti ja suoristautui nopeasti.

»Se sisälsi… mutta senhän tiedätte, mademoiselle. Mitä hyvänsä siinä olikaan, pudotti herra de Cocheforêt sen ratsastaessaan täältä. Viikko takaperin hän tuli takaisin — onnettomuudekseen — etsimään kadottamaansa.»

Hän katsoi minua suoraan kasvoihin. Hän näytti tuskin voivan hengittää, niin suunniltaan hän oli hämmästyksestä ja jännittyneestä odotuksesta.

»Te panitte toimeen etsiskelyjä, mademoiselle», jatkoin sitten tyynesti. »Palvelijanne nuuskivat joka sopen. Tiet ja polut, vieläpä metsätkin tutkittiin. Mutta turhaan… sillä koko ajan oli tuo keltainen maustekotelo kokonaisena ja avaamattomana taskussani.»

»Ei!» huudahti hän kiivaasti. »Te valehtelette kuten tavallisesti! Maustekotelo löydettiin palasiksi revittynä monen penikulman päässä täältä.»

»Sieltä, mihin minä ne heitin, mademoiselle», vastasin, »päästäkseni eroon teidän kätyreistänne ja voidakseni palata luoksenne. Uskokaa minua», jatkoin antaen lopulta rahtusen omaa itseäni, voitonriemuani, soinnahtaa äänessäni. »Te olette erehtynyt. Teidän olisi ollut viisaampi luottaa minuun. En ole mikään kurja raukka, vaikka te olette kerran tallannut minut tomuun, vaan mies, mies, jolla on voimaa käsivarsissa ja selvä pää sekä sydänkin, kuten teille pian osoitan.»

Hän värisi.

»Siinä vaaleankeltaisessa kotelossa, jonka kadotitte, oli kahdeksantoista kallisarvoista jalokiveä, eikö niin?»

Hän ei vastannut, mutta hän katseli minuun kuin tuntien minun salaperäisesti lumoavan itseään. Hänen hengityksensä näytti salpautuvan hänen kuunnellakseen joka sanaani. Hän oli niin vähän tietoinen kaikesta muusta, koko ympäristöstään, että jos parikymmentä sotamiestä olisi ympäröinyt hänet, ei hän olisi huomannut heitä.

Nyt otin povestani pienen käärön, nahanpalaan kiedotun, ja ojensin sen hänelle.

»Avaisitteko tämän?» kysyin häneltä. »Luullakseni on siinä se, mitä veljenne kadotti. En voi vastata siitä, että kaikki ovat tallella, sillä minä pudotin jalokivet huoneeni lattialle enkä kenties löytänyt niitä kaikkia. Mutta jos mitään puuttuu, voi ne vielä löytää, sillä minä tiedän, missä ne ovat.»

Hän otti hitaasti käärön ja alkoi purkaa sitä vapisevin sormin auki. Silmänräpäyksen kuluttua välkkyivät kivet kuin lempeänä kuutamona hänen kämmenellään — tuollaisena kahlehditun valon kimmellyksenä, joka on monta naista syössyt turmioon ja riistänyt monelta mieheltä kunnian. Morbleu! Kun katselin niitä — hänen tuijottaessaan niihin jäykän lumouksen haltioittamana — kummastutti minua, että olin kyennyt vastustamaan kiusausta.

Tarkastellessani niitä alkoivat hänen kätensä vapista.

»Minä en voi niitä laskea», jupisi hän avuttomasti. »Kuinka monta niitä on?»

»Kahdeksantoista kaikkiaan.»

»Niitä piti olla kahdeksantoista», sanoi hän.

Hän sulki ne käteensä ja avasi kätensä taas, ja siten hän teki kahdesti ikäänkuin varmistuakseen siitä, että kivet olivat todellisia ja että hän ei nähnyt unta. Sitten hän käännähti minuun päin ylpeän näköisenä, ja samalla huomasin, että hänen kauniit kasvonsa olivat saaneet takaisin suuttuneen ilmeensä, jonka nyt teki voimakkaammaksi halu saada pitää jalokivet.

»No niin», mutisi hän hampaittensa välistä, »hintanne? Sanokaa minulle hintanne!»

»Siihen tulen juuri nyt, mademoiselle», vastasin hyvin vakavasti. »Asia on aivan yksinkertainen. Muistatte sen ehtoopäivän, jolloin seurasin teitä — kömpelösti ja kenties säädyttömästikin — läpi metsän luovuttaakseni haltuunne nämä kalleudet? Minusta tuntuu kuin siitä olisi kulunut jo kuukausi. Mutta luullakseni se tapahtui vasta toissapäivänä. Te annoitte minulle silloin kovin karkean nimityksen, jonka toistamisella en tahdo loukata teitä. Ainoa hinta, jota vaadin jättääkseni jalokivet haltuunne takaisin, on se, että te tyyten peruutatte ne herjaukset.»

»Kuinka!» mutisi hän. »Minä en ymmärrä.»

Minä kertasin sanani hyvin hitaasti. »Ainoa hinta, ainoa palkkio, mitä pyydän, mademoiselle, on se, että peruutatte ne herjaavat nimitykset ja myönnätte käyttäneenne niitä ilman minun syytäni.»

»Ja jalokivet?» huudahti hän läähättäen.

»Ne ovat teidän. Minun ne eivät ole. Minulla ei ole mitään tekemistä niiden kanssa. Ottakaa ne ja sanokaa, että te ette pidä minua… ei, minä en voi lausua noita sanoja, mademoiselle.»

»Mutta on jotakin… muuta! Mitä se on?» huudahti hän nytkäyttäen päätänsä, ja hänen silmänsä tapailivat katsettani, loistaen kuin metsänelävän. »Veljeni! Mitä on teillä hänestä sanomista, hyvä herra?»

»Mitä häneen tulee, mademoiselle, niin pidän parempana, että te ette puhu hänestä minulle enempää kuin jo tiedän», vastasin matalalla äänellä. »Minä en halua sekaantua siihen asiaan. Mutta… on vielä yksi seikka, jota en ole maininnut; olette oikeassa.»

Hän huokasi niin syvään, että kuulin sen.

»Se on», jatkoin verkalleen, »että sallitte minun jäädä Cocheforêtiin muutamiksi päiviksi, siksi aikaa kun sotamiehet ovat täällä. Minulle on kerrottu, että kaksikymmentä miestä ja kaksi upseeria on majoitettu linnaan. Veljenne on poissa. Pyydän teiltä lupaa, mademoiselle, saada ottaa hänen paikkansa toistaiseksi ja oikeuden suojella teitä ja kälyänne loukkauksilta. Siinä kaikki.»

Hän kohotti kätensä otsalleen. Syntyi pitkällinen vaiti olo.

»Sammakot!» mutisi hän sitten. »Ne kurnuttavat niin… minä en voi kuulla…»

Kummastuksekseni hän kääntyi nopeasti pois, astui sillan yli ja jätti minut yksikseni. Tuokion seisoin siinä ihmeissäni tuijottaen hänen tummaan vartaloonsa ja kummastelin, mikä häntä vaivasi. Mutta minuutin tai vähemmänkin ajan kuluttua hän tuli joutuisasti takaisin luokseni, ja nyt käsitin hänet. Hän itki.

»Herra de Barthe», sanoi hän vapisevalla äänellä, joka ilmaisi minulle, että voitto oli minun, »eikö ole mitään muuta? Eikö teillä ole mitään muuta rangaistusta minulle?»

»Ei mademoiselle.»

Hän oli vetänyt huivin päänsä yli, enkä enää nähnyt hänen kasvojaan.

»Onko siinä kaikki, mitä vaaditte?» mutisi hän.

»Siinä kaikki, mitä pyydän — nyt.»

»Se on myönnetty», sanoi hän vitkallisesti, mutta päättävästi. »Suokaa minulle anteeksi, jos näennäisesti katson tämän asian vähäiseksi enkä riittävästi ilmaise tunteitani teidän jalomielisyydestänne ja omaa häpeämistäni, mutta minä en voi nyt sanoa enempää. Minä olen niin rajusti järkkynyt ja niin jähmettynyt säikähdyksestä, että… etten voi tuntea mitään oikein selvästi tänä iltana, en häpyä enkä kiitollisuutta. Minä käyn kuin unessa; Jumala suokoon, että se unena häipyisikin. Me olemme joutuneet raskaihin huoliin. Mutta mitä teihin tulee, herra de Barthe, ja teidän menettelyynne» — hän vaikeni, ja silloin kuulin hänen taistelevan nyyhkytyksiä vastaan, jotka pyrkivät puhkeamaan — »anteeksi… olen kovin uupunut. Ja minun… jalkojani palelee», lisäsi hän äkkiä keskeyttäen. »Saattaisitteko minua kotiin?»

»Voi, mademoiselle», huudahdin katuvasti, »kuinka päätön olenkaan! Te olette paljasjaloin, ja minä olen pidättänyt teitä täällä.»

»Sillä ei ole väliä», sanoi hän äänellä, joka teki minuun syvän vaikutuksen. »Sydämeni on lämmin, monsieur — kiitos siitä teille. Siitä on pitkä aika, kun se on saanut tuntea sellaista lämpöä.»

Hän astui pois varjosta sen sanoessaan — ja nyt se oli tehty. Kaikki oli käynyt, kuten olin ajatellut. Vielä kerran astuin niityn yli pimeässä, ja pian minua taas kohdeltaisiin Cocheforêtissa tervetulleena vieraana. Sammakot pitivät ääntä lammessa, yölepakko kierteli yläpuolellamme ilmassa, ja milloinkaan — milloinkaan, ajattelin riemuitsevan ylpeyden tunnossa — mies ei ollut joutunut omituisempaan tilanteeseen.

Saavuimme linnan edustalle, ja silloin esitin, että hän ensin hiipisi sisään samaa tietä kuin oli tullutkin; minä odottaisin tuokion ja sitten kolkuttaisin portille, hänen ehdittyään selittää asian Clonille.

»Ne eivät anna minun tavata Clonia», vastasi hän verkalleen.

»Silloin täytyy kamarineitonne ilmoittaa se hänelle», huomautin, »muutoin hän voi yltyä toimimaan ja kavaltaa minut.»

»Ne eivät anna meidän puhua palvelijattariemme kanssa.»

»Mitä?» huudahdin perin ihmeissäni. »Mutta sehän on häpeällistä! Ettehän toki ole vankeja!»

Mademoiselle naurahti katkerasti.

»Emmekö? Ei, luultavasti emme, sillä jos halusimme seuraa, sanoi kapteeni Larolle, ottaisi hän meidät ihastuen vastaan salissa.»

»Onko hän anastanut salinne?»

»Hän ja hänen luutnanttinsa istuvat siellä. Mutta me kapinoitsijat saanemme olla kiitollisia», lisäsi hän ivallisesti; »mehän saamme vielä pitää makuuhuoneemme.»

»No niin», sanoin, »sitten pitänee minun koettaa suoriutua Clonista parhaani mukaan. Mutta minulla on vielä yksi suosionosotus pyydettävänä teiltä, mademoiselle. Se vain, että te ja kälynne tulette aamulla tavalliseen aikaanne alakertaan. Minä olen silloin salissa.»

»Mieluummin olisin tulematta», vastasi hän vapisevalla äänellä ja pysähtyi.

»Pelkäättekö?»

»En, monsieur, minä en ole peloissani», vastasi hän ylpeästi, »mutta…»

»Te tulette?»

Hän huokasi ennen kuin vastasi. Vihdoin hän sanoi:

»Kyllä, minä tulen — jos haluatte niin.» Ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli kääntynyt linnan kulmasta, minun nauraen ajatellessani, kuinka oivallisesti nuo urhoolliset sankarit pitivät vartiota. Herra de Cocheforêt olisi voinut tavata häntä puutarhassa, puhutella häntä kuten minäkin olin tehnyt, vieläpä mennä sisälle linnaankin ja marssia rauhassa heidän nenänsä ohitse. Mutta sellaisia ovat soturit aina. He ovat kyllä kärkkäitä rientämään vihollista vastaan liehuvin lipuin ja raikuvin torvin — kello kymmeneltä aamupäivällä, mutta vihollinen ei tule aina sillä kellonlyönnillä.

Odotin paikallani hetkisen; sitten hapuilin eteenpäin ja koputin portille miekkani kahvalla. Koirat alkoivat haukkua pihan puolella, ja juomalaulu, jonka katkelmia silloin tällöin kuului itäisestä sivurakennuksesta, taukosi kerrassaan. Sisällä kuului ovi aukenevan, ja äreä ääni, luultavasti upseerin, alkoi noitua jotakuta, joka ei tullut saapuville. Heti jälkeenpäin kajahteli käytävästä askeleita ja kovaäänistä puhetta. Kuulin salpojen nousevan paikoiltaan, ovi työnnettiin auki, ja minua vastaan kurotettiin lyhty, jonka takaa hämärästi erotin kymmenkunnan punoittavia kasvoja.

