I (continued 2)

Intialainen sanoi vain:

»Mistä te kiistelitte?»

Joán tuijotti hänen ihaniin kasvoihinsa.

»Sitä sinä et ymmärtäisi.»

Mutta äkkiä ruhtinas sanoi:

»Odota kadulla. Tahdon saattaa sinua.»

Kun Chira tuli takaisin, nousivat he kadun kulmassa ajoneuvoihin.

He ajoivat Seinen sillan yli ja Louvren pihan kautta. Kultaiset pallot loistivat hiljaa pilareillaan. He eivät olleet puhuneet mitään.

Sitten Joán sanoi:

»Milloin sinä matkustat?»

»Milloin?»

»Niin, kotiin. Kotiin Intiaan.»

»Ei ole varmaa, että matkustan Intiaan.»

»Minne sitten?»

Intialainen vastasi:

»Sinne, minne Aasia minut lähettää.»

Niinkuin jokin, joka katkeaa, jonka kirves katkaisee, putosi Joán intialaisen ruumista vastaan ja alkoi yht'äkkiä nyyhkyttää — aivan kuin olisi nyyhkyttänyt tyhjiin koko elämänsä.

Intialainen siveli käsillään hänen hiuksiaan.

»Joán, miksikä sinä itket?» sanoi hän. »Kaikki tämä tehdään kerran autioksi.»

Joán ei häntä kuullut. Bulevardien valo ympäröi heitä.

* * * * *

Joánilla oli tunti professori Legat’n luona.

Vanha mies oli vaipunut kuuntelemaan. Paksu ja harmaa tukka oli painunut hänen otsalleen kuin varjostin.

Sitten hän kohotti päätään, nopeasti kuten tapansa oli.

»Sinä kerrot tänään niin paljon viulullesi, Joán» sanoi hän.

»Kuinka niin, mestari?»

»Sinä uskot sille niin paljon tuskaa…»

Herra Legat katseli häntä.

»Mutta… minä en oikein ymmärrä tuskaasi. — Se on niin erikoista, tuo sinun tuskasi.»

Herra Legat nousi.

»Mutta se johtunee siitä, että minä olen ranskalainen, ja sinä» — hän nauroi hiukan — »epätoivoinen kuin unkarilainen».

»Minä en ole unkarilainen», sanoi Joán.

Herra Legat hymähti:

»Mitä sitten olisit? — No niin, soita eteenpäin.»

Mutta Joán jäi seisomaan, liikkumattomana, mykkä käyrä kädessään.

3.

Palvelija ilmoitti toistamiseen, että päivällinen oli valmis, ja Joán nousi osastonsa sohvalta ja kulki Idän junan jyskyttävien vaunujen halki.

Hänen säestäjänsä, Henry Collyett, austraalialainen, seisoi ravintolavaunun ovella ja odotti häntä.

»Tiedättekö?» sanoi säestäjä. »Jens Lund on mukana. Hän nousi junaan Münchenissä.»

Joán käänsi päätään hiukan liian nopeasti korkean kauluksen yli.

»Vai niin», sanoi hän, ja hitaammin: »Missä hän soittaa?»

»En tiedä», vastasi austraalialainen, ja pyöreät siniset silmät seposelällään hän lisäsi:

»Kuinka omituiselta hän näytti. Hänen kasvonsa ovat veistetyt kuin puukuva kirkon kuorituolissa.»

Hajamielisenä Joán sanoi:

»Se on totta.»

Mutta äkkiä hän sanoi ja nyökäytti päätään:

»Se on totta. Hänen tahtonsa on ne veistänyt.»

Henry Collyett oli avannut ruokasalin oven.

»Mutta hän on liiaksi pyntätty», sanoi hän. Ja lisäsi, ajatukset harhaillen, korvissaan Joánin viimeisten sanojen äänenpaino:

»Kuinka te sentään ihailette häntä!»

Hymyily häivähti Joánin kasvoilla, tai ehkä ne vain vavahtivat.

»Niin», sanoi hän. Ja he istuutuivat.

Joán loi katseen yli tyhjien pöytien ja taivutti päätään herra Bizot’lle, joka istui eräässä nurkassa vaimonsa vieressä. Säveltäjä, joka jo kymmenisen minuuttia oli odottanut ruokaa, sanoi äänellä, joka pihisi kurkkukatarrista, mikä oli ihmisiän aikana koottu kolmesta maanosasta:

»Niin, täällä sitä siis ollaan.»

Hänen liian iso päänsä heittelehti äkäisesti sen pienen vaatemytyn yllä, joka oli olevinaan hänen vartalonsa.

»Ja nyt sitä taas saa tavata rakkaan yleisönsä», sanoi hän.

Rouva Bizot sanoi, ja hänen hymyilynsä muistutti huolestunutta perheenemäntää — hän oli seitsemänkolmatta vuotta johtanut herra Bizot'n maailmanmaineen päivittäistä valmistusta:

»Rakkaani, Wienissähän meillä on paljon ystäviä.»

Herra Bizot ojensi käsiään, jotka aina olivat kylmänvalkeat, aivan kuin hän olisi turhaan lämmitellyt niitä oman kuuluisuutensa rovion ääressä, joka oli sammumaisillaan.

»Ystäviä, ystäviä», sanoi hän; »niin, rouva

Bizot kätkee huolellisesti heidän kasvonsa albumiinsa, tunteakseen rakkaat silloin, kun hän niitä jälleen tarvitsee».

»Rakas ystäväni», sanoi rouva, ja painoi leikkisästi kätensä miehen suulle, samalla kuin hän hymyili Joánille.

Mutta tuikeasti — äänenpainolla, joka oli haastattelijoiden ihastus ja osa hänen maailmanmainettaan — herra Bizot sanoi:

»Säästä suupieliäsi. Emme vielä ole perillä. Rouva Bizot'n ei tarvitse hymyillä ennen kuin kantajille.»

Oven käydessä herra Bizot keskeytti puheensa ja kysyi tarjoilijalta, joka seisoi vaunun keskellä, minkä vuoksi matkustajia kutsuttiin pöytään, kun ei kuitenkaan tarjottu ruokaa.

Joán, joka oli istuutunut vastakkaiseen kulmaan, vastapäätä austraalialaista, nousi jälleen ja kumarsi sille hyvin hoikalle naiselle, joka oli astunut sisään, kietoutuneena niin pitkään kaulapuuhkaan, että sen päät viistivät lattiaa.

»Kas tekö siinä olette», kreivi Ujházy», sanoi tulija, »matkustamme siis yhdessä. Minä nousin junaan Münchenissä. Olemme oleskelleet Cap Martinilla.»

»Prinsessa asuu siellä kaiket talvet», sanoi Joán, joka iltapäiväpuvussaan seisoi hyvin suoraryhtisenä (ehkä liiankin suoraryhtisenä) niinkuin aina, tavatessaan ihmisiä siitä seurapiiristä, jossa hän oli syntynyt ja josta asemansa oli puolittain hänet loitontanut. »Cap Martin onkin rauhallisin paikka koko rannikolla.»

