TUNTEITA JA AATOSTEN SIRKKALEHTIÄ

Ilmassa purjehtija.

Kuin ilmapallo lentonaan taivaihin kohoaa, niin läksin kohti kulkemaan ihanteen kukkulaa.

Unelma ruusuruskoinen sen huiput kirkasti, ja uskon enkel'impynen kukitti rintani.

Ma matkalla sain tuntea, ett' olen pohjaton kuin aamun kultaruskossa utuinen pilvi on.

Se uskon kukka juureton helteessä kuiveni, ja ruusupilvi unelmain tuulessa hajosi.

Niin kauvan rinta huokasi toiveitten pirstoilla, vaan sitten aloin etsiä elosta totuutta.

Sinä olit niin heleä ja hieno!

Sinä olit niin heleä ja hieno kuin autere aamun on, kun rannalta taivaan siihen säde säihkyvi auringon.

Sun luoksesi tuulena aamun salon korvesta syöksähdin. Vaan autere tuulessa haihtui ja mä määrättä harhailin.

Koivunlehdeksiä.

Tuhatviitiset Suomen järvet kotirantoihin läikkyvät. Tuhatniitiset huolten hunnut mun mieleeni väikkyvät.

Sinirannalla ritvakas koivu yhä uusia lehtiä luo. Elo sulholle surujenkin sulorunsaita riemuja suo.

Lehtiritvoja koivusta rannan minä vastaksi taittelen — ja rintani katkerat kaihot ilolauluksi laittelen…

Vaan vastani viuhkaissa muistan: sinirannalta tuolta sen sain — ja riemusta laulaissa itken yhä muistaen murhettain.

Oi, kuin oli kummaa silloin!

Oi, kuin oli kummaa silloin — kun muistelen jälkeenpäin! Oi, kuin oli kummaa, illoin kun silmäsi loistavat näin!

Sun silmäsi silmäni huikas, ja kun katselin maailmaan, niin silmistä kaiken kansan sun katsehes loisteli vaan.

Sun henkesi hellä! Se tuntui koko maailman kattavan. Sen vahvasti, vahvasti uskoin yli aikojen aaltoavan.

Oli yö kuin välkkyvä päivä ja päivä kuin välkkyvä yö, mure riemua, murhetta riemu ja leikkiä raskainkin työ.

Mä nukkuen puoleksi valvoin ja valvoen uinailin, ja houruna illalla myöhään kedon halki mä harhailin.

Mä houruna illalla myöhään sun luoksesi syöksähdin. Sun silmäsi! Silloin ne loisti ikikirkkahin kyynelin.

Minä houruna illalla myöhään sun luoksesi syöksähdin. Sua katselin silmästä silmään — pois horjuen harhailin.

Läpi yön minä lauluja lauloin oi, kuinka ne kuohuivat! — — Jo poltetut, poltetut ammoin ovat laulut ne onnettomat.

Vaan ei pala koskaan se muisto, en voi sitä unhottaa. Mä soisin sen siiville tuulten, mut en sitä sinne saa.

Kosken rannalla.

Astelen päivän lasketessa kohisevan kosken rantaa. Raskas niinkuin rannan hiekka on minun kaihoni kantaa.

Keltapäisiä kukkia kasvaa kosken kohinassa. Mielelleni vilpastusta olen minä hakemassa.

Oi, miten sorjia niemekkeitä vetonen kierrättelee! Oi, miten neitoset nuorten miesten mieliä viehättelee!

Kaihon katkera katseeni kääntyy keltapäähän kukkaan. Oi, kun ne haaveet ja nuoret toiveet haihtuivatkin hukkaan!

Saaren rannalla vuolas virta erkani kahteen haaraan. Kulta kun jätti, mun mieleni rauha joutui suureen vaaraan. —

Istuin kosken partahalle, aatos yhä juoksi, meni yli vetten ja kukkuloitten entisen heilin luoksi.

Niinkuin kosken pyörrenielu kierivi kallion viereen, niin minun entinen heiliseni alati muistuvi mieleen.

Vaaleapäinen on kuihuva laine, vaan on pohja musta. Minä haen tuimista taisteluista surujen unhotusta.

Koskesta vierivi kuohuva laine suvannon tyyneen veteen. Oi, jospa surujeni pyörtehista riemuja koituisi eteen!

