VÄÄRÄLLÄ TIELLÄ.

Tosipohjalla kehitelty

I.

Kunnianarvoinen, harmaapää rovastivanhus istui kammarissaan lueksien ja silloin tällöin jotakin paperille kirjoittaen, vieressä pöydällä iso raamattu, jonka hän aina välistä avasi, katsoakseen jotakin lausetta, ja käänsi sitte jälleen kiinni.

Hän oli leskimies ja sinä ollut jo kauan, aina siitä asti, kuin kuusi vuotta sitte Liina syntyi hänelle entisen, jo varttuneemman lapsijoukon jatkoksi. Rovasti suri silloin suuresti puolisoansa, joka hänelle oli rakkahin kaikesta maan päällä, ja käänsi sitte kaiken rakkautensa Liina-lasta kohtaan, toivoen hänestä itselleen yksinäisten vanhuuden päiväin suloa.

Mutta hän meni rakkaudessaan liian pitkälle, se muuttui lellittelemiseksi, niin että Liina aivan ensi hetkestään asti sai komentaa koko pappilaa niin laajalti, kuin hänen äänensä suinkin kuului. Vähän suuremmaksi vaurastuttuaan hän juoksenteli ja puuhasi kaikkialla ja tuotti kaikille kyllä kymmenenkin vastusta. Mutta kaikki myöskin tiesivät rovastin mieluisimmin näkevän, että Liinan tahto aina piti täytettämän, ja sen tähden tekivät hänen hauskuudekseen, mitä suinkin voivat.

Vanha Kaisa oli ainoa, josta Liinan lapselliset oikut eivät ainakaan alussa tuntuneet kiusallisilta. Hän, pappilan kaikkein lasten hoitaja, osasikin tottumuksesta jo edeltä päin arvata Liinan tahdon ja täyttää sen ennen, kuin lapsi ehti sitä lausuakaan. Sen tähden he pysyivät hyvinä ystävinä niin kauan, kuin Kaisa viitsi leikitellä. Mutta kun Liina viimein oli Kaisan mielestä jo siksi suuri, että oli suotta hänen vaivata vanhaa ihmistä hevosekseen, loppui ystävyyskin. Sitä paitsi oli Kaisa viime ajat, noin vuosikauden, kiusannut Liinaa lukemaan ja tehnyt sitä omalla vanhanaikaisella tavallaan, niin että luku tuli Liinalle työksi ja hän aivan rupesi kammomaan entistä rakasta hoitelijaansa.

Sill'aikaa kuin rovasti valmisteli ja mietiskeli saarnan aineksia, pauhasi Liina kyökissä, häiriten Kaisaa tärkeässä liperien silityspuuhassa ja pyrkien likaisilla käsillään näpelöittämään ja tuhraamaan tärkkelysvedestä puserrettuja, sinerviä liinalippusia.

"Otapas nyt kirjasi äläkä alinomaa kiusaa!" käski hän viimein vähän äkeissään.

Liina läksi noutamaan aapistansa. Mutta matkalla johtui mieleen luvun ikävyys ja Liina juosten pujahti rovastin kammariin.

"Isä, isä, Kaisa kiusaa minua!" valitti hän. Rovasti heti utelemaan, mitä Kaisa sitte hänelle teki. "Pakottaa yhä jankuttamaan: ii, sano ii; ässä ää, sää; iisää. Osaanhan minä sen jo ulkoakin."

"No, luepas sitte!"

Liina luki Isä meidän rukouksen ulkoa alusta loppuun.

"Osaat, osaat", vakuutti rovasti. "Mutta tunnetko sinä kirjaimet?"

"Mitkä kirjaimet?"

"No, ne puustavit."

"Tottahan minä ne tunnen."

"Koetetaanpas." — Rovasti aukasi suuren kirjan, joka oli juuri Liinan edessä pöydällä ja näytteli lyijykynällään kirjaimia. Liina, nousten varpaisilleen ja kurkottaen lyhyttä kaulaansa, että paremmin ulottuisi näkemään, luetteli sitä mukaa nimet, erehtymättä kertaakaan.

"Tavaapas nyt!"

"Aa, sano aa; ällä uu ässä, lus; aalus; ässä aa, saa; aalussaa. Mutta se on niin hirmuisen ikävää!"

"Eikä tuo ollut ihan oikeinkaan. Alussahan siinä on eikä aalussaa. Katsopas tarkkaan, kun minä luen! Katso hyvin tarkkaan!"

Ja rovasti luki muutamia värsyjä suoraan sisältä harvaan ja lyijykynällä näyttäen tavuja.

"No, lue nyt sinä edelleen!"

Liina alkoi ja lukikin selvään, vaikka tosin harvaan.

"Ei Kaisan tarvitse enää vaivata sinua, kyllä sinä jo osaat lukea!" todisti rovasti.

Liina ilostui ja yritti jo lähtemään kertomaan sitä ilo-uutistansa Kaisalle. Mutta samassa johtui hänelle mieleen, että Kaisahan olikin siellä ahkerassa työssä eikä varmaankaan pitäisi lukua hänen ilostaan, käskisi ehkä sittekin vain kirjaa hakemaan, kuten aina ennenkin oli tehnyt, milloin ei tahtonut leikkiä. Tämän ajatuksen johdosta hän pysähtyi juoksustaan ovelle ja sanoi valittavalla äänellä:

"Mutta Kaisa ei viitsi leikkiä, patistaa vain yhä jankuttamaan."

Rovasti arvasi Kaisan olevan työn puuhassa, kuten ahkera emännöitsijä ainakin, ja toisaalta myöskin huomasi Liinalla olevan ikävän yksinään, ilman ikäistänsä leikkikumppania. Hänelle johtui mieleen, että lähimmän naapuritalon Notkolan Kalle olisi juuri sopiva huvittelijaksi: siivo poika ja ijältäänkin vasta kahdeksan vuoden mies.

"Älä nyt huoli häiritä Kaisaa", sanoi hän lepytellen ja lohdutellen. "Odotahan huomiseen ja lue nyt tänään kiltisti yksinäsi, jos huvittaa."

"Eipä minulla ole muuta kirjaa kuin aapinen; sen minä osaan jo ulkoa."

"Ota salin kaapista!"

Siitäkös Liina vielä enemmän ilostui. Se kaappi oli juuri ollutkin ainoa kielletty paikka; isä vain joskus oli sen avannut, näytelläkseen kuvia sen korukantisista kirjoista, joita kaikkia hän ei itsekään ollut lukenut, vanhemmat lapset kun olivat siihen koonneet paljon omin päinsäkin.

Liina juoksi kaapin luo, tempasi oven auki ja pysähtyi arvelemaan, minkä tuosta nyt ottaisi. Ennen oli hänen mielensä aina tehnyt erästä suurta kirjaa, jonka saranat kokonaan kullalta hohtivat. Mutta nytpä olikin mielessä muuta; lukeminen, tuo uusi taito, tuntui viehättävän enemmän kuin korean katseleminen. Tyttönen sieppasi sivulta pienen kirjasen ja istahti kaapin viereen, avasi saaliinsa ja ryhtyi lukemaan. Kankeasti se ensin kävi, vaan kertomus oli vilkas ja Liina kiintyi siihen kokonaan.

Illan suussa rovasti läksi kävelemään ja astui Notkolaan, tapasi isännän ja kysyi, eikö Kalle saisi tulla pappilaan leikkikumppaniksi Liinalle. Isäntä, vähän vastusteli, että olisihan sillä Kallella työtä kotonakin, ell'ei muuta, niin pikku Pekko-veljensä soudattelemista ja hoitelemista; mutta tahtoen olla pahastuttamatta rovastia, joka sen virkamahtavuutensa lisäksi oli vielä likeinen naapurikin, suostui hän viimein, että Kalle sai käydä pappilassa, milloin vain suinkin kotoa jouti, ja siihen lupaan rovasti tyytyi, vaikka tullessaan olikin aikonut toista.

Illallisen aikana ruvettiin kaihoamaan Liinaa. Kaisa oli jo kauan kummastellut, niihin tyttö joutui, kun ei ollut enää vastuksina, ja vaikka hän onnen useinkin oli mielessään toivotellut: "jospa tuosta kerrankin pääsisi rauhaan!", alkoi hän nyt, oltuaan vähän aikaa rauhassa, jo aivan hätäytyä, kunnes mennessään salin kautta kutsumaan rovastia ruoalle ja samalla ilmoittamaan, että Liina oli kateissa, huomasi hänet lukien istumassa. "Täälläkö sinä…" yritti hän torumaan. "Isä antoi luvan", puolustihe Liina, silmiään kääntämättä, ja siihen Kaisa rauhoittui. Rovastille hän vielä yritti huomauttamaan, että "osaako se jo nyt omin neuvoin lukea?" ja "eikö olisi parempi luettaa vielä katkismusta?"; mutta kun rovasti siihen vastasi vain "hm", täytyi Kaisan luopua opastamisaikeistaan, ainakin mikäli ne rovastia tarkoittivat.

Tyttönen oli tällä välin kirjastaan saanut koko joukon uusia tuttavia. Hän mieltyi heihin koko sydämmestään ja leikki heidän kanssansa ihan kuin tosissaan, niin että hän tuskin vain olisi malttanut syömäänkään lähteä, vaikka kyllä jo tuntui nälkä olevan. Onneksi se sattumalta aivan viaton pikku lastenkirjakin samalla loppui juuri paraiksi.

Miten Liinan yö kului, on turha kertoa; sen arvaa jokainen, ken lapsena on illalla kuullut jännittävän sadun tai muun kertomuksen taikkapa itse lukenut sen: Liina näki koko tapauksen ilmi elävänä uudestaan, olipa vielä itsekin mukana.

Tytön ennestäänkin vilkas mielikuvitus oli päästetty lentoon, vapaasti liitelemään.

Isosti Liina riemastui, kuin Kalle seuraavana päivänä ensi kerran tuli muutamaksi tunniksi ihan kuin varta vasten jatkamaan hänen yöllisiä uniansa. Kyllä heillä iloa riitti.

Mutta Kalle tietysti ei joutanut päiviä päästänsä pappilassa oleksimaan. Ensi päivänä hän kun, päästyään herrasleikin makuun, ei muistanut palata siihen aikaan, kuin kotona odoteltiin, annettiin hänelle toria ja uhattiin olla enää laskemalta koko pappilaan, jos ei paremmin pitänyt ajasta vaaria. Ja Kalle oli siksi järkevä, että päätti ennemmin nauttia vapautta vähitellen kuin kerrassaan ahmimalla lopettaa sen. Eikä hänen sitte tätä muka viisasta päätöstään tarvinnut katuakaan, sillä hauska, ihmeen hauska hänestä pappilassa oli. Liina osasi siellä peuhata niin hullunkurisen vallattomasti, eikä kukaan kiellellyt, jos Kalle itsekin joskus yltyi pauhaamaan hurjemmastikin.

Tästä olostaan pappilan "ryökkinän" seurakumppanina kasvoi Kalle mielestään aika sankariksi. Muiden talonpoikais-lasten seurasta hän vähitellen kokonaan luopui eikä ollut millänsäkään heidän pilkastansa, pitipä päin vastoin kunnianaankin tuota "pappilan Kalle"-nimitystä, jota he hänelle hokivat. Ahkeraan hän kotona oli työn puuhassa, mutta mieli yhä enemmin paloi pappilaan.

