VASARAKAUPPA.

I.

Hiljakseen vieriskeli markkinoilta toisille kuljeksivan kauppiaan raskas tavarakuorma kauniina syyspäivänä illan suussa pitkin maantietä, joka hyvästä täytteestä kovana kumisi alla kuin kallio. Toisissa, omissa kärreissään vähän keveämmän kuorman lisänä istui itse kauppias, teräväsilmäinen, nuorenpuolinen mies vielä nuoremman vaimonsa kera. Hevosien paluuttajaksi mukaan lähtenyt poika ajoi varsinaista kuormaa.

"Kuulepas, Mari", virkkoi kauppias erästä pitkää mäkeä noustessa, "ei tämä markkinoilla vaelteleminen enää oikein lyö leiville. Liian monta on ruvennut samaa neuvoa pitämään."

"Mitäpä meillä on muutakaan neuvoa. Vielä ovat ansiot liian pienet ajatella yhteen paikkaan asettumista. Paljo noita on kauppiaita kaupungeissakin."

"Eihän meidän olekaan pakko asettua kaupunkiin."

"No mutta, Jaakko, vielä vähemmin kannattaa ruveta maalle asettumaan. Johan nyt on maakauppiaitakin melkein joka kylässä. Ja vaikeaksi käy vähillä varoilla kilpailla entisten kanssa."

"On tällä kulmalla vielä paljo sellaisiakin seutuja, joista on likimmäisiin kauppiaihin hyvä heilaus matkaa. Katselehan vähän ympärillesi esimerkiksi tänä iltana, kun tästä ensimmäinen kylä tulee, johon muuten yöksikin jäämme."

Siihen pysähtyi pakina, kun lähdettiin alamäkeä laskemaan ja se antoi kylliksi hevosen ohjaamistyötä. Eipä puhe jatkunut sitte entistä tasaisemmallakaan tiellä, sillä luonto alkoi isonlaisen salon jälkeen muuttua ja vetää puoleensa huomiota. Vasemmalta päin aukesi muutamassa tien mutkassa eteen suuri järvi ja sen rannalta näkyi loitompaa jo viljeltyjä seutuja. Hevosetkin siitä vilkastuivat ja läksivät halukkaammin taloja tavoittamaan.

Tie kohosi vähitellen harjanteelle eli kylänseljälle ja kohta vierivät kuormat ensimmäisten mökkien ohitse, jopa viimein muutamain talojenkin, jotka sekä ulkoasultaan että puhtaudeltaan olivat tavallisia itäsuomalaisia: eivät kehua kannattaneet, mutta toimeen niissä tultiin, ehkä välistä huonommastikin.

Sen sijaan näkyi pelloilla tiheässään ruiskekoja sekä ohra- ja kauranärtteitä, jopa joitakuita ylivuotisiakin todistamassa, että Harjulan kylässä ei ainakaan leivän puutteessa eletty.

"Katsos noita!" huomautti kauppias vaimollensa. "Onko köyhyyttä vai mitä arvelet?"

"Eivätpä näytä viljan puolesta köyhiltä. Mutta miten heillä rahaa lienee?" kysyi Mari, tajuten täydellisesti miehensä ajatukset, että juuri Harjula hänen mielestään varsin hyvin soveltui kauppiaan koetustantereksi.

"Miss' on ruista, siin' on aina rahaakin", vakuutti Jaakko lyhyeen ja käänsi jo hepoansa erääsen pihaan, johon kyytipoika oli edeltä kuorminensa kadonnut karjotan nurkan ta'itse.

Jättäen pojan kuorman vartiaksi riensi Jaakko vaimoineen porstuaan, jonka molemmilla puolilla oli isot tuvat. Oikean puolisesta kuuluvat ihmisäänet neuvoivat sisään neuvottelijoita kääntymään sinne päin, ja Jaakko entiseltä muistilta pian löysi oven, vaikka ikkunattomassa porstuassa jo olikin melkein pilkko pimeä, kun vielä oven alapuoliskokin oli kiinni.

"Hyvää iltaa! terve taloon!" toivotti Jaakko.

Isäntä, roteva, kesk'ikäinen mies, Matti Vanhanen vastasi:

"Tulkaa tervennä! Kas, Kauppinenhan se onkin, eikä Jaakko enää näy olevankaan yksinään."

"Ikäväksipä tuo alkoi aika yksin käydä. Tämä on vaimoni, ja nyt olen näyttelemässä vähän maailmaa hänellekin."

"No, höllittäkäähän nuttuja!"

"Teemme, teemme sen työn, jos yösijaa talosta annetaan. Vaan ensin: Vieläkö se, teidän liiterinne on lukollinen ja sopisiko sinne meidän kuormamme? niitä on kaksikin."

"Ei lukosta juuri kehumista, vaan säilyy täällä kuormat vaikka maantielläkin. Saatetaanhan nuo sentään ajaa sinne, jos sattuisi yöllä sadetta tulemaan."

"Pankaas, hyvä emäntä, vettä ja hiiliä samovaariin; sill' aikaapahan lämpiää, kuin käyn kuormat korjaamassa. Minä tuon sieltä tieheiniä, älkää panko omianne."

Isäntä läksi Jaakon kanssa toimittamaan suojaa sekä kuormille että myöskin hevosille, joiden muusta hoidosta sai poika pitää huolen.

Emäntä otti uunilta teekeittiön, kävi täyttämässä sen vedellä ja ryhtyi hiiliä sytytellessään pakinoimaan tupaan jääneen Marin kanssa.

"Mistä se Kauppinen onkaan kotoisin? Ei tuota ole tullut kysytyksi, vaikka on hän jo monesti käynyt meillä."

"Viipurin puolestahan me olemme molemmat."

"Oletteko jo kauankin olleet naimisissa?"

"Vasta neljä kuukautta."

"Eikö se alinomainen matkaaminen väsytä? En minä vain jaksaisi sitä kestää. Ei rauhaa milloinkaan."

"En tiedä ajan pitkään. Nyt ei vielä ole väsyttänyt. Onpa hauska vähän liikkuakin."

Jaakon ja isännän tulo keskeytti puhelun, vaikka eiväthän he olisi sitä kieltäneet; muuten vain naiset luonnostansa puhelevat mieluisemmin keskenään ja miesten läsnä ollessa supajavat, ell'ei heiltä erittäin kysytä.

Jaakko kantoi eväskorin penkille pöydän päähän, joka, ollen veistetty kahdesta suuresta juurikasta, seisoi keskellä peräseinää, leveämpi pää ikkunaa, kapeampi ovea kohti. Avattuaan korin kaivoi hän siitä ensin esille teetä ja sokuria sekä tyydytti talon pikku pojan uteliaita silmäyksiä nostamalla aika ripun vesirinkelejäkin pöydälle. Vesi herahti pikku Matille suuhun, mutta oi hän sentään julennut pyytää, vaikka kyllä kovin mieli teki.

"Maltahan, kunnes teevesi kiehuu, saat sitte sinäkin", lohdutteli Jaakko pienokaista.

"Onko tässä muita kyliä likellä?" kysyi hän melkein samaan jatkoon isännältä.

"On tässä kyliä montakin, vaikk'ei aivan tien varrella; eivät ne juuri näy maantielle."

