SENECA. (continued 2)

Kamala saari! Keväällä helle kuin pätsin; Mutta kasvonsa onkin itsensä koiran tähden.

Taikka myös.

Raakalaismaa, joka haaralla vain rosokalliot ja kukkulat jylhät kaljuine lakinensa; ei syksyn hedelmää, ei kesän viljelystä, ei oliivia kentillä talven verhoamilla, ei lainaa kevät heleä hentoja lehviään, ei suojaa poloista maata ruoho raitistava, ei leipää, ei pyhää tulta, ei laineen loiskinaa; — ei mitään — maanpako vain ja lakiheitto mies!

Moisessa paikassa ja moisissa olosuhteissa Seneca tyystin tarvitsi koko filosofiansa. Eikä se alussa pettänytkään häntä. Ensimmäisen maanpakolaisvuotensa loppupuolella hän kirjoitti "Lohdutukset äidillensä Helvialle", kaikista hänen teoksistaan ylevimpiä ja viehättävimpiä.

Hän oli usein aikonut, sanoo hän, kirjoittaa lohduttaakseen häntä tässä syvässä ja ennakolta aavistamattomassa koettelemuksessa, mutta tähän mennessä jättänyt sen tekemättä, peläten varomattomalla pitelyllä vain ärsyttävänsä haavaa, koskapa hänen omansa samoin kuin äidinkin tuska oli liiankin veres. Hän oli sen vuoksi odottanut, kunnes aika oli laskenut parantavan kätensä äidin suruille, olletikin koska hän ei ollut huomannut, että kenkään hänen asemassansa koskaan olisi säälitellyt toisten murheita, hän itse kun pikemmin näytti kaipaavan lohdutusta, ja koska jotakin uutta ja ihmeellistä odotettaisiin mieheltä, joka tavallaan nosti päänsä polttoroviolta lohduttaakseen ystäviänsä. Nyt hän kuitenkin tuntee olevansa kutsuttu kirjoittamaan hänelle, sillä äidin suruja huojentaessaan hän omansa jo unohtaa. Hän ei yritä salata häneltä kovan onnen suuruutta, koskapa äiti, joka ei suinkaan ole suruille outo, on kokenut niitä varhaisimmilta vuosiltaan kaikissa niiden haahmoissa; ja koska hänen tarkoituksensa on voittaa, manata pois hänen murheensa, ei peitellä sen syitä. Nuo monet kolhaisut olisivat todella menneet äidiltä hukkaan, elleivät ne olisi opettaneet hänelle, mitenkä vastoinkäymistä on kantaminen. Seneca tahtoo sen vuoksi osoittaa äidilleen, että tällä ei ole mitään syytä surra, ei poikansa puolesta eikä omalta kohdaltaan. Ei poikansa puolesta — koska hän on onnellinen olosuhteissa, joita muut pitäisivät kurjina, ja koska hän saattaa omin huulin vakuuttaa äidilleen, että hän ei ainoastaan ei ole onneton, vaan ettei häntä voi koskaan sellaiseksi tehdä. Jokainen saattaa turvata oman onnellisuutensa, jos oppii etsimään sitä, ei ulkonaisista seikoista, vaan omasta itsestään. Hän puolestaan ei kylläkään voi vaatia itselleen viisaan nimeä, sillä olisihan hän siinä tapauksessa ihmisistä auvoisin ja lähellä Jumalaa itseänsä; mutta — ja se on lähinnä parasta — hän on syventynyt tutkimaan viisasten miesten kirjoituksia ja heiltä hän on oppinut olemaan toivomatta mitään, mutta olemaan valmiina kaiken varalle. Onnen tähän saakka hänelle suomat antimet — rikkauden, suosion, maineen — ne hän oli arvostanut sillä tapaa, että riistäköön Onni vain häneltä ne kaikki, hänen mielensä tasapaino ei silti häiriinny. Niiden ja hänen itsensä välillä oli iso kuilu, niin että ne kyllä voi ottaa häneltä pois, mutta ei riistää irti. Menestys ei silmänlumeillaan ollut häntä huikaissut, vastoinkäymisen isku ei häntä nyt horjuta. Olosuhteissa, jotka olivat kaikkien kateuden aiheena, hän ei ollut koskaan nähnyt mitään todellista eikä vakavan luotettavaa siunausta, vaan pikemmin maalatun tyhjyyden, kullatun petoksen; ja samalla muotoa hän puolestaan ei ollut huomannut mitään todella kovaa tai peloittavaa niissä kohtalon kohluissa, jotka yleinen mielipide oli siksi leimannut.

Mitä on esimerkiksi maanpako? Ei muuta kuin paikanvaihto, olo poissa syntymämaasta; ja jos katsot Rooman itsensä kuhisevia joukkoja, niin huomaat, että niiden enemmistö itse asiassa tyytyväisesti elää vapaaehtoisessa maanpaossa, pakon tai kunnianhimon sinne houkuttelemina tai mukavimmin päästäkseen paheitansa harjoittamaan. Ei saarta niin surkeaa ja kolkkoa, joka ei vetäisi puoleensa joitakin olentoja siellä omasta ehdostansa asumaan; näilläkin Korsikan jyrkillä ja alastomilla kallioilla, — hedelmättömin, karuin, villein, epäterveellisin kolkka mitä ajatella voi — on enemmän muukalaisia kuin syntyperäisiä asujamia. Ihmismielen luonnollinen levottomuus ja liikkuvaisuus, mikä johtuu sen eteerisestä alkuperästä, pakottaa ihmiset vaeltamaan paikasta paikkaan. Eri kansain siirtomaat, jotka ovat hajallaan sivistyneessä ja sivistymättömässä maailmassa, sellaisissakin maanpaikoissa, jotka ovat mitä tylyintä ja epäystävällisintä laatua, osoittavat, että paikain ominaisuudet eivät ole ehdottomasti oleellista ihmisen onnelle. Korsikakin on useasti vaihtanut omistajaa; kreikkalaiset Massiliasta ovat siellä ensinnä asustaneet, sitten ligurialaiset ja espanjalaiset, ja vihdoin jotkut Rooman siirtolaiset, joita jylhät kalliot ja piikkipensaat eivät olleet loitolla pitäneet.

"Varro arveli, että luonto, Brutus taas, että oman syyttömyyden tunto riittäisi lohduttamaan kaikkinaisessa maanpaossa. Kuinka vähän olenkaan siis menettänyt, jos siihen vertaan näitä kahta kauneinta lahjaa, joista voin iloita kaikkialla — luonto ja oma viattomuuteni! Ken hyvänsä tai mikä tahansa maailman loi — joko se oli jumaluus tai ruumiiton järki tai taivaasta valautuva jumalallinen henki tai sallimus tai toisiinsa liitettyjen syitten katkeamaton sarja — tulos oli, ettei mikään, paitsi kaikkein vähäpätöisintä meissä, riipu toisen tahdosta. Ihmisen parhaita lahjoja ei toisen vallassa ole ottaa eikä antaa. Tämä maailmankaikkeus, luonnon suurenmoisin ja ihanin tuote, ja järki, joka on luotu tarkkaamaan ja ihailemaan sitä, ovat meidän erikoinen ja iankaikkinen omaisuutemme, joka kestää niin kauan kuin mekin kestämme. Siksipä meidän tulee iloisina ja pystypäisinä kiirehtiä pelkäämättömin askelin, mihin kohtalomme meitä kuljettaneekin.

"Ei ole mitään maata, missä ihminen ei saata viipyä — ei maata, missä hän ei voi nostaa silmiänsä taivaaseen; missä hyvänsä lienemmekin, niin välimatka jumalista ihmisiin pysyy samana. Siksipä, niin kauan kuin silmiltäni ei riistetä tätä näkyä, johon ne eivät konsanaan voi väsyä, niin kauan kuin saatan nähdä auringon ja kuun ja kiinnittää kaipaavan katseeni muihin tähtisikermiin, seurata niiden nousemista ja laskemista ja avaruuksia niiden välillä sekä udella niiden vähemmän tai suuremman kiireellisyyden syitä — niin kauan kuin saatan tähystää halki taivaan kimmelteleviä tähtiä, toisia kiintonaisia, toisia liikkuvia, moniaita, jotka äkkiä leimahtavat esiin, toisia, jotka ikäänkuin pudoten huikaisevat silmää valovirralla, ja toisia, jotka vetävät valojuovia pitkän matkan jäljissänsä; niin kauan kuin moisten ilmiöitten keskellä elän ja sulaudun, sikäli kuin ihminen voi, taivaallisiin asioihin — niin kauan kuin sieluni askartelee niin ylevissä asioissa kuin näissä, — mitä sillä väliä, mitä maata minä tallaan?

"Välipä sillä, vaikka onnetar onkin heittänyt minut paikkaan, jossa suurenmoisin asunto on hökkeli vain! Vaatimattomin mökkikin, kun se vain on hyveen tyyssija, saattaa olla kauniimpi kaikkia temppeleitä; ahdas ei ole mikään paikka, mihin saattaa mahtua joukko kunniakkaita hyveitä; raskas ei mikään maanpako, jonne voi lähteä niin turvallisin rinnoin. Kun Brutus jätti Marcelluksen Mytileneen, tuntui hän itse olevan lähdössä maanpakoon, siksi että jätti sinne tuon ylvään maastansa karkoitetun. Cæsarpa ei tahtonutkaan astua maihin Mytilenessä, koska häntä hävetti nähdä häntä. Vaikka siis Marcellus eli maanpaossa ja köyhyydessä, hän eli mitä onnellisinta ja jalointa elämää.

"Hetki itsensä kanssa antoisampi kuin Joukon hyvä-huudot ja tyhmäin ihailut. Todempi on ilo Marcelluksen maanpaossa Kuin Cæsarin, senaatti jalkainsa juuressa.

"Ja mitä köyhyyteen tulee, niin tietää jokainen, jota ahnaus tai ylellisyys ei ole turmellut, että se ei ole mikään paha. Kuinka vähän ihminen tarvitseekaan ja kuinka helposti hän sen voi hankkia! Minä puolestani en katso menettäneeni varallisuutta, vaan yksin sen hoitamisen vaivan. Ruumiin tarpeet ovat harvat — lämpöä ja ravintoa, ei muuta. Tuhotkoot jumalat ja jumalattaret tuon syöläyden, joka penkoo pilvet ja möyrii meret ja maat etsien lintuja ja eläimiä ja kaloja; joka syö ylenantaakseen ja ylenantaa taas syödäkseen ja halki koko maailman ajaa takaa sellaistakin, jota se loppujen lopuksi ei pysty sulattamaan. He saattavat tyydyttää nälkänsä vähällä, ja he kiihoittavat sitä paljolla. Mitä murhetta köyhyys saattaa tuottaa miehelle, joka halveksii moisia irstailuja? Katso esi-isäimme hurskasta, sankarillista köyhyyttä ja vertaa, mitä mainetta yksinkertainen Camillus nauttii hekumoitsija Apiciuksen häviämättömän häpeän rinnalla. Maanpakokin saattaa antaa riittävästi elämän tarpeita, mutta ylellisyyksiin eivät riitä kuningaskunnatkaan. Sielu meidät tekee rikkaiksi tai köyhiksi; ja sielu seuraa meitä maanpakoon ja löytää omat avunsa ja iloitsee niistä karuimmassakin erämaassa.

"Vaan eipä kaivata edes filosofiaa, jotta saattaisimme sietää köyhyyttä. Katsohan köyhää: eikö hän monestikin ole ilmeisesti onnellisempi kuin rikas? Ja ajat ovat niin vaihtuneet, että mitä me nyt olisimme taipuvaiset katsomaan jonkun maanpakolaisen köyhyydeksi, olisi entisaikaan käynyt ruhtinaallisesta omaisuudesta. Sellaisten esikuvain jalostamana kuin Homeron, Zenon, Menenius Agrippan, Reguluksen, Scipion, köyhyys ei muodostu ainoastaan lohdulliseksi, vaan vieläpä kunnioitettavaksi.

"Ja jos sinä teet sen vastaväitteen, että se paha, joka minut on yllättänyt, ei ole ainoastaan maanpakolaisuus tai köyhyys, vaan myöskin häpeä, niin vastaan minä, että sielu, joka on kyllin luja vastustamaan yhtä iskua, on kerrassaan haavoittumaton. Jos olemme perinpohjin voittaneet kuoleman kauhun, ei mikään muu voi meitä enää lannistaa. Mitä on häpeä sille, joka on lauman mielipiteen yläpuolella? Mitä oli häpeällinen kuolemakin Sokrateelle, joka vankilaan astumalla riisti siltä häpeällisyyden? Cato kahdesti hävisi pyrkiessään prætorin- ja konsulinvirkaan — hyvä, se oli näitten virkojen häpeä, ei Caton. Ei kukaan voi olla toisten halveksima, ennenkuin itse on oppinut halveksimaan itseänsä. Mies, joka on oppinut voittamaan surun, kantaa kohtalon kohluja kuin pyhäseppeleitä otsallaan, eikä mikään ole niin läpeensä ihailtavaa kuin mies, ken vaarumatta nurjan onnensa kantaa. Sellaiset miehet saattavat häpeän itsensä häpeään. Jotkut tosin sanovat, että kuolema on parempi ylenkatsetta; heille minä vastaan, että ken on suuri kaatuessaan, on suuri maassa maatessaankin, ja yhtä vähän kohtaa häntä ylenkatse kuin jos ihmiset jaloin tallaavat pyhän rakennuksen raunioita, joita hurskaat miehet kunnioittavat yhtä suuresti kuin jos ne olisivat pystyssä.

"Siksi ei sinulla, äitini armain, ole minun kohdaltani mitään loppumattoman itkun syytä; eikä liioin omaltasikaan. Et saata surra minun tähteni itsekkäistä syistä, kuin jos olisit muka menettänyt jotakin henkilökohtaisesti, sillä aina sinä olet ollut erittäin epäitsekäs ja erilainen kuin muut naiset suhteessasi poikiisi ja aina sinä olet ollut heidän auttajansa ja hyväntekijänsä pikemmin kuin he sinun. Ei sinun myöskään pidä minua, poissaolevaa, murehtien muistella ja ikävöidä. Me olemme usein ennenkin olleet erotetut toisistamme, ja vaikka luonnollista on, että sinä kaipaat tuota viehättävää keskustelua, tuota rajatonta keskinäistä luottamusta, tuota sydämen ja ajatustavan sisäistä sympatiaa, joka aina on meidän kesken vallinnut, ja tuota poikamaista iloisuutta, joka aina heräsi, milloin pistäysit meitä katsomaan, niin, koska sinä kohoat yleensä naisten yläpuolelle hyveessä, yksinkertaisuudessa, elämän puhtaudessa, sinun täytyy pidättyä naisellisista kyynelistä niinkuin olet tehnyt kaikkiin naisellisiin hullutuksiin nähden. Muista mitenkä Cornelia, joka kuoleman kautta oli kadottanut kymmenen lasta, sensijaan että olisi vaikerrellut poika-vainajiaan, kiitti onnetarta siitä, että Gracchus oli hänen poikainsa nimi. Rutilia seurasi poikaansa Cottaa maanpakoon, niin hellästi hän häntä rakasti, eikä kumminkaan kenkään nähnyt hänen vuodattavan kyyneltäkään hänen maahanpaniaistensa jälkeen. Hän oli osoittanut lempeään, kun se oli tarpeen, hän pidätti murheensa, kun se oli tarpeeton. Noudata näiden suurten naisten esimerkkiä samoin kuin olet noudattanut heidän hyveitään. Minä en tahdo, että murheesi karkoitat huvituksilla tahi toimiskeluilla, vaan että sinä sen voitat. Sillä nyt sinun sopii palata noihin filosoofisiin tutkistelemuksiin, joita sinä kerta niin menestyksellä harjoitit, vaan jotka isäni silloin keskeytti. Niistä saat yhä enemmän tukea ja virvoitusta murheen hetkinä.

"Ja harkitse sitäpaitsi, miten monta lohdutuksen lähdettä sinulla onkaan. Veljeni ovat vielä luonasi; Gallio arvollansa ja Mela itsenäisellä asemallansa sinua suojaavat; pieni lemmikkini Marcus aina iloa säteilevänä virkistää mieltäsi; pienen suosikkini Novatillan hoito on sekin tehtävä, omiansa lientämään suruasi. Ja vaikka isäsi onkin luotasi poissa, täytyy sinun hänenkin tähtensä hillitä vaikerruksiasi. Ja ennen kaikkea sisaresi, — tuo todella luotettava, rakastava ja yleväsieluinen nainen, jolle olen niin syvässä kiitollisuuden velassa siksi että hän niin armaasti on vaalinut minua kehdosta hamaan tähän päivään saakka — hän on suova sinulle mitä hellintä myötätuntoa ja totisinta lohdutusta.

"Mutta koska minä tiedän, että ajatuksesi kuitenkin kaikitenkin alituisesti palaavat minuun ja että lapsistasi ei yksikään sukeltaudu mieleesi tiheämmin kuin minä — ei siksi että ne olisivat sinulle vähemmän rakkaita kuin minä, vaan siksi että me luonnollisesti viemme käden useimmin sille kohdalle, jota kivistää — niin minäpä sanon, mitenkä sinun tulee ajatella minua. Ajattele minua onnelliseksi ja iloiseksi, ikäänkuin minä eläisin keskellä kaikenlaista autuutta, niinkuin minä tosiaan elänkin, koskapa minä, huolia lainkaan tuntematta, voin vapaasti noudattaa omia mielitekojani ja toisinaan ratokseni suorittaa keveähköjä tutkielmia, toisinaan, totuutta tavoitellen, kohottautua ylös oman ja maailmankaikkeuden luonnon tarkastelemiseen. Ensi töikseni tutkistelen maita ja niiden asemaa, sitten ympäröivän meren tilaa, sen nousu- ja pakovesiä; sitten syvennyn huolella tarkkaamaan tuota pyörryttävää välimatkaa taivaan ja maan välillä, jossa jyrinät ja salamat, väkipuuskat ja sateen kuurot, lumi ja rakeet temmeltävät. Näin vaellettuaan kaikkien alempien kerrosten halki ponnahtaa mieleni ylös korkeimpiin asioihin ja riemuksensa katselee kaiken jumalallisen ihastuttavaa näytelmää ja, oman iankaikkisuutensa muistaen, siirtyy silmäilemään kaikkea, mikä ollut on ja mikä tulee olemaan kautta kaikkien aikojen."

Tällainen on, lyhykäisin ääriviivoin haahmoiteltuna ja vailla kaikkea sitä kielen viehkeyttä, jolla Seneca on kirjoittamansa verhonnut, tämä pieni tutkielma, joka monen mielestä on ihastuttavimpia Senecan teoksista. Se tarjoaa katseltavaksi suurenmoisimman kaikista näytelmistä:

"Ylevä sielu kohtalon kourissa Taistelevi."

Niin pitkälle oli jotakin todella stoalaista siinä tavassa, millä Seneca suhtautui maanpakoonsa. Mutta säilyikö tämä ylväs asenne pysyvästi? Vajosiko hänen pieni filosoofinen ruuhensa hänen allansa vai kantoiko se hänet turvallisesti suuren vastoinkäymisen myrskyisten aaltojen halki?

8 Luku.

SENECAN FILOSOFIA PETTÄÄ.

On olemassa onnettomuuksia, joitten todellinen olemus on niiden pysyväisyydessä. Ne ovat siedettäviä niin kauan kuin toivon häive niitä valaisee. Yksinäisyys ja ahdistukset saattoivat kenties ensi alussa tuottaa jonkinlaista uutuuden viehätystäkin filosoofille, joka aika ajoin alistui niihin keskellä rikkautta ja ystäviäänkin, mikä seikka ei ollut niinkään harvinaista hänen aikansa amatööri-ajattelijain piirissä. Mutta kun vuodet vierivät toivottomina edelleen, kun ystäväin ponnistukset osoittautuivat hyödyttömiksi, kun rakastava poika ja aviomies ja isä tunsi todella olevansa erotettu niiden seurasta, joihin hän oli kiintynyt niin hellällä lemmellä, kun kolkko saari näytti hänestä käyvän yhä raakalaismaisemmaksi ja yhä karummaksi, vuodenajan toisensa jälkeen lisätessä siihen kiusojansa tarjoamatta ainoatakaan korviketta, niin Seneca muuttui yhä tyytymättömämmäksi ja alakuloisemmaksi. Hänen surkea kohtalonsa näytti olevan: lahoa pois, hyödyttömänä, unhotettuna, vailla ystäviä! Luotuna seuraelämässä loistamaan hän täällä oli vailla seuraa; vallassansa kaunopuheisuus, jota senaattikin henkeään pidättäen kuunteli, hän täällä ei voinut keksiä ei asiaa ei kuulijaa; ja hänen elämänsä alkoi näyttää rikasvetiseltä joelta, joka kauan ennen mereen ennättämistä häviää synkkiin suomaihin ja tukehuttaviin hietikkoihin. Samoin kuin loistava Ovidius, kun hänet karkoitettiin Tomin hyisille salomaille, samoin Seneca purki tuskiansa valittaviin vaikerruksiin ja katkeriin säkeihin. Pienoisessa epigrammi-kokoelmassaan hän ei keksi liika ankaraa sanaa maanpakopaikastaan. Hän huudahtaa:

Sääli karkoitettujasi! Haudatut he Ovat elävältä, maan tomuun peitetyt.