Prinsessa vastasi muutamia sanoja ja virkkoi mennessään edemmä:

»Mutta olen iloinen joutuessani kotiin teidän konsertteihinne. Tilasin liput sähköteitse, kohta kun olin lukenut 'La Roumanie'n.»

Joán vastasi taivuttamalla päätään, miltei huomaamattomasti, niin että näytti siltä, kuin hän ei olisi jaksanut muuta kuin painaa umpeen silmäluomensa:

»Prinsessa on liian rakastettava.»

Ja ruhtinatar istuutui erääseen pöytään, molempien seuranaistensa kanssa.

Sali oli jo täysi, ja kaikkia kieliä puhuttiin, samalla kuin edeskäyvät tarjoilivat lihalientä kupeissa.

Herra Haagemester, seuranaan aivan nuori pohjoissaksalainen sellonsoittoja, jonka suu oli täsmälleen niin iso kuin kirsikka, oli jäänyt paikatta ja pyysi saada istuutua Joánin pöytään.

Hän sanoi, ottaessaan esiin raakasilkkisen nenäliinan hihastaan:

»No niin, täällä on siis häkki täynnä arvoisia virkaveljiä.» (Hän lausui tämän sanan, aivan kuin herrat virkaveljet olisivat olleet olioita, jotka hänen katsottavikseen oli asetettu näytteille väkiviinaan.) Hän tervehti Bukarestissa asuvaa Saksan lähettilästä, jonka hän tunsi kruununprinssin hovista Potsdamista, samalla kuin ministerin rouva, joka mieheltään oli kysynyt hänen nimeään, tarkasteli herra Haagemesteria lornjettinsa läpi, aivan kuin tämä jo olisi konserttilavalla lyömässä ensimmäisiä sointuja Händel-Brahmsin variatsioneista.

Jean Roy, Parisin Suuresta Oopperasta, oli äänessä yli kaikkien muiden. Hän nukkui makuuvaunussa erinomaisen hyvin—suurenmoisesti. Eikä hän jumaliste voinut käsittää, miksi wagon-lit'ssä ei saattaisi nukkua yhtä hyvin kuin hotellissa.

Mutta se häntä harmitti — »ja vielä enemmän kuin voi sanoa», lisäsi hän hyvin äänekkäästi — että makuuvaunut eivät enää olleet ranskalaisia.

Madame de Stein, hänen säestäjättärensä, jonka kasvot olivat niin puuterin peittämät, että sitä oli tarttunut silmäkulmiinkin, sanoi:

»Yhtiön päämaja on kuitenkin Brüsselissä.» Mutta herra Roy vastasi:

»Ei, ei, siinäpä se onkin — aivan huomaamatta, aivan huomaamatta se on siirtynyt Berliniin, niinkuin kaikki, kaikki siirtyy Berliniin.»

Joán kumartui lautasensa yli, samalla kuin Saksan ministeri, hyvin matalalla äänellä, saksankielellä pyysi edeskäypää tuomaan hänelle vielä kaksi haarukkaa.

Keskusteltiin yleisesti hotelleista ja makuuvaunuista, ja madame de Stein sanoi:

»Minusta on aivan yhdentekevää, missä sitä nukkuu» — ja hän katsoi herra Royta suoraan kasvoihin — »myöskin junassa voi tehdä itselleen olon mieluisaksi».

Mutta kun Henry Collyett kysyi sellonsoittajalta tämän mielipidettä makuusijoista, sanoi nuori mies, joka aikaisemmin oli ollut ihmelapsi:

»Minä olen ollut kaksi vuotta kiertueella.»

Joán kysyi, ehkäpä päästäkseen rauhaan makuusijoista, jotakin herra Haagemesterilta, joka kultaisella lyijykynällään piirteli koukerolta lautasliinaansa. Koukeroista muodostui salaisia numerolukuja ja palkkiotarjouksia, joita hän muiden huomaamatta laski yhteen.

Pianisti taukosi laskelmistaan ja vastasi Joánin kysymykseen:

»En, metsästyskaudella en soita ollenkaan.»

Ja hän alkoi kertoa — koettaen vaunun poikki vetää ministeriä mukaan keskusteluun — viimeisestä metsästysmatkastaan Galitsiassa, jossa hän oli vieraillut suuriruhtinas Paulin luona.

Mutta lähettiläs, joka hymyten väisti herra Haagemesteria, taivutti päätään Joánia kohti ja sanoi:

»Olettehan kreivi Ujházy —? Tiedän jo, että saamme ilon kuulla teitä Bukarestissa.»

Mutta hiukan myöhemmin kuuli Joán, joka istui ulommaisena, ministerin rouvan sanovan miehelleen:

»Onko hänkin virtuoosi?» — äänenpainolla, josta huomasi, että puhuja hiljaisuudessa oli määritellyt Joánin enemmänarvoiseksi.

Oli kuin Joánin sormenpäitä olisi särkenyt niiden kosketellessa liinaa.

Prinsessa sanoi pöydästään, jolla oli sijansa ministerin ja herra ja rouva Bizot'n pöytien välissä ja jossa keskustelu yhä vielä kosketteli hotellivuoteita ja junavuoteita:

»Mitä uneen tulee, rouva, niin oikein hyvin voin nukkua vain Romaaniassa.»

»Oi niin, niin», sanoi rouva Bizot, ja hänen kasvoilleen häivähti äkillinen hymy, »siinä olette oikeassa. Jos minä tahdon nukkua oikein perinpohjin, täytyy sen tapahtua Le Bourg'issa.»

»Madame Bizot nukkuu kaikkialla kuin murmeli», sanoi herra Bizot.

»Niin, niin, ystäväni», sanoi rouva Bizot kuin hätkähtäen, ja hän vakuutteli prinsessalle, että jos hän nukkui rauhallisesti, oli se sen päänaluksen ansio, jota hän aina kuljetti mukanaan ja joka oli täynnä yrttejä, mitkä hän itse oli poiminut heidän huvilansa läheiseltä niityltä, Seinen luota.

Haagemester, joka oli noussut ja tervehtinyt prinsessaa, johon hän oli tutustunut tämän ollessa kuningatar Elisabethin hovinaisena, palasi pöytäänsä ja sanoi:

»Vaimo ei totisesti kaipaa muuta unipulveria kuin miehensä musiikkia»; ja hän alkoi puhua uusranskalaisesta säveltaiteesta, joka hänen mielestään miltei kauttaaltaan oli todistuksena ranskalaisesta dekadenssista.

»Olettehan tekin samaa mieltä?» sanoi hän hyvin äänekkäästi Joánille.

Joán vastasi:

»Olen saanut kasvatukseni Ranskassa.»

Ehkäpä harmistuneena Joánin äänenpainosta herra Haagemester sanoi hänelle suoraan päin silmiä:

»Niin, sen kyllä kuulee.»

