I (continued 2)

— Tuo osoittaa, vastasi Christophe hänelle lopulta kärsimättömänä, ettei kauniilla vartalolla ole teistä sen enempää taiteellista arvoa kuin suurella kärsimyksellä. Mies parka!… Ettekö lainkaan aavista, että täydellisesti kauniiden kasvojen sulo kohottaa sen maalauksen kauneutta, joka niitä esittää, samoinkuin suuren sielun kauneus sen musiikin kauneutta, joka sitä kuvastaa… Mies parka!… Ammattiko yksin teitä huvittaa? Kunhan vain työ on hyvin suoritettu, on teistä kai yhdentekevää, mitä teos merkitsee?… Mies parka!… Te olette niiden ihmisten kaltainen, jotka eivät kuuntele sitä, mitä puhuja sanoo, vaan kuuntelevat hänen äänensä sointua ja katselevat mitään ymmärtämättä hänen liikkeitään ja sanovat hänen puhuvan hiton hyvin… Mies parka!… Mies parka!… Riivatun hölmö!

Mutta Christophe'ia ei harmittanut ainoastaan se tai tämä teoria, vaan kaikki teoriat. Hän oli kyllästynyt noihin loppumattomiin väittelyihin ja bysanttilaisiin kiistoihin, noihin musiikkimiesten ainaisiin keskusteluihin musiikista, yksinomaan musiikista. Se olisi saattanut kyllästyttää suurimmankin muusikon ikipäiviksi musiikkiin. Christophe ajatteli Musorgskijn tapaan, ettei muusikoille olisi hullummaksi aika ajoin heittää kontrapunktinsa ja harmoniansa lukeakseen hyvää kirjallisuutta ja hankkiakseen elämänkokemusta. Nykyaikaiselle musiikkimiehelle ei musiikki yksin riitä: siten ei nousta hallitsemaan vuosisataa ja kohota tyhjyyden yläpuolelle… Elämä! Koko elämä! Kaikki nähdä, kaikki tietää, kaikki tuntea. Rakastaa, etsiä, puristaa syleilyynsä totuus, — kaunis Penthesilea, amatsoonien kuningatar, joka puree sitä, joka häntä suutelee!

Kyllin musiikkijaaritusta, jääkööt kaikki akordityöpajat! Nämä harmoniakeittiöiden juorut eivät ikinä opeta häntä keksimään ainoatakaan uutta harmoniaa, joka ei olisi kummitus, vaan elävä olento.

Hän käänsi selkänsä näille Wagner-tohtoreille, jotka hautoivat tislaimiaan saadakseen jonkun Homunculuksen ilmestymään pulloon; hän pakeni ranskalaisesta musiikista ja koetti oppia tuntemaan kirjallista ympäristöä ja Pariisin seurapiirejä.

Christophe, — kuten miljoonat ihmiset Ranskassa, — tutustui aluksi jokapäiväisten sanomalehtien kautta aikansa ranskalaiseen kirjallisuuteen. Kun hän halusi mahdollisimman pian päästä pariisilaisen ajatustavan perille ja samalla kehittyä kielenkäytössä, luki hän väkipakolla sangen omantunnontarkasti niitä lehtiä, joiden sanottiin olevan aitopariisilaisia. Ensimäisenä päivänä hän luki hirveästä uutisosastosta, jonka kertomukset ja tuokiokuvat täyttivät useita sivuja, uutisen isästä, joka makasi viisitoistavuotiaan tyttärensä kanssa: tapaus esitettiin vallan luonnollisena, vieläpä varsin liikuttavana. Toisena päivänä hän luki samasta lehdestä uutisen isästä ja hänen kaksitoistavuotiaasta pojastaan, jotka yhdessä makasivat saman tytön kanssa. Kolmantena päivänä hän luki uutisen veljestä, joka makasi sisarensa kanssa. Neljäntenä kahdesta sisaresta, jotka makasivat yhdessä. Viidentenä… Viidentenä hän heitti lehden inholla luotaan ja sanoi Sylvain Kohnille:

— Jopa jotakin! Mikä teitä vaivaa? Oletteko te sairaita?

Sylvain Kohn nauroi ja sanoi:

— Se on taidetta. Christophe kohautti olkapäitään:

— Te teette pilaa minusta. Kohn nauroi entistä makeammin:

— Eipä suinkaan. Katsokaahan tänne.

Hän näytti Christophe'ille vastikääntehtyä tiedustelua aiheesta "Taide ja moraali", jossa tultiin siihen tulokseen, että "rakkaus pyhittää kaiken", että "aistillisuus on taiteen kiihotin", ettei "taide voinut olla moraaliton", että "moraali oli jesuiittalaisen kasvatuksen keksintö", ja että ainoa jolla oli merkitystä, oli "halun valtava voima". — Joukko kirjallisia todistuksia vakuutti lehdissä erään romaanin taiteellista puhtautta, joka kuvaili porttolan tapoja. Useat vastausten kirjoittajista olivat nykyisen kirjallisuuden suurimpia nimiä tai ankaria arvostelijoita. Muuan perheiden runoilija, porvarillinen ja katoolinen, antoi taiteellisen siunauksensa eräälle sangen huolitellulle kuvaukselle kreikkalaisten huonoista tavoista. Lyyrillisissä reklaamikirjoituksissa ylistettiin romaaneja, joissa uutterasti kuvailtiin irstailua kautta aikojen: Roomaa, Aleksandriaa, Bysanttia, italialaista ja ranskalaista renesanssia, Suurta vuosisataa… se oli täydellinen kurssi tältä alalta. Muuan toinen kokoelma käsitteli maapallon eri seutuja: omantunnontarkat kirjailijat olivat antautuneet benediktiiniläismunkin kärsivällisyydellä tutkistelemaan viiden maanosan paheenpesiä. Ketään ei ihmetyttänyt, että näiden nautinnon maantieteilijäin ja historioitsijain joukossa oli eteviä runoilijoita ja mainioita kirjailijoita. Heitä ei erottanut muista muu kuin heidän oppinsa. He esittivät moitteettomassa muodossa arkaistisia ruokottomuuksia.

Mutta hämmästyttävintä oli nähdä kunnon miesten ja todellisten taiteilijain, miesten, jotka nauttivat Ranskan kirjallisuudessa oikeutettua tunnustusta, uurastavan tässä ammatissa, joka ei heille sopinut. Monet kuluttivat itsensä loppuun kirjoittaessaan toisten tapaan ruokottomuuksia, joita aamulehdet vähin erin julkaisivat. He munivat säännöllisesti, määräpäivinä, kerran tai kaksi viikossa tekeleitään; ja niin jatkui vuosikausia. He munivat, yhä vain munivat, vaikkei heillä ollut mitään sanottavaa, kiduttaen aivojaan saadakseen niistä puserretuksi esille jotakin uutta, yhä mielettömämpää, yhä säädyttömämpää: sillä kylläinen yleisö väsyi ruokalajien paljouteen ja siitä tuntuivat riettaimmatkin nautinnon kuvitelmat laihoilta: täytyi aina tarjota yli entisen määrän, — tarjota yli toisten, yli omansa; — ja he antoivat verensä ja sisälmyksensä; se oli surkeata ja naurettavaa näytelmää.

Christophe ei tuntenut tämän surullisen ammatin kaikkia salaisia vaikuttimia, ja vaikka hän olisi ne tuntenutkin, ei hän olisi ollut sen säälivämpi, sillä hänen silmissään ei mikään seikka maailmassa voinut oikeuttaa taiteilijaa myömään taidettaan kolmestakymmenestä hopeapenningistä…

— Eikö edes niiden hyvinvoinnin turvaaminen, joita rakastaa?

— Ei sekään.

— Se ei ole inhimillistä.