Ja puhutellen jotakin pahansuopaa vihamiestä:

Ken lienetkin — nimesi kertaanko? — Joka tuhkaani tallata tohdit jalkoihisi Ja syvimpään lankeemukseenkin tyytymätönnä Veristä hiot asetta pääni varalle hämmentyneen, Kavahda, sillä luontokin, säälien, hautoja vaalii Ja henget kostavat, jos astut kuoleman maahan. Kuule, Kateus, jumalat totuuden julistavat Ja sieluni sen, sääliä anoen, toistaa; Pyhiä kurjat ovat — kätesi pidättykööt: Hautoja ei haaskaa käsi pyhäinraiskaajankaan.

Se seikka näyttää häntä kaikkein enimmän kiduttaneen, että hänen olonsa Korsikassa oli hänestä elävä kuolema.

Mutta täydellisin kuvaus hänen mielentilastaan ja masentavin muistoonpano hänen horjuvaisuudestaan filosoofina on löydettävissä hänen kirjasestaan "Lohdutus Polybiukselle". Polybius oli muuan noita keisarin vapautettuja orjia, jotka paisuvassa rikkaudessaan ja ryömivässä uskottomuudessaan olivat ajan saastaisimpia ja merkillisimpiä ilmiöitä. Enemmän kuin kukaan siinä asemassa oli Claudius, erikoisen mitättömän luonteensa takia, tämän ihmisluokan tuhoisan vaikutuksen alaisena, ja niin vaarallinen oli heidän mahtinsa, että itsepä Messalinan oli pakko, saadakseen puolisonsa valtansa alle, tehdä näistä miehistä kannattajiaan ja tavoitella heidän suosiotaan. Sellainen oli "suuriarvoinen Felix", Paavalin tuomari, ja Narcissus, orja, josta tuli kolmen kuningattaren rakastaja ja jonka huonekunnassa (se herätti keisarissakin kateutta) oli moniaita niistä kristityistä, joille Paavali lähettää tervehdyksiä veljiltä Korintosta,[36] sekä Pallas, joka ei koskaan viitsinyt puhutella omia orjiaan, vaan antoi kaikki käskynsä merkeillä, ja joka todella alentui ottamaan vastaan kiitokset senaatilta, siksi että hän, etruskilaisten kuningasten jälkeläinen, kuitenkin alensihe palvelemaan keisaria ja yhteiskuntaa — mieletön ja halpamainen kohteliaisuus, joka näyttää johtuneen yksinomaan siitä seikasta, että hänellä oli sama nimi kuin Virgiliuksen nuorella sankarilla, myytillisen Evanderin pojalla.

Tästä arvottomasta joukkiosta ei muuan Polybius ollut vähimmän vaikutusvaltainen. Hän oli keisarin opintojen ohjaaja — arvokas Alkuin moiselle Kaarle Suurelle. Hänestä emme muuta tiedä kuin että hän yhteen aikaan oli Messalinan suosikki ja myöhemmin hänen uhrinsa ja että hänen kunniansa päivinä keisarin suosio asetti hänet niin korkealle, että hänen usein nähtiin kävelevän molempien konsulien välissä. Sellaiselle miehelle, tämän veljen kuoleman johdosta, Seneca kirjoitti mietelmän lohdutuksesta. Siitä on säilynyt jälkimaailmalle katkelma, mutta Senecan kunnialle olisi ollut hyvä, jos sitä ei olisi säilynyt ensinkään. Ne jotka intoilevat hänen maineensa puolesta, ilolla väittäisivät sitä väärennetyksi, mutta meidän uskomme mukaan ei yksikään vilpitön lukija voi lukea sitä huomaamatta sitä oikeaperäiseksi. Ei ole lainkaan luultavaa, että hän koskaan aikoi sitä julkaistavaksi, ja ken hyvänsä saattoi sen päivänvaloon, oli kuin olikin kuuluisan kirjoittajan vihamies.

Sen väsähtänyt ja haikea sävy vahvistaa johtopäätelmää, joka on tehty eräästä sen sisältämästä viittauksesta, että se on kirjoitettu Senecan maanpakolaisuuden kolmannen vuoden loppupuolella. Hän puolustelee sen tyyliä sanoen, että jos siinä paljastuisi jokin ajatuksenheikkous tai sanonnan kankeus, ei muuta voisikaan odottaa mieheltä, joka niin kauan oli kuullut vain barbaarien raakaa ja ruokkoamatonta murretta. Meidän on tuskin tarvis seurata häntä niihin moraalifilosofian tavanomaisiin ylimalkaisuuksiin, joita se on täynnänsä, tahi osoittaa, kuinka huonosti sen sävy käy yksiin Senecan muitten kirjoitusten kanssa. Hän lohduttelee Polybiusta niillä "yleisillä totuuksilla", että kuolemaa ei voi välttää, että murhe on hyödytön, että kaikki olemme syntyneet suruun, että vainajat eivät tahtone meitä onnettomiksi heidän tähtensä. Hän muistuttaa hänelle, että hänen loistavan asemansa vuoksi kaikkien silmät ovat suunnatut häneen. Hän pyytää häntä etsimään lohdutusta tieteen harjoituksesta, jossa hän aina on osoittautunut niin eteväksi, ja vihdoin hän viittaa moniin ylevämielisen lujuuden loistaviin esimerkkeihin, ja juuripa tämän nousun takia koko tämä liehitteliäs kyhäelmä epäilemättä onkin kirjoitettu. Sillä korkeimpana huippuna, crescendo-tyyliin sepitettynä, on tässä osassa, kuten oli syytä odottaa, suurenmoinen kuvaus keisari Claudiuksesta. Seneca ei ole maanpaostaan lainkaan pahoillaan, vaan päinvastoin ryömii tomussa suudellakseen Cæsarin jalkoja siitä että hän hyväntahtoisesti pelasti hänet kuolemasta; hän ei suinkaan vakuuta viattomuuttaan — mikä kenties oli mahdotonta, koska se olisi voinut saattaa hänet uuden syytteen alaiseksi — hän päinvastoin puhuu syypään kaikella matelevalla nöyryydellä. Hän ylistelee saman miehen lempeyttä, joka, niinkuin hän muualla kertoo, huvikseen tapatti ihmisiä yhtä kylmäverisesti kuin koira syö perkkeitä; kehuu sen jumalaisen olennon ihmeteltäviä muistikykyjä, jonka tiedetään kutsuneen noppasille tai päivällisille henkilöitä surmautettuaan heidät edellisenä päivänä ja joka vieläpä tiedusteli vaimonsa poissaolon syytä muutamia päiviä sen jälkeen kun oli antanut käskyn tappaa hänet; kiittelee erinomaiseksi kaunopuhujaksi sekavaa änkyttäjää, jonka pää tutisi ja jonka paksut huulet rupesivat vääntelehtimään milloin vain hänen piti puhua.[37] Jos Polybius tuntee itsensä surulliseksi, niin kääntäköön katseensa Cæsariin; tämän äärettömän suuren ja säteilevän jumaluuden hohde siinä määrin huikaisee hänen silmänsä, että kaikki kyynelet kuivuvat ihailevaan ihmettelyyn. Oi, jospa tämä kirkas lännen tähti, loistaen yli koko maailman, joka ennen sen nousua oli syösty pimeyteen ja viheliäisyyteen, heittäisi edes yhdenkään säteen valoa hänellekin.

Epäilemättä nämät mauttomat ja karkeat mairittelut, oudoksuttava vastakohta sille voimakkaan vihan ja viiltävän ylenkatseen katkeralle kielelle, jota Seneca ryöppynä valoi Claudiuksen muistolle hänen kuolemansa jälkeen, olivat kyhätyt yksinomaan siinä tarkoituksessa, että ne toistettaisiin noitten jumalallisten ja armollisten korvien kuullen. Epäilemättä tämä mainio vapautettu orja, jolle oli suotu niin runsas erä hänen herransa osalle vuodatetusta imartelusta, käyttäisi tilaisuutta — ellei hyväsydämisyydestä, niin toki turhamaisuudesta — kuiskatakseen niitä keisarin korvaan. Jos hetki olisi vain otollinen, ken tietää, vaikka keisari jonakin unhoittavan humalan hetkenä saataisiin allekirjoittamaan käsky, että filosoofimme on palautettava maanpaostaan?

Älkäämme olko hänelle kovat. Maanpako ja kurjuus ovat ankaria koettelemuksia, ja vaikea on kestää marttyyrin kohtaloa sen, jolla ei ole käsitystä marttyyrin kruunusta. Miehelle, joka, kuten Seneca, ei halunnut olla ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies — joka juuri puheenalaisessa tutkielmassa moitiskelee stoalaisia siitä, että he eivät tunne elämää — ei olisi tuntunut olevan häpeän varjoakaan yksityisessä, teeskentelevää liehakoimista sisältävässä tunteenpurkauksessa, jonka vain oli määrä vapauttaa tekijänsä säälittävästä maanpaosta. Tahi, jos tuomitsemme Senecan, niin muistakaamme, että ovatpa kristitytkin, jopa heistä filosoofit, nousseet suureen kunniaan vain sitä surullisemmin langetaksensa. Senecan Claudiukselle osoittamat imartelut eivät ole sen siivottomammat, vieläpä äärettömästi vähemmän häpeälliset kuin ne, joita liehittelevät piispat tuhlailivat hänen vastineelleen Jaakko I:lle. Ja jos Seneca, stoalainen filosoofi, ei voi voittaa mitään verrattuna suurimman kristillisen ajattelijan — Francis Baconin, St. Albanin viscountin — vieläkin armollisempaan siveelliseen lankeemukseen, niin älkäämme unhottako, että Savonarola ja Cranmer kidutettaessa peruuttivat sanansa, ja että maanpaon tuskassa Dante Alighierinkin korkealentoinen ja mahtava henki eksyi sanoihin ja ajatuksiin, joita hän ylevimpinä hetkinään kaiketi olisi punastunut.

9 Luku.

SENECA KUTSUTAAN MAANPAOSTA.

Senecan riuduttavan maanpaon viidestä viimeisestä vuodesta ei mitään tietoja ole säilynyt meille. Miten hän häälyi toivon ja pelon välillä, miten toisinaan uppoutui filosofiaan, toisinaan ikävöiden halasi siihen maailmaan, jonka oli kadottanut, sitä emme osaa sanoa, vain kuvitella. Kaikki toiveet, että Polybius ehkä voisi ja tahtoisi tehdä jotakin hänen hyväksensä, hänen oli täytynyt hukuttaa kuullessaan, että tämä vapautettu, joka ennen, Messalinan ohella ja tukemana, oli niin mahtava, nyt oli menettänyt henkensä tämän juonien kautta. Mutta loppuaikoinaan Korsikassa hänen on täytynyt kuulla pöyristyttäviä uutisia, jotka saattoivat ehkäistä häntä lankeamasta täydelliseen epätoivoon.

Sillä Messalinan ura oli nopeasti lähestymässä loppuaan. Tämän kauniin ruhtinattaren elämä, niin lyhyt kuin olikin, sillä hän kuoli hyvin nuorella iällä, on riittänyt tekemään hänen nimensä ikuiseksi sananparreksi, milloin pohjatonta häpeää mainitaan. Yhteen aikaan hän näytti vastustamattomalta. Persoonallisella kiehtomisvoimallansa oli hän täydellisesti saanut valtoihinsa heikon Claudiuksen, ja ylhäisimmät roomalaiset sekä vaikutusvaltaisimmat vapautetut hän oli voittanut joko vehkeilyillään tahi lannistanut säälimättömällä ankaruudellaan. Mutta hänen kohtalostansa me näemme, niinkuin jokaiselta historian lehdeltä näemme, että pahe aina kantaa itsessään oman turmionsa, ja että kosto, sitä vääjäämättömämpi, mitä hitaampi se toisinaan on, odottaa jokaista siveyslain rikkomusta. On jotakin melkein uskomatonta siinä sokeassa rikollisuudessa, joka syöksi hänet maahan. Puolisonsa poissaollessa Ostiassa hän aivan julkisesti otti miehekseen C. Siriuksen, kauniimman ja lupaavimman Rooman nuorista ylimyksistä. Nähtävästi hän oli vakuuttanut Claudiukselle, että tämä oli vain pila-avioliitto, jonka oli määrä torjua joitakuita turmiota tietäviä ennustuksia, mitkä uhkasivat "Messalinan puolisoa"; mutta mitä Claudius lieneekään kuvitellut, koko muu maailma tiesi, että avioliitto oli todellinen, eikä sen mielestä ainoastaan törkeys ja kauhistus, vaan myös suoranainen yritys keisarillisen vallan anastamiseksi.

Tällä tapaa asian värittäen eräs vapautettu, Narcissus, sai solvatun keisarin temmatuksi irti velttoudestaan ja arkuudestaan. Häämenojen hurjien kemujen ollessa korkeimmillaan Vettius Valens, muuan senajan kuuluisa lääkäri, oli juhlatuulen vallattomuudessa kavunnut korkean puun latvaan, ja kun häneltä kysyttiin, mitä hän näki, hän vastasi sanoin, jotka, vaikka tarkoitettuina kompasanaksi, olivat täynnä kaameata ennustusta: "Näen hurjan myrskyn olevan tulossa Ostiasta". Hän oli tuskin lausunut sanat, kun ensinnä epämääräinen huhu ja sitten useat sanalähetit toivat sellaisia uutisia, että Claudius tiesi kaikki ja oli tulossa kostamaan. Nämä uutiset iskivät kuin ukkosen nuoli pitovieraisiin. Ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, läksi Silius hoitamaan julkisia tehtäviään foorumilla; Messalina sitävastoin lähetti hakemaan lapsiaan, Octaviaa ja Britannicusta, jotta lapset rinnallaan voisi kohdata puolisonsa, rukoili suojelusta Vibidialta, Vestan neitsyitten vanhimmalta, ja, mukanaan vain kolme seuralaista, pakeni jalkaisin, kenenkään säälimättä, koko kaupungin halki, kunnes saapui Ostian tielle ja siellä nousi erään sattumalta ohikulkevan vihannestarhurin rikkarattaille. Mutta Narcissus kiinnitti puoleensa keisarin sekä katseet että huomion kertomalla ja todistamalla hänen rikoksensa. Vestaalittaresta hän pääsi irti lupaamalla, että Messalinan asia tulisi oikeudessa tutkittavaksi, ja sitten hän joudutti Claudiusta eteenpäin, ensin Siliuksen taloon, joka oli täynnänsä todisteita hänen syyllisyydestään, ja sitten pretoriaanien leiriin, jossa joutuun kostettiin koko sille joukkokunnalle, joka oli sekaantunut Messalinan rikoksiin. Sillä välin tämä, vuoroin raivoten ja taas kurjan pelon vallassa, oli paennut Luculluksen puutarhaan, jota hän oli tavoitellut ja sen vääryydellä anastanutkin itselleen. Claudius, joka oli palannut kotiin ja pöydän nautintojen ääressä alkanut vaipua velttoon välinpitämättömyyteensä, osoitti leppymisen merkkejä; mutta Narcissus tiesi, että viivytys oli kuolemaksi, ja omalla uhallaan lähetti tribuunin ja senturioneja lopettamaan keisarinnan. He tapasivat hänet maassa makaamasta äitinsä Lepidan jalkojen juuressa, jonka kanssa hän menestyksensä aikoina oli elänyt epäsovussa, mutta joka nyt tuli säälimään ja lohduttamaan häntä onnettomuudessa ja vaatimaan häntä vapaaehtoiseen kuolemaan, joka yksin saattoi pelastaa hänet vielä julmempaa uhkaavasta häpeästä. Mutta Messalinan sielu, niinkuin myöhemmin Neron, oli niin tyystin riettauden turmelema, ettei edes epätoivo antanut rohkeutta poloisimpaankaan ylväshenkiseen tekoon. Hänen tuhlatessaan aikaa kyyneliin ja voivotuksiin kuului meluavaa koputusta ovelta ja tribuuni seisoi hänen edessään jäykän äänettömänä. Nyt vasta keisarinna otti väkipuukon empivään käteensä, vaan kun hän kahdesti oli turhaan survaissut itseään, antoi tribuuni kohtalokkaan iskun, ja Messalinan ruumis, niinkuin muinen Jesebelin, makasi verissään vavahdellen sillä maalla, jonka hän rikoksillansa oli riistänyt oikealta omistajalta. Vielä viipyen ateriallaan Claudius sai tiedon, että hänen puolisonsa oli mennyt manalle, vaan ei sillä kertaa tehnyt ainoatakaan kysymystä eikä myöhemmin osoittanut vähintäkään katumuksen, vihan, säälin tai yleensä minkään inhimillisen tunteen merkkiäkään.

Omituinen ja merkittävä ilmiö, että Seneca ei puhu kerrassaan mitään siitä naisesta, joka oli syössyt hänet hänen elämänsä katkerimpaan tuskaan ja alennukseen, kuten jo olemme huomauttaneet. Se ei luonnollisestikaan johdu sattumasta, sillä ne paheet, joita hän ehtimiseen kuvailee ja sormella osoittaa, hän olisi tässä kurjassa naisessa saanut räikeimmin valaistuksi, eikä saman ajan historia olisi saattanut tarjota sopivampaa esimerkkiä kuin hänen kohtalonsa siitä, että siveyslain vääjäämätön majesteetti ei jätä rikosta rankaisematta. Mutta vaikka siis Senecalla oli täysi syy inhota hänen luonnettansa ja vihata hänen muistoaan, vaikka hän ei olisi voinut tehdä suosijoilleen tervetulleempaa palvelusta kuin mustaamalla hänen mainettaan, hän ei koskaan edes mainitse hänen nimeänsä. Ja tämä kunnioitettava äänettömyys asettaa hänen luonteensa suotuisaan valoon. Sillä selittää sen voi vain säälintunne siitä että Messalinakin, niin huono kuin hän epäilemättä olikin, jo oli joutunut korkeamman tuomarin tuomittavaksi ja saanut ankaran rangaistuksen Jumalan kädestä. On päätelty, ja kaikki todennäköisyys vahvistaa johtopäätelmää, että kaikkein mustin kaikista häpeäjutuista, mitä uskottiin ja levitettiin Messalinasta, johtui muutamasta hänen verivihollisensa ja voittoisan seuraajansa julkaisemasta omaelämäkerrasta. Ne monet, jotka olivat mukana kukistamassa Messalinaa, eivät voineet parempaa toivoa kuin saada myrkyttää joka muiston hänen elämästään; ja sammumattomassa vihassaan täytyi pahimman naisen, mitä milloinkaan on elänyt, tuntea erikoista tyydytystä kaikella tapaa häväistessään kilpailijaa, jonka nuorten lasten syrjäyttäminen oli hänen mieluisin tehtävänsä. Että Seneca ei alentunut kirjoittamaan vihamiehestäkään, mitä Agrippina ei hävennyt tekemästä, — että hän säästi olentoa, jota jokaisen etu ja huvi käski parjaamaan, — että hän piti hänen kammottavaa loppuansa riittävänä vaatimaan sääliä, niinkuin se oli riittävä kosto hänen rikoksistaan — siinä piirre filosoofimme luonteessa, joka tuskin on vielä saavuttanut ansaittua tunnustusta.

10 Luku.

AGRIPPINA, NERON ÄITI.

Tuskin oli Messalinan hauta luotu umpeen, kun hovissa alkoivat mitä kiihkeimmät juonittelut hänen seuraajansa määräämisestä. Iäkkään keisarin kädestä kilpaili pääasiallisesti kolme tarjokasta. Ne olivat hänen entinen vaimonsa Ælia Petina, josta keisari oli eronnut turhanpäiväisten eripuraisuuksien takia ja jota kannatti Narcissus; Lollia Paulina, vanhaan aikaan niin suuresti ylistetty loistavan kauneutensa takia ja joka lyhyen aikaa oli ollut Caligulan vaimona, ja Agrippina nuorempi, suuren Germanicuksen tytär ja Claudiuksen itsensä veljentytär. Tosin Claudius, joka oli ollut yhtä onneton kuin Henrik VIII viidessä avioliittokokeessaan, oli mahdollisimman juhlallisesti ja varmasti vakuuttanut, että hän ei enää koskaan alistuisi sellaiseen ikeeseen. Mutta hän oli niin täydelleen pelkkä välikappale hovilaistensa käsissä, ettei kukaan kiinnittänyt vähintäkään merkitystä siihen, mitä hän sanoi.

