III.

VUOROKESKUSTELUJA JA LEIKKEJÄ

Lempikertomus.

Opettaja: (Lapset istuvat puoliympyrässä, puhuessaan nousee kukin seisoalleen.)

Kuink’ aika rientää! Viisikymmentä Ja kaksi viikkoa on, luulen mä, Kun ensikerran täällä yhdyimme — Se onhan vuosi, niinkuin huomaatte. Mi aika onnekas se ollut on! Mi kertomusten sarja verraton Niin meitä innostutti, lämmitti, Ett' enemmän vaan kukin halusi! Me näimme poikia ja tyttöjä Ja sotilaita urhomieliä Ja kuninkaita, jotka hurskaina Sotien seisoi Herran puolella, Ja niitä, jotka syntiin lankesi, Kun kiusaukset heitä kohtasi. Nyt kertokaatte mulle, lapseni, Mi enin näistä teitä miellytti! — Sa oikealla siellä, alappas!

1:nen poika.

Minusta kertoelma kaunihin On paimenpojan, josta kuningas Jumalan kansan tuli sittemmin. Hän rohkeana saapui linkoineen Ja voitti jättiläisen röyhkeän. Sen opetuksen muistan ylevän, Min painoitte te meille sydämmeen.

Opettaja.

No, hyvä, kerro!

1:nen poika.

Koska taistohon Lähdemme jättiläistä vastahan, Me voimaa saamme kautta Jumalan.

Opettaja.

Ken vihollinen, jättiläinen on?

1:nen poika.

Se synti on, mi käypi ympäri, Öin, päivin meitä väijyy alati.

Opettaja. Sen voittaa voimmeko?

1:nen poika.

Jos Jumalaan Me luotamme ja oikein teemme vaan.

1:nen tyttö.

Mun lempikertomuksein kuva on Tuo liikuttava, kaunis Mirjamista, Mi pikku veljen kaisla-asunnon Pelasti maalle virran lainehista. Ei peljännyt hän vihaa kuninkaan, Vaan prinsessalle saalihinsa soi Ja päälliseksi neuvokkuudellaan Lapselle imettäjän parhaan toi.

Opettaja.

Kuin voisi Suomen tyttö osoittaa Noin uhraavaista mieltä rohkeaa?

1:nen tyttö.

Kun viimeksi hän muistaa itseään, Kun edessänsä vaaran varman nähden Hän horjumaton on ja kärsimään On alttihina muiden onnen tähden.

2:nen poika.

On Daanielin rohkeus Minulle parhain kertomus: Edessä miehen Jumalan Kun talttuu raivo leijonan. Nain, kuinka hälle kätensä Ojensi Herra.

Opettaja.

Siitä kai Myös kukin opetuksen sai?

2:nen poika.

Sen: ettei pelko, uhkaus Meit’ epäilykseen viedä saa. Kun Luojaan meill’ on luottamus, Hän vaaroist’ auttaa, pelastaa.

2:nen tyttö.

Ei kertomusta kauniimpaa, Kuin orjatytön pienoisen, Jok’ koitti avun toimittaa Sotilas-isännällehen, Mi neuvoansa totteli Ja — parannuksen löysiki. Hän oi’ niin kiltti, uhraava, Kun muisti tuskaa toisien, Vaikk’ oli itse vankina ja poissa luota omaisten. Ma varmaan oisin huoliain Omia aatellunna vain.

3:mas poika.

Ken ei silloin ollut myötä, Koska riemuin urhotyötä Gideonin kuuntelimme, Kaikki silloin tarkkasimme. Kolmensadan joukkiossa Halust’ oisin ollut, jossa Katsellut ma olisin Vihollisten leirihin, Kuunnellut, kun kaikuivat Huudot, torvet raikuivat, Lamput leimahdellen hohti, Sotilaita taistoon johti, Midianit kauhistuin Yössä surmaan syöksyi suin.

3:mas tyttö.

Kuvat moiset kauheat Pojista on hupaisat. Minullepa mieluisin Ihmenäky Jaakopin. Siinä portaat, joita pitkin Kulki taivaan enkelitkin, Ylimpänä loistossaan Itse Herra taivaan, maan. Yksin poissa kotoansa, Kivi, sauva turvanansa Nukkuu mies! erämaassa Unessansa autuaassa, Vaan on sentään läheisin Hällä — taivas, Herrakin.

4:jäs poika.

Betlehemin kertomus Minulle on ihanin, Vanha, mutta aina uus: Kuinka lapsi pienoisin jumalaisna seimess' on, Taivahalta äkkiä Valo loistaa verraton, Enkel-laulu helkkyvä Kaikuu, kaukaa tietäjät Johtamina tähtösen Jeesuslasta etsivät, Hälle lahjans’ uhraten.

Opettaja.

Nyt vastaamatta yks on teistä vaan. Mi lempikertomuksens’ olleekaan?

4:jäs tyttö (hyvin pieni).

On hauskoja kaikki, Jotk’ kuulla ma sain. Yks’ armahin mulla On muistossa ain’: Kun joukkoja tunki Luo Vapahtajan, Niin lausehen lausui Hän tään ihanan: "Oi, lapsien tulla Te suokaa mun luo!" ja ympäri Herran Kun joukko on tuo, Niin pienille sijan Hän — sylissään suo.

Opettaja.

Ma luulen: tämä kertomus on se, Jonk’ kadottaa me viimeks soisimme.

Kaarlo Hammar.

Metsolaan.

Toivon Liittolaisten leikkilaulu.

Sävel: "Onpa vielä Suomessa."

1.

(Lapset marssivat parittani laulun tahdissa.)

Maalie tässä marssitaan. Meill’ on mieli "Metsolaan." Siellä monta ystävää Riemuin meitä tervehtää: Lähtehet, Puroset, Marja-ahot, eläimet. Tuossa onkin "Metsola"; "Vahti" meit’ on vastassa.

(Lapset kääntyen muodostavat piirin ja viittaavat eteensäpäin laulaessaan: 'Tuossa'.)

(Lapset ovat kutsuvinaan Vahti luokseen sitä merkitsevällä käden liikkeellä.)

2.

Vahti uljas, urhokas Aina valpas virassas Kuinka kesäkuumalla Noin oot raikas, rattoisa? "Hau, hau, hai." Tottakai Vahdilta sen vastuun sai: "Vettä juon mä, vettä vaan, Siitä mielen raikkaan saan."

(Lapset taputtavat käsiään.)

(Lapset ovat silittävinään kissaa, vaikkapa toista käsivarttaan.)

3.

Mirri pieni ystävä Mitä juomaa suosit sä? Viinikö noin vienoksi Saapi sun ja hienoksi? "Vielä vai, (Lapset tekevät kädellään torjuvan liikkeen.) Miu, mau, mai!" Mirri sanoneeksi sai. "Maito, maito makein Mirrille on mieluisin!"

4.

Entäs varsa vallaton? (Lapset kääntyvät marssimaan.) "Vesipoika varma oon, (Lapset juoksevat ketterästi Vettä juon ja voimistun, laulun tahdissa.) juoksijaksi jalostun." "Kukkerikuu" (Seisahtuvat ja kohoilevat Sukkelasuu varpailleen kädet lanteillaan.) Laulamahan laittautuu: "Vettä kukkoherra juo, Valppauden taloon tuo."

5.

Kukka nyökkää nurmeltaan (Lapset nyökkäävät päällään.) Kastehelmet huulillaan: "Kaikki, kaikki täällä vaan Toivon Liittoon kuulutaan." Lintunen (Lapset viittaavat ylöspäin Laulellen ilmaan.) Kertoo kuiskeen kukkasen: "Kaikki, kaikki täällä vaan (Lapset taputtavat käsiään.) Toivon Liittoon kuulutaan!"

Ruotsalaisen aiheen mukaan Maria J.

Kertun ja Liisan kesätuumat.

Kerttu ja Liisa tulevat koulusta.

Kerttu: Liisa, mitä aijot tehdä, kun tulee kesä ja saamme luvan koulusta?

Liisa: Mitähän sitä kesällä tekisi: on kotona, auttaa äitiä vähän askareissa, leikittelee, käy marjassa; kyllähän sinäkin sen tiedät.

Kerttu: Tiedän kyllä, mutta tarkotin että saisimme aikaan jotain uutta, jotain erityistä.

Liisa: Mitä se voisi olla?

Kerttu: En tiedä vielä, mutta tuumitaan yhdessä.

Liisa (vähän mietittyään): Jos rakentaisimme leikkituvan ja siihen pienen keittiön, jossa voisimme laittaa ruokaa.

Kerttu: En ajatellut yksin leikkiä. Sitäpaitsi emme osaisi semmoista rakentaakaan, ja mistä saisimme aineita?

Liisa: Niin, mistä saisimme aineita? Mutta mitä me sitten tekisimme?

Kerttu: Jo minä tiedän: Laitetaan pienet puutarhat itsellemme. Minä pyydän isältä palasen maata meidän puutarhassa, pyydä sinäkin äidiltäsi pieni maapalanen.

Liisa: Mutta meillä ei ole puutarhaa.

Kerttu: Onhan teidän perunamaan vieressä pieni raivaamaton paikka. Sen saat varmaan äidiltäsi, jos pyydät.

Liisa: Siinä on niin paljon kiviä.

Kerttu: Kivet raivaamme pois, niistä sitten tehdään aitaus.

Liisa: Tuletko minua auttamaan?

Kerttu: Tietysti, tehdään molemmat puutarhat yhdessä ja laitetaan ne yht'aikaa valmiiksi.

Liisa: Keskelle puutarhaa teemme kukkapenkin.

Kerttu: Niin, ja vielä yhden penkin joka sivulle.

Liisa: Mitä me niissä kasvatamme?

Kerttu: Niihin istutamme marjapensaita, yhden joka nurkkaan, että tulee niille oikein hyvä tila.

Liisa: Istutamme kukkia myöskin pensaiden väliin.

Kerttu: Sinä olet kovin ihastunut kukkiin, istutetaan vaan niitä niin paljon kuin mahtuu.

Liisa: Mistä saamme sekä kukkia että pensaita?

Kerttu: Minä pyydän isältä yhden karviaismarjapensaan meille kummallekin; meidän puutarhassa on niitä niin paljon.

Liisa: Karviaismarjapensaan panemme yhteen nurkkaan, mutta mitä niihin muihin?

Kerttu: Kartanossa näin pensaita, joissa oli niin suuria makeita, mustia marjoja.

Liisa: Kävin kerran kartanon puutarhassa ja siellä vanha neiti sanoi minulle että ne ovat mustia viinimarjoja ja että niistä tehty mehu on hyvin hyvää kuumetautisille.

Kerttu: Semmoinen pensas meidän täytyy saada.

Liisa: Jos pyytäisimme kartanon puutarhurilta, ehkä hän antaisi meille kaksi pientä pensasta.

Kerttu: Hän on hyvä mies, kyliä kai hän antaa, ehkä hän vielä antaisi meille kummallekin vattupensaankin.

Liisa: Vattuja kasvaa viljelemättäkin. Parempi olisi jos saisimme sen sijaan punaisen taikka valkoisen viinimarjapensaan.

Kerttu: Olet oikeassa, viinimarjapensaat panemme toiseen ja kolmanteen nurkkaan, mutta mitä pannaan siihen neljänteen?

Liisa: Niin mitä?

Kerttu: Sinne tahtoisin saada ruusun.

Liisa: Se olisi hauskaa, mutta kuinka voisimme hankkia semmoisen?

Kerttu: Ehkäpä kartanon puutarhuri antaa meille vielä pienen ruusupensaankin, jos pyydämme kauniisti häneltä, muuten ostamme itse.

Liisa: Ostamme, mutta mistä saamme rahoja?

Kerttu: Olen keksinyt keinon. Me poimimme kukkia ja teemme vihtoja ja luutia ja myymme kaupungissa.

Liisa: Näin teemmekin, ja sitten saamme rahoja ja sitten ostamme ruusupensaan. Minä tahdon semmoisen, joka kukkii aivan tummanpunaisia ruusuja.

Kerttu: Ja minä ostan valkoisen ruusupensaan. Mutta vielä meidän pitää ostaa vähän kukansiemeniä.

Liisa: Marjapensaiden väliin istutamme pionia, niissä on niin komeita punaisia kukkia.

Kerttu: Ja sitten istutamme satakaunoja ja hajuherneitä.

Liisa: Ja siihen keskipenkkiin istutamme orvokkia ja resedaa, ne kun tuoksuvat niin hyvälle.

Kerttu; Voi kuinka tulee hauskaa! Mutta tiedätkös mitä minä tahtoisin istuttaa keskelle puutarhaamme?

Liisa: Sanoppas?

Kerttu: Omenapuun.

Liisa: Voi kuinka olet kekseliäs, sehän vasta oli hyvä tuuma. Kun vaan voisimme ansaita niin paljon rahoja, että saisimme ostetuksi omenapuun.

Kerttu: Istutetaan nyt aluksi kukkia omenapuun paikalle. Ollaan sitten koko kesä hyvin ahkeria.

Liisa: Joka hetken kun äiti ei tarvitse meitä, käytämme puutarhojen valmistukseen.

Kerttu: Ja joka päivä poimimme kukkia ja laitamme luutia ja sitten kun tulee marja-aika, niin poimimme marjoja ja myymme ja käymme vuorotellen kaupungissa.

Liisa: Ehkä saamme omenapuunhinnan ansaituksi jo tänä kesänä.

Lämpöä Lappiin.

Henkilöt: Hanna, Tellervo, Tyyni, Inkerif koulutyttöjä. Laila, Irma, Aslak, Osma, lappalaislapsia. Opettajatar Inarin kansakoulussa.

I NÄYTÖS.

(Lastenkamari Inkerin ja Tellervon kodissa; tytöt asettelevat tuoleja pyöreän pöydän ympärille.)

Inkeri: Tänään on siis lappalaisompeluseuramme viime kerran koossa, koskapa työt alkavat valmistua. Ihmettelen vaan, kun eivät Hanna ja Tyyni jo tule.

Tellervo: He ovat varmaan taas joutuneet lumisotaan jonkun pahan pojan kanssa tahi unohtaneet työnsä kotiin, että on täytynyt juosta hakemaan.

(Hanna ja Tyyni tulevat päällysvaatteet yllä, lumisina ja punaposkisina).

Hanna (riisuutuen): Hyvää iltaa! juoksimme erään maalaisukon rekeen ja hän ei tahtonut päästää meitä enää pois — löi vaan hevosta ja antoi sen juosta minkä jaksoi.

Tyyni (pudistaen lakkiaan lumesta): Vihdoin teimme rohkean hyppäyksen ja putosimme päistikkaa lumikinokseen.

Tellervo (nauraen): Aina teillä on seikkaluja!

Inkeri: No, nyt työhön joka mies, että saamme jo tänä iltana lähettää paketin Lapinmaalle. (Tytöt istuutuvat pöydän ympärille ja ottavat työt esiin.)

Tyyni: Nyt niitä jo varmaan siellä tarvittaisiin — ettekö kuule, kuinka pohjatuuli vinkuu nurkissa?

Tellervo: Mutta kenen nimeen oikein lähetämme työmme — emmehän tunne ketään Lapinmaalla?

Hanna: Olen ajatellut että kirjoitetaan paketin päälle: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa."

Tellervo (iloisesti): Hanna on aina Neiti Neuvonen — niinhän me teemmekin.

Inkeri: Ajatelkaa kuinka iloiseksi nuo köyhät lapsiraukat tulevat saadessaan pakettimme. (Painaen kutomaansa villalakkia poskeaan vasten.) Minun lakkini ainakin tuntuu niin lämpimältä.

Tyyni: Tahtoisin niin kernaasti nähdä pienet holhokkimme Lapinmaassa!

Tellervo: Voi, niin minäkin; mutta nyt pudotin viime tingassa silmän lapasessani ja siitä kohdasta varmaan pääsee tuuli tunkemaan.

Hanna (näyttäen valmista kaulaliinaa, laulaa):

Hei, tyttöset, liinani valmis jo on — Sen saakohon poikanen pien’ peloton! Kun tunturin juurilla tuiskuelee — Mun liinani pienoista lämmittelee!

(Sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan!")

Tellervo (koettaen lapasia käteensä, laulaa):

On lahjani pieni, vaan lämmin se lie. — Sä Tellervon terveiset Lappikin vie! Sun saakohon tyttönen pien', viluinen, Sä suojele sormia hentoja sen! —

Tyyni (laulaa käärien kokoon kutomansa sukat):

Kun kouluhun kuljet ja tietä ei näy, Vaan jäätävä viima sun vieressäs käy, Sua sukkani, lapsonen, lämmittäköön Ja pakkasen kauaksi karkottakoon!

Inkeri (asettaa lakin päähänsä ja laulaa tanssien ympäri huonetta):

Kun kiiltävi inarinjärveilä jää, Ei poikasen pienoisen palele pää! — Hän poronsa pulkassa nauravi vaan, Ei tunne nyt tuulta, ei pakkastakaan.

Hanna: Mistä nyt saisimme pahvilaatikon, että voisimme asettaa tavarat sinne?

Tellervo (juosten syrjään): Minäpä annan sen laatikon, jossa nukkeni matkusti luokseni jouluiltana. (Tuo laatikon.)

Tyyni (ottaen sen vastaan): Alle asetamme Hannan kaulaliinan, sitten tulee Tellervon lapaset ja minun sukkani. Kaikkein päätie pannaan Inkerin lakki. Katsokaa, kuinka se näyttää muhkealta!

(Kaikki tytöt katselevat laatikkoa).

Inkeri (antaen mustepullon ja kynän): Tietysti kirjoitamme heille myös pienen kirjeen.

Hanna: Luulenpa ettemme ehdi enää — juna lähtee kohta — lähetetään vaan terveisiä ja kirjoitetaan nimemme.

Inkeri (antaa kynän Hannalle): No, ryhdy työhön, Hanna!

(Hanna kirjoittaa ja kaikki tytöt seisovat ympärillä katsellen.)

Hanna: No, nyt se on valvis, mutta sinä tuuppasit minua vähäsen, Tyyni, että tuohon tuli pieni mustepilkku.

Tyyni: Se on vaan onnenpilkku. Ajatelkaa, että mekin voimme lähettää vähän lämpöä Lappiin — eikös se ole hirveän hauskaa? — Tellervo. On, on! Tuntuupa melkein siltä, kuin saisimme mekin hiukkasen osaksemme tuosta lämmöstä.

Hanna (ottaen laatikon): Kas kuinka se näyttää somalta; lähtekäämme nyt postiin. (Tytöt pukevat päällysvaatteet ylleen ja juoksevat ulos.)

II NÄYTÖS.

(Inarin kansakoulun etehinen. On aikainen aamu ja koulussakin ovi on vielä suljettu. Laila istuu koulusalin kynnyksellä, Osma nojautuu seinään leikkien kirjallaan. Molemmat lapset ovat risaisissa nahkapukimissa ja näyttävät viluisilta.)

Laila (väristen): Kuinkahan kauan saamme odottaa, ennenkuin koulun ovet avataan. Huh, kuinka kylmä tänään on — näitkö, miten revontulet loimusivat, aina keskitaivaalle asti! Ne ovat niin kauniita, mutta kylmiä. —

Osma: Juoksin kilpaa tuulen kanssa tunturin rinnettä. Muuten ei olisi ollut hätää, vaan kaulani, näethän, on aivan paljas ja siihen vähän otti.

Laila (surullisesti): Ajattelen aina etelää kun talvi on tuimin. Muistavatkohan lapset siellä ollenkaan poloista veljiään ja sisariaan täällä kaukana pohjoisessa.

Osma: Äiti sure, Laila, pianhan se tulee kesä ja silloin on lappalaisellakin lämmin.

(Irma ja Aslak tulevat.)

Irma (kopistellen jalkojaan): Täälläkö te jo olette? En tahtonut mitenkään päästä kulkemaan, kun tuuli oli tuiskuttanut kaikki polut umpeen. Luulen että varpaani ovat vallan jäässä — lainasin sukkani pikku siskolle ja pistin vähän heiniä kenkiin, mutta ne eivät estäneet pakkasta.

Aslak: Ajoin jäätä pitkin pikku porollani ja hauskaa olisi ollut katsella revontulten leikkiä, jos ei päätäni olisi palellut hirveästi. Näethän kuinka kulunut päähineeni on.

Osma: Mutta täällähän seisomme ja valitamme kuin mitkäkin raukat. Olkaamme kunnon lappalaisia, mitä siitä, jos tunturin tuuli vähän lähenteleekin — olemmehan siihen tottuneet. Laila: Olet oikeassa, Osma, en tiedä miksi, mutta yhtäkkiä alkoi minusta tuntua niin lämpimältä — tuuli on varmaan kääntynyt etelään ja se tietää aina hyvää.

Irma: Voi, kuinka olet lapsellinen, Laila, nyt siellä vasta on oikein kylmä — etkö kuule, kuinka revontulet suhisevat!

Aslak: Tunnen samaa kuin Laila ja olen niin iloinen. Saattepa nähdä että tänään tapahtuu jotain oikein hauskaa!

(Opettajatar tulee sisälle saali hartioilla.)

Opettajatar: Täälläkö te seisotte ja värisette. Hyvää huomenta, hyvää huomenta "Lappelillit", Irmahan on aivan sininen vilusta ja Osmankin urhea nenänpää punoittaa. (Ottaa saalin alta pahvilaatikon.) Mutta älkää huolehtiko, tässä tuon teille lämpöä, jota muutamat pikkutytöt etelä-Suomessa ovat koonneet ja teille lähettävät.

(Lapset katselevat hämmästyneinä toisiaan; Laila tuuppaa hymyillen Aslakia kylkeen.)

Osma: Opettajatar laskee leikkiä.

Opettajatar (avaten laatikon): Katsokaapa, enkö ele oikeassa. Tämä lakki suojelee varmasti vihuria vastaan — samoin nämä sukat, valkea villaliina ja nuo pienet somat lapaset, jotka ovat pehmeät kuin untuva ja tuntuvat olevan oikein lämpöä täynnä.

Laila (arasti): Kuka — kuka ne saa? —

Opettajatar (vetäen hänet luoksensa ja osottaen laatikon kantta): Luehan, mitä tuossa seisoo: "Köyhimmille ja kilteimmille lapsille Inarin kansakoulussa." Luulen, että teen oikein kääriessäni liinasen Osman paljaaseen kaulaan — painamalla lakin Aslakin ruskeatukkaiseen päähän, vetämällä lapaset Lailan pieniin sinisiin käsiin ja Irma tarvitsee sukat. (Jakaa puhuessaan lahjat lapsille, jotka äänettöminä kiittävät.) Nyt menen sytyttämään valkean kouluhuoneeseen ja avaan oven teille — kohta kai toisetkin lapset tulevat. (Menee.)

Laila (iloisesti): Enkö sanonut että tuuli on kääntynyt etelään! Voi, kuinka pidän noista kilteistä tytöistä!

Osma (reippaasti): Jos voisin, estäisin pohjatuulen tunkeutumasta heidän koteihinsa.

Aslak (heiluttaen lakkiaan): Hei, nyt tulee hauska Inarin jäällä. (Hyräilee laulua: "Juokse porosein!" j.n.e.)

Irma: Laulakaamme laulu etela-Suomen kilteille tytöille — ehkä revontulten leimahdukset ulottuvat sinne asti ja kantavat kaiun laulustamme!

Osma: Ei, lähettäkäämme se pohjatuulen mukana — ehkä se lieventää siitä kylmimmän viiman.

(Lapset laulavat; sävel: "Juokse porosein".)

Tuule tuulonen, Tuule lempeään, Kauas etelään — Kiitos lämpöinen Ystäville vie, Vaikk’ on pitkä tie!

Talvipakkasen Meiltä torjuitte, Siitä syömmenne Olkoon lämpöinenl Lapset Inarin Teitä tervehtii.

(Menevät kouluhuoneeseen.) Esteri Haapanen.

Uusi kartasto.

Henkilöt: Anni, Elli, Aino, Kalle, Pekka, setä ja iso sisko.

(Anni istuu pöydän ääressä uusi kartasto edessään; muut lapset ympäröivät häntä koettaen kukin nähdä osansa.)

Anni: Olen oikein iloinen, kun isä antoi minulle tämän uuden kartaston, nyt lupaan lukea maantiedeläksyt kunnollisesti.

Elli: Mikäpä on lukiessa — katsohan, miten selvästi siinä näkyy vuoret ja virrat, kaupungit ja kanttoonit.

Kalle: Kunpa kerran pääsisi matkustamaan ympäri koko maailman — se on minun hartain toivoni.

Pekka: Olet liian vaativainen. Minä tyytyisin paljon lyhyempään matkaan. Sininen Välimeri on aina ollut unelmaini esine. Katsokaa sen monia saaria ja lukuisia lahtia. (Osoittaa kartasta.) Ensin kävisin Korsikassa ja tappelisin sen säihkysilmäisten rosvojen kanssa; sieltä purjehtisin Elbaan etsimään muistomerkkejä suuresta Napoleonista. Sisiliaa en myöskään unhottaisi — Messinan appelsiinithan ovat maailman kuuluja. Lopuksi matkustaisin ristiin rastiin koko Italian niemen, ihailisin Vesuvion rinteiltä auringonpaisteista Neaappelia ja tekisin pitkän retken Rooman vanhoihin katakombeihin. Kuutamo-iltoina soutelisin Venetsian kanavilla ja kuuntelisin kauniita gondoolilauluja. — Anni: Palaja jo Suomeen, veli hyvä, muuten Italian lämmin ilma sinut kokonaan huumaa. Ei — minä rakastan Sveitsin jaäkenttäin viileitä tuulia. Tahtoisin nähdä auringonnousun Rigillä ja poimia tuoksuvia alppineilikoita ja ihanoita Edelweissejä vuorten rinteiltä. Soudellessani sinistä Vierwaldstätter-järveä muistelisin Wilhelm Telliä ja kuuntelisin paimentorvien kaikuja laaksoista.

(Setä tulee sisälle ilman, että lapset häntä huomaavat ja jää syrjään kuuntelemaan heidän vilkasta puhettaan.)

Elli: Minäpä toivoisin Afrikaan ja ratsastaisin kamelilla poikki Saharan erämaan. Lepäilisin Niilin rannikoilla palmujen siimeksessä ja veisin pääskysille terveisiä Suomesta. Kiipeäisin Keopsin pyramiidin huippuun —

Kalle: Etkä ollenkaan muistaisi, koska se on rakennettu.

Elli (jatkaen puhettaan): — ja katselisin sfinksiä silmästä silmään.

Pekka: Miksi ei kukaan muista Hollantia, tuota mallikelpoisen siisteyden maata, jossa joka peltotilkku on viljelty kuin puutarha.

Anni: Niin, ja Kreikan laakerilehdot ja sinisen taivaan olemme unohtaneet.

Elli: Ja muratin peittämät rauniot Reinin varsilla.

Kalle: Ja Espanjan härkätaistelut ja Alhambran linnan. —

Pekka: Oi, jos joskus pääsisin matkustamaan kauas pois.

Elli: Mutta mitä Aino miettii — tahtoisiko hän aina olla kotona äidin tyttönä? —

Aino (pienin joukosta, ujosti): Aino matkustaa Suomessa, se on hauskinta. Aino pelkää härkätaisteluita ja rosvoja.

Anni: Luulenpa, että Aino antoi meille terveellisen muistutuksen, "Oma maa mansikka, muu maa mustikka" — niinhän se onkin.

Kalle: Ja me muistelimme vaan muita maita. Luovun matkastani maan ympäri ja kuljen sen sijaan oman maan syrjäisimmänkin kolkan, Lapinmaalla ihailen revontulten leimahduksia, Aavasaksaila kesä-yön aurinkoa. Etsin Karjalasta Väinämöisen kanteleen jäännöksiä ja esi-isäin muinaisissa uhrilehdoissa kävelen. Aino oli oikeassa — Suomessa on hauskinta.

Elli: Niin — niin. Yhtykäämme kaikki ja matkustakaamme ensin Suomessa — sitten lähdemme muille maille, kukin omalle suunnalleen.

Anni ja Pekka: Se on päätetty.

Aino: Kun te eroatte, palajaa Aino kotiin.

Pekka: Mutta millä me matkustamme, kun rahaa ei ole? —

(Setä, joka on innokkaasti kuunnellut, kääntää äkkiä nuttunsa nurin, painaa lakin syvälle päähänsä ja astuu esiin koettaen puhua korkella ääneltä.)

Setä: Olen kuullut toivomuksenne ja tulen täyttämään ne.

(Lapset eivät tunne häntä, vaan katselevat hämmästyneinä toisiaan. Aino piilottaa päänsä Ellin syliin.)

Kalle (rohkeasti): Kuka olet?

Setä (nauraen): Pelkäätkö hieman, poikaseni?

Sanon vielä kerran: toivomuksenne täyttyvät, mutta sillä ehdolla, että käytätte taikamantelianne.

Elli (ihmetellen): Taikamanteliamme — eihän meillä ole mitään sellaista.

Setä: On kyllä, kun tarkemmin ajattelette asiaa.

Anni: Ja saammeko todella matkustaa nyt kohta? Pelkäänpä, että Sveitsin jääkentillä on vielä liian kylmä näin talvisaikaan.

Kalle: ja Aavasaksalla emme voi nyt nähdä kesä-yön aurinkoa, —

Setä: Mitä — ettekö tahtoisikaan matkustaa? —

Pekka: Älkää suuttuko, hyvä herra, mutta ehdotuksenne tuli liian äkkiarvaamatta — annattehan meille valmistusaikaa iltaan asti.

Elli (katsellen tarkkaavasti setää): joku tekee varmasti pilaa meistä. Minusta tuntuu että -— (Iso sisko tulee samassa sisään ja keskeyttää Ellin.)

Iso sisko: Mihin se setä katosi, hänhän tuli vähän aikaa sitten — (pysähtyy ja lyö kätensä yhteen hämmästyksestä) mutta mitä tämä on!

Elli (kiskoen takin pois sedän päältä): Nyt olet paljastettu. (Muutamat lapset nauravat, toiset ovat häpeissään.)

Aino (nuhtelevasti): Paha setä, Aino pelkäsi niin.

Kalle: Että me voimmekin olla noin lyhytnäköisiä.

Anni: Voi, kuinka ikävää kun et ollutkaan noita.

Pekka: Hyvästi, avara maailma — me jäämme kotiin!

(Setä ottaa lakin päästään ja pyyhkii otsaansa.)

Setä: Olen vähän leikkinyt kanssanne, pienokaiset, mutta älkää olko vihoissanne vanhalle sedälle. Kuitenkin kaikitenkin täytän toivomuksenne.

Anni: Mutta millä tavalla? —

Pekka: Onko sinusta tullut kapteeni ja otat meidät kaikki mukaasi merelle? —

Elli (kohottaen sormeaan): Sinähän lasket vieläkin leikkiä kanssamme.

Aino (hätääntyneenä): Eikö setä olekaan setä?

Setä (pidelleen korviaan): Antakaa nyt minulle suunvuoroa. Tänään on syntymäpäiväni —

Aino (ihaillen): Setä täyttää varmaan sata vuotta. —

Kalle: Ole nyt vaiti, että setä saa puhua. Setä (jatkaen edellistä puhettaan): ja olen tullut kutsumaan teitä luokseni katsomaan taikalyhtyä. (Yleinen riemu lapsijoukossa.)

Anni: Mutta eihän tämä kuulu meidän toivomuksiimme.

Setä: Kuuluupa kyllä. Taikalyhdyllä näytän teille kuvia kaikista maailman paikoista — saatte nähdä Hollannin tuulimyllyt, Venetsian kuunvalossa, Niilin palmumetsät ja mitä kaikkea toivoittekaan. —

Pekka: Ensiksi Suomen, setä kulta.

