YSTÄVÄTTÄRIÄ (continued 2)

Olivier hyväksyi Christophen mielipiteet; mutta hän vastasi hieman pilkallisesti:

— Sellainen teos voisi kyllä olla kaunis; mutta se ei pääsisi koskaan niiden käsiin, jotka osaisivat sitä lukea. Kritiikki kuristaisi sen kuoliaaksi heti matkan alussa.

— Kas vaan sinua, ranskalaista pikkuporvaria! vastasi Christophe. Sinä siis välität siitä, mitä kritiikki kirjoista ajattelee tai ei ajattele!… Kritiikillä, poika-parka, ei ole muuta merkitystä kuin että se rekisteröi kirjailijain voittoja tai tappioita. Pidä vain huoli voitoistasi… Minä olen jo arvostelijoista päässyt! Opi sinäkin pääsemään…

Mutta Olivier oli oppinut pääsemään jo paljosta muustakin! Hän oli pääsemäisillään taiteesta, Christophesta ja koko maailmasta. Tähän aikaan ei hän ajatellut muuta kuin Jacquelinea, eikä Jacqueline muuta kuin häntä.

Heidän rakkautensa itsekkyys oli hävittänyt heidän ympäriltään kaiken muun; se poltti varomattomasti kaikki tulevankin ajan varastot loppuun.

Se oli alkavan lemmen juovuttavaa kiihkoa; sen vallassa ajattelevat toisiinsa takertuneet olennot ainoastaan, kuinka niellä toinen toisensa… Jokaisella ruumiinsa ja sielunsa solulla koskevat he toisiinsa, nauttivat toisistaan, koettavat tunkeutua toisiinsa. He kahden ovat kokonainen kaikkeus, jossa ei ole lakeja, kaaos, joka on pelkkää rakkautta ja jossa yhteen sekautuneet elementit eivät vielä tiedä, missä suhteessa he eroavat toisistaan, vaan koettavat ahnaasti ahmia toisiaan. Kaikki toisen ominaisuudet hurmaavat toista: toinen on vielä toista itseään. Mitä on heillä maailman kanssa tekemistä? Kuten antiikin Androgyne, joka nukkui sopusointuisen hekumansa unessa, ovat heidänkin silmänsä suljetut maailmalta, koko maailma on heissä…

Oi, te päivät ja yöt, jotka olette yhtä ainoaa unten kudosta, te tunnit, jotka väistytte kuin kauniit, valkeat pilvet taivaalla ja joista ei säily mitään muuta kuin valoisa vana häikäistyyn silmään, lämmin henkäys, joka ympäröi ihmisen keväisellä, suloisella riutumuksella, ruumiitten kultainen hehku, aurinkoisen rakkauden kietova köynnös, puhdas häpeämättömyys, syleilyt, hulluttelut, huokaukset, onnellinen nauru, onnelliset kyyneleet, — oi, mitä jää sittemmin jäljelle teistä, te onnen tomu? Tuskin jaksaa sydän enää teitä muistaa: sillä silloin kuin te olitte, ei aikaa ollut.

Päivät kaikki samanlaisia… Suloinen sarastus… Unen syvyydestä kohoaa yhtäaikaa nuo kaksi toisiinsa kietoutunutta ruumista; kasvoilla hymy, hengitys yhtyy toisen hengitykseen, silmät aukeavat yhdessä, katselevat toisiinsa ja suutelevat… Nuorekasta aamuisten hetkien raikkautta, neitsyeellistä ilmaa, jossa hehkuvien ruumiiden kuume talttuu… Loppumattomien päivien hekumallista unen houretta, jonka pohjalla humisee öitten huuma… Kesäisinä iltapäivinä uneksintaa kedoilla, samettisen pehmeillä niityillä, valkeiden, korkeain poppelipuiden suhisevan lehdistön alla… Unelmia kauniina iltoina, jolloin palataan yhdessä säteilevän taivaan alla lemmen vuodetta kohti, käsi toisen kainalossa tai kädessä. Tuuli värähyttelee pensaikon oksia. Taivaan kirkkaalla merellä väikkyy hopeaisen kuun vaalea untuva. Tähti lentää ja kuolee, — sydän hiukkasen värähtää, — kokonainen maailma sammuu äänettömästi. Matkan varrella sivuuttaa läheltä jokin varjo, nopeasti ja vaiti. Kaupungin kellot soittavat huomista juhlaa. He pysähtyvät hetkeksi, nainen painautuu miehen puoleen, he seisovat puhelematta… Ah, jos koko elämä seisoisi niin, liikkumatta kuin tällä hetkellä!… Jacqueline huokaisee ja sanoo:

— Miksi minä sinua rakastan niin?…

Viivyttyään muutaman viikon Italian matkallaan olivat he asettuneet erääseen läntisen Ranskan kaupunkiin, johon Olivier oli määrätty opettajaksi. He eivät seurustelleet juuri kenenkään kanssa. He eivät välittäneet paljon mistään. Kun heidän oli pakko lähteä kyläilylle, ilmeni heidän häikäilemätön välinpitämättömyytensä niin skandaalimaisessa muodossa, että se loukkasi toisia ja hymyilytti toisia. Kaikki sanat luiskahtivat heistä irti, koskematta heihin ollenkaan. He olivat julkealla tavalla vakavan näköiset kuin nuoret parit ainakin; tuntui kuin he olisivat sanoneet:

— Te muut, te ette tiedä mitään… Jacquelinen hajamielisistä ja hiukan jöröistä kasvoista ja hänen miehensä onnellisista ja epätarkkaavista silmistä saattoi lukea:

— Jos te tietäisitte, miten ikäviä te meistä olette!… Milloin tästä nyt pääsee kahden kesken?

Toisten joukossa eivät he peitelleet kahdenkeskisyyttään. Vähän väliä saattoivat muut yllättää heidän katseensa puhumassa toistensa kanssa muiden keskustelusta välittämättä. Heidän ei tarvinnut toisiaan nähdäkseen katsella toisiinsa; ja he hymyilivät: sillä he tiesivät, että he ajattelivat molemmat yhtaikaa samaa. Kun he pääsivät kahden kesken, pois seurustelun taakan alta, kirkaisivat he ilosta ja hulluttelivat aivan kuin pienet lapset. He olivat kuin kymmen-vuotiaita. He laskettelivat keskenään pikku rivouksia. He mainitsivat toisiaan veitikkamaisilla hyväilynimillä. Jacqueline kutsui miestään nimillä: Olive, Olivet, Olifant, Fanni, Mami, Mime, Minaud, Guinaud, Kaunitz, Cosima, Koburg, Panot, Nacot, Ponette, Naquet ja Kanot. Hän tekeytyi pieneksi tytön-vekkuliksi. Mutta hän tahtoi olla toiselle kaikkea samallaikaa, kaikkea rakkautta yhdessä: äiti, sisar, kihlattu, vaimo ja rakastajatar.

Jacqueline ei tyytynyt ottamaan osaa pelkästään hänen iloihinsa; kuten hän oli itsekseen päättänytkin, yhtyi hän myöskin hänen työhönsä: sekin oli leikkiä. Ensi aikoina ryhtyi hän siihen sellaisen naisen innolla ja huvilla, jolle työ on jotain uutta: näytti kuin kaikkein kuivimmatkin tehtävät, kopioiminen arkistossa, joutavanpäiväisten kirjain kääntäminen, olisi ollut hänelle nautintoa: se kuului hänen elämänsä ohjelmaan, joka nykyään oli sangen puhdas ja vakava, kokonaan pyhitetty yleville ajatuksille ja yhdessä työskentelylle. Ja kaikki meni erinomaisesti niin kauan kuin rakkaus valaisi heitä: sillä Jacqueline ei ajatellut muuta kuin miestään, eikä yhtään sitä, mitä hän teki. Kaikkein kummallisinta oli, että mitä hän tekikin, oli tulos hyvä. Hänen älynsä selvitti kuin leikillä abstraktisimmatkin tieteelliset asiat, joihin hänen olisi ollut ylen vaikea syventyä toisenlaisina elämänsä aikoina; rakkaus oli ikäänkuin temmaissut hänen olemuksensa ylös maasta; hän ei sitä huomannut: niinkuin unissakulkija kävelee katoilla, liikkui hänkin rauhallisesti ja mitään näkemättä vakavassa ja riemukkaassa unessaan…

Ja sitten alkoi hän nähdä kattoja; eikä se tehnyt häntä levottomaksi; mutta hän kysyi itseltään, mitä hän teki siellä ylhäällä, ja hän meni sisään ja sulkeutui huoneeseensa. Työ tuli hänelle ikäväksi. Hän vakuutteli itselleen, että se häiritsi hänen rakkauttaan. Varmaankin, sillä hänen rakkautensa ei ollut enää niin voimakasta kuin ennen. Mutta siitä heikontumisesta ei näkynyt vielä merkkiäkään. He eivät voineet vielä elää hetkeäkään erillään toisistaan. He olivat kuolla ikävään muualla, he pönkittivät ovensa kiinni, he eivät lähteneet enää mihinkään vieraskutsuihin. He olivat mustasukkaisia niille, jotka olivat jommallekummalle heistä helliä; mustasukkaisia toistensa askareillekin, kaikelle, joka häiritsi heidän rakkauttaan. Kirjeenvaihto Christophen kanssa harveni. Jacqueline ei pitänyt Christophesta: hän oli hänen kilpailijansa, hän edusti kokonaista ajanjaksoa Olivierin elämässä, aikaa, jolloin Jacqueline ei vielä ollut Olivierilla olemassa; ja kuta enemmän Christophella näytti olleen paikkaa Olivierin elämässä, sitä kiihkeämmin koetti Jacqueline häneltä sen nyt vaistomaisesti riistää. Varsinaisesti juonta punomatta eroitti Jacqueline viekkaasti Olivierin hänen entisestä ystävästään; hän ivaili Christophen omituisuuksia, hänen muotoaan, hänen kirjoitustapaansa, taiteilijasuunnitelmiaan; sitä ei hän tehnyt suinkaan pahalla, siinä ei ollut edes koirankurisuutta: itse luonto piti huolen siitä kaikesta Jacquelinen puolesta: Olivier oli huvitettu noista huomautuksista; hän ei nähnyt niissä mitään ilkeyttä; hän luuli yhä rakastavansa Christophea niinkuin ennenkin; mutta hän ei rakastanut nyt enää hänen personaansa: ja silloin on ystävyys vähissä; hän ei huomannut, että hän lakkasi vähitellen häntä ymmärtämästä, hänen mieltään eivät liikuttaneet enää hänen aatteensa, tuo sankari-ihanteellisuus, joka oli ennen yhdistänyt heidät toisiinsa… Rakkaus on nuorille sydämille liian suurta onnea; mikä usko voi olla enää arvokas sen rinnalla? Rakastetun ruumis, hänen sielunsa, jonka saa poimia itselleen tuosta pyhästä ruumiista, ovat kaiken tieto ja suurin usko. Kuinka säälivästi hymyillen katsookaan silloin kaikkea, mitä toiset jumaloivat, sitä, mitä itsekin ennen jumaloi! Valtavasta elämästä ja sen tuimasta ponnistuksesta ei näe enää muuta kuin hetken kukkasen, jota uskoo kuolemattomaksi… Rakkaus siemaisi Olivierin itseensä. Alussa oli hänen onnellaan vielä voimaa ilmaista itseään sievissä runoissa. Sitten tuntui sekin hänestä turhalta: se oli rakkaudelta varastettua aikaa. Ja Jacqueline samoin kuin hänkin ryhtyi nyt itsepintaisesti hävittämään kaikki muut elämän perussyyt, kaatamaan elämän puuta, jonka tukea vailla rakkauden köynnöskin kuolee. Niin tuhosivat he toisiaan onnessaan.

Ah, onni käy niin pian totutuksi! Kun itsekäs onni on elämän ainoana tarkoitusperänä, joutuu elämä piankin tarkoitustaan vaille. Siitä tulee paha tapa, myrkynhuumaus, jota ilman ei voi enää olla. Ja kuitenkin on tarpeellista, ettei alati ole onnellinen!… Onni on pelkästään tuokio kaikkeuden rytmissä, toinen niistä navoista, joiden välillä elämän heiluri liikkuu: jos tahtoisi pysäyttää heilurin, täytyisi se rikkoa…

He tunsivat "tuon hyvinvoinnin ikävyyden, joka sysää herkkätuntoisuuden pois oikealta tolaltaan." Suloiset hetket tulivat harvemmiksi, ne herpoutuivat, kalpenivat aivan kuin kukat ilman vettä. Taivas oli yhä sininen; mutta se ei ollut aamun keveää ilmaa. Kaikki oli liikkumatonta; luonto vaikeni. He olivat kahden, kuten olivat toivoneet. — Ja heidän sydäntänsä kouristi.

Heille tuli määrittelemätön tyhjyyden tunne, omituinen ikävystyminen, jolla oli suloutensa. He eivät tienneet, mitä se oli; se oli jonkinlaista hämärää levottomuutta. He muuttuivat ylen herkiksi kaikille vaikutuksille, sairaloisella tavalla. Heidän hiljaisuutta kuuntelemaan jännittyneet hermonsa värähtelivät kuin lehdet pienimmästäkin odottamattomasta elämän kosketuksesta. Jacqueline sai asein kyyneleitä silmiinsä, vaikkei hän tiennyt, mitä hän itki; eivätkä ne vuotaneet enää pelkästään rakkaudesta, miten hän koettikin sitä itselleen uskotella. Riistäydyttyään irti ennen häitä eletyistä kiihkeistä ja kiduttavista vuosista joutui Jacqueline nyt äkkipysähdykseen saavutetun päämaalin edessä, — (saavutetun ja jo sivuutetun) — pysähdykseen, jolloin kaikki uusi liikkuminen, — (ja ehkäpä entinenkin toiminta) — oli tarpeetonta, mikä syöksi hänet sellaiseen sekaannukseen, ettei hän voinut sitä selittää ja että se lamautti hänet tyyten. Hän ei myöntänyt sitä itselleen; hän syytti siitä jonkinlaista hermostunutta väsymystä, hän koetti nauraa sille mutta hänen naurunsa oli yhtä levotonta kuin hänen kyyneleensäkin. Uljaasti tahtoi hän ryhtyä jälleen työhön. Ensi yrityksellä hän huomasi, ettei hän voinut ymmärtää, kuinka hän oli ennen saattanut kiintyä niin typeriin tehtäviin: hän heitti ne nyt inhoten silleen. Sitten yritti hän solmia jälleen suhteita ihmisten kanssa: siinäkään hän ei onnistunut sen paremmin; tottumuksesta oli jo tullut toinen luonto, hän oli jo kadottanut entisen kykynsä seurustella ihmisten kanssa ja puhua niillä keskinkertaisilla sanoilla, joita elämä pakottaa meidät käyttämään: hän piti niitä nyt hullunkurisen kömpelöinä; ja silloin heittäytyi hän taas äskeiseen kahdenkeskiseen ja eristettyyn elämään, koettaen vakuuttaa itselleen näiden onnettomien kokemusten nojalla, ettei maailmassa tosiaan ollut muuta hyvää kuin rakkaus. Ja jonkin aikaa hän todellakin näytti rakastuneemmalta kuin koskaan ennen. Mutta se johtuikin siitä, että hän ainoastaan tahtoi rakastaa. Olivier ei ollut niin leimahtava luonne ja hänen hyväsydämisyytensä oli suurempi, joten hän pelastui vielä toistaiseksi näistä tuskista; hän ei tuntenut vielä muuta kuin silloin tällöin epämääräistä väristystä. Sitä paitsi säästi hänen rakkauttaan jossakin määrin jokapäiväinen työ, tuo virka, josta hän ei laisinkaan pitänyt. Mutta kun hän samalla oli kovin herkkävaistoinen ja kun kaikki ilmaukset siitä, mitä tapahtui hänen rakastettunsa sydämessä, herättivät vastakaiun hänessäkin, niin tarttui Jacquelinen salainen levottomuus pian myöskin häneen.

Kerran iltapuolella kävelivät he yhdessä maalla. He olivat jo etukäteen nauttineet tästä kävelyretkestä ja kauniista ilmasta. Luonto hymyili heidän ympärillään. Mutta heidän kohdalleen lankesi jo ensimäisillä askeleilla synkän ja uupuneen surullisuuden varjo; he tunsivat hyytävää tuskaa. Mahdotonta puhua. He pakottivat itsensä kuitenkin puhumaan; mutta jokainen sana, minkä he toisilleen virkkoivat, herätti onton kaiun heitä ympäröivässä tyhjyydessä. He tekivät kävelyretkensä aivan kuin automaatit, näkemättä ja kuulematta mitään. He tulivat kotiin kouristus sydämessä. Oli jo hämärä; huoneisto oli tyhjä, pimeä ja kylmä. He eivät sytyttäneet heti lamppua, jotteivät olisi nähneet toisiaan. Jacqueline meni kamariinsa, hän ei ottanut päästään hattua eikä yltään vaippaa, vaan istahti vaiti ikkunan ääreen. Olivier asettui viereisessä huoneessa samoin pöytänsä eteen. Ovi huoneiden välillä oli auki; he olivat niin lähellä toisiaan, että olisivat voineet kuulla toistensa hengityksen. Ja illan hämärässä he nyt molemmat itkivät hiljaa, katkerasti. He painoivat kätensä suutaan vasten, ettei toinen olisi kuullut. Viimein sanoi Olivier ahdistuksissaan:

— Jacqueline…

Jacqueline vastasi kyyneleitään niellen:

— Niin?

— Etkö tule tänne?

— Minä tulen.

Hän riisui kävelyasunsa, meni ja huuhteli silmänsä. Olivier sytytti lampun. Jonkin minutin päästä tuli Jacqueline hänen huoneeseensa. He eivät katsoneet toisiinsa. Molemmat tiesivät, että toinen oli itkenyt. Eivätkä he voineet toisiaan lohduttaa: sillä he tiesivät, miksi he olivat itkeneet.

Tuli hetki, jolloin he eivät enää jaksaneet salata sielunsa sekaannusta. Ja kun he eivät tahtoneet tunnustaa sen syytä, koettivat he löytää jotakin veruketta; eikä sitä ollutkaan vaikea löytää. He syyttivät maaseutuelämän ikävyyttä ja ympäristöä, jossa he asuivat. Se helpotti heitä. Herra Langeais, jolle tytär ilmoitti ikävystymisestään, ei ihmetellyt, että Jacqueline alkoi väsyä sankaruuteensa. Hän käytti suhteitaan eräisiin valtiollisiin henkilöihin vävynsä hyväksi ja sai hänet nimitetyksi toimeen Parisiin.

Kun tämä hyvä uutinen saapui, niin tanssi Jacqueline ilosta ja sai takaisin koko entisen onnensa. Ikävä seutu tuntui heistä nyt mieluiselta, nyt, kun heidän täytyi se jättää; he olivat siroitelleet sinne kaikkialle niin paljon rakkauden muistoja. Viimeiset päivät menivät heiltä etsiskellessä ja katsellessa rakkautensa merkkipaikkoja, Se toivioretki henki haikeaa alakuloisuutta. Nuo tyynet seudut olivat nähneet heidät onnellisina. Sisäinen ääni kuiskutti heille kummallekin:

— Sinä tiedät nyt, minkä jätät. Tiedätkö, mitä on tuleva?

Jacqueline itki lähtöpäivän edellisen illan. Olivier kysyi häneltä, miksi hän itki. Jacqueline ei tahtonut puhua. Silloin ottivat he paperiarkin ja kirjoittivat ajatuksensa siihen, niinkuin heillä aina oli tapana, milloin sanojen kaiku peloitti heitä:

— Pikku, rakas Olivier…

— Rakas pikku Jacqueline…

— Minun on niin ikävä lähteä.