Suvannon kalvoon siintävä kukka kuvansa kauniin päilyy. Vielä ne mullakin nuoret toiveet mielessäni säilyy.

Naisvihaaja.

Mua useasti niinkuin miekka lyö lauselma ivaava: "Kas, siinä se on runoniekka, joka on naisvihaaja!"

Niin, tottakin! Mitään hyvää en naisissa nähdä voi, kun silmäni ei jätä jyvää, joka katseeni lumpehen loi.

Kevätlempeni muistojen huntu on silmäni sulkenut. Sitä tummaa verhoa kantain olen vuosia kulkenut.

Läpi verhoni neitoset nuoret kuin Tuonelan haamut nään. Ei ota minun rintani tulta, jos miten sitä isketään.

Ken iskisi rintani liekkiin, repis verhoni tumman pois, oi, lauluni kaunehin, parhain ylistykseksi hälle sois!

Olin minäkin riemukas kerran.

Olin minäkin riemukas kerran, kun kuohuin lempeä! Mut riemuni kesti sen verran kuin höyhen lehdellä.

Pois lenti se kallehin kulta kuin lintunen ollut ois. Ja lehdeltä höyhenen hienon surun kyynele huuhtoi pois.

Käki, kertovat, kukunnallaan punapilkkuja lehdille luo. Kesä konsa on kehkeimmällään kai uuden se riemun tuo.

Yksinäisen huokaus.

Kulen yksin rannalla maailman elon polkua yksinäistä. Sulo puuttuvi hetkistä riemunkin, haen turhaan lohtua murheihin. Ja kun joudun taistossa turmahan, käsi ystävän ei sitä väistä.

Oi, jos olis ystävä yksi vain, joka vilpitön oisi ja luja! Hän lohduksi murheessa ennättäis, ilon siiville sieluni lennättäis, ja määrähän meidät viedä vois myös hairahduksien kuja.

Uro yksi jos taistossa kohlun sais, sen toinen kohta jo kostais. Jos yhdeltä vieras voiton veis, niin voitolla kaksi taisteleis. Ja yksi jos kaatua keikahtais, sen toinen pystyhyn nostais.

Jos kohtalo kaataisi kummatkin ja syytäisi syrjään tieltä, me painautuisimme kyljikkäin, verin toinen toistamme lämmittäin sulostaisimme päivät tummatkin kahen soittaen lemmenkieltä.

Hengen voima.

Kuin hongan siemen pienonen on itu hengen ikuisen. Sen tuuli puhalluksellaan voi saada irti rungostaan.

Ei mikään ihmismahti vois siementä siltä ryöstää pois. Ei tuulikaan voi rajottaa mihinkä siemen sinkoaa.

Maa peittää pienen siemenen ken arvaa kätköpaikan sen? Ja sirkka piennä sirkoaa, ei ihmetyttäin maailmaa.

Se versoo hiljaa juurestaan, niin harva tainta huomaakaan. Vaan katso kasvun tulokset sä suuret vuosisataiset!

Kas, suuri honka humajaa ja hohajaa ja kumajaa sijalla pienen siemenen, mi kasvoi hiljaa versoen!

Käy käki siihen kukkumaan ja lintu pesän laadintaan, ja siemeniä miljoonin se sirottelee tuulihin.

On pieni siemen hongalla, vaan siitä syntyy suuria. Ja kuni honka humuinen on voima hengen ikuisen.

Ihmisten elon-ihanteet.

Itäinen "taivon pojan" valtakunta on sillään seissut vuosin tuhansin, on seissut lailla laakson umpilammen ja ummehtunut leväsammalin.

On muuttumaton siellä yhteiskunta, on muuttumaton side kastien, ja polvet nousevaiset muuttumatta elävät lailla polven entisen.

Ja henki rientämättä, lentämättä vain kylpee ahtahassa ammeessaan, ja ihmiskuoron taaja kokonaisuus se kantaa äänetönnä kahleitaan.

Ei elämätä olo liikkumaton, — on elo liikettä ja toimintaa, on lakkaamatta käyvää kehitystä, menoa kohden aikaa tulevaa.

On elo ylenevää edistystä, — idässä tiedämme sen puuttuvan, mut on se rientoisilla länsimailla ylennyt ihanteeksi toiminnan.

* * *

Oi, helleenien elon ihanuutta! Se kansa kauneutta palveli, sen nosti tähdeksensä kirkkaimmaksi ja siksi elon, kuolon muovasi.