"Miten varakasta tämä seutu on? Tässä kylässä kyllä näkyy olevan kasattu kekojakin."

"Onhan tuota tultu toimeen. Tässä kylässä ei ole yhtään kitutaloa, ja eläjiä ne ovat muutkin. Hyvät on maat meillä; jos keitä elos rupeaa huononemaan, niin on syy työn teossa eikä maissa."

"Niin, niin, elää ahkera huonommallakin paikalla, laiska kituu missä hyvänsä."

"Ei sitte saattane olla ketään, joka haluaisi myödä taloansa?" jatkoi Jaakko, vähän aikaa vaiti oltuaan ja mietiskeltyään, miten paraiten saisi tiedustelluksi niin paljon kuin mahdollista paikkakunnan oloja.

"Ei ainakaan tässä kylässä kenenkään mieli tehne luopua leivästä, tuskinpa muissakaan näillä seuduin."

"Kun kaikki ovat varakkaita, miksi eivät rakenna itselleen parempia kartanoita? Vai ovatko metsät huonot?"

"Eipä moisissa vikaa; kyllä niissä rakennustarpeita olisi toisellekin antaa, mutta ei tule tehdyksi; aika menee niin tarkoilleen maatyön tekoon."

"Ja rahdin vetoon. Eikö niin?"

"Käydään vähin rahdissakin, vaan ei muut paljon kuin köyhimmät talot. Ne, ne siellä hyöstyttävät vieraita pihoja ja jättävät omat työnsä tekemättä. Vaan sieltähän ne sentään hankkivatkin rahaa kaikkiin maksuihinsa."

"Mistäs muut saavat?"

"Voista enimmäkseen."

Taas pysähtyi puhe.

Teetä juodessaan korvattomasta kahvikupista ja lohkolaitaiselta teevadilta, jollaisia talon molemmat toisetkin parit olivat, katseli Kauppinen niitä hyvin pitkään ja kysäsi sitte hetkisen päästä:

"Tottahan sentään vouraamalla saisi jonkun maatilkun, jos ken haluaisi kartanon paikaksi?"

"On tässä maata sen verta liikenemään, mutta kukas tänne suotta rupeaisi kartanoja rakentelemaan? Ei täällä kannata muiden elää kuin oikean talonpojan, eikä talonpoika tule toimeen paljailla kartanoilla, hän tarvitsee paljon muutakin."

"Olisiko esimerkiksi teillä sellaista joutavaa kartanon paikkaa, tynnyrinalan verta?"

"Mitä, aiotteko te jättää matkustelemiset? Vai mitä varten sitä niin kyselette?"

"Sepähän sitte nähtäisiin. Muuten vain kysyn."

"On tässä puolen virstan päässä sievä mäenkunnas, jota itsekin olen katsellut kartanon paikaksi. Mutta eipä suinkaan minulla enää saane muutetuksi, kun ei tullut nuorempana tehdyksi. Siihen näkyy järvikin niin hyvästi, vaikk'ei tähän. Ja maat siinä ympärillä ovat ihan yhtä hyvät kuin tässäkin."

"Pitäisipä oikein käydä katsomassa."

"Tänä iltana ei näe enää, vaan huomeisaamuna sopii käydä."

"Olisipa lähdettävä aikaisin edelleenkin."

"No, ette ainakaan pimeässä vielä lähde. Se on ihan tien varrella."

Seuraavana aamuna Kauppinen kävi Vanhalan isännän kanssa ennen hevosten valjastusta mäenkunnasta katsomassa, mielistyi siihen ja vourasi sen ynnä tynnyrinalan peltomaata viidestäkolmatta markasta vuodelta, josta hinnasta myöskin kauppiaan elukkain piti saaman käydä yhteisellä laitumella talon karjan kanssa.

Kun vourakirjat oli tehty, joista kiireessä jäi pois ajan määrä, vaikku Kauppinen oli mielessään aikonut viittäkymmentä vuotta, läksi hän kuormillensa ajamaan, luvaten markkinoilta palatessaan tarkemmin määrätä kartanoiden sijan ja sopia kivijalkain teosta jo samana syksynä ennen maan jäätymistä. Matti Vanhanen lupasi erittäin sovitusta maksusta toimittaa kiviä paikalle jo siksi ja sitte työn aikana lisää tarpeen mukaan.

Hyvillään näin oivallisesta kaupasta läksi Matti pellolle maantien varrelle syyskyntöä jatkamaan.

Päivällisajan lähestyessä astui tietä myöten Kylänpään Sakari, toisen talon isäntä, kirves takana vyön alla.

"Jumal'avuks'!" toivotti hän Matille, joka juuri painalsi aatran syvempään kiinni pientaren laitaan ja ryhtyi päästämään hevosta aisoista samalle neliölle haeskelemaan niukkoja ruohon korsia.

"Jumal' ann' apua!" vastasi hän. "Mistäs sinä kaalat?"

"Kävinpähän tuolla pieleksiä korjailemassa; olivat vähän kallistuneet; pojan veitikat ovat kiskoneet pois tukia. Jospa minä ne saisin kiinni!"

"Mistäpä heidät arvaat? Jätä rauhaan."

"Täytyyhän jättää pakostakin. — Hyvinhän sillä Kauppisella oli vahvat kuormat."

"Niin oli. Kohta hänestä tulee meidän kylän asukas", ilmoitti Matti riemumielellä uutisensa.

"Hm, vai niin!"

"Mitä vai niin ja hm?"

"Niin tuota, minä en olisi hänelle toki taloani antanut."

"No, eihän hän minunkaan taloani saanut; ainoastaan yhden tynnyrin alan joutavaa maata."

"Katsohan vain, eikö vie taloasi kokonaankin kuin entinen piru, joka sai miestä sormesta kiinni ja vei sitte koko miehen."

"Älä hätäile, hyvä naapuri, onhan sitä nyt minullakin sentään vähä järkeä; en minä rupea taloani syömään enkä hävittämään."

"Hyvähän olisi, jos niin kävisi. Mutta ole varoillasi, ja muista minun sanani, jos hullusti käypi."

"Pannaan, pannaan mieleen. Mutta pidä vain itse varasi. Ei meidän talomme kaltainen toki tyhjästä häviä."

"Hyvä olisi! hyvä olisi!" jupisi Sakari vielä mennessään ja pudisteli päätänsä.

Matti oli tällä välin jo noussut aidan yli maantielle ja astui kotiinsa päivälliselle.

"Kateeksi taisi vähän pistää Kylänpään Sakarille", kertoi Matti syödessään kotiväelle, "kun ei Kauppinen osunut vouraamaan häneltä kartanon sijaa. Hyvin näytti tyytymättömältä, kun kerroin hänelle kaupat."

"Mitäpä tuossa tuon vertaisessa on kadehtimistakaan", arveli emäntä.

"Sitähän minäkin itsekseni ihmettelin, vaan siltä se kuitenkin kuului. Ja vielä hän varoitteli minua, että en koko taloani menettäisi. Jopa nyt jotakin! Vai luuleeko hän nyt yksin olevansa kaiken maailman viisas sen tähden, että ennen pikku poikana kierteli isävainajansa kanssa voisaksana! Eipä se hänelle itselleen luonnistanutkaan, vaikka isänsä kyllä kostui."