— Lähteä mistä?

— Sieltä, jossa olemme rakastaneet toisiamme.

— Ja mennä minne?

— Jossa olemme vanhempia.

— Jossa olemme yhdessä.

— Mutta emme rakasta enää niin koskaan.

— Yhä vain enemmän.

— Kukapa sen tietää?

— Sen tiedän minä.

— Ja minä tahdon.

Sitten piirsivät he kaksi pyörylää arkin alareunaan sanoakseen toisilleen, että he suutelivat toisiaan. Ja sitten Jacqueline pyyhki pois kyyneleensä, nauroi ja puki Olivierin "Henrik III:n hempukaksi": pisti hänen päähänsä poimumyssynsä ja hänen hartioilleen valkean pelleriininsä, nostaen sen kauluksen pystyyn, aivan kuin vanhanaikaiseksi röyhelöksi.

Parisissa tapasivat he jälleen henkilöt, joista he olivat siellä eronneet. Mutta ne eivät olleet enää sellaisia kuin silloin, kun he olivat heidät jättäneet. Kun Christophe kuuli Olivierin tulosta, riensi hän iloissaan hänen luokseen. Olivier iloitsi yhtä suuresti kuin hänkin saadessaan nähdä jälleen ystävänsä. Mutta ensi katsahdus toisiinsa saattoi heidät kummallisen hämilleen. He koettivat kumpikin sitä tunnettaan tukehduttaa. Turhaan. Olivier oli hyvin sydämellinen; mutta jotain hänessä oli muuttunut; ja Christophe tunsi sen. Vaikka naimisiin mennyt ystävä koettaisi olla kuinka ystävä, ei se onnistu: hän ei ole enää entinen ystävä. Miehen sieluun on nyt auttamatta sekaantunut naisen sielu. Christophen vaisto vainusi sen alinomaa ystävässä: hänen katseensa pienissä välkähdyksissä, joita hän ei saanut kiinni, hänen huultensa keveässä rypistyksessä, jota Christophe ei tuntenut, eräissä hänen äänensä ja ajatustensa uusissa vivahduksissa. Olivier ei huomannut itsessään sitä, mutta häntä kummastutti, että hän näki Christophen niin erilaisena kuin silloin, kun hän oli Christophesta eronnut. Hän ei tosin ajatellut, että Christophe olisi muuttunut: hän myönsi mielessään, että muutos oli tapahtunut hänessä itsessään: se tuntui hänestä normaalilta kehitykseltä, jota hänen ikänsä vaati; ja hän hämmästyi, ettei Christophe ollut edistynyt samalla tavoin; hän paheksui sitä, että Christophe oli jäänyt paikalleen, entisiin ajatuksiinsa, noihin, jotka olivat Olivierista ennen olleet rakkaita, mutta tuntuivat nyt hänestä naiveilta ja vanhanaikaisilta. Se johtui siitä, että ne olivat vanhanaikaisia sille vieraalle sielulle, joka oli asettunut häneen itseensä hänen sitä huomaamatta. Se tunne oli vielä selvempi silloin, kun Jacqueline oli heidän keskustellessaan läsnä: silloin laskeusi Olivierin ja Christophen silmien väliin omituinen ironian esirippu. Kuitenkin koettivat he molemmat salata näitä uusia vaikutelmiaan. Christophe kävi yhä edelleen talossa. Jacqueline lennätti hänelle kaikessa viattomuudessa silloin tällöin pieniä häijyjä pistoksia. Christophe antoi hänen näykkiä. Mutta kun hän meni sitten kotiinsa, oli hän surullinen.

Ensimäiset kuukaudet Parisissa olivat Jacquelinelle melkoisen onnellista aikaa, ja siis myöskin Olivierille. Alussa vei uuden kodin järjestäminen Jacquelinen koko huomion; he olivat löytäneet sievän pikku huoneiston erään vanhan kadun varrella, Passyssa; sen ikkunat olivat pienoiseen puutarhaan päin. Huonekalujen ja tapettien valitseminen tuotti muutamaksi viikoksi iloista leikittelyä; Jacqueline uhrasi siihen tavattoman paljon tarmoa, melkeinpä intohimoa, niin meni hän äärimmäisyyksiin: näytti kuin hänen iankaikkinen autuutensa olisi riippunut jonkin seinäverhon värivivahduksesta tai vanhan kaapin ääriviivoista. Sillä välin hän tutustelihe jälleen isäänsä, äitiinsä ja ystäviinsä. Kun hän rakkauden aikanaan oli heidät unohtanut kokonaan, niin olikin tämä tutustuminen nyt suorastaan uusi löytö; samoin kuin hänen sielunsa oli sekautunut Olivierin sieluun, tuntui nyt kuin olisi Olivierin sielua jossain määrin sekautunut häneenkin, joten hän näki vanhat tutut täällä ikäänkuin uusilla silmillä. Ne näyttivät hänestä muuttuneen suuresti edukseen. Olivier ei aluksi menettänyt paljoa, kun Jacqueline vertaili häntä heihin. Olivier ja nuo muut lisäsivät vain toistensa arvoa. Jacquelinen miehen moralinen vakavuus ja hänen sielunsa runollinen puolihämärä tekivät nuo maailman ihmiset, jotka eivät tahdo muuta kuin nauttia, loistaa ja miellyttää, Jacquelinelle yhä viehättävämmiksi; ja sen maailman kiehtovat, mutta vaaralliset viat, maailman, jonka Jacqueline tunsi sitäkin paremmin, koska hän kuului itse siihen, saattoivat hänet jälleen antamaan arvoa ystävänsä sydämen luotettavuudelle. Jacquelinea huvitti suuresti tällainen vertailu, ja hän pitkitti sitä yhä edelleen, varmistuakseen, että hän oli valinnut hyvän osan. — Hän pitkitti sitä siinä määrin, ettei hän sitten, eräinä hetkinä, tiennytkään enää, miksi hän oli juuri sen osan valinnut. Onneksi ei niitä hetkiä vielä ollut monta; ja koska hänen omaatuntoaan kalvoi, niin oli hän sellaisten perästä Olivierille aina paljoa hellempi kuin ennen niitä. Mutta sovitettuaan tällä tavoin vikansa, alkoi hän kohta uudestaan vertailla. Ja kun hän sitten tottui siihen, ei se ollutkaan hänelle enää ainoastaan huvittavaa: silloin tuli vertailu hyökkäävämmäksi luonteeltaan: nuo kaksi vastakkaista maailmaa eivät enää täydentäneetkään toisiaan, vaan nousivat keskenään sotaan. Jacqueline ajatteli mielessään, miksi hänen miehellään ei ollut niitä avuja, joista hän nykyään parisilaisissa ystävissään nautti, tahi vaikkapa hiukan heidän vikojaankin. Hän ei puhunut siitä miehelleen; mutta Olivier tunsi, että pikku toveri katseli häntä nyt säälimättömin silmin: hän tuli siitä levottomaksi, ja hänen mielensä masentui.

Kuitenkaan ei hän vielä ollut kadottanut rakkautensa vaikutusvaltaa Jacquelineen; ja nuori pari olisi ehkä kauankin jatkanut herkän läheistä ja uutteraa kahdenkeskeistä elämäänsä, ellei olisi sattunut muuan ulkonainen tapaus, joka muutti heidän taloudelliset olonsa ja hävitti heidän elämänsä epävarman tasapainon.

Quivi trovammo Pluto il gran nemico…

Eräs M:me Langeais'n sisar kuoli. Hän oli rikkaan tehtaanomistajan leski, eikä hänellä ollut lapsia. Kaikki hänen omaisuutensa joutui Langeais'n perheelle. Jacquelinen rahat lisääntyivät sillä tavoin kaksinkertaisesti. Kun tämä perintö tuli, muisti Olivier Christophen sanat rahasta ja hän virkkoi:

— Me tulimme toimeen ilman niitäkin; ehkäpä tämä on pahaksi.

Jacqueline ivaili häntä:

— Tyhmeliini! sanoi hän; niinkuin se voisi koskaan olla pahaa! Ensistäänkään me emme muuta sen tähden elämäämme ollenkaan.

Elämä jäi tosiaankin ennalleen, näennäisesti. Nimittäin, että Jacqueline alkoi jonkin ajan kuluttua valitella, ettei hän ollut tarpeeksi rikas: selvä merkki, että jotain oli sittenkin muuttunut. Ja kas vain: vaikka heidän tulonsa olivat lisääntyneet kaksin-, kolminverroin, niin kaikki menivät ne tarkkaan, he eivät tienneet, mihin. He ihmettelivät nyt, kuinka he olivat voineet tulla ennen toimeen. Raha hyrräsi tuhansiin uusiin menoihin, jotka muuttuivat sitten heti tottumukseksi ja välttämättömyydeksi. Jacqueline oli alkanut käyttää muotiräätäleitä; hän heitti palveluksestaan kotiompelijattaren, joka oli tullut heille aina muutamiksi päiviksi töihin ja oli hänelle tuttu lapsuuden ajoilta. Mihin olivatkaan unohtuneet pienet, muutaman kolikon maksavat myssyt, jotka saattoi sommitella aivan tyhjästä ja jotka kuitenkin olivat niin sieviä, — ja puvut, jotka eivät olleet tosin moitteettoman elegantteja, mutta joita kaunisti ikäänkuin Jacquelinesta itsestään heijastuva viehkeys? Se suloinen ja lumoava välittömyys, joka oli henkinyt kaikesta, mikä Jacquelinea ennen ympäröi, haihtui päivä päivältä. Sen runollisuus oli sortunut. Se oli muuttunut arkiseksi.

Muutettiin uuteen huoneistoon. Äskeinen asunto, jonka järjestämisestä oli ollut niin paljon vaivaa ja iloa, tuntui nyt ahtaalta ja rumalta. Vaatimattomien kammioiden sijaan, jotka olivat säteilleet sielukkuutta ja joiden ikkunain edessä vanha tuttu puu oli heiluttanut ystävällisesti siroa hahmoaan, valittiin suuri, hyvin järjestetty ja kaikilla mukavuuksilla varustettu huoneisto, jota ei rakastettu, jota ei voitu rakastaa, ja jossa oltiin kuolla ikävään. Vanhat tutut kotiesineet hyljättiin ja niiden tilalle hankittiin vieraita huonekaluja ja seinäverhoja. Siellä ei ollut enää missään paikkaa muistoille. Yhteisen elämän ensimäiset vuodet lakaistiin pois ajatuksista… Kahdelle toisiinsa yhdistetylle olennolle on suuri onnettomuus leikata poikki ne siteet, jotka liittävät heitä menneeseen rakkauden aikaan! Se menneisyyden kuva on vahva turva kyllästymistä ja keskinäistä vihollisuutta vastaan, jollainen aina ja auttamatta tulee ensimäisen hellyyden jälkeen… Rahan saannin helppous oli lähentänyt Jacquelinea Parisissa ja matkoilla — (sillä nyt, kun he olivat rikkaita, matkustelivat he paljon) — erääseen ryhmään rikkaita ja hyödyttömiä ihmisiä, joiden kanssa seurusteleminen sai Jacquelinen jollakin tavoin halveksimaan muita ihmisiä, niitä, jotka tekivät työtä. Tavattoman suurella mukautumiskyvyllään sulautui hän heti noihin hedelmättömiin ja vioittuneihin sieluihin. Sitä oli hänen mahdoton vastustaa. Kohta alkoi hän kiivastella: väittää "porvarilliseksi vähäpätöisyydeksi" ajatusta, että ihminen saattoi — että hänen täytyi — olla onnellinen täyttämällä pelkästään kotoiset velvollisuutensa; sellainen aurea mediocritas ei enää tyydyttänyt häntä. Hän oli unohtanut oman menneisyytensä siinä määrin, ettei hän sitä enää ymmärtänytkään, menneisyyden, jolloin hän oli uhrautunut rakkaudesta.

Olivier ei ollut tarpeeksi voimakas taistelemaan tällaista vastaan. Hänkin oli muuttunut. Hän oli jättänyt opettajantoimensa, hänellä ei ollut enää mitään pakollista työtä. Nykyään hän kirjoitteli; hänen elämänsä tasapaino oli häiriintynyt. Siihen saakka oli hän kärsinyt siitä ettei ollut voinut antautua täydellisesti taiteelleen. Nyt voi hän sille antautua, ja tunsi eksyvänsä usviin. Taide, jolla ei ole vastapainona työtä, tukena voimakasta käytännöllistä elämää, taide, joka ei tunne kupeessaan jokapäiväisen askareen kannusta, taide, jonka ei tarvitse ansaita itse leipäänsä, menettää parhaan voimansa, todellisuuden antaman voiman. Se ei ole enää muuta kuin ylellisyyskukkanen. Se ei ole enää inhimillisen vaivan pyhä hedelmä, — (ja sitä on kaikkein suurimpien taiteilijain taide, ainoain suurten). — Olivier kärsi jonkinlaisesta joutilaisuudesta, tuollaisesta: "Mitä se hyödyttää". Mikään ei pannut häntä kiirehtimään: hän antoi kynänsä uneksia, hän kuljeskeli, hän oli typerryksissään. Hän oli menettänyt kosketuksensa niihin oman kansanluokkansa miehiin, jotka kyntävät kärsivällisesti ja vaivaloisesti elämänsä vakoa. Hän oli joutunut uuteen, erilaiseen maailmaan, jossa hän ei enää ollut kotonaan ja joka kuitenkin miellytti häntä. Hän oli heikko, rakastettava ja utelias ja katseli suopeasti tuota maailmaa, joka oli kyllä viehättävä, mutta häilyväinen; eikä hän huomannut, että hän myöntyi vähitellen sen kiusauksiin; hänen uskonsa ei ollut enää yhtä varmaa kuin ennen.

Muutos oli kyllä hitaampi hänessä kuin Jacquelinessa. Naisella on se hirvittävä etevämmyys, että hän voi muuttua yhtäkkiä ja kokonaan. Tällainen entisen olemuksen kuolema ja sen äkillinen uudistuminen hämmästyttävät ja tyrmistävät niitä, jotka tuota naista rakastavat. Ja kuitenkin on elämää uhkuvalle olennolle, joka ei jaksa pitää tahtoaan ohjaksissa, varsin luonnollinen asia, ettei hän pysy huomispäivänä enää samana kuin tänään. Hän on virtaava vesi. Sen, joka häntä rakastaa, täytyy seurata häntä, tai viedä hänet mukanaan virrassaan. Kummassakin tapauksessa täytyy toisen muuttua. Mutta se on vaarallinen paikka; rakkautta ei tunne ennenkuin se on joutunut tähän kokeeseen. Ja yhdyselämän ensimäisinä vuosina on sopusointu niin herkkä, että toisessa osakkaassa tarvitaan ainoastaan pieni muutos, ja kaikki tuhoutuu. Kuinka paljon pahemmin vaikuttaakaan äkillinen varallisuuden saanti tai koko ympäristön muuttuminen! Täytyy olla sangen väkevä — tai välinpitämätön — jaksaakseen sitä vastustaa.

Jacqueline ja Olivier eivät olleet välinpitämättömiä eivätkä voimakkaita. He näkivät nyt toisensa uudessa valossa; ja entisen ystävän kasvot muuttuivat heille vieraiksi. Niinä hetkinä, jolloin he tekivät tämän surullisen huomion, kätkeytyivät he toisiltaan, rakkauden säälistä: sillä he rakastivat yhä toisiaan. Olivier sai turvaa työstään, jonka säännöllinen harjoitus, vaikkei se aiheutunutkaan innostuksesta, rauhoitti häntä. Jacquelinella ei ollut mitään pakopaikkaa. Hän ei tehnyt mitään. Hän lojui myöhään päivään vuoteessaan, tai istui tuntikausia pukeutumispöytänsä ääressä, puolittain vaatteissa, liikkumatta, hajamielisenä; ja raskas synkeys kokoutui pisara pisaralta häneen, aivan kuin viluinen usva. Hänen oli mahdoton haihduttaa mielestään piintynyttä rakkauden kaipuuta… Rakkaus! Jumalallisin kaikesta, mitä kuolevaisilla on, kun se on itsensä antamista, uhrautumisen huumausta. Typerintä ja petollisinta, kun se on oman onnensa tavoittelemista… Hänen oli mahdotonta suunnitella itselleen minkäänlaista muuta elämän päämaalia. Niinä hetkinä, jolloin hänessä heräsi vielä hyvä tahto, oli hän koettanut ajatella lähimmäisiään, heidän kovia kohtaloitaan: se ei onnistunut. Toisten kärsimykset olivat hänelle voittamattoman vastenmielisiä; ne olivat sietämättömiä hänen hermoilleen. Rauhoittaakseen omaatuntoaan oli hän yrittänyt pari kolme kertaa jotain sellaista, joka muistutti hyväätyötä; se ei onnistunut hänelle.

— Siinä sen nyt näette, sanoi hän Christophelle, kun tahtoo tehdä hyvää, niin tekeekin pahaa. Parempi on olla ryhtymättäkään siihen. Minulla ei ole siihen kutsumusta.

Christophe katsoi häneen: ja hänen mieleensä johtui muuan hänen entinen satunnainen ystävättärensä, eräs itsekäs ja epämoralinen grisetti, joka oli aivan kykenemätön minkäänlaiseen todelliseen tunteeseen, mutta kun hän näki kärsimystä, niin hän kiihtyi kuin äiti vaalimaan jotakin hänestä eilen yhdentekevää tai hänelle tuiki tuntematonta henkilöä. Kaikkein vastenmielisimmätkään tehtävät eivät silloin peloittaneet häntä: hän näytti päinvastoin tuntevan omituista nautintoa saadessaan alistua askareihin, jotka vaativat kaikkein suurinta kieltäytymistä. Se oli hänessä aivan tiedotonta: näytti kuin hän olisi löytänyt siinä toimintatilaisuuden kaikelle sille ihanteellisuuden vaatimukselle, joka eli hänessä ilmaisuaan saamatta; hänen sielunsa oli muun ajan hänen elämäänsä täydellisesti surkastuneena, mutta näinä harvoina tuokioina se hengitti ja eli; lievittäessään lähimmäisensä kärsimyksiä rahtusen tunsi hän hyvinvointia, nauroi sisällisesti; hänen ilonsa oli moiseen tilaisuuteen nähden melkeinpä sopimatonta. — Sekä hyvyys tässä tytössä, joka oli egoisti, että egoismi Jacquelinessa, joka oli kuitenkin hyvä, eivät olleet pahetta eivätkä hyvettä; ne olivat vain terveyden vaatimaa purkausta. Mutta ensinmainittu heistä voi sen terveyskuurin jälkeen paremmin.

Jacquelinea kauhisti kärsimyksen ajatuskin. Hän olisi ennen vaikka kuollut kuin sietänyt ruumiillista raihnautta. Ennen kuollut kuin kadottanut jonkin ilonsa syistä: kauneutensa tai nuoruutensa. Se, ettei hänellä ollut kaikkea sitä onnea, johon hän uskoi itsellään olevan oikeuden, — (sillä hän uskoi onneen, se oli hänessä uskoa, eheää ja järjellä selittämätöntä: oikeaa uskontoa), — se, että toisilla oli enemmän onnea kuin hänellä, tuntui hänestä vääryyksistä hirveimmältä. Onni ei ollut ainoastaan hänen uskontonsa, se oli hänelle suorastaan hyve. Onnettomuus tuntui hänestä jonkinlaiselta sairaudelta. Koko hänen elämänsä muovautui vähitellen tämän periaatteen mukaiseksi. Nyt oli hänen oikea luonteensa päässyt näkyviin niistä ihanteellisuuden verhoista, joihin hän neitseenä häveliään arasti kietoutui. Kun reaktsioni entistä idealismia vastaan oli tullut, näki hän kaiken aivan selvin ja kylmin silmin. Missään ei ollut hänestä enää totuutta muuta kuin sikäli, sopiko se tai se seikka hienon maailman mielipiteihin ja elämän mukavuuden vaatimuksiin. Hän oli nyt joutunut äitinsä sielunkehitysasteelle: hänkin kävi kirkossa ja rukoili säntillisesti ja välinpitämättömänä. Hän ei viitsinyt enää tutkia, oliko tuo homma pohjaltaan totta: sillä hänellä oli muuta, positivisempaa mietittävää; ja nyt ajatteli hän ivallisen säälivästi sitä mystillistä kapinaa, johon hän oli lapsena noussut. — Kuitenkaan ei hänen nykyinen positivinen järkensä ollut sen enemmän todellisuuden mukaista kuin hänen entinen ihanteellisuutensakaan. Hän pakotti itseään: johonkin. Hän ei ollut enkeli eikä elukka. Hän, oli ikävystynyt nais-raukka.

