LUKIJALLE. (continued 2)

Suuret ajatukset ja asiat liikkuivat mielessäni, täyttivät sydämeni ja hämmensivät sieluani. Tahtoisin puhua niistä sinulle, mutta en tiedä mistä alottaa, sillä äkkiä ne taas häviävät, ja alan katkerasti itkeä.

Kuin mieletön juoksen ympäri tietämättä miksi ja minne. Äkkiä seison kuilun partaalla. Jalkaini alla lepäävät laaksot ja kentät; näköala on suurenmoinen ja rajaton. Katseeni ja ajatukseni häipyvät taivaanrannan etäisyyteen. Taas luon katseeni alaspäin, kuilu kammoittaa minua, kiipeän nopeasti alas ja kätkeydyn laakson pimentoihin. Rautatammi-metsikkö suojaa minua auringolta ja tuulilta, sieltä täältä kuuluu vuoripurojen hiljainen sorina, oksat huojuvat, satakieli laulaa. Toruin paimenta, joka aikoi ryöstää sen poikaset pesästä ja noitten viattomien raukkojen itkulla, epätoivolla ja kuolemalla ansaita muutamia kuparirahoja. Annoin hänelle korvaukseksi vastaavan summan, ja hän lupasi tästälähin muka jättää linnut rauhaan. — Vaivuin mietteisiin. Oi, entinen onnen aika, mihin olet hävinnyt? — Sieluni sairastaa, vain unesta se löytää lohtua. Onneksi se ei vielä itse tunne koko heikkouttaan. Oi, Lauretta poloinen, ehkä sinä kutsut minua luoksesi!

Kaikki, kaikki, mikä on olemassa, on olemassa vain meidän mielikuvituksessamme. Rakas ystäväni, tuolla kallioilla kuolema minua kauhistutti, mutta metsikön varjoisissa pimennoissa olisin kernaasti sulkenut silmäni ikuiseen lepoon. Jokainen näkee maailman omilla silmillään, monenlaiset toivomukset värittävät meidän mielipiteitämme, me ahkeroimme päämäärän hyväksi, joka hiukan toisessa muodossa esitettynä meitä innoittaisi, meidän intohimommekin ovat loppujen lopuksi vain harhakuvien synnyttämiä. Kaikki johtaa täällä mieleeni lapsuuden suloiset unelmat. Oi, kuinka me yhdessä juoksentelimme pitkin näitä kenttiä ja kiipesimme milloin yhden, milloin toisen hedelmäpuun oksille. Emme muistelleet menneisyyttä, emme huolehtineet tulevaisuudesta, mielikuvitus suurenteli jättiläismäisesti mitättömimmätkin asiat, toivomukset eivät ulottuneet lähestyvän juhlan leikkejä kauemmaksi. Tuo uni on haihtunut, mutta kuka takaa, etten tälläkin hetkellä uneksisi? Oi Jumalani, joka loit sydän parkani, Sinä tiedät, kuinka kamala tämä uni on. Sinä tiedät, että vain itku ja kuolema on minulla jälellä.

Näin hourailen, ja toiveeni ja ajatukseni vaihtelevat alinomaa, ja kun luonto on kauneimmillaan, tahtoisinkin nähdä sen surupuvussa. Tänään se tosiaankin näyttää täyttävän toivomukseni. Viime talvena olin onnellinen; kun luonto nukkui kuolinuntaan, oli minunkin mieleni rauhallinen. Mutta nyt?

Mutta minua lohduttaa usko siihen, että minua tullaan kaipaamaan. Elämäni aamunkoitossa ajattelen ehkä turhaan sen keskipäivää, sillä sen tulevat intohimot ja onnettomuudet minulta riistämään, mutta sinun kyyneleesi ja tuon taivaallisen immen kyyneleet tulevat hautaani kostuttamaan. Onko ketään, jonka rakas ja vaivaloinen elämä kokonaan peittyy unhoituksen mereen? Onko ketään, joka viimeisen kerran katseli auringon valoa ja lausui jäähyväiset luonnolle, joka vapautui iloistaan, toiveistaan, pettymyksistään ja tuskistaan jättämättä jälkeensä kaipausta, huokausta, katsetta. Rakkaat henkilöt, jotka jäävät elämään meidän jälkeemme, ovat osa meistä. Sammuva katseemme etsii kyynelhelmeä heidän silmistään, sydämemme toivoo, että ruumiimme jää hellien käsien hoitoon ja että saamme heittää henkemme rakastetun ystävän povella. Luontokin huokaa hautamme partaalla, ja sen huokaus voittaa kuoleman hiljaisuuden ja kauhut.

Menen parvekkeelle juuri kun auringon ääretön valo alkaa sammua ja pimeys sulkee syliinsä sen viimeiset kalpeat säteet taivaanrannalla. Alakuloisesti vaikenevan luonnon himmeydessä näen kaikkien olioitten ikuisen hävityksen enteen. Sitten luon katseeni tuohon isäni kummun rinteelle pappilan portin lähelle istuttamaan pinjametsikköön ja olen huomaavinani oman valkoisen hautakiveni tuulen huojuttamien puitten välissä. Näen äitini ja sinun tulevan, ja te rukoilette rauhaa onnettoman tomulle. Silloin sanon itsekseni: "Ehkäpä Teresakin aamunkoitossa tulee haudalleni vaipuen vienon kaihoisiin muisteloihin ja sanoen vielä kerran minulle jäähyväiset." Oi, kuolema ei olekaan tuskallinen. Ja jos joku panisi kätensä hautaani ja tahtoisi vapauttaa viimeiset jäännökseni yön syleilystä ja herättää henkiin hehkuvat intohimoni, ja aatteeni ja rikokseni, älä silloin minua puolusta, Lorenzo. Sano ainoastaan: "Hän oli ihminen ja oli onneton".

26. V.

Hän tulee, Lorenzo, hän palajaa! Hän kirjoittaa Toskanasta, jossa hän viipyy 20 päivää. Kirje on päivätty toukokuun 18 päivänä. Siis viimeistään kahden viikon kuluttua!

27. V.

Ajattelen usein: miten on mahdollista, että tämä taivaallinen enkeli voi elää tässä alhaisessa maailmassa. Ja pelkään silloin olevani rakastunut pikemmin mielikuvitukseni luomaan ihanneolentoon kuin todelliseen naiseen.

Mutta kuka ei tahtoisi häntä rakastaa, vaikkapa onnettomastakin? En vaihtaisi nykyistä säälittävää tilaani edes maailman onnellisimman ihmisen kanssa. Mutta en sittenkään ymmärrä, miksi minun pitää kiduttaa itseäni, sillä tiedänhän ja olen aina tiennyt rakkauteni toivottomaksi. Ehkä hän ylpeilee omasta kauneudestaan ja minun tuskastani, sillä hän ei rakasta minua ja kenties hänen säälinsäkin on petollista. Mutta hänen taivaallinen suudelmansa polttaa vieläkin huuliani ja hurmaa mieleni, ja hänen itkunsa — — Mutta, oi minua onnetonta, sen hetken jälkeen hän karttaa minua eikä uskalla katsoa minua silmiin. Olenko minä viettelijä? Kun sielussani kaikuvat nuo kamalat sanat: "En voi koskaan tulla omaksenne", joudun raivon valtaan ja ajattelen verisiä hirmutöitä. Et sinä, viaton neitonen, vaan minä olin tulemaisillani petturiksi.

Oi, suutele minua vielä kerran ja anna minun sitten vaipua unelmiini ja suloisiin houreisiini. Kuolen jalkaisi juureen, mutta olen kokonaan sinun omasi, tiedän, että jätän sinut viattomana, joskin onnettomana. Ellet voi tulla puolisokseni, voit ainakin seurata minua hautaan. — Ei, ei. Tämän kohtalokkaan rakkauden kirous murskatkoon minut yksin. Minä voin ikuisesti itkeä, mutta taivas varjelkoon sinua olemasta kauan onneton minun tähteni. Mutta joka tapauksessa olen sinut menettänyt, ja sinä itse kätkeydyt minulta. Oi, jospa rakastaisit minua yhtä kiihkeästi kuin minä sinua rakastan!

Mutta, Lorenzo, keskellä näitä vaikeita epäilyksiä ja tuskia lohduttaa järkeni minua sanoen: "Sinä et ole kuolematon". Kärsikäämme siis loppuun asti. Minä, minä yksin poistun maallisen elämän helvetistä. Näin ajatellen nauran kohtalolle, ihmisille ja melkein Jumalankin kaikkivallalle.

28. V.

Usein ajattelen maailman loppua. Taivas, aurinko valtameret ja taivaankappaleet ovat liekeissä ja häviävät. Mutta jos minä keskellä näitä kauhuja vielä yhden kerran saisin sulkea Teresan syliini, silloin olisi luomakunnan hävitys minulle tervetullut.

29. V. aamulla.

Mielettömiä houreita! Unissani olen olevinani paratiisissa, Teresa on rinnallani, tunnen hänen hengityksensä huulillani, mutta sitten löydänkin äkkiä itseni tyhjästä haudasta. Oi, kunpa moiset mielikuvat eivät enää uudistuisi, koska ne samassa haihtuvat. Viime yönä etsin hänen kättään, jolla hän juuri oli tuntenut sydämeni sykintää. Olin kaukaa kuulevinani hänen huokauksensa, mutta kyyneleiset poskeni, hikinen tukkani, raskas rintani, äänetön ja painostava pimeys, kaikki, kaikki huusi minulle: "Onneton, sinä hourailet". Kauhun ja kaipauksen raatelemana vääntelin itseäni sängyssä, syleilin päänalusta ja sitten vaivuin uudelleen tuskiin ja houreisiin.

Näkisitpä minun väsyneenä, kalpeana, äänetönnä harhailevan ympäri vuoria! Minä etsin Teresaa, mutta pelkään tapaavani häntä, puhelen itsekseni, huudan, rukoilen ja vastaan omiin sanoihini. Helteen rasittamana vaivun metsikön helmaan, uinahdan ja haaveilen. Usein tervehdin häntä kuin seisoisi hän rinnallani, aion syleillä ja suudella häntä, mutta samalla näky katoaa, ja jäykistynyt katseeni kiintyy vuoren onkaloihin. Ei, tästä kaikesta täytyy tulla loppu.

29. V. illalla.

Minun täytyy siis paeta, mutta minne? Usko minua, olen sairas, tuskin jaksan kävellä täältä huvilaan, jossa hänen jumalallinen ilmestyksensä minua lohduttaa ja henkeni vielä viimeisiä kertoja täyttyy elämänuskolla. Ilman häntä en enää kestäisi tätä helvettiä.

Tänään hyvästelin häntä mennäkseni aamiaiselle. Lähdin, mutta en päässyt puutarhaa pitemmälle, sillä hänen katseensa oli minut lumonnut. Näin hänen tulevan pikku siskonsa kanssa, koetin piilottautua viiniköynnösten alle ja paeta. Isabellina huusi: "Rakkaani, rakkaani, etkö huomaa meitä?" Kuin salaman iskemänä vaivuin penkille, tyttö juoksi luokseni, heittäytyi kaulaani ja kuiskasi: "Miksi itket?" En tiedä, katseliko Teresa minua. Hän lähti kulkemaan toista tietä myöten. Puolen tunnin kuluttua hän tuli noutamaan siskoaan, joka yhä istui sylissäni. Huomasin, että hänen silmänsä olivat itkusta punaiset, hän ei puhunut mitään, mutta loi minuun moittivan katseen kuin sanoakseen: "Sinä olet tehnyt minut näin onnettomaksi".

2. VI.

Kaikki menee tavallista latuaan. Oi, en aavistanut, että polttava, raateleva, kuolettava tuskani näin syöpyisi koko sieluuni. Miksi en saa kuolla? Missä on luonto? Missä on sen ääretön ihannuus? Missä on hymyilevien kukkulain maalauksellinen paljous, joita haltioituneena katselin alhaalta tasangolta? Nyt ne ovat minusta alastomia kallioita ja pelottavia kuiluja. Niiden varjoisat, ystävälliset rinteet kiusaavat minua, samat rinteet, joilla kerran kävelin etsien lohtua aikamme voimattoman filosofian harhaluomia vastaan. Mitä hyödyttää paljastaa meille oma vaivaisuutemme, ellei ole lääkettä sen parantamiseksi? Tänään metsä kajahti kirveitten iskuista. Talonpojat kaatavat pari sataa vuotta vanhoja rautatammia. Niin sortuu täällä kaikki!

Ivallisesti katselen nyt kukkasia, joiden päälle muinoin varoin astumasta. Poljen niitä jaloillani, tempaan niiden terälehdet irti ja hajoitan ne tuuleen. Huokailkoon koko olevaisuus minun mukanani.

Lähdin ulos aikoja ennen auringonnousua ja harhailin pitkin kallioita etsien ruumiillisesta uupumuksesta lievennystä sieluni tuskille. Hikihelmet peittivät otsaani ja rintani korisi raskaasti, öinen tuuli riehui hajoittaen hiukseni ja jäätäen poskillani virtaavat hikikarpalot. Oi, siitä hetkestä alkaen tunnen väristystä ruumiissani, käteni ovat kylmät, huuleni siniset, silmäni harhailevat kuoleman varjojen keskellä.

Kunpa tuon naisen kuva ei minua seuraisi kaikkialla, missä liikun, oi Lorenzo! Se synnyttää sielussani sellaisen raivon, epätoivon, hurjuuden ja sodan, että toisinaan ajattelen ryöstää hänet ja kuljettaa hänet kanssani erämaihin, kauaksi inhimillisten ennakkoluulojen hirmuvallasta. Minä kurja! Lyön otsaani ja kiroilen. Minun täytyy lähteä.

* * * * *

LORENZO LUKIJALLE.

Kenties sinusta, lukijani, on tullut Jacopon ystävä, kenties haluat tutustua hänen intohimonsa historiaan. Voidakseni esittää sen sinulle kokonaisuudessaan täytyy minun kirjeitten lomassa tehdä muutamia huomautuksia.

Laurettan kuolema ja Odoardon odotus lisäsivät hänen syvää alakuloisuuttaan. Harvoin hän kävi T:n talossa, eikä puhellut kenenkään kanssa. Laihtuneena ja kalpeana hän enimmäkseen harhaili ympäri seutua ilman hattua ja tukka hajallaan. Hänen syviin kuoppiin painuneista silmistään kuvastui hänen sairas, kärsivä sielunsa. Hän puhui masentuneella äänellä. Yökaudet hän kuljeskeli milloin missäkin, ja keskellä päivää löydettiin hänet usein nukkumassa jonkun puun juurella.

Näihin aikoihin palasi Odoardo mukanaan nuori maalari, joka Roomasta muutti kotiseudulleen. Samana päivänä he tapasivat Jacopon. Odoardo aikoi syleillä häntä, mutta Jacopo peräytyi kauhistuneena. Maalari sanoi kuulleensa puhuttavan hänestä ja hänen älystään ja jo kauan halunneensa tutustua häneen. Jacopo keskeytti hänet. "Minä, herrani, en ole koskaan voinut löytää itseäni muissa ihmisissä, siksi en luule, että muutkaan löytävät itseänsä minussa." He pyysivät häneltä selitystä noihin kaksimielisiin sanoihin, mutta hän peittäytyi vaippaansa ja hävisi puitten lomaan. Odoardo ilmaisi mielipahansa hänen käytöksestään Teresan isälle, jolla jo alkoi olla aavistus Jacopon intohimosta.

Teresalla oli jonkun verran vähemmän herkkä, mutta intohimoinen ja välitön luonne. Hänelläkin oli taipumusta vienoon alakuloisuuteen, ja nuoruudessaan, jolloin ihminen alkaa tuntea suloista tarvetta rakastaa ja saada osakseen vastarakkautta, ei hänellä vielä ollut yhtään sydämen ystävää. Siksi hänen sielunsa kokonaan avautuikin Jacopolle, ja hän rakastui häneen, vaikka ei uskaltanut sitä itselleen myöntää. Tuon suudelman jälkeen hän pelokkaasti karttoi lemmittyään ja vapisi isänsä läsnäollessa. Eroitettuna äidistään, vailla neuvojaa ja lohduttajaa, hän peläten ajatteli tulevaisuuttaan ja muuttui ihmisiä karttavaksi erakoksi. Hän puhui harvoin, mutta luki ehtimiseen. Hän laiminlöi taiteelliset ja musikaaliset harrastuksensa, vieläpä pukunsakin. Palvelijatkin näkivät usein kyyneleitä hänen silmissään. Hän karttoi nuorten ystävättäriensä seuraa, jotka viettivät kesää Euganian kukkuloilla, hän vältti kaikkia ihmisiä, pikku siskoaankin, ja istui monta tuntia yksinään puutarhansa pimennoissa. Talossa hallitsi siis hiljaisuus ja omituinen epäluottamus, joka vaikutti painostavasti kaikkeen teeskentelyyn tottumattoman Jacopon omituisen käytöksen jo ihmetyttämään sulhaseen. Vaikka Jacopo seuraelämässä olikin hiljainen, esiintyi hän ystäviensä kanssa puheliaana, usein suorastaan hillittömän iloisena. Mutta noina päivinä hänen puheensa ja käytöksensä olivat kiihkeitä ja katkeria kuten hänen sielunsakin. Eräänä iltana hän suuttui Odoardolle, joka puolusti Campoformion sopimusta. Hän alkoi väitellä, huutaa kuin hullu, uhata, väännellä päätään ja itkeä vihasta. Tavallisesti hän jaksoi hillitä itseään, mutta herra T. kertoi minulle, että hän tähän aikaan joko oli kokonaan ajatuksiinsa vaipunut, tai puhui tavattoman kiihkeästi; hänen katseensa ilmaisi kauhua ja joskus hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Odoardo alkoi pitää häntä silmällä ja arvasi piankin syyn hänen muuttuneeseen käytökseensä.

Näin kului koko kesäkuu. Päivä päivältä onneton nuorukainen tuli yhä synkemmäksi ja sairaammaksi. Hän ei enää kirjoittanut kotiaan eikä vastannut minun kirjeisiini. Usein näkivät talonpojat hänen ratsastavan jyrkänteen reunaa myöten raisulla hevosella, ja oli todellinen ihme, ettei hän syöksynyt perikatoon. Eräänä aamuna maalari, joka par'aikaa piirteli vuorten ääriviivoja, kuuli hänen äänensä metsästä. Ortis lausui väräjävällä äänellä muutamia tuskallisia säkeitä Alfierin [Vittorio Alfieri (k. 1803) on Italian huomattavin murhenäytelmäin kirjoittaja. Foscolon ihailua ja kunnioitusta häntä kohtaan osoittavat m.m. muutamat mahtavat säkeet runoelmassa Il Carme dei Sepolcri. Suom.] "Saul"-tragedian toisesta näytöksestä, ja hänen huomaamattaan onnistui maalarin piirtää hänen kuvansa, joka sittemmin esitettiin julkisuudelle. Kuva on siltä hetkeltä, jolloin hän miettivänä pysähtyy lausuttuansa toisen näytöksen ensimäisen kohtauksen säkeet:

"— — jo ammoin ma vihollisen miekkaan syössyt oisin rutosti ratkaisten sen ongelman, jot' elämäni tuska on —"

Lopetettuaan lausuntansa Jacopo kiipesi vuoren korkeimmalle huipulle, loi päättävän katseen alaspäin, levitti käsivartensa, mutta vetäytyi äkkiä takaisin huudahtaen: "Oi, äitini!"