Sedän avioliittoa oman veljentyttären kanssa pidettiin luonnonlakien loukkauksena, ja roomalaiset kauhistuivat sitä yhtä paljon kuin mekin tekisimme. Mutta turvautumalla kaikkein häikäilemättömimpiin keinoihin syrjäytti Agrippina kaikki kilpailijansa ja punoi juonensa niin erinomaisen taitavasti, että hänestä muutaman kuukauden kuluttua tuli Claudiuksen puoliso ja Rooman keisarinna.

Tämän ruhtinattaren kanssa Senecan kohtalot kietoutuivat mitä lähimmin yhteen, ja me pystymme sitä paremmin ymmärtämään hänen asemansa ja kirjoituksensa, jos muistamme, ettei minkään maan historia paljasta meille ilmiötä pöyristyttävämpää ja hirvittävämpää kuin mitä se tarjoaa Agrippinan, Neron äidin, haahmossa.

Suurten vanhempainsa hyveistä hän, kuten muutkaan lapset, ei ollut perinyt ainoatakaan; ja hänessä olivat suvun kehnot taipumukset paisuneet intohimoiksi, jotka ajoivat hänet kaikenkaltaisiin rikoksiin. Hänen elämänsä aina kehdosta asti oli ollut pelkkää turmelusta, eikä yhdessäkään hänen elämänsä monista äkkivaiheista pilkahtanut hänessä esiin ainoatakaan jaloa tai rakastettavaa piirrettä. Syntyneenä Ubialaisten kaupungissa (joka myöhemmin hänen kunniakseen sai nimen Colonia Agrippina ja vieläkin säilyttää nimen muodoissa Cologne ja Köln) hän kadotti isänsä kolmivuotiaana ja kahdentoista iässä äitinsä, joka silloin karkoitettiin maanpakoon. Hänet kasvatettiin huonojen sisarten ja hurjan, pahantapaisen veljen kanssa, ja isoäitiä, joka kasvatusta valvoi, hän vihasi. Neljäntoista vanhana hänet naitettiin Cnæus Domitius Ahenobarbukselle, joka oli kaikkein kehnoimpia ja pahamaineisimpia aikansa roomalaisista nuorista ylimyksistä. Ajan juoruilevat elämäkerrat vieläkin sisältävät moniaita kaskuja hänen julmuudestaan ja itsekkäisyydestään. Ne kertovat, kuinka hän kerta, ilman vähintäkään sääliä, ajoi muutaman Appiuksen tiellä leikkivän poika poloisen yli; kuinka hän toisessa tilaisuudessa iski silmän eräältä roomalaiselta ritarilta, joka oli antanut hänelle kiivaan vastauksen; ja kuinka, kun hänen ystävänsä onnitteli häntä pojan syntymisen johdosta (se oli nuori Claudius Domitianus, myöhemmin keisari Nero), hän raa'asti huomautti, että senkaltaisista ihmisistä kuin hänestä itsestään ja Agrippinasta saattoi syntyä vain joku kuvatus, yleiseksi turmioksi määrätty.

Domitius oli neljäkymmentä vuotta vanha naidessaan Agrippinan, ja nuori Nero syntyi vasta yhdeksän vuotta myöhemmin. Kaiken hellyyden, mihin Agrippinan tiikeriluonne pystyi, sen nyt sai hänen lapsensa. Tämän lapsen hyväksi, sen kehdosta omaan kuolemaansa saakka, joka hänet kohtasi juuri samaisen pojan kautta, hän uurasti ja teki syntiä. Hänen ääretön kunnianhimonsa, johon eroamattomasti liittyi rajaton, vimmainen rakkaus tätä ainoata poikaa kohtaan, tästä pitäen määräsi jokaisen teon hänen elämässään. Kohtalo oli hänestä tehnyt keisarin sisaren; vehkeilyt nostivat hänet toisen puolisoksi; omat rikokset tekivät hänestä kolmannen äidin. Ja ensi näkemältä tuntuu kuin olisi hänellä ollut harvinainen onni muassansa, sillä vielä ollessansa elämän keväimessä hän, ensinnä puolisonsa, sitten poikansa nimissä, ei suinkaan vähässä määrässä ollut osallisena hallittaessa Rooman maailmaa. Mutta sillä välin tuo erehtymätön kosto, jonka äänettömiä askeleita voitonriemuisen rikoksentekijän jäljissä me saatamme seurata historiassa sivu sivulta, käsi koholla hiipi häntä yhä lähemmäksi. Kun hän oli saavuttanut tyydytetyn rakkauden ja kunnianhimon huimaavan korkeuden, jonne oli kahlannut niin monen syntisen ja verisen teon yli, syöstiin hänet alas kaamean karkeasti, väkivaltaiseen, häpeälliseen kuolemaan, juuri saman pojan käden kautta, jonka takia hän niin monesti oli rikkonut hyveen ja oikeuden lakeja vastaan ja niin useasti jalkoihinsa tallannut niitä puhtaita ja helliä siteitä, joita Jumalan ääni on opettanut pakanankin, tietoisuutensa rajoissa, tunnustamaan ja kunnioittamaan.

Pyrkien siihen että hänen poikansa naisi Octavian, Claudiuksen tyttären, hän ensi töiksensä toimitti surman suuhun Silanuksen, nuoren ylimyksen, jolle Octavia jo oli kihlattu. Sen jälkeen piti päästä irti kaikista mahdollisista tai todellisista kilpailijoista. Edellisten joukossa oli kaunis Calpurnia ja hänen oma kälynsä, Domitia Lepida. Jälkimmäisiin kuului rikas Lollia Paulina, jota hän, aiheettomasti, syytti noituudesta ja maankavalluksesta, minkä jälkeen hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon; keisari toki säästi hänen henkensä, mutta karkoitti hänet Italiasta. Tämä puolikosto ei riittänyt Neron äidille. Raamatun Herodiaan tyttären tavoin hän lähetti tribuunin tuomaan hänelle vihollisensa pään; ja kun se hänelle tuotiin ja hänen oli vaikea tuntea nuo kerran niin ylistetyn kaunottaren surkastuneet ja aavemaiset piirteet, sanotaan hänen omin käsin kohottaneen yhtä huulta ja täten päässeen vakuutetuksi siitä, että tämä todella oli Lollian pää. Sellaisiin kauhistuksiin saattaa nainen vajota, kun hän hylkää Jumalan rakkauden; ja kauniit kasvot saattavat kätkeä sielun "saastaisen kuin synti itse". Hyvällä syyllä voi Adolf Stahr huomauttaa, että Shakespearen lady Macbeth ja puolisonmurhaaja Gertrude ovat vain lapsia tämän kivikovan naishirviön rinnalla.

Tämäpä ruhtinatar kutsui Senecan takaisin maanpaosta vuonna 49.[38] Hän älysi, että hänen tihutyönsä herättivät kammostusta sellaisessakin kaupungissa, joka kauan oli tottunut vereen, ja Tacitus suoraan sanookin, että hän toivoi voivansa panna näitä tunteita vastaan vaakalaudalle kansanmielisen teon kutsumalla takaisin Korsikan autioilta erämailta Rooman maailman lempifilosoofin ja suosituimman kirjailijan. Eikä hän tyytynyt tähän julkiseen todistukseen siitä, että uskoi hänet viattomaksi rikokseen, josta häntä oli syytetty, vaan sen lisäksi hankki hänelle praetorinviran, ottipa vielä hänet nuoren poikansa opettajaksi ja kasvattajaksi. Tässäkään toimenpiteessään hän ei unohtanut kunnianhimoisia suunnitelmiaan, sillä hän tiesi, että Senecassa kyti salainen katkeruus Claudiusta kohtaan ja että Nero ei voisi saada viisaampaa opastajaa valmistelemaan toimenpiteitä, joilla turvattaisiin hänen keisarivaltaa tavoittelevien toiveittensa toteuttaminen. Olisi kenties ollut parempi Senecan onnelle, ettei hän olisi koskaan lähtenyt Korsikasta tahi jälleen asettanut jalkaansa tuohon kirkemäiseen, verentahraamaan hoviin. Lisättäköön kuitenkin hänen puolustuksekseen, että toinenkin, epäämättömän tunnollinen kunnian mies — Afranius Burrus —, suoraluontoinen, teeskentelemätön mies, muinaisroomalaisen miehuuden perikuva, jonka Agrippina oli korottanut pretoriaanien kaartin prefektiksi, oli kernas jakamaan hänen vaaransa ja vastuunsa. Mutta hänen on täytynyt alun pitäen joutua elämään alhaisten ja rikoksellisten vehkeitten ilmapiirissä. Hänen on täytynyt muodostaa tärkeä jäsen Agrippinan puolueessa, joka kävi jokapäiväistä, murhaavaa sotaa Narcissuksen puoluetta vastaan. Hänen on täytynyt olla selvillä niistä herkeämättömistä juonitteluista, joilla Agrippina sai poikansa Neron ottopojaksi keisarille, jonka oma poika Britannicus oli vain kolme vuotta nuorempi. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Neroa aina kunnioitettiin, ylennettiin ja näyteltiin kansanjoukolle Rooman tulevana toivona, sillä välin kun Britannicus, niinkuin nuori Edvard V setänsä[39] hallitessa, laiminlyötiin, ympäröitiin vakoojilla, pidettiin niin paljon kuin mahdollista poissa isän silmistä ja niin täydellisesti työnnettiin syrjään, että kansa alkoi tosissaan epäillä, elikö hän vai oliko kuollut. Hänen on täytynyt nähdä, kuinka Agrippina, joka nyt oli päässyt ennenkuulumattomaan kunniaan jo eläissänsä saadessaan arvonimen "Augusta", toimi niin korskeasti, että saattoi olla vain vähän epäilystä siitä, mitkä olivat hänen lopulliset aikeensa valtaistuimeen nähden. Hänen on täytynyt tuntea, että hänen loistava älynsä oli itse asiassa palvelemassa naista, jossa ahnaus, kopeus, väkivaltaisuus, petollisuus ja kaikenlainen häikäilemätön paheellisuus oli saavuttanut tähän saakka saavuttamattoman asteen turmeltuneessakin ja pakanallisessa maailmassa. Tästä pitäen Senecan elämäkerran täytyy muodostua puolustuskirjoitukseksi mieluummin kuin ylistyspuheeksi.

Keisari ei voinut olla älyämättä valinneensa Agrippinassa puolison vieläkin sietämättömämmän kuin Messalina. Messalina ei ollut tuuppautunut hänen ja hänelle rakasten ystävien väliin, ei ollut riistänyt häneltä hallitusvallan tunnusmerkkejä, ei ollut vallinnut palatsia tylyllä ja epänaisellisella tyranniudella ja oli tietenkin äidin huolella valvonut hänen lastensa henkeä ja onnea. Narcissus ei lie suinkaan tahtonut kauan pitää häntä tietämättömyydessä siitä, että Agrippina, kaikkien muitten juoniensa ja rikostensa lisäksi, oli ollut hänelle aivan yhtä vähän uskollinen kuin hänen edellinenkin onneton vaimonsa. Tämä tieto painui syvälle hänen sydämeensä, ja hänen kuultiin jupisevan, että hänen kohtalonsa oli aina sama: ensin kestää ja sitten kostaa vaimojensa rikkomukset. Agrippina, jonka vakoilijat täyttivät palatsin, ei saattanut kauan pysyä tietämättömänä näin merkityksellisestä puheesta; ja luultavastikin vaisto, jota hänen oman syyllisen omantuntonsa katalat tekoset teroittivat, sanoi hänelle, että keisari selvästi näytti katuvan, että oli nainut veljentyttärensä ja ottanut tämän pojan omakseen oman nuoren poikansa vahingoksi, ellei suorastaan turmioksi. Jos mieli saavuttaa päämäärä, johon hän niin kauan oli tähtäillyt, ei ollut aikaa hukata. Toivokaamme, että Seneca ja Burrus olivat ainakin tietämättömiä niistä toimenpiteistä, joihin hän ryhtyi tarkoitusperänsä toteuttamiseksi.

Onni suosi häntä. Pelätty Narcissus, hänen murhasuunnitelmansa pahin vastus, oli saanut ankaran luuvalokohtauksen. Agrippina laittoi niin, että hänen lääkärinsä määräsi hänet kylpemään Campanian Sinuessaan. Sillä tapaa hänet saatiin pois tieltä, ja Agrippina kävi heti käsiksi verityöhönsä. Uskoen salaisuuden Halotukselle, keisarin prægustator'ille — orja, jonka toimena oli hänen suojelemisensa myrkyltä sen kautta, että hän ennen keisaria maistoi jokaista ruokalajia — ja hänen lääkärilleen, Xenoionille Kos-saarelta hän kysyi neuvoa Locustalta, tämän klassillisen Jaakko-kuninkaan ajan Mrs Turneriltä, mikä myrkky parhaiten soveltuisi hänen tarkoitukseensa. Locusta oli mestari alallaan, jolla pitkä praktiikka oli hankkinut hänelle tavattoman taitavuuden. Myrkky ei saanut vaikuttaa liian nopeaan, jottei se herättäisi epäilystä; eikä liian hitaasti, jotta keisarille ei jäisi aikaa pitää neuvoa poikansa Britannicuksen eduksi, vaan sen tuli olla sellainen, joka hämmentäisi hänen järkensä, aiheuttamatta välitöntä kuolemaa. Claudius oli ahmatti syömäri, ja myrkky annettiin hänelle mahdollisimman mukavasti sekoitettuna erääseen sieniruokaan, josta hän erittäin paljon piti. Agrippina itse tarjosi hänelle herkullisimmat sienet, ja heti myrkky teki hänet mykäksi. Laita oli, kuten liiankin tavallisesti, niin, että Claudius jo silloin oli päihtyneessä tilassa ja kannettiin vuoteeseensa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Seurasi ankara vatsatauti, ja pelättiin, että tämä ynnä hänen juomansa runsas viiniannos tekisivät myrkyn vaikutuksen tyhjäksi. Mutta Agrippina oli mennyt liian pitkälle perääntyäksensä; ja Xenofon, joka tiesi, että suuret rikokset epäonnistuneina ovat vaaralliset, mutta onnistuneina palkitaan, tuli hänelle avuksi. Ollen yllyttävinään häntä ylenantamaan hän kutkutti keisarin kurkkua pian tehoavaan ja kuolettavaan myrkkyyn kastetulla sulalla. Se vaikutti, ja ennen aamua Claudius oli ruumiina.[40]

Kuten historiassa niin monesti on tapahtunut, Tarquinius Priscuksen ajoista Kaarle II:n päiviin asti, salattiin kuolema, kunnes kaikki oli valmistettu seuraajan nimittämistä varten. Palatsia vartioitiin huolellisesti; sinne ei päästetty ketään lukuunottamatta Agrippinan uskollisimpia puoluelaisia. Ruumista tuettiin tyynyjen avulla; "hänen omasta tahdostaan" kutsuttiin näyttelijöitä huvittamaan keisaria ja konsuleja pyydettiin lukemaan rukouksia hänen henkensä puolesta. Levittäen huhua, että keisari oli paranemaan päin, Agrippina ahnaasti itse piti silmällä Britannicusta ja hänen kahta sisartaan, Octaviaa ja Antoniaa. Ikäänkuin surun murtamana hän itki ja syleili heitä ja ennen kaikkea piti Britannicusta vierellään, suudellen häntä ja huudahdellen, "että hän oli kerrassaan isänsä kuva", ja varoen päästämästä häntä millään ehdolla pois huoneesta. Siten kului päivä, kunnes oli tullut hetki, jonka kaldealaiset olivat selittäneet olevan ainoan onnellisen tuona onnettomana lokakuun päivänä.

Tuli puolipäivä; palatsin ovet työnnettiin äkkiä auki; ja Nero, rinnallaan Burrus, tuli ulos sen pretoriaanijoukon luo, joka piti vartiota. Päällikkönsä käskystä he ottivat hänet eläköön-huudoin vastaan. Vain jotkut empivät, katsellen ympärilleen ja kysyen: "Missä on Britannicus?" Kun hän kuitenkaan ei ollut näkyvissä eikä yksikään esiintynyt hänen puolestaan, seurasivat he joukon esimerkkiä. Triumfissa Nero kannettiin leiriin, jossa hän piti sotamiehille lyhyen puheen ja lupasi jokaiselle heistä runsaan lahjan. Heti häntä tervehdittiin imperaattorina. Senaatti seurasi sotamiesten vaalia eivätkä maakunnat panneet vastaan. Jumalalliset kunnianosoitukset määrättiin pidettäväksi murhatulle ja ryhdyttiin valmisteluihin hänen hautajaisiansa varten, jotka loistossa kilpailivat Livian Augustusta varten järjestämäin kanssa. Mutta jälkisäädös — joka ilman mitään epäilystä oli seuraajaksi määrännyt Britannicuksen — kaikessa hiljaisuudessa toimitettiin pois eikä sen säädöksiä milloinkaan tultu tuntemaan.

Ja keisarivaltansa ensimmäisenä iltana Nero, hyvin tietäen, ketä hänen oli kiittäminen valtaistuimestansa, antoi vartijalle, joka tuli häneltä kysymään yön tunnussanaa, tuon kiitollisen ja merkittävän sanan: "Optima mater" — "äideistä paras".

11 Luku.

NERO JA HÄNEN OPETTAJANSA.

Sitä keisarillista nuorukaista, jonka kohtalot nyt ovat mitä läheisimmästi liittyneet Senecan vaiheisiin, kansan suosionosoitukset saattoivat valtaistuimelle. Väsyneinä Augustuksen viekkauteen, Tiberiuksen juroon vihaan, Caligulan mielettömään julmuuteen, vanhan Claudiuksen hölmöyteen he eivät muuta voineet kuin mielihyvin tervehtiä loistavaa, ihanaa nuorukaista, jonka kauniit kiharat valuivat olkapäille ja jonka piirteissä kuvastui roomalaiskauneuden hienoin tyyppi. Hänen menneisyydessään ei mikään saattanut ennustaa hänen tulevaisuudelleen synkkää kehitystä, ja kaikki luokat samalla muotoa haaveilivat kultaisen ajan tulosta. Me saatamme käsittää heidän tunteensa, jos vertaamme niitä omain maanmiestemme tunteisiin, kun Henrik VIII:n synkkää tyranniutta seurasi Edvard VI:n nuorekas hallitus hyvettä ja ystävällisyyttä täynnä. Onnellista olisi Nerolle ollut, jos hänen hallituksensa, samoin kuin Edvardin, olisi voinut katketa, ennenkuin tuo monen rikoksen yö oli pimittänyt sen lupaavan aamunkoiton. Sillä Neron hallituskauden ensimmäistä viittä vuotta — tuota kuuluisaa Quinquennium Neronis — roomalaiset todella pitivät melkein ihanteellisen onnen ajanjaksona. Itse asiassa hallitusta hoiti Seneca Neron nimissä. Niinkin oivallisen keisarin kuin Trajanuksen sanotaan tunnustaneen, "ettei yksikään muu ruhtinas ole läheskään pystynyt ansaitsemaan sitä ylistystä kuin Nero tällä ajanjaksolla". On kumminkin uskottavaa, että nuo vuodet näyttivät loistavan aivan ylenmäärin ihanasti sitä syvää pimeyttä vasten, joka niitä seurasi, vaan sittenkin me niissä voimme nähdä monta seikkaa, jotka kyllin riittivät herättämään toivoa, iloa ja innostusta. Nuori Nero oli alussa vaatimaton ja opinhaluinen. Hänen neitsytpuheensa, jotka olivat kirjoitetut kaikella sillä ajatuksen ja kielen kauneudella, mikä ilmaisi Senecan kynää, yhtä hyvin kuin hänen yksityiset lausuntonsa olivat täynnä lämmittäviä lupauksia. Kaikkea sitä vääryyttä ja sortoa, jonka mennyt aika liiankin hyvin tunsi, hän lupasi kavahtaa. Hän ei aikonut vaatia itselleen, kuten Claudius oli tehnyt, yksinomaista ratkaisua kaikissa asioissa; ei mitään virkaa tai arvoa voitettaisi häneltä imartelun tahi lahjusten tietä; hän ei sekoittaisi omia mieskohtaisia etujaan valtion etuihin; hän pitäisi arvossa senaatin vanhoja etuoikeuksia; hän kohdistaisi oman välittömän huomionsa maakuntiin ja armeijaan.