Hänen oli ikävä, ikävä; sitä ikävämpi, kun hän ei voinut puolustaa itseään sillä, ettei häntä rakastettu tai ettei hän voinut miestään kärsiä. Hänen elämänsä tuntui hänestä tukitulta, umpeenmuuratulta, siinä ei ollut hänestä mitään tulevaisuutta; hän kaipasi uutta onnea, alinomaa uudistuvaa: lapsellinen kaipuu, joka ei suinkaan oikeuttanut hänen onnenhimonsa mataluutta. Hän oli sellainen kuin monet muut naiset, monet toimettomat avioparit, joilla on täysi syy olla onnellisia ja kiusaavat kuitenkin alinomaa itseään. Maailmassa näkee paljon sellaisia puolisoita, näkee rikkaita, joilla on kauniita lapsia, hyvä terveys, jotka ovat älykkäitä ja pystyviä tuntemaan kauniin vaikutusta, ihmisiä, joilla on aina tilaisuus toimia, tehdä hyvää, rikastuttaa omaa ja muiden elämää. Ja kuitenkin he viettävät aikaansa uikutellen, etteivät he rakasta toisiaan, että he rakastavat muita, tai etteivät rakasta muita, — ajattelevat alinomaa itseään, sentimentaaleja tai aistillisia suhteitaan, luuloteltua oikeuttaan onneen, epälogillista itsekkyyttään, ja väittelevät, väittelevät aina tyytymättöminä, näyttelevät suuren rakkauden komediaa, suuren kärsimyksen komediaa, ja lopuksi siihen itsekin uskovat ja — kärsivät… Heille pitäisi sanoa:

— Te ette ole millään tavoin intressantteja. On hävytöntä valitella, kun omistaa niin paljon keinoja, joita tarvitaan onneen!

Heiltä pitäisi riistää heidän varallisuutensa, terveytensä, kaikki heidän ihana hyvänsä, jota he eivät ansaitse! Nuo orjat, jotka eivät pysty hallitsemaan vapauttaan, vaan jotka vapaus tekee hurjapäisiksi, täytyisi painaa todellisen kurjuuden ja tuskan ikeeseen! Jos heidän olisi pakko ansaita omin käsin leipänsä, niin söisivät he sen tyytyväisinä. Ja jos he näkisivät kasvoista kasvoihin julman kärsimyksen, eivät he uskaltaisi enää näytellä sitä vihastuttavana ilveilynä.

Mutta kuitenkin kaikitenkin: he kärsivät. He ovat sairaita. Voisiko olla heitä surkuttelematta? — Jacqueline-raukka oli todellakin viaton, yhtä viaton irtautuessaan miehestänsä, kuin Olivier, joka ei voinut pitää häntä itsessään kiinni. Hän oli sitä, miksi luonto oli hänet tehnyt. Hän ei tiennyt, että avioliitto on uhmaa luontoa vastaan, ja että jos on heittänyt taistelukintaan suurelle luonnolle, täytyy odottaa, että se nostaa sen maasta, ja valmistautua urheasti kaksintaisteluun, johon on itse ryhtynyt. Jacqueline huomasi, että hän oli pettynyt. Hän vihoitteli siitä itselleen; ja sitten tuo pettymys muuttui vihamielisyydeksi kaikkea sitä vastaan, mitä hän oli ennen rakastanut, Olivierin uskoa vastaan, joka oli ollut hänenkin uskonsa. Älykkäällä naisella on joskus parempi aavistus kuin miehellä ikuisista asioista; mutta hänen on vaikeampi pysyä niille uskollisena. Mies, joka on saavuttanut maailmankatsomuksensa, ruokkii sitä elämällään. Nainen ruokkii elämäänsä sillä; hän ahmii sen itseensä, hän ei luo sitä. Alinomaa täytyy hänen päähänsä ja sydämeensä heittää uutta ravintoa; ne yksinään eivät riitä hänelle. Kun nainen ei usko eikä rakasta, niin hän rappeutuu, — ainakin, jos hänellä ei ole korkeinta hyvettä, tyyneyttä.

Jacqueline oli ennen uskonut intohimoisesti liittoon, joka olisi perustunut yhteiseen päätökseen: taistella onneen ja ponnistella yhdessä yhteisen työn rakentamiseksi. Mutta siihen työhön ja siihen uskoon ei hän ollut uskonut muuta kuin silloin kun rakkauden aurinko sitä kultasi; sikäli kuin aurinko aleni, alkoivat ne näyttää hänestä hedelmättömiltä vuorilta, synkkinä tyhjän taivaan alla kohoavilta; ja hän tunsi, ettei hänellä olisi voimaa jatkaa matkaansa: mitä varten tuonne huipulle pyrkiä? Sillä mitäpä sen toisella puolen oli? Mitä petosta!… Jacqueline ei voinut enää ymmärtää, kuinka Olivier yhä antoi noiden elämää ehkäisevien haaveiden puijata itseään; ja hän päätteli, ettei Olivier ollut varsin älykäs eikä elämänintoinen. Jacqueline tunsi tukehtuvansa hänen ilmakehässään, joka ei sopinut hänen keuhkoilleen; ja itsesäilytysvaisto pakotti hänet puolustamaan itseään, hyökkäämään. Hän koetti murskata tomuksi hänelle vastenmieliset uskot siinä olennossa, jota hän yhä rakasti; hän käytti silloin kaikkia ironian ja nautinnonhalun aseita; hän kietoi Olivierin himojensa ja joutavanpäiväisten pikku huoltensa villiköynnöksiin. Hän koetti muuttaa miehensä pelkäksi heijastukseksi omasta itsestään… hänestä, joka ei tiennyt, mitä hän tahtoi, eikä enää, mitä hän olikaan! Häntä nöyryytti se, ettei Olivier onnistunut urallaan; hän ei välittänyt muuten siitä, oliko Olivier oikeassa vai väärässä: sillä hän oli jo oppinut uskomaan, että ainoastaan menestys eroittaa lahjakkaan miehen joutavanpäiväisestä taiteentuhrijasta. Olivier tunsi Jacquelinen epäilyksen painavan itseään ja niin kadotti hän parhaan tukensa. Kuitenkin taisteli hän kaikin voimin, niinkuin monet muut ovat taistelleet ja taistelevat, joskin enimmät turhaan, tuota epätasaista taistelua, jossa naisen itsekäs vaisto nousee miehen intellektualista itsekkyyttä vastaan, vedoten miehen heikkouteen, hänen pettymykseensä ja terveeseen järkeensä: sanoja, joilla mies kaunistelee elämän kulutusta ja raukkamaisuuttaan. — Kuitenkin olivat Jacqueline ja Olivier parempia kuin enimmät muista taistelevista. Sillä Olivier ei olisi koskaan pettänyt ihannettaan, kuten tuhannet muut miehet tekevät, antaen laiskuutensa, turhamaisuuden ja vähäpätöisen rakkautensa houkutella itseään siinä määrin, että kieltävät iankaikkisen sielunsa. Ja Jacqueline olisi halveksinut häntä, jos hän olisi ollut sellainen. Mutta sokeudessaan koetti hän nyt kuitenkin hävittää tätä Olivierin voimaa, vaikka se oli hänenkin parhain voimansa, heidän ainoa yhteinen turvansa; ja vaistomaisen ovelasti ryhtyi hän juurittamaan pois heidän elämästään sellaisia ystävyyssuhteita, joista se voima sai tukea.

Siitä saakka kuin nuori pari oli saanut perinnön, oli Christophe tuntenut itsensä vieraaksi heidän kotonaan. Teeskennelty snobismi ja samalla melkoisen matala käytännöllinen äly, jota Jacqueline käytöksessään ilkeämielisesti vielä korosti, teki hyvin vaikutuksensa. Joskus Christophe suuttui ja sanoi kovat sanat, jotka otettiin närkästyksellä vastaan. Ne eivät olisi kuitenkaan pystyneet sotkemaan ystävysten välejä: he pitivät näet liiaksi toisistaan. Millään hinnalla maailmassa ei Olivier olisi luopunut Christophesta. Mutta hän ei saanut Jacquelinea käsittämään Christophea; ja kun hän rakasti vaimoaan, oli hän heikko eikä voinut häntä kiusata. Christophe näki, mikä Olivierilla oli ja että hän kärsi, ja niin ollen auttoi hän Olivieria hänen ratkaistessaan, kumpiko heistä valita. Christophe vetäytyi nimittäin itse heidän seurastaan pois. Hän käsitti, ettei hän kykenisi kuitenkaan auttamaan ystäväänsä, vaikka pysyisikin hänen lähettyvillään: pikemminkin olisi hänestä ystävälle pelkkää vahinkoa. Christophe alkoi esittää verukkeita, joiden nojalla hän voi erota ystävästään; ja Olivier heikkoudessaan hyväksyi nuo kehnot syyt, aavistaen, että Christophe tahtoi uhrautua, ja kärsien siitä tunnonvaivaa.

Christophe ei suinkaan kantanut hänelle siitä kaunaa. Hän ajatteli vain, että syystä sanotaan naista miehen toiseksi puoleksi. Sillä nainut mies on enää ainoastaan puolittain mies.

Christophe koetti järjestää uudelleen elämänsä ja tulla toimeen ilman ystäväänsä. Mutta vaikka hän saattoi vakuutella itselleen, että eroa kestäisi ainoastaan lyhyen ajan: siitä optimismista huolimatta tuli hänelle kuitenkin surullisia hetkiä. Hän oli jo tottunut toisenlaiseen elämään kuin yksinäisyys on. Tosin hän oli ollut yksin Olivierin asuessa maaseudullakin. Mutta silloin saattoi hän vielä kuvitella muuta: hän sanoi itselleen, että ystävä oli kaukana, mutta että hän tulisi takaisin. Nyt oli ystävä tullut. Mutta hän oli hänestä loitommalla kuin koskaan ennen. Christophelta loppui yhtäkkiä tuo kiintymys, joka oli tehnyt hänen elämänsä monta vuotta täyteläiseksi: tuntui kuin hän olisi menettänyt syyn kaikkeen toimintaansa. Siitä saakka kuin hän oli alkanut pitää Olivier Jeanninista, oli hän tottunut ajattelemaan hänen kanssaan, yhdistämään hänet kaikkeen, mitä teki. Työ ei nyt yksinään riittänyt täyttämään sitä aukkoa: sillä Christophe oli saanut tavakseen sekoittaa työskentelyynsä aina ystävänsä kuvan. Nyt, kun ystävä ei ollut osallisena hänestä, horjui Christophe aivan kuin olisi menettänyt tasapainonsa: hän kaipasi jotakin uutta kiintymystä päästäkseen ennalleen.

Hänellä oli kyllä ystävinä tarjolla M:me Arnaud ja Filomela. Mutta tässä mielentilassa eivät sellaiset rauhan sielut voineet hänelle riittää.

Nuo kaksi naista tuntuivat puolestaan aavistavan Christophen surun, ja he ottivat salaa osaa siihen. Christophe kummastui eräänä iltana suuresti, kun näki M:me Arnaud'n tulevan luokseen. Siihen saakka ei rouva koskaan ollut tohtinut tulla hänen asuntoonsa vieraaksi. Nyt hän näytti levottomalta. Christophe ei tullut juuri sitä huomanneeksi; hän luuli, että siihen oli syynä tuon naisen tavallinen arkuus. Rouva istuutui, eikä puhunut mitään. Christophe koetteli saada tunnelman kodikkaammaksi ja hoiteli parhaansa mukaan isännän tehtäviä. Puheltiin Olivier Jeanninista, sillä olihan huonekin täynnä hänen muistojaan. Christophe jutteli iloisesti, luontevasti, hänen sanansa eivät paljastaneet mitään, mitä oli tapahtunut. Mutta M:me Arnaud tunsi tapahtuman eikä hän voinut olla katsomatta Christopheen hiukan surullisesta ja sanomatta hänelle:

— Te ette juuri enää tapaa toisianne?

Christophe luuli, että M:me Arnaud oli tullut häntä lohduttelemaan; ja hänen kärsimättömyytensä heräsi, sillä hän ei pitänyt siitä, että hänen asioihinsa sekaannuttiin. Hän vastasi:

— Milloin vain halutaan.

Rouva punastui ja sanoi:

— Oh, en tahtonut tungetella.

Christophe katui puuskapäisyyttään ja otti rouvaa käsistä:

— Anteeksi, pyysi hän. Minä pelkään aina, että hänen kimppuunsa karataan. Poika-parka! Hän kärsii siitä yhtä kovasti kuin minäkin… Ei, me emme tapaa enää.

— Eikä hän teille kirjoita?

— Ei, virkkoi Christophe, hiukan häpeissään.

— Kuinka surullista elämä on! sanoi M:me Arnaud tuokion päästä.

Christophe nosti päänsä pystyyn.

— Ei, vastasi hän, elämä ei ole surullista. Siinä on ainoastaan surullisia hetkiä.

M:me Arnaud jatkoi, tuskin tuntuvalla katkeruudella:

— Kun on rakastanut, eikä rakasta enää, mitä merkitystä millään on?

Christophe vastasi:

— Se, että on rakastanut. Rouva puhui vielä:

— Olette uhrautunut toisen puolesta. Jos lahjanne olisi edes sen ihmisen hyödyksi, jota rakastatte! Mutta hän ei silti ole sen onnellisempi.

— En minä ole uhrautunut, vastasi Christophe vihaisesti. Ja jos minä uhraudun, teen sen siitä syystä, että se miellyttää minua. Sitä asiaa ei kannata paljon pohtia. Tekee niinkuin on tehtävä. Ellei sitä tekisi, olisi varmasti onneton! Mikään ei ole tyhmempää kuin sana: uhraus! Enpä ymmärrä, mitkä pappisielut sydämen köyhyydessään ovat sotkeneet siihen jonkinlaisen vivahduksen körttiläistä surullisuutta, nuukkopäistä ja nyrpeää. Tuntuu kuin uhrautumisen pitäisi olla ikävää ja kiusallista, muuten se ei ihmisistä ole kelvollista… Jos uhraus on teistä surua eikä iloa, niin hitto vieköön, älkää uhrautuko, te ette ole sen arvoisia. Ei ihminen uhraudu kultaa tai kunniaa saadakseen, vaan oman itsensä vuoksi. Jos ette tunne onnea itsenne antamisessa, niin juoskaa suolle! Te ette ansaitse elämää.

M:me Arnaud kuunteli Christophea uskaltamatta katsoa häneen. Yhtäkkiä hän sitten nousi paikaltaan ja sanoi:

— Hyvästi.

Silloin ajatteli Christophe, että rouva oli kai tullut uskoakseen hänelle jonkin asian, ja hän huudahti:

— Oh, anteeksi, minä olen sellainen egoisti, puhun ainoastaan itsestäni. Jääkää nyt vielä, pyydän.

M:me Arnaud vastasi:

— Ei, minä en voi… Kiitoksia teille…

Ja hän lähti.

Meni muutama aika, eivätkä he nähneet toisiaan. M:me Arnaud ei antanut itsestään Christophelle elonmerkkiä. Eikä Christophe käynyt hänen luonaan, enempää kuin Filomelankaan. Hän piti kyllä heistä, mutta hän pelkäsi joutuvansa heidän kanssaan keskusteluun joka tekisi hänet surulliseksi. Ja sitäpaitsi ei heidän rauhallinen, arkipäiväinen elämänsä sopinut hänelle sillä hetkellä, samoin kuin ei sekään seikka, että hän olisikin saattanut tavata ainoastaan harvoin heitä. Hän tarvitsi nyt tutuikseen uusia olentoja; hänen täytyi tarttua johonkin erikoisen mielenkiintoiseen, päästä uuteen rakkauteen.

Voidakseen aueta ulospäin alkoi Christophe käydä teattereissa: harrastus, jonka hän pitkät ajat oli lyönyt laimin. Teatteri oli muuten hänestä sangen mielenkiintoinen koulumuusikolle, joka tahtoo nähdä ja tutkia erilaisia intohimon "iskuja". Hän ei silti ollut nyt ranskalaisiin näytelmiin mieltyneempi kuin Parisissa oleskelunsa ensi aikoinakaan. Paitsi ettei hän pitänyt niiden iänikuisista aiheista, jotka olivat hänestä noloja ja töykeitä, rakkauden asiain psyko-fysiologiaa, oli ranskalaisten teatterikielikin hänestä perin väärää, varsinkin runopukuisissa näytelmissä. Enempää heidän proosansa kuin runonsakaan eivät olleet kansan elävän kielen ja sen hengen mukaisia.? Proosa oli tekokieltä, parhailla hienon maailman kronikoitsijain, huonommilla halpahintaista följetongikieltä. Runouteen jälleen sopi tämä Goethen sutkaus:

"Runo on tarpeen niille, joilla ei ole mitään sanottavaa."

Se oli pitkäveteistä ja väkinäistä proosaa; tuhlaamalla syydetyt runokuvat, joita siihen oli paikalleen sopimattomasti ympätty, matkimalla muiden kansojen lyrismin kaavoja, vaikutti valheelta jokaisesta rehellisestä olennosta. Christophe ei välittänyt sen enempää näistä runodraamoista kuin italialaisista oopperoistakaan pauhaavine ja imelöine aarioineen ja koreine vokaliiseineen. Hänen mieltään kiinnittivät paljoa enemmän näyttelijät kuin itse kappaleet. Paitsi sitä koettivatkin kirjailijat kaikin voimin heitä jäljitellä. "Ei saattanut toivoa, että jokin näytelmä esitettäisiin hyvin, ellei muistanut muovata sen henkilöitä näyttelijäin paheiden mukaisiksi." Asian laita ei ollut yhtään muuttunut niistä ajoista, jolloin Diderot kirjoitti nämä rivit. Näyttelijöistä oli tullut näytelmän tekijäin malleja. Heti, kun joku heistä saavutti menestyksen, sai hän myöskin oman teatterinsa, taipuisat kirjalliset räätälinsä ja mitalla tilatut näytelmänsä.