Eräänä sunnuntaina hän aikoi aterioida herrasväki T:n luona. Hän pyysi Teresaa soittamaan ja ojensi hänelle harpun. Hänen soittaessaan astui herra T. huoneeseen ja istuutui tyttärensä viereen. Jacopon kasvoilla kuvastui ensin hillitty surumielisyys, mutta vähitellen hänen päänsä painui alas ja hän vaipui tavalliseen synkkään alakuloisuuteensa. Teresa katsoi häneen salaa ja koetti pidättää kyyneleitään. Jacopo huomasi sen ja poistui salatakseen mielenliikutustaan. Heltyneenä kääntyi isä tyttärensä puoleen sanoen: "Oi lapseni, tahdotko tehdä itsesi ja meidät kaikki onnettomiksi!" Teresa alkoi tämän kuullessaan äkkiä katkerasti itkeä. Hän heittäytyi isänsä syliin ja tunnusti salaisuutensa. Samassa astui huoneeseen Odoardo ilmoittaen, että pöytä oli katettu, ja Teresan käytös samoinkuin herra T:n mielenliikutus vahvistivat hänen epäluulojaan. Tämän kaiken olen kuullut Teresan omasta suusta.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 7:nä, Jacopo meni Teresan luo ja tapasi siellä sulhasen ja maalarin, joka valmisti morsiamen kuvaa häitä varten. Hämmentyneenä ja vapisten Teresa poistui muka etsiäkseen jotakin, jonka hän oli unohtanut, mutta kulkiessaan Jacopon ohi kuiskasi hän surullisesti ja hiljaa: "Isäni tietää kaiken". Puhumatta sanaakaan Jacopo käveli muutaman kerran edestakaisin huoneessa ja poistui. Kukaan ei nähnyt häntä sinä päivänä. Michele etsi häntä turhaan aterioimaan. Vasta puoliyön aikaan hän palasi kotia. Hän heittäytyi riisuutumatta vuoteeseen ja lähetti palvelijan nukkumaan. Hetken perästä hän nousi ja kirjoitti:

Keskiyön aikaan.

Monta kertaa olen kiittänyt ja rukoillut jumaluutta, mutta en ole sitä koskaan pelännyt. Mutta nyt, kun tunnen onnettomuuteni koko kirouksen, pelkään sitä.

Järkeni on sokaistu, sieluni masennettu, kuolettava raukeus runtelee ruumistani.

Niin, onnettomat kaipaavat toista maailmaa, jossa ei syödä katkeraa leipää eikä juoda kyynelten sotkemaa vettä. Mielikuvitus luo sen sydämen lohdutukseksi. Hyvä ihminen, joka maan päällä aina on onneton, toivoo siellä saavansa palkinnon. Mutta kurjia ovat ne, jotka tarvitsevat uskontoa ainoastaan karttaakseen rikoksia tekemästä.

Heittäydyin polvilleni pienessä kirkossa lähellä Arquàa, sillä tunsin, että Jumalan käsi raskaana lepäsi sydämeni päällä.

Olenko minä heikko, Lorenzo? Varjelkoon taivas sinua tuntemasta yksinäisyyden ja kyynelten välttämättömyyttä ja tarvitsemasta kirkkoa.

Kello 2.

Taivaalta nousee myrsky, harvat, kalpeat tähdet tuikkivat. Kuu, puoleksi pilvien peittämänä, valaisee raukeilla säteillään ikkunoitani.

Aamunkoitossa.

Lorenzo, etkö kuule? Ystäväsi huutaa sinua. Mikä yö! Päivä koittaa, kärsimykseni vain kasvanevat. — Jumala ei minua kuule. Päinvastoin. Hän kiusaa minua kuolemantuskalla, hän pakoittaa minut kiroamaan elämääni, jota ei kuitenkaan mikään rikos ole tahrannut.

Jos Sinä olet voimakas, kaikkivaltias, kostonhimoinen Jumala, joka kolmannessa ja neljännessä polvessa rankaiset isien rikokset, voinko silloin Sinua lepyttää? Anna minuun, minuun yksin iskeä vihasi salaman, joka sytyttää helvetin liekit, joka polttaa miljoonat ihmiset siksi, ettet ole itseäsi heille ilmoittanut. — Mutta Teresa on viaton; hän ei sano Sinua julmaksi, vaan palvoo Sinua hartain sydämin. Minä taas en palvo Sinua, minä pelkään Sinua, mutta tarvitsen Sinua. Pudista päältäsi ne ominaisuudet, joita ihmiset ovat Sinulle antaneet tehdäkseen Sinut itsensä kaltaiseksi. Etkö Sinä ole onnettomien lohduttaja? Eikö Sinun jumalallista Poikaasi nimitetä ihmisen pojaksi? Kuule siis minua! Sydämeni tuntee läsnäoloasi, mutta älä suutu huokauksista, joihin luonto pakoittaa onnettoman ihmisen. Napisen Sinua vastaan, itken, rukoilen Sinulta vapautusta. Vapautustako? Mutta kuinka voisit sinä minut vapauttaa, ellei sydämeni ole täynnä Sinun henkeäsi, ellen onnen päivinä ole Sinua rukoillut, jos pakenen luoksesi ja pyydän voimakkaan käsivartesi tukea vasta tuskan murtamana, jos pelkään Sinua enkä voi Sinuun oikein luottaa. En toivo, en kaipaa muita kuin Teresaa; hänessä yksin näen Sinut.

Kas niin, Lorenzo. Nyt olen tunnustanut rikokseni, jonka tähden Jumala on kääntänyt katseensa minusta pois. En ole koskaan Häntä palvonut niin kuin Teresaa. Kirous! Vertaanko Jumalaan ihmistä, jonka Jumalan henkäys voi muuttaa luurangoksi ja tomuksi? Niin mitätön on ihminen. Onko minun siis asetettava Teresa Jumalan edelle? Oi, hänestä uhkuu taivaallista, ääretöntä, kaikkivaltiasta kauneutta. Silmäilen maailmankaikkeutta, luon kauhistuneen katseen ikuisuuteen; kaikki on kaaosta, kaikki savuaa ja tyhjyyttä, en käsitä Jumalaa, mutta Teresan kuva on aina edessäni.

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin hän sairastui. Teresan isä kävi häntä tervehtimässä ja neuvoi samalla häntä poistumaan Euganian kukkuloilta. Hienona ja ymmärtäväisenä miehenä hän antoi suurta arvoa Jacopon älylle ja luonteenjaloudelle ja rakasti häntä kuin parasta ystäväänsä. Hän vakuutti minulle, että hän toisenlaisissa olosuhteissa olisi pitänyt kunniana saada vävykseen nuorukaisen, jolla — olkoon, että hänellä oli muutamia aikamme yleisiä heikkouksia ja harvinaisen kesyttymätön luonne — herra T:n sanojen mukaan kuitenkin oli monta klassillisten ihmisten hyvettä. Mutta Odoardo oli rikas ja kuului perheeseen, jolla oli voimaa suojella herra T:tä valtiollisia juonia ja vainoja vastaan. Hänen vihollisensa näet syyttivät häntä siitä, että hän oli kannattanut synnyinmaansa vapauttamista, ja tämähän on hirmuinen rikos Italiassa. Sitävastoin hän ottamalla Ortisin vävykseen olisi jouduttanut sekä hänen että oman perheensä perikatoa. Sitäpaitsi hän oli antanut lupauksensa, ja pitääkseen sanansa hänen oli täytynyt luopua rakkaasta vaimostaankin. Hänen taloudellinen asemansa olisi myöskin tehnyt hänelle mahdottomaksi antaa Teresalle suurempia myötäjäisiä, jotka olisivat olleet välttämättömät Ortisin vähävaraisuuden takia. Herra T. kirjoitti minulle näistä asioista ja puhui niistä Jacopolle, joka tunsi ne vanhastaan ja kuunteli levollisen näköisenä. Mutta heti kun herra T. mainitsi myötäjäisistä, keskeytti Jacopo hänet: "Ei. Olen maanpakolainen, köyhä, tuntematon. Ennemmin hautaisin itseni elävänä kuin pyytäisin tytärtänne puolisokseni. Olen onneton, mutta en halpamainen. Lapseni eivät koskaan joudu olemaan äidilleen kiitollisuuden velassa omaisuudestaan. Teidän tyttärenne on varakas ja kihloissa." "Mitä siis?" kysyi herra T. Jacopo loi katseensa taivaalle ja vastasi pitkän vaitiolon jälkeen: "Oi Teresa, sinä tulet kaikissa tapauksissa onnettomaksi". "Ystäväni", vastasi herra T. lempeästi, "kuka on hänet onnettomaksi tehnyt? Te juuri. Rakkaudesta minuun hän jo oli alistunut kohtaloonsa. Hän yksin olisi voinut rakentaa sovinnon onnettomien vanhempiensa välille. Hän on rakastanut Teitä, mutta Te, jonka rakkaus kuitenkin on luonteeltaan niin ylevä, riistätte häneltä puolison ja ylläpidätte eripuraisuutta kodissa, jossa Teitä aina on kohdeltu ja tullaan kohtelemaan kuin omaa poikaa. Alistukaa Tekin kohtaloonne, poistukaa täältä muutamaksi kuukaudeksi. Toisen ehkä näkisitte ankaraksi isäksi, mutta minä — niin, minäkin olen ollut onneton, olen liiaksikin ollut intohimojeni lumoissa ja olen vieläkin. Siksi olen oppinut säälimään muita, sillä tarvitsen itsekin sääliä. Korkeasta iästäni huolimatta olen vasta Teidän kauttanne tullut huomaamaan, että ihminen joskus voi kunnioittaa sellaistakin ihmistä, joka on hänelle turmiollinen, varsinkin jos hänen luonteensa on niin ylevä, että toiselle luvattomat, jopa naurettavatkin tunteet hänellä näyttävät jaloilta ja peloittavilta. Myönnän Teidän jo tuttavuutemme ensi hetkistä tehneen minuun niin syvän vaikutuksen, että pelkään Teitä ja rakastan Teitä samalla. Usein olen kärsimättömänä laskenut minuutit Teidän tuloonne, mutta kun palvelija on ilmoittanut Teidän jo olevan portailla, on äkillinen ja salainen kauhu vallannut mieleni. Oi, säälikää minua ja omaa nuoruuttanne ja Teresan mainetta! Teidän tähtenne hänen kauneutensa ja terveytensä murtuvat ja hänen sydämensä nääntyy hiljalleen. Teresan nimessä rukoilen Teitä, lähtekää! Uhratkaa intohimonne hänen rauhansa vuoksi! Älkää tehkö minua maailman onnettomimmaksi ystäväksi, isäksi ja aviopuolisoksi yhdellä kertaa!"

Jacopo näytti kyllä heltyneeltä, mutta ei vastannut mitään, ei itkenyt eikä muuttanut kasvonilmettä, vaikka herra T:n täytyi kyyneliltä keskeyttää puheensa. Hän istui myöhäiseen yöhön Jacopon vuoteen luona, mutta kumpikaan ei puhunut mitään, ennenkuin sanoivat toisilleen jäähyväiset. — Nuorukaisen heikkous yltyi seuraavana aamuna; hän sairastui vaaralliseen kuumetautiin.

Sillävälin minä, Jacopon ja Teresan isän viimeisten kirjeiden peloittamana, koetin kaikin voimin jouduttaa ystäväni lähtöä pelastaakseni hänet hillittömän intohimonsa lumouksesta. Minulla ei ollut sydäntä puhua siitä hänen äidilleen, jolla jo oli monta surullista kokemusta hänen yltiömielisestä luonteestaan. Sanoin vain, että Jacopo oli hiukan sairastunut ja että hänen terveytensä kaipasi ilmanvaihdosta.

Samoihin aikoihin kiihtyivät valtiolliset vainot Venetsiassa. Laista ei välitetty, tuomioistuimet olivat mielivaltaisia, tavanmukaisia syyttäjiä ja puolustajia ei käytetty. Ihmisiä tuomittiin rikoksista, joiden olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, urkkijajärjestelmä kukoisti, rangaistukset pantiin silmänräpäyksessä toimeen, valitusoikeutta ei suotu. Pahimmin epäillyt viruivat vankikomeroissa, toiset, ylhäisimpien ja arvossapidetyimpienkin sukujen jäsenet, riistettiin yöllä kodeistaan. Poliisimiehet raahasivat heidät rajalle ja jättivät heidät siellä oman onnensa nojaan. He eivät saaneet ottaa mitään mukaansa, ei edes sanoa jäähyväisiä omaisilleen. Muutamille harvoille oli tämäkin raaka ja väkivaltainen karkoitus pikemminkin lempeyden osoitus. Minä, äänetön maanpakolainen, en ole hirmuvallan ensimäisiä enkä viimeisiäkään uhreja. Monta kuukautta olen jo harhaillut ympäri Italiaa luoden toivottoman, kyyneltyneen katseeni kohti synnyinmaani rantoja. Levottomana myöskin Jacopon vapaudesta sain hänen epätoivoisen äitinsä kehoittamaan häntä etsimään turvapaikkaa ulkomailla, kunnes onnellisemmat olot palaisivat. Samasta syystähän Jacopo aikanaan oli kiireesti lähtenyt Padovasta. Äidin kirjeen perille vieminen annettiin erään palvelijan tehtäväksi, joka saapui Euganiaan heinäkuun 15 päivän iltana ja tapasi Jacopon yhä vuoteen omana, joskin melkoisesti parantuneena. Teresan isä oli hänen luonaan. Jacopo luki kirjeen ääneti ja pani sen pieluksensa alle. Hetken kuluttua hän luki sen uudelleen ja näytti liikutetulta, mutta ei puhunut mitään.

Heinäkuun 19:nä hän nousi vuoteeltaan. Samana päivänä tuli toinen kirje hänen äidiltään, jossa tämä lähetti hänelle rahaa, pari vekseliä ja useita suosituksia sekä rukoili häntä Jumalan nimessä lähtemään. Aikaiseen iltapäivällä Jacopo meni Teresan luo, mutta tapasi kotona vain Isabellinan, joka kyyneleet silmissä kertoi minulle, että Jacopo ensin oli istunut hetken äänetönnä, sitten noussut ylös, suudellut häntä ja poistunut. Tunnin kuluttua Jacopo oli palannut, tavannut Isabellinan portaissa, syleillyt ja suudellut häntä useaan kertaan ja itkenyt. Senjälkeen hän kirjoitti täyteen useita paperiliuskoja, mutta repi ne seuraavassa hetkessä palasiksi. Sitten hän ajatuksiinsa vaipuneena käyskenteli puutarhassa. Iltahämärissä muuan palvelija huomasi hänet makaamassa erään puun alla. Kulkiessaan uudelleen puutarhan läpi hän näki Jacopon portilla aikeessa poistua. Hänen katseensa oli kuin kiinninaulattu kuutamon valaiseman talon ikkunoihin.

Kotia palanneena hän lähetti palvelijan äitinsä luo ilmoittamaan lähtevänsä aamunkoitossa. Hän tilasi kyydin lähimmältä postiasemalta. Ennen maatapanoaan hän kirjoitti Teresalle seuraavan kirjeen, jonka puutarhuri vei perille. Aamuhämärissä hän lähti.

Kello 9.

Anna minulle anteeksi, Teresa. Olen turmellut nuoruutesi ja kotisi rauhan, mutta pakenen. En luullut itseäni niin lujaluontoiseksi. En odottanut voivani lähteä menehtymättä tuskasta. Käyttäkäämme siis hyväksemme tätä hetkeä, niin kauan kuin sydämeni vielä sykkii ja järkeni on selvä. Ja kuitenkin valtaa sieluni vain yksi ainoa tunne: ikuinen rakkaus ja sääli sinua kohtaan. Mutta velvollisuuteni on olla sinulle kirjoittamatta ja sinua näkemättä siksi kuin voin olla häiritsemättä sielusi rauhaa. Tänään etsin sinua turhaan lausuakseni jäähyväiset. Nämä viimeiset rivit ovat, kuten näet, katkerain kyynelten kostuttamia. Lähetä minulle joskus sopivalla hetkellä kuvasi. Älä kiellä minulta tätä suloista lohduttajaa tuskissani, jos vielä tunnet rakkautta ja ystävyyttä, tai edes sääliä ja kiitollisuutta onnetonta kohtaan. Luulen, että siihen on suostuva isäsikin, hän, joka edelleenkin saa sinun läsnäolostasi ammentaa lohtua omaan tuskaansa. Minä olen lohduttava itseäni suutelemalla kuvaasi öin ja päivän, kun tuska ja intohimot raatelevat rintaani, kun olen kyllästynyt koko maailmaan ja sen petollisiin ihmisiin, kun muukalaisen unissakävijän lailla harhailen maan päällä etsien niin kipeästi kaipaamaani hautaan vievää polkua. Näin olet sinä kaukanakin ollen antava minulle voimia kestämään elon tuskat, ja sinun tähtesi, sen vannon, kestän ne kunnes viimeisetkin voimani uupuvat.

Ja sinä, Teresa, rukoile puhtaan sydämesi lämmöllä taivasta puolestani. Älä pyydä, että se riistäisi minulta tuskani, jotka ehkä olen ansainnut ja jotka kenties kuuluvat luontooni, pyydä ainoastaan, että se säilyttäisi edes nykyisen heikontuneen kykyni kestää ne. Kun kuvasi on povellani, ovat yöni vähemmän tuskallisia ja yksinäiset päiväni, kaukana luotasi, lohdullisempia. Kuollessanikin näen vielä sinut edessäni, uskon henkeni siunauksesi huomaan ja vuodatan sieluni kuvasi yli, joka rinnallani on seuraava minua hautaan. Ja jos kohtalo on määrännyt, että olen sulkeva silmäni vieraalla maalla [tuntuu siltä kuin Foscolo näin kirjoittaessaan olisi aavistellut omaa kohtaloansa. Suom.], jossa kukaan ei minua itke, olen loihtiva hengessäni sinut vuoteeni ääreen samanlaisena, yhtä hellänä ja osanottavaisena kuin olit kerran sairauteni aikana, ennenkuin vielä olit huomannut, että rakastimme toisiamme ja ennenkuin minä olin millään tavalla rikkonut sinua vastaan. Sinulta minulla on vain yksi kirje, jonka sain Padovassa ollessani. Onnellinen aika! Kuka olisi luullut sen näin pian haihtuvan! Minusta tuntui kuin olisit kehoittanut minua pian palaamaan luoksesi, ja nyt, nyt olen muutaman tunnin kuluttua ikiajoiksi eroava sinusta. Tuo kirje oli lempemme alku, se kirje ei milloinkaan ole sydäntäni jättävä. Oi Teresani, tämä kaikki on haavetta, mutta onnettomalla ei ole muuta lohdutusta. Hyvästi. Anna minulle anteeksi, Teresani. Luulin itseäni lujaluontoisemmaksi. Kirjoitan huonosti ja kehnolla käsialalla, mutta sieluni on särkynyt ja kyyneleet virtaavat silmistäni. Lähetä Jumalan tähden minulle kuvasi Lorenzon mukana. Ellei hän voi sitä minulle perille toimittaa, on hän säilyttävä sitä pyhänä perintönä, joka aina johtaa hänen mieleensä sinun kauneutesi ja hyveesi sekä hänen kurjan ystävänsä ainoan, ikuisen, onnettoman lemmen. Hyvästi, vaan ei ikiajoiksi. Kerran näemme toisemme jälleen, ja silloin olen minä muuttunut sellaiseksi, että ihmisten täytyy sääliä ja kunnioittaa meidän intohimoamme. Silloin ei rakkautesi minua kohtaan enää ole rikos. Mutta jos tuskani sitä ennen veisi minut hautaan, sallinet tietoisuuden rakkaudestasi sulostuttaa kuolinhetkeäni. — Tunnen, että tämä kirje tekee sinut surulliseksi. Oi, kunpa voisin kuolla jalkaisi juuressa tai edes saisin tulla haudatuksi samaan maahan, jota sinun tomusi kerran on pyhittävä. — Mutta hyvästi.

* * * * *

Michele kertoi minulle, että hänen herransa matkusti pari postiasemaväliä äänetönnä, mutta tyynen, melkeinpä onnellisen näköisenä. Sitten hän pyysi Micheleä ottamaan esille kirjoitusvehkeensä ja kirjoitti, sillä välin kun hevosia vaihdettiin, herra T:lle seuraavan kirjeen:

Kunnioitettava herrani ja ystäväni!

