I

JOULULEIKKEJÄ JA RUNOJA

Jouluaattokeskustelu.

Osanottajat: Kaksi täysikasvuista ja viisi lasta.

1:NEN KOHTAUS.

(Isä ja äiti puuhailevat joulukuusen ääressä; isä sytyttää kynttilöitä ja äiti järjestelee joululahjoja.)

Isä: No niin, nyt on viimeinen kynttilä sytytetty. Nyt, äiti, voivat lapset tulla; kilistä nyt kelloa, kuten sovittiin. Kyllä heidän silmänsä vaan suurenevat, sen saat uskoa.

Äiti: Näin suurta joulukuusta meillä ei ole vielä koskaan ollut. Ja nuo monet lahjat sitten! Jokainen lapsi saa vaatekappaleen ja sen lisäksi omenia ja pähkinöitä. Kun minä muistelen millaista meillä oli ennen jouluina… oi, oi!

Isä: Niin, rakas isämme taivaassa on pelastanut meidät monista suruista ja alennuksesta, johonka minä olen sinut saattanut, rakas vaimoni. (Tarttuu äidin käteen.) Minä kiitän sinua kärsivällisyydestä, jolla olet minua kohdellut, Osottakaamme kiitollisuuttamme Jumalaa kohtaan ylistämällä Häntä elämällämme ja kasvattamalla lapsiamme Hänen pelvossaan.

Äiti: Herra auttakoon meitä siinä. Nyt minä soitan!

2:NEN KOHTAUS.

(Lapset: Frida 6-vuotias, Fritz ja Ville 8- ja 10-vuotiaat sekä Rosa ja Emma 12-ja 14-vuotiaat, tulevat sisään. He asettuvat joulukuusen ääreen iloisesti huutaen:)

Emma: Oi, kuinka kaunista!

Rosa: Ai, kuinka kaunis tämä kuusi onkaan!

Ville: Tämäpä on kaunein mitä meillä koskaan on ollut!

Fritz: Katsoppa vaan noita kauniita omenia, jotka riippuvat oksilla!

Frida: Oi, äiti, katso miten monta kirkasta kynttilää! Onko Kristuslapsi taivaassa lähettänyt ne meille?

Äiti: Nämä kynttilät on isä sytyttänyt teille. Mutta joulukynttiläin valo muistuttaa meitä Kristuslapsesta; sen vuoksi ne meistä ovat niin kirkkaat.

Isä: Ja nyt, rakkaat lapset, me laulamme yhdessä tuon kauniin joululaulun, jonka te olette oppineet pyhäkoulussa.

(Kaikki ristivät kätensä ja laulavat yhdessä laulun:)

Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain, Terve, te kynttilät loistelevat! Enkelten laulu jo kuuluvi varhain, Taivas ja maakin nyt riemuitsevat: Jumalalle kunnia nyt korkeudessa! Maassa rauha, ihmisille hyvä tahto myös! Terve, oi joulu, sä juhlamme parhain, Terve, te kynttilät loistelevat!

Kun jouluaamu koittaa, Käyn seimeen katsomaan Hänt' joka synnit voittaa Ja vallat maailman. Hänt’ en voi kiittää kyllin, Kun velkan’ pyyhki pois. Ken orjuudessa synnin Viihtyä vielä vois? Sua, Jeesus, tarvitsemme, Sä lasten puoltaja, Suo synnillä ettemme Sun mieltäs pahoita!

Äiti: ja nyt me hyörien pyörien katsomme joululahjoja. Frida, tässä on sinun käärösi. (Ojentaa hänelle käärön).

Isä: Ja tässä on Rosan.

Äiti: ja tässä on käärö Villelle.

Isä: Tämä on Emmalle.

Äiti: Fritz, tässä on sinun käärösi. (Kaikki lapset aukaisevat käärönsä, joiden pitää olla niin sidottuja, että ne helposti saa auki.)

Frida: Oi, äiti, miten suloinen nukke! Kiitos, kiitos! (Syleilee äitiä ja isää; samoin tekevät kaikki lapset.) .

Rosa: Ai, kuinka lämmin talvitakki!

Emma: Ja koulupuku, jota minä niin väittämättömästi tarvitsen!

Ville: Tämmöiset kunnon saappaat ja sukat; no nyt voi kahlata lumikinoksien halki!

Fritz: Eläköön, kaunis kuvakirja, jota minä olen niin kauvan toivonut, ja kolme uutta paitaa!

Kaikki: Kiitoksia, kiitoksia, rakas isä ja äiti!

(Sitten he juoksevat ovelle ja palaavat kantaen kahta kääröä.)

Rosa: Nämä ovat isälle ja äidille meiltä.

Äiti: Mitä te sanotte! Oletteko te tehneet meille joululahjoja! Tällaiset oivalliset sukat!

Isä: Ja mistä te olette saaneet rahaa langan ostamiseen?

Emma: Frida sai Kaarlo-sedältä markan ja hän antoi sen. Fritz ja Ville ovat juosseet kauppiaan asioilla ja saaneet juoksurahoja. Ja Rosa ja minä olemme kutoneet ne. (Taputtaa käsiänsä.) Oli niin hauska kutoa niitä!

(Äiti ja isä ottavat lapset syliinsä.)

Äiti ja isä: Kiitos, kaikki, kaikki rakkaat pienokaiset!

Isä: Ja nyt me katselemme joulukuusta ja kuuntelemme, mitä se meille kertoo.

(Isä ja äiti istuvat.)

Äiti (vetää pikku Fridan luokseen): Tule, aarteeni, ja nojaa minuun; jos väsyt, voit istua syliin.

Isä: Frida piti erittäin kirkkaista kynttilöistä. Rosa, tiedätkö sinä mihin ne meitä kehoittavat?

Rosa: Tiedän kyllä, isä kulta. Äiti jo sanoi meille, että ne muistuttavat meitä oikeasta jouluvalosta, joka tuli taivaasta tänne pimeään maahan, se on meidän herramme Jeesus Kristus.

Äiti: Mistä sinä sen tiedät? Voitko mainita jonkun raamatunlauseen, joka sen todistaisi?

Rosa (hitaasti ja selvästi): Jesajan 60 luvussa 1 ja 2:ssa värsyssä sanotaan: "Nouse, ole kirkas; sillä sinun valkeutes tulee, ja Herran kunnia koittaa sinun ylitses. Sillä katso, pimeys peittää maan, ja synkeys kansan; mutta Herra koittaa ylitses, ja hänen kunniansa pitää sinun päälläs nähtämän."

Äiti: Ja mitä Sakarias sanoo kiitosvirtensä lopussa, Emma?

Emma: "Meidän Jumalan sydämellisen laupiuden kautta, jolla meitä on etsinyt koitto ylhäältä: Valaisemaan niille, jotka pimeissä ja kuolon varjossa istuvat, ja ojentamaan meidän jalkamme rauhan tielle."

Isä: Mikä pimeys se on, Ville?

Ville: Synti on pimeyttä, rakas isä, sen sanoi meille pyhäkouluopettajamme. Synti pimittää meidän sydämemme kokonaan. Minä luulen, että jokainen synti, minkä me teemme, jättää mustan tahran meidän sydämeemme.

Frida (innokkaasti): Niin, ja silloin emme me lainkaan pääse taivaaseen, sillä kaikki rakkaat enkelit ovat niin valkoisia ja puhtaita.

Fritz: Mutta Vapahtaja pesee pois kaikki tahrat ja puhdistaa meidän sydämemme lumivalkoiseksi, niin, valkoisemmaksi kuin lumi.

Äiti: Mistä sinä sen tiedät, rakas poikani?

Fritz: Mutta, äiti, minähän rukoilen joka ilta: "Luo, Jumala, minuun puhdas sydän."

Isä: Voiko joku teistä minulle sanoa, mistä omena meitä muistuttaa?

Ville: Minä luulen, että se muistuttaa meitä ensimäisestä syntiinlankeemuksesta.

Frida: Ja käärmeestä, joka vietteli heidät.

Äiti: Jouluilossakaan me emme saa unhottaa, että kiusaus voi lähestyä myöskin meitä.

Isä: Niin, rakkaat lapset, paha käärme on purrut myöskin minua niin syvästi ja kovasti, etten minä luule enää koskaan voivani parantua.

Kolme nuorinta lasta: (Katsovat ihmetellen isään.)

Frida: Purrut sinua, isä!

Ville: Mihinkä kohtaan sitten?

Fritz: Vieläkö siihen tekee kipeätä? Mutta eihän sitä näy missään?

(Rosa ja Emma, jotka ovat istuneet tuolille, kätkevät kasvot käsiinsä.)

Isä: Rosa ja Emma kyllä tietävät kuinka käärme on minua purrut. (Tytöt nyökkäävät hitaasti ja surullisesti.) Nähkääs, lapset, (hän vetää kolme nuorinta luoksensa) se oli tuo paha alkoholi-juoma, jossa käärme eli kiusaus minua vaani. Ja pitkään aikaan minä en aavistanut, että minä, juodessani olutta, viiniä taikka viinaa, yhä enemmän jouduin kiusaajan valtaan. Minusta tuli köyhä, sairas ja jumalaton.

Ville: Sentähdenkö meillä ei ennen ole ollut tällaista joulukuusta?

Isä: Sen tähden, oi, sen tähden. Mutta, jumalan kiitos, Vapahtajamme pelasti minut väkijuomien vallasta, silloin kun minä antauduin hänelle. Nyt ovat minun haavani parantuneet, mutta arvet ovat vielä jälellä.

Rosa (menee ja kiertää kätensä isän kaulaan): Eikö ole onnellista, että me saamme kuulua Toivonliittoon ja että me olemme oppineet tuntemaan nämä juomat, niin ettemme koskaan, emme koskaan koske niitä!

Äiti: Niin, lapset, kun isä parani, lähetti hän teidät kaikki, paitsi Fridaa, joka oli liian pieni, Toivonliittoon. Mutta muistakaa, että "käärme" voi kätkeytyä muuannekin kuin väkijuomiin. Kaikessa tottelemattomuudessa, riidassa, kateudessa, kiroilemisessa, epärehellisyydessä, ylpeydessä, itserakkaudessa se asustaa. Oikean Toivonliiton pojan ja tytön tulee väittää kaikkea sellaista yhtä tarkasti kuin väkijuomiakin.

Emma: Koulussa me saimme viime kerralla ulkoa opittavaksi Syrakin kirjasta lauseen: "Vältä syntiä, niinkuin käärmettä, sillä jos sinä sitä lähestyt, niin se pistää sinua. Sen hampaat ovat leijonan hampaat ja tappavat ihmisten sielut."

Isä: Ja vihdoin vielä vähän joulukuusesta. Minkätähden ripustetaan kaikki nämä kauniit koristeet juuri kuuseen? Eikö voisi asettaa lahjoja vaan pöydälle ja pistää kynttilöitä esim. nisuleipään tai johonkin semmoiseen?

Frida: Mutta, rakas isä, mitä sinä ajattelet; silloinhan ei yhtään olisi oikeata joulua.

Äiti: Näettekö, lapset, kuusi on aina vihanta, sekä talvella että kesällä. Sentähden se muistuttaa meille Vapahtajamme ikuista, muuttumatonta rakkautta ja uskollisuutta, ja kuusen kaunis viheriä on samalla toivon vertauskuva. Meille, joiden turva on Herrassa Jumalassa, sanoo joulukuusi: "Hän, joka Herraan turvaa, ei koskaan joudu häpeään. Hänen armonsa kestää ijankaikkisesta ijankaikkiseen niille, jotka Häntä pelkäävät ja pitävät hänen käskynsä."

Fritz: Oi, äiti, jospa aina olisi joulu ja me saisimme aina pitää tämän kuusen huoneessamme!

Isä: Sitä meidän ei tarvitse toivoa, rakas lapsi. Ei joulu kynttilät, vaan Vapahtaja on oikea valkeus. Nämä valot sammuvat, kuusi kuihtuu, mutta Kristus pysyy. Emma, mitenkä hän sanoo opetuslapsillensa ennen taivaaseen astumistansa?

