KÖYHÄN KIRKKOMATKA.

Tuolla Savon laajoilla sydänmailla, jossa matkoja mitataan penin haukunnan kuulumisen mukaan, jossa saapi likimpään naapuriinsa lähteä vieraille evään kanssa, siellä on suurimmat talotkin niin kätkössä ettei niitä syrjäiset tiedä olevankaan. Kummakos sitten jos Volon mökkiä ei olisi löytänyt tuskin muut kuin sen omat asukkaat. Eikä niittenkään sitä kovin usein etsiä tarvinnut, kun eivät kirkossakaan käyneet kuin jonkun kerran vuodessa… tokko lie tarkkaan joka vuonna tullut käydyksi sitäkään.

— Pitäisi mei'än nyt ensi pyhänä lähteä kirkolle, sanoi ukko vaimolleen yhtenä iltana syömään ruvetessaan. Olisihan sieltä kengäksiäkin ostettava kauppamiehestä, kun veivät velasta tuon mei'än lahtilehmänkin… ja kengät tässä alkavat hyvin hajanaisiksi käy'ä, ei niillä pääse mitenkään talven yli.

— Vaan mistäs rahat? sanoi vaimo.

— Panehan nyt pyttyyn kaikki voi, niin jospa tuolla rahaa lähtisi.

— Niin mutta sepä meneekin velasta kauppamieheen…

— Vii'ään toiseen kauppamieheen, niin kyllä irtautuu rahaa.

Ja sitte he lähtivätkin kirkolle, mies ja vaimo lapsineen päivineen. Kulkivat talotonta taivalta, semmoista uraa, jota ei kahden sovi rinnakkain kulkemaan eikä pimeällä itsekseenkään, kun risut silmään pistäisi. Väliin kävivät he pitkospuita myöten poikki pitkien soitten. Ukko edellä lapsi sylissä toinen selässä ja kädessä voipytty, akka jälessä nuorimman lapsen kanssa jääden aina jälelle.

Järvien ylikin he saivat kulkea lainavenheillä ja vastatuulia soutaa. Mutta kirkolle pyrkimistään eivät kuitenkaan kesken jättäneet.

Perjantai-aamuna tulivat suureen sydänmaan kylään, jossa matka oli vasta alussa. Lauvantai-illaksi piti heidän joutua kirkolle rippikirjoitukseen.

Ei se siltä näyttänyt.

Kun edes voinsa olisi saanut täällä kaupatuksi, ettei olisi koko matkaa painamassa… Vaan kukapa sydänmaalla voita ostaa. Ja niin sai ukko sen kädessään kantaa kirkolle asti.

Tältä kylältä läksi jo leveä kärritie, semmoinen jolla sopi jokseenkin rinnatusten kaksi jalkamiestä… Mikä ylellisyys! Vaikka herrasmies sitä hevoisella ajaessaan olisi kironnut senkin seitsemän kertaa… tokkopa edes nimismieskään olisi kaukaa viitsinyt olla siinä jyskeessä.

Vaan jalan kulkeva, jolla on raskasta kantamista, ei jaksa pitkiä matkoja yhteen tiukkaan, vaikka olisi kuin tottunut kävelijä. Hyvään kohti tien viereen piti ruveta lepäämään.

— Ahhah! huokasi akka ja rupesi rennosti istumaan, pieni lapsikääry helmassa.

— Uhhuh! pani ukkokin, kun otti hatun päästään ja pyyhki otsaansa.

Lapset alkoivat juosta piipertää tien poikki ja pitkin tietä ja siitä tiepuoleen, niinkuin juoksee pienet kanan poikaset, nokkasevat mistä heinissä olevan kärpäsen, mistä minkin torakan. Nyt oli puolukkain aika ja tämmöisellä kivikkopaikalla ahon laidassa on niitä aina runsaasti, kun ei muut kuin teeret ja koppelot näitä paikkoja marikkoinaan pidä.