Paljopa sentään oli Liinalla aikaa yksinkin olla. Siitä asti, kuin Kalle alkoi käydä häntä huvittelemassa, hän ei enää kiusannut palvelijoita, ei, heidän huvittelunsa ei ollenkaan enää viehättänyt, eivät he olleet niin sukkelat hyppimään kuin Kalle. Oli hänellä nyt sentään jo toinenkin keino saada aikaansa kulumaan ja ikäväänsä haihtumaan: hän lueskeli, kirjan toisensa perästä, ensin pienimpiä, sitte vähitellen yhä suurempia. Itse hän aina salin kaapista otti, mikä kirja milloinkin sattui käteen.

Palvelijat tietysti olivat hyvillään, että saivat olla tytöltä rauhassa, kaikki muut paitsi Kaisa, joka hellästi rakasti Liinaa. Ensi päivinä hän ei tytön poissa oloa luotansa suuresti huomannutkaan, tuntui niin helpolta rauha hänestäkin ja suloiselta, tieto, että lapsella oli hauska ikäisensä kumppanin seurassa. Mutta kun Liina ei kumppanin poissa ollessakaan enää turvautunut Kaisaan, alkoi tämä vanha palvelija ikävystyä ja itsekseen toivotella tyttöä luoksensa vaikkapa kiusaakin tekemään. Leikkihuvittelua hän mielellään soi tytölle, vaan nuo kirjat, jotka lapsen kokonaan vieroittivat pois hänestä, niitä hän alkoi kadehtia, ja samassa rupesi hänestä tuntumaan koko tuo Liinan luvun into oudolta, luonnottomalta ja vaaralliselta, vaikka hän ei osannutkaan oikein selittää, minkä tähden siltä tuntui.

Oudosteli sitä vähän rovastikin, mutta toisekseen ajatteli, että eihän hyvien kirjain lukeminen voinut pahaksi olla, ja hän umpimähkään luotti, että hänellä toki ei "huonoja" kirjoja ollutkaan. Onnettomuudeksi hän nyt ei sattunut muistamaan omaa entistä ohjettansa, jota oli vanhemmille lapsilleen koettanut painaa mieleen: kaikki, kuin soveltuu kehittyneille aikaihmisille, jotka kykenevät itsekin asioita arvostelemaan, ei sovellu lapsilla eikä kehittymättömille aikaihmisillekään, jotka ottavat asiat noudatettaviksi esimerkeiksi aivan sellaisinaan, kuin ne heille esiytyvät joko tosi elämässä laikku kertomuksien kautta mielikuvituksessa. Kenties rovasti ei tuota tullut ajatelleeksi sen tähden, että luuli Liinaa vielä liian lapseksi ymmärtämään mitään varsinaisesta kirjain sisällyksestä; mitäpä tuosta, jos hän sisälukua harjoittelikin mistä kirjasta hyvänsä.

Siinä rovasti pahasti pettyi. Ei Liina sisälukua harjoitellut, se alkoi piankin käydä rentonaan, ja aikaa myöten Liina ehti lukea koko joukon kirjoja, niiden seassa hempeätekoisia pikku romaanejakin, jotka olivat täynnä rakkauden liverrystä ja estävien vehkeiden surua. Ihmeen nopeasti hänen mielikuvituksensa oppi luomaan kerrotut kuvaukset eläviksi. Tosin kirjoissa sattui eteen monta hänen ymmärrykselleen vielä liian vaikeatakin asiaa, mutta ne saivat jäädä käsittämättä, ei hän niiden miettimiseen joutanut pysähtymään, hän tahtoi vain loikkia uusien tuttujen kanssa yhä uusilla kisakentillä. Toisia asioita hän käsitti omalla lapsellisella tavallaan, vaan eläviksi ne siltä tulivat. Niinpä kerrottu rakkaus oli hänestä vain hyvin hyvää tuttavuutta ja henkilöt, aikaihmisetkin, vain lapsia, jotka mielellään leikkivät yhdessä ja huvikseen suutelivat toisiansa. Tietysti Liinasta tuntuivat sulalta häijyydeltä ne vehkeet, joilla muut syrjäiset henkilöt estivät kertomusten "suuria lapsia" viattomasta leikistä. Hän itki näiden sorrettujen kanssa ja kuohui vihasta noita häiritsijöitä kohtaan, ja se se juuri erittäin harmitti, että heitä ei käynyt komentaa, kuten Liina oli tottunut tekemään, vaikka ne ihka elävinä olivat tuossa aivan silmäin edessä. Tämä oli niin kiusallista, että Liina välistä itsekseen puristi nyrkkiä ja puri hammasta kiukusta sekä purskahti itkemään, kun ei mikään muu auttanut. Itku tosin lievitti aina kerrakseen, mutta seuraavalla kerralla pakkautui harmi vain sitä katkerampana kiusaamaan.

Isäänsä Liinalla ei ollut niin suurta luottamusta, että olisi tätä mielipahaansa hänelle mennyt kertomaan. Kaisalle hän kerran tai pari yritti valittamaan, mutta emännöitsijä ei ollut sellaisia kirjoja koskaan lukenut eikä käsittänyt Liinan tarkoitusta, sanoi vain: "mitä siinä nyt hulluttelet!" tai "ole hulluttelematta!" ja siitä lähtein piti Liina surunsa itsekseen, puhumalta niistä kellekään muille kuin Kallelle, joka ihmeissään suu auki kuunteli Liinan vilkkaita kertomuksia leikistä levätessä.

Täten olivat asiat olleet lähes kaksi vuotta.

Johtuipa sitte Limalle eräänä päivänä mieleen tehdä Kallelle samoin kuin kertomusten "suuret" tytöt leikkitovereillensa, nähdäkseen vain, tuliko kukaan sitä estämään. Hän yritti suutelemaan Kallea, tietysti muiden näkemättä, kuten oli lukenut "suurten" lasten tehneen. Mutta olipa hän sentään vielä niin tottumaton salailemisvehkeihin, että ryhtyi tuohon koetukseen keskellä pappilan pihaa. Kalle vastusteli, kotonansa kun oli tottumaton moisiin hyväilyihin, mutta sai Liina kuitenkin pitkän temmellyksen jälkeen suudelluksi häntä poskelle ja nenään.

Rovasti katseli tuota kaikkea kammarinsa ikkunasta, olematta ensin milläänkään. Vaan viimein hänelle välähti mieleen: "entäpä, jos nuo rakastuvat toisiinsa, kun vielä leikkivät muutamia vuosia!" Se ajatus ajoi rovastin muhkeana rappusille. Hän kutsui Kallen eteensä, käski häntä heti menemään kotiinsa sekä kielsi koskaan enää tulemasta pappilaan. Siinä rovastilta unohtui toinen oma ohjeensa käyttämättä; neuvo ensi kerralla ja kurita vasta sitte, jos ei neuvo auta!

"Liinahan se…" koetti Kalle puolustautua, mutta rovasti vain jyrkästi viittasi maantielle päin. Niinpä Kallen ei auttanut muuta arvella kuin lähteä hitaasti astua lönkyttämään kohti porttia, jonne hänen toinen yhtä hyvä leikkikumppaninsa, suuri Musti-koira, nähtyään rovastin äkäisenä, häntä äristen seurasi.

Liina tillahti itkemään, kun näet arvasi hupaisten leikkien nyt loppuneen. Mutta rovasti ei sittekään enää huutanut Kallea takaisin, kuten Liina toivoi isänsä tekevän hänen itkunsa tähden.

Näin äkisti päättyi Liinan ja Kallen seurustelu, ja Notkolan isäntä oli siksi ylpeä mies, että, kun kuuli poikansa ajetuksi pois pappilasta, hänkin kielsi häntä sinne enää koskaan menemästä ja itsekseen päätti näyttää rovastille, että mies se Kallestakin tulee, ikään kuin ei muka joka pojasta pitäisi tuleman mies eikä joka isä olisi velvollinen kasvattamaan poikaansa mieheksi paraan taidon ja kyvyn mukaan.

Tuolla uhalla pantiin Kalle syksyn tullen kansakouluun. Ollen hyväpäinen eikä ijältäänkään enää mikään pikku lapsen huima kävi hän sen lävitse määräajassa ja pääsi sitte muutamaksi vuodoksi oppikouluunkin.

Mutta eipä Notkolan isäntä sentään aikonut pojastansa varsinaista lukumiestä, vaan kunnon maanviljelijää, hänellä kun oli hyvä ja isonlainen tila. Hyvin oli Kallesta vastahakoista keskeyttää oppikouluunsa ja lähteä Kurkijoelle. Pappilassa alkanut herrastuminen kasvoi kasvamistaan, niin että jo alkoi tuntua ikävällä antautua tuolle ruumiillisen työn alalle. Totteli hän kuitenkin, kun isä muuten uhkasi kerrassaan katkaista kotoa juoksevan rahasuonen ja pakottaa pojan pysymään kauniisti kotona.

II.

Silloin kuin Kalle karkoitettiin pappilasta, olisi Liinakin kyllä jo ollut kouluijässä, vaan eipä rovasti raaskinut luopua ainoasta elämänsä sulostuttajasta niin pitkäksi ajaksi. Sen tähden hankittiin syksymmällä opettajatar kotiin.

Ennen hänen tuloansa ehti Liina kylliksensä ikävöidä Kallea. Hänen aikanansa olivat kirjat niin hupaisesti leikityttäneet ja lennätelleet häntä ja loitsineet hänen mielikuvituksena eteen yhä uusia kuvauksia, joissa Kallekin jo ehti esiytyä kyllä kymmenenkin muotoisena, milloin uljaana ritarina, milloin tonttu-ukkona ja milloin repaleisena paimenpoikana, ja kaikkien niiden uusien tuttavain seurassa oli sanomattoman hupainen ja hauska. Sitte Kallen karkoituksen jälkeen oli ensimmältä kaikki niin kelvottoman ikävää ja kolkkoa, että pitkään aikaan ei tehnyt mieli lukeakaan.

Viimein kyllästyttyään ikävöimiseen ryhtyi hän taas katselemaan salin kaapin aarteita ja varsinkin kuvia. Siinä hänelle sattumalta joutui käteen Piplian historia, mutta hyvin pahaan aikaan. Katsellen kuvia selaili hän lehtiä. Kiintyivätpä siinä silmät erääsen kohtaan, jossa kerrottiin Jaakobista ja Esausta, mitenkä Jaakob petti isänsä ja vanhemman veljensä ja miten Rebekka oli avullisena hänen vehkeensä toimeenpanossa. Nykyisessä kiukkuisessa mielentilassaan Liina käsitti meille opiksi annetun ja muistiin kirjoitetun tapauksen vain hupaiseksi seikkailuksi. Hän itsekseen nauroi Iisakin neuvottomuutta, ja tuollainen lystikäs petos tuntui oikein viehättävältä. Mitäpä hän tiesi sen syvemmistä aiheista ja siinäkö hänellä oli aikaa muistaa kymmentä käskyä tai edes sitäkään niistä, jossa kielletään valehtelemasta, tai sitä, jossa käsketään vanhempia kunnioittamaan. Jopa ne ehkä olivat perin unhottuneetkin koko käskyt siitä asti, kuin hän lakkasi Kaisan johdolla lukemasta, no kun olivat silloinkin tulleet muistiin ainoastaan ulkoläksynä, sillä eihän Kaisalla ollut taitoa tehdä niin syvällistä viisautta eläväksi.

Tuo Jaakobin onnistunut seikkailu kiihdytti Liinan uteliaisuutta. Hän lueskeli sieltä täällä, etsien toisia yhtä hauskoja tapauksin. Niitä ei sattunut löytymään ja sen tähden Liina, katseltuaan kuvat, pisti koko kirjan pois ennen luettujen ja katseltujen joukkoon sekä luopui sillä kertaa enemmästä haeskelemisesta.