Ja kauneuden tähti taivahasta yleni Rooman kuulu valtio; inehmo heistä kuului valtiolle ja sille miehen toimi, taistelo.

Se valtakotka lensi kaaarisiivin, maailman kautta lensi tunnetun; se kokoeli kansat hajanaiset tähtäämään uuden aamun nousuhun.

Ja aamu koitti. Kautta kristinuskon avautui ihmisille ihmisyys, ja veljeslemmen ruskovälkkehissä väreili ihmishengen hämäryys.

Mut keskiajan musta munkkikunta vei aamukoiton taakse pilvien; kai ei lie ollut valmis ihmiskunta omaamaan sitä soppiin sydänten.

Inehmo sekasorron myllerrystä sai laaksossansa kauvan itkeä; vain yltä vuorten veljeyden usko kimalsi hälle kaihon tähtenä.

Jo koitti uuden ajan aamurusko; se ihmisyyden maahan palautti. Ja vapaa aatos on se uusi usko, jonk' ihmiskunta sai sen lahjaksi.

Nyt "terve järki" elonohjat otti, se mielet, kielet riensi tutkimaan ja vaati vapautta ihmiselle kuin jumalalle, olla Valtonaan.

Vapaaksi päässyt tutkivainen järki syvälle syöksi luonnon uumeniin, maapallon kiersi riemukarkelossa ja karkeloiden lensi taivaisiin.

Ja ylväs, uljas oman voiman tunto isoa nähtäväksi luonut on; sen hedelmää on rikkaus ja riista ja ihmistahdon valta suunnaton.

Vaan vallan veivät harvat voimakkaimmat, ne tohti tehdä kuinka tahtoivat; peloksi pienemmille, heikommille ne keksi pantsarlaivat, kanuunat.

Niin vaille luontaisinta tyydytystä jäi heikon henki, hento ruumiskin; orjiksi jäivät, vaille vapautta tuhannet pienet suurten jalkoihin.

Ne kauvan vaikersivat voihkaellen, ne kauvan kaihosivat onneaan, ne kauvan kujersivat tolkutonna isojen kulkiessa kulkuaan.

* * *

Mut aika herättävi heikommatkin, se herättävi henget kaikkien. On tullut nousuaika tuhansille, ne valveutuvat kilvan, hälisten.

Ne valveutuvat nuorra, voimakassa, palaen halustansa taisteluun; ne on kuin laava kallioitten alla, se kunnes löytää tulivuoren suun.

Oi, missä on se aukko löyttävissä mi laavan vuoren alta kohottaa? Oi, missä aikamme on johtotähti, johonka vuoren liekki leimuaa?

"Hei, leipää jokaiselle nälkäiselle, tasainen yhteisonni kaikille! Ja voima, toteuttaa ne vaatimukset, on yhteenliitynnässä voima se?"

Näin tielle sortuneitten pienten joukon nyt kaikkiyhteisyyttä vaaditaan, inehmot taikinaksi taputellen näin niistä suuri leipä leivotaan.

* * *

Vaan hengen vapautta ihmisiltä sen leivän kuoret ei saa rajottaa; ei taivahisen liekin leimahdusta saa sydämistä multaan vajottaa!

Ei! Mutta jokahinen ihmisrinta nyt täytyy vapautehen nostattaa, niin että ikihenki heikoimmankin omalla kielellänsä soida saa!

Jokaisen halajaisin rinnastansa säveltä eheätä soittavan, sen tuovan erikoisin vivahduksin valtaavaan kuoroon kaiken maailman.

Ja koko ilmollisen ihmiskunnan sopivan uskon yhteen sointumaan: itäiset kansat liittyy mietteinensä eloisten länsimaitten liikuntaan.

Ja vapaa aatos viettää vihkijäiset keralla helleenien ihanteen: totuuden kietoo kauneus sylihinsä, runotar uinuu tieteen vuoteeseen.

Ja ehjän, onnellisen yhteiskunnan, sen rakentavat ehjät ihmiset: ei Rooman, mutta taivon valtakunnan voi luoda maahan ihmisveljekset.

* * *

On määränämme suuri sopusointu sisällä ihmisten ja kansojen — ja sopusointu koko ihmiskunnan keralla maan ja taivon tähtien.