Tuskin ehti Vanhalan perhe nousta ruoalta, kuin Sakari astui tupaan. Kaikkein silmät suurenivat, niin oudolta tuntui nyt tutun naapurin tulo. Tervehdittyä tarjosi Vanhalan isäntä tupakkakukkaroansa, jossa oli kotikasvuista ja Venäjän lehtiä sekaisin hakattuna.

Sakari pisti piippuun ja istui kotvasen ääneti penkillä. Viimein, kun ei Matti alottanut puhetta, virkkoi hän:

"Minä vieläkin ajattelen sitä Kauppisen tuloa meidän kyläämme. Etkö sinä voisi ennemmin antaa Notkonmäen kumpua torpan paikaksi jollekin hyvälle työmiehelle kuin Kauppiselle?"

"Ei se nyt enää peräydy, kun on kerran tehty kirjat."

"Hm! vai niin! Sepä oli paha, se!"

"Minkä tähden? Ja mitä sinulla on Kauppista vastaan? Eikö hän ole rehti mies?"

"No, enhän minä hänestä mitään pahaa tiedä erittäin, mutta en erikoista hyvääkään."

"Mitäs sitte valittelet taikka oikeastaan tarkoitat kaivelemisellasi? Sano suoraan!"

"Tulee puoti liian lähelle kyläämme. Se minusta on pahasti, hyvin pahasti."

"Mikäpä vaara siinä sitte olisi?"

"Kun on puoti lähellä, tulee siitä aina otetuksi tavaraa enempi kuin etäältä haetuksi, ja se on vaarallista, se, sanon minä. Mutta koska ei enää käy auttaa, niin olkoon sitte."

Ja hyvästeltyään läksi Sakari, päätänsä vieläkin pudistellen.

II.

Lähempänä talvea Kauppinen sitte saapui vaimoinensa Harjulaan ja asettui Vanhalan toiseen tupaan. Viisi kuormaa oli hänellä mukanansa kauppatavaraa, vaan ei mitään huonekaluja eikä muuta omaksi tarpeeksi varustettua. Mari oli tosin tahtonut hankkia kaupungista niitäkin, mutta Jaakolla oli toiset tuumat, että ehtiihän huoneet sisustaa sittekin, kuin ne ensin saadaan rakennetuksi.

Nyt heti ryhdyttiin työhön, ja pian tuli kivijalat tehdyksi; mutta kun Harjulan kylän miehet, joita yksinomaan oli tässä pohjatyössä, tulivat Kauppiselta rahaa pyytämään, ei sitä häneltä koskaan irronnut. "Ottakaa tavarassa!" vastasi hän aina lyhyeen.

"Eipä minulla ole tavaran tarvista", koetti monikin vastustaa.

"No, tulkaahan sentään katsomaan," houkutteli Kauppinen, "eikö mitään löytyisi, jota talossa tarvitsisitte." ja kun miehet kerran astuivat tavaravaraston ääreen, alkoi hän näytellä ja kehua:

"Katsokaas, miten hyviä piippuja, eivätkä maksa kuin puoli kolmatta markkaa, vaan nämä helapiiput neljä. Ja tässä oivallista nahkaa, eikös kelpaa tehdä saappaiksi!"

Samaan tapaan kävi hän varastonsa alusta loppuun saakka, eikä aikaakaan, niin joku aina suostui ottamaan naulan muka parasta kahvia, kirjavata saippuaa tai muuta rihkamaa.

Pieni riippuvaaka seisoi pöydällä tuvassa oven suussa, jossa Kauppisen puhtaimmat tavarat olivat, jota vastoin peräpuoli oli hänellä ainoana asuinhuoneena. Oli vähän omituista, että tuota vaakaa ei koskaan nähty seisomassa tyhjiltään tasapainossa, ehkäpä sen tähden, että siinä tavallisesti aina oli parinaulainen paino toisella laudalla silloinkin, kuin ei ollut mitään punnittavana.

Astuipa kerran Kylänpään Sakari tuohon kauppatupaan. Harvoin oli häntä tie tänne vetänyt ja vielä harvemmin Kauppisen työhön, jota hän oli ainoastaan kerran ohi astuessaan pysähtynyt katsomaan. Sen tähden Kauppinen nyt vähän oudostui, katsoi pitkään Sakaria ja pikku kansipyttyä, joka hänellä oli kädessä, ja kysäsi:

"No, mitäs pytyssä on? Ruvetaankos kauppojen tekoon?"

"Olisihan tässä vähä voita, jos hinnoilla sovitaan."

"Miks'ei sovita. Jos otatte tavarassa, maksan minä 70 penniä; rahassa vain 60."

"No, kahvia minä siitä ottaisin. Punnitkaahan voi ensin."

Kauppinen nosti pytyn vaa'an ilmassa riippuvalle laudalle, joka siitä painui alas, pani sitte sysäämällä lisäksi vastapainoa ja sai painopuolen kolahtamaan pöytään, vaikka tavarapuoli heti jälleen sai voiton. Mutta Kauppinen olikin sukkela ja samaa vauhtia nosti pois vastapainoa, kuin oli sen pannutkin. Kaadettuaan sitte voin paperille, viedäkseen perästä päin aittaan, punnitsi hän tyhjän pytyn ja sitä tehdessä pyttypuoli vaa'asta kerran kolahti ja painopuoli jysähti pöytään.

"Neljännestä vaille neljä naulaa!" julisti hän päätökseksi.

"Ei se nyt tainnut olla oikein", arveli Sakari. "Se juuri kotona punnittiin ja siinä oli täyteen neljä naulaa."

"No, tässähän voi on paljaltaan; punnitaan uudestaan", myönsi Kauppinen äkeissään, asetti voin laudalle ja antoi vaa'an nyt itsekseen asettua tasapainoon. "Katsokaa itse! neljä luotia vaille neljä naulaa."

"Kummapa se! Mutta pankaahan nyt sama paino kahvia ja sokuria yhteensä."

"Ei siitä niin paljon saa, kahvi on kalliimpaa."

"Minä maksan lisää rahassa, pankaa vain!"

Kauppinen punnitsi paksuun paperiin sokuria ja tarpeettoman isoon paperipussiin kahvia, kehoitellen vielä Sakaria katsomaan, miten runsaasti hän pani. Mutta isännän huomaamatta olikin hän siirtänyt painot sille puolelle, jossa voi oli äsken ollut, joten siis myötävä tavara annettiin toisella vaakalaudalla, kuin ostettava otettiin.

Sakari maksoi hinnan eroa 30 penniä naulalta ja läksi.

"En minä käsitä, mitä tuolla Kylänpään Sakarilla on mielessä minua vastaan", lausui Kauppinen ihmettelyänsä vaimolleen. "Aina hän vain katsoo niin karsaasti eikä tee kauppaa muiden ihmisien tavalla."

Mari ei tuohon ehtinyt mitään vastata, kun silloin juuri tuli toisia ostajia.

Vähän ajan päästä astui Sakari uudelleen tupaan, puntari toisessa ja äsken ostetut tavarat toisessa kädessä. Hän tahallansa oli satuttanut tulonsa niin, että muita syrjäisiä ei ollut läsnä.