Illempana Liina sitte hämmästytti isäänsä kysymyksellä, minkä tähden Isak ei huomannut karvaisia nahkoja Jaakobin käsistä ja kaulasta.

Rovasti, ollen syvissä mietteissään saarnan valmistuksessa, vastasi ajattelematta vain lyhyeen:

"Se oli Jumalan tahto. Et sinä vielä sitä käsitä. Kunhan uusi täti tulee, niin hän kyllä selittää."

Liinan täytyi tyytyä siihen vastaukseen, mutta mieleen jäi hänelle kuitenkin hämärä ajatus, että Jumalakin toisinaan "tahtoo" petosta.

Sitte Liina luki erään pikku kirjan, jossa vallaton poika itse hullunkurisesti kertoi, mitä kaikkia kepposia hän teki. Ne tarttuivat Liinan mieleen kuin tappurat tervaan, eihän hänellä siinä ollut aikaa ottaa huomioonsa kirjan oikeaa tarkoitusta, joka oli pahankurisuuden vitsominen, ei, hän päin vastoin itsekseen jo edeltä päin riemuitsi, miten hauska tulee kiusata uutta tätiä, jota nyt odoteltiin. Ei hän sentään tuota riemuinnut häijyydestä, vaan yksinomaan huvin halusta.

Joutuipa viimein päivä, jona opettajattaren piti illan suussa tuleman. Liina oli suuressa odotuksen touhussa uteliaisuus kun näet voitti kaikki muut halut, yksin kirjainkin katselemisen ja sitä paitsi tuntui ihan kuin erityistä vetoa tekemään jotakin erityistä kepposta, jolle saisi kyllikseen nauraa ja ilakoida.

Viimein saapui täti ja Liina juoksi isänsä edellä ottamaan häntä vastaan. Hyvät ystävät heistä heti näytti tulevan ja rovasti oli hyvillään, kun Liina niin paikalla rupesi tutuksi opettajattarelle. Mutta tyttönen katseli häntä tutun silmillä ainoastaan siitä syystä, että oli jo niin kauan edeltä päin varustautunut sitä uutta huvia kokemaan ja näkemään.

Illallisen jälkeen rovasti vielä hetkisen puheli perheen uuden jäsenen kanssa. Liina sill'aikaa pujahti opettajattaren kammariin, jossa Kaisa jo oli tilan valmiiksi antanut, käänsi suurella vaivalla peitteen päällimmäisine lakanoineen sievästi kaksin kerroin jaloksiin päin, veti alalakanan kaksin kerroin ylös tyynylle asti ja, oiaistuaan jälleen peitteen, sovitti alalakanan reunan peittoon reunan päälle. Tosin ei tila enää näyttänyt niin sievätekoiselta kuin Kaisan jäljellä, mutta "kukapa sitä niin tarkkaan tutkii", lohdutteli Liina mieltänsä… Palattuaan työstänsä kävi hän sanomassa isälleen hyvää yötä ja saattoi uutta tätiä kammarinsa ovelle saakka, vaan ei uskaltanut mennä sisälle, kun jo siinäkin täytyi väkisin purskahtaa nauramaan ajatellessa, mihin pulaan täti oli joutuva. Sen tähden hän karkasi tiehensä, ehtimättä kunnolla edes toivottaa hyvää yötäkään.

Opettajatar tosin vähän kummasteli Liinan naurun puuskaa, vaan tietysti ei voinut arvata asiaa silloin eikä vielä sittemminkään, vaikka joutuikin pieneen pulaan maata pannessaan, kun jalat eivät päässeetkään alemmaksi kuin lakanan pohjukkaan puolisänkyyn asti; sillä hän näet luuli tuon vain vahingossa tapahtuneen tilaa tehdessä eikä voinut edes aavistaakaan Liinan kykenevän sellaista vehkeilemään.

Seuraavana aamuna Liina ei malttanut olla ilvehtivän näköisenä kysymättä tädiltä, miten hän oli maannut ja oliko tila hyvä.

Silloin opettajatar heti arvasi asian, mutta, huolimatta pahastua leikistä ja tahtomatta torumisella heti ikävystyttää oppilastansa, sanoi hän vain hyvin ystävällisesti ja ikään kuin ihmetellen: "vai olet sinä jo niin sukkela!"

Liina sen käsitti muka suureksikin kiitoslauseeksi ja alkoi siis sitä uutterammin ajatella uutta koetuskeinoa. Ja kekseliäs hän oli panemaan toimeen kaikki, mitä oli kirjoista itse lukenut tai Kallelta kuulemalla oppinut.

Milloin opettajattaren pöydän laatikossa kömpi ja rapisi paperissa eräitä kovakuoriaisia, milloin oli hänen tilalleen kylvetty lyhyiksi leikeltyjä jouhia, jotka pistelivät ja polttivat pahemmin kuin mitkään itikat ja ytykät, ja milloin oli oven kääkä noettuna, ja opettajatar siitä tuhrautuneella kädellään nokesi silmänsä.

Näiden ja lukemattomain muiden kujeiden antoi opettajatar tapahtua muka ihan hänen huomaamattansa, että Liina ei saisi nauraa, kuten niillä tarkoitti, ja sen tähden viimein itsestänsä kyllästyisi ja lakkaisi niistä. Se keino auttoikin pian; ikäväksihän se käy yksipuolinen ilo.

Vaikeampi oli ohjata Liinaa lukemisessa. Uusi täti pian huomasi, että Liinalla oli oma päänsä oppimisessa kuten kaikessa muussakin. Hän sitä koetti hellävaraan taivutella, mutta turhaan; eikä hän kovuutta ollenkaan ryhtynyt käyttämään, kun näet huomasi, että se olisi vastoin rovastin mieltä, ja sitä paitsi pelkäsi, että kuritta niinkin isoksi kasvanut tyttö nyt kurista ehkä vain paatuisi ja pahenisi. Niinpä Liina luki mitä luki oman mielensä ja halunsa mukaan.

Sai opettajatar hänelle sentään selittelemällä kootuksi muistiin minkä mitäkin tietoja, kunnes muutamien vuosien kuluttua kyllästyi tuohon mielestänsä varsin hedelmättömään työhön ja ilmoitti rovastille huomanneensa Liinalle olevan parasta päästä johonkin varsinaiseen kouluun ja sen tähden nyt itse päättäneensä lähteä pois.

Vaikea oli rovastin luopua tyttärestänsä, mutta täytyipä sentään järjen voittaa tunteet.

Vastenmielinen oli Liinasta itsestäänkin tuo kotoa pois lähdön ajatus. Siitä ikävissään hän Kaisan varustellessa hänen matkatarpeitaan ryhtyi taas pahaan aikaan lukemaan. Ensimmäisessä kirjassa, jonka hän sattui saamaan käteensä, puhuttiin vain nuoresta lapsentytöstä, joka väsyksissä nukahti; sill'aikaa lapsi putosi kätkyestä ja tyttö sen tähden ajettiin pois palveluksesta. "Se oli parahiksi hänelle!" ajatteli Liina; "miksipä hän nukkui!" Samassa hänelle johtui mieleen, että olihan hänkin kerran pienempänä pudonnut sängystään, ja Kaisaa oli siitä kovasti toruttu. Sitä muistellessaan hänen aivan täytyi koettaa otsaansa, vieläkö siinä oli kuhmu jäljellä. Jo se toki oli ammoin pois painunut, mutta "eiköhän pitäisi sittekin lähettää Kaisa etsimään paikkaa muualta?" päätti hän mietelmänsä, muistamatta, että hän itse kaikkein vähimmin olisi tähän asti tullut ja vastakaan tulisi toimeen Kaisatta.

Toisesta kirjasta hän oppi, että sopii muka vastustaa vanhempienkin tahtoa ja halveksia heidän käyttämäänsä kuritusta, vieläpä pilkatakin vanhempiansa. Sitä kaikkea tosin oli kirjassa esitetty tyhmän pojan tehneen tyhmille vanhemmilleen; mutta se molemminpuolinen tyhmyys oli niin heikosti kuvattu, että Liinasta poika näytti aika sankarilta ja kaikki hänen tekonsa oikeilta, ja hän sen johdosta ajatteli, että jospa vain isä yrittäisi antamaan hänelle vitsaa, niin hän juoksisikin karkuun; eikö hän jo ollut suuri tyttö!

Vaan kolmas kirja se vasta sattui oikein Liinan mieleinen. Siinä hän mielikuvituksessaan seurasi pari vuotta kahta "isoa" lasta, jotka mielellään "leikkivät" yhdessä, vaan joita vanhempansa sitte koettivat erottaa toisistaan. Mutta hepä tuttavuuden ja muka viattoman leikin innossaan eivät huolineetkaan kuulla vanhempiensa kieltoja eikä syitä, vaan jatkoivat leikkiänsä salaa, kunnes salaa myöskin menivät vihille, jonka Liina käsitti merkitsevän vain, että heitä, kuten itse sanoivat, "nyt ei mikään enää voinut erottaa" leikistä, lisäsi Liina ajatuksissaan. Tämä oli Liinan mielestä juuri hänelle sopiva esimerkki; hän kymmen- tai yksitoista-vuotisessa viisaudessaan päätti, että hänenkin olisi pitänyt mennä Kallen kanssa vihille; sittehän isän olisi täytynyt kutsua Kalle takaisin leikkimään. Vaan nyt se jo oli liian myöhäistä, Kalle oli poissa, missä lienee ollutkaan. Ja Liina oli pahoillaan oikein sydämmestänsä, ett'ei ollut ennemmin tiennyt tuota keinoa; käsi ihan puristui nyrkiksi.

Tästä ja muista esimerkeistä kasvoi Liinan mieleen melkoisesti kiukkua isää kohtaan eikä hän enää ollut niin perin vastahakoinen lähtemään pois kotoa. Viimein alkoi uteliaisuuskin vähin autella, niin että hän melkein iloiten nousi kärreihin, kun oli lähdettävä ajamaan koulukaupunkiin. Renki-Heikin hän tosin olisi mieluisemmin suonut tulevan matkakumppaniksi, "vaan yhtä ajamistahan se on isänkin kanssa", ajatteli hän, taipuen siihen, jota ei mitenkään käynyt muuttaa.

Näin joutui Liina uusiin oloihin ja toimiin. Koulukuriin hän oli vallan tottumaton ja samoin myöskin oleskelemaan niin suuressa tyttöjoukossa. Oltuaan muutamia päiviä hämillään, tahtoi hän jatkaa kotitapojaan, komentaa kaikkia muita, ja kun muut eivät ruvenneet tottelemaan, joutui hän riitaan kaikkien kanssa. Opettajat olivat hänestä pääsemättömässä pulassa. He tosin huomasivat tytön entisen kasvatuksen olleen liian löyhän, mutta eivät siltä uskaltaneet paaduttamisen pelosta olla varsin ankarat hänelle. Monesti he mielellään olisivat lähettäneet koko tytön takaisin kotiinsa, vaan kun hän aina hyvästi osasi läksynsä, toivoivat he hänen aikaa myöten tasautuvan ja viisastuvan kurituksettakin.

Viimein tuo tasautuminen tapahtuikin, vaikka ei suinkaan viisastumisesta, kuten opettajat luulivat. Liina koetti jatkaa vallattomuutta ja iloista leikkiä koulukumppanien kesken, mutta kummastuksekseen huomasi heidän tekevän pilkkaa, että niin suuri tyttö oli niin lapsellinen, kuin Liina tosiaankin oli. Se pila tuntui perin kiusalliselta, varsinkin kuin he niin salaperäisesti juttelivat omia salaisuuksiansa, milloin Liina yritti vallattomasti kertomaan jotakin lukemaansa rakkausseikkailua niin kuin se olisi ollut vain tavallista hauskaa lasten leikkiä. Ollen arka itsestään muuttui hän siitä kerrassaan tasaiseksi ja hiljaiseksi ja sulkeutui itsekseen kuin raakkueläin kuoreensa, jota on häiritty päivää paistattamasta. Hän muuttui umpimieliseksi ja uneksivan näköiseksi. Täytyihän hänen saada leikkiä, ja kun toiset tytöt olivat liian kehittyneet leikkimään hänen kanssansa, leikki hän mielikuvituksissaan.

