YSTÄVÄTTÄRIÄ (continued 3)

— Tuomitse vain minua. Minä tuomitsen sinut. Nähdäänpähän sadan vuoden päästä!

Mutta sillävälin jatkuivat pahansuovat sättimiset täydellä voimalla; ja yleisö otti tapansa mukaan suu auki vastaan typerimmät ja hävittömimmätkin syytökset.

Ikäänkuin hänen asemansa ei olisi jo ennestään ollut tarpeeksi vaikea, sotki Christophe juuri tällä hetkellä välinsä kustantajansakin kanssa. Ja kumminkaan ei hänellä ollut syytä moittia Hechtiä, sillä Hecht julkaisi aina kaikki hänen uudet teoksensa ja oli liikeasioissa kunniallinen mies. On kyllä totta, ettei se kunniallisuus estänyt häntä teettämästä Christophella epäedullisia sopimuksia; mutta ne sopimuksensa hän piti. Jopa piti hän ne liiankin tarkoin. Eräänä päivänä näki Christophe hämmästyksekseen, että eräs hänen kirjoittamansa septetti oli sovitettu kvartetiksi ja eräs kahdelle kädelle aiottu pianosarja sovellettu kömpelösti neljälle kädelle, eikä asiasta oltu ilmoitettu hänelle mitään. Hän juoksi Hechtin puheille, työnsi hänen eteensä tuhratut kappaleet ja sanoi:

— Tunnetteko näitä?

— Epäilemättä, vastasi Hecht.

— Ja te olette uskaltanut… uskaltanut väärennellä teoksiani kysymättä minulta lupaa!…

— Mitä lupaa? virkkoi Hecht. Teidän teoksenne ovat minun omaisuuttani.

— Myöskin minun, luultavasti.

— Eivät, vastasi Hecht lauhkeasti. Christophe kuohahti.

— Eivätkö minun työni ole minun?

— Ne eivät ole enää teidän. Te olette myönyt ne minulle.

— Te laskette leikkiä! Minä olen myönyt teille paperiarkit. Lyökää niistä rahaa, jos tahdotte. Mutta se, mitä niihin on kirjoitettu, on vertani, se on minun.

— Te olette myönyt minulle kaikki. Vastineeksi työstä, joka on tuossa, olen luvannut teille kolmensadan frangin palkkion, joka on maksettava täyteen summaan suorittamalla kolmekymmentä sentimea jokaisesta ensimäisen painoksen kappaleesta. Täten te olette luovuttanut minulle, ilman minkäänlaisia ehtoja tai rajoituksia, kaikki oikeutenne työhönne.

— Myöskö oikeuden hävittää töitäni?

Hecht kohautti hartioitaan, soitti kelloa ja sanoi eräälle virkailijalleen:

— Tuokaapa tänne monsieur Krafftin kontrahti. Hän luki nyt vakavasti Christophelle sopimuksen jonka Christophe oli sitä katsomattakaan allekirjoittanut, — ja siitä seurasi, sävellystenkustantajien tuohon menneeseen aikaan tavallisesti noudattamien sopimussääntöjen mukaisesti, että — "Hecht oli siirretty kaikkien tekijän oikeuksien, mahdollisuuksien ja osuuksien saajaksi, sisältyen tähän oikeus kustantaa, julkaista, piirtää, painattaa, käännättää, vuokrata ja myydä oman etunsa mukaan, missä muodossa tahtoi, esityttää konserteissa, café-konserteissa, tanssiaisissa, teattereissa j.n.e., mainittua teosta, julkaista sen jokaista instrumenteille sovitusta, niin myöskin sanoilla varustettuna, samoin kuin muuttaa sen nimeä… y.m. y.m."

— Näette nyt, sanoi Hecht Christophelle, että olen ollut sangen kohtuullinen.

— Selvästikin, vastasi Christophe; minun täytyy teitä kiittää. Te olisitte voinut tehdä septetistäni kahvilarenkutuksen.

Hän vaikeni järkytettynä ja painoi päänsä käsiinsä.

— Minä olen myönyt sieluni, hoki hän.

— Olkaa varma siitä, että minä en käytä sitä väärin, sanoi Hecht hänelle pistävästi.

— Ja kuinka on mahdollista, sanoi Christophe, että teidän tasavaltanne oikeuttaa tällaista huijausta! Täällä väitetään, että ihminen on vapaa. Mutta aatteita myydään kaupparojuna.

— Te olette saanut maksun, vastasi Hecht.

— Kolmekymmentä hopeapenninkiä, niin juuri, vastasi Christophe. Saatte ne takaisin.

Hän kaiveli taskujaan antaakseen Hechtille takaisin nuo kolmesataa frangia. Mutta hänellä ei niitä ollut. Hechtin suu meni hymyyn, hiukan halveksivasti. Se hymy sai Christophen raivoon.

— Minä tahdon kaikki teokseni takaisin sanoi, hän; minä ostan ne teiltä.

— Siihen teillä ei ole minkäänlaista oikeutta, vastasi Hecht. Mutta koska tapani ei ole suinkaan pidellä ihmisiä väkivalloin, niin suostun antamaan ne teille takaisin, — jos olette taipuvainen maksamaan minulle asianmukaisen vahingonkorvauksen.

— Sen minä teen, sanoi Christophe, vaikka minun täytyisi myydä itseni.

Hän suostui kaksi viikkoa myöhemmin tinkimättä Hechtin määräämiin ehtoihin. Niin teki hän sen mahdottoman hulluuden, että osti itselleen teostensa painokset viisi kertaa suuremmalla hinnalla kuin ne olivat hänelle tuottaneet, vaikkei tuo hinta ollutkaan liioiteltu: sillä se oli tarkoin laskettu aivan niiden todellisten voittojen mukaan, mitä Hecht itse olisi saanut Christophen teoksista. Christophe ei pystynytkään maksamaan; ja Hecht oli ottanut sen huomioon. Hän ei huolinut ahdistella Christophea, sillä hän piti häntä taiteilijana ja ihmisenä suuremmassa arvossa kuin ketään muuta musiikkimiestä; mutta hän tahtoi antaa hänelle pienen läksytyksen: sillä hän ei sallinut, että hänen oikeuksiinsa uskallettiin niskuroivasti kajota. Hän ei ollut tehnyt noita lakisäädöksiä, ne olivat sen ajan luomia: hän piti siis niitä varsin kohtuullisina. Hän oli muuten vakuutettu, että ne valvoivat hyvin tekijän etuja, samoin kuin kustantajankin, joka tietää paremmin kuin tekijä levittää teoksia, eikä arastele kaupoissa, niinkuin hän, kaikenlaisia tunnesyitä, syitä, jotka ovat kylläkin kunnioitettavia, mutta haitaksi taiteilijan todellisille eduille. Hän oli päättänyt auttaa Christophen voittoon; mutta sen täytyi tapahtua hänen, Hechtin, määräämällä tavalla, ja sillä ehdolla, että Christophe antautui luineen nahkoineen hänen valtaansa. Hecht tahtoi osoittaa Christophelle, etteivät hänen palveluksensa olleet niinkään helposti syrjään lykättäviä. He tekivät uuden sopimuksen seuraavilla ehdoilla: ellei Christophe kuuden kuukauden sisällä saisi summaa suoritetuksi, niin jäisivät hänen teoksensa Hechtin yksinomaisuudeksi. Oli helppo arvata, ettei Christophe voinut saada kokoon neljättäkään osaa vaaditusta määrästä.

Hän koetti kuitenkin itsepäisesti; hän muutti pois huoneistostaan, joka oli täynnä hänelle rakkaita muistoja, ja vuokrasi halvemman; — hän möi osan tavaroitaan, eikä suureksi kummakseen saanut niistä juuri mitään hintaa; — hankki niskoilleen velat ja turvautui ystävälliseen Moochiin, joka onnettomuudeksi oli siihen aikaan sangen vähissä varoissa ja vielä sairaanakin, pysyen sisällä kihtinsä kynsissä; — Christophe koetti hankkia toisen kustantajan, ja sai joka paikassa kuulla samat voitonhimoiset ehdot kuin nekin, joita Hecht oli hänelle esittänyt, ellei hänen tarjoustaan suorastaan hyljättykin.

Siihen aikaan olivat hyökkäykset musiikkilehdissä häntä vastaan kaikkein kiivaimmillaan. Varsinkin eräs huomattavimpia parisilaisia lehtiä oli leppymätön; joku sen toimittaja, joka ei esiintynyt omalla nimellään, oli valinnut hänet alinomaiseksi maalitaulukseen: ei mennyt viikkoakaan, ettei Les Echos julkaissut jotain hävytöntä uutista tehdäkseen Christophen naurettavaksi. Musiikkiarvostelu täydensi tuon naamioidun virkaveljensä työtä: pieninkin aihe riitti syyksi, jonka nojalla se voi purkaa ohimennen kiukkuaan. Eivätkä nämä olleet vielä muuta kuin alkukahakoita: mokomaa lupasi jatkua jokaisessa sopivassa tilaisuudessa, ja tarkoituksena näytti olevan lopullinen, järjestelmällinen teloitus. Hyökkääjät eivät pitäneet liikaa kiirettä, sillä he tiesivät, ettei mikään selvä syytös tehoa yleisöön niin hyvin kuin alinomaiset itsepintaisesti jatkuvat vihjaukset. He leikittelivät Christophella kuin kissa hiirellä. Christophe, jolle nuo artikkelit luonnollisesti lähetettiin, halveksi niitä, mutta ei silti voinut olla kärsimättä niistä. Kuitenkin hän oli vaiti. Ja sen sijaan, että hän olisi vastannut — (ja olisiko hän muuten saanut tilaisuuttakaan vastata, vaikka olisi tahtonutkin?) — jatkoi hän vain tuota itsetuntonsa vaatimaa hyödytöntä ja epäsuhtaista otteluaan kustantajansa kanssa. Siinä hukkasi hän kaiken aikansa, voimansa ja rahansa, ja ainoat aseensakin, koska hän tahtoi väen väkisin estää teoksiansa pääsemästä julkisuuteen, johon Hecht oli toki niitä auttanut.

Yhtäkkiä kaikki muuttui kokonaan. Lehden lupaama uusin artikkeli ei ilmestynytkään. Salavihjailuista tuli loppu. Hyökkäily pysähtyi siihen paikkaan. Vieläpä enemmänkin: pari kolme viikkoa myöhemmin kirjoitti saman lehden arvostelija ikäänkuin sattumalta hänestä muutamia kiittäviä rivejä, jotka näyttivät viittaavan siihen, että rauha oli nyt tehty. Muuan suuri leipzigiläinen kustantaja kirjoitti Christophelle ja tarjoutui kustantamaan hänen teoksiaan; sopimus tehtiin Christophelle sangen edullisilla ehdoilla. Hänelle tuli sangen mairitteleva kirje, jonka kuoressa oli Itävallan lähetystön leima ja jossa lausuttiin toivomus saada ottaa muutamia hänen teoksiaan lähetystössä pidettävien juhlailtojen ohjelmaan. Filomelaa, joka oli ruvennut pitämään Christophen asioista huolta, pyydettiin laulamaan eräässä näistä illanvietoista; ja kohta sen jälkeen tahdottiin häntä esiintymään kaikissa Parisin saksalaisten ja italialaisten koloniain aristokraattisissa salongeissa. Christophen itsensä, joka ei voinut olla menemättä erääseen tällaiseen konserttiin, otti lähettiläs vastaan erittäin kohteliaasti. Ja kuitenkin huomasi Christophe, kun hän puheli hetkisen lähettilään kanssa, ettei tuo herra, joka ei ollut kovin musikalinen, tuntenut laisinkaan hänen teoksiaan. Mistä tällainen asian harrastus sitten yhtäkkiä tuli? Jokin näkymätön käsi näytti suojelevan häntä, hävittävän esteitä, tasoittavan hänelle tietä. Christophe koetti saada tuosta ystävästä selvää. Lähettiläs ilmaisi kautta rantain jotain parista Christophen ystävästä, jotka olivat häneen suuresti kiintyneet, nimittäin kreivi ja kreivitär Berény. Christophe ei tuntenut edes heidän nimeänsäkään; eikä hän saanut sinä iltana, jolloin hän kävi lähetystössä, tilaisuutta esityttää itseään heille. Hän ei huolinut sitten enää tungetella heidän tuttavuuteensa. Hänellä oli siihen aikaan sellainen ihmisinhon kausi, että hän välitti yhtä vähän ystävistään kuin vihollisistaankin: ystävät ja vihamiehet olivat yhtä epävarmoja; häilyviä kuin tuuliviiri; täytyi oppia tulemaan toimeen ilman heitä ja sanomaan niinkuin muuan 1600-luvulla elänyt vanha viisas:

"Jumala antoi ystäviä minulle; hän otti ne pois; he ovat minut jättäneet. Minä jätän heidät, enkä sitä muistele."

Sen jälkeen kun Christophe oli lähtenyt Olivierin luota, ei Olivier ollut antanut hänelle itsestään elonmerkkiä; kaikki tuntui loppuneen heidän välillään. Christophe ei halunnut hankkia uusia ystäviä. Hän ajatteli, että kreivi ja kreivitär Berény olivat samanlaisia kuin monet muutkin keikarit, jotka olivat väittäneet olevansa hänen ystäviään; hän ei yrittänytkään päästä heitä tapaa maan. Jos tilaisuus olisi tullut, olisi hän heitä paremminkin paennut.

Hän olisi tahtonut paeta koko Parisista. Hän kaipasi muutamaksi viikoksi lempeän yksinäisyyden turviin. Jos hän olisi saanut pujahtaa jonkin päivän, ainoastaan jonkin päivän ajaksi synnyinmaahansa virkistymään! Vähitellen kasvoi se kaipuu aivan sairaloiseksi kiihkoksi. Hän tahtoi nähdä jälleen jokensa, taivaansa, sen maan, jossa hänen rakkaat omaisensa mullassa nukkuivat. Hänen täytyi saada ne nähdä. Mutta hän ei voinut sitä tehdä muuten kuin vapautensa menettämisen uhalla: hän oli yhä vangitsemismääräyksen alainen, johon hänet oli tuomittu silloin kun hän pakeni Saksasta. Mutta hän tunsi, että hän tekisi vaikka mitä hullutuksia, kun hän vain saisi käydä kotimaassaan, olla siellä edes yhden ainoan päivän.

Onneksi puhui hän asiasta eräälle uusista suojelijoistaan. Kun muuan nuori Saksan lähetystön virkailija, jonka hän tapasi kerran noissa illanvietoissa, joissa hänen teoksiaan esitettiin, sanoi hänelle, että hänen isänmaansa oli ylpeä sellaisesta säveltäjästä kuin hän, niin vastasi Christophe katkerin mielin:

— Se on niin ylpeä minusta, että antaa minun kuolla ovensa eteen avaamatta sitä minulle.

Nuori diplomaatti pyysi häntä selittämään, mitä tuo tarkoitti; ja jonkun päivän kuluttua hän tuli tapaamaan Christophea ja sanoi hänelle:

— Teistä ollaan intresseerattuja eräässä sangen korkeassa paikassa. Muuan ylhäinen henkilö, jolla yksinään on mahti ehkäistä sen tuomion toimeenpanon, joka on teihin kohdistettu, on saanut tiedon tukalasta asemastanne; ja hän on suvainnut olla liikutettu. En tiedä, missä määrin teidän musiikkinne lienee häntä miellyttänyt: sillä — (meidän kesken sanoen) — hänellä ei ole kovin hyvä maku; mutta hän on muuten älykäs ja hyväsydäminen. Vaikkei ole mahdollista, tätä nykyä, kumota vangitsemiskäskyä, jonka alainen olette, niin ollaan nyt taipuvaisia katsomaan sormien läpi, jos haluatte viettää kaksi vuorokautta kotikaupungissanne, nähdäksenne tuttujanne siellä. Tässä on teille passi. Te näytätte sen sinne saapuessanne ja sieltä poistuessanne. Olkaa järkevä, älkää nyt kohdistako minkäänlaista huomiota siellä itseenne.

Christophe näki jälleen synnyinmaansa. Niitä kahta päivää, jotka hän oli saanut luvan siellä olla, käytti hän pelkästään seurusteluun rakkaittensa kanssa, jotka siellä nukkuivat. Hän kävi äitinsä haudalla. Kumpu oli ruohottunut; mutta siihen oli äskettäin tuotu kukkia. Aivan vieressä nukkuivat isä ja isoisä. Hän istuutui hautojen eteen. Ne olivat aivan kalmiston kiviaidan vieressä. Kastanjapuu, joka kasvoi aidan toisella puolella, painanteessa tien varrella, kaartui yli hautojen ja varjosti niitä. Matalan aidan takaa näkyi kultaisia viljapeltoja, jotka lainehtivat pehmeästi lämpöisessä tuulessa; aurinko säteili rauhaan uinahtavan maan yllä; keskeltä viljaa kuului viiriäisten kimeitä ääniä, ja haudalla humisivat sypressit. Christophe istui siellä yksin ja uneksi. Hänen sydämensä oli rauhallinen. Hän nojaili aitaan, kädet polven ympärillä, ja katseli taivaalle. Hänen silmänsä painuivat tuokioksi kiinni. Miten kaikki oli yksinkertaista. Hän tunsi olevansa kotonaan, omiensa luona. Hän ikäänkuin seisoi heidän vieressään, käsi kädessä. Tunnit kuluivat. Iltapuolella kuului askeleiden ratinaa hiekkaiselta käytävältä. Vartia meni ohitse, näki Christophen istuvan siinä. Christophe kysyi häneltä, kuka tänne oli tuonut kukkia. Mies vastasi, että muuan talontytär sieltä Buirista kävi täällä parisen kertaa vuodessa.

— Lorchen?

Sitten he juttelivat.

— Te taidatte olla se poika? kysyi mies.

— Hänellä oli kolme, virkkoi Christophe.

— Tarkoitan sitä, joka on Hampurissa. Niille toisille kun on käynyt huonosti.

Christophe istui pää hiukan takakenossa, liikkumatta ja vaieten. Aurinko alkoi jo laskea.

— Minun pitää sulkea portit, sanoi vartia. Christophe nousi ylös ja käveli miehen kanssa hiljaa vielä hautausmaalla. Vartia näytteli hänelle tuota tarhaansa. Christophe pysähtyi katselemaan hautamerkkien kirjoituksia. Kuinka paljon tuttuja henkilöitä hän näki siellä yhdessä! Eulerin vanhus ja hänen vävynsä, — kauempana lapsuudentovereita, pikku tyttöjä, joiden kanssa hän oli aikoinaan leikkinyt, — ja tuossa nimi, joka värähytti syvästi hänen sydäntään: Aada… Rauha kaikille…

Laskevan auringon liekit säikkyivät tyynellä ilmanrannalla. Christophe lähti kalmistosta. Hän käveli vielä kauan kaupungin ympäristössä. Syttyivät tähdet…

Seuraavana päivänä tuli hän hautausmaalle takaisin, ja vietti iltapuolen eilisellä paikalla. Ja kas, eilisillan suloinen, hiljainen rauha oli nyt alkanut elää. Hänen sydämensä lauloi huoletonta ja onnekasta hymniä. Hän istui haudan kivikehyksellä ja kirjoitti polvensa nojassa lyijykynällä nuottivihkoon laulua, jonka hän kuuli. Päivä meni niin. Hänestä tuntui kuin hän olisi työskennellyt entisessä ahtaassa kamarissaan, ja että äiti oli siellä oven takana. Kun hän lopetti ja hänen oli lähdettävä, — hän oli jo noussut haudan äärestä, — muutti hän mieltänsä ja tuli takaisin, ja työnsi vihkonsa haudalle ruohon sisään, murattiköynnösten kätköön. Muutamia sadepisaroita tipahteli. Christophe ajatteli:

— Se pyyhkiytyy pian pois. Mutta ei se mitään!… Ainoastaan sinulle. Ei kenellekään muulle.