"Kyllä nyt on tapahtunut erehdys", alkoi Sakari. "Tällä samalla puntarilla minä itse lähtiessäni punnitsin voin, ja sitä oli runsaasti neljä naulaa. Te siitä saitte neljä luotia vaille. Sitte käskin teitä panemaan yhtä paljon kahvia ja sokuria, kun luulin, että, jos punnitsimet ovatkin erilaiset, niin tottahan kuitenkin saan täältäkin neljä naulaa oman puntarini mukaan. Mutta katsokaa itse, nämähän painavat vain neljännestä vaille neljä."

"Katsoittehan te itse, kuin punnitsin?"

"Kyllä minä katsoin ja katson nytkin tästä."

"Syyttäkää sitte itseänne."

"Eipä niinkään. Tämä on kruunattu puntari ja voi on vielä tuossa; punnitaanpas uudelleen. Tässä on rievunkaistale." Ja Sakari nosti voin paperineen rievulle, solmitsi sen päät ja pisti puntariin. "Katsokaas nyt, onhan tässä neljä naulaa."

"Niinpä näkyy olevan ja vielä paperinkin paino."

"No, antakaa sitte tällä puntarilla minulle myöskin kahvit ja sokerit."

"Saatte neljännesnaulan lisäksi."

"En minä huoli teidän sokuritoppa-paperistanne."

"Maksaapa se paperi minullekin."

"Sen tähden pitäkääkin se omananne. Minulla on oma kahvipussini, ja se painaa kaksi luotia."

Sakari kaatoi kahvit kauppiaan pussista omaansa, pisti pussin puntariin ja vaati lisää. Kauppias vastahakoisesti totteli, kunnes puntari näytti kaksi naulaa kaksi luotia. Sitte Sakari sitoi pussin koskea kiinni, pisti sokuripalaset suupuoleen ja sai siihenkin lisää.

"Jos tahdotte meidän kylässä ruveta kauppaa pitämään, niin jättäkää pois vehkeileminen! sanon minä ajoissa. Kohtuullista voittoa minä en kiellä ottamasta, mutta rehellinen peli. Ja nyt hyvästi tällä kertaa! Laittakaa vaaka kuntoon toiseksi kerraksi. Arvaattehan, että minä en pidä tätä asiaa salassa, eikä se keino siis auta. Hyvästi!"

"Pahaapa näkyy Sakarilla tosiaankin olevan mielessä meitä kohtaan", vastasi Mari nyt vasta miehensä äskeiseen ihmettelyyn.

Kauppinen, mitään virkkamatta, päästi vaa'an seljän toisesta päästä pois pienen lyijymurikan. Hänen kyllä mieli paloi halusta kurittaa tuota häiritsijää, mutta mahdoton oli päästä häneen kiinni, ainakaan vielä nyt.

Vanhalan isäntä, saatuaan aikaa myöten kuulla tämän tapauksen, muisti itsekseen jotain samanlaista vajautta ja alkoi vähän katua kauppaansa, että oli Kauppisen ottanut maallensa, mutta toivoi hänen kuitenkin tästä jo viisastuvan. Sitä paitsi tuntui niin mukavalta saada ihan ilmaiseksi tuo viisikolmatta markkaa vuodessa, vieläpä lisää työn teosta nyt rakennusaikana, jopa hirsistäkin, joita oli luvannut omasta metsästään itse vetää Kauppiselle. Tosin häntä jo oli vähän kyllästyttänyt kiven veto, kun Kauppinen oli kiviä moittinut huonoiksi ja sen tähden maksanut vähemmän, kuin oli luvannut; vaan olihan siitä sentään ollut ansiota, vaikkapa vähempikin. Eikä Vanhanen luullut Kauppisen toki osaavan hirsiä halventaa. Vielä nuo olivat luvut pitämättä töistä ja muista saamisista sekä otoista Kauppisen kanssa, joka oli aina vastannut, että ehditäänhän vielä katsella; mutta Vanhasen muistaen piti siellä olla koko joukko rahaa tallessa; joutipahan säästyä, kunnes tarve tuli.

Joulun jälkeen alkoi sitte hirren veto, kuin Kauppinen ensin kävi noutamassa lisäksi tavaraa koko kymmenen kuorman. Vanhanen veti vetämistään määrän mukaan, kunnes hirsikasa kasvoi aika suureksi, ja pyysi sitte Kauppista mittaamaan.

"Ehditäänhän nuo katsoa", yritti Kauppinen taaskin sanomaan, mutta läksi kuitenkin, kun Vanhanen huomautti, että pian sekautuvat hänen puunsa toisten tuomiin, ja kahden kesken he astuivat hirsiläjän luo.

"Eihän tuo ole viisisylinen", alkoi Kauppinen moittia, näyttäen erästä, joka oli hiukan lyhempi toisia sitä runsaampimittaisia; "eikä tämä täyteen kymmentuumainen, ja tämäkin on vajaa."

Vanhanen oudostui. Hän oli itse metsässä mitannut joka puun; mitenkä ne nyt olivat vajaat?

"Kyllä pitää mitata uudestaan. En minä usko muuta kuin omia silmiäni."

"No, en minä vielä tähän asti ole pyrkinyt ketään pettämään; mutta mitattakoon!" taipui Vanhanen. "Minä vain käyn noutamassa rengin avuksi liikuttelemaan."

Vanhanen läksi ja palasi tuokion kuluttua rengin sekä Kylänpään Sakarin kanssa, joka viimeksi mainittu oli sattunut tiellä toisiin, ja Vanhanen oli siitä pyytänyt häntä mukaan vain huvin vuoksi.

Kauppinen koetti milloin lyhyyden, milloin vääryyden ja milloin hienouden tai muun syyn nojalla hyljätä joka toista puuta. Kyllä hän tietysti olisi nekin pitänyt, mutta melkein ilmaiseksi, vaikka sovittu hintakaan ei ollut suurempi kuin yksi markka kokonaisesta viisisylisestä puusta.

"Jos nämä eivät kaikki kelpaa täydestä hinnasta, niin minä sanon, että lyhyeen teidän kaupitsemisenne loppuu!" uhkasi suoravainen Sakari.

"Kahden kauppa, kolmannelle korvapuusti", mörähti Kauppinen äkäisesti, mutta taipui kuitenkin ottamaan kaikki ja hillitsi mielensä, vaikka kyllä kynsiä kihelmöittikin antamaan aika korvapuustia tuolle kiusan hengelle, joka aina oli hänen tiellänsä.

Ja tiellä Sakari tosiaankin oli Kauppisella kaikessa, kuin vähänkin vääryyteen vivahti ja tuli hänen tiedoksensa. Hän aina meni omasta takaa koettelemaan ja antoi aika nuhteet, jopa sopivia uhkauksiakin, milloin ei kuulijoita sattunut olemaan läsnä. Eikä Kauppinen puolestaan uskaltanut tehdä vastoin Sakarin viisaita, vaikka kiusallisiakin neuvoja, kun pelkäsi ehkä kinastellen tulevan ilmi asioita, joita ei olisi ollut aivan helppo selvitellä.

Olipa kuitenkin yksi kohta, johon ei Kylänpään Sakarin varovaisuus ulottunut vaikuttamaan: luvun teko Kauppisen ja kyläläisten välillä. "Eihän tuolla mitään kiirettä ole", vastasi Kauppinen jokaiselle, antoi vain kaikille tarvitsevaisille nyt jo rahaakin ja otti heillä voita ja muuta tavaraa. Niinpä Vanhalan isäntäkin sai rahaa, milloin vain tahtoi, kunnes viimein ei enää muistanutkaan niiden summaa, ja vielä vähemmin hän muisti muita tavaraottoja, joita hän muuten ei kaikkia tiennytkään, koska emäntäkin käytti Kauppisen tavaravarastoa kuin omaansa ikään.