Nyt hän tosin jo alkoi aavistaa, että jotakin eroa ehkä lienee "pienten" ja "suurten" lasten leikin välillä, vaan ei hän sitä vielä niin äkisti kyennyt käsittämään. Sen tähden hän ryhtyi yhä innokkaammin lukemaan kaikenlaisia kirjoja, joita sai rajattomasti ottaa isänsä tiliin kaupungin kirjakaupasta. Läksyjen lukuun häneltä ei kulunutkaan aikaa ollenkaan; osaksi hän ei viitsinyt vaivata itseään sellaisilla joutavilla, ja osaksi hän ne osasi lukemattakin, kun koulussa kaikki luettavat edeltä päin valmistettiin hyvästi ja hän ne jo siitä oppi mielestänsä kylliksi. Siispä romaanien lukeminen pysyi hänellä yksinomaisena työnä ja huvina.

Minkäänlaista tosi elämää ei ollut ohjaamassa Liinan mielikuvituksia siitä asti, kuin hän kokonaan vetäytyi pois kumppanien seurasta. Eipä siis kumma, että hänen kuvitelmansa ja sovituksensa omaan elämään sattuivat muodostumaan hiukan nurinpuolisiksi tai ainakin yksipuolisiksi.

Näin hän muun muassa oppi, että ihmisen muka pitää olla suurellinen puolestaan ja loukkautua pienimmistäkin aiheista, eikä suinkaan sovi antaa anteeksi mitään sellaista loukkausta, vaan täytyy oman kunnian tähden vaatia siitä hyvitystä.

Liina alkoi heti käyttää tätä uutta ohjetta koulussa. Jos vieruskumppani vahingossa nykäsi kirjoitustunnilla Liinan vihkoa, nosti hän siitä välihetkellä aika metelin. Toinen koetti puolustautua vahingollaan, mutta Liina oli muutamista kirjoista ja omista kumppanuuden kokemuksistaan oppinut luulemaan pahaa kaikista ja kääntämään kaikki pahaksi, ja sen tähden hän kiven kovaan väitti toisen sysänneen tahallaan, että hänen kirjoitusvihkonsa tuhrautuisi. Kumppanit kyllä koettivat välittää, mutta turhaan, ja silloin he taitamattomuudessaan neuvon sijasta rupesivat Liinaa moittimaan ja sanomaan häijyksi. Siitä Liina suuttui ja uhkasi vaatia hyvitystä koko joukolta. Tytöt alkoivat pilkata, ja Liina muuttui yhä umpinaisemmaksi. Mitään erittäin sopimatonta Liina ei koskaan tehnyt, siihen hän oli yhä vielä liian lapsellinen. Kumppanit tottuivat myöskin kärsimään hänen oikkujansa ja koettivat kaikin tavoin karttaa hänen pahastuttamistansa. Siten hän selvisi ilman pahoja vastuksia koulun läpi, joutumatta edes rakkaushaaveiluihinkaan, jotka muuten koulutytöillä ovat tavalliset. Olihan hänellä siinä kylliksi, että sai ajatuksissaan seurustella kaikenmoisten romaanisankarien kanssa ja nauttia heidän ilojansa ja surujansa.

Kuitenkin alkoi vähitellen tuntua mielessä omituista tyhjyyttä, jota eivät mitkään kirjat saaneet haihtumaan; päin vastoin se tuntui sitä kolkommalta, mitä enemmän hän lueskeli. Hänelle näet kävi aivan samoin kuin huviksensa matkustelijoille, joilla ei ole mitään muuta pyrintöä matkustuksensa tarkoituksena: mitä enemmän he näkevät, sitä tyhjemmältä tuntuu heistä maailma.

Ihan itsestään viimein selvisi Liinalle, että tuo sydämmen tyhjyys kaiketi oli vain rakkauden kaipausta, ja kohta tuli aivan varmaksi vakuutukseksi, että hänen piti löytää joku vähän todellisempi olento kuin nuo romaanisankarit, sellainen, jota voisi ruumiillisillakin silmillä katsella. Mutta silloin loppuikin Liinan koulunkäynti, hän sai päästötodistuksen käteensä.

III.

Kahdeksantoista ikäisenä palasi Liina koulusta kotiin ainiaaksi, kuten isä ilotteli, mutta ainoastaan "kunnes…", kuten Liina itse arveli.

Kotiin lähtiessään valitsi hän, kuten ennenkin joka kesäksi, aika röykkiön kirjoja eväiksi; mitäpä hänellä muutakaan olisi ollut maalla tekemistä.

Kesä kului jotenkin hauskasti, aamut makaellen lähelle puolta päivää, keskipäivät lueskellen ja illat kävellen tai kammarin ikkunasta haaveksivasti katsellen kohti avaruutta.

Välistä hän käveli puutarhassakin marjoja suuhunsa poimiskelemassa, ne kun maistuivat makeammilta tuoreeltansa kuin toisten kerääminä ja astiassa istuneina.

Vähitellen alkoi Liinasta kuitenkin olo tuntua ikävältä. Hänellä näet ei ollut vähintäkään halua minkään työn tekoon, ei edes senkään vertaa, että olisi itse ommellut leningistänsä irti karisseen napin jälleen kiinni. Sehän muka oli Kaisan asia. Mistäpä Liina olisikaan saanut työn halua, kun ei kukaan ollut häntä lapsempana koskaan siihen opastanut eikä totuttanut.

Ikävä kasvoi, mikäli kirjakasa hupeni, ja ihmeen pian se loppuikin. Liinalla näet olikin omituinen lukemistapa, varsinkin viime aikoina. Hän tutki vain alun kustakin rakkausromaanista — muista kirjoista hän ei huolinutkaan —, katseli sitte sieltä täältä kertomuksen juonta ja lopusta viimein, tulivatko "he" onnellisiksi vaiko onnettomiksi. Muut kertomuksen henkilöt eivät muka ansainneet tarkempaa tutkimista, paitsi ehkä välistä joku kovasydämminen likeinen sukulainen tai muu holhoja, joka koetti nuorten aikeita häiritä ja estellä.

Salin kaapin Liina tiesi jo ammoin moneen kertaan katselleensa. Nyt kun eväskirjat loppuivat, kävi hän selaamassa pitäjän lainakirjaston, löysi sieltä muutamia vanhoja repaleita ja lukea hotasi kaikki yhtenä päivänä.

Nyt vasta aika oikein pitkäksi muuttui. Rinnassa ammotti tukala tyhjyys, joka aina tulee tyhjäntoimittajan osaksi ja kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän sitä koetetaan haihduttaa yksinomaan huvituksella, millaisella hyvänsä. Rikoshan aina maallisenkin lain rikos kasvattaa rikkojan mieleen tyytymättömyyttä, joka ei haihdu paatuneimmastakaan mielestä kokonaan ennen, kuin rikos on jollakin tavalla sovitettu. Vielä suurempaa tyytymättömyyttä ja levottomuutta tietysti kasvaa korkeimman lain rikkomisesta, kun sitä rikosta näet ei itse kyetäkään sovittamaan ja monen, ehkäpä jokaisenkin "vanhan ihmisen" mielestä armoon ja anteeksi anomiseen turvautuminen tuntuu häpeälliseltä ja omaa ihmisarvoa alentavalta. Ihmekö siis että Liinan mieli oli levoton ja tyhjän tukala, sillä hänhän oli rikkonut molemmat osat tästä lyhyestä lainpykälästä: "Rukoile ja tee työtä!"

Hän oli lukenut eräästä sellaisestakin onnettomasta, joka tyhjäntoimituksestaan ja huvittelustaan oli viimein tullut hulluksi, ja häntä alkoi pelottaa. Siinä kirjassa ei ollut sanallakaan viitattu hulluksi tulemisen syvintä syytä eikä siis myöskään osoitettu oikeata, eipä millaistakaan varokeinoa sitä vastaan. Kertomuksen kirjoittaja oli kaiketi arvellut itsekunkin lukijan itsensä tekevän tapauksesta omat johtopäätöksensä, millaiset kullekin soveltuivat. Liina oli yhtenä esimerkkinä niistä lukemattomista, jotka eivät itse kykene tekemään oikeita johdelmia. Ei, häntä vain pahasti pelotti, ja ihmeellisempi kuin hänen kykenemättömyytensä arvaamaan kirjan tekijän syvällisempiä ajatuksia, jos niitä hänellä muuten oli ollutkaan, ihmeellisempi tosiaankin oli Liinan kestävyys, että hän ei tullut hulluksi sinä pitkänä vuotena, joka kului koulunkäynnin päätyttyä tuon ikävän ja pelon vaiheella.

Kouluaikana oli edes koulussa istuminen ollut jonkinlaisena pakkotyönä, johon kului aikaa; mutta nyt oli sekin lopussa. Kotona ei ollut pakkoa tehdä ei niin mitään eikä Liina olisi viitsinyt mihinkään ryhtyä käsiksi, vaikka olisi käskettykin. Hän vain hautoi ikäväänsä ja samalla mietiskeli, että tuohon mielen kamalaan tyhjyyteen sopisi niin hyvin täytteeksi rakkauden liekki. Mutta eipä lähitienoilla ollut ketään sen sytyttäjää. Isä vielä itse hoiti apulaisetta papilliset tehtävänsä ja niissä muutamissa herrastaloissa, joissa rovasti silloin tällöin kävi, oli ainoastaan vanhahkoja tyttäriä, joiden seura Liinaa ei ollenkaan huvittanut, he kun eivät kuuluneet osaavan muusta puhua kuin töistään. Siispä ei muuta kuin ikävää ja pelkääviä aavistuksia ja yhä uudestaan samaa koko pitkä vuosi.

Eräänä sateisena syyspäivänä Liina istui kammarissaan kiikkutuolissa, johon kapineesen hän oli erittäin mieltynyt. Siitä hän katseli pilvien rakoja, kunnes ajatukset alkoivat lennellä romaanisankarien keralla muilla mailla.

Suruinen oli hänen mielensä ja yhä kovemmin alkoi kalvaa tuo alinomainen haikea kaipaus. Viimein sen seasta selvisi esiin lapsuuden muisto, Notkolan Kallen kuva. Mutta hänhän oli poissa, kaukana, ja oli jo ollut kauan, aina siitä asti, kuin Liina lapsellisessa viattomuudessaan yritti häntä suutelemaan. Ei Liina enää oikein muistanut hänen näköänsäkään.

Kaiho kasvoi kasvamistaan ja Liinalle alkoi herua kyyneleitä silmiin.

Tultiin kutsumaan päivälliselle.

Liina, säpsähtäen ajatuksistaan, läksi.

Rovastin ruokaillessa tyttärineen tuotiin postilaukku. Vanhus heti jätti lusikkansa, avasi laukun, työnsi sanomalehdet syrjemmäksi pöydälle ja luki ainoan tulleen kirjeen.

Hänen otsansa vähän rypistyi, mutta sanomatta muuta kuin paljon merkitsevän "hm!" pisti hän paperin sanomalehtikasan päälle ja ryhtyi jatkamaan syöntiänsä.