— Uuhhuh, minun poikaani… poikanihan te on, ja kollee poika, kun ei itkekkään. Kattoppa lappi, kuin tuolta paljo maalimoita näkyy, rupesi äiti puhelemaan lapselleen, jolla ei enää nälkä ollut ja äiti nosti sen pystyyn vähäksi aikaa. — Sieltä kuin maalimoita näkyy, sanoi ja piti sitä päänsä varassa pystyssä seisomassa, sen aikaa kun laittoi riepuja lapsen jalkain alla. Poski tuli vasten poskea ja painaen suullaan lapsen kasvoa, puhui äiti sille vielä ja hyväili pientään.

Kylläpä sieltä näkyikin! Vaan eipä sitä maailmaksi kaikki sanoisi… korviksi, kolkoiksi korviksi sanoisi se, joka siellä on risteillen kuljeksinut vetisillä soilla. Tästä ne näyttivät niin tuoreilta ja kepeiltä, kun ilma oli kirkas ja kuultava; muutamia kellertäviä puita kuusen muuttumattoman viheriän lomassa oli tässä likellä mäkirinteellä ja alhaalla notkossa oli pelkkää tummaa viheriätä.

— Näkyypä tänne lappen kotikin… eiköön o'o tuolla Joutenmäki, ja vaimo osotti sormellaan kauvas taivaan rannan tasalla kohoovaa jyrkkää harjannetta.

— Eikä o'o, mikä Joutenmäki se tuo olis? eihän tuo o'o kuin Kiltouvenmäki, kun ihan selvästi näkyy laihopellotkin.

— No missäs se on sitte Joutenmäki?

— Tuolla noin.

— Ka sielläpä se onkin! siellä on lappen koti, tuolla tuon mäen rinteellä, vaan eipä te näykkään tänne, eipä näykkään… ei näy… ei näy… äsäss!… naurattaapa sitä… naurattaapa… naurattaapa. Ja aina suuteli lapsensa poskea. — Mutta missä ne tytöt? muisti äiti.

— Täällä, täällä, huusivat yhteen ääneen, vaan viimeistä ääntä häiritsi vähän se, kun kumpikin pistää tuppasi puolukan suuhunsa.

— Mistä niitten ääni kuuluu? kurkotteli äiti.

— Etkö nuita nyt näe, tuollahan nuo on pitkän koivun luona.

Ja komean koivun siihen oli kasken hakkaaja aholle heittänytkin. Aivan latvassa tuolla ylhäällä oli tuuhea tupsu, muuten sen runko oli paljas ja suora. Sen latva aivan pilviä hipoi, noita valkeita pilviä, jotka päiväpaisteessa ovat niin pehmoisen näköisiä. Koivun juurelle vähän ulomma oli jäänyt vanha pielespohja aloilleen ja pitkät sangat sujottivat pystyssä.

Siitäpä sai puolukoita, siitä kohti. Ja tytöt toivat tullessaan pikku veljelleenkin, joka niitä huulillaan ja kielellään matusteli ja saipahan säretyksi, jotta punautui suupielet.

Lähtivät siitä matkaa jatkamaan, vaikka tuntui hyvältä levätä. Mutta jos kauvan lepää, niin väsyttää sitte yhä enemmän. Toinen tyttö sanoi: syliin! toinen: selkään! ja sillä lailla siinä lähdettiin.

