LUKIJALLE. (continued 3)

Syytätkö minua raukkamaisuudesta sinä, joka myöt oman sielusi ja kunniasi?

Tule katsomaan, kuinka minä makaan verissäni odottaen kuolemaa. Sinä vapiset, eikö totta? Kumpi meistä on raukkamainen? Tule, tempaa tikari rinnastani ja sano itsellesi: "Tulenko minä elämään ikuisesti?" Se on suurinta, voimakkainta tuskaa, mutta samalla lyhytaikaista ja jaloa. Kenties kohtalo sinulle valmistaa vieläkin tuskallisemman ja häpeällisemmän kuoleman. Tunnusta! Etkö tunne itseäsi kykeneväksi kuinka yleviin tekoihin tahansa, etkö tunne vapautuneesi sortajistasi, kun pidät tikarin paljasta kärkeä ojennettuna sydäntäsi kohti?

Puoliyön aikaan.

Katselen ulos ikkunastani, yö on selkeä ja rauhallinen. Kuu nousee vuorten takaa. Oi, ystäväni kuu! Ehkä hyväilet Teresan kasvoja samalla loistavalla säteellä, jolla minun sieluni valaiset? Olen aina tervehtinyt sinua, kun ilmestyit lohduttamaan maailman äänetöntä yksinäisyyttä. Monta kertaa kotimatkalla Teresan luota olen puhunut kanssasi, sinä tunnet kaikki houreeni. Nämä kyyneleiset silmäni ovat usein seuranneet sinua aina pilvien kohtuun, jonne peityit, ne ovat pilkkopimeinä öinä etsineet sinun valoasi. Sinä olet edelleenkin entistä kauniimpana nouseva taivaan rannalle, mutta ystäväsi on muuttuva muodottomaksi ja hyljätyksi ruumiiksi, joka ei milloinkaan voi ylös nousta. Pyydän sinulta viimeistä palvelusta: valaise säteilläsi hautaani, kun Teresa etsii minua vuoren kypressien ja pinjain suojassa.

Ihana aamurusko! En ole pitkään aikaan nukkunut näin rauhallista yötä enkä nähnyt näin hymyilevän kirkasta aamua, mutta olivathan silmäni aina itkun sumentamat. Ajatukseni olivat harmaat ja mieleni tuskainen.

Loista, loista, oi Luonto, ja lohduta surevia ihmisiä. Minä en enää saa loistostasi nauttia. Olen jo kauan tuntenut kauneutesi ja ihaillut sinua, olen iloinnut antimistasi. Niin kauan kuin sinä olit minulle kaunis ja hyvä, sanoit minulle jumalallisella äänellä: elä. Mutta toivottomuudessani olen nähnyt sinutkin veren tahraamana, kukkiesi tuoksu on ollut täynnä myrkkyä ja hedelmäsi ovat olleet karvaita. Olet osoittautunut lastesi murhaajaksi, lastesi, joita kauneudellasi ja lahjoillasi viettelet tuskaan.

Olenko kiittämätön sinua kohtaan? Pitäisikö minun jatkuvasti elää nähdäkseni sinut noin kauheana ja kirotakseni sinua? Ei, ei. Koska sinä olet minulle muuttunut ja sokaissut minut loistollasi, olet samalla itse minut hyljännyt. Eikö minullakin ole oikeus sinua hyljätä? Vielä katselen sinua ja vapisen, vielä katselen sinua iloisesti muistellen menneitä nautintoja, sillä tiedän, että minun ei enää tarvitse sinua peljätä, koska kohta olemme eroitetut. En luule kapinoivani sinua vastaan paetessani elämää. Ovathan elämä ja kuolema lakiesi alaisia; yhden ainoan syntymisen tien olet meille osoittanut, monta kuoleman tietä. Ellet syytä meitä siitä, että sairaus meidät tappaa, kuinka voisit siis meitä syyttää, jos intohimot meidät tappavat; niillä on sama vaikutus ja sama alkulähde, sillä nekin johtuvat sinusta, eivätkä voisi meitä masentaa, ellet sinä olisi niille voimaa antanut. Ethän ole määrännyt samaa ikää kaikille ihmisille. Ihmisten tulee syntyä, elää ja kuolla, niin määräävät lakisi. Aika ja tapa riippuvat heidän omasta valinnastaan.

En riistä sinulta mitään siitä mitä olet minulle antanut. Mitätön ruumiini on aina, joskin toisissa muodoissa, oleva sinuun yhdistetty. Jos henkeni kuolee samalla, on se häipyvä olevaisuuden äärettömään mereen, mutta jos se on kuolematon, jää se elämään ruumiin jälkeen.

Oi, miksi vieläkin liehakoin järkeäni? Kuulenhan Luonnon juhlallisen äänen sanovan: "Loin sinut, jotta sinä omaa onneasi tavoitellen samalla onnellistuttaisit koko olevaisuutta. Senvuoksi annoin sinulle rakkauden elämää ja kammon kuolemaa kohtaan. Mutta jos tuska riistää sinulta elämänhalun, olen tasoittanut sinulle monta tietä, jotka johtavat vapahdukseen. Sinulla ei ole enää mitään kiitollisuuden velkaa minua kohtaan, koska elämä, jonka annoin sinulle lahjana, on muuttunut sinulle tuskaksi."

Mikä röyhkeys kuvitella itseään välttämättömäksi! Ajan äärettömässä meressä muodostavat minun elinvuoteni vain haihtuvan silmänräpäyksen. Etkö näe verivirtoja, joiden kuohuvat laineet kuljettavat rajattoman määrän ihmisruumiita? Niitä on miljoonia, joita uhrataan pienen maanpalasen valloittamiseksi ja tuskin puolen vuosisataa kestävän maineen luomiseksi, jonka pari anastajaa ostaa itselleen kansojen elämän kustannuksella. Eikö minun siis pitäisi pelkäämättä uhrata lyhyt ja tuskallinen elämäni, elämä, jonka kenties vihollisteni vaino minulta kuitenkin riistäisi tai jota ehkä rikokset tulisivat tahraamaan?

* * * * *

Hartaasti olen etsinyt ystäväni jälkiä hänen viimeisiltä hetkiltään ja samalla hartaudella kuvailen asioita, jotka ovat tietooni tulleet. Kuitenkaan en kerro sinulle, lukijani, muuta kuin mitä itse olen nähnyt tai silminnäkijöiltä kuullut. En ole päässyt selville siitä, mitä hän teki maaliskuun 16,17 ja 18 päivänä. Hän kävi usein herra T:n luona, mutta viipyi vain hetkisen. Hän meni kaikkina näinä päivinä ulos ennen auringon nousua ja palasi myöhään kotia; hän söi sanaakaan puhumatta, ja Michele vakuuttaa, että hän öisin nukkui hyvin. Seuraava kirje ei ole päivätty, mutta se lienee kirjoitettu maaliskuun 19:ntenä.