Emma: "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä mailman loppuun asti."

Äiti: Niin on, Jumalan kiitosi Katsokaa, lapset, jos te oikein sydämestänne rakastatte Jeesusta, tottelette Häntä ja ahkerasti rukoilette Häntä, niin te itse olette joulukuusen kynttiläin kaltaiset. Herra Kristus asuu silloin teidän sydämessänne ja loistaa siellä, niinkuin liekki loistaa kynttilässä.

Rosa: Sentähden sanoikin opettajamme Toivonliitossa meille, että meidän tulee olla pieniä kynttilöitä ja loistaa Vapahtajan kunniaksi.

Ville: Ja sitten hän sanoi vielä, että kukaan ei ole liian pieni siksi.

Fritz: Katso miten kauniisti minun sininauhani loistaa kilpaa kynttilöiden kanssa!

Emma: Kuulkaa, rakkaat siskot, emmekö me koko ensi vuoden aikana tee oikein ahkerasti ja innokkaasti työtä Toivonliittomme hyväksi ja koeta saada oikein monta tyttöä ja poikaa yhtymään siihen, ja kun me sitten saamme kiinnittää sininauhan heidän rintaansa, niin on kuin me taas olisimme sytyttäneet pienen kirkkaan kynttilän.

(Kaikki lapset taputtavat käsiänsä ja huutavat:)

Ville: Siinäpä sinä keksit erinomaisen ajatuksen!

Rosa: Niin, niin me teemme!

Fritz: Eläköön, eläköön! Minä tahdon päästä mukaan!

Frida: Ah, äiti, silloin heidän Toivonliittonsa on niinkuin suuri joulukuusi. Minä tahdon myöskin olla pieni kynttilä, äiti, ole kiltti ja anna minunkin saada sininauha!

Äiti: Sen sinä kyllä saat, kun siskot ovat ensin opettaneet sinulle mitä se oikein merkitsee ja mitä he ovat oppineet Toivonliitossa. Ja nyt me menemme syömään joulupuuroa. Mutta ensin, rakas Fritz ja Ville, sanokaa meille mitä kauniita nimiä Kristuslapsella on raamatussa, ja mitkä niin selvästi kertovat, mitä me hänessä omistamme.

Fritz: Enkeli sanoi Josefille: "Sinun pitää antaman hänelle nimen Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä."

Ville: "Sillä meille on lapsi syntynyt, ja poika on meille annettu, jonka hartioilla herraus on; ja Hänen nimensä kutsutaan Ihmeellinen, Neuvonantaja, Väkevä Jumala, iankaikkinen Isä, Rauhan päämies."

Äiti: Ennenkuin menemme illalliselle, laulamme kaikki yhdessä.

(Kaikki laulavat — myös kuulijat — jonkun jouluvirren taikka joululaulun, jonka kaikki tuntevat.)

Saksasta mukaillut Alli Trygg-Helenius.

Jouluilo.

Keskustelu 3:n tytön ja 3:n pojan välillä.

Liisa (kulkee ympäri järjestäen laseja ja lautasia pöydälle.)

Jaakko (hänen veljensä, asettaa katajanoksia maljakkoihin, nostaa tuoleja, j.n.e.)

Liisa: Kunhan nyt Vuorelan tytöt vain tulisivat, meillä on niin paljon läksyjä maanantaiksi.

Jaakko: Te tytöt puhutte sitte aina läksyistänne! Ne ajetaan päähän välitunneilla koulussa.

Liisa: Kuinka voit puhua noin? Jos ajaa läksyt päähän sillä lailla, niin eivät ne ainakaan kauvaa siellä pysy.

Jaakko: Oh, sen tunnin ne kyllä siellä pysyvät, nimittäin niin kauvan kuin opettaja kuulustelee. Ja kauvempaa ei tarvitsekkaan.

Liisa: Mutta rakkahin veliseni, meidänhän täytyy oppia elämää varten, sanoi opettaja.

Jaakko: No paras ystävä, luuletko todellakin, että muistat Ganges-virran lisäjokia ja märehtijäin poskihampaita enää kun koulusta pääset!

Liisa: Sitä en voi taata. Mutta sen tiedän, että kaikki työ, jonka teen, tulee minun tehdä tunnollisesti ja perinpohjin.

Jaakko: Niin, te tytöt olette nyt aina niin juhlallisia ja pikkuviisaita. Onhan kyllä totta, että sinun todistuksesi ovat paremmat kuin minun, mutta — — (ovelle koputetaan). Nytpä he varmaan tulevat!

TOINEN KOHTAUS.

Edelliset. Tuomas, Aino, Niilo, Anna-Maija astuvat sisään.

(Liisa ja Jaakko menevät heitä vastaan ja auttavat päällysvaatteita yltä.)

Liisa: Hyvää päivää ja tervetuloa! (Kättelee heitä.)

Kaikki tulijat: Saamme onnitella syntymäpäivän johdosta! (Kättelevät Liisaa.)

Jaakko: Tehkää hyvin ja istukaa! (Kaikki istuutuvat.)

Aino ja Anna-Maija (ottavat pienet käsityöt esille.)

Aino: On niin hirveä kiire nain joulun edellä, ett'ei ehdi levähtää minuuttiakaan. Siksi täytyi meidän ottaa käsityöt mukaan.

Niilo ja Tuomas (ottavat laukusta paperia ja lyijykynät.)

Niilo: Niin, ja ajatelkaas, siskot kiusasivat meitä piirtämään malleja heille. Kyllä me sentään voimme jutella, vaikka piirrämmekin.

Tuomas: Älkää uskoko häntä, kun hän sanoo, että he "kiusasivat." Me pidämme molemmat piirtämisestä. Kuulkaahan, saammeko nostaa tämän pienen pöydän lähemmäksi teitä?

Liisa ja Jaakko (kiiruhtavat auttamaan): suurimmalla mielihyvällä, siitähän tulee oikein hauskaa! (Kaikki järjestyvät.)

Jaakko: Hohhoo, kyllä tämä elämä on vaivalloista, kun näin nuorella ijällä täytyy lauvantai-illallakin istua ahertelemassa.

Niilo: Tyhmyyksiä, veliseni. Eihän tämä ole mikään tavallinen lauvantai-ilta; kolme viikkoa ennen joulua on kaikki tavallinen ajanlasku lakannut.

Liisa (kaataa pomrilia laseihin): Älkää uskoko, että hän on niin laiska kun hän sanoo. Jaakko tekeytyy aina pahemmaksi, kuin hän onkaan. Mutta nyt, tytöt ja pojat, koska tänään on syntymäpäiväni, tahtoisin jollakin tavoin tehdä jotakin hyvää. Ja minäkös olen miettinyt, kuinka oikein viettäisimme joulua tänä vuonna.

Niilo: Minä aijon viettää joulua sydämeni pohjasta. Aijon syödä livekalaa ja puuroa ja torttuja, ja luistella, ynnä muuta.

Anna-Maija: Niin, jos ajattelemme vain itseämme, on Niilon ehdotus kyllä hyvä.

Aino: Ohhohhoo, jos vain saisi isän, äidin ja muiden joululahjat valmiiksi, niin, luullakseni, on väsymyksestä veltto kuin tyhjä kummipallo, eikä jaksa ajatella mitään "hyvän" tekoa.

Tuomas: Kuulkaas nyt, arvoisat läsnäolijat, minun mielestäni voisimme antaa puhevuoron arvoisalle emännällemme. Hänellähän on ehdotus, emmekä saa sitä moittia ennenkuin olemme kuulleet sen.

Jaakko: Tuo Tuomas puhuu kuin kirja. Hänestä kyllä tulee vielä professori jonakin kauniina päivänä.

Liisa: Tiedättekö, hyvät ystävät, kun opettajatar viime uskontotunnilla puhui lauseesta: "autuaampi on antaa kuin ottaa", pisti päähäni, että me voisimme keksiä jotakin hauskaa itsellemme ja muille, ja niinpä tahdon nyt ehdottaa jotakin ihkasen uutta.

Niilo: Jatka, jatka, minä aivan halkean uteliaisuudesta.

Aino: Ohhoo, eiväthän pojat koskaan ole uteliaita! Me tytöthän vain olemme.

Tuomas: Lörpötellä te ainakin osaatte! Oi, Liisa raukka, joka et saa puhua loppuun asti. Nyt pääasia esille!

Liisa: Niin, tässä kaupunginosassa, jossa te ja me asumme, on paljon köyhiä. Ja minä ehdotan, että jokainen meistä kuudesta etsii oikein köyhän, yksinäisen ja kenties sairaan lapsen, jolle tahtoo valmistaa hauskan joulun. Torilta ostaisimme pienen, pienen, sievän kuusen, sen koristaisimme kynttilöillä ja paperikukilla. Jouluaaton iltapäivänä veisimme sen tuolle lapselle, ja sitte veisimme myös vanhoja leikkikalujamme ja vaatteitamme, joita haalisimme kokoon.

Tuomas (nousee ja heiluttaa paperiarkkia, jolle hän on piirtänyt): Eläköön, Liisa, sinä olet tytöistä parahin! Siihen asiaan minä suostun. Mitä te muut sanotte?

Anna-Maija: Hyvä juttuhan se on, kunhan vain saamme luvan isältä ja äidiltä.

Liisa: Se on tietysti ensimäinen ehto voidaksemme panna asian toimeen.

Aino: Eläköön, minunkin päähäni pisti jotakin. Me voimme koota kaikilta tutuiltamme heidän vanhat vaatteensa ja leikkikalunsa, ja niin voimme antaa monelle, monelle köyhälle.

Liisa: Se oli oikein hyvä ajatus, Aino. Pyydän äitiä, että saamme koota tavarat tyhjään huoneeseen alhaalla pihalla. Ja kuulkaas, jos saamme oikein paljon tavaraa, niin puhumme köyhäinhoidolle. Se ottaa kaikki, jota me emme voi käyttää. Mutta mehän voisimme pyytää jokaista koulutoveriamme etsimään köyhän lapsen ja tuomaan meille.

Tuomas: Minullakin on tuumani. Kuulkaa, ajatelkaas, entä jos sitte joulunpyhinä kokoisimme kaikki nuo köyhät lapset teidän suureen tyhjään huoneeseenne, Liisa ja pitäisimme heille Toivonliiton kokouksen. Meillä on uusi taikalyhty, jonka isä on hankkinut. Me näyttäisimme heille nuo kauniit kuvat, jotka kuuluvat "Pikku kapteeniin", ja kertoisimme kertomuksen myös.

Anna-Maija: Oi, kuinka hauskaa! Minä autan järjestämään kaikkea.

Jaakko: Tuohan kuuluu sangen hauskalta. Luulenpa, että liityn etenkin juhlan työmiehistöön. Oksasen pikku Lassi, joka on vain kymmenvuotias, oli eilen ollut juovuksissa kansakoulussa. Hänen isänsä on hirveä juomari. Ja Lassin varmaan tarvitsisi kuulla jotakin Toivonliitostamme.

Anna-Maija: Niin, ja kenties voisimme perustaa oikean Toivonliiton noiden köyhien lasten keskuuteen. (Syleilee Liisaa.) Sinä olet kunnon tyttö, Liisa!

Jaakko (syleilee Tuomasta): Sinä, Tuomas, olet kunnon poika! Sillä näetkös, Anna-Maija, hänhän se ensin keksi tuon Toivonliitto-jutun. Olen oikein mielissäni tuosta ehdotuksesta.

Liisa: Lauvantai-illalla kuulutamme kokouksen koulussa viimeisellä välitunnilla ja päätämme, mitä on tehtävä. Suostutteko siihen?

Kaikki: Kyllä, kyllä, eläköön!

Tuomas: Ja Liisasta tulee komitean puheenjohtaja.

Liisa: Ja sinusta tulee sihteeri. Ja nyt, arvoisat vieraat, pyydän, että juotte lasin pomrilia ja syötte omenan. Olkaa hyvät!

(Kaikki ottavat pomrililasinsa.)