Yksinäisellä metsämatkalla tulee monellaisia ajatuksia mieleen. Kun kivi kiveltä eteenpäin siirtyy ja on joku paino vielä sydämellä, jos on raskasta kantamista ja huolta siitä miten missäkin tuota kuormaansa hoitaa ja kun ilta tulee ja toinen lapsi nukkuu, toinen unta odottaessaan katselee sivu meneviä puita ja itsekseen sanoo: minne ne menee tuolla etäällä nuo puut?… nämä tässä menevät kotiin päin, mutta nuo kai menevät kirkolle — silloin alkaa miehestä tuntua että hän on niin yksinään tässä maailmassa, ei kukaan hänestä huoli, jos ei hän itse hanki elatusta itselleen ja joukolleen. Muuten saapi kenenkään tietämättä kuolla mökkiinsä synkälle sydänmaalle. Semmoista se on köyhän elämä. Vastuksia vastuksissaan kiini. Niitä ei syrjäinen voi kuvailla niin paljon vastuksia kuin köyhällä oikeastaan on.

Kirkkomiesten piti ehtiä Honkakoskelle yöksi, likempänä ei ollut taloja. Siis piti askeleita jouduttaa.

Vaan kun lapsi herää, rupee se itkemään ja kylmäkin tulee auringon laskun jälkeen, kun on vasta unesta herännyt. Lapselle pitää olla vihassa, mutta se ei auta. Jo alkaa toinenkin itkeä. Sitte vasta kun tulee ison talon luo ja sille sanotaan ettei saa isossa talossa itkeä ja peloitetaan möröillä ja muilla, niin sitte vasta lakkaa se, rupee katselemaan ympärilleen ja tarttuu kovemmin isän kaulaan kiini, kun näkee suuria hämäriä huoneita.

Vankoista hongista onkin Honkakosken Komula rakettu, paljo on aittoja ja paljo muitakin huoneita, vanhoja kukistumaisillaan olevia ja uusia pihanpäärakennuksia. Kaksi suurta tupaa on vastakkain, toisessa asuu toisen veljen joukko ja välillä on porstuoita ja porstuain pohjassa kamaria.

Köyhä mies ja vaimo kun tulivat kartanolle, menivät rapuille istumaan… Ompelija tuntuu olevan talossa, koska koneella ompelu kuuluu kamarista… Mitähän lie tikittänyt?… Menivät siitä tupaan, istuutuivat kapeasti rahille ja hiljaa puhuivat keskenään.

Mutta vieraan, olipa se ken tahansa, ei tarvitse tuntematonna olla. Emäntä tulee ja kysyy, jos ei tunne, mistä vieras on, ja siinä kätellään ja puhutellaan. Vaan kyllähän tämä emäntä tunsi Volon asukkaat, olihan ne kulkeneet sivu ennenkin. Lapsi käsketään panna sängylle lepäämään, avataan kapalosta ja katsotaan kuinka se on kasvanut, kysytään ikää ja nimeä… tyttökö se on vai poika? Ja puhutellaan lastakin. Emäntä menee sitte asioilleen ja äiti jää lapsensa luo, antaa sen siinä kelliä, itse istuu penkillä ja pitelee sängyn laidasta tuijottaen eteensä.

Kirkkomies istuu hiljaa pimeässä nurkassa… miettineekö vaivaloista matkaansa… ei yhdy toisten puheesen, jotka kiistelevät siitä, kenen nimikko hevonen kirkkotiellä edelle ajaa. Mutta tämä köyhä mies onkin semmoinen, joka on usein nureella mielellä.

Aamusella varhain he talosta taas lähtevät ja koko lauvantaipäivän kävelevät. Sitten tulee jo oikea maantiekin, vaikka se ei ole aivan suurin valtatie. Vaan jalkamies ei tervehdi sitä yhtä loistavin naamoin kuin loukkeiselta syrjätieltä ajava hevoismies.

Tien vierusta he kulkevat, mies edeltä polkien, vaimo jälestä tallustellen. Joskus hevoismieskin sivu kulkee… Olispa meillä tuommoiset pelit, huokaavat jalan kulkijat sydämessään. Mutta herrasmies ei olisi tuskin viitsinyt sylkäistä semmoisiin talonpoikain ajopeliin kuin siitä sivu kulki.