Setä: Miten tahdot, Pekka poika.

Elli: Voi, kuinka olet hyvä. Vaan se taikamanteli — laskit kuitenkin vähän leikkiä kanssamme.

Setä: Totta puhuin, tyttöseni. Mielikuvitus on parhain taikamantelinne — sen siivillä voitte lentää vaikka kuinka kauvaksi — pois ihaniin satumaailmoihin.

Aino (taputtaen sedän kättä): Aino ei enää koskaan sano setää pahaksi.

Setä (ystävällisesti): Sepä hauskaa, pikku Aino! Mutta laittakaa nyt kiireesti itsenne kuntoon, sillä kohta lähdemme matkalle maailman ympäri — ehkä Messinan appelsiinitkin jo ovat kypsyneet.

Iso sisko: Koko joukko ensin äidin luo, mars! — Sieiiä saatte kertoa minulle koko jutun alusta asti, sillä vielä en käsitä sitä ollenkaan.

(Poistuvat.)

Vuodenajat.

Henkilöt: Nilia Egypta Egyptistä. Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy, Liisa Talvi Suomesta. Leikkihuone kuvailee metsää. Lapset pitäen käsissään kuusen, männyn ja katajan oksia, ovat olevinaan puita.

Nilia (astuu sisään itämaalaisessa puvussa huntu pään ympäri kiedottuna):

Oi, miten täällä on kaunista! Olen aina kuullut kerrottavan Pohjolan metsistä ja niiden raittiista vihannuudesta, mutta en koskaan olisi voinut uneksiakaan niiden olevan niin kauniita kuin ne todellakin ovat Hyvin mielelläni tahtoisin tietää jotakin Pohjolan neljästä vuodenajasta. Maantieteessäni luin: "Pohjolan vuoden aikoja on neljä: kevät, kesä, syksy ja talvi." Mistähän vuodenajasta asukkaat täällä eniten pitävät? Tuollahan tulee pieni poika, ehkä hän voi minulle sen sanoa.

Nilia (vetää hunnun silmilleen): Kuulehan, pikku ystävä! Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa. Mikä sinun nimesi on, pikku poika?

Kalle (kumartaen): Minun nimeni on Kalle Kevät.

Nilia: Minun nimeni on Nilia Egypta, olen kotoisin Egyptistä. Kerro nyt minulle jotakin täällä pohjoisessa vallitsevista vuodenajoista. Mistä vuodenajasta sinä enimmin pidät?

Kalle (pyörähtää ympäri kantapäällään): Kuten näet, olen minä koulupoika ja siis kevät luonnollisesti on minulle mieluisin.

Nilia: Minkätähden niin?

Kalle: Etkö sinä sen vertaa ymmärrä, Niilin krokotiili – – Nilia piti sanomani. Kun talvi on mennyt ja kevät lähestyy, on meillä koulupojilla toivo päästä ikävästä koulusta. Keväällä luonto jälleen elpyy. Kaikki on silloin niin valoisata ja lämmintä talven pimeyden ja kylmyyden jälkeen. Jäät, jotka useampia kuukausia ovat pitäneet joet ja järvet kahleissaan, sulavat, ja sitte saa purjehtia selillä ja meloa kanooteilla lahdelmissa. Se on toista, voit uskoa, kuin hakea niitä kartalta ja lukea niistä maantieteessä. Puut saavat lehtiä, linnut, jotka talvella olivat lämpimissä maissa, palaavat. Aamuhetki kullan kallis! Kevät on luonnon aamu ja on sen vuoksi paras vuodenajoista. Oletko kuullut, että metsät täällä Suomessa osaavat laulaa?

Nilia: Sitä en ole tietänyt.

Kalle: No sitte saat kuulla sen. Lasten ystävä Z. Topelius, sepitti kävellessään kerran metsässä kauniin laulun vuodenajoista. Muutamat puut kuulivat hänen itsekseen lausuvan laulun. He oppivat sanat, muut puut oppivat ne heiltä. Sanat kuletti herra Myrsky metsästä toiseen, niin että kaikki puut oppivat ne. Tuulet säveltivät laulun, ja jos vaan osaa sanoa oikean taikasanan, saa metsän laulamaan milloin tahansa.

Nilia: Kuinka kuuluu taikasana?

Kalle (huutaa arvokkaan näköisenä): Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula keväästä Pohjolassa!

Metsä (laulaa ensimmäisen värsyn Topeliuksen "Vuodenajoista"):

Kun kevät kaunis tuli, Soi Luoja lämpöisen, Maan silmästä jo suli Jääkyynel huurtehen. Taas päivän paistehessa Jo linnut lauloivat, Ja lapset lehtosessa Iloisna juoksivat.

Nilia (painaa kädellään rintaansa vasten): Oi miten ihanaa!

Kalle (nostaa lakkiaan): Hyvästi Nilia! Minun täytyy nyt mennä, muuten tulen liian myöhään kouluun ja saan seisoa nurkassa häpeämässä.

(Menee.)

Nilia: Kevät mahtaa todellakin olla ihana täällä Pohjolassa! Tuossa tulee nuori tyttö; ehkäpä hän voi kertoa minulle jotakin kesästä.

Ruusa Kesä (tulee kukilla koristettuna kukkavihko kädessä): Ah! (Luo silmänsä alas ja näyttää ujostelevan.)

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Hyvää huomenta, nuori ystäväni! Älä minua ujostele. Olen vaan pikku tyttö pitkän matkan päästä täältä, joka matkustan toisesta maasta toiseen tutkimassa maitten maantiedettä. Tahdotko olla hyvä ja kertoa minulle jotakin Pohjolan kesästä?

Ruusa Kesä: Nimeni on Ruusa. Tulen juuri niityltä, mistä poimin nämä kauniit kukat (ojentaa vihkon Nilialle). Tahdotko nämä?

Nilia: Kiitoksia paljon! (Haistaa kukkasia.) Voi kuinka ne ovat ihania!

Ruusa: Sinä tahdoit tietää jotakin kesästämme. Se on minun mielestäni ihanin vuodenaika. Silloin on metsä pukeutunut juhlapukuunsa, ja niitty monivärisine kukkineen on kaunis kuin morsian. Järvillä on liikettä ja elämää. Höyrylaivat puhaltavat rannoilla. Poimitaan mansikoita niityllä, mustikoita ja muita marjoja metsän rinteillä. Me nuoret oleskelemme silloin niityllä, järvillä ja metsissä ja saamme silloin haaveilla rakkaudesta, toivosta ja uskosta. Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan kesästä!

Metsä laulaa:

Kun kesä saapui sitten, Ja niitty vihannoi, Maa kaunis kukkasitten Puvussa purppuroi. Me saariin soutelimme, Juoksimme metsihin, ja marjaan kiiruhdimme, Kyll' lysti olikin.

(Ruusa menee).

Nilia: Kesä oli lapsen mielestä ihanin vuodenajoista. Nuori Pohjolan tyttö uneksi mieluimmin aikansa kesän pitkinä päivinä. Tuolla tulee nuori parhaassa ijässä oleva mies. (Nilia vetää hunnun kasvoilleen). Ehkä hän kertoo minulle Pohjolan syksystä.

Matti Syksy (astuu esiin kantaen olkilyhdettä olallaan ja omena- ja perunakoria kädessään).

Nilia (menee Mattia vastaan): Nimeni on Nilia Egypta.

Matti (murrimaisesti): Minun nimeni on Matti Syksy. Näen sinun olevan vieraan täällä, voinko millään tavoin olla avuksesi?

Nilia: Kertokaa minulle, hyvä herra Syksy, jotakin siitä vuodenajasta, jolla on sama nimi kuin Teilläkin.