Mutta Henry Collyett, joka lakkaamatta piti silmällä ovea, sanoi Joánille:

»Eiköhän Mr. Jens Lund syökään muiden seurassa?»

Jean Roy, joka oli kuullut Haagemesterin sanat ja oli hehkuvan punainen kasvoiltaan, sanoi hyvin kovalla äänellä:

»Ketä Jumala tahtoo rangaista, sen hän luo hollantilaiseksi.»

Ja madame de Stein nauroi, niin että hänen täytyi peittää hampaittensa kulta lautasliinallaan.

Herra Haagemester, jonka otsa hetkiseksi vetäytyi ryppyyn, sanoi Joánille:

»Ja 'Ooppera' on ranskalaisen dekadenssin todellinen hautapatsas.»

Joán vastasi, samalla etäisellä kohteliaisuudella:

»Se on kuitenkin muutamien suurimpien taiteilijoitten tyyssija tätä nykyä.»

»Jotka laulavat mestari Bizot'n oopperoita», sanoi herra Haagemester, joka edelleen puhui hyvin kovalla äänellä, samalla kuin Jean Roy, lautasliina kaulansa ympärillä, rummutteli pöytää molemmin käsin ja pohjoissaksalainen sellonsoittoja nauroi.

Ruhtinatar, joka tahtoi puhua vaimentaakseen koroitettuja ääniä, kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi ministerille:

»Herra ministeri ei ehkä tunne minua enää, ja rouva von Benckendorfia ei minulla koskaan ole ollut onni tavata.»

Ministeri nousi puolittain tuoliltaan: hän oli kohta tuntenut ruhtinattaren, sanoi hän, ja esitteli vaimonsa, kun taas Jean Roy nousi paikaltaan ja tuli lasi kädessä Bizot'n avioparin luo.

»Ranskan mestaruuden malja», sanoi hän ja kilisti lasia herra Bizot'n kanssa, samalla kuin pari nuorta romaanialaista, jotka istuivat piilossa vastakkaisessa nurkassa ja jotka smokingeissaan vaikuttivat pukemattomilta, tekivät sormuksilla koristetuilla käsillään liikkeen, aivan kuin olisivat tahtoneet osoittaa suosiotaan.

Herra Bizot oli noussut, ja ulottaen laitoksensa myös molempiin romaanialaisiin hän sanoi, aivan kuin olisi vastannut juhlassa esitettyyn maljaan, ja viittasi kädellään:

»Rakas toverini, me teemme kaikki pitkiä matkoja tehostaaksemme johtaja-asemaamme.»

Ministeri kumartui hymyillen prinsessan puoleen ja sanoi:

»Täällä on melkein samanlaista kuin diplomaattikutsuissa.»

»Paitsi mitä muotoihin tulee», sanoi hänen rouvansa, ja he nauroivat kaikki kolme, samalla kuin prinsessa sanoi:

»Oh, en juuri osaisi kuvitella mitään pahempaa kuin että vielä kuuluisimme siihen joukkoon.»

»Eikö totta», jatkoi hän, »koti on sentään aina koti. Ja sitäpaitsi, kun noin lakkaamatta matkustaa paikasta paikkaan ja kaikkialla huomaa uusia naurettavuuksia, käy lopulta koko ihmiskunta naurettavaksi…»

Joán, joka kuuli prinsessan sanat, tuijotti silmänräpäyksen ajan häneen, ja ministeri sanoi, yht'äkkiä hyvin vakavana:

»Se on aivan totta. Meidän elämässämme on jotain kirouksenalaista.»

»Mutta», jatkoi hän samaan sävyyn, »maa, jota kukin voimiensa mukaan palvelee, ei kysy, mitä tuo palvelus meille maksaa».

Joán istui yhä kasvot ministerin pöytään kääntyneinä, ja hienot rypyt hänen silmiensä ympärillä vavahtelivat heikosti.

»Se on totta», vastasi prinsessa; »mutta minä olen hyvin iloinen siitä, että Paul voi palvella Romaaniaa perustamalla raakasokeritehtaita».

»Ah, ruhtinatar», sanoi rouva Benckendorf, »se ei ole niin vaikeata kuin luulette. Ja aiommehan sitäpaitsi kuolla Darmstadtissa. Kun mieheni tulee kuusikymmenvuotiaaksi, ostamme talon 'Prinsessan puistotien' varrelta ja viljelemme parsaa.»

»Niin, se on vaimoni unelma», sanoi ministeri.

»Ah, miten hyvin voin sen ymmärtää», sanoi rouva Bizot äkkiä ruhtinattaren takana, »minäkään en tunne mitään niin suurta iloa kuin minkä artisokkani tuottavat minulle Le Bourg'issa».

Ministerin rouva kääntyi äkkiä, päästäen lornjettinsa, ruhtinattaren puoleen ja sanoi hiljaa:

»Mutta tiedättekö, ruhtinatar, tuota nuorta miestä minä säälin.»

Ruhtinatar oli seurannut hänen katsettaan, ja hänenkin silmänsä hipaisivat Joánin kasvoja, samalla kuin rouva Benckendorf sanoi:

»Hän on siis köyhä?»

Prinsessa vastasi:

»Oh, ei suinkaan. Mutta luulen hänen surevan isäänsä.»

Joán oli kuullut nimeään mainittavan ja kumartui miltei liian äkkiä Henry Collyettin puoleen, joka puhui sellonsoittajan kanssa, ja kysyi:

»Mitä herra Collyett kertoo teille?»

Sellonsoittoja, jonka hyvin pienet kasvot lakkaamatta vaihtoivat väriä, sanoi:

»Mr. Collyett sanoo, että hän katselee kaikkea, museoita ja muuta, matkoillaan. Ja minä taas en katsele yhtään mitään… sillä täytyyhän toki harjoitella, eikö totta?»

Joán hymyili:

»Henrykään ei suuria katsele. Hän harjoittelee kymmenen tuntia, ja kun hän tulee kadulle, sanoo hän, että hänen on ikävä Melbournea.»

Herra Haagemester, joka söi, sanoi pöydän yli: »Ja mitä te ikävöitte Melbournesta?»

Henry kohotti kasvonsa.

»Aurinkoa», sanoi hän ja aukaisi suunsa hyvin suureksi, »se ei koskaan oikein paista muualla kuin Melbournessa».

»Miks'ette jää aurinkoon», sanoi hollantilainen, joka puhutteli nuoria taiteilijatovereitaan kuin joitakin kruununprinssiensä jääkäreitä.

»Niin», sanoi Collyett, »kyllä vielä jäänkin — voitettuani».

Hollantilainen kohotti päänsä kuullessaan hänen äänenpainonsa:

»Ja kenet tahdotte voittaa?»

»Ehkäpä teidät», sanoi Joán, joka jälleen tuijotti eteensä.