Esirippu laskee.

Alli Trygg-Helenius.

Risumummo.

Tapaus koulumatkalla.

Henkilöt: Risumummo; Matti ja Elli koulumatkalla.

(Näyttämö: Maantie ja sen takana metsä; tien vieressä pari kiveä.)

Risumummo (tulee esille kantaen risutaakkaa, pysähtyy ja lausuu samannimisen runon):

Risutaakkani alla nyt horjun Ei ainoat’ auttajaa. Vilukuolon tuskin torjun, Jopa nälkäkin ahdistaa.

Oli ennen auttelijoita, Oli poskeni ruskoiset, Ei silloin tarvinnut noita Käsivarteni valkoiset.

Nyt — ryppyinen vaimorukka Vene aaltojen murjoma, Sydän särkynyt — harmaa tukka, Ja autio maailma.

Oh, hoo! täytyy levähtää vähäisen, en jaksa kulkea askelta enään.

(Kuuluu laulua; Matti ja Elli, kirjat kainalossa, tulevat näkyviin, laulaen "Kansakoululaisten laulua koulumatkalla"):

Me kuljemme nuoruuden kukkiessa, Ja aamujen armaiden kastehessa; Me kuljemme syksyt ja talvetkin Yl’ nietosten, jäätyneen järvenkin. Käv’ pirtti ahtahaks Ja tiemme mieluisaks Ja kulkumme laulu saa uljahaks. Kun valkeuden Herran meit’ matkalla vie, Ei pitkältä tunnu tää onnekas tie.

Mummo (itsekseen): Lapset ovat iloisia, he eivät vielä ole kokeneet tämän maailman kovuutta. Niin ne iloisina visertelevät kuin lintuset pesänsä reunalla. Onnelliset lapsukaiset! Jospa olisi koko elämänne kulku yhtä keveä, kuin lapsuutenne koulumatka.

Matti: Hei, tulitei! Kolmen päivän perästä on lusiajuhla! Perjantai, lauvantai ja sunnuntai, (laskee sormilla) — kolme pitkää päivää vielä! Ja kolme kertaa täytyy vielä nukkua, ennenkuin se odotettu aamu vaikenee. — Tiedätkö, Elli, minä en ole tällä viikolla tahtonut saada läksyjänikään päähän, sillä on kuin joka rivin välistä joulukynttilät loistaisivat silmiini. Eilen, kun minun piti laskea eräs oikein vaikea lasku, en osannut ajatella mitään muuta kuin: "mitenhän monta karamellia mahtaa löytyä siitä joulupussista?" Pitäisi minun sentään osata läksyni tänään, sillä illalla paukutin kirjaani kolme kertaa päähäni ja yöllä oli se minulla pään alla. Kuuleppas, osaanko? 2x1=2. 2x2 = 4 j.n.e.

Elli (keskeyttäen): Katsos, tuossa istuu vanha mummo. Hän näyttää niin väsyneeltä ja surulliselta. Mutta kiltiltä hän näyttää, aivan niinkuin isoäiti. Minäpä menen hänen luoksensa. (Hiljaa). Hyvää huomenta, vanha mummo! Saammeko me kantaa risutaakkaasi; sehän on aivan liian raskas sinulle. Eikö sinulla ole omaisia, jotka voisivat sinua kantamisessa auttaa?

Mummo: Minulla oli kyllä kaksi lasta, samanlaisia kuin sinä ja veljesi. Erkki raukkani tuli tehdastyöhön Helsinkiin ja alkoi juoda toveriensa seurassa. Niin palasi hän eräänä päivänä sielultaan ja ruumiiltaan murtuneena ja kuoli kotikaupunkimme sairaalassa. Väkijuomat riistivät minulta reippaan, rakkaan poikani. (Peittää kasvonsa käsillään ja itkee.)

Matti: Älä itke, mummo kulta! Sinähän olet kai kuullut, että valtiopäivät ovat päättäneet karkottaa pois kaikki väkijuomat Suomesta.

Mummo (nousten iloisena ylös): Mitä sinä sanot, poikani, mitenkä me voisimme sen tehdä?

Elli: Katsokaahan, mummo, me saamme sellaisen lain, joka kieltää valmistamasta ja myymästä väkijuomia. Koko maassamme ei silloin ole tippaakaan olutta, viinaa, viiniä, punssia tahi muita tuollaisia ilkeitä juomia.

Mummo: Onko se todellakin totta, onko se totta? Voisiko noin onnellinen aika tulla rakkaaseen maahamme?

Matti: Se on Jumalan avulla tuleva, sanoi isä kotona, kun me kuulimme, että valtiopäivät olivat hyväksyneet kieltolain maahamme.

Mummo: Lapset, kun minä seisoin poikani kuolinvuoteella, ja kun hän sanoi minulle: "Äiti, väkijuomat veivät minut ennenaikaiseen hautaan; sano kaikille tuttavilleni, etteivät he koskaan niitä maistaisi!" silloin ajattelin minä: tulee kai sekin päivä, jolloin nuo kauheat kiusaukset poistetaan kansamme tieltä. Ja nyt, nyt olen tyytyväinen, kun olen saanut kuulla, että sellainen vapautuksen päivä on tulossa.

Elli: Niin, kaikkihan saamme siitä suuresti iloita. — Mutta aika rientää, kouluun täytyy ennättää. Annahan siksi, mummokulta, minun kantaa risukimppuasi.

Mummo: Kiitos, tyttöseni! Jumala siunatkoon hyvää sydäntäsi, mutta liian raskas se on sinunkin hennoille hartioillesi. Sitäpaitsi täytyy minun mennä Mattilaan näitä hakoja viemään ja teidän matkanne luultavasti vie muuannepäin?

Matti: Eipä niinkään, me menemme kouluun, sehän on juuri Mattilan tuolla puolella; sopii siis mainiosti, että minä otan mummon kuorman selkääni. Kyllä tämä poika jaksaa. Ota sinä Elli kirjani ja eväspullani, niin kiepsautan kuorman selkääni.

Elli (kuiskaa Matille): Emmekö anna mummolle pullaa, ehkä hänen on nälkä?

Matti (nyökäyttää Ellille myöntävästi).

Elli (mummolle): Ettekö te, mummo, tahtoisi ottaa tätä Matin pullaa, ei hän kuitenkaan jaksa sitä syödä koulussa, kun juuri söimme velliä kotoa lähtiessä.

Mummo: Kiitos, kiitos, lapsikullat! Oikeinhan te olette kuin pienet enkelit, jotka jumala on lähettänyt avukseni. En ole syönyt murenettakaan eilispäivästä. Joka köyhää armahtaa, se lainaa Herralle. Hän teille palkitkoon, rakkaat lapset!

Elli (itsekseen): Ei ole syönyt mitään vielä tänään! Mummo rukka! Lieneekö hänellä edes ketään, joka hänelle keittää joulupuuroa. — Nytpä tiedän. (Matille.) Äiti antoi minulle eilen tämän kauniin rahan jouluostoksiin, ja minä olen miettinyt oikein pääni pyörälle, mitä sillä ostaisin. Nyt tiedän mitä teen. Sehän on ihan oma rahani, jolla saan tehdä mitä tahdon. Minä pistän sen mummon taskuun. (Mummolle.) Se oli vaan joulupukki, joka pistäysi taskussasi. — Mennäänkö nyt, ettemme myöhästy koulusta. Saanko minä taluttaa sinua, kiltti vanha mummo? (Auttaa mummoa ylös.)

Matti: Hei, vaan, nyt sitä mennään. (Ottaa kuorman selkäänsä.) (Mennessä laulavat toisen säkeistön "Kansakoululaisten laulusta"):

Me maallemme oomme kuin aamuinen koi, Min ruskosta päivä viel' valjeta voi, Sen vihrehin laiho, min rakkaus luo, Mi heelmien toivossa kukkia tuo.

Oi, oota kaunis maa, Sun laihos kasvantaa; Me joudumme taistojas taistelemaan Ja kuormias kantaan, sua suojelemaan, Sun uskoas, valkeuttas varjelemaan!

R.M. & A.T.-H.

Joulutonttujen lahjat.

(Erään kertomuksen mukaan vuorokeskusteluksi sovittanut A. h—d.)

Henkilöt: Tonttuisä. Nisse, Nasse, Nippe, Nappe, Rikki, Tikki, tonttuja. Lippi, Hippi (tulevat myöhemmin).

Näiden lisäksi 2 tahi useampia muita tonttuja ja haltioita, jotka ovat piilossa tonttujen teltassa.

(Salissa hämärää. Ääneti tontut parittain sipsuttavat sisään ja istuutuvat heitä varten asetettujen pulpettien ääreen. Tonttuisä, jonka myssyssä on suuri musta tupsu, istuutuu opettajan pöydän ääreen, rykäsee vähän, asettaa silmälaseja nenälleen ja puhuu):

Pikku tonttu-ukot! Olemme tänä yönä tulleet tänne honkien, joulukuusten ja kauniitten satujen maasta miettimään sopivia joululahjoja pikku ystävillemme, joilla kouluaikana on tapana oleskella täällä. Oletteko jo keksinyt jotakin sopivaa jollekin heistä?

Kaikki: Totta kai, totta kai!

Tonttuisä: No, antaapa kuulua sitten! Ala sinä, Nisse!

Nisse: Tässä istuu Ilmari, Hän on muuten kiltti poika, mutta hänellä on paha tapa hangata kyynärpäitään pöytää vasten, niin että äiti saa yhä panna uusia paikkoja hihoihin. Hänelle olemme päättäneet lahjoittaa hevosennahkaisia kyynärlappuja. Niiden pitäisi toki kestää ainakin yhden lukukauden.

Nasse: Minä olen ajatellut Tuttua ja Viljoa. Heillä on niin paljon kerrottavaa toisilleen, ettei siihen välitunti riitä, vaan täytyy heidän jatkaa keskusteluaan tunnilla eivätkä siis voi seurata toisia lapsia opetuksessa. Suulukko ei siis olisi heille vahingoksi. Vai mitä arvelette?

Kaikki: Niin, todellakin on suulukko sangen sopiva. Tuttu saa suulukon.

(Nyt nousee pikku Nippe ja viittaa kädellään. Mutta kun tonttuisä ei sitä huomaa, kiipeää hän pulpetille, viuhkoo myssyllään ja huutaa kimeällä äänellä.)

Nippe: Tässä istuu pikku Elsa. Eilen näin hänen hoitavan pientä veljeään. Sitten hän lämmitti ja siisti huoneen. Sitäpaitsi juoksee hän isänsä asioilla. Kuitenkin ehtii hän aina lukea läksynsä. Ystävällinen ja iloinen, kiltti ja ahkera hän on. Eikö hän ansaitse palkintoa? Minä tahtoisin antaa hänelle satukirjan palkinnoksi hänen ahkeruudestaan ja lämpöisen talvipuvun.

Nappe (huutaa): Älä unohda antaa hänelle uusia sukkia ja kenkiä! Näin eilen pikkuvarpaan pistävän esille kengänraosta.

Tonttuisä (nousee paikaltaan, ottaa hyppysellisen nuuskaa suuresta rasiastaan, aivastaa ja sanoo):

Kas, sepä vasta oiva tyttö! Sepä vasta oiva tyttö! tyttö! — No! jatkakaa!

Rikki (nousee nenäänsä hieroen ja hyvin miettiväisen näköisenä).

Tonttuisä: No, Rikki, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?

Rikki: Kyllä, – – Ky-yllä – – tässä istuu pikku Pentti. Hän on hyvän kodin lapsi, hänellä on kaikkea, mitä hän tarvitsee, mutta – – (tässä pysähtyy tonttu, sillä hän on niin huolissaan. Vihdoin hän kuiskaa:) Pentti ei aina puhu totta.

(Kaikki tontut, jotka juuri iloitsivat Elsasta, pudistavat surullisina päätään).

Rikki: Hän saa pienen valkean taulun kaulaansa. Sillä taululla on sellainen merkillinen ominaisuus, että aina kun hän valhettelee, on siinä heti suurilla kirjaimilla sana: "Valhe".