Matti (hymyillen): Sen tahdon tehdä. Minä puolestani luulen että syksy on paras Pohjolan vuodenajoista. Minä olen nyt päässyt niin pitkälle, että olen saanut jalkani oman pöydän alle, kuten sanotaan, ja nyt siis minulla täytyy olla jotain pöydälle pantavaa myöskin. Sitä, mitä siihen tarvitaan, saadaan syksyllä. Silloin leikataan ruis pellolta, riihitään se, jauhetaan myllyssä ja jauhoista leivotaan sitte mitä kauneinta ruisleipää. Syksyllä antavat hedelmäpuut aarteensa talouden hyväksi. Perunat otetaan maasta ja pannaan talvikorjuuseen kellareihin. Syksy ei olekaan niitä aivan ikäviä. Kun on ehtinyt, kuten minä, miehuuden täyteen ikään, ei silloin enää lapsen tavoin eletä keväästä ja lintujen laulusta, eikä kuten nuoruuden ijässä kesästä ja auringon paisteesta. Silloin täytyy ajatella, millä elättää itsensä ja perheensä. Syksy antaa elannon, ja siksi sitä rakastaa jok’ainoa, joka ajattelee vähän pitemmälle eteensä. Hyvästi, Nilia Egypta. (Nostaa lakkiaan.)

Humise vastaukseni, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan syksystä!

(Menee.)

Metsä laulaa:

Syys pimeät toi päivät Ja myrskyt pauhuisat, Pois lintuset ne veivät, Pois kukat tuoksuvat; Kynnettiin maita, soita Ja viljaa puitihin, Me söimme puolukoita, Kyll' lysti olikin.

Nilia (vetää hunnun silmiltään): Vielä on vuodenaika, joka minun täytyy saada tuntea. Kukahan kertonee minulle jotakin talvesta!

Liisa Talvi (tulee puhkuen puettuna turkkeihin, nahkalakkiin ja muhiviin): Huh huh, miten on lämmin! Kuulehan, pikku näpykkä! Sinä tahdot tietää jotain talvesta. Kyllä sinulle kerron tästä ihanasta vuodenajasta, kunhan ensin autat minua saamaan turkin yltäni. (Nilia riisuu turkin eukon päältä.) Hoh hoh! Nyt on vähän viileämpi. Mikä sinun nimesi on, lapsonen? Sinä näytät niin kiltiltä.

Nilia: Nimeni on Nilia ja olen kotoisin Egyptistä.

Liisa Talvi: Egyptistä! Sen maan kyllä tunnen. Siitähän saa lukea raamatussa. Minun pienet lapsenlapsen! Jussi ja Antti käyvät koulua ja he ovat siellä lukeneet semmoisista kirjoista, jotka sisältävät pelkkiä harhaoppeja, että Egyptissä on pyr-mii-tiä, op-liskoja ja kata-pommeja. Onko se totta, Nilja.

Nilia (oijaisten): Nimeni on Nilia. Kyllä siellä löytyy pyramideja, obeliskeja ja katakombeja, jos rouva niitä tarkoitti.

Liisa Talvi: No, niinhän ne tais’ olla. Kun tulee vanhaksi, ei sitä enää semmoisia ymmärrä. Eihän sitä minun lapsuuteni aikana kaikki saaneet koulua käydä kuten nykyajan lapset. Mutta talvestahan minun pitikin kertoa sinulle. Sinulla ei voi olla aavistustakaan siitä, kuinka talvipäivä Pohjolassa on ihana. Maa on lumen peittämä. Kulkuset kilisevät niin kauniisti, kun jouluaamuna ajetaan kirkkoon. Puut näyttävät kuin olisivat ne täynnä jalokiviä, kun aurinko paistaa niihin. Ohhoh!

(Liisa hypähtää askeleen eteenpäin)

Tulen ihan nuoreksi uudelleen ajatellessani, kuinka nuoret luistimillaan pyörähtelevät kirkkaalla selällä, tahi laskevat suksillaan huimaavaa vauhtia lumipeitteisiä mäkiä alas. Mutta jos ulkona on rattoisata, kun myrsky vinkuu kooten ylipääsemättömiä lumivalleja nurkkiin, ei ole sisällä tuvassakaan vähemmän rattoisata. Siellä saisit kuulla takkavalkean räiskinää, rukin surinaa ja vanhojen ukkojen ja poikien laulelevan iloisia lauluja höyläpenkkiensä ääressä.

Humise vastauksen, Suomeni metsä, ja laula Pohjolan talvesta.

(Menee.)

Metsä laulaa:

Niin talvi tulee, tiuku Soi silloin helisten, Lystisti sukset liukuu Pääll’ lumikinosten. Ja tuli takassansa Sulosti leimuaa; Näin talvellakin kanssa Kyll’ lapset lystin saa.

Nilia: Nyt ymmärrän, miksi Suomen kansa on niin kestävää ja karaistua, ja kuitenkin niin lämmintä ja uskollista. Ilmanala on sen muodostanut. Se on onnellinen kansa, sillä jokainen on tyytyväinen osaansa. Nuoriso ei enää ikävöi lapsuuden iloihin. Miehuuden ikään tullut ei anna elämän huolien masentaa itseään, ja vanhuksen sydän lämpenee ajatellessaan nuorten huvituksia. Onnelliset ne kansat, jotka ovat saaneet asuntonsa näin korkealle pohjoiseen! Hyvästi Kalle Kevät, Ruusa Kesä, Matti Syksy ja Liisa Talvi! Hyvästi sinä, Suomeni metsä! Laula kauniita laulujasi monille, monille Suomen kansan tuleville polville.

(Menee.)

Metsä laulaa:

Kun hanki kyynelehtii, Niin ole riemuinen, Taas kevät kaunis ehtii Iloa antaen. Ain ylistele Luojaa: Kaikk’ ajat hauskat on; Hän eloamme suojaa, Sen saattaa valohon.

(Metsä juoksee ulos.)

H. S.

Briitta-äidin päätös.

Leikki kahdessa osassa.

Henkilöt: Briitta-äiti. Matti, Pekka, Maija, hänen lapsiaan. Liisa-äiti, Briitan käly. Heikki, Helmi, hänen lapsiaan. Pastori.

ENSIMMÄINEN OSA.

Leikkisali esittää siivoomatonta tupaa. Matti istuu ikkunan ääressä. Maija torkkuu nojaten päätään pöytään.

Matti:

Tuolla tulee Pekka veli! Hauskaa kuulla, mikä peli Häll’ on ollut toimenaan. Repaleina kaikk’ on takki, Märät vaatteet, poissa lakki, On kuin ryövär’ konsanaan!

Pekka (tulee sisään, näyttää rikkinäistä nuttuaan):

Katsos, miten kävi nutun! Nyt saat kuulla hauskan jutun, Heti sulle kerron sen: Löysin "Kala-Kallen" kopan, Tästä laitan soman sopan, Heti pisti mielehenl Upotin tuon korin rantaan, Panin ensin täyteen santaa, Jotta kalat kuolis näin. Juostessani kiirein pakoon Kompastuin ma sillan rakoon, Suistuin järveen suin ja päin.

Matti:

Oli aika hyppy sekin! Sekö nuttuus reiät teki?

Pekka:

Ei, nyt kuulet palan parhaan: Naapurimme he’elmä-tarhaan Hiivin kotiin tullessain. Hiivin puiden oksikoilla, Taskut täytin omenoilla. Siellä reiät nuttuun sain.

(Huomaa nukkuvan Maijan, osottaa häntä)

Mutta kuinka Maija sisko Kesken päivää unta kiskoo! Hänet sopii herättää. Täss’ on tuoppi äidin kaljaa. Juo’os sisko, unten malja, Kunniakses juoma tää!

(Kaataa kaljan Maijan niskaan: pojat juoksevat nauraen ulos ovesta).

Maija (herää itkien):

Hyi, te poikaroistot siellä! Kyllä teille näytän vielä!

Briitta (tulee sisälle, lyö kämmeniään yhteen):

Taivas, mikä siivo täällä! Pöly alla, pöly päällä, Kalja pitkin lattiaa! Poikaviikarein on teko! Maija, senkin unikeko, Voisit luutaa liikuttaa!

(Katsoo ulos ikkunasta)

Siunatkoon! nyt lisäks vielä Pastor’ tulee tuolla tiellä, Tännepäin hän astelee.

