← Table of contents
Kansa ja kannel

KANSAN LAULUJA.

Reading edition

Ukko, saapunut salolta.

Hyvälistö hienostunut, kaupungin koristus, kukka, neidot vienot ja vireät, rouvat pulskat ja helevät, herrat sorjat ja solakat, valkohapset vanhuksetkin salin täyttävät sametin, silajavan silkkinensä.

Ukko, saapunut salolta, sydänmaalta matkaellut, on nyt laulella luvannut, soitella saloisen soiton.

Saapuvi saloinen ukko, salon ukko sarkahousu, pikimusta pitkäparta, ukko ketterä, kotoinen. Ei asetu uunin päälle, eikä pankolle paneite, istuvi ilokivelle, laulupaadelle paneikse.

Laulavi, taitelevi, soitella helistelevi.

Tumma kannel ja valkea kannel.

Tumma kannel ja valkea kannel oli hänen polvellansa. Vuoroon toinen ja vuoroon toinen soi hänen sormissansa.

Tumma kannel huokui korven kuusien huminoita. Valkea kantelo vilkahutti vihreitä lehdikoita.

Tumma kannel kuusikossa tummana lampena väikkyi. Valkea kantelo loistossa päivän lahden kalvona läikkyi.

Tumma kannel kyyhkyläisnä kuusen lehvällä itki — valkea lenteli leivosena livertäen ilmoja pitkin.

Tumma kannel kansan huolta, murhevirsiä soitti — valkea hilpehin helkähdyksin huolet ja murheet voitti.

Ukko kun lauloi —

Ukko kun lauloi murhevirttä, painuvi kuulijan pää, haikean henkevin hytkähdyksin sydämet väräjää.

On kuni tummalla virralla Tuonen purressa kuljettais, on kuni kuusena kansani murhe virtahan varjon sais.

Syvältä kansani sydämestä laulelu kumpuaa. Kuulijan silmässä kaunokainen kyynele kimaltaa.

Näen laulajan, neitonen rinnallaan.

Näen laulajan kantelo kontissaan läpi Väinölän väistelevän — näen neitosen nuoren rinnallaan sulosuisen ja viehkeän.

Ja mä kuulen kansani laulelon ylös toivohon kohoovan, sen kuulen mä huulilla hienoston kera kantelon kaikuvan.

Sävelniekkamme kantelon kaunosen nokikarstasta puhdistaa, ja soittajat sorjimmatkin sen sulokieliä soinnuttaa.

Se hellässä hoivassa soittajain ilon vienoksi kehkeää, ja kerta se kautta maailmain helokirkasna helkähtää.

Vienon hienossa tuulen liekassa.

Vienon vienossa tuulen liekassa haavan lehti hilkkuu. Lävitse lehtien liplatuksen heilini huivi vilkkuu.

Tuulonen hienosti henkäillessään siniseen kukkaan liitää. Poikanen heilinsä havaitessaan luokse kohta kiitää.

Mansikka päivän paistehessa punasena sarastelee. Samalla lailla se äidin tyttö poikia arastelee.

Sinisiä, punasia kukkia kasvaa lähteen reunamalla. Poika ja neitonen kuiskivat kahden lemmenlehvän alla.

Illan vihjeessä.

Ei niin hiljaa aurinko laske, ettei liiku lehti. Illan vihjeessä pienonen poika heiliänsä ehti.

Lehvitse kukkivan pihlajapensaan vaalea pääliina pilkkui. Poikanen hiipiä hippasi sinne, silmä se kiilsi ja vilkkui.

"Hits", hän äänsi ja hyppäsi hiljaa lehdosta neitosen luoksi. Leikillänsä se veitikas tytti ahoa pakoon juoksi.

"Piti piti", piiskutti pienonen poika, lakki oli kallellansa. Leikillänsä se neitonen pyrki pois hänen polveltansa.

Sunnuntaina.

Käkönen kukkuu helkyttelee vainion takalolla. Ikävä on suvisena sunnuntaina yksinänsä olla.

Tuoltapa näkyy lehdon takaa tuulimyllyn siipi. Sinnepä hentosen heilini luokse taas minun mieleni hiipi.

Jalkaani panen minä kiiltävät kengät, läpi kotipeltojen lähden. Taivaalla kohdalla myllyn siiven näen minä lemmentähden.