Tonttuisä (nyökäyttää päätään sanoen): Se lahja sopii hyvin pikku Pentille. Taulu saa olla hänelle rangaistukseksi ja muille varoitukseksi.

Tikki: Minä muistan Annaa. Hänen äitinsä on kuollut. Hänen kuolemastaan asti on Anna keittänyt ruuan pikku siskoilleen ja isälle, joka on päivät työssä. Siskoilleen hän on aina ystävällinen ja avulias. Usein hän saa pukea heidät aamuisin ennen kouluun menoaan. Usein hän saa parsia heidän sukkansa, jotka ovat niin huonot, etteivät tahdo enää koossa pysyä. Olen ajatellut sinne ja tänne, mutta en vieläkään ole keksinyt mitään sopivaa joululahjaa hänelle. Mitä isä arvelee? Tonttuisä (nauraa, lyö sormella nenäänsä ja kysyy): Onko hän koulussakin kiltti ja tarkkaavainen?

Tikki (nyökkää): On, on! Hän on kohtelias opettajalleen. Kiltti ja tarkkaavainen hän on myöskin. Sekä hänen isänsä että opettaja toivovat hänestä hyvää ihmistä.

Tonttuisä: Niin, niin, hyvä ihminen hänestä varmaan tulee. Hänelle käy aina hyvin. Suureksi tultuaan ei hän ole kärsivä mitään puutetta. Kodin ja konnun, hevosia ja lehmiä, lampaita ja porsaita saa hän yllin kyllin, sillä hyve ja ahkeruus palkitsevat itse itsensä. — (Ottaa hyppysellisen nuuskaa ja aivastaa) – – – Jatkakaa!

(Nisse ottaa esille paketin, jossa on suuret silmälasit, ja koettaa niitä nenälleen).

Tonttuisä: Mihin sinä niitä aijot? Eiväthän lapset tarvitse käyttää silmälaseja?

Nisse: K-y-y-yllä —! Täällä istuvat Aili ja Ilona. He saavat parin silmälaseja, joiden avulla he voivat nähdä, että monet heidän tovereistaan ovat kiltimpiä ja taitavampia kuin he, vaikka he aina pitävät itseään luokan etevimpina.

Tontut: Niin, niin, Aili ja Ilona saavat silmälasit.

(Kuuluu jyrinää, ovi avautuu ja kaksi tonttua juoksee sisään aivan hengästyneenä. Heillä on kaksi suurta paperiarkkia kädessään. Kuivaten hikeä otsaltaan asettuvat he Tonttuisän eteen.)

Tonttuisä: No, katsokaahan Lippiä ja Hippiä, jotka tulevat tänne henki kurkussa ja suuret plakaatit kädessä! Mitä kerrottavaa teillä on?

Lippi (kumartaa Tonttuisälle): Niin, hyvä Tonttuisä, se on niin, että me molemmat olemme lukukauden alusta asti pitäneet silmällä muutamia, jotka olemme merkinneet syntipukiksemme.

Hippi: Ei toki pelkkiä syntipukkeja; on minulla ollut suosikkinikin.

Tonttuisä: Niin, niin, Hippi, kyllä tiedän sinun olevan hyväsydämisen tontun. Aina sinä näet mieluimmin hyvät puolet. Mutta tietysti meidän on kuultava ikävätkin asiat. Mitä te toiset arvelette; emmekö säästä hyviä uutisia viimeiseksi ja salli sen vuoksi Lipin alkaa?

Kaikki muut: Niin, niin, tietysti! Ikävät asiat ensin!

Tonttuisä: Kas niin, Lippi, lateleppas syntiluettelosi!

Lippi: Minun täytyy saada lukea muistiinpanoistani, muutoin en muista mitään. N:o 1) Helmi on koko lukukauden aikana tuskin kaksikymmentä kertaa tullut ajoissa kouluun. Hän hidastelee aina kotona eikä milloinkaan tottele, kun äiti kehoittaa häntä lähtemään. N:o 2) Väinö on kolmasti kivittänyt naapurin koiraa ja monet kerrat usuttanut omaa koiraansa suutarin kissa-paran kimppuun. N:o 3) Almalla on aivan auttamaton halu kielitellä tovereistaan. Hän koettaa päästä opettajan suosioon pitämällä huolta siitä, mitä toiset tekevät. N:o 4) Osmo jättää aina läksynsä viimeiseksi. Hän juoksentelee pitkin vuoria ja mäkiä ja sisään tultuaan on hän niin väsynyt, että väkisinkin tahtoo nukkua kirjan ääreen. N:o 5) Maija ja Matti ovat pitäneet pulpettinsa niin hirveässä epäjärjestyksessä, että näyttää siltä kuin niissä olisi ollut Jerusalemin kauhea hävitys. Kotona he ovat yhtä huolimattomia ja epäsäännöllisiä; he heittävät vaatteensa mihin sattuu, sensijaan että ripustaisivat ne naulaan; he töhrivät vihkonsa; he eivät tahdo tulla peseytymään; eivätkä he koskaan tiedä tavaroistaan. N:o 6) Pekka, joka on niin iso poika, tekee usein kiusaa pienemmille tovereilleen, tyrkkii heitä ja tappelee heidän kanssaan. Hän tekee hirveästi pilaa Hermannista, joka sanoi tilaavansa Koiton. "Sellaisesta jonninjoutavasta raittiuslehdestä en minä antaisi 5 penniäkään. Ennemmin minä ostan markallani neljä paperossilaatikkoa ja poltan, niin näkevät, että minä olen mies", sanoi hän. — Uh, huh, nyt minä en enää jaksa.

Tonttuisä: No, kylläpä se olikin hirveä juttu.

Kaikki toiset: Niin, kauheata se oli; emme me jaksa kuunnella niin paljon pahaa.

Tonttuisä: No niin, Hippi, kerroppas sinä nyt jotain parempaa, muuten me rupeamme voimaan pahoin.

Hippi (kumartaa): Erkki on aivan Väinön vastakohta. Kun torpparin vanha hevonen ei jaksanut vetää puukuormaa mäkeä ylös, otti Erkki ja purki aika paljon puita kuormasta omaan kelkkaansa sekä työnsi sitten kuormaa takaapäin, niin että hevonen pääsi hyvin mäestä ylös. — Esterillä itsellään oli hyvin nälkä. Mutta kun mäkituvan Liisalla ei ollut yhtään ruokaa koulueväiksi, antoi hän hänelle suurimman osan omista eväistään. — Ville oli toimittamassa jotain asiaa tehtaalla. Siellä suuret tehtaanpojat tahtoivat saada hänet juomaan olutta. Kun hän sanoi kuuluvansa Toivonliittoon, pilkkasivat he häntä hirveästi, Mutta siitä hän ei vähintäkään välittänyt. — Suoma on koko koulun avuliain tyttö. Aina kun hän näkee jonkun, jota hän voi palvella, on hän heti paikalla valmis. Hän kantoi vanhan emäntä Luukkkosen vesiämpärin, hän selitti läksyn Reinilän Annille, hän oli Penttisellä ja auttoi emäntää lasten vaatteiden paikkaamisessa. — Urho koettaa aina rakentaa rauhaa, kun toiset pojat kinastelevat, ja sitten hän on kierrellyt ympäri kylää hankkiakseen Koitolle uusia tilaajia. — Ja Vilho ja Saima kokoovat kerran kuukaudessa kaikki kylän lapset kotiinsa suureen tupaan ja leikkivät Toivonliittoa heidän kanssaan. — Kas niin, nyt ei minulla ole enää mitään kerrottavaa.

Tonttuisä: No, siinähän olikin jo koko joukko hyviä ansioita. Tonttuisä iloitsee ihan sielunsa pohjasta kuullessaan puhuttavan sellaisista kilteistä, kunnon lapsista. Kuulkaas nyt te toiset! Mitä on hipin ikävä joukko saava rangaistukseksi kaikista synneistään?

Nisse: Minä ehdotan, että me jollain tavoin nyt varoitamme heitä emmekä heti rankaise.

Nasse: Mutta, Tonttuisä, meidän on tarkoin pidettävä heitä silmällä ja jos he eivät tee parannusta, niin kyllä he saavat nähdä, mitä sitten ensi jouluna tulee.

Toiset: Oikein sanottu, hyvä, hyvä!

Tonttuisä: Ja entä kiltit lapset?

Nippe: Me kuiskaamme kaikille ihmisille, että pitäisivät paljon, paljon heistä, jotta niistä kilteistä lapsista olisi elämä oikein valoisa ja kaunis.

Nappe: Niin, ja sitten me vielä autamme heitä kaikissa tehtävissään, niin että ne sujuvat kuin tanssi.

Tonttuisä: Ja kaikkein paras palkinto on heille Jumalan mielihyvyys.

Tonttuisä: Hu, hu, huu miten pimenee; Onko teillä lyhdyt mukananne?

Tontut: Ei, meistä näytti kuu loistavan niin kirkkaasti, ettei niitä tarvittaisi.

Tonttuisä: No, sitten meidän on lopetettava täksi yöksi. Tulevana yönä jatkamme. Ottakaa silloin lyhdyt mukaanne! Silloin määräämme joululahjoja muille tytöille ja pojille sekä opettajalle.

(Tontut sipsuttelevat pois paikoiltaan. Samassa tulee salissa valoisempaa. He asettuvat piiriin ja pyörivät laulaen:)

(Oma sävel).

Hoh, hoh, hoi, ja heh, heh, hei Ei oo huolta, ei, ei, ei, Ja näin sitä mennään hyörähdellään, Pyörähdellään hiljalleen.

Heh, heh, hei ja hoh, hoh, hoi, Eikä kukaan kieltää voi, Ett’ tonttuja ollaan, hyörähdellään, Pyörähdellään hiljalleen.

Hih, hih, hii ja hoh, hoh, hoo, Täytyy rientää kotiin jo, Ja näin sitä mennään hyörähdellään. Pyörähdellään kotiin päin.

Tonttuisä (lyö kämmenensä yhteen ja keskeyttää piirihypyn, tontut kääntyvät lapsiin päin):

Mutta vaikka tonttuja Ollaankin, niin lapsia Vieraiksemme pyydämme, Seuraks’ meille tulkaatte. Majamme on matala, Mutta kun on sopua, Niin on tilaa kylliksi. Pistetään siis marssiksi Ja lähdetäänpä joukolla Nyt syömään tonttuin namuja!

(Tontut lähtevät parittain ja lapset seuraavat heitä laulaen:) (Sävel: Arvon mekin ansaitsemme.)

Ystävinä mennään sitte, Vaikka ootte tonttuja. Kauniisti te hyppelitte. Laulukin oi' kaunista. Mutta kaikkein kauneintanne Annoitte te neuvoissanne. Lal la la j.n.e.

(Sitte saapuvat he yhdessä tonttujen kuusilla, sammalilla y. m. koristettuun asuntoon luokan sivulla. Tontut jakavat lapsille nisusia ja omenia. Kun lapset lähtevät, laulavat tontut jäähyväisiksi:) (Sävel: Juokse porosein.)

Mekin lapsia Ollaan oikeita, Vaikka luultiinki Tonttu-ukoiksi. Hyvästi nyt vaan. Toiste tavataan!

Toivomme on se, Että saisitte joulun riemuisan, Oikein ihanan, Juhla verraton Joulust’ tulkohon!

Joulu-aattona.

Henkilöt: Joulupukki, Nisse ja Nasse.— tonttuja, Pekka, Eeva, Eero, Liisa, Lauri, Anna, Matti, Ville, Elli, Yrjö — koululapsia.

(Näyttämö kuvaa koulusalia, jonne lapset ovat kokoontuneet joulukuusen ympärille.)

Lapset (pyörivät piirissä kuusen ympärillä ja laulavat; sävel: "Tervehtii jo meitä — ").

