SISÄLLYS:

Kaksi tyttöä. Serkut. Sedät. Tädit. Vyö ja matka-arkku. Alec-sedän huone. Matka Kiinaan. Ja mitä sitten tapahtui. Feben salaisuus. Rosen uhri. Mac-parka. Toiset pojat. Vuoristossa. Onnellinen syntymäpäivä. Korvarenkaat. Leipä ja napinreiät. Hyviä sopimuksia. Muoti ja terveydenhoito. Veli luuranko. Mistelin alla. Säikähdys. Uusia puuhia. Sovinto. Kuka?

1

KAKSI TYTTÖÄ

Rose istui ypöyksin suuressa salissa pieni nenäliina valmiina kuivaamaan ensimmäisen esiin pirahtavan kyynelen. Hän oli miettimässä huoliaan ja arveli itkun tulevan pian. Rose oli valinnut tämän huoneen murehtimispaikakseen, sillä täällä oli hämärää ja rauhallista. Sali oli täynnä vanhanaikaisia huonekaluja, ikkunoissa riippuivat tummat, raskaat verhot ja seiniä peittivät maalaukset, joista tuijottivat juhlalliset vanhat herrat peruukeissaan, korkeamyssyiset terävänenäiset naiset ja pyöreäsilmäiset lapset yllään lyhytmiehustainen mekko tai vyötäröön ulottuva takki.

Täällä saattoi tosiaan heittäytyä murheen valtaan. Keväiset sadekuurotkin rapisivat ikkunaan kuin kuiskaten: itke pois huolesi, niin minäkin teen.

Rosella oli todellakin syytä suruun, sillä hänellä ei ollut äitiä, hän oli hiljan menettänyt myös isänsä, eikä hänellä ollut kotiakaan, hän vain asui täällä isotätiensä luona. Hän oli tullut vasta viikko sitten, ja vaikka herttaiset vanhat neidit koettivat parhaansa mukaan ilahduttaa häntä, eivät he oikein onnistuneet, sillä tyttö oli aivan toisenlainen kuin ne lapset, joita he olivat ennen nähneet. Tuntui kuin he olisivat saaneet hoitoonsa alakuloisen perhosen.

Rose sai liikkua missä halusi, ja pari päivää hän olikin huvitellut kiertelemällä ympäriinsä tässä vanhassa herraskartanossa, joka oli täynnä kummallisia sokkeloita, salaperäisiä käytäviä ja viehättäviä huoneita. Ikkunoita saattoi olla aivan yllättävissä paikoissa, puutarhan puolelle puikahti somia parvekkeita ja yläkerran suuri halli oli täynnä esineitä maailman kaikilta kulmilta, sillä Campbellit olivat olleet merikapteeneita jo monen sukupolven aikana.

Plenty-täti oli jopa antanut Roselle luvan käydä vapaasti tutkimusretkillä isossa keittiökomerossa, joka oli oikea hyvien tuoksujen tyyssija ja täynnä kaikenlaisia herkkuja. Mutta Rose näytti vähät välittävän moisista houkutuksista, ja kun tämäkin toive petti, Plenty-täti luopui epätoivoisena yrityksistään.

Ystävällinen Peace-täti oli puolestaan koettanut innostaa Rosea kauniisiin käsitöihin ja oli suunnitellut nuken vaatevaraston, joka olisi ihastuttanut isompaakin tyttöä. Mutta vaaleanpunaiset satiinihatut tai pikkuruiset sukat eivät huvittaneet Rosea, vaikka hän yritti ommella tunnollisesti tädin mieliksi. Ja eräänä päivänä Peace-täti näki parhaaksi lopettaa koko ompeluseuran huomatessaan tytön pyyhkivän kyyneliään hääpuvun laahukseen.

Sen jälkeen tädit löivät viisaat päänsä yhteen ja kutsuivat suojattinsa seuraksi koko seutukunnan kilteimmän ja moitteettomimman tytön. Mutta tämä Annabel Bliss oli kaikista heidän yrityksistään epäonnistunein, sillä Rose ei voinut sietää häntä ollenkaan vaan sanoi, että hänen teki mieli nipistää Annabelia nähdäkseen osasiko tuo vahanukke edes huutaa. Niin sai mallikappale Annabel palata kotiinsa, ja uupuneet tädit jättivät Rosen pariksi päiväksi oman onnensa nojaan.

Oli kolea sää. Vilustuttuaan hiukan Rosen täytyi pysytellä sisällä, ja hän vietti aikaansa enimmäkseen kirjastossa isänsä kirjojen parissa. Hän luki paljon, itki joskus ja vaipui usein ihaniin unelmiin, joista haaveksivat tyttölapset aina löytävät iloa ja lohtua. Mielikuvitusleikki oli hänestä mieluisampaa kuin mikään muu, mutta terveellistä se ei ollut; hän kävi kalpeaksi, väsyneeksi ja haluttomaksi, vaikka Plenty-täti syötti hänelle rautaa kilokaupalla ja Peace-täti hellitteli häntä kuin sylikoiraa.

Tätiparat vaivasivat ankarasti päätään keksiäkseen Roselle jotain uutta. Vihdoin he päättivät tehdä rohkean yrityksen, vaikkeivät juuri uskaltaneet toivoa sen onnistuvan. He eivät kertoneet Roselle mitä täksi lauantai-illaksi oli suunniteltu, vaan jättivät hänet omiin oloihinsa yllätyshetkeen asti. Eivät he aavistaneet, että omituinen lapsi löytäisi huvia aivan odottamattomasta paikasta.

Ennen kuin Rose oli ehtinyt pusertaa esille ainoatakaan kyyneltä, omituinen ääni katkaisi hiljaisuuden ja sai tytön herkistämään kuuloaan. Se oli vain hiljainen viserrys, mutta lintu tuntui olevan erityinen sävelniekka, sillä hiljainen viserrys muuttui pian iloiseksi piipitykseksi, jota seurasi milloin liverrys, milloin kujerrus tai sirkutus, ja kaikki loppui hilpeään sävelryöpsähdykseen, aivan kuin lintu olisi purskahtanut nauruun. Rose nauroi mukana ja hypähti innokkaasti seisomaan unohtaen kokonaan surunsa.

— Tuohan on matkijalintu! Missä kummassa se laulaa?

Hän juoksi isoon eteiseen ja kurkisti ulos molemmista ovista, mutta ei nähnyt kuin viheliäisen kananpojan, joka kyyhötti takiaisen lehden alla. Hän kuunteli uudestaan ja ääni tuntui tulevan talosta. Hän palasi innoissaan sisälle, ja laulu johdatti hänet vihdoin keittiökomeron ovelle.

— Täälläkö se on? Sepä merkillistä! hän tuumi.

Mutta ei komerossa näkynyt muita lintuja kuin ikuisesti suutelevat pääskyset hyllyillä olevien kiinalaisten teekuppien kyljissä. Äkkiä Rosen kasvot kirkastuivat, ja avaten hiljaa ruokaluukun hän kurkisti keittiöön. Mutta laulu oli vaiennut ja hän näki vain siniesiliinaisen tytön pesemässä liettä. Rose katseli häntä hetkisen ja kysyi sitten äkkiä:

— Kuulitko sinä matkijalinnun laulavan?

— Minä sanoisin sitä febelinnuksi, sanoi tyttö ja katsoi häneen veitikkamaisesti mustilla silmillään.

— Mihin se meni?

— Täällä se on vieläkin!

— Missä?

— Minun kurkussani. Haluatko kuulla?

— Haluan! Minä tulen sinne. Ja Rose ryömi luukusta leveälle keittiön hyllylaudalle, sillä hän oli niin innoissaan ja hämmästynyt, ettei malttanut kiertää oven kautta.

Tyttö pyyhki kätensä, astui matolle, joka oli kuin saari saippuaveden keskellä, ja sitten, totta tosiaan, hänen hennosta kurkustaan tulvi pääskysen viserrystä, punarastaan lurittelua, metsäkyyhkyn kujerrusta ja muita tuttuja säveliä. Ja kuten äskenkin laulu päättyi riemuisaan juoksutukseen, aivan kuin se olisi kuulunut pensaikosta kuumana kesäpäivänä.

Rose hämmästeli niin, että oli pudota hyllyltään, ja kun konsertti loppui, hän taputti riemuissaan käsiään ja ihasteli:

— Voi miten sievää. Kuka sinua on opettanut?

— Linnut, vastasi tyttö hymyillen ja tarttui taas työhönsä.

— Ihmeellistä. Osaan minäkin laulaa, mutta en lähimainkaan noin kauniisti. Mikä sinun nimesi on?

— Febe More.

— Saanko minä jäädä tänne katsomaan, kun sinä puuhaat? Salissa on niin yksinäistä.

— Jää vain jos haluat, sanoi Febe vääntäen hameensa kuivaksi niin kätevästi, että Rose ei voinut olla ihailematta häntä.

— Asutko sinä täällä? kysyi Rose.

— Saan ehkä jäädä tänne. Debby tarvitsee apulaisen, ja minä tulin kokeilemaan viikoksi.

— Kunpa jäisitkin. Täällä on kamalan tylsää. Rose oli oikein ihastunut tuohon tyttöön, joka liversi kuin lintu ja teki työtä kuin täysikasvuinen nainen.

— Olisi se minustakin mukavaa. Olen jo viidentoista, ja minun pitäisi ruveta elättämään itseni, kun ei minulla ole sukulaisia. Sinähän olet tullut tänne joksikin aikaa, eikö niin? Febe kysyi katsoen vieraaseensa ja miettien, kuinka ihmeessä elämä saattoi olla ikävää tytöstä, jolla oli silkkimekko, hieno röyhelöesiliina, kaunis medaljonki ja tukassa samettinauha.

— Olen täällä kunnes setäni tulee. Hän on nyt minun holhoojani, enkä tiedä mihin hän aikoo viedä minut. Onhan sinullakin holhooja?

— Minulla? Ei toki. Minut on ihan pienenä jätetty köyhäintalon portaille. Neiti Rogers sattui mieltymään minuun ja otti minut hoitoonsa, niin että olen siitä asti ollut hänen luonaan. Mutta nyt hän on kuollut ja minä saan tulla toimeen omin neuvoin.

— Sehän on jännittävää! Ihan kuin Arabella Montgomery "Mustalaisen lapsessa"! Oletko lukenut sen hauskan kirjan? kysyi Rose, joka piti aivan erityisesti löytölapsitarinoista ja oli lukenut niitä monia.

— Ei minulla ole kirjoja, ja kaikki vapaa-aikani minä juoksentelen metsissä; se on minusta hauskempaa kuin sadut ja kertomukset. Febe lopetti lieden pesun ja ryhtyi uuteen puuhaan.

Hän otti esille ison papukulhon, ja Rose katseli häntä miettien, miltä elämä mahtaisi tuntua, jos pitäisi aina tehdä työtä eikä saisi koskaan vain olla ja pitää hauskaa. Mutta Febe näytti ajattelevan, että nyt oli hänen vuoronsa kysellä, ja sanoi haikeasti:

— Sinä olet kai käynyt paljon koulua?

— Olen, voi kamalaa! Olin kokonaisen vuoden asuntolakoulussa ja hädin tuskin selvisin sieltä hengissä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän neiti Power antoi läksyjä, ja minä olin niin onneton, että itkin melkein silmät päästäni. Isä ei antanut minulle koskaan vaikeita tehtäviä, hän opetti niin jännittävästi, että läksyt tuntuivat pelkästään hauskoilta. Isä ja minä olimme hirveän onnellisia yhdessä. Mutta nyt hän on mennyt pois ja jättänyt minut aivan yksin.

Kyynelet joita Rose äsken turhaan odotti, tulivat nyt itsestään, ja ne vierivät pitkin poskia kertoen rakkaudesta ja surusta tehokkaammin kuin sanat.

Vähään aikaan keittiössä ei kuulunut muuta kuin nyyhkytystä, jota säesti sateen rapina. Febe lakkasi kaatamasta papuja kulhosta toiseen ja katseli myötätuntoisesti Rosen polviin hautautunutta kiharaista päätä, sillä hän näki, että sievään esiliinaan pyyhittiin katkerampia kyyneliä kuin hän itse milloinkaan oli vuodattanut.

Pumpulimekossaan ja siniruutuisessa esiliinassaan Febe tunsi olevansa heistä kahdesta onnellisempi ja rikkaampi. Jos olisi uskaltanut, hän olisi kiertänyt käsivartensa tytön hartioiden ympärille. Mutta peläten käyttäytyvänsä sopimattomasti hän sanoi vain reippaasti:

— Ethän sinä ole yksin, kun sinulla on niin paljon rikkaita ja eteviä sukulaisia. Debbyn mielestä he hemmottelevat sinut pilalle, kun olet suvun ainoa tyttö.

Feben viimeiset sanat saivat Rosen hymyilemään kesken itkun, ja hänen kyynelten tuhrimat kasvonsa olivat lystikkäät, kun hän kurkisti esiliinansa takaa ja sanoi hullunkurisen voipuneena:

— Siinäkin yksi huoli! Minulla on kuusi tätiä, ja he kaikki tahtoisivat minut luokseen, enkä minä tunne kunnolla ketään heistä. Isä sanoi aina tätä paikkaa Tätiläksi, ja nyt minä kyllä tiedän minkä tähden.

Febe nauroi hänen kanssaan ja sanoi rohkaisevasti:

— Siksihän tätä muutkin sanovat, ja se on hyvä nimi. Kaikki Campbellin rouvat asuvat tässä lähellä ja käyvät usein tervehtimässä vanhoja neitejä.

— Kyllä minä tätien kanssa tulisinkin toimeen, mutta kun täällä on vielä kymmenittäin serkkuja, kaikki päälle päätteeksi poikia, ja poikia minä inhoan! Osa heistä kävi viime keskiviikkona täällä, mutta olin onneksi päivälevolla, ja kun täti tuli kutsumaan minua, vedin peitteen korvilleni ja olin nukkuvinani. Tietysti minun täytyy joskus tutustua heihin, mutta pelkään sitä kauheasti.

Rosea puistatti. Hän oli asunut kahdestaan sairaan isänsä kanssa eikä tuntenut ainoatakaan poikaa; siksi hän kuvitteli heitä jonkinlaiseksi villieläinlajiksi.

— Voi, kyllä sinä rupeat pitämään heistä. He pyyhältävät usein tästä ohi tullessaan lammelta milloin ratsain milloin veneellä. Jos olet innostunut soutamisesta ja hevosista, niin sinulle tulee hurjan hauskaa.

— Mutta minäpä en ole! Hevosia minä pelkään, veneessä voin pahoin ja poikia vihaan!

Ja Rose-parka väänteli käsiään ajatellessaan kamalaa tulevaisuuttaan. Yhden näistä kauhuista voisi vielä kestää, mutta kaikki yhdessä oli toki liikaa, ja hän alkoi miettiä, olisiko sittenkin parasta palata pikimmiten kouluun.

Febe nauroi Rosen voivotuksille niin että pavut pomppivat kulhossa, mutta koetti samalla lohduttaa tyttöä:

— Ehkä setäsi vie sinut jonnekin, missä ei poikia olekaan. Debby sanoo, että setäsi on hyvin ystävällinen ja tuo aina tuliaisiksi kasakaupalla kauniita tavaroita.

— Niin, mutta minua pelottaa, kun en tunne ollenkaan Alec-setää. Hän kävi meillä ani harvoin, vaikka lähetteli minulle sieviä esineitä. Nyt minä kuulun hänelle ja hän saa määrätä minusta mielensä mukaan, kunnes täytän kahdeksantoista. Ehkä en pidä hänestä ollenkaan, vaan vihaan häntä koko ikäni.

— Et kai sentään. Minä en sinuna viitsisi surra turhia vaan pitäisin hauskaa. Olisin kuin jänis kaalimaassa, jos minulla olisi sukulaisia ja rahaa eikä muuta tekemistä kuin saada aikani kulumaan, Febe aloitti, mutta ei ehtinyt pitemmälle, kun ulkoa alkoi äkkiä kuulua niin tavatonta melua ja jyrinää, että tytöt säpsähtivät.

— Ukkonen, arveli Febe.

— Sirkusseurue! innostui Rose, joka oli korkealta paikaltaan nähnyt vilaukselta koreat vaunut ja ponien liehuvia harjoja ja häntiä.

Melu häipyi ja tytöt alkoivat jatkaa jutteluaan, mutta silloin ilmestyi keittiöön vanha Debby unisena ja pahantuulisena herättyään päivällistorkuilta.

— Rose-neitiä odotetaan saliin.

— Kuka siellä on?

— Pikku tytöt eivät kysele, vaan tekevät niin kuin käsketään, kuului Debbyn lyhyt vastaus.

— Kunhan se vain ei olisi Myra-täti. Minulla menevät aina jalat pehmeiksi, kun hän päivittelee yskääni ja voivottelee niin kuin olisin kuoleman kielissä. Rose hankkiutui vetäytymään pois samaa tietä kuin oli tullutkin, sillä joulukalkkunalle ja vanukkaalle tarkoitettu aukko oli aivan tarpeeksi avara hänen kuljettavakseen.

— Taitaisitpa aika mielelläsi vaihtaa Myra-tätiin ne, jotka siellä ovat. Ja koetas kerran vielä kulkea minun keittiööni tuota tietä, niin minä näytän, pauhasi Debby, joka piti velvollisuutenaan nuhdella lapsia, kun tilaisuus salli.

2

SERKUT

Rose livahti takaisin keittiökomeroon ja piristi siellä mieltään irvistämällä Debbylle koettaessaan tyyntyä ja koota rohkeutta. Sitten hän hiipi hiljaa hallin läpi ja kurkisti saliin. Ketään ei näkynyt ja huoneessa vallitsi niin täydellinen hiljaisuus, että hän luuli vieraiden menneen yläkertaan. Siksipä hän puikahti rohkeasti pariovista saliin. Huoneen vastakkaisella puolella häntä kohtasi näky, joka melkein salpasi hengen.

Siinä seisoi rivissä seitsemän eri-ikäistä ja erikokoista poikaa, kaikki vaaleatukkaisia ja sinisilmäisiä ja kaikilla yllään skotlantilaispuku. Koko rivi hymyili ja kumarsi ja laukaisi kuin yhdestä suusta:

— Hyvää päivää, serkku!

Rose hengähti raskaasti ja katseli kauhuissaan ympärilleen kuin paetakseen, sillä pelko moninkertaisti poikien lukumäärän, niin että koko huone näytti olevan heitä täynnä. Mutta ennen kuin hän ehti lähteä, astui pisin poika rivistä ja sanoi ystävällisesti:

— Älä suotta pelkää. Tämähän on vain sinun klaanisi, niin kuin Skotlannissa sanotaan, ja me tulimme toivottamaan sinut tervetulleeksi. Minä olen päällikkö, Archie — palveluksessasi.