Äidin tyttö.

Ei ole äidillä tällaista tyttöä kuin tämä ainoa yksi. Ei tule tällainen äidin tyttö hylylle heitellyksi.

Jallikka poikien jantturoista en minä välitä mitään. Sorjan ja hoikan heilini kanssa kaksin me hyreksitään.

Mitähän meillä on välillämme, kun sua katson silmiin? Oi sinä, oi sinä, veitikka poika, saitko sen silmistä ilmiin!

Aidankin yli.

Tyttönen tuuheatukka ja sorja yhdeksäntoista jo täytti, oli punaposki ja ruskeasilmä, sievästi itsensä käytti.

Naapurin poikanen pellollansa korjaili kuhilaita, — silmäili, silmäili sorjaa neittä, — välillä oli vino aita.

Vaan yli aidankin, aidankin yli lempi se leimahtelee. Nurmella hellien neitoansa poika jo istuskelee.

Mettä.

Mehiläiset ne kukkasista keräilevät mettä. Minä haen kultani katsehista mieleni miellykettä.

Kullallani on siniset silmät ja se mua ilahduttaa, kun hän sinisillä silmillänsä katsoa vilahduttaa.

Lempi ja ämmät.

Nurmella kulkivat poika ja tyttö kukkia poimimassa. Akat oli penkillä polvillansa, nenä oli ikkunassa.

Kyllä ne ämmät käppyräleuvat kärkkyvät kielotellen. antaako suuta se hulivilipoika äidin neitoselle!

Pannunsa ääressä toisillensa ämmät juttuja jauhaa — nuorten rinnat ne nurmikolla tuoksuvat lempeä lauhaa.

Mulla on kauniimpi…

Mullapa hilsu on kaunokainen — kaunisko myös on sulla? Pannaanpas hilsumme rinnatuksin onpahan kauniimpi mulla!

Olisipa sullakin yhtä kaunis kuin on mulla kulta — sitte en pelkäisi, että sä huima kultani valtaat multa.

Halla.

Halla on kähminyt kummun alla, kummun kukkaset syönnä. Söi se kukat ja vei se tytöt, — ei se poikia lyönnä.

Luntakin, ämmien nähdessä unta, tuiskusi keskellä yötä. Häätyi tuisku ja jäätyi nietos, — jälkiä siin' oli myötä.

Neitosen keitosen akkunan alle viidet jäljet kulki. Viisi on tullut ja neljä on mennyt, akkuna yhden sulki. —

Kuului kolketta, salpa se laukes, poikanen saapui luoksi. Laukesi salpa ja ikkuna aukes — poikanen metsään juoksi.

Tähtöset tuikkivat kirkkahasti valjulla taivahalla. — Vei se kukat ja sai se tytöt syksyöinen halla.

Rekilaulu.

Tyttönen tepsutti silkkikengissä kirkkaalla järven jäällä; yll' oli hienonen silkkinuttu tuimalla pakkassäällä.

Solakalla orhilla kulkusissa tulin minä matkailemasta; pyytelin rekeheni vällyjen alle ihanata tyttölasta.

Rekeni on tanakasta tammipuusta, aisat on pihlajasta. — Tyttönen salli mun armastella, kieltäysi kihlaamasta.

Sievästi, sievästi kuutamossa huulonen kohtasi huulen. Nahkaset neitosen ympäri käärin suojaksi tuiman tuulen.

Se tuulimylly.

Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.

Ne neidot nauraa, ne neidot nauraa, kun hulivilit pyydystävät. Vaan kun ne pettää ja kun ne jättää, he itkeä vetistävät.

Se tuulimylly, se tuulimylly se pyöriä liepottelee. Se hulivilipoika, se hulivilipoika se neitoja viekottelee.

Yks hupsu kerran, yks hupsu kerran, oli tarttunut myllyä siipiin. Hän suistui järveen, hän suistui järveen, kun siipi irti riipiin.

Tyttölasten lempi.

Ah, lempi tyttölapsien on aivan ijankaikkinen! Se kestää kuin päivän kulku ainiaan ei estää voi nousuaan, ei laskuaan…

Mä kerran illan lemmitsin ja syleilin ja suutelin… Oi, kuumaa sen lemmenliekin hehkuntaa! Se huumaa, ja hulluksi se aivan saa…

Hän vannoi valan ikuisen nimessä sinitaivasten, ja vettä siniset silmät vuotivat, niin että sulivat posket punakat.