Tuo "hm!" ei jäänyt Liinalta huomaamatta. Pöydästä noustessa hän kysyi, mistä kirje oli ja mitä uutta se tiesi.

"Olen jo vanha", selitti rovasti, "enkä viitsisi enää itse pitää huolta maatöistä. Kirjoitin Kurkijoelle ja pyysin sieltä luotettavaa pehtoria, ja nyt esittävät Notkolan Kallea ja sanovat häntä taitavimmaksi kaikista."

Liina punastui, vaan virkkoi teeskennellen:

"Mikäs sitte estää Kallea ottamasta. Tottapahan siellä paraiten tietävät hänen taitonsa."

"Olisi tuo saattanut olla vähän etempää. Kuka tietää, eikö hän tässä rupea enemmän hoitamaan omaa kotoansa kuin pappilaa."

Rovastilta oli jo ehtinyt kokonaan unhottua Liinan lapsuuden aikaiset suuteluvehkeet. Jos hän ne olisi muistanut, niin tuskinpa hän olisi pehtorikseen kutsunut Kallea, kuten nyt teki, ell'ei ehkä olisi uskonut tytärtänsä nyt jo viisaammaksi kuin silloin lapsena.

Liina, saatuaan kuulin isänsä päätöksen, alkoi ikään kuin vähän elpyä. Saivathan hänen halveksimisensa nyt jotakin lujaa pohjaa. Hän kuvaili ajatuksissaan Kallea aika herraksi ja ehti sinä kuukautena, joka vielä kului hänen tuloonsa asti, jo edeltä päin rakastua häneen silmittömästi. Olihan sydän tyhjä ja ikävöivä; tyhjyyden täytteeksi sopi Kalle niin hyvin.

Tuli viimein se päivä, jolloin Kallen piti saapuman. Liinalta se ei ruvennut mitenkään kulumaan loppuun asti; istunta, astunta, kiikunta, kaikki ne hänen ainoat työnsä tuntuivat yhtä ikäviltä.

Juotiin teetä, syötiin illallinen, mutta rovastipa se vain yksin söikin, vaikka kaksi heitä pöydän ääressä istui.

Viho viimeinkin kuului maantiellä aisakellon ääni ja Liina tunsi sen pappilan kelloksi. Lienee sen tuntenut rovastikin, koskapahan alkoi tunkea paksua päällystakkia yllensä ja lähteä rappusille. Liina seurasi porstuaan ja jäi lasioven sisäpuolella kurkistelemaan. Aurinko oli jo ammoin laskeutunut, mutta täys’kuu toki yön valoisaksi.

Kärrit, tulla kolisten jäätynyttä maata, pysähtyivät rappujen eteen, ja niistä hypähti maahan todellakin muhkean näköinen nuori herrasmies. Rovastin viittauksesta ajoi renki kärrit tuparakennuksen eteen ja nosti siihen Kallen tavarat.

Rovasti oli laskeutunut alimmalle rapulle, siinä katellen tervehtinyt tulijaa ja lähtenyt hänen edeltänsä astumaan pienelle puolelle. Päästyään porstuaan avasi hän erään oven, sanoen:

"Täss' on teidän kammarinne ja avaimen paikka on tässä seinällä naulassa. Asetelkaa nyt omat tavaranne ja tulkaa huomeisaamuna aikaisin minun puheilleni, niin saamme tarkemmin sopia palkoista ja muista asioista."

"Kiitoksia. Minä mielelläni menenkin nyt tervehtimään kotiväkeä pitkästä ajasta."

Kalle nosti tavaransa kammariin, pisti avaimen naulaan, kumarsi "hyvää yötä!" rovastille ja astui suoraa päätä ulos portista, edes katsahtamattakaan suuren puolen porstuaan päin, jonka oven takaa Liina pakeni kammariinsa, rinta melkein tukehtuvana oudosta levottomuudesta.

Hän heittäytyi sohvalle ja alkoi pukea tunteitansa ajatuksiksi: "Miks'hän isä ei häntä kutsunut sisään? Pianhan Kaisa olisi teetä varistanut. Ja tuo Kalle, lieneekö hänkin tullut ylpeäksi, kun ei edes katsahtanutkaan minuun päin?" Ajattelijalta jäi levottomuuden kiireessä huomaamatta, että hänhän olikin seisonut oven takana, josta Kallen oli mahdoton häntä havaita, vaikka ei olisikaan ollut ylpeä.

Kalle puolestaan oli käsittänyt väärin opin uran, varsinkin maanviljelyskoulun, ja tullut mielestänsä jo isoksikin herraksi, vaikka ei kumminkaan niin suureksi, että olisi halveksinut pappilan ainoaa tytärtä. Ei, päin vastoin oli vähitellen herrastuessa hänelle useinkin johtunut mieleen tuo ensimmäinen väkinäinen suutelutemppu, ja vaikka Kalle ei ollutkaan yhtä haaveksivainen kuin pappilan Liina, häntä kun kova ruumiillinen työ esti siksi joutumasta, niin olipa hän sentään isosti ilostunut, kun sai koulunsa johtajalta kuulla, että hänelle oli paikka tarjona kotipitäjänsä pappilasta. Ja nyt hän pihaan ajaessaan oli kyllä koettanut tähystellä, eikö missään päin vilahtaisi herrasneiden haamua. Sitä kun ei tapahtunut, täytyi hänen malttaa mieltänsä toistaiseksi.

Kallen saapuessa kotitaloon yriteltiin siellä jo käymään levolle. Mutta pian selvisi äiti toimittamaan kauan ikävöidylle pojalle illallista, jota odotellessaan ja syödessään "paljon" nähnyt ja kokenut Kalle kertoellen tyydytteli vanhempainsa ja muun kotiväen luonnollista uteliaisuutta.

Hän muun muassa puheli, mitenkä "hirveän" ahkera siellä maanviljelyskoulussa täytyy olla; ihan toista on siellä olo kuin varsinaisessa lukukoulussa: lukemista melkein yhtä paljo ja sen lisäksi ajetaan työhön ihan kuin pahinta renkiä, niin että varhain aamusta myöhään iltaan ei ole hetkeäkään lepoa.

"Mitenkä siellä sitte ehditään noin herrastua?" kysäsi häneltä isänsä, joka jo pitkään oli katsellut Kallen herrasmaista trikoopukua ja käytöstä ja muita outoja liikkeitä.

"Yhäkö sitä nyt sentään pitäisi olla kuin mikä tuhkimus", vastasi Kalle, käsittäen isänsä lauseen enemmän kiitokseksi kuin moitteeksi ja ollen itsekseen hyvillänsä, että hänen ryhdissänsä tapahtunut muutos niin selvästi näkyi.

Isäntä ei siihen enää virkkanut mitään, mutta kuitenkin alkoi Kallesta tuntua jotakin hänelle käsittämätöntä "olevan koti-ilmassa". Sen tähden hän kiiruhtihe pois pikemmin, kuin tullessaan oli aikonut, jättäen tällä kertaa vähemmälle sekä oppinsa että muun mahtavuutensa näyttelemiset.

Palattuansa rovastin osoittamaan kammariinsa ryhtyi hän järjestelemään kapineitaan.

Pihan toiselta puolen hohti eräästä ikkunasta valoa. Kalle ensin itsekseen arvaeli, kuka siellä niin myöhään vielä valvoi; mutta yht'äkkiä johtui hänelle sitte mieleen, että se se juuri olikin Liinan kammari, ja omituista suloa se muisto tuntui mieleen levittävän. Ei nyt kuitenkaan ollut aikaa unohtua sitä ajattelemaan. Hän siirsi lampun pois ikkunan edestä, että paremmin näkisi purkaa tavaroitansa, ja sattui sitä jotenkuten liikuttelemaan niin, että sen valo pari kolme kertaa välähti pihan takaiseen ikkunaan.

Liina tähystellessään oman huoneensa ikkunasta luuli sitä erityiseksi, hänelle aiotuksi tervehdykseksi ja tyyntyi äskeisestä toivottomuudestaan. Hän vaipui unelmiin, jopa viimein unenkin valtaan, muistamatta sammuttaa tultansa.

Seuraavana päivänä tapahtui nuorten tutustuminen silmästä silmään, ja sitä jatkettiin sitte rovastin huomaamatta niin hyvällä menestyksellä, että he viimein käsikkäin astuivat "ukon" eteen pyytämään siunausta.

Sepä oli rovastille ankara isku. Hän niin ällistyi, että olisi varmaankin seljälleen kellahtanut, ell'ei olisi sattunut istumaan karmituolissa pöytänsä edessä. Pois hän ajoi anojat sinänsä.

Mutta Liinalla oli vieläkin oma päänsä eikä rovastilla ollut nyt yhtään enempää vaikutusvaltaa häneen kuin ennenkään. Liina osasi ajaa asiaansa niin, että vanhuksen viimein täytyi suostua. Kuitenkin hän pani ehdoksi, että Kallen piti ruveta itsenäiseksi maanviljelijäksi, ja koska hänen kotitalossaan vielä oli varma entinen isäntä ja paljo muita perillisiä ja pappila oli rovastin oma ainoastaan hänen elinajakseen, niin ostettiin nuorille oma tila, maanlaadultaan hyvänlainen, vaikka ei suuren suuri, vaan rakennuksiltaan perin rappeutunut. Rovasti kuitenkin aikoi laittaa kaikki kuntoon ennen nuorten sinne muuttamista; siihen asti he saivat tyytyä asumaan pappilassa.

Heti häiden jälkeen kääntyi rovasti vastoin kaikkia suunnitteluja sairaaksi eikä enää siltä tautivuoteeltaan, noussut. Kun hänen pesäänsä ruvettiin selvittelemään, huomattiin kaiken irtaimen menevän veloista, joten nuoret jäivät vallan tyhjin käsin oman neuvottelemisensa tai neuvottomuutensa varaan, sillä samaa tietä oli jo vähän ennen mennyt vanha Kaisakin. Saamamiehet korjasivat kaikki tyyni ja heti huutokaupan jälkeen täytyi Kallen vaimoinensa siirtyä pois tieltä.

Aluksi he muuttivat Notkolaan, jossa toinen tupa oli tyhjänä ja sisustettuna muutamilla Notkolan isännän pappilasta huutamilla huonekaluilla.

Nyt alkoi Kallelle helpot päivät. Notkolassa ei hänen uusia viljelystapojansa tarvittu, siksi oli isäntä liian vanhollinen, eikä hän myöskään katsonut arvonsa mukaiseksi ruveta "olemaan renkinä ja toisen komennettavana" tuohon vanhanaikaiseen työhön, jonka järjestystä hän muuten ei enää lapsuutensa ajoista muistanutkaan. Tosin Kallea hiukan hävetti vetelehtiä aivan joutilaana, vaan hyvin tuntui vastenmieliseltä paljas ajatuskin, että täytyisi ehkä muuttaa tuonne omaan Mäkelään, jossa ei ollut asuttavaksi kelpaavaa huonetta eikä mitään tavaraa, vielä vähempi ruokatarpeita.

Niinpä nuorikot viettivät aikaansa huolettomina kävelyllä, makaamisella, jopa leikilläkin kuin pikku lapset, ryhtymättä niin mihinkään tosi toimeen.

Isäntää, joka oli ahkera työmies, alkoi tuo tuollainen elämä viimein harmittaa ja inhottaa. Hän päätti siitä tehdä pikaisen lopun, vaan samalla kuitenkin pitää näistäkin lapsistansa sen verran huolta, että heidän ei tarvitsisi aivan nälkään kuolla. "Menkööt Mäkelään ja ruvetkoot elämään omin takein!" ajatteli hän. "Jos heistä tulee eläjät, helpotanpahan heiltä alkumatkaa; vaan jos heittäytyvät vetelyksiksi, olen ainakin minä syytön heidän onnettomuuteensa."