Tätä paitsi oli Kauppisella toinenkin keino, johon Sakari ei myöskään pystynyt kiinni tarttumaan; houkutteleminen, ja se veteli paljon paremmin kuin väärä vaaka. Jos hänen kerran onnistui saada yhden talon täys'kasvuinen tytär ostamaan jokin kauniskaavainen huivi, niin tietysti kaikki kylän toiset tyttäret kiiruhtivat saamaan samanlaiset. Varsinkin alkoi hyvin mennä kaupaksi karttuuni sekä tiheämpi ja harvempi pumpulipalttina. Tyttäret ja emännät alkoivat tuhria laskuja, minkä verran tulee maksamaan kotikutoinen puolivillainen, jota siihen asti oli yksinomaan pidetty, ja mikä vaiva oli pellavan kasvatuksessa, siivoamisessa ja vaatteeksi tekemisessä; ja ne laskut osoittivat, että kotikangas muka tuli monta vertaa kalliimmaksi kuin Kauppisen kankaat, niin että hulluahan olisi ollut ruveta enää tulevaksi kesäksi kylvämään pellavasta tai itse kutomaan edes villakangastakaan; sopihan myödä villatkin Kauppiselle, maksaa vähän lisää ja ottaa häneltä sievempitekoista valmista.

Kauppinen tietysti ei ollenkaan huolinut huomauttaa naisväelle, mitä itsekseen hyvillänsä mietti, että mihin he sitte aikoivat käyttää sen aikansa, joka tähän asti oli kulunut vaatteen tekoon, ja mistä saada sitäkään rahaa, joka karttui hänen laatikkoonsa noista hänen huokeista kankaistaan. Ei, hän päin vastoin yhä viritteli taipumusta samaan kotityötä hyljeksivään suuntaan ja hymyellen kokosi vain rahaa ja tavaraa talteen.

Täten Kauppinen puuhaeli ja rakenteli, sai kartanonsa tavaralla valmiiksi, maksamatta juuri nimeksikään rahaa, ja muutti siihen asumaan, oleskeltuansa lähes vuoden Vanhalassa, ja se vuosi oli tuntunut niin tavattoman lyhyeltä sekä Vanhalan väestä että Kauppisesta, mutta pitkät sillä oli jäljet.

III.

Joutui joulu-aika iloinensa leikkinensä, ensimmäinen sen jälkeen, kuin Kauppinen muutti omaan kartanoonsa.

Vanhanen tarvitsi Tahvanan ajajain varalle vähän enemmän kahvia ja isoja vesirinkelejä, kuin jouluvarastosta enää oli jäljellä, ja pistäysi sen tähden toisen joulupäivän aamuna aikaisin Kauppilaan sekä pihan puolisosta ovesta puotikammariin, jota tietä hän oli muidenkin kuullut käyttäneen, milloin tarvitsivat pyhäpäivinä tavaraa puodista.

Kauppinen istui kammarissaan, käski Vanhalan isäntää istumaan ja läksi toimittamaan, mitä ostaja halusi. Kohta hän palasikin, tuoden kaksi paperipussia ja ison rinkelirihman paljaana.

Vanhanen yritti avaamaan kukkaroansa.

"Ei, hyvä isäntä, en minä pyhänä rahaa ota; tulkaa huomenna maksamaan, niin samalla saatamme sitte katsella kirjatkin ja tehdä luvut."

"No, sama tuo minusta on", virkkoi Vanhanen, otti tavarat, sanoi jäähyväset ja astui kotiinsa, tapaamatta ketään matkalla.

Seuraavana päivänä Vanhanen meni jo aikaisin aamupäivästä tilin teolle taikka oikeastaan, kuulemaan, miten paljo hänellä oli Kauppisella saamista asunnosta, töistä, hirsistä ja paljosta muusta, mitä hänelle oli myöty.

Kauppinen otti isännän hyvin kohteliaasti vastaan puodissa, vei puotikammariin ja pyysi istumaan, toi paperossia ja yritti tarjoamaan ryyppyäkin, mutta sen esti Vanhanen, sillä sitä hän ei ollut ennenkään ottanut useammin kuin kahdesti koko ijässään vatsanpurun lääkkeeksi; eikä muuten koko sillä seudulla ollut muitakaan sen suurempia juoppoja siitä asti, kuin Kauppisen kirvestyössä olleet pohjalaiset työn loputtua läksivät tiehensä, ja he juuri olivat miesmuistiin ensi kerran kylää häirinneet juopuneen rähinällä.

"Niin no, tehtäisiinkö ne sitte asiat selväksi?" alkoi viimein isäntä, kun Kauppinen puhui vain muista asioista eikä näyttänyt muistavankaan luvun tekoa.

"Vielähän nuo sentään ehdittäisiin toistekin, vaan kun tehdään, niin on tehty, eikä sitte ole enää muistelemista."

Hän avasi kirjansa, katseli sitä kauan, ei kuitenkaan laskevan tavalla, asiat kun jo olivatkin edeltä päin valmiiksi lasketut, ja virkahti viimein vähän epävarmalla äänellä:

"Niin tässä nämä numerot näyttävät, että olette velkaa sata viisikolmatta markkaa."

Vanhanen ällistyi, niin odottamaton se uutinen oli.

"Mi mitä? Velkaako! Ei, saamista minulla pitäisi olla. Vai sanoitteko erehdyksestä velaksi?"

"En minä kauppa-asioissa koskaan erehdy."

"No, nytpä kumma! Minäkö velkaa teille? Entäs tuvan voura koko ajalta, kuin olitte meillä?"

"On se tähän merkitty: viisitoista markkaa."

"Mutta se on liian vähä, ainakin viisikymmentä markkaa pitäisi panna, kun oli valmis punkin."

"En minä maksa enempää kuin viisitoista. Hyvä on teille sekin; muutenhan ette olisi tuvastanne saaneet mitään, tyhjänä kun olisi ollut."

"Entäs kiven veto ja hirret ja työ?"

"On nekin pantu kirjaan, ja voit ja lihat."

Ja Kauppinen luetteli kaikki, josta hänen oli maksettava Vanhaselle. "Ja summa on kaikkiaan sata yksitoista markkaa neljäkymmentä penniä.

"Kyllä sitä saamista pitäisi olla enempi minun muistellakseni. Mutta vaikkapa olisi vain senkin verta, niin mitenkäs ihmeen tavalla minä sitte velassa olen?

"Niin, teillä on ottoja vielä enempi: Kaksisataa kuusineljättä markkaa ja viisikahdeksatta penniä."

"Jopa se on vielä ihmeempi ihme", kummasteli Vanhanen, oltuaan hämmästyksestä hyvän aikaa vaiti. "Mitä kummaa minä olen teiltä ottanut niin paljon? Luetelkaapas kaikki ne otot."

"Tämäpä on hyvin pitkä rätinki. Ettekä te itse olekaan ottanut kaikkea."