Taas on joulu meillä, Juhla armahin. Lunta onpi teillä — Tuli sittenkin! Pimeyden poistaa Kuusi kaunoinen, Niinkuin tähdet loistaa Silmät pienoisten. Joulu, valon juhla, Ilon, riemun vaan, Kaikille se tuhlain jakaa lahjojaan!

Joulu-ukko kulta, Saavu sukkelaan! Saisikohan sulta Hieman makeaa? Vielä paljon muuta Sulla varmaan on. Kunhan pussis suuta Avaat verraton! Pekka ottais’ pyssyn, Eeva es’liinan, Matti talvimyssyn, Lauri lapikkaat!

(Kolkutusta kuuluu ovelta, lapset avaavat oven ja sisään astuu joulu-ukko. Tytöt niiaavat syvään, pojat kumartavat.)

Pukki: Hyvää iltaa, hyvää iltaa, armas pikkuväki! Kauaksi kuulin heleän laulunne. Vai pukin pussia vuotetaan! Kukapa ei teitä tahtoisi ilahuttaa, jouluporsaat. Oh, oikein vanhoja silmiäni huikasee — en tiedä mitkä enemmän loistavat, kynttilätkö, vai teidän katseenne, pienet ystävät. No, kuinka teidän laitanne nyt on? Oletteko olleet kilttejä ja ahkeroita?

Eeva (niiaten): Koetettu ainakin on, pukkisetä.

Pukki (nipistäen Eevaa poskesta): Vai niin, typykkä, jos kerran olette koettaneet olla kilttejä, on joulupukki teihin tyytyväinen. Mutta ennenkuin jaan lahjani, tekee minun mieleni kysyä teiltä, tahdotteko te myöskin ensi vuonna koettaa olla oikein kilttejä ja tottelevaisia.

Kaikki: Kyllä, kyllä, hyvä joulupukki, kyllä me tahdomme koettaa.

Joulupukki: Mutta rakkaat voileivänpopsijat ja rasavillit, tietäkää, että minä olen utelias ukko. Tahtoisin kernaasti vielä myös tietää, mitä te toivotte tulevaisuudelta. Onko joku teistä ajatellut sitä?

Matti: Kyllä, monta kertaa, rakas joulupukki.

Eeva: Pukki kulta, me leikimme aina kotona "Mitä sinä toivot" tai "Millaista on, kun me tulemme suuriksi".

Joulupukki: No, nyt minä istun tähän teidän keskellenne ja te saatte ruveta kertomaan. (Kaikki lapset kokoontuvat pukin ympäri. Ei kukaan käännä selkäänsä katsojiin päin tai asetu ukon eteen.) Sinä pikku Eeva saat ensin kertoa, mitä sinä aijot tehdä.

Eeva (arasti): Mutta ethän naura, jos sen sanon.

Joulupukki (silittäen hänen päätään): Sano, sano, pikku tyttöseni!

Eeva: Oi, pidän niin paljon nukeista ja tiedän, kuinka sanomattoman ikävää on, kun ei ole omaa nukkea. Perustan suuren nukketehtaan ja jaan sitten joka joulu nukkeja kaikille köyhille pikku tytöille.

Joulupukki: Olet vielä hyvin, hyvin pieni, Eevaseni, mutta sinulla on hyvä sydän ja voit sen kautta suuria aikaansaada.

Eeva (niiaten): ja sitten — sitten — Joulupukki (kehottaen): Mitä sitten?

Eeva: Tahtoisin tulla yhtä hyväksi kuin äiti. Et usko, kuinka hyvä hän on.

Joulupukki: Nyt ainakin uskon, Eeva.

Eero (vakavana): Minä toimitan maattomille maata, niin että ei kenenkään tarvitse kontuaan jättää, vaan että oman tuvan voi omalle palstalle rakentaa. Silloin paljon kurjuutta ja kyyneliä säästyy.

Joulupukki: Mitä sinä tiedät kurjuudesta ja kyynelistä, pikku mies?

Eero: Isän täytyi lähteä torpastaan viime syksynä — nyt asumme Anttilan saunassa.

Joulupukki: Me toivomme että uusi aika on koittava, se sinulle voimaa kärsimään antaa, kunnes käsivartesi on voimakkaaksi kasvanut.

Liisa: Sanoit, että uusi aika koittaa — silloinhan tytötkin saavat vapaasti toimia?

Joulupukki: Kaikki, kaikki naiset ja miehet yhteisvoimin yhteistyöhön kodin ja isänmaan hyväksi.

Liisa: Sitten kun Eero on toimittanut maattomille maata, kuljen minä mökistä mökkiin, torpasta torppaan ja koetan opettaa ihmisiä rakastamaan kotikontuansa, etteivät he sitä jätä, vaan kaikki voimansa sen edestä uhraavat.

Anna: Ota minut mukaasi, Liisa, kulkemaan mökistä mökkiin, kodista kotiin. Minä järjestystä ja puhtautta opetan. Siisti, kaunis ympäristö tekee mielen iloiseksi ja virkeäksi, ja ilo ja sopusointu asuvat kotoisen kurkihirren alla.

Joulupukki: Pidän teistä, tytöt, mutta älkää väsykö kesken.

Lauri: Minä olen Toivonliiton poika ja olen oppinut, että Suomen suurin kirous ovat väkijuomat. Sitten vasta voidaan ryhtyä parannuspuuhiin, kun ne ovat poissa. Minä raittiudelle elämäntyöni uhraan.

Elli: Nälkä vie meiltä sielun ja ruumiin voimat. Minä perustan suuren, suuren keittiön, jossa kaikki köyhät saavat ruokaa eikä kenenkään lapsen tarvitse lähteä kerjuulle, vaan jokainen pienokainen saa olla isän ja äidin luona ja huolettomana viettää lapsuutensa päivät.

Matti (vanhin joukosta): Kouluja me ennen kaikkea tarvitsemme. Vasta kun tietämättömyys kansastamme katoaa, koittaa Suomelle onnen päivä. Minä joka kylään kouluja perustan.

Joulupukki: Sinä Pekka olet niin miettiväisen näköinen, mitä sinä aijot tehdä?

Pekka (isompi poika): Äiti aina sanoo siellä kotona, että kansamme onni riippuu siitä että se tuntee Jumalan ja seuraa Hänen tahtoansa. Minä aijon papiksi ja koetan auttaa kansaani siinä suhteessa.

Joulupukki: Oikein teet, nuori ystävä; ja nyt, pikku Ville, on sinun vuoroosi.

Ville (hyvin pieni poika): Rakas joulupukki — älkää suuttuko, mutta minä lyhennän kaikkien pikku poikien läksyt, että he vähän enemmän ennättävät juosta ulkona.

Joulupukki (taputtaen Villeä päähän): Sinä pieni piimäsuu, et ainakaan näytä siltä, että läksyt sinua olisivat rasittaneet! (Iloisesti.) Olette kaikki hyviä lapsia ja uskon varmasti, että yhdessä voimme tehdä paljon hyvää Suomelle. (Taputtaen käsiään.) Hoi, veitikat, Nisse ja Nasse, missä viivytte? Pikkuväki on ollut kilttiä koko vuoden ja aikoo vast'edeskin olla. Nyt avataan pussin suu ja saa nähdä eikö sieltä löydy yhtä ja toista makeaa ja hauskaa. (Lapset supisevat iloisesti keskenään. Nisse ja Nasse, kaksi tonttua, tulevat ja laulavat:)

Terve teille, lapset, Vanhat tuttavat, Pienet valkohapset, Äidin porsahat! Kylmä ompi siellä, Lumi peittää maan — Tontut ilomieliä Tänne tallustaa. Täällä lämpiävät Vanhat sydämmet. Terve kerran vielä, Lapsi-kultaset!

(Joulupukki puuhaa pussin kanssa. Tontut kantavat omenakoria ympäri tarjoten jokaiselle.)

Nisse: Katsokaa, pienet, kuinka kauniita punaisia omenoita! Aivan kuin teidän poskenne, omenanjyrsijät!

Nasse: Ne ovatkin kasvaneet Tonttulan joulupuun oksilla ja pienin ja kaunein joulunhengettäristä poimi ne ja lähetti teille.

Eeva: Rakkaat tontut, antakaa minulle kaikkein suurin ja kaunein omena.

Nisse (katsoen Eevaa silmiin): Mitä — oletko sinä, pikku typykkä, jo noin itsekäs? Minun täytyy varmaankin antaa sinulle kaikkein pienin.

Eeva (arasti, niiaten): Veisin sen sairaalle veikolleni, tonttu-setä. Hän ei saa ollenkaan nähdä joulukuusta tänä vuonna.

Nisse: Vai niin onkin asianlaita. Sitten annan sinulle kaksi omenaa. (Eeva kiittää.)

(Yrjö on koko ajan seisonut erillään muista. Tonttu vetää hänet esiin ja vie pukin luo.)

Nasse: Kuka tämä on, joka ei näytä ollenkaan iloiselta?

Pukki (ottaen Yrjöä kiinni olkapäästä): Kuka sinä todella olet? En ole huomannut sinua ollenkaan koko iltana. Tulitko nyt vasta?

Yrjö: Olen kyllä ollut täällä alusta asti. Mutta — mutta — en ole koettanutkaan olla kiltti. Olen monasti ollut laiska ja tottelematon ja sain niin huonon todistuksen, että äiti itki kauvan aikaa. Enhän nyt voi olla iloinen. Kuusen kynttiläthän ovat vain hyviä varten. Oi, pukki-setä, anna minun lähteä täältä pois!

Pukki: Sinusta koituu vielä kunnon mies, joulu on sovinnon ja hyvien päätöksien juhla. Katso, kuinka kuusen kynttilät tuikkivat kirkkaasti ikäänkuin tahtoen rohkaista sinua vast'edes olemaan hyvä. Joka avomielisesti pahat tekonsa tunnustaa, hän saa täydellä sydämellä ottaa osaa jouluiloon. Iloitse siis, poikaseni, meidän kanssamme. Jouluilo, kuusi, makeiset — kaikki on myös sinua varten. — Tämä on ollut ihmeellinen jouluilta. Luulen, että pienet ystäväni sen kauan muistavat. Vakavuus ja ilo ovat käyneet käsi kädessä. Mutta kuusen ympäri piiriä pyörimään joka mies — sitten Nisse ja Nasse saavat jakaa kullekin käärönsä. (Kaikki käyvät piiriin kuusen ympärille ja laulavat, sävel: "Me kainoja, pieniä, heikkoja vaan":)

Oi, laulaos lapsi, kun laulaa sä saat — Nyt lumi se peittävi metsät ja maat -— Vaan yö kun on kylmin ja pisin, niin tuo Se armahan joulun taas pienoisten luo.

ja kuusi on kaunis ja kirkas — ja vie Se aatteemme tähtiin — ei suruja lie. Oi, kaunis on lapsuus ja jouluinen yö — Ja kohta se alkaa se elämän työ!

(Esirippu.)

Laurin ja Liisan seikkailut.

Yksinäytöksinen satunäyteimä leikkineen ja lauluineen.

Henkilöt: Lauri, torpanpoika, 9 vuotias. Liisa, hänen sisarensa, 7 vuotias. Päivänsilmä, saloseudun hyvä hengetär. Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi y.m. tonttuja. Vähintäin kaksi noitaa.

ENSIMÄINEN KUVAELMA.

Metsä, muutamia kiviä, joilla lapset voivat istua.

(Lauri ja Liisa tulevat oikealta. Lauri kulkee edellä ja pitää Liisaa kädestä.)

Liisa: En jaksa enää… Olen niin väsynyt.

Lauri: Niin olen minäkin…

Liisa: Istukaamme jonnekin…

Lauri: On jo niin myöhäistä…

Liisa: Mutta minä en jaksa enää, jalkojanikin särkee.

Lauri: Meidän kai täytyy sitten levähtää.

Liisa: Ainoastaan pieni hetkinen. Katso, tuossa koivun alla on hyvä paikka! (Menevät koivun luo ja Liisa on istumaisillaan kivelle.)

Lauri: Ei, istu sinä, Liisa, tuohon mättäälle, siinä sinun on parempi; minä istun kivelle.