Tämän päätöksensä hän ilmasi pojalleen. Silloin Kalle heräsi. Hän huomasi isänsä puheen järkeväksi ja suostui muuttamaan ilman mitään mutkia ja ehtoja. Isä hyvillään hyvän alun toivosta lupasi toimittaa ensimmäiset välttämättömimmät tarpeet Mäkelään.

Toisin ajatteli Liina taikka oikeastaan hän ei ajatellut mitään, hän vain ei käsittänyt, minkä tähden heidän pitäisi muuttaa Mäkelään, olihan heidän hyvä olla Notkolassakin, vaikka tosin ruoka oi ollut varsin kehuttava, mutta siihen hän jo oli tottunut ja oli tyytyväinen.

"Pääset itse emännäksi", houkutteli Kalle, ja se tarttui Liinalle mieleen, hän taipui, sillä ajattelematta emännän velvollisuuksia; sepä olikin hänelle oikeastaan aivan mahdoton, hänellä kun niistä ei ollut edes aavistustakaan, niin vähän hän oli tarkastellut emännän toimia Notkolassa ollessaan.

IV.

Sateisen syyspäivän iltahämärässä ajoivat Kalle ja Liina Notkolan isännän lahjoittamalla hevosella ja kärreillä Mäkelän pihaan. Edeltä päin oli jo tuotu sinne huonekaluja ja ruokaneuvoja sekä yksi lehmä. Nyt tuli vielä heinäkuorma juuri isäntäväen jäljestä pihaan.

Hyvin outoja tunteita liikkui Kallen mielessä; vähän ikään kuin pelotti astua omaan kotiin.

Vielä oudompaa oli tulo Liinasta. Hän oli tosin kerran kesällä Kallen kanssa astuskellen käynyt Mäkelässä ja nähnyt, miten rappiolla kaikki oli; mutta olivathan nyt viime viikoilla notkolaiset käyneet täällä huoneita korjailemassa ja Liina oli haaveksivissa toiveissaan luullut sillä jo kaiken tulleen "hyväksi". Kesällä kuivalla ilmalla olivat seinät näyttäneet paljon ehyemmillä ja puhtaammilta kuin nyt sateesta mustina.

"Eihän täällä ole mitään korjattu!" ilmasi Liina pettymistään ja purskahti itkemään.

"Kattoja korjattiin, ei muu maksa vaivaa", koetti Kalle lohduttaa sen verran, kuin itsekään kykeni.

Liina tarkasteli päältä päin tuota rakennusta, jossa oli vain kaksi tupaa, porstua välillä. Ikkunat olivat pienet, neliruutuiset ja nurkat kallellaan.

"Kaatuuhan tuo!" valitti hän, kun piti lähteä kärreistä pyrkimään sisälle. Kalle, itsekin sorroksissa, otti syliinsä Liinan kuin lapsen; eipä Liina olisi surultansa kyennytkään omin voimin liikkumaan, niin raskaalta tuntui pettymyksen paino.

"Kaatuuhan tuo!" nyyhkytti Liina uudestaan.

"Eipä tässä nyt auta sitä katsoa", sanoi Kalle, osaamatta sen paremmin valita lohdutustansa.

Sisältä katsoen oli asunto vieläkin rapistuneempi. Porstuan lattia oli märkä ylt'yleensä. Toisessa tuvassa tuuli puhalteli lävitse rikkinäisistä ikkunoista eikä se näyttänyt olleen moneen vuoteen asuttavassa kunnossa. Toinen tupa, vaikka sekin musta, oli hiukan viehättävämpi, siellä kun edes oli huonekaluja toivottamassa tervetuloa. Mutta lattian märkyydestä paikka paikoin voi tottunut silmä huomata, että huono turva sielläkin oli sateelta. Kalle laski taakkansa varovasti tuolille. Notkolaisistakin, rengistä ja hänelle uteliaisuudesta mukaan lähteneestä veli Pekosta, tuntui tämä talon alku niin oudolta, että heidän ei tehnyt mieli sitä kauan katsella. He tekivät tehtävänsä, korjasivat hevosen ja heinät suojaan sateelta ja läksivät tuvassa käymättä palaamaan. Kalle kuunteli vähän aikaa lehmän ammuntaa, joka oudosteli yksin oloa ja ikävystyi odottamaan heiniä, joiden kahinaa niin kauan ja halulla oli kuunnellut. Uudelta isännältä oli herruus kokonaan haihtunut, kun tosi eteen tuli. Hän tiesi taidolta kykenevänsä työhön, jos vain viitsi, ja hän päätti koettaa.

"Etkö menisi katsomaan, mitä se lehmä noin ammuu?" virkkoi hän niin iloisesti, kuin osasi. Hän ei tullut ajatelleeksi, vaikka häneltä kyllä jo ammoin olivat silmät auenneet, että Liinan tietysti oli nyt äkistään ihan mahdoton asettua talonpoikaiselle kannalle, hänen herrasmaisuutensa kun ei ollut mikään teennäinen kuori kuten Kallen.

Liina oli lakannut itkemästä ja istui melkein tunnottomana, välinpitämättömänä mistään ja ajattelematta mitään. Nyt tämä Kallen kysymys hänet herätti, mutta ei hänen muotonsa siltä osoittanut virkeätä eloa, vaan suurta kauhua. Näkyi selvään, että hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustansa.

"Minäkö läävään!" kuului viimein.

"Naisten töitähän se on, eikä tässä vielä ole piikaa", koetti Kalle selittää ja rauhoittaa.

"En minä ikänä sitä tee!" vastasi Liina jyrkästi.

"No, menenpähän minä sitte, vaan laita sinä sill'aikaa makuualunen kuntoon; tulo ottamaan heiniä!"

Sama kauhistus taas Liinan kasvoissa. Hänenkö pitäisi mennä ulos sateesen!

"Mitä sinä sitte tekisit? Lypsätkö lehmän?"

"En minä mene läävään, enkä minä osaa tehdä mitään. Minä kuolen täällä!" kuului uuden itkunpuuskan seasta katkonaisin sanoin.

Kalle yritti hänkin joutumaan neuvottomaksi, tottumaton kun oli tuollaiseen tenhottomuuteen. Tuntien itsensä tällä kertaa kykenemättömäksi lohduttamaan, kun näet mieli olisi tehnyt päin vastoin torumaan, jätti hän Liinan itkemään, kävi lepyttelemässä lehmää, toi tullessaan heiniä alussäkkiin ja laittoi vuoteen. Kävi sitte hankkimassa maitoa sen luonnollisesta säiliöstä sekä otti eväistä pöydälle lämpöisen särpimen viereen leipää, voita ja kalaa.

"Tulepas nyt syömään!" kehoitti hän.

Ei Liinalle ruoka maistunut. Hän heittäytyi vaatteissansa vuoteelle ja alkoi väristä.

Kalle huomasi, että Liinalla oli tosi tuska edessä, jätti syönnin puuhan sikseen, läksi etsimään puita, tehdäkseen tulta lieteen, ja löysikin hyvän aikaa haeskeltuaan minkä mitäkin romua, jonka sitte suurella vaivalla sai syttymään; kunnes viimein, liesikivien lämmittyä, iloinen tuli alkoi levittää lämpöä tuvan kolkkouteen ja sotkea pöydällä palavan kynttilän valoa.

Se niukan virkisti Liinaakin. "Anna sentään vähän maitoa!" virkkoi hän sängystä.

Kalle tarttui kuin hukkuva oljenkorteen tuohon Liinan elonmerkkiin ja kantoi koko maitosaaliinsa juotavaksi.

"Kuulehan, kyllä tässä vielä hauskakin tulee, kunhan vain tämän talven yli pääsisimme. Korjaelemme nyt hätävaraksi pahimpia paikkoja. Ruokaa me kyllä saamme kotoa tämän talven."

"Ei minusta ole tällaisessa asujaksi. Tuleehan tässä ihan sokeaksi, kun on noin pienet ikkunat, ja kylmää, kun ei ole sisälaseja."

"On metsässä puita, ja näyttää tuo uuni kestävän lämmittää vaikka aamusta iltaan."

"Kyllä minä ihan kuolen tällaisessa elämässä!"

"Älä joutavia. Ja jos hyvin pelkäät, voisithan mennä sukulaistesi luo nyt ensi aluksi."

"En minä mene, kun olivat niin vasten naimistamme. Ennen minä lähden kerjäämään!"

Kallea myhäytti. Hän sentään osasi paremmin arvostella kerjuun ikävyyksiä, vaikka ei ollut hänkään niitä itse kokenut. "Hyvää tekisi koettaa", ajatteli hän, mutta sanoi sitte lohdutellen:

"Minä hankin hypoteekki-lainan, ja talvella vedän hirsiä tuonne ylemmäksi mäelle; sitte keväällä hajoitamme koko tämän hökkelin ja teemme sinne uudet kunnon kartanot."

"Jospa vain en tulisi sairaaksi."

"Tottuu sitä sentään kaikkeen, kun vain on malttia ja kärsimystä ja hyvää toivoa."

Liina rauhoittui vähän, kun edes pieni toivon kipinä alkoi pilkistellä mustan syysyön pimeydestä. Mutta liiaksipa Kalle kuitenkin luotti tottumiseen. Liina kyllä tottui siksi illaksi elämään, kun ei kuolema tullut; vaan jo yöllä, kun rankempi sade alkoi tippua suorastaan sänkyyn, kuoleman pelko taas rupesi pusertelemaan esiin katkeroita valituksia.

Päästiin siitä sentään yli yön ja useammankin, laho katto saatiin suurella vaivalla vettä pitäväksi ja kylmä uuni lämpöiseksi, niin että Liina välttämättömyyden pakosta vähitellen rupesi viihtymään. Olisipa hän ehkä jo viikkokauden kuluttua viihtynyt hyvästikin, jos vain olisi ollut kirjoja ajan kuluksi. Työhön tottuminen näet häneltä jäi ihan sikseen, siihen kun ei ollut halua. Kallen täytyi hoitaa elukoita ja muuta taloutta, kunnes saatiin piika. Liina nyt vain jouten istuskellen haaveksi uutta, komeata asuinkartanoa, jossa saisi rauhassa hoidella mukavuuttansa. Muita kartanoita hän ei ajatellut lainkaan, mitä ne häneen koskivat. Oma mukavuus oli Liinalla niin luonnollinen ja itsestään selvä asia, että hänelle ei edes johtunut mieleenkään, että voisi tai pitäisi muusta huolia niin mitään.

Kallea tuo toimettomuus hyvin suututti, vaan kun kaikki yritykset saada Liinaa edes käsittämäänkään minkäänlaisen työnteon tarpeellisuutta, luopui hän opastamisesta toistaiseksi ja hoiteli piian kanssa töitä ja taloutta niin, kuin ei Liinaa olisi ollutkaan talossa. Eikä Liina edes ymmärtänyt olla siitäkään pahoillaan, että emännyys oli kokonaan piian käsissä; hänestä oli nivan luonnollista, että kaikki tyyni, pienimmätkin asiat tehtiin hänelle valmiiksi.

Luottaen lainan saantiin ryhtyi Kalle jo ennen talven tuloa tekemään sijaa uudelle asuinkartanolle. Hauskuutta ikävöivä Liina kävi uskollisesti mukana katsomassa työn tekoa ja määräämässä, millaiseksi hän tahtoi tulevan asuntonsa.