Hän ojensi kätensä, ja Rose pisti ujosti pienen kätensä pojan ruskeaan kouraan, johon se kokonaan hukkui. Pitäen serkkua kädestä Archie jatkoi esittelyä:

— Me tulimme koko komeudessamme, sillä niin me aina teemme suurissa juhlatilaisuuksissa. Toivottavasti pidät siitä. Nyt minä esittelen sinulle nämä veijarit, ja me kyllä tulemme hyvin toimeen. Tuo pitkä hongankolistaja on Charlie, Clara-tädin poika, lempinimeltä Prinssi. Tädillä on vain tämä ainoa, mutta sepä onkin oikea kultapoika. Tämä kunnon kaveri on Mac, Kirjatoukka, ja tuo sievä otus Steve. Steve on aikamoinen keikari, katsopas huvin vuoksi hänen käsineitään ja töyhtöään. Ne ovat Jane-tädin poikia, loistopari muuten, usko pois. Nämä nulikat ovat minun veljiäni, Geordie ja Will sekä hännänhuippuna Jamie. Kas niin, miehet, liikkeelle mars ja käyttäytykää siivolla.

Ja Rose näki kauhukseen edessään vielä kuusi ojennettua kättä, ja oli päivänselvää, että hänen täytyi pudistaa niitä kaikkia. Se oli ankara hetki ujolle tytölle, mutta hän muistutti itselleen, että nämä olivat vain sukulaisia, ja koetti vastata ystävällisesti tervehdykseen.

Vaikuttavan seremonian päätyttyä rivi hajosi, ja poikajoukko täytti silmänräpäyksessä molemmat huoneet. Rose pakeni kiireesti ison nojatuolin suojiin. Vajoten sen syvyyksiin hän katseli tunkeilijoita ja odotti, milloin täti tulisi hänelle avuksi.

Kuin täyttääkseen miehekkäästi velvollisuutensa jokainen pysähtyi ohi kulkiessaan Rosen tuolin viereen, sanoi lyhyesti jotakin ja saatuaan vielä lyhyemmän vastauksen luikahti pois keventyneen näköisenä.

Archie tuli ensiksi ja sanoi isällisesti kumartuen tuolin selustan yli:

— Mukavaa että olet nyt täällä, serkku, toivottavasti viihdyt Tätilässä oikein hyvin.

— Kyllä minä viihdyn.

Mac pyyhkäisi hiukset silmiltään, oli kompastua jakkaraan ja kysyi lyhyesti:

— Toitko mukanasi kirjoja?

— Neljä laatikollista. Ne ovat kirjastossa.

Mac katosi huoneesta, ja nyt oli vuorossa Steve. Hän asettui seisomaan niin, että skottilaispuku esiintyi oikein edukseen, ja sanoi kohteliaasti hymyillen:

— Ikävää ettei tavattu sinua keskiviikkona. Toivottavasti olet jo päässyt nuhastasi.

— Olen, kiitos! Ja Rosen suupieliä nyki, kun hän muisti miten oli ryöminyt peiton alle piiloon.

Steve uskoi kohteliaisuutensa saavuttaneen aivan erityistä suosiota ja vaelsi ohi uljas töyhtö korkeammalla kuin koskaan. Prinssi Charlie astui keikaillen lattian poikki ja sanoi rennon huolettomasti:

— Äiti lähetti terveisiä. Hän toivoo sinun olevan niin kunnossa, että voisit tulla käymään jonakin päivänä ensi viikolla. Pikku raukka, sinulla taitaa olla täällä hirveän ikävä?

— Minä olen kolmetoista ja puoli vuotta vanha, vaikka näytänkin pieneltä, kuohahti Rose. Hän oli niin närkästynyt toisen suojelevasta äänensävystä, että unohti ujoutensa kokonaan.

— Anteeksi, neitiseni, sitä ei tosiaan uskoisi, Charlie sanoi ja lähti tiehensä iloissaan, kun oli saanut hiljaisen serkkunsa vähän leimahtamaan.

Geordie ja Will tulivat yhdessä, kaksi tanakkaa jallia, toinen yhdentoista ja toinen kahdentoista ikäinen, he katsoivat sinisillä pyöreillä silmillään Rosea ja laukaisivat kumpikin kysymyksensä kuin pyssyn suusta:

— Toitko sinä apinasi tänne?

— En, se kuoli.

— Saat kai sinä oman veneen?

— Toivottavasti en.

Sitten he sotilaallisesti käänsivät hänelle selkänsä ja marssivat matkoihinsa. Pikku Jamie taas kysyi suorasukaisesti:

— Toitko sinä minulle mitään hyvää?

— Toin paljon makeisia, Rose vastasi. Ihastuneena Jamie kiipesi hänen polvelleen ja mäiskäytti tytön poskelle suukon ilmoittaen samalla, että piti Rosesta kauheasti.

Rose joutui hämilleen, varsinkin kun toiset pojat katsoivat ja nauroivat, ja päästäkseen pälkähästä hän kysyi kiireesti nuorelta valloittajalta:

— Näitkö sinä sen sirkusseurueen, joka kulki tästä ohi?

— Milloin? Missä? huusivat pojat innokkaasti.

— Juuri vähän ennen teidän tuloanne. Ainakin minä arvelin sitä sirkukseksi. Näin semmoiset punaisenmustat rattaat ja monta ponia ja…

Hän ei ehtinyt pitemmälle, sillä naurunremakka keskeytti hänen puheensa, ja Archie koetti naurunsa lomassa selittää hilpeyden syytä.

— Mehän siinä ajoimme shetlanninponeilla ja uusilla metsästysrattailla. Siitä sirkuksesta sinä et pääsekään eroon ihan helposti.

— Mutta niitä oli niin paljon ja ne menivät sellaista vauhtia, ja vaunut olivat tulipunaiset, Rose koetti selittää erehdystään.

— Tule, niin näet koko roskan! huudahti Prinssi. Ja ennen kuin Rose oikein tajusi, hänet riepotettiin vaunuvajalle ja esiteltiin meluisasti kolmelle pörröiselle ponille ja uusille koreille metsästysrattaille.

Tällä puolen pihaa Rose ei ollut vielä käynyt ja hän pelkäsi, ettei hänellä olisi siihen lupaakaan, mutta kun hän vihjasi, ettei täti ehkä pitäisi tästä, pojat huusivat yhteen ääneen:

— Tätihän pyysi meitä huvittamaan sinua ja täällä se käy paljon paremmin kuin sisällä.

— Jos minä vilustun, kun minulla ei ole päällysvaatteita, sanoi Rose. Hänen teki kauheasti mieli jäädä, mutta jotenkin hän tunsi olonsa epävarmaksi.

— Etkä vilustu, odotahan, pojat melusivat. Samassa joku painoi hattunsa Rosen päähän, toinen pani takkinsa hänen hartioilleen, kolmas oli tukehduttaa hänet vaunuhuovalla ja neljäs avasi vajassa seisovien vanhojen vaunurämien oven sanoen sulavasti:

— Astukaa sisään, neiti, ja istukaa oikein mukavasti, me esitämme teille jotakin hauskaa.

Ja Rose istui komeasti katselemassa, kun pojat tanssivat vauhdikkaasti ja taitavasti skotlantilaisen kansantanhun. Se oli hänestä niin hauskaa, että hän taputti käsiään ja nauroi iloisemmin kuin moneen viikkoon.

— Mitäs pidit? kysyi Prinssi tullessaan tanssin loputtua Rosen luo punaisena ja hengästyneenä.

— Se oli hienoa! Minä olen ollut teatterissa yhden ainoan kerran, eikä siellä tanssittu läheskään noin hauskasti. Olettepa te eteviä! vastasi Rose hymyillen serkuilleen kuin kuningatar alamaisilleen.

— Saat nähdä, että me olemme hienoa porukkaa, eikä tämä ollut kuin vähäinen näyte taidoistamme. Meillä ei ole soittimia mukana, muuten me tahtoisimme

"laulun, soiton sävelin sua, armas, miellyttää",

vastasi Charlie ylpeyttä uhoten.

— Minä en tiennytkään, että me olemme skotlantilaisia; isä ei vihjannutkaan siitä koskaan eikä näyttänyt välittävän Skotlannista, vaikka pyysi kyllä minua usein laulamaan vanhoja balladeja, sanoi Rose. Tuntui kuin hän olisi äkkiä siirtynyt kauas Amerikasta.

— Emme mekään ole tienneet sitä kuin vasta äskettäin. Luimme Scottin kirjoja ja muistimme yks kaks, että isoisähän oli skotlantilainen. Silloin me rupesimme tutkimaan vanhoja sukutarinoita, hankimme säkkipillin ja skottilaispuvut ja päätimme tuottaa klaanille kunniaa. Olemme jo jonkin aikaa olleet näissä puuhissa, ja se on hirveän hauskaa. Vanhemmatkin pitävät siitä, ja minusta me olemme oikein uljasta joukkoa.

Archie kiikkui puhuessaan vaunujen toisella astinlaudalla, muut olivat kavunneet etu- ja takaistuimelle voidakseen levätessään ottaa osaa keskusteluun.

— Minä olen Fitzjames ja tuo on Roderick Dhu, tiedäthän, Scottin "Järven neidosta", ja jonain päivänä me esitämme sinulle kaksintaistelun lyömämiekoilla. Sen hienompaa et kyllä voi kuvitella, lisäsi Prinssi.

— Niin, ja kuulisitpa Steven soittavan säkkipilliä. Sen parempaa kiljunaa ei kukaan saa aikaan, huusi Will kuskinpenkiltä innokkaana esittelemään suvun monipuolisia kykyjä.

— Mac metsästää meille kirjoistaan vanhoja tarinoita. Hän neuvoo, miten on pukeuduttava, ja löytää aina jännittäviä lauluja tai kohtauksia esitettäväksi, lisäsi Geordie sanoakseen jotain hyvää poissa olevasta Kirjatoukasta.

— No, mitäs sinä ja Will osaatte? Rose kysyi Jamielta, joka uskollisesti istui hänen rinnallaan ja piti häntä silmällä odottaen luvattuja tuomisia.

— Minä olen juoksupoikana ja toimittelen asioita, ja Will ja Geordie ovat sotajoukko aina kun marssitaan, tai hirviä kun metsästetään, tai kavaltajia kun hakataan päitä poikki.

— Ovatpa he auliita, ei voi muuta sanoa, ihaili Rose, ja käyttökelpoiset nuoret miehet säteilivät ujoa ylpeyttä ja päättivät niin pian kuin suinkin serkkunsa yksityishuviksi esittää kohtauksia Skotlannin kansallissankarien Wallacen ja Montrosen seikkailuista.

— Ruvetaanpa hippasille, huusi Prinssi. Hän antoi aika läimäyksen Steven olkapäälle ja hyppäsi ylös orrelle.

Käsineistään välittämättä Keikari ryntäsi hänen jälkeensä, ja toiset kapusivat joka taholle aivan kuin aikoen taittaa niskansa ja nyrjäyttää raajansa niin pian kuin suinkin.

Tämä näytös tarjosi uutta ihmeteltävää Roselle, joka vastikään oli tullut jäykän muodollisesta asuntolakoulusta, ja hän katseli notkeita serkkujaan ihastuneena. Nämä tuntuivat olevan paljon ketterämpiä kuin konsanaan hänen rakas apinansa, Mops-vainaja.

Will oli juuri niittänyt kunniaa heittäytymällä pää edellä ylisiltä jaloilleen maahan, kun Febe ilmestyi tuomaan viittaa, päähinettä ja kalosseja sekä Plenty-tädin terveiset, että Rosen olisi tultava heti paikalla sisään.

— Hyvä on, me tuomme hänet, vastasi Archie antaen salamerkkikielellä käskyn, jota toteltiin niin äkkiä, ettei Rose ehtinyt pois vaunuista, kun pojat jo olivat tarttuneet aisoihin ja vetivät hänet vajasta. He toivat hänet pääovelle sellaisella räiskeellä, että yläkerran ikkunaan ilmestyi kaksi myssyä ja Debby alkoi eteisessä päivitellä:

— Varmasti nuo hurjimukset säikyttävät pikku raukan kuoliaaksi.

Mutta huviretki näytti tehneen pikku raukalle erinomaisen hyvää, sillä hän oli tyytyväinen, iloinen ja punaposkinen juostessaan tukka pörrössä yläkertaan. Siellä Plenty-täti tuli kauhuissaan vastaan ja käski hänen heti mennä vuoteeseen.

— Voi, ei vielä! Me tulimme juomaan teetä Rosen kanssa ja olemme kilttejä kuin enkelit jos annat meidän jäädä, melusivat pojat, sillä he olivat jo hyväksyneet serkkunsa eivätkä sitä paitsi aikoneet missään tapauksessa jäädä vaille teeillallista, sillä Plenty-tädin vieraanvaraisuus tiedettiin.

— No jääkää, kunhan olette siivolla. Mutta antakaa Rosen ensin mennä ottamaan lääkkeensä ja siistimään itsensä. Saa nähdä sitten mitä löydämme illalliseksi. Vanha neiti kiirehti keittiön puolelle oikean toivomusryöpyn saattelemana.

— Marmelaatia minulle, täti.

— Iso möykky luumukakkua, ole kiltti.

— Pyydä Debbyä paistamaan päärynöitä.

— Sitruunapiirasta, rouva.

— Tehkää pannukakkuja, Plenty-täti, niistä Rosekin varmasti pitää.

— Torttuja hän ainakin haluaa, sen minä tiedän.

Kun Rose viidentoista minuutin kuluttua tuli alas kiharat sidottuina ja kirjailtu esiliina edessään, pojat oleksivat joutilaina aulassa. Rose pysähtyi portaiden puoliväliin tarkastelemaan serkkujaan, sillä hän ei ollut vielä ennättänyt tutkia heitä.

Kaikilla heillä oli selvät suvun tuntomerkit, vaikka joku kellertävä pää oli tummempi kuin toinen, jonkun posket ruskeat, toisen punaiset ja ikä vaihteli kuusitoistavuotiaasta Archiesta Jamieen, joka oli tätä kymmenen vuotta nuorempi. Prinssiä lukuun ottamatta kukaan heistä ei ollut piirteiltään erityisen kaunis, mutta hilpeitä ja hauskan näköisiä he olivat, ja Rose arveli, etteivät pojat olleetkaan niin kauheita kuin hän oli luullut.

Jokaisella pojalla oli niin luonteenomaista puuhaa, ettei Rose voinut olla hymyilemättä heitä katsellessaan. Archie ja Charlie, jotka nähtävästi olivat hyvät ystävykset, astelivat käsi toisen olalla edestakaisin viheltäen skottilaissävelmää; Mac istui nenä kiinni kirjassa; Steve — keikari — järjesteli tukkaansa ison peilin edessä; Geordie ja Will tutkivat innokkaasti vanhan kellon koneistoa, ja Jamie loikoili vatsallaan porrasmatolla jalkojaan heilutellen, ilmeisesti valmiina pyytämään luvattuja namusia heti kun Rose ilmestyisi.

Rose arvasi pojan ajatukset, ja ennen kuin tämä ehti pyytää, heitti hänelle kourallisen sokerimanteleita.

Jamien hihkaisu sai toiset katsahtamaan ylös, eivätkä he voineet olla hymyilemättä, sillä seistessään tuossa portailla ujo, vaaleakiharainen serkku nauravine kasvoineen oli todella herttaisen näköinen. Musta puku muistutti heitä Rosen surusta, ja tänä hetkenä jokainen heistä päätti olla oikein kiltti serkulle, jolla ei enää ollut muuta kotia kuin tämä.

— Tuolla hän on ja niin hienona kuin ikinä voi toivoa! huudahti Steve lähettäen Roselle lentosuukon.

— Suvaitseeko armollinen neiti astua alas, tee on valmista, Prinssi sanoi rohkaisevasti.

— Minä saatan hänet pöytään, sanoi Archie tarjoten käsivartensa niin arvokkaasti ja kunnioittavasti, että Rose lehahti punaiseksi kuin kirsikka ja hänen teki mielensä juosta takaisin yläkertaan.

Illallinen oli vilkas, ja Archie ja Charlie lisäsivät huvia vihjailemalla toisten kiusaksi iloisesta yllätyksestä, joka oli tulossa. He väittivät sen olevan hirveän hauskaa, mutta sitä ei saa vielä kertoa kenellekään. Toiset kihisivät uteliaisuudesta.

— Olenko minä nähnyt sitä? kysyi Jamie.

— Et sinä ainakaan muista sitä, mutta Mac ja Steve kyllä muistavat ja he pitivät siitä tavattomasti, vastasi Archie saaden molempien asianomaisten pään niin pyörälle, että Debbyn herkulliset pannukakut unohtuivat pitkäksi aikaa.

— Kuka sen näkee ensiksi? kysyi Will suu täynnä marmelaatia.

— Plenty-täti kai.

— Koska? Geordie pomppi innoissaan tuolilla.

— Maanantaina johonkin aikaan.

— Hyvä tavaton, mistä tuo poika oikein puhuu? kysyi vanha neiti korkean teekeittimensä takaa, eikä hänestä näkynyt kuin päähineen ylin ruusuke.

— Eikö tätikään tiedä vielä? kuului yhdestä suusta.

— Ei, ja sepä siinä hauskaa onkin, sillä täti pitää siitä vallan kauheasti.

— Minkä värinen se on? kysyi Rose puolestaan.

— Sininen ja ruskea.

— Maistuuko se hyvältä? kysyi Jamie.

— Jotkut taitaisivat pitää siitä, mutta minun ei tee ollenkaan mieli maistaa, vastasi Charlie ja nauroi niin että tee läikkyi.

— Kenen se on? kysyi Steve.

Archie ja Prinssi tuijottivat toisiinsa hetken täysin ymmällä, mutta sitten Archie vastasi iloisesti silmää iskien, mikä sai Charlien taas hyvälle tuulelle:

— Isoisä Campbellille se kuuluu.

Näin he pääsivät pulasta, ja siihen leikki loppui, vaikka Jamie tunnusti Roselle, ettei hän varmaan voisi elää maanantaihin tietämättä, mikä se kohuttu esine on.

Heti illallisen jälkeen pojat läksivät kotiinsa hoilottaen täyttä kurkkua skotlantilaista kansanlaulua.

— No, kultaseni, pidätkö serkuistasi? kysyi Plenty-täti, kun ponit olivat kadonneet nurkan taa ja melu vähitellen hiljeni.

— Aika lailla, mutta Febestä minä kuitenkin pidän enemmän.

Kuullessaan vastauksen Plenty-täti väänteli epätoivoissaan käsiään ja mennä lyllersi kertomaan Peace-siskolle, ettei hän oppisi koskaan ymmärtämään tuota tyttöä ja siksi oli suuri onni, että Alec pian vapauttaisi heidät vastuusta.

Uupuneena iltapäivän epätavallisista ponnistuksista Rose painautui sohvan nurkkaan lepäämään ja miettimään poikien yllätystä. Eipä hän osannut aavistaa, että juuri hän saisi tietää sen ensimmäisenä.