* * * * *

Kuvittelenko, vai karttaako Teresa minua tosiaankin? Oi, hän karttaa minua, kaikki karttavat minua. Odoardo on aina hänen vieressään. Tahtoisin vielä kerran nähdä hänet yksin. Jo aikoja sitten olisin lähtenyt — sinäkin minua siihen ehtimiseen kehoitat — mutta minusta on niin vaikea lähteä ennenkuin vielä kerran olen kyynelilläni kostuttanut hänen kättään. Täydellinen hiljaisuus vallitsee koko perheessä. Mennessäni sinne pelkään tapaavani Odoardon. Kun hän puhuu kanssani, ei hän koskaan mainitse Teresan nimeä. Muuten hän ei suinkaan ole erityisen hienotuntoinen. Ehtimiseen hän kysyy minulta, milloin ja minne lähden, ja minä hätkähdin taaksepäin, sillä hän ihan tuntui irvistävän; väristen pakenin häntä.

Uudelleen minua kauhistuttaa tuo peloittava totuus, jonka jo kerran keksin ja jota sittemmin olin tottunut alistumuksella ajattelemaan: olemme kaikki toistemme vihamiehiä. Jos voisit eritellä minkä ihmisen ajatuksia tahansa, huomaisit, että hän kernaasti vetäisi miekan tupestansa karkoittaakseen lähimmäisensä ja anastaakseen hänen omaisuutensa. — Lorenzo, alan uudestaan horjua. Mutta minun täytyy toteuttaa päätökseni ja jättää heidät rauhaan.

J. K. Olen käynyt tuon vanhan naisen luona, josta muistaakseni kerran sinulle kerroin. Tuo onneton elää vielä yksinäisyydessään. Voi kulua monta päivää hänen tapaamatta ketään, sillä kaikki kyllästyvät auttamaan häntä. Hän elää vielä, mutta hänen aistinsa ovat jo monta kuukautta taistelleet kuoleman kauhujen kanssa.

* * * * *

Seuraa muutamia katkelmia, jotka luultavasti ovat kirjoitettuja samana yönä ja lienevät viimeisiä.

* * * * *

Riistäkäämme naamio kummitukselta, joka tahtoo meitä peloittaa! Olen nähnyt lasten kauhistuvan nähdessään imettäjänsä naamioituna. Oi, Kuolema, katson sinua ja teen sinulle kysymyksiä. Itse asiat eivät meitä peloita, vaan niiden ulkokuori. Lukemattomat ihmiset eivät uskalla kutsua sinua luokseen, mutta uhmaavat sinua kuitenkin vapisematta. Olethan sinäkin välttämätön tekijä kehityksessä. Minä en enää laisin sinua pelkää, minusta sinä muistutat ilta-unta, lepoa töitten jälkeen.

Katsele jyrkän kallion kuvetta, joka riistää alhaalla olevilta laaksoilta auringon hedelmöittävän hehkun. Mitä odotan? Vaikka minun pitäisi lisätä toisten ihmisten onnea, olen päinvastoin heille turmioksi. Minun täytyy kantaa se tuskan taakka, joka on jokaisen ihmisen hartioille sälytetty. Mutta jo kahdenkymmenenneljän vuoden aikana olen tyhjentänyt kärsimysten kalkin, joka olisi voinut riittää pitkänkin elämän ajaksi. Entä toiveet? Enhän minä tunne tulevaisuutta enkä siis voi luottaa siihen. Oi, meidän kohtalokas tietämättömyytemme imartelee meidän intohimojamme ja lisää inhimillistä onnettomuutta.

Aika rientää ja ajan mukana olen kadottanut sen osan elämästäni, jota varten minulla vielä kaksi kuukautta sitten oli olemassa toiveita ja lohtua. Vanhat haavani ovat parantumattomia; tunnen ne sydämessäni, aivoissani, koko olemuksessani; ne vuotavat verta kuin olisivat aivan tuoreita. Riittää, Teresa, riittää. Et ole näkevä minussa heikkoa raukkaa, joka sairaana hitain askelin laahustaa kohti hautaa epätoivon ja tuskan kiduttamana eikä rohkene yhdellä ainoalla iskulla tulla kohtalonsa herraksi.

Koettelen tikarini kärkeä, tartun siihen lujin ottein ja hymyilen. Ei muuta kuin isku sykkivään sydämeen ja kaikki on valmista. Näen aina tuon tikarin edessäni. Oi, kuka uskaltaa rakastaa sinua, Teresa, kuka uskalsi ryöstää sinut minulta? Pakene minua siis, älä tule lähelle minua, Odoardo.

Oi, hieron käsiä pestäkseni ne puhtaiksi veritahroista, minusta ne jo tuoksuvat rikokselle. Kuitenkin ne ovat viattomat, vielä on aikaa yhdellä iskulla vapautua siitä vaarasta, että elän päivän likaa — yhden ainoan päivän liikaa. Minulla ei ole varaa elää hetkeäkään liian kauan.

20. III. illalla.

Olin uljas, mutta se olikin viimeinen kolttonen, joka pääsi lujuuttani lannistamaan! Se mikä on päätetty, on päätetty. Mutta sinä, Jumalani, joka tunnet sydämeni sisimmän, sinä tiedät, että tämä uhri on enemmän kuin veren arvoinen.

Lorenzo, hän oli yksin pikkusisarensa kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut karttaa minua, mutta hän istuutui kuitenkin, ja Isabellina juoksi vavisten hänen syliinsä. "Teresa", sanoin hänelle lähestyen häntä ja tarttuen hänen käteensä. — Hän katsoi minuun, ja pikku tyttö heittäytyi Teresan kaulaan, kohotti kasvonsa ja kuiskasi: "Jacopo ei minua enää rakasta." Ymmärsin hänet. "Enkö rakasta sinua", huusin syleillen häntä, "rakastan sinua niin sanomattoman hellästi, mutta en tule sinua enää näkemään". — Oi veljeni, Teresa katsoi minua kauhistuneena, puristi lsabellinaa rintaansa vasten, mutta ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan minusta pois. "Sinä jätät meidät", hän sano', "ja tämä pieni lapsi on siis tästälähin ainoa toverini ja lohduttajani tuskissani. Tulen aina puhumaan hänelle hänen ystävästään ja minun ystävästäni, opetan häntä säälimään sinua ja siunaamaan sinua." — Minusta näytti siltä kuin joku toivon säde olisi kirkastanut hänen kasvojaan hänen lausuessaan nuo viimeiset sanat. Kyyneleet virtasivat hänen silmistään, ja käteni ovat vielä tätä kirjoittaessani kuumat hänen itkustaan. — "Hyvästi", hän Isäsi. "Hyvästi, mutta ei ikuisesti, sano, eihän? Minä täytän lupaukseni" — näin sanoessaan hän otti povestaan esille kuvansa — "hyvästi, mene, pakene. Muista aina minua onnetonta. Kuvani on omien ja äitini kyynelten kostuttama." — Omilla käsillään hän ripusti kuvan kaulaani ja painoi sen rintaani vasten. Ojensin käteni ja suljin hänet syliini. Hänen henkäyksensä tuntui tulikuumilla huulillani, olin jo häntä suutelemaisillani, — mutta kuoleman kalpeus levisi, hänen kasvoilleen, hän työnsi minut takaisin, tunsin, että hänen kätensä olivat kylmät ja vapisevat. Hiljaisella ja surullisella äänellä hän sanoi: "Sääli minua. Hyvästi." — Hän heittäytyi sohvalle kiinteästi syleillen Isabellinaa, joka itki kanssamme. — Samassa tuli hänen isänsä, ja meidän onneton tilamme lisäsi ehkä hänen omantunnonvaivojaan.