»Mitä lempoa tämä on?» huusi muuan ja tuijotti hämmästyksissään minuun.

»Morbleu! Siinähän se mies on!» kiljaisi toinen. »Ottakaa hänet kiinni!»

Silmänräpäyksessä laskettiin puolikymmentä kättä olalleni, mutta minä vain kumarsin kohteliaasti.

»Päällikkönne, hyvät ystävät», sanoin, »herra kapteeni Larolle… missä hän on?»

»Diable! Mutta kuka ensin te olette?» karjaisi lyhdynkantaja. Hän oli pitkä ja luiseva, tuimannäköinen kersantti.

»No, en minä ole herra de Cocheforêt», vastasin tyynesti, »ja se riittänee teille tiedoksi. Sitäpaitsi, jollette heti mene hakemaan kapteeni Larollea ja laske minua sisälle, voipi siitä olla teille ikäviä seurauksia.»

»Ahaa!» sanoi hän virnistäen. »Te ette näy kainostelevan. No, tulkaahan sisälle.»

Sotamiehet tekivät tilaa, ja minä astuin eteissuojamaan. Tilavalle liedelle oli ollut takkavalkea tehtynä, mutta se oli sammunut. Kolme tai neljä ratsupyssyä oli laskettu seinää vasten nojalleen, ja niiden vieressä oli kasa reppuja ja jokunen olkikupo. Pirstatun tuolin siruja ja puoli tusinaa tyhjiä viinipulloja oli hujan hajan lattialla lisäämässä huoneen siistimättömyyttä. Katselin ympärilleni paheksuvin silmäyksin ja irvistin inhosta. Ne olivat läikytelleet lattialle öljyä, ja siitä levisi ilkeätä hajua.

»Vertu bleu!» sanoin heille. »Kelpaako tällainen käytös hienojen ihmisten talossa, senkin lurjukset? Jos minä olisin teidän päällikkönne, niin tuomitsisin teidät heti puuhevoselle istumaan.»

He katselivat minua suu auki; tällainen varmuus ällistytti heidät. Ainoastaan kersantti rypisti kulmiaan. Tyynnyttyään sen verran, että kykeni puhumaan, hän sanoi:

»Tätä tietä! — Meillä ei ollut aavistustakaan, että niin korkea upseeri oli tulossa tänne, muutoin olisimme kai olleet paremmin valmistuneita.» Jupisten kirouksia partaansa hän johti minua eteenpäin pitkin tuttua käytävää; salin oven eteen hän pysähtyi. »Esitelkää itse itsenne!» virkkoi hän jurosti. »Ja jos tuolla sisällä tuntuu liian kuumalta, niin älkää syyttäkö minua!»

Minä kohotin säppiä ja astuin sisään. Tulisijan edessä oli pöytä melkein täynnä laseja ja pulloja, ja sen ääressä istui kaksi miestä pelaamassa uhkapeliä. Nopat kalisivat juuri kun ilmestyin näkyviin, ja heittäjä laski pikarin niiden päälle, kääntyessään katsomaan, kuka tulija oli. Hän oli vaaleatukkainen, harteva ja punakka mies. Hän oli riisunut haarniskansa ja saappaansa, ja hänen nuttunsa oli haarniskan jäljiltä ryppyinen ja tahrainen. Muuten hän oli puettu viimeisen muodin mukaan. Hänen leveä kauluksensa oli mitä hienointa kangasta ja koristeltu pitseillä. Sini- ja hopearaitainen vyöhuivi oli puoli kyynärää leveä. Hänellä oli pieni jalokivi toisessa korvassa, ja hänen ohuet viiksensä oli suipistettu à l'espagnole. Minuun päin kääntyessään hän odotti arvatenkin näkevänsä kersantin, mutta huomatessaan minut hän nousi verkalleen, nostamatta pikaria noppien päältä.

»Mitä saakelia tämä merkitsee?» huusi hän suuttuen. »Tänne kersantti! Kersantti! Tulkaa sisään! — Mitä perhanaa… Kuka te olette, herraseni?»

»Kapteeni Larolle, luullakseni?» kysyin kumartaen ja otin kohteliaasti hatun päästäni.

»Niin, minä olen kapteeni Larolle», vastasi hän. »Mutta kuka te olette? Ette suinkaan se, jota tavoitamme!»

»Ei, minä en ole herra de Cocheforêt», vastasin kylmäkiskoisesti. »Minä olen vain vieras talossa, herra kapteeni. Olen nauttinut madame de Cocheforêtin vieraanvaraisuutta jonkun aikaa, mutta onnettoman sattuman johdosta olin poissa silloin, kun te tulitte.» Niin sanoen astuin tulisijan ääreen, työnsin varovasti tieltäni hänen isot saappaansa, jotka oli pantu siihen kuivaamaan, ja kohensin tulta, niin että se alkoi loimuta.

»Mille diables!» mutisi hän. En ole eläissäni nähnyt ihmistä enemmän ällistyneenä. Mutta nyt olin huomaavinani vain hänen toverinsa, vanhan, jykeväleukaisen, valkoviiksisen sotaurhon, joka istui taaksepäin nojautuneena tuolillaan ja silmäili minua avosuin ja kummastelevin katsein.

»Hyvää iltaa, herra luutnantti», sanoin kumartaen taas. »Onpa se kaunis ilma tänä iltana.»

Nyt puhkesi myrsky valloilleen.

»Vai kaunis ilma tänä iltana!» kiljaisi kapteeni, joka; vihdoinkin oli saanut puhelahjansa takaisin. »Ettekö tiedä, herraseni, että minä olen ottanut tämän talon haltuuni, että kukaan ei saa pistää nenäänsä tänne minun luvattani? Vieras? Vieraanvaraisuutta? Tyhmää lörpötystä! Luutnantti, kutsukaa vartio!» toisti hän kiivaasti. »Missä on kersantti, se apina?»

Luutnantti nousi totellakseen, mutta silloin kohotin käteni.

»Hiljaa, hiljaa, kapteeni», sanoin. »Ei niin kiirettä. Te näytte kummastuvan, nähdessänne minut täällä. Uskokaa minua, minä olen vielä enemmän kummastuksissani, kun näen teidät.»

»Sacré!» noitui hän, kimmahtaen tästä uudesta nenäkkyydestä, luutnantin silmien pyöriessä kuin kierähtämäisillään ulos päästä.

Mutta mikään ei vaikuttanut minuun.

»Onko ovi kiinni?» kysyin kohteliaasti. »Kiitos… näen sen olevan. Sallikaa minun siis sanoa vielä kerran, hyvät herrat, että minä olen paljoa enemmän ihmeissäni teidän tännetulostanne, kuin te voitte olla nähdessänne minut. Sillä kun kardinaali soi minulle sen kunnian, että lähetti minut Pariisista tänne toimittamaan asioitansa, antoi hän minulle rajattoman valtuuden — niin, herra kapteeni, rajattoman valtuuden tehtäväni suoritukseen. En olisi voinut mitenkään ajatella, että minun suunnitelmani tärveltäisiin juuri silloin, kun olen onnistumaisillani, lähettämällä tänne puolet Auchin varusväkeä vastenmielisiksi tulijoiksi.»

»Ahaa!» sanoi kapteeni perin muuttuneena sävyltään ja ilmeeltään. »Te olette siis se herrasmies, josta kuulin Auchissa puhuttavan.»

»Hyvin luultavasti», vastasin kuivasti. »Mutta minä tulin Pariisista enkä Auchista.»

»Luonnollisesti», äännähti hän miettivästi. »Kuuletteko, luutnantti?»

»Kyllä kuulen, herra kapteeni», vastasi toinen. Ja he katsoivat ensin toisiinsa ja sitten minuun tavalla, jota en käsittänyt.

»Minä luulen», sanoin sitten päästäkseni asiaan, »että te olette tehnyt erehdyksen, kapteeni, tai sitten päällikkö on hairahtunut virheeseen. Enkä oikein usko, että kardinaali tulee tästä hyvilleen.»

»Minä toimin kuninkaan puolesta», vastasi kapteeni hiukan korskeasti.

»Tietysti», huomautin, »mutta katsokaas, kardinaali…»

»Niin, mutta kardinaali…» tokaisi hän nopeasti, ja sitten hän keskeytti muistutuksensa ja kohautti olkapäitään. Ja molemmat katselivat taas minua.

»No?» sanoin.

»Kuningas…» aloitti hän verkalleen.

»Ka!» huudahdin tehden torjuvan liikkeen. »Pysykäämme kardinaalissa. Te sanoitte —?»

»No niin, kardinaali…» Mutta sitten hän vaikeni taas, vaikeni ja kohautti olkapäitään.

Nyt aloin epäillä jotakin.

»Jos teillä on jotakin sanottavaa monseigneurista», vastasin tähystäen häntä terävästi, »niin sanokaa pois. Mutta sallikaa minun antaa teille eräs neuvo. Älkää päästäkö sitä tunkeutumaan näiden seinien ulkopuolelle; silloin ei teille ole siitä mitään vahinkoa.»

»En sisä- enkä ulkopuolelle», vastasi hän katsahtaen toveriinsa. »Kuten sanottu, minä liikun kuninkaan asialla. Siinä kaikki, ja minä luulen, että se riittääkin.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten? Yhtyisittekö noppapeliin?» vastasi hän vältellen. »Hyvä! Hankkikaa lasi, luutnantti, ja tuoli tälle herralle. Ja nyt tahdon juoda kardinaalin menestykseksi… millainen se lieneekään.»

Tyhjensin lasini ja istuuduin pelaamaan hänen kanssaan; en ollut kuullut noppain säveliä kokonaiseen kuukauteen, ja kiusaus oli vastustamaton. Mutta silti en ollut tyytyväinen. Minulla oli onnea ja voitin häneltä kaikki rahat, mutta puolet ajatuksiani liikkui toisaalla. Tässä piili jotakin minulle käsittämätöntä, jotakin vaikutusta, jonka tehoa en ollut ottanut lukuun, jotakin pinnan alla liikkuvaa, mitä toistaiseksi käsitin yhtä vähän kuin sotamiestenkään tuloa. Jos kapteeni olisi kokonaan kieltänyt minun toimivaltani ja ajanut minut ulos tai luovuttanut minut vartion haltuun, niin olisin voinut sen ymmärtää. Mutta nämä hämärät viittaukset, tämä toimeton vastustus ärsyttivät uteliaisuuttani. Kummastelin olivatko he saaneet erityisiä uutisia Pariisista. Oliko kuningas kuollut? Tai kardinaali sairastunut? Kyselin heiltä, mutta he vastasivat kieltävästi kaikkeen ja kiertelivät tiedustuksiani varovasti. Ja keskiyön tullessa me yhä istuimme pelaamassa, ja vielä oli kaikki yhtä epäselvää.

VIII luku

Eräs kysymys

»Lakaistako lattia, monsieur? Ja korjata pois tämä säly? Mutta herra kapteeni…»

»Kapteeni on kylässä», vastasin äkäisesti. »Kas niin, kiirehtikää! Rivakasti vain, niin on kaikki valmista tuossa tuokiossa. Avatkaa puutarhan puolelle ovi… noin.»

»Niin, nythän on kaunis aamu. Ja herra luutnantin tupakka… mutta herra kapteeni ei ole…»

»Antanut teille käskyjä? No niin, siinä tapauksessa määräilen minä», vastasin. »Ensiksikin viekää pois nuo vuoteet. Ja ripeästi nyt, muutoin kyllä keksin keinon saadakseni teihin vauhtia!»

»Silmänräpäyksessä… ja herra kapteenin ratsastussaappaat…?»

»Pankaa ne käytävään», sanoin.

»Niin ettäkö käytävään?» Hän seisoi ja katseli niitä epäröiden.

»Niin, käytävään.»

»Ja päällysvaattet, monsieur?»

»Ihan ikkunan edessä on pensas. Antakaa niiden tuulettua.»

»Tuota noin… pensaaseen? Niin, märkiähän ne ovat. Mutta… kyllä, kyllä monsieur, nyt se on tehty. Ja pistoolin huotrat?»

»Ulos nekin!» määräsin karskisti. »Heittäkää ne ulos! Hui! Täällä sisällä löyhkää nahalta. Lakaiskaa nyt lieden edusta. Ja asettakaa pöytä avoimen oven eteen, jotta voimme nähdä puutarhaan — noin. Ja sanokaa keittäjättärelle, että me syömme puolista kello yksitoista ja että madame ja mademoiselle tulevat nyt.»

»Hm… mutta herra kapteeni määräsi, että puolinen syödään vasta puolikahdeltatoista.»