Siinä aprikoidessaan hän nukahti ja näki unta, että oli taas kotona omassa pienessä sängyssään. Hän oli havahtuvinaan ja näkevinään isän kumartuvan vuoteen yli ja kuuli hänen sanovan: "Oma pikku Roseni", ja hän vastasi: "Sinäkö, isä!" Ja isä otti hänet syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Niin ihana ja todellinen tämä uni oli, että hän heräsi ilosta huudahtaen ja huomasi olevansa päivettyneen parrakkaan miehen sylissä. Tämä puristi hänet rintaansa vasten ja kuiskasi niin isän äänellä, että Rose luottavasti painautui lähemmäksi häntä:

— Tämä on siis minun pieni tyttöni, ja minä olen sinun setäsi Alec.

3

SEDÄT

Kun Rose seuraavana aamuna heräsi, hän ei ollut varma oliko edellisiltainen todella tapahtunut vai oliko hän nähnyt vain unta. Niinpä hän ei voinut nukkua enää hetkeäkään vaan hypähti vuoteesta ja puki päälleen, vaikka olikin tuntia aikaisempaa kuin tavallisesti hänen noustessaan. Rosen piti välttämättä päästä katsomaan, olivatko matkalaukut ja -arkut tosiaan eteisessä. Hämärästi hän muisti, että oli kompastunut niihin tullessaan illalla huoneeseensa. Hänet oli sedästä huolimatta lähetetty levolle tavalliseen aikaan, sillä tädit halusivat jutella kolmisin rakkaimman veljenpoikansa kanssa.

Aurinko paistoi ihanasti, ja Rose avasi oven parvekkeelle hengittääkseen raikasta keväistä meri-ilmaa. Hän nojasi parvekkeen kaiteeseen seuraten silmillään Varhaista lintua, joka sieppasi matosen ja mietti, mahtaisiko pitää Alec-sedästä. Rose näki miehen loikkaavan puutarha-aidan yli ja tulevan vihellellen käytävää pitkin. Ensin hän luuli tulijaa joksikin tunkeilijaksi, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, että Alec-setä siinä palasi varhaiselta aamu-uinniltaan.

Illalla hän oli tuskin uskaltanut vilkaista setään, sillä joka kerta yrittäessään hän näki sinisen, terävän silmäparin katselevan häntä. Mutta nyt hän saattoi tuijottaa mielin määrin, kun setä pysähtyi ja silmäili ympärilleen kuin iloissaan siitä, että oli taas vanhassa tutussa paikassa.

Alec-setä oli ruskeaksi ahavoitunut, leveäharteinen ja vilkasliikkeinen mies, ja koko hänen olemuksensa uhkui terveyttä ja voimaa, kun hän tuli sinisessä puvussaan avopäin, ravistellen kiharaista tukkaansa kuin kuiville noussut koira. Hänessä oli lujuutta, josta Rose piti, vaikka hän ei voinut sen tarkemmin eritellä tunnettaan. Hän myönsi huojentuneena itselleen, että luultavasti hän pitäisi Alec-sedästä, vaikka tämä näyttikin melkoisen omatahtoiselta, ja juuri hänen miettiessään tätä Alec-setä kohotti katseensa kukkivaan kastanjaan ja huomasi pienen pään ja kaksi silmää, jotka kiinteästi tarkastelivat häntä. Hän huiskautti Roselle ja tokaisi hilpeästi:

— Oletpa sinä varhain kannella, veljentytär.

— Minun täytyi nousta katsomaan oletko sinä todella tullut.

— Niinkö? No, tule sitten tänne, että saadaan asia selväksi.

— En minä saa tulla ulos ennen aamiaista.

— Etkö! tuhahti setä hartioitaan kohauttaen. — No, minä tulen sitten tervehdyskäynnille. Ja hän tarttui Rosen ihmeeksi takakuistin pylvääseen, kiipesi reisimällä katolle, asteli sen poikki ja heittäytyen sieltä parvekkeen kaiteelle kysyi:

— Pelkäättekö te vielä minua, neitiseni?

Rose oli niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään, hymyili vain mennessään setäänsä vastaan.

— Kuinka minun tyttöni voi tänä aamuna? setä kysyi ottaen pienen kylmän käden isojen lämpimien kämmentensä väliin.

— Kiitos, aika hyvin.

— Mutta sinun pitäisi voida oikein hyvin. Mikset sano niin?

— Päätäni särkee ja minua väsyttää aina aamulla.

— Etkö sinä nuku kunnolla?

— Valvon tavallisesti kauan vuoteessa ja sitten näen niin kauheasti unia, ettei nukkuminen paljonkaan virkistä.

— Mitä sinä teet päivisin?

— Minä luen ja ompelen vähän, joskus nukahdan hetken tai istun tädin luona.

— Etkö sinä ollenkaan juoksentele ulkona, ratsasta tai tee talousaskareita?

— Plenty-täti sanoo, että minä olen liian heikko kestämään ponnistuksia. Joskus käyn ajelemassa tädin kanssa, mutta ei se ole hauskaa.

— Ei ole ihmekään, Alec-setä tuhahti puoliääneen ja lisäsi nopeasti: — Onko sinulla ikäistäsi seuraa?

— Annabel Bliss oli vähän aikaa, mutta hän oli sellainen tylsimys, etten voinut sietää häntä. Pojat kävivät eilen täällä ja minusta he olivat mukavia — mutta enhän minä tietenkään voi ruveta telmimään heidän kanssaan.

— Mikset?

— Minä olen liian iso sellaiseen.

— Päinvastoin. Poikien reippaat puuhat tekevät sinulle oikein hyvää, sillä sinä taidat olla aika lellikki. Serkkusi ovat kunnon poikia, ja lähivuosina joudut olemaan paljon heidän kanssaan, siksi on parasta, että teistä tulee saman tien ystävät. Minä koetan kyllä etsiä seuraksesi tyttöjäkin, jos vain löydän jonkun, jota ei ole kasvatettu piloille.

— Febe on aivan varmasti järkevä tyttö, ja minä pidän hänestä, vaikken ole nähnyt häntä kuin yhden kerran! Rose huudahti yhtäkkiä innostuen.

— Ja kuka tämä Febe on, saanko kysyä?

Rose kertoi vilkkaasti mitä tiesi, ja Alec-sedän huulilla karehti hymy, vaikka hänen silmänsä olivat vakavat, kun hän katseli edessään olevia kasvoja.

— Hauskaa että olet mieleltäsi demokraattinen, mutta sittenkään en voi ihan ymmärtää, miksi sinua miellyttää juuri tämä köyhäintalosta tullut nuori neiti.

— Naura vain jos haluat, mutta minä pidän hänestä. En tiedä miksi. Hän näyttää vain hirveän iloiselta ja ahkeralta ja laulaa kauniisti ja on niin vahva, että jaksaa pestä ja lakaista, eivätkä häntä vaivaa mitkään huolet, luetteli Rose koettaen keksiä järkeviä selityksiä mieltymykselleen.

— Mitä sinä hänen huolistaan tiedät?

— No, kun minä kerroin hänelle omistani ja kysyin, onko hänelläkin suruja, hän vastasi: "Ei, minä tahtoisin vain käydä koulua, ja kouluun minä vielä kerran menenkin."

— Hän ei siis pidä huolen aiheena turvattomuutta, köyhyyttä tai kovaa työtä? Urhea tyttö, häneen minäkin tahdon tutustua. Alec-setä nyökäytti hyväksyvästi päätään, ja se sai Rosen toivomaan, että hänkin olisi ansainnut sedän hyväksymisen.

— Mutta mitä huolia sinulla sitten on, lapsi? setä kysyi hetken kuluttua.

— Älä kysy.

— Etkö voi yhtä hyvin kertoa niitä minulle kuin Febelle?

Äänensävy sai Rosen tuntemaan, että olisi parasta puhua suoraan ja ujostelematta, ja siksi hän vastasi punastuen ja käänsi katseensa pois:

— Suurin suruni on, että olen menettänyt rakkaan isäni. Alec-setä kiersi hellästi kätensä Rosen hartioille, painoi hänet rintaansa vasten ja sanoi melkein isän äänellä:

— Sitä surua minä en pysty ottamaan pois, lapsi, mutta koetan tehdä sen sinulle niin keveäksi kuin voin. Entäs muuta?

— Minä olen aina väsynyt ja niin heikko, etten voi koskaan tehdä mitä haluaisin, ja se suututtaa minua, Rose huokasi hieroen epätoivoisesti kivistävää päätään.

— Sen vaivan voi parantaa ja se parannetaan, sanoi setä nyökäyttäen niin päättävästi, että tukka heilahti ja Rose näki harmaita hiuksia ruskeitten seassa.

— Myra-täti sanoo, että minulla on heikko ruumiinrakenne eikä minusta koskaan tulekaan vahvaa, huomautti Rose voipuneesti, ihan kuin olisikin oikeastaan hienoa olla heikko ja surkea.

— Myra-täti on — hm — oivallinen nainen, hänen lempiharrastuksenaan on vain uskoa, että kaikki hoippuvat haudan partaalla. Ja totta totisesti, hän taitaa olla melkein loukkaantunut, jolleivät ihmiset tottele häntä ja ryömi hautaan! Mutta odotahan, me näytämme hänelle ruumiinrakennetta niin että tuntuu. Myra-täti saa vielä todeta, kuinka pienistä kalpeista aaveista tulee punaposkisia, vahvoja tyttöjä. Se on minun ammattini, kuten tiedät, setä lisäsi levollisemmin, sillä hänen kiivautensa oli melkein pelästyttänyt Rosen.

— Olin ihan unohtanut, että olet lääkäri. Se on hauskaa, sillä tahtoisin tulla terveeksi, jos et vain määrää minulle kauhean paljon lääkkeitä. Minä olen juonut niitä litrakaupalla, eivätkä ne kuitenkaan auta.

Puhuessaan Rose osoitti ikkunan vieressä olevaa pientä pöytää, jossa oli rykelmä kaikenlaisia pulloja.

— Ai, katsopas! Nytpä nähdään, mitä vahinkoa nuo siunatut naiset ovat saaneet aikaan.

Alec-setä kurkotti pullon toisensa jälkeen ja asetti ne riviin leveälle kaiteelle. Huolellisesti hän tarkasti jokaista erikseen, hymyili muutamille, rypisti otsaansa toisille ja sanoi pannessaan pois viimeisen pullon: — Nyt saat nähdä parhaan tavan, miten tätä sekasotkua on nautittava. Ja vilauksessa hän lennätti pullot maahan kukkapenkin laitaan.

— Mitä Plenty-täti nyt sanoo? Ja Myra-täti varmasti suuttuu, sillä hän lähetti niistä suurimman osan! nuhteli Rose kauhuissaan ja samalla ihastuneena.

— Sinä olet nyt minun potilaani, ja minä vastaan kaikesta. Minun reseptini taitavatkin tepsiä mainiosti, sillä näytät jo nyt virkeämmältä, Alec-setä sanoi niin hilpeästi, että Rosen täytyi nauraa, vaikka hän vastasikin nenäkkäästi:

— Entä jos en välitä sinun lääkkeistäsi enempää kuin näistä vaan heitän ne pellolle. Mitäs siitä sanot?

— Jos minä määrään sinulle tuollaisia sotkuja, saat heittää ne pois heti kun haluat. Mikäs on seuraava huolesi?

— Älä viitsi kysyä enää.

— Mutta kuinka minä voin auttaa sinua, ellen saa tietää? Huoli numero kolme, ole hyvä.

— On tietysti kauhean väärin, mutta toivon joskus, ettei minulla olisi ihan niin monta tätiä. He ovat kilttejä ja minä tahtoisin tehdä heille mieliksi; mutta he ovat kaikki niin erilaisia, että tuntuu joskus kuin he tahtoisivat repiä minut kappaleiksi, koetti Rose selittää, sillä hän tunsi olevansa kuin eksynyt kananpoika, jota kuusi kanaa koetti kilvan houkutella luokseen.

Alec-setä heitti päätään taaksepäin ja nauroi kuin nuori poika, sillä hän voi mainiosti kuvitella, miten kelpo naiset olivat tarttuneet airoon ja koettivat soutaa jokainen omaan suuntaansa. Ei ihme, että Rose-paran pää oli aivan pyörällä.

— Nyt onkin aika setien tarttua ruoriin; katsotaanpa miten se sopii sinun ruumiinrakenteellesi. Minä aion tästä alkaen pitää omin päin huolta sinusta enkä kuuntele kenenkään neuvoja, ellen nimenomaan pyydä niitä. Muulla tavoin ei tässä laivassa synny järjestystä, ja minähän olen nyt sen kippari, ainakin toistaiseksi. Entä seuraava huoli?

Mutta Rose takelsi ja lehahti niin punaiseksi, että setä arvasi mistä oli kysymys.

— En tosiaankaan voi sanoa sitä. Se olisi epäkohteliasta, ja sitä paitsi minusta ihan tuntuu, ettei sitä enää olekaan.

Kun Rose punaisena sammalsi nämä sanat, käänsi Alec-tohtori katseensa kauas merelle ja sanoi niin vakavasti ja hellästi, että jokainen sana kosketti Rosea ja jäi hänen mieleensä pitkäksi aikaa:

— Rakas lapsi, en minä odotakaan, että sinä rakastaisit minua ja luottaisit minuun heti ensi hetkestä, mutta toivon sinun uskovan, että koetan koko sydämestäni täyttää tämän uuden velvollisuuteni ja että jos teen erehdyksiä — niin kuin varmasti teen —, ei kukaan sure niitä katkerammin kuin minä itse. Minä olen sinulle ventovieras, vaikka tahtoisin olla paras ystäväsi, ja se on minun omaa syytäni. Jouduimme kerran epäsopuun, isäsi ja minä, ja luulin etten koskaan voisi antaa hänelle anteeksi, siksi kartoin häntä vuosikausia. Jumalan kiitos, me teimme sovinnon viimeisen kerran tavatessamme, ja silloin hän sanoi, että jos hänen täytyisi lähteä pienen tyttärensä luota, hän jättäisi tämän minulle rakkautensa osoitukseksi. En tietenkään voi täyttää hänen paikkaansa, mutta koetan olla isäsi sijainen, ja jos opit rakastamaan minua puoleksikaan niin paljon kuin rakastit omaa isääsi, minä tunnen itseni ylpeäksi ja onnelliseksi. Uskotko sen ja tahdotko koettaa?

Alec-sedän ilme kosketti Rosea syvästi, ja kun setä ojensi kätensä silmissään alakuloinen, levoton katse, tyttö suuteli häntä liikuttuneena ja luottavasti, kuin vahvistaen sopimuksen. Kumpikin oli hiljaa, kunnes koputus sai heidät säpsähtämään.

Rose pisti päänsä parvekkeen ovesta huoneeseen ja huusi: — Sisään! sillä välin kun Alec-tohtori pyyhkäisi takkinsa hihalla silmänurkkaansa ja alkoi taas viheltää.

Ovelle ilmestyi Febe tuoden kupin kahvia.

— Debby käski minun tuoda tämän ja auttaa pukeutumisessa, hän sanoi räväyttäen mustat silmänsä selkoselälleen hämmästyksestä nähdessään 'merimiehen' parvekkeella.

— Olen jo pukeutunut enkä tarvitse apua. Toivottavasti kahvi on hyvää ja väkevää, sanoi Rose katsellen ahnaasti höyryävää kuppia.

Mutta hän ei saanut sitä maistaa, sillä ruskea käsi tarttui kuppiin ja setä sanoi:

— Seis, tyttö, annahan minun tarkastaa annos ennen kuin nautit sen. Juotko sinä tuollaisen määrän väkevää kahvia joka aamu, Rose?

— Juon ja pidän siitä. Tädin mielestä se virkistää, ja minä voinkin aina kahvin jälkeen paljon paremmin.

— Siksi sinä olet uneton, siksi sydämesi toiminta kiihtyy pienestäkin ponnistuksesta ja kasvosi ovat kellankalpeat, vaikka niiden pitäisi olla ruusunpunaiset. Lopeta kahvin juonti, ja vähitellen huomaat minun olevan oikeassa. Onko meillä tuoretta maitoa, Febe?

— Vaikka sankokaupalla — vasta lypsettyä.

— Se on oikeata juomaa minun potilaalleni. Tuopas sitä kannullinen ja tuo samalla myös toinen kuppi; minuakin janottaa aika lailla. Kuusamia kahvi ei vahingoita, sillä niillä ei ole hermoja, jotka siitä kärsisivät. Ja Rosen mielipahaksi kahvi meni saman tien kuin lääkkeetkin.

Alec-tohtori näki kyllä Rosen pahastuneen ilmeen, mutta ei ollut huomaavinaan, vaan karkotti sen sanoen iloisesti:

— Minulla on tavaroitteni joukossa pieni hieno pikari; sinä saat sen maitomukiksesi, sillä se on tehty sellaisesta puusta, jossa sanotaan olevan parantavaa voimaa — ihan kuin kvassia-puulla. Siitäpä muistan, niistä laatikoista, jotka Febe aikoi raahata illalla huoneeseeni, kuuluu yksi sinulle. Kun tiesin, että minua odottaa kotona tytär, keräsin matkan varrella kaikenlaisia kauniita ja erikoisia esineitä, toivottavasti joku niistä miellyttää sinua. Huomisaamuna tutkimme sitä. No niin, tuossa maito tulee. Malja neiti Rose Campbellin terveydeksi!

Rosen oli enää mahdotonta olla nyrpeissään, kun hän kuvitteli laatikossa olevia lahjoja; niinpä hän unohti harminsa, joi hymyillen oman maljansa ja huomasi, ettei tuore maito ollutkaan hullumpaa lääkettä.

— Minun täytyy mennä, ennen kuin joku vielä tulee ja näkee minut peruukki pörrössä, Alec-tohtori sanoi valmistautuen lähtemään alas samaa tietä kuin oli tullutkin.

— Sinä taidat tavoiksesi kulkea kuin kissa, huomautti Rose, jota toisen omituiset tavat kovasti huvittivat.

— Poikasena minä aina puikin ikkunoista, ettei tarvinnut häiritä tätejä, ja nyt minä pidän siitä, sillä se on lyhyin tie ja pitää minut vetreänä, kun en enää saa kiipeillä laivan köysissä. Hei vain aamiaiseen asti! Ja setä liukui alas syöksytorvea myöten ja katosi kukkivien kuusamien taa.

— Siinäpä vasta sukkelaliikkeinen holhooja! huudahti Febe lähtiessään kuppeineen alakertaan.

— Hän taitaa olla hyvä holhooja, Rose vastasi ja lähti Feben perässä katsomaan isoja laatikoita arvaillakseen, mikä niistä oli hänen.

Kun kellonsoitto oli kutsunut aamiaiselle, setä tapasi Rosen levottomana tarkastelemassa uutta ruokalajia, joka höyrysi pöydällä.

— Oletko saanut lisää huolia, Rose? hän kysyi silittäen tytön pehmeätä tukkaa.

— Tahdotko sinä todellakin minun syövän kaurapuuroa? kysyi Rose järkyttyneellä äänellä.

— Etkö sinä pidä siitä?