Pastori (tulee sisään, katselee ympärilleen):

Hyvää päivää, taloon rauha Herran! Pistäydyin sisään teille kerran Tästä ohi kulkeissain.

Briitta (hämillään pyyhkii tuolin esiliinallaan):

Täss’ oisi tuoli, suokaa anteheksi, Ma ett'en tupaa saanut siivoiseksi, Kun paimenesta vasta palasin.

Pastori:

Mitä sitten tekee lapset teidän, Sillä tuohan oisi toimi heidän?

Briitta:

Oon luettanut heille katkismusta, Ett'eivät saisi, raukat, muistutusta, Kun heitä lukusilla koetellaan.

Pastori:

Päivän pitkään paljon muuta ehtii, Ja varmaan laiskoina he vetelehtii, Jos ei muuta työskennellä saa. Se vanhemmat veis hyvään toimintaan, Jos pääsisivät kansanopistoon,

Briitta:

Nyt varmaan pastor’ leikkiä vain puhuu, Pahoja opistosta tietää huhu. Mun veljen’ lapset siellä olivat Ja niin ne ylpehiksi tulivat, Ett’ työ on alhaista nyt arvolleen.

Pastori:

Ei huhuihin voi aina täysin luottaa Ne panettelee usein aivan suotta. Vaan pianhan te voitte selvän ottaa, Ja jos ei kertoma ole totta, Te lähetätte lapset opistoon?

Briitta:

Ei ennen tiedetty me opistoista Ja toimeen tultiin kyliä ilman moista.

Pastori:

Mut aika rientää kehityksen teitä. Se toisin kutsuu, velvoittaapi meitä Kuin entis-aika hämärteinen tuo. On edistykseen meidät Luoja luonut, On suuret siivet hengellemme suonut, Siis käytettävä onpi lahjat nuo. Mun ehdotuksein hyvää tarkoittaa, Siis ajatelkaa tarkoin asiaa!

(Ojentaa kätensä Briitalle ja menee).

Esirippu alas.

TOINEN OSA.

Leikkisali esittää Liisan siistiä tupaa. Liisa sekoittaa puuroa, Heikki veistää, Helmi kehrää. Briitta, vaatteet sateesta märkänä, seisoo huomaamatta oven suussa ja kuuntelee.

Heikki:

Sä virka, sisko, kuka mielestäsi On paras kuninkaista pohjoismaiden?

Helmi:

On Kustaa toinen Aadolf empimättä Ihanne kaikkein aikain valtiaiden. Hän öisten aikalaisiensa valo, Niin uljas, uhraavainen, nöyrä, jalo.

Heikki:

Niin — tytöt aina ihannoivat moista! Mun urhoni on Kaarle kahdestoista. Kas hän se oli vasta miesten mies! Hän yksin tuhansia voittaa ties.

Briitta (astuu esiin oven suusta):

Hyvää päivää, kas vaan lapsosia Ne miten juttelevat viisahia!

(Kaikki sanovat hyvää päivää.)

Helmi:

Oi, kuin märkä ootte, täti kulta, Tulkaa tänne lähemmäksi tulta!

Briitta:

Niin hieno, siivottu on tupasenne. Te ketä odotatte vieraaksenne?

Liisa:

Odottaa vierasta me emme tienneet, Vaan sinä, hauska kyllä, nyt se lienet. Mun tyttösein ne joka päivä vaan Tään tuvan siivon pitää huolenaan.

Briitta:

Mut’ oikeastaan asia on pieni, Min tähden tänne suuntasin mä tieni. Siis käyn ma asiahan suorastaan: Te mitä, lapset, teitte opistossa Ja mitä opitte sen suojakossa?

Heikki:

Jos suotte, vastauksen asemesta Ma luen teille pätkän teoksesta, Mi kansanopistoa koskeepi.

(Lukee)

"Siellä opimme Jumalaa rakastamaan Ja lempimään synnyinmaata, Siellä saimme me tietää kaiken sen, Miten täyty vi eestään raataa. Siellä saimme me henkiset asehet Ikiaatteiden suurihin sotiin, Ja tietää velvollisuutemme Koko yhteiskuntaan ja kotiin."

Briitta:

Ja sitte pöyhistellään tiedoillaan Ja halpaa ruumiin työtä kartetaan, Eik’ enää vertaistansa tunneta, Kun luullaan että ollaan hienoja.

Liisa:

Tuo syytös, ystävä, on tuiki väärä, jalostaa halpa työ on tiedon määrä. Ken nöyryydessä etsii valistusta Saa siitä hyötyä ja siunausta.

Briitta:

En tiedä, kuink’ on laita asian, Mut muiden niin mä kuulin kertovan Ja luulin huomanneeni itsekin, Ett’ tieto vie vain suuriin luuloihin.

Liisa:

Ei kulkupuheisiin sais aina luottaa, Sokea usko erheitä vain tuottaa. Ken kokenut on, parhaiten sen tietää; Tää seikka kyllä huomiota sietää.

(Hetken mietittyään)

Jo käsittää mä alan: missä kunto On Herran pelko, velvollisuuden tunto, Niin siellä ylpeys ei sijaa saa. ja koska uusi, valistunut aika Nyt vaatii oppia ja tiedon taikaa, Niin edistyksen tietä kulkekaa! Ja tämä nyt on päätökseni vakaa, Ja kaikille sen teille täysin takaan: Myös meidän lapset tulee opistoon.

Esirippu alas.

Paimenessa.

Henkilöt: Maija, Katri, Olavi, Erkki — paimenia. Sinipiikoja ja metsänväkeä.

Näyttämö kuvaa ahoa, jonka ympärillä kasvaa metsää. Lapset istuvat syöden illallista eväskonteistaan.

Maija: Millainen nälkä sinulla onkaan, Erkki, kun ei se näy ruokaakaan tottelevan.

Erkki: Kas, kas, meidän Maijaa, kun osaa pistellä. Muistakin että minä kävin suolla asti hakemassa Kirjoa, joka oli eksynyt muusta karjasta.

Katri: Ja löysit myös. Tästä saat minulta vielä yhden voileivän, sillä sen olet rehellisesti ansainnut. Ajatelkaa jos karhu olisi syönyt Kirjon. (Antaa hänelle voileivän.)

Erkki: Lörpötystä. Metsänväki on meille suosiollista — ei se meidän karjallemme tuhoa tuota.

Katri: Karhuun ei kuitenkaan ole luottamista, kun se lehmän vainuaa. —

Maija: Otsoko, metsän omena, meille pahaa tekisi? Ei, sisko, minä luotan metsään ja metsänkuninkaaseen. Metsässähän me olemme hauskimmat hetkemme viettäneet.

Erkki: Niin, metsä on meidän rakkahin kotimme. Puut humisevat meille kauniita satujaan, pilvenhattarat ovat meidän laivojamme, joilla purjehdimme kauvas vieraisiin maihin.

Katri: Aina sinä niistä pilvistä pakiset. Lähdettä minä rakastan tuolla sananjalkojen keskellä. Se lirisee niin iloisesti, se virkistää ja virvottaa ja sen pohjassa on taivas.

Erkki: Minun pilveni ne siellä vaan kuvastuvat.

Maija: Ei, mutta alatteko kiistellä pilvistä ja lähteestä. — Marjamäki on minun paras paikkani. Kun mansikat punottavat, riennän sinne ja poimin ja maistelen ja ajattelen tuhansia hauskoja asioita. Marjat ovat paimenen parasta ruokaa.

Olavi (alkaen panna kiinni konttiaan): Eiköhän jo ala riittää tällä kerralla — muuten saamme olla loppuviikon syömättä.

Maija: Mutta miksi olet ollut niin hiljainen koko illan? Ethän ole puhunut halaistua sanaa.

Olavi: Ensiksi olen syönyt, toiseksi katsellut tuota valkeaa, joka tuikkii tuolta Mäntyvaaran takaa ja ajatellut, mikähän se lienee ja kolmanneksi — en olisi tainnut saada suunvuoroa. Katri (järjestäen pois ruokatavaroita): Vai suunvuoroa. — Mutta mikä tuo valkea tosiaankin on? Välistä se leimahtaa ihan puidenlatvojen tasalle.