»Onneksi olkoon», sanoi pianisti ja siirteli kultakynäänsä pöydällä.

Mutta Henry Collyett sanoi äkkiä — ja näkyi, että hänen pyöreät silmänsä saattoivat muuttua metallinkarvaisiksi:

»Ne, jotka ovat voittaneet, eivät koskaan ymmärrä, että muut tahtovat voittaa.»

Joán sanoi, ja hänen äänensä soi hiljaisena:

»Voitetutkaan eivät ymmärrä, Henry, että itse ovat tahtoneet, tai että toiset tahtovat.»

Sellisti käänsi äkkiä nuoret kasvonsa Joániin:

»Voitto on sentään voitto», sanoi hän, ja pelästyen omaa äänensävyhän hän karahti punaiseksi kaulaa myöten.

»Ja rahoja», huudahti Henry, joka pudisti hiuksiaan.

Roy oli kuullut hänen sanansa ja nauroi ääneen:

»Austraalialainen on viisas.»

Ja yhä nauraen, niin että pieni pöytä tärisi, hän huusi vaunun poikki:

»Maljanne, herra Bizot!»

Hän nauroi yhä ja sanoi madame de Steinille: »Bizot-muorin artisokissa on jumaliste kultaiset lehdet, ja Ranskan pankin kellari on syvä.»

Mutta madame de Stein kääntyi puolittain tuolillaan ja sanoi:

»Mutta te, kreivi Ujházy, joka olette unkarilainen, tehän kai tunnette nuo paperit.»

Ja hän alkoi puhua joistakin galitsialaisista osakkeista ja arvopapereista.

Ja samassa alkoivat kaikki arvoisat virkaveljet puhua rahoista ja rahojensijoituksista ja obligatsioneista ja papereista ja koroista — ja kaikki äänet piirittivät pörssiä ja liikeyrityksiä, ja Joán oli mykkänä ministerinrouvan lornjetin edessä, lornjetin, joka hämmästyneenä oli siirtynyt toisesta pörssihuijarista toiseen — jotka olivat Joánin taiteilijatovereita.

Madame de Stein oli kääntänyt tuolinsa ympäri, herra Haagemesterin puoleen, joka suositteli Montan-papereita tai venäläisten ostamista. Jean Roy työnsi lautasen etäälle luotansa liinaa pitkin ja sanoi Joánille, ettei mikään, mikään sentään ollut ajan pitkään niin edullista kuin tonttisijoitus New Yorkissa.

»Rakas ystävä», sanoi hän, »Amerikka on tulevaisuuden maa. Vielä me näemme sen päivän, jolloin New York on Lontoota suurempi.»

Ja hän puhui kaduista ja ajoteistä ja tonteista ja pilvenpiirtäjistä, aivan kuin hänellä olisi ollut New Yorkin kartta edessään pöydällä.

Herra Haagemester teki selvää kursseista ja otti esiin kurssilistan, joka hänellä oli Hendschelinsä välissä, ja levitti sen lautaselleen. Madame de Stein ei uskonut häntä ja nousi tuolillaan tullakseen vakuutetuksi. Liikkuessaan hän levitti kirpeätä Blossom-tuoksua kautta koko vaunun, ja hän tutki listaa hollantilaisen vieressä, joka tarkasteli hänen hiukan kuihtunutta poveaan, mikäli sitä kuulsi esiin hänen ruusunpunaisen puseronsa pitsikoristeen läpi.

Jean Roy jatkoi puhettaan Amerikasta. Jotkut toiset taas luottivat New Orleansiin. Mutta koskaan ei pitäisi kiinnittää rahaansa maa-alueeseen, jota ei tuntenut.

Herra Haagemester teki yhä selvää kursseista, samalla kuin madame de Stein otti toimessaan esiin oman kultakantisen taskukirjansa.

»Rakas ystävä», sanoi hän hollantilaiselle, »te olette järkevä mies».

Ja hän alkoi merkitä muistiin osakkeita, herra Haagemesterin sanelun mukaan.

Koko vaunu oli täynnä numeroita, jotka surisivat pöytien päällitse kuin hyttysparvet, samalla kuin herra Bizot, pää tutisten, lakkaamatta kuljetti sinertävänkylmien käsiensä harrittelevia sormia edestakaisin pöytälevyllä, aivan kuin olisi siirrellyt näkymättömiä rahaläjiä — ehkäpä niitten ilotalojen kuukausivuokria, joita tämä Cecilialegendan säveltäjä ansaitsi Etelä-Ranskan pikkukaupungeissa.

Herra Haagemester käänsi kokoon kurssilistan ja sanoi:

»Keinottelun koko taito on siinä, rouva, että asianomaisella on todellisia poliittisia suhteita.»

Ministeri kuuli tämän, huomaamatta prinsessaa, joka sanoi:

»Minusta ei maailmassa ole mitään niin kauheata kuin raha. Minä puolestani en saata erottaa toisistaan markkaa ja frangia.»

»Kreivi Ujházy, tuossa hän on.»

Tämän kuiskasi austraalialainen, samalla miltei nousten pöydästä.

Joán oli kääntänyt päätään ja nähnyt Jens Lundin, joka seisoi avoimessa ovessa. Viuluniekan käsi nojasi ovipieleen. Joán ei siirtänyt silmiään tuosta kädestä: sen muodosta näkyi, että se oli tottunut käyristymään otteeseen.

»Eihän hänellä ole kasvoja ollenkaan», sanoi Henry ja nojautui syvään pöydän yli.

Joán, joka oli siirtänyt katseensa Jens Lundin kädestä tämän päähän, tarkasteli viuluniekan kasvoja, jotka väkivaltaisten ajatusten laannuttua olivat kivettyneet liikkumattomiksi ja sanoi:

»Hänen kasvonsa, Henry, ovat kääntyneet sisäänpäin.»

»Se on totta», sanoi austraalialainen.

Ja kun Jens Lund astui heidän ohitseen — hän kulki molemmat kädet nyrkissä — sanoi Joán:

»Hänen kätensä ovat kuin ruorimiehen.»

»Se on totta», sanoi Henry, ja yht'äkkiä hämmästyneenä kreivi Ujházyn äänensoinnusta, sanoi nuori austraalialainen kuten äsken:

»Kuinka te sentään häntä ihailette!»

Ja äkillistä ajatuskulkuaan seuraten:

»Olenpa iloinen, ettei ole ketään pianistia, jota minä ihailisin — noin paljon.»

»Miksikä niin?»

»Niin», sanoi austraalialainen ja nauroi ja taukosi nauramasta, »sillä silloin kai minä lakkaisin soittamasta».

Joán katsahti Henry Collyettiin välähdys silmäkulmassaan, loi alas katseensa ja kuuli madame de Steinin sanovan:

»Te, kreivi Ujházy, ette ole huvitettu kurssilaskelmista.»

