SIKAMAINEN KERTOMUS.

Öhr, öhr… pani sika jyystäissään lyhyttä nurmea maantien ojan reunasta. Öhr, öhr… pani se aina vähän ajan päästä ja ajatteli että lyhyttähän tämä on, mutta suuhunpa tuosta saa… se on väkevämpää kuin tuolla metsässä… öhr… kun tästä saisi mahaansa — eipä se muuta tahtonut eikä toivonut… öhr, öhr…

Tuolta tulee pieni poika äitinsä kanssa… jokohan viskaa kivellä? Kärsänsä piti sika maata vasten ja katsoi kulmainsa alta. Vaan kohta piti röhkien ja öyhkyen hypätä ojan toiselle puolen, kun poika otti kiven käteensä.

— Elä visko toisten sikoja, mitä sinä! kielsi äiti, mutta poika oli jo ennättänyt viskata ja sika sai tyytyä siihen että kivi kävi sen luiseen takajalkaan niin että napsahti.

Eikä auttanut sanominen mitään. Ei pannut enää kärsääkään maata vasten yhteen kohti eikä kulmiensa alta katsonut ja sitte tonkaissut poikaan päin kärsällään tavoittaakseen torahampaallaan pojan jalkoja… Vaan eihän niin paljon pahaa saa tehdä yhdellä kertaa eläin, joka on täydellisesti ihmisen vallassa, jonka hän tappaa kuin tahtoo ja pistää poskeensa. Jos kuin mieli tekisi, niin ei saa tehdä pahaa pienelle pojallekaan, tekipä hän mitä tahansa — pitää tyytyä, vaikkei olisi tuon pojan talon sikakaan eikä likimailtakaan; hän kuuluu kerran samaan ihmissukuun, hänelle ei saa tehdä pahaa sika, sillä sika on sika ja se on luontokappale.

— Ei pidä härnätä sikoja, ne torahampaallaan viileksivät mahan halki, jos päälle tulevat, tuntui äiti mennessään sanovan pojalleen.

— Ei te utkalla, minä kun otan oikein iton kiven ja tillä kun minä vitkaan oikein, niin että te vinkuu ja juoktee pakoon.

— Vaan entä jos sieltä metsästä törmäisi uudestaan, ettet tietäisikään? Sika jos kiertäisi ja tulisi takaa päin päälle.

— Ei te tule, kun minä ten mettään ajan, niin te juotta lötkittää vetakkoon ja tieltä kattoo, vaan ei utkalla. Jot utkaltaiti, niin minä ottatin tuulemman kiven ja vitkaitin kuolijaakti. —

Vihataanhan sitä vierasta sikaa… Vaan mitenhän olisi käynyt, jos olisi poika ollut sian kanssa kahden kesken?

Sika röhki vain ja söi toiselta puolen ojaa, kun toiselta pois ajettiin.

Öhr, öhr… pitäispä mennä sinne pellon aidan taakse, jos siellä olisi enemmän… vaan onhan tuota tässäkin… nurmea… lyhyttä… tässä… ja aina narskautti sika terävillä etuhampaillaan heinän juuresta poikki, otti sen kulmikkaalla alahuulellaan ja kielellään tarkasti hammasten väliin. Siinä yhä söi ja röhki. Kenenhän lie ollutkaan sika?

Kulki vähän matkaa, jo tonkasi kärsällään… tokko löytyy mitään? — Ei mitään. Tonkasi toisen kerran, kolmannen, tonkasi montakin kertaa ja haisteli sieramillaan. Viimein löysi jotain juurta, vai mitä lie ollut, ja tavotti sen suuhunsa, kun sen syötäväksi tunsi.

Sillä lailla käänteli sika kärsällään nurmikkoa. Laihanlainen se oli, vaan kuitenkin hyvässä lihassa muihin eläimiin nähden — milloinkapa sika hyvin laihaksi päässee? Se oli korkeajalkainen ja pitkäruumiinen, ohutkärsäinen maalaissika, joka jaksaa juostakin pitkät taipaleet hengästymättä. Hyvissä se olikin voimissa, kärsä terve ja tukeva, ei nuhaa ollut sieramissa, ei tekohampaita, eikä huuletkaan ahavoittuneet ollenkaan, vaikka ne toisen kerran märässä myyräästävät, toisen kerran päiväpaisteessa aivan kuiviksi kovettuvat. — Mutta se ei olekaan mitään "rania" se nahka, jota sian huuliin on pantu, ja kärsään tarvitaan vielä parempaa: sen pitää olla lujaa kuin pohjanahka ja pehmeää kuin paras vasikan nahka.