Ensi aikoina ei hänen menettelynsä saattanutkaan näitä lupauksia häpeään. Noita vihattavia ilmiantajia, jotka olivat rehennelleet edellisten hallitusten aikana, ei siedetty, vaan vedettiin rangaistukseen. Valtion viranomaisia säästettiin väärämielisiltä, kiusaavilta vaatimuksilta. Viisaasti Nero epäsi kulta- ja hopeapatsaat ja muut narrimaiset kunnianosoitukset, joita turmeltunut ja orjallinen senaatti tyrkytti hänelle, ja kohteli tätä virkakuntaa, joka, niin langennut kuin olikin, kuitenkin kaikitenkin pysyi laillisen vallan edustajana, suosiollisesti ja kunnioittavasti. Ylimykset ja virkamiehet alkoivat hengittää vapaammin, ja yleisesti tunnettiin, että sietämätön tyrannius oli huomattavasti huojentunut. Ankaruutta noudatettiin vain ilmeisiä rikoksia kohtaan, ja sitä harjoitettiin oikeudenmukaisesti ja laillisella tavalla, niin ettei kukaan voinut epäillä, ettei se ollut ansaittua. Varsinkin oli muuan Senecan nuoresta kasvatistaan levittämä sana omansa, enemmän kuin mikään muu, hankkimaan hänelle suurta suosiota. Englanti on kiitollisuudella ja ihailulla muistanut nuorekkaan Edvardinsa vastahakoisuutta allekirjoittaa Joan Boucherin kuolemantuomiota; Rooma, joka oli tottunut julmaan välinpitämättömyyteen ihmishengen suhteen, ihasteli hurmaantuneena sitä säälintunnetta, joka oli saanut Neron huudahtamaan, kun häntä kerran vaadittiin allekirjoituksellaan vahvistamaan muuan kuolemantuomio: "Kuinka toivonkaan, etten osaisi kirjoittaa."

Myönnetty on, että tämän ajanjakson onnellisuus melko määrältä johtui kunnon Burruksen lujamielisyydestä ja Senecan viisaista, ylevämielisistä neuvoista. Heille kuuluu mitä suurin kiitos ja tunnustus tästä onnekkaasta välikaudesta, semminkin kun heillä ei ollut suinkaan mikään helppo tehtävä harteillaan. Paitsi että kasvatin turhamainen ja kevytmielinen luonne tuotti heille suuria vaikeuksia, paitsi että vaadittiin ääretöntä arkatuntoisuutta hillitsemään nuorukaista, joka ehdottomalla vallalla hallitsi jättiläisvaltakuntaa, täytyi heidän koettaa pidätellä Agrippinan kiihkeätä ja vaateliasta kunnianhimoa ja väistää hänen monien vaikutusvaltaisten puoluelaistensa herkeämättömiä juonitteluja. Agrippina oli epäilemättä uskotellut tehneensä rikoksensa etupäässä poikansa parhaaksi; mutta hänen menettelynsä sittemmin osoitti, että hän halusi pitää poikansa pelkkänä välikappaleena käsissään. Hän tahtoi hallita poikaansa, ja oli luultavasti laskenut voivansa sen tehdä Senecan avulla, aivan kuten meillä kuningatar Karolina täydellisesti komenteli Yrjö II:ta Sir Robert Walpolen avulla. Hän kulki samassa kantotuolissa hänen kanssansa; Neron tietämättä hän käski myrkyttää M. Silanuksen, entisen uhrinsa veljen; hän ahdisti Narcissuksen kuolemaan, taaskin vasten hänen tahtoansa; hänen vaikutuksestaan senaatti toisinaan kokoontui palatsiin eikä hän huolinut mitenkään salata senaattoreilta, että hän itse istui uutimen takana, josta hän saattoi kuulla jokaisen sanan heidän neuvotteluistaan; — niin, rohkenipa hän eräässä tilaisuudessa, kun Nero oli ottamassa puheillensa tärkeän lähetystön Armeniasta, astua neuvotteluhuoneeseen aikoen asettua istuimelle keisarin rinnalle. Kaikki joutuivat ymmälle, säikähtivätkin näin epätavallista tekoa, mutta nopsan ja ihmeteltävän tahdikkaasti Seneca viittasi Neroa nousemaan ja lähtemään äitiänsä vastaan, ja näin hän pojan rakkautta osoittaen sai julkisen skandaalin vältetyksi.

Mutta heti ensi hetkestä oli Seneca joutunut syypääksi kohtalokkaaseen erehdykseen oppilaansa kasvatuksessa. Hän oli ohjannut tätä kauttaaltaan löyhän myöntyväisyyden, mielennouteen turmiollisen periaatteen varassa. Nero ei ollut vailla kykyä; hänellä oli ilmeinen taipumus latinalaiseen runoiluun, ja meille säilyneet muutamat säkeet hänen käsialaansa, niin eriskummaisia ja teennäisiä kuin ovatkin, kumminkin osoittavat, että Nerolla oli jossain määrin herkkä korva ja kieliaistiakin. Mutta vilkkaan mielikuvituksen ohella oli Nerossa myös pyrkimys herättää vaikutusta; ja sen sijaan että Seneca olisi koettanut opastaa häntä pohtimaan vakavasti ja ajattelemaan johdonmukaisesti, hän salli oppilaan tuhlata parhaat voimansa toimiskeluihin ja ajanvietteisiin, jotka olivat sekä köykäisiä että vähäksittyjä, sellaisia kuin laulaminen, maalaaminen, tanssiminen ja kilpa-ajo. Todistelkoon Seneca vain, että sellaisissa toimiskeluissa ei ainakaan ollut mitään pahaa ja että ne luultavasti estivät Neroa suuremmista ilkivaltaisuuksista. Kaikkein vähimmän me kunnioitamme Neroa hänen joutavan laulunsa ja harpunnäppäilynsä vuoksi, aivan kuten emme suinkaan kunnioita Ludvig XVI:ta siksi, että hän laatieli lopen vaivaisia lukkoja; ja jos Seneca olisi heti alun pitäen ohjannut oppilaansa korkeampiin harrastuksiin, niin Rooma kenties olisi säästynyt Neron myöhemmiltä naurettavilta hullutuksilta Kreikan kaupungeissa ja Rooman teattereissa. Haluamme alleviivata epäämättömänä tosiseikkana kaikessa kasvatuksessa, että koskaan ei ole viisasta sallia sellaista, mikä on pahaa, sillä nojalla, että koettaa estää jotakin pahempaa. Seneca oletettavasti lienee ollut vakuutettu siitä, että kun miehellä oli Neron ominaisuudet — synnynnäinen arvottomuus, joka hänen on täytynyt jo varhain havaita — menestys oli suorastaan mahdoton. Mutta se ei vapauttanut häntä yrittämästä kaikkia hyviä keinoja, joilla menestys saattoi, niissäkin olosuhteissa, olla saavutettavissa. Muistakaamme kuitenkin, että hän taipui näihin myönnytyksiin oppilaaseensa nähden pääasiallisesti vain sellaisissa seikoissa, joita katsoi vähäpätöisiksi — tai pahimmassa tapauksessa kyllä häpäiseviksi, vaan ei rikollisiksi, ja että hänen harha-askelensa luultavasti johtui arvostelukyvyn erehdyksestä ennemmin kuin mistään siveellisestä luonteenheikkoudesta.

Selvää kuitenkin on, että Nero älyllisestikin joutui kärsimään tästä höllästä kasvatuksesta. Olemme jo nähneet, että hänen neitsytpuheessaan senaatille jokainen tunsi Senecan käden, ja moni huomautti huokaisten, että tässä Rooman keisari ensi kertaa ei kyennyt, ainakaan kaiken todennäköisyyden mukaan, puhumaan senaatille omin sanoin ja omin ajatuksin. Tiberius oli puhujana ollut juhlallinen ja tarmokas; Claudius oli ollut oppinut ja sivistynyt; olipa Caligulankin hajanainen järki pystynyt luomaan voimakkaita ja kaunosanaisia puheita; mutta Neron nuoruus oli tuhlattu joutaviin ja hänelle sopimattomiin toimiskeluihin, jotka eivät olleet jättäneet hänelle aikaa eikä halua arvokkaampiin ja ylevämpiin harrastuksiin. Senecan maine on epäilemättä pahasti kärsinyt oppilaan myöhemmästä häpeällisestä elannosta; ja selvää on, että Tacituksen vastenmielisyys hänen muistoansa kohtaan johtuu hänen suhteestansa Neroon. Mutta vaikka opettajan menetelmä ei olekaan ollut niin viisas kuin se, ankaran mittapuun mukaan tuomittuna, olisi voinut olla, niin on kuitenkin kerrassaan väärin tehdä hänet vastuunalaiseksi oppilaan kunnottomuudesta; ja muistaa tulee, Senecan ikuiseksi kunniaksi, että ilmeiset tosiasiat, aikalaisten todistukset, vieläpä itsensä Tacituksen vastahakoinen myönnytys häntä puolustaen osoittavat, että kaikki se viisaus ja maltillisuus, mikä on ominaista Neron hallituksen varemmille vuosille, perustuu hänen neuvoihinsa; että hän nautti puhdasmielisen Burruksen sydämellistä arvonantoa; että hän koetti häätää Agrippinan vertatiukkuvia julkeuksia; että ne kirjoitukset, joita hän sepitti Nerolle, ja ne puheet, joita hän laati hänen puolestaan, henkivät mitä ylevimpiä ajatuksia; ja että vasta kun Seneca oli kokonaan syrjäytetty vallasta ja vaikutuksesta, despoottisen mahdin petomaiset päähänpistot yllyttivät Nerossa niitä hirveitä taipumuksia, joitten siemenet olivat kauan itäneet hänen sielussaan. Muuan vanhanajan kirjailija muistuttaa kuulleensa kerrotun, että Seneca jo varsin varhain oli keksinyt Nerossa mielen villiyden, jota hän ei voinut kokonaan juurittaa pois; ja että hänen oli tapana lähimmille ystävilleen huomauttaa, että "jos leijona kerta pääsee ihmisveren makuun, sen synnynnäinen julmuus kyllä paljastuu".

Mutta jos kohta tämän myönnämme Senecan hyväksi ja tunnustamme, että hänen tarkoituksensa olivat kauttaaltaan vilpittömät, on meidän pakko moittia hänen arvostelukykyänsä siitä, että hän ehdoin tahdoin omaksui hyödyn moraalin; ja me uskomme, että juuri tästä syystä enemmän kuin mistään muusta johtuvat hänen suuret hairahduksensa ja hänen oman elämänsä kova onni. Meidän lienee tosiaankin lupa epäillä, tokko Nero itse — huikenteleva ja kevytmielinen nuorukainen, huonojen vanhempain lapsi ja määräämättömäin mahdollisuuksien perillinen — missään olosuhteissa olisi kehittynyt paljonkaan paremmaksi kuin mitä hänestä tuli; mutta selvää on, että Senecaa olisi pidetty äärettömän paljon suuremmassa arvossa, ellei hänellä olisi ollut tätä osaa Neron kasvatuksessa. Jos Seneca olisi ollut yhtä luja ja viisas kuin Sokrates, niin Nero kaiken todennäköisyyden mukaan ei olisi ollut paljonkaan pahempi Alkibiadesta. Jos opettaja olisi oppilaalleen esittänyt todella vain kaikkein korkeimman ihanteen, jos hän horjumatta ja kykynsä mukaan olisi vastustanut kaikkia epäkunniallisia ja huonoja viettymyksiä, olisi menestys mahdollisesti saattanut olla hänen palkintonsa ja hän kenties ansainnut ihmiskunnan haihtumattoman kiitollisuuden; ja jos hän olisi epäonnistunut, niin ainakin se olisi tapahtunut kunnialla, ja hänen vetäytyessään rauhalliseen ja mainehikkaaseen vanhuuden lepoon olisi häntä sinne kenties seurannut keisarillisen oppilaan kunnioitus, ellei rakkaus. Niin, vaikkapa hän olisi kokonaankin epäonnistunut ja yrityksessään menettänyt henkensä, olisi sekin toki ollut äärettömän paljon parempi sekä hänelle että ihmiskunnalle. Homerokin olisi voinut hänelle opettaa, että "parempi kuolla kuin synnissä elää". Joka tapauksessa hän olisi voinut tietää sekä tutkimuksistaan että kokemuksesta, että kompromisseihin perustuvan kasvatuksen aina ja välttämättömästi täytyy epäonnistua. Sen täytyy epäonnistua siksi, että se syrjäyttää sen suuren ikuisen koston lain pahan palkasta, jonka jokainen niin yksilön kuin kansankin historia vahvistaa todeksi. Ja se kasvatus, minkä Seneca antoi Nerolle — niin ylevä kuin se monessa suhteessa olikin ja niin loistavasti kuin se osittain ja hetkellisesti menestyikin — oli sittenkin kompromissien kasvatus. Niin hyvin Neron poikaiän opinnoissa kuin hänen miehuutensa vakavammissa pyrinnöissä hän piti silmällä sitä mielettömän kovaonnista periaatetta, että

Ellet kylvänyt villikauraa, Niin tyhjäksi heitetty maa tuskin antoi Viljaa, mi miestä elättää.

Jokainen kristitty olisi saattanut ennustaa tuloksen; mutta olisi voinut luulla pakanallistakin filosoofia kyllin valistuneeksi huomaamaan sen. Useinkin toistamme sanoja

"Lapsi on miehen isä"

ja

"Niinkuin oksan istutat, niin puu kasvaa."

Mutta vanhalla ajalla oltiin aivan yhtä selvillä samasta totuudesta, vaikka eri kuvilla puhuen. "Astia", kirjoitti Horatius, "kauan säilyttää sen hajun, mitä siihen uutena pantiin." Kuvaten niitä turmelevia vaikutuksia, joitten keskellä roomalaislapsi kehdosta lähtien eli, sanoi Quintilianus: "Näistä kehkeytyy ensin tottumus, sitten luonto."

Kukaan ei ole suuremmalla ponnella kuin Seneca itse esittänyt tätä periaatetta. Katsotaan esim. seuraavaa kohtaa hänen Kirjeistään, jossa puhutaan huonosta keskustelusta. "Näitten miesten keskustelu", sanoo hän, "on tuiki turmiollista; sillä ellei se aiheutakaan välitöntä pahaa, niin jättää se siemenet mieleen ja seuraa meitä poistuttuammekin puhujain seurasta — rutto, joka varmasti puhkeaa esiin jonakin vastaisena aikana. Aivan samaten kuin niillä, jotka ovat kuulleet soittokappaleen, korvassa säilyy laulun suloinen sävelmä, mikä kiehtoo heidän ajatuksensa eikä salli heidän käyttää koko voimaansa vakaviin toimiin; samoin imartelijain ja sellaisten henkilöiden keskustelu, jotka ylistelevät huonoja tekoja, pysyy mielessä kauemmin kuin mitä sen kuulemiseen on mennyt aikaa. Eipä ole helppo karkoittaa sielusta sulavaa sointua; se vainoaa meitä ja viipyy luonamme ja hetkeksi loitottuaan palaa alinomaan. Sentähden tulee meidän sulkea korvamme pahoilta puheilta ja tehdä se heti ensi kuulemalta. Sillä kun ne kerta ovat alkuun päässeet ja tulleet sallituiksi, niin niiden rohkeus kasvamistaan kasvaa"; ja sitten hän lisää vähän myöhempänä: "meidän päivämme vierivät edelleen ja elämä kaikkoaa saavuttamattomasti". Ja yhtä kaikki se, joka kirjoitti nämä ylevät sanat, ei ollut ainoastaan keisarillisen oppilaansa imartelija, vaan onpa syytetty hänen ehdoin tahdoin yllyttäneen Neroa siinä mielettömässä intohimossa muuatta vapautettua orjaa Actea kohtaan, mikä hänessä oli syttynyt. Luonnollisesti oli hänen velvollisuutensa palauttaa nuorekkaan keisarin harhautuneet tunteet morsiameensa Octaviaan, Claudiuksen tyttäreen, johon hän oli sidottu kaikilla kunnian ja uskollisuuden siteillä ja jonka kanssa solmittu liitto antoi jotakin laillisuuden varjon häivää hänen tosiasialliselle vallankaappaukselleen. Mutta harvoinpa ruhtinaat rakastavat sitä puolisoa, jolle jossakin määrässä ovat ylennyksestään kiitollisuuden velassa. Henrik VII kohteli Yorkin Elisabetia kovin välinpitämättömästi. Wilhelm III:n avioliittoa Maria Stuartin kanssa varjosti tämän jälkimmäisen suurempi oikeus kuninkaalliseen valtaan; ja heti ensi hetkestä Nero vastenmielisyydellä, joka päätyi murhaan, suhtautui siihen nuoreen orpoon tyttö raukkaan, joka johti kansan muistoon, että hänen oikeutensa perimään keisarivalta olivat riittämättömät, pitipä hän tätä mahdollisena kilpailijanakin, jos hänen arka ja taipuisa luonteensa jolloinkulloin joutuisi aseeksi tarmokkaampien vehkeilijäin käsissä. Mutta emmepä kuule Senecan kertaakaan yrittäneen vaatia Neroa täyttämään korkeaa velvollisuuttaan, vaan tapaamme hänet painumasta alhaiseen asemaan, rikostoveriksi sellaisten irstailijain kuin Othon kanssa, uskotuksi keisarin kunniattomassa lemmenjutussa. Moinen menettely, joka olisi tahrannut jo tavallista hovimiestäkin, oli stoalaiselle filosoofille kerrassaan häpeällinen. Mutta periaate, joka siihen vei, on juuri sama, johon olemme viitanneet — siveellisen kompromissin periaate, joka sallii ja rohkaisee sitä, mikä on pahaa, siinä turhassa toivossa, että sen kautta voi estää vieläkin pahempaa. Tuskinpa sentään onkaan kumma, että hän tällä muotoa erehtyi, sillä kompromissi oli koko hänen elämäänsä kuvaava luonteenpiirre. Hän näyttää asettaneen tehtäväksensä aivan mahdottoman yrityksen, nimittäin olla sekä omaperäinen filosoofi että valtiomies Cæsarin hovissa. Hän kehui olevansa ei ainoastaan filosoofi, vaan myöskin maailmanmies, ja seuraus oli, että hän epäonnistui kummassakin suhteessa. Yhtä hyvin piti pakanuudessa paikkansa kuin paikkansa pitää kristinuskossa, että ihmisen täytyy valita velvollisuuden ja oman edun välillä — mammonan ja Jumalan palveluksen välillä. Ei koskaan ole kukaan voittanut muuta kuin ylenkatsetta ja turmiota lakkaamatta horjuen näiden kahden välillä.

Ja koska Seneca ei valinnut sitä ylhäistä velvollisuuden tietä, jonka Zeno tai Antisthenes olisi valinnut, hän enemmän tai vähemmän kietoutui muutamiin Neron hallituksen kammottavimpiin tapahtumiin. Jokainen niistä hirveistä epäilyksistä, joiden takia hänen maineensa on kärsinyt, juontaa juurensa siitä, että hän on sallinut hyödyn periaatteen päästä hyveen laeista voitolle. Pari näistä tapahtumista meidän täytyy lyhykäisesti kertoa.