* * * * *

Kotia palatessaan hän oli niin suunniltaan, että Michelekin pelkäsi pahinta. Hän alkoi jälleen tutkia papereitaan, ja poltti niistä suuren osan lukematta. Ennen vallankumousta hän oli kirjoittanut kiinteärakenteisen, melkein klassillisen tutkimuksen Venetsian hallitusmuodosta ja varustanut sen Lucanuksen sanoilla: "Jusque datum sceleri". ["Rikokset rehoittavat vapaasti." Suom.] Edellisenä vuonna oli hän eräänä iltana lukenut Teresalle Laurettan elämäntarinan. Teresa kertoi minulle myöhemmin, että ne hajanaiset katkelmat, jotka hän huhtikuun 9 päivänä oli lähettänyt minulle, eivät muodostaneet kertomuksen alkua, vaan olivat sieltä täältä poimittuja. Hän oli kuvaillut yksityiskohtaisesti ja rauhallisemmalla, vähemmän intohimoisella tavalla Laurettan kohtaloa. Mutta hän ei säästänyt tätäkään kirjoitusta. Hänellä oli tapana lukea vähän, mutta ajatella paljon; maailman humusta hän äkkiä pakeni yksinäisyyteen, ja senvuoksi oli kirjoittaminen hänelle välttämättömyys. Hänen kirjoistaan on minulla kuitenkin säästössä ainoastaan reunamuistutuksilla täydennelty Plutarkhos, johon on liitetty useina paperiarkkeina erinäisiä tutkielmia ja laajahko kuvaus Nic'an kuolemasta, sekä Tacituksen Bodoni-painos, josta on paljon revitty pois; siten puuttuu Vuosikirjaan koko toinen osa ja melkoinen erä sotien historiaa, jota hän uutterasti käänsi ja kärsivällisesti jäljensi sivujen reunoihin hyvin pienin kirjaimin. Ylläolevat katkelmat olen löytänyt paperien joukosta, jotka hän arvottomina oli heittänyt pöydän alle. Seuraavat ajatukset — en tiedä, ovatko ne hänen omiaan vai muitten, — oli hän maaliskuun 3 päivänä 1794 kirjoittanut Marcus Aureliuksen mietelmien ja tammikuun ensimäisenä 1797 uudestaan Tacituksen kanteen. Samalla lauselmalla oli sitte lähellä päiväysmerkintä maaliskuun 20. 1799.

* * * * *

En tiedä, millä tavalla ja miksi tulin maailmaan, en tiedä, mitä maailma on, enkä mitä itse olen. Jos koetan tuota ongelmaa ratkaista, vaivun yhä kamalampaan tietämättömyyteen. En tiedä, mitä ruumiini, aistini ja sieluni ovat. En voi koskaan tulla tuntemaan sitä osaa itsestäni, joka ajattelee kirjoittaessani, joka tutkii olevaisuutta ja tutkii minua itseäni. Turhaan koetan järjelläni käsittää minua ympäröivän maailmankaikkeuden äärettömyyttä. Olen kuin kytketty käsittämättömän avaruuden pieneen nurkkaan tietämättä, miksi olen juuri tässä nurkassa enkä jossakin muualla, tai miksi lyhyt elämäni on sijoitettu juuri tähän ikuisuuden silmänräpäykseen, ei aikaisempaan tai myöhempään. Joka puolella näen ympärilläni äärettömyyden, johon itse atoomina häviän.

* * * * *

Tarkasteltuaan samana maaliskuun 20 päivän yönä kaikki paperinsa kutsui hän luokseen puutarhurin ja Michelen ja antoi heidän riisua kengät jalastaan. Sitten lähetti heidät levolle. Nähtävästi hän valvoi koko yön, kyhäten tässä aikaisemmin esitetyn kirjeen, ja aamun koitossa hän herätti palvelijan käskien tämän toimittaa sananviejän Venetsiaan. Sitten hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen, mutta vain hetkiseksi, sillä muuan talonpoika kertoi minulle tavanneensa hänet samana aamuna kello kahdeksan Arquàan vievällä tiellä. Ennen puoltapäivää hän palasi kotia. Michele tuli ilmoittamaan, että sananviejä odotti. Jacopo, joka istui liikkumattomana ja ikäänkuin syviin huoliin vaipuneena, nousi ja kirjoitti ikkunan luona seisoen seuraavat rivit:

"Tulen joka tapauksessa. Oi, jos voisin hänelle kirjoittaa kaikesta! Tekisi sen niin mielelläni. Mutta jos hänelle kirjoittaisin, ei minulla olisi sydäntä tulla. Sano hänelle, että tulen, että hän on jälleen näkevä poikansa, mutta ei mitään muuta. Oi, älä murra hänen sydäntään. Tahtoisin neuvoa sinulle, miten kohtelet häntä tulevaisuudessa ja miten lohdutat häntä. Mutta huuleni polttavat, rintani on raskas, minua kuristaa ja voin tuskin hengittää. On kuin joku tarttuisi kurkkuuni ja painaisi kädellään sydäntäni. Oi, Lorenzo, mitä sanoisinkaan sinulle; olen ihminen. Jumalani, Jumalani, suo minulle vielä tänään kyynelten lohdutus."

* * * * *

Hän sulki kirjeen, mutta ei kirjoittanut osoitetta. Hän katseli kauan aikaa taivasta, sitten hän istuutui kirjoituspöydän ääreen pää alas painuneena. Useankin kerran palvelija kysyi häneltä, tahtoiko hän vielä mitään; hän ei edes kääntynyt taakseen, ainoastaan pudisti päätänsä. Samana päivänä hän alkoi kirjoittaa seuraavaa kirjettä Teresalle:

Keskiviikkona kello 5.

Alistu taivaan määräyksiin. Kodin rauhassa ja sovinnossa kohtalon sinulle antaman puolison kanssa olet löytävä jonkun verran onnea. Sinulla on jalo ja onneton isä, sinun täytyy sovittaa hänet äitisi kanssa, joka yksinäisenä ja itkevänä kaipaa yksin sinua, sinun täytyy uhrata elämäsi maineesi vuoksi. Minä yksin löydän kuolemassa rauhan ja kuolemallani palautan rauhan sinunkin kotiisi; mutta sinä onneton raukka —?!