(He istuutuvat. Puitten välistä kurkistelee tonttuja, jotka uteliaina katselevat lapsia.)

Liisa: Lauri! Eikö sinulla ole mitään taskuissasi?

Lauri: Mitä sitten?

Liisa: Jotakin syötävää; leivänpalanen taikka korpunmureno?

Lauri: Ei minulla ole mitään. Minun on itsenikin hirveä nälkä. Jospa tuolla kukkulan luona kasvaisi marjoja!

Liisa (huolestuneena): Ei, älä lähde luotani, älä jätä minua!

Lauri: Janokin minun on.

Liisa: Niin minunkin. Miksi lähdimmekin niin kauaksi kotoa…

Lauri: Kyllä siinä tyhmästi teimme.

(Lapset painautuvat lähemmäksi toisiaan, Liisa laskee Laurin polvelle kätensä, johon Lauri tarttuu.)

Lauri ja Liisa laulavat: (sävel "Kukkuu kukkuu".)

Metsähän synkkään eksyneet oomme. Ilta jo meidät kiinni saa — Ei näy tietä, potkua, Joka meidät johtaisi kotia.

Metsä on suuri ja synkkä ja kolkko, Kannot ja pensahat peljättää. Yksin ja heikkona laulamme vaan, Äänemme kauas ei kuulukkaan!

(Lapset nukkuvat.)

TOINEN KUVAELMA.

(Edelliset. Tontut hiipivät näyttämölle toinen toisensa jälkeen.)

Pukki (hiljaa): Lippo!

Hippi (viitaten kädellään): Teppo!

Lippo: Nyt he vaikenivat!

Teppo: Minä luulen, että he ovat nukkuneet!

Pukki ja Hippi: Menkäämme katsomaan heitä!

Pikku (hiipii muiden edellä ja katselee Lauria ja Liisaa): Hiljaa, hiljaa! He nukkuvat toden totta. Silmät ovat painuneet kiinni ja hengitys on syvä ja tasainen. — Siinä ovat Lauri ja Liisa kaukaa torpasta.

Lippo (ihmeissään): Oikeita ihmislapsiako! Kaikki tontut (paitsi Pikku): Sellaisia emme ole koskaan ennen nähneet!

Teppo: He ovat niin herttaisen näköisiä.

Lippo (kumartuu Laurin yli): Voi, katsokaa, kuinka hänellä on pienet, valkoiset kädet!

Pukki (varovasti koskettaen Liisan pukua): Kuinka sukkelat vaatteet heillä on päällään!

Hippi (Pikulle): Miksi eivät he ennemmin ole tulleet tänne?

Pikku: Heidän kotinsa on kaukana täältä, eivätkä he saa lähteä yksin metsään.

Teppo ja Hippi: Tiedätkö sinä jotakin heistä, Pikku?

Pikku: Hiljaa, hiljaa, etteivät he herää! Muistatteko sitä vanhaa tonttua, jonka kerran tapasimme hietakuopan luona?

Lippo: Tarkoitatteko häntä, jolla oli vielä valkeampi ja pitempi parta kuin sinulla.

Pikku: Häntä juurii Hän on Laurin ja Liisan kotitonttu ja näkee heidät joka päivä.

Teppo: Mitä hän on heistä kertonut?

Pikku: (Toiset tontut kuuntelevat tarkoin, toiset katselevat yhä lapsia.) Niin — kerran kesällä, kun satoi ja myrskysi, lensi pääskysen poika talliin ja istui siellä hetkisen eräällä orrella hieman Iämmitelläkseen. Mutta kun se aikoi taas lentää ulos, ei se osannutkaan. Se lensi yhtä mittaa ikkunaa kohti niin että ruudut olivat särkymäisillään. Silloin sattuivat siihen Lauri ja Liisa, ottivat linnun kiinni ja antoivat sille vapauden.

Teppo: Se oli oikein.

Lippo: Niin, se oli oikein.

Pikku (jatkaa): Toisen kerran taas — talvella — olivat Lauri ja Liisa yksin kotona. Silloin tuli torppaan köyhä vaimo pienen tyttönsä kanssa. He olivat niin väsyneitä ja nälkäisiä— eivät olleet nähneet ruokaa koko päivänä. Lauri käski heidän istua ja Liisa lämmitti heille lientä, joka oli jäänyt päivälliseltä, ja kun vieraat lähtivät pois, vetivät Lauri ja Liisa heidän kelkkaansa aina veräjälle asti.

Pukki: Siinä he tekivät oikein.

Hippi (innoissaan): jatka, jatka, sinä tiedät kyllä jotakin vielä.

Pikku (siirtyy vasemmalle): Tulkaa, siirtykäämme vähän kauemmaksi lapsista. Nyt minä kerron teille jotakin oikein kauheaa!

Pukki: Mitä sitten?

Pikku (salaperäisesti): Eräänä yönä, kun torpassa jo nukuttiin, kuului yht'äkkiä hirveä melu. Tuvassa oli aivan pimeä, eikä kukaan tietänyt mistä se tuli. Torpan isäntä raapaisi tulta tikkuun ja — voitteko aavistaa, mitä hän näki? (Katselee kysyvästi toisiin.) Mustan kissan, joka oli tarttunut hännästään pöydän jalkaan eikä päässyt irti, vaikka kuinka olisi rimpuillut.

Pukki ja Hippi: Mitä sinä sanot?

(Liikettä tonttujen kesken.)

Pikku: Kyllä se on ihan totta! Kissan häntään oli solmittu pitkä nuora ja nuoran päässä oli suuri paperitollo. Nuora oli kietoutunut pöydän jalan ympärille eikä kissa päässyt mihinkään!

Hippi (kauhuissaan): Voi hirveätä!

Pukki: No, kuinka sitten kävi?

Pikku: Lasten isä leikkasi nuoran poikki ja kysyi lapsilta tiesivätkö he, kuka oli tehnyt pahaa mirrille?

Lippo: No, entä sitten?

Pikku: Lauri ja Liisa tunnustivat tehneensä. Tuvassa oli paljon hiiriä ja he olivat tahtoneet pelotella niitä paperin ratinalla. Lauri oli pitänyt kiinni kissasta ja Liisa oli solminut nuoran häntään. Sitten olivat he antaneet kissan juosta.

Pukki: He saivat varmaan toria isältään.

Pikku: Ensin kyllä, mutta sitten he saivat anteeksi. Ja äiti lohdutti ja suuteli heitä, sillä he itkivät katkerasti, ja kaikki oli taas hyvin.

Hippi: Se oli oikein! Eiväthän lapset tahallaan tehneet pahaa kissalle. Teppo (hypähtäen ylös): Minäpä tiedän jotakin hauskaa!

Pikku (varottaen): Ole kaikella muotoa hiljempää, ettet herätä lapsia.

Pukki: Mitä sinä tiedät, Teppo?

Teppo: Minä tahdon tehdä hyvää lapsille, pidän heistä niin paljon!

Muut tontut: Me myös!

Teppo (painolla): Lapset ovat olleet hyviä eläimille. Minäpä tuon heille mansikoita!

Pukki: He ovat auttaneet köyhiä. Minäpä annan heille mustikoita.

(Teppo ja Pukki poistuvat vasemmalle. Tippi ja Hippi keskustelevat hiljaa keskenään vähän etäämpänä muista.)

Pikku: He ovat puhuneet totta isälle ja äidille. (Sivelee miettiväisenä partaansa.) Mitähän minä heille antaisin?

Lippo: Ja minä!

(Tippi ja Hippi poistuvat oikealle.)

Pikku: Varroppas! Heidänhän oli jano. Kaivakaamme heille lähde!

Lippo (iloisesti): Aivan oikein!

Pikku: Lähde sinä hakemaan lapioita, minä olen niin kauan lasten luona. (Lippo juoksee vasemmalle. Pikku menee lasten luoja katselee heitä miettiväisenä.) Jos torpan vanha kotitonttu kuolisi, tahtoisin hänen paikkansa. Hoitaisin niin hyvin hevoset, lehmät ja kaikki kotieläimet, mutta ennen kaikkea katsoisin Laurin ja Liisan perään.

Lippo (juosten vasemmalta): Tässä ovat lapiot!

Pikku: Hyvä! (Osottaa vasemmalle.) Tuossa kiven luona on hyvä paikka.

Lippo: Aivan niin! (Kaivavat.)

Pikku: He tulevat varmaan hyvin iloisiksi herätessään!

Lippo: Luonnollisesti.

Pikku: Mutta heillä ei ole mitään astiaa, jolla he joisivat.

Lippo: Minäpä laitan heille napun tuohesta!

Pikku: Tee se, Lippo.

(Lippo menee, kiskoo tuohta koivusta ja tekee napun.)

Teppo (tulee vasemmalta marjatuokkonen kädessä ja menee lasten luo): Mä mansikat maireimmat luoksenne kannan, Ne metsien lahjana teille nyt annan!

(Asettaa tuokkosen Liisan viereen.)

Pukki (tulee heti Tepon jälkeen samalta suunnalta; hänelläkin on marjatuokkonen kädessä): Mä kauneimmat mustikat vieraille tarjoon, Ja kätken ne kukkivan kanervan varjoon!

(Asettaa tuokkosen Laurin viereen.)

Pikku (on saanut lähteen valmiiksi): Nyt vettä te lähteestä kirkkaasta saatte.

Lippo (tulee nappuineen lähteen luo): ja nappua tätä myös katselkaatte!

Teppo (katsellen lapsia): He liikkuvat.

Pukki: He heräävät.

Pikku: Hiljaa, hiljaa, nyt täytyy meidän lähteä pois!

(Kaikki tontut menevät.)

KOLMAS KUVAELMA.

Liisa (on herännyt ja katselee ympärilleen, löytää marjatuokkosen ja nykii Lauria): Lauri, Lauri, heräähän toki! Minä olen löytänyt suuren mansikkatuokkosen!

Lauri (unisena): Minä näin juuri niin kaunista unta. Mitä sinä sanoit?

Liisa (näyttäen hänelle tuokkosta): Kas, mitä minä olen löytänyt!

Lauri: Mistä ihmeestä?

Liisa: Ajatteles, se oli ihan minun vieressäni, kun heräsin!

Lauri: Nyt voimme juhlia. Minäpä laitan sinulle pienen oksan, että voit syödä sillä marjoja. (Nousee ja aikoo lähteä oikealle; löytää mustikkatuokkosen.) Mutta täällähän on toinenkin tuokkonen! Ja aivan täynnä mustikoita!

Liisa: Mitä? (nousee ylös.)

Lauri (näyttäen tuokkosta): Etkö näe? Ja ihan täynnä mustikoita! Eläköön! Nyt me voimme kuin kuninkaat! Syö sinä omasta tuokkosestasi, niin minä pidän huolen omastani. (Taittaa pienen oksan ja antaa siskolleen.) Kas tässä! (He syövät.)

Liisa: Merkillistä kun emme heti huomanneet marjatuokkosia!

Lauri: Niin se oli tosiaankin ihmeellistä! (Keskustellessaan kulkevat lapset vähän vasempaan.)

Liisa (huomaa lähteen): Ja tuossahan on mitä kirkasvetisin lähde!

Lauri: Ja tuossa tuohinen nappu! Minä juon heti! (Juo.)

Liisa (istuutuu Laurin viereen): Anna sitten nappu minulle. Äläkä vaan juo kaikkia, Lauri.

Lauri (juotuaan): Tässä on! (Antaa napun Liisalle, joka juo. Lauri siirtyy keskelle näyttämöä.) Tiedätkö mitä, Liisa? Nyt tunnen itseni niin reippaaksi, että voisin kävellä vaikka sata peninkulmaa. Enkä minä pelkäisi, vaikka kaikki metsän pedot hyökkäisivät kimppuuni!

Liisa (on juonut ja tulee Laurin luo): En minäkään.

Lauri (matalammalla äänellä): Kuule, Liisa, kun tulemme kotiin, sanomme isälle ja äidille, että eksyimme metsässä.

Liisa: Mutta jos he saisivat tietää asian oikean laidan.