Hän kävi katsomassa myöskin Rhein-virtaa, näki kotoiset kadut, joilla oli niin paljon muuttunutta. Kaupungin porttien luona, kävelypaikalla vanhoilla valleilla oli se pieni akaasiametsikkö, joka oli hänen lapsena ollessaan istutettu, valloittanut niin paljon alaa, että se tukehdutti vanhoja puita. Kun hän kulki von Kerichien puutarhaa ympäröivän muurin viertä, tunsi hän sen puskurikiven, jonka päähän hän oli pienenä kiivennyt kurkistelemaan puutarhaan; ja hän kummasteli, kuinka pieneltä tuo katu, muuri ja puutarha hänestä nyt näyttivät. Christophe pysähtyi hetkeksi talon portaille. Hän aikoi jatkaa kulkuaan, kun paikalle ajettiin vaunuilla. Vaistomaisesti kohotti hän kasvojaan; ja hänen silmänsä sattuivat erään nuoren, raikkaannäköisen lihavan ja hilpeän vallasnaisen silmiin, jotka katselivat häneen uteliain ilmein. Ja sitten nainen huudahti kummastuksissaan. Hän viittasi ja vaunut pysähtyivät. Hän sanoi:

— Herra Krafft! Christophe seisattui. Nainen jatkoi nauraen:

— Minna…

Christophe juoksi hänen luokseen melkein yhtä järkytettynä kuin silloin kun oli hänet ensi kertaa nähnyt. [Katso Jean-Christopbe: II, Aamu.] Minnan rinnalla istui muuan herra, kookas, lihava, kaljupäinen; hänen viiksensä olivat käännetyt sankarimaisesti pystyyn; Minna esitteli hänet: "Herr Reichsgerichtsrat von Brombach", — hänen miehensä. Minna tahtoi, että Christophen oli tultava sisään. Christophe koetti päästä anteeksi pyydellen menemään, mutta Minna huudahti:

— Ei, ei; Christophen täytyy tulla päivälliselle.

Rouva puhui sangen kovaäänisesti ja nopeasti ja kertoi heti kysymyksiä odottamatta koko elämänsä. Christophen pää meni aivan pyörälle moisesta meluavasta liukaskielisyydestä; hän ymmärsi tuskin puoltakaan; hän vain katseli puhujaa. Se oli se hänen pikku Minnansa. Hän oli kukoistava, vankkatekoinen, joka suhteessa täyteläinen, iho kaunis, hipiän väri punakka, mutta piirteet levinneet, varsinkin vankka nenä höystynyt. Liikkeet, käytös, pikku kohteliaisuudet olivat entiset; mutta kaiken volyymi oli muuttunut.

Sillä välin ei rouva lakannut puhumasta: hän kertoi Christophelle menneisyytensä historian, personalliset juttunsa, miten hän oli rakastanut miestään, ja miten hänen miehensä oli häntä rakastanut. Christophe oli hiukan nolo. Rouva oli sangen optimistinen ilman arvostelua; siis piti hän omaa kaupunkiaan, kotiaan, sukuaan, miestään, ruokaansa, neljää lastaan ja omaa itseään kaikkia muita parempina ja erinomaisina, — (ainakin silloin, kun hän joutui näkemään muita). Hän sanoi miehestään, ja miehen kuullen, että Herr Reichsgerichtsrat oli "suurenmoisin mies, mitä hän oli koskaan nähnyt", että hänen miehessään asui "yli-inhimillinen voima". Tuo "suurenmoisin mies" taputteli silloin nauraen Minnaa poskille ja julisti Christophelle, että Minna oli "harvinaisen erinomainen nainen". Herra Reichsgerichtsrat tuntui olevan selvillä Christophen asioista, eikä näyttänyt oikein tietävän, pitikö hänen kohdella häntä ystävällisesti vai ei-ystävällisesti, sillä olihan Christophe toisaalta maanpaossa, mutta toisaalta jälleen sangen ylhäisessä suojeluksessa: hän siis kulki kultaista keskitietä. Mitä Minnaan tuli, hän puhui yhtä mittaa. Kun hän oli haastellut viljalti Christophelle itsestään, jatkoi hän Christophesta; hän kiusasi häntä kysymyksillä; ne olivat yhtä arkoihin paikkoihin koskevia kuin vastauksetkin, jotka hän antoi Christophelle aivan aiheettomasti, sillä Christophe ei kysellyt häneltä laisinkaan mitään. Minna oli hurmautunut saadessaan nähdä Christophen; hän ei tuntenut yhtään hänen teoksiaan; mutta hän tiesi, että Christophe oli tunnettu; ja hän oli iloinen, että Christophe oli häntä rakastanut (ja että hän oli Christophen hyljännyt). — Minna johdatteli leikkiä laskien, eikä juuri hienotunteista leikkiä, noita entisiä aikoja Christophen mieleen. Hän pyysi Christophea kirjoittamaan nimensä hänen albumiinsa. Hän tiedusteli lujasti kaikenlaista Parisista. Hän oli tuohon kaupunkiin nähden yhtä utelias kuin sitä halveksikin. Oli muka tuntevinaan sen, koska oli nähnyt Les Folies Bergèren, Suuren Oopperan, Montmartren kujat ja Saint-Cloud'n. Hänen mielestään olivat kaikki parisittaret kokotteja, huonoja äitejä, heillä oli mahdollisimman vähän lapsia, eivätkä he niistä välittäneet, vaan jättivät ne yksinään kotiin juostakseen teattereissa ja muissa huvittelupaikoissa. Minna ei suvainnut mitään vastaväitteitä. Illan kuluessa hän tahtoi Christophea soittamaan jotain pianolla. Hän sanoi, että se oli hurmaavaa. Mutta pohjaltaan hän ihaili yhtä paljon miehensä soittoa, miehensä, jota hän piti joka suhteessa kaikkia muita parempana, niinkuin hän itsekin oli muita parempi.

Christophe sai ilon tavata talossa myöskin Minnan äidin, vanhan rouva von Kerichin. Christophessa piili häntä kohtaan salainen hellyys, sillä rouva oli ollut hänelle hyvä. Se hyvyys oli säilynyt yhtä suurena kuin ennenkin, ja sitäpaitsi oli hän luonnollisempi kuin Minna; mutta silti tuntui hänen käytöksessään Christophea kohtaan sama ystävällisen ironian vivahdus, joka oli ennen Christophea niin ärsyttänyt. Hän oli jäänyt sille kehitysasteelle, jonka Christophe ennestään muisti; hän piti aivan samoista asioista kuin silloinkin; eikä hänestä tuntunut olevan mahdollista, että mikään maailmassa voisi olla toisin tai paremmin kuin hän ajatteli; hän vertaili entistä Jean-Christophea nykyiseen; ja hänestä oli entinen parempi.

Kukaan rouva von Kerichin tutuista paitsi Christophe ei ollut hengeltään muuttunut. Pikkukaupungin liikkumattomuus ja ahdas näköpiiri tuskastuttivat Christophea. Hänen vieraanapitäjänsä kuluttivat osan sitä iltaa kertomalla hänen ilokseen kaikenlaisia pieniä joutavuuksia, ihmisistä, joita Christophe ei laisinkaan tuntenut. He olivat tarkoin perillä naapuriensa naurettavista puolista; ja he julistivat naurettavaksi kaiken, mikä erosi heistä itsestään ja heidän tavoistaan. Moinen pahansuopa nuuskiminen ja alinomainen tyhjänpäiväinen huolenpito tekivät Christopheen viimein suorastaan sietämättömän vaikutuksen. Hän koetti puhella elämästään ulkomailla. Mutta hän tunsi kohta, että heidän oli mahdotonta tajuta ranskalaista sivistyselämää, tuota kultuuria, jonka tähden hän kyllä oli saanut kärsiä, mutta joka muuttui hänelle rakkaaksi, kun hän muisteli sitä nyt omassa maassaan; — niin, rakkaaksi se latinalainen henki, jonka ensimäinen käsky on intelligenssi: ymmärtää mahdollisimman paljon elämää ja ajatuksia, vaikkapa moralisten sääntöjen hylkäämisen uhallakin. Hän huomasi näissä kestitsijöissään ja varsinkin Minnassa saman itsekylläisyyden, jota vastaan hän oli joutunut muinoin täällä törmäämään, mutta jonka hän oli tällä välin jo unohtanut, — tuon yhtä paljon heikkoudesta kuin hyveestä johtuvan pöyhkeyden, — kunniallisuuden, jossa ei ollut laupeutta, hyveistään ylpeilyn ja kaikkien sellaisten vikojen halveksimisen, joiden syistä moiset ihmiset eivät kyenneet pääsemään perille, totutun soveliaisuuden palvelun, julkean halveksinnan kaikkea "epäsäännöllistä" paremmuutta kohtaan. Minnalla oli se luja ja saarnaileva vakaumus, että hän oli muka aina oikeassa. Muita ihmisiä arvosteltaessa ei tunnettu mitään eri vivahduksia. Muuten ei Minna välittänytkään heitä liioin ymmärtää, hän piti huolta ainoastaan omasta itsestään. Ja hänen itsekkyytensä oli vielä jonkinlaisella metafyysillisellä vesivärillä sivelty. Aina oli tarkoituksena "minuus" ja sen "minuuden" kehittäminen. Hän oli ehkä hyvä nainen ja pystyi rakkauteenkin. Mutta hän rakasti liiaksi itseään. Ennen kaikkea kunnioitti sitä liiaksi. Näytti kuin hän aina ja alinomaa olisi laususkellut isämeitää ja herranrukousta oman "minänsä" edessä. Tuntui siltä, että hän olisi lakannut ehdottomasti ja eliniäkseen kohta rakastamasta kaikkein syvimminkin rakastamaansa miestä, jos mies olisi hetkeksikin — (vaikkapa hän sitten olisi tekoaan tuhannesti katunut), — unohtanut kunnioituksensa omaa, arvokasta "minäänsä" kohtaan… Hiiteen moinen "minä"! Ajatelkaa joskus myöskin: "Sinä!…"

Mutta Christophe ei nyt katsellut Minnaa kovin ankarin silmin. Hän, joka oli tavallisesti niin helppo ärtymään, kuunteli nyt kärsivällisesti kuin enkeli. Hän kielsi itsensä Minnaa arvostelemasta. Hän ympäröi hänet lapsuuden rakkautensa pyhällä muistolla aivankuin sädekehällä; ja hän koetti itsepintaisesti nähdä tuossa rouvassa pikku Minnansa. Sitä ei ollutkaan mahdotonta löytää eräissä hänen liikkeissään; hänen äänessään kajahti värähdyksiä, jotka herättivät Christophessa liikuttavia kaikuja. Christophe vaipui tarkkaamaan niitä, ei puhunut mitään, ei kuunnellut sanoja, joita Minna puhui, vaikka oli niitä kuulevinaan ja oli häntä kohtaan koko ajan liikutetun kunnioittava. Mutta vaikea oli Christophen keskittää ajatuksiaan siihen, mihin hän tahtoi: tuo nainen piti liian kovaa ääntä, hän esti Christophea kuulemasta Minnaa. Viimein Christophe nousi, hiukan kyllästyneenä:

— Pikku Minna-raukka! Uskottelevat minulle, että sinä olisit täällä, tuossa kauniissa ja lihavassa naisessa, joka huutaa ja on ikävä. Mutta minä tiedän, että sinä et ole hänessä. Mennään pois, Minna. Mitä meillä on tekemistä näiden ihmisten joukossa?

Ja Christophe lähti, antaen herrasväen jäädä siihen luuloon, että hän tulisi seuraavana päivänä takaisin. Jos hän olisi sanonut heille, että hänen oli matkustettava jo seuravana iltana, eivät he olisi päästäneet häntä rauhaan, vaan hänen olisi pitänyt olla heillä junan lähtöön saakka. Heti, kun hän pääsi kadulle, tapasi hän pimeyden helmassa saman hyvää tekevän vaikutuksen, jota hän oli tuntenut ennenkuin näki nuo vaunut. Häiritsevän illan muisto katosi aivan kuin pyyhkäisemällä: siitä ei jäänyt merkkiäkään; Rheinin ääni painoi sen kuulumattomiin. Christophe meni joen rannalle, lähelle sitä taloa, jossa hän oli syntynyt. Hänen ei ollut vaikea sitä tuntea. Ikkunaluukut olivat nyt kiinni; kaikki siinä nukkui. Christophe pysähtyi keskelle katua; hänestä tuntui, että jos hän olisi kolkuttanut oveen, niin tutut haamut olisivat tulleet hänelle avaamaan. Hän meni pienelle nurmikentälle, joka oli talon alapuolella virran rannalla, siihen paikkaan, missä hän ennen muinoin oli puhellut illoin Gottfriedin kanssa. Siihen hän nyt istuutui. Ja menneet päivät heräsivät jälleen elävinä hänen mielessään. Ja tuo suloinen pikku tyttö, joka oli nauttinut hänen kanssaan ensimäisen rakkauden unelmia, nousi kuolleista. He elivät nyt yhdessä entiset, armaat aikansa, sen suloiset kyyneleet ja määrättömät toiveet. Ja Christophe sanoi itsekseen lempeästi hymyillen:

— Elämä ei ole opettanut minulle mitään. Saan kyllä tuntea… kokea… aina minulla on samat kuvitelmat.

Kuinka hyvä on rakastaa ja uskoa lakkaamatta! Kaikki, mihin rakkaus koskee, on kuolemalta turvassa.

— Minna, joka on minun kanssani, — se, joka on minun, ei toisen kanssa, — se Minna, joka ei vanhene koskaan!…

Kuu, jota pilvet olivat peittäneet, tuli esiin, ja sen valossa välkkyi virta hopeisin suomuksin. Christophesta näytti niinkuin ei joki olisi ennen kulkenut näin läheltä sitä kumpua, jolla hän istui. Hän meni katsomaan. Tosiaan, ennen oli siellä, tuon päärynäpuun takana, ollut hiekkainen niemeke, ja loiva nurmirinne, jolla hän oli monta kertaa leikkinyt. Nyt oli joki kuluttanut ne pois; se vieri uomassaan, nuoleskellen päärynäpuun juuria. Christophen sydäntä kouristi omituisesti. Hän lähti asemalle päin. Tuohon oli alkanut kasvaa uusi kortteli, — köyhien majoja, vasta-avattuja teitä, korkeita tehtaiden savupiippuja. Christophe ajatteli akaasiametsikköä, jonka hän oli nähnyt iltapuolella, ja mietti:

— Sielläkin virran juoksu kuluttaa…

Vanha kaupunki, varjossa nukkuva, kaikkineen, mitä siinä oli, sen elävät ihmiset ja vainajat tulivat hänelle yhä rakkaammiksi: sillä hän tunsi jonkin uhkaavan sitä kaupunkia…

Hostis habet muros…

Pelastakaamme nopeasti, mikä meidän on! Kuolema vaanii kaikkea, mitä rakastamme. Kiiruhtakaamme kaivertamaan ikuisuuden pronssiin nuo kasvot, joiden täytyy kadota. Temmatkaamme liekkien kynsistä isiemme aarteet ennenkuin tuli polttaa poroksi Priamon linnan?…

Christophe meni junaan, joka lähti kohta, ja matkusti kiireesti pois, kuin virran tulvan edestä pakeneva. Mutta niinkuin muinaisuuden ihmiset, jotka pelastivat kaupunkinsa jumalat hukkumasta, kun aallot hävittivät koteja, vei myöskin Christophe mukanaan kipenen sitä elämää, joka oli singahtanut ilmi hänen omassa maassaan; vei mukanaan muualle menneisyyden pyhän sielun.

Jacqueline ja Olivier olivat joksikin aikaa lähestyneet toisiaan. Jacqueline oli kadottanut isänsä. Tämä kuolemantapaus oli järkyttänyt häntä syvästi. Todellisen onnettomuuden kohdatessa tunsi hän muiden tuskiensa surkean vaivaisuuden; ja se hellyys, jolla Olivier häntä kohteli, elähytti uudestaan hänen tunteitaan puolisoa kohtaan. Jacquelinen mieleen johtuivat äskeiset menneet vuodet, ne surulliset ajat, jotka olivat tulleet Martta tädin kuoleman jälkeen ja niitä seuranneet rakkauden siunatut päivät. Hän ajatteli itsekseen, että hän oli kiittämätön elämälle, ja että sai olla onnellinen, ettei se ottanut ihmiseltä sitä vähääkin, mitä se oli hänelle antanut. Ja tuota vähää, jonka arvon hän nyt huomasi, koetti hän tarkalla huolella säilyttää itsellään. Vielä enemmän hellytti häntä se seikka, että hän lähti miehensä kanssa, lääkärin neuvomana, joka tahtoi, että hän haihduttaisi suruaan poistumalla joksikin aikaa Parisista, matkalle, ja teki ikäänkuin jonkinlaisen toivioretken niille paikoille, missä he olivat avioliittonsa ensimäisenä vuonna toisiaan rakastaneet. Kun he tämän vaelluksensa varrella näkivät entisen rakkautensa suloiset kasvot, joiden he luulivat jo iäksi itseltään peittyneen, ja tiesivät samalla, että se pian taas katoaisi heiltä uudestaan, — kuinka pitkäksi aikaa? ainaiseksiko ehkä? — joutuivat he sellaiseen alakuloiseen mielentilaan, että takertuivat tuohon rakkauteensa epätoivon kiihkolla…

— Jää, jää meidän luoksemme!

Mutta he tiesivät, että he kuitenkin sen kadottaisivat.

Kun Jacqueline palasi Parisiin, tunsi hän sydämensä alla vavahtavan uuden pikku elämän, rakkaudessa syttyneen. Mutta rakkaus oli silloin jo mennyt. Tuo taakka, joka tuli Jacquelinessa yhä raskaammaksi, ei kiinnittänyt vaimoa hänen mieheensä. Jacqueline ei tuntenut siitä sitä iloa, jota oli odottanut. Hän tutki levottomana itseään. Ennen, kun hän oli ollut tuskissaan, oli hän ajatellut usein, että pikku lapsen syntyminen olisi hänen pelastuksensa. Se pikku lapsi oli tullut, mutta pelastusta ei. Kauhukseen tunsi Jacqueline tuon ihmiskasvin, jonka juuret oli hänen ruumiissaan, yhä versovan, imevän hänen elämäänsä ja vertansa. Hän vietti päiväkausia hajamielisenä ja hämärin katsein, kuunnellen kuinka tuo tuntematon olento, joka oli anastanut valtaansa hänet, imi itseensä hänen olemustaan. Se oli epämääräistä huminaa, suloista, uuvuttavaa, ahdistavaa. Hän heräsi hätkähtäen sellaisesta horteesta, — hien vallassa, vavisten, leimahtaen kapinaan. Hän ponnisteli ansaa vastaan, johon luonto oli hänet kietonut. Hän tahtoi elää, hän tahtoi olla vapaa, hänestä tuntui, että luonto oli petkuttanut hänet. Sitten hän häpesi näitä ajatuksiaan, hän tunsi olevansa eriskummaisen luonnoton, hän kysyi itseltään, oliko hän pahempi tai toisenlaiseksi luotu kuin muut naiset. Vähitellen hän tyyntyi jälleen, turtui huumeeseen kuin puu, josta mahla vuotaa, uneksimaan siitä elävästä hedelmästä, mikä kypsyi hänen sisässään. Mikä se oli? Mitä siitä tulisi?…

Kun hän kuuli sen ensimäisen itkun ja näki päivän valossa tuon pienen, surkuteltavan, liikuttavan ihmisruumiin, niin hänen sydämensä suli hellyydestä! Lyhyen häikäisevän tuokion tunsi hän silloin äitiyden kunniakasta iloa, mahtavinta, mitä maailmassa löytyy: että on luonut kärsimyksillään olennon omasta verestään, luonut ihmisen. Ja suuri rakkauden aalto, joka käyttää koko kaikkeutta, hulmahti silloin hänen ylitseen, valtasi hänet kiireestä kantaan, vei häntä mukanaan, painoi syvyyksiin, kohotti taivaisiinsa saakka… Oi Jumala: synnyttävä nainen on sinun vertaisesi; mutta sinä et tunne sellaista iloa kuin hän: sillä sinä et ole kärsinyt…

Sitten aalto vaipui jälleen alas; ja sielu tapasi pohjaan.