Joán sanoi ja kääntyi häneen:

»En, rouva, en ole koskaan keinotellut. — Ja sitäpaitsi olen nähnyt niin harvojen taiteilijoiden kuolevan varakkaina.»

Äkkiä kaikki pöydät hiljenivät. Madame de Stein teki liikkeen kädellään, aivan kuin olisi pyyhkäissyt jonkin hiuksen otsaltaan, jossa ei ollut hiusta, samassa kuin junan häiritsevä melu yht'äkkiä ympäröi heitä ja he tajusivat kaikki vaunujen ja ovien ja lattioiden äänekkään tärinän.

Sitten sanoi Jean Roy, jonka suuret ja avoimet kasvot, vaikkakin hieman liian lihavat, kuvastivat kaikkia mielenliikkeitä:

»Niin, se on totta — ja merkillistä.»

Ja äkillistä ajatusyhtymää seuraten hän alkoi puhua eräästä kuuluisasta toverista, laulajasta, joka vasta oli kuollut.

»Niin», sanoi hän, »hän oli ihmeellinen ihminen. Kesken erästä kiertuettaan Amerikassa hän lopetti… ja istuutui. Hän ei enää tahtonut.»

»Hän oli kai sairas», sanoi Haagemester.

»Ei hituistakaan. Hän vain ei tahtonut enää. Ja niin hän jäi istumaan sinne, viideksitoista vuodeksi, pieneen kaupunkiin viiden tunnin matkan päähän New Yorkista… hän vain istui ja nousi ja meni maata, vieraiden keskuudessa.»

Pari ryppyä oli uurtautunut Joánin otsaan niinkuin ihmisen, joka väkisin koettaa seurata jotakin ajatusta.

»Mutta kuolemansa jälkeen», sanoi Jean Roy, »hän tahtoi tulla viedyksi Ranskaan. Vaikka näet matkustaisi kuinka etäälle hyvänsä, Père Lachaisella tahtoo jumaliste jokainen levätä.»

Madame de Stein sanoi — äänessä hiven hautausmaasentimentaalisuutta:

»Ystäväni, Père Lachaise on ihanin paikka maailmassa. Ah, eniten pidän siitä muistomerkistä, joka kuvaa surevaa hengetärtä… sehän on kokonainen murhenäytelmä… nuori mies… nuori mies keisarikunnan ajoilta — ainoa poika… mikäli olen kuullut, oli isä ministeri. Ja sitten kerran hän ampui itsensä — ilman syytä, rakas ystävä — kukaan ei tuntenut syytä, ja hän oli kahdenkymmenenkolmen vuoden ikäinen.»

Joán oli kääntänyt päätään, jota hän tuki käsillään:

»Tiedättekö hänen nimeään?» kysyi hän.

»En, mutta hän oli sentapainen mies», sanoi madame de Stein, »jollaisen nainen toivoisi tuntevansa».

Jean Roy nauroi. Mutta madame de Stein sanoi:

»Ah, on kaunista uskaltaa kuolla nuorena!» Jean Roy sanoi ja nauroi yhä:

»Chère, siihenhän tekin vielä ehditte.» Madame de Stein kohotti harteitaan:

»Uh, älkää laskeko leikkiä. Minä voin herätä keskellä yötä pelosta — että kuolisin siinä samassa, hotellissa.»

Rouva von Benckendorf kääntyi puolittain, niin äkkiä, että hänen käsivartensa pyyhkäisi lautasliinan lattialle.

»Madame», sanoi Jean Roy ja nosti sen ministerin pöydälle.

»Kaunis ystävätär», sanoi hän madame de Steinille. »Te kuolette kahdeksankymmentä vuotiaana — viidenkymmenenviiden vuoden kuluttua».

Madame de Stein kääntyi jälleen Joánia päin ja sanoi:

»Kreivi Ujházy, milloin tahtoisitte kernaimmin kuolla?»

Joán saattoi nähdä, ohi kaikkien muiden, Jens Lundin, joka istui ja söi noiden kahden romaanialaisen pöydässä. Herra Lund söi kuin henkilö, joka kaikella muotoa koettaa syödä sievästi, mutta unohtaa sen toisinaan.

»Minäkö?» sanoi hän. »Silloin, kun minulla on vielä järkeni tallella.»

Madame de Stein teki saman äkillisen liikkeen harteillaan kuin äskenkin:

»Kreivi Ujházy… en tiedä… te puhutte aivan kuin kummitus jossakin komediassa.»

Herra Haagemester oli äkkiä hieraissut oikealla kädellään otsaansa, kolmeen kertaan. Ja Jean Roy katseli Joánia aivan suoraan kasvoihin.

»Tiedättekö», sanoi hän, ja hänen silmiinsä tuli tuskan ilme, jonka hän siinä samassa jälleen karkoitti, »olin silloin läsnä siinä Lontoon teatterissa, jossa Mr. Thomson yht'äkkiä tuli hulluksi. Hän näytteli, näytteli sangen järkevästi, ja äkkiä keskellä kohtausta… keskellä repliikkiä hän nousi tuoliltaan ja meni kulissien taa — ja oli hullu.»

»Koskaan en voi sitä unohtaa», sanoi Jean Roy.

Jens Lund oli lakannut syömästä. Hän istui pää etukumarassa ja silmissään ilme kuin nuuskivalla vinttikoiralla.

Prinsessa sanoi Jean Roylle:

»Niin, se mahtoi olla kauheata. Serkkuni on siitä kertonut — hän oli silloin läsnä.»

»Ruhtinatar», sanoi laulaja, »se oli kauheata».

Ja äkkiä toisessa äänensävyssä, miltei pakottautuen, hän sanoi kohta tunteneensa prinsessa Stourdzan — »oopperasta, jossa tunnemme kaikki vuositilaajamme».

L'Opéra, sanoi prinsessa, ei ollut ainoa paikka, missä hän oli kuullut herra Royta. Hän oli kuullut herra Royn »Lohengrinin» kaikkialla, missä suinkin oli mahdollista.

Jean Roy kumarsi, ja yht'äkkiä hän alkoi nauraa niin sydämensä pohjasta, että myöskin ministeri alkoi hymyillä. Laulaja sanoi:

»Englannissa on piirretty pilakuva minun 'Lohengrinistani'. Se on hullunkurisinta mitä olen nähnyt.»

Myöskin rouva von Benckendorf oli nähnyt tuon englantilaisen pilakuvan, eikä hän voinut olla nauramalta, ja prinsessa sanoi:

»Mutta serkkuni, kreivitär Greffulhe, on kertonut minulle omista piirustuksistanne, herra Roy.»

»No niin», sanoi Jean, »tuhrinhan minäkin paperia».

Rouva Bizot, joka aina vain istui hymyillen, kääntyneenä prinsessaan päin, jonka nimen hän tunsi, sanoi — ja sanat tulivat hiukan kömpelösti niinkuin sen, jonka mielipidettä kukaan ei ole kysynyt:

»Herra Royn albumit ovat kuuluisia kautta Parisin.»