Näistä kirjallisten muotien suurista mannekiineista herätti Christophen mielenkiintoa muuan näyttelijätär nimeltä Françoise Oudon. Häneen oli Parisi hullaantunut vasta noin vuosi sitten. Hänelläkin oli tietysti oma teatterinsa ja oma rooliräätälinsä; enimmäkseen näytteli hän vartavasten hänelle valmistettuja tuotteita; hänen melkoisen kirjavaan repertoaariinsa sisältyivät muuten Ibsen ja Sardou, Gabriele d'Annunzio, Dumas nuorempi ja Bernard Shaw, lukuunottamatta kaikkein uusimpia ranskalaisia kirjailijoita. Joskus uskalsi hän lähteä aina klassillisen heksametrinkin Versailles-puistokujille ja heittäytyä Shakespearen kuvakoskiin. Mutta niissä hän ei ollut yhtään kotonaan, ja hänen yleisönsä vielä vähemmän. Mitä hän näyttelikin, hän näytteli itseään, aina pelkkää itseään. Se oli hänen heikkoutensa ja voimansa. Niin kauan kuin yleisön huomio ei ollut välittänyt hänen omasta personastaan, ei hänen näyttelemisellään ollut mitään menestystä. Sinä päivänä, jona huomio kiintyi häneen itseensä, oli kaikki, mitä hän näytteli, yleisöstä erinomaista. Ja todellakin maksoi vaivan nähdä häntä, sillä silloin unohti usein itse näytelmät, jotka olivat monesti niin huonoja, että hänen täytyi ne täydellisesti väärentää ja kaunistaa niitä omalla elämällään. Tuon naisellisen ruumiin arvoitus, sen muodot, joissa ilmeni oudon omituinen sielu, olivat Christophesta liikuttavampaa kuin mitkään kappaleet, joita näyttelijätär esitti.

Françoise Oudonilla oli kaunis, selvä ja suuresti traagillinen profiili. Ei jyrkkiä, raskaita viivoja roomalaiseen malliin. Päinvastoin arkoja parisilaisia viivoja, à la Jean Goujon, — jotka muistuttivat yhtä paljon nuorta poikaa kuin naista. Nenä lyhyt, mutta jalomuotoinen. Suu kaunis, huulet ohuet, niiden pielet hiukan katkerat. Posket piirteiltään älykkäät, nuorekkaan laihat; niissä oli jotain liikuttavaa, heijastusta sisäisistä kärsimyksistä. Leuka oli itsepintainen. Ihon väri kalpea. Kasvot kokonaisuudessaan noita tuskille turtuneita; mutta vasten tahtoaankin olivat ne niin läpikuultavat, että niiden alta näki värisevän ihmissielun aivan kuin alastomana: sielun levinneenä joka paikkaan ihon alle. Hänen hiuksensa ja kulmakarvansa olivat sangen hienot, silmät sävyltään vaihtelevat, harmaat, kellanhohtoiset, kykenevät muuttumaan miltä vivahtaviksi hyvänsä, milloin vihertäviksi, milloin kultaisiksi: kissan silmät. Ja hän muistuttikin kissaa koko olemuksensa puolesta; siihen vivahti hänessä se, että hän näennäisesti aina ikäänkuin torkkui puoliunessa; siitä muistuttivat silmät, jotka olivat avoinna ollessaan valppaat ja varuillaan ja joissa yhtäkkiä sävähteli hermostuneesti julmansekaisia välähdyksiä. Hän oli kooltaan pienempi kuin näytti ja valehoikka; hänen olkapäänsä olivat kauniit, käsivarret sopusuhtaiset, kädet hienot ja pitkät. Hän pukeutui ja järjesti tukkansa koruttomasti ja yksinkertaisen maukkaasti, sallimatta minkäänlaista bohemihuolimattomuutta tai eräiden taiteilijain liioitellun suurta eleganssia, — siinäkin suhteessa siis vielä kissaa, vaistoiltaan aristokratista, vaikkakin hän oli katuojasta noussut. Ja pohjalla piili kesyttämätön viileys.

Hän ei mahtanut vielä olla aivan kolmeakymmentä täyttänyt. Christophe oli kuullut puhuttavan hänestä Gamachen luona; siellä ihailtiin häntä raa'alla tavalla, sangen vapaana, älykkäänä ja häikäilemättömänä tyttönä, jonka tarmo oli rautaa ja jota poltti ääretön kunnianhimo, mutta joka oli muuten äksy, fantastinen, usein suorastaan ällistyttävä, väkivaltainen; hänen sanottiin nähneen jos jotakin ennenkuin hän pääsi nykyisen kunniansa kukkulalle ja saattoi kostaa kärsimyksensä.

Kun Christophe eräänä päivänä lähti asemalle matkustaakseen Meudoniin Filomelaa katsomaan, niin näki hän vaunuosaston ovea avatessaan siellä jo mainitun taiteilijattaren. Hän näytti olevan kiihtyneessä ja tuskallisessa mielentilassa; ja Christophen ilmestyminen oli hänestä vastenmielistä. Hän käänsi Christopheen selkänsä ja katsoi itsepintaisesti ulos vaunuosaston vastakkaisesta ikkunasta. Mutta Christophea kummastuttivat hänen tavallisestaan muuttuneet piirteensä niin, että hän katsoi häneen katsomistaan, naivin säälivästi ja häiritsevästi. Näyttelijätär menetti malttinsa, ja singautti Christopheen vimmastuneen silmäyksen, jota Christophe ei ymmärtänyt. Seuraavalla asemalla lähti näyttelijätär pois ja siirtyi toiseen vaunuun. Silloin vasta Christophe tuli ajatelleeksi — kylläkin myöhään — että hän oli karkoittanut hänet vaunusta pois: ja hän oli siitä sangen pahoillaan.

Muutama päivä sen jälkeen istui Christophe eräällä saman radan asemalla paluumatkalla Parisiin, junaa odottaen, ainoalla penkillä, mitä siellä oli. Näyttelijätär ilmestyi paikalle ja tuli istumaan hänen viereensä. Christophe aikoi nousta. Näyttelijätär sanoi:

— Olkaa.

He olivat kahden siellä. Christophe pyysi anteeksi, että oli pakottanut silloin neidin lähtemään pois vaunuosastostaan; hän sanoi, että jos hän olisi aavistanut häiritsevänsä, olisi hän sieltä siirtynyt. Ivallinen hymy huulillaan näyttelijätär vastasi ainoastaan:

— Aivan niin, te olitte sietämätön, tuijottaessanne itsepäisesti vaan minuun.

Christophe virkkoi:

— Pyydän anteeksi; minä en voinut sille mitään… Te näytitte minusta kärsivältä.

— Entä mitä se teihin kuului? kysyi toinen.

— Se on sellaista, jolle minä en mitään voi. Jos te näette jonkun esimerkiksi hukkuvan, ettekö tahtoisi ojentaa kättänne hänelle?

— Minäkö? Kaukana siitä, vastasi näyttelijätär. Minä päinvastoin painaisin hänen päänsä veden alle, niin että loppu tulisi pikemmin.

Hän sanoi tämän katkeruuden ja huumorin sekaisesti; ja kun Christophe katsoi häneen ällistyneenä, niin hän nauroi.

Juna tuli asemalle. Kaikki vaunut olivat täynnä, paitsi viimeinen. Françoise Oudon nousi siihen. Konduktööri pyysi heitä kiiruhtamaan. Christophe, jota ei huvittanut joutua samanlaiseen asemaan kuin joku päivä sitten, aikoi etsiä itselleen toisesta osastosta paikan. Näyttelijätär sanoi hänelle:

— Tulkaa.

Christophe meni vaunuun. Matkatoveri virkkoi:

— Tänään se on minulle yhdentekevää.

He puhelivat keskenään. Christophe koetti selittää hänelle hyvin vakavasti, ettei ihmisellä ollut oikeutta olla noin muista välittämättä ja että maailmassa voidaan tehdä toisilleen paljon hyvää, auttaa toisiaan, lohduttaa…

— Ne lohduttelut eivät minuun pysty, vastasi näyttelijätär.

Ja kun Christophe ällistyi ja kiihtyi, jatkoi hän yhä hävyttömästi hymyillen:

— Niin, lohduttajan osa on varsin hupaisa sille, joka sitä näyttelee.

Meni tuokio ennenkuin Christophe ymmärsi tämän vastauksen. Kun hän sitten sen ymmärsi, kuvitteli hän, että näyttelijätär epäili hänen puhuvan jollakin tavoin omaksi edukseen, vaikka hän tosiaan ajatteli ainoastaan matkatoveriaan; silloin nousi Christophe vihoissaan paikaltaan, aukaisi oven ja aikoi lähteä vaunusta pois, junan ollessa jo liikkeessä. Françoise Oudon sai hänet estetyksi melkoisella vaivalla. Christophe istuutui vimmoissaan paikalleen ja sulki oven juuri kun juna syöksyi tunneliin.

— Kas niin, äännähti näyttelijätär, olisitte voinut tappaa itsenne.

— Siitä minä vähät, vastasi Christophe.

Eikä hän tahtonut tuolle naiselle enää puhua mitään.

— Maailma on niin typerä, sanoi hän. Tuotetaan toisille kärsimyksiä, kärsitään itsekin; ja kun tahtoo toista auttaa, silloin epäillään. Se on iljettävää. Sellaiset ihmiset eivät ole ihmisiä.

Näyttelijätär koetti häntä nauraen rauhoittaa. Hän laski hansikkaaseen verhotun kätensä Christophen kädelle; hän puhui hänelle kauniisti, mainiten häntä nimeltä.

— Mitä, te tunnette minut? kysyi Christophe.

— Niinkuin ei kaikki ihmiset tuntisi toisiaan Parisissa. Te olette nyt muodissa, tekin. Mutta minä olin väärässä, kun puhuin teille sillä tavoin. Te olette hyvä poika, sen näen. Mutta rauhoittukaa nyt. Lyödään kämmentä! Sovitaan pois.

He antoivat toisilleen kättä ja juttelivat keskenään ystävällisesti. Näyttelijätär sanoi:

— Se ei ole minun vikani, ymmärrättekös. Minä olen saanut ihmisistä sellaisia kokemuksia, että olen tullut epäluuloiseksi.

— Olen minäkin heihin nähden pettynyt, hyvin usein, sanoi Christophe. Mutta minä luotan heihin aina.

— Näenpä, että olette syntynyt umpisilmäksi.

Christophe purskahti nauruun:

— Kyllä, olen niellyt yhden ja toisen kärpäsen elämässäni; mutta se ei haittaa. Minulla on hyvä vatsa. Syönpä suurempiakin elukoita, kokonaisen härkäsen, ja tarvittaessa sellaisiakin raukkoja, jotka karkaavat kimppuuni. Ja siitä voin ainoastaan paremmin.

— Teillä on oikea sisu, sanoi näyttelijätär; te olette mies.

— Ja te, te nainen,

— Se ei ole paljoa, se.

— Se on kaunista, sanoi Christophe, ja se juuri voi olla niin hyvää!

Françoise nauroi ja toisti:

— Se juuri! Mutta mitä maailma tekee sille juuri?

— Täytyy puolustaa itseään.

— Silloin ei sitä hyvyyttä kauan kestä.

— Se johtuu siitä, ettei sitä ole tarpeeksi.

— Ehkäpä. Ja sitäpaitsi saattaa kärsimystä tulla liiaksi. On olemassa liika, joka kuivettaa sielun.

Christophe alkoi jo syvästi sääliä häntä. Mutta sitten hän muisti, millainen näyttelijätär oli äsken ollut häntä kohtaan…

— Te aiotte kai taas puhua hupaisesta lohduttelijan toimesta…

— En, vastasi Françoise, en aio enää. Minä tunnen, että te olette hyvä, että olette suora. Kiitokset. Mutta älkää puhukokaan mitään. Sillä te ette voi tietää… Kiitän teitä.

Tultiin Parisiin. He erosivat toisistaan, eivät ilmoittaneet toisilleen osoitettaan eivätkä kutsuneet toisiaan käymään luonansa.

Pari kolme kuukautta myöhemmin tuli näyttelijätär itse soittamaan Christophen ovikelloa.

— Tulen teidän luoksenne. Minun pitää saada vähän puhua kanssanne. Olen ajatellut teitä joskus sen kohtaamisemme jälkeen.

Hän asettui istumaan.

— Ainoastaan tuokio. Minä en häiritse teitä kauan.

Christophe aikoi puhua. Françoise sanoi:

— Pari minuuttia vain, voitteko odottaa? He olivat vaiti. Sitten sanoi Françoise hymyillen:

— Minä en jaksanut tätä enää. Nyt on jo parempi.

Christophe aikoi ruveta kyselemään, mikä hänen oli.

— Ei, ei sellaista, sanoi näyttelijätär.

Hän katseli ympärilleen, arvosteli näkemiään esineitä, ja huomasi Louisen valokuvan:

— Tuossa on äiti? kysyi hän.

— Niin.

Hän otti valokuvan ja katseli sitä suopein ja hellin silmin.

— Kiltti vanhus! sanoi hän. Te olette onnellinen.

— Oi, hän on jo kuollut.

— Se ei haittaa, onhan hän teillä ollut.

— Niin; entä teillä?

Näyttelijätär karttoi tätä puheenaihetta, rypistäen kulmakarvojaan. Hän ei tahtonut, että Christophe olisi kysellyt hänen asioitaan.

— Ei, kertokaapa itsestänne. Minulle tässä… Jotain omasta elämästänne…

— Mitä te siitä?

— Niin, mutta, kertokaa nyt kuitenkin. Christophe ei tahtonut kertoa, mutta hän ei voinut olla vastaamatta näyttelijättären kysymyksiin, sillä kysyjä oli sangen taitava. Ja eipäs ollakaan, Christophe kertoi eräitä asioita, jotka olivat hänelle tuskallisia, ystävyystarinansa Olivier Jeanninista, joka oli eronnut hänestä. Näyttelijätär kuunteli säälivä ja hienon ivallinen hymy huulillaan?… Yhtäkkiä hän kysyi:

— Mitä kello on? Ah, siunatkoon! Minähän olen ollut täällä kaksi tuntia!… Anteeksi… Mikä lepo tämä oli minulle!…

Hän lisäsi:

— Minä tahtoisin saada käydä täällä useamminkin… En usein… Vain joskus… Se tekisi minulle hyvää. Mutta minä en tahtoisi teitä ikävystyttää, hukata aikaanne… Ainoastaan minutti joskus, silloin tällöin…

— Minä tulen teidän luoksenne, sanoi Christophe.

— Ei, ei, ei luokseni. Täällä, teidän luonanne, se on minusta parempi…

Mutta hän ei tullutkaan pitkään aikaan.

Eräänä iltana sai Christophe kuulla sattumalta, että hän oli vaarallisesti sairastunut, ettei hän ollut näytellyt enää viikkokausiin Christophe meni hänen luokseen, vaikka Françoise olikin häntä siitä kieltänyt.

Ensin ei häntä otettu vastaan; mutta kun kuultiin hänen nimensä, niin hänet huudettiin portailta takaisin. Françoise oli vuoteen omana, hän voi jo paremmin, hänellä oli keuhkokuume, hänen ulkomuotonsa oli kovin muuttunut; mutta yhä oli hänellä ironinen hymynsä ja terävä katseensa, joka ei pehmennyt milloinkaan. Kuitenkin näytti hän tosiaankin ilostuvan siitä, että Christophe tuli. Hän pyysi Christophea istumaan vuoteen ääreen. Hän puhui itsestään ilveilevän välinpitämättömästi, ja sanoi, että hän oli ollut kuolla. Silloin Christophe heltyi aivan huomattavasti. Mutta Françoise Oudon ivaili häntä. Christophe moitti, ettei näyttelijätär ollut ilmoittanut hänelle mitään:

— Ilmoittanutko mitään? Että tulisitte? En koskaan!

— Olenpa varma, ettette minua ajatellutkaan.

— Ja siinä olette oikeassa, vastasi näyttelijätär kujeilevasti, hiukan surullisesti hymyillen. Minä en sitä ajatellut hetkeäkään, koko sairauteni aikana. Vasta tänään, miten lienen sattunut. No, älkää nyt siitä tulko surulliseksi. Kun olen kipeä, en ajattele ketään, minä en pyydä ihmisiltä mitään muuta kuin että he antaisivat minun olla rauhassa. Minä painan nenäni seinää vasten, odotan, minä tahdon olla yksin, heittää henkeni yksin niinkuin rotta.

— Mutta onhan kovaa kärsiä yksinään.

— Siihen olen tottunut. Olen ollut onneton pitkät vuodet. Kukaan ei ole koskaan tullut minua auttamaan. Ja nyt siihen olen tottunut… Ja niin onkin parempi. Kukaan ei voi mitään toisen ihmisen hyväksi. Joutavaa hälinää huoneessa, tungettelijain kohteliaisuuksia, ulkokullattujen vaikeroimista… Ei. Parempi on kuolla yksin.

— Te olette hyvin resigneerattu!

— Resigneerattu? En tiedä, mitä se sana merkitseekään. Ei, minä kiristän hampaitani, ja minä vihaan kipua, joka minulle tuottaa kärsimyksiä.

Christophe kysyi, eikö kukaan käynyt häntä täällä katsomassa, eikö kukaan pitänyt hänestä huolta. Françoise vastasi, että hänen teatteritoverinsa olivat kyllä hyviä ihmisiä, — hölmöjä, — mutta avuliaita, sääliväisiä (pintapuolisella tavalla).

— Mutta minäpä juuri en tahdo heitä nähdä. Minä olen juonikas sairas.

— No, samantekevä sitten, sanoi Christophe. Näyttelijätär katsoi häneen säälivästi hymyillen:

— Tekin! Tekin puhutte niinkuin muut?

Christophe sanoi:

— Anteeksi, anteeksi… Hyvä Jumala! Miten parisilaiseksi minä tulen! Minä häpeän itseäni… Voin vannoa, etten ajatellut, mitä sanoin…

Christophe painoi kasvonsa hänen sängynpeitettään vasten. Näyttelijätär nauroi vilpittömästi, ja napahutti häntä kädellään päähän:

— Oh, tuo puhe ei ole parisilaista! Sen parempi! Nyt tunnen teidät jälleen. Mutta: näyttäkää nyt jo kasvonne! Älkää itkekö peitettäni märäksi.

— Annatteko anteeksi?

— Annan. Mutta älkää enää siihen asiaan koskeko.

Näyttelijätär puhui vielä vähän hänen kanssaan, kyseli, mitä hän teki, väsyi ja ikävystyi sitten, ja pyysi häntä menemään.

Sovittiin, että Christophe tulisi katsomaan häntä seuraavalla viikolla. Mutta juuri kun hän oli lähdössä, saikin hän näyttelijättäreltä sähkösanoman, ettei hänen ollut tultava: Françoise sanoi olevansa taas pahalla tuulellaan. — Kaksi päivää sen jälkeen kutsutti hän Christophen jälleen luokseen. Christophe tuli. Hän tapasi näyttelijättären jo toipuvana, istumassa ikkunan ääressä puolittain loikoen. Oli kevään ensimäisiä päiviä, taivas aurinkoinen, puissa nuoria silmuja. Françoise oli ystävällisempi ja lempeämpi kuin koskaan ennen. Hän sanoi, että toissa päivänä hän ei olisi voinut sietää ainoatakaan ihmistä: hän olisi inhonnut Christopheakin, samoin kuin muitakin.

— Entä tänään?

— Tänään minä tunnen itseni niin nuoreksi, aivan kuin uudeksi, minä olen altis kaikelle nuorelle ja uudelle, jota tunnen ympärilläni, — kuten esimerkiksi teille.

— Minä nyt en ole kovinkaan nuori enkä uusi.

— Te olette kuolemaanne saakka sitä.

He pakinoivat, mitä Christophe oli tehnyt sill'aikaa kun he eivät olleet nähneet toisiaan, ja keskustelivat teatterista, jossa toipuva sanoi pian taas rupeavansa näyttelemään; ja siitä puheen tullen ilmaisi Françoise Christophelle mielipiteensä teatterista, jota hän inhosi, mutta joka silti piti häntä pauloissaan.