Lauri: Mutta ei kukaan ole nähnyt meitä täällä saloseudussa.

Liisa: Mutta mitä me vastaamme heille jos he kysyvät, missä me olemme viipyneet näin kauan? Lauri (miettiväisenä): Sanotaan, että me paimensimme lehmiä haassa.

Liisa: Sen me teemmekin.

Noidat (ensin kauvempana metsässä, sitten lähempänä): Hahah hahahhah hihhihhih hohhohhohhohhoo.

Liisa (peljästyneenä): Mitä se on? Lauri, mitä se on?

Lauri (myöskin peloissaan): Niin, mitä se on?

Liisa: Kunhan eivät vaan noidat olisi liikkeellä!

(Noidat tulevat hyppien ja käsivarsiaan heiluttaen joka suunnalta.)

Lauri: Tuossa ne tulevat.

(Lapset painautuvat tuskaisina toisiinsa.)

NELJÄS KUVAELMA.

Edelliset ja noidat.

Noidat (laulavat ja tanssivat kiivain liikkein lasten ympärillä. Sävel "Ukko Noa"):

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset vuoreen viedään, Ei ne tiestä tiedä — Käärmeennahkaan, käärmeennahkaan Siellä puetaan!

Hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset pannaan istuun Suureen rautakistuun, Siellä heitä, siellä heitä Noidat tirkistää.

Liisa (noitain tanssiessa): Hui, kuinka hirveästi minä pelkään!

Lauri: Niin minäkin.

(Noidat tulevat yhä lähemmäksi lapsia.)

Liisa (tuskaisena): Nyt he vievät meidät!

(Noidat alkavat taas tanssia ja laulaa.)

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Lapset on niin pienet Juur’ kuin kärpässienet, Noidat heitä, noidat heitä tukisteievat.

Hah hah hah hah hah haa — j.n.e. Noitain sali laaja Noitaparvi taaja Siellä aina, siellä aina hyppii harakkaa.

Liisa (noitain yhä tanssiessa): Muistatko, Lauri, äidin sanoneen, että jos joskus joutuu suureen vaaraan, tulee rukoilla Jumalalta apua?

Lauri: Muistan kyllä. Tehkäämme se. (He rukoilevat: Liisa katselee kädet ristissä taivasta kohti, Lauri tuijottaa totisena maahan. — Noidat alkavat taas laulaa ensimäistä värssyä, mutta vähitellen käyvät heidän liikkeensä hitaammiksi ja heidän äänensä heikkenee.)

VIIDES KUVAELMA.

Lauri, Liisa ja Päivänsilmä.

(Päivänsilmä tulee vasemmalta, noidat ovat lakanneet laulamasta ja poistuvat näyttämöltä.)

Lauri (ihmeissään Päivänsilmälle): Kuka olet? Päivänsiltnä: Olen Päivänsilmä.

Liisa: Olet vannaan enkeli, kun olet niin kaunis.

Päivänsilmä: En, lapseni. Olen metsän hyvä haltijatar.

Lauri: Metsän hyvä haltijatarko!

Päivänsilmä: Minä hallitsen salomaan kaikkia voimia. Kaikki minua täällä tottelevat.

Liisa: Mutta miksi annoit noiden hirveitten noitain pelottaa meitä niin kovin?

Päivänsilmä: Sentähden, että te aioitte valehdella.

Lauri: Se oli sangen pahasti tehty.

Liisa: Niin olikin.

Lauri (rukoilevasti): Etkö enää koskaan anna noitien pelottaa meitä, Päivänsilmä?

Päivänsilmä: En, jos lupaatte aina olla kilttejä ja kuuliaisia.

Lauri ja Liisa: Me lupaamme ainakin koettaa tästä lähtien.

Päivänsilmä (silittäen Liisan tukkaa ja katsellen ystävällisesti molempia lapsia): Siinä tapauksessa minä pidän teistä oikein paljon.

Lauri (miettiväisenä): Eikö silloin tarvitse pelätä, kun on kiltti?

Päivänsilmä (vakuuttavasti): Ei, poikaseni!

Liisa: Kun me vaan osaisimme kotiin!

Päivänsilmä: Kyllä te osaatte, minä näytän teille tien. — Tuolla vasemmalla on korkea harju; kun nousette sille, näette sieltä pienen punaiseksi maalatun, valkeanurkkaisen tuvan ja – – –

Lauri (iloisesti): Sehän on meidän kotimme!

Liisa: Niin, sehän on koti!

Lauri: Kuinka sinä olet hyvä, kun johdat meidät jälleen isän ja äidin luo!

Liisa: Sinä meille varmaan marjatkin annoit?

Lauri: Ja annoit lähteen pulputa maasta.

Päivänsilmä: Minä en sitä tehnyt, mutta jos vähän varrotte, saatte nähdä tuntemattomat ystävänne.

(Nousee kivelle, kohottaa taikasauvaansa metsää kohti ja lausuu juhlallisella äänellä:) Pikku, Lippo, Teppo, Tippi, Pukki, Hippi, tulkaa metsien suojasta, teitä Päivänsilmä kutsuu!

(Lapset vetäytyvät oikealle.)

KUUDES KUVAELMA.

Edelliset. Tontut.

Päivänsilmä: Hyvää päivää, pikku tontut! Kertokaa nyt, kuka piti huolta siitä, ettei lasten tarvinnut nähdä nälkää eikä janoa?

Tontut: Me sen teimme.

Päivänsilmä: Mitä sinä teit, Pikku-vanhus?

Pikku: Minä kaivoin lähteen.

Päivänsilmä: ja sinä, Lippo?

Lippo: Minä laitoin napun.

Päivänsilmä: Entä Teppo?

Teppo: Minä poimin mansikat.

Päivänsilmä: Ja Pukki?

Pukki: Minä poimin mustikat.

Päivänsilmä: Entä te, Tippi ja Hippi?

Tippi ja Hippi: Me emme antaneet mitään.

Päivänsilmä (nuhdellen); Miksi ette mitään antaneet?

Tippi: Tahdoimme antaa lahjamme viimeiseksi.

Hippi: Me tahdoimme antaa metsän kauneimman ja herttaisimman lahjan.

Päivänsilmä (iloisesti): Sen aavistinkin. Antakaa nyt lahjanne lapsille!

(Tippi ja Hippi menevät lasten luo seppeleet käsissä.)

Tippi ja Hippi:

Me metsien helmasta kukkaset haimme, Ne keijujen karkelokentiltä saimme. Ne onnen niin kirkkaan ja kaunihin tuottaa. Voi Lauri ja Liisa ain’ lahjaamme luottaa!

(Asettavat seppeleet lasten päihin.)

Päivänsilmä: Ennenkuin jätätte meidät ja lähdette isän ja äidin luo, saatte vielä katsella tonttu-ukkojen tanssia, että teille jää hauska muisto metsäseikkailustanne. Kun kasvatte suuremmiksi ja tulette omin päin toimeen, saatte niin usein kuin tahdotte käydä meitä tervehtimässä täällä suuressa ihmeellisessä metsässä. Täällä on iloa, totuutta ja vapautta! — (Asettuu sammaleiselle kivelle. Lapset seuraavat häntä. Hän kohottaa taikasauvaansa ja huutaa iloisesti tontuille:)

Nyt, tontut, laulaen tanssitaan Ja saloseudussa riemuitaan!

(Tontut laulavat ja tanssivat. Sävel: "Kukkuu, kukkuu".)

Metsien kätköissä tontut ne hyörii, Hiljaisna hiipii ja sipsuttaa — Metsä on suuri ja rauhainen, Tonttujen toimi on riemuinen.

Täällä me kylvämme, kaivamme aina, autamme, neuvomme, holhomme vain. Tuuli kun metsässä meille soi, Tonttujen parvi se karkeloi.

Metsän me tunnemme ristin ja rastin. Keijujen kanssa me kisaillaan — Tonttujen toimi on riemuinen, Metsä on suuri ja rauhainen!

Kaikki: Metsä on suuri ja rauhainen!

(Kuvaelma: Päivänsilmä, Lauri ja Liisa seisovat taustassa, tontut kohotetuin käsivarsin seisovat puoliympyrässä oikealla.)

(Esirippu.)

Kirj. E. R.

Uusi vuosi saapuu.

Laululeikki jouluillaksi.

Henkilöt: Lumikuningatar, Joulu-ukko, Joulukuusen henki, Vanha vuosi, Uusi vuosi, Toivo, Tonttuja.

Näyttelypaikka muodostetaan kuusilla metsäksi.

Lumikuningatar (saapuu valkeassa verhossa, kristallikruunu päässä, valtikka kädessä, tonttujen seuraamana, ja laulaa sävelellä "Syksy on tullut" j.n.e.):

Lehtensä riisui jo metsässä puu, Kolkosti ulvovi myrskyjen suu; Hyytynyt on puron hilpeä tie, Lintujen laulua kuule et sie. Viittaan (viittaa valtikallaan) — se kuolo on kukkasien; Myrsky ne viskovi maan povellen.

Tontut (käsillään näyttäen ja viimeisen säkeen säveltä kerraten):

Tontutpa peitteheks luo kinoksen.

Lumikuningatar (laulaa):

Oksille puun, lumen notkistaman, Aurinko luo valon raukeavan, Hongat niin hiljaisna huokailevat, Valtani suuruutta muistuttavat. Hän, jonka kylmälle polvelleni Painallan, jäiseksi kangistuvi.

Tontut:

Keväällä tontut sen elvyttävi.

Lumikuningatar:

Rantahan hyrskivät lainehetkin Kytkin ma vankkoihin kahleisihin, Hyydytän kohmeiseks’ koko maan, Käärin sen vaippahan valkoisimpaan. Pohjolan taivas se hulmutkohon! Täytetty kuoletustyöni jo on.

Tontut:

Vaan elon siemen on kuolematon.

Joulu-ukko (saapuu pitkäpartaisena, turkkiin puettuna, kantaen leikkikaluja, pienen tytön, pientä sytytettyä joulukuusta kantavan joulukuusen hengen seuraamana, ja laulaa Lumikuningattarelle sävelellä: "Sa Pohjolan maa ikitunturines"):

Jos kuinkakin kammottu, peljätty oot, Sun jälkiäs kuitenkin ma riennän; Kun luonnon ja mielet sa kahleisin luot, Niin saavun ma ja kahleen painon liennän.

Kaikki (kerraten):

Niin saavut sa kahleen painon liennät.

Joulu-ukko:

Ja riemu saa vallan ja juhlalaulu soi, Sen sävelin sydän sulaks taipuu, Ei kylmyys, ei puuttehet tuntua voi, Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Kaikki:

Rukoillen kaikki alas maahan vaipuu.

Joulu-ukko:

Mua suosivat vanhat; mua muistellessaan He vuodattaa joskus kyyneleitä; Mua suosivat lapsoset rakkaimpanaan, Kuin kevät kaunis ilahutan heitä.

Kaikki:

Kuin kevät kaunis ilahutat meitä.

Joulukuusen henki (sävelellä: "Tääll’ yksinäni laulelen"):

On kotini ihana kuusikko. Sun hyvääs toivon mä; Sytytin juhlavalos jo Ma Herran nimessä.

Me pimeyden varjossa Tääll’ ennen asuimme, ja haltioita, peikkoja Metsistä etsimme.

Vaan Kristus syntyi maailmaan, Pimeyttä poistamaan, Ijäisen toivon valkean Sytytti loistamaan.

Vaan sallitko sä Kristuksen Valaista elosi, Pyhittää sielun, sydämen Ja köyhän kotisi?

Vanha vuosi (valkopartainen, sauvan nojassa kulkeva ukko, saapuu ja laulaa sävelellä: "Ah mikä taitaa olla muu"):

On raskas vanhan vaeltaa, Näin hautaan horjun vaan; Mun päiväni jo laskeaa, Käteni raihnaan irroittaa Ma aurasta jo saan.

Ma paljon matkalla näin Iloa, murhetta; Kaikk’ ohjaa Herra parhain päin. Ja eteen lasten eksyväin Tien näyttää korvessa.

