SENECA. (continued 3)

2. Jumalan silmä.

"Kaikki on alastonta ja paljastettua hänen silmäinsä edessä, ja hänelle meidän on tehtävä tili." (Hebr. IV, 13). "Rukoile Isääsi, joka on salassa; ja Isäsi, joka näkee salassa, maksaa sinulle." (Matt. VI, 6).

Seneca (Kaitselmuksesta, I): "Ei hyödytä mitään, että omatunto suljetaan meissä; me olemme Jumalalle avoimina."

83 kirje: "Mitä hyötyä on siitä, että mitään salataan ihmisiltä? Ei mikään ole kätkettyä Jumalalta: Hän on läsnä sydämissämme ja tunkeutuu sisäisimpiinkin ajatuksiimme."

83 kirje: "Meidän pitää elää, ikäänkuin eläisimme kaikkien nähden; meidän pitää ajatella, ikäänkuin joku voisi ja voi katsoa sydämemme sisimpään."

3. Jumala on henki.

Paavali: "Emme saa luulla, että jumal'olento on samankaltainen kuin kulta tai hopea tai kivi, sellainen kuin inhimillisen taiteen ja ajatuksen muovailema kuva." (Apost. t. XVII, 29).

Seneca (31 kirje): "Loukostakin on mahdollisia kohota taivaaseen: nouse siis ja muodosta itsesi Jumalalle arvoiseen hahmoon; tätä et kuitenkaan voi tehdä kullalla tai hopealla: Jumalan kaltaista kuvaa ei voida muodostaa tämäntapaisista aineksista."

4. Jumalan seuraaminen.

"Olkaa siis Jumalan seuraajia (kr. mimetai = jäljittelijöitä), niinkuin rakkaat lapset." (Ef. V, 1).

"Joka tässä kohden (nim. vanhurskaudessa, rauhassa, ilossa pyhässä hengessä) palvelee Kristusta, hän on Jumalalle otollinen." (Room. XIV, 18).

Seneca (95 kirje): "Tahdotko saada jumalat suosiollisiksi? Ole hyveellinen. Heidän kunnioittamiseensa riittää, kun koettaa tulla heidän kaltaisekseen."

124 kirje: "Ihmisen tulee tavoitella sitä hyvää, joka hänelle kuuluu. Mitä tämä hyvä on? Uudistettu ja puhdas mieli, joka pyrkii Jumalan seuraajaksi, joka kohoaa inhimillisten asiain yläpuolelle, joka supistaa itseensä kaikki toivomuksensa."

5. Ulkokullatut kuten valkaistut haudat.

"Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, te ulkokullatut, kun olette valkaistujen hautojen kaltaisia, jotka kyllä ulkoa näyttävät kauniilta, mutta sisältä ovat täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa." (Matt. XXIII, 27).

Seneca: "Nuo, joita sinä pidät onnellisina, jos sinä näkisit heidät, ei ulkopuolelta, vaan salatuimmassa asussaan, ovat kurjia, likaisia, alhaisia; ikäänkuin heidän omat seinänsä, jotka ovat ulkoa koristelut. Ei se ole mikään vakava totinen onni; se on ulkopuolinen sivellys, vieläpä ohut sivellys; ja siten he loislavat ja tehoavat meihin, niin kauan kuin he voivat seisoa ja näyttäytyä juhla-asussaan: vaan antaapa tapahtua jotakin, joka hämmentää ja paljastaa heidät, niin ilmeiseksi käy, kuinka paljon syvää ja todellista saastaa ulkonainen loisto on kätkenyt."

6. Opettaminen verrattuna kylvämiseen.

"Ja toiset putosivat hyvään maahan ja antoivat sadon, mitkä sata, mitkä kuusikymmentä, mitkä kolmekymmentä jyvää." (Matt. XIII, 8)

Seneca (kirje 38): "Sanat täytyy kylvää kuten siemenet, jotka, miten pieniä ovatkin, otolliseen maaperään langenneina paljastavat voimansa ja hyvin vähäisestä koosta paisuvat erittäin mahtaviksi. Totuus tekee samoin… Julkilausutut totuudet ovat harvat; mutta jos mieli on ne oikein ottanut vastaan, niin ne varttuvat ja kasvavat."