Aurinko paahtaa kuumaan maantiehen… Se näyttää ihan pystyyn nousevan tuolla kaukana ja vielä senkin mäen sivu näkyy yhä kauempana toinen korkeampi mäki, sitä myöten kohoo keltainen juova ja mäen päällä näkyy aukko, josta maantie kulkee… Ja sinne asti pitää heidän kiivetä! Rupee janottamaan heitä ja lapsia… Mistäpä tässä vielä juomiset… ja muut herkut?… Mistäpä lapsille maidot vielä?… Täytyy vaan eteenpäin tallustaa, vaikka kuin väsyttäisi ja selässä oleva lapsi kuin painaisi kurkusta taakse päin.

Takaa päin tulee ajava, näkyy olevan kyyti. Kaksi herraa, toinen lihava ja toinen hyvin laiha. Heillä on kehnot kyytirattaat ja maantie on vielä huonossa kunnossa. Koko matkan ovat kiroilleet "heidän" kärriään ja laiha on aina hyppyrikohdissa aivan hirveän näköinen, lihava pitelee mahaansa ja valittaa että kylkeen pistää. Eivätkä ole osanneet syödä koko matkalla "heidän" ruokiaan ja maitojaan, kun ovat tottumattomia kaupunkilaisia. Viimein ovat antaneet ruumiinsa kokonaan kärrien pieksettäviksi, eivätkä välitä mistään.

— Siinä kuin herrat komeasti kyy'illä ajaa pouhottavat, sanoi vaimo.

— Mistäpä ne meille semmoiset herkut, että kievarikyydit, vastaa mies.

— Kunpa sais' e'es eväänsä jonkun ajavan kärriin, vaan eipäs ole sattunut tuttua ajavata.

Hevoismies kun tulee jalkamiesten kohdalle, katsovat herrat noita jalkamiehiä vaihteen vuoksi ja laihan aivojen läpi kulkee aivan tahtomatta ajatus, että jospa olisi noitten asemessa, parempihan olisi kävellä, selkääkin painaa niin kauheasti tuo laudan kulma.

Lihava nauttii sen vähän aikaa huojennusta, kun hevonen kävelee.

Ja olisi tosiaankin ollut aivan paikallaan että nämä olisivat vaihtaneet keskenään. Mies ja vaimo olisivat latoneet konttinsa ja lapsensa kärriin, itse olisivat olleet aivan liijan onnellisia saadessaan istua köröttää oikein istuinkärrissä. Herrat olisivat saaneet maantien, joka heille olisi äärettömän paljon hyvää tehnyt… eihän heillä edes ollut kiirettä.

Vaan se ei tapahdu, sillä tässä maailmassa onhan toisten lupa hevoisella ajaa, toiset taas saavat kävellä. Eikä se siitä muutu. Köyhät eivät sitä niin ajattele että mintähden heillä ei ole — tietäväthän hyvin että köyhällä ei ole.

Alamäessä alkaa taas tuo inhoittava pieksäminen. Laiha tekee hirveitä naamoja, kun oikein kovasti kolahtaa. Lihava pitelee yhä kylkeään.

— Niin soman näköisesti mennä letkuttavat… hyvä oli hevonenkin… ei o'o kauvan kuin ovat kirkolla, sanoo mies.

— Oisit pannut isä nyytit vieraan kärriin, virkkoi lapsi.

— Ei vieras huoli, vieras viskaisi nyytit tielle.

— Jospa oisitte tekin syntyneet rikkaista vanhemmista, niin saisitte kärrillä ajaa. Olette joutuneetkin mei'än köyhien lapsiks'… oisitte jääneet johonkin komeaan kaupunkiin, jonkun rikkaan herrasväen luokse, niin oisitte saaneet kaupungin ka'ullakin vaunuissa höröttää, tuumailee vaimo leikillään.

— Mutta ei sitä ennätetä mitenkään rippikirjoitukseen, kun se on tänä iltana, sanoo sitten vaimo.