— Minä inhoan sitä! vastasi Rose, ja sanoja tehostivat väristys, nenän nyrpistys ja syvä huokaus.

— Et sinä ole oikea skotlannitar, jollet pidä kaurapuurosta. Vahinko, sillä minä keitin sen itse ja arvelin, että me oikein herkuttelisimme, kun on noin paljon kermaakin kaataa sekaan. No, ei voi auttaa, setä sanoi ja istahti pettyneen näköisenä.

Rose oli päättänyt pitää urhoollisesti puoliaan, sillä hän todella inhosi tuota ruokaa. Mutta kun Alec-setä ei yrittänytkään pakottaa, hän muuttikin äkkiä mielensä.

— Minä koetan syödä sitä sinun mieliksesi. Kaikki hokevat aina puuron terveellisyyttä, ja siksi minä olen ruvennut vihaamaan sitä, hän sanoi häpeillen vähän hupsua puolusteluaan.

— Toivottavasti pidät siitä, sillä tahtoisin sinun tulevan yhtä terveeksi ja voimakkaaksi kuin Jessien pojat, jotka on kasvatettu vanhaan hyvään tapaan. Heille ei syötetä herkkuja alituiseen, ja he ovat koko suvun komeimmat miehenalut. Kas täti, hyvää huomenta!

Tohtori tervehti vanhaa neitiä, ja Rose istui pöytään päättäen joko syödä puuroa tai kuolla.

Viidessä minuutissa hän oli tyystin unohtanut mitä söi, sillä hän oli pelkkänä korvana seuratessaan pöytäkeskustelua. Häntä huvitti kuulla Plenty-tädin kutsuvan nelikymmenvuotiasta veljenpoikaansa poikakullaksi. Ja Alec-sedällä oli varastossaan loputtomiin niin lystikkäitä juttuja joka puolelta ja varsinkin Tätilästä, että halveksittu puuro hävisi vastalauseitta.

— Kai sinä tulet kirkkoon meidän kanssamme, Alec, vai oletko liian väsynyt? kysyi vanha neiti, kun noustiin pöydästä.

— Sitä vartenhan minä Kalkutasta tänne kiirehdinkin, tätiseni. Minun täytyy vain lähettää kälyille viesti, että olen perillä, sillä he odottavat minua vasta huomenna, ja kirkossa syntyisi aikamoinen hämminki ja hälinä, jos pojat näkisivät minut yllättäen.

— Lähetän Benin harjulle, ja Myran luona voit pistäytyä itse. Ennätät vielä hyvin, ja hän ilahtuu käynnistäsi.

Alec-tohtori lähti heti paikalla eikä häntä näkynyt ennen kuin vanhat vaunut ajettiin portaitten eteen ja Plenty-täti astui portaita alas kahisevassa sunnuntaipuvussaan. Rose seurasi hänen kintereillään kuin pieni musta varjo.

Niin lähdettiin juhlallisesti liikkeelle, eikä Alec-setä saanut koko matkalla juuri pitää hattua päässään, sillä kaikki vastaantulijat nyökkäilivät ja hymyilivät hänelle ja tervehtivät häntä niin hilpeästi kuin pyhäpäivänä suinkin sopi.

Varoitus oli epäilemättä ollut tarpeen, sillä huolimatta ajasta ja paikasta pojat olivat niin kuohuksissaan, että vanhemmat pelkäsivät minä hetkenä tahansa tapahtuvan jotakin sopimatonta. Oli kerrassaan mahdotonta saada neljäätoista silmää kääntymään Alec-sedästä, ja kukaan tuskin voisi uskoa niitä kauheita asioita, mitä tapahtui saarnan aikana.

Rose tuskin uskalsi nostaa katsettaan, sillä kurittomat pojat viestittivät tunteitaan hänelle niin huomiota herättävästi, ettei hän lopulta tiennyt itkeäkö vai nauraa. Charlie iski hänelle ihastuneena silmää äitinsä viuhkan takaa; Mac osoitti kaikkien nähden hänen vieressään istuvaa kookasta olentoa; Jamie tuijotti taukoamatta tuolinsa selustan yli, niin että Rose pelkäsi hänen silmiensä putoavan; George kompastui palliin ja pudotti innoissaan kolme virsikirjaa; Will piirsi puhtaisiin kalvosimiinsa merimiehiä ja kiinalaisia ja näytteli niitä Rosen suureksi kauhistukseksi; Steve oli narrata koko joukon nauramaan, kun virkisti itseään hajusuolalla näyttääkseen, miten rajun vaikutuksen ilo oli tehnyt häneen; yksinpä arvokas Archiekin häpäisi itsensä kirjoittamalla virsikirjaansa: "Eikös hän olekin sininen ja ruskea?" ja antoi sen kohteliaasti Roselle.

Rosen ainoa pelastus oli koettaa kiinnittää kaikki huomionsa Mac-setään, lihavaan, hiljaiseen herraan, joka ei näyttänyt tietävän tuon taivaallista poikien kujeista, vaan nukkui penkkinsä päässä kaikessa rauhassa. Tämä oli ainoa setä, jota Rose oli vuosien mittaan tavannut, sillä Jem-setä ja Steve-setä, Jessie-tädin ja Clara-tädin miehet, olivat merillä ja Myra-täti oli leski. Mac-setä oli kauppias, rikas ja ahkera mies. Hän liikkui kotonaan hiljaa kuin hiiri, sillä siellä hän ei uskaltanut edes suutansa avata vaan antoi vaimolleen täyden vallan.

Rose piti tästä kookkaasta, hiljaisesta miehestä, joka oli tullut hänen luokseen silloin kun isä kuoli ja lähetteli hänelle kouluun kauniita makeislaatikoita. Setä kutsui hänet usein isoon varastoonsa, joka oli täynnä teetä, mausteita, viinejä ja kaikenlaisia ulkomaan hedelmiä, ja käski hänen syödä ja ottaa mukaansa mitä ikinä halusi. Hän oli salaa surrut sitä, ettei Mac-setä ollut hänen holhoojansa, mutta nähtyään nyt Alec-sedän hän piti kuitenkin tätä parempana, varsinkin kun hän ei erityisesti ihaillut Jane-tätiä.

Jumalanpalveluksen päätyttyä Alec-tohtori lähti nopeasti kirkosta. Eteisessä pojat ryntäsivät kaikki hänen kimppuunsa ja kälyt puristivat iloisina hänen kättään. Matka kirkonpenkistä eteiseen oli peräti vaarallinen, Rose oli hälinässä litistyä tykkänään oven taakse, mutta onneksi Mac-setä tuli avuksi ja nosti hänet vaunuihin turvaan.

— No, tytöt, nyt teidän on tultava syömään päivällistä Alecin kanssa; Mac tulee tietysti myös. Mutta noita rasavillejä minä en voi pyytää. Mehän odotimme rakasta poikaa vasta huomenna emmekä osanneet varustautua. Menkööt pojat kotiin ja odottakoot huomiseen, sillä minua aivan hirvittää ajatella, miten he käyttäytyivät kirkossa, pauhasi Plenty-täti noustessaan vaunuihin.

Missä tahansa muualla pojat olisivat tällaista vääryyttä kärsittyään nostaneet metelin; nytkin he napisivat ja koettivat väittää vastaan, mutta Alec-tohtori tarttui asiaan ja sanoi:

— Olkaa huoletta, veikkoset, saatte kyllä vahingon takaisin huomenna. Mutta jos ette nyt mene kiltisti kotiin, ei tarvitse tulla kaivelemaan minun suuria arkkujani.

4

TÄDIT

Koko päivällisen ajan Rose tunsi, että kohta alettaisiin keskustella hänestä, ja hän tiesi hetken koittaneen, kun Plenty-täti kuiskasi vierashuoneeseen siirryttäessä:

— Juoksepa vähäksi aikaa Peace-tädin luo. Hän kuuntelee levätessään mielellään, kun luet ääneen. Meillä on täällä asioita pohdittavana.

Rose totteli, ja Peace-tädin luona vallitsi niin hiljainen ja rauhallinen tunnelma, että tytön kuohuvat tunteet tyyntyivät pian. Ja hän oli tietämättään tosiaan lohtuna tälle vanhalle, väsyneelle naiselle, joka sai vuodesta vuoteen nöyrästi odottaa kärsimystensä loppumista.

Rose tunsi hänen elämänsä surullisen tarinan, ja se loi lumoavaa hohdetta tämän isotädin ympärille, jota Rose jo oli oppinut rakastamaan. Kun Peace oli kahdenkymmenen, hänen piti mennä naimisiin; kaikki oli valmiina, hääpuku riippui naulassaan, kukkaset odottivat, onnen hetki oli ovella. Silloin tuli järkyttävä sanoma, että sulhanen oli kuollut. Kaikki ajattelivat, että hentoinen Peace kuolisi myös surusta, mutta hän kesti menetyksen urhoollisesti, heitti pois morsiuspuvun ja aloitti elämänsä uudelleen. Hän oli kaunis, hiljainen nainen, hiukset valkoiset kuin lumi. Hän ei käyttänyt pukunaan mustaa, vaan pehmeitä, vaaleita värejä aivan kuin valmiina vihille.

Kolmekymmentä vuotta hän oli elänyt hiljalleen kuihtuen. Hän oli ollut ystävällinen ja ahkera ja seurannut kiinnostuneena kaikkea mitä perheessä tapahtui. Erityisesti hän oli ollut ympärillään kehittyvien nuorten tyttöjen neuvonantaja ja ystävä. Peace-tätiä ympäröivä ilmapiiri viihdytti ja rauhoitti jokaista, joka tuli hänen lähelleen.

Plenty-täti oli hänen täydellinen vastakohtansa, pyöreä, terve vanha neiti, jolla oli valpas katse, vilkas kieli ja posket kuin talviomenat. Hän oli aina liikkeessä, jutteli ja puuhasi kuten kelpo Martta ainakin. Usein hän vaivasi itseään tämän maailman murheilla, mutta oli pohjimmaltaan kuitenkin onnellinen.

Rose oli oikeassa. Hänen istuessaan lukemassa virsiä Peace-tädille toiset tädit istuivat alhaalla keskustelemassa varsin avomielisesti tytön pikku persoonasta.

— No, Alec, mitä pidät holhokistasi? aloitti Jane-täti, kun he olivat istuutuneet ja Mac-setä vetäytynyt nurkkaan torkahtaakseen päivällisen jälkeen.

— Tietysti pitäisin tytöstä enemmän, jos olisin saanut huolehtia hänestä pienestä pitäen, ainakin olisi ollut helpompi aloittaa. George-parka vietti niin yksinäistä elämää, että lapsi on kärsinyt siitä monessa suhteessa, ja isän kuoleman jälkeen tytön kasvatus tuntuu olleen vieläkin kehnompaa hänen tämänhetkisestä kunnostaan päätellen.

— Rakas poika, me teimme voitavamme odotellessamme sinua kotiin. Minä olin kyllä aina sitä mieltä, ettei George osannut kasvattaa tyttöä, ja sanoinkin sen hänelle, mutta hän ei siitä paljon piitannut, ja tässä sitä nyt ollaan, kun lapsiparka on meidän käsissämme. Minä puolestani tunnustan, etten tiedä mitä hänelle tehdä. Hän on kuin jokin niistä kummallisista linnuista, joita sinä ennen toit matkoiltasi. Ja Plenty-täti ravisti neuvottomana päätään, niin että kaikki purppuranväriset ruusukkeet, joita oli kuin krookuksen kukkia vieri vieressä hänen päähineessään, joutuivat vilkkaaseen liikkeeseen.

— Jos minun neuvoani olisi seurattu, Rose olisi yhä siellä erinomaisessa opistossa, jonne hänet toimitin. Mutta Plenty-tädin mielestä tyttö oli otettava sieltä pois, koska hän ei viihtynyt, ja tulonsa jälkeen hän on vain laiskotellut. Joutilaisuus on pahinta tuollaiselle kivulloiselle ja hemmotellulle tytölle kuin Rose, sanoi Jane-rouva ankarasti.

Hän ei voinut antaa anteeksi vanhoille neideille, kun nämä olivat suostuneet Rosen innokkaisiin pyyntöihin, niin että tyttö oli saanut jäädä odottamaan holhoojansa tuloa ennen kuin aloittaisi uuden lukukauden tuossa erinomaisessa opinahjossa, jossa moni kelpo nainen oli saanut kasvatuksensa.

— Minusta se ei alunperinkään ollut sopiva koulu lapselle, joka on lähtenyt hyvistä oloista — niin, rikkaalle perijättärelle, sillä sehän Rose nyt joka tapauksessa on. Onhan se kieltämättä hyvä koulu sellaisille tytöille, joiden täytyy omalla työllään hankkia toimeentulonsa; mutta Roselle riittää vuosi tai pari jossakin uudenaikaisessa opistossa, jotta hän sitten kahdeksantoistavuotiaana voisi arvonsa mukaisesti astua seuraelämään, sanoi Clara-täti, joka aikoinaan oli ollut ihailtu kaunotar ja oli vielä nytkin hyvännäköinen nainen.

— Herra nähköön, kuinka lyhytnäköisiä te kaikki olette laatiessanne suunnitelmia, kun selvästi näkee, että tuota lapsipoloista odottaa ennenaikainen hauta, kuiskasi Myra-täti surullisesti huoaten ja nyökäytti juhlallisesti synkeätä päähinettään, jota hän ei ollut suostunut siitä pitäen vaihtamaan, kun oli saanut pysyvän katarrinsa.

— Minun mielestäni lapsi tarvitsee vain vapautta, lepoa ja huolellista hoitoa. Hänen katseessaan on jotain, joka koskee sydämeen. Yksikään meistä ei voi antaa hänelle sitä, mitä hän kipeimmin tarvitsisi — äitiä, sanoi Jessie-täti, ja hänen silmänsä kostuivat, kun hän ajatteli, että hänen ehkä joskus pitäisi jättää omat poikansa toisten hoiviin.

Alec-setä joka oli ääneti kuunnellut toisten mielipiteitä, kääntyi vilkkaasti viimeksi puhuneen kälynsä puoleen ja sanoi hyväksyvästi nyökäyttäen:

— Sinä sen sanoit, Jessie. Ja jos sinä haluat auttaa, voimme toivottavasti yhdessä saada aikaan, ettei tyttö tunne itseään aivan orvoksi.

— Minä koetan parhaani. Luultavasti sinä tarvitsetkin vielä minua, sillä niin viisas kuin oletkin, et varmaankaan voi ymmärtää Rosen tapaista hentoa, arkaa olentoa yhtä hyvin kuin nainen, sanoi Jessie hymyillen, sydän täynnä äidillistä hyväntahtoisuutta.

— En voi muuta kuin kummastella, ettei George uskonut Rosea minulle. Enköhän minä osaisi parhaiten kasvattaa tyttöä; onhan minulla itselläni ollut tytär, Myra-täti huomautti haikeana. Hän oli todellakin ainoa, joka oli lahjoittanut suvulle tyttären, ja hän tunsi kunnostautuneensa aivan erinomaisesti, vaikka pahansuovat ihmiset kuiskailivat, että hän oli lääkinnyt lemmikkinsä kuoliaaksi.

— Siitä minä en Georgea syytä, kun muistelen niitä vaarallisia kokeita, joita sinä teit Carrie-paralle, aloitti Jane-rouva kovalla äänellä.

— Jane Campbell, minä en tahdo kuulla sanaakaan! Minun Carolineni muisto on pyhä, Myra-täti huusi nousten kuin lähteäkseen huoneesta.

Mutta tohtori pidätti Myra-rouvaa, sillä hänen oli mielestään kerta kaikkiaan selvitettävä suvulle asemansa tytön holhoojana ja pidettävä siitä miehekkäästi kiinni, mikäli hän ylipäänsä aikoi onnistua tehtävässään.

— Hyvät ystävät, ei kiistellä eikä tehdä Rosesta riitakapulaa, vaikka herraparatkoon, sehän hän melkein jo on. Te olette nyt kasvattaneet häntä vuoden. Ei voi juuri kehua, että olisitte päässeet tuloksiin, mutta mitä useampi kokki, sitä huonompi keitos. Nyt minä aion kokeilla omalla tavallani vuoden, mutta ellei edistymistä tapahdu, jätän koko puuhan ja joku toinen saa hänet kasvatettavakseen. Niin olen päättänyt.

— Vuoden kuluttua lapsipoloinen ei ole enää keskuudessamme, niin ettei kenenkään tarvitse pelätä vastuuta, sanoi Myra-täti vetäen käteensä mustat käsineet kuin valmistautuen hautajaisiin.

— Pahus sentään, Myra, sinä se saat enkelinkin raivostumaan! puuskahti Alec-tohtori ja hänen silmänsä salamoivat. — Sinun pahat ennustuksesi säikyttävät lapsen suunniltaan, sillä hänellä on vilkas mielikuvitus ja tuollaiset kauhukuvat kiusaavat häntä sanomattomasti. Sinä olet saanut hänen päähänsä, että hänellä on heikko ruumiinrakenne, ja hän taitaa itsekin olla melkein ihastunut tuohon ajatukseen. Ellei tyttö olisi ollut melkoisen hyväkuntoinen, sinun huolenpitosi olisi tosiaan ennättänyt viedä hänet 'ennenaikaiseen hautaan'. Minä en tahdo, että kukaan sekaantuu tähän asiaan — olkaa hyvät ja muistakaa se: saatte pestä kätenne ja antaa minun pitää huolta tytöstä. Jos tarvitsen apua, niin pyydän sitä aikanaan.

— Hyvä, hyvä! kaikui nurkasta, johon Mac-setä oli nukahtanut.

— Kun sinut kerran on määrätty holhoojaksi, ei meillä tietysti ole oikeutta sanoa mitään, mutta minä ennustan, että tyttö joutuu turmioon, kerrassaan pilalle, Jane-täti sanoi katkerasti.

— Kiitos. Minusta tuntuu, että jos nainen osaa kasvattaa kaksi poikaa niin oivallisesti kuin sinä olet tehnyt, voi mieskin edes yrittää kasvattaa tyttöä, jos hän oikein omistautuu työhönsä, vastasi tohtori iskien veitikkamaisesti silmää. Ja toisten oli vaikea pidättää naurua, sillä jokainen tiesi, että Janen pojat olivat hemmotellumpia kuin suvun kaikki muut pojat yhteensä.

— Minä olen huoletta, sillä uskon todella, että Alec saa lapsen parantumaan, ja vuoden kuluttua tyttö sitten voikin mennä madame Roccabellan opistoon täydentämään kasvatustaan. Clara-täti pyöritteli sormuksiaan ja ajatteli hyvillään sitä aikaa, jolloin saisi opastaa kauniin sukulaistytön seuraelämään.

— Sinä kai jäät asumaan tänne vanhaan kotiisi, mikäli et aio mennä naimisiin, Alec. Siihen sinun olisi kyllä jo aika, sanoi Jane-rouva kiukuissaan tohtorin äskeisestä huomautuksesta.

— Ei kiitos. Tule tupakalle, Mac, sanoi tohtori äkkiä.