Eilen illalla annoin puutarhurilleni kirjeen, joka hänen piti toimittaa neiti Teresalle. Vaikka kirjoitinkin sen vasta sen jälkeen kun jo olin vakaasti päättänyt poistua hänen läheisyydestään, pelkään kuitenkin, että siinä ilmenevä epätoivo on tuottava surua tuolle viattomalle olennolle. Ette siis loukkaantune, herra T., jos pyydän Teitä ottamaan haltuunne tuon kirjeen puutarhurilta. Ilmoitan hänelle, että hänen on luovutettava se ainoastaan Teille. Säilyttäkää se avaamatta tai polttakaa. Luulen kuitenkin, että tyttärenne tuntisi itsensä kovin onnettomaksi, jos minä poistuisin ilman minkäänlaisia jäähyväisiä. Koko eilisen päivän aikana minulla ei ollut tilaisuutta tavata häntä. Siksi pyytäisin Teitä säilyttämään mukanaseuraavan sinetöidyn kirjeen ja antamaan sen Teresa T:lle ennenkuin hänestä tulee markiisi Odoardon puoliso. Olen päättänyt, jos suinkin mahdollista, kuolla lähellä synnyinkotiani En tiedä, toteutuuko toivomukseni ja näemmekö enää koskaan toisiamme, mutta olen vakuutettu siitä, että Te herrani ja ystäväni, ette koskaan tahdo minua unohtaa.

* * * * *

Herra T. toimitti minulle ylläolevan Teresalle osoitetun kirjeen avaamatta sitä. Jacopon myöhemmän kirjeen hän viipymättä antoi tyttärelleen. Huomasin sittemmin, että se sisälsi vain muutamia, tyyntyneessä mielialassa kirjoitettuja rivejä.

Melkein kaikki seuraavat Jacopon kirjeet ja muistiinpanot sain eri aikoina postin mukana.

Rovigo. 20. VII.

Ihaillessani häntä sanoin itselleni: "Mitä minusta tulisikaan, ellen enää saisi häntä nähdä?" Itkin hiljaisuudessa, mutta minua lohdutti tietoisuus siitä, että olin lähellä häntä. Mutta nyt?

Mitä merkitsee minulle nyt koko maailma? Ei ole sitä maailman soppea, jossa voisin elää ilman Teresaa. Oi, minusta tuntuu pahalta, epätodelliselta unelta, että olen hänestä erotettu! Kuinka olen voinut olla niin päättäväinen? Kuinka on sydämeni kestänyt sitä, että minun täytyi lähteä hänen luotaan ilman suudelmaa, ilman ainoatakaan jäähyväissanaa? Usein kuvittelen seisovani hänen kotiportillaan ja olen hänen surullisista kasvoistaan lukevinani, että hän rakastaa minua. Ja kuitenkin minä pakenen ja jokainen minuutti kulettaa nopeasti minut yhä kauemmaksi hänestä. Kaikki ihanat kuvitelmat haihtuvat. Tahtoni on lamaantunut, järkeni sairas, sydämeni murtunut. Kohtaloni kaikkivaltias käsi heittäköön minut mihin hyvänsä. Hyvästi, Lorenzo.

Ferrara, 20. VII. illalla.

Olen kulkenut Pon yli. Ihailin sen ääretöntä vesipaljoutta; monta kertaa tahdoin syöksyä aaltoihin, hukuttautua, hävitä ikiajoiksi. Kaikki olisi käynyt silmänräpäyksessä. Mutta voi, minulla on hellä ja onneton äiti, joka niin lohduttoman katkerasti itkisi kuolemaani.

En tahdo kurjalla tavalla päättää päiviäni. Kannan tuskani kuin mies, juon viimeistä kyyneltä myöten maljani, jonka taivas on minulle sekoittanut. Mutta kerran vastustuskykyni loppuu, voimat uupuvat, intohimo käy ylivoimaiseksi. Jos minulla silloin on rohkeutta katsella Kuolemaa kasvoista kasvoihin, keskustella hänen kanssaan levollisesti, maistaa hänen karvasta juomaansa, jos olen sovittanut rikokseni, vaikkakaan en ole voinut toisten ihmisten kyyneleitä kuivata, silloin, oi silloin — —!

Mutta eikö näin puhuessani kaikki jo ole menetettyä? Jälellähän on vain muisto ja onnettomuuden kalvava varmuus. Oletko koskaan kokenut sitä äärimmäistä tuskaa, jonka aiheuttaa kaikkien toivomusten raukeaminen?

Ei suudelmaa, ei jäähyväissanaa! Vain kyyneleesi seuraavat minua hautaan. Terveyteni, elämäni, sydämeni — — sinä, sinä! Kaikki on minua vastaan; minä alistun.

Myöhemmin.

Olen siis voinut jättää sinut, Teresa, vaikka olit paljoa onnettomampi kuin minä. Kuka on sinua lohduttava? Sinä vapiset kuullessasi nimeäni mainittavan, sillä minä, minä yksin olen aiheuttanut sen, että sinä jo eläjäsi kevätaikana olet tutustunut maailman myrskyihin ja kurjuuteen. Sinä olet liian nuori voidaksesi paeta elämää ja sen houkutuksia. Sinä et tiedä, että aamu ja ehtoo ovat yhtä. Oi, minä en tahdo sitä sinulle vakuuttaa! Ja kuitenkaan emme voi toivoa apua toisilta vielä vähemmän itseämme lohduttaa. Ainoastaan kaikkivaltiaan Jumalan puoleen voin katseeni kääntää, ainoastaan Hän voi viedä meidät onnelan autuaisiin asuntoihin ulkopuolelle tämän kamalan maailman, jossa kaikki meitä vainoovat ja meidät hylkäävät, jos taivas ottaisi vastaan tuskanhuutoni, rukoukseni ja kalvavan katumukseni, oi, silloin sinun onnettomuutesi lieventyisi ja minä siunaisin omia kärsimyksiäni. Minun tilani toivottomuutta lisää vielä sekin, etten tunne sinua uhkaavia vaaroja, en voi sinua puolustaa, en kuivata kyyneleitäsi, en kätkeä sydämeeni salaisia kärsimyksiäsi, en olla onnettomuutesi osatoverina. En tiedä minne paeta, en ymmärrä kuinka olen voinut luotasi lähteä, en aavista milloin saan sinut jälleen nähdä.

Julma isä! Teresa on sinun oma lapsesi, mutta sinä olet häväissyt kodin alttarin. Maa ja taivas kiroavat sinun valaasi: Häpeä, mustasukkaisuus, eripuraisuus ja katumus ympäröivät moista aviovuodetta ja tahraavat kenties verellä takomasi kahleet. Etkö ymmärrä, että Teresa on oma tyttäresi? Olet kerran katkerasti katuva tekoasi, mutta liian myöhään. Kenties on tuleva hetki, jolloin Teresa, ylenmäärin onnettomuutensa murtamana, kiroaa koko elämäänsä ja niitä, jotka ovat hänelle elämän antaneet. Kun sinä jo makaat turpeen alla, on tyttäresi valitus häiritsevä rauhaasi. Muuta mielesi, ennenkuin se on myöhäistä. Mutta voi, sinä et minua kuule, sinä riistät hänet minulta, uhri on teurastettu, kuulen hänen viimeisen huokauksensa, kuulen hänen kuolinhetkelläkin mainitsevan nimeäni. Te julmurit, eikö Teresan veri, eikö minun vereni pane teitä vapisemaan? Teresan kuolema tulee kostetuksi. — Olenko järjiltäni, olenko tulemassa murhamieheksi?

Mutta miksi et sinäkään, rakas Lorenzo, auta minua? En ole voinut sinulle kirjoittaa, sillä vihan, mustasukkaisuuden, kostonhimon ja rakkauden ikuiset voimat ovat minua raadelleet. Intohimon myrskyt ovat kuohuneet sielussani; ne ovat olleet tukahuttamaisillaan ja tappamaisillaan minut. En voinut kirjoittaa, sillä tuska oli minut kivettänyt. Sama tuska hallitsee edelleenkin sieluani. Se tukahuttaa ääneni ja huokaukseni, se jäätää kyyneleeni. Eloni on hukkaan mennyt. Väsymys ja kuoleman varjot synkistävät jälellä olevia elämäni päiviä.

Usein olen raivoissani siitä, että läksin. Syytän itseäni raukkamaisuudesta. Miksi he eivät suoraan moittineet minua intohimostani? En olisi häntä koskaan jättänyt, jos he olisivat kieltäneet minua häntä jälleennäkemästä, jos he väkivalloin olisivat hänet minulta riistäneet. Mutta kuinka olisin voinut olla kiittämätön isää kohtaan, joka sanoi minua ystäväkseen, joka monta kertaa syleili minua huudahtaen liikutettuna: "Miksi on kova kohtalo yhdistänyt sinutkin meihin onnettomiin?" Saatoinko syöstä häpeään ja vaaraan perhettä, joka onnellisemmissa olosuhteissa olisi jakanut kanssani sekä ilon että surun? Mitä saatoinkaan vastata hänelle, kun hän huoaten ja rukoillen sanoi minulle: "Teresa on tyttäreni". — Niin, vietän loppuelämäni omantunnon vaivoissa ja yksinäisyydessä, mutta kiitän kohtalon vapahtavaa, näkymätöntä kättä, joka pelasti minut syöksymästä kuilun syvyyteen. Ilman sen estävää voimaa olisin mukanani vienyt tuon viattoman neidon. Hän jo seurasi minua, ja minä, julmuri, jatkoin kulkuani kohti kuilua ja katsoin silloin tällöin taakseni. Näin, että hän kulki perässäni onnettomalla tiellä, mutta kauhistuneena ja heikoin voimin. Enkö siis ole viettelijä, eikö minun ole ainaiseksi hävittävä hänen näköpiiristään? Kunpa voisin hävitä kaikkien ihmisten näköpiiristä! Kunpa saisin hiljaisuudessa itkeä omaa onnettomuuttani ja tuon taivaallisen olennon onnettomuutta, jota minä itse olen lisännyt!

Ei kukaan tunne kamalaa salaisuuttani. Joka ilta valuu kylmä hiki pitkin otsaani, minä huokaan ja valitan kuin rauhaton haamu. Olen näkevinäni edessäni kuolleen ruumiin. Minä en liene murhamies, Lorenzo, mutta sittenkin minusta tuntuu että käteni ovat veren tahraamat. [Selityksen tähän omituiseen hirmunäkyyn, joka usein vaivaa onnetonta nuorukaista, löytää lukija kirjan loppupuolelta kirjeestä, joka on päivätty 14. III. Lorenzon huomautus.]

Päivä valkenee, lähdön hetki on käsissä. Aamunkoitossa on nykyään uneni levottomin. Yöllä en saa nauttia todellista lepoa. Hetki sitten avasin silmäni, huusin ja katselin hurjasti ympärilleni, ikäänkuin pyöveli olisi seisonut vuoteeni vieressä. Herätessäni tunnen samanlaista ahdistusta kuin pahan omantunnon raatelemat rikoksentekijät. — Hyvästi, hyvästi! Poistun yhäti loitommaksi. Vielä tänään kirjoitan sinulle Bolognasta. Kiitä äitiäni. Pyydä häntä siunaamaan onnetonta poikaansa. Hän ei tunne kauheata tilaani. Mutta vaikene; hänellä on muutenkin surua kylliksi.

Bologna, 24. VII. kello 10.

Tahdotko vuodattaa pisaran balsamia ystäväsi sydämeen? Pyydä Teresalta hänen kuvaansa ja anna se Michelelle, jonka lähetän luoksesi ja joka ei saa tulla takaisin ilman vastaustasi. Mene itse Euganiaan. Seurasi on varmaankin oleva tervetullut Teresa raukalle. Lue hänelle otteita kirjeistä, joita tuskaisissa houreissani yritin sinulle kirjoittaa. Hyvästi. — Jos näet Isabellinan, tulee sinun suudella häntä tuhat kertaa minun puolestani. Ehkä hän vielä joskus on mainitseva Jacoponsa nimeä silloin, kun kaikki muut ovat minut unohtaneet. Oi ystäväni, tuska painaa mieltäni, luottamukseni ihmisiin olen menettänyt, ja kuitenkin tahtoisin niin kiihkeästi rakastaa ja saada vastarakkautta osakseni. Kenelle voisin siis paremmin omistaa sydämeni kuin pienelle tyttöselle, jota eivät raskaat elämänkokemukset ja halpamaiset pyyteet vielä ole turmelleet, joka tuntee salaista osanottoa minua kohtaan ja usein on viattomilla kyyneleillään kostuttanut poskiani? Jos hän jonakin päivänä lakkaisi nimeäni mainitsemasta, kuolisin varmaan surusta.

Entä sinä, Lorenzo, aiotko sinä minut hylätä? Myötäkäyminen kylmentää tavallisesti ystävyyttä, joka on nuoruusajan jaloin intohimo ja paras lohdutus onnettomuudessa. Oi, ystävyyden suloisuutta! Sinä et tule minua kadottamaan, ennenkuin lepään turpeen alla. Toisinaan olen onnellinen omasta onnettomuudestani, sillä ilman sitä en ehkä olisi sinun arvoisesi enkä voisi sinua oikein vilpittömästi rakastaa. Mutta kun minä en enää elä, kun olen jättänyt sinulle perinnöksi katkerat kyyneleeni, oi, älä silloin etsi itsellesi muuta ystävää kuin oma itsesi!

Bologna, 28. VII. yöllä.

Toipuisin varmaan paljon, jos kerran voisin nukkua raskaasti ja pitkään. Oopiumista ei ole apua; se nukuttaa minut vain hetkiseksi, ja uneni on täynnä näkyjä ja kauheuksia. Näin kuluu yö toisensa jälkeen Nousin vuoteelta kirjoittaakseni sinulle, mutta käteni vapisee. Minun täytyy uudelleen mennä makuulle. Tunteeni ovat synkät ja myrskyiset kuin luonto tuolla ulkona. Makaan silmät auki ja kuulen, että siellä on todellinen vedenpaisumus. Jumalani, Jumalani!

Bologna, 12. VIII.

Jo 18 päivää sitten Michele läksi, mutta ei häntä eikä sinun kirjeitäsi vieläkään kuulu. Hylkäätkö sinäkin minut? Kirjoita minulle Jumalan tähden edes kerran. Odotan maanantaihin asti, sitten lähden Firenzeen. Kaiket päivät istun sisällä, sillä minua kiusaa kaduilla liikkuva ihmispaljous. Öisin kuljen ympäri kaupunkia kuin kummitus. Sydäntäni polttaa nähdessäni kaduilla makaavat köyhät, jotka pyytävät leipää. En tiedä, ovatko he itse syypäät kurjuuteensa, tiedän vain, että he kerjäävät leipää. Eilen, palatessani postista, tapasin kaksi onnetonta, jotka vietiin teloitettaviksi. Tiedustelin ympärillä seisovilta heidän rikostaan ja sain kuulla, että toinen oli varastanut muulin, toinen 56 liiraa pelastuakseen nälkäkuolemalta. [Ensin tämä Jacopon kertomus minusta tuntui sairaalloisen mielikuvituksen värittämältä, mutta sittemmin sain tietää, ettei Cisalpinon tasavallassa noudatettu mitään varsinaista rikoslakia. Käytettiin kaikenlaisia kukistuneiden hallitusten antamia asetuksia, niinpä Bolognassa kardinaalien säätämää rautaista lakia, jonka mukaan varas tuomittiin kuolemaan, jos varastettu summa tai tavara oli arvoltaan yli 52 liiran. Kardinaalit kuitenkin melkein aina lievensivät rangaistusta, jotavastoin tasavallan tribunaalit kirjaimellisesti seurasivat asetuksia. Järkähtämätön oikeus on siis usein leppymättömämpi kuin mielivaltainen armeliaisuus. — Lorenzon huomautus. (Bologna oli aikaisemmin kuulunut Kirkkovaltioon, mutta Napoleon yhdisti sen valloitusretkillään perustamaansa Cisalpinon tasavaltaan. — Suom.)] Oi, kurja yhteiskunta! Ei tarvittaisi vankiloita eikä pyöveleitä, elleivät lait suojelisi niitä, jotka rikastuvat omien kansalaistensa hiellä ja itkulla. Nuo tunnottomat, nehän juuri ovat pääsyyllisiä kanssaihmistensä rikoksiin. En ole niin hullu, että kuvittelisin voivani luoda paremman yhteiskunnan, mutta en voi olla valittamatta nykyisen tilanteen surkeutta ja, ennenkaikkea, ihmisten sokeutta. Kerrotaan, että täällä tapahtuu teloituksia joka viikko ja että ihmiset rientävät niihin kuin juhlaan. Julmat rangaistukset kuitenkin vain lisäävät rikollisuutta. Ei, en voi enää hengittää tätä onnettomien uhrien veren kyllästyttämää ilmaa. Minne menisin?

Firenze, 27. VIII.

Kävin kunnioittamassa Galilein, Machiavellin ja Michelangelon hautoja [Firenzen Santa Croce-kirkossa. Suom.], ja lähestyessäni niitä vapisin kuin kuumetautinen. Noitten hautakivien rakentajat toivoivat ehkä, että heidän taiteensa sovittaisi esi-isien rikoksia, jotka kahleilla ja köyhyydellä palkitsivat kuolemattomien nerojen suuruuden. Oi, meidänkin päivinämme vainotaan monta suurmiestä, joita jälkimaailma on kunnioittava. Mutta sekä elävien vainoaminen että kuolleitten ihaileminen todistaa, että ilkeä kunnianhimo on synnynnäistä tälle kurjalle ihmissuvulle.

Noitten marmoripatsaiden luona muistelin nuoruuteni kuumia päiviä. Yökaudet luin silloin suurmiesten kirjoituksia ja kuvittelin itsekin joutuvani tulevien sukupolvien ihailun esineeksi. Nyt ovat moiset ajatukset minulle saavuttamattomia pilvilinnoja. Järkeni on sokaistu, jalkani horjuvat, koko sieluni on sairas.

Älä lähetä minulle uusia suosituskirjeitä, sillä aikaisemmatkin olen jo polttanut. En välitä mahtimiesten loukkauksista enkä heidän suosioistaan. Ainoa elävä olento, johon tahdoin tutustua, oli Vittorio Alfieri, mutta sanotaan, ettei hän ota vastaan tuntemattomia henkilöitä. En tahdo saada häntä luopumaan tästä päätöksestään, jonka ehkä ovat aiheuttaneet olosuhteet ja suuri työtaakka sekä vielä enemmän hänen intohimonsa ja ihmistuntemuksensa. Jos se onkin vain heikkous, on niin suurten ihmisten heikkouksiakin pidettävä arvossa. Se, joka virheetön on, heittäköön ensimäisen kiven.

Firenze, 7. IX.

Avaa ikkunat, Lorenzo. Tervehdi kukkulain hymyilevää paljoutta, joka näkyy huoneestani siellä kotona. Tervehdi minun puolestani jonakin kauniina syyskuun aamuna taivasta, järviä ja tasankoja, jotka kaikki muistuttavat minua lapsuudestani ja jotka myöhemminkin hetkiseksi ovat tarjonneet minulle lepopaikan elämän surujen keskellä. Jos kirkkaana yönä askeleesi suuntautuisivat pappilan puistokäytävälle, pyydän sinua kiipeämään pinjain varjostamalle vuorelle, johon liittyy niin monta sekä suloista että surullista muistoa.

Rinteen juurella, raikkaitten ja tuoksuvien lehmusten takana, lähellä vuoripurojen muodostamaa pientä järveä löydät yksinäisen pajun, jonka hentojen oksien suojassa usein olen toivonut ja unelmoinut. Jos nouset vuoren huipulle, tervehtii sinua ehkä sama käki, jonka surullista kukuntaa iltaisin ääneni ja askeleeni vain hetkiseksi häiritsivät. Pinja, jonka oksilla se istui, suojasi vanhaa kappelia, jossa ennen aikaan paloi lamppu Vapahtajan kuvan edessä. Muutamana yönä myrsky hajoitti kappelin. Sen rajusään voima on aina täyttänyt mieleni kauhulla ja tuskalla. Nuo maan alle puolittain vajonneet rauniot alkoivat yön himmeydessä minusta näyttää hautakiviltä. Usein aioin rakentaa oman hautakammioni samaan paikkaan keskelle noita salaperäisiä varjoja. Ja nyt? Kuka tietää, missä luuni tulevat lepäämään! — Lohduta kaikkia kotipaikkakuntalaisiani, jotka sinulta kyselevät uutisia minusta. Heillä oli tapana kokoontua ympärilleni, minä sanoin heitä ystävikseni, he minua hyväntekijäkseen. Minä olin heidän lastensa luotettavin lääkäri, kuuntelin osaaottavasti köyhien työmiesten valituksia ja sovittelin heidän riitojaan. Käyttelin filosofiaa oppimattomien vanhusten kanssa, koetin vapauttaa heitä uskonnollisesta taikauskosta ja osoittaa, että kuolema on vain ystävä ja lohduttaja köyhyyden ja työn näännyttämälle ihmiselle.