Olivier kumartui liikutuksesta vavisten lapsen puoleen; ja Jacquelinelle hymyillen koetti hän ymmärtää, mikä mystillisen elämän side olikaan heidän kahden ja tuon surkean olennon välillä, jota tuskin voi vielä ihmiseksi sanoa. Hellästi ja hiukan vastenmielisesti kosketti hän huulillaan pienokaisen keltaista ja ryppyistä päätä. Jacqueline katsahti häneen: kateellisesti työnsi hän hänet pois; hän otti lapsen, ja puristi sitä rintaansa vasten, suuteli sitä suutelemistaan. Lapsi alkoi itkeä, hän antoi sen pois; ja kääntäen päänsä seinään päin Jacqueline itse itki. Olivier tuli hänen luokseen, syleili häntä, kuivasi huulillaan hänen kyyneleensä; Jacqueline syleili häntä niinikään ja pakotti itsensä hymyilemään; sitten hän pyysi, että hänen annettaisiin levätä, lapsi vieressään… Oi, mitä voi tehdä, kun rakkaus on kuollut? Mies, jonka olemuksesta enemmän kuin puolet on älyllistä, ei kadota koskaan mitään voimakasta tunnetta säilyttämättä aivoissaan siitä jonkinlaista jälkeä, jotain ajatusta. Hänen rakkautensa saattaa sammua, mutta hän ei voi unohtaa, että hän on rakastanut. Sen sijaan nainen, joka on rakastanut ilman järkisyitä, täydellisesti, ja lakkaa rakastamasta, niinikään ilman syytä ja täydellisesti, mitä voi hän? Tahtoako rakastaa? Kuvitellako sitä? Mutta, jos hän on liian heikko tahtomaan, liian totinen kuvittelemaan…?

Jacqueline kohosi vuoteessa kyynäräisilleen ja katseli lasta hellän säälivästi. Mikä hän, tuo tuossa oli? Olipa hän mikä tahansa, hän ei ollut kokonaan äitiään. Hän oli myöskin sitä "toista". Ja sitä "toista" ei Jacqueline enää rakastanut. Pikku-raukka! Rakas raukka! Jacqueline oli ärtynyt tätä uutta olentoa kohtaan, joka tahtoi kytkeä hänet kuolleeseen menneisyyteen; ja kallistuen lapsen puoleen hän sitä suuteli, suuteli…

Nykyajan naisten suurin onnettomuus on se, että he ovat liian vapaita, mutta eivät tarpeeksi vapaita! Jos he olisivat vielä vapaampia, haluaisivat he siteitä, he löytäisivät niistä viehätystä ja varmuutta. Jos he olisivat vähemmän vapaita, niin he alistuisivat siteisiin, koska tietäisivät, etteivät voisi niitä katkaista; ja silloin kärsisivät he niistä vähemmän. Mutta pahinta on, jos ihmisillä on siteitä, jotka eivät voi sitoa, ja velvollisuuksia jotka saattaa lyödä laimin.

Olisipa Jacqueline tietänyt, että hänen pikku kotinsa oli määrätty hänelle koko hänen elämänsä ajaksi, niin ei se hänestä olisi ollut näin epämukava ja ahdas, hän olisi omin voimin koettanut tehdä sen tyydyttäväksi; ja hän olisi loppuun saakka ollut sellainen kuin alussakin, nimittäin rakastanut. Mutta hän tiesi, että hänellä oli mahdollisuus päästä siitä kodista pois; ja se tukehdutti häntä. Hän voi nousta kapinaan: ja hän luuli viimein, että hänen olikin noustava.

Nykyiset moralitutkijamme ovat kummallisia olentoja. Huomiontekokyvyn kustannuksella on koko heidän muu olemuksensa surkastunut. He eivät koeta enää kuin nähdä elämää, tuskinpa sitä ymmärtääkään, missään tapauksessa eivät he koeta sitä TAHTOA. Kun he ovat huomanneet ihmisen luontaiset omituisuudet ja merkinneet ne muistiin, on heidän mielestään tehtävä täytetty. Ja he sanovat:

— Sellaista se on.

He eivät yritäkään tuota olevaista muuttaa. Tuntuu kuin yksinomaan se, että on olemassa, olisi heidän mielestään moralinen hyve. Kaikki heikkoudet, jotka keksitään, verhotaan kohta jonkinlaisella jumalaisella oikeutuksella. Maailma kansanvaltaistuu. Ennen muinoin oli ainoastaan kuningas edesvastuuton. Nykyään ovat sitä kaikki ihmiset. Ja etusijassa kehnosto. Kauniita neuvonantajia! Kaiken voitavansa mukaan ja ylen tunnontarkasti koettavat he todistaa heikoille, miten suuressa määrin he ovat heikkoja, ja että luonnon säädös on määrännyt niin, horjumattomasti ja ainaiseksi. Mitäpä voivat nyt heikot muuta kuin istua kädet ristissä? Hyvä, etteivät he vielä itseään ihailekin. Kun nainen kuulee hoettavan itselleen, että hän on sairas lapsi, niin hän alkaa ylpeillä siitä, että hän sitä on. Niin kohdeltu ihminen ryhtyy vaalimaan raukkamaisuuttaan ja kasvattamaan sitä yhä enemmän. Jos joku alkaisi huvitella itseään kertomalla lapselle, että on aika nuoruudessa, jolloin sielu ei ole vielä löytänyt tasapainoaan, vaan on valmis rikollisuuteen, itsemurhaan, kaikenlaiseen ruumiilliseen ja sielulliseen turmelukseen, ja lupaisi lapselle sellaiset viat anteeksi, — hän jouduttaisi rikoksia heti paikalla. Miehellekään ei tarvitse muuta kuin toistaa, ettei hän ole vapaa, niin ei hän sitä enää ole, vaan heittäytyy elukaksi. Sanokaa naiselle, että hän on vastuunalainen, ruumiinsa ja tahtonsa isäntä, — niin hän sitä onkin. Mutta te olette raukkoja, te varotte sitä hänelle sanoa, sillä teidän oma etunne vaatii, ettei hän saa sitä tietää!…

Surkea ympäristö, jossa Jacqueline eli, vei häntä yhä enemmän harhaan. Miehestään vieroittuessaan oli hän yhtynyt jälleen siihen maailmaan, jota hän ennen pikkutyttönä halveksi. Jacquelinen ja hänen naitujen ystävättäriensä ympärille muodostui nyt pienehkö seurue rikkaita, toimettomia, älykkäitä ja velttoja nuoria miehiä ja naisia. Siinä piirissä vallitsi täydellinen vapaus ajatuksissa ja puheissa, vapaus, jota hillitsi jonkinlaisena mausteena ainoastaan intelligensi. Nuo ihmiset olisivat kai mielellään ottaneet itselleen tunnuslauseeksi Rabelais'n luostarin tunnuksen:

Fais ce que Voudras. [Tee mitä tahdot.]

Mutta se olisi ollut liiaksi vaadittua: sillä he eivät tahtoneet paljoakaan; he olivat Thélèmen hermoheikkoja. He julistivat auliisti vaistojen täydellistä vapautta; mutta juuri vaistot olivat heissä kovin herpoutuneet; ja heidän mässäilynsä oli ennen kaikkea pelkästään aivoissa toteutettua. He nauttivat siitä, että tunsivat vaipuvansa ja hukkuvansa sivilisatsionin suureen vesialtaaseen, ummehtuneeseen ja hekumalliseen, tuohon lämpöiseen liejukylpyyn, jossa ihmisen tarmo, hänen karkea elinvoimansa, alkeellinen eläinluontonsa vetelöityy ja uskon, tahdon, velvollisuuksien ja intohimojen kasvu mätänee. Tällaisissa hyytelömäisissä ajatuksissa kylpi nyt Jacquelinen siro ruumis. Olivier ei voinut häntä mitenkään siitä estää. Sitäpaitsi oli ajan tauti vioittanut häntäkin: hän ei luullut itsellään olevan oikeutta kahlita toisen vapautta; hän ei tahtonut ottaa siltä, jota hän rakasti, mitään, ellei saanut sitä pyytämättä ja rakkaudesta. Mutta Jacqueline ei ollut tästä käytöksestä hänelle laisinkaan kiitollinen, sillä vapaushan oli hänen oikeutensa.

Pahinta oli, että Jacquelinella, joka oli joutunut elämään tuollaisessa luonteeltaan kaksinaisessa maailmassa, oli itsellään ehyt luonne, joka inhosi puolinaisuutta: kun hän kerran uskoi, niin hän antautuikin; hänen palava ja altis pikku sielunsa, vaikka se olikin sangen itsekäs, poltti kaikki sillat takaansa; ja yhdyselämästään Olivierin kanssa oli hänellä säilynyt vielä horjumaton moralikin, jonka hän oli valmis aina sovittamaan käytäntöön, silloinkin kun hän eli epämoralisesti.

Hänen uudet ystävänsä olivat liian viisaita näyttääkseen perehtymättömille, mitä he oikeastaan olivat. Jos he teoriassa julistivatkin täydellistä vapautta siveellisiin ja yhteiskunnallisiin ennakkoluuloihin nähden, niin pitivät he käytännössä hyvän huolen siitä, etteivät loukanneet ainoaakaan noista ennakkoluuloista, jos jokin vaan niistä saattoi tuottaa heille etua; he käyttivät hyväkseen moralia ja yhteiskuntaa, samalla niitä pettääkseen, aivan kuin uskottomat palvelijat pettävät isäntiään. Ja toisiaankin he pettivät, tottumuksesta ja joutilaisuudessaan. Noissa aviomiehissä oli montakin, jotka tiesivät, että heidän vaimoillaan oli rakastajia. Eivätkä vaimotkaan puolestaan olleet tietämättä, että heidän miehillään oli rakastajattaria. Skandaali tulee vasta silloin kuin se pääsee julkisuuteen. Nämä kauniit avioliitot lepäsivät keskinäisen sanattoman sopimuksen, — rikostoverien sopimuksen — pohjalla. Mutta Jacqueline oli suorempi, hän pelasi koko panoksella. Ensimäinen vaatimus oli olla rehellinen. Ja toinen: olla rehellinen. Ja kolmas: olla vielä rehellisempi. Rehellisyyskin oli niitä hyveitä, jolla ajan ajatus keikaili. Tästä näkyy, että kaikki on tervettä terveille ja kaikki turmeltunutta turmeltuneille. Kuinka rumaa on joskus olla rehellinen! Keskinkertaisten on synti ruveta tutkimaan olemuksensa syvyyksiä. He löytävät sieltä ainoastaan keskinkertaisuutensa; mutta heidän itserakkautensa ylpeilee siitä.

Jacqueline kulutti aikansa tutkimalla itseään tällaisesta kuvastimesta. Ja hän näki siinä seikkoja, joita hänen olisi ollut parasta olla näkemättä: sillä kun hän oli ne nähnyt, ei hänellä enää ollut voimaa kääntää niistä silmiään pois; ja sen sijaan, että hän olisi taistellut näkemäänsä vastaan, huomasi hän nähdyn vain paisuvan: nuo seikat kasvoivat valtavan suuriksi, ja lopulta anastivat ne hänen kaiken huomionsa ja ajatuksensa.

Lapsi ei riittänyt täyttämään hänen elämäänsä. Hän ei ollut voinut imettää sitä: pienokainen alkoi surkastua hänen kerallaan. Oli täytynyt palkata imettäjä. Se oli ensin suuri suru… Mutta pian siitä tuli helpoitus. Lapsi voi nyt mainiosti; se varttui nopeasti, tuo virkeä pikku poika, josta ei ollut paljoa vaivaa, sillä enimmäkseen se makasi, eikä se itkenyt juuri yölläkään. Imettäjä, — vankka Nivernaisen seudulta hankittu nainen, jolla ei ollut imetettävä ensi kertaa ja joka kiintyi aina eläimellisellä, mustasukkaisella ja muille ihmisille kiusallisella mieltymyksellä hoidokkeihinsa, — oli ikäänkuin lapsen oikea äiti. Kun Jacqueline ilmaisi jostakin lasta koskevasta asiasta oman mielipiteensä, ei imettäjä ollut siitä tietäkseenkään; ja jos Jacqueline ryhtyi väittelemään, huomasi hän lopuksi, ettei hän asiasta tietänytkään mitään. Hän ei ollut enää oikein toipunut lapsen syntymisen jälkeen: alkava laskimo-tulehdus oli lamannut ja herpaissut hänet; kun hänen oli pakko loikoa viikkokausia vuoteessa, hautoi hän omia sielullisia huoliaan; hänen jo ennestään kiihtyneet ajatuksensa piintyivät alinomaa valittamaan yhtä ja samaa, oikealla harha-aistimuksen voimalla: "Hän ei ollut elänyt, ja nyt hänen elämänsä oli lopussa…" Sillä hänen mielikuvituksensa oli saanut vamman: hän luuli joutuneensa ainaiseksi ikäänkuin rujoksi; ja silloin hänessä heräsi kummallinen, katkera ja odottamaton kauna tuota hänen tuskansa viatonta syytä, lasta, kohtaan. Se tunne ei ole äideissä niinkään harvinainen kuin luullaan; mutta sitä salataan ja kaunistellaan; ja ne, jotka ovat sen kokeneet, häpeävät sitä myöntää edes itselleenkään ja sydämensä salaisimmassa sopukassa. Jacqueline tuomitsi pahoin itseään; syntyi taistelu hänen itsekkyytensä ja äidinrakkautensa välillä. Kun hän näki lapsen nukkuvan tuossa viattomana ja onnellisena, niin hän heltyi; mutta kohta sitten jälkeenpäin ajatteli hän katkerasti:

— Hän on minut tappanut.

Eikä hän voinut hillitä itsessään kiivasta kapinallisuutta tuota välinpitämätöntä unta nukkuvaa oliota kohtaan, oliota, jonka onnen hän oli saanut kärsimyksillään maksaa. Sittenkin, kun Jacqueline jo parani ja lapsi tuli isommaksi, jäi äitiin hämärästi se sama vihamielinen tunne. Ja koska hän häpesi sitä, niin puski hän vihansa toiseen kohteeseen: mieheensä. Hän luuli itseään yhä sairaaksi; ja alinomainen huolenpito omasta terveydestä, tuo levottomuus, jota lääkäritkin puolestaan pitivät vireillä, suosittelemalla sen parannukseksi toimettomuutta, vaikka se juuri oli pahaan syynä, — (ero lapsesta, pakollinen työttömyys, täydellinen yksinolo, viikkomääriä kestävä ikävä loikominen vuoteessa lihottamassa itseään niinkuin syöttöeläin), — kaikki nämä seikat keskittivät Jacquelinen ajatukset pelkästään häneen itseensä. Erinomainen moderni neurastenian hoitotapa: antaa minuus-taudin sijalle toinen, minuus-hypertrofia! Miksi ei isketä itsekkyyden suonta tai johdeta jollakin tarmokkaalla moralisella reaktiivilla sairaan verta päästä sydämeen, jos hänellä ei ole sitä liikaa!

Jacqueline nousi vuoteesta ruumiillisesti voimistuneena, entistä lihavampana, nuortuneena, — sielultaan sairaampana kuin koskaan ennen. Hänen eristämisensä yksikseen muutamiksi kuukausiksi oli katkaissut ne viimeisetkin ajatukselliset siteet, jotka yhdistivät häntä Olivieriin. Silloin, kun hän oli ollut miehensä lähettyvillä, oli hän ollut vielä hänen ihanteellisen luonteensa vaikutuksen alainen, Olivierin, joka kaikkine heikkouksineen oli yhä uskossaan vahva; silloin oli Jacqueline turhaan taistellut sitä orjuutta vastaan, jossa hänen järkeään selvempi järki piti hänen ajatuksiaan; turhaan katsetta vastaan, joka tunki hänen lävitseen ja pakotti hänet tuomitsemaan itseään, niin harmillista kuin se Jacquelinesta olikin. Mutta kun nyt sattuma erotti hänet miehestään, — kun hän ei nyt tuntenut hänen kaukonäköisen rakkautensa painavan itseään, — kun hän nyt oli vapaa, — niin heti seurasi Jacquelinessa entisen keskinäisen ystävällisen luottamuksen jälkeen kauna Olivieria kohtaan siitä, että hän oli niin Olivierin valtaan antautunut; jonkinlainen viha, että hän oli kantanut miehensä hellyyden iestä, hellyyden, jota Jacqueline puolestaan ei enää tuntenut sydämessään. — Kuka saattaa arvatakaan, millainen outo ja auttamaton katkeruus voi kerran syntyä olennon sielussa, jota rakastamme ja jonka luulemme itseämme rakastavan? Yhtäkkiä voi kaikki muuttua. Toinen rakasti vielä eilen, siltä näytti, ja nainen itsekin luuli niin. Nyt hän ei enää rakasta. Ihminen, jota hän rakasti, on pyyhkäisty pois hänen ajatuksistaan. Mies huomaa, ettei hän ole naiselle enää yhtään mitään. Hän ei voi sitä ymmärtää: sillä hän ei ole nähnyt pitkää kehityskulkua, joka on salaisesti naisessa tapahtunut; hän ei ole voinut aavistaa, mikä kätketty vihamielisyys naiseen on kokoontunut; hän ei tahdo ymmärtää tällaisen koston ja vihan syitä. Syitä, jotka ovat usein sangen kaukaisia, monimutkaisia ja hämäriä, — toiset niistä piiloutuvat alkovin verhojen peittoon, — toisia jälleen ovat loukattu itserakkaus, ilmitulleet ja tuomitut sydämen salaisuudet, — toisia taasen… mikä ne kaikki tietää, edes nainen itsekään? Löytyy tuntemattomia loukkauksia, jotka mies on tehnyt tietämättään ja joita nainen ei koskaan anna anteeksi. Milloinkaan ei niitä voi saada selville, eikä nainen itsekään saata edes niitä aavistaa; mutta loukkaus on kuitenkin viilletty hänen sydämeensä: sydän ei koskaan sitä unhoita.