— Ei tingitäkään, kunhan kirkkoon jou'utaan.

— Vaan mitenkäs me sitte ripillä käy'ään?

— Jospa se nyt rovasti rupee niin hyväks', että kirjoittaa mei'ät pyhä-aamuna…

Eivätkä jaksaneet vielä sinä iltana kirkolle asti, piti jäädä vähän tännemmä yöksi.

* * * * *

Aamusilla varhain olivat ehättäneet pappilaan. Tyhjä se oli vielä. Sunnuntai-aamun puhdas juhlallisuus vallitsi vain joka paikassa, se oli heitä vastaan ottamassa, ja siinä olikin heille kylliksi.

Istuutuivat aitan rapulle konttineen ja lapsineen varjoon levähtämään… Olipas siihen kasvanutkin tuuhea koivu, ettei päässyt päivä paahtamaan.

Kyllä oli komea tuo pappila! Niin suuret ikkunatkin… suuremmat kuin heidän mökkinsä ovi… mistähän niin suuria lasilevyjä lienevät saaneet, kun ovat ovensakin lasista tehneet… Jo siinä on miehen asunto!… kyllä kelpaa heidän elellä… Ja niillä on niin leveät maantietkin täällä kirkolla.

— Ja mikäs kommakko tuolla on?… Jo piti akan mennä katsomaan.

Mutta kun likelle tuli, niin sieltä pistäytyi ulos suuri musta pää, joka pani: vov, vov! Eikä tehnyt mieli likemmä mennä. Onneksi jäi koirakin makaamaan siihen kommakkonsa ovelle.

— Mitä sinä menet kaikkiin kohti kurkistelemaan? Jos oisi tullut päälle, niin ketähän syyttäisit, sanoi ukko vihaisesti.

Vaan ei vielä näkynyt provastiakaan liikkuvaksi. Muutamia kaukaisia kirkkomiehiä, jotka olivat pappilan tuvassa tai heinäladossa yötä maanneet, käveli vakavina läpi pihan rantaan päin silmiään huuhtomaan. Naiset olivat synkeään siniseen puettuna, miehet harmaasen sarkaan.

Kyökkipiika tuli aitasta joukoille aamiaista noutamaan ja sanoo:

— Menkääpä vähä syrjään konttinenne, että pääsen aittaan.

Monellaisia lihoja ja kaloja kantoi sieltä piika… Olihan he jo syöneet einettä lähtiessään yöpaikasta, mutta tuntui ettei olisi pahaa tehnyt nytkään… Lapset alkoivat kärttää kakkua.

— Jokohan lie rovasti valveilla? kysyy mies.

— Ei se suinkaan vielä ole pukeutunut, vastaa piika.

Tuli ylös noustuaan rovastin pieni poika pihalle katselemaan. Puhdas paidan kaulus oli kääritty puhtaan silitetyn nutun päälle ja tukka veden kanssa sileäksi kammattuna, vasemmalla korvalla jakaus.

Häntä ei polttanut aurinko, kun vasta oli kylmällä vedellä silmät ja kädet pesty eikä ollut kävellyt pitkää matkaa.

Kun näki lapset, käveli sinne päin ja rupesi ääneti katselemaan. Tytöt menivät likemmä ja katsoivat sormi suussa ja maha ulkona tuota sievää poikaa.

— Kenenkäs tämä nuori mies on? Tai'at olla rovastin poika, sanoi vaimo.

Poika ei vastannut.

— Mikä sinun on nimes'?

Ei siihenkään. Rupeaa vaan leikittelemään puuhevoisensa kanssa. Tytöt menevät sitä kummaa katsomaan.

— Mitä te minun hevoista katsotte? katsokaa omaanne, törähtää poika.

— Ei o'o meillä hevoista, hyvä poika, sanoi vaimo.

— Milläs o'otte tänne tulleet?

— Jalan.

— Oisitte tulleet muitten hevoisella.