Madame de Stein sanoi:

»Herra Roylla on ne matka-arkussaan.»

»Te saatte kernaasti katsella niitä», sanoi herra Roy ilman enempiä muodollisuuksia ja poistui hakeakseen albuminsa, samalla kuin herra Haagemester sanoi Joánille:

»Niin, kyllähän laulajilta jää aikaa paljoon muuhun… kun he vain itse sen huomaavat.» Ja rouva Bizot, jonka kasvoilla oli yhä sama hiukan hämmentynyt hymy, alkoi kertoa ruhtinatar Stourdzalle, että hänen miehensä, herra Adolphe Bizot — ja hän teki kädellään liikkeen, aivan kuin olisi tahtonut esitellä miehensä — että tämä par'aikaa kirjoitti muistelmiaan.

»Mutta asia on niin», sanoi rouva Bizot, »ettemme saa olla rauhassa. Mutta sitähän olen yhä ja aina sanonut, ettei olisi pitänyt antautua orkesterinjohtajaksi…»

Prinsessa, joka ei oikein tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt sanoa, vastasi:

»Valitettavasti ei Romaanialla koskaan ole ollut kunniaa nähdä vieraanaan herra Bizot’ta.»

»Ei», sanoi rouva Bizot, ja teki liikkeen hintelällä yläruumiillaan, aivan kuin olisi nykäissyt onkeaan sunnuntaisella Seinellä, »siellä emme ole käyneet. Mutta me molemmat olemme kuulleet niin paljon teidän ihanasta maastanne.»

»Ihanasta Romaaniasta», lisäsi rouva Bizot.

Jean Roy palasi luonnoskirjoineen ja ojensi erään niistä prinsessalle.

Ruhtinatar avasi sen.

»Kas vain», sanoi hän, »sehän on Romaaniasta», ja kun hän oli kääntänyt pari lehteä, alkoi hän nauraa:

»Herra Roy, tämä on erinomainen, aivan suurenmoinen. Juuri tuo ilme on hänen majesteetillaan kuningattarella, kun hän lukee oopperatekstejään hovinaisilleen.»

Rouva von Benckendorfkin tahtoi nähdä, ja molemmat nauroivat, kumartuneina yli kuvan, joka esitti Carmen Sylvaa aitauksen takana keskellä hovin pihaa, kolmijalalla istumassa, puettuna togaan ja päässä laakeriseppele, soittaen harmonikkaa romaanialaisille aatelismiehille, jotka innostuneina, kansallispukuun puettuina, hyppelivät niin että pohjat näkyivät heidän anturattomista saappaistaan.

»Herra Roy, teidän pitäisi asettaa näytteille Bukarestissa», sanoi prinsessa ja nauroi vielä äänekkäämmin. Mutta nostaessaan päätään ja huomatessaan smoking-pukuiset maanmiehensä, jotka molemmat heristivät korviaan — toisen hän tunsi: erään viinatehtailijan poika Konstanzasta — hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, herra Roy, hänen majesteettinsa kuningatar on harvinaisen musikaalinen.»

Ja hän ja rouva Benckendorf saivat yht'äkkiä aivan samanlaisen ilmeen kasvoihinsa.

Luonnoskirjat levisivät kaikille pöydille, ja kaikki nauroivat eri kansakuntien naurettavuuksia.

»Kas vain, kas vain», huusi Collyett ja löi nauraen urheilijasääriinsä, »tuosta kuvasta olen kuullut puhuttavan… Katsokaapas, kreivi Ujházy, katsokaapas.»

Kuva esitti Mr. Schurmannin karusellia; herra Schurmann itse oli janitshaari, ja herra Strakosch puhalsi torvea, samalla kuin englantilaiset ja yankeet ja espanjalaiset ja saksalaiset hyökkäsivät karuselliin. Taimpana tuli pari hollantilaista.

»Katsokaas rumpua», huusi Collyett, »katsokaas, rumpu on tanskalainen».

Rumpua pärrytti pieni miespahainen, hiukset otsalla ja hikihelmiä nenän alla. Hän rummutti omilla ohuilla ja hiukan vinoilla säärillään. Rumpuun oli kirjoitettu: tanskalainen sanomalehdistö.

Kaikki nauroivat, jokainen selaillen omaa kirjaansa. Vahtimestarit, jotka tarjoilivat parsaa, jäivät seisomaan ja kurkistelivat kuvia naisten ja herrojen olkapäitten välitse.

»Tuohan on synti ja häpeä», sanoi madame de Stein. »Tanska on ihastuttava. Se on toki maa, jossa sanomalehdet osaavat antaa arvoa taiteelle.»

Jean Roy nauroi:

»Uskallanpa sanoa», virkkoi hän, »että Tanska on ainoa maa, jossa madame de Steiniin on suhtauduttu vakavasti».

»Jean…»

Mutta Jean Roy jatkoi:

»Niin vähän vakavaa on siinä maassa ajateltavana…»

Henry Collyett käänsi kasvonsa madame de Steiniä kohden ja herkesi samassa nauramasta.

»Onko niin», sanoi hän; »minä taas olen kuullut, että on esiinnyttävä Kööpenhaminassa juuri ennen Amerikkaa».

»Siinähän on preussilaisia», sanoi ministeri ja kumartui Jean Royta päin, osoittaen pilakuvaa, jossa rivi miehiä, samanlaisin askelin ja samanlaisissa puvuissa, selät ja parrat samanlaisina, marssi esiin aivan kuin kuulumattoman komennuksen mukaan.

Pohjoissaksalainen sellonsoittaja nauroi piirustusta, jonka nimenä oli »Bach-intoilu» ja jossa rivi töllisteleviä herrasmiehiä taputti käsiään herra Borwickille, joka soitti niin taivaallisesti, etteivät hänen sormensa kajonneetkaan koskettimiin.

Mutta Jean Roy sanoi:

»Itse asiassa minä ihailen saksalaisia.»

»Mutta ette sokeasti», sanoi ministeri ja hymyili.

»On niin helppoa olla näkevä», sanoi Jean Roy; »ainakin jossain määrin näkevä, kun kerran kaikkea katselee hotellinikkunasta».

»Eikö totta, Ujházy», jatkoi hän ja käänsi kasvonsa Joánia päin: »Me, jotka aina kiertelemme maailmaa, näemme aina naurettavuudet, senvuoksi ettemme koskaan täysin ymmärrä toisten tunteiden laatua.»

Joán taivutti päätään, ja rouva Benckendorf sanoi Jean Roylle:

»Aivan niin se on, luulen.»

»Herra ministeri», sanoi Jean Roy, ja hänen voimakkaat ja iloiset kasvonsa näyttivät äkkiä väsyneiltä, samalla kuin hän viittasi kädellään luonnoskirjoihin, jotka olivat levällään. »Juuri se, että voi nähdä kaiken tuon, tekee ihmisestä kodittoman maan päällä.»