Mutta nyt he ovat suruissaan, kun nimeäni mainitaan, sillä viime kuukausina astelin heidän joukossaan äänetönnä ja omituisen näköisenä. Usein en vastannut heidän tervehdykseensä, ja sattuipa, että piilottauduin metsän pimentoihin, kun he laulaen palasivat työstä tai karjalaitumelta. Aamunkoitossa he näkivät minun hyppäävän yli ojien, harhailevan puitten lomassa, jotka siroittelivat kastehelmiä hiuksilleni, rientävän yli niittyjen vuoren juurelle ja kiipeävän sen korkeimpaan huippuun. Siellä jäin hengästyneenä seisomaan, levitin käteni itää kohti ja odotin auringon nousua valittaen sitä, ettei se enää voinut minua ilahuttaa niinkuin muinoin. He näyttävät sinulle kallion, jolla usein istuin muun maailman nukkuessa kuunnellen kaukaisten vesien kuohuntaa ja huminaa. Pilvet melkein pitelivät päätäni, ja niitten lomasta pilkisti silloin tällöin näkyviin kuu valaisten kelmeillä säteillään hautuumaan vaatimattomia puuristejä. Läheisessä mökissä heräsi huutojeni kauhistuttama talonpoika. Hän riensi veräjälle ja kuuli minun yön hiljaisuudessa rukoilevan, itkevän, huutavan ja, katsellen hautuumaata korkeuksista, manaavan luokseni kuolemaa. Oi, kotiseutuni armas yksinäisyys, minä kaipaan sinua. Jokainen turve, puu, kallio herättää minussa sitä suloista ja surullista koti-ikävää, joka aina seuraa maailmalla harhailevaa onnetonta pakolaista. On kuin kaikki ilot ja surut, jotka minulle siellä kotona olivat rakkaita, on kuin oma itseni olisi hyljännyt minut sen jälkeen kun lähdin kotikummuiltani. Täällä harhailen kuin haamu Tuonelan maasta. —

Miksi et sinä, ainoa ystäväni, kirjoita enemmän? Et lainkaan kuvaile käyntejäsi Teresan luona ja kuinka hän voi, uskaltaako hän vielä mainita nimeäni vai onko Odoardo hänet minulta kokonaan ryöstänyt? Käyn ehtimiseen postissa, mutta turhaan, ja kun hitain, horjuvin askelin palaan kotia, voi koko maailma lukea syvän tuskan katsannostani. Olen ehtimiseen kuulevinani oman kuolemantuomioni: "Teresa on vannonut aviovalansa". Oi, enkö koskaan voi vapautua kamalista houreistani ja julmista kuvitteluistani? Hyvästi.

Firenze, 17. IX.

Olet saattanut minut täydelliseen epätoivoon. Teresa tahtoo siis rangaista minua rakkauteni tähden. Vakuutat, että hän oli lähettänyt kuvansa äidilleen, ennenkuin minä sitä pyysin. Tahdon uskoa sinua, sillä ethän voine, muka parantaaksesi minut, riistää minulta ainoata balsamia, joka todella haavojani lääkitsee.

Viimeisetkin toiveeni häviävät, yksinäisyyden yö on tuskaini taustana.

Kehen voin enää luottaa? Älä minua petä, Lorenzo! Minä en koskaan voisi sinua unohtaa, sillä sinun muistosi on minulle välttämätön. Ystävänäsi en hylkäisi sinua suurimmassakaan onnettomuudessa. Onko kohtalo määrännyt, että minun pitää kadottaa kaikki, kadottaa viimeisetkin heikot toiveeni? Mutta olkoon niin! En moiti häntä, en sinua, en itseäni, en kovaa onneani. Mutta itken katkerasti, kun minun lohduttomana täytyy sanoa: "Kärsin tuskani valittamatta".

Te kaikki jätätte minut, ja minun huokaukseni tulevat teitä aina seuraamaan, sillä ilman teitä en voi elää, kaikkialla tulen epätoivoisena huutamaan nimeänne. Nämä harvat sanat kirjoitti Teresa minulle:

"Yhteisen onnettomuutemme nimessä rukoilen Teitä, hoitakaa itseänne! On muitakin onnettomia kuin me kaksi. Niin pian kuin voin, lähetän Teille kuvani. Isäni itkee kanssani. Hän ei kiellä minua vastaamasta kirjeeseenne, mutta hänen kyyneleistään huomaan, että hän toivoisi kirjeenvaihtomme loppuvan tähän. Itkien täytyy minun suostua. Luultavasti siis tämä on viimeinen kirjeeni. Minä itken, sillä vain Jumalalle uskallan tästälähin tunnustaa rakastavani Teitä."

Sinun velvollisuudentuntosi on lujempi kuin minun. Pidän kirjettäsi viimeisen tahtosi ilmauksena. Vielä kerran tahdon puhua kanssasi, mutta vasta silloin, kun vakavasti olen päättänyt erota sinusta ja kun voin päätöksessäni pysyä.

Jos minä salaamalla äärettömän, tuskallisen lempeni ja pakenemalla ihmisten ilmoilta voin palauttaa sielusi rauhan, jos kuolemallanikin voin sovittaa intohimosi vainoojiemme edessä ja vapauttaa sinut itsesi siitä, rukoilen palavasti ja vilpittömästi taivasta ja luontoa vapauttamaan minut tästä elämästä. Vakuutan sinulle, että tämä kuoleman kaipuu on minulle sekä kohtalokas että suloinen toivomus. Ainoastaan sinun rukouksesi voivat ehkä minut siitä vapauttaa, vaikka ei sekään ole sanottua, sillä minusta tuntuu kuin Luoja vastustamattomalla voimalla kutsuisi minua luoksensa. Mutta elä sinä onnellisena niin kauan kuin voit! Katumuksen kyyneleitä vuodattaen rukoilen Jumalaa armahtamaan sinua, onneton neito; ehkä Hän on minua kuuleva. Liian suuressa määrässä olet sinä onnettomuuteni osatoveri, liian paljon tuskaa olen minä sinulle tuottanut, minä yksin olen saattanut sinut kuilun partaalle. Huonosti olen palkinnut isällesi hänen luottamuksensa ja neuvonsa, hänen sydämellisen ja hellän rakkautensa minua kohtaan. Mutta sittenkin! Eikö minun uhraukseni ole monin verroin suurempi kuin kaikki isäsi hyvät työt minua kohtaan? Vertavuotavan sydämeni olen hänen hyväkseen uhrannut. Kukaan ihminen ei voi syyttää minua jalomielisyyden puutteesta, enkä minä itse, vaikka, kuten tiedät, olenkin ankara tuomari itselleni, voi pitää rakkauttani sinuun rikoksena. Suurin rikokseni on se, että olen syypää onnettomuuteesi.

Mutta miksi puhun ja kenen kanssa?

Älä näytä tätä kirjettä Teresalle, Lorenzo, jos se vielä saavuttaa sinut Euganiassa! Älä yleensä puhu hänelle mitään minusta! Jos hän kysyy minua, sano vain, että elän. Mutta myönnän sinulle, että nautin omasta heikkoudestani. Revin auki omat pahimmat haavani, koetan niitä syventää ja katselen riemulla niistä tihkuvaa verta. Minusta tuntuu siltä kuin tuskani sovittaisivat rikoksiani ja lieventäisivät tuon viattoman olennon kärsimyksiä.

Firenze, 25. IX.

Tässä ihanassa maassa runottaret ja tieteet ensin heräsivät uuteen elämään raakalaisuuden yöstä. [Tarkoittaa Firenzeä varhaisrenesanssin kehtona. Suom.] Kaikkialla näen ensimäisten suurten toskanalaisten synnyintaloja ja pyhiä hautakumpuja; joka askeleella pelkään polkevani pyhäinjäännöstä. Koko Toskana on kuin yhtä ainoata, puutarhain somistamaa kaupunkia, sen kansa on luonnostaan rakastettavaa, sen taivas selkeä ja ilma täynnä elämää ja terveyttä. Mutta ystäväsi ei täälläkään löydä lepoa. Harhailen paikasta paikkaan, en tiedä, missä huomisen päivän vietän, yksinäisyyden ja maanpaon taakka painaa minua liian raskaasti. En saanut edes jatkaa matkaani. Olin aikeissa mennä Roomaan polvistuakseni isänmaan suurten muistomerkkien juuressa. En saanut passia, sillä äitini lähettämä on Milanoa varten. Minulle tehtiin tuhansia kysymyksiä, ikäänkuin olisin vaarallinen salaliittolainen. Ehkä olenkin sitä. Heidän kysymyksiinsä vastaan matkustamalla huomenna pois. — Näin siis me italialaiset olemme muukalaisia ja vieraita omassa Italiassamme. Jos olemme poissa omilta kotinurkiltamme, ei meitä suojaa äly, ei maine eikä moitteeton käytös. Jos esiinnymme rohkeasti ja ylevästi, käy meidän huonosti. Kotinurkan ulkopuolella ei meillä ole kansalaisoikeutta. Yksi ryöstää meitä, toinen halveksii meitä, kaikki kavaltavat meidät Omat kansalaisemme eivät meitä sääli ja auta kurjuudessamme, vaan hylkäävät meidät ja pitävät meitä muukalaisina, ellemme ole kotoisin samasta maakunnasta kuin he itse ja ellei meitä rasita samat kahleet. Missä siis on meillä turvapaikka, Lorenzo? Meidän viljavainiomme ovat rikastuttaneet sortajiamme, mutta tuhannet italialaiset ovat vailla leipää ja majaa omassa synnyinmaassaan. Vallankumous on karkoittanut heidät kotoisen taivaan alta, nälkäisinä, väsyneinä ja kaikkien hylkääminä he hyvinkin joutuvat astumaan rikoksen tielle, joka on viimeinen pelastus. Erämaa, hauta tai häpeä, kas siinä ne mahdollisuudet, joiden välillä meidän on valittava! Häpeällä voisimme kai eniten pitentää elämäämme, mutta jos valitsemme sen, alamme pian myöskin halveksia itseämme ja joudumme niiden tyrannienkin ivan alaisiksi, jotka ostavat ja myyvät meitä kuin kauppatavaraa.

Olen matkustellut ympäri koko Toskanan. Kaikkialla, vuorilla ja kentillä, on muistomerkkejä veljessodista, joita 400 vuotta näillä mailla on käyty. Lukemattomien surmattujen italialaisten ruumiit ovat muodostaneet perustuksen keisarien ja paavien valtaistuimille. Kävin Monteapertossa, jossa guelfit kerran kärsivät häpeällisen tappionsa [vuonna 1260. Suom.]. Oli varhainen aamuhetki. Oi Lorenzo, luonnon alakuloinen hiljaisuus ja kylmänharmaa aamuilma muistuttivat minulle niin elävästi kaikista niistä ikivanhoista ja tuhoisista onnettomuuksista, jotka ovat isänmaatani raadelleet. Minä kauhistuin, tukkani nousi pystyyn ja minä huusin vapisevalla ja uhkaavalla äänellä. Minusta näytti kuin kaikkien tuossa taistelussa kaatuneitten toskanalaisten haamut olisivat kiivenneet edes takaisin pitkin vuoren jyrkänteitä; niitten miekat ja vaatteet olivat veren tahraamia ja katse hurja. Ne vapisivat vimmassaan, tuuppivat toisiaan ja repivät auki toistensa vanhoja haavoja. Oi! ketä varten tuokin veri vuodatettiin? Poika halkaisee isänsä pään ja kantaa sitä ympäri verisistä hiuksista. Ketä varten moiset hirmunäytelmät? Kuninkaat, joita varten teurastatte toinen toisianne, puristavat taistelun telmeessä toistensa kättä ja jakavat sen päätyttyä rauhallisesti keskenään teidän vaatteenne ja maanne.

Huutaen pakenin alas katsellen tuon tuostakin taakseni. Nuo kauhukuvat seuraavat nyt minua aina. Öisinkin näen yksinäisyydessäni ympärilläni nuo kummitukset. Keskellä niitä on tuo yksi muita kamalampi, jonka minä yksin tunnen. — Oi isänmaani! Minun täytyy aina syyttää ja surkutella sinua, vaikka minulla ei ole mitään toiveita hyödyttää ja auttaa sinua.

Milano, 27. X.

Kirjoitin sinulle Parmasta ja toisen kerran Milanosta heti tänne saavuttuani sekä vihdoin kolmannen hyvin pitkän kirjeen viikkoa myöhemmin. Kuinka siis sinun kirjeesi tulee minulle näin myöhään ja Toskanan kautta, josta olen ollut poissa syyskuun 28:sta lähtien? Alan epäillä, että kirjeitämme sensuroidaan. Hallitukset vakuuttavat, että yleinen turvallisuus vallitsee maassa, mutta rikkovat siitä huolimatta kallisarvoista kirjesalaisuutta ja likaavat onnettomien ihmisten ystävyyden pyhättöä. Olisihan meidän pitänyt se aavistaa. Mutta tästälähin nuo roistot eivät enää saa tilaisuutta urkkia sanojamme ja ajatuksiamme. Olen keksivä keinon heidän uteliaisuutensa välttämiseksi.

Tiedustelet minulta Giuseppe Parinin vointia.[Giuseppe Parini (1729-99) on Italian suurimpia runoilijoita ja jaloimpia isänmaan ystäviä 1700-luvulta. Hän on kirjoittanut m.m. mainion satiirisen runoelman Il Giorno — ("Päivä"), jossa ruoskii aikansa italialaisen ylimystön tyhjäntoimittaja-elämää.] Hän on yhtä jalo ja ylevä kuin ennenkin, mutta olosuhteet ja ikä ovat hänen terveytensä murtaneet. Mennessäni häntä tervehtimään oli hän juuri lähtemäisillään ulos. Hän tunsi minut heti ja taputti, keppiinsä nojaten, minua olalle. "Olet tullut tämän raisun ratsastajan luo, joka vielä tuntee rinnassaan kauniin nuoruutensa ylpeyttä, vaikka häntä nyttemmin enää vain kohtalon iskut pitävät pystyssä."

On kamalaa ajatella, että nykyinen hallitus on erottanut hänet virastaan ja pakoittanut hänet 70 kunniakkaan ja uutteran elinvuoden jälkeen elämään almuilla.

Milano, 11. XI.

Kysyin kirjakaupassa Benvenuto Cellinin elämäkertaa. "Meillä ei ole sitä." Kysyin erästä toista tekijää. Melkein halveksien vastasi kirjakauppias: "Minä en myy italialaisia kirjoja". Sivistynyt sääty puhuu oivallisesti ranskaa, mutta ymmärtää tuskin oikeata Toskanan murretta [Italian kirjakieltä. Suom.]. Julkiset asiakirjat ja lait ovat kieliasultaan yhtä typeriä ja mielettömiä kuin niiden säätäjätkin. Cisalpinon tasavallan Demostheneet puoltavat senaatissaan innokkaasti latinan ja kreikankielen poistamista valtiostaan. On säädetty laki, jonka ainoana tarkoituksena on estää matemaatikko Gregorio Fontanaa ja Vincenzo Montia [Vincenzo Monti (1754-1826) oli ajan huomatuimpia eepillisiä runoilijoita ja Foscolon rinnalla sen suurin lyyrikko. M. ja F. olivat kauan aikaa ystävyksiä, kunnes vähäpätöinen riita teki heistä veriviholliset. Tässä tavattavat kaksimieliset sanat viitannevat Montin valtiolliseen häilyväisyyteen. "Ortisin" ilmestyessä olivat runoilijain välit kuitenkin vielä hyvät.] saamasta virkoja. En tiedä, mitä he lienevät kirjoittaneet vapautta vastaan, ennenkuin se Italiassa tuli julkisen häväistyksen alaiseksi, tiedän vain, että he kykenevät sen puolestakin kirjoittamaan. Oli heidän rikoksensa mikä hyvänsä, rangaistuksen kohtuuttomuus puhuu heidän puolestaan, ja se juhlallinen tosiasia, että erityinen laki säädetään nimenomaan kahta henkilöä varten on omiaan lisäämään heidän mainettaan. — Kysyin, missä on lakiasäätävän kokouksen istuntosali. [Milano oli "Cisalpinon" pääkaupunki. Suom.] Harvat minua ymmärsivät, vielä harvemmat vastasivat, ainoakaan ei osannut minua opastaa.

Milano, 4. XII.

Tämä on ainoa vastaus, minkä voin neuvoihisi antaa: Jokaisessa maassa olen tavannut kolmenlaisia ihmisiä: muutamat harvat hallitsevat, useimmat tottelevat ja alistuvat, monet rosvoilevat. Me emme ole kyllin pystyviä ja oveloita hallitsemaan, emme kyllin sokeita tottelemaan emmekä kyllin kehnoja rosvoilemaan. On parempi elää kuin isännätön koira, joka ei välitä potkuista eikä armopaloista. Pitäisikö minun pyydystellä suosiota ja virkoja valtiossa, jossa minut katsotaan muukalaiseksi, jossa voin joutua ensimäisen urkkijan oikkujen uhriksi? Sinä puhut aina suurista lahjoistani. Mistä sinä ne tunnet ja miten neuvoisit minua niitä käyttämään? Pitäisikö minun ruveta hovirunoilijaksi? Silloin minun täytyisi luopua luonteeni ylevyydestä, sillä se loukkaa vallassaolijoita, — minun täytyisi peitellä omaa oppia ja viisautta ja olla moittimatta heidän typeryyttään ja rikollisuuttaan. "Sellaistahan se on kaikkialla", sanot sinä. Olkoon niin. Minä en voi maailmaa parantaa, mutta koska itsekin elän siinä, toivoisin joko että ihmiset muuttuisivat toisenlaisiksi tai että he hirttäisivät minut, ja tämä viimeinen mahdollisuus olisi kai helpompi toteuttaa. Pikkutyrannit, jotka suoraan kadulta ovat nousseet valtaistuimelle, tarvitsevat puoluelaisia ja urkkijoita, joita heidän usein myöhemmin on vaikea pitää aisoissa. Hetkellisen onnen huumaamina, välinpitämättöminä tulevaisuudesta, kunniattomina ja älyttöminä pelkureina he ympäröivät itsensä imartelijoilla ja kätyreillä eivätkä sittemmin voi niistä vapautua, vaikka ne usein ivaavat ja pettävät heitä. Tuollaisen kätyrin elämä on siten julmien, mielivaltaisten ja halpamaisten tekojen ainaista kiertokulkua. Jos tahdot tulla kansasi herraksi ja rosvoksi, tulee sinun siis ensin antaa sortaa itseäsi, luopua siveellisestä arvostasi ja suudella oman veresi tahraamaa miekkaa. Näin voisin minäkin hankkia itselleni jonkun viran, muutaman tuhannen vuositulot sekä tunnonvaivoja ja häpeää. Kuule nyt vielä kerran: minä en koskaan aio ruveta pieneksi heittiöksi.

En ylpeile, kuten niin monet muut, orjuudestani, mutta tyrannit eivät myöskään saa minun nöyrtymyksestäni ylpeillä. Onhan yllin kyllin toisia, joille he voivat jaella sekä antimiaan että häväistyksiään. Kuolen tuntemattomana, mutta kunniallisena. Mutta jos minun täytyy astua esille pimennosta, tahdon mieluummin tulla sortovallan uhriksi kuin sen "onnelliseksi" välikappaleeksi.

Taivas varjelkoon minua moittimasta niitä lukuisia, joita leivän ja asunnon puute pakoittaa heikkoutta osoittaviin tekoihin. Mutta, Lorenzo, ennenkuin minä turvaudun sinun viittaamaasi keinoon, muutan totisesti kaikkien yhteiseen suureen isänmaahan, sinne, missä ei ole kavaltajia, ei anastajia, ei kirjailijoita, ei hovia eikä ruhtinaita, missä rikkaus ei kruunaa rikosta, missä köyhä ei joudu tuomituksi pelkästä köyhyydestään. Sinne me kaikki kerran muutamme, siellä me kaikki maan alla jälleen mullaksi maadumme.

Elämän pyörteissä seuraan toisinaan valon välähdystä, jonka huomaan kaukaa, vaikka en voi sitä saavuttaa. Tuntuupa minusta, että vaikka koko ruumiini olisi maan alla, mutta pääni vielä haudan yläpuolella, voisin silmilläni havaita sen kirkkaita salamoita. Oi, Kunnia, sinä väikyt alinomaa edessäni, sinä houkuttelet minua vaellukselle, joka on minulle ylivoimainen! Mutta sen jälkeen kun sinä lakkasit olemasta ylin ja ainoa intohimoni, alkoi sinun loistava harhakuvasi vaaleta ja häipyä. Vähitellen se muuttuu melkein kokonaan luu- ja tuhkaläjäksi, jonka päällä vielä joskus väikkyy muutamia raukenevia säteitä. Ennen pitkää on jäljellä vain luuranko, jota tallaan jaloillani, hymyillen pettyneille unelmilleni. Monta kertaa olen toivonut voivani saavuttaa oman aikani kunnioitusta ja ihailua. Olen silloin hellinyt omia tuskianikin, kuitenkin täysin tietoisena siitä, että minun tavalla tai toisella täytyy niistä vapautua. Tuskin olisin voinut elää isänmaani kuolemaa kauemmin, ellen mielettömyydessäni olisi pelännyt, että ruumiini keralla myöskin nimeni laskettaisiin hautaan. Myönnän suoraan, että usein olen omituisella mielihyvällä katsellut Italian kärsimyksiä, sillä uskoin, että onneni ja intoni antaisivat minulle kunniakkaan mahdollisuuden vapauttaa maani. Puhuin siitä eilen illalla Parinille…

Hyvästi! Pankinjohtajan palvelija tulee noutamaan kirjettäni, joka muutenkin jo on kyllin pitkä.

Mutta sittenkin on minulla vielä paljon sanottavaa sinulle. Jatkan kirjettä ja lähetän sen vasta lauvantaina. Olemmehan nyt pitkän ja vilpittömän ystävyyden jälkeen ehkä ainaiseksi toisistamme erotetut. Mutta kirjoittaminen sinulle tuottaa minulle yhä suurta lohdutusta. Voinhan näinkin kertoa sinulle huolistani ja samalla osaksi vapautua niistä, ja yksinäisyyteni tuntuu vähemmän painostavalta. Usein herään öisin, nousen vuoteeltani ja kävelen hiljalleen ympäri huonetta huutaen nimeäsi. Sitten alan kirjoittaa sinulle säälittävistä houreistani ja rohkeista suunnitelmistani, ja kyyneleet kostuttavat paperia. Mutta usein minulla ei ole sydäntä lähettää sinulle kirjeitäni. Muutamia olen säilyttänyt, toisia polttanut. Joskus, kun taivas suo minulle rauhallisempia hetkiä, kirjoitan sinulle niin suurella mielenmaltilla kuin mahdollista, jotta en katkeroittaisi mieltäsi omilla äärettömillä tuskillani. Kirjoittaminen sinulle ei minua koskaan väsytä, sillä se on ainoa viihdytykseni. Ethän sinäkään, Lorenzoni, väsy lukemaan näitä kirjeitäni, joissa avomielisesti ja vilpittömästi kuvailen sinulle sydämeni suurimpia iloja ja raskaimpia suruja? Säilytä ne! Aavistan, että kerran et voi löytää Jacopoasi muualta kuin näistä kirjeistä.

Eilen illalla kävelin tuon kunnioitettavan vanhuksen [Parinin. Suom.] kanssa lehmuspuistossa itäisessä etukaupungissa. Hän nojautui osittain keppiinsä, osittain käsivarteeni, katseli toisinaan heikkoja jalkojaan ja kääntyi sitten mitään sanomatta minun puoleeni ikäänkuin surkutellen heikkouttaan ja kiittäen minua siitä, että niin kärsivällisesti saatoin häntä. Istuuduimme eräälle penkille. Palvelija odotti matkan päässä. En ole koskaan tuntenut Parinia kunnioitettavampaa ja samalla kaunopuheisempaa ihmistä. Hänen puheestaan kuvastuu syvä, ylevä ja hillitty tuska. Hän puhui minulle paljon isänmaastaan, surkutellen sekä entistä sortovaltaa että nykyistä hillittömyyttä. Kirjallisuus on imartelun palveluksessa, yleisen turmeluksen vallitessa lamaantuvat ja sammuvat kaikki jalot intohimot, vieraanvaraisuus, sydämellinen hyväntahtoisuus ja pyhimmät perhesiteet ovat menettäneet kaiken arvonsa. Hän esitti minulle viimeisten vuosien tilastoa ja mainitsi lukuisia kehnoja, raukkamaisia, pimeäsieluisia rikoksentekijöitä, joiden nimeä en kehtaa kerrata, sillä heidän rikoksistaan ei kuvastu Sullan ja Catilinan hengenjoustavuus eikä edes uljaan rosvon mielenmaltti, jota ei hirsipuunkaan varmuus voi horjuttaa. Ei, ne ovat yksinkertaisesti konnia. Tämän kuullessani tulin hillittömän raivon valtaan. Nousin paikaltani ja huusin: "Emmekö voi mitään tehdä? Kuolkaamme edes!" Hän katsoi minua pelästyneenä. Silmistäni ja koko olemuksestani kuvastui varmaankin kauhistuttava uhka ja viha illan himmeässä valaistuksessa. Vaikenin hetkiseksi, mutta tunsin kuinka raivonhenki vielä riehui rinnassani. Sitten jatkoin: "Eikö ole pelastuksen mahdollisuutta? Jos ihmisillä aina olisi kuolema silmiensä edessä, olisivat he ehkä vähemmän halpamaisia." — Parini ei vastannut mitään, mutta tarttui käteeni ja katsoi minua silmistä silmiin. Sitten hän uudelleen veti minut istumaan rinnalleen. "Luuletko sinä", hän huudahti, "että minä vanhuudestani huolimatta tällä tavalla valittaisin, jos voisin havaita pientäkään vapauden välähdystä isänmaamme taivaanrannalla? Oi nuorukainen, sinä olisit onnellisemman isänmaan arvoinen! Ellet voi pyhää innostustasi hillitä, koeta ainakin antaa sille toinen suunta nykyisissä oloissa."

Silloin etsin sekä menneisyydestä että tulevaisuudesta jotakin kiinnityspistettä, mutta huomasin aina harhailevani tyhjässä, käteni eivät voineet löytää mitään mihin tarttua, ja minä tunsin surkeasti pettyneenä koko tilani toivottomuuden. Kerroin tuolle jalolle italialaiselle intohimojeni historian, kuvailin hänelle Teresaa taivaallisena ilmestyksenä, joka on lähetetty tänne alas luomaan valoa ja lohtua elämän yöhön. Kuullessaan kertomukseni ja nähdessään kyyneleeni tuo ylevä vanhus monta kertaa huokasi syvästi. "Niin", lausuin lopuksi hänelle, "hauta on ainoa pelastukseni. Mutta minulla on niin hellä ja hyvä äiti. Usein, kun kapusin ylös vuoren huipulle ja aioin syöksyä alas syvyyksiin, tuntui minusta kuin hän olisi hapuilevin askelin minua seurannut. Ratkaisevalla hetkellä hän pidätti minua, hänen hellät kätensä vetivät minut takaisin, ja kääntyessäni taaksepäin olin kuulevinani hänen itkunsa. Mutta jos hän tuntisi minun salaiset tuskani, rukoilisi hän varmaan itse taivasta lopettamaan poikansa kärsimykset. Ainoa todellinen elämänliekki, joka vielä palaa väsyneessä ruumiissani, on toivo saada tehdyksi jotakin isänmaani vapautuksen hyväksi."

Parini hymyili surullisesta. Kun hän huomasi, että puhe tarttui kurkkuuni ja että silmäni liikkumattomina painuivat maahan, lausui hän: "Ehkä sinun palava kunnianhimosi voisi kannustaa sinua vaarallisiin yrityksiin, mutta usko minua, urhojen kunnia riippuu vain neljänneltä osaltaan heidän rohkeudestaan. Toinen neljännes on heidän rikostensa ansiota; kaiken muun määrää kohtalo. Jos sittenkin pidät itseäsi kyllin julmana ja erityisenä onnettaren suosikkina, luuletko kuitenkaan, että toimesi nykyoloissa voisivat menestyä? Eivätkö vuosisatain surkeat kokemukset, eikö isänmaatamme tällä hetkellä painava ies ole sinulle opettanut, että muukalaiset eivät vapaudestamme välitä? Vieras valloittaja häpäisee itsensä ja turmelee kukistamansa kansan. Jos oikeudet ja velvollisuudet ovat miekan kärjestä riippuvia, silloin voimakkaampi kirjoittaa lait verellä ja kunto on kuolemaan tuomittu. Ja onko sinulla Hannibalin mainetta ja voimaa, hänen, joka läpi maailman etsi suojaa vihollisiltaan roomalaisilta? Et voi olla oikeudentuntoinen ja menestyä. Nuorukainen, jolla on sinun lahjomaton ja palava sydämesi, mutta joka samalla on köyhä ja varomaton kuin sinä, joutuu joko puolueintohimojen tai mahtimiesten uhriksi. Jos julkisessa toiminnassa voisit välttää yleistä häpeällisyyttä, saisit tosin aluksi suurtakin kunniaa osaksesi, mutta ei kestäisi kauan, ennenkuin panettelun yöllinen tikari katkaisisi urasi. Vankilassa ei kukaan ystävistäsi kävisi sinua katsomassa, ja haudallasi ei kukaan viitsisi käydä suruaan osoittamassa. Mutta otaksukaamme, että sinun onnistuisi voittaa sekä vieraitten sortovalta että omien kansalaistesi ilkeys, vieläpä ajan yleinen turmeluskin. Olisit siis päämääräsi saavuttanut. Rohkenisitko silloin olla syypää kaikkeen siihen verenvuodatukseen, jonka syntyvän tasavallan säilyttäminen uhrikseen vaatii, rohkenisitko kansalaissodan soihdulla sytyttää talot palamaan, rohkenisitko hirmuhallituksella kukistaa puolueriidat, kuolemanrangaistuksella tukahduttaa ajatusvapauden ja murhilla turvata asemasi? Mutta jos yrityksesi ei onnistu, silloin toiset syyttävät sinua kansanvillitsijäksi, toiset tyranniksi. Suuren joukon suosio on lyhytaikainen ja turmiollinen: se arvostelee asioita enemmän onnen kuin aikomuksen mukaan, se pitää hyödyllistä rikosta hyveenä, ja rikoksena kunniallisuutta, jos se arvioi sen vahingolliseksi. Sen, joka tavoittelee joukon suosiota, täytyy joko peloittaa sitä tai rikastuttaa sitä ja, joka tapauksessa, pettää sitä. Sekin vielä voi käydä päinsä. Mutta voisitko sitten, ylenmääräisen myötäkäymisesi ylpistämänä, hillitä oman himosi, tulla itsevaltiaaksi, himon, jota sekä tietoisuus omasta etevämmyydestäsi että yleisestä rappeutumisesta on omiaan voimistuttamaan? Ihmiset ovat syntymähetkestä saakka orjia, tyranneja ja sokeita. Jos siis tahtoisit vahvistaa valtaistuintasi, muuttuisit filosofista tyranniksi, ja hallittuasi muutaman vuoden ainaisen pelon vallassa olisit menettänyt rauhasi, ja nimesi mainittaisiin lukemattomien muiden sarjassa. — Oi poikani! Ihmiskunta vapisee valloittajan syntyessä. Sen ainoa lohdutus on toivomus kerran saada nauraa hänen paariensa ääressä."

Hän vaikeni. Pitemmän väliajan jälkeen huudahdin: "Oi, Cocceus Nerva, sinä ainakin kuolit tahratonna!" [Jalo roomalainen ylimys ja keisari Tiberiuksen ystävä. Innokkaana tasavaltalaisena hän mieluummin surmasi itsensä nälkään kuin näki omien valtiollisten ihanteittensa auttamattoman haaksirikon. (Tacitus, Annales VI.)] Vanhus katsoi minuun kiinteästi, puristi kättäni ja lausui: "Ehkä sinun toivomuksesi ja pelkosi rajoittuvat kokonaan tämän maailman piiriin. Toisin on minun laitani." Hän kohotti katseensa korkeuteen, ja lohdutuksen säde kaunisti hänen vakavia kasvojaan, ikäänkuin hän siellä ylhäällä olisi nähnyt kaikki toiveensa toteutuneina. Kuulin askeleita ja näin ihmisiä kulkevan lehmusten alla. Nousimme istumasta, ja minä saatoin hänet kotia.

Oi, kunpa ei tuo taivaallinen tuli, joka varhaisimmassa nuoruudessani lämmittävillä säteillään valaisi kaikkea, mikä minua ympäröi, nyt olisi kokonaan sammunut! Minä harhailen tyhjässä pimeydessä. Kunpa minulla olisi maja, jossa voisin rauhallisesti nukkua! Kunpa minun ei täytyisi hukkua yksinäisyyden varjoihin! Kunpa minua ei kiduttaisi toivoton rakkaus, jota vastaan järkeni taistelee kykenemättä sitä voittamaan, rakkaus, jota vastaan ei voi mitään, vaan joka päivä päivältä syttyy uudestaan ja tulee kaikkivaltiaaksi, kuolemattomaksi! Luonto on antanut meille intohimon, joka on voimakkaampi itse elämänvaistoa. Jos saisin vielä elää yhdenkin rauhanvuoden, niin minä, onneton ystäväsi, voisin täyttää pyhän lupauksen ja sitten kuolla. Kuulen isänmaani huutavan minulle: "Kirjoita siitä mitä näet. Ääneni puhuu sinulle raunioista ja kertoo sinulle surkean historiani. Vuosisadat itkevät yksinäisyyttäni, ja tulevat sukupolvet saavat opetusta minun onnettomuuksistani. Aika kukistaa voimakkaimmankin, ja veriset rikokset pestään verellä puhtaiksi." Sinä tiedät. Lorenzo, että minulla on rohkeutta kirjoittaa, mutta voimani ovat liian heikot, älyni lamaantuu, ja muutaman kuukauden perästä olen lopettanut tämän surkean maallisen vaellukseni.

Mutta te harvat jalot sielut, jotka yksinäisinä ja vainottuina huokaatte isänmaamme nykyisessä kurjuudessa, miksi ette kerro jälkipolville meidän nykyisistä onnettomuuksistamme? Puhukaa kaikkien nimessä ja sanokaa koko maailmalle: "Me olemme onnettomia, mutta emme sokeita emmekä halpamaisia, meiltä ei puutu rohkeutta, vaan voimaa". Vaikka kätenne ovatkin kahleissa, miksi kahlehditte myöskin henkenne, jota eivät tyrannit eikä edes kohtalo, olevaisuuden kaikkivaltias herra, voi lannistaa? Kirjoittakaa! Säälikää kansalaisianne älkääkä turhaan kiihoittako heidän valtiollisia intohimojaan. Mutta halveksikaa kansalaistenne enemmistöä, sillä vaikka nykyinen sukupolvi elääkin vanhuuden heikkoudessa ja voimattomuudessa, voi vielä kuoleman partaalla syntyä uusi elinvoimaisempi ihmissuku. Kirjoittakaa tulevalle ajalle, joka yksin kykenee teitä kuulemaan ja kostamaan puolestanne. Rangaiskaa vainoojianne totuuden aseilla; koska ette voi heidän eläessään kukistaa heitä tikareilla, kukistakaa heidät ainakin sillä, että vaivutatte heidät häpeän yöhön tulevien sukupolvien silmissä. Miksi rakastatte niin halpamaisesti tätä ilotonta elämää, jos teiltä on riistetty isänmaa, sielun rauha ja elämisen mahdollisuus, jos kukaan teistä ei uskalla mennä naimisiin, jos kaikki pelkäätte isän suloista nimeä, jotta ette maanpaossa ja tuskassa synnyttäisi uusia onnettomia orjia? Miksi kartatte ainoata utukuvaa, joka ohjaa jalojen ihmisten toimintaa, kunniaa? Te olette nykyisen Euroopan tuomareita, ja teidän mielipiteenne on valaiseva tulevia sukupolvia. Teidän inhimillinen heikkoutenne peloittaa teitä, mutta oletteko te kuolemattomia? Keskellä vankilaa ja kuolemantuomioita te kohoatte siveellisesti vallassaolijain yläpuolelle; heidän vihansa teitä kohtaan on lisäävä heidän häpeäänsä ja teidän mainettanne.

Milano, 6. II. 1799.

Osoita kirjeesi Nizza di Provenzaan, sillä huomenna lähden Ranskaan ja kenties vielä paljoa kauemmaksikin. Ranskassa en luule viipyväni kauan. Älä sure sitä, Lorenzoni, vaan lohduta onnetonta äitiäni! Sinä sanot, että minun ennemmin pitäisi paeta omaa itseäni ja koettaa jollakin tavalla rauhoittua. Se on totta, mutta minne menisin? Täällä on pahempi olla kuin muualla. Minua kiusaa sumuinen vuodenaika, kolea ilma ja muutamat määrätyt henkilöt, joita näen ympärilläni. Ehkä erehdyn, mutta minusta ihmiset täällä ovat harvinaisen sydämettömiä. En tahdo heitä siitä moittia. Osanotto, ylevämielisyys ja ennen kaikkea hienotuntoisuus ovat synnynnäisiä ominaisuuksia, — kaikkea muutahan voi hankkia —, ja ainoastaan ken niitä tuntee, etsii samoja vaikutteita toisista.

Olen niin hartaasti päättänyt lähteä, että viimeisetkin tunnit minusta tuntuvat vankeudessa vietetyiltä vuosilta. Olen onneton. Miksi tuntevat kaikki aistini paljasta tuskaa, niinkuin sairaat jäsenet kammoovat raitista ilmaa? Jos voisin nauttia elämästä sellaisena kuin se on, olisin levollisempi ja järkevämpi. Mutta jos joku puhuisi minulle näin, vastaisin hänelle: "Jos sinulla on kuumetta, niin käske silloin valtimosi sykkiä rauhallisemmin; jos se onnistuu, tulet terveeksi". Silloin hän varmaan uskoisi, että minulla on vieläkin pahempi kuume. Enhän minä voi säätää lakeja verelleni, joka niin kiivaasti kiertelee suonissani ja toisinaan, vieläpä unissakin, täyttää sydämeni niin voimallisesti, että luulen menehtyväni. Oi, te viisastelijat, tahdon seurata neuvoanne sillä ehdolla, että kun näen teeskentelynne, kylmyytenne ja mahdottomuutenne auttaa köyhiä ivaamatta heitä, mahdottomuutenne suojella heikkoa väkevää vastaan, kun näen teidän tyydyttääksenne raakoja intohimojanne imartelevan maailman mahtimiehiä, joita vihaatte ja jotka teitä halveksivat, saan silloin vuodattaa teihin pisaran kuohuvaa sappeani, joka usein on aseistanut ääneni ja käsivarteni väkivaltaa vastaan, joka kyynelöi silmäni ja avaa käteni nähdessäni kurjuutta, ja joka aina on minut pelastanut halpamaisilta teoilta. Te luulette itseänne viisaiksi ja maailma pitää teitä kunniallisina, mutta voitteko sittenkään vapautua pelosta? Älkää siis pettykö, molemmat puolet ovat yhtä voimakkaita. Jumala varjelkoon teitä minun houreistani; ja rukoilen taivasta vilpittömästi, että se varjelisi minut teidän viisaudeltanne.

Kun siis näen moisia henkilöitä, niin pakenen, vaikka he eivät minua puhuttelisikaan, ajatuksissani sinun luoksesi, Lorenzo. Sinä ymmärrät intohimojani, sinun äänesi on usein tyynnyttänyt jalopeuran raivoa. Mutta nyt huomaat, ettei mikään neuvo, ei mikään järkisyy voi minua auttaa. Oi, minun täytyy seurata sydämeni ääntä. Järki on kuin tuuli; se sammuttaa soihdut, mutta lietsoo tulipaloja. Hyvästi toistaiseksi.

Kello 10 aamulla.

Luulen, että on parempi, ettet kirjoita minulle, ennenkuin olet saanut tietoja minusta. Matkustan Liguuristen Alppien kautta välttääkseni Mont Cenis'n jäätiköitä. Tiedät kuinka kärsin kylmästä.

Kello 1.

Taaskin uusia esteitä. Vasta kahden päivän perästä on passini kunnossa. Lähetän tämän kirjeen sinulle vasta kun nousen vaunuihin.

8. II. kello 1/2 2.

Olen kyynelsilmin lukenut kirjeitäsi. Järjestäessäni papereitani löysin erään äitini kirjeen, johon sinä olit liittänyt muutamia rivejä. Se oli lähetetty pari päivää ennenkuin läksin kukkuloiltani: "Kaikki ajatukseni ovat sinun luonasi, oi rakkahin Jacopo. Rukoukseni ja ikuinen ystävyyteni seuraavat sinua aina. Olen aina ystäväsi, rakkahin veljesi; sielunikin tahdon jakaa kanssasi."

Toistan ehtimiseen noita sanoja ja olen syvästi liikutettu. Tahtoisin heittäytyä kaulaasi ja kuolla sylissäsi. Hyvästi! hyvästi. Tulen kyllä takaisin.

Kello 3.

Menin sanomaan jäähyväisiä Parinille. "Hyvästi", sanoi hän minulle, "onneton nuorukainen. Ylevät intohimosi tulevat aina ja kaikkialla sinua seuraamaan, tyydytystä et voi koskaan löytää. Tulet aina olemaan onneton. En voi lohduttaa sinua neuvoillani, sillä ne eivät lievennä edes omaa tuskaani, jolla on sama alkulähde. Ikä on kuihduttanut jäseneni, mutta sydän on vielä nuori. Ainoa lohdutus, minkä voin sinulle antaa, on osanottoni; se on sinua kaikkialla seuraava. Jonkun ajan kuluttua en enää ole elävien joukossa, mutta tule haudalleni, ehkä olet siellä löytävä lohdutusta tuskissasi, ehkä voit vielä kuolemanikin jälkeen tuntea osanottoni." Aloin itkeä katkerasti ja läksin. Hän seurasi minua katseillaan pitkän käytävän päähän poistuessani, ja kuulin hänen vielä kerran väräjävällä äänellä sanovan; "Hyvästi".

Kello 9 illalla.

Kaikki on valmista. Hevoset tulevat puolenyön aikaan. Lepään riisuutumatta, kunnes ne ovat täällä, sillä tunnen itseni kovin väsyneeksi.

Hyvästi niin kauan, Lorenzoni. Kirjoitan nimesi ja tervehdin sinua suuremmalla hellyydellä kuin koskaan. Taikauskoinen pelko valtaa mieleni. Näemmekö enää koskaan toisiamme? Oi, en voi kuolla näkemättä sinua vielä kerran, sinua ja Teresaani. Tahtoisin viimeisen kerran kiittää teitä, mutta minä pakenen tietämättä minne kohtalo minua kuljettaa, sillä onneton rakkauteni turmelisi Teresan rauhan ja hänen perheensä onnen. Alpit, valtameri, kokonainen maailma eroittakoot meidät toisistamme, jos se on mahdollista!

Genova, 11. II.

Kuinka ihana onkaan aurinko täällä! Kaikki jäseneni värisevät suloisesta mielihyvän tunteesta, nauttiessani tämän säteilevän taivaan ja terveellisen ilman kirkkaudesta. Olipa hyvä, että läksin. Jatkan matkaani muutaman tunnin kuluttua. En voi vielä sanoa, missä pysähdyn ja milloin matkani päättyy, mutta tämän kuun 16:ntena olen Toulonissa.

Dalla Pietra, 15. II.

Alppipolkuja, peloittavan jyrkkiä vuoria, jäinen ilma, matkan väsymykset ja vaivat — ja mihin se johtaa?

"Vain uusiin vaivoihin ja vaivattuihin!"

Dante.

Kirjoitan sinulle kyläpahasesta Merialppien juurella. Minun täytyi pysähtyä tänne, sillä en voinut saada kyytiä enkä tiedä, milloin pääsen jatkamaan. Taas ovat ajatukseni sinun luonasi ja taas valitan sinulle tuskiani. Kohtalo on määrännyt, että tuska on ainainen kumppanini, jos missä liikun. Äskettäin kävelin päivällisaikaan noin penikulman päähän asunnostani. Kuljin oliivimetsikön ohi lähellä meren rantaa. Tahdoin nauttia auringon säteistä ja ihanasta säästä, joka etsii vertaistaan, vaikkakin talvi tässä lauhkeassa seudussa tänä vuonna on ollut tavallista ankarampi. Toivoin saavani olla yksin tai ettei ainakaan kukaan vastaantulija minua tuntisi.

Mutta heti kotia tultuani Michele sytyttäessään tulen uuniin kertoi, että äsken oli tähän kurjaan ravintolaan tullut melkein kerjäläisen näköinen ihminen ja kysynyt, olinko minä sama nuorukainen, joka aikaisemmin oli opiskellut Padovassa. Hän ei tiennyt nimeäni, mutta osasi tarkalleen kertoa minusta ja noista ajoista; mainitsipa hän sinuakin. "Olin tosiaankin hämilläni", jatkoi Michele. "Kuitenkin myönsin hänen arvanneen oikein. Hän puhui venetsialaista murretta, ja minusta on niin suloista tavata maanmiehiäni tässä yksinäisyydessä. Lisäksi oli hän kovin kurjan näköinen. Ehkä pahoitan mieltänne, herrani, mutta tunsin suurta sääliä häntä kohtaan ja annoin siis hänelle luvan tulla tapaamaan teitä. Hän odottaa tuolla ulkona." "Tulkoon sisään", vastasin Michelelle, ja odottaessani häntä tunsin äkillistä surua. Palvelija toi huoneeseen pitkän laihan miehen. Hän oli nuori ja kaunis, mutta tuska kuvastui hänen kasvoillaan. Veli Lorenzo! Minulla oli ylläni turkit ja istuin takkavalkean ääressä mukavassa nojatuolissa, jonka vieressä suuri viittani riippui. Isäntä kulki edes takaisin valmistaen päivällistä. Tuolla onnettomalla oli yllään kulunut pellavatakki, ja minun tuli kylmä katsoessani häntä. Kenties synkkä vastaanottoni ja hänen oma tilansa ensin saattoivat hänet hämilleen. Mutta sanoistani hän heti huomasi, ettei sinun Jacoposi tahdo saattaa onnettomia ymmälleen. Hän istui viereeni lämmitellen itseänsä ja kertoen viimeisen surullisen vuoden kokemuksista. Hän sanoi minulle: "Tunsin erittäin hyvin erään ylioppilaan, joka yöt ja päivät seurusteli kanssanne Padovassa". Hän mainitsi nimesi. "Pitkään aikaan en ole kuullut hänestä mitään, mutta toivon, että Onnetar on ollut hänelle suopeampi. Minäkin opiskelin siihen aikaan." — En sano sinulle, Lorenzo, kuka hän oli, en tahdo synkistää mieltäsi kertomalla muinoin onnellisen ihmisen kurjuudesta, ihmisen, jota ehkä vieläkin rakastat. Liian paljon surua tuotan sinulle omilla kärsimyksillänikin.

Ystäväsi jatkoi: "Tullessani Albengasta näin teidät meren rannalla kylän ulkopuolella. Te ette huomannut, että usein käännyin ympäri katsomaan teitä. Minusta tuntui siltä kuin ennen olisin nähnyt teidät, mutta kun tunsin teidät vain ulkomuodolta ja jo neljä vuotta oli kulunut, pelkäsin erehtyväni. Palvelijanne antoi minulle varmuuden."

Kiitin häntä siitä, että hän oli tullut minua tervehtimään, ja puhuin hänelle sinusta. "Teidän tuttavuutenne on minulle sitä mieluisampi", sanoin hänelle, "kun tunnette Lorenzon". — En kerro sinulle hänen surullista tarinaansa. Campoformion rauha pakoitti hänet lähtemään maanpakoon, ja hän rupesi luutnantiksi cisalpinolaisessa jalkaväessä. Kun hän valitteli sotapalveluksen vaivoja ja rasituksia, hankki muuan ystävä hänelle viran. Hän luopui siis sotapalveluksesta. Mutta ystävä petti hänet, ja hän menetti virkansa. Hän harhaili ympäri Italiaa ja nousi laivaan Livornossa. — Hänen tätä kertoessaan kuulin viereisestä huoneesta lapsen itkua ja hiljaista valitusta. Huomasin että hän keskeytti kertomuksensa ja kuunteli levottoman näköisenä. Vasta kun valitus oli tauonnut, jatkoi hän. "Onkohan tänne ehkä tullut matkustajia", kysyin. "Ei", hän vastasi. "Minun kolmetoista kuukautta vanha tyttäreni itkee." Hän kertoi minulle, että hän luutnanttina ollessaan oli mennyt naimisiin köyhän tytön kanssa. Rasittavat marssit, joita nuori nainen ei voinut kestää, ja huono toimeentulo ne pääasiallisesti olivatkin saaneet hänet antautumaan petollisen auttajansa johdeltavaksi. Livornosta hän purjehti onnen kaupalla Marseilleen. Sitten hän vaelsi ympäri Provencea ja Dauphinéta koettaen ansaita elantonsa antamalla italiantunteja, mutta missään hän ei saanut työtä ja leipää. Nyt hän palasi Avignonista Milanoon.

"Kun katson taaksepäin", jatkoi hän, "tuntuu menneisyys minusta arvoitukselta. Olin ilman rahaa, mukanani oli nääntynyt nainen, jonka jalat olivat sairaat ja jonka hentoja käsivarsia painoi viaton lapsi, lapsi, joka pyytää ravintoa äitinsä kuihtuneista rinnoista ja huudollaan murtaa vanhempiensa sydämen. Emmehän voineet rauhoittaa sitä kertomalla sille omista onnettomuuksistamme. Monena kesäpäivänä olimme nääntyä auringon paahtavista säteistä, monta yötä vietimme kylmästä väristen tallissa eläinten seassa tai petojen luolissa. Meidät karkoitettiin kaupungista toiseen, sillä köyhyyteni sulki minulta viranomaisten ovet, ja vanhat tuttavat eivät tahtoneet minua tuntea, vaan käänsivät minulle selkänsä." — "Niin", vastasin hänelle, "mutta kuitenkin tiedän, että Milanossa ja muuallakin monta maanpakolaista kansalaistamme on kohdeltu suosiollisemmin." "Siis", vastasi hän, "on minun kova kohtalon tehnyt heidät kaikki julmiksi yksistään minua vastaan. Jaloimpiakin ihmisiä voi hyvän tekeminen joskus kyllästyttää. Kerjäläisiä on niin paljon." Hän mainitsi minulle useita nimiä, ja minusta oli kamalaa kuulla, että henkilöt, joista olin uskonut paljasta hyvää, olivatkin tekopyhiä teeskentelijöitä. "Yksi on antanut minun monta kertaa turhaan odottaa portillaan, toiselta olen saanut mitä ihanimpia lupauksia, mutta kun monta penikulmaa käveltyäni olen saapunut hänen maakartanoonsa, olen saanut tyytyä muutaman liiran almuun. Ihmisystävällisimmät ovat antaneet minulle leipäpalan katsomatta minuun. Muuan ylhäinen herra kuljetti minua ryysyissäni salinsa läpi, joka oli täynnä palvelijoita ja vieraita, puhui minulle sukuni taloudellisesta rappiotilasta, kehoitti minua uutteruuteen ja oikeamielisyyteen ja käski, kiirettään syyttäen, minun tulla uudestaan seuraavana aamuna. Palatessani oli etuhuoneessa kolme palvelijaa; yksi niistä sanoi minulle, että hänen herransa nukkui, ja antoi käteeni kaksi rahaa ja paidan. Oi, herrani, en tiedä, oletteko rikas, mutta kasvoistanne ja huokauksistanne huomaan, että olette onneton ja säälivä. Kokemuksesta tiedän, että koronkiskurikin rahoillaan voi teeskennellä hyväntahtoisuutta ja että tuhlari harvoin heittää roponsa kerjäläisen laukkuun."

Olin ääneti. Noustessaan ylös sanoaksensa jäähyväisiä hän lisäsi: "Kirjoista olen oppinut rakastamaan ihmisiä ja hyvettä, mutta ihmiset ja hyve ovat minut pettäneet. Pääni on täynnä viisautta, mutta sydämeni on katkera ja käteni hyödylliseen työhön kykenemättömät. Oi, jospa isäni haudastaan kuulisi, kuinka katkerasti syytän häntä siitä, ettei hän kasvattanut viittä lastaan puusepiksi tai räätäleiksi. Onneton ja turhamainen halu säilyttää aateluus köyhimmissäkin, oloissa sai hänet tuhlaamaan pienen omaisuutensa meidän yliopistolukuihimme ja hienoon kasvatukseen. Mitä meistä sitten on tullut? En tiedä, mikä kohtalo on tullut muitten veljieni osaksi. Olen kirjoittanut heille monta kirjettä saamatta vastausta; luultavasti he ovat joko köyhiä tai harhapoluille eksyneitä. Mutta minussakin näette isäni kunnianhimoisten toivomusten hedelmät. Usein pakoittaa yö ja nälkä minut etsimään turvapaikkaa jostakin ravintolasta, vaikka en tiedä, millä seuraavana aamuna maksan laskuni. Olen ilman kenkiä, ilman vaatteita." "Oi, ottakaa tämä", sanoin hänelle nousten ylös ja ojentaen hänelle viittani. Michele, joka oli tullut huoneeseen jotakin asiaa toimittamaan ja kauempaa oli kuullut keskustelumme, kuivasi kyyneleensä kädellään ja auttoi viitan hänen ylleen jotenkin arkaillen, ikäänkuin peläten loukkaavansa ylhäissyntyistä, mutta kohtalon kolhimaa henkilöä.

Oi Michele, muistan että olisit voinut elää vapaana miehenä siitä päivästä lähtien, kun vanhempi veljesi osti myymälän ja pyysi sinua kumppanikseen! Mutta sinä jäit mieluummin minun luokseni, vaikkakin vain palvelijana. Hienotuntoisena et ole huomaavinasi minun omituisuuksiani ja vaikenet, jos minä aiheettomasti olen vihainen. Nurkumatta ja'at yksinäisyyden vaivat kanssani ja seuraat minua uskollisesti vaivaloisella matkallani Sinun nuorekkaat kasvosi ilahuttavat usein minua, mutta jos minä mustimman epätoivon valtaamana vaikenen kokonaisiksi päiviksi, koetat sinä olla häiritsemättä toivotonta tilaani. Ja nyt tuo ylevä käyttäytymisesi onnetonta kohtaan on täyttänyt sieluni mitä syvimmällä kiitollisuudella. Sinä olet imettäjäni poika, olet kasvanut minun kodissani enkä tule sinua koskaan hylkäämään. Mutta minä rakastan sinua vielä enemmän sen vuoksi, että sinun luontaista kuntoasi, jota ei ole helppo säilyttää palvelijan asemassa, on kehittänyt hellä äitini, joka hienotunteisuudellaan ja synnynnäisellä jaloudellaan tekee ympäristönsäkin ystävälliseksi ja rakastettavaksi.

Yksin jäätyäni annoin Michelen päivällisen aikana viedä tuolle onnettomalle kaiken, mistä suinkin voin luopua. Olin säästänyt sen verran rahaa, että saatoin päästä Nizzaan. Siellä saan Genovan pankin vekseleillä lisää voidakseni jatkaa matkaani Touloniin ja Marseilleen. — Tänä aamuna ennen lähtöään hän tuli vaimoineen ja lapsineen kiittämään minua. Hän huudahti riemuitsevana: "Ilman apuanne olisi minun tänään täytynyt mennä johonkin armeliaisuuslaitokseen". En voinut vastata hänelle mitään, mutta sydämeni sanoi: "Nyt sinulla on varoja neljäksi, ehkä kuudeksikin kuukaudeksi, entä sitten? Petolliset toiveet johtavat sinua sen ajan, mutta miellyttävä tie, jota kuljet, on kenties päättyvä jyrkkään vuoripolkuun. Sinä etsit lähintä armeliaisuuslaitosta, mutta kenties hauta onkin lähempänä sinua. Vaikka oma taloudellinen asemani tekee minulle mahdottomaksi suuremmassa määrässä auttaa sinua, on vähäinen apuni kuitenkin antanut sinulle uusia voimia; sinä jaksat taas kestää uusia kärsimyksiä, vaikka jo nääntyneenä olit niistä kokonaan vapautumaisillasi. Nauti siis nykyhetkestä. Sanomattomia tuskia on sinun täytynyt kärsiä ennenkuin voit kantaa nykyisen, monelle muulle sietämättömän tilasi noin iloisella mielellä. Voisin antaa sinulle neuvoja, ellet olisi isä ja aviomies." — Sanaakaan sanomatta syleilin häntä, ja kun he menivät, katselin heitä kauan ja tunsin kuolettavaa kouristusta sydämessäni.

Eilen illalla maata pannessani ajattelin: Minkätakia tuokin ihminen pakeni isänmaastaan, minkätakia hän meni naimisiin, minkätakia hän jätti varman toimeentulon? Koko hänen tarinansa tuntui minusta hullulta romaanilta. Vaivasin päätäni ajattelemalla, mitä hän olisi voinut tehdä tai jättää tekemättä välttääkseen kurjan kohtalonsa. Mutta lukemattomia kertoja olen kuullut turhaan kysyttävän: miksi? Kaikki ovat taitavia lääkäreitä, kun toisten tauti on kysymyksessä. Maata pannessani sanoin itselleni: "Oi, ihmiset, te tuomitsette niin helposti toisten onnettomuuksia. Pankaa käsi sydämellenne ja vastatkaa, oletteko itse viisaampia ja onnellisempia."

Luuletko, että kaikki on totta, mitä hän kertoi? Mitä minä itse siitä arvelen? Tiedän, että hän oli puolialaston ja minulla oli vaatteita, olen nähnyt hänen kärsivän vaimonsa, olen kuullut hänen lapsensa valituksen. Lorenzo, he etsivät soihtu kädessä uusia selityksiä onnettomuuksiinsa, sillä he tuntevat sydämessään, että luonto on antanut köyhällekin kunnon elämisen oikeuden. Oi, köyhyys johtuu vain harvoin rikoksesta, ja tässä tapauksessa on korkeintaan kysymyksessä hairahdus! Onko niinkään, sitä en tiedä enkä tahdo sitä udella. Jos olisin tuomari, määräisin ankaran rangaistuksen kaikille rikollisille, mutta ihmisenä en voi olla huomioon ottamatta, että nälkä ja intohimot usein vasta pitkällisten ja vaikeiden sisäisten taistelujen jälkeen synnyttävät rikollisen ajatuksen, että omantunnonvaivat täyttävät rikoksentekijän mielen alituisella levottomuudella, että vankilan ovet aina ovat häntä uhkaamassa ja että häpeä ja kurjuus seuraavat häntä vielä senkin jälkeen, kun hän on rangaistuksensa kärsinyt. Jos hylkäisin hänet kokonaan, pakoittaisin hänet sillä vain uusiin epätoivoisiin rikoksiin. Onko hän ainoa rikollinen? Eivätkö panettelu, petos, vietteleminen, ilkeämielisyys ja katala kiittämättömyys ole suurempia rikoksia, vaikka niitä ei seuraa mikään rangaistus? Oi, lainsäätäjät ja tuomarit, rangaiskaa, mutta pistäytykää joskus alhaison majoissa ja suurten kaupunkien syrjäosissa. Neljäsosa kansastamme herää joka aamu olkisilla vuoteillaan tietämättä kuinka tyydyttää elämän välttämättömimpiä tarpeita. Tiedän, että yhteiskuntaa ei helposti voida uudestaan rakentaa, että puute, hairahdukset ja rangaistuksetkin kuuluvat elämänjärjestykseen ja voivat olla välttämättömiä yleiselle menestymiselle. Uskon, koska kaikki muutkin uskovat, että maailmaa ei voi hallita ilman tuomareita ja hirsipuita. Mutta minä en koskaan voisi tulla tuomariksi. Tässä murheen laaksossa, jossa ihmisiä syntyy, elää ja kuolee, jossa sukupolvet alituisesti vaihtelevat ymmärtämättä elämän tarkoitusta, en voi eroittaa kuin kahdenlaisia ihmisiä: onnellisia ja onnettomia. Jos tapaan onnettoman, otan osaa hänen kohtaloonsa ja vuodatan niin paljon balsamia kuin voin hänen haavoihinsa, mutta annan Jumalan arvostella hänen ansioitaan ja virheitänsä.