»Siinä tapauksessa se tuke puolta tuntia aikaisemmin, ja pankaa mieleenne, ystäväiseni, että jollei se ole valmis, kun madame tulee, niin siitä saatte te ja keittäjätär vastata.»

Miehen mentyä toimittamaan asiaansa katselin ympärilleni. Mitä täällä vielä puuttuikaan? Aurinko paistoi herttaisesti kiilloitetulle lattialle; yöllisen sateen raikastuttama ilma virtasi vapaasti avoimesta ovesta. Muutamat syyskylmiltä säästyneet mehiläiset surisivat ulkopuolella. Takkavalkea räiskyi kodikkaasti; vanha koira, sokea ja raihnainen, makasi paistattelemassa turkkiaan tulen edessä. Minä en nähnyt muuta korjattavaa; seisoskelin katsellen, kuinka mies siirsi esille pöydän ja levitti sille liinan.

»Kuinka monelle, hyvä herra?» kysyi hän pelokkaasti.

»Viidelle», vastasin enkä voinut olla hymyilemättä itsekseni.

Sillä mitä olisikaan sanottu Zatonin majatalossa, jos olisi nähty Berault muuttuneena perheenemännäksi? Eräällä hyllyllä oli valkoinen kukkaismaljakko, vanhanaikainen esine Henrik II:n päiviltä. Otin sen alas, panin siihen muutamia syyskukkia, laskin maljakon pöydälle ja vetäysin vähän taaksepäin, silmätäkseni miltä se näytti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, kun olin kuulevinani heidän tulevan, sieppasin kukat pois oudosti säikähtäen; minua oli äkkiä hävettänyt. Se osoittausi kuitenkin vääräksi hälytykseksi, ja minä panin maljakon takaisin. Niin narrimaisesti en ollut käyttäytynyt moneen vuoteen — useampaan kuin teki mieleni laskea.

Mutta kun madame ja mademoiselle tulivat alas, ei heiltä liiennyt huomiota kukkasille eikä huoneelle. He sanoivat, että kapteeni oli lähtenyt alas kylään ja metsään vaanimaan pakolaista, ja kun olin valmistautunut katselemaan huvinäytelmää, koituikin siitä nyt murhenäytelmä. Madamen kasvot olivat niin punaiset itkusta, että kaikki hänen kauneutensa oli poissa. Hän hätkähti pienimmästäkin äänestä eikä saanut sanaakaan suustansa vastaukseksi tervehdykseeni. Hän vaipui tuolille, istui sitten hievahtamatta ja itki hiljaa.

Mademoiselle oli tuskin iloisemmalla tuulella. Hän ei itkenyt, mutta hänen sävynsä oli kova ja ylpeä. Hän puheli hajamielisesti ja vastaili ärtyisesti. Hänen silmänsä säkenöivät, ja näytti siltä kuin hän olisi alinomaa kuulostellut jotakin pelkäämäänsä ääntä.

»Ei mitään uutta, herra de Berault?» sanoi hän, asettuen paikalleen. Ja hän loi minuun nopean silmäyksen.

»Ei, mademoiselle.»

»Etsivätkö ne kylästä?»

»Luulen niin.»

»Missä Clon on?» Tämän hän sanoi matalammalla äänellä ja levottoman näköisenä.

Pudistin päätäni.

»Melkeinpä uskon, että hänet on suljettu jonnekin. Ja Louis samaten», sanoin sitten. »Mutta en ole nähnyt kumpaistakaan.»

»Ja missä ovat… minä luulin, että ne miehet olivat täällä», mutisi hän. Ja hän loi syrjäsilmäyksen molempiin tyhjiin sijoihin. Palvelija oli kantanut ruuan sisälle.

»He tulevat pian», sanoin kylmäkiskoisesti. »Mutta käyttäkäämme nyt aikaa. Rahtunen viiniä ja ruokaa tekee madamelle hyvää.»

Hän hymyili surullisesti.

»Minusta tuntuu, että olemme vaihtaneet paikkoja», sanoi hän, »ja että teistä on tullut isäntä ja meistä vieraita.»

»Antakaamme olla niin», sanoin hilpeästi. »Olkaa hyvä ja ottakaa hiukan tätä ragouta. Kas niin, mademoiselle, paastoaminen ei ole kenellekään hyväksi. Kunnon ateria on pelastanut monen ihmisen hengen.»

Se oli kenties kömpelösti sanottu, sillä hän vavahti ja katsoi minuun synkästi hymyillen. Mutta hän suostutti kälynsä syömään ja otti hiukan omallekin lautaselleen ja kohotti haarukan huulilleen. Mutta hän laski sen heti pois.

»Minä en voi», mutisi hän. »Minä en voi niellä mitään. Hyvä Jumala, tällä hetkellä he kenties vangitsevat hänet.»

Luulin hänen ratkeavan itkuun, ja minua kadutti, että olin taivuttanut hänet tulemaan alas. Mutta vielä ei hänen hillitsemiskykynsä ollut lopussa. Ponnistelulla, jonka näkeminen kävi tuskakseni, hän sai tyyneytensä takaisin. Hän otti haarukan ja söi pari palaa. Senjälkeen hän loi minuun katseen, joka hehkui innosta.

»Minä tahdon puhutella Clonia», kuiskasi hän tuskallisesti. Palvelija, joka tarjosi meille, oli mennyt huoneesta.

»Tietääkö hän?» kysyin.

Hän nyökkäsi, ja hänen kauniit kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Voi nähdä, että hän puri hampaitaan yhteen; kaksi punaista pilkkua hehkui hänen poskillaan, ja hän hengitti rajusti. Häntä katsellessani tunsin äkillisen pistoksen sydämessäni ja vavahdin niinkuin mies, joka herätessään näkee seisovansa kuilun partaalla. Kuinka suuresti nuo naiset rakastivatkaan sitä miestä!

Vähään aikaan en kyennyt lausumaan mitään. Sittenkun sain puhelahjani, särähteli ääneni kuivana ja sammaltavana.

»Hän on luotettava ja uskollinen», sanoin. »Hän ei osaa lukea eikä kirjoittaa.»

»Ei, mutta…» Mademoisellen kasvot saivat päättäväisen ilmeen. »He tulevat» kuiskasi hän. »Hiljaa!» Hän nousi ja seisoi pää pystyssä nojaten pöytää vasten. »Ovatko he… ovatko he löytäneet hänet?» mutisi hän. Nainen hänen vieressään itki yhä, tietämättä mitä tapahtui.

Minä kuulin kapteenin raskaat askeleet käytävässä ja hänen äänekkään kiroilunsa ja kosketin mademoisellen kättä.

»Ei, he eivät ole löytäneet», kuiskasin. »Kaikki on hyvin, mademoiselle. Kaikin mokomin rauhoittukaa. Istuutukaa ja ottakaa heidät vastaan kuin ei olisi mitään hätää. Ja kälynne! Madame, madame!» huusin melkein ankarasti. »Hillitkää huolestuksenne! Muistakaa, että teillä on osa näyteltävänä.»

Kehoitukseni vaikutti. Madame tukehdutti nyyhkytyksensä. Mademoiselle hengähti syvään ja istuutui, ja vaikka hän vielä oli kalpea ja vapisi, oli kuitenkin pahin puuska tauonnut.

Jopa oli aikakin. Ovi lensi auki, ja kapteeni ryntäsi sisälle yhä sadatellen.

»Sacré nom du dialle!» kiljui hän, kasvot tulipunaisina raivosta. »Kuka hullu se näin on liikutellut tavaroita täällä. Saappaani… minun…»

Hän jäi seisomaan suu auki. Hän vaikeni keskellä lausetta, mykistyneenä huoneen uudesta asusta, nähdessään pikku seurueen pöydän ympärillä ja kaikki toimittamani muutokset.

»Saint Siège!» jupisi hän. »Mitä tämä merkitsee?» Luutnantin harmaapartaiset kasvot, jotka kurkistivat hänen olkansa yli, täydensivät kiivaelman.

»Tulette hiukan myöhään, herra kapteeni», sanoin hilpeästi. »Madamen kello on yksitoista. Mutta tulkaa nyt, teille on myös katettu.»

Hän avasi suunsa kirotakseen, mutta hillitsi aikeensa. »Kuka — kuka on pannut saappaani käytävään?» kysyi hän vihasta käheällä äänellä. Hän ei kumartanut naisille, ei ollut huomaavinaankaan heidän läsnäoloaan.

»Joku miehistä arvatenkin», sanoin välinpitämättömästi. »Onko jokin vialla?»

Hän tuijotti minuun. Sitten hän huomasi levättinsä, joka oli ripustettu ulkopuolelle. Hän astui ulos ovesta, näki pistoolihuotransa nurmella ja muita tavaroita siroteltuina ruohikkoon. Hän tuli takaisin.

»Kuka on tehnyt tätä koirankuria?» sähisi hän sisukkaan näköisenä. »Kenen kolttosia nämä ovat? Vastatkaa, herraseni, muutoin…»

»No, no… ajatelkaa naisia!» varoitin häntä. »Unohdatte malttinne, kapteeni.»

»Unohdanko?» ärjäisi hän, ja tällä kertaa hän ei niellyt kirousta. »Älkää puhuko naisista! Madame? Pyh! Luuletteko, senkin narri, että me asetumme kapinallisten taloon kumartelemaan ja hymyilemään ja ottamaan tanssitunteja?»

»Nykyisessä tapauksessa olisi kohteliaisuuden opetus enemmän paikallaan», sanoin ankarasti. Ja samassa nousin seisaalle.

»Onko se tapahtunut teidän käskystänne?» pauhasi hän tummanpunaisena raivosta. »Vastatkaa!»

»On», myönsin empimättä.

»Siinä saatte!» huusi hän ja huitaisi minua hatullaan kiukkuisesti vasten kasvoja. »Ja tulkaa nyt ulos taistelemaan.»

»Mielelläni, herraseni», vastasin kumartaen, »silmänräpäyksessä. Sallikaa minun noutaa miekkani. Se lienee käytävässä.»

Menin ulos hakemaan sitä.

Takaisin tullessani huomasin molempien miesten odottavan minua puutarhassa; naiset olivat nousseet pöydästä ja seisoivat kalpeina sen luona.

»On parasta, että menette yläkertaan kälynne kanssa, mademoiselle», sanoin osaaottavasti ja pysähdyin hetkeksi heidän luokseen. »Älkää pelätkö. Kaikki käy hyvin.»

»Mutta mitä se merkitsee?» vastasi mademoiselle ja näytti ihan tyrmistyneeltä. »Se tapahtui niin äkkiä. Minä olen… minä en ymmärtänyt. Riitaannuitte niin nopeasti.»

»Se on hyvin yksinkertainen juttu», vastasin hymyillen. »Kapteeni loukkasi teitä eilen. Hän saa maksaa sen tänään. Siinä kaikki. Ei, ei ihan kaikki», jatkoin matalalla ja muuttuneella äänellä. »Siitä on hyvää apua teille, mademoiselle, jos hän joutuu pois tieltä. Ymmärrättekö? Siinä tapauksessa ei tänään tule etsimisestä mitään.»

Häneltä pääsi huudahdus; hän tarttui käsivarteeni ja katsoi minua kasvoihin.

»Aiotteko surmata hänet?» äännähti hän.

Nyökkäsin vastaukseksi ja lisäsin: »Miksi en?»

Hänen hengityksensä salpautui; hän seisoi toinen käsi painettuna sydäntään vasten ja tuijotti minuun huulet raollaan, veren syöksyessä hänen poskiinsa. Mutta vähitellen kirkastuivat hänen kasvonsa suureen hymyyn.

»Niin, niin, miksi ei?» toisti hän hillityllä äänellä. »Miksi ei?» Hänen kätensä oli käsivarrelleni, ja hän puristi sitä, kunnes melkein teki kipeää. »Miksi ei? Te olette siis suunnitellut tämän — meidän tähtemme?»

Taas nyökkäsin.

»Mutta voitteko te?»

»Aivan varmasti», vakuutin ja sitten kuiskasin hänelle, että hänen piti viedä kälynsä yläkertaan. Enempää odottamatta aioin lähteä puutarhaan. Jalkani oli jo kynnyksellä, ja samalla omaksuin sopivan ilmeen, kohdatakseni viholliseni; mutta silloin kuulin liikettä takanani. Seuraavassa silmänräpäyksessä laskeutui hänen kätensä taas käsivarrelleni.

»Odottakaa! Odottakaa hetkinen! Tulkaa takaisin!» läähätti hän. Käännyin häneen päin. Hymy ja punehdus olivat hävinneet; hänen kasvonsa olivat kalpeat. — »Ei!» sanoi hän kiivaasti. »Minä olin väärässä! Minä en tahdo. En tahdo olla osallisena siinä. Te teitte sen suunnitelman yöllä, herra de Barthe. Se on murha.»