— Ei olekaan kysymyksessä olla inhimillinen, on kysymyksessä olla mies… Inhimillinen!… Herra siunatkoon teidän kalpeamaksaista inhimillisyyttänne, jossa ei enää ole pisaraakaan verta!… Ei voi rakastaa kahtakymmentä seikkaa yhtaikaa, ei voi palvella monta Herraa!…

… Christophe, joka työteliään elämänsä aikana ei ollut päässyt saksalaisen pienen kotikaupunkinsa näköpiiriä ulommas, ei voinut aavistaa, että tämä taiteellinen turmelus, joka niin julkeasti levittelihe Pariisissa, oli yhteistä melkein kaikille suurille kaupungeille, ja hänessä heräsi siveellisen saksalaisen synnynnäiset ennakkoluulot latinalaista moraalittomuutta kohtaan. Sylvain Kohn olisi helposti voinut vastustaa häntä osoittamalla, mitä Spreen rannoilla tapahtui, ja paljastamalla hänelle Saksan keisarikunnan ylhäisön kauhean mädännäisyyden, jonka häpeän näiden piirien raakuus teki vieläkin inhoittavammaksi. Mutta Sylvain Kohn ei ajatellut käyttää sitä hyväkseen; se ei loukannut häntä sen enempää kuin Pariisinkaan tavat. Hän ajatteli iroonisesti: "Jokaisella kansalla on omat tapansa", ja hänestä olivat sen maailman tavat, jossa hän eli, niin luonnollisia, että Christophe sai sen käsityksen, että se oli koko rodun ominaisuus. Niinpä johtui hänkin, kuten hänen maanmiehensä, pitämään sitä mätähaavaa, joka jäytää Euroopan henkistä ylimystöä, ranskalaisen taiteen varsinaisena vikana, latinalaisten rotujen vararikkona.

Christophe'in ensi tutustuminen ranskalaiseen kirjallisuuteen teki häneen painostavan vaikutuksen, ja meni aikaa, ennenkuin se vähitellen hälveni. Oli kuitenkin teoksia, jotka eivät yksinomaa käsitelleet sitä, mitä muuan näistä kirjailijoista nimitti komeasti "olennaisten huvitusten mauksi". Mutta kauneimmat ja parhaimmat niistä eivät päässeet hänen näköpiiriinsä. Ne eivät olleet sellaisia, jotka olisivat etsineet Sylvain Kohnin ja hänen ystäviensä suosiota; ne eivät välittäneet heistä, eivätkä he välittäneet niistä: he eivät tunteneet toisiansa. Sylvain Kohn ei olisi koskaan puhunut niistä Christophe'ille. Hän oli täysin vakuutettu siitä, että hän ja hänen ystävänsä edustivat ranskalaista taidetta, ja että sen piirin ulkopuolella, jonka heidän mielipiteensä ja bulevardilehdet olivat pyhittäneet suuriksi miehiksi, ei ollut ainoatakaan kykyä, ei taidetta, ei Ranskaa. Niistä runoilijoista, jotka olivat nykyisen ranskalaisen kirjallisuuden kunnia, Ranskan kruunu, ei Christophe tiennyt mitään. Ainoastaan johonkin romaanikirjailijaan, joka kohosi keskinkertaisuuksien merestä, johonkin Barrès'n ja Anatole France'in kirjaan hän tutustui. Mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt kieleen, että olisi voinut täydellisesti nauttia toisen yleismaailmallisesta dilettantismista ja oppineesta ironiasta ja toisen epätasaisesta, mutta joskus mainiosta taiteesta. Hän tarkasteli jonkun aikaa uteliaana niitä pieniä, ruukuissa olevia oranssipuita, joita kasvoi Anatole France'in kasvihuoneessa, ja niitä hentoja ja täydellisiä kukkia, joita kohosi Barrès'n sielun hautausmailla. Hän pysähtyi myös hetkeksi Maeterlinckin osaksi ylevän, osaksi yksinkertaisen neron eteen: siitä nousi hienostunut, yksitoikkoinen mystisismin lemu, joka unnutti aivankuin epämääräinen suru. — Hän ravisti itseään, romahti jykevän voiman virtaan, Zola'n lokaiseen romantismiin, jonka hän jo tunsi, ja pääsi siitä erilleen parhaiksi hukkuakseen kirjallisuuden tulvaan.

Näiltä tulvan peittämiltä kentiltä nousi odor di femina. Senaikuisessa kirjallisuudessa vilisi naismaisia miehiä ja naisia. — Hyvä on, että naiset kirjoittavat, jos heillä on kyllin rehellisyyttä kuvailla sitä, mitä mies ei koskaan voi täysin nähdä: naissielun syvintä olemusta. Mutta vain pieni osa uskalsi sitä yrittää; useimmat kirjoittivat vain vetääkseen miehiä puoleensa: he olivat kirjoissaan yhtä valheellisia kuin salongeissaan; he kaunistelivat itseään ja liehittelivät lukijoita. Senjälkeen kun he eivät enää olleet kiihkojumalisia eikä heillä ollut rippi-isää, jolle kertoa pieniä kolttosiaan, he kertoivat niitä yleisölle. Se oli todellinen sadekuuro romaaneja, jotka miltei aina olivat säädyttömiä, aina teennäisiä, joiden kieli tuntui sammaltelevan ja tuoksui kukille ja hyville parfymeille, — liiaksi hyville parfymeille, — ja myöskin keskinkertaisille, — ja levitti iänikuista, tungettelevaa, lämmintä ja imelän tympäisevää lemua. Sitä oli tämä kirjallisuus täynnä. Christophe ajatteli Goethen tavoin: "Tehkööt naiset runoja ja kynäelmiä niin paljon kuin haluavat; mutta älkööt miehet kirjoittako naisten tapaan! Siitä en pidä!" Hän ei voinut inhoamatta nähdä tätä keimailua, tätä epäilyttävää veikistelyä, tätä tunteilua, jota tuhlattiin etupäässä olennoille, jotka eivät olleet minkäänlaisen huomion arvoisia, tätä tyyliä, joka oli täynnä aatteilua, mairittelua ja aistillisuutta, tätä hienostuneisuuden ja raakuuden sekoitusta, näitä psykoloogisia kuorma-ajureita.

Christophe käsitti kuitenkin, ettei hän kyennyt pätevästi arvostelemaan. Sanojen markkinamelu oli tehnyt hänet kuuroksi. Oli mahdotonta kuulla niitä kauniita huilunsäveliä, jotka häipyivät melun keskelle. Sillä näidenkin nautinto-kirjojen joukossa oli niitä, joiden taustassa hymyili kuulas taivas ja Attikan kunnaitten harmooniset viivat, — niiden joukossa oli paljon kykyä, paljon viehättävää, paljon elämänsuloa ja tyyli-iloa, ajatuksia, jotka muistuttivat Peruginon tai nuoren Raffaellon hekumallisia kaunottaria tai kaihoavia nuorukaisia, jotka hymyilivät silmät puoliummessa rakkaushaaveilleen. Tästä kaikesta ei Christophe nähnyt rahtuakaan. Mikään ei voinut ilmaista hänelle hallitsevia suuntia, yleisiä henkisiä virtauksia. Ranskalaisenkin olisi ollut vaikeata päästä niistä selville. Ja ainoa huomio, joka hänen onnistui tällä erää tehdä, oli kirjatuotteiden suunnaton paljous, joka tuntui aivan maanvaivalta. Kaikki näyttivät kirjoittavan: miehet, naiset, lapset, upseerit, näyttelijät, hienosto, rangaistusvangit. Se raivosi kulkutautina.

Christophe luopui yrityksistään sillä kertaa. Hän tajusi, että Sylvain Kohnin tapainen opas eksyttäisi hänet kokonaan. Se kokemus, mihin hän Saksassa oli tullut kirjallisista nurkkakunnista, saattoi hänet täydellä syyllä epäilemään ympäristöään, hän ei liioin luottanut kirjoihin eikä aikakausilehtiin: niistä ei koskaan voinut tietää, edustivatko ne yksinkertaisesti jonkun satasen tyhjäntoimittajan mielipidettä, tai oliko ehkä kirjoittaja eräissä tapauksissa yksinomaan oma yleisönsä. Teatteri antoi luotettavamman käsityksen yhteiskunnasta. Sillä oli nykyisessä Pariisin elämässä aivan ennenkuulumaton sija. Se oli suunnaton keittiö, oikea Pantagruél [Rabelais'n samannimisen teoksen jättimäinen päähenkilö. Suom. muist.] ravintola, joka ei kuitenkaan kyennyt tyydyttämään näiden kahden miljoonan asukkaan ruokahalua. Kolmisenkymmentä suurta teatteria, puhumattakaan pienistä teattereista, konsertti-kahviloista ja kaikenlaisista sekalaisista esityksistä, — satasen näyttämöä, joissa näyteltiin joka ilta ja jotka miltei kaikki olivat aina täynnä. Kokonainen kansa näyttelijöitä ja virkailijoita. Ja tähän kuiluun heitettiin suunnattomia summia. Neljällä valtioapua nauttivalla teatterilla yksistään oli jo palveluksessaan kolmetuhatta henkilöä, ja ne nielivät kymmenen miljoonaa. Ilveilijäin maine täytti koko Pariisin. Joka askeleella esittivät lukemattomat valokuvat, piirustukset ja karikatyyrit heidän virnistyksiään ja muotejaan, gramofoonit heidän honotuksiaan ja sanomalehdet heidän arvostelujaan taiteesta ja politiikasta. Heillä oli erikoinen lehtensä. He julkaisivat muistelmiaan, jotka koskettelivat sekä herooisia että tuttavallisia puolia heidän elämästään. Muiden pariisilaisten keskuudessa, noiden suurten vetelehtijä-lasten, jotka kuluttivat aikansa apinoimalla toisiaan, nämä täydelliset apinat käyttelivät valtikkaa; näytelmäkirjailijat olivat heidän pääministerejään. Christophe pyysi Sylvain Kohnia viemään hänet tähän kuvajaisten ja varjojen valtakuntaan.