7. Kaikki ihmiset ovat syntisiä.

"Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä." (1 Joh. I, 8)

Seneca (Kiivaudesta I, 14, II, 27): "Jos tahdomme oikein arvostella kaikkia asioita, niin hankkikaamme ensiksi tämä vakuutus: että yksikään meistä ei ole ilman virhettä… Ei ole löytynyt ketään, joka voi vapauttaa itsensä; ja se joka kutsuu itseänsä viattomaksi, tekee niin todistajaan nähden, ei omantuntonsa tieten."

8. Ahneus.

"Rakkaus rahaan on kaikenlaisen pahan juuri." (I Tim. VI, 10).

Seneca (Mielenrauhasta, 8): "Rikkaus… ihmisten onnettomuuksien suurin lähde."

"Tyytykää siihen, mitä teillä on." (Hebr. XIII, 5).

"Kunhan meillä on elatus ja vaatteet, niin tyytykäämme niihin." (I Tim. VI, 8).

Seneca (114 kirje): "Olemme viisaita, jos tavoitamme vain vähää; jos jokainen katsoo itseänsä ja mittaa oman ruumiinsa tarpeet, niin saa hän huomata, kuinka vähät ne voivat olla, ja miten lyhytaikaiset."

110 kirje: "Meillä on polentaa (ohraryynejä), meillä on vettä; haastetaanpa itse Jupiter onnesta voittosille."

"Suuri voitto onkin jumalisuus yhdessä tyytyväisyyden kanssa." (I Tim. VI, 6).

Seneca (110 kirje): "Miksi olet hämilläsi ja kummastunut? Se on kaikki vain silmänlumetta. Noita tavaroita vain näytetään, niitä ei omisteta… Käänny mieluummin todellisen rikkauden puoleen, opi tyytymään vähään."

"Helpompi on kamelin mennä neulansilmästä läpi, kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan" (Matt. XIX, 24).

Seneca (20 kirje): "Se on ylevämielinen mies, joka näkee rikkauksia leviteltävän ympärillänsä ja mieluummin kuulee kuin tuntee niiden kuuluvan hänelle. Vaikea on olla turmeltumatta seurustelussa rikasten kanssa; suuri on se, joka keskellä rikkauksia on köyhä, mutta turvallisempi on sen, jolla ei rikkautta ole ollenkaan."

9. Lähimmäisenrakkaus.

"Olkaa veljenrakkaudessa helläsydämisiä toisianne kohtaan." (Room. XII, 10).

Seneca (Kiivaudesta, I, 5): "Ihminen on syntynyt keskinäistä auttamisia varten."

"Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi" (Matt. XXII, 39).

48 kirje: "Sinun täytyy elää toisten hyväksi, jos tahdot elää itseäsi varten."

Kiivaudesta, III, 43: "Niin kauan kuin elämme ihmisten parissa, harjoittakaamme hyvyyttä; älkäämme tulko kenellekään turmion tai surun syyksi."

10. Yhteinen jäsenyytemme.

"Te olette Kristuksen ruumis ja kukin osaltanne hänen jäseniänsä." (I Kor. XII, 27).

"Niin me, vaikka meitä on monta, olemme yksi ruumis Kristuksessa, mutta itsekukin olemme toistemme jäseniä." (Room. XII, 5)

Seneca (95 kirje): "Opetammeko me, että hänen tulee ojentaa kätensä haaksirikkoon joutuneelle, näyttää vaeltajalle tietä, jakaa leipänsä nälkäisen kanssa?… Jos minä voisin lyhykäisesti muodostaa hänelle inhimillisen velvollisuuden lauselman, niin sanoisin: kaikki se, minkä näette, mihin inhimilliset ja jumalalliset sisältyvät, on yksi: me olemme yhden suuren ruumiin jäseniä."

11. Hyväntekeminen salassa.

"Älköön vasen kätesi tietäkö, mitä oikea kätesi tekee" (Matt. VI, 3).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, II, 11): "Hillitköön kielensä hän, joka on tehnyt hyvän työn… Hyvän tekemisessä ei mitään pitäisi enemmän kavahtaa kuin ylpeyttä."

12. Jumalan hyvyys on puolueeton.

"Hän antaa aurinkonsa nousta niin pahoille kuin hyvillekin ja antaa sataa niin vanhurskaille kuin väärillekin." (Matt. V, 45).

Seneca (Hyväntekeväisyydestä, I, 1): "Kuinka moni onkaan arvoton näkemään päivän valon, ja kuitenkin aamu koittaa."

Sama teos VII, 31: "Jumalat rupeavat jakamaan hyviä töitänsä niille, jotka eivät tunne heitä; ja he jatkavat tätä, vaikka ihmiset osoittavat siitä kiittämättömyyttä heitä kohtaan… He jakavat siunauksiaan puolueettomasti kaikille kansoille ja heimoille;… ajallaan he valavat sateenkuuroja maahan, tuulen avulla he kuohuttavat meriä, he ilmaisevat vuodenajat tähtisikermäin kiertokulun kautta, talven ja kesän he lieventävät miellyttävän tuulenhengen avulla."

Näitten vertailujen jatkaminen olisi tarpeeton työ, sillä lukien mitä Senecan kirjoitelmaa hyvänsä voisi niitä lisätä monin kerroin; ja ne todistavat epäämättömästi, että, mitä tulee hengen valaistukseen, Seneca "ei ollut kaukana taivaan valtakunnasta". Jotkut kirjailijat ovat niitä koonneet; ja kaikki tässä mainitut, ynnä monta muuta, voi löytää Fleuryn, Troplongin, Aubertinin ja muitten kirjoista. Muutamat kirjailijat, kuten Fleury, ovat koettaneet osoittaa, että ne voidaan selittää vain otaksumalla, että Senecalla oli jonkinlaista tietoa pyhästä raamatusta. Toiselta puolen Aubertin taas on ratkaisevasti todistanut, että näin ei ole voinut olla laita. Monet sanat ja lauselmat on, temmattuna irti yhteydestään, tavallaan pakotettu yhtäläisiksi raamatun sanojen kanssa, vaikka yhteys täydellisesti riitelee sen henkeä vastaan; moni kuuluu tuohon suureen yleiseen moraalisten totuuksien varastoon, jonka vanhat filosoofit tunnollisella työskentelyllään ovat muovanneet; ja näistä näin kaunopuheisesti julistetuista ajatuksista tuskin on yhtään, jota ei tapaisi vieläkin ylevämmin ja täsmällisemmin ilmaistuna Platon tai Ciceron kirjoituksissa. Eräässä myöhemmässä luvussa me näytämme, että kaikista niistä huolimatta Seneca eriää kristinopin hengestä ainakin yhtä huomattavasti kuin toisaalta sitä lähestyy; mutta tämä soveltunee parhaiten vasta sitten, kun me olemme tarkastaneet myös niitä oppeja, joita nuo kaksi muuta suurta pakanallisen viisauden edustajaa, nimittäin Epiktetos, orja, ja Marcus Aurelius, keisari, ovat esittäneet. Yhtä kaikki ilahuttavaa on, kun tämäntapaiset kirjoitukset selvästi osoittavat meille, että Herran henki on kaikkina aikoina täyttänyt vanhurskaita miehiä ja heistä tehnyt Jumalan lapsia ja profeettoja. Jumala "ei jättänyt itseään ilman todistajaa" heidänkään keskuudessaan. Tuomas Aqvinolaisen sana, että monellakin pakanalla on ollut "fides implicita", "itsetiedoton usko", on vain toinen muoto Paavalin lausuntoa, että "vaikkei heillä ole lakia, ovat itselleen lakina ja osoittavat, että lain toiminta on kirjoitettu heidän sydämiinsä".[57] He tunsivat iankaikkisen voiman ja hyvyyden näkyväisten kappalten kautta, ja samaten he omantunnon äänestä ja luonnon äänestä johtivat oikean, vaikka vain yksipuolisen ja vaillinaisen tuntemuksen. Heille "luonnon ääni oli Jumalan ääni". Heidän ilmestyksensä oli luonnonlaki, jota Jumalan kirjoitettu laki vahvistaa, lujentaa ja laajentaa, vaan ei kumoa.[58]