»Mademoiselle!» huudahdin kummastuen. »Murha? Miksi niin? Sehän on kaksintaistelu.»

»Se on murha», vastasi hän itsepintaisesti. »Te suunnittelitte sen yöllä. Sen sanoitte itse.»

»Mutta minä panen alttiiksi myös oman henkeni», muistutin terävästi.

»Minä en missään tapauksessa tahdo olla osallisena siinä», sanoi hän vähemmän kiivaasti. Hän vapisi liikutuksesta. Hänen silmänsä karttoivat katsettani.

»Minä otan sen vastuulleni», vastasin päättävästi. »On myöhä peräytyä, mademoiselle. He odottavat minua. Mutta ennen kuin menen, pyydän teitä vetäytymään pois.»

Minä käännyin hänestä ja läksin ulos, ihmetellen ja mietteissäni. Ensiksikin ajattelin, että naiset ovat kummallisia olentoja. Ja toisekseen — murha? Ainoastaan sen vuoksi, että olin suunnitellut kaksintaistelun ja haastanut riitaa? En ollut milloinkaan kuullut niin järjetöntä väitettä. Jos sillä tavoin ajateltiin ja sanottiin Kainiksi jokaista, joka miekalla ratkaisi kunnia-asioita, niin kadut vilisivät polttomerkeillä leimattuja kasvoja. Minä nauroin tuollaisille kuvitelmille, astellessani pitkin puutarhan käytävää.

Mutta ehkä sittenkin tein tyhmästi. Luutnanttihan jäisi jäljelle… mies, jonka kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, kovemmasta aineesta luotu kuin kapteeni. Ja sotamiehet! Entä jos he minun surmattuani heidän johtajansa tekisivät maan kuumaksi jalkaini alla, kardinaalin valtakirjasta huolimatta? Olisi todellakin naurettavaa, jos juuri onnistumaisillani ollessani joutuisin pakenemaan kourallista tavallisia huoveja.

Se ajatus miellytti minua niin vähän, että aluksi epäröitsin. Tuntui kuitenkin olevan liian myöhäistä vetäytyä takaisin. Kapteeni ja luutnantti odottivat minua pienellä aukiolla viidenkymmenen kyynärän päässä rakennuksesta; siinä leikkasi kapeampi polku sitä leveätä tietä, jolla ensi kerran näin mademoisellen ja hänen kälynsä kävelevän. Kapteeni oli riisunut nuttunsa ja seisoi paitahihasillaan nojaten aurinkokelloon, avopäin ja jäntereinen kaula paljaana. Hän oli vetänyt miekkansa esille ja sohi sen kärjellä kärsimättömästi maata. Panin merkille hänen voimakkaan ruumiinrakenteensa ja reippaan ryhtinsä; kaksikymmentä vuotta takaperin se näky olisi kannustanut minua. Mutta nyt ei aivoissani ollut sijaa sellaisille ajatuksille, ja vaikka hetki hetkeltä tunsin yhä suurempaa vastenmielisyyttä taistelemaan, ei se ollenkaan johtunut menestykseni epäilemisestä.

Valmistausin vitkallisesti ja olisin mielelläni aikaa voittaakseni tehnyt jonkun muistutuksen paikkaa vastaan. Mutta aurinko oli kyllin korkealla, jottei se suonut kumpaisellekaan taistelijalle mitään erityistä etua. Maa oli kova, paikka oli hyvin valittu. Niinpä en kyennyt keksimään mitään veruketta päästäkseni miehestä eroon, ja seisoin jo valmiina tehdäkseni hänelle kunniaa ja käydäkseni toimeen, kun mieleeni juolahti ajatus.

»Silmänräpäys!» sanoin kapteenille. »Otaksukaamme, että surmaan teidät, herra kapteeni, —kuinka käy silloin asiallenne täällä?»

»Älkää olko levoton siitä», vastasi hän pilkallisesti hymyillen; hän oli väärin käsittänyt viivyttelyni ja empimiseni. »Niin ei tapahdu, hyvä herra. Missään tapauksessa ei sen ajatuksen tarvitse raskauttaa mieltänne. Minulla on mies tilalleni.»

»Niin, mutta kuinka käy minun asialleni?» huudahdin sitten. »Minulla ei ole luutnanttia kumppaninani.»

»Sitä olisi teidän tullut ajatella ennen kuin koskitte saappaisiini», vastasi kapteeni ylenkatseellisesti.

»Myönnetään», sanoin, olematta huomaavinani hänen sävyään. »Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Nyt, kun ajattelen sitä, en ole varma siitä sallivatko velvollisuuteni monseigneuria kohtaan minun taistella.»

»Otatte siis vastaan iskun, jonka saitte?» huudahti hän, sylkäisten ärsyttävästi maahan. »Diable!» Ja luutnantti, joka seisoi leveäharteisena hänen vieressään kädet selän takana, purskahti nauraa hohottamaan.

»Siitä en ole vielä oikein selvillä», vastasin epätietoisena.

»Koettakaapa siis varmistua, nom de Dieu!» kehoitti kapteeni ilkeästi nauraen. Hän teiskaroitsi edestakaisin ja leikki aseellaan. »Pelkään, herra luutnantti, ettei tänään tule leikistä mitään», jatkoi hän äänekkäästi kuiskaten. »Kukollamme onkin vain kananpoikasen sydän.»

»No niin», sanoin kylmästi, »en tiedä mitä olisi tehtävä. Päivä on kaunis ja kenttä erinomainen ja auringon asento mitä parhain. Mutta minä en voita suuriakaan surmatessani teidät, herra kapteeni; se päinvastoin saattaisi minut ikävään pinteeseen. Toiselta puolen ei minua erityisemmin surettaisi antaa teidän mennä.»

»Todellakin?» sanoi hän halveksivasti ja loi minuun sellaisen silmäyksen kuin olisin ollut lakeija.

»Ei», vastasin. »Sillä jos kulkisitte kertomassa, että olette lyönyt Gil de Beraultia ja itse selvinnyt ehjin nahoin, ei kukaan teitä uskoisi.»

»Gil de Berault!» huudahti hän hämmästyneenä.

»Niin, herraseni», vastasin hymyillen. »Nöyrin palvelijanne. Ettekö tiennyt nimeäni?»

»Luulin nimenne olevan de Barthe», sanoi hän. Hänen äänensä sointu oli kummallinen, ja hän odotti vastausta huulet raollaan ja silmissä samanlainen ilme kuin olin ennenkin nähnyt muiden miesten silmissä.

»Ei», sanoin minä, »se oli äitini nimi. Käytän sitä vain tilapäisesti.»

Hänen punaiset poskensa menettivät vivahduksen kukoistavaa väriänsä, ja hän puri huultansa silmäillessään luutnanttia hämmästynein katsein. Kun olin nähnyt nuo merkit ennenkin, tunsin ne hyvin; olisin nyt puolestani voinut huutaa: »Kananpojan sydän!», mutta enpä ollut huvin vuoksi suonut hänelle mahdollisuutta päästä jutusta, vaan pysyin päätöksessäni.

»Nyt toivon teidän myöntävän», sanoin tuimasti, »ettei minulle voi olla erittäin nöyryyttävää antaa loukkauksen jäädä kostamatta.»

»Herra de Beraultin uljuus on tunnettu», mutisi hän.

»Ja täydellä syyllä», vahvistin hänen tunnustustaan. »Jos siis sanoisimme: kolmen kuukauden kuluttua tästä päivästä? Lykkäys saa jäädä minun laskuuni.»

Hän vaihtoi katseita luutnantin kanssa ja tähysti sitten eteensä maahan nyreänä, ja ihan selvää oli, että hän taisteli itsensä kanssa. Hänen tarvitsi ainoastaan pysyä haasteessaan, jotta minun täytyi tapella, ja jos hän hyvän sattuman tai taidon avulla voittaisi minut, leviäisi hänen maineensa kaksintaistelijana kuohuvan tulvavirran tavoin kautta kaikkien Ranskan linnoituskaupunkien, vieläpä tekisi hänet kuuluisaksi Pariisissakin. Toiselta puolen hän näki edessään uhkaavan hengenvaaran; hänellä oli mielikuvituksessaan jo kylmä teräs rinnassaan. Hän horjui henkensä menetyksen ja jotenkuten kunniallisen, joskaan ei kunniakkaan peräytymisen välillä. Minä luin hänen kasvoistaan, ja ennen kuin hän oli mitään sanonut, tiesin hänen ratkaisunsa.

»Minusta tuntuu, kuin teillä olisi siitä suurin ikävyys», sanoi hän hillityllä äänellä, »mutta minä puolestani olen tyytyväinen.»

»Hyvä on», vastasin, »minä kyllä taivun ikävyyteen. Pyydän anteeksi, että houkuttelin teidät riisuutumaan tarpeettomasti. Onneksi paistaa aurinko.»

»Niin», sanoi hän nyreästi. Ja hän otti vaatteensa aurinkokellon päältä ja alkoi pukea niitä ylleen. Hän oli selittänyt olevansa tyytyväinen, mutta minä tiesin, että hän oli hyvin tyytymätön itseensä, eikä minua ihmetyttänyt, kun hän nyt sanoi pikaisesti, melkein tylysti: »Yksi asia on mielestäni selvitettävä täällä.»

»Vai niin», sanoin minä, »mikä sitten?»

»Asemamme», huudahti hän. »Muutoin tulee meillä taas yhteentörmäys tunnin kuluessa.»

»Hm… en ole oikein varma siitä, että käsitän teitä», sanoin minä.

»Sitä juuri minä en tee — en käsitä!» vastasi hän kiukkuisen voitonriemuisella äänellä. »Ennen kuin läksin tälle retkelle, sanottiin minulle, että täällä oli herrasmies, jolla oli kardinaalin valtakirja herra de Cocheforêtin vangitsemiseksi, ja minä sain käskyn mahdollisuutta myöten karttaa hänen tiellensä joutumista. Aluksi uskoin, että te olitte se herrasmies. Mutta hitto minut periköön, jos nyt käsitän rahtuakaan.»

»Miksi ette?» kysyin kylmäkiskoisesti.

»Koska — niin, sehän on aivan selvää!» vastasi hän kiivaasti. »Oletteko täällä rouva de Cochefcrêtin puolesta suojelemassa hänen miestään? Vai oletteko täällä vangitsemassa häntä? Sitäpä juuri en käsitä, herra de Berault.»

»Epäilette olenko kardinaalin lähettiläs? Kyllä minä olen.»

»Ja teidän pitäisi vangita herra de Cocheforêt?»

»Niin.»

»Minua ihmetyttää», sanoi hän.

Sen enempää hän ei virkkanut, mutta hän puhui niin purevaan tapaan, että tunsin veren syöksyvän kasvoihini.

»Varokaa itseänne, herraseni», sanoin ankarasti. »Älkää liiaksi käyttäkö hyväksenne sitä ikävyyttä, jota kuolemanne tuottaisi minulle.»

Hän kohautti olkapäitään.

»Älkää panko pahaksenne», sanoi hän. »Mutta te ette näy käsittävän, mikä on pulana, herra de Berault. Jollemme sovi asiasta, niin riitaannumme parikymmentä kertaa päivässä.»

»No, mitä haluatte?» kysyin kärsimättömästi.

»Tahdon vain tietää, miten aiotte käyttäytyä, jotteivät suunnitelmamme joudu vastakkain.»

»Se jää minun yksityiseksi asiakseni», vastasin.

»Vastarinta siis?» sanoi hän katkerasti.

Mutta hänen mielensä ei näyttänyt tekevän suututtaa minua.

»Anteeksi», jatkoi hän, »asia on aivan yksinkertaisesti tämä. Miten aiotte löytää hänet, jos hän on täällä?»

»Sekin jää vain minun asiakseni», selitin hänelle.

Hän teki sellaisen liikkeen, kuin olisi päättänyt heittää sikseen koko asian, mutta juuri silloin hän sai odottamattoman liittolaisen.

Luutnantti, joka oli koko ajan seisonut vieressä kuunnellen ja harmaita viiksiään pureskellen, huomautti:

»Kuulkaas, herra de Berault, minä en taistele kaksintaisteluja, minä olen riveistä noussut mies. Minä osoitin urhoollisuuttani Montaubanissa vuonna 21, eikä minun kunniani tarvitse mitään puolustusta. Minä voin sentähden sanoa, mitä tahdon, ja minä kysyn teiltä suoraan, mitä kapteeni varmaan ajattelee, vaikka hän ei sano sitä: oletteko te sekä jäniksen että koirien puolella tässä asiassa? Toisin sanoen, oletteko te pudistanut hartioiltanne kardinaalin asian muutoin paitsi nimellisesti ja lyöttäytynyt madamen liittolaiseksi? Vai — ja se on ainoa muu vaihtoehto — koetatteko päästä käsiksi mieheen, johtamalla naiset harhaan?»