Mutta kun Vanhanen mitään vastaamatta istui vain ääneti ja yhä kummastuksissaan odotteli tarkempaa selkoa, ryhtyi Kauppinen luettelemaan ja ilmoitti ensin erikseen itsensä isännän otot puhtaana rahana ja tavarana sekä kysäsi:

"Ovatko nämä nyt oikein?"

Vanhanen tunnusti muut, paitsi ei sanonut muistavansa yhtä kolmenkymmenen markan rahaottoa, varsinkaan kuin hän ei ollut kauppiaan ilmoittamana ottoaikana mihinkään rahaa tarvinnut.

"Kyllä se on teille annettu sekin; mitenpä se muuten olisi kirjaan tullut", vakuutti Kauppinen, keskeyttäen enemmät vastustelut, ja alkoi luetella emännän ja tyttären ottoja: pumpulipalttinaa, karttuunia, hirsryynejä, parasta saippuaa, verkaa (mekoiksi, jotka Kauppisen vaimo oli ommellutkin) ja kaikenlaista muuta rihkamaa, jonka olemassa olosta Harjulan kylässä ei ollut ennen Kauppisen tuloa ollut aavistustakaan, Tosin oli Vanhanen nähnyt tyttärellään joskus kauniin rintaneulan huivissa tai hopeoidun sormustimen sormessa, mutta hän, samoin kuin emäntäkin, oli vakuuttanut saaneensa ne ja muut samanlaiset korut Kauppisen vaimolta.

"Eikö sitä lahjaksi annettu?" kysyi tuon tuostakin Vanhanen Kauppisen lukiessa.

"Ei, hyvä isäntä, ei minun kannata mitään antaa lahjaksi; raha minunkin pitää maksaa kaikesta. Ei tässä tule puhettakaan lahjasta."

"Mutta lahjaksi niitä ainakin on tarjottu, eikä meidän emäntä sentään niin hullu ole, että menisi tuollaista ostamaan. Pyyhkikää vain pois ne!"

"Ei kannata, ei kannata."

"Mutta minä en maksa niitä."

"Mennään sitte oikeuteen. Ja kun te kerran tunnustatte saaneenne tavarat, niin kyllä ne tuomitaan maksettavaksikin."

"Nytpä kummissa käsin ollaan! Miten tästä nyt sitte oikein selvitäänkään?"

"No, se ei mikään konsti eikä silmänkirja ole. Pistäkää vain nimenne tuohon paperiin noin poikittain. Vai ettekö osaa kirjoittaa? — Kalle!" huusi hän puodin ovesta, "kutsupas se päiväläis-Jussi ja tule itsekin hänen kanssansa tänne kammariin! — Niin, tämä on vain tuollainen pieni sadan viidenkymmenen markan velkakirja kuudeksi kuukaudeksi."

"Sata viisikolmattahan sanoitte velkaa olevan. Miksi sitte puoli toista sataa?"

"No, tällaisia papereja periessä ei sitte makseta enää mitään korkoa; sen tähden pitää panna sen vertaa runsaammin jo edeltä päin. — Kas niin, tässä on pieni velkakirja, mutta kun tämä isäntä ei osaa itse kirjoittaa nimeään, niin kirjoita sinä, Kalle, ja pankaa molemmat nimenne todistajiksi. Piirrättehän toki puumerkkinne? ei sen hyvyydestä lukua ole."

Näin puhuen yhteen jatkoon taukoomatta, että Vanhanen ei saanut vähääkään vuoroa, joudutti Kauppinen paperin tekoa lailliseen kuntoon sekä käski viittaamalla pois palvelijansa, joista renki olikin vain päiväläisen nimellä, että paremmin kelpaisi ainiaan todistajaksi.

"Nyt on välit selvillä. No niin, eikä tällä paperilla niin pahaa kiirettä ole, vaikka se onkin tehty kuudeksi kuukaudeksi. Kunhan pidätte mielessänne joskus, milloin sopii."

Ja Kauppinen pisti vekselin laatikkoonsa.

Vanhanen läksi pahoillansa astua juntustamaan kotiinsa, ajatellen itsekseen:

"Eipä se Kylänpään Sakari tainnut ollakaan ihan väärässä, kun pelkäsi puodin tuloa liian lähelle. Menenköhän kertomaan hänelle koko asian? Mutta en menekään. Hän vain sanoisi: enkös jo varoittanut? Ja sitte sellainen häpeä: velkaa Vanhalan isännällä, joka toki on aina tähän asti tullut toimeen omillaan. — Ihme ja kumma, mikä niistä rihkamista karttuu summaa. Liian lähellä tosiaan olivatkin toisessa tuvassa. Ja sitte vielä ilkeävätkin ottaa maksua, vaikka itse lahjaksi tarjoilevat! Senkin petturit! — Eihän tuo nyt vielä talo mene puolen toista sadan tähden. Mutta pahaan aikaan sattuu se maksu, juuri silloin, kuin itsekin alettaisiin tarvita kiireimpiin töihin. Ei, loppu tästä pitää tulla puodissa juoksemisesta ja nyt ihan kerrassaan. Enkä minäkään olisi ottanut sieltä rahaa, joll'en olisi luullut olevani saamassa, kuten hän aina vakuuttikin."

Nyt hän jo astui porstuaan ja tupaan sekä julisti, että Kauppilasta ei enää kukaan saanut ottaa mitään hänen tietämättänsä, ei lahjaksikaan, koska entisistäkin lahjoista oli maksu otettu ja sillä tavalla peijattu koko taloa.

Ei hänellä kuitenkaan ollut rohkeutta sanoa edes vaimolleenkaan, että nyt oltiin ensi kerran velassa. Emäntähän olisi sitä vielä vähemmin käsittänyt kuin isäntä itse eikä hänkään nyt enää olisi ulkoa päin muistanut luetella kaikkia ottoja, kuu niitä oli niin paljo.

Siihen se asia jäi tällä kertaa Vanhalassa tarkemmin selvittelemättä, olivatko kaikki Kauppisen kirjaan merkityt otot tosiaankin otetut vaiko ei ja olivatko edes kaikki annotkaan tarkkaan luvussa. Kukapa sen osasi taata, kun ei omaan muistiin ollut luottamista niin pitkältä ajalta.

Yhtään paremmin ei käynyt muidenkaan isäntien luvunteko Kauppisen kanssa. Tosin velkasummat olivat paljon pienemmät, mutta jok'ainoa heistä kuitenkin jäi velkaan ja piirsi merkkinsä tuollaiseen vekseli-velkakirjaan, kuka minkin verran vastustellen. Yksitellen he olivat kaikki käyneet luvuilla ja yksitellen he myöskin pitivät velkansa häpeänään ja salaisuutenaan, ja tuo sama häpeä se heitä esti jyrkemmästi vastustamasta Kauppisen vaatimuksia ja keräjiin menon uhkauksia, kun he näet ennemmin kärsivät jonkun verran vahinkoakin, kuin päästivät asiataan oikeuteen asti, jossa käynyt tai käytetty mies oli kaikkein Harjulan kyläläisten mielestä melkein kuin puoleksi kunniansa menettänyt. Tästä syystä pysyivät nämä kunkin omat asiat Kauppisen eduksi salassa ja kätkössä.

IV.