Maija: Eihän vaan liene metsävalkea.

Erkki: Ei metsävalkea noin yhdessä paikassa pysyisi.

Olavi; Juhannuskokkohan se on. Nythän on juhannusilta.

Katri: Kas, kun emme ennemmin huomanneet. Voi, siihen aikaan kun äiti eli, oli meillä aina niin hauskaa juhannuksena!

Maija: Pirtin seinät pistelimme täyteen juhannuskukkia ja portaiden eteen pystytettiin lehtimaja nuorista koivuista.

Olavi: Mutta nuo koivut ja kukkaset kuihtuivat niin pian.

Erkki: Niin, nyt olemme metsän suuressa lehtimajassa, joka ei koskaan lakkaa kasvamasta.

Maija: Ja tuolla kauvempana kukkii tuomi ja tässä on meillä aho täynnä juhannuskukkia — punaisia, sinisiä, valkoisia. —

Katri: Valvokaamme tässä aholla koko yö — paimenmaja on niin ahdas ja pimeä!

Olavi: Tehdään se — aina siihen asti kun aurinko nousee!

Erkki ja Maija: Hyvä on. Ja nyt laulamme laulumme: (laulavat sävelellä "Nytpä tahdon olla mä" — )

Paimenella pienellä On niin lysti metsässä — Lyödä leikit, syödä marjat. Koota kauniit käpykarjat — Taivas meillä kattona, Kukkanurmi vuoteena.

Metsä on niin vihreä, Sammalpeite pehmeä — Linnut laulaa, kukkuu käki, Tuolla tanssii metsänväki. Luonto yksin kaunis on, Suuri, puhdas, viaton.

(Karjakellon kalketta kuuluu.)

Olavi: Mitä Kellokas nyt soittaa, Tule, Erkki, niin käydään katsomassa karjatarhassa, makaavatko lehmät rauhallisesti. Ehkä hiilos on sammunut ja hyttyset pahoin pitelevät. (Erkki ja hän menevät.)

Maija: Sillä aikaa sidomme seppeleen majamme oveen, että näyttäisi vähän juhlallisemmalta. Onhan nyt keskikesän juhla.

Katri: Jolloin valkeus on pimeyden herra — niinhän opettaja sanoi. (Menevät poimimaan lehviä.)

Maija: Otetaan koivunlehtiä ja tuomenkukkia. Minusta ne yhdessä ovat kuin kesä itse. (Erkki ja Olavi tulevat, tytöt istuutuvat seppeleitä sitomaan.)

Katri: No, mikä Kellokasta vaivasi.

Olavi: Ei mikään. Siellä makaa rauhassa kirjava karjamme märehtien ja hyvinvoipana, —

Erkki: Ja hiilos kytee sitkeästi savua ilmaan tupruttaen. —

Olavi: Jopa on sammunut kokko tuolla Mäntyvaaran takana. —

Maija: Katsokaa kuinka sininen hämärä verhoaa koko metsän.

Katri: Nyt ovat sini piikaset lähellä — kesäyön hämärässähän he tanssivat kasteisilla ahoilla.

Malja: Ollappa sellainen pieni sinipiikanen, joka ikänsä saa metsien rauhassa elellä.

Olavi: Mutta sittenhän ei meillä Maijaa olisikaan. — Voithan sinä metsää rakastaa, vaikka et olekaan sinipiika.

Erkki: Lauletaanpa sinipiioille pieni laulu, ehkä he sitten saapuvat leikkimään kanssamme juhannusyön. (Lapset laulavat:)

Sinipiiat pienoiset, Hienohelmat herttaiset. Paimenlapset teitä uottaa, Kastehelmin nurmi vuottaa — Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon.

(Metsästä vastataan laulaen, lapset kuuntelevat hämmästyneinä.)

Juhannushan juhla on Leikin, laulun, karkelon! —

(Samassa juoksevat sinipiiat kevyesti aholle kukkia käsissä ja hiuksissa, vetävät lapset mukaansa piiriin ja alkavat pyöriä laulaen:)

Sinipiiat saapuvat, Nyt on hetket herttaisat — Leikki käymään, laulu soimaan. Paimenlapset ilakoimaan. Nurmi kaunis, kukkiva Meill’ on leikkikenttänä.

1:nen sinipiika: Tiedättekö, pienet paimenlapset, että nyt on juhannus, metsän juhla.

Katri: Tiedämmehän me sen, kun Olavi näki kokon loistavan Mäntyvaaran takaa.

Maija: Sentähden valvomme täällä aholla koko yön. Tahdomme nähdä, kuinka valkeus on pimeyden herrana.

Erkki: Ja tahdomme nähdä, millainen on metsä juhannusyönä.

Olavi: Näettekö, sinipiiat, miten kaunis lehtimaja meillä on ja miten paljon juhannuskukkia.

2:nen sinipiika: Olemme kuulleet kaikki teidän puheenne ja tiedämme, että te rakastatte metsää.

Lapset: Rakastamme, rakastamme.

3:mas sinipiika: Ja te ymmärrätte metsän kuiskeet ja tajuatte luonnon äänen, joka teille metsän kaikissa ilmausmuodoissa puhuu.

I:nen sinipiika: joka metsää rakastaa, hän saa siitä tuhatkertaisen palkinnon, Metsä ei koskaan unhoita ystäviään.

2:nen sinipiika: Tänään on juhannus, metsän juhla. Sentähden olemme me lähetetyt tänne teidän luoksenne metsän lahjaa tuomaan. Sillä juhannuksena metsä lahjojaan jakaa.

1:nen sinipiika: Kuulkaa siis, mitä metsä teille lupaa: Jos joskus elämässänne tunnette itsenne väsyneiksi ja vanhoiksi, paetkaa metsään ja kuunnelkaa hetkinen sen hiljaista huminaa, jonka kautta itse luonto puhuu — ja te virkistytte ja saatte sydämmiinne ikuisen nuoruuden, jota aika ei voi kuluttaa. Jos elämän ristiriidat sydäntänne katkeroittavat, paetkaa metsään — ja se humisee sopusointua teidän mieliinne, ja te huomaatte, että ikuinen rakkaus kaikki hyvin johtaa. Metsä on aina oleva teidän lohduttajanne ja ystävänne elämänne matkalla. — Nyt tulkaa, sinipiiat, kadotkaamme jälleen siniseen hämärään — tämän kauvempaa emme saa puhua ihmislasten kanssa. (Juoksevat kevyesti pois; lapset tuijottavat hetkisen sanattomina heidän jälkeensä.)

Olavi: Untako tämä oli, vai totta? —

Katri: Tuolla kaukana vilahtavat vielä heidän siniset huntunsa.

Maija: Metsän lahja juhannusyönä, älkäämme koskaan sitä unohtako emmekä halveksiko.

Erkki: Tämä oli elämämme kaunein juhannus-yö. —

Olavi: Mutta katsokaa, tuollahan jo aurinko nousee — valo on valtiaana pohjolassa.

Katri: Ja katsokaa, kuinka se kultaa Mäntyvaaran honkia — nyt ne ovat ihan purppuranpunaiset.

Maija: Kuulkaa kuinka linnut laulavat — näin kaunista ei ole vielä koskaan ollut metsässä. Äiti lauloi aina juhannusaamuna kanssamme suvivirren, emmekö yhtyisi lintujen kuoroon ja laulaisi nytkin äidin virttä kiitokseksi kauniista metsästä ja ihanasta kesästä. (Lapset laulavat):

"Jo joutui armas aika ja suvi suloinen, Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkainen, Aurinko maamme puoleen lähestyy lähemmäks' Virvoittaa luonnon kuolleen, sen tekee eläväks’.

Nyt niityn kukat korjat ja laiho laaksossa. Myös yrttitarhat sorjat, puut lehtiverhossa Taas meille muistuttavat hyvyyttä Jumalan, Jonk’ kaikki nähdä saavat vuos’ vuodelt’ ainian"

Esirippu.

Esteri Haapanen.