— Ei o'o meillä varoja.

— Oisitte ottaneet rahaa kukkarosta.

— Ei o'o mei'än kukkarossa, poika raukka, sanoi vaimo syvään huo'aten.

— En minä o'o mikään raukka. Ja poika läksi mennä köpittämään sisälle, kun tuntui pappilan neiti häntä kutsuvan jotain juomaan tai syömään.

Ja sitten menee mies rovastin puheille. Mutta ei tahdo rovasti suostua, murisee vastaan, käskeehän kuitenkin apulaisen heidät kirjoittaa, mutta vasta pitää ennättää jo lauvantaiksi kirkolle.

Lukkarit ja suntiot ja muut kirkon palvelijat näkyivät istuvan ja juovan vehnäskahvia.

Vaimo oli mennyt katselemaan, kun "ryökkynä" kukkia kastelee "pytingin" rappusilla… Kylläpä siinä oli monellaisia kasvia, ei ollut vaimo semmoisia nähnyt. Ja minkä tähden niitä kasvatetaan?… Niin, sitä ei neitikään tiennyt… Kasvoiko ne marjoja eli muita?… Ei ne marjoja kasvaneet, vaan niissä oli kauniita kukkia… Mutta vaimon kotona ei kuuluttu kukkia huoneen rapuilla kasvatettavan, niitä oli vain metsässä ja erittäinkin niittymailla.

Vähitellen kokoutuu enemmän väkeä pappilan pihalle. Akkoja näkyy menevän kyökkiin ja sinne pitää Volon mökin vaimonkin pistäytyä lapsineen, vaikka siellä oli tungos ennestäänkin. Mutta kun kerran kirkolle asti tulee, niin pitää katsella kaikki paikat. Ja pitäjään talohan pappila oikeastaan onkin, saaneehan tuolla niin paljon, että edes kyökissä käydä.

Emäntiä tuntui viereisessä huoneessa istua lellettävän "ruustinnan" puheilla. Sinne meni Volon vaimokin.

— Läksin katsomaan tämän pitäjään emäntätä, sanoo,… että tuota minkä näköinen tuo on… niin tässäpähän tuon taitaa näh'ä.

Vaan ei käsketä köyhää istumaan, ja vähän aikaa siinä seisottuaan kääntyy vaimo pois ja menee ulos.

Jo aikaiseen laittautuivat he kirkolle, jonne vähitellen paltoutui paljo kansaa näin hyvällä säällä, ennenkuin syksyiset ilmat ennättävät tulla. Ja toisia ajoi lisää ja panivat hevoisensa aitaan kiini.

Volon mökin mies käveli kahden tyttönsä kanssa. Vaimolla oli nuorimmassakin kyllin hoitamista. Yksinään käveli kirkon mäellä köyhä sydänmaan mies. Ei ollut tuttuja ketään. Joku vaan kerran kätteli ja kuulumisia kysyttyään meni matkojaan. Tytöt nahusivat isänsä nutun liepeessä ja niitä piti kuletella joka paikassa hautausmaalla.

Kelloja alettiin jo soitella ja kauniilta ne kuuluivat syysaamuna.

Papit ajoivat hevoisella pappilasta, vaikkei ollut kovin pitkä matka, ja niille soitettiin kellojakin…

Kirkko on jo tunkeutunut täpö täyteen kansaa. Tungos on suuri ja väkevimmät puolensa pitää, heikommat jalkain alle tallataan ja huutavat: tappaa! tappaa!… vaikkei sääsken ääni taivaasen kuulu. Aikainsa perästä ne sieltä itsensä selvittelevät, kun anturakengät ovat saaneet kylliksi mukuroida heidän ruumistaan. Kumma kyllä, ei heille ole tullut tuon kummempaa.

Toisessa kohti rauhallisesti virttä vedetään.