Viisi vuotta oli kulunut ja Kauppinen sill'aikaa jo päässyt rikastumisen alkuun, ei kuitenkaan niin hyvästi, kuin hän oli toivonut, eikä myöskään niin sukkelasti, kuin alussa näytti. Ja sen hidastuksen syynä oli taaskin sama Kylänpään Sakari.

Tuo kaikkien Kauppisen asioihin joutuneiden velkautuminen suuremmassa tai vähemmässä määrässä ei näet ajan pitkään pysynyt salassa Sakarilta. Hän urkki urkkimistaan tietoja ja sai ensin yhden, sitte toisen ja vähitellen kaikki muut paitsi Vanhasen ilmoittamaan asiansa hänelle, ja silloin Sakari heti ryhtyi mietiskelemään pelastuskeinoja, eikä niiksi hänen mielestään kelvannut mikään muu kuin ensin entisten asiain suorittaminen ja sitte pysyminen erillään koko Kauppisesta.

Mutta sepä olikin helpompi toivoa kuin toteuttaa. Sillä Kauppinen piti niistä kiinni, jotka kerran oli köysiinsä saanut, vaikka höllempäänkin.

Viimein Sakari kuitenkin luuli keksineensä keinon, kutsui kokoon muutamia isäntiä, joilla oli vähin velkaa, ja kehoitti heitä maksamaan kaikkea kerrassaan kuitiksi, vieläpä antoi itsekin rahaa lainaksi niille, jotka suostuivat olemaan ottamatta enää velkaa. Toisia sitä vastoin, joilla oli suuremmat velkasummat, hän neuvoi pitämään ne tarkasti muistissaan, että ne eivät enää pääsisi kasvamaan, vaan pikemmin lyhenisivät vähän kerrassaan. Hän myöskin huomautti heille, miten kasattukeot olivat hävinneet heidän pelloiltansa ja miten kohta oli häviävä kasvavakin vilja, jos vain ei ajoissa katsottu eteensä eikä katkaistu kauppatavaran tulvaa.

Kauppinen puolestaan ponnisteli kaikin voimin. Kun ei yksi naula vetänyt, löi hän aina toisia: hankki yhä uusia tavaroita, jotka outoudellaan viehättivät, toi muun muassa puuastioitakin koko kuormittain Venäjältä, möi niitä alussa huokeammasta sekä kehui ja selitteli, että suottahan oli aikaa tuhlata sellaisten tekoon kotona, koska kerran hänellä oli sievempiä ja niin perin mitättömästä polkuhinnasta.

Kuitenkin onnistui Sakarin selvittää isäntiä aivan vapaiksi, vaikka häneltä tosin siinä puuhassa omaltakin pelloltaan kasattukeot vähenivät, ei kuitenkaan rahan puutteesta, vaan sen tähden, että hän niillä mieluisemmin suoritteli toisten asioita kuin puhtaalla rahalla.

Pahimmin oli kiinni Vanhalan isäntä. Hän ei ollut jaksanut määräaikana suorittaa ensimmäistä vekselivelkaansa, vaan pakosta pyytänyt Kauppista odottamaan, johon kauppias kuitenkin oli suostunut ainoastaan sillä ehdolla, että isäntä kirjoitti puumerkkinsä uuteen kahdensadan markan paperiin.

Tämän Vanhalan talon oli Kauppinen valinnut varsinaiseksi uhrikseen sitte, kuin yhä useampia muita isäntiä livahti häneltä irti. Pakko se oli hänelläkin olevinaan tuo Vanhasen velkauttaminen, sillä täytyihän hänen tavalla tai toisella saada itselleen luja jalansija paikkakunnalla, ja sen tähden hän katsoi itselleen mukavimmaksi koettaa saada haltuunsa juuri sitä taloa, jonka maalla hänen valmis kartanonsa oli, eikähän sitä varten mikään ollut helpompi keino kuin saattaa ensin isäntä velkaan ja sitte pakottaa hänet antamaan talonsa tai puoli siitä velan maksuksi.

Vähitellen oli Vanhanenkin jo arvannut Kauppisen oikeat aikeet ja ruvennut ponnistelemaan vastaan. Mutta nytpä olikin jo velka yhäti uudistellessa kasvanut koko puoleksi kahdeksatta sadaksi markaksi eli viidessä vuodessa viisin, jopa kuusinkin kertaiseksi alkuperäisestä summasta, vaikka tavallisen korkolaskun mukaan kuluu toistakymmentä vuotta ennen kuin summa kasvaa edes kaksinkertaiseksikaan.

Vanhanen koetti säästää ja kituuttaa, mutta turha vaiva. Viidessä vuodessa oli käsityö ehtinyt jo unhottua naisväeltä, ja vastenmielistäpä oli miehistäkin istua yökaudet veistellä kalkuttelemassa. Niinpä kaikesta voista ja muusta, kuin Kauppiselle vietiin, aina oli ottamistakin, että velan eteen ei joutanut penniäkään.

Tästäkös Vanhaselle vähitellen hätä käteen! Jo alkoi isännän tukka harmaantua ja hänen mielessään kummitella talottomaksi joutumisen häpeä ja kurjuus.

Viimein hän läksi hätäänsä valittamaan Kylänpään Sakarille. Saiko hän sieltä apua vai muutenko vain huoli tuli jaetuksi kahden kannettavaksi, mutta ei Matin kasvoissa sieltä palatessa enää näkynyt tuota synkkää juroutta, joka niitä oli viime aikoina kolkostuttanut. Reippaammalla mielellä hän myöskin ryhtyi työhön ja jäi rauhallisemman odottelemaan, mitä oli tuleva.

Seuraavana velan uudistusaikana Matti Vanhanen ei enää mennytkään kauppiasta pokkuroimaan. Kauppinen sitä oudostellen astui itse Vanhalaan kysymään, miten asia nyt oli niin kokonaan unohtunut.

"En minä enää pane puumerkkiäni mihinkään paperiin", vastasi Vanhanen lyhyeen.

"No, maksakaa sitte pois velkanne."

"En minä maksakaan."

"Minun sitte täytyy hakea se."

"Hakekaa vain."

"Myökää minulle sovinnolla puoli talostanne."

"En minä toki niin hullu ole."

"No, sitte minun täytyy myöttää kaikki tyyni, maat ja mannut kerrassaan."

"Parempi sekin minulle"

Nyt ei Kauppinen enää käsittänyt Vanhalan isännän ajatuksia ollenkaan. Miten hänen oli parempi panna koko talonsa menemään kuin saada puolella asiansa kuitiksi? "Mutta samapa se", arveli hän, "olkoon sitte torpparina minulla; kyllä minä puoleni pidän loppusumman maksussa, toivoakseni hän ei niitä rahoja saa arkun pohjalle panna. — Vaan olisikohan sillä juoni niidessä? Mitä vielä. Ei hän nyt niin äkisti rahaa mistään saa."

Tietysti hän heti pani saamisensa hakemukseen ja aikaa myöten kävi nimismies siltavoudin kanssa arvaamassa Vanhasen irtainta omaisuutta; mutta kun sitä oli ainoastaan viisi lehmää, yksi hevonen ja vähä pientä karjaa sekä muuta kalua vain nimeksi, täytyi toimittaa samalla kerralla itse talokin myötäväksi.