— Älä mene naimisiin; perheessä on jo naisväkeä ihan kylliksi, mutisi Mac-setä, ja herrat pakenivat kiireesti huoneesta.

— Peace-täti tahtoisi nähdä teidät kaikki luonaan.

Rose ilmestyi huoneeseen, ennen kuin rouvat ehtivät ryhtyä käsittelemään asiaa uudelleen.

— Riutuva pikku raukka, mutisi Myra-täti, ja hänen synkän päähineensä varjo lankesi Roseen, kun hän mustien käsineittensä kankeilla sormenpäillä hyväili tytön poskia, joista näin monen silmäparin tuijottaessa väri oli kokonaan kadonnut.

— Hauskaa että sievät kiharasi ovat luonnolliset; niistä sinulla on myöhemmin paljon iloa, Clara-täti sanoi tarkastellen asiantuntevasti Rosen hiuksia.

— Kun setäsi nyt on tullut, en enää odotakaan, että jatkaisit kouluasi. Toivottavasti aikasi ei kuitenkaan kulu pelkkiin joutaviin huvituksiin, lisäsi Jane-täti lähtiessään huoneesta kasvoillaan marttyyrin ilme.

Jessie-täti ei sanonut mitään, suuteli vain veljentytärtään niin hellästi, että Rosen mieli äkkiä lämpeni. Kiitollisin katsein hän seurasi poistuvaa tätiään, kunnes ovi sulkeutui.

Kun kaikki olivat menneet kotiinsa, Alec-tohtori käveli tunnin ajan hämärässä alakerran salissa ajatuksiinsa vaipuneena. Välistä hän rypisti otsaansa, välistä hymyili ja joskus seisoi aivan hiljaa syvissä mietteissä. Äkkiä hän mutisi aivan kuin tehtyään päätöksen:

— Tytön täytyy nyt heti saada uutta ajateltavaa, sillä Myran pelottelut ja Janen saarnat ovat panneet hänen päänsä aivan pyörälle.

Hän avasi yhden nurkassa olevista matka-arkuistaan ja hetkisen pengottuaan veti sieltä esille koruompelein kirjaillun kauniin silkkityynyn ja sievin leikkauksin koristellun, tummasta puusta tehdyn pikarin.

— Nämä kelpaavat ensi hätään, hän tuumi pöyhien tyynyn pulleaksi ja pyyhkien pikarin puhtaaksi. — Ne eivät säikäytä Rosea heti alkuun. Häntä täytyy suostutella varovasti ja lempeästi, kunnes hän luottaa minuun; sitten hän kyllä taipuu mihin tahansa.

Samassa Febe tuli ruokasalista kädessään lautasellinen ruisleipää, sillä Rose ei saanut enää syödä lämpimiä teeleipiä aterialla.

— Minä kevennän hiukkasen kuormaasi. Tohtori otti lautaselta reilun viipaleen ja vetäytyi kirjastoon jättäen Feben ihmettelemään tuota outoa ruokahalua.

Febe olisi ihmetellyt vielä enemmän, jos olisi nähnyt tohtorin pyörittelevän leivästä pikku pillereitä, jotka hän pani sievään norsunluurasiaan tyhjennettyään siitä ensin omat pillerinsä.

— No niin, tässä on lääkkeitä, jos he välttämättä niitä vaativat. Nämä ovat ainakin vaarattomia. Minä haluan toteuttaa suunnitelmani, mutta koetan säilyttää rauhan tässä talossa, ja vasta sitten, kun kokeeni on onnistunut, tunnustan koko kepposen. Ja tohtori lähti kuin pahankurinen poika ulos viaton pillerirasia mukanaan.

Rose soitteli hiljaa pieniä urkuja, jotka olivat yläkerran hallissa, jotta Peace-tätikin voisi nauttia soitosta; ja koko ajan keskustellessaan vanhojen neitien kanssa tohtori kuunteli tytön puuskaista musiikkia ja ajatteli erästä toista Rosea, joka oli usein soitellut hänelle.

Kun kello löi kahdeksan, hän sanoi:

— No niin, nyt minun tyttöni on aika mennä levolle. Muuten et jaksa nousta aikaisin, ja minulla on paljon hauskoja suunnitelmia huomista varten. Tulepas katsomaan, mitä olen keksinyt sinulle.

Rose meni hänen luokseen ja kuunteli jännittyneenä ja kasvot loistaen, kun tohtori selitti painokkaasti:

— Matkoillani olen hankkinut maailmalta muutamia mainioita hoitovälineitä; ne ovat oikein miellyttäviä, ja ajattelin että sinä ja minä voisimme kokeilla niillä. Tämän yrttityynyn sain Intiassa eräältä viisaalta vanhalta vaimolta, kun olin sairaana. Se on täytetty sahramilla, unikoilla ja muilla rauhoittavilla kasveilla; kun panet sen yöksi pienen pääsi alle, nukut suloisesti näkemättä pahoja unia ja heräät aamulla virkistyneenä.

— Saanko minä sen todella? Voi, kuinka hyvälle se tuoksuu! Rose otti ihastuneena vastaan kauniin tyynyn ja nuuhki sen vienon suloista tuoksua.

— Tässä on se pikari, josta sinulle puhuin, Alec-setä jatkoi. Sanotaan että sen parantava voima tehoaa vain, jos juoja itse täyttää sen. Siksi sinun täytyy oppia lypsämään. Minä kyllä opetan.

— En minä taida koskaan oppia, sanoi Rose, mutta hän katseli pikaria hyvillä mielin. Siihen oli vuoltu tanssivia pikkuolentoja, jotka selvästikin tahtoivat sukeltaa alapuolellaan olevaan valkoiseen mereen.

— Etkö sinä luule, että hän tarvitsee myös jotain vahvistavaa? Minä olen todella levoton, ellet anna hänelle mitään lääkettä, tuumi Plenty-täti katsellen epäluuloisesti uusia hoitovälineitä, sillä hän uskoi enemmän vanhoihin, koeteltuihin lääkkeisiinsä kuin itämaisiin pikareihin ja unikkotyynyihin.

— Hyvä on, täti. Määrään hänelle pillereitä, jos se sinusta on välttämätöntä. Sinähän tiedät, että vaarallista hasista valmistetaan hampusta? Näitä tehdään ohrasta ja rukiista. Ne ovat aivan vaarattomia ja niitä voi syödä runsaastikin ilman haittaa. Niitä käytettiin runsaasti ennen vanhaan, ja toivon että ne tulevat taas pian suosioon.

— Sehän on kummallista! Plenty-täti pani silmälasit nenälleen ja tarkasteli pillereitä niin kiinnostuneena ja kunnioittavasti, että Alec-tohtorin oli vaikea pysyä totisena.

— Ota yksi aina aamuisin. Ja nyt hyvää yötä, tohtori sanoi ja suudeltuaan sydämellisesti potilastaan lähetti tämän levolle.

Kun Rose oli mennyt, tohtori upotti kädet hiuksiinsa ja sanoi oudolla, surun ja ilon sekaisella äänellä:

— Kun ajattelen edessäni olevaa urakkaa, minun täytyy tunnustaa, että mieleni tekisi paeta täältä ja tulla takaisin vasta kun Rose on täyttänyt kahdeksantoista!

5

VYÖ JA MATKA-ARKKU

Ensimmäinen ihminen, jonka Rose seuraavana aamuna tapasi tullessaan pikari kädessään huoneestaan, oli Alec-setä. Tämä seisoi vastapäisen oven kynnyksellä ja näytti huolellisesti tarkastelevan huonetta. Kuullessaan Rosen askelet hän kääntyi ympäri ja kysyi hyräillen vanhaa laulua:

— Minnekä matkalla oot, neiti pieni?

— Lypsylle, herra, käy aamuin tieni, vastasi Rose pikaria heilutellen, ja sitten molemmat puhkesivat nauruun.

Ennen kuin kumpikaan ehti sanoa mitään, pisti kauempaa eräästä ovesta esiin niin iso koristeltu yömyssy, että koko pää näytti kaalinkerältä, ja kummastunut ääni huudahti:

— Mitä maailmassa te puuhaatte näin varhain?

— Viritämme kurkkuamme päivää varten, rouvaseni. Sanopas, täti kiltti, voinko minä saada tämän huoneen?

— Ota minkä haluat, kunhan et ota siskon huonetta.

— Kiitos! Ja saanko penkoa ullakon ja aitat kalustaakseni sen mieleni mukaan?

— Saat kääntää vaikka koko talon ylösalaisin, kunhan vain pysyt täällä.

— Siinä vasta lupaus! Kyllä minä pysyn. Tässä on minun pieni ankkurini, ja tällä kertaa saat minusta kyllä enemmän kuin tarpeeksesi.

— Se on mahdotonta. Pane takki päällesi, Rose. Äläkä sinä väsytä häntä liiaksi kujeillasi, Alec. Tulen, tulen, siskoseni! Ja kaalinkerä hävisi äkkiä näkyvistä.

Ensimmäinen lypsy-yritys oli hullunkurista katseltavaa; mutta monen säikähdyksen ja turhan yrityksen perästä Rosen onnistui täyttää pikarinsa. Tosin Ben piti kiinni Mansikin huiskivasta hännästä ja Alec-setä katsoi, ettei se päässyt puskemaan pientä lypsäjää. Varovaisuustoimenpiteet kävivät hieman Rosen kunnialle.

— Mutta sinähän näytät olevan viluissasi tuon naurun jälkeenkin, sanoi tohtori, kun he tulivat navetasta. — Juoksepas reippaasti puutarhan ympäri, että saat poskesi punoittamaan.

— Minä olen liian iso juoksemaan; neiti Power sanoi, ettei minun ikäisteni nuorten neitien enää sovi juosta, sanoi Rose pikkuvanhasti.

— Minä otan itselleni oikeuden olla eri mieltä kuin opettajasi, ja lääkärinäsi minä suorastaan käsken sinun juosta. Mars matkaan vain! tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä ja asentonsa olivat niin päättäväiset, että Rose lähti minkä jaloistaan pääsi.

Haluten tehdä sedälle mieliksi tyttö lensi aika vauhtia puutarhan ympäri, ennen kuin palasi sedän viereen rappusille ja heittäytyi läähättäen porraskivelle posket yhtä punaisina kuin hartioillaan oleva huivi.

— Hyvin tehty, tyttö; osaat sinä vielä käyttää jalkojasi, vaikka oletkin nuori neiti. Vyösi vain on liian kireällä; avaa se, että voit hengittää kunnolla läähättämättä.

— Ei se ole kireällä, minä voin hengittää ihan mainiosti, Rose väitti koettaen rauhoittua.

Mutta setä nosti hänet pystyyn ja avasi uuden vyön, josta Rose oli kovin ylpeä. Sillä hetkellä kun solki aukesi, vyö hellitti monta senttiä ja Roselta pääsi syvä huokaus, joka puhui päinvastaista kuin hänen sanansa.

— En minä tiennytkään, että se oli noin tiukka! Ei se tuntunut yhtään kireältä. Tietysti se kiristää, kun minä puuskutan näin kauheasti; mutta harvoinhan minä juoksen, selitti Rose ihan nolona paljastuksesta.

— Sinä käytät keuhkojasi vain puolella teholla, sen takia voit pitää noin luonnotonta kapinetta tuntematta sen kiristävän. On siinäkin järkeä — puristaa nyt pieni hento vyötärö teräs- ja nahkakahleisiin, kun sen pitäisi vapaasti kasvaa ja kehittyä, sanoi Alec-tohtori katsellen ankarasti vyötä ja siirsi solkea monta reikää eteenpäin Rosen salaiseksi mielipahaksi, sillä tyttö oli ylpeä hoikasta vartalostaan ja iloitsi joka päivä siitä, ettei ollut yhtä pyylevä kuin entinen koulutoverinsa Luly Miller, joka turhaan koetti pitää kilojaan kurissa.

— Sehän putoaa, jos se pannaan noin höllälle, Rose sanoi huolissaan.

— Eikä putoa, kun hengität kunnollisesti. Ja kun vyö alkaa tässä reiässä kiristää, panemme sen seuraavaan, kunnes vyötärösi on yhtä vahva kuin kreikkalaisten Heben, nuoruuden jumalattaren, muistathan. Nykymuoti on iljettävää!

— Voi, miltä se nyt näyttää! mankui Rose ja katseli halveksien väljää vyötään, joka roikkui hänen ohuella vyötäröllään. — Se häviää vielä, ja silloin minulla on paha mieli, sillä se on kaunis ja maksoikin paljon. Haista, kuinka hyvälle se tuoksuu.

— Jos kadotat sen, saat minulta paremman. Pehmeä silkkivyö sopii sinunlaisellesi sievälle tytölle paremmin kuin tällainen raudoitettu haarniska. Ja minulla on tavaroitteni joukossa melkein loputon varasto italialaisia silkkejä ja turkkilaisia vöitä. Kas niin, eikös vaan tunnukin paljon paremmalta? Ja tohtori nipisti hiljaa poskea, jolle äkkiä oli ilmestynyt ujo hymy.

— Se on ihan typerää, mutta tahtoisin niin mielelläni tietää, olenko minä… Rose pysähtyi punastuen ja painoi häpeissään päänsä alas, — olenko minä mielestäsi sievä.

Tohtori oli purskahtaa nauruun, mutta sanoi kuitenkin vakavasti:

— Rose, oletko sinä turhamainen?

— Kyllä kai minä olen, vastasi nöyrä ääni hiusverhon takaa.

— Se on paha vika, tohtori huokasi masentuneen näköisenä.

— Minä tiedän sen ja koetan päästä siitä; mutta ihmiset kehuvat minua, enkä voi olla olematta siitä hyvilläni, sillä en todellakaan luule olevani vastenmielisen näköinen.

Viimeiset sanat ja hullunkurinen ääni olivat todellakin liikaa tohtorille. Hän purskahti vakavuudestaan huolimatta äänekkääseen nauruun, ja Rose huokasi helpotuksesta.

— Minä olen kanssasi samaa mieltä, ja jotta sinä olisit vielä vähemmän vastenmielisen näköinen, sinun täytyy kehittyä yhtä kauniiksi tytöksi kuin Febe.

— Febe! Rose näytti niin hämmästyneeltä, että sedältä oli uudestaan päästä nauru.

— Niin, Febe; sillä hänellä on eräs ominaisuus, joka sinulta puuttuu: hän on terve. Jos te herttaiset pikku tyhmyrit ymmärtäisitte, mitä todellinen kauneus on, niin ette kuristaisi ettekä nälkiinnyttäisi itseänne kalpeiksi raukoiksi. Terve sielu terveessä ruumiissa on täydellisintä kauneutta niin miehessä kuin naisessakin. Ymmärrätkö mitä minä tarkoitan?

— Ymmärrän, setä, vastasi Rose aika nolostuneena siitä, että häntä oli verrattu köyhäintalosta tulleeseen tyttöön. Se pisti kipeästi, ja hän ilmaisi sen sanomalla äkkiä:

— Sinä kai tahtoisit nähdä minun lakaisevan ja pesevän ja käyvän vanhassa ruskeassa mekossa hihat käärittyinä kuten Febe?

— Oikein mielelläni, jos vain pystyisit tekemään työtä yhtä hyvin kuin hän ja jos sinulla olisi yhtä voimakkaat käsivarret. En ole aikoihin nähnyt niin kaunista näkyä kuin tänä aamuna, kun Febe pesi pyykkiä kädet kyynärpäihin asti saippuavaahdossa ja lauloi kuin mustarastas.

— Sinä olet varmasti kummallisin mies auringon alla, oli kaikki mitä Rose keksi sanoa saatuaan tällaisen todistuksen sedän huonosta mausta.

— Et tiedä vielä alkuunkaan kuinka kummallinen minä voin olla, tohtori sanoi, ja hänen ilmeensä oli niin ilkikurinen, että Rose oikein ilahtui kun aamiaiskello soi. Hän tunsi paljastaneensa jo liiankin selvästi, miten pahan kolauksen hänen turhamaisuutensa oli saanut.

— Sinun laatikkosi on avattuna Peace-tädin huoneessa. Voit myllertää siellä mielin määrin hänenkin ilokseen; minä aion kierrellä aamupäivän ympäri taloa ja laittaa huoneeni kuntoon, sanoi Alec-setä, kun he nousivat aamiaispöydästä.

— Enkö minä saisi auttaa sinua? Rose kysyi.

— Ei, kiitos vain. Minä lainaan Feben vähäksi aikaa, jos täti voi tulla toimeen ilman häntä.

— Kaikella muotoa, totta kai. Taidat tarvita minuakin. Annan vain ohjeet päivällistä varten, sitten olen valmis auttamaan, ja Plenty-täti touhotti matkoihinsa innoissaan ja tulvillaan hyvää tahtoa.

— Kyllä setä saa vielä huomata, että minä osaan sellaistakin, mihin Febe ei pysty, ajatteli Rose kun hän niskojaan nakellen riensi Peace-tädin ja kauan kaivatun laatikkonsa luo.

Jokainen tyttö voi helposti kuvitella, kuinka suurenmoista oli sukeltaa tuohon rikkauksien mereen ja onkia sieltä kaunis esine toisensa jälkeen, kunnes ilmassa leijui myskin ja santelipuun tuoksu, huone oli täynnä kirjavia värejä ja Rose haltioissaan ilosta. Hän antoi sedälle anteeksi kaurapuuron nähdessään ihanan norsunluisen ompelurasian ja alistui vyönsä roikkumiseen löytäessään nipun kauniita silkkivöitä, värikkäitä kuin sateenkaari, ja kun laatikon syvyyksistä nousi muutamia sieviä hajuvesipulloja, hän unohti kokonaan, että setä piti Febeä kauniimpana kuin häntä.

Alec-tohtori oli sillä välin ottanut Plenty-tädin lupauksesta vaarin ja kääntänyt todella talon ylösalaisin. Vihreässä kamarissa tapahtui täydellinen mullistus, tummat silkkiverhot käärittiin kasaan ja Febe sai viedä ne pois; kamiina katosi Benin olalla kellariin; ja kolmen kantajan saattamana matkusti suuri sänky ullakolle. Plenty-täti kulki lakkaamatta varastohuoneen, lääke- ja liinavaatekaappiensa väliä, ja asiain käänne näytti samalla kertaa ihmetyttävän ja huvittavan häntä.

Rose ei ehtinyt tarkoin seurata Alec-tohtorin kummallisia toimia, mutta milloin hän vain kohotti katseensa arkustaan ja vilkaisi ympärilleen, hän näki setänsä harppovan edestakaisin tuoden päänsä päällä milloin mitäkin: bambutuolia, omituista japanilaista kaihdinta, paria ryijyä ja lopuksi isoa kylpyammetta.

— Siitä mahtaa tulla merkillinen huone, sanoi Rose istahtaessaan lepäämään ja nauttimaan ihanista tavaroistaan.

— Sinä varmaan pidät siitä, vastasi Peace-täti hymyillen ja kohottaen katseensa kauniista kuviosta, jota parhaillaan ompeli sinisellä silkillä valkoiseen musliinikankaaseen.