Täten johdettua tuntemusta tai toisin sanoen niitten uskonnollisten tunteitten kokonaissummaa, jotka johtuvat järjen ja kokemuksen yhdistymästä, on kutsuttu "luonnolliseksi uskonnoksi"; termi itsessään on sovelias ja moitteeton, kun vain pitää mielessään, että luonnollinen uskonto itsessään on ilmestystä sekin. Ei mikään vastakohtaisuus ole niin epäonnistunut ja turmiollinen kuin tuo luonnollisen ja ilmoitetun uskonnon. Se on "pikemmin sanain kuin aatteiden kontrasti; se on abstraktsionien vastakohtaisuus, jota eivät mitkään tosiseikat vastaa". Jumala on ilmoittanut itsensä ei yhdellä, vaan monella muotoa, ei ainoastaan innoittamalla joittenkuitten harvojen sydämiä, vaan suopeasti ohjaamalla jokaista, joka häntä etsii. "Herran kynttilä on ihmisen henki" (Salom. Sananl. XX, 27), eikä se ole uskontoa, vaan siitä luopumusta, jos epää totuuden Jumalan ilmoituksilta ihmisille vain sen takia, että ne eivät ole käyneet saman kanavan kautta. Päinvastoin meidän tulee kiitollisuudella tervehtiä eikä suinkaan epäluuloisesti suhtautua totuuksien julistamiseen pakanallisten kirjailijain suun kautta, totuuksien, joita me ensi silmäykseltä olisimme olleet taipuvat pitämään kristinuskon erikoisena perintöosana. Pytagoraassa, Sokrateessa ja Platonissa — Senecassa, Epiktetossa ja Marcus Aureliuksessa — me näemme taivaan valon raivaavan itselleen tien halki pimeyden ja tietämättömyyden usvien; kiitollisina me tunnustamme, että pakanamaailmassakin olivat ihmisten sielut, jos kohta hädän ja vaivan keskellä, kuitenkin kyenneet ikäänkuin hopean himmeästä pinnasta heijastamaan jotakin jumalallisuuden ja totuuden kuvaa; me tervehdimme, suuren ja kaunopuheisen Bossuet'n kanssa, "luonnon kristinuskoa". "Jumalan kuva ihmisessä", sanoo pyhä Bernhard, "voi palaa, vaan ei palaa tuhaksi."

Ja tämäpä juuri on ilahuttavin puoli, miltä tarkastaa Senecan elämää ja kirjoituksia. Totta on, että hänen tyylinsä ei ole vapaa aikakauden virheistä, että hänen retoriikkansa loisteliaisuus ei aina voi korvata hänen päätelmäinsä heikkoutta; että hän ei näytä kuvastimelta, joka kirkkaasti heijastaa totuutta, vaan muistuttaa "fantastisesti tuhanteen kaistaleeseen hiottua peiliä"; että me rinnan suurten moraalisten totuuksien kanssa tapaamme toisinaan hänen pahimpia hairahduksiaan, ristiriitaisuuksiaan ja paradoksejaan; että hänen kaunopuheiset lauselmansa Jumalasta useasti painuvat hämärään panteismiin; ja että vieläpä, mitä tulee oppiin kuolemattomuudesta, hänen otteensa on liian ponneton pelastaakseen hänet häälyväisyydestä ja ristiriidoista;[59] vaan siveydenopettajana hän on täynnä todellista suuruutta ja monesti kaukana edellä aikansa yleisestä ajatustavasta. Harvatpa miehet ovat kirjoittaneet terävämmin tai vilpittömämmin totuudesta ja miehuudesta, ihmisten olennaisesta yhtäläisyydestä,[60] ystävällisyydestä ja hyvyydestä orjia kohtaan,[61] lempeydestä rikollistenkin suhteen,[62] epäitsekkäisyyden kunniasta,[63] inhimillisyyden suuresta aatteesta[64] semmoisena aatteena, joka kohoaa kaikkia kansallisuutta ja säätyä koskevia keinotekoisia ennakkoluuloja korkeammalle. Monet hänen kirjoituksistaan ovat pakanallisia saarnoja ja siveysopetuksia, laatunsa parhaita ja ylevimpiä. Tyyli, kuten Quintilianus sanoo, "on täynnä viehättäviä virheitä", mutta tunteen pyrkimys on aina korkea ja tosi.