Tuli siihen toinenkin sika, löysipä se, vaikka toinen koetti eksyttää. Ei sitä näkynyt mistä se tuli, siihen se vaan ilmestyi ilman mitään muita mutkia, jyysti nurmea ja röhki… vuoroon ne kumpikin röhkivät toisilleen. Meni sitte toinenkin nurmea tonkimaan toisen kanssa, ja vuoroon siinä röhkivät ja tonkivat. Ei toinenkaan huolinut olla vihanen toiselle, vaikka se tuli kysymättä hänen kynnökselleen, sille paikalle, jonka toinen oli löytänyt suurella vaivalla ja haistelemisen pakolla — sieramiaan oli pitänyt hyvin pienennellä ja suurennella väliin…

Ei siitä paljoa lähde tuommoisesta; arvaahan tuon paljoko siitä lähtee, jota ovat mahtaneet jo toisetkin tonkia aikoinaan.

Uhr, uhr, uhrrii, uhrrii… rupesi toinen valittamaan ja tonkasi välistä äkäsesti, ja muuttautui paikasta toiseen. Samoin rupesi toinenkin tekemään vähän ajan perästä, ja sitte ne yhdessä valittivat saatavain vähyyttä ja mahtoivat kiukuta luojaansa vastaan. Kun yhteen sattuivat ajamaan, niin tonkasi toinen toistaan — molemmat olivat pahalla tuulella.

Kun siinä nurkuivat, kuin hävinneet herrat, olevia oloja, sillä vatsa tuntui sangen tyhjältä, niin muistivat että on se allas siellä kujan luona pihan aitovieressä… jos tuo ei olisi tyhjä… täytyy lähteä katsomaan eikö akat olisi heittäneet jotain makuvesiä siihen. Voi kuin siinä onkin makoista välistä! Kun se on oikein hapanta, niin se maistaa ihan imelälle. Ja sika maiskutti suutaan, ja kun toinen näki mikä toisella oli mielessä, maiskutti sekin suutaan. Ja herkesivät vähäksi aikaa vinkumasta.

Kohta rupesivat uudestaan, vinkuivat ja kulkivat pitkin maantietä, välistä keskeltä, välistä laidoille mennen ja haistelivat tien vieruksia. Mutta ei mikään maittanut. Tulivat tiehaaraan ja kääntyivät pihaan, jopa vähä juoksivatkin, kun oli tie pitkä, ja juostessaan vinkuivat ja ärriä sanoivat myötäänsä, välistä vain vetivät pitkää voivotusta. — Sian puheessahan onkin joka kirjaimen mukana kurkusta tuleva ärrä varustettuna, eikä äkkinäinen muuta eroitakaan.

Nälkä on vastuksena kaikilla luoduilla, ehkä enin sijoilla. Juosten ja valittaen ne tulivat kujaan ja köpittivät siitä altaalleen, nuuskivat sitä, mutta eivät löytäneet mitään — vähä märkänä oli vain altaan pohja, ei muuta. Siinä pääsi valitushuuto sydämen pohjasta — eli oikeastaan mahan pohjasta, sillä maha se naukui ja vaati lisää — vähä oli tullut omalla hankinnalla, ja toivoivat saavansa yhdestä koosta. Mutta voi! ei tule hartain toivokaan aina täytetyksi.

Mikä sen on juomisen vienyt? Meneehän nuo tuohon panneet, vaan mikä lie käynyt omin lupinsa ottamassa? — Perhanat, vieraat siat ovat käyneet!… vaan minkäpä sille taitaa… suuri lauma niitä näkyy olevan. Ja suurempi pääsi valitushuuto, joka kaikui kujan seiniin ja kuului ympäri pihaa, vaan siitä ei kukaan huolinut. Kulki pihalla lapsia, mutta ne eivät olleet tietäkseenkään. Kulki siitä aikaisiakin, ei vain kulkenut se oikea, joka aina antaa… missähän lie ollut, kun ei näkynyt?

Isot siat siellä vinkuivat ulko-aituuksessa ja kävelivät edestakaisin. Katsoivat aidan raosta piha-aituukseen… olisihan siellä nurmea. Katsoivat pikkusikain allasta, mutta niille oli arvattu laittaa niin pienet reiät aitaan, ettei suurten sikain päät mahtuneet.

Siinä olivat pienetkin siat pehkuissa. Suuret menivät kanssa ja aikoivat ruveta pehkuihin, mutta muistivat ettei mahalla naukuvalla ole hyvä pehkuissa olla, ja työkkäsivät kärsällään pieniä porsaita, jotka vinkasivat vähän. Sitten menivät suuret siat vierasten sikain luo ja uhittelivat niitä, katsoivat kulmainsa alta ja puhuivat vähä toisellaista kieltä: hrwah, hrwah, vah… mutta vieraat siat eivät olleet millänsäkään. Niitä oli niin paljon.

Kun ei valitukset auttaneet eikä vieraatkaan siat pois lähteneet, menivät suuret siat vaikeroiden pitkin tietä pois päin… ei enää kestänyt nälkää ruohottomassa kujassa. Vaikeroiden ja haikealla mielellä ne yhä kulkivat aitoviertä varaseipäitten alatse. Kulkivat jo metsänkin sisään aitovartta myöten. Tulivat aidan nurkkaukseen ja tonkasivat vähä kärsällään… eipä se ollutkaan niin helpossa kuin ennen… olihan siitä aina väliin päästy.

Yhdestä tuumin alkoivat ryskyttää aidan nurkkausta… kylläpä se oli lujassa! Vihan väessä työkkäsivät ai'asta kärsällään ylöspäin… ja se liikahti, solahti oikein ylös vitakseen asti. Siihen tuli jo iso reikä. Ei oikein vielä mahtunut, piti suurentaa. Helposti se sitten suurenee, kun on kerran alkua, ja kohta pakkautumassa olikin sika aidan raosta ja sen perästä toinen.

Nytpäs tuli hyvä ruokamaa, siitähän vähän sai tyhjään mahaansa. Oli kai siinä nyt nyhtämistä, eikä sitä tarvitsekaan niin jyystää kuin maantien vierestä. Eteenpäin piti kuitenkin mennä — ei malttanut yhdessä kohti — ja lahmata mennessään ja aina haukata pala paikasta, toinen toisesta. Ylämäkeä se oli ja piti päästä mäen päälle ja sieltä laskeutua alas ja mennä vain eteenpäin niin pitkälti kuin pääsee.

— Siat on laihossa, huutaa pieni poika, joka oli tuvan seinämällä mullassa istumassa.

— Mene ajamaan pois! huusi hätäisesti toinen kovempi ääni.

— Enkä mene, sanoi poika ja leikitteli vain mullassa.

— Menkää, menkää ajamaan, joko ne taas on nuo siat… ne ne vasta vastuksen tekivät… ei ole tullut annetuksi ruokaa, hommasi emäntä.

— Ei siinä muuta kuin keväästä oppivat ja sitte niistä on koko kesäksi vastus, väitti karjapiika, joka niille aina ruokaa vei käsipuolessaan. — Nuo miehet kun niin huonosti aitoja katsovat, niin meneväthän ne, kun kerran oppivat; ei siinä pidä mikään.

— Kyllä aitoja katsotaan, mutta eihän niitä mikään ennätä kaikkia korjata, kun aina paikalla lumien lähdettyä irti laskevat nuo röhnikkäät, puolusti siihen tullut isäntä miehiään… Eikö niitä saattaisi pitää kiini sen aikaa kuin ennättäisi saada aidat katsotuksi?

— Tekeehän niitä mieli laskemaan, sanoi emäntä siihen ja käski tytön mennä sikoja pois ajamaan. Mene sinä Tiina toveriksi, ei se itsekseen tuo tyttö…

— Kyllä minä teille, mokomat röhkyt, annan kyytiä toisen laihopellosta! — syövät kaikki puhtaaksi ja sotkevat, sen siat… jos minä teidät tapaan… kiivasteli isäntä.

Ja kaikki kolme lähtivät sikoja ajamaan pois ohralaihosta.

Siat kun näkivät joukon juoksevan, röhkäsivät kerran toisilleen ja läksivät laukkaamaan pitkin peltoa.

— Mene Tiina eteen, niin ajetaan pihan kautta pois… kyllä minä teille sen köyryselät!… hönkyi isäntä ja juoksi pitkin peltoa että multa pölisi.

Siat saatiin käännytetyksi ja mennä kupittivat jälekkäin piertanoa myöten pihaan päin, mutta solalta eivät lähteneetkään, menivät sivu ja uudestaan pellolle toiselle suunnalle. Sieltä aiottiin ne ajaa samasta reiästä, josta olivat tulleetkin, mutta ei sika koskaan samasta reiästä mahdu. Ja niin piti jatkaa matkaa eteen päin.

Siellä ne kolmen hengen hätyyttäminä juoksivat ja tunkivat, kun ei kiire ollut. Mutta laukalla ja röhkien piti mennä, kun isäntä kepin kanssa sorkille oli lyömässä. Meni ne viimein isäntää kylliksi juoksutettuaan hyväntahtoisesti solasta pihaan ja siellä seisottuivat syömään, kun isäntäkin oli jälelle jäänyt.

Emäntä siinä seisoi rappusilla vielä samassa asennossa ja vähän naurahteli.

Pikku poika viskeli kivillä hiekasta, vaan ei osannut sikoihin, jotka vain söivät onnekseen pitkäksi kasvanutta pihanurmea, ja aukaisuttivat itselleen molemmat portit selälleen, siitä vasta läksivät hiljakseen. Vaan pitipä sitte vauhtia vähän lisätä, kun isäntä kepillä selkään joutui hotasemaan portin pielessä. Vinkasi sika ja molemmat rynkäsivät ulko-aitaan.

— Ähäh! saitpas vähä! Kyllä olettekin monta kertaa peltoon ja niittyyn menneet. — Kulkevat aivan valtoineen, missä tahtovat, mutisi sitte isäntä.

— Meneehän ne, kun kerran tottuvat keväästä, ei niitä sitte enää pidä mitkään aidat, vakuutti piika Tiina, joka oli ylpeä sikainsa mahtavuudesta.

— Pitää Tiinan antaa useammin ruokaa; ei pidä kiusata nälällä, niin eihän ne mene, sanoi emäntä.

— Mistäpä minä antanen, kun ei ole? Vähä kai ne paljaasta vedestä täytyvät, kun ei suurusta anneta.

— Minkätähden sitä ei anneta, kun tahdotaan, sanoi emäntä piialleen. Mistä sen tietää miten paljo ne tarvitsevat, kun ei virka mitään?… pitää tahtoa, kun loppuu.

— Kyllä kai minä en osaa ruveta tahtomaan, emäntä kai itse hinkalonsa tietää, miten paljo jauhoja liikenee… enhän minä…

— Menehän nyt ja anna nuille juomista, kun ovat pihasalla; kovin nuo tuntuu vinkuvan, sanoi emäntä ja meni itse tiskasolkkuja katselemaan.

Vähän ajan päästä tulikin Tiina toisessa kädessä juomasankko ja toisella ilmaan hujasi, joka oli merkkinä sioille että tiesivät tulla altaalle. Nousi lautaa myöten aidalle ja huusi: siku, siku, siikuh! kos-kos-kos. Ja siat tulivat vinkuen allastaan nuuskimaan.

— Höss!… ja sikain piti kääntää vielä kärsäänsä vähän altaasta. Silloin kaataa humautti Tiina ruuan siihen ja paikalla törmäsivät siat syödä hoklimaan.

Tiina laski sankon pihan puolelle aitaa ja otti tikun maasta, jolla hämmensi allasta, vaikka siat olisivat tyytyneet ilman sitäkin ja arvelivat että kyllähän siitä olisi saanut. Vaan antoivat kuitenkin hämmentää, niinkuin hyvästi hoidettava herrasväki antaa palvella itseään. Samalla tikulla viskasi Tiina vieraita sikoja, jotka olivat virkailleet siellä ja luuraillen katsoivat tänne päin.

— Höss siat! sanoi Tiina, ottipa suuremman torrakon ja läksi ajamaan niitä.

Törmäten syöksyivät vieraat siat juoksemaan, ymmärsivät ettei heillä näy olevan puolta ollenkaan. Suuret hyökkäsivät edeltä, pienet porsaat perästä piipertivät ja kimakalla äänellä vinkuivat. Joku keskisuuruinen sika oli eksynyt jälkijoukkoon ja karju, harjakset pystyssä ja suutaan laputtaen kovasti, mennä kyörnitti perästä.

Maantielle laukkasivat röhkyen piikatytön edellä, kääntyivät tien suussa alamäen puolelle ja jäivät katsomaan ajajaa. Kun Tiina viskasi torrakon niitten jälkeen, niin röhkäisten syöksyivät kaikki maantien taakse ja seisattuivat vasta metsän laitaan.

Sillä aikaa olivat omat siat syöneet alussa ahneesti, sitte aina tonkaisten allasta ja sieramillaan lurikoiden ruokavedessä, josta maha oli jo täytynyt. Nyt ne vain enää etsivät parhaita paloja — jotain multaista potatin kuorta tai lionnutta homehtuneen leivän kantaa… Parhaat herkut pohjalla.

Parempi on ruoka syömättä kuin painamatta… Kujassa pehkuissa siat yöllä makasivat, mutta siellä ei päivällä ollut hyvä. Piha-aidan vieressä ne olivat levolla silloin, kun siihen hyvästi päivä paistoi.

Nytkin siihen hellitteli ja siihen ne menivätkin, jossa entisiä kuoppuroita oli, tonkivat vähän lisää ja haistelivat… siihenpä köhnähtivät kumpikin vierekkäin kuumaan tuhkaan ja painoivat kärsänsä maahan. Kun huokuivat siinä, niin multa pölähti sieramien edessä.

Siinä ne nyt lepoa nauttivat, toisen pää toisapäin ja välistä ummistivat silmänsä, syvään huoaten oikein mahan pohjasta, että koko ruumis liikahti. Välistä aukenivat silmät ja katsoivat raukeina kulmien alta pitkin maata, vaan ei he viitsineet nostaa päätään ylemmä nähdäkseen, eivätkä viitsineet ajatellakaan mitään, olivat vain. Taas ummistuivat silmät itsestään eivätkä siat viitsineet vastustaa, vaan antoivat unen tulla ja mennä niinkuin sen halutti, ja antoivat hengen kulkea keuhkojen läpi valtoineen.

Aurinko paistoi kuumasti aitaa vasten. Kepeät kärpäset singahtelivat sinne tänne, raskaammat muuten purisivat, tarttuivat sian korvaan kiini, mutta se heilautti sitä kovasti. Tarttuivat toisen korvaan, vaan sekin puisti ne pois. Tekivät uuden rynnäkön ja vielä uuden… viimein ei viitsinyt sika heilauttaa, silloin pääsivät puremaan vähäkarvaista korvaa. Kun ei sika aina viitsinyt heilauttaa korvaansa, kertyi siihen kärpäsiä omin lupinsa ruualle koko rykämä ja purivat niin että veri tihkui. Välistä kun kovin koski entisiin kipeisin rupiin, heilautti sika korvaa, mutta eipä kärpäset siitä paljoa huolineet — jos yhdet irtautui, niin toisia siihen takertui. Tottapa sika lie ajatellut että olkaat, kun ovat… tai ei lie ajatellut mitään.

Pikku porsaat myös makasivat vähän aikaa samassa kuoppurassa ja kärsät toisissaan kiini, mutta eivät kaukaa viitsineet, nousivat pengustamaan multaa, työkkäsivät toistaan kärsällä ja sitte kiehkeroa laukkasivat yhden pyöräyksen ja seisattuivat yhteen kohti, katsoivat toisiinsa ja taas laukahtivat… Ne halusivat liikettä eivätkä olleet vielä sikamaiseen laiskuuteen uppouneet.

Vaan suuret siat eivät siitä huolineet, makasivat vain rauhallisesti, vaikka toiset olisivat päällitse laukanneet.

Mutta suloisessa rauhallisuudessaankin ovat siat arkatuntoisia eläimiä. Jos joku muu paitse kärpänen nykäsee maatessa, niin ne heti hypähtävät… antaa ne harakankin jotenkin paljo tanssia selkänsä päällä. Mutta annas kuin pikku poika tuli kepin kanssa sikain luo ja aidan raosta pisti niitä, niin ne röhkäsivät kovin vihaisesti… ei ne siitä ollenkaan pitäneet semmoisesta.

Nytkin ne hyvin vihaisella äänellä panivat ja nuhtelevasti silmäillen nousivat istuilleen, katselivat korvat pörhöllään ympärilleen, vaan eivät he ketään nähneet, kuin pienet siat yksinänsä. Rupesivat maata jälleen, mutta pian ylös hönkäsivät ja tunkivat kovin, kun poika uudelleen heitä pisti. Ja nähtyään pojan keppineen aidan raosta, rynkäsivät seisalleen ja katsoivat tyytymättöminä tämän maailman rauhattomuutta.

Muita ei näkynyt liikkuvaksi eikä häiritseväksi, mutta siinäkin oli kylliksi, uni kaikkosi silmistä. Niin läksivät liikkeelle oikein levänneen näköisinä, hiukan tyytymättöminä alussa. Haukottelivat kapealla suullaan, puistivat päätään ja maistelivat suutaan. Siitä muuttui heidän ryhtinsä vähemmän uhkaavaksi ja lähtivät kävelemään.

Olisi siinä ollut syötävätä nurmea aivan aidan seipäissä kiini, mutta eihän tuota nyt… uuih huih huih huih!… Menivät siitä eteenpäin pitkin tietä, kääntyivät hiljakseen tien suussa alamäen puolelle maantiellä. Tien vierusta olivat kulkeneet ja ojan reunusta nytkin astuivat alas mäkeä.

Mäen alla notkossa pudottautuivat ojaan, johon oli säilynyt sateisilta ajoilta vähä veden tähteitä. Se oli mieleistä, kun eivät olleet saaneet kylpeä moneen aikaan ja kovin kuumenti nahkaa, jotta se tinki kovaksi rajautumaan, niinkuin huonosti parkitusta nahkasta tehdyt kengät.

Siinä paikassa oli entisiä kuoppuroita ja oikein pehmeää savea ja melkein läpi kesän näkyvä vesi. Siihenpä oli hyvä köllähtää varia pintaansa jähdyttämään ja hieromaan kylkiään pehmeään saveen… olipa terveellistä tämä kylpy ja hyvälle se tuntui. Se vain oli vähä vaillinaista ettei ollut huuhdevettä varustettu, vaikka tämä oli vakituinen ja yleinen kylpypaikka, jossa muutkin siat tavallisesti kävivät sivu kulkiessaan itseään kylvettämässä… jos lie joskus joku ihmisenkin niminen…

Se on tavallista että saunaan mennään mustana ja tullaan sieltä valkeana takaisin, mutta sikain laita on tavallisesti päinvastoin. Mustanharmaina ne sieltä aikainsa perästä kömpivät ylös, karvat riippuivat savisina ja vettä valui mahan alta, kun eivät olleet muistaneet pyyhkiä itseään.

Sillä lailla ne läksivät maantietä pitkin kulkemaan eteenpäin eivätkä olisi metsään menneet, vaikka olisi keisari vastaan tullut. Jo oli kaikki pahat mieletkin huuhtoutuneet vesilätäkköön ja tyytyväisinä ne muuttelivat jalkojaan pölyisellä maantiellä. Rupesivat siinä ruokaa narskuttamaan kulkiessaan… syödä piti, syödä piti, vaikka sota syttyisi. — — — Kirkonmäellä oli väkevää ruohoa, sitä oli kirkkoväki tallannut. Siinä oli viimekin sunnuntaina, kun sivu kulkivat ja kävivät kirkkomiesten kärriä kurkalta haistelemassa, istunut piirissä tyttöjä koreat alushameet ja rantuiset sukat näkyvissä ja poikia siinä ympärillä heitä naurattamassa, sillä aikaa kun kirkosta oli ensin kuulunut veisuuta ja sitte papin ääni jymäkästi varoittaen parannusta tekemään. Vaan ei ne olleet siitä sen enemmän huolineet kuin siat heistä… parempi ja hauskempi tuntui heillä olevan kauniissa päiväpaisteessa puun juurella istua kuin ummehtuneessa kirkossa unisina katsoa totisen näköisen papin uneliaita kuulijoita.

Siitä siat kulkivat nyt tyhjää kirkkomaata, hankasivat kylkeään kirkon portin pylväisiin, toinen toiseen, että ne tulivat aivan savisiksi, kuin jos olisi sivelty oikein sitä varten sen näköisellä maalilla. — Jos suntio sen näki, niin varmaan hänen pyhä intonsa kirkon puolesta olisi käskenyt hänen sikoja isällisesti kurittamaan… kun eivät pidä rajaa enää pahan teolla, tekevät missä sattuvat… pitäisi toki katsoa siksi eteensä, että antaisi edes kirkon portin pielet olla rauhassa ilman toiskertaan maalaamatta. — — — Pappilan pellon aidan vieressä maantien likellä oli pieni multahauta, jonka siat olivat tonkineet omituisekseen. Pengustelivat siinä sivu kulkevat kerjupojatkin aina päiväpaisteessa ja aidan alle päin ne enimmiten kaivelivat samoin kuin siatkin. Sinne aidan alle oli paras kaivaa… totta lie ajatelleet että kyllä iso pappila jaksaa yhden sian särkemät korjata… vähemminpähän perilliset rikastuvat…

Oli siitä kai joku laiska maantien tekijä ottanut muutamia lapiollisia omalle tieosalleen, joka aina tavallisesti näillä seuduin ei ollut huonoa ainoastaan syksyn kevään, vaan kesänsä talvensa läpeensä huolimatta nimismiehen ja siltavoutien erinomaisesta huolimattomuudesta.

Siihen multahautaan oli hyvä köhnähtää päiväpaisteessa, niinkuin sika aina köhnähtää, kun sitä tikulla ruopottelee… ei se viitsi enää pitää huolta jäsenistään, vaan jättää ne toisen toisensa perästä oman onnensa nojaan. Niinpä siat toinen toistaan vasten viimein köhnähtävät siihen.

Kuivaa oli multa ja hyvästi se näytti tarttuneen märkiin rotjakkeihin, kun ne kömpivät sieltä ylös maantielle vähän ajan perästä… nyt ne vasta olivat muistaneet kuivata itseään. Kulkivat eteen päin, väliin syödä toskuttaen lyhyttä nurmea, väliin mennä kyörnittäen suoraan eteenpäin. Muistivatpa käydä välillä aidan nurkkauksia rynnistämässä… Mutta olipas kirkon kylän ukko saanut siksikin sitkeitä vitaksia.

* * * * *

Tulivat siat aikainsa perästä raatarimestari Ranteliinin kodin kohdalle, joka oli aivan maantien vieressä. Siinä oli kaksi lihavaa ja hyvästi voipaa syöttilästä seinän vierustalla makaamassa… olivat kaivaneet syvän kuoppuran aivan ihmisten kulkupaikalle.

Siihen seinään panivat kirkkomiehet aina hevoisensa hakaan kiini, kun isännät eivät malttaneet milloinkaan olla pistäytymättä talossa kahvikupin juomassa, kun siinä oli kaupan niin hyvää kahvia ja mainiota vehnäistä; ja saattipa juoda niinkin, että omasta putelistaan kerman kaatoi sekaan. Pois tullessaan ajoi jokainen tuon kuoppuran yli, että notkahti hellävieterit ja jytkähti miehen ruumis.

Koettivat täyttääkin sitä kuoppuraa, mutta siat sen aina uudestaan penkoivat vuoteekseen ja se tuli kahta epätasaisemmaksi.

Siinä ne nytkin röhnöttivät ja kovin olivat lihavia, niinkuin kirkonkylän siat ainakin, kun on niin lyhyt kirkkomatkakin, ettei ennätä kävellessään laihtua, ja hyvä ruoka syötävänä ja suurusjuoma alituinen juotavana.

Vieraat siat astua vippasivat hienoine sorkkineen tietä myöten, multa karvoihin kuivaneena, ja rupesivat ojan reunalta jyystämään… tuommoisten hoikkain sikain täytyy tarkka huoli syönnistään pitää, jos mielivät elää tyytyväisinä. Mutta talon siat olivat vasta syöneet pitkästä altaastaan, joka aina siksi aikaa nostettiin ulkopuolelle piha-aitaa siihen laudan viereen, jota myöten aidan yli pihaan kuletaan.

Tyhjänä se nyt oli siinä, mutta siatpa olivat täynnä. Ne eivät paljoa viitsineet liikkua, syötyäänkin vain siirtyivät pikkuisen matkaa vakituiseen kuoppaansa, johon köllähtivät katsomaan sivu ajavia.

Nytpä siitä sattuikin ajamaan Leipämäen itramahainen isäntä, joka näyttää paljoa sikamaisemmalta yksinään kuin nämä raatarin kaksi muhkeaa sikaa yhteensä. Sillä ne kaiken lihavuutensa ohessakin ovat paljoa laihemman näköisiä kuin esimerkiksi itse raatarimestari Nikolaus Ranteliin ja hänen mataminsa, jotka tällä paikalla ovat asuneet siitä pitäin, kun lihomaan rupesivat… elikkä toisin sanoin rupesivat lihomaan siitä pitäin, kun tälle paikalle asettuivat ja alkoivat töitään yhdessä kohti toimitella.

Kyllähän raatarimestari Nikolausta käyttivät pitäjäälläkin ompelemassa, vaan siitä ei ole kuin yllykettä, kun reestä rekeen astuu ja hyvällä ruualla pidetään. Siitä se ei kuin yltyy, ja matami aina tultua nauraa hyllyttelee että ei se tuo ukko kuin paisuu vain tuolla pitäjäällä… niinköhän hyvänä pitänevät?

— Pitäähän ne toki! sanoo ja silloin muistaa että hänen ukkonsa on pitäjään parhaimpia mestaria. Eikä hänen tekemät vaatteet tule milloinkaan pieniksi, hän arvaa pienille pojillekin ne niin kasvun varalla tehdä.

Tavallisen ikkunansa ääressä hän nytkin ompelee, jossa hän on aina ennenkin… ja lihava naama näkyy paahtuneen ikkunan ruudun läpi. — Outo luulisi että siellä on talon kolmas sika, ja jos oikein tarkalla silmällä mittaa, niin saattaapa se suurimmaksi koituakin… vaikkei suinkaan saata sitä sanoa että raatari Nikolaus ottaa liika suuret palkat vaatekappaleelta, siihen nähden kun ne ovat niin suuriksi tehtyjä.

— Jopahan taas ovat kaivaneet kuopan tuohon, sanoi heidän tyttärensä toisesta kamarista katsoen, eipähän siitä ole apua… se pitää olla kumma paikka, ettei ne osaa mennä muuanne!

— Minnekäpä ne… keskeytti ukko seisauttaen oikein ompelukoneensa käynnistä.

— Vaikka minne muuanne, mutta ei ihmisten ikkunain eteen… siinä ne luhjottaa… ja sitte kun tulee ajavia, niin eihän siihen käy ajaminen…

— Ajakoot toiseen kohti.

— Niin ajakoot… saattaahan sitä sanoa. Mutta kun ovat kaivelleet kuoppia joka paikkaan… tekisi nuille pahnan jonkulaisen eikä antaisi…

— Sitäpä minä olen jo monasti sanonut että tekisi jonkulaista kommakkota heille, sanoi matami tullen siihen kyökistä ja kahvikuppia kuivaten pyörittelemällä sitä pyyhkeesen.

— Mihinkäpä sen tässä tekee, morahti hän itse ompeluksen taas keskeyttäen ja kääntyi oikein heihin päin. Tehkää jos kykenette!… ei suinkaan tähän maantielle saa ruveta rötöstämään… mitä se olisi semmoinen?… ja sitte pihan taakse ei pääse, jos ei erityistä tietä laita. Vaan eihän tässä ole tilaa, eikähän tässä kaikkia ennätä yhtaikaa. — Vaikka ei siinä näyttänyt kotvilleen tehdyn mitään uutta erikseenkään.

— Niinhän se on sattunut pahasti tämä mei'än paikka… muitten jalkoihin aivan, sanoi matami.

— Ei kai kohta uskalla laitella mitään kukkia eikä kasvia tuohon, jossa vähän tilkkua olisi, kun aitakin on niin huonon näköinen, että jos vähäkään ryntäsee, niin aivan kai se kaatuu… Ja kun ne vielä kaivelevat kuoppia aitovieren ihan täyteen, jotta sopisi kohta altakin… Eikä ole siitäkään apua, jos pölkyn päillä täyttäisi… pianhan ne semmoiset siitä saa liikkeelle. Pitänee kai jättää kaikki kasvitarhan viljely oppineemmille ja paremmille, oli tytär huokaisevinaan, itseään muka halveksien, vaikka hän oli kansakoulun läpi käynyt ja ainakin itse mielestään oppineempi muita.

— Mikäs siellä nyt ryskyttää? eipä ne omat siat ole porttia ennen tinkineet… ja matami hyppäsi sitä tietään pihalle. — Voi hyvä ihme, kun on taas nuo Penttilän kovakärsät… mene ajamaan pois, toimitti hän hengästyneenä takaisin tullessaan.

— Olkaat! en minä heitä jaksa myötäänsä ajella, jalat ovat niin hellänä… Mutta kuitenkin hiipi tytär pihalle, kun siat olivat kärsäänsä portin rakoon pakkaamassa ja vinkumassa. Portti olikin niitä semmoisia, että jos ei hyvästi pannut sitä pantain kanssa kiini, niin tuommoiset kovakärsät siitä usein pihaan tulivat.

Totta nämä olivat ennenkin käyneet, kun niillä tuntui niin hyvä halu nytkin olevan. Niin, olihan ne ennenkin, jotka olivat kaikkein kirkonkyläläisten vastuksina alituiseen.

Mutta kepakon kanssa tuli tytär ja lyödä säväytti sillä portin taakse, vaan ei sattunut, ja olisi ärjäissytkin oikein, mutta ei ilennyt, kun siinä oli ajaja maantiellä. Sen sijaan ärähti ajajan koira, yhtäkkiä hyppäsi sikain eteen niskakarvat pystyssä törröttäen, haukahti pari kolme kertaa niille ja livisti sitä tietään hevoisen jälkeen.

— Mene sinä poika sukkelaan ja aja pitkin maantietä ja visko kivillä ja lyö oikein mokomia! sanoi tytär pienelle kerjäläispojalle, joka siinä oli, kun ei kansakoulun käyneen sopinut lähteä sikain perässä laukkaamaan, ison tytön.

Poikaa ei vain tarvinnut toista kertaa käskeä, se juosta himppasi sikain kimppuun ja tempasi kiven maantieltä, jolla oikein vinttasi röhkivien perään — liekö sattunut vai ei. Kauvaksi jälestä mennä himppasi ja viskeli kiviä. Se oli hauskaa, kun siat pakoon menivät.

Ajaja oli jo kadonnut näkyvistä, mutta pojan jalat tiheään tipsuttivat maantiellä, jotta pölisi multa. Siat mennä kyörnittivät edellä — eipähän tuo lie ensi kerta ollut — ja korvat luppasivat köyröttävän selän suojasta ja saparot kiveränä perässä.

Minne asti lie sillä lailla menneetkään.

* * * * *

Syksy kun alkoi tulla, niin sanoi Penttilän emäntä muutamana aamuna että sioille olisi laitettava kujaan aitaus, johon saisi panna ne syömään, kun on nyt niin kylmiä sateitakin, ettei tarvitseisi juosta kylmässä… Vaikka kyllä kai ne olisivat saaneet kujassa olla ilman aituuksettakin, jos olisivat myötäänsä tahtoneet, mutta ei taida olla vankeus siallekaan oikein mieleen.

Emännän sana oli tarkoitettu rengille, joka oli aamiaista syömässä. Ja ennen puolisia olikin valmiina aitaus. Siihen oli laitettu kaksi sian pään suuruista reikää altaan kohdalle ja altaallekin aitaus vielä.

Siat kun tämän hoksasivat, niin alkoivat ajoissa siirtyä ulomma, kun vielä näkivät että piika Tiina oli paikalla juomisen kanssa houkuttelemassa sikopahnaan, josta saisi miehet sitten kiini. Metsään läksivät kyörnittämään ja siinä työpaikka oli niitä saadessa pihaan päin kääntymään. Koko talon väki, pienensä suurensa, juoksi niitten jälessä ympäri märkää metsää ja siat tuhkien puulautuivat yhä etemmä menemään. Savikoilla liuskahteli ajajan jalka, puitten sammaltaneista kyljistä läksi helposti sammalen rupa käsiin ja nutun hihoihin, kun siellä piti tehdä pikaisia käännöksiä ja tarttua käsin puusta kiini.

Viimein uupuivat siat niin lopen, ettei kyenneet kuin kävelemään enää ja vaahto juoksi suupielistä. Silloin saatiin ne vasta pihaan päin ja siellä pahnaan houkutelluiksi hyvällä suurusjuomisella.

Kaikki väki oli katsomassa, kun niitä monissa miehin aituukseen nostettiin, mikä sorkasta, mikä korvasta, mikä mistäkin. Ja kauheasti vinkui sika siinä kyydissä, että kuului kylään asti… ja toinen röhkätti pahnassa pönkän takana. — Olisihan ne päässeet hyppäämälläkin niin matalan aidan yli, jos olisivat tahtoneet… olihan ne ennen menneet korkeammankin yli, mutta ne vielä viimeisen kerran uhalla kiusasivat ihmisiä.

Niitä olikin siinä ympärillä koko joukko ja siat tahtoivat näyttää voimiaan viimeisen kerran. Siinä oli taistelu sikain vapauden pyrintöjen ja ihmisten vangitsemishalun välillä.

Viimein ne kumpikin sinne saatiin ja siellä ne nyt kävelivät oudosti katsellen uudessa kodissaan eivätkä yrittäneet kotiutua ollenkaan.

— Jopahan on nyt Penttilän kovakärsät kommikossa… on ne ihmisten aituuksissa tähän asti kulkeneetkin. Mutta ette nyt perhanat enää mene, pysytte siellä nyt ikänne ja viisi päivää, sanoi Summa-Matti, joka oli apuna ollut nostamassa ja kantaissaan oikein puristanut toista sikaa korvasta. — Kyllä sinä huusit, vaan pysyt nyt, siksi kuin pois lasketaan, lisäsi hän itsekseen.

Oli tehtykin suuri työ, ja johan tuota oli tullutkin tupakan edestä.