Rose ei nähnyt hymyä, sillä samassa setä pysähtyi ovelle ja Rose tanssi häntä vastaan kasvot loistaen.

— Katsopas minua! Katso minua, setä! hän riemuitsi. — Minä olen niin upea, etten tunne itseäni. Olen tainnut pukea nämä tavarat päälleni vähän hassusti, mutta minä pidän niistä kauheasti!

— Sinä näytät korealta kuin papukaija, ja tekee sydämelle hyvää nähdä pienen tumman varjon muuttuneen sateenkaareksi, Alec-setä sanoi katsellen iloisena säteilevää tyttöä.

Ja mielessään hän ajatteli, että tämä näky tarjosi silmälle sittenkin enemmän iloa kuin Febe pesusoikkonsa ääressä, sillä Rose oli pistänyt tulipunaisen fetsin päähänsä, sitonut uumilleen monta koreata vyötä, heittänyt ylleen kirjotun silkkitakin, jonka selästä loisti kultainen aurinko, edessä paistoi hopeinen kuu ja hihoja koristivat erikokoiset tähdet. Turkkilaistohvelit komeilivat hänen jalassaan ja kaulassa riippui meripihkasta, koralleista ja kullasta sommiteltuja kaulanauhoja. Toisessa kädessään tytöllä oli hajuvesipullo ja toisessa hyvälle tuoksuva rasia täynnä ihania itämaisia makeisia.

— Minä olen kuin tyttö Tuhannen ja yhden yön saduista ja odotan vain, milloin löydän taikamaton tai ihmeellisen talismaanin. En ymmärrä, miten voin koskaan kylliksi kiittää sinua kaikista näistä ihanista tavaroista, Rose sanoi ja lakkasi tanssimasta aivan kuin kiitollisuuden velka olisi äkkiä musertanut hänet.

— Minäpä sanon miten. Pane pois tuo musta pukusi, sinunlaisesi tytön ei tarvitse pitää sitä näin pitkään, ja pukeudu näihin värikkäisiin kankaisiin, joita toin sinulle. Se virkistää mieltäsi ja tuo eloa tähän hiljaiseen taloon. Vai mitä, täti?

— Olet aivan oikeassa. Hyvä ettei Roselle ruvettu vielä ompelemaan kevätpukuja, sillä Myran mielestä hänen ei sopisi käyttää kirkkaampia värejä kuin sinipunaista, mutta lila tekee lapsen liian kalpeaksi.

— Antakaa vain minun selittää neiti Hemmingille, miten nämä puvut ommellaan. Saatte ihmeeksenne nähdä, kuinka paljon minä tiedän tupsureunusteista, hihojen rypytyksistä ja helmojen poimuista, sanoi tohtori katsellen tuntijan silmin vaateläjää, jossa oli verkaa, silkkiä ja musliinikankaita.

Peace-täti ja Rose nauroivat niin, ettei tohtori saanut tilaisuutta näyttää pitemmälti tietojaan.

— Tuollainen nauru saa vyösi pian kiristämään, Alec-setä sanoi Roselle hyväntuulisesti. — Naura sinä vain, minä palaan takaisin työhöni, muuten se ei joudu koskaan valmiiksi.

— En voinut olla nauramatta. Nuo poimut ja rypytykset kuulostivat niin hullunkurisilta, sanoi Rose palaten laatikolleen. Totta puhuen, Peace-täti, hän jatkoi vakavasti, minulla ei pitäisi olla näin paljon kauniita tavaroita. Voisinkohan minä antaa muutamia näistä Febelle? Setä ei varmaan pahastuisi siitä.

— Ei varmaankaan, mutta eivät ne sovi Febelle. Anna hänelle sellaisia pukuja, joita et enää käytä, niin koetetaan korjata ne hänelle sopiviksi, vastasi Peace-täti siihen levollisen järkevään sävyyn, jota ihminen ei koskaan tahdo sietää, kun hän on haltioissaan omasta hyväntahtoisuudestaan.

— Mieluummin antaisin hänelle uusia, sillä hän taitaa olla vähän ylpeä eikä ehkä välitä vanhoista vaatteista. Jos hän olisi minun sisareni, silloin se kyllä kävisi, mutta hän ei ole, ja se tekee asian vaikeaksi. Mutta minäpä tiedän: minä otan hänet ottosisarekseni! Ja tuuma sai Rosen säteilemään ilosta.

— Pelkään pahoin, ettei se käy laillisesti päinsä ennen kuin olet täysi-ikäinen. Mutta saathan ainakin nähdä pitääkö hän suunnitelmastasi. Ja joka tapauksessa voitte olla hyviä ystäviä, sillä me olemme kaikki sisaria keskenämme ja meidän on autettava toisiamme.

Peace-täti katsoi Roseen niin sydämellisesti, että tyttö halusi järjestää asian heti paikalla ja riensi keittiöön juuri sellaisena kuin oli.

Febe kiillotti parhaillaan vanhaa vaskista takanristikkoa niin uutterasti, että säpsähti kuullessaan huudahduksen:

— Haista tuota, maista tätä ja katso minua!

Febe veti nenäänsä ruusun tuoksua, purra rauskutti karamellia, joka pistettiin hänen suuhunsa ja katseli silmät pyöreinä pientä ilmestystä, joka pyrähteli huoneessa kuin kirjava papukaija.

— Voi taivas miten korea sinä olet! hän sai vain sanotuksi ja löi likaiset kätensä yhteen.

— Minulla on kasoittain ihania tavaroita yläkerrassa ja minä näytän ne kaikki sinulle. Olisin jakanut ne kanssasi, mutta täti arvelee, ettet voisi käyttää niitä, ja siksi antaisin sinulle jotain muuta, ethän pahastu? Sillä katsos, minä tahtoisin ottaa sinut ottosiskokseni ihan kuin sadun Arabella. Eikö se olisi hauskaa?

— Voi, Rose, oletko kadottanut järkesi?

Ei ihme että Febe kysyi noin, sillä Rosen puhe tuli yhtenä ryöppynä eikä hän ehtinyt innoissaan selittää tarkoitustaan, ja kaiken lisäksi hän näytti perin omituiselta kirjavissa vaatteissaan. Mutta huomattuaan Feben hämmästyksen tyttö malttoi mielensä ja sanoi herttaisen vakavasti:

— Ei ole oikein, että minulla on niin paljon ja sinulla niin vähän, ja minä tahdon olla sinulle yhtä kiltti kuin jos olisit sisareni, sillä Peace-täti sanoo, että me olemme kaikki sisaria keskenämme. Minä ajattelin, että olisi mukavampaa, jos ottaisin sinut ottosiskokseni niin hyvin kuin tämän ikäisenä voin. Suostuthan siihen?

Rosen ihmeeksi Febe istahti lattialle, kätki kasvonsa esiliinaansa eikä vähään aikaan puhunut yhtään sanaa.

— Voi kauhistus, nyt hän pahastui enkä tiedä mitä tehdä! Rose ajatteli lannistuneena.

— Suo anteeksi, Febe, en minä tahtonut loukata sinua, toivottavasti et luule… hän änkytti sovittaakseen loukkauksen heti paikalla mikäli mahdollista.

Mutta samassa Febe yllätti hänet toistamiseen. Tämä otti esiliinan silmiltään, hän hymyili vaikka silmät olivat täynnä kyyneliä, kietoi molemmat kätensä Rosen ympärille ja sanoi yhtaikaa nauraen ja itkien:

— Sinä olet maailman kultaisin tyttö ja saat tehdä minulle mitä ikinä haluat.

— Sittenhän sinä pidit minun suunnitelmastani? Etkö itkenytkään siksi, että arvelit minun yrittävän olla armollinen ja suojeleva? En minä tarkoittanut olla sellainen, vakuutti Rose ilahtuneena.

— Tietysti minä pidän siitä. Minä itkin vain siksi, ettei kukaan ole ikinä ollut minulle niin ystävällinen. Sinä saat olla suojeleva ja tehdä mitä tahansa, minä en pahastu, Febe sanoi kiitollisuuden puuskassa, sillä sanat "me olemme kaikki sisaria" painuivat unohtumattoman syvälle hänen mieleensä.

— No se on hyvä! Leikitään nyt, että minä olen hyvä hengetär tai paremminkin haltijakummi, joka tuli savupiipusta, ja sinä olet nyt Tuhkimo ja sanot mitä haluat, sanoi Rose koettaen esittää kysymyksensä niin hienotunteisesti kuin suinkin.

Febe ymmärsi sen kyllä, sillä hän oli älykäs ja teräväsilmäinen tyttö.

— En minä tarvitse kerrassaan mitään. Kunpa vain osaisin kiittää sinua kaikesta hyvästä, mitä olet minulle tehnyt, hän sanoi hieraisten pois kyynelen, joka kovin arkisesti vieri pitkin hänen nenänvarttaan.

— Kiittää! Enhän minä vielä ole tehnyt muuta kuin antanut vähän makeisia. Tässä on lisää, syö niitä ja mieti, mitä voisin tehdä. Minun täytyy nyt mennä laittamaan kaikki kuntoon. Hei, äläkä unohda että olen ottanut sinut sisarekseni.

— Sinä olet antanut minulle paljon parempaa kuin makeiset, enkä koskaan unohda sitä.

Ja pyyhittyään käsistään hiilenpölyn Febe tarttui Rosen ojennettuun käteen ja puristi sen karkeitten käsiensä väliin. Ja kun hän katseli vieraansa jälkeen, hänen mustista silmistään säteili kiitollisuutta, joka teki katseen sydämelliseksi ja loistavaksi.

6

ALEC-SEDÄN HUONE

Heti päivällisen jälkeen, ennen kuin Rose oli ehtinyt tutustua puoleenkaan uutta omaisuuttaan, Alec-tohtori ehdotti, että he lähtisivät ajelulle ja veisivät ensimmäiset tuomiset tädeille ja serkuille. Rose oli heti paikalla valmis, varsinkin kun hänen teki mielensä pukea ylleen valkoinen arabialainen viitta, jonka hän oli löytänyt matka-arkusta; siinä oli huppu ja tupsuja joka puolella.

Isot vaunut olivat täynnä paketteja, Benin penkille oli ladottu intiaanien sotanuijia, päällimmäisenä oli kiillotetut antiloopinsarvet ja jättiläismäinen kiinalainen paperileija.

Paahtunut Alec-setä istui ryhdikkäänä sinisessä puvussaan ja katseli kiinnostuneena tuttuja seutuja. Rose taas oli kääriytynyt mukavasti pehmeään viittaansa ja tunsi olevansa kuin itämainen prinsessa, joka juhlakulussa matkusti maittensa halki.

Kolmessa paikassa heidän vierailunsa oli perin lyhyt. Myra-tädin katarri oli tavallista pahempi, Clara-tädillä oli talo täynnä vieraita, ja Jane-täti osoitti niin kiihkeää halua keskustella Euroopan, Aasian ja Afrikan väestökysymyksistä, tuotteista ja politiikasta, että Alec-setäkin pelästyi ja lähti tiehensä niin pian kuin saattoi.

— Nyt pidetään oikein hauskaa. Toivottavasti pojat ovat kotona, sanoi Rose huoaten helpotuksesta, kun vaunut vierivät ylämäkeä Jessie-tädin asunnolle.

— Minä jätin tämän käynnin viimeiseksi, että pojat ehtisivät koulusta kotiin. Aivan, tuolla Jamie pitää portilla vahtia; kaikki seitsemän ovat varmasti täällä — hehän ovat aina yksissä.

Sillä hetkellä, kun Jamie huomasi lähestyvät vieraat, hän päästi kimeän vihellyksen, johon kaikuna vastattiin niityltä, talosta ja tallista, ja joka suunnalta tuli poikia juosten ja huutaen täyttä kurkkua: — Hei, Alec-setä! Kuin rosvojoukko he piirittivät vaunut, ryöstivät kaikki paketit, ottivat huostaansa sotavangit ja veivät heidät raikuvalla riemulla sisään.

— Katso äiti! Tässä he nyt ovat, ja tuomisia ihan hirveästi! Tule katsomaan näitä jännittäviä tavaroita! Nopeasti! kiljuivat Will ja Geordie repien papereita, katkoen käärenuoria ja heitellen niitä ympäriinsä, niin että siisti huone oli tuossa tuokiossa mullin mallin.

Jessie-täti juoksi alas myssy vinossa, mutta kasvot niin aurinkoisina, että tuo lentoon pyrkivä pääkoriste näytti vain pukevan häntä. Hän tuskin ehti tervehtiä Rosea ja tohtoria, kun pojat piirittivät hänet, ja jokainen vaati meluten häntä katsomaan lahjojaan, sillä hänen piti osallistua kaikkeen. Isot sarvet risteilivät ympärillä kuin valmiina heittämään hänet kattoon; sotakirveet kalisivat uhkaavasti hänen päänsä päällä, ihmeelliset esineet, joita oli koottu kaikista maanosista, täyttivät hänen helmansa, ja seitsemän poikaa puhua pajatti hänelle yhteen ääneen.

Mutta hän nautti siitä, totisesti! Hän istui hymyillen, ihaillen ja selittäen välittämättä hiukkaakaan hurjasta melusta, joka sai Rosen tukkimaan korvansa ja Alec-tohtorin uhkaamaan, että hän häipyisi silmänräpäyksessä, ellei meteli lakkaisi. Uhkaus sai aikaan hiljaisuuden, ja sillä välin kun setä kuunteli kiitoksia huoneen toisessa nurkassa, oli tädillä ja Rosella toisessa luottamuksellinen keskustelu.

— No, kultaseni, miltä nyt tuntuu? Varmaan paremmalta kuin viikko sitten?

— Minä olen oikein onnellinen nyt kun setä tuli. Hän puhuu joskus omituisesti, mutta hän on reilu ja kiltti, enkä voi olla pitämättä hänestä, ja painautuen lähemmäksi tätiään Rose kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut, kuvaillen lopuksi hienon laatikkonsa ihastuttavaa sisältöä.

— Kuulostaa hauskalta. Mutta Rose, minun täytyy varoittaa sinua eräästä asiasta: älä anna sedän hemmotella itseäsi pilalle.

— Mutta tuntuu mukavalta, kun hemmotellaan.

— Sitä en epäile yhtään; mutta jos sinä vuoden kuluessa kehityt huonoon suuntaan, niin setä saa siitä moitteet, ja hän tuntee epäonnistuneensa. Sinäkin olisit siitä varmaan pahoillasi. Setähän tahtoo tehdä kaikkensa sinun hyväksesi ja pystyykin auttamaan sinua, ellei hyväsydämisyys johda harhaan hänen arvostelukykyään.

— Sitä en ole ajatellut. En minä haluakaan tulla hemmotelluksi. Mutta mitä minun pitäisi tehdä? Rose kysyi levottomasti.

— Koeta noudattaa valittamatta sedän määräyksiä, rakasta häntä, ole iloinen ja valmis joskus uhrauksiinkin hänen tähtensä.

— Minä yritän! Ja jos tulee hankaluuksia, saanko tulla kysymään sinulta neuvoa? Setä arveli että saisin, ja silloin minun ei tarvitsisi pelätä.

— Tule toki, kultaseni. Tässä on paikka, jossa pienet huolet haihtuvat, olkoon se sinulle äidin syli. Jessie-täti veti kiharaisen pään olkaansa vasten, ja hänen hellä katseensa osoitti kuinka hyvin hän tiesi, mitä lääkettä tyttö kipeimmin tarvitsi.

Rosen oli siinä niin suloinen ja hyvä olla, että hän istui aivan hiljaa, kunnes kuuli pienen äänen sanovan:

— Äiti, Pumpula varmasti tahtoisi muutamia minun tavaroitani? Rose on antanut Febelle osan omistaan, ja minusta hän teki siinä kiltisti. Saanko minäkin antaa Pumpulalle?

— Kuka on Pumpula? Rose kysyi kohottaen päätään.

— Minun nukkeni — haluatko nähdä sen? kysyi Jamie, johon Rosen ja Feben uusi sisaruussuhde oli vaikuttanut syvästi.

— Haluan. Minä olen ihan hulluna nukkeihin, mutta älä kerro pojille, muuten he nauravat minulle.

— Eivät he minullekaan naura. He leikkivät itsekin minun nukkeni kanssa vaikka kuinka — mutta minusta se kuitenkin pitää enimmän. Ja Jamie juoksi tiehensä noutaakseen lemmikkinsä.

— Minä toin vanhan nukkeni mukanani. Se on kyllä piilossa, sillä olen liian iso leikkimään nukeilla, mutta en raski heittää sitä menemäänkään, Rose tunnusti tädilleen.

— Tule tänne milloin ikinä tahdot, sillä täällä leikitään yhä nukeilla, sanoi Jessie-täti hymyillen itsekseen.

Samassa Jamie jo tuli takaisin, ja Rose ymmärsi tädin hymyn. Nukke olikin suloinen tytön tyllerö, joka tepsutti sisään minkä jaloistaan pääsi ja porhalsi suoraa päätä makeislaatikolle, sieppasi molemmat kätensä täyteen ja sanoi nauraen niin että valkoiset hampaat loistivat:

— Kaikki Dimmin ja minun, Dimmin ja minun!

— Tässä on minun nukkeni. Eikös olekin sievä? kysyi Jamie katsellen ylpeästi lemmikkiään kädet selän takana ja hajasäärin.

— Hän on todellakin suloinen. Mutta miksi häntä sanotaan Pumpulaksi? kysyi Rose uuteen leikkikaluun ihastuneena.

— Koska hän on tuollainen pieni pyöreä pallero, aina liikkeessä ja pistää nenänsä joka paikkaan; poikien mielestä Pumpula sopii hänelle mainiosti.

Ja aivan oikein, tarkastettuaan makeislaatikot ahkera vieras jatkoi tutkimistaan tarttuen kaikkeen minkä käsiinsä sai. Archie sieppasi tytön käsistä kaiverretut norsunluiset sakkinappulat, joita tämä imeskeli kuin makeisia. Riisipaperikuvia hän oli rutistanut ja sullonut pieneen taskuunsa ja lopuksi hän oli vähällä särkeä Willin saaman strutsinmunan koettaessaan istua sen päälle.

— Hei Jim, vie se pois, se on pahempi kuin marakatti, emmekä me voi vahtia sitä täällä, komensi vanhempi veli työntäen tytön Jamielle, joka otti tämän avosylin vastaan ja varoitti:

— Teidän on parasta pitää varanne, sillä minä aion ottaa Pumpulan ottosiskokseni niin kuin Rose Feben, ja silloin saatte kyllä olla hänelle kilttejä.

— Pötki siitä kauemmas. Minä annan sinulle häkin, johon saat panna ottosiskosi jos haluat hänet pitää, sillä tuo tenava on pahempi kuin paviaani, sanoi Archie ja meni takaisin toisten luo. Mutta Jessie-täti, joka huomasi myrskyn lähestyvän, ehdotti että Jamie veisi nuken kotiin, koska se oli vain lainassa ja vierailun oli jo aika loppua.