Tätä juuri olivat Kylänpään Sakari ja Vanhanen toivoneetkin ja samaa se myöskin toivoi Kauppinen, vaikka vallan toisesta syystä.

Vasarakauppa kuulutettiin. Myöntipäivä joutui viimein ja toi nimismiehen vasaroinensa Vanhalaan. Koko Harjulan kylä oli saapunut katsomaan tätä ensimmäistä huutokauppaa, kuin miesmuistiin nyt oli tapahtuva Harjulassa. Oli siellä pari muutakin, jotka olivat etäisemmistä kylistä tulleet koettamaan onneansa, saamaan muka huokealla omaa taloa. Vaan niiden kanssa oli Kauppinen jo edeltä päin sopinut, että heidän ei pitänyt korottaa irtaimiston hintaa, koska muuten olisi talo saattanut jäädä ihan myömättä.

Tietysti oli Kauppinenkin siellä etuansa valvomassa. Häntä vain hyvin kummastutti, että Vanhalan väki ei ollenkaan näyttänyt olevan pahoillansa eikä hätäytynyt, niin että hän ei edes pystynyt pilkkaamaankaan Mattia, kuten oli aikonut.

Ryhdyttiin myömään irtaimistoa. Kauppinen oli vaiti ja Sakari sai kaikki tyyni, kun vain nimeksikään hintaa tarjosi: lehmät kymmenestä markasta, hevosen viidestätoista ja samaan mukaan muut. Ei ainoakaan muu Harjulan kyläläinen tarjonnut mitään, vaikka kyllä monen mieli teki; sillä heille oli Sakari puolestansa antanut ohjeet, kuten Kauppinen ulkokyläläisille.

Kauppinen ihmetteli ja oli jo hyvillänsä talosta, joka nyt muka oli hänen omansa; sillä hän aikoi tarjota kerrassaan niin paljon, että muut eivät siihen enää pystyneet lisäämään.

"Nyt tulee tila kartanoineen ja viljoineen; eikö niin ollut sovittu?" virkkoi nimismies, ja kaikki, joihin asia koski, myönsivät niin olevan.

"Neljä tuhatta!" sanoi Kauppinen, silmät ilosta loistavina.

"Neljä tuhatta ensimmäinen kerta!" huusi nimismies. "Neljä tuhatta toinen…"

"Kahdeksan tuhatta!" keskeytti Sakarin ääni sekä nimismiestä että noita ulkokyläläisiä, jotka varustautuivat lisäämään sataa markkaa.

Sekä nimismies että Kauppinen niin ällistyivät, että toinen ei kyennyt jatkamaan yksitoikkoista myöntitapaansa eikä toinen tarjoamaan enempää.

"Kahdeksan tuhatta ensimmäinen kerta!" alkoi viimein nimismies,

"Sata lisäksi!" ähki Kauppinen, hiki otsassa. Nyt hän jo alkoi ymmärtää Sakarin aikeet: pakottaa hänet joko luopumaan huutamasta taikka tekemään itsestänsä lopun ja Matti Vanhalasta rikkaan miehen.

"Kymmenen tuhatta!" virkkoi taas Sakari levollisesti ennen, kuin nimismies ehti ruveta huutamaankaan.

Nyt nimismies luuli Sakarin vain kujehtivan, suuttui ja ärjäsi:

"Ei tässä ole mikään leikin tekopaikka! Tiedä, että minä olen virkatoimessani ja leikki voi tulla sinulle karvaaksi! — Neljä tuhatta ensimmäinen kerta."

"Kymmenen tuhatta minä tarjosin", oikasi Sakari nimismiehen mielivaltaista alennusta.

"Onko tämä Kylänpään Sakari tullut hulluksi?" kysyi nimismies muilta läsnä olijoilta.

"Siltä ainakin näyttää", ehätti Kauppinen vahvistamaan tuota arvausluuloa.

"Ei, kyllä se on viisain mies kaikista, kuin tässä on."

"Ohoh!" ärähti nimismies. "Kykenetkö sinä sitte vastaamaan huudoistasi?"

"Sittepähän nähdään."

"Kymmenen tuhatta ensimmäinen… toinen… ja kolmas… kymmenen tuhatta… kolmas… kerta!"

Vasara paukahti.

"Nyt on Vanhalan talo minun", selitti Sakari, "ja jos Kauppinen tahtoo vielä pitää hallussaan kartanonsa paikkaa, niin on voura viisi tuhatta markkaa vuodessa."

"Ohoh, et vielä ole maksanut huutoasi."

"Enkä minä ole saanut saatavaani", kiiruhti Kauppinen taas vahvistamaan nimismiehen lausetta.

"Tässä on Kauppisen saatava", virkkoi Sakari, lukien omia ja muita lainattuja rahoja pöydälle puoli kahdeksatta sataa markkaa, "ja paljoko siitä menoo hakukulunkeja lisäksi?"

Nyt jo nimismieskin älysi Sakarin juonen eikä enää vastustellut.

Kauppinen kuittasi paperit, pisti rahat taskuunsa ja pötki kiireimmiten tiehensä.

"Onhan minulla kahdeksan päivää maksuaikaa, herra nimismies?" kysyi Sakari koronkiskurin lähdettyä.

"On vaikka enempikin, jos tahdot."

"Olkaa sitte hyvä ja laskekaa nyt samalla tiellä, minkä verran Vanhanen tulee saamaan minulta ja mitä teille tulee vaivoistanne. Minä suorittaisin heti teidän vaivanne ja Vanhasen kanssa sovimme sitte keskenämme, eikö niin, Matti?"

"Käypihän se niin", myönsi Vanhalan isäntä.

"No, sama tuo minusta", sanoi nimismies, alkoi laskea, sai osansa sekä läksi hyvillänsä ja ihmetellen pois, kutsuen kuitenkin Sakaria ja Mattia käymään perimässä huutokauppakirjat.

Pois hajautui muukin väkijoukko.

Illempana astua juntusteli Kauppinen alla päin Kylänpäähän ja tapasi Sakarin kotona.

"Oikeinko totta te tahdotte viittä tuhatta markkaa vouraa?" kysyi hän tervehdittyänsä.

"Oikeastaan pitäisi teiltä ottaa kymmenenkin, mutta olkoon menneeksi viidestä", ivasi Sakari.

"Ettekö ostaisi minun kartanoitani?" kysyi Kauppinen, koskematta enää koko voura-asiaan.

"No, jos hinnoilla sovitaan, niin miks'en. Paljonkos tahdotte?"

"Kaksi tuhatta markkaa."

"Viisi sataa minä maksan ja käteiset rahat."

"Emme sitte sovi,"

"No viekää pois kartanonne. Sama se minusta on ja vielä parempi."

Hyvin tuntui Kauppisesta nololta antaa itseänsä niin pahasti puijata, vaan minkäs sille nyt voi. Hän otti rahat, tarjosi vielä irtaimistoansa ja tavaroitansa ja läksi tiehensä, kun Sakari lupasi tulla niitä katsomaan.

Kahden päivän kuluttua oli Kauppisella kaksi omaa hepoa valjastettuna kuormain eteen ja kuormissa kaikenlaista rihkamaa, jota Sakari ei ollut huolinut mistään hinnasta. Osan tavaroista sekä kelvollisen muun irtaimiston oli hän sen sijaan ostanut aivan tinkimättä kohtuullisella hinnalla.