Häntä on pikemminkin pidettävä rikkaana, ylhäisenä ja mahtavana roomalaisena, joka enimmät joutohetkensä omisti moraalifilosofialle, kuin todellisena ammattifilosoofina. Ja tältä näkökannalta katsoen on hänen ristiriitaisuuksillaankin oma viehätyksensä kuvastaen hänen hehkuvaa, impulsiivista, vilkasta mielenlaatuaan. Hän ei ollut kylmä, määräperäinen, tunteeton stoalainen, vaan kiihkomielinen, lämminsydäminen mies, joka saattoi purskahtaa hillittömään kyynelten tulvaan ystävänsä Annæus Serenuksen[65] kuoleman johdosta ja tuntea vavistuttavaa huolta vaimonsa ja lastensa onnesta. Hän ei ollut suinkaan ehdottoman kieltämisen taikka mahdottoman täydellisyyden mies;[66] mutta harvat ihmiset ovat vakuuttavammin, lämpimämmin tai innostuneemmin puhuneet hyveen tuottamasta mielihyvästä, hyvin järjestetyn sielun rauhasta, ylevän itsensäkieltämisen voimakkaasta, totisesta ilosta. Nuoruudessaan, kuten hän kertoo, hän valmistausi nuhteettomaan elämään, vanhuudessaan jaloon kuolemaan.[67] Ja älkäämme unohtako, että, kun tuli ratkaisun hetki, joka pani koetukselle hänen sielunsa rauhan ja mielensä lujuuden, hän ei horjunut. "Vapisematta", hän kirjoittaa Luciliukselle, "minä valmistaun sen päivän varalle, jolloin kaikki kiertelemiset ja kaartelemiset jäävät pois ja minä omalta kohdaltani voin päättää, tokko minä vain puhun vaiko tosiaan tunnen kunnon miehen lailla; tokko kaikki nuo puheet ylväästä järkähtämättömyydestä, joita olen lingonnut onnea vastaan, olivatkin pelkästään asenteita ja elkeitä… Väittelyt ja kirjalliset keskustelut ja filosoofien opetuksista keräillyt sanat ja kaunopuheiset esitykset eivät ilmaise sielun todellista lujuutta. Sillä puheessa suurinkin pelkuri on rohkea; mikä sinusta todellakin on sukeutunut, se käy ilmi, kun loppusi on läsnä. Minä hyväksyn ehdot enkä väistä ratkaisua".[68]

"Accipio conditionem, non reformido judicium."

Ne olivat miehekkäitä, yleviä sanoja, ja koettelemuksen hetki vahvisti ne tosiksi. Kun muistamme Senecan elämän synnit, niin johtakaamme mieleemme myöskin hänen lujuutensa kuoleman tullessa; samalla kun myönnämme että ristiriitaisuuksia on olemassa hänen filosoofisessa järjestelmässään, niin olkaamme kiitollisia siitä nerosta, innostuksesta, elävän vakuutuksen hehkusta, jolla hän yhä uudelleen julistaa totuuksiansa, totuuksia, jotka varmemmalle pohjalle laskettuina havaittiin kestäviksi kannattamaan maailman siveellistä uudestisyntymistä. Ei mikään ole helpompaa kuin Senecan pilkkaaminen tahi kärkevien epigrammien kirjoittaminen miehestä, jonka moraalin lujuus ehdottomasti joutui tappiolle hänen oman suuren ihanteensa rinnalla. Mutta yhtä kaikki hän ei ollut sen vaihemielisempi kuin tuhannet niistä, jotka tuomitsevat hänet. Kaikkine virheineenkin hän kumminkin eli jalompaa ja parempaa elämää, hänellä oli korkeampia päämääriä, hän oli pelottomampi, itsensäkieltävämpi — niin, vieläpä lujamielisempikin — kuin kristityn nimeä kantavain enemmistö. Meidän kaikkien olisi hyvä, jos ne, jotka syytävät sellaista ivaa hänen muistolleen, koettaisivat saada aikaan rahtusenkaan sitä hyvää, mitä hän toimitti ihmisyyden ja Rooman puolesta. Hänen ajatuksensa ansaitsevat katoamattoman kiitollisuutemme: "joka meistä synnitön on, se häntä ensimmäisenä kivellä heittäköön."