»Jokaisella on isänmaansa», sanoi ministeri, »jonne hän palaa».

Joán painoi tietämättään kiinni luonnoskirjan, joka oli hänen edessään, ja kaikki kävivät äkkiä hyvin äänettömiksi — kunnes Jean Roy sanoi:

»Niin, madame de Stein on syntynyt Rue de l'Abbé de l'Epée'n varrella, ja hän sanoo ostavansa talon samalta kadulta ennen kuolemaansa.»

»Rakas ystävä», vastasi madame de Stein, »se ei ensinkään ole naurettavaa. Rue de l'Abbé de l'Epée on aivan Luxembourgin puiston vieressä, ja siellä minä leikin pikku tyttönä.»

Joán oli nojannut päätään seinään ja sulkenut silmänsä. Pitkät silmäripset vaikeitten luomien alla muodostivat kuin leveän mustan reunan.

»No niin, madame de Stein», sanoi Jean Roy, »tulettehan sitten joskus tervehtimään minua Marseilleen. Sieltä minä ostan talon — satamasta oikeanpuoliselta rinteeltä, tiedän aivan mistä…»

Hänen äänensävynsä vaihtui:

»Olen kotoisin Marseillesta, prinsessa», sanoi hän ja kumartui eteenpäin, »ja tiedättekö, aina kun laulan kaikkein parhaiten, on aivan kuin kuulisin jonkin vanhan eteläranskalaisen laulelman… joku kuiskaa sitä rinnassani…»

»Myöskin 'Lohengrinissa'», sanoi prinsessa nauraen.

»Kunniani kautta, siinäkin», sanoi Jean Roy, »ja juuri siksi pidänkin kaikkein enimmän Don Josésta».

Ministeri ja rouva olivat nousseet pöydästä, ja herra von Benckendorf ojensi Jean Roylle kätensä.

»Näkemiin», sanoi herra Benckendorf ja hymyili Joánille, joka hätkähti aivan kuin hänet olisi herätetty.

Ja herra ja rouva von Benckendorf menivät.

»Hän on itse asiassa varsin miellyttävä», sanoi rouva Jean Roysta, kun he kulkivat pitkin käytävää.

»Mutta kreivi Ujházya», sanoi hän jälleen, »minä säälin. Sellaisessa seurassa täytyy ihmisen lopulta käydä vallan kaistapäiseksi.»

Prinsessa oli noussut ja kumarteli joka taholle, yht'äkkiä (nyt kun tämä ateria rautatievaunussa oli ohi) aivan vieraana, ikäänkuin ei olisi vaihtanut viittä sanaa näiden naisten ja herrojen kanssa. Mutta siinä samassa hän kääntyi, ehdittyään jo ovelle, ja sanoi toiselle seuranaiselleen:

»Oh, tästä saisi hauskan levyn.»

Ja samalla reippaalla, suorasukaisella äänellä kuin päivällisen aikana hän sanoi:

»Hyvät herrat ja naiset, saanko tuoda kamerani?» Joán oli hätkähtänyt.

»Harvoin sattuu», jatkoi ruhtinatar, »yhteen niin monen eurooppalaisen kuuluisuuden kanssa samalla kertaa…»

Kaikki vastasivat yht'aikaa, ja kun toinen seuranaisista kävi hakemassa valokuvauskonetta, sanoi prinsessa viinatehtailijan pojalle, puhutellen tätä kohteliaasti kuin kantajaa asemasillalla:

»Herra Brazzi, kun te pysyttelette oikein hiljaa, voin asettaa koneen selkänne varaan.»

Valokuvauskone tuotiin, ja kaikkien kasvot kääntyivät romaanialaista päin, jota prinsessa siirsi ja asetteli ikäänkuin tämä olisi ollut rautajalus. Herra ja rouva Bizot'n täytyi muuttaa paikkaa ja istua pöytään, josta prinsessa oli noussut, ja rouva Bizot asettui aivan mestarin viereen molemmat kädet miehen olkapäillä.

»Siitä tulee mainio, mainio — varsin mielenkiintoinen», sanoi ruhtinatar, katsoen koneen pieneen peiliin, ja virkkoi toiselle smoking-pukuiselle: »pidättehän te huolta valaistuksesta — olette kai ennenkin sitä tehnyt?»

Nuoren miehen oli pidettävä huoli magnesiumvalosta, ja hänen sormensa vapisivat.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa jälleen.

Naiset ja herrat olivat kukin asettuneet asentoon.

Etumaisen pöydän ääressä istui nuori sellonsoittoja, joka oli kumartanut jakaukselle kammatun päänsä kuin Magdaleena, ja madame de Steinin suu ylöspäinkohotetuissa ja täyteläisissä kasvoissa oli avoin kuin traagillisen naamarin, samalla kuin hän kohotti vasenta kättään olkapäälle, ikäänkuin olisi työntänyt luotaan jotakin näkymätöntä huntua.

Mutta Jens Lund, jonka ateria vielä oli kesken, oli joutunut kuin sattumalta keskelle kuvaa, kädet pullollaan olevissa taskuissa, ikäänkuin niissä molemmissa olisi ollut pommi.

»Mainiota, mainiota», huusi prinsessa ja kumartui jälleen, nähdäkseen peilistä.

Austraalialainen, jonka heikkouksiin kuului saada säärensä valokuvatuiksi (reklaamilehdet puhuivat aina hänen urheiluharrastuksistaan), oli vihdoinkin saanut ne asetetuiksi tuolin selkämykselle.

»Mutta te, kreivi Ujházy», sanoi prinsessa innokkaasti — ja vaikeni äkkiä.

Joánia ei näkynyt. Vain hänen hartiansa. Ehkä hän ei tietänyt, että austraalialainen urheilija peitti hänet.

»No nyt», huusi prinsessa.

Kaikki hätkähtivät, kun valo leimahti, ja madame de Stein kirkaisi.

Paksu savu pöllähti vaunun täydeltä, ja prinsessa riensi pois huudahtaen: »kiitos, hyvät herrat», joka aivan kuin sulki oven hänen jälkeensä — ikäänkuin hän ei olisi aavistanutkaan, minkä kiusan oli aiheuttanut.

»Kas noin», sanoi Jean Roy ja suojeli tenoriaan kamaripalttinaisella nenäliinallaan, »se oli siis kärsittävä, jotta Bukarestiin olisi avoin pääsy».

Ja äkkiä raivostuneina (ja hermostuneina savusta ja vedosta) salaisesta nöyryytyksestä, jonka he vaistomaisesti tunsivat ja johon he olivat alistuneet sen vuoksi, että olivat ammattilaisia, he puhuivat kaikki yhteen ääneen, romaanialaisen seisoessa mustuneet sormet harallaan.

Madame de Stein sanoi niin ääneen, että prinsessan seuranaiset, jotka kantoivat »laatikkoa», saattoivat sen kuulla: »Kunpa oppisi tulemaan puoliksikaan niin hävyttömäksi kuin nuo ihmiset.»