Ventamiglia, 19 ja 20. II.

"Sinä olet auttamattomasti onneton, sinä elät kuoleman kouristuksissa löytämättä kuoleman rauhaa, mutta sinun täytyy kestää kärsimyksesi toisten ihmisten tähden." — Tällaista sankarillisuutta, joka on luonnonvastaista, vaatii filosofia meiltä. Pitäisikö meidän, jotka itse olemme onnettomia, elää vain sen vuoksi, että jollakin vähäpätöisellä tavalla ehkä voimme hyödyttää yhteiskuntaa? Kuinka voi se, jolla ei itsellään ole toiveita eikä haluja, joka kaikkien hylkäämänä hylkää itsensäkin, toivoa toisten puolesta? — "Sinä et ole ainoa onneton" — se on totta, mutta tämäkin lohdutus johtuu vain siitä salaisesta kateudesta, jota tunnemme toisten onnea kohtaan. Toisten onnettomuus ei vähennä minun onnettomuuttani. Kuka on niin jalomielinen, että vapaaehtoisesti ottaisi kannettavakseen minun tuskani? Voisiko kukaan sen tehdä, vaikka tahtoisikin? Jollakulla loisella olisi enemmän rohkeutta kantaa niitä, mutta mitä auttaa rohkeus ilman voimaa? Se ei ole halveksittava, joka tahtomattaan joutuu mahtavan virran kuohuihin, mutta kyllä se, joka voisi pelastua, mutta ei viitsi sitä tehdä. Kuka on niin viisas, että kykenisi arvioimaan meidän sisäistä voimaamme, kuka kykenee asettamaan mittapuun erilaisten ihmisluonteiden intohimoille ja vaihteleville olosuhteille, kuka rohkenee sanoa: "Tämä on halveksittava, koska ei jaksa kantaa kohtaloansa, tuo on sankari, koska miehekkäästi kantaa taakkansa"? Onhan elämänhalu toki kaikissa niin voimakas, että ensinmainitun ehkä on täytynyt taistella enemmän itsensä kanssa välttääkseen sortumista kuin viimemainitun pysyäkseen pystyssä.

Entä velvollisuutemme yhteiskuntaa kohtaan? Onko minulla velvollisuuksia senvuoksi, että yhteiskunta on temmannut minut pois vapaan luonnon helmasta silloin, kun minulla ei vielä ollut järkeä, ei vapaata tahtoa eikä vastustuskykyä, tai senvuoksi, että se on kasvattanut minua omia tarpeitaan silmällä pitäen ja omien ennakkoluulojensa mukaan? Lorenzo, suo anteeksi, että jälleen koskettelen asioita, joista jo niin paljon olen puhunut. En tahdo muuttaa vastakkaista mielipidettäsi, tahdon vain vahvistua omassani. Sinä tulisit vakuutetuksi mielipiteitteni oikeudesta, jos tuntisit haavani, mutta taivas sinua siitä varjelkoon. — Olenko minä vapaaehtoisesti ottanut mitään velvollisuuksia täytettävikseni, täytyykö minun orjan tavoin alistua yhteiskunnan epäkohtiin, joita se itse pitää onnea tuottavina? Olkoot onnea tuottavia! Minä nautin niistä niin kauan kuin elän ja maksan niistä, mutta mitä hyvää vien yhteiskunnalta vetäytyessäni sille hyödyttömänä haudan lepoon?

Ystäväni, jokainen ihminen on yhteiskunnan synnynnäinen vihollinen, sillä yhteiskunta on ehdottomasti yksilön vihollinen. Olettakaamme että kaikilla ihmisillä olisi etua elämän jättämisestä, — luuletko, että he minun tähteni kuitenkin ottaisivat sen kantaakseen? Jos minä teen jotakin, mikä vahingoittaa yhteiskunnan enemmistöä, tulen rangaistuksi, mutta kuka rankaisee yhteiskunnan enemmistön minua vastaan tekemiä rikoksia? Minulta voidaan vaatia, että liittyisin jäseneksi suureen perheeseen, mutta minä voin luopuen sekä yhteisistä eduista että velvollisuuksista sanoa: minä olen oma maailmani ja aion elää omaa elämääni, koska te ette voi minulle antaa sitä onnea, mitä olette minulle luvanneet. Enkö ole oikeutettu vapauttamaan heidät petollisista lupauksistaan ja voimattomista valituksistani ja etsimään turvapaikkaa maan alla, koska väkevämmät ovat riistäneet minulta minulle kuuluvan vapauden ja rankaisevat minua, jos vaadin sitä takaisin? Oi, ne filosofit, jotka niin kauniisti puhuvat inhimillisistä hyveistä, synnynnäisestä oikeudentunnosta ja hyväntahtoisuudesta, ovat itse tietämättään viekkaitten apostoleja: he pettävät niitä harvoja avomielisiä ja tulisia sieluja, jotka vilpittömästi rakastavat ihmisiä toivoen vastarakkautta ja jotka aina liian myöhään saavat katkerasti katua herkkäuskoisuuttaan.

Kuitenkin ovat nämä järkisyyt usein tavanneet sydämeni suljettuna, sillä minä toivoin vielä voivani omilla kärsimyksilläni lieventää toisten tuskaa. Mutta Jumalan nimessä, kuule minua ja vastaa! Mitä varten elän, ketä hyödytän minä, joka maanpakolaisena piileskelen vuorten onkaloissa? Mitä iloa on minusta itselleni, isänmaalleni ja omaisilleni? Mikä ero on nykyisen yksinäisyyteni ja haudan välillä? Kuolema lopettaisi kärsimykseni ja vapauttaisi teidät huolehtimasta minusta. Sen sijaan että nyt ehtimiseen tuotan teille tuskaa, tuottaisin teille vain yhden, tosin peloitta van suuren, mutta myös viimeisen surun, ja te olisitte varmoja siitä, että olen päässyt ikuiseen rauhaan.

Joka päivä ajattelen niitä suuria menoja, joita äidilläni on puolestani, enkä ymmärrä, kuinka hän voi tulla toimeen. Jos palaisin hänen luokseen, tapaisin orvon kotimme köyhtyneenä. Kotini entinen loisto alkoi himmentyä jo ennen lähtöäni sekä yksityisten että julkisten ulosottojen vaikutuksesta, joita yhä jatkuu. Kuitenkin äitini pitää minusta huolta, Milanoonkin hän lähetti minulle rahaa, mutta hänen liiallinen anteliaisuutensa tulee riistämään häneltä elämän viimeisetkin mukavuudet. Kuinka paljon onnettomuuksia hänellä onkaan ollut! Omilla varoillaan on hän ylläpitänyt kotiani, joka isäni tuhlaavaisuuden vuoksi jo oli perikadon partaalla. Hänen korkea ikänsä lisää vielä enemmän levottomuuttani. Kunpa hän tietäisi, ettei mikään uhraus voi pelastaa hänen onnetonta poikaansa! Jos hän tuntisi sisimpäni, jos hän näkisi sieluni pimeyden ja voimattomuuden — mutta älä hänelle puhu siitä mitään, Lorenzo. Onko tämäkin elämää — niin, minä elän vielä, minua elähyttää vieläkin järjetön toivomus, jota koetan olla kuulematta, mutta en voi, sillä jos luopuisin siitäkin, muuttuisi elämäni helvetin esikartanoksi. Sinun aviovalasi, Teresa, on samalla oleva minun kuolemantuomioni, mutta niin kauan kuin vielä olet vapaa, olet sinä aina minun omani.

Meidän rakkautemme on yhä vieläkin riippuvainen onnen oikuista, epävarmasta tulevaisuudesta, kenties kuolemastakin. Puhun kanssasi, katselen sinua ja syleilen sinua ja minusta tuntuu siltä, kuin sinä kaukaakin tuntisit suudelmani ja näkisit kyyneleeni. Mutta heti kun isäsi on vienyt sinut uhrilampaana alttarin eteen, heti kun kyyneleesi ovat palauttaneet kotisi rauhan, on epätoivo tekevä lopun minusta ja minun intohimostani. En voi lakata rakastamasta sinua niin kauan kuin elän. Varmaan sinunkin sydämessäsi vielä asuu suloisia houreita. Mutta hetken perästä ne eivät enää ole pyhiä ja viattomia. En rakasta enää impeäni sitten kun hän on toisen oma, rakastan äärettömästi Teresaa, mutta en Odoardon vaimoa. — Voi, tätä kirjoittaessani jo kenties olet hänen vuoteessaan! Oi, se pahahenki vainoo minua. Se saapuu ehtimiseen takaisin, se painaa ja ahdistaa minua, se sokaisee järkeni ja ahdistaa sydäntäni, se täyttää minut sellaisella raivolla, että tahtoisin hävittää koko maailman. Itkekää kohtaloani. Se heiluttaa tikaria silmieni edessä, juoksee edelläni ja katsoo taakseen nähdäkseen, seuraanko sitä, se osoittaa paikan, mihin minun pitää iskeä. Taivaan kostoko on sen lähettänyt? Taikauskoisessa raivossani vaivun maahan ja kiroan kamalasti Jumalaa, jota en tunne, jota toisinaan olen hartaasti rukoillut, jota en koskaan ole loukannut, jonka olemassaoloa aina olen epäillyt, mutta jota kuitenkin vavisten palvelen. Oi, mistä etsisin apua? En löydä sitä itseltäni enkä muilta ihmisiltä; maan olen tahrannut verellä ja aurinko on musta.

Vihdoinkin olen rauhallinen, mutta samalla väsynyt, kuolemaan asti väsynyt. Olen harhaillut vuoristossa. Siellä ei ole puuta, ei mökkiä, ei ruohonkortta, kaikkialla vain kantoja, karuja harmaita kallioita ja siellä täällä ristejä, jotka osoittavat murhattujen matkustajien hautapaikkaa. Alhaalla virtailee Roja-joki, jonka lähteet ovat Alppien jäätiköillä ja joka pitkän matkaa jakaa tämän suunnattoman vuoriston kahteen osaan. Lähellä meren rantaa on silta, johon polku päättyy. Seisoin hetken aikaa sillalla ja katselin ympärilleni niin kauas kuin silmä kantaa. Jättiläiskokoisten kallioiden ja ammottavien kuilujen takana kohoaa uusia alppeja, joiden lumiset harjanteet koskettelevat taivasta; kaikki on hohtavan valkoista ja häipyy kaukaisuuteen. Alppien onkaloissa riehuu pohjatuuli, ja niitten juurta huuhtelee Välimeren ulappa. Luonto on täällä yksinäinen ja uhkaava. Se karkoittaa ihmiset luotaan.

Oi, Italia, nämä ovat rajasi, mutta päivittäin muitten kansakuntien voitonhimo rikkoo niiden rauhan. Missä ovat sinun poikasi? Yksimielisyyden voima on ainoa, mikä sinulta puuttuu. Kernaasti uhraisin onnettoman elämäni kunniakkaassa taistelussa sinun puolestasi, mutta mitä voi yksin minun käsivarteni ja minun ääneni aikaansaada? Minne on hävinnyt sinun kunniasi muinoin herättämä pelko? Me kurjat muistelemme joka päivä esi-isiemme vapautta ja kunniaa, vaikka sen loistavaa taustaa vastaan meidän oma orjuutemme sitä häpeällisemmin kuvastuu. Me kutsumme luoksemme suurmiestemme haamuja sillävälin kuin vihollisemme polkevat heidän hautojaan. On kenties tuleva päivä, jolloin menetämme elämisen mahdollisuuden, järjen ja äänen, jolloin meitä odottaa sama kohtalo kuin vanhanajan orjia tai meidän päiviemme surkeita neekereitä. Meidän sortajamme avaavat suurmiestemme haudat ja antavat tuulen hajoittaa heidän tomunsa riistääkseen meiltä muistotkin. Nyt muinainen kunniamme täyttää meidät ylpeydellä, mutta ei sekään pysty herättämään meitä kuoleman unesta. Näin huudan tuntiessani ylpeyttä siitä, että olen italialainen, mutta katsoessani ympärilleni en voi löytää isänmaatani. Mutta sitten sanon: näyttää siltä kuin ihmiset olisivat oman onnettomuutensa luojia, vaikka onnettomuus johtuukin yleisestä maailmanjärjestyksestä ja ihmissuku palvelee ylpeänä, mutta sokeana kohtalon määräyksiä. Me arvostelemme asioita muutamien vuosisatojen kokemuksien perusteella, mutta mitä ne merkitsevät ajan äärettömyyden rinnalla? Samoin kuin lyhyen elämämme eri vuodenajat, samoin nekin joskus näyttävät olevan täynnä tärkeitä tapahtumia, mutta kuitenkin itse asiassa ovat aivan tavallisia ja luonnonlaeista johtuvia. Maailman kaikkeus pysyy aina tasapainossa. Kansakunnat hävittävät toisiaan, sillä yksi ei voi elää ilman toisten ruumiita.

Katsellessani näiltä Alpeilta Italiaa itken ja rukoilen kostoa sortajille, mutta ääneni hukkuu entisyyden lukemattomien kansojen huutoon. Roomalaiset ryöstivät maailmaa ja etsivät merten ja erämaitten takaa toisia valtakuntia hävitettävikseen. He kaatoivat voitettujen jumalat ja kahlehtivat vapaimmat kansat ja hallitsijat, kunnes eivät enää löytäneet uutta hävitysalaa miekoilleen; silloin he lopulta käänsivät aseet toisiansa vastaan. Samoin israelilaiset surmasivat Kaanaanmaan rauhalliset asukkaat, mutta myöhemmin babylonialaiset veivät vankeuteen Juudan papit, vaimot ja lapset. Samoin Aleksanteri hävitti Babylonian valtakunnan ja valitti poltettuaan valloittamansa maan, ettei toista maailmaa ollut olemassa hänen hävityshalunsa tyydyttämiseksi. Kolme kertaa spartalaiset hävittivät Messenen, kolme kertaa he karkoittivat messeneläiset Kreikasta, ja kuitenkin he tunnustivat samaa uskontoa ja olivat samojen esi-isien jälkeläisiä.

Italian varhaisemmat asukkaat surmasivat toisiansa, kunnes onnekas Rooma nieli kaikki kitaansa. Mutta muutamia vuosisatoja myöhemmin maailman kuningatar joutui Caesarien, Nerojen, Konstantinusten, vandaalien ja paavien voittosaaliiksi. Polttorovioitten savu pimensi Amerikankin taivasta, lukemattomien kansojen veri, jotka eivät tunteneet vihaa eikä kateutta eurooppalaisia kohtaan, huuhtoutui merestä rannoillemme. Mutta sekin veri tulee kerran kostetuksi, voitetut tulevat kerran vuodattamaan voittajien verta. Ei mikään ole ikuinen. Kansa, joka tänään tyrannina hallitsee muita, kypsyttää huomiseksi omaa orjuuttaan, ne, jotka äsken halpamaisesti maksoivat veroa, vaativat sitä huomenna muilta miekalla ja tulella. Maailma on aarniometsä täynnä petoja. Nälkä, tulvat ja ruttotaudit ovat luonnon viisaita säädöksiä. Pelto on tänä vuonna hedelmätön kantaakseen ensi vuonna sitä runsaamman sadon. Ja kenties tämän maapallon onnettomuudet ovat omiaan edistämään jossakin toisessa taivaankappaleessa elävien olentojen onnea.

Mutta me kiitämme ylpeillen hyveellisiksi sellaisia tekoja, jotka vahvistavat vallassaolijain valtaa ja lisäävät alamaisten pelkoa. Hallitukset vaativat oikeuden noudattamista, mutta olisiko tuo vaatimus laisinkaan tarpeellinen, elleivät he itse ensin olisi oikeutta rikkoneet? Hallitsija, joka tyydyttääkseen kunnianhimoaan on hävittänyt kokonaisia maakuntia, tuomitsee kuolemaan alamaisen, joka on varastanut leipäpalan säästyäkseen nälkäkuolemalta. Kun väkivalta on rikkonut kaikki oikeudet, täytyy sen antaa teoilleen oikeuden varjo säilyäkseen itse siihen asti kuin uusi väkivalta sen kukistaa. Sellainen on maailma, sellaisia ovat ihmiset. Silloin tällöin esiintyy rohkeampia ihmisiä. Ensin heitä pilkataan mielettöminä, usein heitä teloitetaan pahantekijöinä, mutta jos onni, jota he kuvittelevat omakseen, vaikka se itse asiassa onkin vain luonnon järkähtämättömän lain määräys, on heille suopea, niin heitä totellaan ja pelätään ja kuoleman jälkeen heitä kunnioitetaan jumalina. Sellaisia ovat sankarit ja valtioiden perustajat. Heidän oma ylpeytensä ja rahvaan typeryys saa heidät uskomaan, että he omasta ansiostaan ovat kohonneet, vaikka he ovatkin vain suuren koneiston sokeita osia. Kun maa on kypsynyt vallankumoukselle, täytyy luonnollisesti määrättyjen ihmisten alottaa se; heidän pääkallonsa muodostavat jalustan tulevalle valtaistuimelle. Kun ihmiskunta ei löydä oikeutta eikä onnea maan päältä, luo se itselleen jumalia heikkojen puolustajiksi ja etsii tulevan elämän palkinnoista korvausta nykyhetken itkulle. Mutta jumalat ovat kaikkina aikoma olleet valloittajien puolella ja sortaneet kansoja intohimolla, julmuuksilla ja hallitsevien piirien parasta tarkoittavalla viekkaudella.

Lorenzo, tiedätkö, mistä todellista hyvettä vielä voi löytää? Sitä on vain meissä harvoissa heikoissa ja onnettomassa, meissä, jotka tutustuneina kaikkiin erehdyksiin ja kärsimyksiin osaamme niitä sääliä ja auttaa onnettomia. Sääli on ainoa hyve, kaikki muut hyveet ovat koronkiskurihyveitä.

Mutta vaikka minä näin korkeammalta tasolta katselen ihmisten hulluutta ja onnettomuutta, tunnen kuitenkin itsessäni kaikki ne intohimot ja heikkoudet ja tuskat, jotka ihmistä hallitsevat. Joka päivä huokaan isänmaani onnettomuudesta. Itkien sanon itselleni: sinulla on äiti ja ystävä, sinä rakastat, lukemattomat odottavat apuasi. Minne aiot paeta? Vieraissakin maissa sinua seuraavat ihmisten petollisuus ja tuskat ja kuolema. Jos kuolet siellä, ei kukaan sinua sääli, ja kutenkin tunnet kurjassa sydämessäsi säälin kaipuuta. Miksi et kaikkien hylkäämänä rukoile taivaan apua? Se ei tosin kuule sinua, mutta kuitenkin ahdistunut sydämesi vaistomaisesti kääntyy sen puoleen. Palaja, polvistu kotoisten alttarien ääreen.