— Minun nukkeni on parempi kuin sinun, eikös olekin? Se osaa kävellä, puhua, tanssia ja laulaa, eikä sinun nukkesi varmaan osaa. Vai osaako? kysyi Jamie katsellen ylpeästi Pumpulaansa, joka juuri lattialla hyppien laulaa sirkutti:

"Pimpula pampula pinkuu, kitta ja viulu vinkuu…"

Sitten Pumpula lähti Jamien saattamana kotiin ja molemmat pitivät hirvittävää meteliä puhaltamalla merisimpukan kuoreen.

— Meidän täytyy riistäytyä irti täältä, Rose, haluan viedä sinut kotiin ennen auringon laskua. Lähdetkö mukaan ajelulle, Jessie? kysyi Alec-tohtori, kun musiikki lakkasi kuulumasta.

— En nyt, kiitos vain. Mutta pojat kyllä mielellään, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan. Ainoastaan portille asti, sisään he saavat tulla vain lupapäivinä.

Sanat olivat tuskin päässeet Jessie-tädin huulilta, kun Archie komensi:

— Huomio, pojat! Saappaisiin ja satulaan, mars!

— Selvä, kaikui yhdestä suusta, eikä pojista näkynyt enää jälkeäkään, vain hirvittävä epäjärjestys lattialla.

Ratsastusseurue kiiti mäenrinnettä sellaisella vauhdilla, että Rose tarrautui setänsä käsivarteen, sillä vanhat lihavat hevoset laukkasivat minkä jaksoivat sivuilla ja takana kiitävien ratsuponien ja edessä rätisevien koreiden metsästysrattaiden kiihdyttäminä. Charlie ja Archie olivat halveksineet shetlanninponeja siitä pitäen, kun nämä komeat juhlarattaat saatiin kuntoon. Ben istui etupenkillä ja nautti poikien hurjista hypyistä, ja Rose selitti, että sirkusjoukkue oli heille sittenkin kaikkein sopivin nimitys.

Kun seurue saapui perille, ratsastajat astuivat satulasta ja asettuivat sotilaalliseen asentoon kolme kummallekin puolen porrasta ja Alec-setä auttoi armollisen neidin vaunuista sirosti kuin hovimies. Samassa pojat kumarsivat hyvästiksi, heittäytyivät Archien komennon mukaan satulaan ja kiitivät puistokujaa takaisin karjuen kuin villit.

— Se oli hienoa, mutta onneksi takanapäin, sanoi Rose astellen ylös portaita ja keikutti päätään nähdäkseen, miten somat tupsut heiluivat.

— Minä annan sinulle ponin, kunhan vähän vahvistut, tohtori lupasi katsellen tyttöä hymyillen.

— Hui, minä en uskaltaisi ikinä ratsastaa tuommoisella kamalalla villipedolla! Nehän mulkoilevat kauheasti ja laukkaavat niin hurjasti, että kuolisin pelosta, parahti Rose ristien kauhusta kätensä.

— Oletko sinä pelkuri?

— Hevosten suhteen minä olen.

— Ei sitten puhuta siitä enää. Tulehan nyt katsomaan minun uutta huonettani. Ja hän johdatti tytön yläkertaan.

Astellessaan jäljessä Rose muisti Jessie-tädille antamansa lupauksen ja katui, että oli niin päättävästi vastustanut setää. Vielä enemmän asia kangersi häntä viittä minuuttia myöhemmin — ja sieti kangertaakin.

— Katselehan nyt ympärillesi ja sano mitä tästä pidät, sanoi Alec-tohtori avaten oven ja päästäen Rosen edellään sisään. Molemmat näkivät Feben rientävän rikkalapioineen takaportaita alas.

Rose astui keskelle huonetta, seisoi siinä hiljaa ja tuijotti ympärilleen, ja kuta kauemmin hän katseli, sitä enemmän hänen silmänsä alkoivat loistaa, sillä kaikki oli muuttunut perin pohjin.

Tämä huone oli rakennettu kirjaston yläpuolelle aivan kuin tyydyttämään jotakin oikkua, eikä sitä ollut käytetty vuosikausiin muulloin kuin joulunseutuun, jolloin vanha talo oli tulvillaan vieraita. Siinä oli kolme ikkunaa. Itäisestä avautui näköala lahdelle, eteläisen puolella hevoskastanjat huojuttivat vihreitä latvojaan ja läntisestä näki kukkulat ja auringonlaskun.

Iltarusko purppuroi lännen taivaan ja täytti huoneen hohteellaan. Meren loiskinta kuului hiljaisena, ja punarinta sirkutti hyvää yötä vasta lehteen puhjenneissa puissa.

Tämän Rose näki ja kuuli ensimmäiseksi. Sitten vasta hänen silmänsä alkoivat lähemmin tarkastella huonetta, joka oli ollut kolkosti verhoiltu, hiljainen ja juhlallinen, mutta uhosi nyt valoa ja lämpöä ja yksinkertaista ylellisyyttä.

Lattian peitti intialainen matto, sinne tänne oli levitetty iloisia ryijyjä, avarassa takassa paloi iloinen valkea, että kauan asumatta olleen huoneen ilma kuivuisi ja puhdistuisi. Huoneessa oli bambusohvia ja tuoleja, nurkkauksissa sirot pienet pöydät ja niillä kaikenlaista tavaraa: tuossa oli ihana ompelukori, tuolla taas kirjoja, jotka tuntuivat tutuilta, ja tuolla kirjoitusvälineet. Vuodekomerossa oli kapea valkoinen sänky, jonka yläpuolella riippui kaunis madonnan kuva. Japanilaisen kaihtimen takaa näkyi marmoripöytä, jolla oli somat sinivalkoiset pesuastiat, ja vähän syrjemmällä oli iso kylpyamme. Naulassa riippui pehmeitä pyyhkeitä ja Rosen pään kokoinen pesusieni.

— Setä varmaan rakastaa kylmää vettä kuin sorsa, Rose ajatteli ja häntä värisytti.

Sitten hänen katseensa osui pieneen kaappiin, jonka puoliavoimesta ovesta näkyi laatikoita, hyllyjä ja kaikenlaisia houkuttelevia lokeroita.

— Tuolla olisi mainioita säilytyspaikkoja minun uusille tavaroilleni, hän ajatteli eikä voinut olla kummastelematta, mitä setä mahtoi säilyttää tuossa aarrekammiossa. Ja seuraavassa hetkessä hän pysähtyi ihastuneena pukeutumispöydän eteen.

Sen yläpuolella riippui pyöreä vanhanaikainen peili, jonka yläreunassa istui kullattu kotka. Lintu piti nokassaan sinistä silkkinauhaa, jolla kahta puolen laskeutuvat musliiniverhot oli sidottu kiinni. Pöytä oli täynnä pikku tavaraa: norsunluupäisiä harjoja, pari siroa hopeista kynttilänjalkaa, posliininen tulitikkujen pidin, pieniä sieviä rasioita. Mutta kaikkein ihmeellisin oli pullea sininen silkkityyny, jonka ympäri kiersi soma kultahelainen koriste ja jonka nurkissa oli vaaleanpunaiset ruusunnuput.

Rosea viehätti erityisesti tämä tyyny, mutta myös koko pöytä, ja hän ajatteli hymyillen itsekseen:

— Onpas setä aikamoinen keikari, sitä ei olisi ikinä uskonut!

Samassa setä aukaisi suuren vaatekaapin ja sanoi huolettomasti huitaisten:

— Miehet tarvitsevat paljon tilaa pikku kapineilleen. Luuletko että tämä riittää minulle?

Rose kurkisti sinne ja säpsähti, vaikka siellä oli juuri sellaista tavaraa kuin vaatekaapissa tavallisesti on — vaatteita, kenkiä, laukkuja ja lippaita. Niin, mutta vaatteet olivat pieniä mustia ja valkoisia mekkoja; pienet sievät kengät, jotka siellä olivat rivissä, eivät olleet koskaan olleet Alec-sedän jalassa; vihreästä nauhalippaasta pisti esille harmaa harso, ja — kas! ovessa riippui Rosen ikioma tilkkupussi, jonka toisessa nurkassa oli reikä. Hän silmäsi ympäri huonetta ja ymmärsi, miksi se oli tuntunut liian hennolta miehen huoneeksi, miksi hänen omat testamenttinsa ja rukouskirjansa olivat pöydällä vuoteen vieressä ja mitä ruusunnuput sinisen tyynyn nurkissa tarkoittivat. Varmuutena hänelle välähti, että koko tämä pieni paratiisi oli hänen, ja tietämättä, kuinka oikein ilmaisi kiitollisuutensa, hän heittäytyi setänsä kaulaan ja sanoi kiihkeästi:

— Setä kulta, sinä olet ihan liian hyvä minulle! Minä teen mitä ikinä käsket, ratsastan villeillä hevosilla, otan jääkylmiä kylpyjä, syön pahanmakuisia ruokia ja vaatteet saavat roikkua ylläni kuin säkki, sillä minä olen äärettömän kiitollinen sinulle tästä ihanasta huoneesta!

— Pidätkö sinä siitä? Mutta miksi sinä arvelet, että se on sinun? kysyi Alec-tohtori näyttäen tyytyväiseltä vetäessään ihastuneen veljentyttärensä polvelleen.

— Minä en arvele vaan tiedän, että se on minun, vaikka en ole sitä lainkaan ansainnut. Näen sen sinun silmistäsi. Jessie-täti sanoi, että minä en saa antaa sinun hemmotella itseäni. Minusta tuntuu, että tämä on hemmottelua… ja ehkä — voi kuitenkin! — ehkä minun ei ollenkaan pitäisi saada tätä kaunista huonetta! Rose koetti näyttää kyllin sankarilliselta luopuakseen siitä, jos niin olisi parasta.

— Siitä minä vielä torun Jessie-rouvaa, sanoi tohtori koettaen rypistää otsaansa, vaikka hänen rehellinen sielunsa myönsi että käly oli oikeassa. Sitten hän hymyili herttaista hymyään, joka kirkasti kuin päivänpaiste hänen ruskeat kasvonsa, kun hän jatkoi:

— Tämä kuuluu hoitomenetelmiini. Sinun täytyy asua täällä, että voisit nauttia kolmea lääkettäni parhaalla ja mukavimmalla tavalla. Paljon aurinkoa, raitista ilmaa ja kylmää vettä; mieluisa ympäristö ja myös työtä joka päivä. Febe näyttää sinulle, kuinka pidät huoneesi kunnossa — hän on sinun pikku apulaisesi ja samalla ystäväsi ja opettajasi. Tuntuuko tämä kaikki sinusta vaikealta ja vastenmieliseltä?

— Ei, tohtori, vaan oikein miellyttävältä, ja minä koetan olla hyvä potilas. Mutta ei kai näin ihanassa huoneessa kukaan voi olla sairas, Rose sanoi onnesta huoaten.

— Sinä taidat pitää minun rohdoistani enemmän kuin Myra-tädin lääkepulloista etkä heitäkään niitä ikkunasta ulos.

7

MATKA KIINAAN

— Tulehan, tyttöseni, minulla on sinulle uutta lääkettä. Se ei taida olla sinusta aivan yhtä hyvänmakuista kuin viimekertainen, mutta ajan oloon se kyllä maistuu, sanoi tohtori, kun suuresta yllätyksestä oli kulunut viikon päivät.

Rose istui sievässä huoneessaan, ja siellä hän olisi viettänyt kaiken aikansa, jos se olisi sallittu. Hän nosti hymyillen päätään, sillä hän oli jo lakannut pelkäämästä setänsä hoitomenetelmiä ja oli aina valmis kokeilemaan uusia. Viime kerralla hän oli saanut pienet puutarhatyökalut, joilla auttoi setää kunnostamaan kukkapenkkejä. Työskennellessään hän oppi paljon uusia ja hauskoja asioita kasveista ja niiden elämästä, sillä sedän elävään opetukseen verrattuina koulun kasvioppitunnit tuntuivat sisällyksettömiltä ja kuivilta.

— Mitä se sitten on? Rose kysyi ja sulki mutisematta ompelukorinsa.

— Suolavettä.

— Miten minä sitä nautin?

— Pue päällesi se uusi puku, jonka neiti Hemming eilen lähetti, ja tule rantaan, niin saat nähdä.

— Heti, tohtori, vastasi Rose lisäten kauhistuneena mielessään, kun setä hävisi ovelta: — On vielä liian aikaista uida, sen täytyy siis liittyä tavalla tai toisella tuohon hirvittävään veneeseen.

Pukeutuessaan uuteen siniseen flanellipukuunsa, joka oli sievästi koristettu valkoisella, ja pannessaan päähänsä pienen pitkänauhaisen merimieshatun hän viehättyi uutukaiseen asuunsa niin, ettei muistanutkaan lähestyvää vaaraa, ennen kuin kimakka vihellys huomautti sedän odottavan. Rose juoksi hiekoitettua käytävää puutarhan läpi venerantaan ja tapasi siellä tohtorin panemassa kuntoon punaiseksi ja valkoiseksi maalattua venettä, jota nousuvesi keveästi keinutteli.

— Sievä vene, ja "Sorea sotka" on oikein kaunis nimi, sanoi Rose koettaen salata, miten kauheasti häntä pelotti.

— Se on sinun veneesi, niin että mene perään ja opettele ohjaamaan sitä, kunnes vankistut soutamaan.

— Keikkuvatko kaikki veneet noin kauheasti? Rose kysyi ja sitoi aikaa voittaakseen hatunnauhaansa kireämmälle.

— Voi veikkonen, ihan kuin pähkinänkuoret, kun meri vähänkin aaltoilee.

— Aaltoileeko se nyt?

— Ei paljon; idässä näyttää kyllä vähän uhkaavalta, mutta ei meillä ole mitään hätää, jos tuuli ei käänny. Tule.

— Osaatko sinä uida? Rose kysyi puristaen lujasti setää kädestä, kun tämä auttoi häntä veneeseen.

— Kuin kala. No, tulehan nyt!

— Pidä minusta oikein lujasti kiinni, kunnes pääsen sinne! Mitä varten perä on noin kaukana? Nieleskellen esiinpyrkiviä hätähuutoja Rose hiipi etäiselle paikalleen ja piti sitten kaksin käsin peräsimestä kuin odottaen jokaisen aallon heittävän veneen kumoon.

Alec-setä ei ollut tietääkseen tytön pelosta, vaan opetti kärsivällisesti ohjaustaitoa, kunnes Rose syventyi ajattelemaan, mikä oli ylä- mikä alahanka, ja unohti sanoa "voi" joka kerta, kun iso aalto heitti venettä.

— Mihin me menemme? kysyi Rose, kun raikas tuuli hyväili hänen kasvojaan ja pitkät, voimakkaat aironvedot veivät heidät keskelle lahtea.

— Huvittaisiko sinua pistäytyä Kiinassa?

— Eikö sinne ole pitkänpuoleinen matka?

— Ei, kun mennään oikotietä. Ohjaa niemen ympäri satamaan, niin saat kahdenkymmenen minuutin kuluttua nähdä vilauksen Kiinasta.

— Sehän hauskaa! Rose istui miettien mitä setä tarkoitti ja nautti täysin siemauksin vaihtuvista näkymistä.

Mäenrinnettä peittävän vihreän metsän keskeltä pilkotti Tätilä, ja tutut talot reunustivat rannikkoa kodikkaina ja maalauksellisina. Kun käännyttiin niemen ympäri, avautui silmien eteen suuri lahti täynnä aluksia, ja sen takaa häämötti kaupunki, jonka suipot tornit kohosivat korkeammalle kuin iloisten viirien koristamat mastot.

— Tuonneko me menemme? Rose kysyi ihastuneena, sillä hän ei ollut ennen nähnyt vanhaa, vilkasta kaupunkia tältä puolen.

— Sinne. Mac-sedän laituriin on juuri tullut laiva Hongkongista, ja arvelin, että haluat nähdä sen.

— Tietysti haluan! Minusta on hauskaa nuuskia ja penkoa Mac-sedän kanssa tavaramakasiineissa; siellä on kaikenlaista ihmeellistä, ja Kiina kiinnostaa minua aivan erityisesti, koska sinä olet ollut siellä.

— Näytän sinulle kaksi oikeata kiinalaista, jotka ovat juuri tulleet kotimaastaan. Toivotat varmaan mielelläsi Wang Lon ja Fun Seen tervetulleiksi.

— Älä pyydä minua puhuttelemaan heitä, minua rupeaa varmasti naurattamaan, kun näen heidän palmikkonsa ja vinot silmänsä. Minä kiertelisin mieluummin sinun mukanasi.

— Hyvä on. Ohjaapas nyt tuonne laituriin, missä on tuo iso laiva omituisine lippuineen. Se on "Radzha". Mennään sinne, jos vain päästään.

He soutivat laivojen välistä pujotellen syvemmälle satamaan, missä vesi oli tyyntä ja vihreää. Ilmassa leijuvat tuoksut ja laivojen näkymät olivat outoja, mutta Rose piti niistä ja oli todellakin saapuvinaan Hongkongiin, kun he hiljalleen soluivat korkean "Radzan" varjoon.

Laivan ruumasta nostettiin juuri isoja laatikoita ja paaleja, joita rotevat miehet ähkyen ja meluten kantoivat, hinasivat ja kärräsivät varastohuoneeseen, ja satamassa työskenteli iso nostokurki, joka tarttui rautakoukuillaan raskaimpiin esineisiin ja heilautti ne ilmaan, mistä leveä ovi kuin ammottava kita ne nielaisi.

Tohtori auttoi Rosen laivan kannelle, ja tyttö sai ilokseen pistää uteliaan nenänsä joka soppeen, mutta hän oli samalla alituisesti vaarassa eksyä, rutistua kuoliaaksi tai tulla tuupatuksi mereen.

— Miltä sinusta tuntuisi, jos lähtisimme kiertämään maailmaa tällaisella vanhalla aluksella? kysyi Alec-setä, kun he hetkisen levähtivät kapteenin kajuutassa.

— Tahtoisin kauhean mielelläni nähdä maailmaa, mutta en tällaisessa pienessä, likaisessa ja haisevassa laivarähjässä. Meillä pitäisi olla hieno ja mukava huvialus; Charlie sanoo, että se on oikea tapa matkustaa, vastasi Rose tarkastellen kajuuttaa hiukan nyrpeästi.

— Et sinä ole oikea Campbell, ellet pidä tervan ja suolaveden hajusta, eikä liioin Charlie loistopursineen. Lähdetään nyt maihin, niin saat jutella 'taivaanpoikien' kanssa.

He seikkailivat läpi ison varastohuoneen kurkistellen ihastuneina ympärilleen ja löysivät viimein Mac-sedän ja kiinalaiset sedän yksityishuoneesta, missä oli suloisessa sekamelskassa tavaranäytteitä ja juuri saapuneita merkillisiä itämaisia esineitä.