Hän ei tahtonut, että Christophe olisi enää tullut hänen luonaan käymään. Hän lupasi puolestaan käydä Christophen luona. Mutta hän pelkäsi häiritsevänsä Christophea. Christophe ilmoitti, milloin näyttelijättären sopisi varmasti tulla, niin ettei hänen työnsä häiriytyisi. He sopivat keskenään jonkinlaisesta tunnusmerkistä: Françoise koputtaisi oveen eräänlaisella erikoisella tavalla; silloin Christophe avaisi tai ei avaisi, aivan halunsa mukaan…

Françoise ei ensin käyttänyt hyväkseen tätä lupaa. Mutta eräänä iltana, ollessaan jo matkalla joihinkin hienoston iltakutsuihin, joissa hänen piti lausua runoja, alkoi tuo tilaisuus häntä viimeisellä hetkellä kyllästyttää; hän poikkesi telefonoimaan, ettei hän voinutkaan sinne tulla; ja hän käski kuskinsa ajaa Christophen luokse. Hän aikoi ainoastaan ohimennen pistäytyä sanomassa Christophelle hyvää iltaa; mutta sinä iltana kävikin niin, että hän uskoi koko elämänsä Christophelle, kertoen sen hänelle lapsuudesta alkaen.

Surullinen lapsuus! Satunnainen isä, jota tytär ei ollut koskaan nähnyt. Äiti piti huonomaineista ravintolaa erään Pohjois-Ranskan kaupungin laitapuolella; ravintolassa kävivät kuorma-ajurit juomassa, he makasivat ravintolan emännän kanssa ja kohtelivat häntä raa'asti. Eräs heistä nai hänet, kun hänellä oli muutama kolikko rahaa; hän pieksi vaimoaan ja joi ja söi hänen tavaraansa. Françoisella oli vanhempi sisar, joka oli piian asemassa tuossa samassa ravintolassa; hän sai tehdä työtä niin että oli katketa; isäntä teki hänet äidin silmien edessä hutsukseen; sisarella oli keuhkotauti; siihen hän oli kuollut. Françoise oli kasvaessaan saanut yllin kyllin pieksämistä ja hävyttömyyksiä. Hän oli kelmeä lapsi, pikavihainen ja umpimielinen; hänen pikku sielunsa oli palava ja villi. Hän näki äitinsä ja sisarensa itkevän ja kärsivän, alistuvan kaikkeen, painuvan saastaan, kuolevan. Hän teki raivoisan päätöksen, ettei hän alistuisi, vaan riuhtaisisi itsensä pois tästä likaisesta ympäristöstä; luonteeltaan hän oli niskuroiva; kun hänelle tehtiin oikein suurta vääryyttä, sai hän ankaria hermokohtauksia; hän raapi, puri, kun häntä lyötiin. Kerran hän koetti hirttää itsensä. Siitä ei tullut mitään: tuskin oli hän yrittänyt, ei hän enää sitä tahtonutkaan, hän pelkäsi, että kävisi niin; ja kun hän tukehtumaisillaan riuhtoi koukkuun vääntynein käsin vaivaloisesti nuoraa auki solmusta, raivosi hänessä vimmattu halu elää. Ja koska hän ei voinut päästä pakoon kuolemalla, — (Christophe hymyili surullisesti muistaessaan omia samanlaisia kärsimyksiään), — niin vannoi hän voittavansa: tekevänsä itsensä vapaaksi, rikkaaksi, tallaavansa jalkoihinsa kaikki nuo, jotka polkivat häntä. Hän vannoi sen valan eräänä iltana surkeassa makuukopissaan, kuullen viereisestä huoneesta äitinsä huudot, jota lyötiin, miehen kiroukset ja sisarensa itkun. Kuinka kurjaksi hän silloin tunsi itsensä! Ja kuitenkin se vala edes helpotti. Hän puri hammasta ja ajatteli:

— Minä murskaan teidät kaikki.

Tässä synkässä lapsuudessa tuikki ainoastaan yksi tähti:

Kerran vei eräs niistä pojista, joiden kanssa hän lurjusteli pitkin katuja, teatterin talonmiehen poika, hänet teatteriin, jonkin näytelmän harjoituksiin, vaikka se olikin kiellettyä. He pujahtivat piiloon katsomon pimeään nurkkaan. Françoisea lumosi salaperäinen näyttämö, josta valo säteili pimeään, kauniit ja käsittämättömät sanat, mitä siellä puhuttiin, ja erään näyttelevän naisen kuningatarmainen muoto, — siellä tosiaan harjoiteltiinkin silloin erästä romantista melodraamaa, jossa oli kuningatar. Liikutus karmi hänen pintaansa; ja samalla sykki hänen sydämensä kiivaasti… "Sellaisena, sellaisena pitäisi kerran olla!… Oh, jos hän pääsisi sellaiseksi!…" Kun harjoitus loppui, tahtoi hän väkisinkin nähdä itse näytännön myöhemmin illalla. Hän antoi nyt toverinsa mennä ulos ja oli lähtevinään hänen kanssaan pois; mutta yhtäkkiä hän kääntyi takaisin ja piiloutui katsomoon; hän painautui kyyryyn erään penkin alle; hän odotti siellä sitten kolme tuntia, liikahtamatta, tukehtumaisillaan, permannon pölyssä; ja kun näytännön viimeinkin piti alkaa ja yleisö saapui teatteriin, niin kohtasi häntä se nöyryytys, että hänet nähtiin, otettiin kiinni ja työnnettiin häpeällisesti ulos ihmisten nauraessa, kuskattiin kotiin, jossa hän sai selkäänsä. Sinä yönä hän olisi kuollut, ellei hän silloin olisi tiennyt, mitä hän kerran tekisi hallitakseen noita ihmisiä ja kostaakseen heille.

Hänen suunnitelmansa oli valmis. Hän meni palvelustytöksi Teatterihotelliin ja Kahvilaan, jossa näyttelijät kävivät. Hän osasi tuskin lukea ja kirjoittaa; hän ei ollut lukenut mitään kirjoja, hänellä ei ollut mitään lukemista, hän tahtoi oppia ja ryhtyi toteuttamaan tahtoaan pirullisella tarmolla. Hän puhalsi kirjoja hotellivierasten huoneista; hän luki niitä öisin kuun valossa tai sarastuksen hämärässä, jottei olisi polttanut turhaan kynttilää. Näitä varkauksia ei huomattu, koska näyttelijät olivat yleensä huolimattomia; tai sitten omistajat ainoastaan kiroilivat, mihin heidän kirjansa olivat kadonneet. Muuten toimittikin Françoise heille heidän kirjansa takaisin heti kun oli ne lukenut, paitsi paria kolmea, jotka liikuttivat häntä niin, ettei hän voinut niistä enää erota; — mutta aivan entisessä kunnossa ei hän niitä antanut takaisin, hän irroitti niistä pois sellaisia lehtiä, joista hän piti. Viedessään takaisin huoneisiin kirjoja, heitti hän ovelasti ne sängyn tai muiden huonekalujen alle, jotta luultaisiin niiden olleenkin koko ajan siellä. Ja hän seisoi ovien takana ja kuunteli korva avaimen reiässä, kuinka näyttelijät lukivat kotonaan osiaan. Ja lakaistessaan hotellin käytävää matki hän yksinään ollessaan heidän lausuntoansa ja teki liikkeitä. Kun hänet yllätettiin siinä työssä, niin hänelle naurettiin, taikka häntä haukuttiin. Hän oli vaiti, mutta hänen sydämensä kiehui raivoa. — Tällaista opetusta olisi nyt saattanut jatkua kauankin, ellei hän kerran varomattomasti olisi varastanut erään näyttelijän huoneesta hänen roolivihkoaan. Näyttelijä oli haljeta kiukusta. Kukaan muu kuin piikatyttö ei koskaan käynyt hänen huoneessaan: hän syytti tyttöä. Françoise kielsi häikäilemättä tekonsa; näyttelijä uhkasi häntä poliisitutkinnolla; Françoise heittäytyi hänen jalkoihinsa ja tunnusti hänelle asian ja vieläpä varastaneensa ennenkin ja repineensä kirjoista irti lehtiä: hän paljasti kaikki kauniit salaisuutensa. Mies noitui kamalasti, mutta hän ei ollut kuitenkaan niin häijy kuin olisi saattanut luulla. Hän kysyi, miksi Françoise oli sellaista tehnyt. Kun Françoise sanoi, että hän tahtoi tulla näyttelijättäreksi, purskahti toinen kaikuvaan nauruun. Hän kyseli tytöltä tarkemmin asiaa; ja Françoise luki hänelle kokonaisia näytelmien sivuja, jotka hän oli oppinut ulkoa, se hämmästytti näyttelijää, hän sanoi:

— Kuulehan, tahdotko, niin annan sinulle tunteja?

Françoise oli ilmi ihastuksissaan, hän suuteli herran käsiä.

— Ah, sanoi Françoise nyt Christophelle, kuinka minä olisin voinut häntä rakastaa!

Mutta sitten oli näyttelijä lisännyt:

— Mutta kuulepas, hupakko, sinä tiedät, mitään ei ilmaiseksi…

Françoise oli neitsyt, hän oli aina tuntenut raivoisaa häveliäisyyden vimmaa ahdisteluita vastaan, joille hän oli saanut olla alttiina. Tuon kesyttömän siveyden kiihkeän halun olla puhdas, moisien epäsiistien tekojen ja matalan aistillisuuden inhon, aistillisuuden, jossa ei ollut rakkauden rahtuakaan, oli hän saanut jo lapsena, siitä, että häntä kotona ympäröivät kaikenlaiset iljettävän surulliset näyt: — ja sellainen hän oli sydämeltään vielä siihenkin aikaan… Oi häntä onnetonta! Hän oli saanut sen kalliisti maksaa!… Mikä kohtalon iva!

— Ja te, kysyi Christophe, alistuitte.

— Olisin mennyt vaikka tuleen päästäkseni kurjuudestani, vastasi Françoise. Hän uhkasi antaa minut vangita varkaana. Minulla ei ollut mahdollisuutta valita. — Sillä tavoin minä aloin taidetta… ja elämääni.

— Se roisto! huudahti Christophe.

— Niin, minä vihasin häntä. Mutta sen jälkeen minä olen nähnyt samaa niin paljon, ettei hän tunnu minusta kaikkein pahimmalta. Ainakin piti hän sanansa. Hän opetti minulle, mitä tiesi — (ja se ei ollut paljon!) — näyttelijän ammatista. Hän hommasi minut teatterihenkilöstöön. Minä olin siellä ensin jokaisen piikana. Näyttelin pieniä sivuosia. Sitten eräänä iltana, kun subretti oli sairastunut, uskallettiin minun käsiini antaa hänen osansa. Sitten sain jatkaa näyttelemistä. Minua pidettiin mahdottomana, hullunkurisena, barokkina. Minä olin ruma, siihen aikaan nimittäin. Minä pysyin rumana siihen päivään asti, jolloin minut julistettiin, — ellei juuri "jumalaiseksi", kuten tuo toinen Suuri, — niin ainakin korkeimmassa määrässä naiselliseksi, ideaalinaiseksi… Julistettiin "Naiseksi"… Hölmöt! — Mitä näyttelemiseen tuli, sitä pidettiin epätäsmällisenä, liioittelevana. Yleisöä en miellyttänyt. Toverit ivasivat minua. Sain kuitenkin jäädä teatteriin, koska minusta oli hyötyä ja koska en tullut kalliiksi. Päinvastoin sain itse kalliisti maksaa. Ah, jokaisen edistysaskeleen, jokaisen nousun maksoin kärsimykselläni, askel askeleelta, maksoin ruumiillani. Toverit, teatterin johtaja, impressaario, impressaarion ystävät…

Françoise vaikeni, kalpeana, puri huuliaan yhteen, tuijotti eteensä, ei itkenyt; mutta Christophe tunsi, että hänen sydämensä itki verisiä kyyneleitä. Välähdyksessä näki Françoise jälleen kaikki menneet häpeänsä ja tunsi tuon entisen kiihkeän halunsa voittaa, tahdon, joka oli pitänyt häntä yllä, kalvanut häntä yhä kiivaammin, kuta enemmän hänen täytyi kärsiä halpamaisuuksia. Hän olisi toivonut saavansa kuolla; mutta liian kauheaa olisi ollut kukistua keskellä sellaisia nöyryytyksiä, pääsemättä kauemmaksi. Ennen tätä olisi hän voinut vielä tehdä itsemurhan! Tai sitten vasta voiton jälkeen. Mutta vajota niin matalalle saamatta edes palkintoa!…

Näyttelijätär vaikeni. Christophe käveli kuohuksissaan edestakaisin huoneessa; hän olisi tahtonut tappaa nuo ihmiset, jotka olivat tuottaneet tälle naiselle sellaisia kärsimyksiä, nuo ihmiset, jotka olivat hänet tahranneet. Sitten katsoi Christophe säälien häneen; hän pysähtyi hänen eteensä, otti hänen päänsä ohimoista pitäen käsiensä väliin, puristi hellästi hänen otsaansa ja sanoi:

— Teitä raukkaa!

Françoise aikoi sysätä rajusti hänet syrjään. Christophe sanoi:

— Älkää peljätkö minua. Minä pidän teistä.

Silloin valahtivat kyyneleet Françoisen kalpeille poskille. Christophe painui polvilleen hänen eteensä, suuteli hänen pitkiä ja herkän kauniita käsiään,

la lunga man d'ogni bellezza piena…

noita käsiä, joille oli tipahtanut pari kyyneltä.

Sitten istuutui Christophe jälleen paikalleen. Françoise oli tyyntynyt ja jatkoi levollisena kertomustaan:

Muuan kirjailija oli viimein saattanut hänet muotiin. Hän oli löytänyt tässä omituisessa olennossa demoonin, geniuksen, — ja tuolle olennolle sitäkin edullisemman "dramaattisen tyypin, uuden, kokonaista ajanjaksoa edustavan naisen." Luonnollisesti oli hänkin hänet ottanut, niinkuin monet muut. Ja Françoise oli antanut hänelle itsensä, niinkuin monille muillekin, ilman rakkautta, jopa mielentilassa, joka oli rakkaudelle suorastaan vastaista. Mutta kirjailija oli luonut hänen maineensa; ja näyttelijätär kirjailijan.

— Ja nyt, sanoi Christophe, eivät muut voi enää mitään teitä vastaan; te saatte tehdä heille, mitä tahdotte.

— Niinkö luulette? virkkoi Françoise katkerasti. Sitten kertoi hän Christophelle erään toisen kohtalon ivan, — että hänellä oli intohimonsa esineenä muuan veijari, joka halveksi häntä: kirjailija, joka oli käyttänyt häntä hyväkseen, anastanut hänen tuskallisimmat salaisuutensa, tehnyt niistä kirjoja ja sitten jättänyt hänet.

— Minä halveksin häntä, sanoi Françoise, niinkuin likaa jalkojeni alla. Ja minua värisyttää raivo, kun ajattelen, että rakastan häntä, että hänen tarvitsee vain viitata, niin juoksen hänen luokseen, nöyrryn tomuun tuon kurjan edessä. Mutta minkä minä sille voin? Minulla on sydän, joka ei rakasta koskaan sitä, mitä järkeni rakastaa. Ja vuorotellen täytyy minun jompikumpi niistä uhrata, nöyryyttää. On sydän. On ruumis. Ja ne huutavat yhä, huutavat, tahtovat kumpikin osansa onnesta. Eikä minulla ole suitsia niitä hillitä, minä en usko mihinkään, olen vapaa… Vapaa? Sydämeni ja ruumiini orja, jotka tahtovat sitä, mitä en itse tahdo, usein, melkein aina. Ne vievät minut mukanaan, ja minä häpeän. Mutta mitä minä voin?…

Hän vaikeni hetkeksi, kohennellen ajatuksissaan pihdeillä hiilustaa.

— Minä olen lukenut, sanoi hän, etteivät näyttelijät yleensä tunne mitään tunteita. Ja todellakin ovat melkein kaikki ne heistä, joita olen nähnyt, suuria, kunnianhimoisia lapsia, joita eivät muut huolet kiusaa kuin heidän pienet turhamaisuutensa. En tiedä, hekö eivät ole oikeita näyttelijöitä, vai minäkö en ole. Luultavasti en minä ole. Joka tapauksessa minä saan ikäänkuin maksaa toistenkin viat.

Hän vaikeni. Kello oli kolme yöllä. Hän nousi lähteäkseen. Christophe pyysi häntä odottamaan aamuun ja menemään sitten vasta kotiinsa; hän ehdotti, että Françoise asettuisi hetkeksi lepäämään hänen sänkyynsä. Näyttelijätär jäi mieluummin nojatuoliin, sammuneen takan viereen, ja jutteli yhä rauhassa, öisenhiljaisessa talossa.

— Teitä väsyttää kovasti huomenna.

— Minä olen tähän tottunut. Mutta entä te… Mitä te huomenna teette?

— Minä olen vapaa. Ainoastaan tunti kello yksitoista… Ja sitäpaitsi: minä olen lujanlainen.

— Sitä suurempi syy nukkua lujasti.

— Kyllä, minä nukunkin kuin pölkky. Ei ole mielipahaa, joka voisi minut siitä estää. Minua raivostuttaa joskus, että nukun niin hyvin. Niin paljon aikaa ihan hukkaan!… Minusta onkin joskus hauskaa kostaa unisuudelleni, ryövätä siltä joku yö.

He juttelivat edelleen hiljaisella äänellä, silloin tällöin pitkäksi aikaa vaieten. Ja sitten Christophe nukkui. Françoise hymyili, tuki hänen päätään, häntä itseään olkapäästä, jottei hän olisi pudonnut tuolilta… Ja hän unelmoi ikkunan ääressä, katsellen hämärään puutarhaan, joka piankin valkeni. Noin kello seitsemän herätti hän hellävaroen Christophen ja lausui hänelle hyvästit.

Kuukauden kuluessa tuli Françoise kaksi kertaa tapaamaan Christophea juuri sellaiseen pahaan aikaan, että Christophe oli lähtenyt ulos: hänen ovensa oli lukossa. Christophe antoi sitten hänelle avaimen, niin että hän pääsisi hänen huoneistoonsa milloin tahtoi. Ja montakin kertaa tuli Françoise sen jälkeen Christophen poissa ollessa sinne. Hän jätti pöydälle pienen orvokkikimpun tai pari sanaa paperiliuskalle, tahi piirsi jonkin söherryksen, kuvan tapaisen, karrikatyyrin, — merkiksi käynnistään.

Eräänä iltana näytännön jälkeen tuli hän Christophen luo juttelemaan tuttavallisesti niinkuin ainakin; hän tapasi Christophen työssä; he alkoivat puhella. Ensimäisistä sanoista he huomasivat, etteivät he kumpikaan olleet samassa hyväätekevässä mielentilassa kuin viimeksi. Françoise aikoi lähteä, mutta oli jo myöhäistä. Christophe ei kylläkään häntä estellyt. Mutta hänen oma tahtonsa ei sallinut hänen enää mennä. He olivat siis yhdessä vielä, tuntien kiihtyvää kaipuuta. Ja he ottivat toisensa.

Tämän yön jälkeen Françoise katosi viikkokausiksi. Christophe, jonka kuukausia nukkuneen aistillisen intohimon se yö oli kiihdyttänyt, ei voinut elää ilman häntä. Françoise oli kieltänyt häntä tulemasta luokseen; Christophe meni näkemään häntä teatteriin. Hän istui takimmaisella rivillä, piilossa; ja häntä näännytti rakkaus ja mielenliikutus; hän värisi ytimiin saakka; traagillinen kuume, jonka Françoise sytytti kaikkiin näyttelemiinsä osiin, kulutti Christopheakin hänen kanssaan. Viimein Christophe kirjoitti hänelle:

— "Ystävä, oletteko minulle vihastunut? Antakaa anteeksi, jos olen loukannut teitä."

Kun Françoise sai nämä nöyrät rivit, riensi hän Christophen luokse ja heittäytyi hänen syliinsä.

— Olisi ollut parempi olla vain hyviä ystäviä. Mutta koska se oli mahdotonta, turhaa on mahdotonta vastustaa. Käyköön niinkuin käy!

He yhdistivät elämänsä toisiinsa. Kumpikin piti silti oman asuntonsa ja vapautensa. Françoise ei mitenkään olisi voinut taipua sellaiseen kuin asumaan yhdessä Christophen kanssa. Sitäpaitsi ei hänen asemansa laisinkaan sitä sallinut. Hän tuli käymään Christophen luona, vietti hänen kanssaan osan päivistä ja öistä; mutta joka päivä hän meni takaisin kotiinsa ja oli siellä öitäkin.

Kesän ajaksi, jolloin teatteri oli suljettuna, vuokrasivat he itselleen huvilan lähellä Parisia, Gifin puolella. Siellä viettivät he onnellisia päiviä, vaikka niihin joskus lankesikin surumielisyyden varjo. Tuttavallisuuden ja työn päiviä. Heillä oli kaunis, valoisa huone, sieltä oli näköala kauas, vapaille ilmanrannoille, vainioiden ylitse. Öisin näkivät he vuoteestaan ikkunaruutujen läpi pilvien kummallisten hahmojen vaeltavan himmeällä ja tumman kuulaalla taivaalla. Leväten toistensa sylissä puolinukuksissa kuulivat he puusirkkain soittavan riemusta juopuneina, rankkasateen rapisevan; syksypuolella tunkeusi maan tuoksu — kuusamain, klematis- ja glysiini-köynnösten ja kuivuvan heinän haju, — kautta koko rakennuksen ja läpi heidän ruumiittensa. Öinen hiljaisuus. Uni kahden kesken. Vaikenivat. Kaukana koirat haukkuivat. Kukot alkoivat kiekua. Aamu sarastaa. Angelus kalahteli heikosti etäältä kirkontornissa, harmaassa ja kylmässä päivänhämyssä, joka saa ruumiin värisemään lämpöisessä vuoteessa ja ihmisen puristamaan toista kahta rakkaammasti. Linnut alkavat viserrellä köynnöksissä, jotka kiipivät ulkona seinää pitkin. Christophe avaa silmänsä, pidättää hengitystään, ja hellin sydämin katsoo hän noita rakkaita kasvoja vieressään, väsynyttä ystävää, joka nukkuu; katselee hänen lemmenkalpeuttaan…

Heidän rakkautensa ei ollut suinkaan pelkkää itsekästä intohimoa. Se oli syvää ystävyyttä, josta ruumiskin tahtoi osansa. He eivät kursailleet toisiaan. Kumpikin työskenteli omia töitään. Christophen nerokkuus, hänen hyvyytensä, hänen moralinen ryhtinsä olivat Françoisesta rakkaita. Hän tunsi olevansa eräissä asioissa Christophea vanhempi ja kypsyneempi, ja hän nautti äidillisesti siitä. Hän suri, ettei hän ymmärtänyt yhtään, mitä Christophe soitteli: hän oli musiikille täydellisesti suljettu, paitsi eräinä harvoina tuokioina, jolloin hänet valtasi outo liikutus, mikä johtui enemmän hänestä itsestään kuin musiikista: intohimoista, jotka sillä hetkellä löivät leimansa häneen ja kaikkeen, mikä häntä ympäröi, maisema, ihmiset, värit ja äänet. Mutta siitä huolimatta aavisti hän täydellisesti Christophen nerouden, vaikka hän ei tajunnutkaan sen kieltä, joka oli häneltä salattua. Se vaikutti häneen samaan tapaan kuin jonkun suuren vieraalla kielellä esiintyvän näyttelijän kuuleminen. Hänen synnynnäinen neronsa hurmaantui siitä. Ja Christophe jälleen valoi rakkautensa voimalla tuon naisen ajatusten ja hänen rakkaan ulkonaisen olemuksensa muotoon aatteitaan ja ruumiillistutti siihen elämänsä kiihkoisia pyyteitä; nykyjään näki hän tuossa naisessa omat ajatuksensa kauniimpina kuin ne hänessä itsessään olivatkaan, antiikkisen kauniina, melkeinpä ikuisuuden hohteessa. Mikä arvaamaton onni olikaan moisen sielun läheinen tuttavuus, niin naisellisen, heikon ja hyvän ja julman, ja välähdyksittäin nerokkaan. Françoise opetti Christophea tuntemaan paljon elämää ja ihmisiä, — naisia, joita Christophe tajusi vielä sangen heikosti ja joita Françoise terävän selvänäköisesti arvosteli. Varsinkin jäi Christophe hänelle kiitollisuuden velkaan siitä, että oppi ymmärtämään paremmin teatteria; Françoise auttoi häntä tunkeutumaan tämän ihmeellisen, taiteista täydellisimmän, säästeliäimmän ja samalla monipuolisimman taidelajin henkeen. Hän näytti Christophelle tuon ihmisunelmain taikasoittimen kaikki kauneudet, — ja osoitti hänelle, että hänen piti kirjoittaa näyttämöille ei pelkästään itseään varten, kuten hänen taipumuksenaan oli, — (samoinhan tekevät monet muutkin taiteilijat, kieltäytyen, niinkuin Beethoven, kirjoittamasta "vietävän viululle, kun Henki heille puhuu"). — Suuri draamallinen runoilija ei häpeä työskennellä tarkoin rajoitettua näyttämöä varten ja sovittaa ajatuksiaan niiden näyttelijäin mukaan, jotka hänellä ovat käytettävänään; hän ei uskottele sillä tavoin pienentyvänsä; mutta hän tietää, että suuri katsomo vaatii toisenlaisia ilmaisukeinoja kuin pieni teatterisali, ja ettei huilulle voi kirjoittaa pasuunafanfaareja. Teatteri, kuten fresko, on juuri omalle paikalleen sopivaa taidetta. Ja niinmuodoin on se inhimillisen taiteen valiointa, elävää taidetta.

Ajatukset, joita Françoise näin ilmaisi, sopivat myöskin Christophen ajatuksiin, sillä hän pyrki tänä kehityskautenaan juuri kollektiviseen taiteeseen, sellaiseen, joka olisi yhteydessä muiden ihmisten kanssa. Françoisen kokemukset auttoivat häntä nyt käsittämään mystillistä yhteistyötä, joka punoutuu yleisön ja näyttelijän välille. Niin selvä realisti kuin Françoise olikin ja niin vähän kuin hänellä oli illusioneja, hän näki kuitenkin selvästi sen kahdenpuoleisen suggestionin voiman, ne sympatian laineet, jotka yhdistävät näyttelijän katsomoon, tuon tuhansien sielujen hiljaisuuden, josta ainoastaan tulkin ääni nousee kuuluville. Tietystikään ei hänellä ollut tätä aavistusta muulloin kuin eräinä katoavina tuokioina, jotka olivat sangen harvinaisia eivätkä toistuneet hänen samaa kappaletta esittäessään juuri koskaan samoissa paikoissa. Muulloin oli hänen näyttelemisensä pelkkää ammattia, sielutonta, intelligenttiä ja kylmää mekanismia. Mutta poikkeushan onkin mielenkiintoinen, — se on salaman välkähdys: sen valossa ennättää nähdä kuilun, tuhansien olentojen yhteisen sielun, jonka voima ilmenee näyttelijässä lyhyenä ikuisuuden sekuntina.

Sellaista yhteissielua piti suuren taiteilijan tulkita. Hänen ihanteenaan tuli olla elävä objektivismi, jossa runoilija sulautuu niihin, joille hän laulaa, ja riisuu yltänsä oman itsensä ja pukeutuu kollektivisiin, myrskyssä yli maailman lentäviin intohimoihin. Françoise tunsi tämän vaatimuksen sitä syvemmin, kun hän ei itse sellaiseen personansa syrjäyttämiseen pystynyt, vaan näytteli aina pelkästään omaa itseään. — Individuellin lyrismin hurjisteleva kukoistus, joka on ollut puolentoista vuosisataa vallalla, on jollakin tavoin sairaloista. Moralinen suuruus on siinä, että tuntee paljon ja hallitsee tunteensa, on sanoilta niukka ja ajatuksilta puhdas eikä levitä niitä kaikkia komeilevasti ihmisten näkyville; se on siinä, että puhuu yhdellä ainoalla katseella, syvällä sanalla, lapsellisesti liioittelematta, naisellisesti tunnelmoimatta, ja puhuu niille, jotka osaavat ymmärtää puolesta sanasta, miehille. Moderni musiikki, joka lavertelee niin paljon itsestään ja paljastelee joka hetki personallisia salaisuuksiaan, on häveliäisyyden ja maun puutetta. Se muistuttaa sairasta, joka ei ajattele muuta kuin omaa tautiaan, ei väsy hokemasta sitä ja sen vastenmielisiä ja naurettavia pikkuseikkoja toisille ihmisille. Moinen naurettava puoli on ollut taiteessa huomattavissa yli sata vuotta. Françoise, joka ei ollut musikalinen, piti myöskin musiikin liiallista paisuttamista runon kustannuksella melkeinpä dekadenssin merkkinä; se oli kuin polyyppi, joka söi runon. Christophe väitti vastaan; mutta kun hän pohti asiaa tarkemmin, johtui hän ajattelemaan, eikö Françoisen väitteessä ehkä ollut jotain tottakin. Goethen runoelmiin sävelletyt ensimäiset Liedit olivat varsin runonmukaisia ja vaatimattomia; pian sekoittaa Schubert niihin oman romanttisen sentimentaalisuutensa, joka muuttaa niiden sisällön; Schumann jälleen pikkutytön-kaihoilunsa; ja sitä kehitystä jatkuu Hugo Wolfiin saakka yhä korostuvana deklamatsionina, sopimattomasti repivänä analyysinä, kiihkona, joka ei tahdo jättää enää yhtään ainoaa sielunsa sopukkaa näyttämättä. Kaikki verhot on raastettu sydämen mysteerioiden edestä pois. Asiaa, jonka mies äsken lausui kohtuullisen säästeliäästi, kirkuvat nyt hävyttömät tytöt itseänsä alasti näytellen.

Christophe häpesi hiukan tällaista taidetta, sillä hän tunsi sen tartunnan itsessäänkin; ja pyrkimättä palaamaan menneeseen, — (mahdoton ja luonnoton toivomus), — puhdisti hän nyt jälleen sieluaan niiden menneisyyden mestarien hengessä, joilla oli ollut suuren kollektivisen taiteen vaisto ja kyky seuloa ja hillitä ajatuksiaan. Sellainen oli esimerkiksi Händel, joka halveksi aikansa ja rotunsa hälisevää pietismiä ja sävelsi valtavat hengelliset Antheminsa ja oratorionsa, sankarieepoksensa, kansanomaiset laulunsa kansaa varten. Vaikeinta oli löytää semmoisia säveltäjän inspiratsionin kaipaamia runotekstejä, jotka olisivat saattaneet herättää nykyään kaikille Europan kansoille yhteisiä tunteita, kuten raamattu Händelin aikana. Nykyisellä Europalla ei ollut ainoatakaan yhteistä kirjaa: ei yhtään runoelmaa, rukousta, yhtään uskontunnustusta, joka olisi ollut kaikkien oma. Oi, sellaisen häpeän pitäisi painaa maan alle kaikki nykyaikaiset kirjailijat, taiteilijat ja ajattelijat! Ainoakaan ei ole kirjoitellut, ajatellut kaikille. Yksin Beethoven on jättänyt jälkeensä muutaman sivun uutta, lohduttavaa ja veljellistä evankeliumia; mutta ainoastaan musiikkimiehet osaavat sitä lukea, enimmät ihmisistä eivät saa koskaan sitä kuulla. Wagner on tosin koettanut rakentaa Bayreuthin kukkulalle uskonto-taiteen, joka yhdistäisi kaikki ihmiset. Mutta hänen suuri henkensä oli liian kaukana yksinkertaisuudesta ja liian täynnä kaikkia aikansa dekadenttisia musikalisia virheitä ja ajatuksia: pyhälle kukkulalle eivät tulleetkaan Galilean kalastajat, vaan fariseukset.

Christophe tiesi kyllä, mitä olisi tehtävä; mutta hänellä ei ollut sopivaa runoilijaa, hänen täytyi tyytyä omaan puolinaiseen itseensä, supistua pelkän musiikkinsa piiriin. Ja väitettäköön mitä tahansa musiikki ei ole kansainvälinen kieli: tarvitaan sanojen jousi, joka lennättää sävelten nuolen kaikkien sydämiin.

Christophe aikoi kirjoittaa sarjan sinfonioita, jotka olisivat olleet jokapäiväisen elämän inspiroimat. Hän suunnitteli muun muassa Kotisinfoniaa, aivan omalaatuistaan, ei sellaista kuin Richard Straussin. Hän ei ajatellut laisinkaan materialisoida siinä vanhoja totuttuja aakkosia seuraten perhe-elämää kinematograafin kuvina, joissa musikaliset teemat ilmaisivat, tekijän mielivallan pakotuksesta, eri henkilöitä, joiden sitten nähtiin liikehtivän yhdessä, nähtiin, jos nimittäin kuuntelijalla oli siihen alttiit korvat ja silmät. Se tuntui Chrisptohesta pelkästään suuren kontrapunktistin akateemiselta ja lapselliselta leikittelyltä. Christophe ei halunnut kuvata ei henkilöitä ja toimia, vaan ilmaista tunteita, jotka olisivat olleet tuttuja kaikille ja joissa jokainen olisi saattanut löytää kaiun omasta sielustaan, ehkä lohdutustakin. Ensimäinen osa tulkitsi nuoren rakastavan parin vakavaa ja naivia onnea, sen hellää aistillisuutta, sen luottamusta tulevaisuuteen, sen iloja ja toiveita. Toinen oli elegia kuolleen lapsen ruumiin ääressä. Christophe inhosi kaikkea kuoleman kuvailua, kaikkea realismin tavoittelua tuskanilmauksissa; yksilölliset hahmot katosivat; tuntui ainoastaan suuri suru, — teidän, minun, jokaisen ihmisen, — suru onnettomuuden kasvojen edessä, joka on jokaisen osa tai saattaa siksi tulla. Murheen murtama sielu, murheen, josta Christophe oli karkoittanut kaikki itkuisen melodraaman tavanomaiset efektit, elpyi sitten vähitellen, tuskallisesti ponnistellen, ja tarjosi kärsimyksensä uhrina Jumalalle. Ihminen jatkoi, seuraavassa osassa, joka liittyi tuohon edelliseen, rohkeasti matkaansa, — tarmokkaassa fuugassa, jonka uljas luonne ja itsepäinen rytmi innostivat ja veivät taistelujen ja kyynelten läpi mahtavaan marssiin, lannistumatonta uskallusta julistavaan. Viimeinen osa kuvasi elämän iltaa. Alkupuolen teemat ilmestyivät siinä taasen, niiden liikuttava luottamus ja hellyys, joka ei voinut vanhentua, vaan oli ainoastaan kypsyneempi ja hiukan kolahduksia kärsinyt ja nousi ylös tuskien varjosta, valon kruunaamana, ponnahtaen taivasta kohti kauniina kukintana, uskonnollisena rakkauden hymninä elämälle ja Jumalalle.

Christophe etsi suuria, yksinkertaisia ja inhimillisiä aiheita menneisyydenkin kirjoista, aiheita, jotka puhuvat kaikkien sydämille ja värähyttävät sitä, mikä on sydämissä parasta. Hän valitsi kaksi aihetta, ne olivat Josef ja Niobe. Mutta niihin nähden tuli Christophelle esteeksi paitsi runotekstin puutetta tuo vaarallinen, useita vuosisatoja väitelty ja yhä ratkaisematon kysymys runouden ja musiikin yhdistämisestä toisiinsa. Hänen pakinansa Françoisen kanssa veivät hänet jälleen takaisin suunnitelmiin, joita hän oli luonnostellut jo aikoinaan Corinnen kanssa: unelmaan luoda sellainen musikaalinen draama, joka pysytteleisi resitativisen oopperan ja puhutun draaman välillä, — vapaaseen musiikkiin yhdistetyn vapaan sanan taidetta; — sen taidelajin toteuttamista tuskin ainoakaan taiteilija nykyään epäilee, mutta kulunut ja wagnerismin traditsioneihin piintynyt arvostelu kieltää sen niinkuin se kieltää kaiken todella uuden: sillä tässähän ei ole kysymyksessä enää tallata Beethovenin, Weberin, Schumannin tai Bizet'n jälkiä, heidän, jotka ovat kylläkin käytelleet melodraamaa nerokkaasti; ei ole kysymyksessä liisteröidä mitä tahansa puhuttua ääntä minkälaiseen musiikkiin hyvänsä eikä vaikuttaa, maksoi mitä maksoi, tremoloilla, karkeilla efekteillä tökeröön yleisöön; kysymyksessä on luoda uusi musiikin laji, jossa laulajain äänet ovat sopusoinnussa niille sukua olevien instrumenttien kanssa ja yhdistävät arkatuntoisesti harmonisiin jaksoihinsa musiikin unelmien ja valituksen kaiun. On itsestään selvää, ettei tätä muotoa voi sovittaa kuin rajoitettuun lajiin aiheita, eräihin intimeihin ja täyteläisiin sielullisiin momentteihin, jos aikoo saada ilmi runouden tuoksun. Mikään taide ei saata olla hillitympää ja aristokraattisempaa kuin tämä. On siis luonnollista, että sillä on sangen vähän toivoa kukoistaa sellaisena aikana kuin meidän, joka lehahtaa nousukkaiden alkeellisuudelta, vaikka sen taiteilijat uskottelevatkin toista.

Ehkei Christophe ollut sen paremmin kuin toisetkaan soveltuva luomaan tätä taidetta; hänen synnynnäiset ominaisuutensa, hänen rahvasmainen voimansa olivat jo esteenä. Hän ei jaksanut muuta kuin suunnitella sitä ja toteuttaa pari luonnosta Françoisen avulla.

Niinpä sävelsi hän muutamia sivuja raamatusta, melkein kirjaimellisesti sovitellen, — muun muassa tuon kuolemattoman kohtauksen, jossa Josef ilmaisee itsensä veljillensä eikä voi enää, heitä kauan kiusattuaan, salata mielenliikutustaan ja hellyyttään, vaan mutisee hiljaa seuraavat sanat, jotka ovat tuoneet kyyneleet Tolstoin ja monien muiden silmiin:

"Minä en voi itseäni pidättää… Kuulkaa, minä olen Josef; vieläkö minun isäni elää? Minä olen Josef, teidän veljenne, joka on kauan sitten kadotettu. Minä olen Josef…"

Tätä Christophen ja Françoisen kaunista ja vapaata yhdyselämää ei voinut kauan jatkua. Heillä oli elämän täyteläisyyden yhteisiä hetkiä; mutta he olivat liian erilaisia. Ja koska he olivat kumpikin yhtä kiivaita, törmäsivät he usein vastatusten. Ne törmäykset eivät milloinkaan saaneet karkeaa luonnetta: sillä Christophe piti ystävätärtään arvossa. Ja Françoise, joka joskus saattoi olla niin julma, oli hyvä niitä kohtaan, jotka olivat hyviä hänelle; millään ehdolla maailmassa ei hän olisi tehnyt heille pahaa. Sitäpaitsi oli heillä molemmilla iloisen huumorin lahjat. Françoise oli itse ensimäisenä valmis pilkkaamaan itseään. Siitä huolimatta kalvoi hänen sydäntään tuska: sillä hän oli vielä entisen intohimonsa pauloissa; hän ajatteli yhä sitä kurjimusta, jota hän rakasti; eikä hän jaksanut sietää tätä sielunsa nöyryyttävää tilaa, ei varsinkaan, kun Christophe sen aavisti.

Christophe, joka näki hänen viettävän kokonaisia päiviä vaieten ja hermostuneen synkkämielisenä, ihmetteli, ettei hän ollut onnellinen. Olihan Françoise päässyt taistelujensa perille: hän oli suuri taiteilijatar, ihailtu, jumaloitu…

— Kyllä niinkin, sanoi Françoise; jos olisin sellainen tunnettu näyttelijätär, jolla on kamasaksan sielu ja joka harjoittaa näyttelemistä kuin jotakin afääriä, niin olisin onnellinen. He ovat tyytyväisiä, kun he ovat "toteuttaneet" hyvän varallisen aseman, päässeet rikkaisiin porvarisnaimisiin, ja saaneet — nec plus ultra — kunnianristin rintaansa. Minä, minä tahdoin enemmän. Ellei ihminen ole hassu, eikö menestys näytä vieläkin tyhjemmältä kuin onnistumattomuus? Sinun pitäisi se ainakin tietää!

— Minä sen tiedänkin, vastasi Christophe. Ah, hyvä Jumala, sellaiseksi en kuvitellut kunniaa lapsena ollessani. Miten palavasti minä sitä toivoin, ja miten säteilevältä se minusta näytti! Se oli minulle jollakin tavoin uskonnollista… Mutta en sure! Menestyksellä on eräs jumalallinen ominaisuus: se sallii minun tehdä jotain hyvää.

— Mitä hyvää? On voittaja. Mutta mitä varten? Mikään ympärillä ei ole muuttunut. Teatterit, konsertit, kaikki jäävät entiselleen. Pelkästään uutta muotia, joka seuraa toista. Meitä ymmärretään vain ohi juosten; ja sitten jo ajatellaan aivan toisia asioita. Ymmärrätkö sinä itsekään muita taiteilijoita? Joka tapauksessa ei sinua ymmärretä. Kuinka he ovat kaukana sinusta, ne mestarit, joita sinä rakastat eniten! Ajattelepas vain Tolstoitasi…

Christophe oli näet kirjoittanut Tolstoille. Hän oli hänen harras ihailijansa, hän itki lukiessaan hänen kirjojaan; hän aikoi säveltää erään hänen venäläisille talonpojille kirjoittamansa sadun, hän oli pyytänyt häneltä siihen lupaa, lähettänyt hänelle Liedinsä. Tolstoi ei ollut vastannut hänelle mitään, enempää kuin aikoinaan Goethe Schubertin ja Berliozin kunnioituksenosoituksiin, kun he lähettivät hänelle mestariteoksensa. Tolstoi oli antanut esittää itselleen Christophen sävellyksiä; ja ne olivat harmittaneet häntä: hän ei ymmärtänyt niistä mitään. Hänestä oli Beethoven dekadentti ja Shakespeare puoskari. Sen sijaan oli hän suuresti mielistynyt imeliin pikkumestareihin, sellaiseen klaverimusiikkiin, joka aikoinaan hurmasi "Peruukkikuningasta"; ja hän piti Kamarineitsyen Tunnustusta kristillisenä kirjana…

— Suuret miehet eivät kaipaa meitä, sanoi Christophe. Toisia varten on ajateltava.

— Ketä? Porvarillista yleisöäkö, noita varjoja, jotka pimentävät ihmiseltä oikean elämän? Näytellä, kirjoittaa tuollaisia varten! Uhrata elämänsä heidän tähtensä! Se ei ole makeaa.

— Joutavaa huolta, vastasi Christophe. Minä näen heidät kyllä samanlaisina kuin sinäkin, mutta se ei tee minua surulliseksi. He eivät ole niin huonoja kuin sinä sanot.

— Kiltti saksalainen optimisti!

— He ovat ihmisiä, niinkuin minäkin. Minkä tähden he eivät ymmärtäisi minua?… — Ja vaikkeivät he ymmärtäisikään, olisinko siitä millänikään? Sillä noiden tuhansien ihmisten joukossa on toki aina pari kolme, jotka ovat kanssani: se riittää minulle; tarvitsen ainoastaan pientä luukkua, josta voin joskus hengittää raitista ilmaa… Ajattelepas monia yksinkertaisia katselijoita, nuorukaisia, vilpittömiä ja hyviä vanhuksia, jotka sinun äänesi, sinun tulkitsemasi traagillinen kauneus nostaa lavalle ilmestyessäsi heidän arkisten päiväinsä yläpuolelle. Muista, millainen itse olit lapsena! Eikö ole kaunista tehdä muille, — vaikkapa yhdelle ainoallekin, — samaa hyvää, tuottaa samaa onnea, jota joku toinen antoi sinulle ennen muinoin?

— Ja sinä luulet, että tuollaisia olisi edes yksi? Minä puolestani olen alkanut sitä epäillä… Ja jos niin olisikin, millä tavoin parhaat niistä, jotka meitä rakastavat, oikeastaan rakastavat meitä? Millaisina he meidät näkevät? Näkevät sangen heikosti! Häpäisevät meitä ihaillessaankin; heitähän huvittaa yhtä paljon katsella jotain joutavaa tusinanäyttelijätärtä; he alentavat meidät niiden typerysten tasalle, joita halveksitaan. Heistä ovat kaikki ne, jotka vain menestyvät, aivan samanarvoisia.

— Ja kuitenkin: jälkimaailmassa jäävät, kaikesta huolimatta, elämään suurimpina juuri suurimmat.

— Sen tekee välimatkan pituus. Vuoret ylenevät sikäli kuin niistä joutuu loitommaksi. Silloin näkee paremmin niiden korkeuden; mutta silti ollaan niistä kauempana… Ja kuka sitäpaitsi sanoo, että suurimmat säilyvät? Tiedätkö sinä nimittäin, miten monet suuret ovat kadonneet?

— Oh, hitto vie! vastasi Christophe. Vaikkei ainoakaan ihminen ymmärtäisi, mitä minä ajattelen, eikä tietäisi, mitä olen, niin minä ajattelen ja olen sittenkin. Minulle jää musiikkini; minä uskon siihen; se on totisempi kuin mikään muu.

— Sinä oletkin taiteesi alalla vapaa, sinä saat tehdä, mitä tahdot. Mutta minä, mitä minä voin? Minun on pakko näytellä sitä, mitä annetaan, ja märehtiä inhottavuuteen saakka aina samaa. Tosin me emme ole Ranskassa vielä joutuneet aivan amerikalaisten näyttelijäin elukkatasolle: hehän esittävät tuhannen kertaa perätysten kehnoja Rip tai Robert-Macaire oopperoitaan, vääntäen viisikolmatta vuotta iästään saman typerän osan myllyä. Mutta me olemme sinnepäin menossa. Teatterimme ovat niin köyhiä! Yleisö ei kestä neroutta muuta kuin äärettömän pieninä apteekkiannoksina, maneerilla ja muotikirjallisella sokerilla höystettynä… Nero, joka "on muodissa!" Itkeäkö sille vai nauraa?… Turhaa voiman haaskausta! Katso, minkä kohtalon joku Mounet heiltä saa. Mitä hänen täytyi koko elämänsä näytellä? Ainoastaan pari, kolme osaa, jotka maksoivat vaivaa: Oedipos, Polyeuktes. Loput, mitä roskaa! Eikö se aivan äitelöi? Ja kun ajattelee, mitä kaikkea suurta ja kunniakasta hän olisi voinut tehdä sellaisilla voimilla? Eikä asianlaita ole paremmin muuallakaan kuin Ranskassa. Mitä he tekivät Dusesta? Mihin hän kulutti elämänsä? Kuinka hyödyttömiin osiin?

— Teidän oikea osanne on pakottaa maailma kunnioittamaan voimakkaita taideteoksia, sanoi Christophe.

— Turhaa ponnistella. Eikä se onnistukaan. Heti, kun tuollainen voimakas taideteos koskettaa näyttämöä, menettää se runollisuutensa suuruuden, muuttuu valehtelijaksi. Henkäyskin yleisön kurkusta pilaa sen. Tukehduttavien kaupunkien yleisö ei tiedä enää, mitä on vapaa ilma, luonto, terve runous: se haluaa teatterirunoutta, kissankultaa, ihomaalilla tuhrattua, ja haisevaa. — Ah, sitten… vaikkapa menestyisikin sellaisessa… Ei, se ei vielä elämää täytä, se ei täytä minun elämääni.

— Sinä ajattelet yhä häntä.

— Ketä?

— Sen tiedät hyvin. Tuota miestä.

— Kyllä.

— Mutta jos hän olisi sinulla, tuo mies, ja jos hän sinua rakastaisi, niin myönnä, ettet olisi sittenkään onnellinen, keksisit aina jotain, jonka tähden kiduttaisit itseäsi.

— Se on totta… Ah, mikä minun onkaan?… Katso, minä olen saanut taistella liikaa, minä olen kuluttanut liiaksi itseäni, minä en jaksa enää löytää rauhaa, sisässäni on ainainen levottomuus, kuume…

— Eikö se liene ollut sinussa jo ennenkuin jouduit kärsimyksiin.

— Se on mahdollista. Kyllä, se oli jo silloin, kun olin pikku tyttö, oli niinkauan kuin voin muistaa… Se kalvoi jo silloin minua.

— Mitä sinä sitten nyt tahtoisit?

— Mistä sen voin tietää? Tahtoisin enemmän kuin voin.

— Tunnen tuon, virkkoi Christophe. Minä olin sellainen nuorena.

— Niin, mutta sinusta on tullut mies. Minä jään iäkseni kypsymättömäksi. Minä olen vajanainen olio.

— Kukaan ei ole täydellinen. Onni on se, että tuntee omat rajoituksensa ja rakastaa niitäkin.

— Minä en voi sitä enää. Olen joutunut siitä pois. Elämä on vääntänyt minut pakkoonsa, kangistanut, silponut rujoksi. Ja sittenkin minusta tuntuu, että olisin voinut olla normaali ja terve nainen ja silti sielultani kaunis olematta sellainen kuin lauma-ihmiset.

— Sinä voit olla sitä vieläkin. Minä näen sinut juuri sellaisena.

— Sano, minkälaisena minut näet.

Christophe kuvaili häntä sellaisiin olosuhteihin, joissa hän olisi kehittynyt luonnollisella ja harmonisella tavalla, ja ollut onnellinen, rakastanut ja ollut rakastettu. Ystävättärestä tuntui hyvältä sitä kuulla. Mutta sitten hän sanoi:

— Ei, se on nyt mahdotonta.

— No niin, virkkoi silloin Christophe, siispä täytyy sanoa niinkuin Händel vanhana, kun hän tuli sokeaksi:

What ever is is right (Hyvää on, mikä on.)

Ja Christophe meni pianon ääreen ja lauloi tämän hänelle. Françoise syleili häntä, tuota rakasta optimisti-hupakkoaan. Christophe teki hänelle hyvää. Mutta hän pahaa Christophelle: ainakin pelkäsi Françoise sitä. Hän joutui joskus tuskallisen epätoivon valtaan eikä voinut sitä salata Christophelta, sillä rakkaus teki hänet heikoksi. Öisin, kun he makasivat rinnatusten vuoteessa ja Françoise kitui vielä valvoen tuskissaan, aavisti Christophe hänen tunteensa, ja silloin hän rukoili ystävätärtään, tuota niin läheistä ja samalla kaukaista, antamaan hänellekin osansa taakasta, joka häntä painoi; eikä Françoise jaksanut vastustaa häntä, vaan avasi sydämensä ja itki hänen sylissään; ja Christophe lohdutteli sitten häntä pitkät öiset hetket, hellästi ja vihastumatta; mutta moinen ainainen levottomuus alkoi kuitenkin ajan pitkään häntä vaivata. Françoise pelkäsi, että hänen sielunsa kuume tarttuisi myöskin Christopheen. Hän rakasti liian paljon Christophea sietääkseen ajatusta, että hän kärsisi hänen tähtensä. Françoiselle tarjottiin paikka Amerikassa; hän suostui tarjoukseen, pakottaakseen itsensä lähtemään. Ja hän jätti Christophen, hieman nöyryytettyyn sieluntilaan. Françoise oli yhtä nöyryytetty kuin hänkin. Etteivät he voineet olla onnellisia yhdessä!

— Ystävä-parka, sanoi hän Christophelle surullisesti, hellästi hymyillen. Olemmeko nyt typeriä? Me emme saa koskaan enää näin kaunista elämää, tällaista ystävyyttä. Mutta sille ei voi mitään, ei voi. Me olemme niin tyhmiä!

He katsoivat toisiinsa, noloina ja suruisina. He nauroivat, etteivät olisi puhjenneet itkuun, syleilivät toisiaan ja erosivat kyyneleet silmissä. Koskaan he eivät olleet rakastaneet toisiaan niin syvästi kuin erotessaan.

Ja kun Françoise oli lähtenyt, palasi Christophe taiteensa luokse, vanhan toverinsa… Oi tähtitaivaan rauhaa!

Ei kulunut — kauan, niin Christophe sai kirjeen Jacquelinelta. Se oli vasta kolmas kirje häneltä; ja sävy oli aivan toisenlainen kuin mihin Christophe hänen puoleltaan oli tottunut. Jacqueline valitti, ettei Christophea oltu nähty pitkiin aikoihin, ja pyysi sievästi häntä käymään heillä, ellei tahtonut tehdä surullisiksi ystäviään, jotka häntä rakastivat. Christophe oli mielissään, mutta ei liioin kummastellut tapausta. Hän oli ajatellut, ettei Jacquelinen väärä mieliala häntä kohtaan kestäisi pysyvästi. Hänellä oli tapana mainita erästä isoisä-vainajansa sutkausta:

"Ennemmin tai myöhemmin tulee naisväelle hyvät hetkensä; täytyy ainoastaan kärsivällisesti niitä odottaa."

Christophe meni siis taas käymään ystävänsä luona ja hänet otettiin ilolla vastaan. Jacqueline oli vieraalle hyvin huomaavainen; hän karttoi luonteenomaista ironista sävyään, varoi puheissaan kaikkea, mikä olisi saattanut loukata Christophea, seurasi mielenkiintoisesti hänen suunnitelmiaan ja puheli älykkäällä tavalla vakavista asioista. Christophe luuli, että hän oli tällä välin muuttunut. Mutta Jacqueline oli sellainen ainoastaan miellyttääkseen Christophea. Hän oli kuullut kerrottavan Christophen ja muotinäyttelijättären rakkaussuhteista, sillä juorut siitä olivat nykyään parisilaisten puheenaiheena; ja silloin oli Christophe näyttäytynyt hänelle aivan uudessa valossa: Jacqueline oli tullut hyvin uteliaaksi kaikesta, mikä koski Christophea. Kun hän nyt näki Christophen, oli hän hänen mielestään paljoa sympaatisempi kuin ennen. Hänen puutteensakaan eivät Jacquelinesta olleet viehätystään vailla. Hän huomasi, että Christophessa oli neroutta, ja että maksoi vaivan antaa hänen rakastua itseensä.

Nuoren parin elämä ei ollut parantunut; se oli päinvastoin pahentunut. Jacquelinella oli ikävä, ikävä: hän oli kuolla ikävään… Kuinka nainen on maailmassa yksin! Paitsi lasta ei häntä kiinnitä mikään; eikä lapsikaan yksinään riitä häntä aina pidättämään: sillä kun hän on todella nainen, eikä pelkästään naaras, kun hänellä on rikas sielu ja vaativa sielunelämä, on hän luotu kaikenlaista sellaista varten, mitä hän ei voi toteuttaa yksin, jollei tulla hänelle avuksi!… Mies on paljoa vähemmin yksinään silloinkin, kun hän on kaikkein yksinäisin: hänen yksinpuhelunsa riittää kansoittamaan kokonaiset erämaat; ja kun hän on yksin toisen ihmisen kanssa, niin hän mukautuu siihen paremmin kuin nainen, sillä hän huomaa sitä vähemmän, hän puhelee itsensä kanssa aina. Eikä hän johdu ajattelemaankaan, että moinen ääni, joka puhuu järkkymättömän levollisesti korpeen, tekee hiljaisuuden sille olennolle, joka elää hänen parissaan ja jolle kaikki sanat ovat kuolleet, ellei rakkaus elähytä niitä, kahta kauheammaksi ja erämaan hirveämmäksi. Mies ei sitä huomaa; hän ei ole rakkaudessaan pannut niinkuin nainen peliin koko elämäänsä: hänen elämänsä päämäärät ovat muualla… Mikä voi täyttää naisen elämän ja hänen äärettömän kaipuunsa, nuo lukemattomat kiihkeät ja uhkuvat voimat, jotka ovat palaneet turhaan kokonaista neljäkymmentä vuosisataa, mitkä ihmiskunta on ollut olemassa, polttouhrina kahdelle ainoalle epäjumalalle: lyhytikäiselle rakkaudelle ja äitiydelle, tuolle ylhäiselle petokselle, joka on kielletty tuhansilta naisilta eikä toisten naisten elämässä koskaan täytä kuin muutaman vuoden?

Jacqueline oli epätoivoissaan. Hänelle tuli sellaisia kauhun hetkiä, että ne lävistivät hänet kuin miekalla. Hän ajatteli:

"Minkä tähden minä elän? Minkä tähden minä olen syntynyt?"

Ja hänen sydäntänsä kouristi ahdistus.

— "Taivaan Jumala, minun täytyy kuolla! Minun täytyy kuolla!"

Tämä ajatus kidutti häntä öisin kuin painajainen. Hän näki unta, että hän sanoi:

— "Nyt on vuosi 1889."

— "Ei", vastattiin hänelle. "Nyt on 1909."

Ja hän oli lohduton, että hän oli kaksikymmentä vuotta vanhempi kuin luulikaan.

— Se loppuu pian, enkä minä ole elänyt. Mihin minä olen pannut nämä kaksikymmentä vuotta? Mitä minä olen tehnyt elämälleni?

Hän näki unta, että hän oli neljänä pikkutyttönä. Ne kaikki neljä nukkuivat samassa huoneessa, eri sängyissä. Kaikki ne olivat samankokoisia, ja kasvotkin samannäköisiä; mutta yksi niistä oli kahdeksan vuotta vanha, toinen viisitoista, kolmas kaksikymmentä, neljäs neljäkymmentä. Tuli rutto. Kolme oli jo kuollut. Neljäs katsoi itseään kuvastimesta; ja hän tyrmistyi; hän näki itsensä: nenä oli kutistunut, kasvot kalpeat… ja hänenkin piti pian kuolla — ja siihen se kaikki loppuisi…

— "… Mitä minä olen tehnyt elämälleni?…"

Hän heräsi itku silmissä; eikä se painajainen hävinnyt päivälläkään: se painajainen oli totta. Mitä hän oli tehnyt elämälleen? Kuka oli sen häneltä ryöstänyt?… Hän alkoi vihata miestään, tuota viatonta rikostoveria, (mitä siitä, olipa toinen viatonkin: tuska on kuitenkin sama!) sen sokean lain rikostoveria, joka tahtoi murskata hänet. Sellaisen vihan hetken jälkeen hän aina katui, sillä hän oli hyvä; mutta hän kärsi liian katkerasti; eikä hän voinut estää itseään työntämästä kärsimystä myöskin tuolle olennolle, joka oli sidottu häneen ja tukehdutti häntä, vaikka toinenkin kärsi; sillä jollekulle Jacqueline tahtoi kostaa. Perästä päin oli hän ylen masentunut, hän inhosi itseään; ja hän tunsi, että ellei hän löytäisi pelastuksen keinoa, tekisi hän miehelleen vielä enemmän pahaa. Sitä keinoa hän nyt hapuili ympäriltään; hän takertui kaikkeen, aivan kuin hukkuva oljenkorteen. Hän koetti kiintyä johonkin asiaan, johonkin työhön, olentoon, joka olisi jollakin tavoin ollut hänen omaa asiaansa, hänen työtään ja olemustaan. Hän koetti jälleen ryhtyä henkiseen puuhaan, hän luki vieraita kieliä, alkoi kirjoittaa jotain artikkelia, novellia, hän rupesi maalailemaan, säveltelemään… Turhaa: jo ensimäisenä päivänä rohkeus lannistui. Se oli liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi: "Nuo kirjat ja taideteokset, mitä ne oikeastaan ovat? En tiedä, rakastanko niitä, en ajattele, onko niitä olemassakaan." Eräinä päivinä hänen puheensa oli kiihkeän vilkasta, hän nauroi miehensä kanssa, hän näytti kovasti innostuvan kaikesta, mistä he keskustelivat, kaikesta, mitä Olivier teki; hän koetti huumata itseään unohtaakseen… Turha vaiva: yhtäkkiä into herposi, sydän jäähtyi kylmäksi, Jacqueline meni kätköön, kyynelittä, masentuneena, tuskin voiden hengittää. — Hän oli jo osaksi tehnyt tihunsa Olivierille. Olivier oli tullut skeptilliseksi, maailman mukaiseksi. Jacqueline ei ollut siitä yhtään mielissään; hän näki Olivierin yhtä heikoksi kuin hän itsekin oli. Melkein joka ilta he olivat poissa kotoaan. Jacqueline koetti parisilaisissa salongeissa haihduttaa ikäväänsä, jota ei kukaan voinut aavistaa, sillä sitä peitti, ironinen ja aina varuillaan oleva hymy. Hän etsi jotakuta, joka olisi rakastanut häntä ja pidättänyt häntä kuiluun vajoamasta. Turhaa, turhaa, turhaa! Hänen epätoivoiseen avunpyyntöönsä vastasi pelkkä hiljaisuus.

Jacqueline ei rakastanut Christophea; hän ei voinut sietää hänen kovaa käytöstään, hänen loukkaavaa rehellisyyttään ja ennen kaikkea hänen välinpitämättömyyttään. Hän ei häntä rakastanut; mutta hänellä oli vaisto, että Christophe oli ainakin voimakas, — kallio kuoleman meressä. Ja hän tahtoi takertua siihen kallioon, tuohon voimakkaaseen uimariin, jonka, pää pysyi tulvan yläpuolella, tai hukuttaa hänet kanssaan…

Ja sitä paitsi: hänelle ei riittänyt sekään, että hän oli eroittanut Olivierin hänen ystävistään; hänen täytyi vielä anastaa nuo ystävät itselleen. Kunniallisimmissakin naisissa herää joskus vaisto, joka pakottaa heitä koettelemaan voimainsa suuruutta, jopa koettelemaan sitä yli voimainsakin. Tällaisessa voiman väärinkäytössä kokee heidän heikkoutensa voimansa. Ja kun nainen on egoisti ja turhamainen, nauttii hän ilkeää iloa, kun voi riistää puolisoltaan hänen ystäviensä ystävyyden. Se tehtävä on melkoisen helppo: riittää vain joku silmäys. Ei löydy miestä, olipa hän kunniallinen tai ei, joka ei olisi kyllin heikko käydäkseen tähän koukkuun. Olipa miehen ystävä miten rehellinen tahansa, niin ajatuksissaan hän melkein aina pettää ystävänsä, joskin hän voi välttää itse teon. Ja jos petetty huomaa sen, silloin tulee heidän ystävyydestään loppu: he eivät katsele enää toisiaan entisin silmin. Nainen, joka leikkii tätä vaarallista leikkiä, jää enimmäkseen ennalleen, hän ei vaadikaan enempää: hän pitää heidät molemmat, saatuaan heidän välinsä rikki, heidät armoilleen anastetuksi.

Christophe huomasi nämä Jacquelinen kohteliaisuudet; mutta hän ei niistä kummastunut. Kun Christophe tarkoitti hyvää jollekulle, oli hänellä naivi taipumus pitää aivan luonnollisena, että häntäkin rakastettiin ilman minkäänlaisia sala-ajatuksia. Hän vastasi iloisin mielin nuoren naisen lähentelyihin; hän piti häntä viehättävänä; hän huvittelihe koko sydämestään hänen seurassaan; ja hän arvosteli nyt Jacquelinea niin suopeasti, että melkeinpä jo piti Olivieria sangen tyhmänä, jos Olivier ei voisi olla onnellinen Jacquelinen kanssa ja tehdä vaimoa onnelliseksi.

Christophe lähti muutamia päiviä kestävälle automobiiliretkelle, jonka hänen ystävänsä olivat päättäneet tehdä; ja hän poikkesi vieraaksi heidän maataloonsa, — Langeais-suvun vanhalle tilalle Bourgognessa; taloa säilytettiin muistona, mutta muuten siellä ei usein käytykään. Se oli yksinäisellä paikalla keskellä viinitarhoja ja metsiä; sisältä se oli rappiolla, ikkunat olivat hatarat; siellä tuntui homeen, kypsien hedelmäin, vilpoisan siimeksen ja auringon kuumentamien hartsipuiden hajua. Kun Christophe nyt oli useita päiviä Jacquelinen lähettyvillä, valtasi hänet vähitellen jonkinlainen ärsyttävä ja suloinen tunne, joka ei kuitenkaan tehnyt häntä rauhattomaksihan nautti viattomasti, mutta ei suinkaan aineettomasti, nähdessään häntä, kuullessaan hänen ääntänsä, hipaistessaan tuohon sievään ruumiiseen ja tuntiessaan Jacquelinen suun hengityksen. Olivier oli hiukan huolissaan ja vaitelias. Hän ei ollut epäluuloinen; mutta häntä ahdisti jonkinlainen hämärä levottomuus, vaikka hän olisi hävennyt sitä tunnustaa; ja kurittaakseen itseään tuon vikansa tähden jätti hän usein nuo toiset kahden kesken. Jacqueline tunsi, mitä Olivier aavisteli, ja se liikutti häntä; ja hänen mielensä teki sanoa hänelle:

— Oi, älä ole tuskissasi, ystäväni. Sinua minä rakastan yhä enemmän.

Mutta hän ei sanonutkaan mitään, ja he kaikki kolme antoivat asian mennä, miten sattui. Christophe aavistamatta mitään, Jacqueline tietämättä, mitä hän oikein tahtoi, ja jättäen sattuman asiaksi näyttää sen hänelle, Olivier yksinään aavistaen jotain, mutta tahtomatta sellaista ajatella, sillä itsetunne ja rakkaus tekivät hänet häveliääksi. Kun tahto vaikenee, niin vaisto puhuu; sielun nukahtaessa ruumis kulkee omia teitään.

Eräänä iltana aterian jälkeen oli ilma heistä niin ihana, — ei kuutamoa, tähtinen taivas, — että heidän teki mieli kävelemään puutarhaan. Olivier ja Christophe lähtivät sinne. Jacqueline meni vielä huoneeseensa ottamaan saaliaan. Hän ei tullutkaan takaisin. Christophe sadatteli naisten iänikuista hitautta, ja meni kutsumaan Jacquelinea, — (jo muutaman ajan oli Christophe itse huomaamattaan näytellyt ikäänkuin aviomiehen osaa.) — Hän kuuli nyt Jacquelinen tulevan. Kamarissa, jossa Christophe seisoi, ei saattanut nähdä mitään, ikkunaluukut olivat kiinni.

— Tulkaa jo, hyvä rouva Kuhniainen, huusi Christophe iloisesti. Tehän kulutatte peilinne puhki siihen katsomalla.

Jacqueline ei vastannut. Hän oli pysähtynyt, Christophella oli kyllä tuntu, että hän oli huoneessa; mutta Jacqueline ei liikahtanutkaan.

— Missä olet? kysyi Christophe.

Jacqueline ei vastannut. Myöskin Christophe vaikeni: hän haparoi pimeässä ja tuli omituisen rauhattomaksi. Hän pysähtyi kovasti sykkivin sydämin. Hän kuuli aivan läheltään Jacquelinen keveän hengityksen. Christophe astui vielä askeleen ja seisattui taas. Jacqueline oli lähellä häntä, Christophe tiesi sen, mutta hän ei voinut liikahtaakaan. Muutama sekunti hiljaisuutta. Yhtäkkiä tarttuu kaksi kättä häneen ja vetää häntä puoleensa, huulet painuvat hänen huuliinsa. Christophe syleili häntä. Sanaakaan sanomatta, molemmat liikkumatta. — Heidän huulensa tempautuivat irti toisistaan väkinäisesti. Jacqueline lähti huoneesta. Christophe meni väristen hänen perässään. Hänen polvensa vapisivat. Hän heittäytyi hetkeksi nojaamaan seinään, odottaen, että sydämen kiihkeä kuohu asettuisi. Viimein hän lähti toisten perästä. Jacqueline puheli tyynesti miehensä kanssa. He kaksi kävelivät muutamia askeleita Christophen edellä. Christophe seurasi heitä järkytetyin mielin. Olivier pysähtyi häntä odottamaan. Christophe samoin. Olivier kutsui häntä ystävällisesti tulemaan. Christophe ei vastannut. Olivier tunsi ystävänsä luonteen, ja että hän silloin tällöin sulkeutui oikullisesti ja jörösti itseensä, joten hän ei nyt koettanutkaan häntä houkutella, vaan jatkoi Jacquelinen kanssa kävelyään. Ja Christophe seurasi heitä kymmenen askeleen päästä, seurasi kuin kone, kuin koira. Kun toiset pysähtyivät, pysähtyi hänkin. Kun he kävelivät, hänkin käveli. Niin kiersivät he kertaalleen puiston ja menivät takaisin sisään. Christophe nousi heti kamariinsa ja sulkeutui sinne. Hän ei sytyttänyt tulta. Hän ei mennyt levollekaan. Ei ajatellut mitään. Sydänyöllä valtasi hänet uni, hän nukahti istualleen pöydän ääreen, pää käsien varassa. Tunti sen jälkeen hän heräsi. Sytytti kynttilän. Kokosi kiireesti paperinsa ja muut tavaransa, työnsi ne matkalaukkuunsa, heittäytyi sänkyyn, ja nukkui aamun sarastukseen asti. Silloin hän lähti huoneesta, laukkuineen, ja matkusti pois. Häntä odotettiin koko aamupäivä. Häntä etsittiin kaiken päivää. Jacqueline salasi kiehuvan vihansa välinpitämättömyyteen ja sanoi julkean ironisesti aikovansa muka laskea hopealusikkansa. Vasta seuraavana iltana sai Olivier Christophelta kirjeen:

"Kunnon ystäväni, älä suutu, että minä hävisin kuin hullu. Sillä hulluhan minä olen, senhän tiedät. Minkä sille voi? Minä olen, mikä olen. Kiitos hellästä vierasvaraisuudestasi. Se teki niin hyvää. Mutta ymmärrätkös, minä en ole luotu elämään toisten kanssa. Enkä tiedä, olenko luotu yleensäkään elämään. Minä olen luotu pysymään omassa nurkassani ja rakastamaan ihmisiä — loitolta: se on viisainta. Kun näen läheltä heitä, tulee minusta ihmisvihaaja. Ja sitähän minä juuri en tahdo olla. Minä tahdon rakastaa ihmisiä, tahdon teitä kaikkia rakastaa. Oi, kuinka tahtoisin tehdä teille kaikille hyvää! Jos minä voisin tehdä jotain, että te olisitte, — että sinä olisit onnellinen! Miten ilomielin antaisin siitä kaiken onneni, mitä minulla voi olla!… Mutta sitäkään en saa tehdä. Ihminen ei voi muuta kuin näyttää toisille tietä. Ei voi tasoittaa heille tietä. Kunkin on pelastettava itse itsensä. Pelasta itsesi! Pelastakaa itsenne! Minä pidän sinusta niin paljon.

Christophe.

Kunnioittavat tervehdykseni rouva Jeanninille."

"Rouva Jeannin" luki kirjeen, suu halveksivassa rypyssä. Luki ja sanoi kuivasti:

— No, tottele hänen neuvoaan. Pelasta itsesi. Mutta kun Olivier ojensi kätensä ottaakseen häneltä kirjeen takaisin, rutisti Jacqueline sen ja heitti maahan; ja kaksi suurta kyyneltä puhkesi hänen silmistään. Olivier otti kiihkeästi häntä kädestä:

— Mikä sinun on? kysyi hän liikutettuna.

— Anna minun olla, huusi Jacqueline vimmoissaan.

Ja hän meni ulos. Ovella hän huusi vielä:

— Egoistit!

Christophe oli lopulta tehnyt suojelijansa Le Grand Journalin miehet vihollisikseen. Sen saattoi jo arvatakin. Christophe oli saanut taivaalta tuon Goethen kehuman hyveen, jonka nimi on:

"Ei-kiitollisuus".

"Vastenmielisyys ilmaista kiitollisuuttaan, kirjoitti Goethe ironisesti, on harvinainen eikä esiinny muissa kuin huomattavissa miehissä, jotka ovat nousseet köyhimmistä kansanluokista ja olleet pakotetut joka askeleella huolimaan hyväntekijöiltään apua, joka on melkein aina karkeudella myrkytetty."

Christophe ei luullut, että hänen velvollisuutensa olisi vaatinut häntä matelijaksi hänelle tehdyn palveluksen vuoksi, eikä — se oli hänestä sama asia — luopumaan omasta vapaudestaan. Hän ei puolestaan tarjoillut hyvyyttään huutokaupalla, hän lahjoitti sen. Hänen auttajansa käsittivät asian hiukan toisella tavalla. Korkea siveystajunta, joka heillä oli velallistensa velvollisuuksista, loukkaantui, kun Christophe kieltäytyi säveltämästä jotakin typerää hymniä, jota häneltä vaadittiin tuon sanomalehden järjestämiin reklaamijuhliin. He antoivat Christophen selvästi ymmärtää, että tämä hänen käytöksensä oli varsin sopimatonta. Christophe välitti heistä vähät. Ja hän ärsytti heitä joku aika sen jälkeen vielä enemmän, kun kumosi häikäilemättä eräitä itsetietoisia uutisia, joita lehti hänestä levitteli.

Silloin alkoi häntä vastaan täysi sota. Siinä käytettiin kaikkia aseita. Vedettiin jälleen vääristelyjen arsenaalista esille se vanha kanuuna, jota kaikki heikkolahjaiset aina ovat luovia sieluja vastaan käyttäneet ja joka ei koskaan ketään tapa, mutta jonka vaikutus hölmöihin on hairahtumaton: häntä syytettiin plagiaatista. Leikeltiin hänen teoksistaan ja toisten tuntemattomien suuruuksien sävellyksistä keinotekoisesti valittuja kappaleita ja väärenneltiin niitä; siten todistettiin, että hän oli varastanut aiheensa noilta raukoilta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli muka koettanut tukehduttaa nuorempia taiteilijoita. Oi, jospa hän nyt olisi joutunut tekemisiin ainoastaan sellaisten herrain kanssa, joilla haukkuminen on ammattina, nimittäin kriitikkojen, noiden kääpiöiden, jotka kiipeilevät suuren miehen hartioille ja huutavat:

— Minä olen suurempi kuin sinä!

Mutta ei, se ei riittänyt; lahjakkaatkin miehet karkailevat toistensa kimppuun: jokainen koettaa tuottaa virkaveljilleen tukaluutta niin paljon kuin mahdollista; ja kuitenkin, niinkuin usein on sanottu, on maailma kyllin avara, että jokainen voi tehdä rauhassa työtään; ja kullakin on jo omassa kyvyssään sellainen vihollinen, että se antaa tarpeeksi puuhaa.

Saksassa oli yllin kyllin kateellisia taiteilijoita, jotka hankkivat aseita Christophen vihamiehille, elleivät nämä itse niitä keksineet. Ja oli niitä Ranskassakin. Musiikkilehtien natsionalistit — heistä olivat useimmat ulkomaalaisia — paiskasivat hänelle vasten naamaa hänen kansallisuutensa jonkinlaisena häväisynä. Christophen menestys oli paljon suurentunut; ja nyt sekautui asiaan muoti, saaden aikaan sen pahan, että koska se tuhlasi hänelle liiallisesti suitsutusta, kiusasi hän sellaisiakin ihmisiä, jotka eivät lukeutuneet mihinkään varmaan puoluekuntaan, — ja sitä suuremmalla syyllä vielä enemmän toisia. Christophen konserteissa kävi nykyään säännöllisesti paitsi hienostoa ja nuorten aikakauslehtien kynäilijöitä myöskin hänen taiteensa intoilijoita, ja nämä kiihtyivät haltioihinsa, sävelsipä hän mitä tahansa, ja julistivat vimmatusti, ettei musikkia ollut olemassakaan ennen häntä. Jotkut heistä ryhtyivät selittelemään hänen teoksiaan ja keksivät niissä filosofisia tarkoitusperiä, jota kuullessaan hän itse suorastaan ällistyi. Toiset näkivät niissä sävellystaiteen vallankumouksen, hyökkäyksen sellaisten traditsionien kimppuun, joita Christophe kunnioitti enemmän kuin kukaan muu. Hänen ei olisi auttanut väittää vastaan. Hänelle olisi todistettu, ettei hän ymmärtänyt, mitä itse oli kirjoittanut. Nuo kannattajat ihailivat häntä ihaillessaan itseään. — Niinpä olivatkin Christophen ammattiveljet sangen onnellisia tästä sodasta häntä vastaan; he olivat raivostuneet hänen puolestaan pidetystä "humbuugimetelistä", vaikka hän oli mitä siihen tuli aivan viaton. He eivät kaivanneet mitään järkisyitä ollakseen pitämättä hänen sävellyksistään: enimmät tunsivat häntä kohtaan sellaisten taiteilijain luonnostaan ymmärrettävää ärtyisyyttä, joilla ei ole mitään ajatuksia ja jotka ilmaisevat sitä olematontaan vaivattomasti, opittujen kaavain mukaan, kun taas mies, jonka pää on aatteita täynnä, saattaa tulkita niitä jonkinverran kömpelösti, luovan mielikuvituksensa näennäisen epäjärjestyksen vaatimuksia noudattaen. Kuinka monta kertaa olivatkaan kaikenlaiset tuhraajat, jotka käsittivät tyylin jonkin nurkkakunnan tai koulun reseptien seuraamiseksi, itsensä valamiseksi niiden ohukaispannuun, singonneet häntä vastaan sen moitteen, ettei hänellä ollut tyyliä! Christophen parhaita ystäviä olivat ne, jotka eivät koettaneet häntä ymmärrellä ja jotka yksinään hänet ymmärsivät, koska he yksinkertaisesti vain rakastivat häntä sen vuoksi, että tunsivat hänen töittensä tekevän itselleen hyvää; mutta hehän olivat taistelussa vähäpätöisiä kuuntelijoita, joilla ei ollut äänivaltaa. Ainoa, joka olisi saattanut vastata voimakkaasti Christophen nimessä, oli Olivier; mutta hän eli silloin Christophesta erillään ja näytti hänet unohtaneen. Christophe oli siis heitetty vastustajainsa ja ihailijainsa väliin, jotka tekivät kilpaa hänelle pahaa. Hän kyllästyi kaikkeen niin, ettei vastannut mihinkään hyökkäyksiin. Kun hän luki tuomioita, joita hänestä lausuttiin jonkin mahtavan lehden palstoilla, noita itsekylläisiä arvosteluja, joiden tekijät mestaroivat taidetta koko tietämättömyytensä ja koskemattoman asemansa häikäilemättömyydellä, niin hän vain kohautteli hartioitaan ja sanoi: