III.

JUTEINI KÄÄNTYY KANSANSA PUOLEEN SUOMENKIELELLÄ.

Niinkuin lukija jo edellä huomasi, painaiti Juteini ensikerran jotakin kynästään lähtenyttä v. 1804 salanimellä Hämäläinen. Kyhäelmä oli runo, tehty hänen opettajansa Porthan'in muistoksi. Turun yliopiston prosessori H.G. Porthan oli, näet, äskenmainittuna vuonna kuollut, ja Juteini julkaisi sen johdosta »Åbo Tidningissä»[75] allaolevan surua uhkuvan runon murheensa osotukseksi. Surun aihetta hänellä todellakin oli, sillä opettaja oli opastanut ja kehotustakin antanut nuorelle runoilemaan yrittelevälle.[76]

»Mies on ollut, mies on mennyt ah! kuin rindani ahdistuupi. Tässä tosin tuhannetkin ovat syngeät sydämet, koska kuolema kowasti kutsui tääldä tuonelahan miehen kuuluisan kylissä, kaupungissa kuuluisamman, Walda-kunnissa walitun tähden oppinsa tukewan, hywän-suowan sydämensä, ymmärryksens' ylimmäisen, toimens' tarkan ja tulisen ilman järjen järkähdystä; sanall' yhdellä sanottu, taikka puolella puheella: eipä wertaista wedetä joka ajan andimista, eipä saata wuosi-sadat tänne wainajan tapaista. Tämä yksin yhtyänsä oli kaikki kaikillekin; oli siellä taikka täällä, aina oikaisi asian joka Opissa jalosti, sekä tiesi että taisi, sekä pyysi että pysty' tehdä tempungin todella selkeäksi syvimmängin warsin wiisaalla tawalla; aina omians' opetti, ohjas' wielä outojakin taidon tielle tasaisesti, walmisteli wakaisesti, johdatteli joukottaisin ymmärryksen ystäviksi; teki työtä työlähindä ahkerasti aikanansa.

Tämän tiettäwän totuuden taitaa Turku todistella, jonne saatti Suomalainen muistomerkit muistettawat, Kirja-huoneet hywät täytti kaunihilla kappaleilla, wahwisteli wiisaudet luku-miehille lujille Auran Akatemiassa, jonga hän on isä ollut, ollut tuki, ollut turwa, aina etsinyt etua lähteissänsäkin lepohon, jold' on kowin kaiwattawa rauhin majoin mendyänsä.

Nyt on näändynyt elosta mainittawa Mestarimme, niin kuin ruoko runnelduna. Oppi-isämme iloinen on jo jättänyt hywästi matkustajat maa-ilmassa, ——pois on mennyt Porthanimme!

Eipä pojat Pohjanmaalda,[77] miehet muutkan Suomen maassa taida suullansa sanella, kuing' on kungin mieli karwas, mieli karwas, rinda raskas, koska saattawat surulla mustan murheensa sumussa, särjetyillä sydämillä sielun parhaan puetusta maaksi jäälle[78] maatumahan, jost' on aineemme otettu. Mutt' ei muutu nimi maaksi, nimi miehen mainittavaan,— wuodet tähän woimattomat owat ajassa alati; sill' ei kuollut kuolemassa sangen hywä sanomansa, ehkä ruumis raukeneepi mustan mullan muotoiseksi; ei se muutu muistossamme, lähde suomen sydämistä, ehkä sielu säilytetty, kaunistettu kunnialla, maasta warahin waelsi.»

Näin kaikui tämä Juteinin murheensävel uudessa painoksessa julkaistuna »Lausumisia ja muita Wakaisia Runo-Kirjoituksia» nimisessä runokokoelmassa, joka on »Wiipurissa Painettu And. Cedervallerin tykönä, wuonna 1817.» Runo, joka alkuaan sanomalehdessä sai nimen: »Edesmenneen muistoxexi,»[79] on tässä varastettu otsakkeella: »Lausuminen Yli-Opettajan Porthanin muistoksi».[80]

Kuuteen vuoteen jälkeen vuoden 1804 ei Juteini painattanut mitään kirjotusta, mutta v. 1810, kun Suomi jo oli saavuttanut etuisan asemansa, alkoi hänen teoksiaan ilmestyä toinen toisensa perästä, etenkin sittenkun hän oli päässyt vakinaiseen virkaan Viipuriin v. 1813.

Ensiksikin hän v. 1810 julkaisi siihen asti sepittämänsä runot nimeltä »Kirjoituksia Jak. Juteinilda. Ensimmäinen Osa».[81] Kahdesta viimeisestä sanasta päättäen Juteini aikoi jatkaa »Kirjoituksiansa», mutta jatkoa ei moneen vuoteen tullutkaan. Hän eli siihen aikaan »leivättömyydessä», jonka takia ei voinut kustantaa kirjojensa painattamista. Mutta, kuten näimme jo edellä, hän v. 1813 sai toimeentulonsa turvatuksi ja silloin alkaa hänen runolähteensä pulpahdella tavan takaa. »Åbo Allmänna Tidningiin» ilmestyy, näet, jo sinä vuonna »Suomalaisten Laulu Suurelle-Ruhtinaallensa».[82] Tämä oli tosin vain mukailu F.M. Franzénin ainoasta suomenkielisestä runosta,[83] mutta siksi itsenäisesti Juteini uudisti ja muunti sitä, että runo on katsottava hänen omaksensa. Siitä tulikin pian tunnettu ja rakastettu kansanlaulu. Kauniin ja todellakin viehättävän runon otsake »Kandeleen Kaksoisissa elli Laulu ja Runokokouksessa» kuuluu: »Laulu Suurelle Ruhtinaalle ja Suomelle» ja itse laulu:[84]

»Eläkön armias rakkahin Ruhtinas, rauhallinen! joka on onnemme, Suomessa luojamme, turwa ja toiwomme täydellinen.

Lausuttu linnoissa, mainittu majoissa Suomengin maan hän isän innolla, järjellä jalolla walmis on walolla wallitsemaan.

Murhe jo muuttunut, warjohon waipunut unhotellaan; mieldä nyt menoissa taitoa tawoissa, riemua rinnoissa uudistellaan.

Wahwa on waaroissa, wakawa waiwoissa Suomalainen, uljas ja uudella urhollisuudella, uskollisuudella alammainen.

Maassamme mainiot, wiljaiset wainiot walmistellaan. Toimella talossa, suossa ja salossa einettä elossa kaswatellaan.

Ruhtinas rauhainen, Waldias wakainen ja werraton, onnessa ojennus, waarassa warjelus, pahasta pelastus paras hän on.

Suomella suojana, tukena, turwana eläkön hän! Waeldain wieläkin tuonelan tielläkin muistossa meilläkin eläkön hän!»[85]

Onkohan kukaan hallitsija saanut osakseen syvemmin tunnettua ja sievempää ylistyslaulua kuin jalo ensimäinen Aleksanterimme tässä; suomalainen sydän siinä sykähtelee ja rakkautta sen syvyyksistä uhkuilee ja yhdistää maamme ja sen ylevän Suuriruhtinaan erottamattomasti toisiinsa. Mutta eipä ihmettä, että Suomessa keisaria ylistettiin; olihan hän maaliskuun 15/27 p:nä 1810 antanut julistuksen, joka alkaa näin: »Siitä hetkestä alkaen, jolloin Jumalallinen Kaitselmus asetti käsiimme Suomen kohtalon, päätimme hallita tätä maata vapaana kansana ja niitä oikeuksia nauttivana, jotka sen valtiomuoto sille takaa.»

Jo seuraavana vuonna (1814) täytyi uusi painos tätä runoa, toimittaa.[86] Ja ihmekös tuo! Kannattaisi Aleksanteri I:n muistoa vielä meidänkin päivinämme uusia tuon ihanan laulun levittämisellä!

V. 1815 ilmaantui Juteinin ensimäinen kookkaampi runo: »Muisto-Patsas Suomessa ALEKSANDERILLE! Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle. Koetus Jac. Juteinilda».[87] Tähän oli liitettynä kolme pienempää runoa: »Kiitos-Laulu Rauhan Rakendajalle,» »Laulu ALEKSANDERILLE I» ja »Suomalaisten Laulu Suurelle Ruhtinaalle.» Viimeksimainittu sisälsi kuitenkin ainoastaan 4 säkeistöä, niinkuin edellä viivanalaisesta näimme. »Muisto-Patsas Suomessa j.n.e.» on kirjotettu Suomen vanhalla runomitalla ja sisältää sekin keisari Aleksanteri I:n kiitosta. Hän kuvataan siinä suureksi sankariksi, Napoleonin, »Ilmarisen pojan»[88] voittajaksi.

»Armas Aleksanderimme wiimein Woiton-Ruhtinaasta astui Rauhan-Ruhtinaaksi wapauden, walistuksen wahwimmaksi wakuudeksi Rauhan siemen siunattawa ombi onnen kynnöksessä kaswamahan kyhvettynä kautta kallihin Isämme, jok' on kerran joukkoinensa lopettanut julmat juonet, sodan wanginnut werisen, joka Kaupungit kukisti, liikutteli Linnain muurit, poltti kodot paljahaksi, käänsi nurjin nurkka-kiwet, ryösti, riisti riiwattuna maasta kaiken makeuden.

Koska rauhan rakendanut oli Isä ihmisyyden, kansat kaikki keskenänsä yhdistänyt ystäwiksi, wasta säätti Walda-kunnat, wanhat Istuimet warusti, toiwon mukaan kungin kansan sitte Ruhtinaat sioitti Istuimille iäisille rauhan suojassa suloisen, jossa kaikki kukoistuwat, walistuskin walkeneepi; epä-luulon paksut pilwet kallistuwat, kukistuwat onnen (!) aamull' autuaalla, päiwän koittaissa pysywän; ilot, riemut ilmestywät waiwan woiteeksi elossa; siunaukset sadan kansan langeawat loppumata Rauhan Ruhtinaan ylitse.»

Runo Kiitos-Laulu. Rauhan Rakendajalle.» on aika sievä ja kuuluu:

»Sota nosnut surkeambi, sortawambi Wallat rundeli rumasti, surun pilwi pimittäwä, peljättäwä meitä kauhisti kowasti.

Mutta meille korkeimmalda Kaitsialda rauha annettiin anottu, joka särki sodan kilwet, käänsi pilwet; jo on kahleissa kirottu.

Siit' on sulle rauhan Suoja, lewon Luoja kiitos kaikkuwa kylissä, kiitos kauan tulkittawa, tunnettawa sydämissäkin sywissä.»

Kolmas tähän vuonna 1815 julkaistuun runovihkoon sisältyvä runo oli, kuten edellä näimme, »Laulu ALEKSANDERILLE I.» Sen 8 säkeistöä, mitkä 1856 vuoden painoksessa ovat supistuneet vain 5:en ja mil'tei tuntemattomiin muuntuneet, kuuluvat alkuperäisessä muodossaan:

»Sota särki surullinen ilon aiwan ihanan, Aleksander armollinen päätti kansain kapinan.

Walda-kundain wihat, wainot pakenewat peljäten, rauha, riemu, elon keinot ilmestywät iloiten.

Kansoill' onnen osottaja, jota joukot kiittäwät, on nyt sotain sowittaja, jotka surman siittäwät.

Aleksander armollinen surman ombi surmannut, aina rakas, rauhallinen arwon itse ansainnut.

Rauha taikka raudan terä Wenäjäll' on warjona, mutta muilla joka erä pelko, pako tarjona.

Itse Isä ylistetty osti onnen werellä, Suomen maassa synnytetty käytti miehen kädellä.

Koko maa on mainitsewa suuren suurta nimeä, jok' on joukot hallitsewa pitkin maamme piiriä.

Eläkön nyt Aleksander, Woiton, Rauhan Ruhtinas! Elä, elä Aleksander, woimallisin Waldias!»

Samana vuonna Juteini myöskin julkaisi kokoelmaa omatekoisia »Uusia Sanan Laskuja.»[89] Nämät tosiaankin ovat enemmän tai vähemmän onnistumattomia, niinkuin Litteraturblat'issa A. Ahlqvist'kin huomauttaa,[90] ja se onkin luonnollista, sillä ei viisaimmaltakaan saata odottaa semmoista kokemusta, mikä on välttämättömän tarpeellinen sille, joka koettaa sepittää sananlaskuja, sellaisia kuin kansan sananlaskut ovat. Sillä niissä esiintuodaan vuosisatojen, saatammepa melkein sanoa vuosituhansienkin kokemus; sentähden ne yleensä osaavatkin sattuvasti kuvata ja lausua asian sellaisena, kuin se todellisuudessa on.—Kaksi vuotta myöhemmin eli v. 1817 kuitenkin »Toinen Parannettu ja lisätty ulos-ando»[91] näitä »Uusia Sanan laskuja» seurasi ensimäistä painosta. Olivat siis toki saavuttaneet kansamme suosiota, suomalainen kirjallisuus kun silloin vielä oli niin tuiki köyhä.

Vuosi 1816 oli satoisa vuosi. Juteini silloin julkaisi koko kahdeksan kirjotusta. Näistä oli neljä runopukuista. Ajan suhteen ensimäinen lienee »Suomalainen, elli Runo Ahkeruudesta Suomessa»[92] ollut. Se on pitempi Kalevalan runomitalla kirjotettu kertovainen runo, joka kuvaa suomalaisen kestävyyttä ja kärsivällisyyttä vastoinkäymisissä ja osottaa, kuinka »ahkeruus ja työ ja toimi» vihdoinkin »johdattawat Suomen kansan kohden yldä-kylläisyytä.»[93] Juteinin isänmaallinen ja kansaansa ihaileva sydän viekottelee häntä siinä laulamaan:

»Suuri suku ihmisyyden, koko kansa ihmetteli mieldä miehen suomalaisen, pulskeutta puheen parren asioita ajaissansa, rohkeutta rinda-luissa merkillisihin menohin.»[94]

Suomalaisella ei ole ainoastaan tavallista ihmisarvoa, vaan hänen ominaisuutensa monessa suhteessa kohottavat Juteinin mielestä hänet vieläpä tavallista korkeammalle—vaikk'ei sitä juuri suorin sanoin sanota—; hän on lyhyesti sanoen sangen arvokas mies, ja se kansa, minkä tällaiset »urheat kasken kaatajat, korven raatajat, sotia, vihaa ja vainoa kestävät» kansalaiset muodostavat, on hyvin arvossa pidettävä kansa, kuten seuraavasta kuvauksesta selviää, jonka annamme etupäässä Juteinin itsensä tehdä alkuperäisen runon mukaan.

»Suku kunda suomalainen ombi onneensa herännyt lämbymillä laitumilla, iän syngeän sylissä; tullut ulos tyhjyydestä lailla kungin Kansa-kunnan, jotka aikansa alussa ensin kaitsiwat kedoilla, lapsiansa laumojansa, niin kuin wanhain wahwa luulo, ajan tieto todistaapi.»

Kun sitten niitä karttui niin, että asuntopaikat tulivat heille liian ahtaiksi »luonnon lämbymän lähellä,» niin muuttaa heitä eri ilmansuuntiin, jolloin

»ombi tarwe yhden osan ——— tulla kohden Kalnuakin. ———

Mutta kuka kuljeskelle, sanoi kansa keskenänsä, kohden Otawan kotoa, wiljelemään woimallansa lumisia laitumia pohjan kylmillä kedoilla? Maa on siellä sangen saita, wilu kowin koskewainen, pitkä talwella pimeys.»

Nälkä siellä näannyttää ja kamalan hallan kanssa sota syntyy; petoja vastaan on taisteltava »metsän mustan sywyydessä.»

»Muiden kanssa keskustellen Suomalainen sorkeambi ajatteli arwoansa, tunsi luondonsa lujaksi; kielen kautta kiitettäwän itsestänsä ilmoittaapi nämät sileät sanansa: Minä lähden liikkehelle kohden kylmää Otawata, syngeyttä suuren metsän; työllä näljän nännyttelen, työllä hallangin häwitän.

Tosin talwella pimeys pohjan maita peitteleepi, jonga kanssa walon kuwat, rewon tulet rohkeasti taistelewat taiwahalla; waan on siellä waloakin, jonga pidennän päreillä. Kesällä on päiwä pitkä, Suomen lämbymä suloinen; illassa on aamun alku, walo wiipyypi alati auringongin aletessa.»

Muut kansakunnat ihmettelivät suomalaisen rohkeutta ja

»tuotti onnen toiwotukset waellukseen weljellensä.»

»Aika kuluu kulkewainen, ero-päiwä ilmestyypi ——— seura mieli matkallensa, ——— Kansan kieli-kumppanina keskenänsä kuljeskellen moni suku, moni seura otti Ungeriin olonsa, moni kautta Kuurin maangin tuli Wiroon wiljaisehen, ehti myöskin Estin maahan, maassa Ingerin iloitsi. Kyllä maissa mainituissa oli einettä eloksi, mutta miehet miehewämmät, Newan rannoilla runoillen, ——— yli wirrangin wäkewän; ——— lewiäwät lapsinensa Suomalaiset Suomen maahan, jossa mäet murretahan metsät kaatuwat käsissä. Warhain owat onnen lahjat, elon keinot enennetyt Suomen suurissa majoissa, joissa ahkeruus asuupi, wapauskin wallitseepi, iloksemme iät, päiwät.»

Kuitenkaan ei kestä kauan onnellinen elämä Suomessa. Kateellinen vihollinen väijyy; katovuodet tuovat seurassaan näljän, joka havittelee talven turvissa. Ja silloin kysytään älyä ja kestävyyttä.

»Kyllä suuri Suomalainen oli työssä toimellinen, wihollisen wastukseksi ahkeruudensa asetti; turwaksensa, tarpeeksensa kaiwoi soista mustan malmin; kautta pätsin kuumendawan, ahjon angaran awulla weteläksi wellottuna siitä rautansa silitti, teki kowan teräksensä, jolla kansan tarwe-kalut warhain owat walmistetut; puut ja kalliot kodatkin muuttelewat muotoansa, itse rauta, tehty teräs, kaikki myöndywät menoissa.»

Kansa saa maansa jälleen kynnetyksi, kylvetyksi ja kasvamaan. Silloin

»kohta nälkä, kylmän kautta, hallan häijyn lähettääpi turmelemaan tuhansien wilja-pellot wainioilla.

Halla, pahan harjoittaja, ilkeydestä iloitsi, pehtaroitsi pesässänsä korwen kylmemmän sisällä; sieldä nousi surman hengi sawun lailla salaisesti; pedon pahimman tawalla syöksi yöllä Suomen päälle, hywät hedelmät häwitti; oli paha ollessansa, paetessansa pahembi; tuotti tuskan tulduansa, jätti jälkeensä ahingon.

Tosin täytyi toimellisten laihon, leiwän puuttehessa männyn kuoria kokoilla, syödä wehka-wellingiä pettu-leipänsä lisäksi, joka oli outo ruoka rawinnoksi ruumihissa, warsin huono wastukseksi näljän kurjan kowuudelle, joka aiwan angarasti käwi päälle pakkaisella, tarhat, aitat tyhjendeli; mutt' ei tunne Suomen miehet epäilystä elämässä; tottuneina tyhjyyteengin. puna-posket puutoksissa, kukin itse kohdastansa täytti tytywäisyydellä onnen osan waillisengin.(!) Kowin soti Suomalainen aina työllä, toimellansa näljän kanssa näändymätä.

Kahden kauan keskenänsä woiton tähden taistellessa, riensi talwi, näljän turwa, paksu ukko pohjaisesta, Suomalaista sortamahan; lumi-lakki, puikko-parta, talvi, angara aroille, viluisille vihaisembi, hautas' hedelmät lumella, peitti kannella kalatkin, koski kaswoin, kylmäs kynttä, paukkui nurkissa pihalla. Mutta kesä kaunihimbi, viitta päällä ruohon-päinen, panda päässä kukkaisista, oli Suomen suojelia, hautoi pakkaiset pahatkin; järven jäätä pehmitellen, lunda liemeksi sulaten, teki talven tuskaiseksi, joka hiestä hikoili; päivä poltti ukon päätä, vesi virsuissa purisi; suvi tuli siunattava meille avuksi merestä, ajoi talven taka-perin, lisäs' leipämme varoja.

Sitte woiton saatuansa vasta Suomi varomahan rupes' rauhaansa jalosti vasten wanhaa wihollista, jok' on nälkä nimeldänsä. Työllä walmistaa wäkevä kaskiksensa metsät kylmät, niitut perkaa pelloksensa, suot ja korwet kylmemmätkin leivän avuksi awaapi; toimen kanssa taitawasti osas' kaiwella ojatkin, jotka pojes juoksuttawat, wievät wirtaan hallan woiman.

Tällä lailla työnsä kautta oli Suomi suuren arwon saanut kansahin seassa. Tällä lailla toimen kautta ombi nälkä näännytetty, häwitetään hallan pesät, joka soissa salaisesti mieli alati asua; ahkeruus ja työ ja toimi johdattawat kaiken kansan kohden yldä-kylläisyytä toiwon siiwillä suloisen.»

Vaikka nyt nälkä kostettuna on ajettu pois Suomesta, koska sen

»jalo Suomalainen työllä peljätti pakohon ——— kituwana kulkemahan erä-maihin edemmäksi,»

niin

»eipä kulje kurjuus wielä kokonansa kotiansa;»

vaan

»halla usein häwytöinä, aina yösillä ajoilla, pellot paneepi pahasti, turmeleepi täyden laihon monen murheeksi majoissa.

Tukela (!) on totisesti peldo-miehen perheinensä nähdä aamun aljettaissa, punoittaissa päiwän portin, toiwon turhaksi tulewan; nähdä lasten lewätessä, kuinga halla hirmuisesti huurtehessa harmahana ombi yönä yhtenäkin vienyt eineet, elatukset, kadottanut kauheasti maasta makean rawinnon, jota warten joka päiwä aljettu on ahkerasti, wuosi wietetty hi-essä.

Kyllä peldo kiitollinen olis' onnen lahjoittanut, waivat palkinnut wakaasti, mutta hallan haaskatessa wuoden warat wainioilla, hywät puidengin hedelmät, ehti nälkä erä-maista, Tapiolasta takaisin. Wielä wainonsa lisäksi, hallan kanssa kuljeskellen, teki nälkä lujan liiton kanssa petoen pahinden sekä suurten että pienden; kungin watsaan kulkeneena yllytteli yhtä, toista wainoamaan wihaisesti Suomen miestä miehuullista, waikuttamaan wahingoita, murha-töitä täyttämähän Suomen eläinden seassa.

Karhu karjat turmeleepi, murtaa miehildä hevoiset, susi surmaa lammas-laumat. Wielä muiden mukaisena arka, juoksewa jäniskin kalwoi puita kuiwamahan, laihon oraatkin lyhensi. Hiiri leipää hiwutteli, hakkas waatteita wilussa; kauhtanat ja willa-waipat lewotoina läwisteli, laski lämbymän läpitse Kyhkyläinen, kurja lindu, paitsi muita mainitani, kynnnöksestä kylwettyinä kokos' siemenet kupuunsa.

Waan ei nälkä, wanha wieras, halla, waarat, wahingotkan, saata Suomeen epäilystä; ——— miehet maata wiljelewät, waimot waatteita kutowat, laulain pirtin lattialla lapset tekewät lapetta. Rakkaus se riemullinen lämmittääpi rinda-luita. Weisu kuuluu Wäinämöisen Suomen kansan kunniaksi, kaikkuu kandele iloksi, josta rinnat rohwaistuina saawat uutta uljautta; ———

Weisun alla Wäinämöisen, laulun kautta kandelella, sydän pehmisi petoen, jotka kukin korwiansa kuroittiwat kuulemahan miehen soittoa suloista, unhoittiwat murhan menot koska kandele kumisi. Mutta jos ei joka peto taukoa jo tappamasta, muuta murha-menoansa, koska puutkin keskenänsä, kiwet suuret kallioilla itse liikkuiwat ilosta kautta soiton suloisimman, kyllä loukku likistääpi, kiristetään kindurilla karhun kämmenet kowatkin; susi raudoissa rumasti käpälänsä katkaiseepi; jänis wedetään wipuhun kaulastansa kamalasti; hiiri lepää laudan alla kitisewä kuollessansa; linnun pelko liikkuwainen, pandu pellon wartiaksi, karkoittaapi kyhkyläiset pahan juoniset pakohon.

Woiton waatii wiimeiseldä Suomalainen susilda ja karhuildakin kauheimmilda, ——— mutta turkit muutetahan täällä toisen hartioille.» ———

Kun pedoistakaan ei ollut apua eikä »nälkä» yksin tohdi tänne tulla, hän luuli wielä

»Suomen suuren woittawansa sodan sortawan awulla, jonga itse Ilmarinen Suomen kansaa koetellen andoi hänen halduhunsa.

Sota, alku surkeuden, jolla owat julmat kaswot, tuli tuiskuu sieramista, surma silmistä näkyypi. Sota kaikki sortawainen, pellot polkeepi pahasti; jäljet sywät jättäissänsä weri purskuupi punainen.

Suomalainen surman alla wasta arwonsa ylensi; waaran kaswoin katsellessa hänen luondonsa lujeni; yksi warjeli wahingot kilpi, keihäs käännettynä kansan suojaksi kädessä, toinen touko-pelloldakin otti nuijan olallensa, jolla soti Suomalainen, sulki sodan majoistansa, poisti maastansa pahuuden.

Lewon alla Suomi leiwän jälle kaswatti jalosti, ——— Itse wanha Wäinämöinen lepytteli lapsiansa kehoitteli kandeleella sekä sotaan että työhön onnen, elämän eduksi; lisäs' aina lohdutellen kärsimystä kowuudessa, tyhjässä tytywäisyyttä. Ukko lauloi lapsillensa riemun alla rakkahasti, käyrä polwilla kumisi; kiristeli kiitoksella kandeleessa kielet kaikki kungin hywän kunniaksi, jota harjoitti jokainen. Kieldä sormin soitellessa, Isän laulaissa lujasti tukka päässä tutiseepi, parta järisee jalombi, wieriääpi willa-waipan päälle paljon kyyneleitä,— Ukko itkeepi ilosta».[95]

Uusiintuvat sitten samallaiset onnettomuudet ja sodan melskeet Suomelle ja suomalaiselle, kuin aikaisemminkin on kuvattu, mutta samoilla tuloksilla, jonka vuoksi

»koetellen konstiansa waati sota suuttuneena wiimein wanhan Ilmarisen pilwein luona puolellensa, joka julmasti jyristä, räjähteli rumemmasti, koska liekki leimahteli ilman sumuisen seassa. Ilmarinen iski tulda, ukko uhkaili kowasti; tulen nuolet tulisemmat maahan, mereen singoiliwat; tuli tuulessa wirinnyt poltti kirkot korkeammat, poltti majatkin monesti.» ———

Rakennettuaan kaikki kauniisti uudelleen turvautuu suomalainen ukkosenjohdattimeen:

»Wiimein ombi wiisas neuwo ilmestynyt ihmisille, tullut tiedoksi monelle, kuinga ilmassa isäisen, ukkoisemme uhatessa wähennetään nuolen woima, waikuttamata wahingon maahan käännetään katoista.»[96]

Tämä kuvaus rajuilmasta sekä siitä aiheutuneesta ukonjohdattimen käytäntöönottamisesta on jätetty pois 1850-vuoden painoksen runosta ja sitä seuraava kuvaus tavattomasti lyhennetty, menettäen sen kautta eepillistä leveyttään ja selvyyttään. Runo päätetään mainitussa painoksessa seuraaviin säkeihin:

»Kansakunda kiitettäwä, lausuttu nyt laulamalla! arwos ombi aiwan suuri. Maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille; lahjoittele lapsilleskin warhain mielen wakaisuutta kestäwätä keskellänsä, jota ombi omaisilda polwl polwelda peritty; saata heitä tunnon tielle, rakkaudella rawitse, että wielä wiisauden nisät heruwat hywyyttä, että aina enendyypi wapaudessa walistus wahwistuupi wapauskin, jonga perustus ei petä, nuljahtele nurkka-kivi joskus ahtailla ajoilla.»[97]

Alkuperäisessä Juteini 40 vuotta aikaisemmin edellisten säkeiden sijalla on runoansa jatkanut vielä neljänneksellä sen koko pituudesta ja siinä on meistä runon ehkä hauskin kuvaus. Siinä »sodan isä Ilmarinen» mietti itseksensä, olisikohan suomalainen yhtä rohkea meritaistelussa, kuin hän oli taitoa osottanut kaikissa toimissaan maalla, joista Juteini laulaa:

»Ukko isä uljauden—— ihmetteli iloisesti korkealla kotonansa miesten miehuutta jaloa, taitoakin toimellista kansan kaikissa menoissa.»

Kun ei tätä kuvausta, niinkuin jo edellisestä selvisi, ole Juteinin kootuissa teoksissa, on meistä syytä ottaa siitä kohtia tähän:[98]

Sodan raju ja luonnostaan luja isä Ilmarinen, joka joutilaana yksin ollessaan havaitsi turmeluksenkin toisinansa huvitukseksi, tutki asioita »awaralda.»

»Paksun pilwen patsahalla Ukko istui ajatellen: Ongo Suomessa olendo aina kowan kiiwauden? Maalla ombi sitä ollut; mutta mikä miesten mieli liene mendäissä merelle? mik' on meno sangarilla allon harjoilla ajellen?

Ukko, töitä tutkistellen päällä ison Itä-meren, korkeuden katon alla, osas' nähdä Näkin märjän päänsä alloist' ylendäwän. Näkin posket pullistuiwat, pärähtiwät paksut huulet, wesi sumus' sieramista; walo näytti partaa wasten siinä seitsemän wäriä taiwaan kaaren kuwaisia.

Lainaa mulle wanha waldas, kuului alhalle anomus, iso ääni Ilmarisen,— lainaa mulle wanha waldas, woimas wesillä wäkewä, ettän kerran koettaisin mik' on luondo Suomen miehen metelissä merelläkin.

[99]Saatuansa Suomen lahden tätä warten waldahansa, Ilmarinen iloisena, niin kuin lapsi lahjan saanut, laski kohta Laiwa-Linnat kahden wahwan Walda-kunnan ulos wäljälle wedelle.

Siitä saatuna sanoma, ett' on wainoja wesillä, wieras meidän merellämme, jok' on pyhä, niin kuin peldo, kansan oma kynnettäwä, Ruhtinaamme rohkeambi, woiton halun waikutellen meri-miesten sydämissä, ilme andoi aiwoituksen, ett' on meri estettäwä wihollisen wallan alda, Suomen arwo ansaittuna pelastettawa pahasta.

Miehet kohta miehuudella lewittäwät liinat kaikki, seilit ilmaan sowittawat touwit terwatut, tukewat, niin kuin kielet kandeleessa, kiristäwät keskenänsä, joissa tuulet juoksewaiset niin kuin huilut huminalla woiton virttä weisailewat.

Laiwat suuret, siipiseljät, waot walkoiset wetäwät pitkin merta purjehtien, aldo pieksee rinda-päitä luowattaissa lainehilla. Linnat puiset, liikkuwaiset halkaisewat allon harjat watsa-kedellä kowalla.

Koska wiimein wiholliset toinen toisensa tapaawat, kohta nousee kauheasti sota, surma surkeambi; sauwun paksun pöllytessä malmi mylwiipi merellä, lähettelee leimahdellen kuolemia kidastansa wierahalle wieressänsä; laistot(!) Laiwoista konista singoilewat säjrettyinä,(!) laudat lastuina säristen lendelewät lainehille, mastot kaatuwat merehen, wesi kuohuu werisenä Laiwa-Linnahin siwuilta.

Rehellisin Ruhtinoista voitti wiimein wihollisen Suomen suureksi hywäksi, llmarisen ihmeheksi, joka muutti mielellänsä wihat, wainot suosioksi; rauha tehtiin riemullinen, lepo lewisi merille. Eipä enää wainon tähden laiwat laineita likistä; kaupan tähden kyndelewät aina aldoja alukset, joita Saksat juoksuttawat, waan ei Ukko Ilmarinen, joka pilwissä pysyypi»

Kun sitten arwokkuus täten on Suomessa »säilytetty, leipä lisätty lewossa,» niin »nälkä» koettaa »tuoda Suomeen turmeluksen», mutta ei tuo »konna» jaksa, vaikka saa apulaisekseen »julman juopumuksen» ja »pahat käytökset», sillä

»ei tainneet tyhmyytehen Suomen miehet mielistyä, eikä tottua tapohin(!) wasten järjen johdatusta».—- »Suomalainen syöksi näljän tosin työllä, toimellansa majoistansa Lapin maahan kylmän kanssa kitumahan; Suomalaisen sukulainen, Lappalainen lapsinensa karkoittaapi kulkiamen wiimein wilun kukkuloille, jään ja kiwen kappaleita kaivelemaan kallioilla pohjan pakkaisten parissa, jost' ei jaksa jäätyneenä kauas maahan kuljeskella; mutta halla, hävittäjä, jok' on näljän juoksulainen, joka kulkee kesälläkin yöllä yöttyrin tawalla, surman tuopi Suomen päälle petoksella pesästänsä, turmeleepi toisinansa wielä hywät wilja-pellot; waan ei koskaan wainollansa woita suurta Suomalaista, joll' on rinda rehellinen ruumihissa rautaisessa, sydän palawa powessa kohden kaikkea hywyyttä, joka rauhan, riemun alla ahkeruuden arwonansa pyhitettynä pitääpi.»

Tähän »Suomalainen»-runoon Juteini oli liittänyt erään nykyään vielä hyvin paljon lauletun ja kauniin lyyrillisen runon »Laulu Suomessa»,[100] joka on yleisemmin saanut nimen ensimäisestä säkeestään ja joka vielä ikäänkuin täydentää ja varmentaa todistelua suomalaisen arvokkuudesta. Sillä

»arwon mekin ansaitsemme Suomen maassa suuressa, ehk'ei riennä riemuksemme laiho miesten maatessa; leipä kaswaa kyndäjälle, onni työnsä täyttäjälle.

Suomen poika pellollansa työtä tehdä jaksaapi, korwet kylmät woimallansa pelloksensa perkaapi; rauhass' on hän riemullinen, mies sodassa miehuullinen.

Opin teillä oppineita Suomessa on suuria, Wäinämöisen kandeleita täällä tehdään uusia; walistus on wiritetty, järki hywä herätetty.

Suomen tytön poski-päihin weri waatii kukkaiset, hall' ei pysty harmaa näihin, näit' ei pane pakkaiset; luonnossa on lembeyttä sydämessä siweyttä.»

Suomalainen-runoa seurasi »Wenäläinen elli Runo Pohjan Sodasta, Aljettu Wenäjässä ja Päätetty Parisissa Yhteiseksi Rauhaksi.»[101] Tämä on myöskin Kalevalan runomitalla kirjotettu pitkä kertovainen runo, joka kuvaa Wenäjän sotaa Napoleonia vastaan. Siinä Juteinilla taas on tilaisuus ylistellä silloista keisaria Aleksanteri I:tä, jonka »armo koitti kansoille Wenäjän», niinkuin »kirkas toivon tähti». Kun hän oli hallitusohjaksissa, »pilwet, syngeät, sumuiset waiwuit warjoon unhotuksen; laulellen lumengin maissa, töistä toisinans' wapaana, lepäs' kukin leiwän luona ynnä yldäkylläisyyden; järjen walo walistuskin, loistawainen lembeästi aamu-ruskonsa ylensi».

Muuten tästä niinkuin monesta muustakin hänen runostaan näkee, että Aleksanteri I:en viisas politiikka oli vaikuttanut lähentävästi, koska hän täydestä sydämestä voi laulaa:

Näitä surman sanomia, menon julman mainioita mielin minä muistutella weljilleni Wenäjässä Suomalaisten suosiolla, niinkuin muisto mieleen tuopi, sydän tulkitsee sanoiksi; sillä suuressa sodassa oli onni molemmilla[102] isän yhteisen[103] iloksi.

Vielä hän pyytää Wäinämöistä apuun, jotta »soitto kandeleessa» ja »sulka kädessä»[104] tulisi yhtä hyvin käytetyiksi tässä ylistyslaulussa venäläisten taidosta ja urheudesta,

»(niin) kuin weljen Wenäläinen käytti miekan kiildäwäisen, koska welwollisuus waati warjelemaan wäkewästi walda-kunnan wapautta.»

Hän tekee laulunsa alkupuolella sen johtopäätöksen, ettei

»wainon hengi suonut lewon aina lepäilewän wilja-pellolla Wenäjän, joss' ei wielä wieras jalka ole käynyt kostamata»,

se herätti sotaisan innon suuressa sotasankarissa,

»Napoleon nimeldänsä, joll' on ollut onni, woitto werisinä weljeksinä,»

niin että hän voitetuista kansoista muodostetuilla sotalaumoilla ryntäsi Wenäjälle aina »Muskowaan» saakka, mutta

»eipä tainnut miehen mieli olla täällä tytywäinen sadan woiton saallisihin: miehen tahdon tarkoitusta, onnen, woiton wietellessä, awaruuskin ahdistaapi.»

Sitä suunnatonta suuruutta Venäjän maa käyttääkin kostajana »wainolaiselle.» Sodan nurmi on jo niellyt kyllä werta, kyyneleitä. Huudosta: »Muskowa on murrettuna, hywä Kaupungi häwäisty!» herää toinen huuto, joka vaatii kostoa. Ja vihdoin Venäjän kauan kärsinyt kotka kostaa kovasti, kuten historiasta tunnemme. »Leipsin lakealla laitumella» pantiin vielä ranskan keisari ahtaalle ja voitettiin. Rauhan ehdot määrää Parisissa

Aleksander armiaambi rakastettu Ruhtinoilda, ihmisyydellä ilona, joka woitti woittajangin, lahjoitteli lembeästi wapauden wainotuille.

Hänen ansionsa se on, että

»rauha riemullinen ombi kauas karkoittanut sodan, wainon waikutukset,

ja että

»ystäwyys jo yhdistääpi Kansa-kunnat keskenänsä; lewon engelit lepääwät Walda-kundahin wälillä wapauden wartioina; konstit, opit keskenänsä(!) (walistuksen suuret soitot kungin wahwassa kädessä) johdattawat joka maahan onnen lahjat laweammat ihmisyydelle iloksi.»

Samaan vihkoon kuin runo »Wenäläinen» Juteini oli painattanut myöskin erään viisisäkeistöisen lyyrillisen runon: »Walitus-laulu sodan ylitse»,[105] mikä alkuperäisessä muodossaan kuuluu:

»O! Sota, surma suuri, kauhistus kanhela, ett' julma olet juuri, todistaa tuonela.

Ei käy, ei käänny kielen tunnustaan tuskassa, kuinga on karwas mielen murheessa mustassa.

Turhasti tuiskuu tulda kapinan kangaalla, werellä musta mulda punataan parhaalla.

Ei maksa miesten murha wainojan waiwoja; sandahan työ on turha kaiwelia kaiwoja.

Yks' woittaa yhden kerran taas toinen wuoronsa, ja saawat saman werran kuolossa kuoppaansa».[106]

Juteini painatti v. 1816 vielä kaksi runokokoelmaa: »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä» ja »Pila-kirjoituksia».[107]

Edelliseen kokoelmaan hän pani viisi pienempää runoelmaa: »Aleksanderille I. Keisarille ja Suurelle Ruhtinaalle Suomen Kansalda», »Suomalaisille», »Turun uuden Akatemian rakennuksesta», »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa. Kirjoitettu leiwättömyydessä» ja »Laulu Elämän nautinnosta».[108] Viimeksimainittu näistä on tunnetuin sekä oli aikanaan hyvin rakastettu kansan kesken.[109] Ensinmainitussa taas Juteinilla vieläkin kerran on tilaisuus, kuten tämän runon otsakkeeseen on 1856 vuoden painoksessa lisätty, kantaa »Kiitos-Uhri» Aleksanteri I:lle. Alkuperäisen otsakkeesta viitataan viivanalaiseen, jossa sanotaan: I anledning af Hans Kejserliga Majestäts Nådiga Kungörelse, dat. den 9 (21) Februarii 1816. (Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Armollisen Julistuksen johdosta, päivätty 9 (21) p:nä Helmikuuta 1816.) Syystä Juteini tässä runossaan iloisena laulaa Aleksanteri I:lle:

»Woittajana wihollisen saatoit sinä lohdutuksen koko kansalles kotia, muutit Suomen suloisesti ilon maaksi ihanaksi, jossas wielä wahwistanut olet lakimme lujasti, wvarustanut wapauden pysywäiseksi pyhästi.»

Sillä mainitussa armollisessa julistuksessa keisarimme ja hyväntekijämme Aleksanteri I palattuaan voitollisena sodasta Napoleonia vastaan on »uudestaan mitä juhlallisimmin ja sitovimmin omaksi ja kaikkein seuraajiensa hallitusajaksi vahvistanut Suomen itsenäisen aseman, sen erinäisen oman hallituksen, sen valtiomuodon.[110] Ne kohdat tätä Suomen »Magna Chartaa», joihin sanottu vahvistus sisältyy ja joihin kaikkien suomalaisten ja oikeamielisten venäläistenkin kannattaa tutustua, kuuluvat:

»Ollen vakuutettuina, että sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka, Suomen kansan tapoihin, sivistykseen ja henkeen sovitettuina, ammoisista ajoista ovat perustaneet sen yhteiskunnallisen vapauden ja laitokset, ei voida, saattamatta niitä häiriöön, vähentää eikä muuttaa, olemme Me, ottaessamme vastaan tämän maan hallituksen, ei ainoastaan mitä juhlallisimmasti vahvistaneet tämän valtiomuodon ja nämät lait ynnä niitten nojalla itsekullekin Suomen kansalaiselle tulevat erikois- ja etuoikeudet, vaan myös asettaneet, siitä ensin keskusteltuamme tämän maan kokoutuneitten säätyjen kanssa, erityisen Hallituksen, joka, Hallituskonseljin nimellä, synnynnäisistä suomalaisista kokoonpantuna, tähän saakka on toimittanut tämän maan siviilihallintoa ja ratkaissut oikeusasiat korkeimpana ylioikeutena, riippumatta mistäkään muusta kuin lakien vallasta ja Meidän, niihin perustuvasta, hallitsija-tahdostamme. Sillä tavoin osotettuamme sen hyväntahtoisuutemme, jota olemme tunteneet ja jota vastakin tunnemme uskollisia suomalaisia alamaisiamme kohtaan, toivomme Me, että kylliksi olemme vahvistaneet ikuisiksi ajoiksi antamamme lupauksen tämän maan erinäisen valtiomuodon pyhästä säilyttämisestä Meidän sekä Meidän seuraajiemme hallitessa. Mutta nyt, liittolaisvaltojemme kanssa Jumalan avulla onnellisesti päätettyämme ne toimet, joilla Meidän valtakuntamme on turvattu ja koko Europan rauha saavutettu, ja saatuamme kauvan kaivatun tilaisuuden, ulkonaisten huolten estämättä, käyttää toimintaamme Valtakuntamme sisäisten, muun muassa Suomeakin erityisesti koskevain asiain hoitoon, pidämme Me sopivana, paremmin näyttääksemme, mitä Me tämän maan mainitulla Paikallisella hallituksella olemme tarkottaneet, ja osottaaksemme sen välitöntä suhdetta Meidän persoonaamme, antaa Suomenkin Korkeimmalle Hallitukselle, niin Keisarikuntamme kuin myös siihen nykyisin yhdistetyn Puolan kuningaskunnan Korkeimman Hallituksen nimityksen mukaan, nimen: Meidän Suomen Senaattimme, kuitenkaan muuttamatta sen nykyistä järjestystä ja vielä vähemmin sitä valtiomuotoa ja niitä lakeja, jotka Me Suomelle olemme vahvistaneet ja tämän kautta uudelleen kaikin puolin vahvistamme. Samalla kuin Me juhlallisiimmasti lupaamme, että tämän Meidän Suomen Senaattimme jäsenet vastedes, samoin kuin tähänkin asti, ovat valittavat ainoastaan synnynnäisistä suomalaisista tai Suomeen asettuneista ja Suomen kansalaisoikeuden saaneista miehistä, käskemme Me kaikkia uskollisia suomalaisia alamaisiamme kuin myöskin muita, joihin tämä koskee, täyttämään kaikkia niitä määräyksiä, jotka Keisarillinen Suomen Senaatti, joka tähän asti on ollut Hallituskonselji, Meidän nimessämme ja Meidän puolestamme on julkaiseva, ja tätä Meidän määräystämme tarkoin noudattamaan.»[111]

Kun lukija on tutustunut edelläolevaan julistukseen, ei se häntä ensinkään ihmetytä, että Juteini taas on puhjennut ylistysvirttä laulamaan Aleksanteri I:lle. Myötätunnolla seuraakin tätä hänen runoansa, joka alkuperäisenä kuuluu:

Rakas Suuri Ruhtinaamme, Suomen wahwa suojelia! joka istut Istuimella wanha Waldikka kädessäs, niin kuin wielä wihertäwä palmu wuoren patsahalla! sadat kansat kiitoksella lausuwat sun laupiuttas, joka sytytät sydämet aina uhri-alttarina palamahan puuttumata joka jo, kuin auringoinen, puoli-päiwään ehtineenä, annat armos ja hywyydes wielä wuotaa Suomen päälle.

Walistuksen waikuttaja, rakendaja rauhan, riemun! maassa kaikki kansa-kunnat owat sinulle omaiset; sinä Suomea rakastat, ilahutat ihmisyyttä; sinä syöksit wainon hengen epäluulon erä-maihin muukalaistengin majoista.

Isä koko ihmisyyden! jolla owat kansain ohjat kaikki yhdessä kädessä, perä-mela Suomen maangin onnen merta meloissamme kohden satamaa suloista, sinä woitit wasta-tuulen, joka oli wanhat Wallat haksi-rikkoon hukuttanut, wältit mustat waaran myrskyt, koska wahwat Walda-kunnat kukin selkäns' kumarsiwat turmelian tika-puiksi Wenäjätä wainotessa.

Woittajana wihollisen saatoit sinä lohdutuksen koko kansalles kotia, muutit Suomen suloisesti ilon maaksi ihanaksi, jossas wielä wahwistanut olet lakimme lujasti, warustanut wapauden pysywäiseksi pyhästi.

Suomen lapset lepytetyt, unhotellen wanhat waarat, sodan jäljet surkeatkin, sinua nyt siunailewat; sydämissä syttyneissä kiitos-uhrimme kyteepi; lasten lastengin hyminä kuuluwa on kunniakses, koska kaatuu kallis pääsi, wanhuudesta waljenneena, heldywät hopea-hiukses. ——Kuitengin! pimeä päiwä pojes pysykön ajasta; kauan wiipykön kamala hetki tämä tuonelassa elämäskin ehtoholla.

Sinä, joka jalommasti olet leskein lohduttaja, olet isä orpo-lasten, olet turwa tuhansille! wietä ikääsi ilolla, jossa on nyt joukon toiwo. onni kansan olewaisen, tuki wasta tulewangin. Menestykön menos, neuwos wartiana Walda-kunnan, kaikkein onnen kandajana! Tunne tundos todistukset harjoitetusta hywästä eritessäs elämästä! Elä jälken elämäskin Suomalaisten sydämissä!

Tämän runon alkuun on Juteini 1856-vuoden painoksessa pannut seuraavat kauniit säkeet:

Kiitollinen Suomen kansa Ruhtinasta rakastaa, uskollisna uhriansa Waldiaalle walmistaa, joka ijän ihanalla lailla lapset lepyttää, armollansa awaralla sydämiä sytyttää.

Koska runoja »Suomalaisille» ja »Turun uuden Akatemian rakennuksesta» ei ole otettu Jak. Juteinin kirjojen yhteiseen painokseen vuodelta 1856 ja niitä sen vuoksi on vaikea saada nähtäväksi, painatamme ne tähän, varsinkin kun niitä lukee mielellään eikä kumpikaan ole pitkä;

SUOMALAISILLE.

Nyt on käyty Ruotsin koulu, nähty aika armollinen Wenäjängin wallan alla. Aina kullakin ajalla ombi sulla, Suomalainen, osa arwon ansiossa. Sinä näytit Naapurilles, Wenäjälle wäkewälle, että mies on miehuullinen sotimahan Suomessakin, maansa wakaa warjelia; näytä jälle nykyiselle Waldiaallas (!) wiisahalle, jok' on saanut suojatansa armon siiwillä sinungin, sekä sinun että Suomen, lapset, lesket lohdutella,— näytä, ett' on Esiwalda saanut sinuss alammaisen urhollisen, uskollisen. jok'ei ole orja ollut, arka waaran asioissa, niin kuin wanha Saksan sota, moni surkea sanoma tästä wielä todistawat.

Kansa aina kiitettäwä! anna arwo lapsilleskin, jongas olet omaisildas polwi polwelda perinyt; maksa arwost' ansaitusta wanha welka wanhemmilles, esi-isilles isoille.

Älä sure, Suomalainen, yli kärsityn kowuuden muilla mustilla ajoilla; onni, ilo ihanainen, karkoitetut kulkuwille, kerran tulewat takaisin; eipä riemu rinnoillemme ole wielä wierastunut, ehkä sota surmallansa meitä muinen peljätteli, musta tietämättömyyskin olostamme, onnestamme maalas' kaikki kauheinmaksi; aika ajalda monesti syöksi waara wihaisena, niin kuin peto pesästänsä, täyttämähän murha-töitä Suomen suruisen majoissa, kulki kurjalla tawalla pitkin pohjan mandereita, sekä uhkas' että pieksi witsallansa werisellä. ——Mutta, muista lohdutusta, muista, ettäs murha-raudan auras kynneksi asetat, kosk' on lepo lahjotettu meille murheemme perästä, jotka sodan sortawaisen astin lautana asuimme. Nälkä, taudit tarttuwaiset, sodan saastaiset sikiät, peljätettiin pesihinsä kautta rauhan rakkahamman; sota kahleissa kirottu talutettiin taka-perin Suomen maasta siunatusta. Pellot punatut werellä wielä kyllä wihertäwät, kaswawat ja kukoistuwat lewon tuldua tykömme, enenewät elon keinot, wiisauskin wiriääpi.

Isän maani mainittawa! wanhat unhota wahingot, murheelliset mustat päiwät; Haldiasi hywyydessä löytywä on lohdutukses. Kansain kalliilla isällä, jong' on maja mandereellas, Linna Lahtes liepehellä, paljon ombi oikeutta, josta wääryys wäriseepi, lembeyttä lapsillensa Suomessakin suloisessa, jossa syttywät sydämet händä kohtan kiitolliset.

Warhain owat waljenneina päiwät Suomessa suruiset; toiwo koittaa korkealle kaiken hywän kyllyydestä, että walkenee enemmän aika toinen tulewainen syngeästä sumustansa.

TURUN UUDEN AKATEMIAN RAKENNUKSESTA.

Aika kaikki kadottawa kaikki jälle kaswattaapi. Auran wanha Oppi-huone, muinen wahwa, warustettu, josta lähti monda miestä waikuttamaan walistusta kansan luona kiitollisen, rupes' wiimein riutumahan alla wuosien ajoissa, ahdistumaan Opillekin, joka kerran juurtuneena lewiääpi loppumata lasten lastengin hywäksi. Nyt on nurkka-kiwillensä Yli-Koulu ylennetty, Akatemia awara, jossa wanhat wiisaudet, Opit saawat uuden woiman, niin kuin neste wanhan puungin lakastuwan lahowaisen ombi uusi uuden luona.

Wasaran ja wisa-nuijan nuotti kuului kestäwäinen kallioilla Kaupungissa, koska Suomi kuuluisasti laski lujan perustuksen maansa wiisasten majalle. Wasaran ja wisa-nuijan nuotin kauas kuuluessa puut ja kiwi-pilaritkin tanssasiwat tasaisesti. Konsti Suomessa kotoinen halkoi kowat kalliotkin; kilkutellen, kalkutellen wuoli, hiersi, hiwutteli kiwen kyljet kiildäwiksi. pyöritellen pystyssäkin teki peiliksi pilarit, nosti peilit paistawaiset korkeuden kannatteiksi; peitti katon pilwein alla warsin waskella kowalla; sisä-puolda silitellen muutti seinät marmoriksi, täytti lowet taitawasti Suomen suurilla kuwilla.

Auran uusi Oppi-huone näin nyt endisen nojalla waski-harjan wälkkywäisen yli Kaupungin ylensi. Selwä taito Suomen maassa, Opit oikeat Turussa, wasta saiwat lujan Linnan— arwon, ansion mukaisen. Siellä saawat Suomalaiset neuwot, taidot tarpeelliset; pojat polwissa paraten wiljelewät wiisautta, jotka jälle kotonansa järjen kalliin kipinällä wirittäwät walistuksen, wäärät menot wähendäwät sytyttäwät hywän suonnon kungin onneks', kunniaksi, Isän maan ja ihmisyyden arwon ainaisen lisäksi.

Hauskassa runossa »Runo-niekoille elli Runolaisille Suomessa», jonka Juteini oli kirjottanut nähtävästi jo vuoden 1810 vaiheilla,[112] vaikka se vasta edellämainitsemaamme vihkoon »Waikutuksia» painettiin, hän valittaa, että

»nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Wäinämöisen. Onneta on Runolainen nähty täällä taistelewan kanssa puutosten pahinden,»———

kun sen sijaan

»miehet mutka-seljät, orjat oman woiton pyynnön, kumarrellen kokoilewat onnen yksin osaksensa.»

Nämä »miehet maassa muukalaiset» omaavat kyllä »luonnolliset lahjat,»

»waan ei weljeinsä hywäksi, eikä kansan kunniaksi.»

Heillä on pää vailla viisautta, täynnä tyhmyyden tomua, »rinda paljon paisuneena ylpeyden tuulda täynnä.» He

»järjen pilkkana pitäwät hulluutena hywän suonnon, itse äitinsä, isänsä kielon hylkääwät hywänkin.(!)»

Niinkuin ei kukaan »irwistämätä» katso aurinkoon; »niinkuin huilun huminassa koirat ulwowat kowasti,

»niinbä pahat panetellen pahaksiwat paatuneina, koska kaikkuu kaunihimbi Suomen kieli suloisesti.»

Kateus kalwawainen käärme, »syöksee suusta, sydämestä pahennuksen paisuwaisen koto-kielengin ylitse.»

Mutta »Rakastetut Runolaiset», joilla on runsaasti kärsimyksiä osananne,

»jos te Isän maalle, itse onnela elossa, mielitte onneksi olla, perustatte puheen parren, kielen kalliin kaunistatte[113] walistukseks' Walda-kunnan, kulkekai siis kunniaanne järjen kautta korkealle,——- kielellänsä kukin kansa walistuksen wirittääpi, wasta walistus wirinnyt lämmittääpi rinda-luumme, niin kuin päiwä puolellansa luonnon kaiken lämmittääpi.»

Kun te, runolaiset, valistuksen viritätte, niin

»Eipä jaksa epä-luulon tuulet sammuttaa sumulla walistuksen walkeata, waan se siitä wiriääpi, että loiste lewinneenä ylendyen yhdistyypi kanssa walon kirkkahamman tuolla taiwasten takana.»

Runovihko »Waikutuksia Suomalaisen sydämessä» sisälsi vielä, kuten edellä on mainittu, seuraavan soman »Laulun Elämän nautinnosta».

Luonnon suuren lapsukaiset awaruuden alla, nautitkamme elämätä iloll' ihanalla; pois, pois karwaus, wältä, weljen', huolet,— pois, pois walitus, taita tuskan nuolet.

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme[114] täällä aina niin kuin päiwän paiste syksyisellä säällä: pois, pois wihainen wälildämme waino,— pois, pois salainen kateuskin kaino.

Ilon aamu autuas on nytkin alkawainen, riemun päiwä ruskottaapi kaunis, koittawainen; pois, pois turmelus, hywin hywä käytä,— pois, pois huokaus, toiwoll' onni täytä.

Hywä, niin kuin kuutamolla kuljeskellessamme, ombi toiwo, sielun walo, waelluksessamme;[114] pois, pois epäilys erhetyksen yöstä,— pois, pois pimeys tunnosta ja työstä.

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet mulda, että kaikki katoaapi kauneus ja kulda; pois, pois kuitengin kuolon pelko peitä,— pois, pois pikemmin murhe musta heitä.

Mistä liene muuttumaton olo maamme päällä? tytywäisyys ombi wasta onnen täyte täällä; pois, pois wiipykön murhe-päiwä meildä,— pois, pois pysykön itku ilon teildä.

Pila-Kirjoitukset sisältävät 31 pilkka-runoa ja muuta laulua,[115] joista moni mielestämme on hauska ja sukkela, vaikkei kärki niissä ylimalkaan ole sanottavan terävä. Monessa niistä on kuitenkin ivaa koko runsaasti, niinkuin runoissa: Lääkitykset. Armeliaisuus, Kysymys, Lahjain ottamisesta, Uutena vuotena, Nuuskasta, Wiinasta, Maailman turmeluksesta, Nuorasta, Almusta y.m.

»Lääkitykset»-runossa itse »Luoja, paras parandaja» estääkseen tarttuvain tautien leviämistä

»ombi kolmessa osassa määrännyt metikamentit, lähettänyt lääkitykset toinen toistansa paremmat. Nämät owat nimeldänsä ensin: köyhyys, toinen: tauti, kolmas: kuolo kolkuttawa. Köyhyys estää ylpeyden, tauti tuottaa tunnon lahjan, kuolo kuolemattomuuden.»

»Armeliaisuudessa» laulaa Juteini, ivaten eläimille muka armeliasta:

»Arwe oli armelias eläissänsä eläwille, hywille ja huonoillekin sukuns' suuren kunniaksi; kerran haukan kynsistäkin päästi wapaaksi wariksen, jonga kunniaan koroitti, ripusti nyt riistan syöjän muille peloks' pellollensa maan ja taiwahan wälille: hirtti warpaista wariksen pitkän seipähän siwulle waakkumahan wainiolla. ——Piru kiitti kulkeissansa händä hywän tapaiseksi, armeliaaksi alati, kiitti konstia jaloksi, lupas' kerran kotonansa ripustajat ripustella.»

Runossa »Kysymys» saapi hevosenrääkkääjä osansa:

»Mitä sanois' mielipuoli, hullu hewoisen ajaja, jok'ei laske laupiaasti toisen tuskaa tundohonsa, jospa Luojamme lupaisi tehdä muuton tuonelassa, muuttaa mieheksi hewoisen, miehen hullun hewoiseksi?»

»Lahjain ottamisesta»-runo sisältää m.m. seuraavat pilat:

»Raha muuttaa miehen mielen, lahja liikuttaa sydämen, ehkä sarwesta sahatun.

Härkä hännin häiläseepi talon-pojan taluttaissa selwän silmän Tuomarilda.

Woilla Pappi woiteleepi ilon, autuuden awaimen, lukun raswalla lujemman.

Sielun laskeepi sisälle iän-kaikkiseen ilohon, kosk' on hinda hyppysissä.

Komendanttikin kowembi paiskaa auki Linnan portit, kosk' on kulda kukkarossa.»

»Uutena wuotena» Juteini mielellään sanoo jakavansa seuraavaa:

»Pistäsin mä piwon täyden järjen lahjaa juomarille.

Sille jok' on siiwotoina hywän sukunsa häwäistys, kaksi kouraa kunniata.

Waiwansa walittajalle, joka ruikuttaa rumasti, kapallisen kärsimystä.

Mitan muutaman älyä lääkitykseks' tyhmän miehen; jok' on turmellut tapansa.

Helmen werran häpyäkin kerjäläisen kepin päähän, jok' on tuhlaja tawaran.

Pienen palan puhtautta toimituksissa tytöille.

Sitte wielä siweyttä naulan, pari naitawille lukuks' lijoille tavoille.

Wiisi tuumaa wireyttä joka laiskan lapa-luihin.

Syldä seitsemän totuutta joka walheen walajalle.

Nelikon nöyryyttä niille, joill' on enin ylpeyttä.

Mielelläni minä soisin wielä waroista jaella Sielun paimenden powehen, esi-merkiks' opetusten, runsaasti rehellisyyttä.

Tynnyrittäin Tuomarille ostamatond' oikeutta.

Rohkeutta rinda-luihin Sota-miehelle monelle itse miehuuden mitalla.

Kuorman, kaksi köytettynä riemullista rakkautta pari-kunnille pahoille.

Paljon puhdasta hywyyttä koko kansan sydämehen.»

»Nuuskasta (Yli-maan miehelle»[116] sekä sen käyttäjistä Juteini antaa niin räikeän kuvauksen, ettei luulisi »yli-maan miehen» uskaltavan nuuskaa ruveta käyttämäänkään. Sillä

»koskas joskus joukon silmät tahdot puolees taiwutella, etsit kunniaa elossa, wedä wäljästä powestas välähyttäin wäärä sarwi, päätä peukaloos kolista. Nenäs sonnita sininen, kanna kärsäs kätkettynä kuiwan tupakan tomussa. Täytä sinä tupakalla lijat läwet Luojan töissä. Se on kunnia sinuse, koska suuret sieramesi owat lijaksi likaiset, joista ruskea, rutainen neste huulilles heruupi.»

»Wiinasta» ja sen vaikutuksista Juteini opettaa näin:

»Wiina, neste woimallinen, pyörryttäwä pisarainen, liemi tehty leiwäksistä waikuttaapi wäkevästi meissä monella tawalla; yhden tekee terweheksi, toisen rundelee rumasti; wiepi mielen miehen päästä, kielen tyhmäksi tekeepi; kehoittaapi riidan kautta ratkaisemaan riidat suuret, tappeluksella toratkin; yllyttääpi ystäwäiset riita-miehiksi rumiksi; katkaiseepi kielen paulat, sanat päästää saastaisimmat siiwollisuuden siteistä.

Mitata ja määrätöinä wiina järjen jähdyttääpi, sorkat saattaapi monelle, muuttaa miehen mullikaksi, ehk' on halpa härjäksikin, hännättömäin hyljättävä, hännällisille häwäistys.»

»Maa-ilman turmeluksesta» on Juteinin mielestä se seuraus, ettei enään tahdota uskoa mitään todeksi. Jos ennen oltiinkin liian herkkiä uskomaan »asian, oli tosi taikka walhe», niin nykyään sen sijaan kysytään kaikesta:—_mingätähden?» joten

»tästä nähdään neuwot nurjat, wammat valistuksestakin; mist' on sillä siepattawa, waikka selwä sembä tähden joka totuuden tueksi, jos ei estä uskon kilpi kysymystä kelwotonda?——

Nyt on usko upotettu epäilykseen elämässä; ei nyt wiekkaan waimon miestä luulla lasten isäksi. Ei nyt luulla luiskaria wirassansa wakaiseksi, totiseksi Tuomaria, eikä Pappia pyhäksi.

Sielun paimen siunattawa kandoi muinen pitkän kaawun, ett'ei ensingän näkynyt suden händä häily vainen; mutta nyt on liewe lyhyt, lyhyt saarnakin suloinen.——

Muinen ratkaistiin rahalla sielu synnin sitehistä; nyt on pitkäkin parannus harvoin hywä, otollinen, koska wiisaus, walistus kajahtelee korwissamme.

Muinen oman voiton pyyndö harjoitettaissa hyvyyttä wanhat Taivaaseen talutti; nyt on sula hyvän-suondo aina autuuden perustus, ehkä harwa elämässä tälle työnsä rakendaapi.——

Puolin kuuluu puhuttaman, että isännän, emännän saapi kuolema kituwan, mutt'ei Pappi mullikkaansa.

Niin kuin koira kalikkahan usein wieraan wiskatessa hambain hyökkyää kowasti, niimbä syndinen sokea, paha lammas laumassamme. panettelee paimendansa, koska Herra hengellinen, karkoittaisi kansan tyhmän mammonata maistamasta, estäis' ehdon syndisiä opettajansa osalda.»

»Nuorasta» on se hyöty Juteinin mielestä, että

»tällä kuormat köytetähän, ett'ei hukkahan hajoile; nälkä nuoran pätkäisellä vähennetään vatsassamme kiristettäissä kupeita; tämän kautta tyhmä mieskin, joka tuhlaa tawaransa, pääsee awun anomata pian pitkästä pahasta, kosk' on pannut paulan mutkan kahden kerran kaulahansa.»

Kun lukkari »lukialda» kysyy huoneentaulu-läksyä ja samassa tiedustelee, onko hänelle palkan ohessa almuakin annettava, saapi hän Juteinin »Almusta»-nimisen pilarunon mukaan vastauksen, joka joskus on kaikunut kirkkoherran saarnasta ja »selkeästi sanottuna ombi taulussakin tässä»:

»ett'ei suuta sidottaman pidä harjan hännällisen riihen työssä raskahassa; Herra! vieläpä vähemmän saapi härjän hännättömän, joka ammuupi alati, suuta sulkea siteellä.»

Viekkaalle luikertelijalle, joka omaksi edukseen ja lähimmäisen vahingoksi koettaa »yleistä mielipidettä» muodostaa panettelulla, omistaa Juteini pilkkarunon

PAHENNUS JA KIITOS.

Kalle moitti kaiken päiwän, kateutta kandaissansa, Matin taitawan tekoja. Mutta Matti kiitti händä muille monella tawalla. Yksi muistutti Matille: kuinga sinä händä kiität, joka soimaa sadatellen, paljon pahendaa sinua? Matti mainitsi hänelle solmituilla sanoillansa: ei se paha paljon haita; minulla on miehen arwo aina muita moittimata; mutta huonoa monesti tarwitseepi totisesti kaunistella kiitoksella.

Pilakirjotuksessa »Kukkarosta» antaa Juteini seuraavan hyvän »opin»:

»Älä kulje kullan tähden tyhmän turhilla poluilla, älkä hae harha-teildä onnen viekast' olendoa, ett'ets endistä kadota.»

»Pila-Kir|oituksia»-runovihkosen loppuun oli Juteini liittänyt lystikkäät »Juoma-Laulun» ja »Kesti-Laulun», jotka tähän painatamme.

JUOMA-LAULU.

Juoma janon sammuttaa, janotakin juoda saa kuiva-kaulainen. Poika-joukko, laula, juo; kallis ombi kannu tuo vahto-harjainen.

Olut onnen vahvistaa, kannu kestin kaunistaa hurratessamme. Riemu rinnat ylendää, vaivammekin vähendää lorutessamme.

Kyllä joskus seura suo, että poika-joukko juo ämbäristäkin. Älä näänny, naapurin, laula, laula, toverin, näändyneenäkin.

KESTI-LAULU.

Nautitte, Naapurin, ilolla aina elämän autuutta enendäin, maljasta hunaja huulilles paina waiwangin tundoa vähendäin.

Päivämme julkiset, juhliksi pannut, viettäkän riemua rakastain; pöydäld' ei puutu nyt kinkut ei kannut iloa elämän ennustain.

Kannusta pojes on kaadettu kalja kunniaa oluen kuuluttain. Kannata käslläs makea malja olutta huulilles heruttain.

Unhota, ystäwän', murheetkin mustat pikarit, pokaalit pyllistäin; Kuoleta kannuhun tuimatkin tuskat, oluell' upota vähittäin.

Sauvamme nojalla, seuramme tähden juokan me tynnyrit tyhjendäin juokan näin julkisen tytöngin nähden sydämet seurassa yhdistäin.

Jossakussa pilkkarunossa taas valuu melkein enemmän suuttumusta kuin pilaa eikä silloin haukkumanimiäkään puutu. Lausuntomme todisteeksi mainittakoon runo »Kehoitus tupakkaa polttamaan».[117] Siinä lukija on huomaava, kuinka Juteini on sattunut näkemään nuoria poikia tupakoitsemassa. Hän laulaa vihoissaan:

»Piippu tekee poika-nulkin mieletäkin miehewäksi, koroittaapi kunniahan, koska paksu sauwu-pilwi kuiwat posket pullistaapi, pöllyäsipi puhaldaissa ulos suusta, sieramista. Kanna, poika, pienyydestä piippu-nysä nyrkkisessäs kotona ja kylässäkin. Vietä aikas weitses kanssa lehtisiä leikatessas. Anna nenäs alttarina olla aina pyhän sauwun, ehk' ei mieldä miehen päähän tule turhasta tomusta, eikä öljystä älyä: mutta mies on merkillinen, jok' on silmäns' sauwuttanut; kaunis myös on katseldawa, kuinga kallis omaisuudes sauwuna nyt sakeana kymmenessä kiekurassa kohden pilwiä katoopi».

Jo ennenkun Juteini oli julkaissut »Pila-Kirjoituk»sensa, hän oli painattanut kaksi pienempää kirjotusta: »Lyhyt Neuwo Lapsen Opettajalle» ja »Lasten Kirja. Koetus Jak. Juteinilda.»[118]