Se määränpää on tiessä tietehemme ja sille soipi helke kantelon, se korkehin on johto toimintamme, ihannetähti elämän se on.

Oi, sopusoinnun kirkas aurinkoinen, mi loistaa meille pimeässäkin, yhäti loistaa yltä sekasorron, samana säilyy tuhatvälkkehin!

Sen loiste konsa koko ihmiskunnan kaihoovat mielet kaikki tenhoaa, oi, silloin ihanasti kimmellellen kaikille onnen aamu ruskottaa!

Harrastus.

Uros uljas ja neitonen vieno, ojan luoja ja johtaja maan, tule yksilön, yhteiskunnan sopusointua harrastamaan!

Jos ylväintä, halvinta tointa tämä harrastus johdattaa, saa silloin kaikista niistä tosionnea kansa ja maa.

Majan pienen ja mahtavan linnan saa rikkaaksi harrastus, kodin helmassa henkivi siitä ilo suuri ja siunaus.

Se rintahan lämpöä hellää ja valoakin heijastaa, se mielihin maatuneihin ikiriemua seijastaa.

Vapau

Oi, vapaus, suuri ja ihana, sulla suuret on riemut ja suloisuudet! Vaan ken sinut oikein omistaa, sillä suuret on huolet ja velvollisuudet.

Hänen täytyvi sinua säilyttää jalon sielun jaloilla pyrinnöillä ja valvoa, ett' olis vapaus koko kansalla, kaikilla yksilöillä.

Vain silloin yksilö vapaa on, kun vapaata kansa on kauttaaltansa. Mut kansa ei saavuta vapauttaan, jos maailma vailla on vapauttansa.

Totuus.

Totuus vaikka on ainovanha, aina se siltä on uusi — niinkuni uusia lehviä kukkii vanha aarnikuusi.

Aamulla varjosta kuusen latva päivähän nousevi, nähkää! Kas, toden huippukin mullasta mannun ikuisuuteen tähtää!

Päivällä tämä sivu kuusesta loistaa, tuon sivun lehvät varjoo. Tosikin vain osan itsestänsä silmälle nähdä tarjoo.

Illalla aurinko kuusesta latvan viimeiseksi kultaa. Huiput hohtavat muinaisuuden, emmekä muista multaa.

Syksyn yössä aarnikuusi pimeähän peittyy. Totuus aina on olemassa, vaikka se mielestä heittyy.

Kuusen lehviltä kevään lämmin sulaa talven lunta. Todenkin uudesti kirkkahana löytävi ihmiskunta.

Niinkuin kummulla uusia lehviä kukkivi aarnikuusi, niin tosi, vaikka on ainovanha, alati siltä on uusi.

Valhe ja totuus.

Valhe se loistoa, kiiltoa etsii, yllensä verhovi välkkyvät vaipat, jotta se tenhoisi ihmisten silmät, etteivät huomaisi sen sisäpuolta kuinka se tyhjä ja ontto on.

Totuus kuortansa kelsiä koittaa, yltänsä riisuvi mutkaisat muodot, niin että silmämme selvemmin nähdä voisivat puhtaalta sen sisäpuolta suuret ja kirkkaat helmyet.

Turhia kysymyksiä.

Miksikä alati maailmassa vaihtuvi yö ja päivä? Miksikä verhona totuudenkin väihkyvi valheen häivä?

Miksikä hyvänkin ympärillä on niin paljo pahaa? Miksikä särkynyt sekasorto sydänten sointua sahaa? —

Vaiti! Turhaan tuhat kertaa teen nämä kysymykset. Ei pysty juuriin olemuksen älyni yllätykset.

Oikeus.

Oikeus ylevä, suuri on kuni jykevä tammi, joka voi valossa vasta, valossa ja lämpimässä suoravarreksi selitä, iaajalehväksi levitä.

Onnemme asunto.

Ei asu elämän onni taivahissa, tuulosissa, ei vesissä, ei kukissa eikä muissa muotoloissa.

Tuolla onnemme asuvi sydämessämme syvällä, tuntehettaren tuvassa, hengettären huonehessa.

Karkaiseva kärsimys.

Ei terästy raisu rauta, teräs kirkastu, teroitu, jos ei ensin se puristu vetten, liekkien välissä.

Lapsi ei tule uroksi, yrkä mieheks ylene, jos ei taistossa terästy, kärsimyksissä karaistu.