III (continued 2)

»Ulottuivat?» sanoi Joán ja rupesi äkkiä kuuntelemaan.

»Niin, sillä minun täytyi ruveta myymään… »

»Miksi täytyi?» kysyi Joán, joka oli unohtanut omat ajatuksensa. »Onko se huonoa maata?»

»Ei», sanoi Erik. »Mutta minun asiani ovat huonosti.»

»Niin, Erik, mutta miksi?»

Se oli tullut nopeasti, mutta Joán pysähtyi taas — niin äkisti kuin ihminen, joka on kysynyt jotakin, jonka tietää.

»Hm», sanoi Erik, »sen kai kyllä tiedät. Tässä maassa ei olla kolmea tuntia ystävän ystävien seurassa saamatta tietoa.»

Hän seisoi tuokion. Sitten hän sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Tahtoisinpa tietää, onko tässä maassa yhtäkään selkää, joka ei vuotaisi verta ystävien iskuista.»

Ja sitten hän lisäsi, ikäänkuin Joánin vaiteliaat kasvot, jotka olivat kääntyneet häneen, olisivat kysyneet:

»Se on maan tapa.»

»Me olemme leikillisiä täällä Tanskanmaassamme», jatkoi hän, »ja leikillisimmin suhtaudumme lähimmäisen maineeseen ja elämään… »

»Mutta sinähän pidät sentään niin paljon hänestä», sanoi Joán, joka koko ajan ajatteli Erikin vaimoa.

»Niin… ja ehkä hänkin minusta.»

»Mutta», jatkoi hän, »asiat ovat kuitenkin hullusti».

»Niin», kuiskasi Joán, ja molemmat katselivat pimeyttä.

He vaikenivat taas, kunnes Joán sanoi katkaisten hiljaisuuden:

»Kuka osti maasi?»

»Kauppias.»

»Hänkö?»

»Niin», sanoi Erik, »hänellä on voimakas käsi ja… hän kai ottaa rippeetkin. Me kartanonomistajat saamme pitää vain päärakennukset moukkakauppiaan armosta.»

Hän vaikeni. Sitten hän sanoi:

»Ja sitten jonakin päivänä kaupanhoitaja jatkaa liikettä, mutta ensin hän saa palvella — seitsemän vuottaan.»

»Sen olen ymmärtänyt», sanoi Joán pimeyteen.

Erik käänsi päätään kuullessaan hänen äänensä soinnin. Mutta hän ei puhunut heti. Kaukainen humina kantautui heidän korviinsa.

»Mutta kuule, Joán — emmehän me ole vanhoja — miksi et hae itsellesi vaimoa?»

»Minäkö?» sanoi Joán.

Molemmat katselivat yöjunan kulkua ja veturin valoa, joka tulisilmän tavoin tuijotti heihin pimeydestä.

»Minäkö?» sanoi Joán, ja hänen äänensä oli yhtä valju kuin hänen kasvonsa. »Erik, minun täytyy kuolla yksin.»

»Mutta miksi niin?»

»Saarella ei ole naisia. Ketä minä siis rakastaisin?»

Ja voimakkaammin, kuin tutkimattoman tuskan pakosta, Joán sanoi:

»Ja jos rakastaisin, kuinka osaisin silloin puhua? Minullahan ei ole äidinkieltä.»

Erik oli ojentanut kätensä häntä kohti:

»Joán.»

Hän ei löytänyt sanoja, hänen nimensä vain.

Mutta hetken kuluttua hän sanoi hiljaa:

»Ja soittaa et enää tahdo?»

»En», sanoi Joán puhuen taaskin rauhallisesti.

»Tämä oli viimeinen matkani, ja tänään se on päättynyt.»

»Mutta miksi?»

»Siksi, että olen kuullut suuremman soittoa.»

Erik katsoi häneen:

»Ja sinä tahtoisit olla suurin?»

»En, mutta toinen soittaa suurempaa.»

»Mitä?»

»Hän soittaa uutta riemua.»

Erik jäi katsomaan häneen — kuin se, joka ei ymmärrä.

Mutta Joán sanoi vain:

»Hän raivasi itselleen tien yli orjantappuramuurin.»

Pimeys oli heidän yllään kuin vaippa, joka kätki heidän hahmonsa.

»Mutta mitä nyt aiot?»

Joán vastasi pimeydestä:

»Meidän täytyy pysyä saarella ja kuolla saarella, kaikkien meidän, joiden nimi on Ujházy.»

Mutta Erik sanoi, ja hänen äänensä värisi:

»Mutta täällä, Joán, täällähän oli äitisi koti — ota täältä isänmaasi.»

Joánin ääni sointui kovemmalta, kun hän vastasi hitaasti:

»Jos tämä on isänmaa, ei se ole minun.»

Ja tuskaisemmin, yöhön tuijottaen, hän sanoi:

»He eivät rakasta sitä, koska se vielä on heillä. Ja jos olisi joku, joka rakastaisi sitä, kivittäisivät he hänet.»

Hän seisoi hetkisen.

»Meidän pitää mennä», sanoi hän.

»Anna minun ohjata sinua», sanoi Erik ottaen häntä käsivarresta.

He kulkivat vaiti. Molemmat tunsivat, että toisen ruumis värisi — kuin vilusta.

He tulivat kirkkomaan-aitauksen ohi.

»Se on kirkkomaa», sanoi Erik.

»Niin.»

»Ovatkohan he saaneet rauhan?» sanoi Erik.

Joán ei vastannut, eivätkä he puhuneet enää.

Mutta kun he seisoivat »Danmarkin» portin edustalla, sanoi Erik, ja sanat puhkesivat esiin:

»Joán, minusta tuntuu, että tämä on liian surullista.»

»Mikä?» sanoi Joán.

Ja hän jatkoi hymyillen:

»Kun minä nyt vaikenen, niinkuin niin suuresti olen toivonut, on vahinko vain vähäinen. Mitäpä minä annoin ihmisille, jota kannattaa muistaa?»

»Mutta elämä, Joán, elämä?»

Joán oli nostanut silmänsä kauppiaan taloa kohti, jossa valot oli sammutettu:

»Niin tanskalainen olin ehkä sentään, Erik, että minäkin voin vain uneksia onnesta — ja uneksia onnen luomisesta toisille.»

Erikin kasvot värähtivät.

»Ja emmekö näe toisiamme enää koskaan?»

»Kenties.»

Hän painoi suunsa Erikin poskea vastaan.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Melu talossa oli hiljennyt. Vain piharakennuksessa remusi vielä muutamia miehiä.

Kun Joán tuli huoneeseen, istui Hans Haacke tuolilla.

»Ettekö ole mennyt levolle?»

Hans Haacken pyöreät kasvot lehahtivat kokonaan punaisiksi.

»En», sanoi hän, »sillä oli eräs asia, jonka tahdoin sanoa teille heti, kreivi Ujházy. Vaikka ihminen onkin säestäjä, voi silti olla taiteilija, ja minä en enää alistu teidän pilkkaanne…»

»Pilkkaani, paras herra Haacke?»

»Niin, pilkkaan… Silloin ei sovi pitää juominkeja, kun minä soitan…»

Joán kohautti olkapäitään!

»Rakas Haacke, te olette mennyt vallan sekaisin tässä maassa.»

»Niin», sanoi Haacke, »sillä täällä löytää ystäviä, jotka sanovat totuuden ja kertovat, minkälaista kohtelua tässä saa osakseen».

Joán oli hymyillyt.

»Niin», sanoi hän hitaasti, »tanskalaiset sanovat totuuden. Siinä olette oikeassa.»

Hän soitti kelloa.

»Mutta me, paras Haacke, puhumme keskenämme huomenna.»

Herra Hans Haacke tahtoi sanoa jotakin, mutta menikin sitten.

Kun berliniläinen oli tullut sisään, sanoi Joán:

»Me matkustamme puoli kahdeksalta.»

»Puoli kahdeksalta?» sanoi berliniläinen, »puoli kahdeksalta… se juna lähtee etelään».

»Niin.»

»Lähdemmekö… etelään?»

»Lähdemme pois», sanoi Joán.

Berliniläinen oli sytyttänyt kaksi vahakynttilää sängyn viereen.

»Hyvää yötä», sanoi hän ja meni.

Joán Ujházy riisuutui. Talossa oli hiljaista.

Viimeiset vaunut vierivät kadulla. Siinä olivat viimeiset eteläjyllantilaiset, ja he lauloivat.

Join makasi vuoteellaan. Vahakynttilöiden valo lankesi keltaisena hänen kasvoilleen.

Ja yö se muistiinne palautuu, kun läksimme linnasta, häly silloin vaikeni kaikki muu, kun yö oli puolessa. Hän huusi: Ennenkuin kello lyö taas kaksitoista, meidän se on, me voitamme, kerran kaikkoo yö, uus huomen on huoleton …

Laulu häipyi.

Joán oli ojentanut käsivartensa sängyn päänalukselle. Hän makasi kämmenet ylöspäin, kynttiläin valossa.