Kalle puolestansa osaksi heikkoudesta vaimoansa kohtaan, rakkaus kun ei vielä ollut ehtinyt kylmetä, osaksi myöskin omassa mielessä vielä salaa kytevästä herrasmaisuudesta taipui kivijalan tekoon tuvalle, sen porstualle, kolmelle kammarille ja salille sekä sen tampuurille, vaikka oikeastaan oli alussa aikonut vain tupaa ja kahta kammaria.

Työ sujui jotenkin hyvin, sillä Kallea vähin elähytti toivo, että tottahan Liina sentään aikaa myöten tottuu talouden hoitoon ja askareihin, kun kerran pääsee mieleiseen asuntoon. Ja nyt piika ehti yksinäänkin vielä hoitaa yhden lehmän ja laittaa ruoan niin pienelle perheelle, neljälle hengelle, siihen luettuna päiväläinenkin, jonka Kalle oli hankkinut avukseen kivien vääntelemiseen ja maan kaivamiseen.

Talveksi tuli päiväläisen sijaan varsinainen renki, että kahden miehen kävisi hirren veto sukkelammin.

Viimein kun talon tarkastus ja kaikki muut asiaan kuuluvat temput oli suoritettu, sai Kalle keväällä käydä nostamassa hypoteekki-lainan, neljä tuhatta markkaa. Samalla hän tullessaan toi koko lekkerin viinaa talkootarpeiksi, kun näet oli Notkolaisten neuvosta päätetty pitää niitä useampiakin, että työ helpommin ja sukkelammin edistyisi, ja sellaisissa lahjatöissä tietysti täytyi paikkakunnan tavan mukaan kestitä työntekijöitä viinalla, muutenhan ei ketään olisi tullut koko taikoihin, vaikka naapuriston miesväki ei yleensä ollutkaan viinaan menevää.

Nyt alkoi kiireen kihinä Mäkelässä. Ensinnä siirrettiin paras aitta uuteen paikkaan. Niissä talkoissa olivat apuna ainoastaan Notkolan miehet ja pojat. Viinalekkeriä maisteltiin vain nimeksi, sillä Notkolan isäntä ei suvainnut juopumista. Kalle kyllä oli koulumatkoillaan oppinut ryyppimään, mutta ei nyt rohjennut sitä tehdä isänsä nähden, eikä hän vielä ollut niin pahoissa viinan kahleissa, että olisi sitä juuri himoinnutkaan; hän joi vain huviksensa, milloin hyvä tilaisuus sattui.

Aitan valmistuttua asettuivat mäkeläiset siihen asumaan ja määräsivät kahdetkin suuret talkoot, toiset tou'on tekoa, toiset asuin- ja karjakartanon muuttoa varten.

Kynnöt tuli kynnetyksi kunnialla. Toiset vielä suuremmat talkoot eivät päättyneet yhtä onnellisesti. Huoneet saatiin miehissä pian hajalleen ja sitte kilvalla vetäessä lopetettiin työ päivällisille. Myöhäiseksi syönti siten jäi, mutta ei viitsitty työtäkään kesken jättää.

Tämä harmitti Liinaa, hän yritti kiirehtimään ruoan laittajia. "Minun pitää saada ruokaa aikanaan; sen verta toki pitäisi teidän tietää!" torui hän äkeissään.

Kalle sattui tulemaan paraiksi kuulemaan komennusta. "No no, eihän sinulla nyt kiireempi liene kuin meillä muillakaan, jotka olemme työtä tehneet sinunkin edestäsi", selitti hän säveästi ja iloissaan työn joutumisesta. "Pitääkö minun siltä syömättä olla, että sinä et malta työstä tulla?", kysyi Liina vielä äkäisemmin.

"Ohoh, eipä luulisi jouten ollessa syönnillä kiirettä olevan; ei minusta ainakaan ruoka maistu, milloin jouten olen", selitteli Kalle vielä puoleksi leikillään, toiseksi tosissaan.

"No, eivät nämä tällaiset ruoat minusta maistukaan, parempiin minä toki olen tottunut aikoinani."

"Laita sitte itse parempaa, kun ei tämä kelpaa; tekisitpähän silloin edes jotain joutessasi." Kallea jo vähän pahastutti tuo nurkuminen tällaisessa kiireen kähinässä; sitä hän toki ei olisi odottanut.

Liina puolestaan suuttui. "Vai niin, vai pitäisi minun itseni ruveta ruokaa laittamaan! Mitä sinä oikeastaan ajatteletkaan? Sanopas kerrankin!"

"En mitään erinomaista, sitä vain, että ainakin se olisi emännän asia."

"Mutta minä sitä en tee!"

Kallea hävetti jatkaa riitaa talkooväen kuullen, mutta kovin hänen sydäntänsä kaiveli, ja illan pitkään hän koetti sitte harmiansa hukuttaa lekkerin höyryihin. Siinä toimessaan hän onnistui niin hyvin, että nukkui kesken ilojen. Talkoomiehet omin neuvoin lopettelivat ryyppyneuvot lekkeristä, joka ei kovin suuri ollutkaan, ja palasivat tyytyväisinä kukin kotiinsa.

Notkolan isäntä yksin oli tyytymätön. Hän oli nyt kylliksi kuullut Liinan emännyys-periaatteita arvataksensa, että siitä talosta ei koskaan hyvää voinut tulla. Lisäksi vielä Kallen juominen häntä inhotti ja hävetti niin, että hän kesken jo läksi pois, itsekseen jupisten: "Enkö jo sanonut, enkö jo sanonut! Kyllä Kalle nyt parhaan sai, ja se vielä saattaa hänet itsensäkin onnettomaksi ja mieron tielle. Edestäänpähän nyt löytää, kun ei varoituksiani totellut."

Yöllä heräsi Kalle kovaan päänpakotukseen ja kömpyröi ulos lekkerin luo saamaan lääkettä. "Voi sen peijakkaat, kun joivat kaikki!" kuului pahoitteleminen, kun lekkeristä herui vain muutamia pisaroita, jotka paraiksi kiihdyttivät sekä himoa että pään pakotusta.

Äkeissään yritti hän ensin nukkumaan, mutta eipä unta tullut. Hän nousi ylös, pukeutui paraimpiin vaatteihinsa, kaivoi arkusta lompakon taskuunsa, valjasti hevosen, nosti lekkerin kärreihin ja läksi ajamaan.

Hyvin usein tapahtui kesän pitkään samanlaisia syyttömiä ajoja; pitihän toki olla ryyppyjä kirvesmiehille, eihän muka käynyt odottaakaan, että työ muuten olisi hyvin edistynyt. Varsinkin pyhäpäivät olivat yhteisiä juhlia, jolloin työmiehet ja renki auttelivat isäntää, hypoteekki-lainan kaventelemisessa tälläkin "vähemmän rasittavalla" tavalla.

Liinan kanssa ei Kalle sattunut talkoiden jälkeen koko kesänä riitautumaan useammasti kuin yhden kerran. Oli kiirein heinäaika. Renki oli päiväläisten kanssa varsinaisina heinämiehinä, vaan eräänä päivänä oli melkoinen ala kuivaa karhikkoa saatava latoon ja Kalle sen tähden lähetti sinne aamiaiselta piiatkin avuksi.

Illan tullen ajoi pieni paimenpoika karjan kotiin, mutta piikoja ei vielä näkynyt. Odoteltuaan heitä ikäväksi asti ryhtyi hän vastenmielisesti viimeiseen hätäkeinoon.

"Mene nyt sinä lypsämään lehmät, kun piiat eivät näy joutavan kotiin", sanoi hän Liinalle.

Liina ei ollut kuulevinaan koko asiaa. Vasta sitte, kuin Kalle lausui kehoituksensa uudestaan, vastasi hän!

"Mitäs laitoit piioista sinne?"

"Tottahan tuon verran ymmärrät, että heinät pitää silloin korjata, kuin ovat kuivat. Yöllä näyttääkin tulevan sadetta; olisiko pitänyt jättää heinät kastumaan ja pilautumaan?"

"Olisit mennyt itse."

"Enhän minä kahteen paikkaan yht'aikaa repiä; on minulla ollut kylliksi työtä tässäkin ja kovempaa, johon piiat eivät kykene ensinkään."

"Lypsä sitte itse lehmäsi, mitä minä niistä huolin!"

Kalle suuttui. "Jopa nyt jotakin! Vai et sinä huoli. Pitääkö minun sitte yksinäni huolia kaikesta. Sinua varten minä tässä puuhaan asuntoa kuntoon ennen syksyä etkä sinä huoli mistään. Eikö sinua vähän jo viimen hävetä?"

"Ei yhtään. Mutta sitä häpeäisin ikäni, jos menisin lehmiä hoitelemaan."

Kalle ällistyi, mutta malttoi mielensä ja pidätti suuttumuksensa, vaikka kyllä mieli teki kerrankin purkaa suunsa puhtaaksi. Hän huomasi Liinan parantumattomaksi nukeksi, joka ei kyennyt muuhun kuin lasten leikkiin.

Syksymmällä olivat kaikki kartanot käyttökunnossa, vaikka eivät vielä aivan valmiina. Silloinpa lainasummakin oli huvennut yhdeksi satamarkkaiseksi. Oikeastaan ei sekään enää ollut omaa, sillä kun Kalle oli viime kerran kaupungissa käydessään pyytänyt lukua puodista otetuista rakennustarpeista, oli niiden maksamaton summa ollut kolme sataa markkaa. Lekkeriä hän ei enää olisi tarvinnut, mutta toimitti sen kuitenkin täyteläisenä kärryihin vastaisen varalle, kun näet enemmän ostaessa tavara muka oli huokeampaa.

Kotimatkalla johtui hänelle mieleen ajatus, joka oikein pani hänen kasvonsa ilosta loistamaan. Kun kerran lekkeri oli täynnä, niin sopihan sillä nyt pitää tupaantuliaiset, ja niiden vietoksi hän määräsi ensi sunnuntain. Silloin se joutava viina myöskin juotiin.

Kesäisten rakennushumujen aikana oli Kallelta aina jäänyt toistaiseksi Liinan varsinainen opastaminen askareihin taipumaan, ja mikä kerran pitkistyi, se myöskin vetkistyi. Uusiin huoneihin päästyä olisi siihen nyt ollut ryhdyttävä, mutta eipä Kallella enää ollut mitään ryhtiä itselläänkään. Hän tosin teki välistä työtä kuin karhu, vaan välimmiten aina myöskin ryypiskeli ja kohmeloissaan makaeli. Onneksi olivat palvelijat vielä siksi turmeltumattomat ja rehelliset työntekijät, että talon hoito näytti hyvin menestyvän.

Liina iloitsi kuin lapsi uusissa huoneissa, hankki saliin kiikkutuolin ja istuskeli siinä päivät päästänsä milloin yksikseen, milloin kenenkin naapuri-emännän kanssa, joka vain oli halukas hänen kahvipannuansa tyhjentämään ja huvittamaan häntä joutavilla juoruilla ja lörpötyksillä.

Mikäli kahvivieraita rupesi yhä tiheämmin käymään emännän luona, alkoi se suututtaa Kallea, mutta jos hän yritti siitä jotakin sanomaan, virkahti Liina: "Juothan sinä itse viinaa, tottahan minä saanen kahvia juoda!" Siihen asia aina sammui, ja samoin sammui kaikki muutkin järjellisemmän elämän yritykset. Kalle joi harmissaan, kun ei saanut vaimostaan minkäänlaista tukea missään asiassa, ja Liina joi ajan kuluksi ikävissään, kun oli joutunutkin vain talonpoikaistaloon, jossa hän ei pystynyt edes piikojakaan komentamaan muuhun kuin heillekin mieluiseen kahvin keittoon eikä siis muuta varten käynytkään koko tuvan puolella.

V.

Vuosikauden näytti Mäkelän talo jotakuinkin tulevan toimeen. Vaikka se ei suuresti vaurastunut, niin ei se sentään vielä rappeutunutkaan. Toiseksi kesäksi näet Kalle hankki isänsä takuulla kahden tuhannen markan lisälainan, ja rahallahan on hyvä teettää mitä töitä hyvänsä. Notkolasta myöskin autettiin sekä työllä että neuvoilla ja ruokavaroilla jotenkin ahkeraan.

Kului siihen tapaan joitakuita aikoja, niin että Mäkelä oli ollut Kallen hallussa kaikkiansa puoli kuudetta vuotta.

Oli kylmä aamuyö kevättalvella, kun Kalle reessään horjuen ajoi omaan pihaansa. Töin tuskin pääsi hän ylös jyskyttämään tampuurin ovea. Hän tahtoi herroiksi päästä sisään. Mutta turha vaiva; ei kukaan tullut avaamaan.

"Joko se taas on äkäytynyt, se Liinan vetelys!" jupisi hän kiroillen itsekseen. "Hyväkin haltia. Mutta kyllä minä näytän, miten isäntää pitää vastaan otettaman. Näytänpä niinkin."

Ja hän siirtyi jyskyttämään tuvan ovea. Pitkän ajan ja monen kolistuksen jälkeen kuului porstuasta kompuroimista ja uninen renki avasi oven.

"Korjaa hevonen!" ärähti hänelle isäntä ja hoiperteli itse sisään.

"Itse tarvitsisit patukalla korjaamista!" murisi renki niin kovaan, että Kallekin sen kuuli.

"Häh?" vastasi hän porstuasta. "Suu kiinni taikka menekin sitä tietäsi äläkä enää näytä silmiäsi minulle! Minä tässä isäntä olen."

"Mokomakin isäntä! Kyllä tästä hennonkin lähteä, joll'ei ruokaa kylliksi laitettane."

Kalle oli jo sisällä ja astua kolusi vaatteissaan suoraa päätä Liinan kammariin. Emäntä heräsi.

"Ylös" komensi hän. "Tälläkö tavalla isäntää vastaan otetaan? Miksi et avannut ovea?"

"En minä kuullut", puolustihe Liina.

"Makaat kuin hako, eipähän sinulla olekaan muuta tekemistä, kyllä sen kylälläkin tietävät ja minua sinusta pilkkaavat, ett'en enää viimein ilkeä olla ihmisten seurassa."

"Älä porise, vaan toimita leipää taloon. Eilen ei enää kunnolla riittänyt illalliseksi eikä kuulunut olevan jauhojakaan yhtään kotona."

Kallelta oli jo kotiin ajaessa pahin humala haihtunut ja nyt hän selvisi edelleen. Toruminen ja komentaminen unhottui, hän sen siaan muisti pari päivää sitte lähteneensä jauhon hakuun, vaan unohtuneensa juomaan harmista, kun velaksi ei enää annettukaan eikä hän rohjennut mennä isältään pyytämään.

Liina nukkui Kallen vaiettua jälleen, niin kuin ei olisi mitään huolia ollut olemassakaan. Kun hän vain sai olla rauhassa ja omaan tapaansa mukavuutta hoidella, niin mitä hänen tarvitsi pitää mistään muusta lukua.

"Mitäs lapsesta, hän nukkuu vain!" pahoitteli Kalle. "Voi polonen itseäni, kun silloin kerran petyin ja tahallani olin sokea. Hänestä ei tule ihmistä."

Liinan huoneessa oli liian kuuma. Kalle siirtyi saliin ja alkoi kävellä edes takaisin. Levottomista liikkeistä saattoi arvata hänen mielessään liikkuvan jotakin outoa. Näin hän ajatteli:

"Näin pitkälle sitä siis nyt on jouduttu. Voi minua poloista vieläkin. Jos ilkeäisin itseltäni, niin raastaisin Liinan tukasta, tänne… ja selvittäisin nyrkkipuheella, mikä hän on ja miksi hän on tehnyt minutkin. Mutta tokkopa hän ymmärtää sittekään. Tuskin vain!… No, onhan tuota syytä itsessänikin, miksi rupesin juomaan, niin miksi? Heikko olen ollut, mutta sen tiedän, jos minulla olisi ollut kunnon vaimo, en nyt tällainen olisi. Sen verran minussa toki on vielä häpyä, että en viitsikään olla joka viilekkeen pilkattavana. Vai meillä muka ei ole leipää sen tähden, että meillä ei ole emäntää, joka paistaisi! Ja minäkö pidän eukkoani vain nukkena lasikaapissa? Totta totisesti niin onkin; mutta kuka tuota viitsii kuulla syrjäisiltä, en minä ainakaan. Loppu tästä elämästä pitää tulla tavalla tai toisella… Ja loppuhan tästä tuleekin ihan itsestään. Pankkiin olisi huomenna lähetettävä rahan, kauppiaalla on tuomio ja hän vaatii rahaa, leipään tarvittaisiin rahaa ja isälle pitäisi toimittaa rahaa siitä tuonnoisesta summasta, jonka vain vähäksi ajaksi lainasin. Rahaa, rahaa, rahaa, eikä minulla penniäkään… Pahin pula on syömisestä. Rupeavat palvelijatkin näljissään haukkumaan… Liinasta en välittäisi, nähköön vähän nälkää, eikö sitte oppisi jotain tekemään. Ja lapsista kyllä isä pitää huolen, sen tiedän ihan varmaan. Itse minä kyllä elän missä hyvänsä… Voi sentäänkin, kun en alussa ollut jyrkempi Liinalle ja pakottanut häntä ihmiseksi. Mutta kuka tuota jaksaa nähdä akkain itkua ja vaikerrusta, ja säälihän tuota oli ajaakin herrasihmistä heti läävään, kun muutenkin tuntui elämä olevan hänestä niin vaikea. Ja se appiukko, rikkaaksi häntä kaikki luulivat, se se juuri minutkin petti, kun tyttö vielä lisäksi oli niin vietävän suloinen… se ukko jätti meidät ihan paljain käsin. Kutti, parahiksi, Kalle! kuka käski olemaan sokea ja kosimaan herrasneittä? Ei kukaan muu kuin oma herruuteni. Nyt olen hyväkin herra!… Peijakas kun rupee nälkä hiukomaan omaakin vatsaani; se vain ei katso herruutta eikä narreutta! Mutta loppu tästä pitää tulla!"

Kauan hän sillä tavalla mietiskellen käveli välistä hitaammin, välistä taas kiireemmin, mikäli ajatukset milloinkin sujuivat. Unta ei kuulunut. Aamu jo ehti valjeta hänen yhä astuskellessaan.

Viimein hän teki päätöksensä, pukeutui päällysvaatteihinsa, meni tampuurin kautta ulos, valjasti hevosen, saman, jolla oli tullut kotiin ja läksi ajamaan.

Liina yhä nukkui ja vasta hetkisen kuluttua heräsivät palvelijatkin, tottuneet kun ajan pitkään olivat hekin enemmän makaamaan kuin työtä tekemään! Renki kiepsahti vähän sukkelammin tavallista ylös ja alkoi torua piikoja: "nyt teidät hukka perii, kun näin makaatte selvään päivään asti, vaikka isäntä on kotona!" Mutta karjapiika, käytyään elukoita katsomassa ja huomattuaan, että isännän hevosta ei ollut tallissa eikä rekeäkään kotosalla, alkoi tupaan palattuaan pilkata renkiä, että hän näljissään näki vain unia päivälläkin. Ja siihen uskoon piiat jäivät, vaikka renki kuinka olisi vakuuttanut käyneensä yöllä riisumassa isännän hevosen.

Kalle ajoi suoraa päätä Notkolaan. Vaikealta hänestä tuntui mennä isäänsä yhä kiusaamaan ja vielä vaikeampi hänen oli kuulla isän suusta jyrkkä vastaus, että oli turha ruveta kahta taloa hävittämään yhden tähden. Kalle mielessään kuitenkin tunnusti isän olevan oikeassa, hänhän oli itsekin koko aamun ajatellut samaa, ja nyt hän ilmasi äsken tekemänsä päätöksen.

Kauan siinä keskusteltiin ja punnittiin asiaa kaikilta puolin. Notkolan isäntä, huomattuaan poikansa nyt viimeinkin palaavan väärältä tieltä, kehoitti Kallea vielä koettamaan pitää taloansa pystyssä, vaan Kalle ei uskaltanut, hänellä kun ei enää ollut luottamusta itseensäkään.

Aamiaisen syötyä läksi Kalle ajamaan omia teitänsä, ei kuitenkaan kapakkaan, kuten ennen. Isänsä huusi hänelle vielä jäljestä: "ole huoletta, kyllä minä korjaan lapset!" ja kyyneliä kiilsi nyt jo vanhanpuoleisen miehen silmissä.

Mäkelässä palvelijat kyllästyivät odottamaan olematonta aamiaista eivätkä ilenneet enää mennä lainailemaankaan, vaan karkasivat. Niinpä Notkolan isäntä päivemmällä tapasi Liinan yksinään lasten kanssa ja vei heidät kotiinsa. Mäkelän kartanot lukottiin ja elukat korjattiin myöskin nälkää näkemästä Notkolaan toistaiseksi. Aikaa myöten otti pankki saatavastaan talon haltuunsa ja irtaimiston veivät muut saamamiehet.

* * * * *

Tähän nyt kertomus oikeastaan saisi päättyä, sillä johan arvaamme, että päähenkilöt, joiden elämän vaiheita olemme seuranneet, olivat auttamattomasti elämänsä mukaista kylvöä niittämässä ja että heidän lapsensa joutuivat hyviin käsiin. Kuitenkin huvittanee vielä katsahtaa muutamia vuosia, ehkäpä kymmenkunnankin eteen päin.

Silloin istui Liina huononpäiväisessä torpassa. Hän näet ei ollut viihtynyt Notkolassa, jossa toisten uutteruus oli ikäänkuin ainaisena pahana omanatuntona häntä rasittamassa, vaikka häntä ei kovuudella kohdeltukaan, ja hän sen tähden oli lähtenyt omaan vapauteensa. Huonoa hänen toimeentulonsa sitte oli ja ehkäpä hän saamattomuudessaan olisi kuollut nälkäänkin, ell'eivät torpan asukkaat, johon hän asettui elämään, olisi toimittaneet hänelle syötävää ensin Notkolasta ja sitte kunnan vaivaisvaroista, kuin Notkolan vanhukset kuolivat ja tila joutui Liinalle vieraampien haltuun. Työhön oppimisesta ei nytkään tullut mitään. Torpanväen kätkyitä hän vain kiikutteli ja muisteli ennen nuorempana lukemiansa romaaneja.

Kallesta kuultiin sen verran, että hän toisissa pitäjissä piti päällysmiehen ammattia tukin ajoissa ja uitoissa ja ansaitsi rahaa runsaasti. Mutta Liinalle hän ei lähettänyt penniäkään, sillä viina oli jo tullut hänelle niin rakkaaksi, että sen alttarille hän uhrasi joka roponsa. Humalapäissään hän kuitenkin joskus kiroeli omaa tyhmyyttänsä; koko tuo naimisissa olon aika häilyi hänen mielessään vain pahana unena. Toimen miestä hänestä ei enää koskaan tullut, siksi oli hänen oma tahtonsa jo vallan uupunut, ja oikea avun lähde, niin se häneltä oli unhottunut jo ammoin ennen, kuin hän herrasmaisuuden ja himon orjaksi joutuikaan.