Mutta Volon ukko, tytöt käsivarrellaan, ei ollut päässyt kuin oven suuhun. Vaimo minne lie pakkautunut etemmä.

Rikas, vanha provasti saarnasi kahden herran palvelemisesta ja puhui jotakin siihen suuntaan, että kyllä maaliman hyvyyttä saapi koota, kunhan ei sydän ole siihen liijaksi kiintynyt.

Silloin rupesi muuan hupsu akka kovasti riitelemään ja huutamaan… vai puollustat sinäkii sitä rikasta Tuovista, joka pieksi minun poikaani… Ja suuri häiriö syntyi koko kirkossa, kunnes suntio vei hupsun akan pois.

Ei se kuitenkaan nuoren väen keveitä sydämiä rasittanut, ne olivat niin terveet, ettei niihin pystyneet mitkään hupsuin akkain puheet. Olivat vain kirkkomäellä niinkuin ennenkin ja naurattivat toisiaan — se on niin helppo nähdä toisensa nauravan. Ja kun tuli vari ja varista jano, niin menivät kirkon aidan takana olevasta lähteestä juomaan, tehden siinäkin kiusaa toisilleen.

Mutta muutamat vanhat pani tämä tapaus hyvin ajattelemaan… Henki oli hupsun suun kautta puhunut papille.

Kirkk'ajan jälkeen menivät Volon mökkiläiset kauppamieheen voitaan myymään ja sieltä ostoksiaan ostamaan.

Mutta kauppiaissa on pyhäkauppa kielletty. Ja varsinkaan vähän asian tähden ei viitsi puotilainen mennä puotiinsa, sanoo vaan ettei anneta.

— Vaan saihan tästä paikasta ennen pyhänäkin, arveli ukko.

— Niin, mutta nyt ei saa, nyt on tullut kielto.

— Mutta jos kuitenkin rupeisitte niin hyväksi… että tuota… eihän tämä ukko kuin ois kengäkset vaihtanut tuolla voillaan, rukoili vaimo.

— No, uskokaa hyvällä ettei anneta, tulkaa arkena.

Eikä auttanut muu kuin kääntyä takaisin.

Tulivat uudelleen pappilaan ja seisattuivat portin pielessä olevan kaivon luo. Muuan mies siinä parhaallaan sammutti janoaan.

— Eiköhän oteta vettä suuhumme mekin tuosta, kun kerran sivu kuletaan, sanoi ukko.

— Siin' on valmista vettä… kyllä kai tätä tästä saatte, onhan tuota kaivossa vettä, vaikka kuin kiskoisi.

Ja tulijat rupesivat juomaan kaivon kapan laidalta tuon miehen nostamaa vettä.

— Eipäs saanut tuolta kauppamiehestä, vaikka en ois tahtonut kuin yh'et kengäkset vain, rupesi valittamaan mökin mies toiselle, kun oli juoduksi saanut. Pahahan tuo on pyhäpäivänä kauppoja teh'ä, vaan eihän tuota lauvantaiksi ehtinyt toanne pitkän matkan takaa.

— Vai kengäkset ois mies ostanut, sanoi toinen, joka näytti hyvissä varoissaan olevalta isäntämieheltä. Mistä sitä ollaan?

— Tuolta vain Joutenmäestä… Oisin tuohon voihen vaihtanut kengäkset, kun en millään lailla tule entisillä talven yli toimeen.

— Taitaishan nuita meillä olla kengäksiä ja koska o'ot niin pitkän matkan takainen, niin saatanhan minä tuon vaihtokaupan teh'ä, kun kulet mei'än kautta.

— No sepä nyt vasta hyvä ois! Missä sitä asutte?

— Venäjän järvellä… joku virsta maantieltä… vasempaan käteen… uusi talo.

— Vai niin! no me kuletaan tei'än kautta.

— Jopa se nyt tuo isäntä rupes' hyväksi. Kiitoksia paljo! sanoi vaimo, juotettuaan paksun kapan laidalta lapsiakin.