Olemme jo viitanneet siihen, että Nemesis, joka monta vuotta oli salaisesti seurannut Agrippinan jälkiä, jo tyrmistyttävillä ensi iskuillansa sai hänet vapisemaan, juuri kun hän näytti saavuttaneen kunnianhimonsa korkeimmat pyyteet. Jo varsin varhain Nero alkoi suuttua ja sydäntyä "äideistä parhaimman" kyllästymättömään vallanhimoon ja yltyvään komentelevaisuuteen. Ne kiukkuiset nuhteet, joita tämä syyti poikaansa vastaan, koska pelkäsi, että Acte mahdollisesti voisi ruveta kilpailemaan hänen kanssansa vallasta, saivat Neron ensin etsimään tukea Senecan myöntyväisyyspolitiikan kehnouksista ja epäfilosoofisesta itsekkäisyydestä ja pian sen jälkeen ärsyttivät hänet hirvittävään rikokseen. Claudiuksen nuorta poikaa Britannicusta kohtaan hänessä kyti luonnollisesti vieläkin suurempi epäluulo ja viha kuin Octaviaa kohtaan. Harvoinhan ovat kuninkaat kyenneet pidättymään julmuuksista niitä vastaan, jotka saattaisivat ryhtyä vaatimaan heiltä pois valtaistuinta. Juhana kuninkaan tunteet prinssi Arturia kohtaan, Henrik IV:n Marchin jaarlia, Marian lady Jane Greytä, Elisabetin Maria Stuartia, kuningas Jaakon lady Arabella Stuartia kohtaan muistuttavat, mutta arvatenkin vain hyvin heikossa mitassa, Neron mielialaa sukulaiseensa ja velipuoleensa nähden. Mieltymys tai kiintymys häneen oli vaarallinen rikos, ja heti pois tieltä se palkollinen, joka osoitti hänelle uskollisuutta. Sellainen kohtelu ennusti tuhoa, Agrippina joudutti sitä kateellisessa vimmassaan. Hän uhkasi lähteä armeijan luo ja sinne kerallansa viedä tuon ylhäisen nuorukaisen, joka nyt oli kyllin vanha ryhtyäkseen keisarillisiin tehtäviinsä, hallitukseen, jota vallananastaja hoiti vain rikosten avulla, rikosten, jotka hän nyt muka oli valmis tunnustamaan. Antaapa sitten vaivaisen Burruksen ja mokoman jaarittelijan kuin Senecan yrittää, vetävätkö vertoja Claudiuksen pojalle ja Germanicuksen tyttärelle. Sellainen puhe, ärtynein elein ja synkin sadatuksin esitettynä, riitti säikyttämään arkamaista Neroa. Ja tätä pelkoa ravitsi eräs äskeinen tapahtuma, joka osoitti, että esi-isäin henki ei ollut sammunut Britannicuksen rinnassa. Saturnalia-juhlain aikana, jota juhlaa nämä muinaiset viettivät kaikella sillä hilpeydellä kuin me joulua, oli Nero valittu arvan kautta "juhlan kuninkaaksi" ja oli siinä asemassaan oikeutettu antamaan käskyjä ja tehtäviä vieraille. Muille hän jakeli tavanomaisia tehtäviä, joita heidän ei tarvinnut punehtua ja kainostella, mutta vasten kaikkia roomalaisten sopivaisuussääntöjä käskettiin Britannicuksen nousta vieraitten keskellä laulamaan laulu. Tottumattomana kohtuullisiinkin kesteihin ja kerrassaan outona juopuneitten kemuille poikanen helposti olisi saattanut hämmentyä, mutta hän nousikin kohta paikalla ja lujalla äänellä aloitti laulun — luultavasti Andromakeen ihanan valituslaulun Trojan kukistumisesta, laulun, joka on säilynyt meille eräästä muuten kadonneesta Enniuksen näytelmästä — jossa hän ilmitoi, kuinka hän itse häpeällisellä tavalla oli syrjäytetty perinnöllisistä oikeuksistaan. Hänen rohkea esiintymisensä ja hänen onnettomuutensa herättivät vierasten mielessä säälintunteen, jota he näin yöllä ja viinin vaikutuksesta eivät olleet vallan kärkkäät salaamaan. Siitä hetkestä oli Britannicuksen kohtalo ratkaistu. Locusta, vanhan Rooman kuuluisa myrkynkeittäjä, kutsuttiin Neron luo neuvottelemaan siitä, miten vapautua Britannicuksesta, samoinkuin hän kerta oli kutsuttu äidin luo, kun tämä tahtoi päästä Britannicuksen isästä. Vaikeinta oli estää aietta ilmitulemasta ennen aikojaan, koskapa keisarin pöydässä mitään ei syöty eikä juotu, ennenkuin prægustator oli niitä maistanut. Tämän karin kiertämiseksi annettiin Britannicukselle hyvin kuuma juoma, ja kun hän pyysi jotakin jäähdykettä, kaadettiin voimakas, nopeasti vaikuttava myrkky siihen raittiiseen veteen, jolla juomaa jäähdytettiin. Poika joi ja samassa lyyhistyi alas tuoliltaan, läähättäen ja sanatonna. Tyrmistyneinä vieraat ponnahtivat pystyyn ja loivat katseensa Neroon. Vaan tämä äärettömän kylmäverisenä vakuutti heille, että se oli vain kaatuvataudin kohtaus, joka oli tavallista hänen veljessään ja josta hän pian virkoaisi. Agrippinan kauhu ja mielenkuohu osoitti jokaiselle, että hän ainakin oli syytön tähän katalaan tekoon; mutta poloinen Octavia, niin nuori kuin olikin ja kun iskun täytyi olla hänelle joka suhteessa kaksin verroin kauheampi, istui äänettömänä ja liikkumattomana paikallaan, sillä kohtalon kohlut olivat jo opettaneet hänelle, kuinka viiltävä pakko vaati tunteettoman ulkokuoren alle kätkemään rakkauden ja surun, toivon ja pelon. Yön pimeydessä, tuulen ulvoessa ja sateenkuurojen piestessä, minkä seikan katsottiin ilmaisevan taivaan vihastusta, viimeinen Claudius kiireisesti ja häpäisevällä tavalla joudutettiin kunniattoman hautaan.

Meidän on syytä uskoa, että Senecalla ei ollut minkäänlaista osallisuutta tähän rikokseen, mutta me saatamme tuskin uskoa, että hän olisi pysynyt tietämättömänä siitä sen tapahduttua, tahi että hänellä ei ollut mitään osuutta siihen äärettömän teeskentelevään ediktiin, julistukseen, jossa Nero vaikeroi velipuolensa kuolemaa, pyyteli anteeksi hänen pikaista hautaamistaan ja heittäytyi edelleenkin senaatin lempeyden ja suojeluksen turviin. Syyllisyydentuntonsa Nero paljasti siten, että jakeli tavattoman runsaasti lahjoja vaikutusvaltaisimmille ystävilleen. "Eikä liioin puuttunut niitä", sanoo Tacitus hyvin kuvaavasti, "jotka syyttivät eräitä ylhäisestä asemastaan tunnettuja henkilöitä siitä, että he tähän aikaan jakelivat keskenään talot ja huvilat, ikäänkuin ne olisivat olleet ryöstösaalista." Saattaa tuskin olla epäilystä siitä, että tuo suuri historioitsija tällä huomautuksella tahtoo viitata Senecaan, jota kohtaan hän koettaa olla suopea, mutta jolle hän ei koskaan saattanut täydellisesti antaa anteeksi sen osallisuuden takia, mikä hänellä oli Neron hallituksen ilkitöihin. On liiankin uskottavaa, että ahneus oli Senecan kiusauksia; liiankin ilmeistä on, että hyödyn periaate oli hänen menettelynsä johtava prinsiippi; ja miehelle, jolla on sellainen luonne, ei parjauksen torjuminen koskaan ole mikään helppo tehtävä. Niin, vieläpä enemmän, tämän tihutyön jälkeen, Neron ensimmäisen hallitusvuoden loppupuolella Seneca puhuu juuri hänelle mahtipontista ja hehkuvaa kieltä kirjoitelmassaan Lempeydestä. Laupeuden ihanaa hyvettä ja ruhtinasten velvollisuutta sen harjoittamiseen ei ole koskaan kaunopuheisemmin ylistetty; mutta siihen liittyy äitelä imartelu, tuskallisen narrimainen, siksi että filosoofi on kirjoittanut sen henkilölle sellaiselle, jonka hän tiesi olevan syypään juuri samana vuonna tapahtuneeseen, epäinhimilliseen veljesmurhaan. Kuvitelkaa mielessänne, kuinka joku juutalainen fariseus — joku Nikodemuksen tai Gamalielin kaltainen — ylistää Herodeksen lempeyttä, ja te saatatte käsittää, miltä Senecan ryhdin on täytynyt näyttää hänen aikalaistensa silmissä. Tämä tapahtuma sattui v. 55, Neron Quinquenniumin ensimmäisenä vuotena, ja sama vuosi oli vähällä tulla merkityksi myös hänen äitinsä kuoleman kautta. Häntä vastaan keksittiin syyte muka salaliiton tekemisestä, ja luultavaa on, että ilman Burrusta, joka Senecan ohella oli asetettu tarkastamaan tätä syytöstä, ja hänen välitystään Agrippina olisi hyvinkin väleen sortunut poikansa pelkurimaisen herkkäluuloisuuden ja yltyvän vihan uhrina. Hänen puolustuksensa erinomainen kaunopuheisuus ja uskaliaisuus herätti vastavaikutuksen hänen hyväksensä ja tuotti rangaistuksen hänen syyttäjilleen. Mutta kiintymyksen siteet eivät kauan saattaneet yhdistää kahta niin konnamaista ja vallanhimoista luonnetta kuin Agrippinan ja hänen poikansa. Kauttaaltaan historia osoittaa, että todellista rakkautta ei voi syntyä poikkeuksellisen rikollisten sielujen kesken, ja että tämä on sitäkin mahdottomampaa, jos kanssarikollisuus on vahvistanut näiden liiton. Nero oli nyt intohimoisesti rakastunut Poppæa Sabinaan, Othon kauniiseen vaimoon, ja tämä epäsi häneltä kätensä, niin kauan kuin hän vielä oli äitinsä holhouksen alaisena. Tähän aikaan kaikki luokat jo kiihkeästi vihasivat Agrippinaa, niinkuin luonnollista oli hänen monien rikostensa takia, ja ilmeinen oma etu yllytti tätä vihaa Poppæa Sabinassa. Aina heikkona oli Nero jo kauan tuntenut todellista kammoa ja inhoa äitiänsä kohtaan, ja hän tuskin kaipasi lisäpainostukseksi alituisia huomautuksia ikävöidäkseen hänestä irtipääsemistä. Mutta Germanicuksen tytärtä ei voitu julkiavoimesti raivata pois tieltä, ja toiselta puolen omat varokeinot turvasivat häntä salamurhalta. Vain kavalluksen kautta oli hänen kuolemansa siis saavutettavissa. Nero oli jo kauan pakottanut hänet asumaan syrjässä kaupungin ulkopuolella eikä ollut mitenkään yrittänyt salata, että välit heidän kesken olivat lopen rikkoutuneet. Anicetus, Misenumin laivaston amiraali ja Neron entinen opettaja, esitti sen ajatuksen, että järjestettäisiin julkinen sovinnonjuhla, jonka nojalla Agrippina kutsuttaisiin Bajæhen, ja että hänet matkaa varten sijoitettaisiin sillä tapaa rakennettuun alukseen, että se nauloja poistamalla hajoaisi liitoksistaan. Tapaturma voitaisiin sitten selittää pelkäksi merionnettomuudeksi, ja Nero saattaisi mitä julkisimmalla tavalla osoittaa rakkauttaan ja kaipaustaan.

Kutsumus lähetettiin Agrippinalle ja erikoisesti koristettu alus määrättiin odottamaan häntä. Mutta joko epäluulosta tahi salaisen ilmoituksen saaneena hän kieltäysi käyttämästä sitä ja kantotuolissa hänet kuljetettiin Bajæhen. Se tekopyhä rakkaus, jolla hänet otettiin vastaan, se tavaton hellyys ja kunnioitus, jolla häntä kohdeltiin, hartaat katseet, lämmin syleily, vaihtelevat keskustelut poistivat hänen epäluulonsa, ja hän suostui palaamaan kunnia-aluksessa. Ikäänkuin juuri rikoksen paljastaakseen oli yö tähtikirkas ja meri tyyni. Alus ei ollut purjehtinut kauas; Crepereius Gallus, muuan hänen ystävistään, seisoi peräsimen lähellä ja Acerronia-niminen nainen istui hänen jalkainsa juuressa hänen itsensä nojatessaan taaksepäin, ja molemmat kilvan kiittelivät vasta sattunutta kohtausta ja lämmintä vastaanottoa, kun kuului rasahdus, ja heidän yläpuolellaan oleva kunniakatos, joka oli kuormitettu monella lyijylevyllä, äkkiä romahti alas. Crepereius siihen paikkaan runneltui kuoliaaksi; mutta Agrippinan ja Acerronian pelastivat heidän käyttämänsä leposijan korkeammat ulkosyrjät; siinä kiireessä ja hälinässä, kun syylliset sekaantuivat salaliitosta tietämättömäin joukkoon — ja niitä oli enemmän —, petollisen aluksen koneisto ei tehnytkään tehtäväänsä. Muutamat soutajista ryntäsivät yhdelle puolelle laivaa, toivoen sillä muotoa saavansa sen uppoamaan, mutta sekin heidän neuvonpitonsa meni myttyyn. Itsekkäässä toivossa luuli Acerronia saavansa apua, kun huusi olevansa Agrippina, mutta heti paikalla hänet lopetettiinkin airoilla ja seipäillä; Agrippina itse pysyi äänettömänä ja tuntemattomana; hän sai tosin haavan olkaansa, mutta onnistui pysymään veden pinnalla, kunnes kalastajat pelastivat hänet ja veivät turvassa huvilaan.

Tottunut kun oli rikostöihin, Agrippina terävällä ymmärryksellään vaivatta keksi, että siinä oli iljettävä yritys, josta hän näin ihmeellisellä tavalla oli pelastunut; mutta älyten että teeskentely ja vaiteliaisuus oli hänen ainoa pelastuksen turvansa, hän lähetti vapautettunsa Agerinuksen ilmoittamaan pojallensa, että hän taivaan armosta oli pelastunut hirveästä onnettomuudesta, mutta pyysi, että poika ei olisi huolissaan eikä vaivautuisi häntä tervehtimään, koska hän tarvitsi lepoa.

Nämä uutiset täyttivät Neron hurjalla pelolla ja hän odotti viipymätöntä kostoa. Mieli kamalan kuohuksissa ja kaikesta epävarmana hän heti kutsutti luokseen Burruksen ja Senecan. Tacitus epäilee, lienevätkö he jo olleet selvillä, mitä hän oli yrittänyt, ja Dio Cassius, jonka karkeihin parjauksiin meidän ei kumminkaan ole tarvis kiinnittää mitään huomiota, selittää, että Seneca oli monesti yllyttänyt Neroa tähän tekoon, joko toivoen saavansa siten oman syyllisyytensä toisen syyn varjoon tai kietoakseen Neron rikokseen, joka nostaisi jumalat ja ihmiset häntä vastaan ja jouduttaisi hänen häviötään. Mutta kun mitään varmuutta ei ole, saatamme täydellisellä luottamuksella julistaa nämä etevät miehet vapaiksi epäluulosta, että olisivat menneet näin pitkälle.

Se on mahtanut olla kummallinen ja kammottava kohtaus. Tuo nuori mies — sillä Nero oli vain kaksikolmatta vuotias — kuiskutti heidän korviinsa koko tärisyttävän säikähdyksensä ja mielenkuohunsa. Pelosta kalpeana, heikkona hurjistelusta ja syyllisen omantunnon repivien tuskien raastamana tuo kurja nuorukainen katseli iäkkäitä ministereitään vuoronperään. Seurasi pitkä ja tuskallinen äänettömyys. Jos he turhaan epäsivät häntä rikoksesta, jota hän mielessään pohti, joutuisi heidän oma henkensä vaaraan; ja kenties he tosissaan uskoivat, että asiat olivat menneet niin pitkälle, että jollei ehätettäisi ennen Agrippinaa, Nero päästettäisiin päiviltä. Seneca ensimmäisenä katkaisi tuon tuskallisen äänettömyyden kysymällä Burrukselta, saattoiko luottaa sotaväkeen ja sille uskoa Agrippinan surmaamisen. Tämä vastasi, että pretoriaanit eivät mihinkään ryhtyisi Germanicuksen tytärtä vastaan, vaan että Anicetuksen tulisi täyttää, mitä oli luvannut. Anicetus olikin valmis tekemään rikoksen, ja Nero puuskutti hänelle kiitollisuuttansa. Agerinuksen jättäessä Nerolle hänen äitinsä sanoman Anicetus pudottaa sujahutti tikarin hänen jalkoihinsa ja huusi yllättäneensä hänet murhanaikeesta keisaria vastaan ja, mukanaan sotilasparvi, kiiruhti rankaisemaan Agrippinaa, muka rikoksen varsinaista suunnittelijaa.

Kansanjoukko sillävälin kierteli rantaa äärettömän kiihtyneenä; ilmeistä hämminkiä tulkiten näkyivät heidän tulisoihtunsa välähtelevän onnettomuuspaikalla, missä muutamat kahlasivat veteen ruumista etsien, toiset taas syytivät suustaan ristiriitaisia kysymyksiä ja vastauksia. Kun huhuttiin Agrippinan pelastuneen, ryntäsi koko joukko hänen huvilalleen onnitellakseen häntä, mutta siellä heidät ajoi hajalleen Anicetuksen sotaväki, joka jo oli sen miehittänyt. Karkoittaen pakoon tai kiinni kaapaten orjat, jotka joutuivat heidän tielleen, sekä raivaten kulkunsa ovelta ovelle sotilaat tapasivat keisarinnan himmeästi valaistussa huoneessa vain yksi ainoa palvelijatar luonaan. "Aiotko sinäkin karata minulta?" huudahti vaimo-parka palkolliselle, kun tämä nousi pujahtaakseen pois. Äänettömän päättäväisinä sotamiehet ympäröivät hänen vuoteensa, ja Anicetus ensimmäisenä iskun antoi. "Puhkaise kohtuni", huudahti keisarinna heikosti, kun Anicetus paljasti miekkansa, "sillä se Neron synnytti". Anicetuksen lyönti oli merkki ja siinä silmänräpäyksessä hänet murhattiin: monta haavaa hän saikin, ja hänet kannettiin samana yönä Misenumiin yhteiseen hautaan kaikessa hiljaisuudessa. Sellaista loppua oli tämä keisarien sisar ja puoliso ja äiti monta vuotta sitten aavistanut, siitä kumminkaan välittämättä; sillä kun kaldealaiset ennustajat olivat vakuuttaneet hänelle, että hänen pojastaan tulisi keisari, mutta myöskin hänen murhaajansa, sanotaan hänen huudahtaneen: "occidat, dum imperet" — "tappakoon, kun vain keisarina hallitsee".

Nyt oli vain pestävä itsensä puhtaaksi rikoksesta ja haalittava kokoon tekosen puolustukseksi sellaisia valheita, jotka olivat omansa saavuttamaan enimmän luottamusta. Nero pakeni Napoliin näyttämöltä, joka nyt oli alkanut häntä kammottaa, sillä paikat eivät muotoansa muuta kuten ihmisten kasvot, ja ilman sitä hän tuntonsa levottomuudessa öisin oli kuulevinaan Misenumin kukkuloilta aavemaisen pasuunan puhallusta tai valituksia hänen äitinsä haudalta. Napolista hän lähetti senaatille kirjeen sanoen, että hänen äitinsä oli saanut rangaistuksen, koska oli tavoittanut hänen henkeänsä, sekä liittäen oheen hänen rikostensa, todellisten ja keksaistujen, luettelon ynnä kertomuksen hänen muka tapaturmaisesta haaksirikostaan ja ilmoittaen omasta mielestään tuntevansa, että hänen kuolemansa oli yhteiskunnalle siunaukseksi. Tämän häpeällisen asiakirjan laatija oli Seneca, ja sen sepittäessään hän sortuikin syvimpään siveelliseen alennukseensa. Tämänkin mitä turmeltuneimman aikakauden höllä siveellisyys tuomitsi hänet siitä, että hän kylmäverisesti istui koristelemaan antiteeseillä ja muilla retoriikan kukkasilla tihutyötä niin törkeätä, että suuttumus sitä vastaan ei voi olla kyllin syvä. Seneca alentui kirjoittamaan, mitä Trasea Pætus ei alentunut kuulemaan; sillä siinä senaatin istunnossa, jossa tämä kirje luettiin, Trasea suutuksissaan nousi paikoiltaan ja meni oikopäätä kotiinsa mieluummin kuin että näyttäisi läsnäolonsa kautta hyväksyvänsä äidinmurhan liehakoimisen.

Ja tämän rikollisen ja häpeällisen, vaikka erittäin huolitellun kirjeen sommittaminen olikin Senecan julkisen elämän viimeinen huomattava teko.

12 Luku.

LOPUN ALKU.