Nyt ikuisuuden merehen Vuos vanha vajoaa; Uus aika sijaan siirräiksen — Ma toivon että Luoja sen Pyrinnöt siunoaa!

Lumikuningatar (puhuu):

Kevyttä jalan kapsetta ma kuulen Kulettamana vienon öisen tuulen. Vaan kuulkaa! (Kuuntelee.) Lähemmä se saapuvi. Yön polkuja ken yksin astuvi?

Uusi vuosi (pieni tyttö tahi poika keveässä puvussa saapuu):

Kaikki (huutavat):

Uusi vuosi saapuu! Terve! Siunaus!

Vanha vuosi (puhuu):

Ei seisahtaa mun salli juoksu ajan. Tok’ otsaa koitan nuoren vaeltajan. (Laskee kätensä Uuden vuoden otsalle.) Nyt, pieni vieras, valtani saat sa, Saat yhden vuoden maata hallita. On sulla neljän vuodenajan taika. Hyvästi! Muista, kallista on aika!

(Menee.)

Lumikuningatar (Uudelle vuodelle sävelellä: "Laulava leivo, Virka sa vieno"):

Pelkäätkö tietä Tuntematonta? Louhikot jalkasi Haavoittavat;

Myrskyissä syksyn, Tuiskuissa talven Keväiset ruususi Pois kuihtuvat.

Lapsonen, astelet Äyräällä kuilun, Sinne sa helposti Suistua voit. Taistelut tuimat Rauhaasi uhkaa; Tokko sa varmuutta Kylliksi toit?

Uusi vuosi (laulaa):

Outoja en minä Polkuja pelkää, Luojani käskystä Kun vaellan. Myrskyn ja päivän, Pilven ja liekin Kaikki ne johtavi Käs’ Jumalan.

Toivo (sinipukuinen tähtipoika, juoksee sytytetyn tähden kera sisään ja asettuu Uuden vuoden luo laulaen sävelellä: "Honkain keskellä mökkini seisoo"):

Toivo on seurassas, Soihtua kantaa Valkaisten ties läpi Synkeän yön, Intoa lietsovi,

Voimia antaa Helteessä päivien Vaivan työn (Kiepauttaa tähteään.) Sa toivon tähtönen, Nyt loista riemuten Taas halki aikojen vastaisten! Sa toivon — — — — — vastaisten!

Joulukuusen henki (puhuu):

Ennenkuin menemme kukin eri teillemme, laulakaamme yhdessä uuden vuoden virtemme!

Kaikki (laulavat koraalin 21 sävelellä):

Jumala, Isä armoinen, Suo meille vuosi siunauksen! Sa voimallasi suojele Maa isäin, kallis kotimme!

Sun puolees vuotten vaihtuissa Suo sydämemme kohota; Suit’ ajan lapset turvan saa Muut tukeensa kun kadottaa.

Toivossa elon ikuisen Suo, Herra, kasvaa lapsien ja saakoon heidän työstänsä Iloa lasten Ystävä!

Kirj. —talia. Suomeksi sovitteli Alpo Noponen.

Tähtipojat.

Joululeikki.

Tämä joululeikki, joka esitettiin Helsingissä Nya Svenska Läroverket’in joulujuhlassa v. 1898, on sommiteltu vanhojen kansantarujen mukaan Loviisan ja Porvoon seuduilta. Suomeksi sovitti Matti Helenius.

Henkilöt: Herodes, kuningas, Kolme tietäjää idästä, Tähden kantaja, Tähtipoikia, niin monta kuin löytyy, Sotamiehiä.

(Tähtipojat ja sotamiehet astuvat sisään, tähden kantaja etunenässä, ja asettuvat piiriin. Heidän takanaan Herodes ja Tietäjät Idästä, joista yksi on musta ja nimeltä Morian maan kuningas.)

Tähtipojat ja sotamiehet (laulavat):

Hyvää iltaa, hyvää iltaa joka nainen ja mies, Tähtipojat tutut vanhat tulla tännekin ties. Toivo- tamme onnellista hyvää joulua siis.

Kirkas tähti taivahallen Idän loistamahan Nousi saaden Idän viisaat sitä kummeksimaan. Sitte johti heidät tähti tänne Betlehemiin.

(Tietäjät ja tähden kantaja astuvat esiin.)

Ensimmäinen: Me ne kolme viisasta olemme, jotka Idästä tulleet ovat.

Toinen: Kuningas on syntynyt Juudassa, hänelle me tahdomme kunnioitusta osottaa.

Kolmas: Edessämme kulkee kirkas tähti, se tähti loistakoon joka ainoalle.

Tähden kantaja: Minä olen se tähti, joka edellänne kuljen, seuratkaa siis minua.

(He kulkevat kerran ympäri a asettuvat sitte paikoilleen.) Tähtipojat laulavat:

Toi maailmaan lapsen Betlehem, toi Betlehem. Siks' riemuitsee Jerusalem. Halle, halleluja! Hän makaa siellä oljillaan, Tää Herra kaiken taivaan, maan, Hänestä laulaa enkelit kiittäen Jumalaa.

Hän syntisille lohduksi, niin lohduksi Maailman synnit sovitti, Halle, halleluja! Kolm' yhtehinen jumala, Meit armoitti, oi autuutta! Me ylistämme armostaan suuresta Jumalaa.

Kuningas Herodeksen puku voidaan muodostaa kahdesta lakanasta tai saalista.

Sotamiehen panssari tehdään pahvipalasista, jotka peitetään kulta- tai hopeapaperilla ja ommellaan päälletysten.

(Herodes astuu esiin ja viittaa yhtä sotamiehistä nostamaan tuolia esiin. Istuutuu.)

Herodes: Sotamies!

Sotamies: Mitä käskette, herrani ja kuninkaani?

Herodes: Voitko sanoa minulle, missä ihmelapsi on syntynyt?

Sotamies: Betlehemissä, Betlehemissä, Juudan maalla.

Herodes: Voitko myöskin sanoa, ketkä ne kolme miestä ovat, jotka ovat tulleet valtakuntaani?

Sotamies: Ne ovat Tietäjät Itäiseltä maalta, jotka ovat tulleet palvelemaan äsken syntynyttä Juudan kuningasta.

Herodes: Tässä istun minä herrana ja kuninkaana valtaistuimellani. Valtani ulottuu kauvas, kauvas. Satuloi kohta rautias orhini, ratsasta Betlehemiin. Tappamaan käske kaikki, jotka tohtivat vallasta kanssani taistella.

Sotamies (vetää esim. miekkansa): Minä, kuningas Herodeksen uskollinen palvelija, kannan miekan oikeassa kädessäni ja tupen vasemmalla sivullani. Tappaa tahdon kaikki, jotka kuningas Herodeksen kanssa tohtivat vallasta taistella. (Menee ulos.)

Herodes (Morian maan kuninkaalle): Mistä olet sinä, ja kuinka olet niin musta?

Morian maan kuningas: Jos musta olenkin, olen kai tuttu.

Tähtipojat: Hän on Morian maan kuningas!

Herodes (vihaisesti): Jos oletkin herra ja kuningas sinäkin, täytyy sinun kumminkin langeta polvillesi ja palvella minua.

Morian kuningas: Palvelijani lankee minun edestäni.

(Taistelua Herodeksen ja Morian kuninkaan sotamiesten välillä, edellinen voittaa, jonka jälkeen Morian kuningas polvistuu Herodeksen eteen, joka ojentaa valtikkansa häntä kohti.)

Herodes: Minä suon sinulle armoni!

Sotamiehet (laulavat):

Keisarin tähden Herramme nähden Käymme me riemuiten taistelohon. Vihollista vastahan marssimme siis. Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis. Vihollista vastahan marssimme siis. Hihei huhei, hihei huhei! Ja jos tuhat kaatuvi siitä me viis.

Sotamies (palaa): Nyt tulen takaisin pyhästä, pyhästä Betlehemistä. Uskokaa vaan, minun vertaistani ei löydy. Lapsen minä olen löytänyt ja sen sydämeen miekkani pistänyt, ja todistukseksi siitä on miekkani terävä kärki veressä.

Herodes: Kiitos, kiitos, palvelijani. Sinulle palkinnon tulen antamaan. (Herodes Ja palvelija poistuvat.)

Ensimmäinen tähtipoika:

Hän pelastuu, hän pelastuu, Ei häijyn juonet onnistu! Mut tuhatvuotten takaakin Kammolla kertoo joka suu Viel’ murhaa lasten Raakelin!

Toinen tähtipoika:

Herodes on jo tuomittu, Siks’ jättäkäämme muistonsa! ja muistakaamme Jesusta Vaan joulun lahjaa suurinta!

Kolmas tähtipoika: Nyt me olemme laulaneet teille kauneimmat laulumme. Ehkä voisimme saada nyt hiukan kestitystä ennen talvipimeään lähtöä.

(Heille annetaan omenia y.m.)

Kaikki laulavat:

Ja nöyrimmästi me kiitämme jälleen, Nyt lahjoistanne mit’ annoitten. Taivainen Luoja sen palkitkoon hällen Ken avun antavi toisellen! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas! Teidän avulla mielenne tää Ei unheeseen Luojalta jää! Kiitos, kiitos nyt vaan! Terve taas!

(Lähtevät.)

Joulupukki.

(Joulu-leikki.)

Iloisesti.

Joulupukki joudu jo! Jo on tullut joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu. Lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal lal Nyt jo loppuu koulu.

Joulupukki joudu jo! jo on tullut joulu! Namusia annatko? Nyt jo loppuu koulu — Lal lal lal lal

(Pukki tulee turkki nurin yllä, pukin naamio päässä, määkäsee. Pojat kumartavat syvään, tytöt tuijaavat. Kori kainalossa täynnä namusia, lahjoja — paketissa konvehtia lapsille.)

Ah voi jospa näkisi Rouva Pukkeliinin! Riemu hauska tulisi, pyörittäis kuin siivin.

(Pukki menee ja tulee oitis rouva mukana puettuna pukin tavoin, jotain punasta vaan päässä, tytöt niijaavat kolmasti, pojat kumartavat kolmasti.)

Rouvillensa pukki! Oo terve tullut meille, Kuusi kukkii valoa kunniaksi Teille — (Pää päää) Herrasväki istukaa! Tässä istuin Teille — Matkastanne kertokaa jouluhuviks' meille!

(Istuvat, pukkien tulee määkiä vähän päästä. Pukki pyörittää sitten joka tyttöä käsikynkästä ja antaa konvehdin pyytäessään:)

Herra pukki arvoisa pyörimähän pyytää Nytkös olo iloisa, namusta kun syytää —

(Rouva pyörittää samoin poikia ja antaa namusia.)

Pahoillekin pojiilen pukin rouva antaa, Namusia heillekin jouluherkuks’ kantaa.

(Pojat kumartavat, pyytävät rouvaa ja pyörittävät samoin kuin piiritanssissa.)

Oi voi kuinka ihana on tuo pukin muori, Verävä ja vihanta, vielä ihan nuori.

(Ensin kuljettavat tytöt pukkia juhlasaatossa ympäri salin, sitten pojat rouvaa.)

Pukki viisas (Pukkeliinska) kunniaa suokaa meidän tehdä, Joukolla nyt kuljettaa Teitä saamme tässä — (Pukit istuvat.) Kiitoksia teille nyt jalo herrasväki, Nauru oli syttynyt kun vain teidät näki.

(Pukit kättelevät jokaista, — rouva edellä, pojat kumartaa, tytöt niijaa.)

Hyvästi, nyt hyvästi! Kyyneleemme vuotaa, (itkevät nyyhkien) Liikutuksen sydämeen hyvyys teidän tuottaa. Ystävämme hempeet siis meitä muistakaatte, — Juhlaltamme lempeet ain' jouluin saapukaatte!

(Pukit menevät määkien kovasti, kumarrellen ja heitellen lentosuudelmia. — Kolmasti kumartaa pojat ja niijaa tytöt kolmasti.)

Maria Koljonen.