Pappilan läpi pihan läksivät tuvan puolelle eväilleen. Ruokasalin ikkunasta näkyi siellä istuvan pitkä pöytä täynnä syömämiehiä, piijat kulettelivat ruokia ympäri ja puuhasivat kovin.

Tuvan porstuan päälle olivat jättäneet eväänsä. Mutta sill'aikaa oli jokin toinen luullut niitä omakseen ja sattunut toisen eväsnyytin ottamaan omin lupinsa. Lie saanutkin hyvän murkinan… jossa oli siinä nyytissä parhaat rieskat. Konttia ei ollut toki rohjennut ottaa ja niin saivat tyytyä hapanleipään.

Rikkailla on kirkosta tultua odottamassa kaikellaiset keiton tähteet, mutta sehän on tunnettu asia, ettei köyhällä ole…

Lapset kärttivät voita-rieskaa, vaan mistäpä heille vielä rieskat… Ryyppäämistä kävi äiti pyytämässä pappilan kyökistä. Siellä kuin puuhattiin puolisen laitossa! Ja piijoilla oli niin kiire, etteivät tahtoneet joutaa juomisen antiin.

Saatuaan hapanleipää ja sinukkata poskeensa niin paljon kuin pullistunut pikku maha sieti, rupesivat tytöt penkille ristissä käsin yhteen kohti istumaan… ei he osanneet pitää kaikkein tupia omana kotinaan, niinkuin kokeneet kerjäläiset.

* * * * *

Paluumatka oli vähä hupaisempi. Meni pilveen ja ilma hiukan jäähtyi. Oli muitakin jalkamiehiä samanne päin meneviä. Tapasivat Venäjän järven lois Marin tiellä ja sen kanssa lyöttäytyivät yhteen matkaan.

— Kyllä se vielä vanhoillaankin jaksaa tuo rovasti saarnata, sanoi mökin vaimo.

— Näkyypä vain jaksavan, myönsi Mari.

— Hätäpä jaksaissa! huokasi mies ja kohenti selässä olevaa tyttöään.

— Se minua se hupsu mietityttää… mitähän lie ollut, arveli Mari, joka ajatteli paljo uskonnollisia asioita. Kyllä se hupsu oli minusta oikeassa. Niin se on, en minä siitä pääse, että se tavarassa riippuminen ei o'o oikein.

— Niin, kyllähän se niin on, jos sen nyt katsoo aivan niinkuin jumalansanan mukaan, että kussa on tei'än tavaranne, siellä on myös tei'än sy'ämmenne, niinkuin sitä sanotaankin, päätti vaimo.

— Eikähän se raamattu suotta sano että kenkään ei voi palvella kahta herraa, jumalaa ja mammonata, sanoi Mari syvimmällä vakuutuksella. Kyllähän ne rikkaat rikkaita puolustaa, mitenkäs muuten. Vaan sen minä sanon vieläkin että työläästi tulee rikas taivaan valtakuntaan.

— Ei tuo o'o helppoa köyhällekään, murahti mies edeltä kulkiessaan, kun kuuli naisten puheen. Ja rupesi tien viereen levähtämään.

— Kyllä on raskasta tämä köyhän elämä, sanoi vaimokin ruvetessaan myös istumaan… Ja toiset elää kuin herrat ja niillä on sitä elämistä.

— No kyllä se on totta, että vähemmällä sitä pitää toisten ihmisten tulla toimeen kuin toisten, vakuutti Marikin.

Kohta läksivät taas matkaa jatkamaan. Kaukana oli vielä Venäjän järvi ja vielä kauvempana Volon yksinäinen mökki. Mutta tien pää tulee kerran kuitenkin ja sitä saavuttaakseen he edelleen kävelivät. Eivätkä ajatelleet mitä varten kaikki tämä… tiesivät vain että näinhän se on.