Jo monta päivää olen aikonut kirjoittaa sinulle, mutta en voinut jatkaa. Laupias Jumala ei ole minua hyljännyt viimeisellä hetkellä, ja tämä mielenlujuuteni on hänen kallein lahjansa. Kuolen, kun olen saanut äitini siunauksen ja viimeistä kertaa syleillyt ystävääni. Hän on antava isällesi sinun kirjeesi, ja anna sinä puolestasi hänelle minun kirjeeni; ne todistavat aina rakkautemme pyhyydestä. Rakas ystäväni, sinä et ole syypää kuolemaani. Kaikki minun onnettomat intohimoni, läheisimpiä omaisiani kohdanneet vastoinkäymiset, ihmisten rikokset, varmuus omasta ainaisesta orjuudestani ja kaupatun isänmaani ainaisesta häpeästä — tämä kaikki oli jo aikoja sitten kohtaloni määrännyt. Sinä, enkelimäinen nainen, saatoit ainoastaan lieventää kohtaloani, mutta et sitä muuttaa milloinkaan. Sinä yksin olet ollut lohdutukseni kaikissa onnettomuuksissa, ja se oli iloni. Vastustamaton voima pakoitti sinut rakastamaan minua, sydämeni uskoi sinut omakseen; sinä olet minua rakastanut ja rakastat minua, mutta nyt, kun olen menettämäisilläni sinut, huudan avukseni kuolemaa. Pyydä, ettei isäsi unohda minua. Älköön muistoni häntä surettako, antakoon se hänelle voimia säälillään lieventää sinun tuskaasi. Johdattakoon se aina hänen mieleensä, että hänellä on toinenkin tytär.

Mutta sinä, joka olet minun onnettoman todellinen ystävätär, sinä et koskaan voine minua unohtaa. Lue aina uudelleen näitä viimeisiä sanojani, jotka, sen vakuutan, kirjoitan sydänverelläni. Ehkä minun muistoni on pelastava sinut hairahduksen onnettomuudelta. Kauneutesi, nuoruutesi, loistava ulkonainen asemasi tulevat kenties houkuttelemaan muita ja itseäsi tahraamaan sen viattomuuden, jonka alttarille olet uhrannut ensimäisen ja rakkaimman intohimosi, viattomuuden, joka kuitenkin on ainoa lohdutuksesi tuskissa. Kaikki, mikä maailmassa on houkuttelevaa, tulee liittoutumaan sinua vastaan riistääkseen sinulta kunnioituksen itseäsi kohtaan ja upottaakseen sinut niitten lukemattomien naisten joukkoon, jotka myytyään puhtautensa myyvät myöskin rakkautensa ja ystävyytensä ja röyhkeästi riemuiten osoittelevat petollisuutensa uhreja. Mutta Teresani, sinun hyveesi loistaa taivaallisista kasvoistasi ja minä olen pitänyt sitä kunniassa; sinä tiedät, että olen palvonut sinua kuin pyhää neitsyttä. — Oi, tämä ystävättäreni taivaallinen kuva, tämä hänen viimeinen kallisarvoinen lahjansa täyttää mieleni rohkeudella ja kertoo minulle koko lempeni historian. Sinä istuit juuri maalaamassa sitä, kun näin sinut ensi kerran. Ihan selvästi näen edessäni kaikki nuo päivät, jotka ovat elämäni surullisimmat ja ihanimmat. Sinä olet pyhittänyt minulle tämän kuvan, kyyneltesi kostuttamana olet ripustanut sen rinnalleni, ja rinnallani leväten se on seuraava minua hautaan. Muistatko, Teresa, kuinka katkerasti itkien otin sen vastaan? Alan itkeä uudelleen, ja se tuottaa minulle lohdutusta. Jos mitään elämässä on olemassa viimeisen henkäyksen jälkeen, omistan sen kokonaan sinulle ja lempeni on tuleva kuolemattomaksi minun kanssani. — Kuule vielä viimeinen, ainoa, pyhä rukoukseni! Pyydän sitä onnettoman rakkautemme nimessä, vuodattamiemme kyynelten nimessä, sen lapsellisen rakkauden nimessä, jota tunnet vanhempiasi kohtaan, joiden uhriksi vapaaehtoisesti olet antautunut. Lohduta äiti raukkaani, joka kenties elämänsä myrskyssä tulee luoksesi itkemään yhdessä sinun kanssasi tässä rauhallisessa yksinäisyydessä. Sinä yksin olet kyllin arvokas häntä säälimään ja lohduttamaan. Mitä hänelle jää, jos sinä hänet hylkäät? Kun hän on surullinen ja onneton ja vanhuuden näännyttämä, muista aina, että hän on äitini.

* * * * *

Puoliyön aikaan hän lähti postihevosella Euganiasta ja saapui aamulla meren rannalle, josta gondolieri souti hänet hänen kotiinsa Venetsiaan. Kun tulin sinne, nukkui hän sohvalla rauhallisesti. Herättyään pyysi hän minua toimittamaan muutamia asioita ja maksamaan erään kirjakauppalaskun. "En voi viipyä täällä kuin tämän päivän", sanoi hän minulle.

Vaikka en ollut häntä kahteen vuoteen nähnyt, oli hän kuitenkin mielestäni muuttunut odottamattoman vähän. Mutta pian huomasin, että hän käveli hitaasti ja laahustaen; hänen äänensä, joka ennen oli kantava ja miehekäs, oli tullut rasittuneeksi ja väriseväksi. Siitä huolimatta hän yritti keskustella vilkkaasti. Hän kertoi äidilleen matkansa tarkoituksesta ja hymyili usein omalla alakuloisella tavallaan. Mutta hänen olemuksessaan oli jotakin välttelevää, jota en koskaan ennen ollut huomannut. Sanoin hänelle, että muutamat hänen ystävistään aikoivat tulla samana päivänä häntä tervehtimään, mutta hän ei sanonut ottavansa vastaan ketään; menipä hän itse ilmoittamaan portinvartijalle että kukaan ei saanut häntä tavata. Palatessaan hän sanoi minulle: "Usein olen päättänyt olla tuottamatta sinulle ja äidilleni erohetken tuskaa. Mutta en voinut olla teitä vielä kerran näkemättä, vaikkakin saat uskoa, että tämä matka oli miehuuteni kovin koetus."

Vähää ennen iltaa hän nousi kuin lähteäkseen, mutta ei saanut sitä sanotuksi. Hänen äitinsä tuli hänen luokseen ja kysyi, syleillen häntä surullisen näköisenä: "Oletko siis tehnyt päätöksesi, rakas poikani?"

"Olen, olen", vastasi hän syleillen äitiään ja pidättäen kyyneleitään.

"Saankohan koskaan enää nähdä sinua? Olen niin vanha ja väsynyt."

"Ehkä näemme toisemme vielä, rakas äitini. Älkää surko, näemme toisemme varmasti, emmekä sitten enää koskaan eroa toisistamme. Mutta nyt — — Lorenzo kertoo siitä tarkemmin."

Äiti kääntyi kauhistuneena minun puoleeni. "Se on totta", sanoin. Kerroin hänelle, että valtiollinen vaino oli uuden sodan uhatessa tullut entistä ankarammaksi ja että minuakin uhkasi vaara varsinkin kirjeenvaihtomme vuoksi, joka oli joutunut sensuurin käsiin. (Nämä eivät muuten olleet mitään turhia epäluuloja, sillä muutaman kuukauden perästä täytyi minunkin paeta isänmaastani.) Silloin hän huudahti: "Sinun täytyy elää, poikani, vaikka oletkin kaukana luotani. Isäsi kuoleman jälkeen ei minulla ole ollut onnen hetkeä. Toivoin, että sinä olisit vanhuuteni lohduttaja, mutta tapahtukoon Herran tahto. Sinun täytyy elää. Itken mieluummin ilman sinua kuin näen sinut vangittuna tai kuolleena." Sanat hukkuivat nyyhkytyksiin.