Mut huomisella noustuain mä erokirjan hältä sain… Hän anoi, ett' ollaan yhä ystävät . . . ja sanoi saaneensa kihlat kiiltävät…

Ah, lempi tyttölapsien on niinkuin päivä ikuinen! Se loistaa päivällä tänne taivaalta — ja toistaa yön tullen loiston toisaalta…

Tuulihattu.

Taivaalla häilyvä hattarapilvi kovin on kirjavainen. Minun kultani tuulihattu on ihan samallainen.

Kun hän souteli punasella purrella, rannalla yksin itkin. Vesi suli sinisistä silmistäni Punasia poskia pitkin.

Juhannus.

Niemelle miehin se kokko kohennettiin. Illalla juhlana sitte se sytytettiin. Riemuin liemuin liekit leiskuivat. Rantamalla kuusen alla polskat kaikuivat. Hippaa lippaa jätkän polska soi. Hipsutellen, lipsutellen nuoret karkeloi.

Juhannus! Riemahdus rinnat nuoret täyttää. Kesällä lempeä silmän välkky näyttää. Sentään lentäin leikkiin riennetään; ei suru estä, ei nyt kestä käydä itkemään. Läikkyin, väikkyin valssinhelke soi. Leijahdellen riemahdellen nuoret karkeloi.

Hymyillen lehtojen taakse päivä vaipuu. Riutuen, sammuen liekin loimo haipuu. Hiljaa viljaa tuuli häilyttää. Kuusistossa, lehdikossa on niin hämärää. Neidot keidot aittahansa saa, — uinuksissa unelmissa kulta kuvastaa.

Kosintamatkalla.

Hei suli hilkkaa, kiirettä vilkkaa kiitävi salkoni kiillellen! Hilkkaa, vilkkaa kiillellen — oi, kun on matkani mieleinen!

Hei tusi tulla, matka on mulla naapurin neitoa kihlaamaan! Mulla tulla kihlaamaan mieli on armainta neitoa maan.

Salkoni kiiltää, välkkyen viiltää vieterirattaani raidetta tien. Kiiltää, — viiltää raidetta tien — rattailla kotiani kultani vien.

Kaunis kuin kukka kultani tukka yllä on silmien säihkyäväin. Kukka tukka — häikähtäin uutimen varjosta sen minä näin.

Rimputi ralliin, hepo meni talliin, minä menin kultani kammariin. Rallin tallin, kammariin — kultani otti mun kädestäni kiin.

Hatun panin naulaan, käden panin kaulaan hellästi kultani kaunoisen. Naulaan, kaulaan kaunoisen — oi, kun on mieleni iloinen!

Pyörälaulu.

Oi, miten vilkas ja välkkyväkarva on minun hevoseni! Silavampi, vilavampi, vallattomampi on minun heiliseni.

Kiipesin, koipesin pyöräni selkään, pyöritin hiljallensa. Henttuni reilu se rinnalleni ohjasi polkimensa.

Pyörivät pyörät ja virisevät vitjat kunnasta kiitäessäni. Sinisen vaalea puku oli yllä heilillä vierelläni.

Vilisevät lehdot ja niityt ja pellot rannalla siintävän lahden. Oi, miten hulmusi kultani tukka, tietä kun kiidimme kahden!

Ei nyt enää lemmiskellä kulkien kuutamossa, eikä nyt välky kuu, ei tähdet laulajan laulelossa.

Mutta me laulamme riemahdellen hevosista lentävistä, joilla me laulaen kiidätämme pois elon ikävistä.

Kauhavan poika.

(Savolaisen matkahavainto).

Juna tuli Kauhavan asemalle hihkuen, puhkuellen. Kauhavan poikia astui parvi vaunuun huudahdellen.

Kaikk' oli vahvoja niinkuin karhut, kaikk' oli ryyppypäissä. Kaikki ne mellasti myrskyn lailla, yks oli ylimmäissä.

"En ole" — lauleli parhain poika — "kasvoilla kaunistettu, vaan olen voimalla, uljaalla luonnolla, riemulla reimastettu."

"Hei vaan! Laulaen —." Vaunuun astui junan kuljettaja, muistutti poikia vakavasti, ett' olis riemulla raja.

"Hei vaan!" hoilasi parhain poika. "Kuuleeko laulua kukaan? Paljo on poikia, yks vain tohtii huilata mielensä mukaan."

"Kuules" — kumppanit kuiskuttivat — "joudumme kenties linnaan." — "Hei, ylös lennätte! Sinne jos mennään, menkäämme uljahinnaan!"

"Huima mä olen, mut tahdon tulla huimaa huimemmaksi. Hei vaan! Henttuni hienonen kelpaa huimankin hoitajaksi."

Huutajan vastassa vaunussa istui äitinen nuori ja hellä, koitteli lastansa itkeväistä vaalia, viihdytellä.

Laulusta lapsonen vain yhä kiihtyi, huuteli haikeasti. Poissa jo oli junan kuljettaja, melu kävi raivoisasti.

Kuolevan kyyhkysen lailla äiti katsahti hurjimusta. Katseessa siin' oli hellyyttä pyhää, hartainta rukousta.

Huima sen huomasi. Kuin olis piston puukosta rintaansa saanut, heittäysi nurkkaan hän istualle, melu oli vaiennut, laannut.

Kohta hän hiljaa ja horjahtamatta toiseen vaunuun astui. — Päättyikö päihtymys, mitä hän mietti? Näin että silmänsä kastui.

Läpi kuusikon kulku.

(Aihe kansanlaulusta).

Kotikallion polkua kuljin läpi tuuhean kuusiston. Sinivirran vihreä laakso sen kallion juurella on.

Sinivalkeihin laakson kukkiin suviaurinko säteili. Läpi tuuhean kuusikon lehväin säde muutama pilkisti.

Sädevälkkeessä kuusistossa läpi lehvien neidon näin. Hän kuin sinipiikanen metsän tuli, tepsutti luokseni päin.

"Kuhun kuljet sä ihana impi läpi kuusisen kalliomaan?" "Sinivihreän virran laaksoon suvikukkia taittelemaan."

"Ken sulta ne kukkaset saapi, oi, kukkanen kaunoisin?!" "Ne saa oma kultani kallis, oi, poikanen uljahin!"

"Jako juurella kallion kuusten hän kohtasi kultansa?" "Ja mökkiinsä kulkiessansa oli seppele otsalla."

Läpi kuusikon tultua laaksoon, oli kukkia otsallain. Vaan kukkani kaikista kallein hymys, tuoksusi rinnallain.

Sinivalkeihin laakson kukkiin suviaurinko säteili. Vaan silmästä impeni kirkkain säde sieluuni pilkiksi.

Merille lähtiessä.

Miksikä, heilini, kyynelsilmin katselet kasvoihini? Aina mun mieleeni pauhussa aallon siintävi silmäsi sini.

Miksikä, heilini, kyynelsilmin katselet kalvoa vetten? Sua minä muistelen kulkeissa kautta muittenkin manteretten.

Miksikä, heilini, itkevät silmät huivisi kulmalla peität? Luuletko, että mun ikuiseksi aaltojen helmaan heität?

Älä sure, heilini, näyttäös jälleen hymysi se kaunis ja kirkas! Minä menen hetkeksi aaltojen leikkiin, kotona on kultani sirkas.

Syksyllä jälleen luoksesi saavun jälkeen lyhkäsen kesän. Silloin riemusta lauleskellen laitamme pienosen pesän.

Aavalla Atlannilla.

Atlannin mahtavan laivan kannelle jalkani jäyhästi astui. Mutta mun heilini ruskeat silmät rannalla kyynelin kastui.

Laivan kyljestä kuohuva aalto vierivi vasten rantaa. Kuohuva aalto mun mieleni kaihon Suomen rannalle kantaa.

Atlannin mahtavan laivan mastossa tuulessa lippu liehuu. Eroani armaasta muistellessa silmässä kyynele kiehuu.

Voi, mua hullu, kun laivaan läksin aavalle Atlannille! Voi, mua hullu, kun heilani heitin päiville suruisille!

Joka hengenveto.

Sinä olit sieväksi kasvatettu kuin sinikukkanen peltoon. Luotasi läksin muille maille menin kuni lintunen lentoon.

Useasti on minun mielessäni vihreä kotiketo, mutta sen sinikukan muistan sieltä joka hengenveto.

Explore with AITake your curiosity a little further.

Reading settings