Rose vetäytyi heti sopivan tilaisuuden tullen nurkkaan, jossa häntä vartioi toiselta puolen posliinijumala, toiselta vihreä lohikäärme. Rose katseli niitä hämmentyneenä, mutta vielä pahemmin hänet sai hämilleen Fun See, joka istui häntä vastapäätä teelaatikolla ja tuijotti sysimustilla silmillään, niin ettei Rose lopulta tiennyt mihin katseensa kääntäisi.

Herra Wang Lo oli vanhanpuoleinen, amerikkalaiseen tapaan pukeutunut herra, ja hänen palmikkonsa oli sidottu sirosti pään ympäri. Hän puhui englantia, jutteli ja touhusi Alec-sedän kanssa aivan kuin kuka tahansa, ja Rose ajatteli, että hän oli vallan epäonnistunut kiinalainen. Fun See sen sijaan oli kiinalainen nyöripohjasannikkaista pagodahattunsa huippuun asti. Yllään hänellä oli koko joukko silkkitakkeja, ja jalassa oli omituiset palmikoidut kengät. Hän oli lyhyt ja lihava ja huojutti ruumistaan hullunkurisesti, hänen silmänsä olivat hyvin kallellaan, kuten Rose sanoi, palmikko oli pitkä, samoin kynnet, keltaiset kasvot turpeat ja kiiltävät; kaiken kaikkiaan hän oli siis sangen tyydyttävä kiinalainen.

Alec-setä selitti Roselle, että Fun See oli tullut länsimaihin opiskelemaan ja osasi solkata englantia vasta muutaman sanan; Rosen tuli olla poikaparalle ystävällinen, sillä tämä oli vielä kovin nuori, vaikka näyttikin lähes yhtä vanhalta kuin Wang Lo. Rose lupasi olla ystävällinen, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka huvittaa omituista vierasta, joka näytti olevan kotoisin seinällä riippuvasta riisipaperimaisemasta ja nyökytti kuin sadun menninkäinen, niin että oli vaikea pysyä totisena.

Kesken Rosen kohteliaan hämmennyksen Mac-setä sattui huomaamaan, kuinka nuoret päätään vaivaten katselivat toisiaan, ja häntä näytti kovasti huvittavan tuo hankala tuttavuudenteko. Hän otti pöydältä laatikon ja antoi sen Fun Seelle sanoen jotain, mistä poika oli selvästi mielissään.

Fun See hyppäsi istuimeltaan ja alkoi kätevästi ja nopsaan purkaa laatikkoa Rosen katsellessa jännittyneenä. Ja kas vain, kääreistä tuli esille teekannu, joka sai Rosen ihastuksesta taputtamaan käsiään, sillä se oli pienen, pullean kiinalaismiehen muotoinen. Kantena oli hattu, kädensijana palmikko ja nokkana piippu. Jalassa oli sannikkaat, jotka oli sidottu varpaiden kohdalta, ja hymy miehen lihavilla unisilla kasvoilla oli niin Funin hymyn kaltainen, ettei Rose voinut olla nauramatta, ja sekös huvitti kiinalaispoikaa.

Kaksi kannellista kuppia ja tulipunainen tarjotin täydensivät astiaston, joka oli niin soma, että teki mieli heti saada kupillinen teetä kiinalaiseen tapaan ilman sokeria ja kermaa.

Kun Fun oli asettanut astiat pienelle pöydälle Rosen eteen, hän selitti merkeillä ja viittauksilla, että Mac-setä oli lahjoittanut ne hänelle. Rose lausui kiitoksensa samalla tavalla, minkä jälkeen Fun palasi takaisin teelaatikolleen. Kun he eivät muutenkaan voineet jatkaa seurustelua, he vain istuivat hymyillen ja nyökytellen toisilleen, kunnes Fun äkkiä näytti saaneen uuden ajatuksen. Hän kierähti alas istuimeltaan ja taapersi tiehensä niin nopeasti kuin helmat sallivat. Rose saattoi vain toivoa, ettei poika toisi hänelle paistettua rottaa, muhennettua sammakkoa tai jotakin muuta kiinalaista herkkua, joka hänen kohteliaisuudesta olisi pakko syödä.

Odottaessaan lystikkään uuden ystävänsä paluuta Rose käytti aikansa tavalla, jonka Jane-täti varmaan olisi hyväksynyt. Herrat puhuivat monenlaisista asioista, ja hän kuunteli tarkkaavasti painaen mieleensä mitä kuuli. Hänellä oli hyvä muisti, ja hän toivoi voivansa käyttää näitä hyödyllisiä tietoja hyväkseen heti kun häntä seuraavan kerran toruttaisiin tietämättömyydestä.

Hän koetti juuri takoa päähänsä, että Amoy oli yli neljänsadan kilometrin päässä Hongkongista, kun Fun tuli touhuten takaisin. Kädessään hänellä oli esine, jota Rose luuli pieneksi miekaksi, kunnes Fun leväytti sen auki isoksi viuhkaksi. Fun ojensi viuhkan Roselle lausuen joukon kiinalaisia kohteliaisuuksia, jotka olisivat kovasti huvittaneet Rosea, jos hän olisi ymmärtänyt ne.

Hän ei ollut koskaan nähnyt sellaista viuhkaa, ja hän tarkasti sitä innokkaana. Kuvat olivat sikin sokin, mutta juuri se viehätti Rosea. Tuolla istui upean kirkontornin huipussa suloinen nainen tukassaan pitkät siniset puikot. Toisessa sievässä kuvassa juoksi joki suoraan pääovesta komeaan palatsiin ja virtasi savutorvesta pois. Kolmannessa kiemurteli kummallinen muuri kohti taivaita ja katosi kuin salama pilviin, ja kaksipyrstöinen lintu istui hautomassa kalastajan pään päällä, ja vene oli ajautumaisillaan karille kuussa.

Se oli kerrassaan lumoava esine, ja Funin suureksi mielihyväksi Rose olisi varmaan leyhytellyt sitä koko illan, ellei viuhkasta lähtevä tuulenpuuska olisi puhaltanut hiuksia Alec-tohtorin silmille. Säpsähtäen tämä huomasi, että oli jo aika lähteä kotiin.

Niinpä kaunis kalusto pakattiin takaisin laatikkoonsa, Rose kääri kokoon viuhkan, ja kun tohtori oli sullonut taskuihinsa teepakkauksia viemisiksi vanhoille tädeille, he lähtivät Funin tervehtiessä heitä 'kolmesti kumartaen ja yhdeksästi naputtaen', kuten hänen kotimaassaan tervehdittiin keisaria.

— Minusta tuntuu tosiaan kuin olisin käynyt Kiinassa, ja minä varmaan näytänkin siltä, sanoi Rose veneen soluessa ulommaksi "Radzhan" varjosta.

Siltä hän tosiaan näytti, sillä Wang Lo oli antanut hänelle kiinalaisen päivänvarjon, Alec-setä oli löytänyt muutamia lyhtyjä valaistakseen niillä Rosen parvekkeen, iso viuhka oli tytön polvella ja teekalusto hänen jalkojensa juuressa.

— Ei hullumpi tapa opetella maantiedettä, vai mitä arvelet? kysyi Alec-setä.

— Oikein hauska tapa, ja olen tainnut oppia tänään enemmän Kiinasta kuin kaikilla koulutunneilla yhteensä. Tähän asti olen tiennyt Kiinasta vain sen, että sieltä saadaan teetä ja silkkiä ja että naisilla on pienet jalat. Huomasin Funin katsovan jalkojani, ja hänestä ne olivat varmaan hirveän isot, sanoi Rose silmäillen nyrpeänä tukevia kenkiään.

— Otetaan esille kartta ja maapallo, niin minä näytän missä olen kulkenut ja kerron niistä seuduista. Silloin me olemme melkein kuin matkalla.

— Kun sinä olet noin innostunut matkustamiseen, eikö sinulla ole täällä hirveän ikävä? Plenty-täti sanoo, että vuoden tai parin perästä sinä varmasti taas lähdet.

— Enköhän.

— Mitäs minä sitten teen? huokasi Rose epätoivoissaan, ja selvästi ilahtuneena tästä Alec-setä vastasi merkitsevästi:

— Ensi kerralla otankin pienen ankkurini mukaan. Mitäs arvelet siitä?

— Ihanko totta?

— Ihan totta. Rose pomppasi niin että vene keikahti ja se sai tytön heti rauhoittumaan. Mutta hänen poskensa punoittivat innosta, kun hän koetti ratkaista, mitä kysyisi ensimmäiseksi niistä sadoista asioista, jotka pyörivät hänen mielessään. Samassa Alec-setä huomasi veneen, joka tuli kovalla vauhdilla heidän jäljessään.

— Katsopas kuinka nuo pojat soutavat! Ota heistä oppia, kun alat itse opetella käyttämään airoja.

Lähestyvän "Myrskylinnun" miehistönä oli puolisen tusinaa reippaan näköisiä merimiehiä, joiden sinisissä puseroissa ja vaaleissa lakeissa koreili joka puolella ankkureita ja tähtiä.

— Vene tulee aika kyytiä, vaikka soutamassa on vain poikia. Mutta setä, nehän taitavat olla meidän poikia! Varmasti, nyt näen Charlien nauravan olkansa yli. Souda, setä, souda! Voi, souda nyt, etteivät he saa meitä kiinni! huusi Rose niin tohkeissaan, että uusi päivänvarjo oli pudota mereen.

— Koetetaan vain. Pitkät voimakkaat aironvedot saivat "Sorean sotkan" kiitämään niin että aallot kohisivat kokassa.

Pojat yrittivät parastaan, mutta tohtori olisi silti kerinnyt niemeen ennen heitä, ellei Rose olisi innoissaan kiskaissut peräsinnuoraa irti, ja juuri kun hän sai sen taas kiinni, tuulenpuuska pyyhkäisi häneltä hatun päästä.

Se pysäytti kilpasoudun. Sillä välin kun he onkivat hattua, solui toinen vene airot koholla heidän rinnalleen ja sieltä kuului riehakasta hälinää.

— Saitko sinä ravun, setä?

— En, se oli sinikampela, setä vastasi asettaen vettä tippuvan lakin tuhdolle kuivumaan.

— Mitä te olette tehneet?

— Olimme katsomassa Funia.

— Mekin tunnemme hänet. Aiomme pyytää häntä näyttämään, kuinka leijaa oikein lennätetään, kun me emme saa sitä liikkeelle. Eikös Fun olekin valtavan metka heppu?

— Ei Fun ole valtava, Fun on pieni.

— Älkääs naljailko siellä vaan näyttäkää, mitä olette saaneet.

— Nosta tuo viuhka purjeeksi.

— Lainaa Keikarille päivänvarjosi, ettei aurinko polta hänen hienoa nenäänsä.

— Aiotko sinä järjestää lyhtyjuhlan, setä?

— En, minä aion järjestää voileipäjuhlan, sillä nyt on teeaika. Ellei tuo musta pilvi häviä, saadaan kohta myrsky niskaan, ja siksi on parasta, että tulette kotiin kiireen vilkkaa, muuten äitisi on levoton, Archie.

— Joo joo, kippari. Hei, Rose, tule usein vesille, meiltä kyllä opit kaiken, mitä soutamisesta pitää tietää, kuului Charlien vaatimaton kutsu.

Sitten veneet erosivat, ja etenevästä "Myrskylinnusta" kajahteli poikien suosikkilaulu:

— Oi Timballoo; majan onnekkaan me saimme seulaan ja purnukkaan! Yön kaiken me valossa tähtien pavunvihrein purjein purjehtien kuulaulua tahtiin kumistimen näin laulamme viheltäen. Niin kaukana, kaukana ovat ne maat missä oudot olennot kohdata saat; kädet siniset heillä, päät vihreät, ja he merille seulassa lähtivät.

8

JA MITÄ SITTEN TAPAHTUI

— Setä, voitko lainata kymmenen centtiä? Minä maksan ne takaisin heti, kun saan taskurahani, sanoi Rose samana iltana syöksyen setänsä luo kirjastoon.

— Enköhän minä voi. En vaadi korkoja eikä sinun tarvitse pitää kiirettä maksamisella. Tule tänne järjestämään minun kanssani kirjoja, ellei sinulla ole hauskempaa tehtävää, tohtori vastasi ja ojensi tytön pyytämän lantin.

— Tulen heti paikalla takaisin. Olisin jo kauan sitten järjestänyt kirjani, mutta en ole uskaltanut koskea niihin, sillä sinä pudistat aina päätäsi kun luen.

— Pudistan päätäni silloinkin kun kirjoitat, jos kynänjälkesi on aina sellaista kuin tämä luettelo.

— Tiedän että se on kurja, mutta minulla oli kauhea kiire silloin, ja niin on nytkin, sanoi Rose lentäen tiehensä iloissaan, kun pääsi kuulemasta nuhteita.

Mutta ei hän niin helpolla selvinnyt, sillä kun hän palasi kirjastoon, setä katseli vielä otsa rypyssä hänen tuhertamaansa kirjaluetteloa ja kysyi totisena osoittaen epävakaista ja horjuvaa riviä:

— Onko tämä "Kannattava puutalous", neitiseni?

— Ei, se on "Kadotettu paratiisi".

— Hyvä. Aloinkin jo luulla, että aiot keskittää opiskelusi metsätalouteen. Hm, selvästi huomaa, ettei neiti Power opettanut teille niin vanhanaikaista ainetta kuin kauno- ja oikeinkirjoitusta. Katsopas näitä Plenty-tädin muistiinpanoja ja huomaa, miten selvää ja kaunista tuo käsiala on. Täti on käynyt aikoinaan tyttökoulua, ja siellä opetettiin vain muutamia tarpeellisia aineita, mutta ne sitten perusteellisesti. Luvalla sanoen, minusta se on järkevämpää kuin tuo pinnallinen näpertely monien muka hienojen aineiden parissa, kun mitään ei opita kunnolla.

— Minua kyllä pidettiin koulussa etevänä, puolustautui Rose aika loukkaantuneena. — Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat, varsinkin ranskassa ja musiikissa.

— Niinpä kai, mutta jollet sinä tiedä ranskan kieliopista enempää kuin oman äidinkielesi säännöistä, niin loisto ei tainnut olla aivan aitoa, kultaseni.

— Miten niin? Kyllä me luimme englannin kielioppia, ja minä osaan mainiosti jäsentää lauseita. Meidän piti aina näyttää taitojamme, kun kouluun tuli vieraita. Kai minä puhun englantia yhtä oikein kuin kuka muu tahansa.

— Aivan, mutta me puhummekin kaikki liian huolimattomasti. Mietipäs onko oikein sanoa: "Me Lulun kanssa oltiin kaikkein parhaat."

Rose ravisti närkästyneenä kiharoitaan ja puraisi huultaan, mutta tunnusti kuitenkin itselleen, että oli väärässä ja sanoi nöyrästi murjotettuaan vähän aikaa:

— Minun olisi kai pitänyt sanoa: "Lulu ja minä olimme kaikkein parhaat."

— Kiitos! Katso, en minä halua asettua miksikään esikuvaksi; sinä saat vapaasti oikaista lauseitani, tapojani ja käytöstäni joka kerta, kun arvelet minun olevan väärässä. Minä olen kiertänyt maailmaa vuosikausia ja käynyt siellä huolimattomaksi, mutta tahtoisin että sinusta tulisi hyvin kasvatettu, vaikka et tänä koevuotenamme oppisi kuin alkeet. Meidän pitää olla perinpohjaisia, vaikka se kävisikin hitaasti.

Setä puhui niin vetoavasti ja näytti niin vakavalta, ettei Rose voinut olla istahtamatta hänen tuolinsa käsinojalle. Ja Rose sanoi katuvana:

— Anteeksi että nyrpistelin, vaikka minun pitäisi kiittää sinua kaikesta vaivasta, jota minun takiani näet. Tietysti sinä olet oikeassa siinäkin, mitä sanoit perinpohjaisuudesta. Koulussa kaikki saksat ja ranskat, historiat ja matematiikat, kieliopit ja musiikit pyörivät hullunmyllyä minun aivoissani, joskus tuntui kuin pää halkeaisi. En ollenkaan ihmettele, että sitä niin kauheasti pakotti, hän jatkoi aivan kuin tuon hullunmyllyn muisto olisi vieläkin pyörryttänyt.

— Neiti Powerin opistoa pidetään erinomaisena kouluna, ja se olisikin varmaan hyvä, jos neiti Power ei ahtaisi oppilaitaan täyteen kuin kiitosjuhlan kalkkunat, vaan ravitsisi heitä luonnollisella ja terveellisellä tavalla. Se on meillä melkein kaikissa kouluissa vikana, ja päänsärkyä riittää kunnes keksimme paremmat opetusmenetelmät.

Tämä oli Alec-tohtorin keppihevosia, ja Rose pelkäsi hänen jatkavan pitkään, mutta tohtori hillitsi ajoissa itsensä. Hän otti taskustaan kukkaron ja sanoi:

— Mac-setä antoi kaikki sinun asiasi minun hoitooni, ja tässä on taskurahasi tältä kuulta. Sinä kai hoidat itse pienen kirjanpitosi, vai kuinka?

— Kiitos. Sain kyllä Mac-sedältä tilikirjan kun menin kouluun ja kirjoitin siihen kaikki menot, mutta en saanut koskaan lukuja täsmäämään. En osaa käsitellä numeroita, sanoi Rose penkoen pöytälaatikostaan tilikirjaansa, jota ei millään olisi kehdannut näyttää.

— Saattaa olla niin. Mutta numerot ovat hyvin tärkeitä, ja koska sinäkin kerran saat paljon laskeaksesi, eikö olisi viisainta, että oppisit pitämään huolta pienistä rahoista, ennen kuin suuret summat panevat pääsi pyörälle?

— Minä toivoin, että sinä hoitaisit kaikki nuo ikävät asiat. Täytyykö minun kiusata itseäni niillä? Numerot ja laskut kammottavat minua.

— Minä hoidan niitä kunnes tulet täysi-ikäiseksi, mutta tarkoitan, että sinun pitää myös itsesi ymmärtää, kuinka omaisuuttasi hallitaan; silloin et ole riippuvainen toisten ihmisten rehellisyydestä.

— Mutta setä! Luuletko etten uskoisi sinulle miljoonia ja biljoonia, jos minulla olisi? huudahti Rose, jota moinen viittauskin loukkasi.

— Mutta minä voisin joutua kiusaukseen. Holhoojille on usein käynyt niin, ja siksi on parasta, että pidät minua silmällä. Siksi sinun myös täytyy oppia ymmärtämään kaikkea, mikä koskee numeroita, tohtori vastasi avaten oman siistin tilikirjansa.

Rose kurkisti siihen hänen olkapäänsä yli, katsoi sitten omaa sotkuista kirjaansa ja huokasi epätoivoisena.

— Kun sinä lasket menosi, tapahtuuko sinulle koskaan, että rahaa on enemmän kuin aluksi.

— Ei. Tavallisesti minulla on vähemmän. Käykö sinun päinvastoin?

— Käy. On oikein ihme, etten erehdyksessäkään saa oikeata summaa.

— Ehkä minä voin auttaa sinua, sanoi Alec-setä asiallisesti.