Lönnrotin alkulause.

Laulu on ihmisellä ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, kun tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. Semmoisia sydämen liikutuksia ovat erittäinkin

ilo

ja

huoli

(suru), jonka tähden myös laulut enimmiten jakauvat kahteen pääosaan,

ilosempiin

ja

huolellisempiin

. On kyllä muissakin tiloissa laulu välistä syntyvä ja sopiva, ei kuitenkaan niin kuin näissä kahdessa.

Sitä kansaa ei kyllä löydy taivaan kannen alla, joka laulua ei tuntisi ja rakastaisi. Se ei pelkää lumia eikä pakkasia Lapin pohjaisilla tuntureilla, ei kuumuutta ja hellettä Afrikan eteläisessä, ihonkin mustaksi polttavassa päivässä. Amerikan villien seassa on sillä yhtähyvin kuin Europan enimmästiki sivistyneissä seuroissa, viivyntänsä herrojen hoveissa kuin talonpoikien tuvissa, elonsa kuningasten korkioissa saleissa kuin orjien mataloissa majoissa, käyntinsä onnellisten huvemmilla tiloilla kuin vanginki luona kahleissansa.

Mutta vaikka onki laulu kaikille tuttu ja rakas, niin kuitenki havataan joku erotus siinä asiassa, että yhdelle on laulu mielusampi kuin toiselle, luonnistuu yhdelle paremmin kuin toiselle. Niin erinäisten ihmisten välillä, niin kokonaisten kansakuntienki. Tämä erotus tulee sekä muista syistä, että itsekunki osasta eli onnesta, mielenlaadusta ja muusta olosta. Samate kuin yksinäisillä ihmisillä, niin on kokonaisilla kansoillaki suuri erotus näissä asioissa. Yksi rakastaa sotaa ja liikkuvaisuutta, toinen rauhaa ja kotoista elämätä, yksi sortaa, toista sorretaan, yksi on onnellisempi mielestään ja iloinen, toinen onnettomampi ja huolellinen. Laulun sanotaan olevan taivaasta kotoisin ja täältä usein sinne kotimaahansa jälle ikävöitsevän. Jonkun ajan maallisia iloja kaivannut ja kokenut niillä muiston entisestä taivaallisesta riemustansa peittää, sitä ei kuitenkaan voi täydellisesti, havaitsee vierahaisuutensa täällä, alkaa huolta ja tungeksen huolellisten seuroihin, niinkuin muutki huolelliset ja vähäonniset mielellään elävät toisten semmoisten kanssa. Tämän havaitsi tyttöki muinen. Lapsempana oli käynyt laulukoulua muutaman akan luona ja punasen lankakerän sekä paitapalttinan akalle palkasta antanut. Mutta jälkeenpäin, kun vuosia lisäytyi, varsi korkeni ja huolet eneni, jopa tuli lauluja tytölle, kun ilmasta työntäen, ettei kyllä enää opettajata tarvittu. Silloinpa entistä aikaansa muistellen lauloiki:

"Anna akka rätsinäni, Työnnä pois punakeräni! On jo virttä neuomatta, Sekä saamatta sanoja; Kyllä huoli virttä tuopi, Kaiho kantavi sanoja, Mure muita lausehia, Mieliala arveloita."

Kuinka ovatki ystäviä toinen toisellensa surullinen mieli ja laulu, siitä lausutaan monessa muussaki kohti vanhoissa runolauluissa, esimerkiksi seuraavillaki sanoilla:

Kuka kuuli laulavani, Luuli olutta juoneheni, Taaria tavanneheni. _ _ _ _ _ _ _ _ En laula olven halulla, Enkä taarin tarpehella— Laulan hoikka huolissani, Ikävissäni iloitsen, Panen pakkopäivissäni. _ _ _ _ _ _ _ _ Luotu on lintu lentämähän, Humalainen huutamahan, Vaivainen vaeltamahan, Huolellinen laulamahan. _ _ _ _ _ _ _ _ Mistä tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen?— Tuosta tunnen huolellisen, Arvoan alasen mielen: Huolellinen laulelevi, Huoleton huhuelevi.

Olkoon tämä sanottu joksiki mietinnöksi, minkätähden Suomen kansa niin muinaisaikaan kuin nykyäänkin on yli monen muun kansan lauluihin harrastunut. Mutta jos on muutaki syytä tähän lauluhartauteen, niin ei saa unohtaa itseä kieltä, joka sanainsa sujuvaisuudella sitä paljoki puolustaa. Vanhanaikaiset laulut (runot) käyvät kaikki tavallisen runomitan jälkeen, nykysempinä aikoina on ruvettu muihinki tapoihin lauluja sovittelemaan. Kuka ei ole kuullut lauluja:

Ei ole ajat enää niinkuin oli ennen--Minun kultani kaukana kukkuu--Nuori mies tuli vierailta mailta--Voi minä, voi minä, vaivainen poika--Minä seisoin korkialla vuorella--Sinua sydämestäni minä aina

--Kuka ei myös tunne, että ne kaikki lauletaan eri tavallansa ja eri nuoteilla, ei yksikään vanhan runon tapaan? Onki nykyaikoina paljo semmoisia sekä kehnompia että parempia lauluja maassa, liiatenki rantamailla ja Hämeessä. Kehnommallaki niistä on joku arvo kielensä vuoksi, sillä useinkin tavataan lauluissa uusia sanoja ja sananparsia, jotka niistä paremmin kuin millään muulla tavalla levenevät yhteisen kielen hyödyksi. Ei ainoasti sentähden, mutta toisestaki syystä, siitä nimittäin, että niitä laulellaan pian yli koko Suomenmaan ja että kielemme niihin on luonnostansa hyvin taipusa, panemme tähän jälkeen muutamia lauluja. Koska näiden lauluin kahdessa erivärsyssä loppusanat aina vastaavat toinen toista ja koska ne ovat kansan, ei oppinutten tekoa, niin sopii niistä oppinuttenki nähdä ja hyväkseen käyttää, mitä kansa sellaiseen sanavastuuseen eli riimiin vaatii. On kyllä Karjalasta ja Savon maalta näitä jälkeenseuraavia koottu, mutta muistelemmapa niitä ennen Turun puolella, Uudellamaalla ja Hämeessä kuullemme laulettavan pian samoilla sanoilla. Enimmäksi osaksi ovat ne poikien ja tyttöjen yhteisiä lauluja, joilla huvittelevat töissänsä sekä kotona että ulkosalla, ilmoittelevat salasia ajatuksiansa ja muita mielijuohtoja, kamppailevat toinen toisensa kanssa j.n.e. Usein syntyvät ja menettyvät samassa; toisia muistellaan jälkeenpäin joko somuutensa tähden eli muusta syystä. Kun enimmästi lauhakin värsyn yksi, toisen toinen, niin niillä on harvon sitäkään järjestystä keskenänsä, johon niitä seuraavissa lehdissä koemma sommitella.

(Mehiläinen 1839 ss. 19-22).