Luonnostaan lankesi, että niin kävisikin. Siveellisiä käskyjä ja filosoofista ohjausta antamaan ei enää ollut mahdollinen mies, jonka myötämielisyys tai pelkuruus olivat vieneet hänet niin pitkälle, että hän ensin hyväksyi äidinmurhan ja sitten sitä puolusteli. Hänellä saattoi kyllä vielä olla kyllin arvovaltaa suositellakseen terveen järjen tai valtiollisen kokemuksen periaatteita, mutta stoalaisuuden ylevämmät opetukset, niin, jopa tavallisen pakanallisen siveellisyyden paremmat vaatimukset, hänen huuliltaan tulevina saattoivat tästä puolin kuulua vain pelkältä sanahelinältä. Hän saattoi puuttua asiaan, kuten tiedämme hänen tehneen, pidättääkseen, mikäli mahdollista, Neroa hänen mielettömässä turhamaisuudessaan ja kärkkäydessään, joka oli omansa halventamaan keisarillista arvokkuutta, esiintymästä julkisesti näyttämöllä tahi kilpa-ajoradalla, mutta tuskinpa vain hän pystyi enää osoittamaan sellaisia ylevähenkisiä opetuksia kuin kirjoituksessaan "Lempeydestä" henkilölle, jota hän ei ollut, valtiollisista hyödyllisyyssyistä, evännyt kavalasti murhaamasta äitiä, joka, mitä laatua hänen rikoksensa olivatkin, kumminkin oli poikansa tähden myynyt sielunsa. Vaikka saatettiinkin syyllä epäillä, että tehty oli saastainen teko, niin sittenkin pysyi Agrippinan kuolema varsinaisine tapahtumineen ja yksityisseikkoineen rikoksellisena salaisuutena Neron ja Senecan kesken, ja sitenpä täytyykin langettaa Senecakin Neron rikostoveriksi. Sellainen asiaintila välttämättömästi muodostui surmaniskuksi ei ainoastaan kaikelle ystävyydelle heidän keskensä, vaan kaikelle luottamukselle ja loppujen lopuksi kaikelle seurustelullekin, kanssakäymisellekin. Pyhästä historiasta me näemme, että Joab, osallisena Davidin rikolliseen salaisuuteen, sai oman herransa täydellisesti valtoihinsa, ja maallisesta historiasta me näemme yhä uudelleen, että milloin joku rikos yhteisesti tunnetaan, tämä yhteys vääjäämättömästi synnyttää veristä vihaa alamaisen ja kuninkaan välille. Sellaisia tunteita kuin saattaa olettaa kuningas Juhanan tunteneen Hubert de Burghia tai kuningas Rikhard III:n Sir James Tyrreliä tahi kuningas Jaakko I:n Somersetin kreiviä kohtaan, sellaisia suunnilleen, vaikka kiihkeämpiä ja katkerampia, lienevät olleet Neron tunteet muinoista "opastajaansa filosoofiaan ja ystäväänsä" kohtaan.

Sillä väleenpä Nero älysi, että Seneca ei enää ollut hänelle välttämätön. Kotvan aikaa hän oleili Campaniassa, koska syyllisenä ei osannut arvata, minkälainen vastaanotto häntä odotti pääkaupungissa. Mutta häntä ympäröivän riettaan joukkion vakuutukset piankin puhalsivat pois tämän pelon, ja kun hän rohkaisi mielensä ja palasi palatsiinsa, lienee hän itsekin hämmästynyt sitä kunniattomain alamaisten ja rahanalaisen rahvaan riehakkaa riemua, jolla hänet vastaanotettiin. Koko Rooma riensi häntä vastaan; senaattorit esiintyivät juhlapuvussa, puolisoineen, tyttärineen, poikineen; istuinpaikkoja oli järjestetty ja katsojaparvekkeita rakennettu pitkin tietä, jota myöten hänen oli määrä kulkea, ikäänkuin kansa olisi käynyt katsomaan triumfikulkuetta. Korskeana katsannoltaan, orjakansan voittajana, Nero nousi Kapitoliumille, kiitti jumalia ja palasi kotiin paljastaakseen tästä puolin luonteensa täydellisen viheliäisyyden, jota jonkinlainen äidin kunnioittaminen oli tähän asti osittain hillinnyt. Mutta kansan vaistontapaiset tunteet eivät olleetkaan poisjuuritetut, pikemminkin vain lyöty lamaan. Yöllä hänen patsaansa nenään viskattiin säkki, millä tahdottiin viitata siihen, kuinka ennen vanhaan isänmurhaajia rangaistiin, tuomittiin näet heitettäväksi mereen säkissä seuranansa käärme, apina ja kukko. Forumille asetettiin lapsi, selässä taulu, jossa luettiin: "En tahdo elättää sinua, jotta et tappaisi äitiäsi." Rooman valkoseinille töherrettiin erästä jambista säettä, joka muistutti kaikille sitä lukeville, että Nero, Orestes ja Alkmaon olivat äitinsä murhaajia. Neronkin on täytynyt hyvin huomata, että hän oli inhoittava kuvatus kaikkien niitten hallitsemansa kansan jäsenten silmissä, joissa asui rahtunenkaan oikeudentuntoa.

Kaikki tämä tapahtui vuonna 59, emmekä Senecasta kuule mitään, ennenkuin 62, jona muistettavana vuonna kuoli Burrus, hänen pitkäaikainen kunnioitettu, uskollinen ja luotettava virkaveljensä. Näinä synkkinä aikoina, kun kaikki ihmiset tuntuivat puhelevan vain kuiskaten, epäiltiin melkein jokaisen huomattavan ja jaloluontoisen miehen kuolemaa salamyrkytykseksi, ellei sitä ollut aiheuttanut julkinen väkivallanteko. Burruksen kuolema on saattanut, kuvauksista päättäen, johtua kurkkumädästä, mutta yleinen mielipide syytti Neron jouduttaneen sitä mukamas lääkkeellä, ja kerrottiin, että kun keisari kävi häntä tervehtimässä hänen maatessaan sairasvuoteellaan, kuoleva mies oli torjunut hänen tiedustelunsa lakoonisesti vastaamalla: "Voin hyvin".

Hänen kuolemaansa surtiin ja valitettiin, ei ainoastaan koska muistettiin hänen hyveitään, vaan myöskin sen takia, että Nero määräsi hänen seuraajikseen kaksi miestä, joista toinen, Fenius Rufus, oli kunnioitettava, vaan veltto mies, toinen taas, Sofonius Tigellinus, kyllä voimakkaampi, mutta julmien ja julkeiden rikostoverienkin joukosta erikoisen vihattu ja halveksittu.

Kuinka syyllinen ja vaihemielinen Seneca lienee ollutkin, ei hän kumminkaan saattanut ruveta yhdessä Tigellinuksen kaltaisen olennon kanssa ohjaamaan vielä nuorekasta herraansa. Ei hän suinkaan erehtynytkään nykyisestä asemastaan, ja ne harvat Neron seuralaisista, joissa vielä asusti jokin kunnian kipinä, ilmoittivat hänelle, millä lakkaamattomilla parjauksilla koetettiin kaivertaa hänen vaikutusvaltaansa. Alituiseen olivat Tigellinuksen ja hänen ystäväinsä hampaissa Senecan määrättömät rikkaudet ja hänen suurenmoiset huvilansa ja puutarhansa, joita oli muka vain voitu hankkia kauastähtäävissä tarkoituksissa ja jotka saattoivat varjoon itsensä keisarinkin loiston. He koettivat virittää heikkoluontoisen Neron mielessä kiihkeää kateutta kertoilemalla, kuinka Seneca muka yritti kilpailla hänen kanssaan runoudessa, väitti että kaikki kunnia Neron kaunopuheisuudesta itse asiassa kuuluikin hänelle, pilkkaili Neron jumalallista laulutaitoa ja halvensi hänen kykyään harpunsoitossa ja vaunujen ohjaamisessa, koska hänellä itsellään ei ollut sitä taitoa. Nero ei ollut, painostivat he, enää mikään poikanen; hänen täytyi päästä irti koulumestaristaan ja ottaa ohjetta esi-isistään, ja sitä oli riittävästi saatavissa.

Aavistaen, mihin tuollaiset todistelut päätyisivät, Seneca anoi keskustelua Neron kanssa ja pyysi silloin, että hänen sallittaisiin vetäytyä kokonaan pois julkisesta elämästä, vetosi vanhuuteen ja lisääntyvään sairaalloisuuteen selittääkseen halunsa päästä lepoon ja tarjoutui ilman ehtoja luopumaan rikkauksistaan ja kunniakirjoistaan, joita hänen vihamiehensä nyt himoitsivat, mutta joista hänen oli kiittäminen yksinomaan Neron verratonta anteliaisuutta, keisarin, joka näitten kahdeksan vuoden hallitusaikana yksin oli ollut hänen hyväntekijänsä ja ystävänsä. Mutta Neropa ei mielinyt päästää Senecaa niin helpolla. Hän väitti, että koska hän vielä oli nuori, hän ei saattanut olla vailla Senecaa ja että hänen tarjouksensa vastaanottaminen ei ensinkään soveltuisi siihen hänen maineeseensa, että hän oli antelias. Mainion harjaantuneena keisarilliseen taitoon peittää vihansa vilpilliseen imarteluun Nero lopetti keskustelun syleillen Senecaa ja vakuuttaen hänelle ystävyyttään. Seneca kiitti häntä — tavanomainen loppu, lisää Tacitus katkerasti, keskusteluissa hallitsijan kanssa — mutta yhtä kaikki kerrassaan muutti elintapansa, kielsi ystäviään saapumasta aamuvierailulle luoksensa, vältti kaikkea seurustelua ja harvoin ilmestyi julkisuuteen, siinä mielessä että uskottaisiin hänen terveytensä heikontuneen tai että hän kokonaan oli antautunut filosoofisiin tutkimuksiin. Hyvinhän hän tunsi hovitavat, sillä kirjassaan "Vihasta" hän on kertonut kaskun eräästä henkilöstä, joka, kun häneltä kysyttiin, millä menettelyllä hän oli saavuttanut niin harvinaisen lahjan kuin korkean iän hovissa, vastasi: "sietämällä solvauksia ja palkitsemalla niitä kiitoksilla". Mutta tuntea hänen on täytynyt, että hänen henkensä riippui hiuskarvasta, sillä juuripa samana vuonna hänet yritettiin kietoa syytteeseen valtiopetoksesta muka yhtenä C. Calpurnius Pison ystävänä, erään korkea-arvoisen ylimyksen, jota Nero kadehti ja epäili hänen rikkautensa ja kuntonsa tähden, vaikka hän oli luonnostaan vailla kunnianhimoa ja tarmoa. Yritys kuitenkin meni myttyyn, ja Seneca saattoi voitollisesti kumota kaikki syytteet, että hän muka olisi ollut petollisissa hankkeissa. Mutta jo se seikka, että sellainen syyte oli tehty, ilmaisi hänelle, kuinka epävarma jokaisen etevän miehen asema oli mustasieluisen Neron tyranniuden vallitessa, ja se joudutti salaliittoa, joka kaksi vuotta myöhemmin todella tehtiin.

Ei kauan Burruksen kuoleman jälkeen, kun Nero rupesi kasaamaan kaikenkarvaisia ilkitöitä muitten rikostensa lisäksi, Seneca vielä kerran koetti päästä irti Roomasta; ja kun lupa toistamiseen evättiin, hän teeskenteli todellista sairautta ja sulkeutui huoneisiinsa. Väitettiin ja uskottiinkin niin, että Nero tähän aikaan koetti myrkyttää hänet erään Cleonicus-nimisen vapautetun orjansa avulla, ja että yritys meni hukkaan vain sen kautta, että eräs kanssarikollinen ilmaisi hankkeen, tai filosoofimme kohtuullisten elintapain tähden, hän kun nykyisin ei muuta nauttinut kuin leipää ja hedelmiä eikä koskaan sammuttanut janoansa muulla kuin puhtaalla vedellä.

Näitten kahden vuoden aikana, jotka Seneca vietti yksinäisyydessä ja epäsuosiossa, sattui tapahtuma, vaikutuksiltaan arvaamattoman merkitysrikas. Häpeällinen hovi hurjasteli päivästä päivään ja suvustansa sortunut kansa antoi huolettomuudessa hetken tulla toisen mennä. Silloin iski — niinkuin Kaarle II:n hovin piiriin — äkillinen koston salama. Katsoen tapahtuman laatuun ja laajuuteen, sen hävityksiin ja tuskaan, jota se synnytti, parannuksiin ja korjauksiin, jotka siitä johtuivat, valheelliseen syyhyn, joka sen selitykseksi keksittiin, vieläpä aikakauden yleisiin olosuhteisiin ja sen hallituksen luonteeseen, jonka aikana se tapahtui, on olemassa likeinen ja merkillinen yhtäläisyys Lontoon suuren palon välillä 1666 ja Rooman suuren palon v. 64. Alkaen taajaan rakennetussa keskikaupungin osassa, Palatinus ja Cælius-kukkulain alapuolella, se raivosi ensin kuutena ja sitten jälleen kolmena päivänä, kauppakojujen ja myymäläin helposti syttyvissä tavaroissa ja vinhan tuulen kiidättämänä, ja koska vain heikosti ja huonosti johtaen yritettiin hillitä sen lentoa, karkasi se vastustamattomasti palatseihin, temppeleihin ja pilaristoihin ja vanhan Rooman ahtaita ja mutkittelevia katuja pitkin, missä yhteiseen hävitykseen kietoi vanhan taiteen ihanimmat merkkiteokset, kallisarvoisimmat käsikirjoitukset ja pakanallisen rakennustaiteen suurenmoiset muistomerkit. Muutamin harvoin piirtein ja tuolla verrattomalla lyhytsanaisuudella, johon ponteva latinankieli pystyy, mutta joka on suoranaista kääntämistä varten liian yhteensullottua, Tacitus on kuvannut tämän näytelmän hirmut — miten kauhunlyömät vaimot vaikersivat, iäkkäät vanhukset ja pienet lapset harhailivat kummatkin yhtä avuttomina, kuinka kiihkeästi ajateltiin vain omaa itseänsä ja omaisia, kuinka heikkoja raahattiin perässä tai odoteltiin, yhtä haavaa sekä viivyskeltiin että kiirehdittiin, kuinka kaikkialla vallitsi täydellinen sekasorto. Monelta, joka vain katsahti taaksensa, sulkivat tien edestä tai sivulta karkaavat liekit; jos he toivoivat jossakin naapuristossa tapaavansa turvapaikan, olikin se jo liekkien uhrina; jos he riensivät johonkin etäisempään paikkaan, niin jopa oli sekin samassa kadotuksessa. Vihdoin, epävarmoina siitä mitä etsiä ja mitä välttää, he tungoksellaan täyttivät kadut tai sulloutuivat yhteen kentille. Menetettyään kaiken omaisuutensa menehtyivät toiset jokapäiväisen ravinnon puutteeseen, toiset, jotka olivat onnistuneet pelastumaan, kuolivat surusta, murtunein sydämin, kadotettuaan ne, joita eivät olleet saaneet pelastetuiksi. Ja kaiken tämän kauhistuksen lisäksi tuli usko, että viranomaisten käskystä ehkäistiin kaikki liekkien hillitsemisyritykset, vieläpä että oli nähty murhapolttajain heittelevän kekäleitä uusiin suuntiin, joko koska olivat siihen pestatut tai jotta häiritsemättä voisivat harjoittaa rosvoustaan.

Tämän ajan historiankirjoittajat ja tarinoitsijat, joitten lausumat saakoot käydä siitä, minkä ovat arvoisia, syyttävät Neroa tulipalon sytyttämisestä; ja varmaa on, että hän ei palannut Roomaan, ennenkuin tuli oli tarttunut hänen oman palatsinsa pylväskäytäviin. Turhaan hän kaikin tavoin ponnisteli auttaakseen koditonta ja köyhtynyttä asujamistoa; turhaan hän käski myydä heille ruokatarpeita kuulumattoman alhaiseen hintaan ja heitä varten avata Agrippan loistosuojat ja omat puutarhansa ja rakentaa joukoittain tilapäisiä vajoja. Huhu oli levitetty, että "tulikukan" hurjimmillaan heloittaessa hän oli noussut etäällä olevan huvilansa katolle ja hurmaantuneena näytelmän ihanuudesta ja riemastuneena tämän uuden kiihokkeen sytyttämistä tunteista pukeutunut teatteriasuunsa ja harpun säestyksellä laulanut laulun Troian palosta. Tuollainen sydämetön narrimaisuus ja teeskentely oli liian syvästi kuohuttanut kansaa, jotta se voisi antaa hänelle anteeksi, ja Nero arveli olevan välttämätöntä kääntää tuo yleinen viha uuteen uomaan, koska kerran ei hänen anteliaisuutensa eivätkä muutkaan kansalle mieluiset toimenpiteet onnistuneet luovuttamaan hänestä tätä kauhistuttavaa, herjaavaa epäluuloa. Mikä nyt seuraa, on niin merkillistä ja kristilliselle lukijalle niin syvästi mieltäkiinnittävää, että minä sen kerron tuon suuren historioitsijan omilla sanoilla, jota olen niin uskollisesti seurannut.

"Päästäkseen sen vuoksi irti tästä kulkupuheesta Nero keksaisi syytteen erästä raakamaisten tapojensa takia inhottua lahkoa vastaan, jota yhteinen rahvas kutsui kristityiksi, ja määräsi heille mitä petomaisimpia rangaistuksia. Tämän lahkon perustajan, Kristuksen, oli prokuraattori Pontius Pilatus tuominnut Tiberiuksen aikana kuolemanrangaistukseen; mutta hetkeksi kukistettuna tuo jumalaton taikausko oli jälleen leviämässä, ei ainoastaan Judeassa, mistä paha oli alkunsa saanut, vaan vieläpä Roomassakin, minne joka suunnalta kaikki maailman loat ja saastat virtaavat kokoon ja voittavat puoluelaisia. Niinpä siis ensin vangittiin ne, jotka tunnustivat heidän uskontoaan, ja sitten heidän todistuksensa nojalla tuomittiin suuri määrä henkilöitä, ei niin suuresti murhapolton takia, kuin siksi että he vihasivat ihmiskuntaa. Kuoleman lisäksi tuli pilkka; sillä heidät neulottiin villipetojen nahkoihin ja koirat repivät heidät rikki tai heidät ristiinnaulittiin tai säästettiin poltettaviksi, varattiin näet pimeän tultua valaisemaan yöllistä maisemaa. Nero luovutti omat puistonsa tätä näytelmää varten ja toimeenpani kilpa-ajot, itse ajomiehen pukuun puettuna sekaantuen rahvaan pariin tahi ajellen heidän keskensä vaunuissaan; mutta tällä menettelyllä hän herätti sääliä uhreja kohtaan, vaikka he olivatkin rikollisia ja ansaitsivat mitä ankarimmat rangaistukset, sillä heitä ei juuritettu pois yleisen hyvän parhaaksi, vaan tyydyttämään yhden miehen petomaista julmuutta."

Siinä meille säilyneet lyhyet, mutta tehoiset yksityiskohdat ensimmäisestä suuresta kristittyjen vainosta, ja sellaisten kauhun tapahtumain silminnäkijänä on Senecan todenmukaisesti täytynyt olla elämänsä viimeisenä vuotena. Vaikka hän lieneekin syvästi inhonnut kristittyjen pelkkää nimeäkin, on luonnostaan niin lempeän ja humaanisen sydämen kuin hänen täytynyt pöyristyä niitä hirviömäisiä julmuuksia, joita keksittiin tämän uuden uskonnon onnettomia tunnustajia vastaan. Mutta kristinuskon suhteeseen pakanamaailmaan me palaamme eräässä myöhemmässä luvussa. Nyt meidän on ehätettävä elämäkertamme loppuun.

13 Luku.

SENECAN KUOLEMA.