»Heittiö!» ärjäisin niin raivoissani, että tuskin sain sanaakaan suustani. »Kuinka uskallatte? Kuinka julkeatte väittää, että minä olen petollinen sitä miestä kohtaan, jonka palveluksessa olen?»

Luulin hänen hätkähtävän taaksepäin, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän seisoi siinä suorana kuin hiilihanko.

»Minä en väitä mitään, minä vain kysyn», vastasi hän katsellen ujostelematta kasvoihini ja lyöden nyrkkinsä kämmenelleen, antaakseen enemmän pontta sanoilleen. »Minä kysyn teiltä, oletteko kavaltamassa kardinaalia vai noita kahta naista? Se on ihan yksinkertainen kysymys.»

Nyt olin tukehtua.

»Te häpeämätön vintiö!» puhisin vastaukseksi.

»Hiljaa, hiljaa!» torjui hän. »Näyttääpä siltä kuin olisin osannut paikalleen. Mutta nyt riittää. Minä huomaan millä kannalla asiat ovat, herra kapteeni; olkaa hyvä ja tulkaa mukanani silmänräpäykseksi!»

Hän tarttui säveästi esimiestään käsivarresta, vei hänet sivukäytävälle ja jätti minut seisomaan siihen, helteessä pakahtumaisillani kiukusta. Sitä viheliäistä konnaa! Että tuollainen mies saikin loukata minua rangaistuksetta! Pariisissa olisin taistellut hänen kanssaan, mutta täällä se oli mahdotonta.

Kuohuin vielä raivosta, kun he tulivat takaisin.

»Me olemme tehneet päätöksen», sanoi luutnantti, seisoen selkä suorana kuin laastukki ja kaluten harmaita viiksiään. »Me jätämme talon ja madamen teidän haltuunne ja te saatte itse pitää huolta, millä tavoin voitte löytää miehen. Me puolestamme lähdemme kylään miehinemme ja työskentelemme omin neuvoin. Siinä kaikki, herra kapteeni, eikö niin?»

»Niin», mutisi kapteeni ja katseli mihin hyvänsä muuanne kuin minuun.

»Me lausumme siis hyvästi teille, herraseni», jatkoi luutnantti. Silmänräpäyksessä hän käännähti seuralaisensa kanssa pois, ja he astelivat eteenpäin pitkin leveätä hiekkakäytävää minun katsellessani heidän jälkeensä epäluulon ja voimattoman raivon vallassa.

Heidän sävyssään ja mutkattomassa poistumisessaan oli jotakin niin loukkaavaa, että kiukku aluksi kerrassaan voitti malttini. Ajattelin luutnantin sanoja ja toivotin kirousta ja kuolemaa hänelle siinä jäytävässä tiedossa, etten voinut niitä pitkään aikaan unohtaa.

»Kavalsinko kardinaalia vai noita kahta naista — kumpaako?» Olipa se kysymys, joka… mutta vielä minä häntä kurittaisin jonakin päivänä. Ja kapteeni? Hänen vahingonilostaan minä ainakin pystyin tekemään lopun, ja sen minä päätin. Auchin kollojen keskuudessa hän epäilemättä oli oikea porho, mutta kyllä minä olin mies leikkaamaan kukonheltan häneltä jonakin sopivana hetkenä kylärähjän takana.

Hiukan tyynnyttyäni aloin kuitenkin ihmetellä, minkätähden he olivat poistuneet ja mitä he aikoivat tehdä. He olivat kenties jo jäljillä tai saaneet tarvitsemansa tiedot; siinä tapauksessa voin käsittää heidän käytöksensä. Mutta jos he vielä etsivät umpimähkään, epätietoisina siitä, oliko saalis lähettyvillä vai ei, ja tietämättä kuinka kauan täytyi viipyä paikkakunnalla, tuntui minusta uskomattomalta, että soturit ilman syytä vaihtoivat hyvän asuntonsa huonompaan.

Kävelin peremmälle puutarhaan, vihoissani ajatellen tätä kaikkea ja ärtyisesti katkoen kukkasia miekkani huotralla. No niin, jos he löytävät ja vangitsevat miehen, niin kuinka sitten käy? Silloin kai minun täytyy solmia rauha kardinaalin kanssa niin hyvin kuin voin. Hän on silloin voittanut pelinsä, mutta ei minun välitykselläni. Toiselta puolen, jos minä ehdin ennen heitä — ja uskoin todellakin ehtiväni saada karkulaisen kiinni muutamassa tunnissa — niin tulee hetki, jolloin minun täytyy seistä silmä silmää vastaan mademoisellen edessä.

Vähän aikaa sitten ei tällainen kohtaus ollut tuntunut niin vaikealta. Ensimmäisestä kohtauksestamme asti — ja vielä enemmän sen ehtoopäivän jälkeen, jolloin hän oli purkanut inhoansa päin silmiäni — olivat tunteeni häntä kohtaan olleet kummallisena vihamielisyyden ja myötätunnon yhtymänä. Vastenmielisyyttä oli minussa herättänyt se, että hänen sekä entinen että nykyinen elämänsä oli niin erilainen kuin minun; sääliä tunsin sen johdosta, että hän oli nainen ja ilman suojelijaa. Sitten olin pettänyt hänet ja ostanut hänen luottamuksensa luovuttamalla hänelle takaisin jalokivet, ja niin olin jossakin määrin tyydyttänyt kostonhaluani; myötätunto oli siitä syystä päässyt minussa voitolle. Nyt tuskin tiesin itsekään, mitä ajattelin tai tunsin tai tavoitin. En todellakaan tiennyt, mitä tahdoin. Siellä seisoessani puutarhassa tuon äkillisesti heräävän tietoisuuden painostamana kuulin hänen askeleensa, ja kääntyessäni katsomaan hän seisoi takanani.

Hänen kasvonsa kuvastivat huhtikuuta, kyynelistä esiin puhkeavaa hymyä. Hänen seistessään siinä, korkean päivänkukkaryhmän edessä, hätkähdin nähdessäni kuinka kaunis hän oli.

»Minä etsin teitä, herra de Barthe», sanoi hän hieman punehtuen kenties siitä syystä, että silmäni ilmaisivat ajatukseni, »kiittääkseni teitä. Te ette ole tapellut, ja kuitenkin olette voittanut. Kamarineitoni tuli juuri yläkertaan luokseni ja kertoi, että ne tekevät lähtöä täältä.»

»Täältä?» kertasin hajamielisesti. »Kyllä, mademoiselle, he lähtevät talosta.»

Hän ei ymmärtänyt sanoihini kätkettyä muistutusta.

»Mitä taikakeinoa te olettekaan käyttänyt?» sanoi hän melkein hilpeästi; oli omituista, kuinka suuresti toivo oli hänet muuttanut, »Olen sitäpaitsi utelias tietämään, miten pääsitte taistelematta.»

»Sen jälkeen kun olin saanut lyönnin, niinkö?» kysyin katkerasti.

Mutta hänen kasvonsa synkistyivät. Selvästi näin, että kun hän asiaa katseli siltä kannalta — mitä hän ei varmastikaan ollut ennen huomannut — ihmetytti se häntä vielä enemmän kuin ennen.

Tein äkillisen päätöksen.

»Oletteko milloinkaan», kysyin vakavasti ja nypin puhuessani kuihtuneita lehtiä vieressäni olevasta kasvista, »kuullut puhuttavan aatelismiehestä nimeltä de Berault? Pariisissa hän lienee tunnettu 'Mustan surman' lisänimellä.»

»Se kaksintaistelija?» vastasi hän ja katseli minua kummastuneena. »Kyllä, minä olen kuullut hänestä. Hän surmasi erään nuoren herrasmiehen, joka oli tältä seudulta kotoisin, Nancyssa kaksi vuotta takaperin. Se oli surullinen tapaus», jatkoi hän värähtäen, »ja hirveä mies. Jumala suojelkoon ystäviämme sellaisista.»

»Aamen», sanoin tyynesti. Mutta kaikista ponnistuksistani huolimatta en voinut katsoa häntä silmiin.

»Entä sitten?» kysyi hän ja kävi äkkiä levottomaksi äänettömyydestäni. »Mitä hänestä, herra de Barthe? Minkätähden mainitsette häntä?»

»Sentähden että hän on täällä, mademoiselle.»

»Täälläkö?» huudahti hän. »Cocheforêtissa?»

»Niin, mademoiselle», vastasin minä. »Minä juuri olen se mies.»

IX luku

Clon

»Tekö!» huudahti hän äänellä, joka viilsi sydäntäni. »Oletteko te herra de Berault? Mahdotonta!» Kun syrjäkatseella vilkaisin häneen — en voinut katsoa häntä suoraan silmiin — huomasin hänen kalvenneen.

»Kyllä, mademoiselle», vastasin hillityllä äänellä. »De Barthe oli äitini nimi. Tullessani tänne vieraana otin sen, jottei minua olisi tunnettu, jottei minun olisi tarvinnut nähdä jalon naisen kavahtavan taaksepäin, kun puhuttelin häntä. Jotta… mutta miksi väsyttäisin teitä tällä kaikella?» jatkoin loukkaantuneena hänen vaitiolostaan ja siitä, että hän piti kasvonsa käännettyinä poispäin. »Te kysytte minulta, mademoiselle, kuinka saatoin ottaa vastaan lyönnin ja antaa loukkaajani mennä. Nyt olen vastannut. Se on ainoa erioikeus, jonka herra de Berault omistaa.»

»Jos minä olisin herra de Berault», vastasi hän melkein kuiskaten, »käyttäisin sitä enkä milloinkaan enää taistelisi.»

»Siinä tapauksessa, mademoiselle», huomautin kylmästi, »menettäisin kaikki miehiset ystäväni kuten naisellisetkin. Herra kardinaalin tavoin hallitsen minäkin peloittamalla.»

Häntä vavahdutti joko lausumani nimi tai sanojeni synnyttämä mielikuva, ja tuokion seisoimme siinä hämillisen äänettöminä. Aurinkokellon varjo lankesi välillemme; puutarhassa oli hiljaista; siellä täällä liihoitti kellastunut lehti verkalleen maahan. Tämän vaitiolon vallitessa tuntui minusta kuilu välillämme hetki hetkeltä laajenevan ja oma mieleni käyvän yhä yrmeämmäksi; minä ivasin sielussani hänen entisyyttään, joka oli niin toisenlainen kuin minun, ivasin omaa menneisyyttäni ja panin sen kohtalon tiliin. Olin poistumaisillani hänen luotansa kumartaen — ja hehkuva tulivuori rinnassani; silloin hän taas alkoi puhua.

»Tuolla on vielä viimeinen ruusu jäljellä», virkkoi hän hiukan värisevällä äänellä. »Minä en ulotu sitä ottamaan. Katkaisisitteko te sen minulle, herra de Berault?»

Tottelin häntä vapisevin käsin ja hehkuvin kasvoin. Hän otti minulta ruusun ja pani sen rintaansa. Ja minä näin, että hänenkin kätensä vapisivat ja että hänen poskillaan paloi purppurainen hehku.

Hän kääntyi poispäin ja lähti kävelemään rakennusta kohti.

»Taivas varjelkoon, että vielä kerran joutuisin tuomitsemaan teitä väärin!» sanoi hän matalalla äänellä. »Ja kuka olen minä, ollenkaan tuomitakseni teitä? Tunti sitten olisin surmannut tuon miehen, jos minulla olisi ollut voimaa siihen.»

»Mutta te kaduitte, mademoiselle», sanoin käheästi.

Kykenin tuskin puhumaan.

»Ettekö te milloinkaan kadu?» kysyi hän.

»Kyllä. Mutta liian myöhään.»

»Liian myöhäistä se kenties ei ole koskaan», sanoi hän leppeästi.

»Valitettavasti, kun mies on kuollut…»

»Te voitte riistää ihmiseltä sen, mikä merkitsee enemmän kuin henki!» vastasi hän voimakkaasti ja hillitsi minut eleellään. »Ettekö ole milloinkaan riistänyt mieheltä — tai naiselta — hänen kunniaansa? Ettekö ole milloinkaan tuhonnut nuorukaista tai tyttöä, herra de Berault? Ettekö ole milloinkaan ajanut jotakuta ansaan ja suistunut itse siihen? Mutta… murha? Kuulkaa. Te olette katolilainen, mutta minä olen hugenotti ja olen lukenut raamattua. 'Älä tapa' on lausuttuna sanassa, ja rangaistus: 'sinun veresi on ihmisiltä vuodatettava'. Ja 'jos pahennat yhden näistä pienimmistä, niin olisi parempi, että myllynkivi ripustettaisiin sinun kaulaasi ja sinut upotettaisiin meren syvyyteen'.»

»Mademoiselle, te olette sääliväinen», mutisin.

»Minä tarvitsen itse säästämistä», vastasi hän huoaten. »Ja minulla ei ole ollut paljoa kiusauksia. Kuinka minä voin tietää, mitä te olette kärsinyt?»

»Tai tehnyt!» sanoin melkein ankarasti.

»Kun mies ei ole valehdellut tai pettänyt taikka myynyt itseään tai muita», vastasi hän hillityllä äänellä, »uskon voivani antaa anteeksi kaiken muun. Minä siedän helpommin väkivaltaa kuin petollisuutta», lisäsi hän heikosti hymyillen.

Voi, hyvä Jumala! Käänsin pois kasvoni, jotta hän ei olisi nähnyt, kuinka kalpeiksi ne nyt kävivät, tai aavistanut, miten hänen hyvää tarkoittavat sanansa raatelivat sydäntäni. Ja kuitenkaan — sitä ei ollut koskaan ennen tapahtunut — kohdatessani nyt syvimmillään ja laajimmillaan sen kuilun, joka meidät erotti, en tullut uhkamieliseksi eikä vanha luontoni tunkeutunut esille. Hänen lempeytensä hyvyytensä ja säveytensä pehmittivät sydämeni, samalla sitoen minut. Kautta taivaan, kuinka voinkaan tämän jälkeen tehdä, mitä olin tullut tänne tekemään? Kuinka voin loukata häntä kipeimpään kohtaan, kuinka voin tuottaa hänelle tätä raatelevaa tuskaa, kuinka voin kohdata hänen silmänsä ja seisoa hänen edessään kuin Caliban, Juudas, maailman kurjin, halpamaisin heittiö?

Silmänräpäyksen seisoin mykkänä ja hämilläni, hänen, sanojensa ja omien ajatusteni huumaamana. Olen nähnyt miehen seisovan siten, menetettyänsä pelissä kaiken omaisuutensa. Sitten käännyin häneen päin ja hetkiseksi luulin, että olin hukassa — että hän oli nähnyt lävitseni. Sillä hänen kasvonsa olivat muuttuneet: ne olivat kuin kauhun järkyttämät. Mutta sitten huomasin, ettei hän katsonut minuun, vaan taakseni, ja käännähtäessäni sille taholle näin palvelijan rientävän luoksemme ulos talosta. Se oli Louis. Hänen silmänsä tuijottivat, hänen tukkansa liehui, ja hänen poskensa olivat tuhkanharmaat pelästyksestä. Hän huohotti katkonaisesti, kuin hengästyksiin juosseena.

»Mitä nyt?» huudahti mademoiselle, toisen vielä ollessa jonkun matkan päässä. »Puhu, mies! Kälyni… onko hän…?»

»Clon», läähätti hän.

Se nimi tyrmistytti mademoisellen.

»Clon? Mikä hänen on?» mutisi hän.

»Kylässä», ähkyi Louis; hänen kielensä oli kuin herpaantunut hirmusta. »Ne ruoskivat häntä! Tappavat hänet! Saadakseen hänet puhumaan!»

Mademoiselle tarttui aurinkokelloon ja nojautui siihen värittömin kasvoin, ja silmänräpäykseksi luulin hänen pyörtyvän.

»Puhumaan», sanoin koneellisesti. »Mutta eihän hän voi puhua. Hän on mykkä.»

»Ne tahtovat pakottaa hänet näyttämään heille tietä», änkytti Louis ja laski tutisevat kätensä kalmankalpeille kasvoilleen. »Ja hän kirkuu! Voi, hyvä herra, menkää, menkää!» jatkoi hän vaikertavalla äänellä. »Pelastakaa hänet. Läpi koko metsän kuulin hänen parkumisensa. Se oli hirveätä… hirveätä.»

Mademoiselle voihkaisi tuskasta, ja minä käännyin tukemaan häntä; joka hetki odotin hänen kaatuvan. Mutta äkillisellä nytkähdyksellä hän ojentausi suoraksi, luiskahti ohitseni, ja silmissä katse, joka ei näyttänyt näkevän mitään, hän riensi pitkin puutarhakäytävää niitylle päin.

Juoksin hänen perässään, mutta hämmästyksissäni ollen ennätin vaivoin veräjälle ennen häntä ja suljin häneltä tien.

»Antakaa minun mennä», huohotti hän ja koetti työntää minua syrjään. »Pois tieltä, herra! Minun täytyy päästä kylään.»

»Te ette saa mennä kylään», sanoin ankarasti. »Menkää linnaan, mademoiselle, ja heti.»

»Palvelijani!» valitti hän. »Antakaa minun mennä! Antakaa minun mennä! Luuletteko, että minä voin jäädä tänne, heidän rääkätessään Clonia? Hän ei voi puhua, ja ne… ne…»

»Menkää tuonne ylös, mademoiselle», sanoin päättävästi. »Teidän läsnäolonne vain pahentaisi asiaa. Minä menen itse, ja mitä yksi mies voi tehdä joukkoa vastaan, sen minä teen. Louis, tarjotkaa emännällenne käsivartenne ja viekää hänet linnaan. Viekää hänet madamen luo.»

»Mutta te siis menette?» huudahti hän. Ja ennen kuin ehdin estää häntä — vannon että olisin estänyt, jos olisin voinut — otti hän käteni ja nosti sen vapiseville huulilleen. »Tehän menette? Menkää ja pidättäkää heidät! Pidättäkää heidät, niin taivas palkitsee teille, hyvä herra!»

Metsä tuntui minusta pimenevän, vaikka aurinko ei vielä ollut painunut sivulle. Juoksin sen läpi, jupisten kirouksia itsekseni, kunnes kylän hökkelit tulivat näkyviin. Taas kuului parkumista, väräjävää, kauhistuttavaa, ja nyt saatoin erottaa ruoskan viuhahdukset turvonneelle lihalle, ja mielikuvituksessani kuvastui mykkä mies vapisevana, uikuttavana ja siteitään tempovana. Silmänräpäyksessä olin kadulla, ja juuri kun kiljuna taaskin vihloi ilmaa, käännyin majatalon kulmasta ja olin heidän keskellään.

En katsonut häneen, mutta näin kapteeni Larollen, luutnantin, ryhmän sotamiehiä ja käsivartensa paljastaneen miehen, joka sormillaan oikoi ruoskan siimoja. Nahkaiset, säikeet tiukkuivat verta, ja se näky sai omani kuohuksiin. Se raivo, jonka olin tukahduttanut, kun luutnantti ärsytti minua aamupäivällä, ja se kärsimys, jota mademoisellen tuska oli minulle tuottanut, pääsivät nyt purkautumaan. Villinä murtausin läpi sotilasjoukon, sivalsin miestä ruoskalla hartioihin, niin että hän läkähtymäisillään suistui maahan, ja käännyin sitten johtajiin päin.

»Paholaiset!» huusin heille. »Ettekö häpeä? Mies on mykkä… mykkä! Ja jos minulla olisi kymmenen miestä käskettävissäni, niin teidät ja teidän roskalaumanne suomittaisiin ulos kylästä luudanvarsilla. Antakaa hänelle vielä yksikään isku», jatkoin uhkaavasti, »niin näemme, kumpi on voimallisempi, tekö vai kardinaali.»

Luutnantti tuijotti minuun, harmaat viikset kiukkuisesti harillaan ja silmät putoamaisillaan päästä. Muutamat sotamiehet laskivat kätensä miekankahvaan, mutta kukaan ei liikahtanut paikaltaan, ja ainoastaan kapteeni puhui:

»Mitä tämä merkitsee? Oletteko järjiltänne, herraseni?»

»Jäljiltäni tai järjilläni, se ei kuulu teihin!» huusin vimmoissani. »Mutta jos annatte hänelle yhdenkään iskun vielä, niin saatte katua.»

Tuokioksi tuli hämmästyksen hiljaisuus. Sitten kapteeni ihmetyksekseni purskahti kaikuvaan nauruun.

»Hyvin sankarillista», sanoi hän, »kerrassaan suurenmoista, hyvä herra maantieritari. Mutta pahaksi onneksi tulette liian myöhään.»

»Liian myöhään?» sanoin epäluuloisesti.

»Niin, liian myöhään», vastasi hän pilkallisesti hymyillen. Ja luutnanttikin virnisteli. »Mies on juuri tunnustanut. Olemme vain antaneet hänelle pari ylimääräistä sivallusta, paremmaksi muistiksi, ja säästyäksemme pehmittämästä häntä uudella selkäsaunalla.»

»Minä en sitä usko», sanoin kiivaasti, mutta kuitenkin säikähtyen. »Mies ei voi puhua.»

»Ei, mutta hänen on kuitenkin onnistunut selittää meille, mitä tahdoimmekin, että hän vie meidät etsimäämme paikkaan», vastasi kapteeni kuivasti. »Ruoska ei voi palauttaa miehelle kieltä, mutta se pystyy saamaan hänet järkiinsä. Ja vieläpä totisesti uskonkin, että hän aikoo pitää sanansa», jatkoi hän uhkaavasti. »Sillä sen sanon hänelle ennakolta, että jos hän mutkittelee, niin ei mikään teidän ritarillisuutenne pelasta häntä. Hän on kirottu kapinoitsija, vanhastaan tuttu meille, ja vaikka minun täytyisi ruoskia hänen selkänsä luihin asti, kunnes näemme hänen sydämensä pamppailevan kylkiluiden välissä, niin minä tahdon päästä tarkoitusteni perille, vieläpä ihan nenänne edessä te lemmon rettelöitsijä.»

»No, no, hiljemmin, hiljemmin», sanoin rauhallisemmalla äänellä. Minä näin, että hän puhui totta. »Viekö hän teidät herra de Cocheforêtin piilopaikkaan?»

»Vie kyllä», vakuutti kapteeni. »Onko teillä mitään sitä vastaan, herra vakoilija?»

»Ei», vastasin, »mutta minä tulen mukaan, ja jos elätte kolmen kuukauden kuluttua, surmaan teidät tuon minulle antamanne nimen takia Auchin portin ulkopuolella, herra kapteeni.»

Väri vaihtui hänen kasvoillaan, mutta hän vastasi varsin reippaasti ja tuikealla äänellä:

»Mukaanko tulette? Sitä en tiedä, se riippuu meidän harkinnastamme.»

»Minulla on kardinaalin määräys», muistutin ankarasti.

»Kardinaalin?» huudahti hän, ja hänen vihansa leimahti, kun hän taas kuuli sen nimen. »Piru vieköön…»

Mutta luutnantti pani kätensä hänen suulleen ja ehkäisi jatkon.

»Hiljaa!» sanoi hän. Sitten hän lisäsi tyynemmin: »Anteeksi, herra kapteeni, mutta mitä vähemmän tulee sanoneeksi, sitä vähemmän joutuu vastuuseen. Annanko miehille käskyn ryhtyä toimeen?»

Kapteeni nyökkäsi nyreästi.

Luutnantti kääntyi vankiin päin.

»Viekää hänet!» käski hän tylyllä, soinnuttomalla äänellä. »Heittäkää hänen mekkonsa ylle ja sitokaa häneltä kädet. Te kaksi, Paul ja Lebrun, vartioikaa häntä. Michel, ota mukaan ruoska, muutoin hän unohtaa, miltä se maistuu. Kersantti, valitkaa neljä tukevaa miestä ja laskekaa toiset majoituspaikkoihinsa.»

»Tarvitsemmeko hevosia?» kysyi kersantti.

»En tiedä», vastasi kapteeni äreästi. »Mitä sanoo se roisto?» Luutnantti astui Clonin luo:

»Kuule!» sanoi hän karskisti. »Nyökäytä päätäsi, jos tarkoitat myöntää, ja pudista päätäsi, jos kiellät. Ja muista puhua totta! Onko sinne pitempi matka kuin yksi lieue?»

Onneton oli päästetty siteistään, ja hänen selkänsä oli peitetty. Hän seisoi olkapäänsä nojassa seinää vasten, vielä huohottaen, ja hiki valui pitkin kuoppaisia poskia. Hänen painuneet silmänsä olivat ummessa, mutta hänen ruumiinsa vavahteli tuon tuostakin. Luutnantti uudisti kysymyksensä, mutta kun hän ei saanut mitään vastausta, kääntyi hän tiedustamaan uutta määräystä. Kapteeni kohtasi hänen katseensa ja huusi raivoissaan: »Vastaatko, senkin niskuroiva aasi!» ja hän löi puoleksi tajutonta raukkaa ratsuraipallaan selkään. Sivalluksella oli ihmeellinen vaikutus. Vaikka hänen hartiansa olivat peitetyt, kavahti mies kivusta kiljahtaen koholle leuka pystyssä ja selkä sisäänpäin koukistuneena, ja siinä asennossa hän seisoi pyörivin silmin tapaillen ilmaa. Sitten hän vaipui takaisin seinää vasten ja nyki suonenvetoisesti suupieliään. Hänen kasvonsa olivat lyijynkarvaiset.

»Pelkään, että olemme menneet liian pitkälle hänen kurituksessaan», mutisi kapteeni.

»Hakekaa hiukan viiniä!» sanoi luutnantti. »Pian!»

Katselin tätä näytelmää kiukusta kuohuen ja sitäpaitsi hieman levottomana omasta puolestani. Sillä jos Clon vei heidät lymypaikkaan ja heidän onnistui vangita Cocheforêt, niin minun hommani oli päättynyt. Minä olin silloin vapaa tehtävistäni ja saatoin poistua kylästä milloin halusin ja saaliinsa saatuansa kardinaali ei varmaankaan kiristäisi minulta suojeluskirjaa, vaikka kaappaus ei tapahtunutkaan minun toimestani. Minusta tuntui ylipäätään että hänen piti olla hyvillään sellaisesta asiain käänteestä ja otaksuen näin käyvän aloin tuumia, tokko näin ollen olikaan välttämätöntä mademoisellen saada tietää totuutta.

Clon vei meidät kahden hökkelin välitse majatalon läheltä ja poikkesi kapealle, tuskin näkyvälle polulle, joka kulki muiden talojen taitse ja sitten painui metsän tiheimpään osaan. Tämän polun oli voinut raivata yksi ainoa ihminen, joka oli tunkeutunut tiheikön läpi, tai sitten liuta metsäsikoja tai lapsia. Mutta ensimmäinen oletus tuntui meistä luultavimmalta ja kehoitti meitä olemaan varuillamme. Kapteeni piteli pistooliansa vireessä, ja minä olin vetänyt miekkani esille ja pidin häntä valppaasti silmällä.

Mitä tummempana hämärä levisi yli metsän, sitä varovammin etenimme, kunnes äkkiä jouduimme leveämmälle ja valoisammalle tielle.

Katselin ympärilleni ja huomasin takanani puiden reunustaman kujan, edessäni puusillan ja niityn, joka näytti kalsealta ja harmaalta hämyssä, ja siinä seisoin aivan ihmeissäni. Me olimme vanhalla linnan tiellä! Minua pöyristytti ajatellessani, että hän aikoi viedä meidät sinne mademoisellen luo!

Kapteeni tunsi myös paikan, ja kirosi ääneensä. Mutta mykkä ei välittänyt hänestä, jatkoi vain matkaansa, kunnes tuli puusillalle. Siinä hän seisahtui äkkiä, ja katseli linnan tummia reunapiirteitä, jotka juuri häämöittivät tänne asti ja ainoastaan siitä syystä, että heikko valo tuikki kaihoisasti läntisestä siipirakennuksesta. Kun kapteeni ja minä lähestyimme takaapäin, kohotti hän molemmat kätensä ja näytti tekevän jonkin liikkeen linnaa kohti.

»Varo itseäsi!» mörisi kapteeni; »älä vain kujeile kanssani, sillä silloin…»

Hän ei lopettanut lausettaan, sillä Clon ikäänkuin käsitti hänen kärsimättömyytensä; hän kääntyi sillalta, lähti metsään vasemmalle ja alkoi kävellä ylös virran reunaa. Olimme edenneet tuskin pariasataa kyynärää, kun maaperä kävi epätasaiseksi ja pensaikko tiheämmäksi, mutta siellä oli kuitenkin jonkunlainen polku, jota myöten pääsimme pimeässäkin kulkemaan. Pian alkoi ranta kohoutua vedenpinnasta ja käydä jyrkänteiseksi. Joki teki mutkan, ja sen suuntaa seuratessamme saavuimme rotkoon, jonka pimennossa seinämät kohosivat kohtisuorina. Vesi kohisi alhaalla pohjassa, kivenlohkareiden yli ja uurtojen välissä. Edessämme ylätasanne, jolla seisoimme, ulkoni matalaksi kallioksi, ja puolivälissä sen huippua ja veden kalvoa erotimme hämärästi jonkinlaisen pengermän.

»Kymmenen yhtä vastaan… ja tällainen kätkö», mutisi kapteeni. »Hyvin sopiva paikka.»

»Vaarallinen paikka», vastasin äreästi, »missä yksi kymmentä vastaan voisi pitää puoliansa tuntikausia.»

»Kyllä, ellei noilla kymmenillä olisi pistooleja», sanoi hän pilkallisesti. »Mutta meillä on, kuten näette. Meneekö hän tätä kautta? No, luutnantti», virkkoi hän alentaen äänensä, vaikka alapuoleltamme kuuluva virran kohu vaimensi kaikki muut äänet, »mitä sanotte? Sytytämmekö lyhdyt vai joudutammeko matkaa, kun vielä on hiukan päivänvaloa?»

»Mieluummin kiirehdimme, herra kapteeni», vastasi luutnantti. »Pistäkää häntä selkään, ellei hän tahdo marssia. Lyön vetoa», lisäsi tuo peto naurahtaen, »että hänellä on vielä jossakin arka paikka.»

Kapteeni antoi käskyn, ja me astuimme eteenpäin. Nyt oli selvää, että kallionseinusta oli matkamme määränä. Silmä kykeni seuraamaan polkua koko matkan sinne asti, kivien ja pensaiden välitse, ja vaikka Clonin oli vaikea kiivetä ja hän vaikerteli lakkaamatta, pääsimme kuitenkin perille parissa minuutissa. Paikka ei itse asiassa kuitenkaan ollut niin vaarallinen kuin se oli etäältä näyttänyt. Nurmen peittämä parvekemainen penger vietti molemmille puolille ja oli paikoittain liukas, mutta se oli leveä kuin maantie eikä enempää kuin kolmekymmentä jalkaa vedenpinnan yläpuolella. Tälläkään himmeällä valolla, joka sai kuilun näyttämään syvemmältä ja mielikuvituksen kartuttamaan sen salaperäisesti uhkaavia vaaroja, ei edes herkkähermoisen naisen olisi tarvinnut arastella tälle tielle astumista.

»Minä luulen, että hän on nyt vallassamme», tuumi kapteeni Larolle, kierrellen viiksiään ja katsellen ympärilleen viimeiseen toimenpiteeseen ryhtyäkseen. »Paul ja Lebrun, pitäkää huolta, ettei vanki saa aikaan mitään melua. Kersantti, tulkaa tänne ratsupyssyinenne, mutta älkää laukaisko ilman käskyä. Olkaa nyt hiljaa kaikki, ja sulkekaa rivi, luutnantti! Eteenpäin!»

Sitten riensimme eteenpäin noin sata askelta, jättäen kallion vasemmallemme, ja kun käännyimme eräästä kulmasta, näimme muutaman askeleen päässä edessämme pienen onkalon, mustan pilkun kallioseinämän harmaassa varjossa. Vanki pysähtyi, kohotti sidotut kätensä ja osoitti sitä.

»Tuolla?» kuiskasi kapteeni ja astahti eteenpäin. »Siinäkö on kätkö?» Clon nyökkäsi. Kapteenin ääni vapisi mielenliikutuksesta.

»Paul ja Lebrun, jääkää tähän vangin kanssa», sanoi hän matalalla äänellä. »Kersantti, seuratkaa minua. No, oletteko valmis? Eteenpäin!»

Hän ja kersantti astuivat hätäisesti ohitse kumpaiseltakin puolen Clonia ja hänen vartijoitansa. Polku soukkeni siinä, ja kapteeni meni edelle. Kaikkien silmät — paitsi yhden — olivat tähdätyt tuohon mustaan pilkkuun, kallioseinämän onkaloon, ja ties mitä odotimmekaan — äkillistä laukausta tai että epätoivoinen mies ryntäisi esille — eikä kukaan oikein nähnyt, mitä tapahtui. Mutta kapteenin astuessa vangin ohitse tämä riistäytyi irti vartijoiltaan, hyppäsi syrjään, kietaisi kätensä Larollen ympäri ja laahasi hänet silmänräpäyksessä kuilun partaalle.

Kaikki kävi sekunnissa. Tointuessamme ensi hämmästyksestä nuo kaksi jo painiskelivat äärimmäisellä kaltaalla, ja pimeässä he näyttivät yhdeltä ainoalta muodottomalta möhkäleeltä. Kersantti, joka ensimmäisenä sai malttinsa takaisin, kohotti pyssynsä, mutta kun kamppailijat huojuivat ja kieppuivat toistensa ympäri, kapteeni sadatellen ja uhkaillen, mykkä hiljaisena kuin kuolema, oli mahdoton tähdätä ainoastaan toista, ja kersantti antoi pyssynsä vaipua, sotamiesten kauhistuneina hätkähtäessä taakse päin. Vieru oli jyrkkä, sen äärimmäistä reunaa ei voinut erottaa, molemmat miehet näyttivät jo painivan tyhjässä ilmassa ja mykkä oli ihan suunniltaan.

Tämän silmänräpäyksen epäröiminen ratkaisi kamppailun. Clonin pitkät käsivarret puristivat vastustajaa tiukasti, hänen kasvonsa muistuttivat kuolleen kalloa, joka irvisti uhkaavasti toisen silmiin, ja hänen luiset raajansa kiertyivät kiinteästi toisen ympäri kuin käärmeen kiemurat. Larollen voimat heikkenivät.

»Piru teidät kaikki periköön! Miksi ette ryntää esiin?» huusi kapteeni. Ja sitten kajahti viimeinen kirkaisu »auttakaa, auttakaa!» hänen huuliltaan. Kun luutnantti, joka oli tähän asti ollut kuin halpautunut, nyt säntäsi apuun, keikahtivat molemmat miehet kuilun partaan yli ja olivat seuraavassa silmänräpäyksessä kadonneet.

»Mon dieu!» äännähti luutnantti; vastaukseksi kuului kumea loiskaus alhaalta syvyydestä. Hän säpsähti ihmeissään. »Vettä!» sanoi hän. »Pian, menkää alas! Ehkä voimme vielä pelastaa hänet.»

Mutta sinne ei näkynyt mitään tietä, yön pimeys vallitsi kaikkialla, ja sotamiehet oli kauhu lamauttanut. Lyhdyt oli sytytettävä ennen kuin saimme hapuilluksi eteenpäin, ja kun pääsimme alas pimeän lammikon reunalle, olivat viimeiset poreet särkyneet pinnalla ja viimeiset renkaat tasaantuneet. Vesi oli vielä kammottavassa keinuvassa liikkeessä, ja keltaisessa lyhdynvalossa näimme hatun kellumassa ja vähän edempänä hansikkaan hiukan pistävän esiin veden alta. Mutta siinä kaikki. Mykän kädet eivät olleet hellittäneet kouristuksestaan; hänen vihansa ei ollut tuntenut mitään pelkoa. Sain sittemmin kuulla, että kun seuraavana päivänä molemmat ruumiit saatiin ylös, olivat Clonin sormet kapteenin silmäkuopissa ja hampaat hänen kurkussaan. Jos ihmiselle on koskaan kuolema ollut suloinen, niin ainakin hänelle!

Verkalleen poistuessamme mustan veden ääreltä, toiset kauhusta vapisten, toiset ristinmerkkejä tehden, katsoi luutnantti minuun.

»Jumaliste!» huudahti hän kiivaasti. »Totisesti luulen, että te olette hyvillänne.»

»Hän oli ansainnut kohtalonsa», vastasin kylmäkiskoisesti. »Miksi näyttelisin surevaa? Hän olisi joka tapauksessa kuollut kolmen kuukauden kuluttua. Ja tuon toisen raukan puolesta olen hyvilläni.»

Hän tuijotti minuun tovin mykkänä kiukusta. Vihdoin hän mutisi hampaittensa raosta:

»Soisin teidän olevan vankinani.»

»Minun mielestäni olette saanut tarpeeksenne vangeista tämän päivän osalle», vastasin. »Mutta noinpa käy», pitkitin halveksivasti, »kun laumalle annetaan upseerin univormu. Koirat pitävät verestä. Ajurin täytyy antaa ruoskan läiskiä, vaikkei hänellä enää olekaan hevosia rääkättävänä.»

Olimme nyt ehtineet puusillalle; hän pysähtyi.

»Hyvä on», sanoi hän ja nyökkäsi julman näköisenä. »Se ratkaisee. Kersantti, näyttäkää tietä lyhdyllä! Te toiset menette kylään. Nyt, herra vakooja», jatkoi hän ja silmäili minua äkäisenä ja uhmaten, »nyt on teidän tienne minun. Luulen tietäväni, kuinka voin tärvellä pelinne.»