Oi, Luonto! Sinä ehkä tarvitset meitä onnettomia tarkoituksiisi, me olemme sinulle kuin madot ja hyönteiset, jotka liikkuvat ja lisääntyvät tietämättä, miksi elävät. Mutta sinä olet antanut meille onnettomille elämän vaiston, jotta emme kokonaan sortuisi taakkamme alle emmekä vastustamatta tottelisi lakejasi. Miksi piti sinun vielä antaa meille järjen onneton lahja? Me tunnemme omat onnettomuutemme, mutta emme tiedä, kuinka niistä vapautua.

Miksi minä siis pakenen? Luulenko häviämällä kaukaisiin maihin tulevani tekemisiin toisenlaisten ihmisten kanssa? Oi, aavistanhan kaikkia niitä vaaroja, sitä sairautta ja puutetta, joka odottaa minua isänmaani ulkopuolella! Ei, minä palajan teidän luoksenne, te pyhät seudut, jotka kuulitte ensimäiset jokellukseni, jotka niin usein olette tarjonneet lepoa väsyneille jäsenilleni. Siellä kotona olen hiljaisessa rauhassa tavannut harvat ystäväni, siellä olen kyynelillä lieventänyt tuskiani. Viimeisenkin elämänilon olen menettänyt, ainoa toivomukseni on kuoleman ikuinen uni. Oi, kotoiset metsät, te yksin joudutte kuulemaan viimeisen valitukseni, te yksin rauhallisilla varjoillanne ympäröitte kylmenevää ruumistani. Kuolemaani itkevät onnettomuuskumppanini, ja jos tunteita on olemassa haudankin takana, on minulle tuottava suloista lohdutusta taivaallisen immen huokaus, immen, jonka luulin luoduksi minua varten, mutta jonka ihmisten omanvoitonpyyntö ja minun oma kohtaloni ovat riistäneet rinnaltani.

Alessandria, 29. II.

Nizzasta en lähtenytkään Ranskaan, vaan Monferratoon. Tänä iltana olen Piacenzassa. Torstaina kirjoitan Riministä. Silloin enemmän. Hyvästi nyt.

Rimini, 5. III.

Kaikki häviää näköpiiristäni. Olin toivonut täällä tapaavani Bertolan [samanaikainen paimenrunoilija. Suom.], sillä pitkään aikaan en ollut saanut häneltä kirjettä. Hän on kuollut.

Kello yksitoista illalla.

Minä tiesin sen: Teresa on vihitty. Sinä vaikenet, sillä et tahdo antaa minulle kuolinhaavaa, mutta sairas valittaa taistellessaan kuolemaa vastaan, ei enää senjälkeen kun kuolema jo on hänet voittanut. On parempi, että kaikki on selvää. Nyt olen minäkin tyyni, uskomattoman tyyni. Hyvästi. Rooma vetää minua vastustamattomalla voimalla puoleensa.

* * * * *

Seuraavista riveistä, jotka Jacopo kirjoitti samana iltana, käy ilmi, että hän heti oli päättänyt kuolla. Muutamissa muissakin löytämissäni papereissa on hänen viimeisiä ajatuksiaan, jotka vahvistivat hänen päätöstään. Julkaisen ne aikajärjestyksessä.

* * * * *

Näen jo edessäni päämäärän. Jo kauan sitten on päätökseni, sen toteuttamistapa ja paikka ollut minulle selvillä. Päiväkään ei ole enää kaukana.

Mitä arvoa on elämällä minulle? Aika on riistänyt onnelliset hetkeni. En tunne muuta kuin tuskaa. Kaikki kauniit kuvitelmatkin hylkäävät minut; jos ajattelen menneisyyttä tai luon katseeni tulevaisuuteen, on kaikki turhaa. N.s. nuoruusvuoteni kuluivat hitaasti; ne olivat täynnä pelkoa, toiveita, kaipuuta, pettymyksiä ja ikävää. Kun ajattelen niiden perintöä, löydän vain muutamia harvoja mieluisia muistoja ja nautintoja, jotka ovat olleet ja menneet; kaikki muu on kuin onnettomuuksien meri, joka lamaa rohkeuteni, sillä se panee minut pelkäämään vieläkin pahempaa. Jos elämä on paljasta tuskaa, mihin voi silloin toiveensa kiinnittää? Ei mihinkään, tai toiseen elämään, joka on kokonaan erilainen. Olen tehnyt päätökseni; en vihaa hillittömästi itseäni, en vihaa ketään ihmistä. Jo kauan olen kaivannut rauhaa, ja järkeni viittaa minulle tien hautaan. Ajatellessani kurjuuttani olen usein vaipunut mustaan epätoivoon, mutta kuoleman ajatus on haihduttanut tuskani, ja minä olen hymyillyt toivomukselle lakata elämästä.

Olen tyyni, järkähtämättömän tyyni. Kuvitelmat ovat haihtuneet, kaipuu kuollut, toiveitten ja pelon hävitessä on järkeni vapautunut ja terästynyt. Tuhannet, milloin suloiset, milloin surulliset houreet eivät enää risteile mielikuvituksessani; en koeta enää pettää järkeäni; kaikki on tyyntä. Katumus menneisyyteen nähden, kyllästyminen nykyhetkeen ja tulevaisuuden pelko, kas siinä elämän sisällys! Vain kuolema, jonka pyhänä tehtävänä on muuttaa kaikki, lupaa lopullisen rauhan.

* * * * *

Ravennasta hän ei minulle kirjoittanut, mutta seuraavasta käy ilmi, että hän meni sinne samalla viikolla.

* * * * *

Minä en menettele harkitsemattomasta, vaan varmasti ja päättävästi. Monien myrskyjen jälkeen olen nyt siinä mielentilassa, että voin rauhallisesti keskustella kuoleman kanssa.

Sinun uurnasi luona, isä Dante! Sitä syleillessäni olen yhä enemmän vahvistunut päätöksessäni. Oletko nähnyt minut, isä? Ehkä sinä täytit rintani ja sydämeni näin suurella uljuudella, kun minä polvillani, silmät maahan luotuina, lepäsin marmorihautasi juurella ajatellen sinun ylevää sieluasi, sinun rakkauttasi, sinun kiittämätöntä isänmaatasi, maanpakoasi, köyhyyttäsi ja jumalallista älyäsi. Iloisena ja levollisena erosin sinun haamustasi.

* * * * *

Maaliskuun 13 päivän aamunkoitossa hän saapui ratsastaen Euganiaan, lähetti Michelen Venetsiaan ja heittäytyi saappaat jalassa suoraan vuoteeseen. Olin juuri Jacopon äidin luona, ja tämä, huomatessaan palvelijan ennen minua, kysyi kauhistuneena: "Entä poikani?" Alessandriasta kirjoitettu kirje ei ollut vielä saapunut, yhtä vähän kuin Riministäkään lähetetty. Me luulimme, että Jacopo jo oli Ranskassa, sentakia palvelijan odottamaton tulo tuntui meistä pahaenteiseltä. Palvelija kertoi: "Herrani on maalla eikä voinut kirjoittaa, sillä olemme matkustaneet läpi yön. Hän nukkui minun tänne lähtiessäni. Tulin ilmoittamaan, että lähdemme uudestaan matkalle, luullakseni Roomaan, taikka, jos olen kuullut oikein, ensin Roomaan ja sieltä Anconaan, jossa astumme laivaan. Muuten herrani voi hyvin; noin viikon päivät on hän minusta tuntunut rauhalliselta. Hän sanoi minulle, että hän ennen lähtöään käy rouvaa tervehtimässä, ja lähetti minut siitä etukäteen ilmoittamaan. Hän tulee itse ylihuomenna tai ehkä jo huomenna." Palvelija näytti iloiselta, mutta hänen jonkun verran sekava puheensa lisäsi levottomuuttamme. Vasta seuraavana päivänä rauhoituimme, kun Jacopo kirjoitti matkustavansa Venetsialle ennen kuuluneeseen Välimeren saaristoon ja sanoi pelkäävänsä, ettei hän enää tulisi takaisin. Senvuoksi hän tahtoi käydä lausumassa meille jäähyväiset ja saamassa äitinsä siunauksen. Tätä kirjettä ei enää ole tallella.

Sinä päivänä, jona Jacopo oli tullut Euganiaan, hän heräsi neljä tuntia ennen iltaa, käveli kirkolle, palasi kotia, pukeutui uudelleen ja lähti herra T:n luokse. Palvelija ilmoitti hänelle, että herra T:n koko perhe oli kuusi päivää sitten palannut Padovasta ja kohta tulisi kotia kävelyretkeltä. Kun ilta jo oli käsissä, lähti Jacopo kotia. Käveltyään muutaman askeleen hän huomasi Teresan, joka talutti Isabellinaa. Heidän takanaan kulkivat herra T. ja Odoardo. Jacopo alkoi vavista ja lähestyi heitä hämmästyneenä. Huomatessaan Jacopon Teresa huudahti: "Jumalani!" ja vaipui pyörtyneenä isänsä syliin. Toinnuttuaan hän ei puhunut sanaakaan Jacopolle, mutta herra T. ojensi hänelle kätensä ja Odoardo tervehti häntä kylmästi. Ainoastaan Isabellina juoksi häntä vastaan, hyppäsi hänen syliinsä, suuteli häntä, puhutteli Jacopokseen ja osoitti häntä Teresalle. Kävellessään heidän kanssaan Jacopo hiljaisella äänellä puhutteli pikku tyttöä. Kukaan muu ei avannut suutaan; ainoastaan Odoardo kysyi häneltä, lähtisikö hän Venetsiaan. "Muutaman päivän perästä", vastasi hän. Portille tultuaan hän lausui jäähyväiset.

Michele, joka ei millään ehdolla tahtonut viipyä Venetsiassa, jotta hänen herransa ei jäisi yksin, palasi Euganiaan noin tuntia jälkeen puoliyön ja tapasi Jacopon kirjoituspöydän ääressä papereitansa järjestämässä. Useita hän poltti, muutamia vähemmän tärkeitä hän repi rikki ja heitti pöydän alle. Palvelija meni nukkumaan ja pyysi puutarhuria huolehtimaan Jacoposta, sitä suuremmalla syyllä, kun tämä ei vielä ollut syönyt. Hänelle tuotiinkin ruokaa ja hän söi, yhä tarkastellen papereitaan. Hän ei ottanut kaikkia esille, vaan käveli edes takaisin huoneessa ja luki sitten taas. Puutarhuri, joka näki hänet, kertoi minulle, että hän aamuyöstä oli avannut ikkunan ja seissyt hetken sen ääressä. Heti tämän jälkeen hän lienee kirjoittanut seuraavat kaksi katkelmaa; ne ovat eri sivuilla, mutta samassa paperissa.

* * * * *

Kas niin, ole miehuullinen! Tuossa on pannu täynnä hehkuvia hiiliä. Pane kätesi siihen, polta lihasi, mutta älä alennu valittamaan. Miksi niin? Miksi koettaisin jäljitellä sankarillisuutta, joka ei minua hyödytä?

On yö, syvä hiljainen yö. Miksi valvon liikkumattomana näiden kirjain ääressä? En ole oppinut muuta kuin taidon esiintyä viisaasti silloin kun intohimot eivät raatele rintaani. Kaikki neuvot ovat kuin lääkkeitä; ne ovat hyödyttömiä, jos tauti voittaa luontaisen vastustuskyvyn.

Muutamat viisaat kehuvat voivansa hillitä intohimoja, mutta he eivät tunne niitä, senvuoksi he ovat niin ylvästeleviä. — Ihana aamutähti, sinä säteilet itäisellä taivaan rannalla, ja viimeisen kerran kohtaavat katseeni sinun valosi. Kuka olisi voinut sitä luulla kuusi kuukautta sitten, kun sinä ilmestyit ennen muita tähtiä valaisemaan yötä ja vastaanottamaan meidän tervehdyksemme. Oi, kunpa aamu jo valkenisi. Minua lohduttaa ajatus, että Teresa tällä hetkellä kenties ajattelee minua. Oi, kuinka tietoisuus hänen vastarakkaudestaan tekee tuskani suloiseksi!

Yölliset houreet, väistykää, älkää minua vietelkö! Kaikki on mennyttä, olen pettänyt itseni, vain yksi mahdollisuus on jälellä.

* * * * *

Aamulla hän lähetti palvelijan Odoardon luo pyytämään lainaksi raamattua. Odoardolla ei sitä ollut, mutta hän sai sen papilta. Hän sulkeutui huoneeseensa. Puoliyön jälkeen hän vei seuraavan kirjeen postiin ja saapui heti takaisin.

14. III.

Lorenzo, minulla on sydämelläni kauhea salaisuus, ja koska lähdön hetki on lähellä, on aika, että kerron sen sinulle avomielisesti.

Ystäväsi näkee aina edessään kuolleen ruumiin. Olen tehnyt velvollisuuteni, tuo perhe on siitä päivästä alkaen vähemmän köyhä — mutta voi, se on isätön!

Noin kymmenen kuukautta sitten ratsastin eräänä päivänä, jolloin tuska raateli rintaani, useita penikulmia maalle päin. Oli ilta, näin että rajuilma oli nousemassa, ja joudutin paluumatkaani. Hevonen suorastaan lensi tietä pitkin, mutta siitä huolimatta kannustin sitä verille asti. Heitin ohjakset käsistäni toivoen, että se syöksisi sekä itsensä että minut perikatoon. Tullessamme pitkälle, kapealle, tuuheitten puitten reunustamalle tielle näin edessäni ihmisen; tartuin ohjaksiin, mutta hevonen jatkoi juoksuaan entistä hurjemmin. "Mene vasemmalle, mene vasemmalle", huusin. Tuo onneton ymmärsi minut ja juoksi vasemmalle. Mutta kun kavioiden kapse tuli yhä lähemmäksi, luuli tuo kapealla polulla seisova onneton, että hevonen oli aivan hänen takanaan ja heittäytyi hämmentyneenä taaskin oikealle. Hevonen tuli nyt suoraan hänen päälleen ja polki jaloillaan hänen päänsä murskaksi. Tässä pelottavassa yhteentörmäyksessä kompastui hevonenkin ja heitti minut useita askeleita satulasta. Oi, miksi en minäkin murskaantunut kuoliaaksi?

Juoksin sinne, mistä kuulin kuolevan valitusta. Mies makasi kokonaan verissä maassa tehden lähtöään. Pudistelin häntä, mutta hän oli jo äänetön ja tunnoton ja kuoli muutaman minuutin perästä. Palasin kotia. Oli kauhea myrsky-yö, raesade hävitti viljavainioita, salamat sytyttivät monta puuta palamaan ja hirmumyrsky särki erään kappelin ristiinnaulitunkuvineen. Koko yön harhailin vuoristossa, vaatteeni ja sieluni valuivat verta. Etsin yleisessä hävityksessä sovitusta omalle rikokselleni. Mikä yö! Luuletko, että tuo kauhea kummitus on koskaan antanut minulle anteeksi? — Seuraavana aamuna puhuttiin asiasta paljon. Kuollut löydettiin lähes puolen kilometrin päästä onnettomuuspaikalta kiviröykkiöstä kahden sortuneen kastanjan alta, jotka sulkivat tien. Rankkasade, jota jatkui aamuun asti, oli kuljettanut hänet sinne. Hänen jäsenensä ja kasvonsa olivat murskautuneet. Kauhistuneena tunsi hänen vaimonsa miehensä ruumiin. Ei ketään katsottu syylliseksi. Mutta lesken siunailut vaivasivat omaatuntoani lakkaamatta. Naitin hänen tyttärensä vuokraajani veljenpojalle ja talletin hänen papiksi aikovaa poikaansa varten pienen pääoman. Eilen illalla he tulivat uudestaan kiittämään minua vakuuttaen, että minä olin monivuotisesta kurjuudesta pelastanut köyhän työläisperheen. "Oi", vastasin. "On olemassa niin paljon muitakin köyhiä, mutta heillä on toki aviomies ja isä, joka lohduttaa heitä rakkaudellaan ja jota he eivät vaihtaisi koko maailman rikkauksiin."

Ihmiset syntyvät vain tuhotakseen toisiaan.

Kaikki talonpojat karttavat tuota onnetonta tietä. Palatessaan työstään he kulkevat niittyjen yli välttääkseen sitä. Sanotaan, että siellä öisin kummittelee, että pahanilman lintu istuu puitten oksilla ja rääkyy kolme kertaa sydänyön jälkeen, että kuollut on muutamana iltana liikkunut niillä mailla. Minä en tahdo osoittaa heille moista taikauskoa vääräksi enkä nauraa sille. Mutta sinun täytyy ilmaista kaikki kuolemani jälkeen. Matka on hankala, terveyteni on heikko, en voi lähteä tämä omantunnon pistos sydämessäni. Olkoon minun kotini pyhä turvapaikka tuolle leskelle ja hänen molemmille lapsilleen kaikissa heidän onnettomuuksissaan! Hyvästi.

* * * * *

Raamatusta löydettiin monta päivää myöhemmin paperi, joka sisälsi useaan kertaan korjattuina ja vaikeasti luettavina muutamia säkeitä Jobin kirjasta ja Salomonin Saarnaajan toisesta luvusta sekä Hesekielin virren, jotka Jacopo oli kääntänyt.

Kello neljä iltapäivällä hän meni herra T:n luo. Teresa oli yksin puutarhassa. Hänen isänsä otti Jacopon ystävällisesti vastaan. Odoardo lueskeli parvekkeella jotakin kirjaa; hetkisen perästä hän pani sen pois, otti toisen ja meni sitä lukien huoneeseensa. Silloin Jacopo otti käteensä Odoardon ensimäisen kirjan, joka oli Alfierin murhenäytelmien neljäs nide. Hän silmäili sitä pari sivua ja luki sitten ääneen:

"Keit' olette? Ken tässä vielä haastoi vapaasta ilmasta? Ei, hämäryyttä se kaikk' on, varjo kuoleman se on… Lähemmä tulkaa, näettekö nyt, kuink' aurinkoa kytkee verivyö? Te kuulkaa ääntä turmanlintujen, kujerrus inha ilmanpiirit puhkoo, se minuun sattuu, sortaa kyyneliin — mut kuinka? itkuun hellyttekö tekin?…"

Teresan isä katseli häntä ja huokasi: "Oi poikani" — Jacopo jatkoi lukemistaan hiljaa; sitte hän umpimähkään avasi saman nidoksen toisesta kohti, mutta laski sen pian kädestään ja huudahti:

"En miehuudestain viel' antaa saanut näytettä, mut vertaa se tuskalleni vetää."

Tällöin Odoardo palasi, Jacopo lausui nuo säkeet niin ponnekkaasti, että toinen pysähtyi miettivänä ovensuuhun. Herra T. kertoi minulle myöhemmin, että hän tuolla hetkellä oli huomaavinaan kuoleman merkit onnettoman ystävämme kasvoilla ja että kaikki Jacopon puheet noina päivinä herättivät arvonantoa ja sääliä. Keskusteltiin hänen matkastaan, ja kun Odoardo kysyi, viipyisikö hän kauankin poissa, vastasi hän: "Kyllä. Voisinpa melkein vannoa, ettemme enää näe toisiamme." "Emmekö näe toisiamme enää?" kysyi herra T. surullisella äänellä. Silloin Jacopo ikäänkuin rauhoittaakseen häntä katsoi häntä iloisesti ja tyynesti silmiin, ja lyhyen vaitiolon jälkeen hän vastasi hymyillen Petrarcan sanoilla:

"En tiedä, mutta kauankin minutta elämään voit jäädä."

Iltahämärissä hän meni kotia ja sulkeutui huoneeseensa, eikä näyttäytynyt kenellekään ennenkuin myöhään seuraavana aamuna. Liitän tähän muutamia katkelmia, jotka hän luultavasti kirjoitti sanottuna yönä, vaikka en tarkalleen tiedä, mihin aikaan.

* * * * *

Onko se raukkamaista? Etkö sinä, joka puhut raukkamaisuudesta, ole yksi niitä lukemattomia kuolevaisia, jotka teeskennellen katselevat omia kahleitaan, jotka eivät uskalla itkeä, vaan suutelevat ruoskijansa kättä? Mitä on ihminen? Rohkeus on aina ollut maailman valtias, sillä kaikki on täynnä heikkoutta ja pelkoa.