Se väärä syyte, joka oli tehty Senecaa vastaan ja johon oli sekoitettu Pisonkin nimi, vei siihen, että tämä ylimys ja hänen ystävänsä todellakin tekivät peloittavan salaliiton. Moni vaikutusvaltainen ja ansiokas mies yhtyi siihen, muitten muassa Annæus Lucanus, Senecan veljenpoika, kuuluisa runoilija, ja Fenius Rufus, Tigellinuksen virkaveli keisarillisen kaartin johdossa. Salahanketta pohdittiin kauan, ja moni pääsi osalliseksi salaisuudesta, joka siitä huolimatta ihmeellisen hyvin säilyi. Kaikkein innokkaimpia salaliittolaisia oli eräs kaartin upseeri Subrius Flavus, jonka esityksestä Nero aiottiin tappaa hänen laulaessaan teatterissa tai kun hän öiseen aikaan vaelteli ilman vartijoita palaneen palatsinsa pilarikäytävissä. Flavuksella sanotaan myöskin olleen aikomuksena sittemmin murhata Pisokin ja tarjota keisarillinen valta Senecalle, minkä kaiken filosoofi itse olisi hyvin tietänyt.[41] Mitenkä tämän laita lieneekään ollut, — tarina ei ole todenmukainen — monta tuumaa laadittiin ja hyljättiin, koska oli vaikeata löytää mies kyllin rohkea ja kyllin intohimoinen uskaltaakseen henkensä niin uhkaavaan vaaraan. Hankkeen vielä ollessa keskustelun alaisena oli salaliitto vähällä mennä myttyyn sen kautta, että sen ilmaisi Volusius Proculus, muuan laivaston amiraali, jolle siitä oli tiedon antanut eräs vapautettu orjatar Ephicharis. Tätä vastaan ei toki voitu löytää riittävästi todistuksia, mutta nyt katsoivat salaliittolaiset viisaaksi jouduttaa toimenpiteitään, ja muuan heistä, Scævinus-niminen senaattori, otti suorittaakseen tuon vaaranalaisen murhatyön. Konsuliksi valitun Plautius Lateranuksen oli määrä ojentaa keisarille anomuskirjelmä, jolloin hän syleilisi keisarin polvia ja tempaisi hänet maahan, ja sitten Scævinus antaisi surmaniskun. Mutta Scævinuksen teatraalinen menettely — hän hankki Turvallisuuden jumalattaren temppelistä vanhanaikaisen tikarin, teki testamenttinsa, teroitutti tikarin, piti tavattoman upeat kemut, vapautti orjansa ja jakoi heille lahjoja, ilmaisi suurta mielenkuohuntaa ja lopuksi määräsi varattavaksi siteitä haavojen sitomista varten — herätti epäilyksiä eräässä hänen vapautetuistansa nimeltä Milichus, joka palkinnon toivossa ehätti ilmaisemaan epäluulonsa. Kuulusteltuna vastakkain Milichuksen kanssa Scævinus torjui tämän syytteet erittäin varmasti ja päättäväisesti; mutta kun Milichus muitten seikkain ohessa mainitsi, että Scævinus edellisenä päivänä oli ollut pitkässä ja salaisessa keskustelussa erään toisen Pison ystävän Nataliksen kanssa ja kun Natalis kuulustelussa esitti aivan toisenlaisen tiedon tämän keskustelun aiheesta kuin mitä Scævinus oli tehnyt, niin pistettiin molemmat kahleisiin; ja kykenemättä kestämään uhkauksia ja kidutuskoneitten näkemistä he paljastivat koko salaliiton. Natalis ilmoitti heti ensiksi Pison ja lisäksi sitten Senecan vihatun nimen, joko siksi että oli ollut näiden molempain välinen uskottu sanansaattaja tahi koska tiesi, ettei voisi tehdä Nerolle suurempaa palvelusta kuin hankkimalla hänelle tilaisuuden murskata mies, jonka tuhoamiseen hän jo kauan oli etsinyt kaikkia mahdollisia tilaisuuksia. Ehkä luullen että Natalis joka tapauksessa jo oli tunnustanut kaikki, Scævinus, yhtä heikkona kuin hän, mainitsi muitten nimet, niitten joukossa Lucanuksen, jonka osallisuus salaliittoon epäilemättä oli omansa tekemään Senecan oletetun syyllisyyden todenmukaisemmaksi. Pitkään kiellettyään ensinkään tietäneensä hankkeesta Lucanus saatiin lupaamalla vapautusta rangaistuksesta petetyksi ja hän teki itsensä syypääksi siihen uskomattomaan halpamaisuuteen, että, kai korvatakseen oman hitautensa tunnustamaan, paljasti salaliiton kokonaisuudessaan ja salaliittolaisten joukossa nimitti parhaat ystävänsäkin Galluksen ja Pollion sekä oman äitinsä Atillan. Ephicharis, nainen, entinen orjatar, yksin osoitti lujamielisyyttä ja miehekkäällä, järkähtämättömällä vaiteliaisuudellaan erilaisissa mitä hirveimmissä kidutuksissakin saattoi häpeään nämä arkamieliset ja petolliset herrat senaattorit ja ritarit. Kun hänet toisena päivänä jälleen vietiin pyöveliensä eteen jäsenin, jotka olivat niin runnellut, ettei hän voinut seisoa, hänen onnistui äkillisellä liikkeellä kuristaa itsensä omaan vyöhönsä.

Siinä hopussa ja hälinässä, joka näinä päivinä vallitsi, olisi salaliiton tarkoitus saatu toteutetuksi, jos salaliittolaiset olisivat osoittaneet edes hiukankaan päättäväisyyttä. Fenius Rufusta ei vielä oltu mainittu salaliittolaisten joukossa, ja hänen istuessansa keisarin rinnalla valvomassa kidutuksia Subrius Flavus salaisella merkillä tiedusteli, tappaisiko Neron juuri silloin ja siinä. Mutta Rufus ei ainoastaan tehnyt kieltävää merkkiä, vaan vieläpä pidätti hänen kättänsä, joka tarttui miekan kahvaan. Epäilemättä hänen olisi ollut parempi olla niin tekemättä, sillä eihän saattanut uskoa, että nuo lukuisat salaliittolaiset kauankaan sallisivat saman miehen yhtaikaa olla heidän rikostoverinsa ja julmimpia tuomareitansa. Pian sen jälkeen, kun hän uhkaili ja kiivaili, Scævinus levollisesti hymyillen huomauttikin, "ettei kukaan tietänyt asiasta enemmän kuin hän itse ja että hänen oli parempi osoittaa kiitollisuuttaan niin erinomaista ruhtinasta kohtaan kertomalla kaikki mitä tiesi". Rufuksen hämminki ja levottomuus todistivat hänen tunteneen rikoksen; hänet vangittiinkin siinä samassa ja pian sen jälkeen teilattiin.

Sillä välin Pison ystävät vaativat häntä ryhtymään rohkeisiin ja nopeisiin toimenpiteisiin, jotka ainakin olisivat luoneet valoa hänen kuolemalleen, jolleivät olisikaan onnistuneet pelastamaan häntä itseään. Mutta hänen hieman saamaton luonteensa, lisäksi ylellisen elämän veltostama, ei ollut herätettävissä toimintaan, hän vaan odotti levollisesti loppua. Rooman keisarien oli tapana, välttääkseen julkisten teloitusten häpeää ja vaarallisuutta, lähettää uhrin kotiin lähetti ja käskeä hänen tappaa itsensä millä tavoin mieli. Jotkut raa'at rekryytit — sillä Nero ei tohtinut uskoa sitä tehtävää kellekään veteraaneistaan — veivät sanoman Pisolle, joka ehätti tekemään testamenttinsa hävettävästi imarrellen Neroa, avasi suonensa ja kuoli. Plautius Lateranukselle ei suotu tuota kurjaa oman kuolintavan valitsemisen oikeuttakaan, eipä hänelle edes annettu aikaa syleillä lapsiansakaan, vaan hänet kiidätettiin erääseen syrjäiseen paikkaan, missä orjia tavattiin rangaista, ja siellä hän sanaa sanomatta kuoli, mestaajanansa muuan tribuuni, jonka hän tiesi olevan samaisia rikostovereita. Lucanuksen, joka oli elämänsä keväässä ja neronsa täydessä kukoistuksessa, otaksuttiin yhtyneen salaliittoon suuttuneena siitä, että Nero oli kateudesta halventanut hänen runoilija mainettaan ja kieltänyt häntä julkisesti esittämästä teoksiaan. Hänkin avasi suonensa ja tuntiessaan kuoleman hyisenä hiipivän pitkin jäseniänsä lausuili muutamia säkeitä omasta "Pharsalia"-nimisestä teoksestaan, jossa hän oli kuvaillut sotilas Lycidaan samankaltaista kuolemaa. Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Hänen äidistään Atillasta, jonka hän ikuiseksi häpeäksensä oli kavaltanut, ei oltu tietävinäänkään: liian mitättömänä uhrina hän ei saanut anteeksi eikä tullut rangaistuksikaan.

Mutta kaikista niistä monista kuolemantuomioista, joita tämä onneton ja huonosti johdettu salaliitto aiheutti, ei yksikään herättänyt Nerossa suurempaa mielihyvää kuin Senecan. Saihan hän oikeuden miekalla lopettaa miehen, jonka tieltä raivaaminen salamyrkytyksellä varemmin oli epäonnistunut. Tietymätöntä on, mikä osa Senecalla todellisuudessa oli salaliitossa ollut. Jos hän sen tosiaan tunsi, niin lienee hän toiminut erinomaisen älykkäästi, sillä ei mitään vakuuttavaa todistetta voitu esittää häntä vastaan. Nataliskaan ei osannut kertoa hänestä enempää kuin että, kun Piso oli lähettänyt hänet valittamaan, että Seneca ei enää sallinut Pison saapua hänen luoksensa keskustelemaan, Seneca oli vastannut, "että heidän oli kummankin parempi pysyä loitolla toisistaan, mutta että hänen oma turvallisuutensa riippui Pison turvallisuudesta". Eräs tribuuni lähetettiin Senecan luo tiedustamaan tämän kertomuksen todenperäisyyttä, ja hän sai tietää — tätä seikkaa pidettiin epäiltävänä asianhaarana — että hän juuri samana päivänä oli palannut Campaniasta erääseen huvilaan neljän peninkulman päässä kaupungista. Tribuuni saapui illalla ja saarsi huvilan sotilailla. Seneca oli illallistamassa vaimonsa Paulinan ja kahden ystävän kera. Hän kielsi jyrkästi todistuksen todenperäisyyden ja sanoi, että "kun hän oli ilmoittanut Pisolle, ettei voinut ottaa häntä vastaan, oli siihen yksinomaisena syynä hänen heikko terveytensä ja mieltymys yksinäisyyteen. Nero, joka tiesi, kuinka vähän hän oli kärkäs imartelemaan, voisi päättää, oliko vaiko ei todenmukaista, että hänen kaltaisensa mies, konsulin arvossa, arvaisi yksityisessä asemassa olevan miehen turvallisuuden suuremmaksi kuin omansa." Sellaisen sanoman vei tribuuni takaisin Nerolle, jonka hän tapasi rakkaimpain ja vastenmielisimpäin neuvonantajainsa, vaimonsa Poppæan ja ministerinsä Tigellinuksen seurassa. Nero kysyi, "oliko Seneca valmistautumassa vapaaehtoiseen kuolemaan". Tribuunin vastattua, että hän ei ilmaissut puheessaan eikä käytöksessään mitään alakuloisuutta tai pelkoa, Nero määräsi, että häntä oli heti käskettävä kuolemaan. Sana saatettiin, ja vähimmälläkään tavalla ilmaisematta levottomuutta Seneca rauhallisesti pyysi lupaa tarkistaa testamenttiaan. Se evättiin häneltä, ja hän kääntyi silloin ystäviensä puoleen huomauttaen, että koska hän ei voinut palkita heidän ansioitansa niiden arvon mukaan, hän jättäisi heille perintönä ainoan, vaan kallisarvoisimman hänelle jääneen omaisuuden, nimittäin elämänsä esimerkin, ja jos he sen pitäisivät muistossaan, niin mainittaisiin heitä vielä kerta samalla vilpittömän ja uskollisen ystävyyden esikuvina. Sitten hän koetti hillitä heidän kyyneleitään, milloin virittämällä keskustelun, milloin vakavasti heitä nuhdellen kyselemällä: "Missä ovat nyt filosoofiset periaatteenne? Missä lujuus koettelemuksissa, joka teidän olisi pitänyt oppia monivuotisissa tutkistelemuksissa? Eikö jokainen tunne Neron julmuutta? Mitä saattaa hän muuta tehdä kuin lopettaa opettajansa ja opastajansa murhattuaan äitinsä ja veljensä?" Sen jälkeen hän syleili vaimoansa Paulinaa ja — tässä hänen tyyni sävynsä hieman petti — pyysi ja vannotti häntä, ettei hän vaipuisi loputtomaan suruun, vaan niihin yleviin lohdutuksiin turvautuen, joita hän voisi saada katsellessaan hänen hyveellistä elämäänsä, kestäisi miehensä menettämisen. Mutta Paulina selitti tahtovansa kuolla hänen kanssansa, ja Seneca taipui hänen toivomukseensa, koska hän ei tahtonut vastustaa tekoa, joka tuottaisi hänen puolisolleen moisen haihtumattoman kunnian ja koska hän samaten ei mielellään jättänyt häntä kokemaan vastaista vääryyttä. Suonet heidän käsivarsissaan aukaistiin yhtaikaa; mutta koska pitkä ikä ja hänen melkeinpä itsekiduttajan elämäntapansa olivat heikontaneet Senecaa, virtasi hänen verensä niin hitaasti, että oli pakko aukaista suonet myöskin hänen jaloissaan. Tämä kuolintapa, jonka roomalaiset olivat valinneet suhteellisesti tuskattomana, on itse asiassa erinäisissä olosuhteissa mitä kiduttavin. Lopen riutuneena julmista tuskistaan ja koska ei halunnut heikontaa vaimonsa lujamielisyyttä niin kammottavan katsottavan kautta ja kun hän samalla saattoi säästää itseltään hänen kärsimystensä näkemisen, Seneca taivutti vaimonsa lähtemään toiseen huoneeseen. Nytkään hänen kaunopuheisuutensa ei pettänyt. Kerrotaan että ranskalainen runoilija André Chénier matkallaan mestauslavalle pyysi kirjoitusneuvoja pannakseen muistiin muutamia ihmeellisiä ajatuksia, jotka valtasivat hänen mielensä. Se evättiin häneltä, mutta Senecalla oli täysi vapaus kirjoittaa muistiin viimeiset sanansa. Kutsuttiin kirjureita saapuville, jotka panivat muistiin nuo kuolevan lausunnot, ja Tacituksen aikaan ne olivat vielä tallella. Meiltä nämä mielenkiintoiset muistiinpanot pakanallisen ajattelijan kuolinvuoteelta kumminkin ovat auttamattomasti kadoksissa.

Sillävälin Nero oli saanut sanan näistä tapahtumista, ja kun hänellä ei ollut mitään Paulinaa vastaan eikä hän tahtonut, että häntä syytettäisiin liiallisesta verenvuodatuksesta, hän käski estää hänen kuolemansa ja sitoa hänen haavansa. Paulina oli jo tajutonna, mutta hänen orjansa ja palvelijansa onnistuivat pelastamaan hänen henkensä. Hän eli vielä muutamia vuosia palvoen puolisonsa muistoa, ja hänen surkastunut vartalonsa ja aavemaisen kalpeat kasvonsa olivat haihtumattomina todistuksina siitä, kuinka syvästi puolisot olivat kiintyneet toisiinsa.

Seneca ei vielä ollut vetänyt viime henkäisyään, ja lyhentääkseen pitkällisiä ja hyödyttömiä kärsimyksiään hän pyysi ystäväänsä lääkäri Statius Annæusta antamaan hänelle katkojuomaa, elikkä samaa myrkkyä, jolla Ateenan suuri filosoofi oli toimitettu manalle. Mutta hänen jäsenensä olivat jo kylmät eikä juoma vaikuttanutkaan. Silloin hän kävi kuumaan kylpyyn ja pirskoitti vettä häntä lähinnä seisoville orjille sanoen näin vuodattavansa juomauhrin Jupiter vapahtajalle.[42] Mutta eipä lämmin vesikään saanut verta vilkkaammin virtaamaan, ja lopuksi hänet kannettiin tuollaiseen höyrykylpyyn, joita roomalaiset kutsuivat nimellä sudatoria, ja tukehtui sen höyryyn. Hänen ruumiinsa poltettiin hiljaisuudessa, ilman minkäänlaisia juhlamenoja. Se oli ollut hänen oma tahtonsa, ja sitä hän ei ollut ilmaissut kukistuksensa jälkeen, vaan aikaan, jolloin hänen varallisuutensa oli suurimmillaan ja valtansa korkeimmillaan ja hänen ajatuksensa olivat kääntyneet hänen elämänsä loppuun.

Sillä tapaa kuoli pakanallinen filosoofi, jonka elämän aina täytyy herättää mielenkiintoamme ja sääliämme, vaikka emme voikaan hänelle omistaa suuren taikka hyvän mainesanoja. Hän oli hyvin nerokas mies, erittäin altis vaikutuksille, hänessä asui jalo ja lämmin henki, avarasydäminen ja totinen "humanitas". Moniaat hänen lausuntonsa ovat niin huomattavia siveellisen kauneutensa ja syvällisyytensä puolesta, että ne pakostakin johtavat mieleen Paavalin lauselmia. Mutta Seneca oli itse aivan kykenemätön kantamaan omaa uljasta lippuaan, ja häntä on ylenkatseellisesti kutsuttu "kaikkien niiden isäksi, jotka pitävät lapiohattua".[43] Vaihemielisyys kuultaa kautta koko hänen elämänsä historian, ja juuripa siksi monet kirjailijat ovat niin syvästi halveksien tallanneet hänen muistoaan. "Tämä filosoofi", sanoo lordi Macaulay kirpeimmällä kielellään, "ammatikseen deklamoi köyhyyden ylistystä, kun hänellä oli kaksi miljoonaa puntaa lainassa korkoa vastaan; mietiskeli purevia epigrammeja ylellisyyden vahingollisuudesta istuessaan puutarhoissansa, jotka herättivät hallitsijain kateutta; pauhasi vapaudesta ja samalla hännysteli tyrannin julkeita, ylensyömäreitä suosikkeja, entisiä orjia; ylenteli hyveen jumalallista kauneutta samalla kynällä, joka juuri vastikään oli kirjoittanut äidinmurhan puolustuksen." — "Seneca", sanoo Niebuhr, "oli täydellinen maailmanmies, joka sangen paljon askarteli hyveen kimpussa, onpa saattanut pitää itseään vanhanmallisena stoalaisenakin. Varmastikin hän luuli olevansa erittäin nerokas ja siveellinen filosoofi, mutta hän toimi sen periaatteen mukaan, että mikäli asia koski häntä itseään, hän saattoi vapautua niistä siveysopin laeista, joita hän tarjoili toisille, ja mukautua luonnollisiin taipumuksiinsa."

Senecan elämästä me siis selvästi näemme samaten kuin monen kristityn elämästä, että mahdotonta on samalla kertaa olla maailmallinen ja vanhurskas. Senecan erehdys pohjastui itse asiassa tuohon turhaan yritykseen, joka tahtoi yhdistää omassa persoonassaan kaksi vastakkaista olemusta: stoalaisen ja hovimiehen. Jos hän olisi ollut tosi filosoofi tai pelkkä hovilainen, olisi hän saattanut olla onnellisempi, vieläpä saavuttaa enemmän kunnioitusta.

Mieletöntä oli olla kumpaakin; siksipä hän kirjoituksissaankin eksyi epäjohdonmukaisuuteen. Hänen täytyi useasti kieltää stoalaisuuden korkeahenkiset lauselmat ja syyttää filosoofeja maailmantuntemuksen puutteesta. Kirjoitelmassaan Onnellisesta elämästä hänen on pakko johdatukseksi, elämäkertansa puitteissa, ikäänkuin puolustella rikkautta ja ulkonaista asemaansa.[44] Huolimatta oivallisista kehoituksistaan tapojen yksinkertaisuuteen, huolimatta eräänlaisesta amatööriaskeesista, jota hän monen muun varakkaan roomalaisen ohella tilapäisesti harjoitti, huolimatta lopullisesta alttiudestaan jättää koko omaisuutensa keisarille, me pelkäämme, että häntä ei voi julistaa vapaaksi melkein pohjattomasta ahnaudesta. Meidän ei silti tarvitse uskoa niitä kiihkeitä parjauksia, jotka syyttivät hänen hillittömällä koronkiskonnalla imeneen Italian kuiviin, vieläpä sytyttäneen sodankin Britanniassa saatavainsa häikäilemättömällä perimisellä; mutta ilmeisesti hän ansaitsi nimen prædives, "upporikas", millä nimellä häntä kärkevästi mainittiin. Omituista on, että loistavimmat nerot niin useasti ovat langenneet juuri tämän paheista alhaisimman orjuuteen. Raamatussa me luemme, kuinka "noitumisen palkka" houkutteli pois Jumalasta Mesopotamian loistavan taikurin:

On varjot häälyvät, Min vallat heittävät Jätteinä vaipuen turmiota kohti; Nous' yksi maineeseen Jo toinen suisti sen — Tietäjän sielupa ahnauteen johti.

On tähti uinuva… Ei silmä kiiluva Mullasta maailman taivaisihin palaa. Hän äänen kuuleepi, Hän miekan näkeepi, Sittenkin aarteita sydämensä halaa.

Ja Senecassa me näemme mitä hehkuvinta kiitospuhetta köyhyyden ylevyydestä ja toiselta puolen mitä arveluttavinta rikastumisen himoa. Ja kuinka täydellisen tyhjästä hän myikään itsensä! Saman opetuksen me saamme jokaisesta elämästä, joka kääntyy hairahdusten polulle; vähemmän kuin kolme vuotta myöhemmin sitä valaisi myöskin sen tyrannin tärisyttävä kohtalo, joka oli ajanut hänet kuolemaan.