Kohautin ylenkatseellisesti olkapäitäni, ja kersantin valaistessa tietä kävelimme pimeän niityn yli ja sisälle portista, missä mademoiselle oli suudellut kättäni, ja eteenpäin pitkin aavemaisen hämyistä tietä ruusupensasten välitse. Kummastelin hiukan rauhattomasti, mitä luutnantilla oli mielessä, mutta lyhdynvalossa, joka vuoroin levisi pitkin maata jaloissamme ja vuoroin kirkkaana valaisi jompaakumpaa meistä, en voinut havaita mitään muuta kuin hillittyä vihamielisyyttä hänen harmaapartaisissa kasvoissaan. Tien päässä hän kääntyi menemään pois ovelle, mutta samassa huomasin valkoisen puvun pilkoittavan kivipenkin luota talon seinustalta ja siksi suuntasin askeleeni sinne päin.

»Mademoiselle?» sanoin niin leppeästi kuin osasin. »Tekö siinä?»

»Clon?» huudahti hän vapisevalla äänellä. »Miten on hänen laitansa?»

»Hänen kärsimyksensä ovat loppuneet», vastasin hiljaa. »Hän on kuollut — niin, kuollut, mademoiselle, mutta omalla tavallaan. Rauhoittukaa!»

Hän tukahdutti nyyhkytyksensä, mutta ennen kuin ehdin sanoa enempää, oli luutnantti ihan takanani, mukanaan kersantti lyhtyineen. Hän tervehti karmeasti mademoisellea. Tämä katseli häntä kauhusta ja inhosta väristen.

»Oletteko tullut ruoskimaan minuakin?» kysyi hän kiivaasti. »Eikö riitä, että olette murhannut palvelijani?»

»Hän se päinvastoin surmasi kapteenini», vastasi luutnantti toiseen tapaan kuin odotin. »Palvelijanne on kuollut, mutta toverini myös.»

»Kapteeni Larolle?» sammalsi mademoiselle, katsoen minuun eikä häneen.

Minä nyökkäsin.

»Miten se on tapahtunut?» kysyi hän.

»Clon syöksi kapteenin ja itsensä sillan yläpuolella vesikuiluun», ilmoitin hänelle.

Hän huudahti tukahtuneesti kauhusta ja seisoi siinä hiljaa, mutta hänen huulensa liikkuivat, ja luullakseni hän rukoili Clonin puolesta, vaikka hän olikin hugenotti. Olin sillä välin tehnyt levottomuutta herättävän havainnon. Kersantin kädessä heiluvan savuavan lyhdyn valossa, joka milloin osui kivipenkille, milloin sen yläpuolella olevaan rosoiseen seinään, näin siinä, missä mademoisellen käsi oli levännyt hänen istuessaan pimeässä, kuunnellen, odottaen ja mieli täynnä tuskaa, liemiruukun. Hänen vieressään, tällä paikalla… sehän oli selvä todiste, ja nyt vapisin pelosta, että luutnantti tai kersantti huomaisi sen. Silloin unohdin sen takia kaiken muun. Luutnantti puhui, ja hänen äänensä kuulosti kuoleman tuomiolta. Kurkkuni kuivui sitä kuunnellessani, ja kieleni takertui kitalakeen. Yritin katsoa mademoiselleen, mutta en voinut.

»Kapteeni on tosin kuollut», sanoi hän yrmeästi, »mutta muita on elossa, ja teidän luvallanne, mademoiselle, lausun eräästä heistä muutaman sanan. Olen kuullut tämän hienon herran, joka on teidän ystävänne, lörpöttelevän aika lailla asioita. Viimeisten neljänkolmatta tunnin kuluessa hän ei ole sanonut muuta kuin: 'Teidän pitää!' ja 'Te ette saa!' Hän tuli teidän puolestanne ja piti hyvin mahtavaa ääntä, koska me olimme antaneet mykälle palvelijallenne muutamia sivalluksia ruoskasta. Hän nimitteli meitä eläimiksi ja hirviöiksi, ja jollei häntä olisi ollut, olisi minun ystäväni kenties vielä hengissä. Mutta kun hän muutama minuutti sitten sanoi — tuo hornan hylkimys! — että ystäväni kuolema ilahdutti, häntä, silloin päätin itsekseni, että minunkin pitää kerran saada ilahtua hänen vastoinkäymisestään — ja sen aion nyt toimittaa.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi mademoiselle. »Jos luulette, että voitte tehdä minut vihamieliseksi tälle miehelle…»

»Sen juuri aion saada aikaan! Ja vielä vähän enemmänkin!» vastasi hän.

»Tuhlaatte sanojanne suotta», sanoi mademoiselle.

»Odottakaa… odottakaa, mademoiselle, kunnes olette kuullut, mitä minulla on sanottavaa», pyysi luutnantti. »Minä vannon, että jos milloinkaan on alhainen roisto, kurja ja kehno vakooja polkenut tätä maata, niin juuri hän! Ja minä tahdon paljastaa hänet. Teidän pitää tulla vakuutetuksi omin silmin ja korvin. Minä en ole turhanherkkä, mutta en sentään suostuisi syömään, juomaan tai istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan. Mieluummin olisin kiitollisuudenvelassa halvimmalle huoville omassa osastossani kuin hänelle. Niin olisin, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!»

Luutnantti käännähti koroillaan ja sylkäisi maahan.

X luku

Vangitseminen

Nyt se oli tullut, enkä nähnyt mitään pakotietä. Kersantti seisoi välissämme, enkä siis voinut antaa hänelle kuolettavaa iskua. Enkä saanut hiiskutuksi sanaakaan. Monen monituiset kerrat olin levottomana mietiskellyt miten ilmaista salaisuuteni mademoisellelle — mitä sanoisin ja mitä hän siitä ajattelisi. Mutta ajatuksissani oli tämä tunnustus aina ollut vapaaehtoisena tekona, minä itse olin aina ollut paljastajana ja hän kuuntelijana, yksinään; ja tässä vapaaehtoisuudessa ja kahdenkeskisyydessä oli ollut jotakin nöyryytyksen lievennystä. Mutta tässä — tässä ei tullut kysymykseen mitään vapaaehtoisuutta minun taholtani, mitään tuttavallista yksinäisyyttä, mitään muuta kuin häpeää. Ja siksi seisoin vaiti syylliseksi todistettuna, mykistyneenä hänen silmiensä edessä — ihan sellaisena kuin olin.

Mutta jos mikään olisi voinut antaa minulle voimaa, sai sen aikaan hänen äänensä, kun hän vastasi luutnantille.

»Jatkakaa, hyvä herra», sanoi hän rauhallisesti; »sitä pikemmin saatte puhuneeksi loppuun.»

»Te ette usko minua?» vastasi luutnantti. »Mutta katsokaahan häntä toki! Katsokaa häntä! Jos hävyntunto on kuuna päivänä…»

»Hyvä herra», sanoi hän kiivaasti — minuun katsahtamattakaan —, »minä olen itse häpeissäni.»

»Mutta te ette kuuntele minua», huudahti luutnantti tulistuneena. »Hänen nimensäkään ei ole hänen omansa! Hän ei ole nimeltään de Barthe. Hän on Berault, peluri, kaksintaistelija, tappelupukari. Jos te…»

Taaskin mademoiselle keskeytti luutnantin.

»Sen tiedän», huomautti hän kylmäkiskoisesti. »Minä tiedän kaikki, ja jollei teillä ole enempää sanottavaa minulle, niin voitte mennä. Menkää!» pitkitti hän määrätöntä suuttumusta ilmaisevalla äänellä. »Tyytykää siihen, että olette ansainnut minun halveksimiseni ja inhoni.»

Luutnantti näytti hetkiseksi nolostuneelta. Sitten hän puhkesi voitonriemuiseen vahingoniloon:

»Niin, mutta minulla on enemmän sanottavaa! Minä unohdin, että te vähät välitätte tästä. Minä unohdin, että tappelupukarilla on aina naiset puolellaan. Mutta minulla on enemmän sanottavaa. Tiedättekö myöskin, että hän on kardinaalin palkkaama!? Tiedättekö, että hän on täällä samalla asialla, joka on meidätkin tänne tuonut — vangitsemassa herra de Cocheforêtia! Tiedättekö, että meidän ryhtyessämme työhön avoimesti ja soturin tavoin hänen pyrintönään on kiemurrella teidän luottamukseenne, mielistelyllä päästä madamen uskotuksi, kuunnella ovellanne, seurata askeleitanne, tarkata huultenne liikkeitä, vakoilla teitä, kunnes kavallatte itsenne ja hänen etsimänsä miehen? Tiedättekö tämän… ja tiedättekö, että kaikki hänen osanottonsa on valhetta, mademoiselle? Hänen apunsa ainoastaan salaisuuden urkkimista? Hänen päämääränsä verirahojen saanti… verirahojen! Ja jos epäilette minua, jos tarvitsette todisteita, niin katsokaa häntä. Minä sanon vain: katsokaa häntä!»

Ja se hänen sieti sanoakin, sillä minä seisoin siinä vielä äänettömänä, kumarruksissa ja epätoivoissani, kalpeana raivosta. Mutta mademoiselle ei katsonut minuun; hänen silmänsä tähtäsivät tiukasti luutnanttia.

»Oletteko lopettanut?» sanoi hän.

»Lopettanutko?» änkytti toinen; mademoisellen sanat ja sävy palauttivat hänen malttinsa. »Lopettanut? Kyllä, jos uskotte minua.»

»Sitä en tee», vastasi mademoiselle ylpeästi. »Jos siinä on kaikki, mitä teillä on sanomista, niin keskustelumme on lopussa. Minä en usko teitä.»

»Sanokaa minulle sitten yksi seikka», pyysi luutnantti oltuaan hetkisen hämmästyksissään vaiti. »Vastatkaa minulle tähän! Jos hän ei olisi meidän puolellamme, niin miksi luulette meidän sallineen hänen oleskella epäillyssä talossa, kiusoitella ja vastustaa meitä, kohdella meitä raakamaisesti ja asettua teidän puolellenne joka päivä ja hetki?»

»Hänellä on miekkansa», vastasi toinen ylvään halveksivasti.

»Mille diables!» kiljaisi luutnantti ja näpsäytti sormiansa raivoissaan. »Palttua annan hänen miekalleen! Syynä oli hänen kardinaalilta saamansa valtakirja, sanon minä, ja koska hänellä oli yhtä suuri valta kuin meilläkin. Meidän ei auttanut menetellä toisin.»

»Ja jos niin on asia, herraseni, niin miksi annatte hänet nyt ilmi!»

Se sattui häneen, ja hän mutisi kirouksen partaansa.

»Teidän täytyy olla mieletön!» sanoi hän tuijottaen mademoiselleen. »Ettekö näe, että mies on juuri sellainen, joksi hänet kuvaan? Katsokaa häntä, katsokaa häntä, sanon! Kuunnelkaa häntä! Onko hänellä sanaakaan vastaukseksi?»

Mutta kuitenkaan ei mademoiselle katsonut minuun.

»On myöhä», vastasi hän kylmäkiskoisesti. »Ja minä en voi oikein hyvin. Jos olette lopettanut — oikein puhunut suunne puhtaaksi — niin lienette hyvä ja jätätte minut yksin.»

Sanaakaan enää virkkamatta, hänen järkähtämättömyytensä voittamana, luutnantti kumarsi hänelle, antoi kersantille käskyn, kääntyi ja marssi pois pitkin kujaa. Kersantti seurasi häntä, heilutellen Iyhtyään. Ja me jäimme kahden. Sammakot kurnuttivat lammikossa, yölepakko kierteli yläpuolellamme, linna, puutarha, kaikki oli pimeyden verhossa ja hiljaisena kuten sinä yönä, jona olin tullut sinne ensi kerran.

Ja Jumala suokoon, etten milloinkaan olisi tullut! Se oli sydämeni hartain toivomus. Jospa en milloinkaan olisi nähnyt tätä naista, jonka jalous ja usko olivat minulle alituisena häpeämisen aiheena, omantunnon kipuna, joka aina hänen edessään seisoessani leimasi minut mitä herjaavimmin ja inhoittavimmin nimityksin. Miehellä, joka juuri oli mennyt ja joka kuitenkin oli ainoastaan tavallinen kansan mies, raaka sotilas, harjoituskone, oli ollut selvä käsitys hänelläkin minun halpamaisuudestani, ja hän oli tavannut sanoja sen paljastamiseksi. Mitä sanookaan hän, kun totuus ilmenee hänelle? Mihin valoon joudun hänen silmissään? Mitä hän ajattelee minusta kaikkina tulevaisina vuosina?

Ja nyt? Mitä hän ajatteli nyt, tällä hetkellä, kun hän seisoi hiljaisena ja mietteissään kivipenkin luona, tummana hahmona, kasvot minusta poispäin käännettyinä?

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings