SISÄLLYS: (continued 2)

— Kai se on parasta. Jos minun kerran täytyy pitää kirjanpitoa, se on saatava oikein alkuun. Et saa nauraa! Tiedän olevani hirveän tyhmä, ja minua hävettää, kun tämä kirja on tämän näköinen, mutta en saanut pidetyksi sitä kunnossa. Ja Rose ojensi hämillään sedälle sotkuisen vihkonsa. Hän oli syvästi kiitollinen, kun setä ei nauranut, vaan sanoi asiaan paneutuen:

— Dollarit ja centit ovat menneet hieman sekaisin. Jos minä oikaisen ne, tilinpäätös täsmää varmasti.

Kun Rose seisoi setänsä vieressä ja katseli, kuinka helposti ja nopeasti tämä sai sekasotkun järjestykseen, hän päätti etsiä vanhan laskuoppinsa ja opetella perin pohjin neljä laskutapaa sekä kokonaisilla että murtoluvuilla, ennen kuin lukee ainoatakaan haltijatarsatua.

— Setä, olenko minä rikas tyttö? Rose kysyi äkkiä sedän kirjoittaessa numeroita sarakkeisiin.

— Sanoisin sinua pikemminkin köyhäksi, juurihan tässä olit pyytämässä lainaa.

— Se oli sinun syysi, kun unohdit antaa taskurahani. Mutta ihan totta, rikastunko minä ajan oloon?

— Pelkään että rikastut.

— Minkä tähden sinä pelkäät?

— Ei ole hyvä omistaa liian paljon rahaa.

— Mutta voinhan minä antaa sitä muille; se on rikkauden hauskin puoli.

— Hauskaa että ajattelet noin, sillä sinä voit tehdä todella paljon hyvää omaisuudellasi, jos vain ymmärrät käyttää sitä oikein.

— Opeta sinä minua, ja sitten kun olen aikuinen, perustetaan koulu, jossa opetetaan vain kolmea ainetta, mutta oikein perusteellisesti. Kaikki lapset syövät siellä pelkkää kaurapuuroa ja tyttöjen vyötärönmitta on ainakin metri, sanoi Rose vallattomasti.

— Sinä olet nenäkäs vekara hyökätessäsi kimppuuni tuolla tavalla juuri kun ensimmäisen kerran koetan sinua opettaa. No viis siitä, varaanpa sinulle ensi kerraksi oikein katkeria pillereitä.

— Huomasin että sinua naurattaa salaa, ja annoin sinulle tilaisuuden. Hyvä herra, nyt olen taas kuuliainen oppilas ja teen kiltisti tehtäväni.

He nauroivat kumpikin, ja Rose sai kirjanpidon oppitunnin, joka jäi hänen mieleensä.

— Tulehan lukemaan minulle ääneen. Silmäni ovat väsyneet ja istun oikein mielelläni tässä takan ääressä, kun ulkona sataa taivaan täydeltä ja Jane-täti pitää luentoa yläkerrassa, sanoi Alec-setä, kun edellisen kuun tilinpäätös oli saatu valmiiksi ja uusi sivu siististi aloitettu.

Rosesta oli hauskaa lukea ääneen. Hän haki Dickensin "Nicholas Nicklebyn" ja luki siitä Kenwigsin neitien ensimmäisestä ranskantunnista. Hän koetti parhaansa ja toivoi, ettei osoittautuisi ääneenlukijana yhtä taitamattomaksi kuin kaikessa muussa.

— Vieläkö minä jatkan? hän kysyi nöyrästi, kun luku loppui.

— Jatka toki, ellei sinua väsytä. On oikein nautinto kuunnella sinua, sillä luet mainiosti, vastasi setä.

Rose punastui ilosta. — Oletko tosiaan sitä mieltä, setä? Se on hauskaa! Isä opetti minua, ja minä luin hänelle usein tuntikausia, mutta arvelin, että hän kuunteli mielellään vain siksi, että piti minusta niin paljon.

— Niinhän minäkin pidän, mutta sinä luet todella harvinaisen hyvin. Istu tähän mukavasti, siinä näet paremmin, ja minä voin nykäistä sinua kiharoista, jos luet liian nopeasti. Alec-tohtori veti tytön luokseen niin isällisen hellästi, että Rosesta tuntui helpolta rakastaa häntä.

Toinen luku oli juuri lopetettu, kun vaunujen jyrinä ilmoitti, että Jane-täti oli lähdössä kotiin. Ennen kuin he ehtivät eteiseen, täti ilmestyi sadetakkiin kääriytyneenä ovelle kuin mikäkin kummallinen muumio, hänen silmälasinsa vain kiilsivät kuin kaksi välkkyvää kissansilmää.

— Enkös minä arvannut! Lellittelemässä lasta pilalle ja luettamassa hänellä yömyöhään ties mitä roskaa. Kai sinä ymmärrät, minkä vastuun olet ottanut kantaaksesi, Alec, hän sanoi tuntien julmaa tyydytystä, kun asiat näyttivät menevän juuri siihen suuntaan kuin hän oli ennustanutkin.

— Minä tajuan vastuuni sangen selvästi, vastasi tohtori ja vilkaisi hartioitaan surkuhupaisesti kohauttaen Rosen iloisiin kasvoihin.

— Ikävää nähdä ison tytön tuhlaavan tuolla tavalla kallista aikaa. Katsopas, minun poikani ovat lukeneet koko päivän, ja Mac on varmaan vieläkin kirjojensa ääressä. Sinä sitä vastoin et ole tänne tulosi jälkeen opiskellut mitään.

— On minulla ollut tänäänkin neljä oppituntia, vastasi Rose yllättäen.

— Sehän hauskaa kuulla. Mitä sinä olet opiskellut? Rose vastasi hiukan epäröiden:

— Merenkulkua, maantiedettä, kielioppia, laskentoa ja… lisäksi luonteenkasvatusta.

— Merkillisiä aineita. Tekisipä mieleni tietää, mitä olet oppinut tuosta kaikesta.

Rosen silmät välähtivät vallattomasti ja vilkaisten veitikkamaisesti setäänsä hän vastasi:

— En tietenkään jaksa selostaa kaikkea, mutta olen kerännyt Kiinasta muutamia hyödyllisiä tietoja, joista sinäkin olet varmaan kiinnostunut. Tiedän esimerkiksi, että parhaita kiinalaisia teelaatuja ovat Lapsing Soutshong, Assamin Pekoe, kukkiva Pekoe, verraton Aukoe, tuoksuva Kaper, Fadral, musta Kongou, ja vihreä Twanki. Shanghai on Huangpu-joen varrella. Hongkong on 'saari, jota ympäröi suolaton vesi'. Singapore on 'Leijonakaupunki'. Monet kiinalaiset asuvat veneissä, ja he juovat teensä pikkuriikkisistä kulhoista. Tärkeimmät tuotteet ovat posliini, tee, kaneli, silkki, tupakka, tina ja oopiumi. Kiinassa on ihania temppeleitä, ja Kantonissa säilytetään pyhiä sikoja, niitä on yhteensä neljätoista, hyvin isoja ja kaikki sokeita.

Tämän erinomaisen tiedonnäytteen vaikutus oli kerrassaan suurenmoinen. Se vei tuulen Jane-tädin purjeista; purkaus oli niin äkillinen, vaihteleva ja odottamaton, ettei täti keksinyt sanaakaan vastaukseksi. Kiiltävät silmälasit tuijottivat hetkisen Rosea, sitten kuului nopeasti: — Ai todellakin! Ja arvon rouva kiiruhti vaunuihinsa ja ajoi tiehensä aika lailla hämillään ja aivan kuohuksissaan.

Vielä enemmän hän olisi raivostunut, jos olisi nähnyt, kuinka parantumaton lankomies otti Rosea vyötäisiltä ja tanssi hänen kanssaan riemupolskaa ympäri salia iloissaan siitä, että vihollisen patteri oli ainakin siksi kertaa vaiennettu.

9

FEBEN SALAISUUS

— Miksi sinä hymyilet itseksesi, Febe? kysyi Rose kun he eräänä aamuna yhdessä tekivät työtä. Rose sai nyt opetella lakaisemaan, tomuttamaan ja kunnostamaan vuoteita, sillä Alec-tohtorin mielestä taloustoimet olivat hyvää voimistelua.

— Minä ajattelin hauskaa salaisuutta enkä voinut olla hymyilemättä.

— Saanko minäkin joskus tietää sen?

— Luulisinpa.

— Pidänkö minä siitä?

— Varmasti, aivan kauheasti.

— Milloin minä saan kuulla sen?

— Tällä viikolla jonakin päivänä.

— Silloin minä tiedänkin! Pojat aikovat järjestää ilotulituksen neljänneksi päiväksi, ja he keksivät jonkin yllätyksen minulle. Eikö niin?

— Enpä sano.

— No, ole sanomatta, voin kyllä odottaakin. Sano kuitenkin yksi asia — onko setä siinä mukana?

— Totta kai, kaikessa ilonpidossahan hän on mukana.

— No, sitten on kaikki niin kuin pitääkin.

Rose meni parvekkeelle tomuttamaan mattoja, ja paukutettuaan niitä aika lailla hän ripusti ne parvekkeen kaiteelle tuulettumaan ja ryhtyi tutkimaan kasvejaan. Hänellä oli siellä monta isoa maljakkoa ja ruukkua, ja kesäaurinko ja sade olivat kuukaudessa tehneet ihmeitä niille siemenille ja taimille, joita hän oli kylvänyt ja istuttanut. Ruusupapu ja köynnöskuusama kiipesivät kiipeämistään, ja varsinkin kuusama tarttui hanakasti joka paikkaan, mihin suinkin saattoi.

Lahti loisti ja väikkyi auringon paisteessa ja raikas tuuli sai hevoskastanjat humisemaan. Puutarhan ruusujen ympärillä lehahtelivat perhoset, ja mehiläiset pörräsivät kukasta kukkaan. Ilma oli täynnä viserrystä ja sirkutusta, kun linnut puuhasivat pesäaskareissaan. Kauempana valkosiipiset lokit tekivät rohkeita kaaria kohoten korkealle ilmaan ja syöksyen alas mereen, missä laivat purjehtivat edestakaisin kuin vielä isommat linnut.

— Oi Febe, onpas ihana päivä! Toivon että sinun salaisuutesi täyttyisi juuri tänään. Kaikki tuntuu olevan nyt hyvin. Eikö sinustakin? sanoi Rose ojentaen käsiään kuin valmistautuen lentoon.

— Minusta tuntuu usein semmoiselta, mutta ei auta, täytyy vain odottaa, kunnes ilon aika tulee, enkä minä haluakaan keskeyttää työtäni. No niin. Saat pyyhkiä viimeiset pölyt kunhan ne ovat laskeutuneet, minä menen lakaisemaan portaat, Febe sanoi ja kiiruhti laulaen harja kädessä tiehensä.

Rose nojasi kaidepuuhun miettien, kuinka paljon tällaisia hyviä hetkiä hänellä oli viime aikoina ollut: puutarha menestyi erinomaisesti, hän opetteli ahkerasti uimaan ja soutamaan, oli tehty hauskoja ajelu- ja kävelymatkoja, oli vietetty rauhallisia keskustelu- ja lukuhetkiä sedän kanssa, mutta kaikkein ihaninta oli, että entinen tuska ja ankeus vaivasivat häntä enää harvoin.

Hän jaksoi tehdä työtä ja leikkiä päiväkaudet, nukkui yönsä hyvin ja nautti elämästä täysin siemauksin. Ei hän ollut läheskään yhtä voimakas ja rohkea kuin Febe, mutta hän vahvistui päivä päivältä. Kalpeat posket olivat saaneet väriä, käsivarret pyöristyivät ja tulivat pian ruskeiksi, eikä vyökään ollut enää liian väljä. Kukaan ei puhunut Roselle enää hänen terveydestään, ja tyttö unohti kokonaan, että hänen "ruumiinrakenteensa oli heikko". Plenty-täti piti edistymistä kyllä sedän pillerien ansiona, mutta kun pillereitä ei sen koommin enää leivottu, vanha neiti taisi erehtyä.

Rose oli kuin puhkeava ruusunnuppu seisoessaan ja hymyillessään itsekseen.

— Katso, sanoi nuorukainen, tyttö sinihamosessa, hiuksilla silkkiliina, kengissä kultaiset soljet,

kuului äkkiä alhaalta ja samassa lensi iso ruusu vasten Rosen kasvoja.

— Mitä kuuluu, riippuvan puutarhan prinsessa? kysyi Alec-setä Rosen vastatessa hänen aamutervehdykseensä.

— Haluaisin tehdä jotain oikein hauskaa, kun on näin kaunis päiväkin, jotain oikein jännittävää, sillä tämä raikas tuuli saa ihmisen villiintymään.

— Voitaisiin tehdä retki saareen. Arvelin että mentäisiin vasta iltapäivällä, mutta jos sinua huvittaa, niin lähdetään heti.

— Lähdetään! Minä olen valmis viidessätoista minuutissa. Minun täytyy vain saada ensin huoneeni kuntoon, sillä Febellä on kauheasti työtä.

Rose tarttui puhuessaan mattoihinsa kadoten sen tien, ja Alec-tohtori palasi sisään hyväksyvästi hymyillen ja tuumiskellen:

— Tämä voi vähän rikkoa suunnitelmia, mutta lapsen ilo on kaksinkertainen, kun hän saa huvinsa juuri silloin, kun itse sitä haluaa.

Harvoin on pölyriepu huiskinut vilkkaammin kuin sinä aamuna Rosen kädessä, ja tuskin koskaan on huone tullut kuntoon sellaisella hopulla kuin nyt. Pöydät ja tuolit lensivät pyyhkäisten paikoilleen; ikkunaverhot heiluivat kuin myrsky olisi niitä puistanut; posliinit kilisivät ja pikku esineet hyppivät kuin maanjäristys olisi leikkinyt niillä. Purjehduspuku pujahti ylle silmänräpäyksessä, ja hyppien ja tanssien Rose kiiti matkoihinsa — tuskin aavistaen, että kuluisi monta tuntia, ennen kuin hän taas näkisi huoneensa.

Rosen tullessa rantaan Alec-setä oli juuri lastaamassa isoa koria veneeseen, ja ennen kuin he lähtivät, ehätti Febe juosten veneelle mukanaan kummallinen, sadetakkiin sidottu käärö.

— Me emme jaksa syödä puoliakaan näistä ruuista emmekä tarvitse näin paljon huopia. Minä en tahtoisi täyttää niillä turhanpäiten koko venettä, sanoi Rose, joka vieläkin hieman pelkäsi vesillä liikkumista.

— Etkö olisi voinut tehdä vähän pienempää pakettia? tohtori kysyi Febeltä katsellen kääröä epäluuloisesti.

— En, herra, en tällaisessa hirveässä hopussa, Febe vastasi nauraen ja koetti taputella muodotonta pakettiaan tasaiseksi.

— No, mikäpäs siinä, kelpaahan se painolastiksi. Älä vain unohda lähettää Jane-rouvan kirjettä, koeta muistaa se.

— En unohda. Lähetän sen heti paikalla, ja Febe juoksi mäkeä ylös kuin siivitettynä.

— Pistäydytään ensin majakalla, koska et ole vielä käynyt siellä, sen näkeminen maksaa kyllä vaivan. Sitten syödään välipalaa puiden varjossa.

Rose oli valmis kaikkeen, innoissaan hän nousi niemen kärkeen ja majakalle, missä kiipesi juoksujalkaa kapeita portaita aina suureen lyhtyyn asti. He viipyivät siellä kauan, sillä Alec-tohtori ei tosiaan pitänyt kiirettä, vaan katseli pitkät ajat kiikarillaan joka puolelle aivan kuin olisi luullut löytävänsä jotain merkillistä maalta tai mereltä. Kello oli jo yli kahdentoista, kun he tulivat saareen ja Rose vihdoin sai välipalansa, jota jo kauan oli odottanut.

— Kyllä tämä on ihanaa! Kunpa pojatkin olisivat täällä. Minusta on hauskaa, että he viettävät koko lomansa meidän kanssamme. Mutta sehän alkaa tänään, eikö niin? Kas kun en muistanut sitä aikaisemmin, ehkä he olisivat lähteneet mielellään mukaan, sanoi Rose kun he istuivat mukavasti vanhan omenapuun juurella ja söivät herkullisia voileipiään.

— Niin varmaan. Ensi kerralla ei lähdetäkään sellaisella kiireellä. Pojat voivat joutua suunniltaan, kun huomaavat meidän karanneen, tohtori vastasi juoden rauhallisesti kylmää teetä.

— Setä, minä tunnen paistetun hajua, huudahti Rose, kun hän puolisen tuntia myöhemmin korjasi ruuan tähteitä.

— Siltä minustakin tuntuu — paistettua kalaa, ellen erehdy.

He istuivat hetken nuuhkien ilmaa. Sitten Alec-setä ponkaisi päättävästi pystyyn.

— Ei, tämä ei vetele! Kellään ei ole oikeutta tulla tänne kysymättä lupaa. Minun täytyy ottaa selvää, kuka uskaltaa käristää kalaa minun yksityisalueellani.

Kaapaten korin toiseen käteensä ja vaatemytyn toiseen setä lähti harppomaan paljastavaa hajua kohti kuin raivostunut leijona, ja Rose marssi hänen kannoillaan kiinalainen päivänvarjo levällään.

— Sinä olet Robinson Crusoe ja minä hänen Perjantainsa, ja me menemme katsomaan, ovatko villit tulleet, sanoi Rose.

— Katso tuolla ne ovat. Kaksi telttaa ja kaksi venettä, totta totisesti! Nuo veijarit aikovat nähtävästi huvitella oikein perin pohjin.

— Siellä pitäisi olla enemmän veneitä eikä yhtään telttaa. Missähän heidän vankinsa ovat.

— Tuolla on niiden jätteitä, sanoi Alec-setä osoittaen ruohikossa lojuvia kalan päitä ja pyrstöjä.

— Ja tuolla lisää, naurahti Rose osoittaen punaista tavarakasaa, joka näytti hummeriläjältä.

— Villit kai syövät parhaillaan uhrejaan. Etkö kuule kummallista veitsenkalinaa tuolta teltasta?

— Meidän täytyy hiipiä hiljaa ja kurkistaa sisään; Crusoe oli varovainen ja Perjantai pelkuri kuin jänis, lisäsi Rose, jota leikki huvitti entistä enemmän.

— Mutta tämä Crusoe hyökkää heidän päälleen kuin rajuilma välittämättä seurauksista. Jos minä kaadun ja joudun villien ruuaksi, anasta sinä kori ja juokse takaisin veneeseen; eväät riittävät kyllä sinulle kotimatkaksi.

Alec-setä hiipi teltan oviaukolle, ja heittäen ison myttynsä kuin pommin keskelle telttaa hän huusi jyrisevällä äänellä:

— Merirosvot, antautukaa hyvällä!

Kuului hirveätä melua, naurua, huutoa ja karjuntaa, ja villit hyökkäsivät ulos aseinaan veitsiä, haarukoita, kananluita ja peltituoppeja, ja kaikki mukiloivat tungettelijaa armottomasti ja pauhasivat:

— Te tulitte liian aikaisin! Täällä ei ole vielä läheskään valmista! Kaikki menee päin mäntyä! Missä Rose on?

— Täällähän minä! vastasi naurava ääni ja Rose näkyi istuvan äskeisellä hummeriläjällä, joka olikin kasa punaisia flanelliuimapukuja. Hän oli heittäytynyt sinne ilonpuuskassa huomattuaan, että ihmissyöjät olivatkin hänen vallattomia serkkujaan.

— Senkin lurjukset, te teette minulle aina kepposia, ja minä annan teidän narrata itseäni, kun en ole tottunut moisiin kujeisiin. Setä on ihan samanlainen — ja siksi tämä onkin niin hurjan hauskaa, sanoi Rose, kun pojat kerääntyivät hänen ympärilleen nauraen ja meluten.

— Odotimme teitä vasta iltapäivällä, äidin piti olla teitä vastassa. Täällä on kaikki ihan kesken paitsi teidän telttanne; sen me laitoimme ensimmäiseksi kuntoon. Voit sieltä käsin katsella kun me puuhaamme, sanoi Archie tehden kunniaa kuten hänellä oli tapana.

— Rose tunsi jäsenissään — niin kuin Debby sanoo —, että jotain oli tekeillä ja tahtoi välttämättä lähteä retkelle. Olisin minä voinut viivyttää häntä vielä tunnin verran, mutta tuo kalan paistaminen kavalsi teidät, selitti Alec-setä muuttuen julmasta Crusoesta hyväntuuliseksi sedäksi.

— Tämä paikka tuntuu vähän kostealta, taitaa olla parasta nousta, sanoi Rose, kun ensimmäinen riemunpuuska oli vähän asettunut.

Monta epäilyttävän likaista kättä tarjoutui avuksi, ja Charlie sanoi levitellen melalla uimapukuja nurmikolle:

— Meillä oli tässä ennen ateriaa reipas uimanäytös ja minä käskin poikien levittää nämä nurmelle kuivumaan. Toivottavasti sinäkin otit uimapuvun mukaan; sinähän haluat pistäytyä hummerien luona, ja on hauskaa jos saamme opettaa sinua sukeltamaan, kellumaan ja pyörimään vedessä.

— Minä en ottanut mitään mukaan, Rose aloitti, mutta Will ja Geordie keskeyttivät hänet. He raahasivat myttyä, joka oli pudotessaan hajonnut niin, että sen toisesta päästä pursui punaflanellinen uimapuku ja toisesta sininen aamunuttu. Mytyn kohoumat olivat saippuakotelo, kalossit ja hopeapikari.

— Voi sitä viekasta Febeä! Tämä hänen salaisuutensa oli, ja hän kääri tavarat kokoon, kun minä jo olin lähtenyt rantaan, nauroi Rose.

— Mytyssä on särkynyt jotain, koska sieltä putosi pieni lasinpala, huomautti Will, kun he laskivat nyytin Rosen eteen.

— Tytöt eivät tietenkään voi lähteä mihinkään ilman peiliä! Meistä ei kellään ole sellaista kapinetta mukanaan, tuhahti Mac.

— On Keikarilla, minä näin hänen laittelevan haiveniaan puun takana, kun oli tultu uimasta, paljasti Geordie ja osoitti sormellaan härnäävästi Steveä. Tämä vaiensi serkkunsa kopauttamalla tätä päähän rumpupalikalla, jota juuri oli kiillottamassa.

— Töihin, senkin laiskurit, muuten emme joudu valmiiksi ennen äidin tuloa. Vie Rosen tavarat telttaan ja auta häntä järjestämään ne, Prinssi. Mac ja Steve, pankaa te oljet paikoilleen; ja pikku veijarit saavat tyhjentää pöydän, jos kaikki ovat jo popsineet kylläkseen. Setä hyvä, minä tarvitsisin sinun neuvoasi, kun määrään rajalinjaa ja valitsen keittiönpaikkaa.

Kaikki tottelivat päällikköä, ja Charlie saattoi Rosen telttaan tarjoutuen hänen käskettäväkseen. Rose oli ihastunut majapaikkaansa ja vielä enemmän ohjelmaan, jota Charlie toisten työskennellessä hänelle selitti.

— Me olemme aina loman aikana leirillä. Asetumme milloin mihinkin, ja tänä vuonna päätimme majoittua saarelle. Tämä on lähellä ja itsenäisyyspäivän ilotulitus näyttää täällä komealta.

— Olemmeko me täällä neljänteen päivään asti? Kolme vuorokautta! Siitä tulee hauskaa!

— Mitä tuo nyt on! Usein me isot pojat olemme viikkokausia leirillä, mutta tänä vuonna pikku nassikatkin tahtoivat mukaan. Meillä on hauskoja puuhia, saatpa nähdä. Täällä on luolakin, siellä voi leikkiä merirosvoa; sitten me järjestämme haaksirikkoja, kilpailuja ja muuta. Monet leikit ovat tietysti Archielle ja minulle hiukan lapsellisia, mutta me olemme silti aina mukana, Charlie lisäsi ylpeillen kuudestatoista ikävuodestaan.

— En ikinä aavistanut, että poikien leikit voisivat olla näin hauskoja. Minusta ne ovat aina tuntuneet liian rajuilta. Enhän minä ennen tuntenutkaan poikia, tai jospa te olette mallikappaleita, sanoi Rose, ja kuulijasta kiitos tuntui täysin ansaitulta.

— Tuossa, armollinen neiti, sanoi Charlie kohteliaasti, tuohon naulaan voit ripustaa särkyneen peilisi, että voit järjestää sievät kiharasi. Saat valita punaisen tai sinisen peitteen ja olki- tai untuvatyynyn, kumman haluat. Täällä voi rauhassa riisua ja pukea ja olla vapaa ja huoleton kuin intiaaninainen wigwamissaan, sillä tämä nurkka on varattu naisille, emmekä me astu ilman lupaa rajaviivan sisäpuolelle. Millä minä vielä voin palvella sinua?

— Kiitos, en tarvitse enää mitään. Minä jätän valmistelut siksi kun täti saapuu ja tulen auttamaan teitä, jos sopii.

— Tulekin katsomaan keittiötä. Osaatko sinä valmistaa ruokaa? Charlie kysyi viedessään Rosen kallioiden väliin, minne Archie juuri pingotti purjekangaskatosta.

— Osaan minä laittaa teetä ja paahtaa leipää.

— Hyvä. Me opetamme miten paistetaan kalaa ja valmistetaan keittoa. Pane sinä padat ja pannut järjestykseen ja siisti täällä jotenkin. Jessie-täti tahtoo aina välttämättä auttaa meitä keittiössä, ja täällä saisi olla säädyllisen näköistä.

Kello neljältä leiri oli kunnossa, ja raatajat istahtivat näköalakalliolle tähystämään kaivattuja vieraitaan, Jessie-rouvaa ja pikku Jamieta, joka aina kulki äitinsä liepeissä. He kyyhöttivät siinä kuin sininen lintuparvi, joka oli istahtanut kalliolle, sillä kaikilla oli merimiespuku, ja hattujen pitkät nauhat liehuivat tuulessa. Aika soinnukas lintuparvi he olivat, sillä pojat lauloivat, ja Jessie-rouva kuuli heidän äänensä jo paljon ennen kuin näki heidät.

Sinä hetkenä, kun vene tuli näkyviin, vedettiin lippu liehumaan, ja meripojat hurrasivat. Tervehdykseen vastasi liehuva nenäliina ja raikuva "hei, hei, hei!" Pikku merimies seisoi perässä ja heilutti miehekkäästi hattuaan äidin pidellessä häntä lujasti kiinni.

Ei Kleopatrakaan noustessaan maihin kultaisesta purrestaan voinut saada juhlallisempaa vastaanottoa kuin Jessie-täti, kun hänet kannettiin telttaan. Innokas Jamie meni heti paikalla Rosen luo ja vannoi suojelevansa häntä kaikkia niitä vaaroja vastaan, jotka heitä saattoivat kohdata.

Tietäen kokemuksesta, että pojilla oli aina nälkä, Jessie-täti ehdotti melkein heti, että syötäisiin jo illallista, ja ryhtyi valmistamaan sitä edessään suunnattoman suuri esiliina ja päässään Archien vanha hattu. Rose auttoi häntä ja koetti olla yhtä taitava kuin Febekin vaikka oudonmallinen ruokapöytä teki koko touhun vaikeaksi. Pian ateria oli valmis ja seurue istuutui puiden alle syömään ja juomaan välittämättä siitä, että muurahaiset ja hämähäkit kiipeilivät jakamaan yhteistä hyvää.

— En olisi ikinä voinut kuvitella, että on näin hauskaa pestä astioita, sanoi Rose, kun hän illallisen jälkeen huuhteli lautasia meressä ja vene keinahteli hauskasti hänen allaan.

— Äiti on ihan turhan tarkka; me hankaamme niitä vähän hiekalla ja pyyhimme paperinpalalla. Se on minun mielestäni paras tapa, vastasi Geordie, joka loikoi siinä vieressä toisessa veneessä.

— Miten Febe olisikaan mielissään! Kumma ettei setä antanut hänen tulla mukaan.

— Setä kai koetti, mutta Debby harasi vastaan ja sanoi, ettei tule toimeen ilman Febeä. Minusta se on ikävää.

— Feben pitäisi joskus saada viettää lomapäiviä niin kuin mekin saamme. Minusta on hirveän väärin, että hänen täytyy aina jäädä pois kaikesta hauskasta.

Tätä Rosen ajatusta toistettiin monta kertaa sinä iltana, sillä Febe olisi innokkaasti ottanut osaa siihen pieneen konserttiin, jota pidettiin kuutamossa. Hän se vasta olisi nauttinut leirillä kerrotuista tarinoista, koettanut kilvan ratkaista arvoituksia ja nauranut sydämensä pohjasta kaikelle hauskalle. Ja nukkumaan mentäessä olisi ilo ollut vieläkin suurempi, sillä Rose olisi välttämättä tahtonut jonkun kyyhöttämään kanssaan sinisen peitteen alle, supattelemaan, nauraa kukertamaan ja kertomaan salaisuuksia.

Vielä kauan sen jälkeen kun toiset rauhallisesti nukkuivat, Rose loikoi valveilla, sillä kaikki uusi mikä häntä ympäröi teki hänet virkeäksi ja eräs ajatus kyti hänen mielessään. Etäältä kuului kaupungin kellon ääni, kun se löi kaksitoista; suuri tähti, kuin lempeä silmä, pilkisti sisään teltan aukosta, ja aaltojen hiljainen loiske tuntui kutsuvan häntä ulos. Jessie-täti oli vaipunut syvään uneen, ja pikku Jamie oli kääriytynyt kuin kissanpoika hänen jalkoihinsa. Kumpikaan ei huomannut, kun Rose huopaansa kääriytyneenä hiipi ulos. Yö oli ihana, ja hän istahti sydän tulvillaan kalliolle katsomaan sitä.

Onneksi Alec-tohtori huomasi tytön, ennen kuin tämä ehti kylmettyä. Hän nousi vetämään oviverhoja hiukan syrjään saadakseen telttaansa raitista ilmaa, ja silloin hän keksi pienen olennon, joka kyyhötti kalliolla kuutamossa. Tohtori hiipi varovasti tytön luo, laski hiljaa kätensä hänen hiuksilleen ja sanoi:

— Mitäs minun tyttöseni täällä tekee?

— Nautin ihanasta yöstä, Rose vastasi ollenkaan pelästymättä.

— Mitä sinä mietit, kun katseesi on niin vakava?

— Mietin kertomaasi tarinaa jalosta merimiehestä, joka luovutti vanhalle vaimolle paikkansa pelastusveneessä ja antoi viimeisen vesipisaran lapsiraukalle. Kyllä kai niitä ihmisiä, jotka ovat valmiina uhrauksiin, rakastetaan ja ihaillaan kovin, sanoi Rose vakavana.

— Selvä se, mutta usein kukaan ei saa tietää mitään jaloimmista uhreista eivätkä ne siis herätä huomiota. Se ei kuitenkaan vähennä uhrin arvoa, vaikka ehkä tekee antamisen vähän raskaammaksi, sillä kaikki me kaipaamme myötätuntoa. Alec-setä huokasi.

— Sinä olet varmaan monta kertaa uhrautunut toisten takia? kysyi Rose kuultuaan sedän huokauksen.

— Viimeksi silloin, kun heitin tupakanpolton, kuului arkipäiväinen vastaus.

— Miksi sinä heitit?

— Etten olisi huonona esimerkkinä pojille.

— Oliko se vaikeata?

— Hävettää sanoa, hyvin vaikeata. Mutta eräs viisas mies on kerran sanonut: "On välttämätöntä tehdä oikein; ei ole välttämätöntä olla onnellinen."

Rose mietti lausetta niin kuin se olisi erityisesti miellyttänyt häntä, ja hänen katseensa oli kirkas ja avoin, kun hän sanoi:

— Oikea uhrautuvaisuus on siis sellaista, että antaa pois jotakin, josta oikein paljon pitää, tai kieltäytyy jostakin huvista, eikö niin?

— Niin.

— Kun tekee sen oikein mielellään ja iloisesti eikä ollenkaan odota kiitosta?

— Niin, ystäväni, se on paras tapa koetella luonnettaan; sinä tunnut ymmärtävän sen ja sinulle tulee elämässäsi monta kertaa tilaisuus tutkia asiaa. Toivon ettei elämä vaatisi sinulta liian raskaita uhreja.

— Minä toivon, että se vaatisi, aloitti Rose, mutta keskeytti samassa.

— Kas niin, nyt on aikasi uhrautua ja mennä nukkumaan, muuten olet huomenna sairas, ja tädit sanovat ettei leirielämä ole sinulle hyväksi.

— Minä menen — hyvää yötä! Ja heittäen lentosuukon pikku aave katosi jättäen Alec-sedän pitkäksi aikaa rannalle kävelemään ja miettimään niitä uhrauksia, jotka olivat tehneet hänet siksi, mikä hän nyt oli.

10

ROSEN UHRI

Kuten Charlie oli ennustanut, saaressa harrastettiin seuraavana päivänä hauskoja puuhia, ja Rose osallistui niihin innokkaasti, sillä hän oli päättänyt nauttia täysin siemauksin jokaisesta minuutista. Aamiaisen jälkeen tehtiin pieni kalastusretki, ja kun päivä yhä lämpeni, sukelsi koko punainen hummerijoukko mereen, yksinpä Jessie-tätikin. Alec-setä osasi tehdä vedessä mainioita temppuja, ja pojat koettivat kilpailla hänen kanssaan voimassa ja taidossa. Rose ui Alec-sedän turvin rohkeasti syvälle, mutta Jessie-täti polski rauhallisesti rantavedessä, ja Jamie pulikoi hänen ympärillään kuin pikku valas emonsa kupeella.

Tuskinpa mikään muu kuin kalakeitto olisi saanut joukon viekoitelluksi kuiville, mutta tuon perinteisen herkun valmistaminen vaati kokonaisen komennuskunnan keskitettyä toimintaa. Niinpä 'Vellamon lapset' nousivat rannalle keittopuuhiin.

Asianomaisten mielestä siitä tulikin oivallisin kalakeitto, mitä milloinkaan on keitetty, ja sitä upposi leiriläisiin uskomaton määrä. Aterian jälkeen oli lepo tarpeen; jokainen heittäytyi pitkäkseen telttaan tai nurmikolle, mihin ketäkin huvitti, ja pojat nukahtivat siinä samassa kuin väsyneet sotamiehet pitkän taistelun jälkeen.

Vanhemmat pääsivät unen päästä kiinni vasta silloin, kun nuoret jo virkistyneinä nousivat uusiin urotöihin. Päällikön viittauksesta he lähtivät luolaan, josta löytyi nuolia ja jousia, sotanuijia, vanhoja miekkoja ja monia muita verrattomia esineitä. Rose istua kyyhötti kallionkielekkeellä katselemassa historian kohtauksia, joita hänen etevät serkkunsa taitavasti esittivät. Pikku Jamie istui hänen rinnallaan, ja 'selitti' vaikeatajuiset kohtaukset.

Saatiin nähdä, kuinka alkuasukkaat surmasivat kapteeni Cookin kamalalla tavalla, miten kapteeni Kid kätki satumaisen aarteen keittokattilaan ja ampui molemmat vahdissa olleet villit, jotka yksin tiesivät salaisen piilopaikan. Sindbad laski maihin koettuaan monia seikkailuja, ja myrsky heitteli lukemattomia laivoja karille, niin että koko rannikko oli täynnä pirstaleita.

Rosen mielestä esitykset olivat kerrassaan jännittäviä, ja kun sarja vihdoin loppui fidzhisaarelaisten villiin tanssiin, johon liittyvä karjunta säikytti lokit pakosalle, ei Rose enää keksinyt sanoja, millä ilmaista ihastustaan.

He uivat vielä uudestaan auringon laskiessa ja viettivät illan kallioilla katsellen loistavasti valaistuja laivoja, kun ne suuntasivat kulkunsa merelle, tai huvialuksia, jotka verkalleen palasivat satamaan. Näin loppui leirielämän toinen päivä ja kaikki menivät aikaisin levolle kootakseen voimia huomisen päivän juhlallisuuksia varten.

— Archie, olin kuulevinani, että setä pyysi sinua käymään aamulla kotona hakemassa tuoretta maitoa ja muuta tarpeellista. Eikös pyytänytkin?

— Pyysi kyllä — entäs sitten?

— Saanhan minä tulla mukaan? Minulla on hirveän tärkeää asiaa; tiedäthän kuinka kauhealla kiireellä minut lennätettiin kotoa, kuiskasi Rose hiljaa sanoessaan serkuilleen hyvää yötä.

— Kernaasti minun puolestani. Ei Charliellakaan varmaan ole mitään sitä vastaan.

— Kiitos! Pidä sitten minun puoliani, kun aamulla pyydän lupaa, mutta älä puhu asiasta kenellekään muulle kuin Charlielle. Lupaathan? tiukkasi Rose niin tosissaan, että Archie teki asennon ja lausui juhlallisesti:

— Kuu olkoon todistajani.

— Hiljaa! Selvä on, hyvää yötä! Rose meni tyytyväisenä telttaansa.

— Hän on kummallinen pikku olento, eikö olekin, Prinssi?

— Kerrassaan suloinen.

Matkalla telttaan Rose kuuli molemmat huomautukset, ja hän tuumi unisen loukkaantuneena:

— Pikku olento, tosiaankin, aivan kuin olisin mikäkin vauva. No, kylläpä kohtelevat minua kunnioittavammin huomisen jälkeen.

Archie piti todella hänen puoliaan seuraavana aamuna, ja hänen pyyntöönsä suostuttiin heti, aikoivathan pojat palata saman tien saareen. Niin he lähtivät rannasta, ja Rose heilutti mietteissään hyvästiksi saarelaisille, sillä hän oli sankarillisesti päättänyt näyttää, miten voi unohtaa itsensä ja uhrautua toisen puolesta.

Sillä aikaa kun pojat odottivat maitoa, Rose juoksi Feben luo ja käski hänen jättää astiainpesun ja pukeutua vähän siistimmin, sillä hänen piti viedä Alec-sedälle kirje joka selitti, miksi Rose ei palannut poikien mukana. Febe totteli. Rose meni hänen mukanaan rantaan ja kertoi pojille, ettei päässyt vielä lähtemään; he voisivat tulla noutamaan häntä, kun hän ripustaisi parvekkeelle merkiksi valkoisen vaatteen.

— Mutta mikset sinä tule nyt? Mitä sinulla on mielessä? Setä loukkaantuu varmasti, intti Charlie pahoillaan.

— Tehkää vain niin kuin sanon, setä kyllä ymmärtää ja selittää teille. Tottele kuten Febekin äläkä kysele turhia. Minulla voi olla salaisuuksia yhtä hyvin kuin muillakin ihmisillä.

Rose lähti rannasta niin itsetietoisena ja ylväänä, että toiset katselivat silmät pyöreinä hänen jälkeensä.

— Hänellä ja sedällä on jokin salajuoni, johon ei voida sekaantua. Oletko valmis, Febe? Työnnä irti, Prinssi!

Ja he lähtivät takaisin mukanaan kirje, joka tuotti saarelaisille suuren yllätyksen. Sillä kirje kuului näin:

Rakas setä! Minä jään Feben sijaan täksi päiväksi ja päästän hänet huvittelemaan. Älä välitä siitä, mitä Febe sanoo, vaan pidä häntä siellä ja pyydä, että pojat ovat kilttejä hänelle minun tähteni. Älä luule, että minun on helppoa tehdä näin; päinvastoin on sangen vaikeaa menettää kaikkein hauskin päivä. Mutta minusta tuntuu liian itsekkäältä nauttia ja huvitella yksin ja jättää Febe aivan osattomaksi, siksi minä tahdon antaa tämän pienen uhrin. Älä kiellä sitä äläkä naura minulle. Vakuutan sinulle, että teen sen vilpittömästi enkä toivo kiitosta. Sano kaikille terveisiä

Roselta.

— Jumala siunatkoon tuota tyttöä, hänellä on kultainen sydän! Noudammeko hänet takaisin, Jessie, vai annammeko hänen tehdä mielensä mukaan? kysyi Alec-tohtori, kun ensimmäinen hämmästyksen puuska oli asettunut.

— Anna tytön tehdä niin kuin hän itse haluaa äläkä turmele hänen pientä uhraustaan. Rose on todella tehnyt sen vilpittömästi, tiedän sen, ja jo hänen takiaan meidän on annettava Febelle mahdollisimman hauska päivä. Olen varma, että hän on sen ansainnut, sanoi Jessie-rouva.

Oli vaikea estää Febeä palaamasta heti kotiin, hän selitti, ettei hänellä voinut olla hauskaa ilman Rosea.

— Lyön vaikka vetoa, ettei hän pysy päätöksessään, vaan tulee takaisin jo ennen puolta päivää, sanoi Charlie, ja toiset yhtyivät mielellään ajatukseen, koska toivoivat Rosen tosiaan tulevan.

Mutta tunti tunnin perään kului, eikä parvekkeelta näkynyt merkkiä, vaikka Febe niin toivoi. Veneitä kulki paljon, mutta mikään niistä ei tuonut karkuria takaisin, vaikka rannalta katseli monta silmäparia, eikö pyöreän hatun peittämiä vaaleita kiharoita jo alkaisi näkyä. Mutta kun aurinko laski purppuraiseen mereen, lakkasivat kaikki odottamasta.

— En todellakaan uskonut, että Rose oli päättänyt asian näin vakaasti. Luulin hänen toimivan vain mielijohteesta. Tyttö kulta! Minä koetan korvata hänelle tämän kieltäymyksen ja pyydän anteeksi, että luulin hänen vaihtaneen osaa Feben kanssa vain itsetehostushalusta, sanoi Alec-tohtori katuvaisena.

— Ilotulitusta hän ei voi olla näkemättä, ellei ole niin tylsä, että piiloutuu jonnekin pimeään putkaan päästäkseen näkemästä sitä, sanoi Archie, jota oikein harmitti Rosen näennäinen kiittämättömyys.

— Meidän ilotulitustamme hän kyllä voi seurata mainiosti, mutta häneltä jäävät näkemättä kaikkein suurimmat ja komeimmat raketit, jotka sytytetään kukkulalla, ellei isä ole kokonaan unohtanut asiaa, lisäsi Steve.

— Minä haluaisin nähdä mieluummin Rosen kuin maailman komeimmankaan ilotulituksen, sanoi Febe, joka koko ajan oli miettinyt keinoa, miten päästä pakoon jollakin ohikulkevalla veneellä.

— Antaa asioiden mennä menoaan. Jos hän voi vastustaa sitä loistavaa kutsua, jonka hänelle lähetämme, hän on sankaritar, puheli Alec-setä tyynnyttävästi.

Sillä aikaa Rose vietti kotona päivänsä ahkerassa työnteossa. Hän auttoi Debbyä, palveli Peace-tätiä ja torjui päättävästi kaikki Plenty-tädin yritykset lähettää hänet takaisin onnellisten saarelle. Aamulla oli ollut vaikeata tulla sisään ihanasta ulkoilmasta, missä liput liehuivat, kanuunat jymisivät, raketit rätisivät ja jokainen valmistui viettämään riemukasta juhlapäivää — vaikeata oli ollut ryhtyä pesemään astioita ja kuunnella Debbyn murinaa ja tätien valitteluja. Vaikeata oli nähdä päivän kuluvan, kun tiesi kuinka hauskoja hetkiä vietettiin salmen toisella puolella ja kuinka yksi ainoa sana olisi voinut viedä hänet sinne.

Mutta kaikkein raskainta oli kun tuli ilta, jolloin Peace-täti nukkui, Plenty-tädillä oli vieraita salissa, Debby oli istahtanut portaalle ihailemaan ilotulitusta eikä pienellä palvelustytöllä ollut muuta tehtävää kuin istua yksin parvekkeella ja katsella, kuinka monet raketit lensivät kohti korkeuksia kaupungin joka puolelta. Ilmassa kuului ihanaa soittoa ja kirkkaasti valaistut veneet ja laivat kulkivat edestakaisin, kaikki täynnä iloisia ihmisiä. Silloin kyynel tai parikin pirahti sinisiin silmiin, ja kerran kun oikein loistava raketti valaisi hetken saarta niin että Rose kuvitteli näkevänsä siellä seisovat teltatkin, kiharainen pää painui kaidetta vasten ja vasta puhjennut intiankrassi kuuli huokauksen:

— Kunpa siellä edes joku kaipaisi minua!

Kyynelet kuivuivat kuitenkin pian, ja innoissaan Rose katseli miten kukkula ja saari kilvan vastasivat toisilleen. Häntä nauratti, kun hän kuvitteli, kuinka kiireissään pojat touhusivat ehtiäkseen vastata kilpailijan rakettitulvaan. Silloin kuului hänen vierestään yhtäkkiä Mac-sedän ääni:

— Tule, Rose, pane jotain lämmintä päällesi ja lähde mukaan. Minä tulin hakemaan Febeä, mutta tädit sanoivat, että hän on saaressa, ja nyt minä haluan viedä sinut. Fun odottaa venerannassa. Olen järjestänyt yhden ilotulitusnumeron erityisesti sinua varten ja olen oikein pahoillani, jollet tule katsomaan sitä.

— Mutta setä, Rose aloitti tuntien, että hänen tänään tulisi kieltäytyä kaikesta ilosta. — Ehkä…

— Tiedän, ystäväiseni, minä tiedän kaiken, täti kertoi. Mutta kukaan ei tällä hetkellä tarvitse sinua niin paljon kuin minä, ja siksi vaadin sinua tulemaan, sanoi Mac-setä, joka näytti kiirehtivän kovasti, mutta oli silti tavallistakin ystävällisempi.

Niinpä Rose lähti sedän mukaan. Pieni kiinalainen oli koreine lyhtyineen odottamassa, että saisi auttaa hänet veneeseen, ja Rose oli katketa naurusta, kun Fun koetti kehnolla englannintaidollaan ilmaista tunteitaan. Kaupungin kellot löivät yhdeksän, kun he tulivat lahden suulle. Saaren ilotulitus näytti loppuneen, sillä yksikään raketti ei vastannut viimeiseen roomalaiseen kynttilään, joka säkenöi kukkulalla.

— Meidän ilotulituksemme on loppunut, mutta se jatkuu vielä monessa paikassa kaupungissa. Kyllä se on kaunista, sanoi Rose kietoen vaippaansa tiukemmin ympärilleen ja katseli ihastuneena näytelmää.

— Toivottavasti poikia ei ole kohdannut mikään odottamaton vastus, Mac-setä mutisi, mutta lisäsi mielissään myhäillen, kun näki sakenen leimahtavan: — Ei, siinä se nyt tulee! Katsohan, Rose. Pian saamme nähdä mitä pidät siitä; se on tehty sinun kunniaksesi.

Rose katsoi tarkkaan ja näki sakenen kasvavan kultaiseksi maljakoksi, josta nousi vihreitä lehtiä, ja näiden keskeltä kohosi karmosiininpunainen loistava kukka hehkuen kuin sädehtivä kruunu.

— Setä, onko se ruusu? Rose kysyi taputtaen ihastuksesta käsiään.

— Ruusupa tietenkin! Katsohan tarkemmin ja koeta arvata, mitä nuo merkitsevät, sanoi Mac-setä nauraa kihertäen innoissaan kuin pikku poika.

Maljakon alapuolelta kohosi valokuvioita, jotka aluksi näyttivät purppuranpunaisilta luudilta, mutta Rose arvasi, mitä ne tarkoittivat. Seisten suorana veneessä ja pitäen kiinni sedän olkapäästä Rose huudahti haltioissaan:

— Ohdakkeita, setä, Skotlannin ohdakkeita! Niitä on seitsemän — yksi kutakin poikaa kohden. Ja ruusu tarkoittaa minua. Voi miten hieno keksintö! Rose nauroi niin, että lysähti veneen pohjalle ja tähysti sieltä taivaalle, kunnes loistava näytös oli ohi.

— Se oli kyllä soma keksintö, minäkin voin onnitella siitä itseäni, sanoi Mac-setä tyytyväisenä, kun ilotulitus oli onnistunut niin hyvin. — Menetkö sinä nyt saareen vai viemmekö sinut takaisin kotiin, tyttöseni? hän lisäsi nostaen Rosen pystyyn, ja hänen äänensä oli niin sydämellinen, että Rose otti setää kaulasta ja antoi hänelle suukon.

— Menisin kotiin. Ja kiitoksia oikein paljon tästä ihanasta ilotulituksesta, jonka järjestit minulle. Olen niin iloinen siitä, että taidan nähdä ensi yönä untakin raketeista, vastasi Rose varmasti, vaikka loikin kaihoisan silmäyksen saareen, sillä vene oli niin lähellä rantaa, että he tunsivat ruudin hajua ja näkivät varjojen liikkuvan edestakaisin.

He palasivat siis kotiin, ja Rose nukahti tunnustaen itselleen:

— Se oli vaikeampaa kuin osasin aavistaakaan, mutta olen hyvilläni, että jaksoin kestää sen, enkä pyydä muuta palkintoa kuin että Febellä olisi ollut hauskaa. Se on minun rehellinen toivomukseni.

11

MAC-PARKA

Rosen uhri oli eräässä suhteessa epäonnistunut, sillä vaikka vanhemmat antoivat sille täyden arvon, pojat eivät näyttäneet kunnioittavan häntä sen enempää kuin ennenkään. Päinvastoin, hän kuuli sattumoisin Archien sanovan, ettei koko jutussa ollut mitään järkeä, ja se loukkasi hänen tunteitaan syvästi. Prinssi teki asian vielä pahemmaksi lisäämällä, että Rose oli kummallisin kana, jonka hän milloinkaan oli nähnyt.

Niin on aina ja se tuntuu ikävältä. Vaikka ihminen ei tahtoisikaan, että hänen ansioitaan toitotetaan maailmalle, sitä toivoo kuitenkin että ne huomattaisiin ja tuntee pettyvänsä, jos ne näyttävät jäävän unhoon.

Pian tuli kuitenkin aika, jolloin Rose aivan tietämättään voitti serkkujensa kunnioituksen.

Vähän jälkeen saaren tapahtumien Mac sai auringonpiston ja makasi jonkin aikaa hyvin sairaana. Se tapahtui aivan äkkiä, ja kaikki olivat epätoivoisia, sillä muutamia päiviä pojan elämä oli vakavassa vaarassa. Hän läpäisi sairauden, mutta juuri kun perhe iloitsi hänen parantumisestaan, ilmestyi uusi huoli, joka heitti varjon koko suvun elämään.

Mac-paran silmät tulivat hyvin kipeiksi. Ne olivat aina olleet heikonlaiset, ja kun hän jatkuvasti rasitti niitä liikaa, olivat seuraukset kohtalokkaat.

Kukaan ei uskaltanut kertoa hänelle, miten pelottavia tietoja etevä silmälääkäri oli antanut tutkittuaan perusteellisesti Macin silmät. Poika koetti olla kärsivällinen ja arveli, että muutaman viikon lepo parantaisi vahingon, minkä monen vuoden liikarasitus oli aiheuttanut.

Nyt hän ei saanut katsoakaan kirjaan, ja koska lukeminen oli ollut Macin mieliharrastus, se oli hänelle kova isku. Kaikki olivat valmiita lukemaan hänelle ääneen, ja aluksi pojat ihan kilpailivat tästä kunniasta. Mutta kun viikko viikon perään kului ja Mac oli yhä tuomittu toimettomuuteen puolihämärässä huoneessa, heidän intonsa laimeni ja toinen toisensa jälkeen luopui esilukijan virasta. Tietysti tuo puuha olikin ikävää vilkkaille pojille keskellä loma-aikaa, eikä kukaan moittinut heitä, kun he tyytyivät vain pistäytymään toisinaan sairaan luona, juoksemaan asioilla ja osoittamaan myötätuntoa.

Vanhemmat koettivat parhaansa, mutta Mac-sedällä ei ollut aikaa, ja Jane-täti puolestaan luki niin murheellisella nuotilla, ettei sitä jaksanut kauan kuunnella. Toiset tädit taas olivat vajonneet omiin huoliinsa ja tyytyivät hankkimaan pojille kaikenlaisia herkkuja.

Alec-setä oli hyvin ystävällinen, mutta hän ei voinut omistaa sairaalle kaikkea aikaansa, ja ilman Rosea onneton Kirjatoukka olisi joutunut viettämään aikansa peräti yksin. Mutta Rosen miellyttävä ääni tyynnytti Macia, tytön kärsivällisyys ei loppunut, ja hänellä näytti olevan aina aikaa.

Rose jäi uskollisesti paikalleen, kun toiset karkasivat pois. Tunnin toisensa jälkeen hän istui hämärässä huoneessa; vain kapea valokeila lankesi kirjalle, kun hän luki. Mac loikoi ääneti silmät peitettyinä ja nautti tästä ainoasta ilosta, joka valaisi hänen pimeitä päiviään. Joskus hän oli ärtyinen ja häntä oli vaikea viihdyttää, joskus hän riiteli siitä, ettei lukija voinut syventyä niihin kuiviin kirjoihin, joita hän tahtoi kuulla, ja toisinaan hän oli niin epätoivoissaan, että Rosen oli vaikea sitä kestää.

Näissä koettelemuksissa Rose pysyi kuitenkin lujana ja käytti monenlaisia pikku keinoja ilahduttaakseen Macia. Kun sairas tuskitteli, hän oli kärsivällinen; kun tämä riiteli ja torui, hän ponnisteli urhoollisesti kuivien sivujen yli, ja kun poika antautui tuskan valtaan, Rose lohdutti häntä niin toiveikkaasti kuin tohti.

Mac puhui vähän, mutta Rose tiesi tämän olevan kiitollinen, sillä hän sopeutui sairaan oikkuihin paremmin kuin kukaan muu. Jos hän tuli myöhään, Mac oli kärsimätön; kun hänen täytyi mennä, tämä näytti hylätyltä; ja kun väsynyttä päätä pakotti, Rose viihdytti Macia laulamalla hiljaa vanhoja lauluja, joista isä oli paljon pitänyt.

— En ymmärrä, miten tulisin toimeen ilman Rosea, sanoi Jane-täti usein.

— Hän on parempi kuin kaikki nuo meluavat pojat yhteensä, lisäsi Mac ja hamuili käsillään saadakseen selville, oliko pieni tuoli valmiina Rosea varten.

Muuta palkintoa Rose ei tarvinnut. Aina kun häntä väsytti, hänen tarvitsi vain katsoa vihreää silmäsuojusta, hapuilevia käsiä ja kiharatukkaista päätä, joka levottomana pyöri tyynyllä. Silloin hänen sydämensä värähti ja hänen väsynyt äänensä sai uutta eloa.

Hän ei tiennyt opettivatko häntä enemmän ne kirjat, joita hän luki, vai ne kieltäymykset, joita hän mielellään kesti joka päivä. Hän piti itse romaaneista ja runoista, mutta Mac ei välittänyt niistä vähääkään; ja kun Macilta oli kielletty hänen mieliaineensa kreikka ja latina, hän tyydytti tiedonhaluaan matkakuvauksilla, elämäkerroilla ja keksintöjen ja löytöretkien historialla. Tällaista makua Rose aluksi halveksi, mutta pian hän itsekin mieltyi Livingstonen seikkailuihin, Hobsonin harharetkiin Intiassa ja Wattin, Fultonin ja Arkwrightin kärsivällisiin kokeisiin, joista vihdoin koitui voitto. Vaikeatajuiset kirjat olivat haaveelliselle tytölle suureksi hyödyksi, hänen alttiutensa ja kärsivällisyytensä liikutti poikaa ja valloitti tämän; ja jälkeenpäin molemmat ymmärsivät, miten hyödyllisiä nämä näennäisesti vaikeat ja ikävät hetket olivat olleet heille molemmille.

Eräänä aamuna, kun Rose oli juuri ryhtymässä hirvittävän paksuun teokseen, jonka nimi oli "Ranskan vallankumouksen historia" ja joka vilisi pelottavan pitkiä ja vaikeita nimiä, Mac keskeytti hänet äkkiä. Poika köntysteli ympäri huonetta kuin sokea karhu ja kysäisi:

— Mikä päivä nyt on?

— Eiköhän nyt ole elokuun seitsemäs.

— Lomasta on jo kulunut yli puolet enkä minä ole saanut nauttia siitä kuin yhden viikon! Se on kurjaa, Mac valitti synkkänä.

— Ikävää se on, mutta onhan vielä paljon jäljellä, ehkä sinä voit nauttia siitä.

— Voin ehkä! Minä tahdon nauttia siitä! Luuleeko se vanha hölmö, että minä suostun ikuisesti olemaan tällä tavalla sisälle suljettuna?

— Pelkään pahoin että hän todella luulee niin, elleivät silmäsi parane joutuisampaan kuin tähän asti.

— Onko hän hiljan sanonut mitään?

— Tiedäthän etten ole tavannut häntä. Joko minä aloitan? Tämä näyttää aika jännittävältä.

— Lue jos haluat, minulle on kaikki samantekevää. Ja Mac heittäytyi vanhaan leposohvaan, jossa hän parhaiten saattoi lepuuttaa raskasta päätään.

Rose aloitti oikein vilkkaasti, ja pian oli luettu pari lukua. Hän oli hyvillään, kun osasi lausua vaikeat nimet aivan oikein, ainakaan Mac ei korjannut ainoatakaan kertaa, vaan lepäsi hiljaa, ja Rose luuli hänen seuraavan kiinnostuneena. Mutta kesken mielenkiintoisen luvun Mac keskeytti hänet. Hän hypähti seisomaan polkien jalkaansa rajusti lattiaan ja sanoi käheällä, kiihtyneellä äänellä:

— Lopeta! Minä en kuule sanaakaan siitä mitä luet. Säästä ääntäsi ja vastaa minun kysymykseeni.

— Mitä sinä sitten kysyt? Rose sanoi levottomana, sillä hän aavisti, mitä Mac aikoi.

— Katso minuun, Rose. Minä tahdon tietää jotakin ja sinun pitää vastata minulle.

— Mac kiltti, älä kysy…, pyysi Rose pelästyneenä.

— Sinun täytyy vastata, muuten otan pois suojuksen ja tuijotan aurinkoon niin tiukasti kuin ikinä jaksan. No sanotko vai et? Ja poika kohottautui aivan kuin aikoen panna uhkauksensa täytäntöön.

— Kyllä, kyllä minä vastaan, jos vain tiedän. Mutta älä nyt tee mitään kauheaa, Rose huudahti onnettomana.

— Hyvä on. Kuuntele sitten äläkä suotta kiemurtele, niin kuin kaikki muut tekevät. Eikö tohtori sanonutkin, että silmäni ovat pahemmat, kun hän viimeksi oli täällä? Äiti ei tahtonut kertoa, mutta sinun täytyy.

— Minä luulen, että hän sanoi niin, änkytti Rose.

— Enkös arvannutkin! Sanoiko hän, että voin mennä syksyllä kouluun?

— Ei, et voi, Mac, kuiskasi Rose.

Mac parahti kerran, sitten hän puristi huulensa yhteen ja veti syvään henkeä aivan kuin Rose olisi antanut hänelle kovan iskun. Hän hillitsi kuitenkin itsensä ja kysyi hetkisen kuluttua aivan rauhallisesti:

— Kuinka pian hän luulee minun voivan jatkaa lukujani?

Oli suunnattoman vaikeaa vastata tähän kysymykseen. Mutta Rose tiesi, että hänen täytyi, sillä Mac-setä oli pyytänyt Rosea ilmoittamaan kauhean sanoman onnettomalle serkulleen.

— Ei vielä moneen kuukauteen.

— Kuinka moneen? Mac kysyi kiivaasti.

— Ehkei vuoteen.

— Kokonaiseen vuoteen! Ja minä kun toivoin pääseväni siihen mennessä ylioppilaaksi. Mac kohotti suojuksen silmiltään ja tuijotti Roseen kauhistuneena, mutta huoneeseen tunkeutuva vähäinen valo pakotti hänet pian sulkemaan silmänsä.

— Siihen sinulla on vielä aikaa; sinun täytyy olla nyt kärsivällinen ja hoitaa silmäsi terveiksi, muuten ne voivat tulla uudestaan kipeiksi silloin, kun tarvitset niitä kaikkein eniten, Rose koetti lohdutella, vaikka hänen omat silmänsä olivat täynnä kyyneliä.

— Minä en tahdo! Minun täytyy lukea ja päästä eteenpäin, käyköön kuinka tahansa. Silkkaa hullutusta, että tässä täytyy muka laiskotella niin kauan. Ihan lääkärien tapaista koettaa pitää kiinni saaliistaan niin kauan kuin suinkin. Mutta minä en siedä sitä! Ja Mac iski nyrkkinsä viattomaan tyynyyn aivan kuin olisi mukiloinut kovasydämistä tohtoria.

— Kuule nyt, Mac, Rose sanoi tyynesti ja vakavasti, vaikka ääni värisi ja sydäntä kivisti. — Tiedäthän että olet turmellut silmäsi lukemalla takan valossa ja hämärässä ja istumalla kirjojesi ääressä myöhään yöhön. Nyt saat kärsiä siitä, niin lääkäri sanoo. Sinun täytyy olla varovainen ja tehdä kuten hän käskee, sillä muuten… muuten sinusta tulee sokea.

— Ei!

— Tulee, se on totta, ja hän käski meidän sanoa sinulle, että vain täydellinen lepo voi parantaa sinut. Tiedän että se on äärettömän kovaa, mutta me tahdomme kaikki auttaa sinua kestämään sen. Minä luen sinulle päivät päästään, talutan ja palvelen sinua ja koetan tehdä kaiken helpommaksi…

Siihen hän pysähtyi, sillä hän huomasi, ettei toinen kuullut tavuakaan; sana 'sokea' näytti lannistaneen Macin tyystin, sillä hän oli haudannut päänsä tyynyyn ja makasi niin hiljaa, että Rose aivan kauhistui. Rose istui liikkumatta monta minuuttia ja tahtoi lohduttaa poikaa, mutta ei tiennyt kuinka. Siksi hän toivoi, että Alec-setä nyt tulisi, olihan hän luvannut ilmoittaa tämän surusanoman Mac-paralle.

Äkkiä kuului tyynyn sisästä tukahdettu ääni, joka tunki suoraan hänen sydämeensä — katkerampaa nyyhkytystä Rose ei ollut milloinkaan kuullut. "Ranskan vallankumous" putosi lattialle hänen sylistään, ja hän juoksi sohvan luo, heittäytyi polvilleen sen viereen ja sanoi hellästi:

— Rakas Mac, et saa itkeä! Se on vaarallista silmillesi. Nosta pääsi tuosta kuumasta tyynystä ja anna minun lohduttaa. Ymmärrän hyvin, että tunnet itsesi onnettomaksi, mutta älä silti itke. Minä itken sinun puolestasi, minua se ei vahingoita.

Ottaessaan tyynyn Macilta hellästi mutta päättävästi hän näki, että vihreä silmäsuojus oli mennyt ruttuun ja kastunut pilalle. Mac hypähti istualleen ja sanoi koettaen pyyhkiä paljonpuhuvat kyynelet takkinsa hihaan.

— Älä välitä; heikot silmät valuvat aina vettä. Ei minua mikään vaivaa.

Mutta Rose tarttui hänen käteensä ja huudahti:

— Älä koske niihin karkealla villavaatteella! Lepää siinä ja anna minun hautoa niitä, ettei tehdä mitään vahinkoa.

— Niitä pistelee niin vietävästi. Ethän kerro pojille, että käyttäydyin kuin vauva? Mac sanoi huoaten ja teki niin kuin hoitaja käski. Rose otti silmäveden ja ohuen pellavaisen nenäliinan ja puheli:

— Ole huoletta, en minä puhu; mutta kuka tahansa olisi joutunut suunniltaan ajatellessaan, että olisi — oi ei — sellaiset huolet kauas pois. Olen varma, että sinä kestät sen miehekkäästi, eikä hoito ole läheskään niin kauheata, kunhan ensin totut ajatukseen. Vuosi ei lopultakaan ole pitkä aika, ja vaikka et voikaan opiskella, voit tehdä paljon muuta hauskaa, uskotko? Sinä saat siniset suojalasit.

Ja puhellessaan lohduttavia sanoja Rose hautoi Macin kirveleviä silmiä ja valeli kuumaa otsaa kölninvedellä. Sillä aikaa potilas makasi aivan hiljaa, ja hänen ilmeensä koski kipeästi Rosen sydämeen.

— Homeros oli sokea, samoin Milton, ja siitä huolimatta koko maailma muistaa heitä kiitollisuudella, sanoi Mac kuin itsekseen juhlallisella äänellä, eivätkä siniset suojalasit häntä lainkaan naurattaneet.

— Isällä oli kuva Miltonista ja hänen tyttärestään, joka oli hänen kirjurinaan. Minusta se oli suloinen taulu, huomautti Rose vakavana koettaen asettua Macin asemaan.

— Ehkä minä kuitenkin voisin opiskella, jos joku lukisi minulle ja tekisi kaiken sen, mihin silmiä tarvitaan. Luuletko että minä vähitellen voisin? kysyi Mac ja toivo kuulsi jälleen hänen äänestään.

— Ihan varmasti, jos vain jaksat. Auringonpisto vahingoitti sinua kovin, ja nyt tohtori sanoo, että sinun hermosi ja aivosi tarvitsevat täydellistä lepoa.

— Minä kysyn ukolta, kun hän seuraavan kerran tulee tänne, mitä minä oikeastaan saan tehdä. Sittenpä voin päättää, mitä minun on tehtävä. Mikä hullu minä olinkaan, kun annoin auringon paahtaa aivoni ja paistaa kirjaan, niin että kirjaimet tanssivat silmissä! Näen vieläkin mustia palloja hyppimässä toistensa ympäri ja tähtiä ja kaikenlaisia ihmeellisiä esineitä kun suljen silmäni. Näkevätköhän kaikki sokeat sellaisia?

— Älä ajattele sitä. Jospa jatkan lukemista? Me tulemme kohta kaikkein hauskimpaan paikkaan ja silloin sinä unohdat tämän huolen, Rose ehdotti.

— Ei, sitä minä en ikinä unohda. Hiiteen koko vallankumous! En tahdo kuulla siitä sanaakaan. Päätäni särkee ja minulla on kuuma. Miten hauskaa olisikaan päästä "Myrskylinnulla" merelle. Ja Mac parka pyöri ja heittelehti tietämättä, miten tyynnyttäisi tuskansa.

— Minä laulan sinulle, ehkä nukahdat, ja silloin päivä tulee lyhyemmäksi, Rose sanoi ottaen esille viuhkan ja istuutui hänen viereensä.

— Ehkäpä. En nukkunut paljonkaan viime yönä ja silloinkin näin ihan hulluja unia. Kuule, sano nyt toisille, että minä tiedän kaiken ja että ei siitä sen enempää. En tahdo, että he puhuvat siitä tai parkuvat minun takiani. Laula nyt, niin koetan nukkua. Jospa voisinkin nukkua koko vuoden ja herätä sitten terveenä!

— Voi, miten minäkin toivoisin sitä.

Rose sanoi sen niin sydämensä pohjasta, että Mac liikuttui. Hän hapuili tytön esiliinaa ja piteli sen nurkasta kiinni aivan kuin olisi tuntunut hyvältä pitää sitä lähellään. Mutta hän sanoi vain:

— Sinä olet reilu ja kiltti, Rose. Laula nyt se tuutulaulu, johon minä aina nukahdan.

Iloisena kiitoksesta Rose liehutti viuhkaansa ja lauloi vienolla äänellä vanhan skotlantilaisen laulun, joka alkaa:

"Pieni paimentyttönen uinuu unten maille."

Mene tiedä, uinuiko paimentyttönen, mutta paimenpoika matkasi vajaassa kymmenessä minuutissa unten maille, sillä murheellinen uutinen, jonka hän oli koettanut miehekkäästi kestää, oli uuvuttanut hänet tyystin.

12

TOISET POJAT

Rose kertoi toisille koko asian, eikä kukaan 'parkunut' Macin onnettomuuden takia tai sanonut sanaakaan, joka olisi tehnyt pojan levottomaksi. Mac keskusteli lääkärin kanssa, mutta se tuotti hänelle sangen vähän lohtua, sillä hän ei oikeastaan saanut tehdä kerrassaan mitään. Kuitenkin se toivo, että hän saisi kerran opiskella jos kaikki menisi hyvin, antoi hänelle voimaa kestää onnettomuuden. Hän alistui kohtaloonsa niin tyynenä, että kaikki ihmettelivät, sillä kukaan ei ollut aavistanut, että hiljaisessa Kirjatoukassa olisi niin paljon miehuutta ja mielenlujuutta.

Toisiin poikiin onnettomuus ja Macin osoittama kärsivällisyys tekivät syvän vaikutuksen. He olivat kaikki kilttejä hänelle, mutta eivät aina erityisen tahdikkaita koettaessaan lohduttaa ja huvittaa häntä; ja Rose huomasi, että hän oli usein masentunut heidän vierailujensa jälkeen.

Rose piti yhä edelleenkin paikkansa ylihoitajattarena ja esilukijana, vaikka pojatkin koettivat parhaansa omalla meluisella tavallaan. Joskus he olivat pahoillaan, kun näkivät että Rosen palvelukset olivat mieluisampia kuin heidän, ja salaa he kuiskailivat toisilleen, että "vanha kunnon Mac alkaa pitää tyttömäisestä hemmottelusta". Mutta he eivät voineet kieltää, että Mac tarvitsi Rosea ja että vain hän oli pysynyt uskollisesti paikallaan. Tuo tosiasia tuotti heille jokaiselle silloin tällöin ankaria omantunnon tuskia.

Rose hallitsi tässä huoneessa, sillä Jane-täti uskoi potilaan hoivaamisen melkein kokonaan hänelle huomattuaan, kuinka paljon kokemusta tyttö oli saavuttanut hoitaessaan sairasta isäänsä, ja tässä tapauksessa hänen nuoruutensa oli enemmän hyödyksi kuin vahingoksi. Mac oli ehdottomasti sitä mieltä, ettei kukaan osannut hoitaa häntä niin hyvin kuin Rose, ja Rose puolestaan oppi yhä enemmän pitämään hoidokistaan, vaikka oli ensin ajatellut, että tämä kaikista seitsemästä serkusta oli vähimmän viehättävä. Hän ei ollut yhtä kohtelias ja herkkä kuin Archie, ei yhtä iloinen ja kaunis kuin Charlie, ei liioin yhtä vilkas ja valmis palvelemaan kuin Steve. Hän ei osannut pitää hauskaa kuten 'nulikat' eikä ollut niin sydämellinen ja luottavainen kuin pikku Jamie. Hän oli jörö, hajamielinen, huomaamaton, kömpelö ja vähän rikkiviisaskin, ei siis lainkaan sitä lajia, jolle Rosen kaltainen nirso, kauneutta rakastava tyttö antoi arvoa.

Mutta tämän koettelemuksen aikana Rose keksi Macissa monia hyviä ominaisuuksia, ja hän oppi paitsi säälimään myös kunnioittamaan ja rakastamaan onnetonta Kirjatoukkaa. Mac koetti olla miehekäs, kärsivällinen ja iloinen, mutta se oli vaikeampaa kuin kukaan osasi edes kuvitella. Vain pikku hoitaja näki myös hänen raskaimmat hetkensä. Rosesta alkoi tuntua, etteivät toiset antaneet Macille kylliksi arvoa, ja kerran hän ilmaisi sen tavalla, joka teki poikiin voimakkaan vaikutuksen.

Loma oli melkein lopussa, eikä Mac päässyt toisten mukana kouluun. Se masensi hänen mielensä, ja serkut koettivat kaikin keinoin piristää häntä; varsinkin eräänä iltapäivänä näytti heidät kaikki vallanneen oikea alttiuden puuska. Jamie taapersi mäkeä alas ja suoraan sairaan luo kädessään tuokkosellinen karhunvatukoita, jotka hän sanoi poimineensa kaikki itse, mikä muuten näkyikin hänen tahraisista sormistaan ja mustista huulistaan. Will ja Geordie toivat kumpikin koiranpenikkansa ajankuluksi, ja vanhemmat pojat puhuivat käydessään pelkästään jalkapallosta, kriketistä ja muista urheiluharrastuksista, jotka olivat omiaan muistuttamaan potilaalle, mistä kaikesta hän oli osaton.

Alec-setä oli vienyt Rosen kanssaan ajelulle, koska tämä hänen mielestään oli käynyt kalpeaksi kuin perunanitu istuessaan lakkaamatta puolipimeässä huoneessa. Rosen ajatukset olivat kuitenkin kaiken aikaa Macissa, ja palattuaan hän juoksi suoraa päätä sairaan huoneeseen. Siellä vallitsi hirveä sekamelska.

Pojat olivat tulleet hyvin aikein, mutta he olivat tehneet enemmän pahaa kuin osasivat aavistaakaan, ja se näkymä, joka hoitajatar Rosea kohtasi, oli surkea. Koirat haukkuivat, pikku pojat hyppivät ja tanssivat, kaikki isot pojat puhuivat yhteen ääneen; ikkunaverhot vedetty syrjään, ilma oli painostava, marjoja oli heitelty ympäriinsä ja suojus oli puoliksi poissa Macin silmiltä. Hänen kasvonsa hehkuivat ja hän oli aivan kuohuksissaan, sillä hänen äänensä kuului yli muiden, kun hän väitteli tulisesti Steven kanssa eräästä mieluisasta kirjasta.

Rose piti tätä huonetta omana valtakuntanaan, ja hän kävi rauhanhäiritsijöitten kimppuun niin kipakasti, että se hämmästytti kaikkia ja lopetti melun silmänräpäyksessä. Pojat eivät olleet koskaan ennen nähneet Rosen suuttuvan, ja vaikutus oli nyt mahtava. Oli hullunkurista nähdä, kun hän ajoi koko poikajoukon huoneesta kuin raivostunut pieni kana, joka taistelee poikasensa puolesta. He tottelivat kaikki nöyrinä; pikkupojat syöksyivät päätä pahkaa ulos, mutta kolme vanhinta jäi viereiseen huoneeseen saadakseen tilaisuuden selittää ja puolustautua. He toivoivat hartaasti voivansa lepyttää suuttuneen nuoren neidin, joka heti ryhtyi asettamaan pöytiä ja tuoleja paikoilleen.

Siinä seisoskellessaan he näkivät puoliavoimesta ovesta Rosen askartelun ja olivat onnettomia todetessaan, että he olivat ajattelemattomuuttaan aiheuttaneet paljon vahinkoa.

— Hän pani huoneen käden käänteessä kuntoon! Me olimme aika tylsimyksiä, kun toimme sisään koirat ja pidimme niin hirveää melua, huomautti Steve katseltuaan ovenraosta.

— Vanha Kirjatoukka kiemurtelee niin kuin saisi kyytiä, vaikka Rose hoitelee häntä kuin kissaemo. Onkohan hänkin suuttunut? lisäsi Charlie, kun kuuli Macin valittavan 'kirottua päätänsä'.

— Kyllä Rose hänet lepyttää; mutta on kurjaa, että me saatamme hänet kiihdyksiin ja jätämme sitten Rosen tyynnyttelemään häntä. Minä tahtoisin mennä auttamaan, mutta en tiedä miten, sanoi Archie masentuneena.

— En minäkään tiedä. Mutta eikö olekin ihme, miten käteviä naiset ovat hoitamaan sairaita? sanoi Charlie pohtien tätä kieltämätöntä tosiseikkaa.

— Hän on ollut tavattoman kiltti Macille, aloitti Steve ikään kuin moittien itseään.

— Parempi kuin hänen oma veljensä, pisti Archie väliin lohduttautuen sillä, että sai syyttää toista.

— Ei sinun tarvitse minulle saarnata. Te ette ole tehneet hänen hyväkseen sen enempää, vaikka olisitte kyllä voineet, sillä hän pitää teistä enemmän kuin minusta. Minä ärsytän häntä, niin hän väittää, eikä ole suinkaan minun syyni, etten ole pystynyt enempään, penäsi Steve puolustautuen.

— Me olemme kaikki olleet itsekkäitä ja jättäneet hänet oman onnensa nojaan. Eikä siitä kannata riidellä, vaan meidän täytyy koettaa tehdä parannus, sanoi Archie ottaen jalomielisesti moitteista omille niskoilleen enemmän kuin oikeastaan oli syytä, sillä hän oli muistanut Macia useammin kuin toiset.

— Rose on ollut hänen luonaan kuin hyvä hengetär, eikä ollenkaan ihme, että Mac tahtoo mieluimmin hänet hoitajakseen. Minäkin tahtoisin Rosen, jos olisin niin kurjassa jamassa kuin Mac, lisäsi Charlie tuntien, ettei ollut kohdellut Rosea oikeudenmukaisesti.

— Suoraan sanoen, pojat, me emme ole olleet Roselle niin reiluja kuin olisi pitänyt, ja meidän täytyy keksiä hänelle jokin hyvitys, sanoi Archie, joka aina tahtoi maksaa rehdisti velkansa vaikkapa velallinen olisi ollut vähäinen tyttölapsi.

— Minua harmittaa, että härnäsin häntä sen nuken takia, jonka Jamie penkoi esille, ja sanoin häntä kapalovauvaksi, kun hän itki kuollutta kissanpoikaa. Tytöt ovat kyllä joskus aikamoisia hanhia, sitä ei voi auttaa, sanoi Steve tunnustaen vilpittömästi rikkomuksensa ja oli valmis hyvittämään ne, vaikkei tiennyt niillä tavalla.

— Minä pyydän häneltä polvillani anteeksi, että olen kohdellut häntä kuin pikku tenavaa. Se on varmasti raivostuttanut häntä. Oikeastaan hän on vain pari vuotta minua nuorempi. Mutta hän on niin pieni ja soma, että häntä pitää melkein nukkena, sanoi Prinssi katsellen sadan kahdeksankymmenen senttinsä korkeudesta alas, aivan kuin Rose tosiaan olisi ollut kääpiö hänen rinnallaan.

— Olkoon vain kuin nukke, mutta hänellä on hyvä sydän ja mainion terävä pää. Mac sanoo, että Rose käsittää muutamia asioita nopeammin kuin hän, ja äidin mielestä Rose on tavattoman taitava tyttö, vaikkei tiedäkään kaikkia maailman asioita. Ei sinun ollenkaan tarvitse pöyhistellä, Charlie, vaikka oletkin noin pitkä. Rose pitää Archiesta enemmän kuin sinusta, sillä Archie kohtelee häntä kunnioittavasti.

— Kas vain, Stevehän hyökkäilee kuin tappelukukko; mutta älä ollenkaan kiukuttele, poika, siitä ei ole apua. Tietenkin kaikki pitävät Päälliköstä eniten, ja elleivät pitäisi, minä kyllä opettaisin heitä. Tyynny sinä vain ja tarkkaa omaa käytöstäsi, ennen kuin tulet toisia neuvomaan.

Prinssi sanoi tämän hyvin arvokkaasti ja hyväntahtoisesti; Archie näytti ujon tyytyväiseltä saatuaan näin imartelevaa tunnustusta, ja Steve rauhoittui täytettyään velvollisuutensa veljenä ja serkkuna. Seurasi hetken hiljaisuus, ja sinä aikana Jane-täti ilmestyi viereiseen huoneeseen teetarjottimineen, jolle oli asetettu monenlaisia herkkuja, ja valmistautui syöttämään isoa poikaansa, sillä sitä tehtävää hän ei tahtonut jakaa kenenkään kanssa.

— Jos voit viipyä vielä vähän aikaa, pyytäisin sinua tekemään Macille uuden silmäsuojuksen; pojat ovat tahrineet tämän marjoilla ja sen pitää olla siisti, sillä huomenna Mac pääsee ulos, jos on pilvinen päivä, sanoi Jane-täti voidellen tottuneesti paahtoleipää.

— Kyllä minä teen, Rose vastasi niin lempeällä äänellä, että poikien oli vaikea uskoa sitä samaksi, joka hetkistä aikaisemmin oli vihan vimmassa komentanut: "Ulos tästä huoneesta, heti paikalla joka mies!"

Samassa Rose astui saliin ja istahti sanaakaan virkkamatta työpöydän ääreen. Oli hullunkurista nähdä kolmen ison pojan tuijottavan pientä tyttöä, joka vakavana pujotti vihreää silkkilankaa neulansilmään. Kaikki he tahtoivat jotenkin ilmaista katumustaan, mutta eivät tienneet miten aloittaa. Rosen juhlallinen ilme osoitti selvääkin selvemmin, että tyttö aikoi säilyttää arvokkuutensa, kunnes syylliset olisivat perin juurin nöyrtyneet. Äänettömyys alkoi käydä painostavaksi, kun Charlie, jolla oli erinomainen taito hieroa sovintoa, äkkiä heittäytyi polvilleen Rosen eteen, löi rintoihinsa ja sanoi epätoivoisella äänellä:

— Rakas serkku, suo anteeksi tämä kerta! Minä en enää milloinkaan tee sellaista.

Rosen oli vaikea pysyä totisena, mutta hän onnistui sentään ja sanoi arvokkaasti:

— Macilta sinun on pyydettävä anteeksi, ei minulta. Minulle te ette ole tuottaneet mitään vahinkoa, mutta hänelle ehkä paljonkin päästäessänne sisään niin ajattelemattomasti valoa ja melutessanne ja puhuessanne hänelle asioista, jotka kiihdyttivät häntä.

— Luuletko todella, että me olemme saaneet pahaa aikaan? kysyi Archie huolissaan, ja Charlie heittäytyi omantunnon vaivoissa lattialle pöydän jalkoihin.

— No ihan varmasti, sillä hänellä on kauhea päänsärky, ja hänen silmänsä ovat punaiset kuin — kuin tämä tyyny, vastasi Rose pistäen vakavana neulansa tyynyyn, joka oli punainen ja pullea kuin hyötymansikka.

Tämän lyhyen tiedotuksen kuultuaan Steve kirjaimellisesti repi hiuksiaan, sillä hän työnsi sormensa huolellisesti kammattuun tukkaansa ja pörrötti sitä aika lailla, aivan kuin se olisi ollut ankarin rangaistus jonka hän saattoi itselleen keksiä. Charlie rukoili lattialla, että joku hirttäisi hänet; mutta Archie, johon tapaus koski syvimmin, ei puhunut mitään, vaan vannoi itsekseen lukevansa Macille ääneen, kunnes hänen omat silmänsä olisivat punaiset kuin tusina neulatyynyjä.

Kun Rose näki, kuinka terveellisen vaikutuksen hänen esiintymisensä oli tehnyt pahantekijöihin, hänestä tuntui, että oli aika leppyä ja herättää heissä vähän toivoa. Hän ei voinut kuitenkaan olla antamatta lattialla loikovalle Prinssille pientä ojennusta, sillä tämä oli loukannut hänen tunteitaan useammin kuin ehkä aavistikaan; niinpä Rose antoi sormustimellaan luunapin pojan päälaelle ja sanoi alentuvasti kuin joku korkeampi olento, joka katsoo maan matosen puoleen:

— Älä ole typerä, vaan nouse pystyyn. Minä neuvon sinulle paljon järkevämpää tekemistä kuin tuo kieriskely lattialla.

Charlie totteli heti ja istahti jakkaralle Rosen jalkojen juureen; toisetkin syntiset vetäytyivät lähelle kuullakseen viisauden sanoja hänen huuliltaan, ja tämän nöyryyden lepyttämänä Rose sanoi äidillisesti:

— Jos te todella tahdotte olla kilttejä Macille, muistakaa ettette koskaan puhu hänelle peleistä, joihin hän ei voi ottaa osaa, ettekä lavertele kuinka hauskaa teillä itsellänne on ollut. Lukekaa hänelle rauhallisesti jotakin hyvää kirjaa, rohkaiskaa häntä sillä ajatuksella, että hän vielä pääsee kouluun, ja auttakaa häntä vähä vähältä opiskelemaan. Te voitte tehdä sen paremmin kuin minä, sillä minähän olen vain tyttö enkä opiskele latinaa, kreikkaa enkä muita vaikeita aineita.

— Mutta silti sinä osaat monia asioita paljon paremmin kuin me; sen sinä olet osoittanut käytännössä, sanoi Archie katsoen Roseen niin lämpimästi, että tyttö ilahtui. Silti hän ei malttanut olla antamatta Charlielle vähän lisää kuritusta vaan sanoi niskojaan nakaten ja muikistaen huulia, jotka väkisinkin olivat vetäytyä hymyyn:

— Hauskaa että ajattelet noin, vaikka olenkin vain tällainen 'kummallinen kana'.

Huomautus sai Prinssin kätkemään kasvonsa; Steve taas kohotti ylpeästi päänsä huomattuaan, ettei tuo nuoli ollut tarkoitettu hänelle. Archie nauroi, ja nähdessään sinisten silmien vilkkuvan veitikkamaisesti ruskeitten sormien lomasta Rose nipisti sovinnollisesti Charlieta korvasta ojentaen näin palmunoksan rauhan merkiksi.

— Nyt siis kaikki on hyvin ja suunnitelma valmis Mac-paran hyväksi, sanoi Rose hymyillen niin suopeasti, että pojista tuntui kuin aurinko olisi äkkiä alkanut täydellä terällä paistaa paksun pilven väistyttyä.

Myrsky oli puhdistanut ilman ja sitä seurasi neuvottelu, jonka aikana tehtiin varsin vaihtelevia ja yllättäviä suunnitelmia, sillä jokainen oli valmis uhraamaan Mac-paran alttarille, ja Rose oli johtotähti, johon toiset nöyrinä katsoivat. Tietenkään näin ylevä mieliala ei voinut kestää kauan, mutta sen muisto säilyi vielä sittenkin, kun ensimmäinen innon puuska oli jäähtynyt.

— No niin, nyt se on valmis, ja toivottavasti huomenna on pilvistä, Rose sanoi saatuaan valmiiksi uuden suojuksen, jonka edistymistä pojat olivat kiinnostuneina seuranneet.

— Minä olen tilannut oikein paisteisen päivän, mutta teenkin ilmojen kirjurille muutosehdotuksen. Hän on hyväntahtoinen kaveri ja ottaa sen kyllä huomioon, olkaa huoletta, sanoi Charlie, jonka vallaton mieli oli palannut.

— Helppo sinun on laskea leikkiä, mutta miltähän itsestäsi tuntuisi käydä viikosta viikkoon silmät peitossa, herraseni? Ja Rose hillitsi Charlien kuohuvaa vallattomuutta sitomalla suojuksen pojan silmille, kun tämä istui tyynyllä hänen jalkojensa juuressa.

— Se on inhottava! Ota se pois, kuule, ota se pois! En ollenkaan ihmettele, että Mac-parka on synkkämielinen käyttäessään tällaista kapinetta. Charlie katseli tuota kidutusvälinettä niin totisena, että Rose suopeasti irrotti sen ja meni sanomaan Macille hyvää yötä.

— Minä saatan Rosen kotiin, sillä alkaa jo hämärtää ja hän on arka, sanoi Archie unohtaen, että oli usein virnistellyt tuon arkuuden takia.

— Kai se tehtävä kuuluu pikemminkin minulle, minun veljeänihän hän hoitaa, ryhtyi Steve puolustamaan oikeuksiaan.

— Mennään kaikki yhdessä; se on hänestä hauskaa, ehdotti Charlie tarttuvassa ritarillisuuden puuskassa.

— Mennään vaan! vastasivat toiset, ja he lähtivät kaikki Rosen mukaan tämän suureksi ihmeeksi ja salaiseksi tyydytykseksi. Tosin Archie yksin huolehti Rosesta, sillä toiset kaksi loikkivat aitojen yli, juoksivat kilpaa ja painivat keskenään koko matkan.

Perille päästyään he rauhoittuivat, kättelivät sydämellisesti ja tekivät parhaan kumarruksensa; sitten he kääntyivät arvokkaasti kotiinpäin kuin ainakin herrasmiessaattajat. Rose katseli heidän jälkeensä tyytyväisenä ja tuumi:

— Juuri noin minua pitää kohdella!

13

VUORISTOSSA

Loma-aika loppui, pojat menivät kouluun, ja Mac-parka jäi kotiin. Hänen ei tarvinnut enää oleskella hämärässä; hän käytti sinisiä silmälaseja, kuljeskeli ympäriinsä ja koetti huvittaa itseään miten parhaiten taisi rasittamatta silmiään. Jokainen joka on joskus ollut tuomittuna toimettomuuteen, tietää kuinka tukalaa se on, ja ymmärtää myös Macin mielentilan, joka sai hänet eräänä päivänä sanomaan epätoivoissaan Roselle:

— Kuule, ellet sinä keksi minulle jotain työtä ja huvia, minä ammun kuulan kallooni niin totta kuin elän.

Rose juoksi Alec-sedän luo neuvoa kysymään, ja tämä määräsi sekä potilaan että hoitajan kuukaudeksi vuoristoon Jessie-tädin ja Jamien kanssa. Pumpula ja hänen äitinsä liittyivät joukkoon, ja eräänä kirkkaana syyskuun aamuna astui kuusi varsin iloista ihmistä Portlandiin menevään pikajunaan. Siinä oli kaksi hymyilevää äitiä ruokakoreineen ja huopineen, nuori tyttö kirjasalkku käsivarrellaan, pitkä hoikka poika lakki silmillä ja kaksi lasta, jotka istuivat jalat ojossa, pyöreät kasvot säteillen sanomatonta ihastusta.

Vihdoin he pitkän päivämatkan jälkeen ajoivat avaraan vihreään pihaan, jossa valkoinen varsa, ruskea lehmä, kaksi kissaa, neljä kissanpoikasta, joukko kanoja ja tusinan verran vanhoja ja nuoria ihmisiä huvitteli parhaansa mukaan. Kaikki nyökyttivät ja hymyilivät herttaisesti, ja vanha vilkas rouva suuteli vastasaapuneita vieraita puhellen samalla sydämellisesti:

— Onpa hauska nähdä teitä. Tulkaa sisään lepäämään, tee joutuu tuossa tuokiossa, te olette varmasti kovin väsyneitä. Lizzie, ohjaa vieraat yläkertaan; Kitty, mene sinä auttamaan isää, että saatte tavarat sisään; Jenny ja minä katamme pöydän siksi kun tulette alas. Siunatkoon noita pienokaisia, he tahtovat mennä katsomaan kissoja — no kyllä te saatte ne nähdä.

Kolme sievää tytärtä pyyhälsi töihinsä, ja vieraat tunsivat heti kotiutuvansa, sillä kaikki olivat vieraanvaraisia ja ystävällisiä. Jessie-täti oli iki-ihastunut kotikutoisiin mattoihin, peitteisiin ja sieviin huonekaluihin; Rose juoksi ikkunasta ikkunaan, sillä jokaisesta avautui kuin kaunis taulu; ja pikku väki ystävystyi heti talon lasten kanssa, kun nämä kantoivat heille sylin täydeltä kissanpentuja ja kananpoikasia.

Torven törähdys kutsui kaikki illalliselle, ja seurue, johon Campbellin lasten lisäksi kuului kuusi lasta, kokoontui pitkään ruokasaliin. Kaikilla oli vuoristoilman synnyttämä erinomainen ruokahalu ja hilpeä mieli. Äiti Atkinson, kuten kaikki talon emäntää kutsuivat, oli kaikkein iloisin ja työteliäin; tavan takaa hän nousi pöydästä tuodakseen sisään uuden ruokalajin tai auttaakseen lapsia. Ja samalla hän ajeli pois kotieläimiä, jotka olivat niin seuranhaluisia, että varsa tuli eteiseen pyytämään sokeria, kissat istuivat vieraiden polvilla makupaloja kärkkyen ja kirjavat kanat nokkivat muruja keittiön lattialta ja yhtyivät vimmatusti kaakattaen yleiseen iloon.

Illallisen jälkeen kaikki menivät ulos katsomaan auringonlaskua ja viipyivät pihalla, kunnes illan purppurainen hohde oli sammunut. Oli ihmeen tyyntä ja hiljaista, vain hyttysten kimeä laulu täytti ilman. Vastatulleita hämmästytti yhtäkkiä urkujen vieno soitto, ja salissa he tapasivat isä Atkinsonin soittamassa pieniä omatekoisia urkujaan. Lapset kokoontuivat hänen ympärilleen, ja soittaen ja laulaen kului ilta, kunnes Pumpula nukahti ovensuuhun ja Jamie haukotteli kuuluvasti kesken mielilaulunsa:

"Kuherra kyyhkyläinen, kuherra vaan, illan tullen kuusikosta ääntäs kuulla saan."

Väsyneet matkamiehet sanoivat kaikki yhtaikaa hyvää yötä ja vetäytyivät yöpuulle. He nukahtivat makeasti äiti Atkinsonin kotikutoisilla lakanoilla ja kaislapatjoilla, joihin hän varmaan oli ripottanut unijauhoa, niin syvä ja suloinen heidän unensa oli.

Seuraavana päivänä oli ilma ihana ja vuorten tuulet tekivät lapset virkeiksi kuin nuoret vuonat. Vanhemmat kulkivat ympäriinsä hymyillen toisilleen ja puhellen: — Eikös tämä olekin ihanaa! Vieläpä Mac, väsynyt veikko, hyppäsi aidan yli ihan kuin ei olisi mahtanut sille mitään. Ja kun Rose juoksi Macin jälkeen viemään hänen leveälieristä hattuaan, poika ehdotti kevytmielisesti, että lähdettäisiin metsästämään villikissoja.

Jamie ja Pumpula kirjoittautuivat heti Alppilan kevyeen jalkaväkeen. Se oli mahtava komppania, johon kuului yksinomaan upseereita. Kaikilla oli kolmikolkkahattu päässään ja lippu kädessään, kulkiessaan he heiluttivat isoja miekkoja tai löivät rumpua. Ei kukaan voinut murjottaa tai olla pahalla tuulella, kun näki tämän mainion joukon marssivan sotilaallisessa järjestyksessä kapteeni Doven johdolla.

Dove oli isopäinen yksitoistavuotias poika; hän jakeli käskyjä juhlallisesti kuin kenraali, ja rykmentti totteli niitä suuremmalla innolla kuin taidolla. Snow'n pienokaiset tekivät temput hyvin, myös luutnantti Jack Dovea kelpasi katsella, ja rumpali Frank, talon pieni juoksupoika, päristeli innolla palikoitaan. Jamie oli 'harjoitellut' aikaisemmin, ja siksi hänestä tehtiinkin heti eversti; mutta Pumpula, joka muodosti jälkijoukon, oli paras kaikista ja herätti katsojissa suosionosoitusten myrskyn taapertaessaan viimeisenä kolmikolkkahattu toisella silmällä. Lippunsa hän oli heilauttanut olan yli ja se melkein viisti maata, mutta puumiekka oli juhlallisesti kohotettuna taivasta kohti. Tytön pyöreät kasvot paistoivat intoa, kun hänen lyhyet jalkansa koettivat tarmokkaasti tepsuttaa tahdissa.

Mac ja Rose poimivat karhunvatukoita tienposken pensaista, kun sotajoukko heitä huomaamatta marssi ohi, ja lapsilauma oli samalla liikuttava ja hullunkurinen. Vähän aikaisemmin oli metsän tähän laitaan haudattu suurin juhlallisuuksin kissanpoikanen, ja kun komppania saapui paikalle, kapteeni Fred Dove komensi joukkonsa pysähtymään ja ilmoitti ajatuksensa seuraavin sanoin:

— Tämä on hautausmaa. Nyt rummutetaan hiljaa ja lasketaan liput, kun kuljetaan ohi. Taitaisi olla hyvä ottaa vielä hattu päästä, se kai osoittaisi kunnioitusta.

— Eivätkö he ole herttaisia? kuiskasi Rose, kun pieni joukkue marssi rumpujen hiljaa päristessä ohi, liput ja miekat alhaalla ja päät paljastettuina tuuheittein puiden luodessa varjojaan vakaville lapsenkasvoille.

— Mennään perässä katsomaan, mitä he oikein tekevät, ehdotti Mac, joka oli syönyt kyllikseen karhunvatukoita ja istui nyt ojan reunalla lepäämässä.

Niin he seurasivat heitä, ja pärrytys voimistui taas, kun hautuumaa oli sivuutettu. He näkivät lippujen liehuvan tuulessa ja huomasivat, että joukko meni vanhaan rappeutuneeseen kirkkoon, joka oli kolmen metsätien risteyksessä. Laulu sai kuuntelijat kiirehtimään kulkuaan, ja saavuttuaan paikalle he kurkistivat sisään rikkinäisestä ikkunasta.

Kapteeni Dove oli kiivennyt vanhaan puiseen saarnatuoliin ja katseli juhlallisesti seurakuntaansa, joka oli jättänyt aseensa eteiseen ja istui nyt penkeillä laulaen kovaäänisesti ja hartaasti erästä pyhäkoululaulua.

— Rukoilkaamme, sanoi kapteeni Dove ihan armeijanpapin nuotilla, ja pannen kätensä ristiin hän lausui kaikille tutun rukouksen; se oli oivallinen pieni rukous, mutta ei erityisen sopiva aamupäiväksi, sillä se kuului: "Levolle lasken Luojani."

Jokainen yhtyi siihen kerraten sanat, ja oli soman näköistä, kun pienokaiset taivuttivat päänsä ja kuiskasivat nuo tutut sanat. Kyynelet herahtivat Rosen silmiin, ja Mac otti vaistomaisesti hatun päästään, mutta painoi sen takaisin kuin häveten näyttää tunteitaan.

— Nyt minä pidän teille saarnan ja minun tekstini on: Lapset, rakastakaa toisianne. Pyysin äitiä antamaan minulle tekstin, ja hän arveli että tämä olisi hyvä; istukaa nyt kaikki hiljaa niin minä saarnaan. Älä kuiski, Marion, vaan kuuntele minua. Se merkitsee, että meidän pitää olla kilttejä toisillemme ja leikkiä kauniisti eikä riidellä niin kuin tänä aamuna vaunuista. Jack ei saa aina ajaa, eikä kenenkään tarvitse olla vihoissaan vaikka minä olenkin mielelläni Frankin kanssa. Annette, sinunkin täytyy olla joskus hevosena, et saa aina istua vaunuissa. Willien pitää antaa Marionin rakentaa talonsa naapuriksi, koska Marion tahtoo, eikä siitä saa ollenkaan marista. Jamie näyttää olevan hyvä poika, mutta kyllä minä pauhaan hänelle, ellei hän ole. Kuules Pumpula, ihmiset eivät suutele kirkossa eivätkä pane hattua päähänsä kesken saarnan. Teidän täytyy muistaa mitä minä sanon, ja minua on toteltava, koska minä olen kapteeni.

Tässä luutnantti Jack keskeytti saarnan ja julisti rohkeasti kapinalliset mielipiteensä:

— Siitä minä viis veisaan. Pidä sinä huoli omista asioistasi ja sano mihin panit minun hihnani. Ja sinä otat aina suurimmat tortut etkä vetänyt kunnolla, kun leikittiin karavaania.

— Niin, ja sinä löit Frankia, minä näin, huusi Willie Snow hypäten penkille seisomaan.

— Ja sinä otit minun kirjani ja piilotit sen, kun en tullut keinumaan vaikka pyysit, lisäsi Annette, vanhin Snow'n kolmikosta.

— Minä tahdon tuukotella Dimmia ja minä panin hatun päähän, kun neula pitti minua, kirkui Pumpula, vaikka Jamie yritti estää häntä.

— Minä en mene Willien naapuriksi, ellei hän itse pyydä, se on varma! sanoi pikku Marion liittyen hänkin kapinoitsijoihin.

Kapteeni Dove oli ihan hämillään, kun rivit näin murtuivat, mutta menettämättä arvokkuuttaan hän tyynnytti nousevan kapinan taitavasti ja hienotunteisesti:

— Nyt lauletaan loppuvirsi: "Hyvästi, armas kuusisto", sen te kaikki osaatte. Lauletaan kauniisti ja lähdetään sitten päivälliselle.

Rauha oli silmänräpäyksessä palautettu ja Rosen ja Macin hillitty naurunkikatus hukkui sävelten tulvaan. Viidessätoista minuutissa korviasärkevä ääni oli vaiennut ja komppania marssinut ulos kirkosta yhtä hiljaa ja juhlallisesti kuin tullutkin. Koko joukko kiiruhti nyt kotiin minkä pienet jalat kantoivat, ja lounaspöydässä he kinastelivat täyttä päätä "kapteenin loistavasta saarnasta".

On vallan ihme, kuinka paljon tekemistä kaikki löysivät Alppimajassa; ja Mac, joka oli aikonut vain maata riippumatossa ja antaa jonkun lukea ääneen, oli kaikkein ahkerin. Häntä pyydettiin laatimaan pohjapiirros kaupungille, jonka lapset aikoivat rakentaa karhunvatukkatarhaan. Se työ huvitti häntä kovin: hän suunnitteli pienet kadut, määräsi talojen tontit, järjesti vesijohdot ja keskusteli 'valtuuston' kanssa julkisten rakennusten paikoista; sillä Mac oli vieläkin poika viidestätoista ikävuodestaan ja lukuhalustaan huolimatta.

Sitten hän kävi kalastamassa erään lännestä tulleen miellyttävän herran kanssa; ja vaikka he harvoin saivat mitään pataan pantavaa, heitä kiehtoi kuitenkin lohenpyynti. Sen lisäksi Mac harrasti geologisia tutkimuksia. Hän tarkasteli kiviä ja kallioita ja keskusteli hyvin viisaasti eri aikakausien kerrostumista ja kivettymistä. Rose taas keräsi lehtiä ja jäkäliä ja opetti Macille kasvioppia geologisten luentojen vastapainoksi.

Heillä oli oikein hauskaa, sillä Atkinsonin tytöt keksivät alituiseen pieniä huviretkiä, ja kaikki sujui niin mainiosti, että kukaan ei pitkästynyt. Ja ennen kuin kuukausi oli lopussa, kaikki saattoivat todeta, että Alec-tohtori oli määrännyt hoidokilleen tepsivää lääkettä.

14

ONNELLINEN SYNTYMÄPÄIVÄ

Lokakuun kahdentenatoista oli Rosen syntymäpäivä, mutta kukaan ei näyttänyt muistavan tätä tärkeätä tapausta, eikä hän itse kehdannut siitä muistuttaa. Niinpä hän nukahti edellisenä iltana miettien, saisiko huomenna ainoatakaan lahjaa.

Kysymykseen hän sai vastauksen varhain seuraavana aamuna. Hän heräsi siihen, että jokin pehmeä esine kosketti hänen kasvojaan, ja avatessaan silmänsä hän huomasi pienen mustavalkoisen olennon istuvan päänalusella. Pyöreät silmät kuin mustikat katselivat häneen untuvaisen käpälän hyväillessä hänen nenäänsä.

Se oli Kitty Comet, kissanpojista kaunein, ja ilmeisesti sillä oli suoritettavanaan jokin tehtävä, sillä sen kaulassa koreili vaaleanpunainen nauha, jossa riippui paperipala ja siinä luki: "Rose-neidille Frankilta."

Tämä oli vain alkua, sillä yllätyksiä ja lahjoja tippui pitkin päivää. Atkinsonin tyttäret olivat tällaisissa asioissa tavattoman kekseliäitä ja Rose oli heidän suosikkinsa. Mutta paras kaikista tuli iltapäivällä, kun päivän kunniaksi lähdettiin kolmena joukkueena eväskorien kanssa vuorelle. Kaikki näyttivät etukäteen päättäneen pitää oikein hauskaa, varsinkin äiti Atkinson. Hänellä oli päässään hattu, joka oli leveä kuin päivänvarjo, ja hän oli ottanut mukaan torven pitääkseen sen avulla joukkonsa koossa.

— Minun täytyy mennä ajamaan tädin ja lasten hevosta, sinä saat ratsastaa minun ponillani. Mutta pysyttele reilusti jäljessä, sillä me käymme hakemassa asemalta paketin, jota et saa nähdä ennen kuin päivällispöydässä. Ethän pahastu? kuiskasi Mac hiljaa Roselle, kun toiset melusivat lähdön touhussa.

— En toki, Rose vastasi. — Muulloin minua loukkaisi kauheasti, jos en saisi olla salaisuuksissa mukana, mutta jouluna ja syntymäpäivänä kuuluu asiaan olla tyhmä ja sokea ja pysytellä nurkissa. Minä tulen mukaan sitten, kun sallitaan.

— Jää ison vaahteran alle odottamaan, kunnes minä kutsun sinua — sieltä et voi nähdä mitään, lisäsi Mac auttaessaan Rosen ponin selkään. Barkis, jonka Macin isä oli lähettänyt poikansa käyttöön, oli niin tyyni ja tasainen, että Rosea olisi hävettänyt, jos hän olisi pelännyt ratsastaa sillä. Niinpä hän oli harjoitellut uutterasti tuottaakseen kotiin palattuaan Alec-sedälle yllätyksen. Hän oli tehnyt Macin kanssa monta hauskaa retkeä 'yli kasteisten vuorten'; Rose oli ratsastanut Barkiksella ja Mac oli tyytynyt Atkinsonin vanhaan Sorreliin.

Niin he lähtivät, ja kun he tulivat punaisen vaahteran luo, Rose pysähtyi tottelevasti, mutta hän ei malttanut olla salaa katselematta kiellettyyn suuntaan jo paljon aikaisemmin kuin kutsu kuului. Ja aivan oikein; oli tullut paketti, joka työnnettiin istuimen alle, ja Rose huomasi myös pitkän miehen, jota Mac hoputti vaunuihin. Yksi ainoa silmäys paljasti Roselle, kuka tulija oli, ja ihastuneena hän lähti mäkeä alas niin kovaa kuin poni ikinä pääsi.

— Nyt minä hämmästytän setää, hän ajatteli. — Ratsastan hänen luokseen täyttä laukkaa ja näytän, etten sittenkään ole pelkuri.

Tämän kunnianhimoisen tuuman kannustamana hän läimäytti vähän Barkista ja antoi sen valtoimenaan porhaltaa alas kivistä tietä. Kaikki olisi onnistunut loistavasti, ellei jokunen säikähtänyt kana olisi hirveästi kaakattaen räpiköinyt poikki tien juuri kun Rose valmistui juhlallisesti tervehtimään. Pelästyneenä poni pysähtyi äkkiä, ja varomaton ratsastaja syöksyi päistikkaa pelästyneen Sorrelin jalkoihin.

Rose pääsi pystyyn ennen kuin Alec-tohtori ehti vaunuista ja kiersi likaiset kätensä sedän kaulaan huutaen hengästyneenä:

— Voi setä, kyllä on hauskaa nähdä taas sinut! Se on kaikkein parasta — parempi kuin vaunulastillinen lahjoja. Olitpas kiltti, kun tulit!

— Et kai vain loukkaantunut, lapsi? Se oli kamala keikahdus, näytti siltä, että sinun käy ihan huonosti, vastasi tohtori hellän levottomana ja katseli ylpeänä tyttöään.

— Minun tunteeni ovat kyllä loukkaantuneet, mutta luuni ihan kunnossa. Harmi! Minun piti näyttää kuinka taitava olen, ja sitten nuo tyhmät kanat pilasivat kaiken, Rose sanoi masentuneena.

— Kysyin Macilta missä olet enkä ollut uskoa silmiäni, kun hän osoitti pientä amatsonia, joka kiiti hurjaa vauhtia mäkeä alas. Et olisi voinut tehdä mitään, mikä olisi ilahduttanut minua enemmän. Sinähän ratsastat hienosti. Jatkatko vielä vai vaihdatteko Macin kanssa? kysyi tohtori, kun Jessie-täti ehdotti, että lähdettäisiin, sillä etumaiset viittoilivat jo kärsimättömästi.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, niin se on. On kai parasta, ettet koeta näyttää enää taitoasi, neitiseni, Mac sanoi kiusoitellen.

— Ylpeys käy lankeemuksen edellä, sillä taisin nyrjäyttää nilkkani, ajatteli Rose salaten uljaasti tuskansa ja vastasi hyvin arvokkaasti:

— Minä ratsastan mieluummin. Saammepa nähdä, kuka on ensiksi perillä.

Hän kiipesi ponin selkään ja kiiti pois. Hän koetti parhaansa mukaan unohtaa onnettoman putoamisensa. Siksi hän istui hyvin suorana ja pää pystyssä Barkiksen laukata kiepsuttaessa tietä pitkin rauhallisesti kuin keinutuoli.

— Sinun pitäisi nähdä, miten hienosti hän pysyy Barkiksen selässä kun ylitämme esteitä. Sitä paitsi hän juoksee kuin hirvi, kun loikimme 'viimeistä paria' ja heittää kiviä ja palloa melkein yhtä hyvin kuin minä, Mac yhtyi setänsä kiitoksiin.

— Sinä taidat pitää häntä poikatyttönä, Alec; mutta hän näyttää todellakin niin terveeltä ja onnelliselta, ettei minulla ole sydäntä kieltää häntä. Hän pursuaa iloa ja elämänhalua niin, että hänen täytyy juosta ja hosua, olkoon se sitten hyvää käytöstä tai ei, sanoi Jessie-rouva, joka nuoruudessaan oli ollut vallaton huimapää.

— Hyvä, hyvä! Parempia uutisia et voisi minulle kertoa. Anna tytön juosta ja huutaa niin paljon kuin haluaa, se on varmin terveyden merkki ja yhtä luonnollista onnelliselle lapselle kuin hyppiminen nuorelle eläimelle. Poikatytöistä tulee tavallisesti voimakkaita naisia, ja mieluummin näkisin Rosen pelaavan Macin kanssa jalkapalloa kuin virkkaavan pitsiä kuten tuo käsityöhullu Annabel Bliss.

— Mutta ei hän enää kauan voi pelata jalkapalloa emmekä saa unohtaa, että hänen täytyy vähitellen oppia naistenkin töitä, Jessie-rouva huomautti.

— Ei Mac liioin voi enää kauan pelata jalkapalloa, mutta hän menestyy luvuissaan paremmin, kun ulkoilu on karaissut hänen ruumistaan. Ulkonainen kiilto saadaan pian, jos pohja on luja, mutta mitä ulkosilaus hyödyttää, jos itse rakennus on virheellinen. Olet varmasti oikeassa, Jessie; ja jos työni on yhtä menestyksellistä seuraavan kuuden kuukauden aikana kuin kuluneitten, niin kokeeni on onnistunut.

— Kyllä se onnistuu, sillä kun vertaa noita eloisia, kukoistavia kasvoja niihin haluttomiin ja kalpeihin, joiden näkeminen vielä vähän aikaa sitten teki ihan kipeää, alan melkein uskoa ihmeisiin, sanoi Jessie-rouva katsellen Rosea, jonka koko olemus uhkui voimaa ja terveyttä.

Kun kaikki olivat perillä, tarjottiin oikea mustalaisaamiainen, jonka valmistamiseen nuori väki innokkaasti osallistui. Äiti Atkinson puki ison esiliinan päälleen, kääri hihansa ja kävi työhön yhtä iloisena kuin omassa keittiössään. Hän hämmensi kolmen seipään varassa roikkuvaa kattilaa, jonka alla roihusi tervaksia ja kuivia käpyjä. Sillä aikaa tytöt kattoivat vihreälle sammalpöydälle maalaisherkkuja, ja lapset pyörivät touhuissaan jokaisen tiellä, kunnes torven toitottaessa kerääntyivät ruokapöydän ympärille kuin parvi nälkäisiä lintuja.

Kun ateria oli syöty ja sen jälkeen levähdetty hetkinen, ruvettiin esittämään kuva-arvoituksia. Pehmyt vihreä tasanne kahden komean petäjän välissä valittiin näyttämöksi, ja esirippu tekaistiin huiveista.

Ensimmäisenä esiintyi Mac aivan surkeassa tilassa, yllään kehnot vaatteet ja ilmeisesti raskaiden huolten murtamana. Hänen luokseen hiipi eriskummallinen eläin. Sillä oli päässään ruskea paperipussi, jonka rei'istä näkyi kaksi kiiluvaa silmää, punerva nenännykerö ja rivi valkoisia hampaita. Suun molemmilla puolilla sojotti viiksinä ruohokimppu. Pussin yläkulmat oli taivutettu korviksi ja selässä roikkuva musta huivi oli ilmeinen häntä.

Eläin osoitti monin elein haluavansa lohduttaa ja neuvoa murheellista miestä. Vihdoin tämä taipui, riisui saappaansa, veti ne pikku eläimen jalkaan ja antoi tälle säkin selkään. Nuolaistuaan rohkaisevasti miehen kättä eläin poistui niin onnistuneesti naukuen, että kaikki huusivat:

— Saapasjalkakissa!

— Se oli kissa, vastattiin näyttämöltä ja esirippu sulkeutui.

