II (continued 2)

Hän oli italialainen. Hänen vanhempansa asuivat miltei vuoden umpeen maalla suuressa kartanossa Pohjois-Italiassa: siellä oli lakeuksia, niittyjä ja pieniä kanavia. Kattoterassilta näki jalkojensa juurella kullankeltaisena aaltoilevan viinitarhan, josta siellä täällä kohosi sypressien tummat hahmot. Kauempana oli ketoja, peltoja. Oli hiljaista. Kuuli auraa vetävien härkien mylvinnän ja kyntävien talonpoikien karkeat huudot:

— Ihi!… Fat innanz'!…

Heinäsirkat sirittivät puissa, ja sammakot kurnuttivat ojien varsilla. Ja öisin valaisi ääretöntä hiljaisuutta kuun hopeainen valo. Kaukaa kuului silloin tällöin lehvämajoissa makaavien viljanvartioiden laukauksia, joita he ammuskelivat osoittaakseen varkaille olevansa valveilla. Siitä, joka unen horroksessa kuuli nämä pamahdukset, eivät ne tuntuneet sen kummemmilta kuin rauhallisen kellon lyönnit, jotka kaukaa ilmoittivat yön hetkiä. Ja hiljaisuus laskeutui pehmeän suuripoimuisen vaipan lailla sielun ylle.

Pienen Grazian ympärillä näytti luonto nukkuvan. Häneen ei kiinnitetty suurtakaan huomiota. Hän kasvoi levollisesti siinä kauniissa rauhassa, joka häntä ympäröi. Ei mitään kuumeista, ei mitään kiireistä. Hän oli laiskotteleva, hän vetelehti ja nukkui mielellään kauan. Hän lepäsi usein tuntikausia pitkällään puutarhassa. Hän uiskenteli hiljaisuudessa aivankuin joku hyönteinen kesäisessä ojassa. Ja äkkiä hän pyyhälsi juoksuun, ilman mitään aihetta. Hän juoksi kuin pieni metsäneläin, pää ja kaula hieman oikealle kenossa, sulavasti ja ketterästi. Hän oli todellinen vuohenkaritsa, joka kipusi ja liukuili kivikoissa, pelkästä hyppelemisen ilosta. Hän puheli koirille, sammakoille, ruohoille, puille ja karjapihan elukoille, sekä jutteli talonpoikien kanssa. Hän ihaili kaikkia pieniä eläimiä, joita ympäristössä oli, ja myöskin suuria: mutta jälkimäisille hän ei ollut niin avomielinen. Ihmisiä hän näki sangen vähän. Kartano sijaitsi kaukana kaupungista, yksinäisellä seudulla. Harvoin kuului pölyiseltä tieltä jonkun vakavan talonpojan laahustavat askeleet, tai asteli keinuvin askelin ja pystyssä päin ohi joku nuori maalaistyttö, jolla oli kirkkaat silmät, ahavoittuneet kasvot ja korkea povi. Grazia eli päiväkaudet yksinään hiljaisessa puistossa; hän ei nähnyt ainoatakaan ihmistä; hän ei koskaan ikävöinyt; hän ei peljännyt mitään.

Kerran tuli joku kulkuri varastamaan kanaa tuosta autiosta maatalosta. Hän seisahtui hämmästyneenä ruohossa makaavan pienen tytön eteen, joka söi pitkää hillo-voileipää hyräillen jotakin laulua. Tyttö katseli häntä levollisena ja kysyi, mitä hän tahtoi. Mies sanoi: — Anna minulle jotakin, tai muuten minä tulen ilkeäksi.

Tyttö ojensi hänelle hillo-voileipänsä ja sanoi hymysilmin:

— Ei saa tulla ilkeäksi.

Silloin lähti kulkuri matkoihinsa.

Grazian äiti kuoli. Hänen isänsä, joka oli sangen hyvä ja sangen heikko ja joka oli vanhaa, hyvää italialaista sukuperää, oli kookas, hauska, hyväntahtoinen, mutta hieman lapsellinen, eikä lainkaan kyennyt johtamaan tyttösen kasvatusta. Vanhan Buontempin sisar, rva Stevens, joka oli tullut hautajaisiin ja jota liikutti lapsen yksinäisyys, päätti viedä hänet joksikin ajaksi Pariisiin haihduttaakseen hänen suruaan. Grazia itki ja myöskin vanha isä; mutta kun rva Stevens oli tehnyt jonkun päätöksen, ei auttanut muu kuin alistua siihen: häntä ei voinut kukaan vastustaa. Hän oli koko suvun itsepäisin; ja talossaan Pariisissa hän johti kaikkea ja vallitsi kaikkea: miestään, tytärtään ja rakastajiaan; — sillä häneltäkään ei niitä puuttunut; hän ohjasi rinnan velvollisuuksiaan ja nautintojaan: hän oli samalla käytännöllinen ja intohimoinen, — ja lisäksi sangen turhamainen ja sangen levoton.

Kun tyyni Grazia oli istutettu Pariisin maaperään, alkoi hän ihailla kaunista Colette serkkuaan, jota se huvitti. Tuo lempeä pieni luonnonlapsi johdettiin seuraelämään ja teattereihin. Häntä kohdeltiin yhä lapsena ja hän itsekin piti itseään lapsena vielä senkin jälkeen, kun hän ei enää ollut lapsi. Hänellä oli tunteita, joita hän pelkäsi: valtavia hellyyden puuskia jotakin esinettä tai olentoa kohtaan. Hän oli kaikessa salaisuudessa rakastunut Colette'iin: hän otti häneltä jonkun nauhan tai nenäliinan; useinkaan ei hän Colette'in läsnäollessa saanut sanaakaan suustaan; ja kun hän odotti Colette'ia, kun hän tiesi saavansa nähdä hänet, vapisi hän levottomuudesta ja onnesta. Kun hän teatterissa näki kauniin serkkunsa avokaulaisena astuvan aitioon, jossa hän veti kaikkien katseet puoleensa, katseli hän häntä herttaisesti hymyillen nöyränä, sydämellisenä ja täynnä rakkautta; ja hänen sydämensä aivan suli, kun Colette sanoi hänelle jotakin. Kun hän istui tuolillaan valkeassa puvussaan, kaunis musta tukkansa levällään ruskeilla olkapäillä, pureskellen pitkien, valkoisten käsineittensä kärkiä ja tupatessaan puremastaan reijästä joutessaan sormeansa ulos, — kääntyi hän alati näytännön kestäessä Colette'ia kohti saadakseen häneltä ystävällisen katseen, päästäkseen osalliseksi siitä nautinnosta, jota hän tunsi tai sanoakseen hänelle ruskeilla, kirkkailla silmillään: — Minä rakastan sinua kovasti. Kun he käyskentelivät metsissä Pariisin ympäristössä, asteli hän Colette'in varjossa, istuutui hänen jalkojensa juureen, juoksenteli hänen edellään, katkoi oksia, jotka saattoivat olla hänelle haitaksi, ja asetti kiviä rapakkopaikkoihin. Ja kun Colette'ia eräänä iltana puistossa värisytti ja hän pyysi Grazialta tämän kaulahuivia, päästi hän ilon kirkaisun, — jota hän sitte häpesi; — hän oli onnellinen siitä, että rakastettu kietoi ympärilleen hänen huivinsa, jonka hän sitte sai takaisin täynnä hänen ruumiinsa tuoksua.

Oli myöskin kirjoja, eräitä runoteosten sivuja, joita hän oli salassa lukenut, — (sillä hänelle annettiin yhä lasten kirjoja), — jotka tuottivat hänelle suloista rauhattomuutta. Ja vielä enemmän aiheuttivat sitä eräät musiikkikappaleet, vaikka hänelle oli sanottu, ettei hän musiikkia ymmärtänyt; ja hän uskoi, ettei hän sitä ymmärtänyt, vaikka hän usein aivan kalpeni ja kyyneltyi mielenliikutuksesta. Kukaan ei tiennyt, mitä hänessä niinä hetkinä liikkui.

Muuten oli hän aina kuuliainen, ajattelematon, laiskotteleva ja aika herkutteleva tyttö, joka punastui turhasta, ollen toisinaan tuntikausia ääneti, toisinaan puhellen tavattoman paljon, itkien ja nauraen yhtä helposti, hyrskähtäen äkkiä nyyhkytyksiin tai saaden lapsellisia naurunpuuskia. Hän nauroi mielellään, ja häntä huvitti kaikenlaiset mitättömyydet. Hän ei koskaan koettanut esiintyä aikuisena. Hän pysyi lapsena. Hän oli ennen kaikkea hyvä, hän ei voinut tuottaa toiselle tuskaa, ja hän kärsi pienimmästäkin sanasta, jolla hän pahoitti jotakuta. Hän oli tavattoman vaatimaton, pysytteli aina syrjässä, oli aina valmis rakastamaan ja ihailemaan kaikkea, minkä luuli olevan kaunista tai hyvää, ja hän näki toisilla ominaisuuksia, joita heillä ei lainkaan ollut.

Hänen kasvatuksestaan, joka oli jäänyt aivan takapajulle, pidettiin hyvää huolta. Siten tuli hänestä Christophe'in oppilas.

Grazia näki hänet ensi kerran eräissä tätinsä iltakutsuissa, joissa oli koolla lukuisa seura. Christophe, joka ei osannut ottaa huomioon yleisön makua, soitti loppumattoman pitkän adagion, joka sai koko seuran haukottelemaan: kun se jo tuntui loppuvan, alkoi se taas uudelleen; yleisö alkoi jo luulla, ettei se ottaisi ikinä loppuakseen. Rva Stevens oli pakahtumaisillaan malttamattomuudesta. Colette'ia huvitti koko tilanne tavattomasti: hän nautti sen naurettavista puolista, eikä hän lainkaan pahoitellut että Christophe oli tässä suhteessa huomaamaton; hän tunsi Christophe'in voiman, ja se oli hänestä miellyttävä, mutta myöskin koomillinen; ja hän varoi ryhtymästä häntä puolustamaan. Ainoastaan pikku Graziaa liikutti tämä musiikki kyyneleihin saakka. Hän piiloutui salongin nurkkaan. Vihdoin hän hiipi pois sentähden, ettei hänen liikutustaan huomattaisi, ja myöskin sentähden, että hän kärsi nähdessään tehtävän pilaa Christophe'ista. Muutamia päiviä myöhemmin puhui rva Stevens päivällispöydässä, että Grazian pitäisi saada pianotunteja Christophe'ilta. Grazia tuli niin liikutetuksi, että hän pudotti lusikkansa liemilautaselle, jolloin lientä räiskähti sekä hänen että hänen serkkunsa päälle. Colette sanoi, että hän paljoa paremmin ensin tarvitsee opetusta pöytätavoissa. Rva Stevens lisäsi, että siinä tapauksessa ei suinkaan voinut kääntyä Christophe'in puoleen. Grazia oli onnellinen, että häntä nuhdeltiin yhdessä Christophe'in kanssa.

Christophe aloitti opetustuntinsa, Grazia oli aivan jäykkä ja kylmä, hänen käsivartensa olivat kuin liimatut ruumiiseen, hän saattoi niitä tuskin liikuttaa; ja kun Christophe laski kätensä hänen kätöselleen korjatakseen hänen sormiensa asentoa ja ojentaakseen ne koskettimille, tunsi hän olevansa pyörtymäisillään. Hän vapisi pelosta, että soittaisi Christophe'in aikana huonosti; mutta vaikka hän harjoitti itsensä miltei sairaaksi ja sai serkkunsa kärsimättömyydestä huudahtamaan, soitti hän huonosti aina Christophe'in läsnäollessa; hän ei tahtonut saada henkeään vedetyksi, hänen sormensa olivat jäykät kuin puukalikat tai pehmeät kuin pumpuli; hän takertui nuotteihin ja korosti virheellisesti; Christophe nuhteli häntä ja meni matkoihinsa harmistuneena: silloin teki Grazian mieli kuolla.

Christophe ei kiinnittänyt häneen lainkaan huomiota; hän näki vain Colette'in. Grazia kadehti serkkunsa tuttavallista suhdetta Christophe'iin; mutta vaikka hän siitä kärsi, iloitsi hänen pieni, hyvä sydämensä siitä kuitenkin Colette'in ja Christophe'in puolesta. Hän piti Colette'la niin paljon ylempänä itseään, että hänestä tuntui luonnolliselta, että tämä sai osakseen kaiken kunnioituksen. — Vasta kun hänen oli tehtävä valinta serkkunsa ja Christophe'in välillä, tunsi hän sydämensä olevan jälkimäisen puolella. Pienellä naisellisella intuitsioonillaan hän näki, että Christophe kärsi Colette'n keimailusta ja Lucien Lévy-Coeur'in hänelle osoittamasta hovipalveluksesta. Hän ei ollut ennenkään pitänyt lainkaan Lévy-Coeur'istä, ja hän alkoi inhota häntä siitä hetkestä lähtien, jolloin hän huomasi Christophe'inkin häntä inhoavan. Hän ei voinut käsittää, miten Colette saattoi huvitella pitämällä häntä Christophe'in kilpailijana. Hän alkoi arvostella ankarammin Colette'ia; hän huomasi hänen pikku valheensa, ja hänen käytöksensä häntä kohtaan muuttui äkkiä. Colette huomasi sen, mutta ei tiennyt syytä siihen; hän oli pitävinään sitä pikku tytön oikkuna. Mutta varmaa oli, että hän oli menettänyt vaikutusvaltansa Graziaan: muuan pieni seikka osoitti sen hänelle. Kun he eräänä iltana kävelivät kahden puutarhassa, tahtoi Colette keimailevalla hellyydellä suojella Graziaa viitallaan pieneltä sadekuurolta, joka heidät yllätti, mutta Grazia, joka muutamia viikkoja aikaisemmin olisi tuntenut sanomatonta onnea saadessaan painautua rakkaan serkkunsa rintaa vasten, kieltäytyi siitä kylmästi ja seisoi ääneti jonkun askeleen päässä. Ja kun Colette sanoi, että eräs musiikkikappale, jota Grazia soitti, oli hänestä ruma, ei se estänyt Graziaa sitä soittamasta ja siitä pitämästä.

Hänen huomionsa kohdistui tästä lähin yksinomaan Christophe'iin. Hänellä oli hellyyden arvaamistaito, ja hän tajusi mitä Christophe kärsi, ilman että tämä sitä sanoi. Totta on, että hän liioitteli sitä suuresti lapsellisessa, huolestuneessa ystävällisyydessään. Hän luuli, että Christophe oli rakastunut Colette'iin, kun hän suhtautui tähän vain vaateliaalla ystävyydellä. Hän ajatteli, että Christophe oli onneton, ja hän oli onneton hänen tähtensä. Tuo pieni raukka sai huonon palkinnon hartaasta huolenpidostaan: kun Colette oli raivostuttanut Christophe'in, sai Grazia siitä kärsiä; hän oli huonolla tuulella ja kosti pienelle oppilaalleen huomauttamalla kärsimättömästi hänelle kaikista hänen soittonsa vioista. Kun Colette eräänä aamuna oli vimmastuttanut hänet tavallista pahemmin, istuutui hän pianon ääreen niin tylysti, että Grazia lopen kadotti senkin vähän kyvyn, mitä hänellä oli: hän solkkasi vaivalloisesti; Christophe nuhteli häntä jokaisesta väärästä äänestä vihaisena; silloin hän upposi kokonaan. Christophe suuttui, ravisti hänen käsiään ja huudahti, ettei hän ikänä soita puhtaasti, että harrastakoon keittiöpuuhia tai ompeluksia tai mitä haluaa, mutta älköön taivaan nimessä enää sotkeutuko musiikkiin! Ei kannattanut kiduttaa toisia väärillä äänillä. Minkä jälkeen hän jätti Grazian siihen keskellä tuntia ja lähti raivostuneena matkoihinsa. Ja Grazia raukka itki kyyneleensä kuiviin, vähemmin kuitenkin siitä surusta, jonka nuo nöyryyttävät sanat hänessä herättivät, kuin siitä surusta, ettei voinut tehdä Christophe'in mieliksi, vaikka kuinka halusi; ja hän suri myöskin sitä, että tuhmuudellaan tuotti tuskaa sille, jota rakasti.

Hän kärsi vielä paljoa enemmän, kun Christophe lakkasi käymästä Stevens'ien luona. Hän olisi tahtonut palata maalle. Tämä lapsi, joka oli niin terve yksin unelmiltaankin, ja jossa oli pohjalla maalaista tyyneyttä, tunsi olonsa epämieluisaksi tässä kaupungissa neurasteenisten ja levottomien pariisilaisten keskuudessa. Uskaltamatta sitä sanoa, oli hän alkanut arvostella varsin tarkasti niitä ihmisiä, jotka häntä ympäröivät. Mutta hän oli arka ja heikko, kuten hänen isänsäkin, hän oli hyvä ja vaatimaton, eikä luottanut itseensä. Hän antoi itsevaltaisen tätinsä ja kaikkia tyrannoimaan tottuneen serkkunsa vallita häntä. Hän ei uskaltanut kirjoittaa vanhalle isälleen, jolle hän säännöllisesti lähetti pitkiä sydämellisiä kirjeitä:

— Ota minut takaisin!

Eikä vanha isä uskaltanut ottaa häntä takaisin, vaikka kuinka halusi; sillä rva Stevens oli vastannut hänen arkoihin viittauksiinsa, että Grazian oli hyvä olla siellä, missä hän oli, paljoa parempi kuin hänen luonaan, ja että hänen kasvatukselleen oli välttämätöntä, että hän jäi Pariisiin.

Mutta tuli aika, jolloin maanpako kävi liian tuskalliseksi tuolle pienelle etelän sielulle, ja jolloin hänen täytyi lentää takaisin valoon. — Se tapahtui Christophe'in konsertin jälkeen. Hän oli tullut sinne Stevens'ien seurassa; hänen sydäntään vihloi kauheasti hänen nähdessään tätä iljettävää näytelmää, kun kansanjoukko huvitteli törkeästi loukkaamalla taiteilijaa… Taiteilija? Hän, joka Grazian silmissä oli itse taiteen kuva, kaiken sen jumalallisen olennoituma, jota elämässä on. Häntä halutti itkeä, paeta pois. Hänen täytyi loppuun saakka kuunnella meteliä, vihellyksiä, ilkkuvia huutoja ja — kotiin päästyään — tylyjä huomautuksia, Colette'in helisevää naurua, kun hän Lucien Lévy-Coeur'in kanssa vaihtoi sääliviä sanoja. Paettuaan huoneeseensa, vuoteeseensa, hän nyyhkytti puoleen yöhön; hän puheli Christophe'ille, hän lohdutti häntä, hän olisi tahtonut antaa henkensä hänen edestänsä, ja hän oli epätoivoissaan siitä, ettei hän voinut tehdä häntä onnelliseksi. Tämän jälkeen ei hän enää voinut jäädä Pariisiin. Hän rukoili isältään, että hän saisi palata. Hän sanoi:

— En voi enää elää täällä, en voi, minä kuolen, jos annat minun jäädä tänne.

Hänen isänsä saapui heti; ja niin työlästä kuin heidän olikin pitää puoliaan kauheata tätiä vastaan, he keräsivät koko tarmonsa epätoivoiseen tahdonponnistukseen.

Grazia palasi suureen, nukkuvaan puistoon. Hän tapasi siellä jälleen rakkaan luonnon ja olennot, joita hän rakasti. Hän oli tuonut mukanaan ja säilyttänyt joitakuita aikoja kipeässä sydämessään, joka päivä päivältä kirkastui, pohjolan melankoliaa, sumuverhon, jonka aurinko vähitellen sulatti pois. Hän ajatteli usein onnetonta Christophe'ia. Maatessaan nurmikolla, kuunnellessaan sammakoita ja kotoisia heinäsirkkoja, tai istuessaan pianon ääressä, jota hän muisti useammin kuin ennen, hän uneksi ystävästä, jonka hän oli itselleen valinnut; hän keskusteli hänen kanssaan hiljaa tuntikausia, eikä hänestä tuntunut lainkaan mahdottomalta, että Christophe jonain päivänä avaisi oven ja astuisi sisälle. Hän kirjoitti hänelle, ja epäröityään kauan aikaa, hän lähetti hänelle kirjeen ilman allekirjoitusta ja lähti salavihkaa tykyttävin sydämin viemään sitä kylän kirjelaatikkoon, joka sijaitsi kolmen kilometrin päässä, suurten peltojen takana, — hyvän, liikuttavan kirjeen, joka sanoi Christophe'ille, ettei hän ollut yksin, ettei hänen pitänyt menettää rohkeuttaan, että joku ajatteli häntä, rakasti häntä ja rukoili Jumalaa hänen puolestaan, — kirje raukan, joka tuhmasti joutui tiellä hukkaan, eikä koskaan saapunut perille.

Sitte kuluivat päivät yksitoikkoisina ja tyyninä Christophe'in kaukaisen ystävättären elämässä. Ja italialainen rauha, levon, tyynen onnen ja mykän mietiskelyn henki astui jälleen tähän puhtaaseen ja hiljaiseen sydämeen, jonka pohjalla yhä paloi pienenä, liikkumattomana liekkinä Christophe'in muisto.

Mutta Christophe ei tiennyt mitään tästä naivista hellyydestä, joka etäältä piti hänestä huolta ja joka myöhemmin tuli saamaan niin tärkeän osan hänen elämässään. Hän ei myöskään tiennyt, että tuossa samassa konsertissa, jossa häntä häväistiin, oli läsnä se, josta oli tuleva hänen ystävänsä, hänen rakas toverinsa, joka oli kulkeva hänen rinnallaan käsi kädessä.

Hän oli yksin. Hän luuli olevansa yksin. Mutta se ei häntä masentanut. Hän ei enää tuntenut sitä katkeraa surua, joka ennen Saksassa ahdisti hänen sydäntään. Hän oli lujempi, kypsempi: hän tiesi, että niin täytyi käydä. Hänen kuvitelmansa Pariisista olivat luhistuneet: ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia; täytyi ottaa osansa, eikä lapsellisen itsepäisesti taistella maailmaa vastaan; täytyi rauhallisesti olla oma itsensä. Kuten Beethoven sanoi: "Jos me luovutamme elämälle oman elämämme voimat, mitä jää meille silloin jalointa, parhainta varten?" Hän oli tarmokkaasti tutkistellut omaa luonnettaan ja rotunsa luonnetta, jota hän oli ennen arvostellut niin ankarasti. Sitä mukaa kuin Pariisin ilmapiiri kävi hänelle yhä painostavammaksi, tunsi hän tarvetta paeta synnyinmaansa helmaan, sen runoilijoiden ja säveltäjien luokse, joiden piirissä maan parhainkin oli saanut tyyssijan. Niin pian kuin hän avasi heidän teoksensa, täyttyi hänen huoneensa Rheinin aurinkoisella solinalla ja vanhojen hyljättyjen ystävien sydämellisellä hymyllä.

Miten kiittämätön hän oli ollut heitä kohtaan! Miksi ei hän aikaisemmin ollut havainnut heidän puhtaan hyvyytensä aarteita? Hän häpesi muistaessaan niitä vääriä ja loukkaavia lausuntoja, joita hän oli Saksassa ollessaan heistä langettanut. Silloin hän näki ainoastaan heidän virheensä, heidän kömpelöt ja seremonialliset maneerinsa, heidän kyynelöivän idealisminsa, heidän pienet ajatusvalheensa, heidän pienet raukkamaisuutensa. Mutta ne olivat niin pieniä verrattuina heidän suuriin avuihinsa! Kuinka hän oli saattanut olla niin julma noita heikkouksia kohtaan, jotka tekivät heidät tällä hetkellä hänen silmissään miltei vieläkin liikuttavammiksi: sillä sellaisina he olivat inhimillisempiä! Jonkunlaisesta vastavaikutuksesta tunsi hän nyt enemmän vetämystä juuri niitä kohtaan, joita hän oli eniten loukannut. Mitä kaikkea hän olikaan sanonut Schubertia ja Bachia vastaan! Ja nyt tunsi hän heidät niin läheisiksi. Nämä suuret sielut, joiden naurettavia puolia hän kärsimättömänä oli tuonut esiin, lähestyivät häntä nyt, kun hän oli maanpaossa kaukana omaisistaan, ja sanoivat hänelle lempeästi hymyillen:

— Veli, me olemme läsnä. Rohkeutta! Meilläkin on ollut enemmän kuin kylliksi kurjuutta… Mutta loppuuhan se kerran…

Hän kuuli valtameren pauhaavan Johann Sebastian Bachin sielussa: hirmumyrskyjä, vinkuvia tuulispäitä, elämän kiitäviä pilviä, — riemusta, tuskasta, raivosta humaltuneita kansoja, Kristus, täynnä lempeyttä, rauhan ruhtinas, joka liiteli vetten yllä, — kaupunkeja, jotka vartian huuto herättää, ja jotka ryntäävät riemuiten taivaallista sulhoa vastaan, jonka askeleet järisyttävät maata, — ihmeellinen kokoelma ajatuksia, intohimoja, musikaalisia muotoja, sankarillista elämää, shakespearenomaisia hallusinatsiooneja, Savonarolan tapaisia ennustuksia, idyllisiä, eepillisiä, apokalyptisiä näkyjä suljettuina pienen thüringiläisen kanttorin ahtaaseen ruumiiseen… — hän näki hänet niin selvästi! — kaksi leukaa, pienet loistavat silmät ryppyisten luomien ja korkeiden silmäkulmien alla, — synkkänä, hilpeänä, hieman naurettavana, aivot täynnä allegorioita ja symbooleja, gotiikkaa ja rokokoota, suuttumusta, itsepäisyyttä ja rauhallisuutta, samalla sekä elämän intohimoa että kuoleman kaipuuta… — hän näki hänet hänen koulussaan, pedanttisena ja nerokkaana keskellä oppilaitaan, jotka olivat likaisia, karkeita, rupisia, rämeä-äänisiä kerjäläisiä, heittiöitä, joiden kanssa hän otteli, joiden kanssa hän toisinaan tappeli kuin jätkä, ja joista muuan rökitti hänet pahanpäiväisesti… — hän näki hänet perheessään kahdenkymmenenyhden lapsensa keskellä, joista kolmetoista kuoli ennen häntä ja joista yksi oli idiootti; toiset, jotka olivat hyviä muusikkoja, panivat hänelle toimeen pieniä konsertteja… Sairautta, hautajaisia, katkeria riitoja, puutetta, hänen neronsa väheksymistä; — ja kaiken tuon yläpuolella hänen musiikkinsa, hänen uskonsa, — vapautus ja valo, Ilo, jota hän aavisti, jonka hän näki hengessään, jota hän halusi, johon hän tarttui, — Jumala, Jumalan henki, joka poltti häntä luihin ja ytimiin saakka, nostatti hiukset hänen päälaellaan pystyyn ja salamoi hänen suunsa kautta… Oi Voima! Voima! Voiman autuas ukkonen!…

Christophe imi pitkin siemauksin tätä voimaa. Hän tunsi tuon musiikin hyväätekevän voiman, joka virtailee saksalaisista sieluista. Se on usein keskinkertainen ja myöskin kömpelö, mutta mitäpä siitä? Oleellisinta on, että se vyöryy äyräitten täydeltä. Ranskassa kootaan musiikki pisara pisaralta Pasteur'in suodattimien kautta pulloihin, jotka suljetaan tiiviisti korkilla. Ja tämän mauttoman veden juojat nirsuilevat saksalaisen musiikin vuolasta virtaa! He seulovat saksalaisten nerojen virheitä!

— Pienet raukat! — ajatteli Christophe muistamatta, että hän itsekin oli ennen ollut yhtä naurettava, — he löytävät virheitä Wagnerissa ja Beethovenissa! He vaativat virheettömiä neroja!… Aivankuin myrsky välittäisi siitä, järkyttääkö se raivotessaan esineitten hyvää järjestystä!…

Hän kierteli Pariisia onnellisena voimastaan. Sitä parempi, jos häntä ei ymmärretty! Hän tunsi itsensä sitä vapaammaksi. Sehän on neron osa: luodakseen täydellisen, omien sisäisten lakiensa mukaan elimellisesti laaditun maailman, täytyy hänen elää siinä kokonaan. Taiteilija ei koskaan ole liiaksi yksin. Pelättävämpää on nähdä ajatustensa kuvastuvan peilistä, joka ne pienentää ja vääristelee. Ei pidä koskaan sanoa toisille sitä, mitä aikoo tehdä, ennenkuin on sen tehnyt: muuten ei ole voimaa suorittaa sitä loppuun saakka; sillä se ei silloin enää ole hänen ideansa, vaan toisten kurja ajatus, jonka itsessään näkee.

Nyt kun häntä ei mikään häirinnyt, pursuivat hänen unelmansa joka sielun kolkasta ja jokaisesta kivestä hänen tiellään aivankuin suihkukaivosta. Hän eli kokonaan näkyjen maailmassa. Kaikki, mitä hän näki ja kuuli, herätti hänessä eloon olentoja ja asioita, jotka olivat aivan toisenlaisia, kuin mitä hän näki ja kuuli. Hänen tarvitsi vain antautua elämän valtoihin nähdäkseen sankariensa elävän kaikkialla ympärillään. Heidän tunteensa valahtivat aivan itsestään hänen sieluunsa. Ohikulkijain silmät, tuulen tuoma äänen kaiku, valo ruohokentällä, Luxembourg-puiston puissa laulavat linnut, kaukana soiva luostarinkello, kalpea taivas, ikkunasta näkyvä pieni taivaan kaista, päivän eri hetkien melu ja vivahdukset, — hän ei tajunnut niitä itsessään, vaan uneksimissaan olennoissa. — Christophe oli onnellinen.

Hänen asemansa oli kuitenkin nyt vaikeampi kuin koskaan ennen. Hän oli menettänyt ne harvat pianotunnit, jotka olivat olleet hänen ainoana tulolähteenään. Oltiin syyskuussa; pariisilainen hienosto oli matkoilla; oli vaikeata saada oppilaita. Hänen ainoa oppilaansa oli muuan älykäs ja huimapäinen insinööri, joka neljänkymmenenvuotiaana oli saanut päähänsä ruveta suureksi viulunsoittajaksi. Christophe ei soittanut erikoisen hyvin viulua; mutta hän osasi joka tapauksessa paremmin kuin oppilaansa; ja hän antoi jonkun aikaa hänelle kolme opetustuntia viikossa kahdesta frangista tunnilta. Mutta puolentoista kuukauden kuluttua insinööri väsyi, keksien yhtäkkiä, että maalaus olikin hänen varsinainen kutsumuksensa. — Sinä päivänä, jolloin hän ilmoitti tästä keksinnöstään Christophe'ille, nauroi Christophe makeasti: mutta naurettuaan kyllikseen, hän laski rahansa ja totesi, että hänellä oli taskussaan tasan kaksitoista frangia, jotka hänen oppilaansa oli hänelle juuri maksanut viimeisistä tunneista. Se ei häntä lainkaan surettanut; hän päätti vain, että hänen oli hankittava itselleen muita elämisen keinoja: käännyttävä jälleen kustantajien puoleen. Se ei ollut ilahduttavaa… Pff!… Oli turhaa siitä edeltäpäin tuskailla. Tänään oli kaunis ilma. Hän lähti Meudon'in metsään.

Hänet oli vallannut ankara kävelynhalu. Kulkeminen kasvatti hänessä kokonaisia musiikkisatoja. Hän oli täynnä musiikkia aivankuin mehiläispesä hunajaa; ja hän nauroi näiden mehiläisten kultaiselle surinalle. Se oli tavallisesti sangen moduloivaa musiikkia. Hypähteleviä, itsepintaisia, hallusinoituja rytmejä… Luokaa sitten rytmejä, kun untuneina istutte huoneessanne! Käy kyllä päinsä yhdistellessä hienon hienoja liikkumattomia harmonioja, kuten nämä pariisilaiset!

Kun hän väsyi kävelyyn, heittäytyi hän pitkäkseen metsään. Lehtiä oli jo varissut puista, taivas oli orvokinsininen. Christophe vaipui unelmaan, joka pian sai värinsä siitä hillitystä valosta, jota lokakuinen pilvitaivas valoi yli maiseman. Hänen suonensa sykkivät. Hän kuuli ajatustensa vuolaan virran rientävän ohi. Niitä tuli joka ilmansuunnalta: nuoria ja vanhoja maailmoja, jotka taistelivat keskenään, menneitten sielujen siekaleita, entisiä isäntiä, parasiitteja, jotka elivät hänessä aivankuin kaupungin asujamisto. Gottfriedin sanat Melchiorin haudan ääressä [katso Jean-Christophe, III. Nuorukainen] muistuivat taas hänen mieleensä: hän oli elävä hautapatsas, täynnä liikkuvia kuolleita, — koko hänen tuntematon sukunsa. Hän kuunteli tätä elämän paljoutta, hän iloitsi antaessaan tämän vuosisatojen metsän urkujen soida, metsän, joka oli täynnä hirviöitä niinkuin Danten metsä. Hän ei enää peljännyt niitä niinkuin lapsuutensa aikana. Sillä mestari oli läsnä: hänen tahtonsa. Hän läjäytteli ilokseen piiskaansa, jotta pedot karjuisivat, ja jotta hän tuntisi sisäisen eläintarhansa rikkauden. Hän ei ollut yksin. Hänellä ei ollut vaaraa jäädä koskaan yksin. Hänellä oli kokonainen armeija yksinään, monet vuosisadat iloisia, terveitä Krafft'eja. Hän oli tasaväkinen taistelussa vihamielistä Pariisia vastaan, kansaa, kokonaista kansaa vastaan.

Hän oli jättänyt vaatimattoman huoneensa, — joka oli hänelle liian kallis, — ja vuokrannut Montrouge-korttelista ullakkohuoneen, joka muiden etujen puutteessa oli ilmava: siellä kävi alituinen ilmanveto. Mutta hän tarvitsikin raitista ilmaa. Ikkunasta oli hänellä laaja näköala Pariisin savutorvien ylitse; taustalla näkyi Montmartre. Muutossa ei ollut suurta puuhaa: siihen riitti pienet käsikärryt, joita hän itse työnsi. Hänen kapineistaan oli vanhan matkalaukun rinnalla hänelle kallisarvoisin Beethovenin kipsinen kasvojen kuva, yksi noita kipsikuvia, jotka viime aikoina ovat tulleet niin yleisiksi. Hän oli käärinyt sen paperiin niin huolellisesti, kuin olisi kysymyksessä ollut kallis taideteos. Hän ei eronnut siitä. Se oli hänen saarensa keskellä Pariisia. Se oli hänelle myös moraalisena ilmapuntarina. Kipsikuva ilmaisi selvemmin kuin hänen omatuntonsa hänen sielunsa lämpötilan, hänen salaisimmat ajatuksensa: milloin oli taivas pilvessä, milloin puhalsivat intohimojen tuulispäät, milloin taas vallitsi valtava rauha.

Hänen oli täytynyt supistaa tuntuvasti syömistään. Hän söi vain kerran päivässä kello yhden aikana. Hän oli ostanut suuren makkaran, jonka hän oli ripustanut ikkunaan; hän leikkasi siitä aimo viipaleen, jonka hän söi tukevan leivänpalan kanssa ja joi päälle kupin kahvia, jonka hän itse valmisti; se maistui hänestä jumalten aterialta. Mutta hän olisi mielellään syönyt niitä kaksikin päivässä. Häntä harmitti se, että hänellä oli niin hyvä ruokahalu. Hän sätti itseänsä ankarasti; hän nimitti itseään syömäriksi, joka ei ajattele muuta kuin vatsaansa. Vatsaa hänellä ei ollut lainkaan; hän oli laihempi kuin nälkiintynyt koira. Mutta hänellä oli voimakas, rautainen ruumiinrakenne, ja hänen henkiset kykynsä pysyivät virkeinä.

Hän ei huolehtinut liikoja huomisesta, vaikka hänellä olisi ollut kylläkin siihen syytä. Kunhan hänellä vain oli päivän varat, ei hän tuskaillut. Vasta sitten, kun viimeinenkin lantti oli mennyt, hän päätti viimein lähteä kiertämään kustantajien luona. Hän ei saanut mistään työtä. Hän oli alakuloisena palaamassa kotia kohden, kun hän huomasi musiikkikaupan, jossa Sylvain Kohn oli kerran esittänyt hänet Daniel Hechtille; hän astui sisälle muistamatta sitä epämieluisaa kohtausta, joka hänellä siellä oli ollut. Ensimäinen henkilö, jonka hän näki, oli Hecht. Christophe oli vähällä peräytyä takaisin, mutta se oli jo myöhäistä: Hecht oli huomannut hänet. Christophe ei tahtonut näyttää pakenevansa; hän lähestyi Hechtiä tietämättä, mitä hänelle sanoisi, ja valmiina pitämään oman päänsä, niin ylpeänä kuin mahdollista: sillä hän oli varma siitä, että Hecht kohtelisi häntä röyhkeästi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Hecht antoi hänelle kylmästi kättä: joutavalla kohteliaisuudella hän kysyi hänen vointiaan, ja odottamatta Christophe'in pyyntöä viittasi hän häntä käymään työhuoneeseensa antaen hänen astua edellä. Hän oli salaa mielissään tästä käynnistä, jota hän ylpeydessään oli pitänyt varmana, mutta jota hän ei enää ollut odottanut. Tahtomatta sitä näyttää oli hän sangen tarkasti seurannut Christophe'ia; hän ei ollut laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta, jossa saattoi tutustua hänen musiikkiinsa; hän oli ollut läsnä tuossa merkillisessä konsertissa, jossa David esitettiin; ja se vihamielisyys, jolla yleisö otti sen vastaan, ei ollut lainkaan häntä hämmästyttänyt, hän kun halveksi yleisöä ja tajusi täydellisesti teoksen kauneuden. Koko Pariisissa ei luultavastikaan ollut kahtakaan henkilöä, jotka olisivat paremmin kuin Hecht kyenneet käsittämään Christophe'in taiteen omaperäisyyttä. Mutta hän ei maininnut siitä sanallakaan Christophe'ille, mikä ei suinkaan johtunut yksinomaan siitä, että hän oli loukkaantunut siitä tavasta, jolla Christophe oli häntä kohdellut, vaan siitä, ettei hän kyennyt osoittamaan ystävällisyyttä: se oli erikoinen puute hänen luonteessaan. Hän halusi kyllä vilpittömästi auttaa Christophe'ia, mutta hän ei pannut kortta ristiin sen hyväksi: hän odotti, että Christophe pyytäisi hänen apuaan. Ja nyt kun Christophe oli tullut, ei hän käyttänyt hyväkseen tilaisuutta haihduttaakseen jalomielisesti heidän entisen kiistansa muistoa, säästämällä Christophe'ilta nöyryyttävät pyynnöt, vaan tunsi tyydytystä siitä, että Christophe sai perusteellisesti esittää anomuksensa; ja hän pakotti hänet vielä ainakin aluksi ottamaan vastaan työn, jonka hän kerran oli hyljännyt. Hän antoi hänelle seuraavaksi päiväksi viisikymmentä musiikkisivua, transponoitaviksi mandoliinille ja kitaralle. Nöyryytettyään täten Christophe'ia keksi hän hänelle sen jälkeen vähemmän vastenmielisiä tehtäviä, mutta osoittaen aina samaa epäystävällisyyttä, joten oli mahdotonta olla hänelle kiitollinen; jollei puute olisi ahdistanut Christophe'ia, ei hän enää olisi palannut hänen luokseen. Joka tapauksessa hän kuitenkin piti parempana ansaita rahaa näillä töillä, niin harmittavia kuin ne olivatkin, kuin ottaa sitä Hechtiltä vastaan lahjana, jota tämä kerran oli hänelle tarjonnut — ja varmasti hyvästä sydämestä; mutta Christophe tunsi yhä, että Hechtin tarkoituksena oli aluksi ollut nöyryyttää häntä; pakotettuna suostumaan hänen ehtoihinsa, kieltäytyi hän ainakin vastaanottamasta häneltä armopaloja; hän tahtoi kyllä tehdä hänelle työtä: ansaitessaan saattoi hän olla kuitti; — mutta hän ei tahtonut olla hänelle kiitollisuuden velassa. Hän ei muistuttanut Wagneria, joka julkeasti kerjäsi taiteensa puolesta; hän ei asettanut taidettaan itsensä yläpuolelle. Hän ei olisi voinut syödä leipää, jota hän ei ollut ansainnut. — Kun hän eräänä päivänä toi töitä, joita hän oli yöllä valmistanut, tapasi hän Hechtin aterioimassa. Hecht huomasi hänen kalpeutensa ja ne silmäykset, joita hän tahtomattaan loi ruokiin, arvasi, ettei hän koko päivänä ollut syönyt ja kehoitti häntä aterioimaan. Tarkoitus oli hyvä; mutta Hecht ilmaisi liian kömpelösti huomanneensa. Christophe'in köyhyyden, niin että hänen kehoituksensa muistutti almua: Christophe olisi ennen kuollut nälkään kuin suostunut noudattamaan kehoitusta. Hän ei voinut kieltäytyä istuutumasta pöytään — (Hecht sanoi itsellään olevan puhuttavaa hänelle); — mutta hän ei koskenut ruokiin; hän sanoi juuri aterioineensa, vaikka nälkä kurni hänen suoliaan.

Christophe olisi tahtonut päästä erilleen Hechtistä; mutta muut kustantajat olivat vielä pahempia. — Oli myöskin rikkaita dilettantteja, jotka saivat pinnistetyksi esille jonkun sävelpalasen, eivätkä kyenneet sitä edes kirjoittamaan. He kutsuivat Christophe'in luokseen ja lauloivat hänelle tekeleitään: — Mitä! Eikö se ole kaunis! He antoivat ne Christophe'in kehitettäviksi, — (toisin sanoen kokonaan kirjoitettaviksi); — ja sitte ne julkaistiin heidän nimissään suurten liikkeiden kustannuksella. Ja sittemmin he olivat vakuutettuja siitä, että kappaleet olivat heidän. Christophe tutustui erääseen heistä, vanhan aatelissuvun jäseneen; hän oli suurikokoinen, liikehti levottomasti, nimitti Christophe'ia heti "rakkaaksi ystäväksi", tarttui häntä käsipuoleen, tuhlasi hänelle rajuja suosionosoituksia, nauroi hänen korvaansa, lörpötteli puita heiniä sekoittaen niihin silloin tällöin innostuneita huudahduksia: Beethoven, Verlaine, Faure, Yvette Guilbert… Hän antoi Christophe'in tehdä työtä ja löi laimin maksaa hänelle. Hän kuittasi kaiken aamiaisilla ja kädenpuristuksilla. Loppujen lopuksi hän lähetti Christophe'ille kaksikymmentä frangia, jotka Christophe tyhmän ylellisesti lähetti hänelle takaisin. Sinä päivänä ei Christophe'illa ollut frangiakaan taskussaan; ja hänen oli täytynyt ostaa kahdenkymmenenviiden sentin postimerkki lähettääkseen äidilleen kirjeen. Se oli vanhan Louisan syntymäpäivä; Christophe ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää kirjoittamatta: tuo kunnon vaimo odotti niin hartaasti kirjettä pojaltaan, ettei tämä voinut antaa hänen turhaan odottaa. Muutaman viikon ajan oli äiti kirjoitellut hänelle hieman useammin, huolimatta siitä vaivasta, minkä kirjoittaminen hänelle tuotti. Hän kärsi yksinäisyydestään. Mutta hänen lähdöstään Christophe'in luo Pariisiin ei liioin tullut mitään: hän oli liian arka, liiaksi kiintynyt pikku kaupunkiinsa, kirkkoonsa, kotiinsa, ja hän pelkäsi matkustamista. Ja jos hän muuten olisi tahtonutkin tulla, ei Christophe'ilta olisi riittänyt hänelle rahaa; hänellä ei sitä aina ollut itselläänkään.

Muuan lähetys oli kerran tuottanut hänelle suurta iloa; se oli tullut Lorchen'ilta, tuolta nuorelta talonpoikaistytöltä, jonka vuoksi hän oli joutunut tappeluun preussilaisten sotilaiden kanssa. [Katso Jean-Christophe, IV. Kapinoitsija.] Lorchen kirjoitti, että hän oli mennyt naimisiin; hän kertoi Christophe'ille vanhasta äidistä ja lähetti hänelle korillisen omenia ja kakunkimpaleen, jotka Christophe'in piti syödä hänen kunniakseen. Tämä lähetys tuli odottamatta hyvään tarpeeseen. Sinä iltana oli Christophe'illa täysi paasto edessään: makkarasta, joka oli riippunut naulassa ikkunan edessä, ei ollut jäljellä muuta kuin naru. Christophe vertasi itseään pyhiin erakkoihin, joille korppi toi ruokaa heidän luoliinsa. Mutta korpilla oli kai paljon puuhaa ruokkiessaan kaikkia erakoita, sillä se ei tullut toista kertaa.

Huolimatta näistä kaikista ikävyyksistä Christophe ei kadottanut hilpeyttään. Hän pesi itse liinavaatteensa pesuvadissaan ja puhdisti kenkänsä vihellellen kuin rastas. Hän lohdutti itseään Berlioz'in sanoilla: "Kohottakaamme itsemme elämän kurjuuden yläpuolelle ja laulakaamme keveällä äänellä tuota tunnettua, iloista virttä: Dies irae…" — Hän lauloi sitä toisinaan naapuriensa harmiksi, jotka ällistyivät kuullessaan hänen keskeyttävän laulunsa naurunpurskahduksiin.

Christophe vietti ankaran puhdasta elämää. Joku on sanonut: "rakastajan ura on joutilaiden ja rikkaiden ura". Christophe'in kurjuus, hänen taistelunsa jokapäiväisestä leivästä, hänen ylenmääräinen kohtuullisuutensa ruokaan ja juomaan nähden ja hänen kuumeinen luomistyönsä aiheuttivat sen, ettei hänellä ollut aikaa eikä halua ajatella nautintoa. Hän ei ollut siitä ainoastaan välinpitämätön; hän oli vastavaikutuksesta Pariisia kohtaan heittäytynyt eräänlaiseen moraaliseen asketismiin. Hän tunsi intohimoista puhtauden tarvetta ja kauhua kaikkea saastaa kohtaan. Se ei suinkaan merkinnyt sitä, ettei hän olisi tuntenut intohimoja. Toisina hetkinä olivat ne saaneet hänet valtoihinsa. Mutta hänen intohimonsa säilyivät puhtaina silloinkin, kun hän antautui niille: sillä hän ei etsinyt niistä nautintoa, vaan täydellistä antaumusta ja elämän täyteläisyyttä. Ja kun hän huomasi pettyneensä, hän heitti ne raivolla. Irstaisuus ei ollut hänelle muiden syntien kaltainen. Se oli suuri Synti, joka saastuttaa elämän lähteet. Kaikkien niiden, joilta vanha kristillinen pohja ei ole kokonaan hautautunut vieraan tulvaliejun alle, kaikkien niiden, jotka vieläkin tuntevat olevansa niiden voimakkaiden rotujen jälkeläisiä, jotka sankarillisen kurinsa avulla rakensivat länsimaisen kulttuurin, ei pitäisi olla vaikeata ymmärtää tätä. Christophe halveksi kosmopoliittista yhteiskuntaa, jonka ainoana päämääränä oli nautinto — sen ainoa uskontunnustus. — Onhan totta, että on hyvä etsiä onnea, toivoa sitä lähimmäisilleen ja taistella niitä masentavia pessimistisiä katsantokantoja vastaan, joita kahdenkymmenen vuosisadan kuluessa on kertynyt gotiikka-kristilliselle ihmiskunnalle. Mutta ehtona on silloin, että omaa jalon uskon, joka katsoo toisten parasta. Mikä on muussa tapauksessa seurauksena? Mitä kurjin itsekkyys. Kourallinen nautiskelijoita, jotka tavoittelevat aisteilleen mahdollisimman suurta nautintoa mahdollisimman pienellä vastuulla ja jotka sangen mielellään mukautuvat siihen, että toiset siitä kärsivät. — Niin, heidän salonkisosialisminsa tunnetaan varsin hyvin!… Mutta eivätkö he itse tiedä, että heidän hekumallisilla opeillaan on arvoa ainoastaan "lihavalle" väelle, sellaiselle hyvinsyötetylle "valiojoukolle" kuin heidän, ja että se on köyhille myrkkyä?…

"Nautinnon ura on rikkaiden ura".

Christophe ei ollut rikas, eikä luotu rikastumaan. Kun hän oli ansainnut vähän rahaa, kiirehti hän tuhlaamaan sen musiikkiin; hän oli ennen ilman ruokaa päästäkseen konserttiin. Hän osti lipun aivan viimeisille paikoille, Châtelet-teatterin ylimmälle riville; ja hän sukeltautui musiikkiin: se korvasi hänelle ruuan ja rakastetun. Hän janosi niin tätä onnea ja hän nautti siitä niin tavattomasti, että orkesterin pienet viat eivät lainkaan häntä häirinneet; hän istui kaksi, kolme tuntia vaipuneena täydelliseen onnen tilaan, ilman että jotkut mauttomuudet tai virheelliset äänet herättivät hänessä muuta kuin säälivää hymyä: hän oli jättänyt arvostelun oven ulkopuolelle; hän oli tullut rakastamaan eikä tuomitsemaan. Hänen ympärillään antautui yleisö samoinkuin hänkin liikkumattomana, silmät puoliummessa, unelmien vuolaan tulvan valtoihin. Christophe näki kuin näyssä hämärään kyyristyneen kansan, joka istui kyykistyneenä hekumallisia ja saaliinhimoisia houreita mielessään hautovan, suunnattoman kissan lailla. Tuossa sakeassa, kullankarvaisessa hämyssä näkyi selvemmin muutamia salaperäisiä kasvoja, joiden tuntematon lumo ja mykkä haltioituminen veti puoleensa Christophe'in katseen ja sydämen; hän kiintyi niihin; hän kuunteli niitä; lopulta hän sulautui heihin ruumiineen, sieluineen. Joku heistä saattoi sen huomata, ja hänen ja Christophe'in välillä syntyi konsertin kuluessa tuollainen hämärä sympatia, joka tunkeutuu olentomme sisimpään ilman, että edes omassa tietoisuudessamme muodostuu siitä selvää käsitystä, ja josta ei jää mitään jäljelle, kun konsertti on loppunut ja sieluja yhdistävä virta katkaistu. Tämän tilan tuntevat varsin hyvin ne, jotka rakastavat musiikkia, varsinkin kun he ovat nuoria ja eläytyvät kokonaan: musiikin olemus on siinä määrin rakkautta, ettei siitä nauti täydellisesti muuta kuin toisen kautta, ja että konsertissa aivan vaistomaisesti etsii joukon keskeltä silmiä, ystävää, jonka kanssa voi jakaa ilon, joka on liian suuri yksin kannettavaksi.

Näiden hetken ystävien joukossa, joita Christophe toisinaan valitsi voidakseen paremmin nauttia musiikin suloudesta, kiinnittivät hänen huomiotaan eräät kasvot, jotka hän näki joka konsertissa. Se oli muuan pieni grisetti, joka näytti ihailevan musiikkia, vaikkei siitä mitään ymmärtänytkään. Hänen profiilinsa muistutti jotakin pientä eläintä, hänen pieni, suora nenänsä ei ulottunut paljoa ulommas hieman ulos pistävien huulien viivaa ja siroa leukaa, hänen silmäkulmansa olivat hienopiirteiset ja kaarevat, hänen silmänsä kirkkaat: ne olivat tuollaiset huolettomat, sievät kasvot, joiden verhon alla tuntee olevan iloa ja naurua yhtyneenä välinpitämättömään levollisuuteen. Ne ovat noita turmeltuneita tyttöjä, noita kevytkenkäisiä työläisnaisia, joissa ehkä selvemmin kuvastuu tuo aikoja sitte hävinnyt huolettomuus, joka asuu antiikkisissa kuvapatsaissa ja Raffaellon tauluissa. Se kestää vain lyhyen hetken heidän elämässään, nautinnon ensi heräämisen hetken; he lakastuvat pian. Mutta he ovat eläneet ainakin yhden hauskan hetken.

Christophe katseli häntä huvitettuna: sievät kasvot tekivät hyvää hänen sydämelleen; hän iloitsi niistä himoitsematta niitä; hän ammensi niistä iloa, voimaa ja viihdytystä, — niin, melkeinpä hyveellisyyttä. Tyttö, — sehän on sanomattakin selvää, — oli heti huomannut, että Christophe katseli häntä; ja heidän välilleen syntyi, heidän sitä ajattelematta, magneettinen virta. Kun he tapasivat toisensa miltei samoilla paikoilla melkein kaikissa konserteissa, olivat he jo tulleet tuntemaan toistensa maun. Eräissä kohdissa he vaihtoivat ymmärtävän katseen; kun tyttö erikoisesti piti jostakin kohdasta, lipaisi hän hieman kielellään huuliaan; ja näyttääkseen, ettei hän pitänyt jotakin hyvänä, suipisti hän halveksivasti somia huuliaan. Hänen pieniin kasvojeneleihinsä sekoittui jonkun verran viatonta näyttelemishalua, josta tuskin kukaan voi kieltäytyä havaitessaan olevansa huomion esineenä. Hän koetti toisinaan vakavien kappaleiden aikana ottaa totisen ilmeen; ja istuessaan sivuttain syventyneen näköisenä ja poski hymyilevänä hän vilkui kulmiensa takaa, katseliko Christophe häntä. Heistä oli tullut sangen hyvät ystävät, ilman että he olivat sanoneet sanaakaan toisilleen, ja ilman että he olivat koettaneet — (Christophe ainakaan) — tavata toisiansa poistuttaessa.

Kerran sattui eräässä iltakonsertissa, että he olivat istuutuneet rinnakkain. Hetken epäröityään ja hymyiltyään he ryhtyivät kaikessa ystävyydessä juttelemaan. Tytöllä oli hauska ääni, ja hän puheli paljon tyhmyyksiä musiikista, josta hän ei tiennyt mitään, vaikka tahtoi näyttää tietävänsä; mutta hän rakasti sitä intohimoisesti. Hän rakasti huonointa ja parasta, Massenet'a ja Wagneria; ainoastaan keskinkertainen häntä ikävystytti. Musiikki oli hänelle hekumaa; hän imi sitä ruumiinsa joka huokosella aivankuin Danae kultasadetta. Tristanin alkusoitto antoi hänelle ikäänkuin kuolettavan piston; ja Eroica sinfoniaa kuunnellessaan nautti hän tuntiessaan musiikin tempaavan hänet kuin sotasaaliina mukaansa. — Hän kertoi Christophe'ille, että Beethoven oli ollut kuuromykkä, ja että hän siitä huolimatta, jos olisi hänet tuntenut, olisi suuresti rakastanut häntä, vaikka hän olikin ollut tavattoman ruma. Christophe vakuutti, ettei Beethoven ollut niinkään ruma; sitte he keskustelivat siitä, mikä oli kaunista, mikä rumaa; ja tyttö tunnusti, että kaikki riippui mausta; se mikä oli toisesta kaunista, oli toisesta rumaa: "ihminen ei ollut mikään kultaraha, hän ei voinut miellyttää kaikkia". — Christophe'ista oli mieluisempaa, kun hän ei puhunut mitään: siten kuuli hän paremmin häntä. Isolden kuoleman aikana ojensi tyttö Christophe'ille kätensä; käsi oli aivan nahkea; Christophe piteli sitä kappaleen loppuun saakka; hän tunsi heidän yhteenliittyneiden sormiensa lävitse kulkevan saman elämänvirran.

He poistuivat yhdessä; kello oli lähes kaksitoista. He kulkivat jutellen Quartier latin'iin; tyttö oli käynyt Christophe'in käsipuoleen, ja tämä saattoi häntä melkein hänen asuntoonsa. Mutta kun he olivat tulleet ovelle ja tyttö oli aikeissa näyttää hänelle tietä, jätti Christophe hänet, välittämättä hänen hymystään ja hänen houkuttelevasta katseestaan. Aluksi tyttö hämmästyi, sitte hän raivostui; sitte hän nauroi katketakseen muistellessaan tyhmyyttään; tultuaan huoneeseensa ja riisuutuessaan harmistui hän uudelleen ja alkoi lopuksi hiljaa itkeä. Kun hän näki Christophe'in jälleen konsertissa, tahtoi hän näyttää loukkaantuneelta, välinpitämättömältä, hieman tylyltä. Mutta Christophe oli niin hyvätuulinen, ettei hän voinutkaan pysyä päätöksessään. He alkoivat jutella; tyttö suhtautui häneen nyt vain pidättyvämmin. Christophe jutteli hänelle sydämellisesti, mutta erittäin kohteliaasti vakavista ja kauniista asioista, musiikista, jota he kuuntelivat, siitä, mitä se merkitsi hänelle. Tyttö kuunteli tarkkaavaisena ja koetti ajatella samoin kuin hän. Hän ei useinkaan käsittänyt hänen sanojensa tarkoitusta, mutta hän uskoi niihin kuitenkin. Hän tunsi Christophe'ia kohtaan kiitollista kunnioitusta, jota hän ei kuitenkaan juuri nimeksikään osoittanut hänelle. Salaisesta sopimuksesta he eivät puhelleet toistensa kanssa muualla kuin konserteissa. Christophe kohtasi tytön kerran ylioppilaiden seurassa. He tervehtivät toisiansa vakavina. Tyttö ei puhunut hänestä kenellekään. Hänellä oli sydämensä pohjalla pieni pyhitetty sopukka, jotakin kaunista, puhdasta ja lohdullista.

Siten alkoi Christophe pelkällä läsnäolollaan, pelkällä olemassaolollaan vaikuttaa viihdyttävästi ja vahvistavasta Hän jätti tietämättään kaikkialle, missä hän liikkui, jälkiä sisäisestä valostaan. Hänellä ei ollut siitä aavistustakaan. Hänen lähistössään, samassa talossa oli ihmisiä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt ja jotka hekin, sitä lainkaan aavistamatta, joutuivat saman hyväätekevän säteilyn alaisiksi.

Christophe'illa ei enää ollut muutamaan viikkoon ollut rahaa käydä konserteissa, vaikka hän paastosikin. Huoneessaan räystään alla tunsi hän nyt talven tullen aivan kohmettuvansa; hän ei voinut istua liikkumatonna pöytänsä ääressä. Silloin hän laskeutui alas kadulle ja kuljeskeli ympäri Pariisia lämpimikseen. Hänellä oli kyky hetkittäin unohtaa häntä ympäröivä kuhiseva kaupunki ja paeta avaruuteen ja ajattomuuteen. Hänen tarvitsi vain nähdä meluavan kadun yläpuolella kuollut, jäinen kuu, joka riippui taivaan pohjattomassa syvyydessä, tai auringon kehrä vaaleiden usvien keskellä, jotta kadun hälinä vaimeni, jotta Pariisi hävisi rajattomaan tyhjyyteen, jotta koko tämä elämä näytti hänestä vain kauan, kauan… vuosisatoja sitten olleen elämän haavekuvalta. Pieninkin merkki — jota muut ihmiset eivät huomanneetkaan — suuresta, villistä luonnosta, jonka sivistyksen vaippa miten kuten peittää, riitti herättämään hänen silmissään henkiin sen kokonaisuudessaan. Katukivien raoissa kasvava ruoho, puu, joka työnsi muutamia vehreitä oksia rautasuojuksessaan kuivalla bulevardilla, vailla ilmaa ja vailla maata; koira, ohi lentävä lintu, viimeiset jäännökset siitä eläimistöstä, joka täytti primitiivisen maailman, ja jonka ihminen on hävittänyt; sääskiparvi; näkymätön kulkutauti, joka teki tuhoaan jossakin korttelissa: — enempää ei tarvittu, jotta tässä tukehduttavassa inhimillisessä kasvitarhassa maan henki tuulahti hänen kasvoilleen ja kannusti hänen tarmoaan.

Pitkillä kävelyretkillään, useimmiten tyhjin vatsoin ja oltuaan useita päiviä vaihtamatta sanaakaan kenenkään kanssa, hän uneksi loppumattomiin. Kieltäymykset ja vaitiolo kiihoittivat ylenmäärin tätä sairaalloista sieluntilaa. Hän nukkui öisin levottomasti ja näki uuvuttavia unia: hän näki alati vanhan talon ja huoneen, jossa hän oli elänyt lapsuutensa ajan; myöskin musikaaliset ahdistukset vaivasivat häntä. Päivisin hän keskusteli olentojen kanssa, jotka asustivat hänen sielussaan, ja niiden poissaolevien ja kuolleiden kanssa, joita hän rakasti.

Eräänä kosteana syyskuunpäivänä, jolloin kangistuneet ruohokentät olivat huurteessa, jolloin talojen katot ja harmaat kupoolit sulautuivat usvaan, ja jolloin puiden paljaat, heiveröiset, vääristyneet, sumun keskellä törröttävät oksat muistuttivat kasvullisuutta valtameren pohjalla, — astui Christophe, jota eilisestä saakka oli viluttanut ja joka ei vielä ollut saanut lämmintään, Louvre'iin, jota hän ei juuri lainkaan tuntenut.

Maalaus ei ollut häntä näihin saakka suurestikaan liikuttanut. Hän oli liiaksi vajonnut omaan sisäiseen maailmankaikkeuteensa käsittääkseen värien ja muotojen maailmaa. Se vaikutti häneen vain musikaalisella jälkisoinnullaan, joka tuntui hänestä muodottomalta kaiulta. Hänen vaistonsa tajusi epäilemättä hämärästi, että samat lait hallitsevat näkyväisten muotojen ja soinnullisten muotojen harmoniaa sekä sielun syviä lähteitä, joista kumpuaa värien ja sointujen kaksi virtaa kastellen elämän kahta vastakkaista rinnettä. Mutta hän ei tuntenut muuta kuin toisen näistä kahdesta rinteestä ja hän eksyi silmän valtakunnassa, joka ei ollut hänen omansa. Niinpä hän ei tiennyt mitään siitä hienonhienosta, ehkä luonnollisimmasta tenhosta, joka säteili Ranskan, valon valtakunnan kuningattaren kirkkaasta katseesta.

Vaikkapa Christophe muuten olisi tuntenutkin suurempaa mielenkiintoa maalausta kohtaan, oli hän liiaksi saksalainen voidakseen ilman muuta omaksua niin erilaisten seikkojen näkemyksen. Hän ei ollut niitä viimeisen muodin mukaisia saksalaisia, jotka kieltävät germaanisen tuntemistavan ja jotka luulottelevat olevansa hullautuneita impressionismiin tai kahdeksannentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, — jolleivät sattumalta vakaasti usko, että ymmärtävät niitä paremmin kuin itse ranskalaiset. Christophe oli ehkä barbaari, mutta hän oli vilpitön. Boucher'n pienet, ruusunpunaiset pyllyt, Watteau'n lihavat leuat, ikävystyneet paimenet ja pyylevät, kureliiveillä kireälle nyörätyt paimenettaret, Greuze'in kermavaahto-sielut ja siveät silmäykset, Fragonard'in käärityt paidat, koko tämä paljaspakarainen runollisuus ei herättänyt hänessä sen suurempaa mielenkiintoa kuin joku komea, rivonsekainen pilalehti. Hän ei lainkaan käsittänyt sen rikasta ja loistavaa harmoniaa; tämän vanhan, Euroopan hienostuneimman sivistyksen hekumalliset, toisinaan melankooliset unelmat olivat hänelle vieraita. Mitä tuli seitsemännentoista vuosisadan ranskalaiseen taiteeseen, ei häntä juuri miellyttänyt sen seremoniallinen hurskaus ja sen prameat muotokuvat; tärkeimpien sen aikuisten mestarien hieman kylmä pidättyväisyys, Nicolas Poussin'in ylevissä teoksissa ja Philippe de Champaigne'in kalpeissa kasvoissa asustava eräänlainen sielun harmaus vieroitti Christophe'ia vanhasta ranskalaisesta taiteesta. Ja uudempaa hän ei tuntenut lainkaan. Jos hän olisi sitä tuntenutkin, ei hän olisi antanut sille tunnustusta. Ainoa uudenaikainen maalari, joka hänet Saksassa oli lumonnut, baselilainen Böcklin, ei ollut omiaan herättämään hänessä latinalaisen taiteen tajua. Christophe tunsi vielä vereksenä tämän väkivaltaisen neron sysäyksen, joka tuoksui maalta ja maasta esille loihtimansa satumaisen eläimistön hallavan tympeältä hajulta. Hänen silmiensä, jotka olivat tuon räikeän valon polttamat ja tottuneet tämän päihtyneen villin raivoisaan väritykseen, oli vaikea tottua ranskalaisen taiteen puolisointuihin ja paloiteltuihin, pehmeisiin harmonioihin.

Mutta ihminen ei elä rankaisematta vieraassa ympäristössä; se painaa huomaamatta leimansa häneen. Vaikka kuinka koettaisi muurautua omaan itseensä, huomaa kuitenkin jonakin päivänä, että jotakin on muuttunut.

Tuona iltana, jolloin Christophe harhaili Louvre'in saleissa, oli hänessä jo tapahtunut osittainen muutos. Hän oli väsynyt, viluinen, nälkäinen ja yksinäinen. Hänen ympärillään laskeutui hämärä noihin autioihin taulukokoelmiin, uinuvat muodot heräsivät eloon. Christophe kulki hiljaisena ja jääkylmänä Egyptin sfinksien, assyyrialaisten hirviöiden, Persepoliin härkien ja Palissyn limaisten käärmeiden keskellä. Hän tunsi liikkuvansa haltijatarsatujen ilmapiirissä; hänen sydämensä valtasi mystillinen levottomuus. Ihmiskunnan unelma ympäröi hänet, — sielun oudot kukat…

Keskellä maalauskokoelmien umpi-ilmaista kullankarvaista hämyä, loistavien ja kypsien värien puutarhoja ja taulujen aroja tunsi kuumeinen, sairauden partaalla oleva Christophe ikäänkuin salaman iskevän häneen. — Hän kulki näkemättä juuri mitään ympärillään, häntä huimasi nälkä, salien haaleus ja tuo kuvien paljous: hänen päänsä oli aivan pyörällä. Tultuaan virranpuoleisen gallerian päähän, Rembrandtin Laupiaan samarialaisen ääreen hän nojautui molemmin käsin tauluja suojaaviin rautakaiteisiin, ettei kaatuisi; hän sulki silmänsä hetkiseksi. Kun hän ne jälleen avasi ja katsoi tauluun, joka oli aivan hänen edessään, joutui hän lumouksen valtaan…

Päivä sammui. Päivä oli jo kaukana, jo kuollut. Näkymätön aurinko sortui yöhön. Oli tuo lumouksen hetki, jolloin päivän vaivoista kipeässä, liikkumattomassa, untuneessa sielussa herää kaikenlaisia harha-aistimuksia. Kaikkialla vallitsee äänettömyys, kuulee vain valtimoidensa kohinan. Ei ole voimaa liikahtaa, tuskin hengittää, on murheellinen ja hyljätty, tuntee ainoastaan ääretöntä tarvetta painautua ystävän rinnoille, rukoilee ihmettä, tuntee sen lähestyvän… Kas tuossa se on! Kultainen aalto liekehtii hämärässä, valaisee majan seinää, puolikuollutta kantavan miehen olkapäätä, luo hohdettaan kaikenlaisiin vähäisiin esineihin ja halpoihin ihmisiin, ja kaikki saa suloa, jumalallista loistetta. Itse Jumala syleilee peljättävillä käsivarsillaan hellästi näitä kurjia, heikkoja, rumia, köyhiä, likaisia olennoita, tätä siivotonta, kyyröttävää palvelijaa, näitä vääntyneitä, pelästyneitä, ikkunan ruutuja vasten painautuneita kasvoja, näitä apaattisia olennoita, jotka vaikenevat kauhun ahdistamina, — koko tämä Rembrandtin surkea ihmiskunta, tämä lauma hämäriä, sidottuja sieluja, jotka eivät tiedä mitään, jotka eivät voi mitään muuta kuin odottaa, vapista, itkeä, rukoilla. — Mutta Mestari on lähellä. Hän saapuu pian, tiedetään, että Hän saapuu. Häntä itseään ei vielä näy; mutta Hänen sädekehänsä nähdään ja sen valon varjo, joka Hänestä säteilee ihmisiin…

Christophe lähti Louvre'ista horjuvin askelin. Hänen päätänsä särki. Hän ei nähnyt enää mitään. Kulkiessaan kadulla sateessa hän tuskin huomasi vesilätäköitä katukivien välissä ja veden pursuamista kengissään. Kellervää, Seine'in yllä kaartuvaa taivasta valaisi päivän laskiessa sisäinen liekki, — ikäänkuin lampun valo. Christophe'in silmissä asusti erään katseen lumous. Hänestä ei näyttänyt mitään olevan olemassa: ajopelit eivät tärisyttäneet katukivitystä säälimättömällä jyrinällä; ohikulkijat eivät tönäisseet häntä märillä sateenvarjoillaan; hän ei lainkaan astellut kadulla; hän ehkä istui kotonaan ja uneksi; ehkä ei hän enää ollut olemassakaan… Ja äkkiä, — (niin heikko hän oli!) — tunsi hän pyörtyvänsä ja kaatuvansa suin päin… Se oli vain lyhyt leimaus; hän puristi nyrkkejä, jännitti jalkojaan ja sai säilytetyksi tasapainonsa.

Juuri samana hetkenä, jona hänen tietoisuutensa sukeltautui esiin syvyyden kuilusta, kohtasi hänen katseensa toiselta puolelta katua katseen, jonka hän hyvin tunsi, ja joka näytti kutsuvan häntä. Hän pysähtyi hämmästyneenä koettaen muistella, missä hän oli sen ennen nähnyt. Vasta hetken kuluttua hän muisti nämä surulliset, lempeät silmät: ne olivat tuon pienen ranskalaisen opettajattaren, joka hänen tähtensä, vaikkakin hänen tahtomattaan oli menettänyt paikkansa Saksassa, ja jota hän siitä lähtien oli uutterasti etsinyt pyytääkseen häneltä anteeksi. Tämä oli myöskin pysähtynyt keskellä ihmisvilinää ja katseli häntä. Äkkiä hän näki hänen koettavan ponnistella ihmisvirtaa vastaan ja pyrkivän ajotielle tullakseen hänen luokseen. Christophe ryntäsi häntä vastaan; mutta heidät eroitti sekava ajopelien tungos; hetkisen näki hän hänen vielä taistelevan tuon elävän muurin toisella puolella; hän aikoi pyrkiä sen lävitse, joku hevonen puukkasi häntä, hän luiskahti, kaatui niljaisella asfaltilla ja oli vähällä jäädä hevosten jalkoihin. Kun hän loan ryvettämänä nousi jalkeille ja vihdoin pääsi toiselle puolelle, oli tyttö jo kadonnut.

Hän aikoi seurata hänen jälkiään, mutta pyörrytys yhä lisääntyi, ja hänen täytyi luopua aikeestaan. Sairaus läheni: hän tunsi sen, mutta ei tahtonut sitä tunnustaa. Itsepäisyydessään hän ei heti mennyt kotia, vaan lähti pisintä tietä. Se oli turhaa rääkkäystä: hänen täytyi tunnustaa itsensä voitetuksi; hänen jalkansa eivät tahtoneet enää kannattaa, hän hoippui eteenpäin ja pääsi vaivoin asunnolleen. Portaissa hän läkähtyi ja hänen oli pakko istuutua askelmalle. Tultuaan jääkylmään huoneeseensa, ei hän itsepäisyydessään käynyt levolle, vaan istuutui tuolille läpimärkänä sateesta, pää raskaana ja rinta läähättävänä, vaipuen kohmettuneena säveliin, jotka olivat yhtä raukeita kuin hän. Hän kuuli katkelmia Schubertin Keskeneräisestä sinfoniasta. Pieni Schubert raukka! Kun hän kirjoitti sen, oli hänkin yksinäinen, kuumesairas ja unelias, tuossa puolihorroksessa, joka on suuren unen edelläkävijä; hän uneksi tulennoksen ääressä; untuneita sävelmiä liiteli hänen ympärillään niinkuin järven usvia; hän viivähti niissä aivankuin nukahtamaisillaan oleva lapsi, joka huvikseen kertailee mielessään jotakin tapausta, toistellen sitä kymmeniä kertoja; uni lähestyy: kuolema lähestyy… — Ja Christophe kuuli myöskin noita toisia sävelmiä: polttavien käsien, suljettujen silmien, raukean hymyilyn ja huokauksia tulvivan, kuoleman vapahdusta uneksivan sydämen sävelmiä: — ensimäinen kuoro J. S. Bachin kantaatista: "Jumalani, koska kuolla saan?"… Tuntui hyvältä vaipua näihin pehmeihin säveliin, jotka vyöryivät loivina aaltoina, joissa kaikui kaukainen, salaperäinen kellojen soitto… Kuolla ja vaipua maan rauhaan!… Und dann selber Erde werden… "Ja sitten itse muuttua mullaksi…"

Christophe ravisti mielestään nämä sairaaloiset ajatukset, heikontuneita sieluja vaanivan seireenin hymyn. Hän nousi ja koetti kävellä huoneessaan; mutta hän ei pysynyt pystyssä. Hän värisi kuumeessa. Hänen täytyi paneutua vuoteelle. Hän tunsi, että oli tosi kysymyksessä; mutta hän ei masentunut; hän ei ollut niitä, jotka sairastuttuaan antautuvat sairaudelle; hän taisteli, hän ei tahtonut olla sairas ja hän oli päättänyt lujasti, ettei kuole. Hänellä oli äiti raukkansa, joka odotti häntä kaukana, ja hänellä oli työnsä suoritettavana: hän ei antaisi tappaa itseään. Hän puri yhteen kalisevat hampaansa, hän jännitti heikontuvaa tahtoaan aivankuin hyvä uimari, joka yhä ponnistelee, vaikka aallot jo peittävät hänet. Joka hetki painui hän pinnan alle: hänet peitti sekavien kuvien tulva, muistot kotimaasta ja Pariisin salongeista, ahdistavat rytmit ja sävelmät, jotka kiersivät, lakkaamatta kiersivät aivan kuin sirkushevoset; sitte seurasi äkkiä Laupiaan samarialaisen kultaisen valon sysäys, sitte pohjattomat syvyydet, yön pimeys. Sen jälkeen sukeltautui hän jälleen pinnalle, hän repäisi rikki virnistelevät synkät pilvet, hän puristi nyrkkejään ja kiristeli hampaitaan. Hän tarrautui kiinni kaikkiin, joita hän rakasti nykyisyydessä ja menneisyydessä, niihin ystävällisiin kasvoihin, jotka hän äsken oli nähnyt, rakkaaseen äitiin, omaan hävittämättömään olentoonsa, joka oli kuin kallio: "kuolema ei sitä kalva"… — Mutta meri peitti uudelleen kallion; laineiden hyöky irroitti sielun otteen, ja kuohut kuljettivat sen pyörteisiinsä. Ja Christophe kamppaili houreissa, lausuen järjettömyyksiä, johtaen kuviteltua orkesteria ja soittaen pasuunoita, torvia, symbaaleja, vaskirumpuja, fagotteja ja kontrabassoja,… hän vingutti, puhalsi ja löi raivoisasti. Tuo onneton aivan kiehui sisäistä, keräytynyttä musiikkia. Hän ei ollut enää viikkokausiin saanut kuulla musiikkia eikä itse soittaa, ja hän oli kuin liikapaineessa oleva höyrypannu, joka uhkaa räjähtää. Eräät itsepintaiset säveleet kiertyivät hänen aivoihinsa kuin kairat, puhkaisivat hänen rumpukalvonsa ja tuottivat hänelle sellaista tuskaa, että hänen täytyi parkaista. Nämä huudot päästettyään hän vaipui takaisin pielukselle aivan menehtyneenä, hiestyneenä, huohottavana ja hengästyneenä. Hän oli asettanut vuoteensa viereen vesikannun, josta hän silloin tällöin ryyppäsi. Viereisistä huoneista kuuluva melu ja ullakkohuoneiden ovien äkillisestä sulkemisesta syntyvä kolina sai hänet hätkähtämään. Hän tunsi sairaalloista vastenmielisyyttä hänen ympäristöönsä sulloutuneita ihmisiä kohtaan. Mutta hänen tahtonsa taisteli yhä, se puhalsi sotaisia fanfaareja, kutsui taisteluun piruja vastaan… "Und wenn die Welt voll Teufel wär, und wollten uns verschlingen, so fürchten wir uns nicht so sehr…" ("Ja vaikkapa maailma olisi täynnä piruja, jotka tahtoisivat meidät niellä, me emme heitä pelkää…")

Ja hänen olentoansa ympäröivien polttavien pimeyksien valtameri tyventyi äkkiä: syttyi valon välähdyksiä, kuului viulujen viihdyttävää huminaa, ja tyyniä, voitonriemuisia torventoitotuksia; ja samalla kohosi miltei liikkumattomana, aivankuin suurena muurina, sairaasta sielusta järkähtämätön laulu kuin joku J. S. Bachin koraaleista.

Sillä aikaa kun hän taisteli kuumeen hourekuvia ja ahdistusta vastaan, joka painoi hänen rintaansa, hän tajusi hämärästi, että hänen huoneensa ovi avattiin, ja että muuan nainen astui sisään kynttilä kädessä. Hän luuli taaskin näkevänsä harhanäyn. Hän yritti puhua. Mutta hän ei voinut ja vaipui takaisin vuoteelleen. Kun tietoisuuden laine silloin tällöin nosti hänet pinnalle, tunsi hän, että joku oli kohentanut hänen pielustaan, että hänen jaloilleen oli pantu peite, että, hänen selkänsä alla oli jotakin, joka kuumotti; toisinaan hän näki vuoteen jalkopäässä istuvan tuon naisen, jonka kasvot eivät olleet hänelle aivan tuntemattomat. Sitten tuli toinen henkilö, lääkäri, joka tutki häntä. Christophe ei kuullut mitä puhuttiin; mutta hän arvasi, että puhuttiin hänen siirtämisestään sairaalaan. Hän koetti panna vastaan, huutaa, ettei hän tahtonut, että hän tahtoi kuolla täällä yksinään, mutta hän sai suustaan esille vain käsittämättömiä äännähdyksiä. Nainen ymmärsi kuitenkin hänen ajatuksensa, sillä hän ryhtyi pitämään hänen puoltaan ja rauhoitti häntä. Christophe ponnisteli turhaan muistaakseen kuka nainen oli. Niin pian kuin hän saattoi sommitella selvän lauseen, mikä vaati häneltä tavattomia ponnistuksia, kysyi hän naiselta sitä. Tämä vastasi hänelle, että hän asui viereisessä ullakkohuoneessa, että hän oli kuullut hänen vaikeroivan seinän takana ja että hän oli rohjennut tulla sisälle ajatellen, että hän tarvitsi apua. Hän pyysi kunnioittavasti, ettei Christophe rasittaisi itseään puhumalla. Tämä totteli. Hän oli muuten aivan nääntynyt näistä ponnistuksistaan; hän makasi siis liikkumattomana ja vaieten; mutta hänen aivonsa työskentelivät edelleen kooten vaivalloisesti hajanaisia muistoja. Missä oli hän siis nähnyt hänet?… Vihdoin hän muisti: hän oli kohdannut hänet ullakkokäytävässä; hän oli palvelijatar, hänen nimensä oli Sidonie.

Christophe katseli naista silmät puoli ummessa, tämän sitä huomaamatta. Hän oli pieni, hänellä oli vakavat kasvot, pyöreä otsa, korkealle kammatut hiukset, poskipäät ja ohimot laihat ja kalpeat, mutta lujatekoiset, lyhyt nenä, siniset, kirkkaat silmät, hänen katseensa oli lempeä ja itsepäinen, huulensa paksut ja yhteen puristetut, ihonsa kalpea ja ilmeensä nöyrä, umpimielinen ja hieman jäykkä. Hän hoiti Christophe'ia toimeliaalla ja hiljaisella alttiudella, ilman tuttavallisuutta ja luopumatta koskaan siitä palvelijan pidättyväisyydestä, joka aina muistaa luokkaeron.

Kun Christophe'in vointi kävi paremmaksi ja hän saattoi puhella Sidonie'lle, sai hänen ystävällinen hyvänluontoisuutensa kuitenkin tämän vähitellen puhumaan hieman vapaammin; mutta hän oli kuitenkin yhä varuillaan; oli seikkoja, joista hän ei lainkaan puhunut. Hänessä oli sekoitus nöyryyttä ja ylpeyttä. Christophe sai tietää, että hän oli bretagnelainen. Häneltä oli jäänyt maalle isä, josta hän puhui hyvin varovasti; mutta Christophe arvasi helposti, ettei hän tehnyt muuta kuin joi ja renttuili ja kiristi rahoja tyttäreltään; tämä antoi kiristää itseltään ylpeydestä, sanaakaan sanomatta; hän lähetti aina isälleen osan kuukauden palkasta; mutta häntä ei petetty. Hänellä oli myöskin nuorempi sisar, joka valmistautui opettajatartutkintoon ja josta hän oli sangen ylpeä. Hän maksoi melkein kokonaan hänen kasvatuksensa. Hän ahersi työssään itsepintaisesti.

— "Oliko hänellä hyvä paikka?" — kysyi Christophe

— "Oli; mutta hän aikoi sen jättää."

— "Minkätähden? Oliko isäntäväessä valittamista?"

— "Oh! ei. He olivat sangen hyviä hänelle."

— "Eikö hän ansainnut kylliksi?"

— "Kyllä…"

Christophe ei käsittänyt häntä; hän koetti ymmärtää ja kehoitti häntä puhumaan. Mutta hänellä ei ollut mitään kerrottavaa yksitoikkoisesta elämästään ja toimeentulon ansaitsemisen vaivasta, hän ei tuhlannut siihen monta sanaa: työ ei häntä peloittanut, se oli hänelle tarve, melkeinpä nautinto. Hän ei puhunut mitään siitä, mikä oli hänelle raskainta: ikävästä. Mutta Christophe aavisti sen. Hän luki vähitellen hänen ajatuksiaan suuren myötätuntoisuuden intuitsioonilla, jota sairaus oli teroittanut ja jonka teki vielä läpitunkevammaksi muisto niistä koettelemuksista, joita hänen äitinsä samanlaisissa olosuhteissa oli saanut kestää. Hän näki, aivan kuin hän itse olisi saanut sitä kokea, tämän kolkon, epäterveellisen, luonnonvastaisen elämän, johon porvarillinen yhteiskunta tavallisesti pakottaa palvelijan: — isäntäväki ei suinkaan ollut ilkeätä, mutta välinpitämätöntä, se ei usein moneen päivään puhunut hänelle sanaakaan muusta kuin palvelusta koskevista seikoista. Hän vietti pitkät tunnit tukahuttavassa keittiössä, jonka ikkuna, osaksi vielä ruokakaapin peittämänä, oli likaisenharmaata seinää vasten. Hänen ainoa ilonsa oli, kun hänelle välinpitämättömästi sanottiin, että kastike oli hyvää tai että paisti oli hyvin valmistettu. Se oli aivan suljettua elämää, vailla ilmaa, vailla tulevaisuutta, vailla kaipuun tai toivon välähdystä, vailla mielenkiintoa mihinkään. — Pahinta oli hänelle se aika, jolloin hänen isäntäväkensä matkusti maaseudulle. He eivät ottaneet häntä mukaansa säästäväisyyssyistä; he maksoivat hänelle palkan, mutta eivät antaneet hänelle rahoja matkaa varten kotiseudulle; hänellä oli kyllä vapaus matkustaa sinne omilla varoillaan. Hän ei voinut eikä tahtonut sitä tehdä. Niinpä hän jäi miltei autioon taloon. Häntä ei haluttanut lähteä ulos, hän ei edes jutellut toisten palvelijattarien kanssa, joita hän hieman halveksi heidän karkeutensa ja siveettömyytensä tähden. Hän ei lähtenyt huvittelemaan: hän oli luonteeltaan vakava ja säästäväinen ja hän pelkäsi huonoja tuttavuuksia. Hän istui keittiössään tai kamarissaan, josta hän savutorvien ylitse näki jonkun puunlatvan pistävän esiin jostakin sairaalan puistosta. Hän ei lukenut, hän koetti tehdä työtä, hän kävi untuneeksi, hänen oli ikävä, hän itki ikävissään; hänellä oli harvinainen kyky itkeä pitkät ajat: se oli hänen nautintonsa. Mutta milloin hänellä oli liian ikävä, ei hän voinut edes itkeä, hän oli kuin jäätynyt, hänen sydämensä kuin kuollut. Sitte hän ravistihe, tai palasi elämä häneen takaisin itsestään. Hän ajatteli sisartaan, hän kuunteli kaukaista posetiivia, hän haaveili yhtä ja toista, hän laski pitkän aikaa kuinka monta päivää hän tarvitsisi johonkin työhön tai ansaitakseen jonkun summan; hän laski väärin; hän laski uudelleen; hän nukahti. Päivät kuluivat…

Näitä alakuloisuuden puuskia seurasi lapsellisen ja veitikkamaisen ilon herääminen. Hän teki pilaa muista ja itsestään. Hän ei ollut tekemättä huomioita ja arvostelematta isäntäväkeään, heidän joutilaisuutensa luomia huolia, rouvan oikkuja ja surumielisyyttä, niinsanotun parahiston niinsanottuja harrastuksia, heidän mielenkiintoansa jotakin taulua, jotakin musiikkikappaletta, jotakin runokirjaa kohtaan. Omaten tavallisen ihmisjärjen, joka oli yhtä kaukana liiaksi pariisilaisten palvelijattarien keikarimaisuudesta ja liiaksi maalaisten palvelijattarien paksusta typeryydestä, jotka eivät ihaile muuta, kuin mitä he eivät ymmärrä, hän tunsi kunnioittavaa halveksumista tätä pianonrimputusta, tätä typerää lörpöttelyä, kaikkia näitä älyllisiä, täysin tarpeettomia ja päälle päätteeksi ikäviä asioita kohtaan, joilla on niin suuri sija heidän valheellisessa elämässään. Hän ei voinut pidättyä vertailemasta hiljaisuudessa sitä todellista elämää, jonka kanssa hän oli tekemisessä, tämän yleisen elämän luuloteltuihin nautintoihin ja huoliin, elämän, jossa kaikki tuntui olevan ikävän tuottamaa. Se ei muuten häntä lainkaan kuohuttanut. Niin oli: niin oli oleva. Hän suvaitsi kaikkia, sekä ilkeitä että tyhmiä ihmisiä. Hän sanoi:

— Maailmassa täytyy olla kaikkea.

Christophe luulotteli, että hänellä oli uskonto tukenaan; mutta eräänä päivänä hän sanoi, kun oli puhe rikkaammista ja onnellisemmista:

— Loppujen lopuksi ovat kaikki kerran samanlaisia.

— Milloin sitten? kysyi Christophe. Sosiaalisen vallankumouksenko jälkeen?

— Vallankumouksen? sanoi Sidonie. Oh! sitä ennen virtaa vielä paljon vettä sillan alitse. Minä en usko niihin tyhmyyksiin. Kaikki jää aina entiselleen.

— No, milloinka tulevat sitte kaikki samanlaisiksi?

— Kuoleman jälkeen, tietysti! Ei jää mitään jäljelle kenestäkään.

Christophe'ia hämmästytti suuresti tämä levollinen materialismi. Hän ei rohjennut sanoa:

— Eikö ole kauheata siinä tapauksessa, jollei ole kuin yksi elämä, että se muodostuu sellaiseksi kuin teidän, samalla kuin on toisia, joiden elämä on onnellinen?

Mutta Sidonie näytti arvaavan, mitä hän ajatteli; hän jatkoi alistuvalla ja hieman iroonisella tyyneydellä:

— Täytyy malttaa mielensä. Kaikki eivät voi saada suurta voittoa arpajaisissa. On ollut huono onni: väliäpä sillä!

Hän ei liioin ajatellut hankkia itselleen tuottavampaa paikkaa Ranskan ulkopuolelta (hänelle oli tarjottu sellaista Amerikassa). Hänelle ei johtunut mieleen lähteä omasta maasta. Hän sanoi:

— Kivi on kaikkialla kovaa.

Hänessä oli pohjalla epäilevää ja ivallista fatalismia. Hän oli tuota rotua, joka on hyvin vähän tai ei ensinkään uskonnollista, jolla on hyvin vähän älyllistä elämisen perustaa ja joka on kuitenkin tavattoman elinvoimaista, — tuota ranskalaista työteliästä ja apaattista, tyytymätöntä ja nöyrää maalaiskansaa, joka ei suurestikaan rakasta elämää, mutta on siinä kuitenkin lujasti kiinni, eikä tarvitse keinotekoista rohkaisua säilyttääkseen rohkeutensa.

Christophe, joka ei vielä ollut tullut sitä tuntemaan, hämmästyi havaitessaan, millä välinpitämättömyydellä tämä yksinkertainen tyttö suhtautui kaikkeen uskoon; hän ihaili hänen kiintymystään elämään vailla nautintoa ja vailla päämäärää ja ennen kaikkea hänen lujaa moraalista katsantokantaansa, joka ei nojautunut mihinkään. Hän ei ollut siihen saakka nähnyt ranskalaista rahvasta muuten kuin naturalististen romaanien ja nykyaikaisten pienten kirjailijain teoriojen välityksellä, kirjailijain, jotka päinvastoin kuin idylli-vuosisatojen ja vallankumouksen kirjailijat, mielellään esittivät luonnonihmisen paheellisena eläimenä, tehdäkseen siten omat paheensa oikeutetuiksi… Hän hämmästyi havaitessaan Sidonie'n tinkimättömän kunniallisuuden. Se ei ollut hänessä moraalia; se oli vaistoa ja ylpeyttä. Hänessä oli jonkinlaista aristokraattista ylpeyttä. On typerää luulla, että kansa on sama kuin alhaiso. Kansassa on myös ylimyksiä, samoin kuin porvaristossa on alhaisosieluja. Ylimyksiä ovat ne, joilla on puhtaammat vaistot, ehkä puhtaampi veri kuin muilla, ja jotka ovat tietoisia omasta itsestään ja ylpeitä siitä, etteivät sorru. He ovat vähemmistönä, mutta tiedetään, että he syrjään sysättyinäkin ovat ensimäisiä; ja heidän pelkkä läsnäolonsa hillitsee muita. Toiset ovat pakotettuja pitämään heitä esikuvinaan tai ainakin näyttämään siltä, kuin niin tekisivät. Jokainen maakunta, jokainen kylä, jokainen ihmisten yhtymä on jossain määrin sen ylimysten kaltainen; ja sen mukaan, millaisia he ovat, on mielipide toisaalla äärimmäisen ankara, toisaalla höltynyt. Enemmistön anarkistinen tulvinta yli äyräittensä nykyään ei lainkaan muuta tämän mykän vähemmistön sisäistä auktoriteettia. Vaarallisempaa niille on, että ne irtautuvat kotoisesta maaperästä ja hajaantuvat kauas suuriin kaupunkeihin. Mutta myöskin siten, hävinneinä vieraisiin ympäristöihin, eristettyinä toisistaan, pysyvät hyvän rodun yksilöt järkähtämättöminä, sekaantumatta ympäristöönsä. — Sidonie ei tiennyt juuri mitään kaikesta siitä, mitä Christophe oli Pariisissa nähnyt, eikä halunnutkaan tietää. Sanomalehtien tunteilevat, siivottomat kertomukset eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin poliittiset uutiset. Hän ei edes tiennyt, että Pariisissa oli työväenopistoja; ja jos hän olisi tiennytkin, on luultavaa, ettei hän olisi piitannut niistä sen enempää kuin saarnoistakaan. Hän teki työtänsä, ajatteli ajatuksiansa; hän ei antanut toisten ajatusten häiritä itseään. Christophe kiitteli häntä sen johdosta.

— Mitäpä merkillistä siinä on? sanoi Sidonie. Minä olen samanlainen kuin kaikki muutkin. Ettekö sitten ole nähnyt ranskalaisia?

— Olen asunut kokonaisen vuoden heidän keskuudessaan, sanoi Christophe; enkä ole tavannut ainoatakaan, joka olisi näyttänyt ajattelevan muuta kuin huvittelua tai huvittelijoiden apinoimista.

— Niin, te olette nähnyt ainoastaan rikkaita, sanoi Sidonie. Rikkaat ovat kaikkialla samanlaisia. Ette ole nähnyt vielä mitään.

— Kyllä! sanoi Christophe. Minä alan nähdä.

Hän näki ensi vilauksen siitä ranskalaisesta kansasta, josta saa sen vaikutelman, että se kestää iäti, joka on ruumiillisesti yhtä maansa kanssa, joka on nähnyt, samoin kuin se, niin monien valloittajarotujen, niin monien päivänsankarien tulevan ja menevän, ja joka ei koskaan häviä.

Hän oli jo paremmissa voimissa ja alkoi olla ylhäällä.

Ensimäkien seikka, joka häntä huolestutti, oli niiden menojen takaisin maksaminen, joita Sidonie'lla oli ollut hänen sairautensa takia. Kun hän ei voinut juosta ympäri Pariisia työn haussa, täytyi hänen taipua kirjoittamaan Hechtille: hän pyysi tätä hyväntahtoisesti lähettämään hänelle etukäteen rahaa seuraavaa työtä vastaan. Hecht, jossa oli omituinen sekoitus välinpitämättömyyttä ja hyväntahtoisuutta, antoi hänen odottaa puolisen kuukautta vastausta, — puolisen kuukautta, jonka aikana Christophe kärsi hirveästi ja melkein kieltäytyi koskemasta ruokaan, jota Sidonie hänelle kantoi. Hän ei ottanut vastaan kuin vähän maitoa ja leipää, joita Sidonie hänelle väkisin antoi, ja sitte hän soimasi itseään, koska hän ei ollut itse sitä ansainnut. Vihdoin hän sai Hechtiltä pyytämänsä summan, mutta ainoatakaan sanaa ei tullut sen mukana. Eikä Hecht ainoatakaan kertaa niiden kuukausien aikana, jotka Christophe oli sairaana, koettanut tiedustaa hänen vointiaan. Hänellä oli kyky tehdä hyvää herättämättä myötätuntoa. Ja oikeastaan tehdessään hyvää ei hän ollut myötätuntoinen.

Sidonie saapui hetkiseksi iltapäivisin ja iltaisin. Hän valmisti Christophe'ille ruokaa. Hän ei pitänyt mitään touhua, hän teki tehtävänsä hillitysti; ja huomatessaan, että Christophe'in liinavaatteet olivat huonossa kunnossa, otti hän sanaakaan virkkamatta ne mukaansa korjatakseen ne. Heidän välinsä olivat huomaamatta muodostuneet ystävällisemmiksi. Christophe puhui paljon vanhasta äidistään. Sidonie tuli liikutetuksi; hän asettui yksinäisen, kaukana olevan Louisan asemaan; ja hän osoitti Christophe'ille äidillistä hellyyttä. Christophe'kin koetti keskustellessaan hänen kanssaan kaikin voimin unohtaa perhehellyyden kaipuunsa, josta kärsii sitäkin enemmän, kun on heikkona ja sairaana. Hän tunsi Sidonie'n keralla olevansa lähempänä Louisaa kuin kenenkään muun keralla. Hän uskoi hänelle joskus joitakin taiteellisia huoliaan. Sidonie säälitteli häntä lempeästi, suhtautuen kuitenkin hieman iroonisesti näihin älyllisiin suruihin. Sekin muistutti hänen äitiään ja tuntui hyvältä.

Hän koetti kiihoittaa Sidonie'ta ilmaisemaan salaisuuksiaan; mutta tämä oli paljoa suljetumpi kuin hän. Hän kysyi Sidonie'ltä leikillään, aikoiko hän mennä naimisiin. Tämä vastasi tavalliseen alistuvaan, leikkisään tapaansa, että "se ei ollut sallittua palvelijalle: se mutkistuttaisi asiat liiaksi. Ja sitte piti valinnan onnistua hyvin, eikä se ollut suinkaan helppo asia. Miehet ovat suuria lurjuksia. He pitävät teerenpeliään, kun toisella on rahaa; he ahmivat rahat ja lähtevät jättäen puille paljaille. Hän oli nähnyt liiaksi sellaisia esimerkkejä ympärillään. Häntä ei houkutellut sellainen kohtalo." — Hän ei sanonut, että hän oli ollut menemäisillään naimisiin: hänen "tulevansa" oli hänet jättänyt huomattuaan, että hän antoi kaikki ansaitsemansa rahat omaisilleen. — Christophe näki hänen leikkivän äidillisesti erään samassa talossa asuvan perheen lasten kanssa. Kun hän tapasi ne yksinään portaassa, saattoi hän intohimoisesti syleillä niitä. Christophe kuvitteli hänet jonkun sijalle niistä naisista, jotka hän tunsi: hän ei ollut mikään tyhmä, hän ei ollut sen rumempi kuin muutkaan;, hänen mielestään hän olisi sopinut heidän sijalleen paremmin kuin he. Niin suuri elinvoima haudattuna, ilman että kukaan siitä valitti! Ja toisaalla kaikki nuo kuolleet eläjät, jotka täyttävät maan ja jotka valtaavat toisten onnen ja oikeuden aurinkoon!…

Christophe ei epäillyt mitään. Hän oli erittäin ystävällinen, liian ystävällinen hänelle; hän antoi hyväillä itseään niinkuin suuri lapsi.

Eräinä päivinä näytti Sidonie alakuloiselta; mutta Christophe arveli sen johtuvan työstä. Kerran hän kesken puhetta äkkiä nousi ja jätti Christophe'in sillä tekosyyllä, että hänellä oli työtä. Vihdoin hän erään päivän jälkeen, jolloin Christophe oli osoittanut hänelle tavallista suurempaa luottamusta, keskeytti käyntinsä muutamiksi päiviksi; ja kun hän tuli jälleen, oli hänen puheensa väkinäistä. Christophe kysyi itseltään, millä hän olisi häntä loukannut. Hän kysyi sitä myös Sidonie'ltä. Tämä vastasi vilkkaasti, ettei hän ollut häntä millään loukannut; mutta hän etääntyi hänestä yhä. Jonkun päivän päästä hän ilmoitti Christophe'ille, että hän muutti: hän oli jättänyt paikkansa ja lähti talosta. Kylmin ja kankean juhlallisin lausein kiitti hän Christophe'ia siitä hyvyydestä, jota tämä oli hänelle osoittanut, toivotti terveyttä hänelle ja hänen äidilleen ja sanoi hänelle hyvästit. Christophe hämmästyi niin tästä äkillisestä lähdöstä, ettei tiennyt mitä sanoa; hän koetti saada selville mistä syystä Sidonie muutti: tämä vastasi vältellen. Christophe kysyi minne hän muutti: hän vältti vastausta, ja katkaistakseen lyhyeen kysymykset hän lähti. Kynnyksellä Christophe ojensi hänelle kättä; hän puristi sitä voimakkaasti; mutta hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään; ja loppuun saakka hän säilytti jäykän ja kylmän ilmeensä. Hän lähti.

Christophe ei koskaan ymmärtänyt miksi.

Talvea kesti loppumattomiin, kosteata, sumuista, lokaista talvea. Pitkiä viikkoja vailla aurinkoa. Vaikka Christophe'in vointi olikin jo parempi, ei hän vielä ollut terve. Hänellä oli yhä kipeä kohta oikeassa keuhkossa, hitaasti arpeutuva vika, ja ankaria yskänpuuskia, jotka estivät häntä öisin saamasta unta. Lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä ulos. Hän olisi yhtä hyvin voinut määrätä hänet matkustamaan Rivieralle tai Kanaria-saarille. Täytyihän hänen mennä ulos! Jollei hän olisi mennyt noutamaan ateriaansa, ei ateria totisesti olisi itsestään tullut hänen luokseen. — Hänelle määrättiin myöskin lääkkeitä, joita hänellä ei ollut varaa maksaa. Hän ei enää kysynytkään lääkäreiltä neuvoa: se oli vain rahan hukkaa; ja lisäksi tuntui hänestä aina ilkeältä käydä heidän luonaan; he eivät voineet ymmärtää toisiaan: he olivat kaksi aivan vastakkaista maailmaa. He osoittivat iroonista ja hieman ylenkatseellista sääliä tuota köyhää taiteilijaraukkaa kohtaan, joka luuli itsessään olevan kokonaisen maailman ja jonka elämän virta lakaisi pois aivankuin jonkun oljenkorren. Häntä nöyryytti se, että nämä miehet tarkastelivat, tunnustelivat ja kääntelivät häntä. Häntä hävetti sairas ruumiinsa. Hän ajatteli:

— Miten tyytyväinen olisin, jos se kuolisi!

Huolimatta yksinäisyydestä, sairaudesta, kurjuudesta, niin monesta kärsimyksen aiheesta, alistui Christophe kärsivällisesti kohtaloonsa. Hän ei ollut koskaan ollut niin kärsivällinen. Hän ihmetteli sitä itsekin. Sairaus on toisinaan hyvää tekevä. Murtaessaan ruumiinvoimat se vapauttaa sielun; se puhdistaa sen: pakollisen toimettomuuden öinä ja päivinä heräävät ne ajatukset, jotka pelkäävät liian räikeätä valoa ja jotka terveyden aurinko polttaa. Ken ei koskaan ole ollut sairaana, ei vielä täysin tunne itseään.

Sairaus oli tehnyt Christophe'in ihmeellisen levolliseksi. Se oli riistänyt hänen olennostaan kaiken karkeamman. Hän tunsi hienontuneilla vaistoillaan sen salaperäisten voimien maailman, joka on meissä kaikissa ja jota elämän telme estää meitä kuulemasta. Siitä lähtien, kun hän kuumesairaana oli kulkenut Louvre'issa, jolloin pienimmätkin muistot olivat syöpyneet hänen mieleensä, eli hän Rembrandtin taulun tapaisessa lämpimässä, syvässä ja lempeässä ilmapiirissä. Hänkin tunsi sielussaan näkymättömän auringon maagillisen heijastuksen. Ja vaikka hän ei enää uskonutkaan, tiesi hän, ettei hän ollut yksin: joku Jumala piti häntä kädestä ja kuljetti häntä sinne, minne hänen tuli mennä. Hän luotti häneen aivankuin pieni lapsi.

Ensi kerran moneen vuoteen hän oli pakotettu lepäämään. Toipumista seuraava väsymyskin oli hänelle lepoa sen tavattoman henkisen jännityksen jälkeen, jossa hän oli ollut sairauden edellä ja joka häntä yhä vieläkin uuvutti. Christophe, joka useampien kuukausien aikana oli jäykistynyt alituisen levottomuuden tilassa, tunsi katseensa kiinteyden vähitellen höltyvän. Hän oli silti yhtä voimakas, mutta hän oli inhimillisempi. Neron valtava, mutta hieman kummallinen elämä oli siirtynyt taka-alalle; hän huomasi olevansa samanlainen ihminen kuin muutkin; hänestä oli hävinnyt kaikki hengen fanaattisuus ja kaikki se, mikä toiminnassa on kovaa ja säälimätöntä. Hän ei enää vihannut ketään; hän ei enää ajatellut harmistuttavia asioita tai sivuutti hän ne vain olkapäitten kohautuksella; hän ajatteli vähemmän omia vaivojaan ja enemmän toisten vaivoja. Siitä lähtien, kun Sidonie oli johtanut hänen mieleensä niiden vaatimattomien sielujen hiljaisen kärsimyksen, jotka valittamatta taistelivat kaikkialla maan päällä, unohti hän itsensä niiden vuoksi. Hän ei tavallisesti ollut tunteileva, mutta nyt hän sai tuon mystillisen hellyyden puuskia, joka on heikkouden ja sairauden kukka. Nojatessaan illalla ikkunaansa korkealla pihan yllä, kuunnellen yön salaperäisiä ääniä,… naapuritalosta kuuluvaa laulua, joka etäältä tuntui liikuttavammalta, jonkun pienen tytön naivia Mozart-rimputusta,… hän ajatteli:

— Kaikki te, joita rakastan ja joita en tunne! Te, joita elämä ei vielä ole surkastuttanut, jotka uneksitte suurista asioista, jotka te tiedätte mahdottomiksi, ja jotka taistelette vihamielistä maailmaa vastaan, — tahdon, että saavuttaisitte onnen — on niin hyvä olla onnellinen!… Oi ystäväni, tiedän että olette lähellä, ja minä ojennan teille käteni… Meidän välillämme on muuri. Kivi kiveltä minä sen kulutan pois, mutta minä kulutan samalla myös itseni. Kohtaammeko me milloinkaan? Ehdinkö luoksenne, ennenkuin välillemme kohoaa toinen muuri: kuolema?… — Mitäpä merkitsee se, että saan olla koko elämäni yksin, kunhan vain teen työtä teidän hyväksenne, kunhan teen teille hyvää, ja kunhan te rakastatte minua vähän, myöhemmin, kuolemani jälkeen!…

Niin joi toipuva Christophe noiden kahden hyvän imettäjän rintoja: "Liebe und Noth" (Rakkaus ja kurjuus).

Kun hänen tahtonsa näin oli lauennut jännityksestään, hän tunsi tarvetta lähestyä muita. Ja vaikka hän vielä oli varsin heikko, ja vaikka ei ollutkaan järkevää, läksi hän ulos aikaiseen aamulla siihen aikaan, jolloin kadut olivat tulvillaan kansaa, joka vaelsi kaukaisiin työpaikkoihinsa, tai iltaisin silloin, kun he palasivat. Hän tahtoi sukeltautua inhimillisen myötätunnon virkistävään kylpyyn. Hän ei kylläkään puhunut kenenkään kanssa. Hän ei edes pyrkinytkään puheisiin. Hän tyytyi katselemaan heidän kulkuaan, vaistoamaan heitä ja rakastamaan heitä. Hän tarkasteli sydämellisellä säälillä noita kiirehtiviä työmiehiä, joita jo edeltäpäin näytti painavan työpäivän uuvutus, — noiden nuorten miesten ja nuorten tyttöjen kasvoja, joiden hipiä oli kalpea, joiden ilme oli terävä, ja joilla väreili omituinen hymy, — noita läpikuultavia, liikkuvia kasvoja, joiden alla näki himojen, huolien ja vaihtelevan ironian virtojen vierivän ohi, — tuota suurkaupungin järkevää, liiankin järkevää ja hieman sairaalloista kansaa. Kaikilla oli kiire; miehet lukivat kulkiessaan sanomalehteä, naiset pureskelivat vehnästä. Christophe olisi mielellään antanut kuukauden elämästään, jotta pörröinen, vaaleaverinen tyttö, jonka kasvojenpiirteet vielä olivat uniset ja joka juuri kiirehti hänen ohitsensa astellen lyhyin, hermostunein, kuivin askelin kuin vuohi, olisi saanut nukkua tunnin tai pari lisää. Oh! hän ei olisi suinkaan pannut vastaan, jos Christophe olisi tehnyt hänelle sellaisen tarjouksen! Hän olisi tahtonut herättää kaikki ne rikkaat, joutilaat naiset, jotka tähän aikaan nukkuivat ilmanpitävästi suljetuissa huoneustoissaan ja ikävystyneinä nauttivat hyvinvoinnistaan, ja asettaa heidän sijalleen, heidän vuoteisiinsa, heidän mukavaan elämäänsä nämä pienet, hehkuvat, väsyneet ruumiit, nämä sielut, jotka eivät olleet blaseerattuja eivätkä liioin rikkaita, mutta pirteitä ja elämänjanoisia. Hänen sydämensä oli täynnä säälittelyä heitä kohtaan; hän hymyili noille vilkkaille ja väsähtäneille kasvoille, joissa oli koiruutta ja viattomuutta, julkeata ja naivia nautinnonhalua ja pohjalla kelpo pieni sielu, vilpitön ja työteliäs. Hän ei pahastunut, vaikka jotkut heistä nauroivat hänelle vasten silmiä tai tönäisivät toisiaan kylkeen osoittaen tuota suurta poikaa, jonka silmät hehkuivat.

Hän kuljeskeli myös rantakaduilla ja uneksi. Se oli hänen mielikävelyään. Se viihdytti hieman tuon suuren virran kaipausta, joka oli tuudittanut hänen lapsuuttaan. Ah! se ei ollut suinkaan Vater Rhein. Siinä ei ollut sen valtavata voimaa, ei sen avaroita näköaloja, sen laajoja lakeuksia, joilla ajatus leijaa ja joihin se häipyy. Harmaasilmäinen virta, hieno- ja tarkkapiirteiset rannat kalpeanvehreässä puvussa, rannat, joissa oli suloa ja notkeutta, jotka henkevän välinpitämättöminä kaareilivat synkän ja komean kaupungin keskellä; sillat olivat sen rannerenkaita, muistomerkit sen koristeita ja se hymyili kauneudestaan tietoisena ikäänkuin kaunis, vetelehtivä tyttö… Pariisin oivallinen valo. Se oli ensimäinen, jota Christophe oli tässä kaupungissa ihaillut; vähitellen se muutti hänen sydämensä, ilman että hän sitä itsekään huomasi. Se oli hänestä Pariisin kauneinta musiikkia, sen ainoata musiikkia. Hän vietti tuntikausia iltaisin rantakaduilla tai vanhan Ranskan puistoissa, nauttien päivän harmonioista, jotka verhosivat suuret puut sinipunervaan utuun ja ympäröivät muistopatsaat, harmaat maljakot ja kuninkaallisten muistomerkkien ruostuneet kivimassat, jotka olivat imeneet itseensä vuosisatojen valon, — tuo autereinen ilmapiiri, joka syntyi hienoista auringonsäteistä ja maidonvalkeasta udusta ja jonka hopeahohteisessa vihmassa kansakunnan hymyilevä henki leijaa.

Eräänä iltana hän seisoi lähellä Saint-Michel-siltaa nojaten aitaukseen ja katsellen alas veteen; samalla hän selaili joutessaan erään kaupustelijan kirjoja, joita oli levällään kivikaiteella. Hän avasi sattumalta erään Michelet'n teoksen. Hän oli jo ennen lukenut muutaman sivun jostakin tämän historioitsijan teoksesta, eikä häntä ollut suurestikaan miellyttänyt hänen ranskalainen sanakoreilunsa, hänen kykynsä päihtyä sanoista ja järkyttävä esityksensä. Mutta tänä iltana tempasi kirja hänet mukaansa heti ensi lauseista: se käsitteli Jeanne d'Arc'in tuomitsemista. Hän tunsi Schillerin välityksellä Orleansin neitsyen; mutta näihin saakka oli tämä ollut hänelle vain romaanisankaritar, jolle suuri runoilija oli antanut kuvitellun elämän. Äkkiä selvisi hänelle todellisuus, ja se valtasi hänet. Hän luki, luki, ja hänen sydäntään kouristi ylevän kertomuksen traagillinen kauheus; ja kun hän ehti siihen kohtaan, jossa Jeanne saa tietää, että häntä odottaa illalla kuolema, ja hän lysähtää kauhusta aivan tajuttomaksi, alkoivat hänen kätensä vapista, hänen silmänsä kyyneltyivät ja hänen täytyi keskeyttää. Sairaus oli heikontanut hänet: hän oli tullut naurettavan tunteelliseksi, mikä häntä itseäänkin harmitti. — Kun hän aikoi jatkaa lukemista, oli jo myöhä, ja kaupustelija oli sulkemassa laatikoltaan. Hän päätti ostaa kirjan; hän kaivoi taskujaan: hänellä oli vain kolmekymmentä centimeä. Hän oli usein näin vähissä rahoissa, mutta se ei häntä huolestuttanut. Hän oli juuri ostanut ruokaa, ja seuraavana päivänä toivoi hän saavansa Hechtiltä vähän rahaa eräästä musiikkikopiosta. Mutta odottaa seuraavaan päivään, se oli kovaa! Miksi olikaan hän äsken tuhlannut ruokaan sen vähän mitä hänellä oli? Ah! jospa hän olisi voinut tarjota kirjankaupustelijalle maksuksi leivän ja makkaran, jotka hänellä olivat taskussaan!

Aikaisin seuraavana aamuna hän lähti Hechtin luo noutamaan rahaa; mutta kulkiessaan sillan ohi, joka kantaa sodan arkkienkelin — Jeanne'in "taivaallisen veljen" — nimeä, ei hänellä ollutkaan rohkeutta jatkaa matkaa. Hän pysähtyi ja etsi tuon arvokkaan kirjan kaupustelijan laatikosta; hän luki sen lävitse, hän vietti lähes kaksi tuntia sen ääressä; Hechtin kohtausaika meni ohitse; ja tavatakseen häntä myöhemmin sai hän kuluttaa melkein koko päivänsä. Vihdoin onnistui hän saamaan uuden työmääräyksen ja maksun. Hän juoksi heti ostamaan kirjan, vaikka hän oli jo lukenut sen lävitse. Hän pelkäsi, että joku toinen ostaja olisi sen vienyt. Vahinko ei suinkaan olisi ollut suuri: hän olisi helposti voinut saada toisen kappaleen; mutta hän ei tiennyt, oliko kirja harvinainen vai ei, ja hän halusi muuten juuri saman kappaleen, sen eikä muuta. Ne, jotka rakastavat kirjoja, ovat kernaasti fetishin palvelijoita. Ne lehdet, vaikkapa ne olisivat likaisia ja tahraisiakin, joista unelmat ovat lähtöisin, ovat heille pyhiä.

Christoph e luki uudelleen kotona yön hiljaisuudessa Jeanne d'Arc'in kärsimyksen historian; eikä mikään inhimillinen arvokkuuden vaatimus enää estänyt häntä päästämästä tunteitaan valloilleen. Hän tunsi hellyyttä, sääliä ja ääretöntä tuskaa ajatellessaan tuota pientä paimenetarraukkaa karkeissa, punaisissa talonpoikaisvaatteissaan. Hän oli kookas, arka, lempeä-ääninen, ja hän uneksi kuullessaan kirkonkellojen soivan, — hän rakasti niitä samoin kuin Christophe'kin. Hänen hymyilynsä oli kaunista, täynnä hienoutta ja hyvyyttä, hänen kyyneleensä olivat aina valmiit vuotamaan, — rakkauden kyyneleet, säälin kyyneleet, heikkouden kyyneleet, sillä hän oli samalla miehekkään rohkea ja täysin naisellinen, puhdas, urhoollinen tyttö, joka kesytti rosvoarmeijan villiyden ja rauhallisesti pelottomalla terveellä järjellään, naisellisella teräväjärkisyydellään ja lempeällä itsepintaisuudellaan teki kuukausien aikana yksinään ja kaikkien hylkäämänä tyhjäksi kirkon ja lain kätyrien uhkan ja tekopyhät juonet, noiden susien ja kettujen, jotka veristävin silmin ja verisin raateluhampain kiertelivät hänen ympärillään.

Eniten liikutti Christophe'ia hänen hyvyytensä, hänen sydämensä hellyys: — hän itki voittojen jälkeen, hän itki kuolleita vihollisia, itki niitä, jotka olivat häntä herjanneet, lohduttaen heitä kun he olivat haavoittuneita, tukien heitä kuoleman hetkellä. Hän ei ollut lainkaan katkera niille, jotka hänet luovuttivat viholliselle, eikä edes pyövelillekään kun liekit kohosivat häntä kohden; hän ei ajatellut itseään, hän ajatteli vain munkkia, joka valmisti hänet kuolemaan ja jonka hän pakotti poistumaan. Hän säilyi "lempeänä kamppailuista katkerimmassa, hyvänä pahojen keskellä, rauhaa rakastavana itse sodassakin. Hän toi tuulahduksen Herran henkeä sotaan, tähän pirun riemujuhlaan".

Ja Christophe ajatteli tarkastaessaan itseään:

— Minä en ole säilyttänyt Herran henkeä itsessäni.

Hän luki uudelleen Jeanne'in evankelistan kauniit sanat:

"Olla hyvä, pysyä hyvänä keskellä ihmisten harjoittamaa vääryyttä ja kohtalon kovuutta… Säilyä lempeänä ja hyväsydämisenä keskellä kaikkia katkeria riitoja, kestää kaikki kokemukset antamatta niiden kajota tähän sisäiseen aarteeseen…"

Ja hän toisti:

— Olen tehnyt syntiä. En ole ollut hyvä. Minulta on puuttunut hyväntahtoisuutta. Olen ollut liian ankara. — Suokaa minulle anteeksi! Älkää luulko, että olen teidän vihollisenne, te, joita vastaan taistelen! Tahtoisin tehdä teille hyvää, teillekin… Mutta täytyyhän teitä estää tekemästä pahaa…

Ja kun hän ei ollut mikään pyhimys, heräsi hänessä viha heti kun hän ajatteli heitä. Kaikkein vähimmin saattoi hän antaa heille anteeksi sitä, että nähdessään heidät, ollessaan pakotettu katselemaan Ranskaa heidän kauttansa, oli mahdotonta kuvitella, että sellainen puhtauden ja sankarirunouden kukka oli milloinkaan saattanut puhjeta tästä maaperästä. Ja niin oli kuitenkin laita. Kuka saattoi sanoa, eikö sellaista voisi tapahtua toisenkin kerran? Nykyinen Ranska ei voinut olla huonompi Kaarle VII:n Ranskaa, tuota siveetöntä kansakuntaa, josta syntyi Orleansin neitsyt. Nyt oli temppeli autiona, hävitettynä, puoleksi raunioina. Mitäpä siitä! Kerran oli siellä Jumala puhunut.

Sen rakkauden tähden, jota Christophe tunsi Ranskaa kohtaan, etsi hän ranskalaista, jota voisi rakastaa.

Oltiin maaliskuun loppupuolella. Useaan kuukauteen ei Christophe ollut puhunut kenenkään kanssa, ei saanut ainoatakaan kirjettä, lukuunottamatta joitakuita sanoja vanhalta äidiltään, joka ei tiennyt, että hän oli sairaana, ja joka ei hänelle ilmoittanut, että hän itsekin oli sairas. Hänen suhteensa ulkomaailmaan supistuivat hänen käynteihinsä musiikkiliikkeessä noutamassa tai viemässä töitä. Hän kävi siellä niihin aikoihin, jolloin hän tiesi, että Hecht oli poissa; — hän ei halunnut tavata häntä. Se oli turhaa varovaisuutta: sillä sen ainoan kerran, jolloin hän oli kohdannut Hechtin, oli tämä sanonut hänelle vain muutaman välinpitämättömän sanan, kysyen hänen vointiaan.

Hän oli siis suljettuna hiljaisuuden vankilaan, kun hän eräänä aamuna sai rva Roussin'iltä kutsun musikaaliseen illanviettoon: erään tunnetun kvartetin piti siellä esiintyä. Kirje oli sangen herttainen, ja Roussin oli siihen lisännyt jonkun ystävällisen rivin. Hän ei ollut suinkaan ylpeä väliensä rikkoutumisesta Christophe'in kanssa. Hän oli siitä sitäkin vähemmän ylpeä sen jälkeen, kun hän oli katkaissut välinsä laulajattareensa ja tuomitsi häntä armottomasti. Hän oli hyväluontoinen mies; hän ei koskaan kantanut kaunaa niitä kohtaan, joita hän oli vahingoittanut. Hänestä olisi tuntunut naurettavalta, jos hänen uhrinsa olisivat olleet häntä arkatuntoisempia. Ja kun hänellä oli onni tavata heitä, ei hän epäröinnyt ojentaa heille kättään.

Ensi töikseen Christophe kohautti olkapäitään ja vannoi, ettei mene. Mutta sitä mukaa kuin konserttipäivä läheni, väheni hänen varmuutensa. Hän tunsi aivan tukahtuvansa, kun ei kuullut ainoatakaan ihmisääntä ja varsinkaan säveleitä. Kuitenkin hän yhä uudelleen vakuutti, ettei astuisi jalkaansa noiden ihmisten suojiin. Mutta kun tuli määrä-ilta, meni hän sinne sittenkin, häpeissään heikkoudestaan.

Hän katuikin heti kauppojaan. Tuskin oli hän tullut tähän poliitikkojen ja keikarien seuraan, kun hänet valtasi voimakkaampi vastenmielisyys heitä kohtaan kuin milloinkaan ennen: sillä näinä yksinäisinä kuukausina oli tämä eläinnäyttely tullut hänelle aivan vieraaksi. Oli mahdotonta kuunnella musiikkia täällä: se oli taiteen häpäisyä. Christophe päätti lähteä heti ensimäisen kappaleen jälkeen.

Hän silmäili tätä vastenmielisten kasvojen ja vartaloiden piiriä. Hän kohtasi salin vastaisessa päässä silmät, jotka katselivat häntä ja heti kääntyivät pois. Niissä oli omituista vilpittömyyttä, joka herätti hänen huomiotaan näiden blaseerattujen katseiden keskellä. Ne olivat kainot, mutta kirkkaat ja varmat silmät, tuollaiset ranskalaiset siimat, jotka kerta kiinnyttyään teihin katsovat teitä ehdottomasti tosissaan, jotka eivät salaa mitään ja joilta ei ehkä mikään teissä jää salaan. Hän tunsi nuo silmät. Mutta hän ei tuntenut kasvoja, joita ne valaisivat. Ne olivat nuoren, kaksikymmen-, kaksikymmenviisi-vuotiaan, pienikokoisen miehen. Hän oli hieman kumarainen, parraton ja heikon ja kärsivän näköinen. Hänellä oli kastanjanruskea tukka, hänen kasvojenpiirteensä olivat säännöttömät ja hienot, niissä oli jotakin epäsymmetristä, joka teki ilmeen, jollei juuri levottomaksi, niin ainakin hieman häirityksi; siinä oli oma viehätyksensä ja se näytti olevan ristiriidassa silmien rauhallisuuden kanssa. Hän seisoi eräässä oviaukossa, eikä kukaan kiinnittänyt häneen huomiota. Christophe katsahti häneen uudelleen; ja taas hän kohtasi samat silmät, jotka kääntyivät arkoina ja herttaisen saamattomina pois; ja joka kerta Christophe "tunsi jälleen" hänet: hänellä oli se tunne, että hän oli jo nähnyt ne joissakin toisissa kasvoissa. Voimatta tapansa mukaan salata tuntemuksiaan, suuntasi Christophe askeleensa tuota nuorta miestä kohden. Mutta lähestyessään häntä, hän mietti mitä voisi hänelle sanoa. Hän pysähtyi epätietoisena katsellen oikealle ja vasemmalle, aivankuin olisi astellut sattumalta. Toista ei vedetty nenästä, ja hän arvasi, että Christophe oli tulossa hänen luokseen; hän kävi niin araksi, ajatellessaan joutuvansa keskusteluun Christophe'in kanssa, että aikoi pujahtaa viereiseen huoneeseen; mutta kömpelyys naulitsi hänet paikalleen. Niin joutuivat he vastatusten. Kului hetkinen, ennenkuin heidän onnistui keksiä puheenaihetta. Tämän kestäessä luuli kumpikin heistä näyttävänsä naurettavalta toisen silmissä. Vihdoin Christophe katsoi nuorta miestä suoraan silmiin ja sanoi ilman muuta johdantoa äreällä äänellä:

— Te ette ole pariisilainen?

Tämän odottamattoman kysymyksen kuullessaan hymyili nuori mies, vaikka olikin hämillään, ja vastasi: — En.

Hänen heikko ja hillityn sointuva äänensä muistutti haurasta säveltä.

— Niinpä arvelin, sanoi Christophe, ja nähdessään hänen käyvän hieman hämilleen tästä merkillisestä huomautuksesta, lisäsi hän:

— Se ei ole mikään moite.

Mutta toinen kävi yhä enemmän hämilleen.

Syntyi jälleen hiljaisuus. Nuori mies teki ponnistuksia puhuakseen; hänen huulensa vapisivat; huomasi, että hänellä oli lause huulillaan, mutta hän ei saanut sitä lausutuksi. Christophe tutki uteliaana noita liikkuvia kasvoja, joiden läpikuultavan ihon alla näkyi pientä värähtelyä; hän ei näyttänyt olevan samaa olemusta kuin ne, jotka häntä salongissa ympäröivät, nuo täyteläiset kasvot, nuo raskaat päät, jotka eivät olleet muuta kuin kaulan jatkoa, vain osa ruumista. Näiden kasvojen pinnalla asusti sielu; jokaisessa lihan hiukkasessa oli moraalista elämää.

Hän ei saanut mitään sanotuksi. Christophe jatkoi hyväntahtoisesti:

— Mitä te teette täällä näiden olentojen keskellä?

Hän puhui kovalla äänellä ja tuolla omituisella vapaudella, joka suututti kaikkia. Hämillään oleva nuori mies ei voinut olla katsahtamatta ympärilleen nähdäkseen kuunneltiinko heitä; tämä liike ei miellyttänyt Christophe'ia. Ja sensijaan, että olisi vastannut, kysyi hän avuttoman kohteliaasti:

— Entä te?

Christophe nauroi hieman kömpelöä nauruaan:

— Niin. Ja minä? sanoi hän hyvätuulisena. Nuori mies sanoi äkkiä päättävästi ahtaalla äänellä:

— Miten ihailenkaan teidän musiikkianne!

Sitte hän keskeytti koettaen turhaan voittaa arkuuttaan. Hän punastui; hän tunsi sen; ja siitä hänen punastuksensa yhä lisääntyi leviten ohimoille ja korviin saakka. Christophe katseli häntä hymyillen, ja hänen teki mieli syleillä häntä. Nuori mies kohotti katseensa häneen masentuneena.

— Ei, sanoi hän, en todellakaan voi… en voi puhua siitä… täällä…

Christophe tarttui häntä kädestä, ja hänen leveillä, suljetuilla huulillaan väreili sanaton hymy. Hän tunsi vieraan laihojen sormien hieman vapisevan hänen kourassaan ja puristavan sitä tahtomattaan lämpimästi; ja nuori mies tunsi Christophe'in suuren kouran sydämellisesti rusentavan hänen kättään. Salongin hälinä häipyi heidän kuuluviltaan. He olivat kahden, ja he ymmärsivät olevansa ystäviä.

Sitä kesti vain hetken, minkä jälkeen rva Roussin kosketti kevyesti Christophe'ia käsivarteen viuhkallaan ja sanoi hänelle:

— Huomaan, että olette tehneet tuttavuutta, ja että on turha teitä esittää. Tämä suuri poika on tullut tänne yksinomaan teidän tähtenne.

Tällöin ystävykset hieman etääntyivät toisistaan kainostellen.

Christophe kysyi rva Roussin'ilta:

— Kuka hän on?

— Mitä! sanoi tämä, ettekö tunne häntä? Hän on pieni runoilija, joka kirjoittaa aika somasti. Teidän ihailijoitanne. Hän on hyvä muusikko ja soittaa hyvästi pianoa. Ei ole hyvä puhua teistä hänen kuultensa: hän on teihin rakastunut. Tässä eräänä päivänä oli hän vähällä joutua riitaan teidän tähtenne Lucien Lévy-Coeur'in kanssa.

— Ah! tuota kelpo poikaa! sanoi Christophe.

— Niin, tiedän, te tuomitsette väärin Lucien raukkaa. Mutta hänkin pitää teistä.

— Ah! älkää sanoko minulle niin! Silloin minä vihaisin itseäni.

— Vakuutan teille.

— Ei koskaan, ei koskaan! Kiellän häntä pitämästä minusta.

— Samaa juuri sanoi teidän ihailijanne. Te olette yhtä hupsuja kumpikin. Lucien selitti parhaillaan erästä teidän kappalettanne. Tuo arka poika, jonka juuri näitte, nousi vihasta vavisten ja kielsi häntä puhumasta teistä. Mikä vaatimus!… Onneksi olin lähellä. Minä löin nauruksi koko asian; Lucien teki samoin; ja poika vaikeni hämmentyneenä ja esitti lopuksi anteeksipyynnön.

— Poika parka! sanoi Christophe. Hän oli liikutettu.

— Minne hän on mennyt? jatkoi hän kuuntelematta rva Roussin'iä, joka jo puhui hänelle muista asioista.

Hän kääntyi etsimään häntä, mutta tuo tuntematon ystävä oli hävinnyt. Christophe palasi rva Roussin'in luo:

— Sanokaa minulle hänen nimensä.

— Kenen? kysyi tämä.

— Hänen, josta äsken puhuitte minulle,

— Tuon pienen runoilijanneko? sanoi hän. Hänen nimensä on Olivier Jeannin.

Tämä nimi kaikui Christophe'in korvissa aivankuin tutulta musiikilta. Nuoren tytön siluetti häilähti hänen sielunsilmäinsä ohi. Mutta uusi kuva, ystävän kuva, syrjäytti sen heti.

Christophe palasi kotia. Hän vaelsi pitkin Pariisin katuja keskellä väentungosta. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään, hänen aistiensa yhteys ulkomaailmaan oli katkennut. Hän oli kuin järvi, jonka vuoristovyö eroittaa muusta, maailmasta. Ei tuulenhenkäystä, ei melua, ei levottomuutta. Rauha vain. Hän toisteli:

— Minulla on ystävä!