Tällaista hirvittävää nurjamielisyyteen kallistumista vastaan taistelemaan olisi tarvittu toisellaista miestä kuin Olivier; miestä, joka olisi ollut lähempänä luontoa, samalla yksinkertaisempi ja notkeampi, omiin tunteellisiin arveluihinsa sekaantumatonta miestä, vaistoiltaan rikasta ihmistä, joka olisi tarpeen tullen pystynyt sellaiseenkin, mitä hänen järkensä ei olisi hyväksynyt. Olivier antoi jo etukäteen voittaa itsensä ja viedä kaiken rohkeutensa: hän oli niin selväpäinen, että oli huomannut jo kauan vaimossaan tahtoa väkevämmän perinnöllisyyden, huomannut, että Jacquelinen äidin henki ilmeni nyt tyttäressä uudestaan; hän näki vaimonsa uppoavan kuin kiven sukuominaisuuksiensa syvyyteen: ja kun Olivier oli heikkoluontoinen ja avuton, niin hän vain joudutti uppoamista, koettaessaan sitä estää. Hän pakotti itsensä tyyneksi. Jacqueline koetti itsetiedottomasti laskien saada häntä pois tuosta tyynestä tilasta, saada hänet kiivastumaan puheissa, brutaaliksi, karkeaksi, voidakseen sitten paremmalla syyllä häntä halveksia. Ja jos Olivier silloin antautui vihan valtaan, niin Jacqueline häntä halveksi. Mutta kun Olivier sitten perästä päin häpesi ja oli ylen nöyryytetty, niin halveksi vaimo häntä yhä enemmän. Ja jos mies ei antautunut vihaan, ei tahtonut antautua, — silloin vihasi vaimo häntä. Mutta kaikkein pahinta oli vaikeneminen, johon he sulkeutuivat toistensa seurassa usein päiväkausiksi. Myrkyttävä, murskaava, suunniltaan saava vaikeneminen, joka vimmastuttaa lopulta kaikkein lauhkeimmatkin olennot aivan raivoihinsa, niin että heille tulee joskus himo tehdä pahaa, huutaa, ärsyttää toinen huutamaan vihaansa. Vaikenemista, sellaista mustaa vaikenemista, että sen helmassa rakkaus lopullisesti mätänee ja hajoaa, hiljaisuutta, jonka keskellä ihmiset eroavat toisistaan ja haipuvat yöhön aivankuin kiertotähdet, jotka kulkevat kukin omaa rataansa… He olivat tulleet siihen kehityskohtaansa, jolloin kaikki, mitä he tekivät, joudutti vain toisistaan loittonemista, sekin, että he koettivat lähetä toisiaan. Heidän elämänsä tuli sietämättömäksi. Sattuma kiirehti vain tapahtumain luonnollista kulkua.

Noin vuoden ajan oli Cécile Fleury usein käynyt Jeanninien perheessä. Olivier oli tutustunut häneen Christophen luona. Sitten oli Jacqueline kutsunut häntä käymään heillä; ja Cécile jatkoi tuttavuuttaan parin kanssa sittenkin kuin Christophe oli jo heistä eronnut. Jacqueline oli hyvä Cécilea kohtaan: vaikkei Jacqueline ollut yhtään musikalinen ja joskin hän piti Cécilea hiukan arkipäiväisenä, nautti hän kuitenkin hänen laulustaan ja hänen rauhoittavasta läheisyydestään. Olivier Jeanninista oli hauskaa soittaa Cécilen kanssa. Vähitellen oli Cécilesta tullut talon ystävä. Cécile herätti luottamusta: kun hän astui avomielisin katsein, terveen ja iloisen näköisenä Jeanninien saliin ja kun hänen hieman karkea naurunsa kuului, kajahtaen niin, että oikein tuntui hyvältä, oli kuin auringon säde olisi pilkahtanut sumun läpi. Olivierin ja Jacquelinen sydän nautti silloin kuvaamatonta helpoitusta. Kun Cécile lähti, teki heidän mielensä sanoa hänelle:

— Ei, jääkää vielä, meidän on niin kylmä!

Silloin kun Jacqueline oli poissa kotoa, näki Olivier Cécilea useammin; eikä hän ollut voinut salata häneltä kokonaan surujaankaan. Hän avasi sydämensä, harkitsematta, niinkuin ainakin heikko ja hellämielinen olento, joka on tukehtua ja jonka täytyy saada uskoa itsensä jollekulle ja purkaa tunteitaan sen mukaan. Cécile tuli siitä liikutetuksi; hän lääkitsi tuttavaansa äidillisin sanoin. Hän sääli Jeannineja, heitä molempia; hän pyysi, ettei Olivier antaisi mielensä masentua. Mutta lieneekö hän sitten jollakin tavoin häpeillyt tällaista salaisuuksien paljastamista enemmän kuin Olivier, vai mikä lieneekään siihen ollut syynä, hän ei vaan sitten tullut Olivierin kotiin enää yhtä usein kuin ennen, vaan keksi kaikenlaisia verukkeita. Varmaankaan ei hän mielestään ollut menetellyt kunniallisesti Jacquelinea kohtaan: hänellä ei ollut oikeutta tietää Jacquelinen salaisuuksia. Ainakin arveli Olivier sitä syyksi hänen karkoittumiseensa; ja hänestä oli Cécile oikeassa: sillä hän itsekin moitti itseään siitä, että oli puhunut. Mutta kun Cécile ei enää käynyt talossa, niin Olivier huomasi, mitä Cécilestä hänelle oli ajan pitkään tullut. Olivier oli tottunut uskomaan asioitaan hänelle; vain Cécile saattoi vapauttaa hänet alinomaisesta ahdistuksesta, joka häntä vaivasi. Olivier oli tarpeeksi harjaantunut sydämen tunteiden erittelyyn huomatakseen, mitä tämä tunne oli laatuaan. Hän ei olisi siitä hiiskunut Cécilelle mitään. Mutta hän ei jaksanut vastustaa haluaan edes kirjoittaa itselleen kaikenlaista, mitä tunsi. Hän oli monien vuosien kuluessa saanut vaarallisen tavan pakista paperilla omien ajatustensa kanssa. Siitä hän oli päässyt rakkauden vuosinaan. Mutta nyt, kun hän oli jäänyt jälleen yksin, oli hän joutunut taas tuon vanhan tapansa valtaan: milloin kärsimys kasvoi aivan sietämättömäksi, helpotti se menetelmä; ja sitäpaitsi se oli välttämätöntä toimintaa itseään erittelevälle taiteilijalle. Niinpä kuvaili hän yksinään itseään, kirjoitteli ajatuksiaan paperille, aivan kuin olisi puhellut niistä Cécilelle, mutta vielä vapaammin, koska ne eivät olleetkaan aiotut Cécilen luettaviksi.

Nyt määräsi sattuma, että noiden paperien piti joutua Jacquelinen näkyville. Se tapahtui eräänä päivänä, jolloin hän tunsi olevansa lähempänä miestään kuin vuosikausiin. Järjestäessään piironkiaan lueskeli hän vanhoja rakkaudenkirjeitä, jotka Olivier aikoinaan oli hänelle lähettänyt. Jacqueline heltyi niin, että hän aivan itki. Hän istui piirongin nurkkauksessa kätkössä, eikä voinut jatkaa järjestelyhommaansa; hän muisteli siinä koko menneisyyttä; ja hänen omatuntonsa vaivasi tuskallisesti häntä, että hän oli sen hävittänyt. Hän ajatteli, miten Olivier mahtoikaan surra: koskaan ei tällainen ajatus kylmällä tuulella ollessa ollut johtunut hänen päähänsä; hän oli kyllä saattanut unhottaa miehensä, mutta sitä ajatusta ei hän jaksanut kestää, että Olivier olisi hänen tähtensä kärsinyt. Suru runteli hänen sydäntänsä. Hän olisi nyt tahtonut heittäytyä Olivierin syliin ja sanoa hänelle:

— Ah, Olivier, Olivier, mitä me olemmekaan tehneet? Mehän olemme hulluja! Me emme saa enää tuottaa toisillemme tuskaa!

Jospa Olivier olisi sillä hetkellä sattunut tulemaan kotiin!

Mutta juuri sillä hetkellä löysi Jacqueline nuo Olivierin kirjeet… Kaikesta tuli loppu. — Luuliko Jacqueline tosiaan, että Olivier oli häntä pettänyt? Ehkäpä. Mutta kuuluiko se asiaan? Petosta ei Jacquelinelle ollut niin paljon itse petos kun halu siihen. Hän olisi mieluummin antanut miehelle, jota hän rakasti, anteeksi sen, että hänellä olisi ollut rakastajatar kuin että hän olisi antanut salaa toiselle sielunsa. Ja siinä hän olikin oikeassa.

— Sepä lystikästä! väittävät ehkä jotkut… — (Poloiset, joille rakkauden petos ei tuo tuskaa muulloin kuin silloin, kun se on aivan täytäntöön pantu!… Jos sydän on jäänyt uskolliseksi, ovat ruumiin raukkamaisuudet vähäpätöinen seikka. Jos sydän pettää, ei muulla ole enää mitään arvoa)…

Jacqueline ei hetkeäkään ajatellut koettaa saada itselleen Olivieria takaisin. Liian myöhäistä! Hän ei rakastanut häntä enää tarpeeksi. Tai rakasti ehkä liiaksi. Ei, mustasukkainen hän ei ollut. Koko hänen luottamuksensa luhistui, loputkin, mitä hänessä vielä piili miestään kohtaan uskoa ja toivoa. Hän ei punninnut itsekseen, että hän itse oli hylkinyt miehessään noita ominaisuuksia, että hän oli riistänyt häneltä rohkeuden, ajanut hänet tähän rakkauteen, että tämä rakkaus oli sitäpaitsi viatonta, ja ettei ihminen lopultakaan voi määrätä, rakastaako hän vai ei. Hänen päähänsä ei pälkähtänyt verrata omaa kiemailuaan Christophelle tähän tunteelliseen seurusteluun: hän ei rakastanut Christophea, Christophe ei kuulunut asiaan! Kiihtyneesti liioitellen hän ajatteli, että Olivier oli hänelle valehdellut, hän ei ollutkaan enää mitään miehelleen. Viimeinenkin tuki katosi Jacquelinelta, juuri kun hän oli kurottanut kättänsä tarttuakseen siihen… Kaikesta tuli loppu. Olivier ei saanut koskaan tietää, mitä Jacqueline sai kärsiä sinä päivänä. Mutta kun hän näki Jacquelinen, tuli hänelle se selvä tuntu, hänellekin, että kaikki oli lopussa.

Tästä hetkestä alkaen eivät he puhuneet enää keskenään muuta kuin toisten ihmisten läsnäollessa. He pitivät toisiaan silmällä, niinkuin kaksi kierrokseen ajettua metsäneläintä, jotka ovat aina varuillaan ja pelkäävät. Jeremias Gotthelf kuvailee jossakin armottomalla huumorilla erään avioparin synkkää asemaa, miehen ja vaimon, jotka eivät enää rakasta toisiaan, vaan vartioivat toisiaan kahden puolen, utelevat toistensa terveyttä, huomaavat toisissaan sairauden merkkejä, mutta eivät suinkaan koeta jouduttaa toistensa kuolemaa tai edes toivokaan sitä, vaan sallivat kuitenkin mieltään viehättää ajatuksen, että toiselle tulisi jokin odottamaton tapaturma, ja kuvittelevat kumpikin ilokseen, että hän on heistä vahvempi kuin toinen. Oli hetkiä, jolloin Jacqueline ja Olivier melkein kuvittelivat, että toinen heistä ajatteli tähän tapaan. Kumpikaan ei ajatellut niin; mutta sekin oli jo liikaa, että he kuvittelivat sellaista kuin esimerkiksi Jacqueline, joka saattoi miettiä itsekseen yöllä harha-aistimuksellisen unettomuuden hetkillä, että tuo mies oli voimakkaampi ja kulutti tässä hänet loppuun ja voittaisi pian hänet… Sekautuneen mielikuvituksen ja sydämen hirveää aivohouretta! — Ja kuitenkin rakasti parhain heidän olemuksessaan pohjaltaan yhä toista!…

Olivier masentui tämän taakkansa alla niin, ettei koettanutkaan ponnistella enää, vaan väistyi ja hellitti kokonaan Jacquelinen sielun peräsimen kädestään. Kun Jacqueline näin jäi oman onnensa nojaan, ilman luotsia, joka olisi häntä ohjannut, tuli hänelle omituinen vapauden huimaus; hän olisi tarvinnut valtiasta, jota vastaan hän olisi saanut kapinoida: jos hänellä ei sitä ollut, täytyi hänen se itselleen luoda. Hän joutui piilevän pahuutensa valtaan. Siihen saakka ei hän ollut koskaan aikonut jättää miestään, vaikka hän kärsikin. Nyt hän luuli päässeensä kaikista siteistä. Hän tahtoi rakastaa ennenkuin se oli liian myöhäistä: (sillä hän luuli, niin nuori kuin olikin, itseään jo vanhaksi.) — Ja hän rakastui. Hän oli omiaan joutumaani alttiiksi sellaiselle kuvitellulle, kalvavalle intohimolle, joka takertuu ensimäiseen eteen sattuneeseen henkilöön, vaikkapa vain vilahdukselta nähtyyn, jopa olentoon, jonka tuntee ainoastaan maineelta, joskus pelkästään nimeltä; alttiiksi tuolle kiihkolle, joka kerran ihmisen yhden sormen saatuaan ei hellitä enää otettaan, vaan vakuuttaa hänen sydämelleen, ettei se voi elää ilman sen valitsemaa ihmistä; tunteelle, joka tuhoaa sydämen kokonaan ja tekee sen tyhjäksi kaikesta entisyydestä, mikä äsken vielä sen täytti: entisistä tunteista, moraliajatuksista, muistoista, itsetunnosta ja kunnioituksesta toisia kohtaan. Ja kun tämä kiihko vuorostaan kuolee, kun sillä ei ole enää mitään hävittämistä, koska se on jo kaikki polttanut, niin minkälainen uusi luonne useimmiten noista raunioista kasvaakaan: luonne, jossa ei löydy hyvyyttä, ei sääliä, ei nuoruutta eikä kuvitelmia; luonne, joka tahtoo ainoastaan kaivaa ja kalvaa elämää, aivan kuin sammal syö raunioiksi tuhottua temppeliä.

Tälläkin kertaa, niinkuin tavallisesti, kohdistui se piintynyt kiihko henkilöön, joka oli mitä parhaiten sopiva tuottamaan pettymyksiä naisen sydämelle. Jacqueline-parka rakastui erääseen naisten yleiseen suosikkiin, parisilaiseen kirjailijaan, joka ei ollut kaunis eikä nuorikaan, vaan kömpelö, punanaamainen ja elähtänyt; hänen hampaansa olivat pilalle turmeltuneet, sydämensä kuivuus suorastaan hirvittävä; hänen ainoa ansionsa oli se, että hän oli muodissa ja oli tehnyt suuren joukon naisia onnettomiksi. Hänellä ei ollut puolustuksenaan edes se seikka, ettei hän olisi itsekkyyttään tiennyt: sillä hän rehenteli sillä runoissaan. Hän tiesi kyllä, että sellainen tepsi: taiteeseen kätketty itsekkyys on ikäänkuin linnunkuvastin, tuli, joka häikäisee heikkoja. Jacquelinen piiristä oli monta naista mennyt väijytykseen: viimeksi muuan hänen ystävättärensä, äskettäin naimisiin mennyt nainen; hänet oli tämä kirjailija pilannut ilman suurta vaivaa ja sitten hänet jättänyt. Nuo petetyt eivät suinkaan siitä kuolleet, vaikka he tosin koettivat salata asiaa kömpelösti, mikä taas ilahdutti koko maailmaa. Kaikkein kauheimminkin petetyt heistä rakastivat liian paljon arkipäiväisiä etujaan ja hienoston tapojaan ollakseen pitämättä hullutuksiaan selvän järjen aisoissa. Siksi eivät he tahtoneet tehdä mitään julkista skandaalia. Jos he pettivät aviomiehiään ja ystävättäriään tai heitä itseään petettiin ja he saivat kärsiä, niin tapahtui se aina kaikessa hiljaisuudessa. He olivat oikeita juorujen sankarittaria.

Mutta Jacqueline oli huimapää: hän ei ainoastaan pystynyt tekemään, mitä sanoi, vaan myöskin puhumaan, mitä teki. Hänen hullutustensa pohjalla ei piillyt minkäänlaista järjen harkintaa, vaan hän kielsi kokonaan itsensä. Hänellä oli se vaarallinen avu, että hän oli aina itselleen suora eikä peräytynyt koskaan tekojensa seurausten tieltä. Hän oli parempi kuin muut hänen piirissään: sen tähden hän olikin kahta hullumpi. Kun hän rakasti, kun hän sai päähänsä tehdä aviorikoksen, heittäytyi hän siihen silmittömästi, epätoivoisella suoruudella.

M:me Arnaud oli yksinään kotona ja neuloi samalla kuumeellisella levollisuudella kuin luultavasti aikoinaan Penelope kuulua työtään tehdessään. Ja aivan kuin Penelope hän odotti miestään. Herra Arnaud oleskeli kaiket päivät poissa kotoa. Hänellä oli koulutuntinsa aamuin ja illoin. Tavallisesti hän tuli päivälliselle kotiin, vaikka hänen jalkojaan väsyttikin ja vaikka lyseo oli toisessa päässä Parisia. Hän pakotti itsensä kulkemaan tämän pitkän matkan, ei niin paljon säälistä vaimoaan kohtaan tai säästäväisyydestä, kuin siitä syystä, että se oli tullut hänelle jo tottumukseksi. Mutta eräinä päivinä pidättivät häntä päivälliseltä koetunnit; tai hän ei malttanut olla käyttämättä hyväkseen sitä seikkaa, että lyseo oli samassa kaupunginosassa kuin kirjasto, vaan jäi työskentelemään väliajaksi tuohon kirjastoon. Lucile Arnaud oli päivät yksinään. Paitsi siivoojanaista, joka tuli kello kahdeksan ja kymmenen välillä tekemään karkeita töitä, ja ruokatarpeiden hankkijoita, jotka pistäytyivät kysymässä, mitä milloinkin haluttiin, ja toivat tilatut ainekset, ei kukaan soitellut hänen ovikelloaan. Hän ei tuntenut ketään koko talossa. Christophe oli muuttanut pois, ja syreenipuutarhan puolella oli uusia asukkaita. Céline Chabran oli mennyt naimisiin Augustin Elsbergerin kanssa. Élie Elsberger oli lähtenyt perheineen Espanjaan, jossa hän oli saanut toimen eräässä kaivoksessa. Vanhalta Weillilta oli vaimo kuollut, eikä hän oleskellut juuri yhtään parisilaisessa huoneistossaan. Ainoastaan Christophe ja hänen ystävättärensä Cécile olivat pitäneet yllä tuttavuussuhteitaan Lucile Arnaud'n kanssa, mutta he asuivat hyvin etäällä, ja kun väsyttävä työ anasti heiltä kaiket päivät, niin meni viikkoja, jolloin he eivät käyneet Lucileä katsomassa. Hänellä ei ollut muuta seuraa kuin hän itse.

Hänellä ei ollut laisinkaan ikävä. Hänelle riittivät ajanvietoksi kovin vähäiset seikat. Pieninkin jokapäiväinen homma. Joku pikku kukka, jonka arkaa lehtiverhoa hän puhdisti äidillisen hellästi joka aamu. Rauhallinen harmaa kissa, joka oli alkanut noudattaa emäntänsä elintapoja, kuten hyvin vaalitut kotieläimet ainakin: se vietti päivänsä niinkuin sen emäntäkin hellan ääressä, tai istui pöydällä lampun vieressä, seuraten koko ajan hoitajansa työskenteleväin sormien liikkeitä ja luoden häneen joskus tirkistyksen kummallisista silmäteristään, jotka sitten taas sammuivat välinpitämättömästi. Yksinpä huonekaluistakin oli hänelle ajanviettoa. Jokainen niistä oli hänelle niin kotoinen. Lapsellisella ilolla siisti hän niitä, pyyhki hellästi pois tomua, joka oli laskeutunut niiden kupeisiin, ja sijoitteli sitten niitä tarkalla huolella jälleen entisiin nurkkiinsa. Hän oikein puheli niiden kanssa sanattomasti. Hän hymyili ainoalle omistamalleen kauniille antiikkiselle huonekalulle, hienolle Ludvig XVI:n tyyliselle silinteripiirongille. Hänellä oli joka päivä sama ilo ne esineet uudestaan nähdessään. Yhtä nopeasti kului häneltä aika liinavaatteitakin tarkastaessa: hän vietti tuntikausia seisten tuolilla, pää ja käsivarret suuren talonpoikaisen kaapin sisässä, tutkien ja järjestellen niitä, sillaikaa kun kissa jälleen tarkasteli uteliaasti häntä.

Mutta hänen suurin onnensa oli, että hän sai kaikki kotiaskareensa toimitettuaan ja yksinään päivällisen syötyään, — Jumala tiesi, minkälaisen aterian (hän ei tarvinnut paljoa ruokaa), — ja kaupungilla välttämättömillä asioilla juostuaan päästä noiden päivätöitten jälkeen kello neljän tienoissa iltapuolella kotiinsa ja asettua ikkunan tai lieden ääreen käsitöineen ja mirreineen. Joskus hän keksi jonkinlaisen syyn, ettei hänen tarvinnut ollenkaan lähteä pois kotoa; hän oli onnellinen, jos hän saattoi olla kaiket päivät sisällä, varsinkin talvisaikaan, kun satoi. Hän pelkäsi hirveästi kylmää, viimaa, likaa ja sadetta, sillä hänkin oli kuin mikäkin siisti, arkanahkainen ja lellitelty pikku kissa. Hän oli mieluummin syömättä kuin lähti ulos ostelemaan aamiaisruokia, jos ruuanhankkijat milloin sattuivat hänet unhottamaan. Silloin hän naperteli vain suklaakakkua tai etsi kaapista pari hedelmää. Hän varoi ilmoittamasta sitä ruokailutapaansa miehelleen. Se oli pientä seikkailua hänelle. Silloin, päivinä, jolloin valo oli melkein sammunut, ja joskus kauniinakin ja aurinkoisina, — (ulkona säteili sininen taivas, kadun räminä humisi talon ja hänen hiljaisen asuntonsa ympärillä ja sen hämärässä: aivan kuin jokin kangastus ympäröi se hämy hänen sieluaan), — istui hän mukavimmassa nurkassaan, jakkara jalkojen alla, neulomus kädessä, ja vaipui hievahtamatta hauskimpaan hommaansa, lukemiseen, vaikka hänen sormensa työskentelivätkin koko ajan. Hänellä oli vieressä pöydällä jokin mielikirjojaan. Tavallisesti jokin punakantinen nide, jonkin englantilaisen kirjan käännös. Hän luki sangen vähän kerrallaan, tuskin luvun päivässä, ja kirja lepäsi usein pitkän aikaa samalta kohdalta avattuna hänen polvillaan, tai ei hän sitä ollenkaan aukaissut: hän tunsi jo sen, hän vain haaveili asioista, joita se oli kertonut. Niin riitti jokin Dickensin tai Thackerayn pitkä romaani viikkokausiksi, ja ne viikot laajensi hän uneksimalla kokonaisiksi vuosiksi. Ne ympäröivät hänet hellällä sävyllään. Nykyaikaiset ihmiset, jotka lukevat nopeasti ja huonosti, eivät tunne enää, mikä ihmeellinen voima kauniista kirjoista säteilee, kun niitä nauttii hitaasti. M:me Arnaud ei epäillytkään, etteikö noiden romaanihenkilöiden elämä ollut yhtä totta kuin hänen omansakin. Heissä oli sellaisia, joille hän olisi tahtonut olla iki-ystävä: hyväsydäminen, mustasukkainen lady Castlewood, tuo salaa rakastava nainen, jonka sydän oli äidillinen ja neitseellinen, oli hänen sisarensa; pikku Dombey hänen oma pikku lapsensa; hän oli Dora, nainen ja lapsi, joka kuolee; hän ojensi rakkaasti käsivarsiaan syleilläkseen kaikkia noita romaanien lapsellisia sieluja, jotka vaeltavat kunniakkain ja puhtain silmin maallisen elämänsä; ja hänen ympärillään kiersi kirjavana saattueena lempeitä, kurjia ja vaarattomia orginelleja, jotka ajelevat täällä naurettavia ja liikuttavia haavekuviaan, — heidän johtajanaan hyvän Dickensin herttainen henki, unelmissaan samalla sekä nauratteleva että valmis kyyneliin. Milloin m:me Arnaud katsahti ulos ikkunastaan, näki hän ohikulkijoissa jonkun tuon unelmiensa maailman rakastettavan tai peloittavan olennon. Tuolla kivitalojen toisella puolen haaveksi hän elettävän samanlaista elämää kuin hänen sankarinsa, niin, ne sankarit itse siellä elivät. Se, ettei hän halunnut lähteä ulos, johtui siitä, että hän pelkäsi moista liikuttavilla mysterioilla täytettyä maailmaa. Hän näki noissa ohitse liikkuvissa ihmisissä salattuja murhenäytelmiä, parhaillaan tapahtuvia ilveilyjä. Eikä se ollutkaan aina pelkkää kuvitelmaa. Sillä yksinäisyydessä oli hän saavuttanut tuon kummallisen intuitsionin lahjan, joka antaa ihmisen nähdä ohikulkevien katseista heidän menneen tai tulevan elämänsä salaisuuksia, joita asianomaiset itsekään eivät usein tiedä. M:me Arnaud sekoitti näihin todellisiin näkyihinsä romanttisia muistoja, jotka pyöristivät ja muuttivat niiden muotoa. Kun hän oli kaupungilla, tunsi hän aivan hukkuvansa moiseen äärettömään elämysten mereen. Hänen täytyi kiiruhtaa kotiinsa päästäkseen lujalle pohjalle.

Mutta tarvitsiko hänen lukea tai nähdä muitakaan ihmisiä? Hänelle riitti vain katsella itseään. Tuo kalpea, sammunut olento, — syrjäisestä nimittäin, — kuinka se sisältäpäin olikaan valoisa ja säteilevä! Miten täyteläistä elämää se uhkui! Miten runsaasti siinä oli muistoja, rikkauksia, joita ei kukaan aavistanut hänessä olevan!… Olivatko ne koskaan olleet totta? — Tietysti, koska ne olivat totta hänelle… Sillä tavoin saattaa unten taikasauva muuttaa elämän köyhyyden!

M:me Arnaud muisteli kaikkia entisiä vuosiaan pikkutytön aikoihinsa asti; tässä hiljaisuudessa aukesi jälleen tuoksumaan jokainen hänen kuihtuneitten toiveittensa hento kukka… Ensimäinen lapsenrakkaus erästä nuorta tyttöä kohtaan, jonka viehkeys oli lumonnut hänet heti paikalla, kun hän tuon olennon näki; hän rakasti neitoa niinkuin ainoastaan silloin voi rakastaa kun itse on äärettömän puhdas; hän oli kuolla mielenliikutuksesta tuntiessaan hänen kosketuksensa; hän olisi tahtonut suudella hänen jalkojaan, olla hänen pieni piikasensa, mennä naimisiin hänen kanssaan; ystävätär oli sitten mennyt naimisiin, ei ollut tullut onnelliseksi, oli saanut lapsen, joka oli kuollut… Toinen rakkaus tuli hänelle noin kaksitoista-vuotiaana, jälleen erästä tyttöä kohtaan, joka oli hänen ikäisensä ja joka kohteli häntä tyrannimaisesti: pirullinen vaaleaverikkö, ilveilevä, itsevaltainen: hän itketti toista huvikseen, ja antoi sitten hänelle helliä suudelmia; he laativat yhdessä tuhansia tulevaisuuden suunnitelmia. Se tyttö oli yhtäkkiä ruvennut karmeliittinunnaksi, kenenkään tietämättä, mistä syystä; väitettiin, että hän oli nykyään onnellinen… Sitten seurasi suuri intohimo erästä miestä kohtaan, joka oli paljoa vanhempi häntä itseään. Siitä tunteesta ei ainoakaan ihminen ollut saanut tietää, ei edes sekään, johon se kohdistui. Hän oli uhrannut rakkautensa kohteelle suunnattoman määrän kiihkeää uskollisuutta, hellyyttä… Sitten tuli taas toinen rakkaus: sillä kertaa rakastettiin häntä. Mutta hän ei ollut tohtinut omituisen arkuutensa ja itsensä epäilemisen vuoksi uskoa, että häntä rakastettiin, eikä ilmaista, että hän itsekin rakasti. Ja silloin oli onni mennyt ohitse niin ettei hän ottanut sitä käsiinsä… Sitten… Mutta mitä hyödyttää kertoa muille satuja, joilla on merkitystä ainoastaan ihmiselle itselleen? Monen monia pikku asioita, jotka olivat saaneet hänelle tärkeän sisällyksen: jonkun ystävän suopeus; sydämellinen sana Olivierin suusta, sanottu aivan huomaamatta; Christophen virkistävät vierailut ja lumottu maailma, jonka hänen soittonsa kuulijalle avasi; jonkun tuntemattoman ihmisen katse; niin, eräät pelkästään ajatukselliset ja tahdottomat uskottomuudet tässä erinomaisessa naisessa, joka oli ylen kunniallinen ja puhdas: nuo tyrmistivät ja hävettivät häntä, ja hän koetti heikosti karkoittaa niitä mielestään, mutta kuitenkin loivat ne, — kaikessa viattomuudessaan, — hiukan auringonpaistetta hänen sydämeensä… Hän rakasti kovasti miestään, vaikkei mies ollutkaan aivan sellainen, jollaista hän uneksi. Mutta herra Arnaud oli hyvä; ja kun hän eräänä päivänä sanoi vaimolleen:

— Rakas vaimoni, sinä et tiedä, miten paljon sinä minulle olet. Sinä olet koko minun elämäni.

Silloin naisen sydän aivan suli hellyydestä; ja siitä alkaen tunsi hän olevansa kokonaan yhdistetty mieheensä, ainaiseksi, ilman pienintäkään irtautunutta ajatusta. Joka vuosi kiinnitti heitä yhä lähemmin toisiinsa. He olivat uneksineet yhdessä paljon kaunista. Haaveilleet töistä, matkoista, lapsista. Miten ne unelmat olivat toteutuneet?… Oi, turha toivo!… Mutta m:me Arnaud uneksi niitä yhä. Niissä eli myöskin pikku lapsi, josta hän oli uneksinut niin usein, niin syvästi, että hän tunsi sen aivan kuin se olisi ollut olemassa. Sitä untaan oli hän rakennellut vuosikausia, kaunistanut sen kaikella, mitä armainta hän näki, kaikella, mitä hän eniten rakasti… Mutta toteutuminen: hiljaisuus!…

Siinä hänen elämänsä. Mutta siihen sisältyi kokonaisia maailmoita. Miten paljon tuntemattomia tragedioja, kaikkein arinta laatua, kätkeytyy usein näöltään aivan rauhallisiin, keskinkertaisiin ihmiskohtaloihin! Ja traagillisinta on ehkä: — ettei tapahdu mitään noiden yhä toivovien elämässä, joiden veri huutaa lohduttomasti oikeuttansa, heille luonnon lupaamaa onnea, joka heiltä kielletään, — noiden, joita kalvaa sisällisesti yhtämittainen tuskallinen kaipuu, — ja jotka eivät näytä siitä mitään ulospäin!

Onneksi ajatteli m:me Arnaud muutakin kuin itseään. Hänen oma elämänsä otti ainoastaan osan tilaa hänen unelmissaan. Hän eli myöskin niiden elämää, jotka olivat nykyään tai olivat ennen olleet hänen tuttujaan; hän kuvitteli itseään heidän asemassaan, hän muisti Christophe Krafftia, ystävätärtään Cécileä. Hän ajatteli heitä aina. Nuo kaksi naista olivat sydämellisesti kiintyneet toisiinsa. Ja kummallisinta oli, että juuri luja Cécile tarvitsi heistä enemmän tukea, nojautua heikkoon Lucileen. Oikeastaan oli tuo kookas, iloinen ja terve tyttö näet heikompi kuin hänen ulkomuodostaan saattoi päättää. Hänellä oli paraikaa eräänlainen murroskausi. Tyynimmätkään sydämet eivät aina voi olla varmoja yllätyksiltä. Hänessä oli huomaamatta alkanut kyteä muuan ylen hellä tunne, jota hän ei tahtonut ensin tunnustaa, mutta se paisui, kunnes hänen oli pakko se nähdä: — hän rakasti Olivier Jeanninia. Tuon nuoren miehen kunnioittava ja lempeä käytös, hänen koko olemuksensa hiukan naisellinen viehätys, kaikki, mikä hänessä oli heikkoa ja antautuvaa, oli lumonnut kohta Cécilen: — (äidillistä luonnetta vetää aina puoleensa sellainen, joka sitä tarvitsee). — Mitä Cécile sitten oli kuullut Olivierin aviosuruista, oli herättänyt hänessä vaarallista sääliä tuota ystäväänsä kohtaan. Mutta tällaiset syyt yksinomaan eivät luonnollisesti olisi riittäneet. Kukapa voi sanoa, minkä tähden kaksi ihmistä rakastuu toisiinsa? Usein ei kummallakaan ole siihen erikoista aihetta, mutta pitkä yhdessä oleskelu saattaa anastaa viimein sydämen, joka ei ole pitänyt varaansa ensimäistä siinä herännyttä tunnetta vastaan. — Kun Cécile huomasi, ettei ollut enää epäilemistä, mitä laatua hänen tunteensa oli, koetti hän uljaasti päästä irti ansasta, sillä hän piti rakkauttaan rikollisena ja mahdottomana; hän kärsi kauan itsekseen, eikä siitä parantunutkaan. Kukaan ei vähääkään aavistanut, miten hänen laitansa oli: hän koetti kaikin voimin tekeytyä iloisen näköiseksi. Ainoastaan m:me Arnaud tiesi, kuinka vaikeaa se oli hänelle; ei siitä syystä, että Cécile olisi ilmaissut salaisuutensa hänelle, mutta joskus painoi Cécile lujaniskaisen päänsä m:me Arnaud'n matalaa rintaa vasten, hänen silmistään tipahti pari kuumaa kyyneltä, hän suuteli ystävätärtään ja lähti sitten nauraen talosta. Cécile jumaloi tuota heiveröistä ystävätärtään, sillä hän tunsi, että hän oli siveellisen ryhtinsä ja uskonsa voiman puolesta väkevämpi häntä itseään. Hän ei avannut sydäntään Lucilelle. Mutta Lucile osasi arvata puolesta sanasta. Maailma tuntui hänestä ainaiselta surulliselta väärinymmärtämiseltä. Sitä on mahdoton muuttaa toiseksi. Ihminen ei voi muuta kuin rakastaa, sääliä toista ja uneksia.

Ja kun unelmien ääretön paljous alkoi humista hänessä niin valtavasti, ettei hän jaksanut enää miettiä mitään, asettui hän pianonsa ääreen ja antoi sormiensa hipua koskettimilla, miten vaan sattui, soittaen hiljaa, verhoten sävelten himmennetyllä valolla elämän häikäisevää kangastusta…

Mutta tuo hyvä pikku nainen ei suinkaan unohtanut arkisiakaan tehtäviään; ja kun herra Arnaud tuli kotiin, oli lamppu jo pöydälle sytytetty ja illallinen valmis, ja vaimo odotti häntä hymy kalpeilla kasvoillaan. Eikä mies aavistanut, minkälaisessa rajattomassa kaikkeudessa vaimo hänen poissaollessaan oli elänyt.

Vaikeinta oli sulattaa noita kahta eri maailmaa toisiinsa niin, etteivät ne törmänneet vastatusten: jokapäiväinen elämä, ja toinen, suuri sielullinen elämä kaukaisine ilmanäärineen. Se ei menestynyt aina varsin hyvin. Onneksi eli Arnaud itsekin osaksi kuvitelmien elämää, eli kirjoissaan ja taideteoksissa, joiden ikuinen tuli piti yllä hänen sielunsa riutuvana lepattavaa liekkiä. Mutta viime vuosina olivat häntä yhä enemmän alkaneet kiusata kaikenlaiset hänen ammatistaan johtuvat pienet rettelöt: vääryydet, puolueellisuus, ikävyydet virkatovereiden ja oppilaiden taholta; hän oli tullut katkeraksi; oli alkanut puhua politiikkaa, haukkua hallitusta ja juutalaisia; hän lykkäsi vastuun kaikista omista elämänpettymyksistään Dreyfysin niskaan. Hänen synkkämielinen luonteensa tarttui hiukan myöskin hänen vaimoonsa. M:me Arnaud oli nyt melkein neljänkymmenen vuoden vanha. Hän oli siinä iässä, jolloin hänen elämänvoimansa oli jo hiukan vioittunut ja levottomana etsi tasapainoaan. Hänen ajatuksiinsa ilmestyi ammottavia halkeamia. Joksikin aikaa kadottivat he molemmat kaiken syynsä olla olemassa: sillä he eivät tienneet, mihin nyt kiinnittää hämähäkinverkkonsa, joka joutui yhtäkkiä heilumaan tyhjässä. Unelmat tarvitsevat aina jonkinlaista todellisuudenkin tukea, vaikka kuinka heikkoa. Nyt heitä ei tukenut mikään. He eivät voineet enää nojautua toisiinsa. Mies takertui vaimoonsa sen sijaan, että olisi häntä auttanut. Ja vaimo ymmärsi, ettei hän jaksanut miestään auttaa: sillä siihen aikaan hän ei pystynyt auttamaan edes itseään. Ainoastaan ihme saattoi hänet silloin pelastaa. Hän rukoili sitä. Ja se tulikin hänen sielunsa syvyydestä. M:me Arnaud tunsi yksinäisestä ja hurskaasta sydämestään kumpuavan ilmi ylevän ja mielettömän tarpeen kaikesta huolimatta luoda, kutoa sittenkin hämähäkinverkkoaan tyhjyyden poikki, pelkästä kutomisen ilosta, jättää se tuulen valtaan, Jumalan henkäyksen heilutettavaksi ja vietäväksi sinne, minne se oli joutuva. Ja Jumalan henkäys kiinnitti verkon jälleen elämään, antoi sille näkymättömät tukikohtansa. Silloin alkoivat mies ja vaimo kumpikin kärsivällisesti kutoa uudestaan tuota loistavaa ja turhaa unelmiensa sommitelmaa, joka oli tehty heidän puhtaimmista kärsimyksistään ja sydänverestään.

M:me Arnaud oli yksinään kotona… Tuli ilta.

Ovikello soi. M:me Arnaud heräsi vavahtaen unelmistaan ennen tavallista aikaansa. Hän kietoi huolellisesti käsityönsä kokoon ja meni avaamaan. Tulija oli Christophe. Hän näytti hyvin liikutetulta. Rouva tarttui ystävällisesti hänen käsiinsä.

— Mikä teidän on, hyvä ystävä? kysyi hän.

— Ah! sanoi Christophe. Olivier tuli takaisin.

— Tuli takaisin?

— Niin, tänä aamuna, tuli ja sanoi minulle: "Christophe, auta minua!" Minä syleilin häntä, hän itki. Sanoi minulle: "Minulla ei ole enää ketään muita kuin sinä. Hän lähti pois".

M:me Arnaud pisti järkytyksissään kätensä ristiin ja huudahti:

— Voi noita onnettomia!

— Hän lähti, toisti Christophe. Lähti rakastajansa kanssa.

— Entä heidän lapsensa? kysyi m:me Arnaud.

— Jätti miehensä, lapsen, kaikki.

— Se onneton! toisti m:me Arnaud.

— Olivier rakasti häntä, sanoi Christophe, rakasti koko sielullaan, Hän ei tästä iskusta nouse. Hän hoki minulle: "Christophe, hän on pettänyt, minut… Rakkain ystäväni on minut pettänyt." Minä koetin sanoa hänelle: "Koska hän on sinut pettänyt, niin ei hän ollutkaan sinun ystäväsi. Sinun vihollisesi hän on. Unohda hänet, tai tapa hänet."

— Oh, Christophe, mitä te nyt puhuttekaan! Sehän on kauheaa.

— Aivan niin, tiedän, että tämä tuntuu teistä aivan esihistorialliselta raakuudelta: tappaa vaimonsa! Uskokaa vaan kauniisti tätä hienoa parisilaista maailmaa, joka panee vastalauseensa, jos uros surmaa muka raakalaisvaistosta naaraan, joka hänet pettää, maailmaa, joka saarnaa tuota laupiasta järkeä! Erinomaisia apostoleita! On hupaisaa nähdä tämän sekalaisen koiralauman pahastuvan eläimellisyyteen palaamista. Kun ensin ovat häväisseet elämää, riistäneet siltä kaiken sen arvon, niin ympäröivät he sen uskonnollisella pyhyydellä… Kuinka kummallista: tuollainen elämä, jossa ei ole sydäntä, ei kunniaa, jolla ei ole merkitystä, joka on pelkästään ruumiillista huokunaa, verisuonen tykytystä lihamöhkäleissä, on heistä suurimman kunnioituksen arvoinen! He eivät tiedä, miten hienotunteisia olla tällaista teurastamon lihankappaletta kohtaan: sitä on rikos sormellaankin koskettaa. Tappakaa sielu, jos huvittaa, mutta ruumis on toki pyhä…

— Sielun murhaajat ovat pahimpia murhamiehiä; mutta rikos ei puolusta toista rikosta, senhän tiedätte.

— Tiedän sen, ystäväni. Te olette oikeassa, minä en ajattele, mitä sanon… Tai kukapa tietää, ehkäpä ajattelenkin.

— Ei, te vain halvennatte itseänne. Tehän olette hyvä.

— Kun syvä tunne saa minut valtaansa, niin olen julma kuin muutkin. Näettehän, kuinka nyt olen vimmastunut!… Mutta kun näkee ystävänsä, jota rakastaa, itkevän, niin eikö vihaisi olentoa, joka on syynä hänen kyyneliinsä? Ja voiko koskaan olla kyllin ankara sellaista viheliäistä kurjaa kohtaan, joka hylkää lapsensa juoksennellakseen rakastajansa perästä?

— Älkää puhuko niin, Christophe. Te ette asiaa tunne.

— Mitä, puolustatteko häntä?

— Minä säälin häntä, myöskin häntä.

— Minä säälin niitä, jotka kärsivät. En niitä, jotka ovat syypäitä toisten kärsimyksiin.

— Oh, luuletteko, ettei hänkin ole kärsinyt? Luuletteko, että hän jätti pelkästään huvikseen lapsensa, ja turmeli oman elämänsä? Sillä turmeltu on hänenkin elämänsä. Minä en tunne häntä paljon, Christophe. Olen nähnyt hänet ainoastaan kaksi kertaa ohimennen; hän ei siinä tilaisuudessa puhunut minulle juuri mitään ystävällistä, hän ei tuntenut minua kohtaan suopeutta. Mutta kuitenkin minä tunnen hänet jo paremmin kuin te. Olen varma, ettei hän ole paha. Pikku nais-raukka! Minä aavistan, minkälainen hänen sisäinen elämänsä mahtoi olla…

— Tekö, ystäväni, jonka elämä on niin arvokasta, järkevää!…

— Niin, minä, Christophe. Te ette asiaa tiedä, te olette hyvä, mutta te olette mies, kova mies, niinkuin kaikki miehet hyvyydestään huolimatta ovat, — mies, joka on lujasti lukossa kaikelta sellaiselta, mikä ei ole teitä itseänne. Te ette ymmärrä noita olentoja, jotka elävät läheisyydessänne. Te rakastatte heitä, mutta omalla tavallanne; te ette huoli pyrkiä heitä ymmärtämään. Te tyydytte niin helposti pelkästään omaan itseenne! Ja te olette varmasti vakuutettuja, että tunnette meidät… Voi kuitenkin! Jos te tietäisitte, miten me joskus kärsimme, kun näemme, en tarkoita sitä, ettette meitä rakastaisi, vaan millä tavoin te meitä rakastatte, minkälaisia me olemme niiden mielestä, jotka meitä eniten rakastavat! On hetkiä, Christophe, jolloin puristamme kyntemme kämmenlihaan voidaksemme olla teille huutamatta: "Oh! älkää meitä rakastako, älkää rakastako! Kaikki on parempaa kuin rakastaa noin!"… Tunnetteko nämä erään runoilijan sanat: "Kotonaankin, lapsiparvensa joukossa saa näennäisellä kunnialla ympäröity vaimo kärsiä halveksumista, joka on pahempi kuin kurjin köyhyys?" Ajatelkaa tätä, Christophe. Se on aivan kauhistavaa.

— Puheenne on tyrmistävää. Minä en oikein sitä ymmärrä. Mutta olen aavistavinani… Siis te itse…

— Minä olen tuntenut tuon kidutuksen,

— Ihanko totta?… Mutta se ei kuulu asiaan! Ette suinkaan uskottele minulle, että te olisitte voinut menetellä samoin kuin tuo nainen.

— Minulla ei ole lasta, Christophe. En tiedä, mitä olisin hänen asemassaan tehnyt.

— Ei, se ei ole mahdollista; minä uskon teihin, kunnioitan liiaksi teitä, saatan vannoa, että se olisi teille sula mahdottomuus.

— Älkää vannoko! Minä olen ollut tekemäisilläni samantapaista kuin hän… Minun on tuskallista hävittää sitä kaunista käsitystä, mikä teillä on minusta. Mutta täytyyhän teidän oppia hiukan ymmärtämään meitä, jos kerran ette tahdo tehdä vääryyttä. — Niin, minä olen ollut aivan samanlaisen hullutuksen partaalla. Ja etten sitä tehnyt, se on jossakin määrin teidän ansionne. Siitä on nyt kaksi vuotta. Minulla oli silloin vaikea synkkä kauteni. Tunsin, etten kelvannut mihinkään, ettei kukaan välittänyt minusta, ettei kukaan minua tarvinnut, että miehenikin olisi voinut elää ilman minua ja että elämäni oli mennyt aivan hukkaan… Tahdoin välttämättä pelastaa itseni, tehdä, Jumala tiesi mitä! Minä tulin teidän luoksenne… Muistatteko sitä?… Ette ymmärtänyt, mitä varten olin tullut. Minä tulin sanomaan teille hyvästi… Ja silloin, en tiedä, miten lienee käynyt, mitä te minulle sanoitte, en muista sitä enää niin tarkoin… mutta sen tiedän, että eräät teidän sananne… (te ette itse aavistanut, mitä sanoitte…) valaisivat minulle silloin tietä… Tai ehkä eivät ne sananne sitä tehneet… Ehkäpä se oli pelkkä sattuma; pieninkin sysäys riitti minut sillä tuokiolla joko tuhoamaan tai pelastamaan… Kun tulin teidän luotanne, menin kamariini, sulkeuduin lukon taakse, itkin kaiken päivää… Ja sitten oli hyvä olla: kriisi oli mennyt ohitse.

— Ja nyt, kysyi Christophe, kadutteko sitä?

— Nytkö? toisti m:me Arnaud. Ah, jos olisin sen hullutuksen tehnyt, olisin kauan sitten ollut Seinen pohjassa. Minä en olisi jaksanut kestää sellaista häpeää, enkä pahaa, minkä olisin miesraukalleni tehnyt.

— Siis te olette nyt onnellinen?

— Kyllä, niin onnellinen kuin ihminen tässä elämässä voi olla. On ylen harvinaista, että kaksi olentoa ymmärtävät toisiaan, kunnioittavat toisiaan, tietävät, että ovat toisistaan varmoja, eivät pelkästään naivista rakkauden luottamuksesta, sillä se on usein kuvitelmaa, vaan monien yhdessä elettyjen vuosien kokemuksesta; harmaiden, arkisten vuosien, joihin sisältyy tietoisuus kestetyistä vaaroista — mikä onkin tärkeintä. Sikäli kuin ihminen vanhenee, tulee se tietoisuus paremmaksi.

M:me Arnaud vaikeni, ja punastui yhtäkkiä.

— Hyvä isä, kuinka minä tätä olen kertonut?… Mitä olen tehnytkään?… Unohtakaa tämä, Christophe, minä rukoilen. Kenenkään ei pidä sitä saada tietää.

— Älkää peljätkö turhaa, vastasi Christophe ja puristi hänen kättänsä. Se salaisuus on minulle pyhä.

M:me Arnaud oli niin onneton avomielisyydestään, että kääntyi hetkeksi Christophesta poispäin. Sitten hän jatkoi:

— Minun ei olisi pitänyt teille tätä kertoa… Mutta näettekös, tein sen osoittaakseni teille, että suurimmassa sovussakin eläville pareille, niillekin naisille… joita te kunnioitatte, Christophe… tulee joskus hetkiä, jolloin he eivät ainoastaan hairahdu, kuten te sanotte, vaan todella kärsivät; sietämättömiä hetkiä, jotka saattavat viedä hullutuksiin, hävittää kokonaisen ihmiselämän, vieläpä kahdenkin ihmisen. Ei pidä olla liian ankara. Ihmiset tuottavat toisilleen tuskaa silloinkin kun rakastavat sydämellisesti toisiaan.

— Pitäisikö sitten elää yksin, kukin omassa nurkassaan?

— Se on meille vielä pahempaa. Jos naisen täytyy elää yksin, taistella niinkuin mies (ja usein miestä vastaankin), on elämä suorastaan hirveää meidän yhteiskunnassamme, joka ei perustu sellaiselle ajatukselle, vaan useimmiten sitä vielä vihaakin…

M:me Arnaud istui vaieten, hiukan kumarassa, tähystäen takan liekkeihin; sitten jatkoi hän lempeästi, hiukan epämääräisellä äänellään, tuon tuostakin empien ja keskeyttäen, ja jatkaen sitten jälleen:

— Ja kuitenkaan ei se ole meidän, naisten, vika: jos nainen elää sillä tavoin, ei hän tee sitä oikusta, vaan siksi, että hänen on pakko; hänen täytyy ansaita leipänsä ja oppia tulemaan toimeen ilman miestä, koska mies ei häntä tahdo hänen köyhyytensä tähden. Nainen on tuomittu yksinäisyyteen, mutta ei saa kuitenkaan yksinäisyyden etuja: sillä meidän yhteiskunnassamme ei nainen voi, kuten mies, nauttia riippumattomuudestaan, ei edes kaikkein viattomimmalla tavalla, muuten tekee hän skandaalin: kaikki on häneltä kiellettyä. — Minulla on muuan ystävätär, opettajattarena eräässä maaseutukoulussa. Jos hänet olisi pistetty ummehtuneeseen vankikoppiin, ei hänen elämänsä olisi yksinäisempää ja läkähdyttävämpää kuin nyt. Porvaristo sulkee ovensa naisilta, jotka koettavat elää omalla työllään; se ilmaisee epäluuloista halveksimistaan heitä kohtaan; heidän jokaista askeltansa vaanitaan ilkeämielisesti. Ne virkatoverit, jotka ovat poikakoulujen opettajina, eivät välitä heistä, koska he osaksi pelkäävät kaupungin juoruja, osaksi ovat salaisesti vihamielisiä noille naisille, tai muuten vain arkoja lähestyäkseen heitä, tottuneet kun ovat ainoastaan kahvilaelämään, rivosanaiseen lepohetkien viettoon, tai siitä syystä, että he ovat väsyneet jo päivän työstä, taikka ylimalkaan vastenmielisesti kyllästyneet aivoillaan askarteleviin naisiin. Nuo naiset itsekään eivät voi keskenään enää toisiaan sietää, varsinkin, jos heidän on pakko asua yhdessä, koulun täyshoitolassa. Johtajatar pystyy monesti kaikkein vähimmin ymmärtämään näitä nuoria, hellyyttä kaipaavia sieluja, jotka kuiva työ ja epäinhimillinen yksinäisyys tekee ensimäisinä vuosina suorastaan lohduttomiksi; hän antaa heidän kitua salaa, koettamatta auttaa heitä; hänen mielestään he ovat vain pöyhkeitä. Kukaan ei heistä välitä. Kun heillä ei ole varoja eikä yhteiskunnallisia suhteita, eivät he pääse naimisiin. Työtuntien paljous estää heitä luomasta itselleen älyllisen elämän maailmaa, joka heitä viihdyttäisi ja lohduttaisi. Jos heidän elämäänsä ei pidä yllä uskonnollinen tunne tai poikkeuksellisen voimakas morali, (sanonpa epäluonnollinen, sairaaloinenkin morali: sillä eihän ihmisen ole luonnollista uhrautua kokonaan), — niin on heidän elämänsä elävältä kuolemista… — Tarjoaako esimerkiksi hyväntekeväisyyden ala älyllisen työn puutteessa naisille juuri tukea? Minkälainen pettymys onkaan niille heistä, joiden sielu on liian rehellinen tyytyäkseen viralliseen tai hienoston hyväntekeväisyyteen, joutua filantroopisiin juoruseuroihin näkemään moista pintapuolisuutta, armeliaisuuden ja byrokratian sekoitusta, moista leikittelyä köyhyydellä kuhertelun ja kaakatuksen keskellä! Jos joku heistä silloin on kyllästyksissään niin uskomattoman rohkea, että lähtee yksinään keskelle tuota köyhyyttä, jonka hän tuntee vasta ainoastaan kuulopuheilta, mikä näky se onkaan hänelle! Se on melkein mahdotonta sietää! Se on itse helvetti. Mitä hän voi tehdä siellä auttaakseen? Hän suorastaan hukkuu sellaiseen onnettomuuksien mereen. Hän taistelee kuitenkin, hän koettaa pelastaa joitakuita noita onnettomia, hän näännyttää itsensä heidän hyväkseen. Hän hukkuu heidän kanssansa. Onni, jos hän saa pelastetuksi edes yhden tai kaksi. Mutta kuka hänet itsensä pelastaa? Kuka välittää hänen auttamisestaan? Sillä hän kärsii itsekin, kaikkia toisten kärsimyksiä ja omiaan; sikäli kuin hän valaa uskoa muihin, uskoo hän yhä vähemmin itse onneensa; kaikki nuo nähdyt tuskat takertuvat vimmatusti häneen; eikä hänellä ole mitään, mihin hän takertuisi kiinni. Eikä kukaan ojenna hänelle pelastavaa kättänsä. Ja joskus häntä vielä kivitetäänkin… Tehän tunsitte, Christophe, erään ihailtavan naisen, joka uhrautui nöyryyttävimpään ja jaloimpaan armeliaisuuden työhön, mitä lienee olemassa: hän otti kotiinsa kaduilta prostitueerattuja, jotka olivat saaneet lapsen, noita onnettomia tyttöjä, jollaisia yleiset hyväntekeväisyysseurat eivät huoli ja jotka niitä seuroja pelkäävät; hän koetti parantaa ruumiillisesti ja siveellisesti heitä, hoidella heitä ja heidän lapsiaan, herättää heissä valveille äidintunnetta, hankkia heille koteja, saada heidät elämään kunniallisella työllä. Mitkään hänen voimansa eivät riittäneet moiseen synkkään tehtävään, joka oli täynnä pettymyksiä ja katkeruuksia, — (niin harvoja saattaa pelastaa, sillä ainoastaan harvat tahtovat tulla pelastetuiksi! Ja miten paljon tuollaisten pikku lapsia kuolee! Noita viattomia, jotka, ovat jo syntymästään tuomitut!…). Ja kuinka luulette, Christophe, että tuota naista, joka oli ottanut omikseen toisten kaikki tuskat, tuota syytöntä, joka vapaaehtoisesti sovitti ihmisten itsekkyyden rikoksia, yleensä arvosteltiin? Yleisön pahansuopuus syytti häntä siitä, että hän keräili muka itselleen rahaa tällä työllään, niin, jopa samanlaisella työllä kuin hänen suojattinsakin. Ja hänen täytyi masentuneena muuttaa pois siitä kaupunginkorttelista… — Te ette voi aavistaa, miten julmaan taisteluun riippumattomat naiset joutuvat nykyjään yhteiskuntaamme vastaan, vanhoillista, sydämetöntä yhteiskuntaa, joka hävittää ja tappaa itseään ja käyttää senkin vähän tarmonsa, mikä sille jää, estääkseen toisia elämästä.

— Kunnon ystäväni, tämä ei ole pelkästään naisten kohtalo. Me kaikki tunnemme sen taistelun. Ja minä tiedän pelastuksenkin.

— Mikä se on?

— Taide.

— Niin, teille, mutta ei meille naisille. Ja kuinka monet miehistäkään saattavat siihen turvautua?

— Katsokaa ystävätärtämme Cécilea. Hän on onnellinen.

— Mistä te sen tiedätte? Ah, kuinka keveästi te arvostelette! Kun hän on uljaan näköinen, kun hän ei tahdo hautoa päässään asioita, jotka tekevät hänet surulliseksi. Kun hän salaa ne toisilta, niin te sanotte, että hän on onnellinen. Kyllä, hän on onnellinen siitä, että on terve ja jaksaa taistella. Mutta hänen taistelujaan te ette tunne. Luuletteko, että hän oli alunpitäen luotu tähän taiteen petoselämään? Taide! Että tosiaankin on naisraukkoja, jotka oikeana onnensa huippuna tavoittelevat kunniaa kirjailijattarina, soittajattarina, laulajattarina! Onko heidän täytynyt niin jättää kaikki, etteivät lopulta ole tienneet, mihinkä koettaisivat innostua? Taide, mitä me naiset taiteella, ellei meillä ole sen mukana kaikkea muuta? Maailmassa on yksi ainoa seikka, joka voi saada meidät unohtamaan kaiken, kaiken muun: nimittäin pieni, rakas lapsi.

— Ja kun se on, niin ei sekään riitä, kuten näette.

— Ei kyllä, ei aina… Naiset eivät ole yleensä onnellisia. On vaikeaa olla nainen. Paljon vaikeampaa kuin mies. Te ette saata sitä oikein aavistaa. Te miehet voitte syventyä kokonaan johonkin aivojenne aatteeseen, johonkin toimintaan. Te voitte silpoa elämästänne kappaleita pois, mutta olette kuitenkin onnellisempia kuin me. Terve nainen ei voi sitä tehdä kärsimättä. On epäinhimillistä tukehduttaa jotakin osaa omasta itsestään. Kun olemme jollakin tavalla onnellisia, niin suremme, ettemme ole sitä myöskin toisella. Meillä on monta sielua. Teillä ei niitä ole muuta kuin yksi, ja se on voimakkaampi, usein töykeä, jopa luonnotonkin. Minä ihailen teitä. Mutta älkää tahtoko olla liian egoistisia. Te olette sitä jo tahtomattannekin. Te teette meille kylliksi pahaa jo aivan aavistamattanne.

— Minkäpä sille voi? Se ei ole meidän vikamme.

— Ei, se ei ole teidän vikanne, hyvä Christophe. Ei teidän eikä meidän. Kaiken kaikkiaan, nähkääs, elämä ei ole suinkaan yksinkertaista. Saattaa kyllä sanoa, ettei tarvitse muuta kuin elää luonnollisella tavalla. Mutta mikä sitten on luonnollista?

— Se on totta. Mikään ei ole elämässä luonnollista. Selibaatti ei ole luonnollista. Avioliitto ei sen luonnollisempaa. Ja vapaat liitot jättävät heikot voimakkaampien saaliiksi. Myöskään yhteiskunnallisuutemme ei ole luonnollista; me itse olemme sen kyhänneet. Sanotaan, että ihminen on seuraeläin. Mitä hullutusta! Hänen on ollut pakko tulla seuraeläimeksi voidakseen elää. Hän taipuu siihen saadakseen hyötyä, voidakseen puolustautua, tavoitellakseen huvia, suuruutta. Tämä välttämättömyys pakotti hänet allekirjoittamaan eräitä kontrahteja. Mutta luonto niskuroi ja kostaa sen, että sitä pakotetaan. Luonto ei ole luotu meitä varten. Me koetamme lannistaa sitä. Se on selvää sotaa: ei ole kumma, että me joudumme usein tappiolle. Kuinka selvitä tästä? — Siten, että olemme väkeviä.

— Että olemme hyviä.

— Oi, niin, Jumala tietköön, siten, että olemme hyviä: avaamme rautaisen itsekkyytemme, hengitämme vapauden ilmaa, rakastamme elämää, valoa, kukin vaatimatonta tehtäväämme, pientä maankaistaa, johon juuremme työnnämme. Jos emme voi levitä laajalle, koettakaamme päästä syvälle ja korkealle, aivan kuin ahtaassa paikassa kasvava puu pyrkii aurinkoa kohti!

— Niin juuri. Ja ennen kaikkea tulee rakastaa toisiaan. Jospa mies voisi yhä enemmän oppia tuntemaan että hän on naisen veli eikä pelkästään hänen uhrinsa, tai hylkäisi ajatuksen, että naisen on oltava hänen omansa! Jospa he kumpikin luopuisivat ylpeydestään ja ajattelisivat hiukan vähemmän itseään ja hieman enemmän toista!… Me olemme kaikki heikkoja: auttakaamme toisiamme. Älkäämme sanoko sille, joka on kompastunut: "En tunne sinua enää." Vaan: "Rohkeutta, ystäväni. Kyllä tästä pahasta päästään."

He vaikenivat, istuen lieden ääressä, pikku mirri keskellään, kaikki kolme liikkumatta omissa ajatuksissaan katsellen liekkeihin. Tuli, joka oli sammumaisillaan, heitteli pehmeitä heijastuksia rouvan hienoille kasvoille, jotka punoittivat nyt hänessä harvinaista sisällistä eloisuutta. Hän ihmetteli itsekin, että oli niin avannut sydämensä. Koskaan ei hän ollut puhunut näin paljoa itsestään. Eikä hän enää milloinkaan puhuisi.

Viimein pani hän kätensä Christophen kädelle ja sanoi:

— Mitä te lapselle teette?

Sitä asiaa hän oli ajatellut jo heti alusta pitäen. Hän puhui, puhui muuta, oli aivan kuin toinen nainen, kuin juopunut. Mutta hän ajatteli pelkästään sitä. Heti Christophen ilmoitusta tapahtumasta kuullessaan oli hän rakentanut sydämessään jo kokonaisen romaanin. Hän ajatteli tuota lasta, jonka äiti oli jättänyt, onnea saada sitä kasvattaa, kutoa moisen pikku sielun ympärille omia unelmiaan ja rakkauttaan. Mutta hän sanoi itselleen:

— Ei, se on paha, minä en saa nauttia toisten onnettomuudesta.

Kuitenkin se toivomus oli häntä voimakkaampi. Hän puhui, puhui, ja hänen vaikeneva sydämensä lämpeni toivosta.

Christophe sanoi:

— Kyllä me olemme sitä ajatelleet. Voi pikkuraukkaa! Ei Olivier enkä minä pysty sitä kasvattamaan. Siinä tarvitaan naisen hoitoa. Ajattelin, että ehkä tahtoisi joku ystävätär meitä auttaa…

M:me Arnaud voi enää tuskin hengittää.

Christophe jatkoi:

— Tahdoin jo puhua siitä kanssanne. Ja sitten tulikin Cécile juuri parhaiksi sinne. Kun hän kuuli tapahtuman ja näki lapsen, oli hän niin liikutettu; hän näytti iloitsevan niin tavattomasti, ja sanoi minulle: "Christophe…"

M:me Arnaud'n sydän lakkasi sykkimästä; hän ei kuullut enää mitään, hänen silmissään pimeni, hän olisi tahtonut huutaa:

— Ei, ei, antakaa se minulle… Christophe puhui. M:me Arnaud ei kuullut, mitä hän kertoi. Mutta hän pakotti itsensä olemaan vaiti. Hän muisti, miten Cécile oli avannut hänelle sydämensä, ja hän ajatteli:

— Hän tarvitsee sitä paremmin kuin minä. Onhan minulla rakas mieheni… ja kaikki muu, mitä saan ajatella… Ja olenhan sitäpaitsi vanhempi…

Siksi hän hymyili ja sanoi Christophelle:

— Se oli hyvä asia.

Mutta tuli liedessä oli sammunut; ja samoin punerrus hänen kasvoiltaan. Niin, noilla väsyneillä ja hellillä kasvoilla ei näkynyt enää muuta kuin niiden tavallinen alistuvainen hyvyys.

— Ystävä petti minut.

Tämä ajatus painoi Olivier Jeanninin aivan maahan. Turhaan koetti Christophe ravistella häntä jälleen elämään, hellin sanoin.

— Minkä sinä nyt sille voit? virkkoi hän. Se, että ystävä pettää, on jokapäiväinen tapaus, aivan kuin köyhyys, sairaus, taistelu hölmöjä vastaan. Täytyy nousta aseihin sitä vastaan. Jos ei jaksa nousta, johtuu se siitä, että on raukka mies.

— Ah, sitä minä olenkin. En kerskukaan muuta olevani.?. Raukka, niin, joka kaipaa itselleen hellyyttä ja kuolee, jos ei sitä enää saa.

— Eihän elämäsi ole mennyttä: onhan niitä, joita kannattaa rakastaa.

— En usko enää ainoaankaan. Ei ole enää yhtään ystävää.

— Olivier!

— Anna anteeksi. Sinua en minä epäile, vaikka tulee niitäkin hetkiä, jolloin epäilen kaikkea… itseänikin… Mutta sinä olet vahva, sinä et tarvitse ketään, sinä voit elää ilman minua.

— Hän vielä helpommin.

— Sinä olet julma, Christophe.

— Hyvä ystäväni, minä kohtelen sinua töykeästi; mutta sen teen sitä varten, että sinä kimpoaisit vastarintaan. Kuule, peijakas vie, on häpeä uhrata ne, jotka sinua rakastavat, ja oma elämäsi olennon vuoksi, joka pitää sinua pilkkanaan.

— Mitä heistä, jotka minua rakastavat? Minä rakastan häntä.

— Tee työtä. Sellainen, josta ennen innostuit…

— … ei innostuta minua enää. Minua väsyttää. Tuntuu kuin olisin jättänyt elämän. Kaikki on minulle niin etäistä, etäistä… Näen, mutta en ymmärrä enää mitään… Kumma, että on ihmisiä, jotka jaksavat alkaa joka päivä uudestaan säännöllisen kellonkäyntinsä, tarkoituksettoman ammattinsa, väittelynsä sanomalehtiuutisista, turhan huvituksien takaa-ajon, ihmisiä, jotka intoilevat jonkun ministerin, kirjan, tusinanäyttelijättären puolesta tai häntä vastaan… Ah, miten minä tunnen olevani vanha! Minussa ei ole vihaa, ei kaunaa, ei ketään kohtaan: kaikki on minusta ikävää. Tunnen, ettei millään ole tarkoitusta… Kirjoitellako? Miksikä kirjoittaa? Kuka meitä ymmärtää? Olen kirjoittanut tähän asti vain yhtä olentoa varten; kaikki, mitä olin, olin vain hänelle… Nyt ei ole mitään. Olen väsynyt, Christophe, väsynyt. Minä tahtoisin nukkua.

— No, nuku ystäväni. Minä valvon ääressäsi.

Mutta nukkua Olivier saattoi kaikkein vähimmin. Ah, jos kärsivä voisikin nukkua, nukkua kuukausia, kunnes tuska on kulunut pois hänen uudistuneesta olennostaan, kunnes hän on uusi ihminen! Mutta mikään ei pysty antamaan hänelle tätä lahjaa; eikä hän itsekään sitä tahtoisi. Syvin kärsimys olisi hänelle, jos häneltä vietäisiin kärsimyskin. Olivier oli kuin kuumesairas, jota juuri kuume pitää hengissä. Se olikin todellista kuumetta; se nousi säännöllisesti sameilla tunneilla, varsinkin illoin, hämärän hetkillä, valon himmetessä. Ja muuksi ajaksi jätti se hänet murtuneeseen tilaan, rakkauden myrkytykseen, kalvaviin muistoihin, hautomaan yhtä ja ainoaa ajatusta, aivan kuin älyttömän, joka märehtii samaa suupalaa osaamatta sitä niellä; hänen kaikki aivovoimansa olivat halvatut, niitä imi itseensä yksi ainoa lähtemättömäksi piintynyt ajatus.

Hänellä ei ollut niinkuin Christophella kykyä sadatella vaivaansa, kirota hartaassa uskossa sitä, joka oli siihen syypää. Olivier oli selvänäköisempi ja oikeudenmukaisempi, hän tiesi, että hänkin oli osaltaan vastuunalainen ja ettei hän kärsinyt yksinään: myöskin Jacqueline oli uhri, — oli hänen uhrinsa. Jacqueline oli luottautunut hänen huostaansa: mitä hän oli hänelle tehnyt? Jos hänellä ei ollut voimaa tehdä häntä onnelliseksi, niin miksi oli hän toisen itseensä sitonut? Jacqueline oli oikeassa, kun katkoi nuo siteet, jotka uhkasivat häntä kuolemalla.

— Se ei ole hänen vikansa, ajatteli Olivier. Minun se on. Minä rakastin häntä huonosti. Ja kuitenkin rakastin suuresti häntä. Mutta minä en osannut rakastaa häntä, koska en kerran kyennyt saamaan häntä itseäni rakastamaan.

Niin syytteli Olivier itseään; ja ehkä hän oli oikeassakin. Mutta ei auta katua katkerastikaan menneisyyttä: se katumus ei estäisi alkamasta uudestaan samoin, jos voisi alusta alkaa; ja se estää elämästä. Voimakas ihminen on se, joka unohtaa pahan ja mitä hänelle on tehty, — jopa, oi meitä, senkin pahan, mitä hän itse on tehnyt, — unohtaa kohta, kun näkee, ettei teko ole enää autettavissa. Mutta ihminen ei ole voimakas järjellään, vaan elämän kiihkollaan. Rakkaus ja nuo kiihkot ovat kaukaisia sukulaisia toisilleen; harvoin ne sulautuvat toisiinsa. Olivier rakasti; hän oli voimakas ainoastaan itseään vastaan. Siinä passiivisuuden tilassa, jonka valtaan hän oli joutunut, oli hän altis kaikille vammoille. Häneen iski influensa, sitten kurkkukatarri ja keuhkokuume. Hän sairasti hyvän osan kesää. Christophe hoiteli häntä uskollisesti rouva Arnaud'n avulla; ja he saivatkin ruumiillisen taudin tukahdutetuksi. Mutta sielullista sairautta vastaan olivat he voimattomia; ja vähitellen alkoivat he tuntea tuon alinomaisen surun lannistavan ja väsyttävän itseään ja kaipaavansa siltä pakoon.

Onnettomuus eristää ihmisen outoon yksinäisyyden tilaan. Muut kammovat vaistomaisesti sitä. Tuntuu kuin he pelkäisivät, että se on tarttuvaa; ainakin se ikävystyttää heitä; onnettoman läheisyydestä koetetaan pelastua. Kuinka vähän niitä onkaan, jotka antavat ihmiselle anteeksi sen, että hän kärsii! Aina toistuu vanha tarina Jobin ystävistä. Elifas Temanista syyttää Jobia maltittomuudesta. Bildad Suahista on sitä mieltä, että Jobin onnettomuudet ovat rangaistuksia hänen syntiensä tähden. Sofar Naemasta tuomitsee hänet röyhkeäksi. "Ja viimein Elihu Barakelin poika, Busilainen, Ramin sukukunnasta, vihastuu Jobin päälle, että hän piti sielunsa hurskaampana Jumalaa." — Harvoille on suru todella vakavaa. Monet ovat kutsutut, harvat valitut. Olivier oli niitä. Aivan kuin eräs misantrooppi sanoi: "hän näytti olevan mielissään, että häntä kohdeltiin pahoin. Ei ole etua onnettomana olemisesta: tekee itsensä inhotuksi."

Olivier ei voinut puhua tunteitaan kenellekään, ei edes läheisimmille. Hän huomasi, että sellainen kiusasi muita. Yksinpä hänen rakkaan ystävänsäkin teki tuo itsepintainen ja häiritsevä tuska kärsimättömäksi. Christophe tunsi olevansa liian kömpelö sitä korjatakseen. Mutta totta puhuen tämä mies, jonka sydän oli jalo ja joka oli itsekin runsaasti kokenut kärsimyksiä, ei jaksanut omistaa ystävänsä tuskaa. Niin vajavainen on ihminen. Vaikka hän olisi hyvä, sääliväinen, kärsivällinen, kestänyt tuhannet kuoleman tuskat: hän ei tunne toisen kipua, jos toisella on hammastauti. Ja jos tautia jatkuu, niin on hän miltei valmis luuloon, että sairas voihkii liikaa. Miten paljon vaikeampaa onkaan ymmärtää silloin kuin kipu on aivan näkymättömissä, painunut sielun syvyyksiin! Ihmisestä, jolla ei sitä ole, on hermostuttavaa, että hänen lähimäisensä on niin huonolla tuulella tunteen vuoksi, joka ei liikuta toista laisinkaan. Ja sitäpaitsi virkkaa hän omaatuntoaan rauhoittaakseen:

— Ja minkä minä sille voin? Eihän siinä puhuminen auta.

Ei puhuminen tosiaankaan. Kärsivälle ei voi tehdä hyvää muuten kuin rakastamalla häntä, rakastamalla alkeellisen sokeasti, koettamatta vakuutella hänelle, ettei hän ole sairas, koettamatta häntä parannella, ainoastaan rakastaen ja säälien häntä. Rakkaus on ainoa lääke rakkauden haavoihin. Mutta rakkaus ei ole edes niissäkään loppumatonta, joilla sitä on eniten; heillä ei riitä sitä kuin rajoitettu varasto. Kun ystävykset ovat sanoneet tai kirjoittaneet toisilleen kaikki, mitä hellää ovat keksineet, kun he mielestään ovat täyttäneet velvollisuutensa, vetäytyvät he järkevästi syrjään, kaikkoavat sairaan ympäriltä niinkuin rikollisen. Ja koska he salaisesti kuitenkin häpeävät sitä, että auttavat toista niin vähän, niin alkavat he auttaa häntä yhä vähemmän; he koettavat saada sairaan unohtamaan heidät, ja he koettavat itse unohtaa. Ja jos onneton yhä häiritsee heitä, jos hänen valituksensa kaiku tunkeutuu aivan heidän pakopaikkaansa, niin he moittivat ankarasti tuota ryhditöntä miestä, joka ei kestä koettelemustaan paremmin. Olkaamme varmat, että jos hän sortuu taakkansa alle, niin löytyy ihmisten vilpittömässä säälissäkin seuraava halventava sala-ajatus:

— Tuo raukka! Luulin häntä paremmaksikin.

Miten sanomattoman hyvää saattaa sellaisen yleisen itsekkyyden keskellä tehdä pieninkin hellä sana, hienotuntoisuuden osoitus, katse, joka säälii ja rakastaa! Silloin huomaa ihminen hyvyyden arvon. Ja miten köyhää kaikki muu maailmassa on sen rinnalla!… Juuri hyvyyden vuoksi tuli m:me Arnaud Olivier Jeanninille nyt läheisemmäksi kuin kukaan muu, yksinpä Christophekin, joka oli surevalle niin rakas. Ja kuitenkin pakotti Christophe itsensä aivan kiitettävään kärsivällisyyteen; hän salasi rakkaudessaan ystävältään, mitä hän hänestä ajatteli. Mutta Olivier, jonka selvää katsetta kärsimys yhä vain teroitti, huomasi kyllä Christophen taistelun itseään vastaan ja että hänen surunsa oli Christophelle taakaksi. Se riitti vuorostaan loitontamaan hänet ystävästä ja tuomaan halun huudahtaa hänelle:

— Mene pois!

Tällä tavoin vieroittaa onnettomuus usein toisiaan rakastavat sydämet. Niinkuin viljanviskaaja, joka eroittaa akanat ja jyvät, lajittelee se toiseen kekoon sen, mikä tahtoo kuolla, ja toiseen, mikä tahtoo elää. Elämän hirvittävä laki, rakkauttakin väkevämpi! Äiti, joka näkee poikansa kuolevan, ystävä, joka tietää ystävänsä hukkuvan, — elleivät he voi heitä pelastaa, pelastavat he itsensä siitä huolimatta, eivät kuole heidän kanssaan. Ja kuitenkin he rakastavat heitä tuhannenkin kertaa enemmän kuin omaa henkeään…

Syvästä rakkaudestaan huolimatta oli Christophen joskus pakko vieroa ystäväänsä. Hän oli liian voimakas, hän voi liian hyvin, häntä tukehdutti elää sellaisen ilmattoman tuskan keskellä. Kuinka hän häpesi itseään! Hän kärsi kuolemantuskaa, kun ei voinut tehdä ystävänsä puolesta mitään; ja kun hänen piti saada kostaa vaivansa jollekulle, niin purki hän vihaansa Jacquelineen. Vaikka m:me Arnaud oli puhunut hänelle niin selvänäköisiä sanoja, tuomitsi Christophe yhä Jacquelinea ankarasti, niinkuin ainakin nuori, kokonainen ja kiihkeä luonne, joka ei ole vielä tarpeeksi kokenut elämää, joten hän on armoton sen heikkouksia kohtaan.