Mutta Sylvain Kohn ei ollut tällä alalla sen luotettavampi opas kuin kirjallisuudenkaan, ja Christophe'in ensimäinen vaikutelma, hänen suosiollisella avullaan, Pariisin teattereista oli yhtä vastenmielinen kuin hänen vaikutelmansa niistä kappaleista, joita hän ensiksi luki. Hänestä näytti kaikkialla vallitsevan sama aivoprostitutsioonin henki.

Nautinnon kauppiaitten keskuudessa oli kaksi koulua. Toinen oli vanhaa hyvää, kansallista mallia, karkeata, varsin likaista, kursailematonta nautintoa, joka iloitsi rumuudesta, vankasta ruuansulatuksesta, ruumiillisista epämuodostuksista, alushoususillaan esiintyvistä miehistä, sotilasleikinlaskuista, rapuliemi-, punapippuri- ja hapankaalikaskuista sekä yksityishuoneista, — tuota "miehistä suorasukaisuutta", kuten sitä heikäläiset nimittivät, joka oli yhdistävinään vallattomuuden ja moraalin, kun se neljän näytöksen koiramaisuuksien jälkeen palauttaa Lain kirjaimellisen järjestyksen voimaansa, viskaamalla sotkeutuneen juonen uhalla laillisen vaimon aviomiehensä vuoteeseen, miehensä, jota hän aikoi pettää, — (kunhan vain lain varjo tulee pelastetuksi, pelastuu myöskin hyve), — tuota mässäilevää kunniallisuutta, joka puoltaa avioliittoa antamalla sille irstailun luonteen: — gallialaista lajia.

Toinen koulu oli modern-style'iä. Se oli paljoa hienostuneempi, mutta myös tympäisevämpi. Pariisilaistuneet juutalaiset ja juutalaistuneet kristityt, joita kuhisi teattereissa, olivat sinne tuoneet tuon tavallisen tunnesotkun, joka on rappeutuneen kosmopolitismin tunnusmerkki. Nämä pojat, jotka punastuivat isäinsä tähden, koettivat kieltää rotutietoisuutensa; ja se onnistui heille liiankin hyvin. Riisuttuaan yltään vuosisataisen sielunsa, ei heille jäänyt muuta persoonallisuutta kuin kyky sotkea yhteen muiden kansojen älyllisiä ja moraalisia arvoja; he valmistivat niistä jonkunlaista sekasotkua, eräänlaista olla podrida'a [eräs espanjalainen liharuokalaji. S. m.]; se oli heidän tapansa nauttia taiteesta. Senaikuiset Pariisin teatterien mestarit loistivat taidolla vispilöidä sekaisin roskaa ja tunnetta, antaa hyveelle paheen tuoksu, paheelle hyveen tuoksu, kääntää ylösalaisin kaikki ikä-, sukupuoli-, perhe- ja tunnesuhteet. Heidän taiteellaan oli siten erikoinen tuoksu sui generis, joka lemusi hyvälle ja pahalle samalla kertaa, toisin sanoen sangen pahalle: he nimittivät sitä amoralismiksi.

Muuan heidän mielisankareistaan siihen aikaan oli rakastunut ukko. Heidän teatterinsa tarjosivat niistä monipuolisen muotokuvakokoelman. Tätä tyyppiä kuvaillessaan oli heillä tilaisuus tarjota lukemattomia makupaloja. Toisinaan oli kuusikymmenvuotiaan sankarin uskottuna hänen oma tyttärensä; isä kertoi hänelle rakastajattarestaan; tytär kertoi isälle rakastajistaan; he neuvoivat toisiaan toverillisesti; kunnon isä auttoi tytärtään tämän aviorikoksissa; kunnon tytär ryhtyi sovittamaan uskotonta rakastajatarta, rukoili häntä palaamaan ja käännytti hänet takaisin kodin helmaan. Toisinaan oli arvon ukko oman rakastajattarensa uskottu; hän keskusteli tämän kanssa hänen muista rakastajistaan ja tyytyi paremman puutteessa kuuntelemaan kertomuksia hänen irstailuistaan, vieläpä loppujen lopuksi alkoi niistä nauttiakin. Näki myös rakastajia, täysiä gentlemanneja, jotka ryhtyivät entisten rakastajattariensa intendenteiksi, valvoen heidän kauppojaan ja paritteluaan. Hienoston naiset varastelivat. Miehet olivat parittajia, tytöt paheellisia kuin lesbolaiset. Tämä kaikki tapahtui hienoston keskuudessa, rikkaimmissa piireissä, — ainoa seikka, joka otettiin huomioon. Sillä se kykeni tarjoamaan katsojille ylellisyyden viehätysvoiman varjossa pilaantunutta tavaraa. Siten maalattuna kasvoiltaan oli sillä huikea menekki torilla. Se oli nuorten naisten ja vanhojen herrojen parasta herkkua. Siitä levisi ruumiinhaju ja seralji-suitsutuksen tuoksu.

Tyyli oli yhtä sekalaista kuin tunteetkin. He olivat muodostaneet oman sotkukielensä, omaksuen kaikkien luokkien ja kansojen puhetavat; se oli pedanttista, klassillista, lyyrillistä, sievistelevää, niljakasta ja törkeätä, lörpöttelyn, teeskentelyn, karkeuden ja henkeväsanaisuuden sekoitusta, joka tuntui joltakin vieraalta murteelta. He olivat iroonisia ja ilvehtivän humoristisia, eivätkä omanneet suurtakaan luontaista henkevyyttä; mutta ollen näppäriä he tekaisivat sitä varsin kätevästi kotitarpeiksi Pariisin malliin. Jollei kivi aina ollutkaan kirkkainta lajia, ja jos kehä miltei aina osoittikin eriskummallista ja sullovaa makua, välkkyi se kuitenkin valkean hohteessa, ja se riitti. He olivat muuten varsin älykkäitä ja samalla tarkkoja, mutta likinäköisiä huomiontekijöitä, heidän silmänsä kun olivat vuosisataisen konttorityön turmelemat; he tarkastivat tunteita suurennuslasilla, nähden pikkuseikat suurina ja huomaamatta lainkaan suuria; heillä oli erikoinen maku rihkamakoreaan, eivätkä he kyenneet kuvaamaan muuta kuin sitä, mikä heistä, nousukaskeikareista, näytti hienoston ihanteelta: kourallista väsähtäneitä elostelijoita ja seikkailijoita, jotka kiistelivät jonkun varastetun rahasumman omistusoikeudesta ja joistakin kunniattomista naikkosista.

Joskus puhkesi kuitenkin näiden juutalaisten kirjailijain oikea luonnonlaatu ilmoille, nousten esiin heidän olentonsa kätköistä ties minkä mystillisen vastakaiun vaikutuksesta, jonka jonkun sanan tai tunteen sysäys oli herättänyt. Siitä syntyi silloin omituinen vuosisatain ja rotujen sekoitus; erämaan tuuli toi näihin pariisilaisiin makuukammioihin merten takaa turkkilaisten basaarien ummehtuneen hajun, hietikon häikäisevän hohteen, itämaiset näköhäiriöt, päihtyneen aistillisuuden, väkevät herjaukset, raivoisan, miltei kouristuksellisen neuroosin, hävityksen vimman; — Simson — joka vuosisadat oli istunut varjossa — nousee äkisti leijonan tavoin ja ravistaa raivolla temppelin pylväitä, niin että se luhistuu hänen ja hänen vihollisensa päälle.

Christophe tukki nenänsä ja sanoi Sylvain Kohnille:

— Siinä on voimaa, mutta se löyhkää. Riittää jo! Lähtekäämme katsomaan jotakin muuta.

— Mitä? kysyi Sylvain Kohn.

— Ranskaa.

— Tämä on Ranskaa! sanoi Kohn.

— Se ei ole mahdollista, virkkoi Christophe. Ranska ei ole tuollainen.

— Niin Ranska, niinkuin Saksakin.

— Sitä en usko. Kansalla, joka olisi tuollainen, ei olisi kahtakymmentäkään vuotta jäljellä: se haisee jo mädältä. On muutakin.

— Ei mitään parempaa.

— On muutakin, intti Christophe.

— Oh! onhan meilläkin kaunosieluja, tietysti, sanoi Sylvain Kohn, ja teattereita kaunosieluja varten. Niitäkö te haluatte nähdä? Voihan teidät sinne viedä.

Hän johti Christophe'in Théatre-Français'hin.

Sinä iltana esitettiin nykyaikaista proosanäytelmää, joka käsitteli juriidista kysymystä.

Heti ensi sanoista alkaen oli Christophe ymmällä siitä, missä maailman kolkassa toiminta tapahtui. Näyttelijäin äänet kaikuivat ylenmäärin muhkeina, vakavina, hitaina ja määrämittaisina; he äänsivät jokaisen tavun aivankuin olisivat halunneet antaa opetusta lausunnossa, ja he tuntuivat yhtämittaisesti skandeeraavan aleksandriineja traagillisin nikotuksin. Liikkeet olivat juhlallisia, miltei papillisia. Sankaritar, joka oli pukeutunut aamunuttuunsa aivankuin kreikkalaiseen peplumiin, näytteli kädet koholla ja pää kumarruksissa ainaista Antigonea ja hymyili ikuisen uhrautuvaisuuden hymyä, moduloiden kauniin alttoäänensä syvimpiä säveliä. Jalo isä asteli miekkailunopettajan askelin ja automaattisin liikkein arvokkaana kuin hautajaisissa; se oli mustiin puettua romantiikkaa. Ensimäinen rakastaja kutisti kylmästi kurkkuansa ja rintaansa pusertaakseen esiin itkua. Näytelmä oli kirjoitettu nurkkanovelli-tragedian tyyliin: abstraktisia lausetapoja, byrokraattisia määräyssanoja, akateemisia perifraaseja. Ei ainoatakaan odottamatonta liikettä tai huudahdusta. Alusta loppuun saakka tarkka kuin kellon koneisto. Asetettu probleemi, dramaattinen työsuunnitelma, näytelmän luuranko, ei lihaa eikä verta, ainoastaan kirjan lauseita. Arkoja ajatuksia näiden väittelyiden pohjalla, jotka tahtoivat käydä rohkeista: pieni, ynseä porvarissielu.

Sankaritar oli eronnut arvottomasta miehestään, jonka kanssa hänellä oli yksi lapsi, ja mennyt uudelleen naimisiin kunniallisen miehen kanssa, jota hän rakasti. Oli osoitettava, että avioero tässäkin tapauksessa oli tuomittava sekä luonnon että ennakkoluulon kannalta. Se kävi varsin helposti päinsä: kirjailija sovitti niin, että ensimäinen mies kerran yllätyksen kautta sai takaisin entisen vaimonsa. Yksinkertaisen, luonnonmukaisen katumuksen, ehkä syvän häpeänkin sijasta, jota olisi seurannut sitä suurempi halu rakastaa ja kunnioittaa toista, kunniallista miestä, tehtiin tästä tapauksesta sankarillinen, luonnonvastainen omantunnonasia. On varsin helppoa olla luonnottomasti hyveellinen! Ranskalaiset kirjailijat eivät näytä olevan tuttavallisessa suhteessa hyveeseen: he ampuvat aina ohi maalin puhuessaan siitä; on enää mahdotonta uskoa sitä. Tuntui siltä kuin olisi ollut tekemisissä Corneille'n sankarien, tragedian kuningasten kanssa. — Ja eivätkö ne olekin kuninkaita, nämä miljoona-sankarit, nämä sankarittaret, jotka eivät herättäisi lainkaan mielenkiintoa, jollei heillä olisi taloa Pariisissa ja paria, kolmea linnaa maaseudulla? Rikkaus on sellaisille kirjailijoille ja yleisölle kauneutta, miltei hyvettä.

Yleisö hämmästytti vielä enemmän kuin näytelmä. Kaikki nuo loppumattomiin toistuvat epätodennäköisyydet nieli se kyllästymättä. Se nauroi aina aikanaan, milloin näyttelijä lausui ne sanat, joiden tuli naurattaa, valmistettuaan ensin yleisöä niiden varalle, jotta se osaisi ajoissa varustautua nauramaan. Se niisti ja yski syvästi liikutettuna, milloin nuo traagilliset nuket nyyhkyttivät, kiljuivat tai pyörtyivät vanhojen, pyhitettyjen kaavojen mukaan.

— Ja sanotaan, että ranskalaiset ovat kevytmielisiä! huudahti Christophe lähdettäessä teatterista.

— Kaikkeen riittää aikaa, sanoi Sylvain Kohn ilveillen. Tahdoitte nähdä hyvettä! Nyt näette, että sitä vielä on Ranskassa.

— Mutta eihän se ole hyvettä, huudahti Christophe, sehän on kaunopuheisuutta!

— Meillä on hyve teatterissa aina kaunopuheista.

— Oikeussalin hyvettä, sanoi Christophe; voiton vie liukaskielisin. En voi sietää asianajajia. Eikö teillä ole runoilijoita Ranskassa?

Sylvain Kohn vei hänet runollisiin teattereihin.

Ranskassa oli runoilijoita, oli suuriakin runoilijoita, mutta heiltä oli teatteri suljettu. Se oli avoinna vain riimittelijöille. Teatteri on runoudelle sitä, mitä ooppera musiikille: Sicut amori lupanar [Niinkuin porttola rakkaudelle. Suom. muist.], kuten Berlioz sanoi.

Christophe näki prinsessoja, jotka hyve saattoi kurtisaaneiksi, jotka pitivät kunnianaan prostituoida itseään ja joita verrattiin Kristukseen matkallaan ristinpuukalliolle; — ystäviä, jotka pettivät ystäviään pelkästä kiintymyksestä heihin; — ylistetyn kolminaisuuden sotkuja; — sankarillisia aisankannattajia: (tästä tyypistä oli tullut eurooppalainen kauppatavara, kuten pyhästä syntisestä vaimosta; kuningas Markin [Wagnerin Tristan ja Isoldessa] esimerkki oli pannut heidän päänsä pyörälle: aivankuin pyhän Hubertuksen hirvi, eivät he enää esiintyneet muuten kuin sädekehällä varustettuina). Christophe näki myöskin rakastelijatyttöjä, joissa intohimo ja velvollisuus oli joutunut ristiriitaan; intohimo vaati seuraamaan uutta rakastajaa; velvollisuus neuvoi jäämään entiselle, ukolle, joka antoi rahoja ja jota hän muuten petti. Lopulta he valitsivat sankarillisesti velvollisuuden. — Christophe'ista ei tämä velvollisuus suurestikaan eronnut ilettävästä omanvoiton pyynnistä, mutta yleisö oli tyytyväinen. Sana velvollisuus riitti sille; asiasta se ei välittänyt: lippu peitti kaupan.

Taiteen huippukohta ja varmin menestys saavutettiin silloin, kun onnistuttiin yhdistää, mitä paradoksaalisimmalla tavalla, sukupuolinen moraalittomuus ja Corneille'n sankaruus. Siten sai pariisilaisyleisö kaikinpuolisen tyydytyksen: sen henki, sen aistit ja sen retoorinen taju saivat ravintonsa. — Täytyy muuten tunnustaa, että se oli irstauttaan kielevämpi. Kaunopuheisuus oli sen parhainta nautintoa. Se olisi antanut ruoskia itseään kauniin esityksen vuoksi. Hyve tai pahe, hullunkurinen sankaruus tai mateleva alhaisuus: ei ollut sitä pilleriä, jota yleisö ei olisi niellyt, kun se vain oli sokeroitu sointuvilla riimeillä ja sanavuolaudella. Kaikki kelpasi kuplettien, vastaväitteiden ja johtopäätösten aiheeksi: rakkaus, kärsimys, kuolema. Ja kun he olivat valuttaneet sanatulvansa, luulivat he esittäneensä rakkautta, kärsimystä ja kuolemaa. Pelkkiä sanoja, pelkkää leikkiä. Kun Hugo antoi ukkosensa jyrähdellä, vaimensi hän sen heti sordiinilla (kuten eräs hänen apostolinsa sanoi), jottei pelottaisi pientä lastakaan. — (Apostoli oli vakuutettu siitä, että hän lausui kohteliaisuuden.) — Heidän taiteessaan ei milloinkaan tuntenut luonnon voimaa. He hienostuttivat kaiken. Kuten musiikissakin, — ja vielä enemmän kuin musiikissa, joka oli Ranskassa nuorempi ja suhteellisesti naivimpi taiteenhaara, — he kammosivat "ennen sanottua". Lahjakkaimmatkin koettivat aina kylmäverisesti sanoa päinvastaista kuin muut. Menettelytapa oli lapsellisen yksinkertainen: valittiin joku kaunis legenda tai lastensatu ja annettiin niille aivan niiden sisällön vastainen merkitys. Siten pieksivät Sinipartaa hänen vaimonsa, tai Polyfemos uhrautui hyvyyttään Aciksen ja Galatean onnen hyväksi ja puhkaisi silmänsä. Tässä kaikessa ei ollut muuta vakavaa kuin muoto. Sen lisäksi tuntui Christophe'ista (vaikkei hän ollutkaan pätevä tuomari sillä alalla), että nämä muodon mestarit olivat pikemmin pikkumestareita ja jäljittelijöitä kuin suuria kirjailijoita, oman tyylinsä luojia, jotka maalaavat levein vedoin.

He leikkivät taiteilijoita. He leikkivät runoilijoita. Missään ei runollinen valhe rehottanut niin röyhkeänä kuin sankarinäytelmässä. He luonnostivat sankarin varsin eriskummalliseksi:

Suurenmoinen sielu tärkeint' on, kotkansilmä, otsa kuin holvi portikon, näkö valtava, liikuttava, loistavainen, sydän väräjöivä, katse unelmainen.

Tällaiset säkeet otettiin vakavalta kannalta. Näiden suurien sanojen, näiden töyhtöjen, näiden teatteriparaadien, tinamiekkojen ja pahvikypärien valepuvun alta tunsi aina jonkun Sardou'n parantumattoman tyhjänpäiväisyyden, tuollaisen urhean laulunäytelmänkirjoittajan, joka näyttelee historiaa nukketeatterissa. Mitä saattoi todellisuudessa vastata jonkun Cyrano'n sankaruus? Nämä miehet käänsivät nurin taivaan ja maan, nostattivat haudoistaan keisarin ja hänen legioonansa, Liigan joukot, renesanssin kondottierit, kaikki ne inhimilliset hirmumyrskyt, jotka olivat autioittaneet maailmaa: — ja tämän kaiken he tekivät näyttääkseen jotakin verilöylyn kauhujen keskellä välinpitämätöntä marionettia, jota ympäröi palkkasoturit ja vankihaaremit ja joka riutui oikean romaanityhmyrin rakkaudesta jotakin naista kohtaan, jonka hän oli nähnyt kymmenen, viisitoista vuotta sitten, — tai Henrik IV:ttä, joka joutui murhamiehen uhriksi sentähden, että hänen rakastajattarensa oli kylmentynyt häntä kohtaan.

Siten näyttelivät nämä säyseät miehet kuninkaita ja kondottiereja, ja sellaiseksi he kuvittelivat sankarillista intohimoa. Grand-Cyrus'n aikojen kuulujen pässinpäiden arvoisia jälkeläisiä, noiden ihanteen gascognelaisten, — Scudéry'n ja La Calprenède'in, — ikuista rotua, väärän, mahdottoman sankaruuden laulajia, sankaruuden, joka on todellisen sankaruuden vihollinen. — Christophe havaitsi hämmästyksekseen, että ranskalaisilta, joita sanottiin niin sukkelaälyisiksi, puuttui naurettavan taju.

Kaikki meni vielä mukiin niin kauan, kuin uskonto ei ollut tullut muotiin! Mutta nyt lukivat Gaité-teatterin ilveilijät paaston aikana Bossuet'n saarnoja urkujen säestyksellä. Juutalaiset kirjailijat kirjoittivat juutalaisille näyttelijättärille tragedioja pyhästä Theresasta. Bodinière'issä näyteltiin Ristinpolkua, Ambigu'ssä Jeesus-lasta, Porte-Saint-Martin'issä Kärsimys-näytelmää, Odéon'issa Jeesusta, Jardin d'Acclimation'issa Kristusta. Joku mainio jutustaja, — hekumallisen rakkauden runoilija, — esitelmöi Châtelet'ssa lunastuksesta. Luonnollisestikin oli näiden maailmanmiesten muistissa parhaiten säilynyt Evankeliumeista Pilatus ja Maria Magdaleena: — "Mikä on totuus?" ja pyhä tyhmä neitsyt. — Ja heidän bulevardi-Kristuksensa oli kauhea lörpöttelijä, joka tarkoin tunsi hienon maailman saivartelun kaikki langat.

Christophe sanoi:

— Tämä on huonointa kaikesta. Se on ruumiillistunutta valhetta. Minä tukehdun. Lähtekäämme.

Oli kuitenkin olemassa suurta klassillistakin taidetta, joka pysyttelihe pystyssä tämän nykyaikaisen tehdastuotannon ohella, samoin kuin antiikin jalojen temppelien rauniot nykyisen Rooman pöyhkeiden rakennusten keskellä. Mutta Molière'iä lukuunottamatta ei Christophe kyennyt sitä vielä arvioimaan. Hän ei tajunnut kielen sisäistä merkitystä, eikä siis myöskään rodun henkeä. Etäimmälle jäi hänestä XVII vuosisadan tragedia, — joka on niitä ranskalaisen taiteen maakuntia, joita muukalaisen on kaikkein vaikein omaksua, siksi, että se sijaitsee itse Ranskan sydämessä. Se tuntui hänestä kuolettavan ikävältä, kylmältä, kuivalta ja tympäisevältä keimailuineen ja pedantismineen. Toiminta oli köyhää tai pakotettua, henkilöt abstraktisia kuin retoriikan johtopäätelmät tai mauttomia kuin hienostonnaisten keskustelu. Antiikin aiheiden ja sankarien karikatyyriä. Järkisyiden ja perusteiden, saivarteluiden, psykologian ja vanhanaikaisen arkeologian näytteille asettamista. Puhelua, puhelua, puhelua: iankaikkista ranskalaista lörpöttelyä. Oliko se hyvää vai huonoa, sen jätti Christophe iroonisesti ratkaisematta: hänen mielenkiintoaan ei siinä kiinnittänyt mikään; mitä lienevätkin olleet väitteet, joita Cinnan puhujat vuoron perään puolustivat, hänestä oli aivan yhdentekevää, mikä näistä puhekoneista lopulta pääsi voitolle.

Hän pani muuten merkille, ettei ranskalainen yleisö ollut samaa mieltä kuin hän, ja että se osoitti suosiotaan näille näytelmille, jotka häntä ikävystyttivät. Se ei johtanut väärinkäsityksen hälvenemiseen: hän katseli tätä teatteria yleisön keskitse; ja hän huomasi nykyajan ranskalaisissa monia klassillisen ajan piirteitä turmeltuneina. Hänen kävi samoin kuin liian selvän katseen, joka vanhan keimailijan kuihtuneissa kasvoissa havaitsee hänen tyttärensä hienot, puhtaat piirteet: — (se näky ei ole omiaan synnyttämään rakkauden kuvitelmaa). — Samoinkuin saman perheen jäsenet, jotka ovat tottuneet näkemään toisiaan, eivät ranskalaisetkaan huomanneet yhdennäköisyyttä. Mutta Christophe'ia se hämmästytti niin, että hän liioitteli näkemäänsä: hän ei nähnyt enää muuta kuin sen. Häntä ympäröivä taide näytti hänestä tarjoavan vanhanaikaisia karikatyyrejä suurista esi-isistä; ja suuret esi-isät vuorostaan näyttäytyivät hänelle karikatyyreinä. Hän ei enää erottanut Corneille'ta hänen retoorisista seuraajistaan, jotka vimmatusti sovittivat kaikkialle yleviä ja järjettömiä omantunnon asioita. Ja hän sekoitti Racine'in hänen pieniin pariisilaisiin psykoloogi-seuraajiinsa, jotka olivat vaipuneet tutkistelemaan omaa sydäntään.

Kaikki nämä miehet olivat auttamattomasti takertuneet klassillisuuteensa. Arvostelu pohti ja tutkisteli loppumattomiin Tartuffe'iä ja Phèdre'aa… He eivät väsyneet kuulemaan samoja näytelmiä. He nauttivat samoista sanoista ja nauroivat vanhuksina samoille sukkeluuksille, jotka olivat ihastuttaneet heitä jo lapsuudessa. Ja siten oli jatkuva niin kauan kuin rotu eli. Missään muussa maassa ei esi-isien palvelus ollut niin syvälle juurtunut. Muu maailma ei heidän mieltään kiinnittänyt. Miten monta olikaan lahjakkaimpienkin joukossa, jotka eivät olleet lukeneet muuta ja jotka eivät tahtoneetkaan lukea muuta, kuin mitä oli kirjoitettu Ranskassa Suuren Kuninkaan aikana! Heidän teattereissaan ei koskaan näytelty ei Goetheä, ei Schilleriä, ei Kleistiä, ei Grillparzeria, ei Hebbeliä, eikä minkään muun kansan suurmiehiä, paitsi muinaisen Kreikan, jonka perillisiä he sanoivat olevansa, — (kuten kaikki Euroopan kansat). Pitkien väliaikojen jälkeen tunsivat he tarvetta saattaa Shakespeare seuraansa. Se oli koetuskivi. Heillä oli kaksi koulua, joilla kummallakin oli oma tulkitsemistapansa: toinen näytteli Kuningas Lear'ia porvarillisella realismilla aivan kuin jotakin Emile Augier'n komediaa; toinen teki Hamletista, oopperan loisto-aarioineen ja Victor Hugo'n tapaisine äänenharjoitelmineen. Heille ei johtunut mieleen, että todellisuus saattoi olla runollista, tai että runous oli itsenäinen kieli, joka ilmaisi sydänten tulvivaa elämää. Shakespeare tuntui epätodelliselta. Palattiin kiireesti Rostand'iin.

Oli kuitenkin jo kaksikymmentä vuotta tehty melkoisia ponnistuksia teatterin uudistamiseksi; pariisilaisen kirjallisuuden aihepiirin ahdas ala oli laajentunut; se kosketteli kaikkea näennäisellä rohkeudella. Olipa pari, kolme kertaa julkisen elämän temmellys voimakkaalla iskulla halkaissut sovinnaisuuksien esiripun. Mutta he kiiruhtivat neulomaan umpeen repeämän. Ne olivat arkoja äijiä, jotka eivät uskaltaneet nähdä asioita sellaisina kuin ne ovat. Yhteiskuntahenki, klassillinen traditsiooni, ajatuksen ja muodon harjaantumus, ja syvän vakavuuden puute esti heitä astumasta rohkeutensa tietä loppuun saakka. Polttavimmatkin kysymykset muuttuivat heidän käsissään näppäräksi leikiksi; ja kaikki kohdistui aina kysymyksiin naisista, — pienistä naisista. Oh, miten surullisilta näyttivätkään heidän teatterilavoillaan suurten miesten haamut: Ibsenin sankarillinen anarkia, Tolstoin evankeliumi, Nietzschen yli-ihminen.

Pariisin kirjailijat tekivät suuria ponnistuksia näyttääkseen esittävänsä uusia ajatuksia. Pohjaltaan olivat he kaikki vanhoillisia. Ei ole toista kirjallisuutta Euroopassa, jossa yleisemmin ja itsetiedottomammin hallitsisi mennyt, vanha, "ikuisesti eilinen": se vallitsi suurissa aikakauskirjoissa, suurissa sanomalehdissä, valtioapua nauttivissa teattereissa, akatemioissa. Pariisi oli kirjallisuuden alalla mitä Lontoo politiikan: eurooppalaisen hengen hidastuttava jarru. Ranskan akatemia oli tavallaan loordien ylähuone. Joukko laitoksia vanhan hallitusmuodon ajoilta pakotti yhä edelleen uutta yhteiskuntaa alistumaan entisiin katsantotapoihin. Kumoukselliset ainekset syrjäytettiin tai sulatettiin kiireen kaupalla. He eivät muuta pyytäneetkään. Turhaan tavoitteli hallitus sosialistista väriä. Taiteessa se rupesi akatemiain ja akatemiallisten koulujen hinattavaksi. Akatemioja vastaan taisteltiin nurkkakuntien kautta; ja taisteltiin sangen huonosti. Niin pian kuin taisi, harppasi nurkkakunta johonkin akatemiaan ja tuli muita akateemisemmaksi. Ja vaikka kirjailija siksi toiseksi olikin etujoukoissa tai armeijan kuormastossa, oli hän miltei aina ryhmänsä tai sen ajatusten vanki. Toiset kääriytyivät akateemiseen credoon, toiset kumoukselliseen uskontunnustukseen; ja loppujen lopuksi oli asia aina sama.

Herättääkseen Christophe'in, jota akateeminen taide nukutti, ehdotti Sylvain Kohn hänelle, että he menisivät eräisiin erikoisteattereihin, jotka edustivat hienostumisen viimeistä astetta. — Siellä sai nähdä murhia, raiskauksia, hulluutta, kidutusta, silmien puhkaisuja ja vatsojen halkomisia, — kaikkea, mikä saattoi järkyttää hermoja ja tyydyttää liiaksi sivistyneen valioväen salaista barbaarisuutta. Sillä oli erinomainen vetovoima kauniisiin naisiin ja keikareihin, — samoihin, jotka viettivät iltapäivänsä Oikeuspalatsin tukahduttavissa suojissa kuuntelemalla rikosoikeudellisia häväistysjuttuja ja samalla lörpötellen, nauraen ja makeisia pureskellen. — Mutta Christophe kieltäytyi harmistuneena lähtemästä. Kuta lähemmin hän tutustui tähän taiteeseen, sitä selvemmin hän tunsi hajun, joka heti ensi askeleista alkaen oli häntä tympäissyt, aluksi salaisesti, sitte yhä hellittämättömämmin ja tukahduttavammin: kalmanhajun.

Kuolema: se oli kaikkialla tämän ylellisyyden ja melun alla. Christophe'ille selvisi nyt se vastenmielisyys, jota hän oli heti alusta lähtien tuntenut eräitä teoksia kohtaan. Niiden moraalittomuus ei ollut häntä loukannut. Moraali, moraalittomuus, amoralismi, — kaikki nämä sanat eivät merkinneet mitään. Christophe ei ollut koskaan rakentanut moraalisia teorioja. Hän rakasti syvästi menneiden aikojen suurimpia runoilijoita ja suurimpia säveltäjiä, jotka eivät olleet mitään pikku pyhimyksiä; ja kun hänellä oli onni tavata joku suuri taiteilija, ei hän halunnut tietää hänen syntiluetteloaan; hän kysyi pikemmin:

— Oletko terve?

Olla terve, se oli tärkeintä. "Jos runoilija on sairas, alottakoon tekemällä itsensä terveeksi", kuten Goethe sanoi. "Terveeksi tultuaan hän vasta kirjoittakoon".

Pariisilaiset kirjailijat olivat sairaita; tai kun joku heistä oli terve, hän tavallisesti häpesi sitä, koetti peittää sitä ja hankkia itselleen kunnon taudin. Heidän sairautensa ei ilmennyt joissakin heidän taiteensa piirteissä: — nautinnonhimossa, ajatuksen hillittömyydessä, kaiken arvostelussa, joka asetti kysymyksenalaiseksi kaikki hengen lahjat. Kaikki nämä piirteet saattoivat olla — olivat, asianhaarain mukaan, — terveitä tai sairaita; niissä ei ollut kuoleman itua. Jos kuolema oli lähellä, ei se johtunut näistä voimista, se johtui siitä tavasta, millä nämä ihmiset niitä käyttivät, se oli heissä itsessään. — Christophe'kin rakasti nautintoa. Hänkin rakasti vapautta. Hän oli nostattanut vastaansa saksalaisen pienen kotikaupunkinsa mielipiteen puolustamalla tavallisella suoruudellaan seikkoja, joita hän nyt havaitsi näiden pariisilaisten ylistävän ja jotka nyt heidän ylisteleminään häntä tympäisivät. Ja kuitenkin ne olivat samoja asioita. Mutta ne kuulostivat näiden pariisilaisten suussa aivan toisilta kuin hänen. Kun Christophe kärsimättömänä ravisti yltään menneen ajan suurten mestarien ikeen, kun hän ryhtyi sotimaan estetiikkaa ja farisealaista moraalia vastaan, ei se ollut hänelle leikkiä niinkuin näille kaunosieluille; hän oli vakava, hirvittävän vakava; ja hänen kumouksensa päämääränä oli elämä, hedelmällinen elämä, joka kantaa vuosisatoja kohdussaan. Näillä ihmisillä oli kaikki hedelmätöntä nautintoa. Hedelmätön. Hedelmätön. Siinä oli vastaus arvoitukseen. Ajatuksen ja aistien hedelmätöntä irstailua. Loistava taide, täynnä älykkäisyyttä ja kykyä, — kaunis muoto todellakin, kauneuden traditsiooni, joka vieraasta tulvasta huolimatta säilyi hävittämättömänä, — teatteri, joka oli teatteria, tyyli, joka oli tyyliä, kirjailijoita, jotka taisivat ammattinsa, kirjoittajia, jotka osasivat kirjoittaa, varsin kaunis taiteen ja ajatuksen luuranko, jotka olivat olleet valtavia. Mutta vain luuranko. Helähteleviä sanoja, soinnahtelevia lauseita, ajatusten metallisointuja, jotka kaikuivat tyhjyyteen, älyn leikkiä, aivoja, joissa aistillisuus kummitteli, ja järkeileviä mieliä. Se kaikki ei kelvannut mihinkään, ei mihinkään muuhun kuin itsekkääseen nautintoon. Se vei kohti kuolemaa. Tämä ilmiö oli verrattavissa Ranskan väkiluvun hirveään vähenemiseen, jonka Eurooppa havaitsi — ja otti kaikessa hiljaisuudessa huomioon laskelmissaan. Niin paljon nerokkuutta ja älyä, niin paljon hienostunutta aistia tuhlattiin eräänlaiseen häpeälliseen onanismiin! He eivät aavistaneet sitä, he eivät tahtoneetkaan sitä aavistaa. He nauroivat. Se oli ainoa seikka, joka Christophe'ia jonkun verran rauhoitti: nämä ihmiset osasivat vielä kunnolla nauraa; kaikki toivo ei siis vielä ollut mennyt. Hän piti heistä paljoa vähemmän, kun he tahtoivat ottaa itsensä vakavalta kannalta; eikä mikään häntä niin loukannut kuin nähdä näiden kirjailijoiden, jotka eivät taiteesta muuta etsineet kuin nautintovälinettä, esiintyvän epäitsekkään uskonnon pappeina.

— Me olemme taiteilijoita, toisteli Sylvain Kohn omahyväisenä. Me harrastamme taidetta taiteen vuoksi. Taide on aina puhdasta; siinä ei ole muuta kuin viattomuutta. Me tutkistelemme elämää turistien tavoin, joita kaikki huvittaa. Me harrastamme harvinaisia huomioita, me rakastamme kauneutta.

— Te olette teeskentelijöitä, tokaisi Christophe tylysti. Suokaa anteeksi, että sen teille sanon. Tähän asti luulin, että niin oli laita vain minun maassani. Saksassa teeskentelemme puhumalla aina idealismista, seuratessamme aina omaa etuamme, ja vielä lisäksi uskomalla, että olemme idealisteja, ajatellessamme ainoastaan itsekkyyttämme. Mutta te olette paljoa pahempia: te peitätte sanoilla Taide ja Kauneus (suurin alkukirjaimin) kansallisen irstautenne, — milloin ette suojaa nimityksillä Totuus, Tiede, intellektuaalinen Velvollisuus moraalista Pilatismianne, joka pesee kätensä kopeiden löytöjensä mahdollisilta seurauksilta. Taide taiteen vuoksi!… Se on suurenmoinen usko! Mutta ainoastaan väkevien usko! Taide! Puristaa elämä syliinsä niinkuin kotka saaliinsa ja nostaa se ilmaan, kohota sen kera kirkkaaseen avaruuteen!… Siihen tarvitaan kotkan kynnet, laajat siivet ja voimakas sydän. Mutta te olette vain varpusia, jotka löydettyään jonkun haaskanpalasen paikalla repivät sen riidellen ja kirkuen… Taide taiteen vuoksi!… Onnettomat! Taide ei ole halpaa ruokaa, jota jaetaan jokaiselle halvalle kulkijalle. Nautinto kylläkin, ja päihdyttävin kaikista. Mutta nautinto, joka on ainoastaan raivoisan taistelun palkka, laakeri, joka seppelöi voiman voiton. Taide on kesytettyä elämää. Taide on elämän keisari. Kun tahtoo olla Caesar, täytyy omistaa Caesarin sielu. Mutta te olette vain teatterikuninkaita: se on rooli, jota te näyttelette, mutta johon ette edes usko. Ja kuten ne näyttelijät, jotka hankkivat itselleen mainetta muodottomuuksillaan, teette te kirjallisuutta omista ja yleisön muodottomuuksista. Te viljelette hellä varoen kansanne sairauksia, sen ponnistuksen pelkoa, sen nautinnonhalua, sen aistillisia ideologioita, sen kuviteltua ihmisrakkautta, kaikkea sitä, mikä hekumallisesti uuvuttaa tahdon, kaikkea sitä, mikä saattaa poistaa heiltä kaiken toiminnan aiheen. Te johdatte sen suoraa päätä opiumiunelmiin. Ja te tiedätte varsin hyvin, mutta ette sano julki, että se vie kuolemaan. — No niin, minä sanon: Missä on kuolema, siellä ei ole taidetta. Taide edistää elämää. Mutta rehellisimmätkin teidän kirjailijoistanne ovat sellaisia pelkureita, että silloinkin, kun side heidän silmiltään on pudonnut he eivät ole näkevinään mitään; heillä on otsaa sanoa:

— Se on vaarallista, sen myönnän: siinä on myrkkyä; mutta se osoittaa erinomaista kykyä!

Aivankuin tuomari sanoisi poliisioikeudessa apashista:

— Hän on heittiö, se on totta; mutta hänellä on kykyä!

Christophe kysyi itseltään, mitä hyödytti ranskalainen kritiikki. Puutetta ei arvosteluista ollut; niitä vilisi kaikkialla. Ei enää tahtonut nähdä teoksia: ne hukkuivat arvostelujen paljouteen.

Christophe ei yleensä ollut suopea kritiikille. Hänen oli jo vaikeata nähdä, mitä hyötyä oli tästä taiteilijoiden paljoudesta, jotka muodostivat ikäänkuin neljännen tai viidennen säädyn uudenaikaisessa yhteiskunnassa: hänestä se oli merkki väsähtäneestä ajasta, joka antoi toisten huoleksi elämän tarkastelun, — joka tuntee välittäjien kautta. Sitä suuremmalla syyllä oli hänestä noloa, ettei se edes kyennyt omin silmin katselemaan näitä elämän heijastuksia, että se tarvitsi vielä toisia välikäsiä, heijastuksen heijastusta, sanalla sanoen, kritiikkiä. Tämän heijastuksen olisi ainakin pitänyt olla uskollista. Mutta se ei heijastanut muuta kuin ympäröivän joukon epäröintiä, aivankuin nuo museopeilit, joissa kuvastuu kattomaalaukset ja uteliaitten katsojien ylöspäin kääntyneet kasvot.

Oli ollut aika, jolloin näillä arvostelijoilla oli ollut tavaton auktoriteetti. Yleisö alistui heidän tuomioihinsa ja oli miltei pitää heitä taiteilijoiden yläpuolella olevina, jonkinlaisina intelligentteinä taiteilijoina: — (nämä kaksi sanaa eivät tuntuneet sopivan yhteen). — Sittemmin oli heitä tavattoman nopeasti lisääntynyt; oli liiaksi tietäjiä, ja se pilasi ammatin. Kun niin moni vakuuttaa olevansa ainokaisen totuuden yksinomainen haltija, ei heitä enää voi uskoa; eivätkä he itsekään lopulta uskoneet itseään. Rohkeus oli mennyt: yhdessä vuorokaudessa olivat he ranskalaiseen tapaan linkoutuneet äärimmäisyydestä toiseen. Vakuutettuaan tietävänsä kaikki, he vakuuttivat nyt, etteivät tienneet mitään. Se oli heille kunnia-asia, olivatpa he siitä vielä itserakkaitakin. Renan oli opettanut näille veltostuneille sukupolville, ettei ole hienoa vakuuttaa mitään kieltämättä sitä heti, tai ainakin epäilemättä sitä. Hän oli niitä, joista apostoli Paavali sanoo: "joilla aina on huulillaan jaa, jaa, ja taas ei, ei". Koko ranskalainen parahisto oli ihastunut tähän kaksinaiseen uskontunnustukseen. Hengen velttous ja luonteen heikkous löysivät siinä oikean alansa. Ei sanottu enää teoksesta, että se oli hyvä tai huono, tosi tai valheellinen, nerokas tai typerä. Sanottiin:

— Saattaa olla… Onhan mahdollista… En tiedä… Pesen käteni.

Jos näyteltiin roskakappaletta, ei sanottu:

— Roskaa.

Sanottiin:

— Herra Sganarelle, olkaa hyvä ja käyttäkää toisenlaista puhetapaa. Meidän filosofiamme määrää puhumaan kaikesta epäröiden; ja sen vuoksi ei teidän tule sanoa: "Roskaa", vaan: "Minusta näyttää… Minusta tuntuu, että se on roskaa… Mutta varma en siitä ole. Saattaa olla, että se on mestariteos. Kukapa tietää?"

Ei ollut enää vaaraa siitä, että heitä syytettäisiin taiteen tyranneiksi. Schiller oli heitä aikoinaan läksyttänyt ja muistuttanut oman aikansa pikku tyranneja siitä, mitä hän häikäilemättä nimitti:

Palvelijoiden velvollisuudeksi.

— Ennen kaikkea tulee talon olla puhtaan, kun Kuningatar saapuu. Ylös siis! Lakaiskaa huoneet. Se, herrani, on teidän tehtävänne.

Mutta kohta kun Hän ilmestyy, ulos ovesta, lakeijat! Älköön palvelijatar rehennelkö valtiattarensa istuimella!

Täytyi tehdä nykyisille arvostelijoille oikeutta. He eivät istuutuneet valtiattaren istuimelle. Tahdottiin, että he olisivat palvelijoita, ja he olivat. — Mutta he olivat huonoja palvelijoita: he eivät lainkaan siivonneet; huone oli muuttunut hökkeliksi. Sen sijaan että olisivat järjestäneet ja puhdistaneet sitä, he panivat käsivartensa ristiin ja jättivät työn mestarille, päivän jumaluudelle: — yleiselle kansan äänestykselle.

Itse asiassa oli jo joitakin aikoja ilmennyt reaktsioonillista liikettä porvarillisessa katsantokannassa. Jotkut kelpo miehet olivat ryhtyneet taisteluun — tosin vielä perin heikosti — yleisen puhdistuksen hyväksi; mutta Christophe ei sitä huomannut siinä ympäristössä, jossa hän liikkui. Muuten ei heitä kuultukaan tai tehtiin heistä pilkkaa. Kun sattui, että silloin tällöin joku kunniallinen mies kohotti äänensä epätervettä taidetta vastaan, väittivät kirjailijat ylpeinä, että he olivat oikeassa, koska yleisö oli tyytyväinen. Se riitti tukkimaan suun kaikilta vastaväitteiltä. Yleisö oli puhunut: taiteen ylin laki! Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että voitiin jäävätä turmeltuneen yleisön todistus niiden hyväksi, jotka olivat sen turmelleet, että taiteilijan tuli olla yleisön määrääjänä, eikä päinvastoin yleisön määrätä taiteilijan suuntaa. Lukumäärän uskonto — katsojain lukumäärä ja tulojen numerot — hallitsi tämän kauppiasdemokratian taiteellista ajattelua. Kirjailijain jäljissä julisti kritiikki kuuliaisena, että taideteosten oleellisena tarkoituksena on huvittaa. Menestys on lakina; ja kun menestystä jatkuu, on sen edessä taivuttava. He koettivat siis tunnustella kaikkia nautinnonpörssin heilahduksia, lukea yleisön silmistä, mitä se teoksista ajatteli. Huvittavinta oli, että yleisö puolestaan koetti lukea kritiikin silmistä, mitä teoksista tuli ajatella. Siten kumpaisetkin katselivat toisiaan; eivätkä he nähneet toistensa silmissä muuta kuin oman neuvottomuutensa.

Ja kuitenkin olisi nyt jos koskaan peloton kritiikki ollut tarpeen. Anarkistisessa tasavallassa tekee kaikkivaltias muoti harvoin hyppäyksiä taaksepäin, kuten vanhoillisessa valtiossa; se käy aina eteenpäin, ylittäen aina entiset tarjouksensa väärän hengenvapauden tiellä, jota ei kukaan rohkene vastustaa. Joukot eivät kykene ilmaisemaan mieltään; ne tuntevat itsensä pohjaltaan loukatuiksi, mutta kukaan ei rohkene sanoa, mitä kaikki salassa tuntevat. Jos arvostelijat olisivat voimakkaita, jos he uskaltaisivat olla voimakkaita, mitä he saisivatkaan aikaan! Voimakas arvostelija voisi muutamassa vuodessa kohoutua julkisen maun Napoleoniksi ja karkoittaa taiteen potilaat hourulaan. Mutta ei ole enää Napoleoneja. — Ensiksikin elävät kaikki arvostelijat tässä turmeltuneessa ilmakehässä: he eivät enää huomaakaan sitä. Toiseksi eivät he uskalla puhua. He tuntevat kaikki toisensa ja muodostavat pienen seuran, jossa kaikki ovat enemmän tai vähemmän sidottuja ja jossa toisen täytyy säästää toistansa: ei ole ketään itsenäistä. Ollakseen itsenäinen täytyy kieltäytyä kaikesta seuraelämästä, miltei ystävyydestäkin. Kelläpä siis olisi siihen rohkeutta veltostuneena aikana, jolloin parhaimmatkin epäilevät, vastaako rehellinen kritiikki niitä ikävyyksiä, joita se saattaa tuottaa sekä arvostelijalle että arvosteltavalle? Kenpä siis velvollisuuden tunnosta tekisi elämänsä helvetiksi: rohkenisi vastustaa yleistä mielipidettä, taistella yleisön typeryyttä vastaan, paljastaa päivän sankarien keskinkertaisuuden, puolustaa tuntematonta, yksinäistä, pedoille heitettyä taiteilijaa, kohottaa hengen kuninkaat tottelemaan luotujen henkien yläpuolelle? — Christophe saattoi kuulla arvostelijoiden sanovan ensi-iltana teatterin käytävillä:

— Höh! Kylläpä on kehno! Päin männikköä menee!

Ja seuraavana päivänä he puhuivat kirjoituksissaan mestariteoksesta, Shakespeare'istä, neron kotkansiivistä, joiden humina oli kuulunut heidän päittensä yllä.

— Teidän taiteestanne ei niinkään puutu kykyä, sanoi Christophe Sylvain Kohnille, vaan luonnetta. Te tarvitsette pikemmin suuren kriitikon, jonkun Lessingin, jonkun…

— Jonkun Boileau'n, sanoi Sylvain Kohn pilkallisesti.

— Niin, ehkä paremmin Boileau'n kuin kymmenen nerokasta taiteilijaa.

— Jos meillä olisi Boileau, sanoi Sylvain Kohn, ei häntä kuultaisi.

— Jollei häntä kuultaisi, ei hän olisikaan Boileau, vastasi Christophe. Minä vastaan siitä, että jos sanoisin teille suoraan silkan totuuden, niin taitamaton kuin olenkin, kuuntelisitte te sitä ja pitäisitte sen hyvänänne.

— Poika parka! nauroi Kohn pilkallisesti.

Muuta hän ei sanonut

Hän näytti niin varmalta ja niin tyytyväiseltä tähän yleiseen velttouteen, että Christophe sai äkkiä sen vaikutelman katsellessaan häntä, että tämä mies oli sata kertaa enemmän muukalainen Ranskassa kuin hän itse, ja hänen sydäntään kouristi.

— Se ei ole mahdollista, sanoi hän taaskin kuten sinä iltana, jolloin hän tympäistynä oli lähtenyt bulevarditeatterista. On muutakin.

— Mitä muuta sitten tahdotte? kysyi Kohn.

Christophe vastasi itsepintaisena:

— Ranskaa!

— Ranskaa, se olemme me, sanoi Sylvain Kohn nauraa hohottaen.

Christophe katsoa tuijotti häntä hetkisen, ravisti sitte päätään ja kertasi jälleen:

— On muutakin.

— No, poikaseni, etsikää sitten, sanoi Sylvain Kohn, nauraen yhä makeammin.

Christophe saattoi etsiä, minkä taisi. He olivat sen visusti kätkeneet.