Lyhyen kauden elämästään Seneca vain tosiaan oli vallan kukkuloilla; vaan niin hovimies kuin olikin, hän herätti vihaa, epäluuloa ja vainoa kaikkien kolmen keisarin puolelta, joiden hallituksen aikana hänen miehuutensa ikä kului. "Kaikista kovanonnen miehistä", sanoo Froude, "missä muodossa hyvänsä, jumalallisessa tai inhimillisessä tai perkeleellisessä, ei kukaan vedä vertoja Bunyanin Herra Sivutielle — nuorukaiselle, joka toisella silmällä katsoi taivaaseen, toisella maahan — joka vilpittömin mielin saarnaa yhtä ja samalla vilpittömällä mielellä tekee toista ja joka tyystin vailla todellisuustajua on kykenemätön näkemään tai tuntemaan ristiriitaa. Hän todellakin yrittää pettää sekä Jumalaa että perkelettä eikä itse asiassa petä ketään muuta kuin itseään ja lähimmäisiään. Kaikista maailman ihmisten luonteista tämä tuntuu olevan sellainen, josta ei ole lainkaan toivoa, luonne, joka näinä aikoina on käynyt huolettavan yleiseksi ja jonka yleisyys panee meidät pitämään Reinekeäkin verrattomasti parempana." Ja todellakin oli häälyväisyys Senecan elämässä tietoinen epäjohdonmukaisuus. "Tutkistelijalle", sanoo hän, "joka ilmaisee, haluavansa kohota korkeammalle hyveen asteelle, minä vastaisin, että se on minunkin haluni, mutta minä en tohdi sitä toivoa. Minä olen paheitten vallassa. Minä en itseltäni vaadi, että tulisin parhaan kaltaiseksi, vaan ainoastaan, että tulisin paremmaksi kuin huonoin." Epäilemättä Seneca tarkoitti tätä pelkästään nöyräksi oman heikkouden tunnustukseksi; mutta se osui paljon oikeampaan kuin hän tosissaan olisi tahtonut myöntääkään. Hänen on täytynyt usein ja syvästi tuntea, ettei hänen elämänsä kulkenut sopusoinnussa sen valon kanssa, joka hänessä asui.

Olisi kyllä helppoa ja mukavaa johtaa Senecan elämän ja luonteen yleinen heikkous ja monet vajavaisuudet siitä seikasta, että hän oli pakana, sekä olettaa, että jos hän olisi ollut kristitty, hän ehdottomasti olisi kohonnut paljon ylevämmän ihanteen kannalle. Mutta tuollainen ajatuksenjuoksu ja johtopäätelmä, tehty retoorillisissa tarkoituksissa, on jokaisen ymmärtäväisen helposti kumottavissa. Pelkkä kristinopin opetuksien intellektuaalinen hyväksyminen olisi varmaankin vain perin vähässä määrässä virittänyt Senecassa jalompaa elämää. Tosiasia on, ettei sen paremmin nerokas henki kuin kristinuskon tuntemuskaan kykene jalostamaan ihmisen sydäntä eikä Jumalan armo virtaa terävän järjen eikä oikeaoppisen uskon kanavain kautta. Kaikkina aikoina on ollut miehiä, pakanoita niinkuin kristityitäkin, joita niukkakaan järjen valo ja vähäiset henkiset tiedot eivät ole estäneet elämästä puhdasta ja jaloa elämää; kaikkina aikoina on ollut miehiä, kristityitä niinkuin pakanoita, jotka suurine kykyineenkin ja syvällisine oppineen ovat lokaan tahranneet jaloimmat sanat, mitä milloinkaan on lausuttu, elämällä halveksittavinta elämää. Oliko kahdennellatoista vuosisadalla ketään, jonka nero loisti kirkkaammin, ketään, jonka kaunopuheisuus kaikui mahtavampana kuin Petrus Abélardin? Ja kumminkin Abélard elämänsä häpäisten vajosi syvemmälle kehnoimpiakin skolastisia aikalaisiaan yhtä suuresti kuin hän neronsa suuruudessa nousi etevintäkin heistä ylemmäs. Oliko seitsemännellätoista vuosisadalla filosoofia syvämietteisempää, moralistia ylevähenkisempää kuin Francis Bacon? Ja kumminkin Bacon saattoi imarrella tyrannia ja pettää ystävän ja ottaa lahjuksia, olipa hän viimeisiä Englannin tuomareista, joka pakottaakseen tunnustukseen käytti raakaa kidutusta. Seneca puolusti Agrippinan murhaa, Bacon mustasi ja parjasi Essexiä. "Mitä tahtoisin, minä en tee; mutta sitä mitä en tahtoisi, minä teen", saattaisi olla monenkin nerokkaan miehen synnintunnustuksen mottona. Eikä Senecan tarvitse häveten punastua, jos vertaamme häntä miehiin, jotka olivat hänen veroisiaan henkisiltä kyvyiltään, mutta joiden "armon varat", joiden totuuden tuntemus olivat verrattomasti hänen omaansa suuremmat. Antakaamme hänen osoittamansa jalon lujamielisyyden kuolemassa levittää valoa hänen muistolleen, valoa, joka hajoittakoon edes jossain määrin niitä mustia varjoja, jotka niin monissa kohdin tummentavat hänen historiaansa. Me säälimme Abélardia, nöyrää, hiljaista, kärsivällistä, Jumalaa pelkääväistä miestä, jota lempeäsydäminen Pietari vaali Clugnyn rauhallisissa puutarhoissa; me säälimme Baconia, syrjäytettyä, murtunutta ja halveksittua miestä, joka kuoli filosoofisessa kokeilussa saamastaan kylmästä ja jätti muistonsa jälkimaailman tuomittavaksi; säälikäämme Senecaa, joka rauhallisesti, nurisematta alistui kohtaloonsa, joka pakollisen itsemurhansa pitkällisten kuolonkamppausten kuluessa tuki surevia ympärillänsä ja saneli eräitä pakanallisen viisauden kauneimpia lausuntoja melkeinpä viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Hänen suuren aikalaisensa apostoli Paavalin sanat parhaiten auttavat meitä ymmärtämään hänen asemansa. Hän oli yksi niitä, jotka etsivät Jumalaa, jos ehkä voisivat hapuilla hänen luokseen ja löytää hänet, joka kuitenkaan ei ole kaukana yhdestäkään meistä; sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.

14 Luku.

SENECA JA APOSTOLI PAAVALI.

Keväällä v. 61, ei kauan sen jälkeen kun Agrippinan murha ja Senecan sen puolesta kirjoittama puolustus oli kiinnittänyt roomalaismaailman huomion puoleensa, astui Puteolissa maihin joukko vankeja, jotka Judean prokuraattori oli lähettänyt Roomaan erään senturionin valvonnan alaisina. Eräs heistä oli vähäpätöisen näköinen ja ahavoitunut mies, uupunut ja kahleissa, mutta hellästi häntä hoivasi kaksi nuorempaa kumppania,[45] ja pieni ystäväin joukko, joka tuli heitä vastaan Forum Appiille ja Tres Taberna[46] ravintolalle, osoitti hänelle syvää kunnioitusta; kuten muut hänkin luovutettiin Burrukselle, pretoriaanien prefektille. Burrus oli Judean prokuraattorin kirjeistä saanut tietää, että vanki ei ollut tehnyt itseänsä syypääksi mihinkään pahempaan rikokseen,[47] vaan oli käyttänyt oikeuttaan Rooman kansalaisena vedota keisariin saadakseen suojelusta uskonveljiensä raivokasta vainoa vastaan; mahdollisesti oli myöskin senturioni Julius kertonut hänelle joitakin merkillisiä seikkoja hänen olemuksestaan ja vaiheistaan. Joka tapauksessa Burrus salli hänen elää omassa vuokraamassaan asunnossa[48] maksettuaan vetoomuksestaan. Tämä asunto sijaitsi kaiken todennäköisyyden mukaan siinä kaupungin korttelissa, joka oli vastapäätä Tiberin saarta ja vastaa nykyistä Trastevereä. Se oli kaikkein alhaisimman ja huonoimman roskaväen tyyssija — tuon kaikkinaisen kansansakan ja sekoituksen, jonka takia Tacitus kutsuu aikansa Roomaa "maailman lokaviemäriksi". Nimenomaan täällä juutalaiset harjoittivat ylenkatsottuja liiketoimiansa, kaupittelivat tulitikkuja ja vanhoja vaatteita ja särkynyttä lasitavaraa tahi kerjäsivät ja ennustelivat Cestiuksen ja Fabriciuksen silloilla.[49] Täällä, jonkun ahtaan, pimeän ja likaisen kadun varrella, ahdettuina Rooman alhaisimman roskajoukon pariin, elivät kaiken todennäköisyyden mukaan Markus ja Pietari siihen aikaan, kun he perustivat pienen kristillisen seurakunnan Roomaan. Samassa halveksitussa asumuksessa epäilemättä Paavali — sama vanki, joka oli jätetty Burruksen huostaan — vuokrasi huoneen, kutsui kokoon juutalaisten ensimmäiset ja ummelleen kaksi vuotta julisti juutalaisille ja kristityille ja kaikille pakanoille, jotka tahtoivat häntä kuulla, oppeja, joiden oli määrä uudistaa maailma.

Se, joka astui tähän halpaan ja mustuneeseen suojaan, saattoi nähdä iäkkään juutalaisen, kumaravartaloisen ja kasvoiltaan ryppyisen, heikon ja raihnaisen, joka toisesta käsivarrestansa oli kytketty kiinni roomalaiseen sotamieheen. Mutta jos ken suvaitsi katsoa tarkemmin, ei hän mitenkään voinut olla näkemättä neron ja innostuksen hehkua, innoituksen tulta, väkevän toivon ja pelottoman rohkeuden kirkasta valoa noilla surkastuneilla kasvoilla. Ja vaikka hän olikin kahlehdittu, niin "Jumalan sana ei ollut kahlehdittu".[50] Ja jos ken kuunteli niitä sanoja, joita hän toisinaan puhui, tai silmäsi vankkaan käsikirjoitukseen, — ainoa työskentely, jota hän silmäinsä heikkoudelta ja ruumiinsa raihnaudelta samoin kuin rasittavain kahleittensa takia saattoi tehdä, — niin olisi hän saanut kuulla tai lukea niitä kuolemattomia opetuksia, jotka vahvistivat Efeson, Filipin ja Kolossan nuorten kilvoittelevain seurakuntain uskoa ja jotka siitä pitäen ovat olleet kristillisen maailman kallisarvoisinta omaisuutta.

Hänen ponnistuksensa eivät olleet menestystä vailla; hänen onnettomuutensa edistivät evankeliumin julistusta; hänen kahleensa tulivat "koko henkivartioston ja kaikkien muiden tietoon";[51] ja moni varttuva uskonveli hänen kahleittensa takia yhä enemmän uskalsi pelkäämättä puhua Jumalan sanaa. Älkäämme kuitenkaan hairahtuko väärin tulkitsemaan näitä sanoja tai omaksumaan keskiaikaisia traditsioneja, jotka väittävät Paavalin kääntäneen joitakuita keisarin lähimpiä suosikkeja ja kaunopuheisuudellaan sähköstäneen ihmettelevän senaatinkin. Tässä "palatsi"-sanalla[52] saattaa todella olla se merkitys, sillä me tiedämme, että varhaisimpien kääntyneitten joukossa oli "keisarin huoneväkeä";[53] mutta nämä henkilöt olivat epäilemättä, ellei aivan varmasti, alhaisimman luokan juutalaisia, joita, kuten tunnettua, oli tavattavissa niitten satojen kaikenikäisten, eri maista kotoisin olevien kovaonnisten joukossa, jotka muodostivat roomalaisen perheen, huonekunnan, familian. Ja ainakin yhtä uskottavaa on, että sana "henkivartiosto" tarkoittaa yksinkertaisesti tuon roomalaisen sotilasjoukon kasarmia, josta Paavalin vartijat vuoron perään otettiin. Sellaisessa tukalassa tilassa Paavali kaiken todennäköisyyden mukaan vietti kaksi vuotta (61-63), joiden aikana keisari Nero erosi Octaviasta ja nai Poppæan ja joiden aikana myös Burrus kuoli, Seneca joutui epäsuosioon ja monta Neron ilkityötä tehtiin.

Tällaisistapa aineksista jotkut varhaiset kristityt intoilijat ovat kyhänneet kokoon muka mieltäylentävän teoksen, jonka on oletettu sisältävän Senecan ja Paavalin välisen kirjeenvaihdon. Tämän teoksen epäämätön epäperäisyys on nykyisin yleisesti tunnustettu ja tosiaan onkin väärennys liian karkea ansaitakseen edes lukemista. Mutta kannattaa tutkia, onko ajan olosuhteitten mukaan ollut mahdollistakaan, että Seneca olisi koskaan voinut olla Paavalin lukijoita tai kuulijoita.

Ja vastaus kuuluu: sellaista mahdollisuutta ei ehdottomasti ensinkään ole olemassa. Vilkasta mielikuvitusta luonnollisestikin kiinnittävät kahden tällaisen luonteen keskeiset sekä vastakohdat että yhtäläisyydet, ja me saamme nähdä, että merkillinen samankaltaisuus vallitsee monenkin heidän tunteensa ja lausuntonsa välillä. Mutta aika oli senlaatuista, että, kuten Villemain huomauttaa, "totuudet sivistyneen maailman kaikilta ääriltä kohtasivat toisensa tuntematta toisiansa". Stoalaisuus, jalona kuin monet opetuksensa, ylevänä kuin tunnustamansa siveysoppi, monessa katsannossa syvästi itseensä imeneenä puolikristillistä hurskautta, kuitenkin syvällä ylenkatseella suhtautui kristinuskoon. Kristityt pahentuivat stoalaisista, stoalaiset ylenkatsoivat ja vainosivat kristittyjä. "Maailma ei tiedä mitään suurimmista miehistään." Seneca olisi lopen kummastunut jo pelkkää ajatustakin, että hän olisi ottanut oppia, vieläpä lisäksi omaksunut uskonnon, jota saarnasi köyhä, syytteenalainen, vaeltava juutalainen. Loistoisa, äveriäs, kaunopuheinen, mahtava, onnenkantamoinen filosoofi olisi hymyillyt ajatusta, että mitkään vastaiset ajat epäilisivät hänen lainanneen vähintäkään hiotuista, epigrammisista mietelauselmistaan filosofian, siveysopin ja uskonnon alalla olennolta, jota hän olisi pitänyt kurjana vaivaisena, puolittain kiihkoilijana, puolittain raakalaisena, jos olisi koskaan tullut hänestä kuulleeksi.

Paavalilta itseltään me saamme tietää, että ensimmäiset kristinuskoon kääntyneet olivat kaikkein köyhintä kansaa,[54] ja että sen saarnaajia pidettiin hulluina houkkioina, he olivat halveksittuja ja vainottuja ja kodittomia työläisiä, kaiken maailman kumma, sekä enkelien että ihmisten, "meistä on tehty kuin kaiken maailman tunkio, me olemme kuin joka miehen hylkyjä". Me tiedämme, että heidän saarnansa olivat kreikkalaisille "hulluus", ja että kun he puhuivat Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta, heidän kuulijansa ivasivat[55] ja pilkkasivat heitä. Nämä tiedot saavat liiankin luotettavan vahvistuksen monesta saman ajan kirjailijain lausunnosta. Olemme jo nähneet, mitä kiihkeitä vihan sanoja ylevämielinen Tacitus käytti kristityistä, ja samanlainen kieli kaikuu kaikenlaisten ja -luokkaisten roomalaiskirjailijain suusta. Asianlaita on niin, että tähän aikaan ja vielä vuosisatoja myöhempäänkin roomalaiset suhtautuivat kristittyihin sellaisella ylväällä välinpitämättömyydellä, että he — kuten Festus ja Felix ja Senecan veli Gallio — eivät kertaakaan vaivautuneet erottamaan heitä juutalaisista. Tätä erotusta ei pakanamaailma täysin tajunnut, ennenkuin väärän messiaan Barkokban julmat ja määrättömät verilöylyt kristittyjen seassa keisari Hadrianuksen aikana avasivat heidän silmänsä käsittämään näiden kahden uskonnon välillä vallitsevan sovittamattoman vastakohdan. Ja kokonaisia sivuja voisi täyttää niillä tietämättömillä ja vihamielisillä solvauksilla, joita pakanat syytivät juutalaisia vastaan. Maailman silmissä he sekaantuivat koko tuohon itämaiseen ja egyptiläiseen silmänkääntäjäin ja eläintenpalvojain kurjaan joukkioon; heitä ylenkatsottiin levottomina, kapinallisina, uppiniskaisina ja ahnaina olentoina; he tuntuivat olevan kaiken maailmanlopun joukkokunnan alhaisinta roskaväkeä; heidän käännytystyönsä kävi salaisesta pyydystämisestä johonkin kummalliseen, kumoukselliseen salaoppiin, jonka suoranaisiin opetuksiin kuului jumalain halveksiminen ja kaiken isänmaanrakkauden ja kaiken perhe-elämän kunnioituksen kieltäminen; se usko oli horjumaton, että he palvoivat aasinpäätä; luonnollisesti — niin pääteltiin — vain halpamaisimmat orjat ja typerimmät naisihmiset saattoivat liittyä moiseen ihmiskammoiseen ja arvottomaan taikauskoon; heidän tapojaan kuvattiin "mielettömiksi, saastaisiksi, riettaiksi ja turmeltuneiksi" ja heidän kansaansa "taikauskoon taipuvaksi, uskontoa vastustavaksi".[56] Ja mikäli he ensinkään tekivät mitään erotusta juutalaisten ja kristittyjen välillä, niin he näille viime mainituille säästivät valituimmat ja voimakkaimmat vihansa ja herjauksensa nimitykset. "Uusi", "turmiollinen", "halveksittava", "inhoittava" taikausko — siinä ainoa kielenkäyttö, jolla Suetonius ja Tacitus suvaitsevat nimittää sitä. Vaikka Senecan on täytynyt kuulla kristittyjen nimi keisari Claudiuksen hallituksen aikana (kun sekä he että juutalaiset karkoitettiin Roomasta, "heidän alinomaisen levottomuutensa takia, johon heitä Krestus yllytti", kuten Suetonius tietämättömyydessään ilmoittaa) ja Neron vainojen vallitessa, ei hän koskaan edes viittaa heihin ja mainitsee juutalaisia vain voidakseen heistä lausua moniaita pilkallisia huomautuksia heidän laiskuudestaan sapattina ja kutsuakseen heitä "mitä riettaimmaksi kansakunnaksi".

Lukija päättäköön, onko vähimmässäkään määrässä uskottavaa, että Seneca on ollut missään suoranaisissa tekemisissä Paavalin kanssa tai että hän, rikkautensa ja valtansa kukkuloilla, olisi alentunut ottamaan oppia keisarin tai Narcissuksen huonekuntiinkaan kuuluvilta maineettomilta ja halveksituilta orjilta.

15 Luku.

YHTÄLÄISYYKSIÄ SENECAN JA RAAMATUN VÄLILLÄ.

Ja kumminkin voidaan Senecaa kutsua, niinkuin häntä onkin tämän kirjan nimessä kutsuttu, Jumalan etsijäksi; ja ne yhtäläisyydet pyhäin kirjoitusten kanssa, joita voidaan löytää hänen teostensa sivuilta, ovat lukuisat ja hämmästyttävät. Muutamat näistä herättänevät mielenkiintoa lukijoissamme ja auttavat heitä paremmin ymmärtämään, kuinka laajassa mitassa vanhan ajan filosoofien totinen etsiminen oli vienyt totuuden ja valaistuksen perille. Asetamme rinnakkain moniaita sivuja Senecan kirjoituksista raamatunkohtien kanssa, joita ne muistuttavat.

1. Jumalan läsnäolo ihmisessä.

"Ettekö tiedä, että olette Jumalan temppeli ja että Jumalan henki asuu teissä?" kysyy Paavali (1 Kor. III, 16.)

"Jumala on sinua läsnä, on kanssasi, on sinussa", kirjoittaa Seneca ystävälleen Luciliukselle, ensimmäisessäviidettä noista Kirjeistä, jotka ovat täynnä hänen syvällisimpiä siveysmietelmiään, "pyhä henki asuu meissä, pitäen silmällä ja valvoen kaikkea, mikä meissä on pahaa niinkuin hyvääkin … ei ole hyvää ihmistä ilman Jumalaa."

Ja taas (Ep. 73): "Ihmetteletkö, että ihminen turvautuu jumaliin? Jumala tulee ihmisten luo, niin, vieläkin lähemmäs, Hän tulee ihmisiin. Ei yksikään sydän ole pyhä ilman Jumalaa."