Jacopo puristi hänen kättään ja katsoi häntä kauan ikäänkuin olisi tahtonut tunnustaa hänelle salaisuutensa. Mutta hän hillitsi itsensä ja pyysi häneltä siunausta. Äiti nosti kätensä sanoen: "Siunaan sinua. Siunaan sinua, ja Kaikkivaltias Jumalakin siunatkoon sinua."

Lähtiessään hän vielä kerran syleili äitiänsä. Tuo onneton nainen heittäytyi lohduttoman poikansa rinnoille.

He menivät alas ja minä heidän mukanaan. Ovelle tultuaan äiti, tuntiessaan raikkaan ilman henkäyksen, kohotti katseensa taivasta kohti. Hän varmaan rukoili Jumalaa sielunsa syvyydestä, ja rukous tuntui antavan hänelle uusia voimia. Hän ei itkenyt enää, vaan siunasi toisen kerran varmalla äänellä poikaansa, ja tämä suuteli uudestaan hänen käsiään ja kasvojaan.

Minäkin itkin. Hän syleili minua, lupasi kirjoittaa minulle ja sanoi lähtiessään: "Äitini luona olet aina muistava ystävyyttämme". Hän kääntyi vielä, katsoi kauan äitiään ja poistui hiljaa. Kadun kulmassa hän vielä kerran kääntyi ympäri, tervehti meitä kädenliikkeellä ja katsoi meihin surullisesti ikäänkuin ilmaistakseen, että tämä oli hänen viimeinen katseensa.

Onneton äiti seisoi portailla toivoen ehkä, että hän palaisi. Mutta kun häntä ei enää näkynyt, nojautui hän käsivarteeni, lähti astumaan portaita ylös ja sanoi: "Rakas Lorenzo, sydämeni sanoo, että emme näe häntä enää koskaan".

Muuan vanha pappi, joka oli tuttava Ortisin perheessä ja oli ollut Jacopon kreikankielen opettaja, kertoi meille illalla, että Jacopo oli mennyt kirkkoon, jossa Lauretta on haudattu. Ovi oli suljettu, mutta hän vaati kellonsoittajaa välttämättömästi avaamaan sen. Tämä lähetti erään läheisyydessä asuvan pojan hakemaan avaimia lukkarilta. Jacopo istui odottaen kivellä etupihassa. Sitten hän nousi ylös ja nojasi päätään kirkon porttia vasten. Oli jo melkein ilta, väkeä alkoi kokoontua etupihaan, ja hän lähti pois odottamatta enää. Kellonsoittaja oli kertonut nämä asiat vanhalle papille. Muutamia päiviä myöhemmin sain tietää, että Jacopo iltayöstä oli käynyt Laurettan äidin luona. "Hän oli", kertoi tämä, "hyvin surullinen. Hän ei puhunut minulle mitään tyttö raukastani, enkä minäkään tahtonut hänen nimeään mainita, jotta en olisi lisännyt Jacopon tuskaa. Lähtiessään hän sanoi minulle: menkää niin pian kuin voitte lohduttamaan äitiäni."

Samana iltana hänen äitiänsä kauhistutti omituinen aavistus. Olin edellisenä syksynä käydessäni Euganiassa herra T:n luona ääneen lukenut osan siitä kirjeestä, jossa Jacopo niin innokkaasti kuvailee kotiseutunsa viihdyttävää yksinäisyyttä. Silloin Teresa piirsi kuvan, joka esitti Viiden Lähteen järveä. Järven rannalla olevalla rinteellä lepää hänen ystävänsä kedolla katsellen auringon laskua. Hän pyysi isältään jotakin sopivaa allekirjoitusta, ja tämä ehdotti Danten sanoja:

"Vapautta hälle kallista hän etsii."

Hän lähetti sittemmin tuon kuvan lahjaksi Jacopon äidille, mutta kielsi tätä sanomasta pojalleen, mistä se oli tullut. Jacopolla ei ollutkaan siitä aavistusta, mutta käydessään tuona päivänä Venetsiassa hän huomasi taulun ja arvasi, kuka tekijä oli. Hän ei puhunut mitään, mutta jäätyään hetkiseksi huoneeseen yksin hän rikkoi lasin ja kirjoitti noiden sanojen alle Danten mukaan jatkon:

"sen eestä henkensäkin uhraten".

Lasin ja taulun välistä hän löysi pitkän hiussuortuvan, jonka Teresa muutamia päiviä ennen häitään oli leikannut ja kenenkään tietämättä piilottanut. Huomatessaan kiharan Ortis leikkasi suortuvan omasta tukastansa, sitoi molemmat yhteen mustalla nauhalla ja pani taulun paikalleen. Muutamia tunteja myöhemmin hänen äitinsä huomasi säkeen, suortuvat ja niitä yhdistävän mustan nauhan, joita viimemainittuja Ortis ei ollut tarpeeksi hyvin piilottanut. Seuraavana päivänä hän kertoi minulle siitä, ja huomasin että tämä tapaus oli suuresti lannistanut hänen Jacopon lähtiessä vielä niin levollista mieltään.

Rauhoittaakseni häntä päätin seurata Jacopoa Anconaan ja lupasin kirjoittaa hänelle joka päivä. Jacopo oli sillä välin saapunut Padovaan ja viettänyt yönsä professori C:n luona. Lähtiessään seuraavana aamuna hän sai professorilta useita suosituskirjeitä ylhäisille henkilöille, jotka asuivat Venetsialle ennen kuuluneessa saaristossa ja olivat professorin entisiä oppilaita. Jacopo ei kieltäytynyt niitä vastaanottamasta, mutta jätti ne kuitenkin pöydälle lähtiessään. Hän kulki jalan Euganiaan ja alkoi uudelleen kirjoittaa:

Perjantaina kello 1.

Sinäkin, Lorenzo, ainoa ja uskollinen ystäväni, anna minulle anteeksi. Minun ei tarvitse sulkea äitiäni sinun huolenpitoosi, sillä tiedän, että sinä olet oleva hänelle kuin toinen poika. Oi äitini, sinulla ei ole enää poikaa, jonka rintaa vasten voisit kallistaa harmaan pääsi, — suudelmasi eivät voi lämmittää kuolevia huuliasi. Mutta ehkä seuraat minua pian. Minä epäröin kauan, Lorenzo. Tällä tavallako palkitsen neljänkolmatta vuoden huolenpidon ja toiveet?

Mutta näin täytyy! Jumala, joka on kaiken määrännyt, ei tule häntä hylkäämään, etkä sinäkään. Oi, niin kauan kun en muuta elämältä pyytänyt kuin uskollista ystävää, olin onnellinen. Taivas sinua palkitkoon. Mutta ethän sinä voinut aavistaa, että maksaisin ystävyytesi kyyneleillä. Älä kuitenkaan ainaisesta valituksestani huolimatta haudallani lausu tuota kauheata kirousta: "se, joka tahtoo kuolla, ei ketään rakasta". Olen koettanut voittaa itseäni, olen tehnyt kaiken voitavani, olen rukoillut Jumalaa. Mutta intohimot hallitsevat kokonaan elämääni. Ellen voisi hävittää niitä kuolemallakaan, oi, silloin ne vielä saattaisivat minut tuskaan, ahdistukseen, vaaroihin, raivoon, surkuteltavaan sokeuteen ja rikoksiin. Eräänä päivänä, ennenkuin olin päättänyt kuolla, rukoilin polvillani taivaan armoa, ja kyyneleeni vuotivat virtana. Mutta äkkiä kuivuivat kyyneleeni, raivo täytti sydämeni, oli kuin taivas olisi lähettänyt äkillisen hulluuden mieleeni. Nousin ylös ja kirjoitin tuolle onnettomalle neidolle, että lähden odottamaan häntä toiseen maailmaan ja että hän seuraisi minua pian; osoitinpa hänelle vielä, millä tavalla ja milloin. Ei sääli, ei häpeä, ei omantunnontuskat eikä Jumala, ainoastaan tietoisuus siitä, että hän ei enää ollut sama neito kuin kaksi kuukautta aikaisemmin, vaan toisen syleilyjen tahraama nainen, sai minut katumaan julmaa suunnitelmaani. — Huomaathan, että elämäni olisi teille kaikille paljoa tuskallisempi kuin kuolemani, että se ehkä häpäisisi teitä kaikkia. Jos sen sijaan arvokkaasti eroan Teresasta, tulee muistoni säilymään pyhänä hänen sydämessään, ja kenties — tämä toivomus on ehkä aivan järjetön — voi hän, vaikka onkin toisen orjatar, toivoa kerran pääsevänsä vapaaksi yhtyäkseen minun kanssani ikiajoiksi. — Mutta hyvästi. Anna kaikki nämä paperit hänen isälleen. Järjestä kirjastoni ja säilytä se muistona Jacopoltasi. Ota Michele palvelukseesi. Anna hänelle kelloni, huonekaluni ja rahat, mitkä tapaat kirjoituspöytälaatikostani. Sinä yksin saat sen avata; siellä on kirje Teresalle, pyydän, että omakätisesti annat sen hänelle. Hyvästi, hyvästi.

* * * * *

Sitten hän jatkoi Teresalle alottamaansa kirjettä:

Ajatukseni ovat jälleen luonasi, Teresani. Jos oli väärin, että sinä eläessäni kuulit minua, voinet ainakin kuulla minua niiltä harvoilta hetkiltä, jotka eroittavat minut kuolemasta. Olen pyhittänyt ne kokonaan sinulle. Kun saat tämän kirjeen, olen jo maan alla, ja siitä hetkestä alkaen ehkä kaikki minut unohtavat, kunnes ei kukaan enää muista edes nimeäni. Kuule siis minua niinkuin haudasta kaikuvaa ääntä. Sinä olet itkevä päiviäni, jotka haihtuivat kuin öinen näky. Tulet itkemään lempeämme, joka oli hyödytön ja surullinen kuin ruumispaareja valaisevat soihdut. Oi, Teresani, täytyyhän minun tuskani kerran loppua. Käteni ei vapise tarttuessani vapauttavaan rautaan, sillä lähden elämästä tietoisena siitä, että rakastat minua, että vielä ansaitsen rakkautesi ja kyyneleesi ja että kykenen uhraamaan itseni hyveesi puolesta. Nyt ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos; nyt vaadin sitä onnettomuuteni, oman rakkauteni ja kaamean tekoni nimessä. Älköön koskaan valjetko päivä, jolloin kulkisit hautakumpuni ohi luomatta siihen katsetta! Oi, silloin olisin ikuisesti unohdettu sinunkin sydämessäsi!

Sinä luulet, että lähden matkalle. Silloinhan jättäisin sinut uusien ristiriitojen ja ainaisen epätoivon valtaan. Jättäisinkö sinut, vaikka omistan rakkautesi ja tunnen rakastavani sinua ikuisesti, muka siinä toivossa, että lempemme päättyisi ennenkuin elämämme? Ei, kuolema yksin pelastaa minut. Jo kauan aikaa sitten olen kaivanut hautaani, olen tottunut katselemaan sitä yöt ja päivät ja kylmäverisesti mitannut sen syvyyttä — ja tuskin näinä viimeisinäkään hetkinä luonto kammoksuen hätkähtää taaksepäin ja voihkaisee — mutta menetänhän sinut ja kuolen siis. Sinä itse pakenet minua; kyyneleemme yhtyivät. Etkö sinä huomannut juhlallisesta tyyneydestäni, että lausuin sinulle viimeiset jäähyväiset ja odotin sinulta viimeistä hyvästelyä?

Jos taivaallinen Isä vaatii minulta tiliä teoistani, näytän hänelle käteni, joita ei veri tahraa, ja rikoksista puhtaan sydämeni. Sanon hänelle: en ole riistänyt leipää orvoilta ja leskiltä, en ole vainonnut onnettomia, en ole ketään pettänyt, en ole hyljännyt ystävääni, en ole häirinnyt lempivien onnea, en ole turmellut viattomuutta, en ole tehnyt veljiä toistensa vihollisiksi, en ole myönyt kuntoani rikkauksista. Olen jakanut leipäni tarvitsevaan kanssa, olen itkenyt itkevien mukana, olen aina säälinyt inhimillistä kurjuutta. Jos olisit antanut minulle isänmaan, olisin sen alttarille uhrannut vereni ja kaiken kykyni. Heikko ääneni on rohkeasti julistanut totuutta. Olen tutustunut maailmaan ja sen rikoksiin, mutta ne ovat korkeintaan hetkiseksi minua tahranneet, olen etsinyt hyvettä yksinäisyydestä. Olen rakastanut, sillä Sinä itse olet näyttänyt minulle, mitä onni on, olet kirkastanut onnen utukuvaa ikuisen valosi säteillä, olet antanut minulle sydämen, joka kykenee tuntemaan ja rakastamaan onnea. Mutta tuhansien toiveiden jälkeen olen kadottanut kaiken. Hyödyttömänä muille ja vahingollisena itselleni olen vapautunut jatkuvan kurjuuden varmuudesta. Nautitko Sinä, Isä, ihmisten huokauksista, vaaditko, että heidän pitäisi kestää ylivoimaisia kärsimyksiä, oletko antanut ihmiselle kyvyn itse lopettaa kurjuutensa vain sen vuoksi, että hän kuitenkin itkun ja erehdysten lamaamana nääntyisi täällä tuskan laaksossa? Tunnen itsessäni, että äärimmäisissä kärsimyksissä on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: kuolema tai rikos.

Älä sure, Teresa, — jos taivaan Jumala, jota niin suurella hartaudella rukoilet, vähänkään välittää ihmisen kaltaisen mitättömän olennon elämästä ja kuolemasta, ei Hän ole kääntävä katsettaan minustakaan. Hän tietää, että vastustuskykyni on murtunut, Hän on nähnyt sisäiset taisteluni ennen kohtalokasta päätöstäni, Hän on kuullut, kuinka hartaasti olen pyytänyt Häntä ottamaan minulta tämän kalkin pois. Hyvästi siis, hyvästi koko maailma! Oi lemmittyni, onko kyynellähteeni siis aivan ehtymätön? Minä itken ja vapisen vielä, mutta vain hetkisen, sillä kohta on kaikki lopussa. Oi, intohimoni elävät vielä, ne hallitsevat ja polttavat sieluani. Vasta kun ikuinen yö peittää katseeni, vien mukanani hautaan toiveeni ja itkuni. Mutta kyyneleiset silmäni etsivät sinua vielä ennenkuin sulkeutuvat ikuisesti. Näen sinut, näen sinut viimeisen kerran, lausun sinulle viimeiset jäähyväiset ja otan sinulta pois kyyneleesi, suuren rakkautemme ainoat hedelmät.

* * * * *

Tulin Venetsiasta Euganiaan kello 5 ja tapasin hänet muutaman askeleen porttinsa ulkopuolella. Hän oli matkalla Teresan luokse vielä hyvästelemään. Odottamaton tuloni hämmästytti häntä, vielä enemmän päätökseni seurata häntä Anconaan. Hän kiitti minua sydämellisesti, mutta koetti kaikin tavoin saada minut siitä luopumaan. Huomatessaan järkähtämättömyyteni hän vaikeni ja pyysi minua tulemaan kanssaan herra T:n luo. Matkalla hän ei puhunut mitään. Hän kulki hiljalleen ja hänen kasvoissaan kuvastui mitä surullisin varmuus. Oi, en saattanut aavistaa, että elämän syvimmät ongelmat tuolla hetkellä liikkuivat hänen mielessään! Astuimme puutarhaan, hän pysähtyi, kohotti katseensa taivasta kohti ja sanoi hetken kuluttua: "Onko sinunkin mielestäsi auringon valo tänään kauniimpi kuin koskaan?"

Lähestyessämme Teresan huonetta kuulimme hänen sanovan: "Mutta hänen sydämensä ei voi koskaan muuttua". En tiedä, kuuliko Jacopo, joka kulki pari askelta takanani, nämä sanat, ainakaan hän ei puhunut mitään. Tapasimme aviomiehen, joka käveli ympäri huonetta, ja Teresan isän, joka istui pöydän ääressä ajatuksiin vaipuneena. Pitkään aikaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin Jacopo sanoi: "Huomenna en ole täällä enää." Hän meni Teresan luokse ja suuteli hänen kättänsä. Näin kyyneleitä Teresan silmissä. Jacopo piti edelleenkin hänen kättään omassaan ja pyysi, että hän kutsuisi Isabellinaa. Tuon pikku tytön suru ja itku oli niin äkillinen ja lohduton, ettei kukaan meistä voinut hillitä kyyneleitään. Kuultuaan, että Jacopo lähtisi, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi nyyhkyttäen: "Oi Jacoponi, miksi jätät minut, oi Jacoponi, palaja pian". Jacopo ei voinut hillitä itseään nähdessään tämän. Hän kantoi Isabellinan äänettömänä Teresan syliin. "Hyvästi", lausui hän hänelle, "hyvästi". Hän meni. Herra T. saattoi häntä kynnykselle, syleili häntä usean kerran ja suuteli häntä huoaten. Odoardo, joka seisoi hänen vieressään, puristi hänen kättään ja toivotti hänelle hyvää matkaa.

Oli jo yö. Heti kotia tultuamme käski hän Michelen valjastaa hevoset ja pyysi minua lähtemään Padovaan hakemaan professori C:ltä suosituskirjeet. Lähdinkin paikalla.

Sillä välin hän lisäsi aamulla minulle kirjoittamaansa kirjeeseen seuraavat sanat:

Minun täytyy pyytää sinulta vielä viimeistä tuskallista palvelusta. Aioin kirjoittaa siitä papille, mutta tulosi johdosta pyydän sinua toimittamaan minulle vielä viimeisen ystävänpalveluksen. Toimita minut hautaan siinä asussa, missä minut tavataan. Minut haudattakoon yöllä, ilman juhlallisuuksia, ilman hautakiveä pinjain alle lähellä kirkkoa. Teresan kuva seuratkoon minua hautaan. 25 päivänä maaliskuuta 1799.

Ystäväsi Jacopo Ortis.

Hän meni uudelleen ulos. Kello 11 aikaan hän kolkutti erään talonpojan portille, joka asui vuoren juurella parin penikulman päässä, herätti hänet, pyysi vettä ja joi paljon.

Puoliyön aikaan hän tuli kotia, meni palvelijan huoneeseen, antoi tälle kirjeen, joka oli osoitettu minulle, ja pyysi Micheleä toimittamaan sen minulle. Hän pudisti palvelijan kättä sanoen: "Hyvästi Michele, rakasta minua". Sitten hän loi Micheleen hellän katseen, jätti hänet äkkiä, meni jälleen huoneeseensa ja sulki oven. Hän jatkoi kirjettä Teresalle:

Kello 1.

Olen käynyt tervehtimässä rakkaita vuoriani ja Viiden Lähteen järveä, olen lausunut ikuiset jäähyväiset metsille, kentille ja taivaalle. Oi puro, jonka vartta myöten ensimäistä kertaa kuljin taivaallisen neidon kotia kohti, kuinka monta kertaa olenkaan heittänyt kukkia laineisiisi, jotka virtaavat Teresan ikkunoiden alla, kuinka monta kertaa olenkaan Teresan kanssa kulkenut rannoillasi palvoen häntä ihastuneena ja kuitenkin ahmien kuoleman kalkkia.

Sinä pyhä silkkiäispuu, usein olen sinuakin palvonut, Sinunkin oksiesi suojassa olen vielä kerran huoannut, sinuakin olen viimeisen kerran kiittänyt. Teresani, lepäsin hetkisen sen juurella. Ympärillä kasvava ruohikko on kerran imenyt suloisimmat kyyneleet, joita koskaan olen vuodattanut. Se tuntuu minusta vielä lämpimältä ihanan ruumiisi kosketuksesta ja tuoksusta. Ihana ilta, syvästi on muistosi sieluuni painunut. Istuin sinun rinnallasi, Teresa, ja kuun säteet valaisivat oksien välistä sinun enkelikasvojasi. Näin kyyneleen virtaavan pitkin poskiasi, imin sen, meidän huulemme ja henkäyksemme yhtyivät, meidän sielumme löysivät silloin toisensa. Oli torstai, toukokuun 13 päivä. Siitä hetkestä alkaen olen aina lohduttanut itseäni tuon illan muistolla, olen pitänyt itseäni pyhänä ihmisenä, en ole luonut toisiin naisiin ainoatakaan katsetta, sillä olen pitänyt heitä arvottomina minulle, minulle, joka olen tuntenut suudelmasi autuutta.

Rakastin siis sinua, rakastin sinua ja rakastan sinua yhä rakkaudella niin syvällä, että vain minä yksin voin sen käsittää. Mitä merkitsee, oi enkelini, kuolema sille, joka on saanut kuulla, että sinä häntä rakastat, joka on saanut tuntea sielussaan suudelmasi autuutta ja itkeä kanssasi? — Jalkani ovat jo haudassa, mutta ilmesty tälläkin hetkellä, niinkuin ennen, silmieni eteen, jotka kuollessanikin kiinnitän sinuun, sinuun, joka pyhässä kauneudessasi väikyt edessäni. Aika on lyhyt. Kaikki on valmista, yö on jo pitkälle kulunut. Hyvästi. Kohta eroittaa meidät toisistamme joko tyhjyys tai käsittämätön ikuisuus. Tyhjyyskö? Niin kai. Sillä jos jään ilman sinua, ellei ole olemassa mitään paikkaa, jossa voisimme iäksi yhtyä, rukoilen kuoleman juhlallisella hetkellä kaikkivaltiasta Jumalaa, että hän antaisi minun hävitä tyhjyyteen. Mutta minä kuolen viattomana, oman itseni herrana, täynnä sinua ja varmana kaipuustasi. Anna minulle anteeksi, Teresa. Koeta lohduttautua, elää onnettomien vanhempiemme iloksi, sillä sinun kuolemasi tuottaisi minun tomulleni heidän kirouksensa.

Jos joku uskaltaisi syyttää sinua onnettomasta kohtalostani, vastaa hänelle sillä juhlallisella valalla, jonka vannon heittäytyessäni kuolon yöhön: Teresa on viaton. — Ja nyt ota sieluni huomaasi.

* * * * *

Omituinen ääni, joka muistutti pitkää huokausta, herätti viereisessä huoneessa nukkuvan palvelijan. Hän luuli ensin, että hänen herransa oli häntä kutsunut. Sitten hän avasi ikkunan arvellen, että minä mahdollisesti olin huutanut häntä ovelta: hän tiesi nimittäin, että minun piti palata ennen päivänkoittoa. Mutta huomatessaan, että kaikki oli rauhallista ja yö vielä pilkkosen pimeä, riisuutui hän uudelleen ja meni nukkumaan. Hän sanoi minulle myöhemmin, että tuo huokaus oli häntä peloittanut, mutta hän ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen suurempaa huomiota, sillä hänen herransa puhui usein unissaan.

Seuraavana aamuna Michele kauan aikaa koputti ovelle. Kun hän ei saanut vastausta, tempasi hän oven auki. Ensimäisessä huoneessa hän ei tavannut ketään. Hän astui silloin pelästyneenä Jacopon makuuhuoneeseen ja näki yhä palavan yölampun valossa Jacopon verissään taistelevan kuoleman kanssa. Hän avasi ikkunat ja huusi ihmisiä, mutta ketään ei tullut. Silloin hän riensi lääkärin luo, mutta ei tavannut tätä kotona, sillä hän oli lähtenyt hoitamaan jotakuta kuolevaa. Hän juoksi papin luo, mutta tämäkin oli saman kuolevan luona. Hengästyneenä hän tuli herra T:n puutarhaan. Samalla hetkellä Teresa oli lähtemäisillään kävelylle miehensä kanssa, joka juuri kertoi vaimolleen, että Jacopo ei tänäkään yönä ollut lähtenyt. Teresa toivoi saavansa vielä kerran sanoa hänelle jäähyväiset. Kun hän näki kaukaa palvelijan, kääntyi hän katsomaan, eikö Jacopokin tapansa mukaan tulisi ristikkoportin kautta; hän työnsi kasvojaan peittävän harson syrjään ja odotti kärsimättömästi, että Jacopo todellakin astuisi esille. Silloin juoksi Michele äkkiä hänen luokseen ja pyysi apua herralleen, joka oli haavoittanut itseään, mutta luultavasti vielä oli hengissä. Teresa kuunteli häntä liikkumatonna, katse yhä käännettynä kohti ristikkoporttia; sitten hän sanaakaan sanomatta ja kyyneltäkään vuodattamatta vaipui Odoardon syliin.

Herra T. riensi paikalle. Hän toivoi vielä voivansa pelastaa onnettoman ystävänsä hengen. Hän tapasi Jacopon sohvalla kasvot päänaluseen painuneina. Hän ei liikkunut, mutta hengitti vielä raskaasti. Hän oli pistänyt tikarin rintaansa, mutta se oli irtautunut haavasta ja pudonnut maahan. Mustan takkinsa ja kaulaliinansa hän oli heittänyt viereiselle tuolille. Hänellä oli yllään liivit, pitkät housut ja saappaat. Hän oli sitonut ympärilleen silkkisen vyön, jonka lieve oli veren tahraama. Luultavasti oli hän koettanut irroittaa sitä kuolinkamppailun kestäessä. Herra T. otti hellävaroen hänen yltään paidan, joka haavan kohdalla oli verestä kankea. Jacopo hätkähti, nosti päätään ja loi häneen katseen, josta kuolema jo selvästi kuvastui. Sitten hän ojensi toisen kätensä ikäänkuin estääkseen häntä, toisella hän koetti puristaa hänen kättään, mutta hänen päänsä vaipui alas, hän katsahti vielä kerran taivaaseen ja heitti henkensä.

Haava oli suuri ja syvä. Vaikka se ei ulottunutkaan sydämeen, oli se kuitenkin aiheuttanut tavattoman verenvuodon ja siten jouduttanut kuolemaa. Hänen kaulassaan riippui Teresan kuva: sekin oli suureksi osaksi veren tahraama, ja huulten jäljet osoittivat, että Jacopo vielä kuolintuskissa oli sitä suudellut. Kirjoituspöydällä oli suljettu raamattu ja sen päällä kello sekä muutamia paperiarkkeja. Yhteen oli kirjoitettu sanat: "rakas äitini" ja vielä jotakin muuta, josta emme voineet ymmärtää muuta kuin sanat: "sovitus" ja "ikuinen itku". Toisessa paperissa oli ainoastaan hänen äitinsä osoite. Näyttää siltä, että hän katuen ensimäistä kirjettään oli alottanut uutta, mutta ei jaksanut sitä lopettaa.

Palatessani Padovasta, jossa minun oli täytynyt viipyä kauemmin kuin olisin suonut, huomasin kauhukseni, että pihalla seisoi äänetön joukko talonpoikia. He katselivat minua hämmästyneinä, ja joku heistä pyysi, etten menisi sisälle. Vavisten juoksin huoneeseen ja näin Teresan isän epätoivoisena makaavan ruumiin vieressä ja Michelen, kasvot maahan painuneina, polvillaan sen luona. En tiedä, mistä sain rohkeuden astua ruumiin luo ja panna käteni ystävä raukkani sydämelle. Se oli kylmä ja kuollut. En voinut itkeä enkä puhua; mykkänä seisoin ruumiin vieressä tarkastellen verivirtoja. Vihdoin saapui pappi ja vähäistä myöhemmin lääkäri, jotka muutamien palvelijain avustamina väkivallalla kuljettivat meidät pois.

Teresa vietti nämä päivät kuoleman kaltaisessa hiljaisuudessa, surevien omaistensa ympäröimänä.

Yöllä kävelin melkein tajuttomana ruumiin jälessä, jonka kolme työmiestä hautasi pinjain peittämän vuoren alle.