Christophe kävi katsomassa Cécile-ystävätärtään ja lasta, joka oli Cécilen hoitoon uskottu. Se virkisti hänen sieluaan. Cécilen oli tämä lainaäitiys aivan muuttanut; hän näytti nyt suorastaan nuorelta, onnelliselta, jalostuneelta, tunteiltaan herkistyneeltä. Jacquelinen karkaaminen ei suinkaan ollut herättänyt hänessä minkäänmoisia odottamattomia onnen toiveita. Hän tunsi, että Jacquelinen muisto veisi Olivierin hänestä vielä kauemmaksi kuin jos Jacqueline olisi ollut läsnä. Sitäpaitsi oli tuo hänen aivonsa hämmentänyt tunteiden puuska mennyt hänessä jo ohitse: se oli ollut kriisiä, jota myöskin Jacquelinen hairahdus sitten oli parantanut. Cécile saavutti pian jälleen tavallisen rauhansa, eikä hän enää oikein ymmärtänyt, kuinka hän oli sen menettänyt. Hänen parhain kaipuunsa saada rakastaa löysi nyt tyydytyksensä rakkaudessa lasta kohtaan. Naisen ihmeellisen kuvitteluvoiman — intuitsionin — avulla sai hän tuossa pikku olennossa itselleen myöskin rakastamansa miehen; ja siinä oli Olivier hänellä heikkona, kokonaan hänen vallassaan, aivan hänen omanaan; ja hänen oli lupa rakastaa häntä, rakastaa intohimoisesti, yhtä puhtaalla sydämellä kuin tuo viaton lapsi ja hänen kirkkaat, siniset, valosta kosteat silmänsä… Ei silti, ettei tähän hänen hellyyteensä olisi sekautunut alakuloista suruakin. Ah, toisen lapsi ei ole kuitenkaan aivan samaa kuin jos se olisi omaa vertamme!… Mutta hyvä näinkin.

Christophe katseli nyt Cécilea aivan uusin silmin. Hän muisti seuraavat Françoise Oudonin ironiset sanat:

— Mistä se johtuu, että sinä ja Filomela, jotka sopisitte niin hyvin pariksi, ette rakasta toisianne?

Mutta Françoise tiesi siihen syyn, joskaan ei Christophe itse: kun ihminen kerran on Christophe, on harvinaista, että hän rakastaa olentoa, joka voisi tehdä hänelle hyvää: mieluummin rakastaa hän sellaista, joka saattaa tehdä hänelle pahaa. Vastakohdat vetävät toisiaan puoleensa; luonto etsii hävitystään, se pyrkii intensiviseen elämään, joka polttaa itsensä, eikä järkevään ja itseään säästävään. Ja tämä luonnon säädös onkin hyvä sellaiseen ihmiseen nähden kuin Christophe, jonka tarkoitus ei ole elää mahdollisimman kauan, vaan mahdollisimman voimakkaasti.

Christophe, joka ei kuitenkaan ollut niin selvänäköinen kuin Françoise, ajatteli puolestaan, että rakkaus on sokea ja epäinhimillinen voima. Se vie yhteen sellaiset, jotka eivät voi toisiaan kärsiä Se kieltää toisiltaan ne, jotka ovat samaa lajia. Sen antama elämäninto on vähäistä kaikkeen siihen verrattuna, mitä se hävittää. Onnessa vie se ihmiseltä tahdon. Onnettomuudessa murtaa se ihmisen. Mitä hyvää se tekee koskaan?

Ja samalla kun hän näin rakkautta parjasi, näki hän sen ironisen ja hellän hymyn, ja se hymy sanoi hänelle:

— Kiittämätön!

Christophe ei voinut olla menemättä vielä eräihin Itävallan lähetystön illanviettoihin. Filomela lauloi siellä Schubertin, Hugo Wolfin ja Christophen Liedejä. Hän oli onnellinen omasta ja ystävänsä menestyksestä, ystävän, jota nyt valiojoukko ihaili. Suurenkin yleisön keskuudessa saavutti Christophen nimi päiväpäivältä yhä enemmän arvoa; Lévy-Coeurin tapaisilla ei ollut enää oikeutta tekeytyä siitä tietämättömäksi. Hänen sävellyksiään soitettiin konserteissa; Opéra-Comique oli ottanut esittääkseen erään hänen kappaleensa. Näkymättömät suosijat pitivät hänestä huolta. Se salaperäinen ystävä, joka oli jo monta kertaa häntä auttanut, edisti yhä vielä hänen pyrkimyksiään. Monesti oli Christophe tuntenut tuon ystävällisen käden avun yrityksissään: joku piti häntä koko ajan silmällä, ja pysyi itse huolellisesti salassa. Christophe oli koettanut saada selville, kuka se oli; mutta auttaja oli kai närkästynyt siitä, ettei Christophe ollut aikaisemmin koettanut ottaa hänestä selvää, ja nyt hän pysyttelihe saavuttamattomissa. Sitäpaitsi oli Christophella paljon muuta muisteltavaa: Olivier oli hänen hoidettavanaan ja Françoise ajatuksissaan; juuri tänä aamuna oli hän lukenut eräästä lehdestä, että Françoise oli sairastunut San Fransiscossa vaaralliseen tautiin: Christophe kuvitteli, kuinka Françoise makasi yksin siellä vieraan maan kaupungissa, jossakin hotellin huoneessa, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään, kirjoittamasta ystävilleen, purren hammasta ja odottaen yksinään kuolemaa.

Näissä tuskallisissa mietteissään vältti hän iltakutsujen ylhäistä seuraa; hän oli mennyt yksin pienempään sivusaliin. Hän seisoi selkä seinää vasten, eräässä sopukassa, joka oli puolittain varjossa vihreäin kasvien ja kukkien takana, ja kuunteli, kuinka Filomelan eleginen ja lämmin ääni lauloi Schubertin Lehmusta; ja sävelten siivet nostivat muistojen koko alakuloisuuden hänen sieluunsa. Vastapäätä häntä toisella seinällä oli suuri kuvastin, joka heijasti viereisen ison salin kirkkaita valoja. Hän ei sitä nähnyt: hän katseli omaan itseensä; ja hänen silmiään hämärsi kyynelten sumu… Yhtäkkiä alkoi hänen ruumiinsa vavista, aivan kuin tuo Schubertin vanha värisevä puu, ilman mitään syytä. Hän seisoi jonkun sekunnin sillä tavoin, kalman kalpeana, liikkumatta. Sitten haihtui hämy hänen silmistään, ja hän näki edessään kuvastimessa tuon "ystävän", joka katseli häntä sieltä… Ystävän: ystävättären. Kuka hän oli? Christophe ei tiennyt muuta kuin että ystävä hän oli ja että hän tunsi hänet juuri siksi ystäväksi; ja nojaten selkäänsä seinään ja katsellen häntä silmästä silmään Christophe vapisi yhä. Ystävätär hymyili. Christophe ei nähnyt, minkä muotoiset hänen kasvonsa tai vartalonsa olivat, ei hänen silmiensä väriä, ei sitäkään, oliko hän kookas vai pieni ja minkälaisessa puvussa. Ainoastaan yhden seikan hän näki: hänen säälivän hymynsä jumalaisen hyvyyden.

Ja se hymy herätti yhtäkkiä Christophen mielessä erään jo unohtuneen muiston hänen aikaisemman lapsuutensa ajoilta… Hän oli silloin ollut kuuden, seitsemän vuoden ikäinen; hän oli koulussa, oli onneton, vanhemmat ja vahvemmat toverit olivat häntä nöyryyttäneet ja lyöneet, kaikki olivat he pilkanneet häntä, ja opettaja oli rangaissut häntä syyttömästi; Christophe oli painautunut erääseen nurkkaan, yksinään, sillaikaa kuin toiset leikkivät, ja hän itki itsekseen hiljaa. Muuan pieni ja alakuloinen tyttö, joka ei ollut leikkinyt toisten kanssa, — (Christophe näki hänet ilmi-elävästi tällä hetkellä, vaikkei ollut ajatellut häntä siitämoisin: tyttö oli lyhytkasvuinen, hänen päänsä oli iso, tukka ja kulmakarvat valkeat kuin pellava, silmät hyvin vaaleasti siniset, posket leveät ja kalvakat, huulet paksut, kasvot pulleahkot, ja hänen pikku kätensä punaiset); — tyttö oli tullut Christophen luo, pysähtynyt siihen peukalo suussa ja katsonut, kun Christophe itki; sitten oli hän pistänyt pikku kätensä Christophen päälaelle ja sanonut hänelle arastellen, nopeasti, hymyillen säälivästi: juuri kuin tämäkin ystävä:

— Älä itke, älä itke!…

Silloin ei Christophe enää jaksanut pidättää tuskaansa, hän oli alkanut ääneensä nyyhkiä, ja painanut kasvonsa tuon pikku tytön esiliinaan, lapsukaisen, joka hoki yhä vapisevalla ja hellällä äänellä:

— Älä itke.

Tuo tyttö oli kuollut joku aika sen jälkeen, ainoastaan muutamia viikkoja myöhemmin, mikäli Christophe muisti; kun hän lohdutteli Christophea, oli kai kuolema jo hänen lähellään… Miksi ajatteli Christophe nyt juuri häntä? Mitään yhteyttä ei ollut tuon unohdetun pikku vainajan, loiton saksalaisen kaupungin vähäpätöisen rahvaantytön, ja sen nuoren ylimysnaisen välillä, joka katseli häntä tällä kertaa. Mutta kaikkeudessa ei ole muuta kuin yksi sielu; ja vaikka maailman miljoonat olennot näyttävät keskenään erilaisilta, aivan kuin taivaan kappaleet, jotka ilmoissa kiertävät, niin saman ajatuksen tai rakkauden säde se hohtaa kaikissa sydämissä, joita jo sadatkin vuodet erottavat toisistaan. Christophe näki nyt saman valon välkähdyksen, jonka hän oli aikoinaan nähnyt tuon pienen lohduttajansa kelmeillä huulilla…

Tätä kesti vain lyhyen tuokion. Parvi hienoa väkeä tukki oven ja peitti Christophelta näön toiseen saliin. Christophe vetäytyi nopeasti varjoon, pois peilin kohdalta; hän pelkäsi, että hänen järkkynyt mielentilansa huomattaisiin. Mutta kun hän sitten hiukan tyyntyi, tahtoi hän nähdä tuon ystävättärensä uudestaan. Hän oli levoton, ettei vain ystävätär olisi poistunut illanvietosta. Hän meni suureen saliin. Ja keskeltä ihmisparvea Christophe löysikin hänet kohta, vaikkei etsitty näyttänytkään nyt enää samanlaiselta kuin äsken kuvastimesta. Nyt sai Christophe katsella häntä profiilista; hän istui keskellä vallasnaisten hienoa joukkoa; kyynärpää nojatuolin reunaa vasten, vartalo hiukan kumarassa, pää käden varassa hän seurasi toisten pakinoita älykäs ja hajamielinen hymy huulillaan; hänen kasvonsa olivat kuin nuoren pyhän Johanneksen, joka Rafaelin Väittelyssä kuuntelee ja katselee toisia, silmät puoliummessa, hymyillen omille ajatuksilleen…

Silloin nosti ystävätär päätänsä ja näki Christophen, eikä kummastunut laisinkaan. Ja Christophe huomasi, että ystävättären hymy oli tarkoitettu hänelle. Christophe kumarsi naiselle liikutettuna ja lähestyi häntä.

— Ettekö tunne minua? kysyi ystävätär.

Silloin Christophe yhtäkkiä hänet tunsikin:

— Grazia… sanoi hän. [Katso Jean-Christophe Parisissa I, Markkinatori.]

Samassa sattui lähettilään rouva menemään ohitse ja hän lausui ilonsa, että tämä kauan toivottu kohtaaminen oli viimeinkin tapahtunut. Ja hän esitteli Christophelle "kreivitär Berényn". Mutta Christophe oli niin liikutettu, ettei hän mitään kuullut, ei edes tuota muukalaista nimeä. Esitetty oli hänelle yhä vain hänen pikku Graziansa.

Grazia oli kaksikolmatta-vuotias. Hän oli vuosi sitten mennyt naimisiin erään Itävallan lähetystön nuoren attachén kanssa, joka oli kuulua aatelissukua, erään keisarillisen pääministerin omainen, keikari, elostelija, hieno mies, ennen aikojaan kulunut; Grazia oli rakastunut häneen todellisesti ja rakasti häntä yhä, vaikkakin tuomitsi hänen elämäänsä. Hänen vanha isänsä oli kuollut. Mies oli nimitetty Itävallan lähetystöön Parisissa. Kreivi Berényn tuttavuussuhteitten nojalla ja omalla viehätyksellään ja kirkkaalla älyllään oli tuosta kainosta tytöstä, joka ennen oli ollut ylen arka, pian tullut parisilaisen hienoston huomatuimpia naisia, itse siihen asemaan millään tavoin pyrkimättä, mutta helposti kotiutuen siihen. Sellainen mahti on naisen nuoruus ja kauneus, ja viehättävyys, sekä tieto, että hän voi viehättää. Ja yhtä suuri mahti sekin, että hänellä on rauhallinen sydän, mitä tervein ja kuulain, niinkuin Grazialla, joka sen vuoksi löysi onnensa täydellisessä kaipuunsa ja sallimuksen sopusoinnussa. Kaunis elämän kukka oli auennut; mutta Grazia ei ollut laisinkaan kadottanut latinalaisen sielunsa rauhallista musiikkia, jonka soinnut Italian valo ja mahtava rauha olivat virittäneet. Hän oli luonnollisesti saavuttanut sievoisen vaikutusvallan Parisin hienoston keskuudessa: hän ei sitä kummastellut, ja osasi käyttää sitä älykkäästi taiteellisten ja hyväntekeväisten pyrkimysten tueksi, jos häneen niissä asioissa turvattiin; alotteidensa virallisen suojeluksen jätti hän muiden huoleksi: sillä vaikka hän osasikin esiintyä arvonsa mukaisesti, oli hän säilyttänyt itsessään lapsuudesta asti, joka oli ollut hieman kesytöntä siellä yksinäisessä huvilassa maaseudulla, salaisen riippumattomuuden halun, niin että maailma kyllästytti häntä samalla kuin se häntä huvitti; mutta tuon kyllästymisensä kätki hän hienosti todellisesta hyväsydämyydestä johtuvan rakastettavan hymyn alle.

Grazia ei ollut unhottanut suurta ystäväänsä Christophea. Sitä lasta, jota poltti salaa viaton rakkaus, ei tosin enää ollut olemassa. Nykyinen Grazia oli sangen järkevä, eikä suinkaan romantinen nainen. Hän ajatteli lempeän ivallisesti entistä lapsellisen liioittelevaa hellyyttään. Mutta kuitenkin oli hän aina liikutettu, kun sitä muisteli. Christophen kuva oli yhtynyt hänen elämänsä puhtaimpiin hetkiin. Aina, kun hän kuuli hänen nimensä, tunsi hän mielihyvää. Ja hän nautti jokaisesta hänen menestyksestään, niinkuin osuus siitä olisi tullut hänellekin: sillä hän oli aavistanut, että Christophe kerran menestyisi. Parisiin jouduttuaan koetti hän tavata Christophea. Hän kutsutti hänet vieraakseen ja pisti kutsukirjeeseen entisen tyttönimensäkin. Christophe ei ollut sitä pikkuseikkaa huomannut, ja hän oli heittänyt kirjeen paperikoriin vastaamatta siihen. Grazia ei ollut loukkaantunut siitä. Hän piti sitten yhä enemmän Christophen tietämättä silmällä hänen töitään ja hieman hänen elämäänsäkin. Grazian ystävällinen käsi auttoi Christophea siinäkin sodassa, jonka sanomalehdet äskettäin olivat alkaneet häntä vastaan. Puhtaalla Grazialla ei tosin luonnollisestikaan ollut mitään tekemistä sanomalehtimiesten maailmassa, mutta kun kysymykseen tuli auttaa ystävää, niin pystyi hän häijyn ovelasti lumoamaan sellaisiakin herroja, joista hän saattoi kaikkein vähimmän pitää. Hän kutsui taloonsa vieraaksi koiralauman pahimpana haukkujana olevan lehden päätoimittajan; ja aivan helposti väänsi hän pyörälle hänen päänsä; hän osasi mairia miehen itserakkautta; hän petti hänet niin taitavasti, miehen aavistamatta laisinkaan asian ydintä, ettei hänen sitten tarvinnut muuta kuin muka ohimennen lausua kummastelevansa ja halveksivansa noita hyökkäyksiä, joiden uhriksi Christophe oli joutunut: se riitti lopettamaan ajojahdin heti kohta. Päätoimittaja jätti seuraavana päivänä julkaisematta jo valmiin hävyttömän artikkelin, ja kun tuon kronikan tekijä kysyi syytä tähän kirjoituksensa hylkäämiseen, niin hän haukkui hänet. Vieläpä teki hän enemmänkin: hän antoi käskyn eräälle kaikkitaitavalle pikentilleen tekaista kahden viikon kuluessa Christophesta ylistävän artikkelin; se tekaistiin, ja se oli niin ihaileva ja typerä kuin toivottiinkin. Grazia keksi myöskin sen aatteen, että järjesti lähetystössä ystävänsä sävellysten esityksiä, ja kun hän tiesi, että Cécile piti huolta Christophesta, auttoi hän Cécileakin tunnetuksi. Sitten ryhtyi hän suhteittensa avulla, joita hänellä oli saksalaisten diplomaattien maailmassa, hiljalleen, tyynesti ja taitavasti herättämään valtiomahdin mielenkiintoa Saksasta maanpakoon ajettua Christophea kohtaan, ja lopuksi koetti hän saada aikaan sellaista käännettä mielipiteissä, että keisarilta tulisi määräys, joka avaisi suurelle isänmaansa kunnioittamalle taiteilijalle tuon isänmaan portit. Ja vaikka nykyjään oli liian varhaista toivoa näin suurta armonosoitusta, onnistui Grazian kuitenkin hankkia edes lupaus, että katsottaisiin läpi sormien, jos Christophe pistäytyisi muutamaksi päiväksi synnyinkaupunkiinsa.

Ja nyt oli Christophe, joka oli pitkät ajat tuntenut tämän näkymättömän ystävän läheisyyden, vaikkei ollut saanut tietää, kuka hän oli, tavannut hänet siinä nuoressa pyhän Johanneksen kaltaisessa naisessa, joka hänelle hymyili kuvastimesta.

He puhelevat keskenään menneistä ajoista. Mitä he toisilleen sanoivat, ei Christophe tiennyt. Sen ihmisen puhetta, jota rakastaa, ei kuule enempää kuin näkeekään häntä. Ainoastaan rakastaa. Ja kun syvimmin rakastaa, ei edes ajattele, että rakastaa häntä. Christophen päähänkään ei se ajatus pälkähtänyt. Grazia oli tuossa: siinä kyllin. Muuta mitään ei ollut olemassa…

Grazian puhelu keskeytyi. Muuan nuori, sangen kookas ja kaunis mies, — elegantti, parta tarkoin pois ajettu, pää puolittain kalju, ilmeeltään ikävystyneen ja halveksivan näköinen, — katseli Christophea monoklinsa läpi, ja kumarsi nyt itsetietoisen kohteliaasti hänelle:

— Mieheni, esitteli Grazia.

Salin humu alkoi kuulua jälleen. Sisällinen valo sammui Christophesta. Hän aivan kuin jäykistyi, vaikeni, kumarsi tuolle herralle vastaukseksi, ja vetäytyi kohta pois.