Seuraava arvoitus oli vaikeampi. Näyttämölle tuli taas nelijalkainen, mutta tällä eläimellä oli toisenlainen häntä ja pitkät korvat. Sillä ratsasti itämaalaisen näköinen pieni herra, joka oli koko ajan tipahtamaisillaan ratsun kulkiessa. Eteen ilmestyi äkkiä valkopukuinen henki selässään pitkät sanomalehtisiivet ja kasvojen ympärillä vaaleat kiharat. Mies ei ilmeisesti nähnyt tiellä seisovaa henkeä, hän ruoski tuimasti ratsua, mutta eläin ei suostunut liikkumaan eteenpäin. Lopulta pieni herra tipahti sananjalkojen sekaan, ja lempeä eläin polvistui hengen eteen.

Lapset olivat aivan ymmällä, mutta äiti Atkinson sanoi:

— Ellei tuo ollut Bileam ja hänen aasinsa, niin ihme ja kumma. Rose oli suloinen enkeli, eikö ollutkin?

'Aasi' oli ilmeisesti oikea sana, ja enkeli vetäytyi pois mairiteltuna osakseen tulleesta kohteliaisuudesta.

Seuraavana oli satukuvaelma. Näyttämölle tepsuttivat käsi kädessä Jamie ja Pumpula, ja he alkoivat toimekkaasti poimia marjoja. Kuvaelma oli käyty kulissien takana läpi moneen kertaan, ja kaikki sujui niin kuin pitikin: korit täyttyivät, tietä ei löytynyt, kyynelet valuivat, ja lopulta eksyneet paneutuivat selälleen sananjalkojen sekaan ja kuolivat silmät selällään ja kengän kärjet taivasta kohti.

— Nyt ne linnut taa tulla. Ole tinä kuollut, Dimmi, minä tahdon kattoa niitä, kuului tukahdutettu sipinä.

— Saisivatkin tulla kiireesti, sillä minun allani on kivi ja muurahaiset polttavat jalkoja, mutisi toinen.

Paikalle lensi hurjasti räpytellen parvi punarintoja. Niillä oli suussaan lehtiä, ja ne asettelivat niitä lasten päälle niin tiheästi kuin riitti. Kesken kaiken tipahti karhea karhunvatukan lehti Pumpulan nenänpäähän ja sai tytön aivastamaan niin ankarasti, että lyhyet sääret nousivat ilmaan ja Jamie huusi kauhistuneena: "Oh!" mikä sai linnut tirskuen hajaantumaan.

Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin, että kuvaelma esitti satua "Metsän peitossa".

Seuraava esitys oli lyhyt mutta vaikuttava. Kaksi junaa vihelsi vastakkaisilla suunnilla ja ne törmäsivät kauhealla rytinällä toisiinsa keskellä näyttämöä. Kaikki arvasivat, että sana oli 'onnettomuus'.

— Nyt tulee oikein opettava kuvaelma, ilmoitti Rose.

Viiden minuutin kuluttua esirippu avautui. Aluksi ei näkynyt muuta kuin puuhun kiinnitetty ruskea pahvilevy, iso kellotaulu, jonka osoittimet näyttivät neljää. Alla oleva pieni lappu ilmoitti, että kello oli neljä aamulla. Heti kun katsomolle oli selvinnyt tämä tosiasia, kohosi kannon takaa näkyviin sadetakkiin kietoutunut käärme, tai liikehtimisestä päätellen pikemminkin mittarimato. Samassa paikalle lennähti hyvin valpas ja toimekas lintu, joka keräsi siipiään räpytellen ahkerasti toukkia. Sillä oli töyhtönä vihreä lehtivihko, pyrstönä keikkui sananjalkakimppu, ja monivärinen huivi toimitti siipien virkaa. Pöyhistellen tämä komea lintu tepasteli eteenpäin. Sen silmät kiilsivät terävinä ja ääni sai ilmeisesti mittarimadon kauhistumaan — mikäli se oli mittarimato. Koukistellen ja kiemurrellen se koetti ryömiä pakoon, mutta kaikki oli turhaa. Lintu keksi sen, kiekaisi innoissaan, iski kiinni matoon ja lepatteli voitonriemuisasti tiehensä.

— Varhainen lintu sai muhkean saaliin, oikean kirjatoukan, nauroi Jessie-täti.

— Tämä oli erityisnäytäntö Alec-sedälle, hän aina huomauttelee, että aamunvirkku se talon elättää, nauroi Rose ilmaantuen katsomoon kaksijalkainen toukka vierellään.

— Oikein näppärä. No, ja mikä on seuraava? kysyi Alec-tohtori. Rose istahti hänen viereensä.

— Doven pojat tahtovat välttämättä esittää kohtauksen Napoleonin elämästä. Lapset pitävät siitä, ja pikku miehet esittävät sen oikein sievästi, vastasi Mac suojelevaan sävyyn.

Näyttämöllä oli teltta, jonka edessä vahtisotilas kulki edestakaisin puhellen itsekseen ja ilmaisten siten kuulijoille, että hän oli lopen väsynyt marssittuaan sinä päivänä useita satoja kilometrejä. Sitten hän pysähtyi, nojautui pyssyynsä ja nukahti; pian hän lysähti maahan ja kuorsasi siinä supisuorana kivääri vieressään uskoton pieni vahti. Astuu esiin Napoleon kolmikolkkahatussaan ja harppoo edestakaisin käsivarret ristissä rinnalla ja katse tuimana. Jokin suuri suunnitelma on nähtävästi kypsymässä hänen mielessään — ehkä matka yli Alppien, Moskovan palo tai Waterloon taistelu. Hän kulkee edestakaisin majesteettisen hiljaisuuden vallitessa, kunnes kuorsaus häiritsee keisarillisia mietteitä. Hän huomaa sotilaan, tuijottaa häntä hetken ja sanoo ankarasti:

— Haa, nukkuva vartiomies! Hänen on kuoltava!

Napoleon ottaa kiväärin ja aikoo heti panna tuomion täytäntöön, mutta katsoessaan nukkuvaa hän näyttää äkkiä liikuttuvan — eikä ihmekään, sillä Jack oli hyvin herttainen pieni soturi maatessaan siinä suuret mustat viikset sojottaen ja lapselliset kasvot totisina. Napoleon lauhtuu ja tehden komean anteeksiantavan eleen hän sanoo:

— Poika urhokas, hän on väsynyt. Minä pidän vahtia hänen puolestaan.

Vartiosotilas herää ja luulee turmionsa tulleen. Mutta hallitsija ojentaa hänelle aseen huulillaan valloittava hymy ja sanoo osoittaen kalliota, jolla nyt sattui istumaan varis:

— Muista, että näiltä pyramideilta vuosisadat katselevat sinua.

Näytelmän nostattamat suosionosoitukset olivat tuskin lakanneet, kun äkkiä kuului veden polsketta ja kimakka huuto, joka sai kaikki ryntäämään vesiputoukselle. Lähellä virtasi näet pienoinen vuoristopuro, joka hyppeli kallionrinnettä alas iloisesti poristen. Pumpula oli koettanut hypellä samaan tahtiin, mutta horjahtanut matalaan lammikkoon, jonne Jamie oli häntä ritarillisesti seurannut. Molemmat pulikoivat siellä nyt hiukan hädissään, mutta samalla ihastuneina odottamattomaan kylpyynsä. Onnettomuus pakotti toimittamaan likomärät lapset kiireen vilkkaa kotiin.

Rose otti osaa kaikkeen iloon eikä paljastanut ainoallakaan sanalla tai katseella, miten kovaa kipua hän tunsi nilkassaan. Hän kieltäytyi kuitenkin illan leikeistä ja istui setänsä luona vilkkaasti jutellen, mikä hämmästytti ja ilahdutti kovin tohtoria. Rose kertoi leikkineensä hevosta lasten kanssa, harjoitelleensa 'kevyessä jalkaväessä', kiipeilleensä puissa ja osallistuneensa moniin muihin hurjiin yrityksiin, jotka olisivat saaneet tädit suunniltaan, kuten Alec-setä arveli.

— En välitä hiukkaakaan siitä mitä he sanovat, jos sinä vain et pidä sitä pahana, sanoi Rose.

— Selvä on, uhmaa vain heitä, mutta taidat villiintyä täällä niin, että uhmaat pian aikaa minuakin, ja mitäs sitten?

— Ei, en minä sinua uskalla, sillä sinä olet minun holhoojani ja voit panna minut pakkopaitaan jos haluat, Rose nauroi ja työntyi luottavasti sedän kainaloon.

— Totisesti, Rose, minä alan tuntea itseni mieheksi, joka on ostanut norsun eikä sitten tiedä mitä tekisi sillä. Luulin saaneeni pienokaisen, jonka kanssa leikin vanhoilla päivilläni, mutta sinä kasvat kasvamistasi ja olet kohta pitkä kuin humalasalko. Yks kaks minulla on huostassani tarmokas pikku nainen, joka alkaa pitää minua kurissa. Kas siinä miehelle pulma pohdittavaksi.

Kun Rose meni nukkumaan, hän huomasi, ettei Alec-setä ollut unohtanut häntä: yöpöydällä oli siro pieni jalusta ja samettipohjalla kaksi pienoismuotokuvaa. Hän seisoi katsellen niitä, kunnes silmät sumentuivat kyynelistä. Kuvat esittivät hänen isäänsä ja äitiään ja ne oli maalattu vanhojen muotokuvien mukaan, joiden väri vaaleni sitä mukaa kuin vuodet kuluivat.

Rose sulki pienet pyhäinjäännökset käsiensä väliin ja lupasi: Koetan tehdä elämäni sellaiseksi, että te ilolla voitte seurata sitä.

Se oli Rosen pieni iltarukous hänen neljäntenätoista syntymäpäivänään.

Kahta päivää myöhemmin Campbellit matkustivat takaisin kotiin. Heitä oli nyt enemmän kuin tullessa, sillä sekä Alec-setä että Kitty Comet matkasivat mukana. Kissanpoika oli pienessä korissa, johon sille oli pantu evästä.

Siinäkös syleiltiin ja suudeltiin, heilutettiin nenäliinoja ja heitettiin hyvästiä, kun lähdön aika koitti. Ja kun he vihdoin pääsivät liikkeelle, juoksi äiti Atkinson vielä heidän jälkeensä ja tuikkasi mukaan pieniä piirakoita, jotka juuri oli otettu uunista.

Taas lähdettiin, mutta taas piti pysähtyä, sillä Snow'n tyttäret saavuttivat heidät ja vaativat kimakasti takaisin ne kolme kissanpoikaa, jotka Pumpula oli pistänyt matkalaukkuunsa. Mirriparat olivat melkein läkähtyneet, kun ne vapautettiin vankilastaan ja luovutettiin laillisille omistajilleen, vaikka pieni anastaja kuinka valitti ja selitti, että ne tahtoivat tulla sisarensa Kittyn mukaan.

— Rose ei taida kovinkaan mielellään tulla kotiin, sillä hän tietää, että riehumisen aika on ohi, sanoi Mac, kun he lähestyivät vanhaa taloa.

— Minä en voisikaan riehua, vaikka kuinka tahtoisin, en ainakaan vähään aikaan. Nyrjäytin jalkani kun putosin Barkiksen selästä, ja se on tullut koko ajan pahemmaksi, vaikka olen koettanut varoa sitä. En ole puhunut siitä, ettette turhan päiten huolestuisi, kuiskasi Rose purren tuskasta hampaitaan, kun nousi astuakseen vaunuista. Salaa hän toivoi, että setä ottaisi kantaakseen hänet itsensä eikä hänen pakettejaan.

Hän ei tajunnutkaan kuinka se oikein kävi, mutta yhtäkkiä Mac oli kantanut hänet portaita ylös ja asettanut salin sohvalle.

— Siinä sinä nyt olet — tämä puoli ylöspäin! Ja muista että jos nilkkasi kiusaa sinua ja joudut vuoteeseen, minä olen sinun lakeijasi. Se on oikeus ja kohtuus, kuten tiedät, sillä ikinä en unohda kuinka reilu sinä olet ollut minulle.

15

KORVARENKAAT

Rosen nilkan nyrjähdyksestä näytti tulevan vakava juttu, kun se oli ollut hoitamatta niin kauan, ja Alec-tohtori määräsi tytön makaamaan ainakin kahdeksi viikoksi. Mielessään Rose valitti sitä kauheasti, mutta ääneen hän ei uskaltanut voivotella, sillä silloin pojat olisivat ruvenneet pitämään hänelle samoja saarnoja kärsivällisyydestä, joita hän itse oli niin usein pitänyt heille.

Nyt oli Macin vuoro toimia sairaanhoitajana, ja hän maksoi velkansa kunniakkaasti. Kun hän ei vieläkään saanut mennä kouluun ja vapaata aikaa jäi sen takia paljon, hän vietti sen enimmäkseen Rosen seurassa. Hän auttoi tyttöä kaikin tavoin, salli tämän opettaa itselleen käsitöitäkin vakuututtuaan siitä, että moni uljas skotlantilainen mies on itse osannut 'paikata purjeensa'. Rosen oli kuitenkin pyhästi luvattava pitää asia salassa.

Eräänä kirkkaana lokakuun iltapäivänä Rose korjaili toverinsa käsityötä. Hän oli asettunut mukavasti yläkerran aulaan sohvalle, ja Jamie ja Pumpula, jotka oli varta vasten 'lainattu' häntä huvittamaan, leikkivät nurkassa Cometin ja Rosen vanhan nuken kanssa.

Silloin Febe toi käyntikortin. Rose luki sen ja irvisti, sitten hän nauroi ja sanoi:

— Minä otan vastaan neiti Blissin. Samassa hänen kasvoilleen tuli vakava seurusteluilme ja hän järjesti medaljonkinsa ja kiharansa.

— Päivää, Rose. Minun on tehnyt joka päivä mieleni tulla tervehtimään, mutta on ollut niin paljon puuhaa, etten ole mitenkään ennättänyt. Hauskaa että sinä olet yksin, sillä äiti lupasi että saan viipyä hetken, ja minä otin mukaan pitsinvirkkauksen näyttääkseni kuinka ihana malli siinä on, toitotti neiti Bliss ja tervehti Rosea suudelmalla, johon ei kovin lämpimästi vastattu. Rose kiitti kyllä kohteliaasti pistäytymisestä ja pyysi Febeä tuomaan vieraalle nojatuolin.

— On varmaan hauskaa, kun on oma kamarineiti, sanoi Annabel istahtaen. — Mutta kai sinä olet yksinäinen ja kaipaat läheistä ystävää.

— Onhan minulla serkkuni, vastasi Rose arvokkaasti, sillä vieraan suojeleva esiintyminen suututti häntä.

— Mutta eivät kai nuo pojat voi olla ystäviäsi? Äiti sanoo, ettei sinun todellakaan sopisi olla heidän kanssaan niin paljon.

— He ovat kuin veljiäni, ja tätien mielestä se sopii, Rose vastasi terävästi.

— Minä tahdoin vain sanoa, että olisi mukavaa, jos tulisit minun parhaaksi ystäväkseni, sillä riitelimme kauheasti Hatty Masonin kanssa emmekä puhu enää toisillemme. Hän on alhainen luonne, ja minä hylkäsin hänet. Ajattele nyt, hän ei koskaan maksa karamellivelkaansa takaisin eikä pyytänyt minua kutsuihinsa.

Karamellit olisin vielä antanut anteeksi, mutta en voi sietää, että hän syrjäyttää minut noin sivistymättömästi. Sanoin ettei hän saa elämän päivänään edes vilkaista minua.

— Kiitos vain, kun ajattelit minua, mutta minä en taida kaivata parasta ystävää, sanoi Rose päättävästi.

Annabel Blissin mielestä Rose oli 'nenäkäs ipana', mutta toiset tytöt tahtoivat tutustua Roseen, ja kun he eivät sitä voineet, he lähettivät Annabelin valmistamaan maaperää. Olihan vanha kartano tavattoman viehättävä vierailupaikka, poikia pidettiin miellyttävinä nuorukaisina ja lisäksi Campbellit olivat varsin huomattu suku, kuten Annabelin äiti sanoi. Siksi Rosen kylmäkiskoisuus harmitti kovasti Annabelia, mutta hän peitti sen ja muutti heti puheenaihetta.

— Sinä näyt opiskelevan ranskaa. Kuka sinua opettaa? hän kysyi selaillen pöydällä olevaa romaania.

— En minä oikeastaan opiskele, luen sitä samalla tavalla kuin englantiakin, ja setä ja minä puhumme ranskaa usein tuntikausia. Hän puhuu kuin synnynnäinen ranskalainen ja sanoo, että minä äännän hyvin.

Rose ei todellakaan malttanut panna kynttiläänsä vakan alle, sillä ranskantaito oli hänen vahva puolensa ja hän oli siitä aika ylpeä. Ja Annabel sieti hänen mielestään pienen näpsäyksen.

— Niinkö, todella! vastasi Annabel Bliss hieman nolona, sillä hän osaltaan ei voinut suinkaan sanoa ranskaa vahvaksi puolekseen.

— Minä matkustan sedän kanssa ulkomaille vuoden tai parin kuluttua, ja hän tietää, miten välttämätöntä on osata kieliä. Läheskään kaikki tytöt, jotka pääsevät koulusta, eivät osaa kunnolla ranskaa, ja ulkomailla heillä on vain ikävää. Minä autan sinua mielelläni jos tahdot, sillä sinullahan ei ole ketään, jonka kanssa voisit puhua kotona.

Vaikka Annabel näytti nukelta, hänen sisässään oli muutakin kuin sahajauhoa, ja Rosen pöyhkeä puhetapa loukkasi häntä syvästi. Rose oli hänen mielestään nenäkkäämpi kuin koskaan, ja hänen teki mielensä nujertaa tämä kerta kaikkiaan, mutta hän ei keksinyt miten. Tuntui kuin hän olisi saanut korvapuustin, ja vaistomaisesti Annabel kohotti kätensä suojellakseen korviaan. Samassa hän huomasi korvakorunsa ja sai niistä ajatuksen.

— Kiitos vain, mutta minä en tarvitse apua, sillä meidän opettajamme on Pariisista, ja hän puhuu varmasti parempaa ranskaa kuin sinun setäsi. Sitten hän keikautti päätään, niin että hänen korvissaan olevat kelloset heilahtivat ja lisäsi:

— Mitäs pidät uusista korvakoruistani? Isä antoi ne minulle viime viikolla, ja kaikki sanovat, että ne ovat ihanat.

Rose putosi kopeutensa kukkuloilta aika vauhtia, sillä Annabel oli nyt todella päässyt voiton puolelle. Rose ihaili kauniita koruja. Hänen salaisia haaveitaan oli laitattaa reiät korviinsa, mutta hän pelkäsi sedän pitävän sitä pelkkänä hupsutuksena eikä uskaltanut puhuakaan asiasta. Hän olisi ilomielin antanut ranskantaitonsa, jos olisi saanut korviinsa tuollaiset kultakelloset, joiden kieliä koristivat helmet. Hän risti kätensä ja sanoi haltioituneena:

— Ne ovat ihanat! Olisin onnellinen jos setä antaisi minunkin käyttää korvakoruja.

— Minä en sinuna välittäisi mitä hän sanoo. Isäkin nauroi minulle ensin; mutta nyt hän pitää niistä, ja hän lupasi antaa timanttikoristeet, kun täytän kahdeksantoista, sanoi Annabel tyytyväisenä täysosumaansa.

— Sain äskettäin sievät korvarenkaat, jotka ovat olleet äidilläni. Niissä on helmiä ja turkooseja ja haluaisin kuollakseni pitää niitä, huokasi Rose.

— No, pidä sitten. Minä pistän reiät korviisi, ja pidä niissä silkkilankaa, kunnes ne ovat terveet — hiuksesi peittävät ne mainiosti. Pujota sitten korvarenkaat paikoilleen, ja usko pois, setäsikin pitää niistä.

— Koskeeko se hirveästi? kysyi Rose epäröiden.

— Eikä mitä! Pieni pisto vain ja sillä selvä. Minä olen tehnyt reiät monen korviin ja tiedän miten se käy. Sido hiukset ylös ja anna minulle paksu neula.

— Haluaisin sentään kysyä ensin sedältä, sammalsi Rose, kun kaikki oli valmiina toimitusta varten.

— Onko hän milloinkaan kieltänyt sitä? Annabel kysyi pitäen kiinni uhriaan kuin vampyyri.

— Ei, ei koskaan.

— Et kai sinä pelkää, huudahti Annabel, joka oli päättänyt saada tahtonsa läpi.

Viimeinen sana ratkaisi asian, Rose sulki silmänsä ja sanoi tuskallisesti kuin olisi odottanut mestausta: — Lävistä nyt.

Annabel lävisti ja uhri kesti sen sankarillisesti, vaikka tuli kalmankalpeaksi ja sai silmänsä täyteen kyyneliä.

— Kas niin! Pane nyt silkkilanka reikiin ja voitele korvalehtiä joka ilta rasvalla. Pian ne ovat terveet ja saat renkaat paikoilleen, sanoi Annabel tyytyväisenä työhönsä, sillä tyttö joka puhui erinomaisesti ranskaa, makasi nyt sohvalla niin masentuneena kuin häneltä olisi leikattu molemmat korvat.

— Niitä pakottaa kauheasti, ja minä tiedän, ettei setä pidä tästä, huokasi Rose, kun omatunto alkoi soimata häntä. — Lupaa ettet puhu tästä kenellekään, muuten pojat kiusaavat minut kuoliaaksi, hän lisäsi levottomana — unohtaen kokonaan kaksi pientä olentoa, joilla oli sekä silmät että korvat ja jotka suurella mielenkiinnolla olivat etäämmältä seuranneet toimitusta.

— En puhu. Varjelkoon, mitä tuo on? Annabel hätkähti kuullessaan ääniä ja askelia, jotka reippaasti lähenivät alakerrasta päin.

— Pojat tulevat! Piilota neula. Näkyvätkö minun korvani? Äläkä hiiskahda sanaakaan, kuiskasi Rose ja koetti peittää pahan työn jäljet poikien teräviltä katseilta.

Siinä he tulivat koko joukko mukanaan kantamus kastanjoita, joita olivat olleet poimimassa.

— Ai kuinka paljon ja komeita! Pidetäänkin teen jälkeen kekkerit ja paahdetaan ne, sanoi Rose upottaen molemmat kätensä pussiin, joka oli melkein täynnä isoja ruskeita kastanjoita.

— Nämä on poimittu erityisesti sinua varten, Rose. Minä olen omin käsin kerännyt jokaisen, ja ne ovat valiolaatua, sanoi Mac ojentaen hänelle pussinsa, jossa oli litrakaupalla kastanjoita.

— Sinun olisi pitänyt nähdä Mac kiipeilemässä. Kerran hän putosi päistikkaa maahan ja olisi varmasti taittanut niskansa, ellei Archie olisi saanut häntä kiinni, huomautti Steve heittäytyessään huolettomasti ikkunapenkille.

— Sinun ei kannata puhua, Keikari, kun et itse erottanut kastanjapuuta pyökistä, ja ravistelisit kai vieläkin sitä vanhaa pyökkiä, jollen minä olisi tullut hätiin, sinkautti Mac takaisin heittäytyen Rosen sohvan selustaa vasten, sillä hänellä oli erikoisoikeuksia.

— Pitääkö minun ruveta ravistelemaan sinua, vastasi Steve osoittamatta vähintäkään kunnioitusta vanhempaa veljeään kohtaan.

— Alkaa jo hämärtää, minun täytyy lähteä kotiin, muuten äiti tulee levottomaksi, sanoi Annabel nousten lähteäkseen, vaikka toivoikin, että häntä pyydettäisiin jäämään kastanjakesteihin.

Mutta kukaan ei pyytänyt, ja sillä aikaa, kun hän valmistautuessaan lörpötteli Rosen kanssa, pojat neuvottelivat salamerkein siitä ikävästä tosiasiasta, että jonkun olisi lähdettävä saattamaan nuorta neitiä kotiin. Mutta kukaan ei tuntunut tällä kertaa haluavan tililleen sankaritekoja; jopa kohtelias Archiekin pakoili velvollisuutta sanoen Charlielle, kun he hiljaa pujahtivat viereiseen huoneeseen:

— Ei kai minun tarvitse olla jokaiselle mieliksi. Vieköön Steve tytön kotiin ja näyttäköön hyvät tapansa.

— Minut saa kyllä ennemmin hirttää, sanoi Prinssi, joka ei voinut sietää neiti Blissiä.

— Sitten minä menen, sanoi Alec-tohtori poikien häpeäksi ja lähti tarjoamaan palvelustaan vieraalle.

Hän tuli kuitenkin liian myöhään, sillä Mac oli Rosen katseen kehottamana uhrautunut ja tallustellut nöyrästi Annabelin mukaan.

— Minä kai saan viedä tämän neidin teepöytään, koska toinen löysi ritarin kotimatkalle. Alakerran lamput on sytytetty ja tunnen nenässäni, että tädillä on jotain erikoisherkkuja meille illaksi.

Puhuessaan Alec-tohtori valmistautui kantamaan Rosen alakertaan kuten tavallisesti; mutta silloin Archie ja Prinssi törmäsivät esiin ja pyysivät katumustaan peitellen innokkaasti, että saisivat kantaa hänet kultatuolissa. Rose suostui, sillä hän pelkäsi tarkkasilmäisen sedän huomaavan kohtalokkaat silkkilangat. Pojat panivat kätensä ristiin, Rose kiersi kätensä heidän kaulansa ympärille ja niin hänet kannettiin juhlallisesti alas toisten poikien seuratessa heitä käsipuuta pitkin liukuen.

Tee tarjoiltiin tänä iltana tavallista aikaisemmin, jotta Jamie ja hänen nukkensa saisivat edes hetken olla juhlassa mukana. He olivat saaneet luvan olla jalkeilla seitsemään asti ja kummallekin luvattiin kaksitoista paahdettua kastanjaa, jos he söisivät ne vasta seuraavana päivänä.

Ateriasta selvittiin sen takia nopeasti ja seurue kokoontui ruokasalin avaran takan ympärille. Pian kastanjat tanssivat iloisesti kuumilla paahtimilla tai sinkoilivat paahtajien syliin aiheuttaen pienimmissä ihastunutta pakokauhua.

— Hei, Rose, kerro sinä meille jokin tarina sillä aikaa kun me teemme työtä, ehdotti Mac, joka istui hieman syrjässä valitsemassa kastanjoita.

— Sitä minäkin, täytyy meilläkin olla jotain hauskaa, lisäsi Charlie heittäen kasan kuumia kastanjoita Rosen helmaan ja pyyhkien käsiään.

— Olkoon menneeksi. Minulla onkin parahiksi pieni opettavainen tarina, vaikka se sopisi paremmin pienemmille lapsille kuin te, vastasi Rose.

— Anna tulla! sanoi Geordie, ja Rose totteli aavistamatta lainkaan, kuinka tuhoisaksi juttu koituisi hänelle itselleen.

— Kerran eräs pieni tyttö meni tervehtimään nuorta naista, joka piti hänestä kauheasti. Sattui niin, että tämä nuori nainen oli loukannut jalkansa ja hänen täytyi pitää siinä kylmiä kääreitä; siksi hänellä oli aina valmiina korillinen sievästi käärittyjä siteitä.

Pikku tyttö leikki mielellään tuolla korilla, ja kerran, kun hän luuli ettei kukaan näkisi, hän otti omin lupinsa yhden siteen ja pisti sen taskuunsa.

Nyt Pumpula, joka oli ihastuneena katsellut viittä paahdettua kastanjaa pienen taskunsa pohjalla, kohotti äkkiä päätään ja sanoi: — Ai! Hänen äänensä oli niin hätääntynyt kuin kertomus olisi äkkiä muuttunut peräti jännittäväksi.

Rose kuuli ja näki, miten pieni synnintekijä kauhistui, ja hän jatkoi kertomustaan varsin mahtipontisesti, poikien nykiessä toisiaan ja osoittaen salamerkeillä, että he ymmärsivät pilan.

— Mutta olipa yksi silmä, joka näki tämän pienen tyhmän tytön, ja kenen silmä se oli?

— Jumalan tilmä, mutisi omantunnonvaivoihin joutunut Pumpula kätkien pyöreät kasvonsa kahden pienen pullean käden väliin.

Rose oli joutua ymmälle tästä vastauksesta, mutta huomattuaan että hänen kertomuksensa teki tarkoitetun vaikutuksen, hän jatkoi vakavasti:

— Niin, Jumala näki hänet, mutta myös nuori nainen näki sen, vaikka ei puhunut mitään; hän halusi tietää mitä tyttö aikoi tehdä siteellä. Lapsi oli ollut hyvin onnellinen, ennen kuin otti sen, mutta tunsi itsensä onnettomaksi, kun se oli hänen taskussaan. Hän lopetti pian leikin ja istui vakavana nurkassa. Tyttö mietti muutamia minuutteja ja kävi sitten panemassa siteen pois, ja hänen oli taas kevyt olla. Nuori nainen oli tästä kovin iloinen ja mietti, mikä sai tytön viemään siteen takaisin.

— Omatunto pitti, mutisi murtunut ääni pienten käsien takaa, jotka puristivat punaisia kasvoja.

— Voitko sinä ollenkaan sanoa minkä tähden hän otti sen, kysyi Rose koulumestarin äänellä.

— Te oli niin tievä ja hän tahtoi ten, vastasi vieno ääni.

— Hyvä on, minä olen iloinen, että hänellä oli niin herkkä omatunto. Tämän tarinan opetus onkin, että se joka varastaa ei voi olla iloinen, ennen kuin on palauttanut varastamansa tavaran.

Minkäs tähden tämä pieni tyttö peittää kasvonsa? kysyi Rose lopetettuaan kertomuksensa.

— Pumpula häpeää, kuiskasi pieni rikollinen, joka oli aivan murtunut omantunnonvaivojen ja tämän kauhean paljastuksen vuoksi.

— Kuule nyt, Rose, ei tuo ole oikein, että sinä kerrot hänen pienistä erehdyksistään kaikkien kuullen ja saarnaat hänelle tuolla tavalla; et sinä itsekään pitäisi siitä, sanoi tohtori ottaen itkevän tyttösen polvelleen ja koettaen lohduttaa tätä.

Ennen kuin Rose ehti sanallakaan ilmaista katumusta, hyökkäsi Jamie kuin suuttunut kalkkuna nurkastaan, jossa oli punaisena ja levottomana seurannut Rosen tarinaa. Vakaasti päättäen kostaa Pumpulan saaman iskun hän puuskahti:

— Minäpä tiedän mitä sinä itse olet tehnyt ja minä kerron sen nyt kaikille. Sinä luulit ettei kukaan näe, mutta me näimme kaiken, ja sinä sanoit ettei setä pidä siitä ja että pojat kiusaavat sinut kuoliaaksi, ja sinä vaadit Annabelin lupaamaan, ettei kerro kenellekään, ja hän pisti reiät sinun korviisi, että saisit panna niihin korvarenkaat. Siinä se. Ja se on paljon pahempaa kuin jonkin vanhan rätin näpistäminen, ja minä vihaan sinua, kun panit Pumpulan itkemään.

Tämä hiukan hajanainen tunteenpurkaus haihdutti Pumpulan hairahduksen siinä silmänräpäyksessä, ja Rose tunsi että nyt oli hänen hetkensä tullut.

— Mitä! Mitä! Mitä! huusivat pojat yhteen ääneen, jättivät innoissaan paahtimensa ja veitsensä siihen paikkaan ja syöksyivät Rosen ympärille, joka ei voinut olla äkkiä koettamatta korviaan. Tuo liike paljasti oitis hänen syyllisyytensä, ja kuin säikähtynyt jänis hän peitti päänsä tyynyihin huudahtaen hiljaa:

— Annabel yllytti minua!

— Nyt hän voi sitten riiputtaa korvissaan lintuhäkkejä ja koreja ja kärryjä ja sianporsaita ja kaikkea mitä ajatella saattaa ihan niin kuin muutkin tytöt. Ja kai hän näyttää aikamoiselta hanhelta, sanoi yksi kiusanhengistä tarttuen kiharaan, joka pisti esiin tyynyjen seasta.

— Minä en olisi ikinä uskonut, sanoi Mac niin pettyneellä äänellä, että Rose ymmärsi arvonsa laskeneen hirvittävästi viisaan serkkunsa silmissä.

— Tuo Blissin tyttö on semmoinen kiusankappale, että häneltä pitäisi kieltää pääsy tähän taloon, sanoi Prinssi.

— Mitäs sinä sanot tästä, setä? kysyi Archie, joka piti itseään tavallaan perheen päänä ja tahtoi säilyttää kurin hinnalla millä hyvänsä.

— Minä olen kovin hämmästynyt; mutta hänhän on tyttö eikä voi sille mitään, että on tyttöjen tapaan vähän turhamainen, vastasi Alec-setä huokaisten niin kuin olisi luullut Rosea enkeliksi, joka on kaikkien maallisten kiusausten yläpuolella.

— Mitä aiot tehdä, Alec-setä? kysyi Geordie miettien, mikä rangaistus parhaiten sopisi rikolliselle naiselle.

— Kun hän kerran pitää niin hirveästi koruista, on parasta antaa hänelle myös nenärengas. Minulla pitäisi olla jossakin sellainen, se on aikoinaan kuulunut jollekin Fidzhi-saarten kaunottarelle. Minä käynkin hakemassa sen, sanoi Alec-tohtori ja jättäen Pumpulan Jamien hoivaan hän nousi pannakseen ehdotuksensa täytäntöön.

— Hyvä! Hyvä! Tässä on naskali. Pidelkää te häntä, niin minä kaivan hänen sievään nenäänsä reiän, hihkui Charlie paiskien tyynyt menemään toisten poikien tanssiessa sohvan ympärillä kuten fidisaarelaiset konsanaan.

Se oli kauhea hetki, sillä Rose ei voinut juosta pakoon, hän saattoi vain suojella uhattua nenäänsä ja ojentaa samalla toisen kätensä sedälle kauhuissaan huutaen:

— Voi setä, pelasta minut, pelasta!

Ja tietysti setä pelasti hänet; ja kun Rose oli varmassa turvassa sedän voimakkaan käsivarren suojassa, hän tunnusti hupsuutensa niin nöyrästi, että pojat naurettuaan tarpeeksi hänelle päättivät antaa anteeksi ja panna kaiken syyn kiusanhengen, Annabelin, niskoille. Myös Alec-setä leppyi ja jopa lupasi kaksi kultaista korvarengasta yhden pronssisen nenärenkaan asemesta. Tällä lupauksellaan hän antoi Rosen naiselliset heikkoudet anteeksi; jopa taipuikin niihin huolimatta omasta paremmasta arvostelukyvystään.

16

LEIPÄ JA NAPINREIÄT

— Mitä ihmettä minun tyttöni miettii istuessaan täällä noin yksin ja juhlallisen näköisenä? kysyi Alec-tohtori tullessaan eräänä marraskuun päivänä kirjastoon, kun Rose istui siellä kädet ristissä vakaviin ajatuksiin vaipuneena.

— Setä, minä tahtoisin keskustella kanssasi vakavasti jos sinulla on aikaa, Rose vastasi heräten unelmistaan aivan kuin ei olisi kuullut setänsä kysymystä.

— Minä olen tässä vain sinua varten ja kuuntelen mielelläni, vastasi setä kohteliaasti, sillä aina Rosen esiintyessä kuin pieni nainen setä kohteli häntä leikillisen kunnioittavasti, ja se oli tytölle hyvin mieleen.

Kun setä nyt istui Rosen viereen, tämä sanoi hyvin vakavana:

— Olen koettanut miettiä mille alalle antautuisin, ja tahtoisin että neuvot minua.

— Mille alalle — mitä sinä tarkoitat, ystäväni? Alec-setä näytti niin kummastuneelta, että Rose kiirehti selittämään:

— Unohdin ihan, ethän sinä ollutkaan vuoristomajalla, kun puhuimme siitä. Me istuimme siellä usein kuusien alla käsitöitä tehden ja juttelimme monista asioista, — me naiset, tarkoitan — ja minusta se oli oikein hauskaa. Äiti Atkinson oli sitä mieltä, että jokaisella pitää olla ammatti, jolla hankkii toimeentulonsa, sillä rikas voi tulla köyhäksi, kuten tiedät. Jessie-täti myönsi että hän oli oikeassa. Kun minä näin, kuinka onnellisia ja riippumattomia äiti Atkinsonin omat tyttäret olivat, aloin toivoa että minäkin oppisin jonkin ammatin. Silloin en olisi riippuvainen rahoista, vaikka onkin mukavaa, että niitä on.

Tohtori kuunteli tytön selitystä omituinen ilme kasvoillaan, hän ihmetteli, oli hyvillään ja samalla huvittunut katsellessaan pientä veljentytärtään, joka äkkiä tuntui muuttuneen nuoreksi naiseksi. Rose oli kasvanut paljon puolen vuoden aikana, ja hänen pienessä päässään versoi uusia ajatuksia. Tohtori olisi varmasti ollut ihmeissään, jos olisi tiennyt mitä kaikkea tyttö mielessään pohti, sillä Rose oli niitä nuoria, jotka tekevät havaintoja ja miettivät paljon ja hämmästyttävät silloin tällöin ystäviänsä viisailla, omintakeisilla mielipiteillään.

— Minä olen samaa mieltä kuin naiset siellä majalla ja olen iloinen, jos voin auttaa sinua valitsemaan itsellesi elämänuraa, sanoi tohtori vakavasti. — Mihin sinä tunnet sopivasi? Luontaiset taipumukset merkitsevät valinnassa paljon.

— Ei minulla ei ole mitään erikoistaipumuksia. Sen takia minusta tuntuu, että olisi parasta valita jokin hyödyllinen työ ja opetella se hyvin, koska en tee sitä huvin vuoksi vaan kouluttaakseni itseäni ja valmentautuakseni sen varalle, että tulisin joskus köyhäksi, vastasi Rose sen näköisenä kuin olisi todella tahtonut hiukan köyhtyä, jotta joutuisi harjaannuttamaan käytännöllisiä lahjojaan.