Mutta kun Jean Roy kulki herra Haagemesterin ohitse, sanoi hän hollantilaiselle:

»Mutta te, herra, olette kai siihen tottunut — tulemaan valokuvatuksi… hoveissa.»

Kun Joán ja austraalialainen palasivat omaan osastoonsa käytävää pitkin, törmäsi impresaario Ledock heitä vastaan. Hän oli puettuna turkkiin ja villaröijyyn. Hänellä ei koskaan ollut aikaa syödä. Matkoilla ollessaan hän hoiti lehtileikelmänsä ja kirjeenvaihtonsa.

»Voiko tässä viheliäisessä junassa saada wieniläisleikkelettä?» huusi hän ja ryntäsi eteenpäin.

Herra ja rouva Bizot riitelivät kovalla äänellä puoleksi suljetun oven takana järjestäessään matkatavaroitaan, jotka tuntuivat pääasiallisesti käsittävän lukemattomia raitaisia villahuiveja, jotka muistuttivat vatsavöitä.

»Enkö ole oikeassa», huusi herra Bizot, »minäkö tunkeuduin hänen suosioonsa? Joko ihmisellä on itsekunnioitusta taikka ei ole. Tuollaiset henkilöt kohtelevat toista ikäänkuin tämä olisi krokotiili 'Jardin des Plantes’issa.»

»Rakas Bizot — matkustammeko siis huvin vuoksi?… Hänen setänsä on 'Soitannollisen seuran' presidentti.»

»Pötyä. Mistä sen tiedät?»

»Adolphe, sinä tiedät, että minulla on hyvä muisti… kuulin hänen nimensä, ja olimmehan viime vuonna kirjeenvaihdossa noiden henkilöiden kanssa.»

Australialainen alkoi nauraa, mutta Joán kulki edelleen. Prinsessa istui ovi avoinna, tummasti sinipunervien silkkityynyjen keskessä. Koko vaunuosasto tuoksui verveine-hajuvedeltä, jossa hän oli peseytynyt vapautuakseen savun hajusta.

Hän kohotti kasvonsa kirjasta ja sanoi, katsoessaan Joániin:

»Ette tehnyt kauniisti, kreivi Ujházy, kun ette tahtonut olla mukana kuvassani.»

Joán vastasi:

»Minä en kuulu Euroopan kuuluisuuksiin, prinsessa.»

Prinsessa hymyili ja sanoi — ja tahtoi olla kohtelias:

»Mihinkä te sitten kuuluisitte?»

Yhtäkkiä Joánin kasvot värähtivät ja hän sanoi:

»Olette aivan oikeassa, prinsessa, en mihinkään.»

Ruhtinatar Stourdza tahtoi pidättää häntä, pyytää hänet takaisin — jokin Joánin äänessä oli yllättänyt häntä. Mutta Joán oli poissa.

Hän istui kirja kädessä, kun Henry Collyett astui sisään. Australialainen istuutui, ojensi urheilijansäärensä ja pani ne ristiin.

»Luetteko?» sanoi hän ja ojensihe.

»En.»

»Sielläkös puhuttiin pötyä!»

»Niin kyllä.»

»Mutta Roy on mainio piirustaja.»

»Niin on.»

»Hän voisi elää piirustuksella.»

»Aivan varmasti.»

Australialainen sujutti yhä sääriään.

»Tiedättekö mitä ajattelin syödessämme?»

»En.»

»Että teidän oikeastaan pitäisi istua noiden toisten pöydässä.»

»Kuinka niin?»

»Niin», sanoi australialainen, »olettehan sentään kreivi — vaikka soitattekin».

Joán vain tuijotti eteensä.

Sitten hän sanoi:

»Ei kai siellä olisi enää sijaa.»

Kaikki päivällispöydän keskustelukatkelmat sekautuivat toisiinsa Henry Collyettin vilkkaissa aivoissa. Ja jälleen ajatellen Jean Royta ja sitä mitä tämä oli sanonut eteläranskalaisista lauluista, jotka soivat hänen sisässään, hän sanoi:

»Mutta kerran saa Austraaliakin oman musiikkinsa… musiikki kasvaa maasta — maasta ihmisiin, eikö totta? Mutta siihen tarvitaan aikaa, sillä ihmisten täytyy asua kauan siellä.»

Henry Collyett katseli saappaitaan.

»Mutta», sanoi hän, »ennenkuin australialaiset sävelet kasvavat maasta, eivät australialaiset voi tulla oikeiksi musiikkitaiteilijoiksi — vai miten? Taikka ehkä ette ymmärrä mitä tarkoitan?»

Joán tuijotti ilmaan:

»Ymmärrän, Henry», sanoi hän liikahtamatta.

Australialainen löi kantansa yhteen.

»Mutta siitä huolimatta saattaa sentään tulla kuuluisaksi pianonsoittajaksi», sanoi hän.

Hän istui tuokion ja — päivällispöydän keskustelut yhä mielessä — sanoi:

»Mutta ehkä pitäisi ajatella Kööpenhaminaa…»

»Tanskassa en ole koskaan soittanut», sanoi Joán, joka istui äskeisessä asennossaan.

»Hm, sepä merkillistä, kun kerran olette puolittain tanskalainen.»

Tuokio kului. Sitten Joán sanoi:

»Siellä olen aina ajatellut soittaa — viimeksi.»

Henry Collyett sujutti yhä urheilijansääriään, ja ajatukset harhaillen hän sanoi — nyt ne olivat valokuvaamisessa:

»Mutta olemmehan kerta kaikkiaan ilveilijöitä.»

Äkkiä Joán hymyili:

»Niin olemme, Collyett», sanoi hän ja nousi.

»Mutta niin ovat nuo toisetkin», sanoi Henry, hiukan kiihkeästi.

»Ehkäpä kyllä», sanoi Joán, »mutta he näyttelevät osiaan paremmin ja pitävät vähemmän melua».

Australialainen istui tuokion.

»Niin», sanoi hän, »se voi kyllä olla totta. — Mutta ihmisestä tulee kai se, miksi hän on syntynyt.»

Joán nojasi tuokion kyynärpäätään hänen olkaansa:

»Te olette viisas tänään, Collyett… Mutta niitäkin on, Henry, jotka syntymästään ovat viallisia. Niiden ei olisi pitänyt syntyä.»

Räikeä ja valkea valo lankesi heidän kasvoilleen. Se tuli Wienin asemasillan lyhdyistä, korkealta. Junankuljettajat juoksivat edestakaisin ja painoivat alas ikkunaruutuja, samalla kuin kantajat heittivät huopapeitteitä ja laukkuja ja matka-arkkuja ja turkkeja sisään ikkunoista. Matkustajat juoksivat vaununaskelmia alas, saadakseen jaloitella kiinteällä maaperällä, ja kaiken maailman kielet tulvailivat katkonaisina lauseina ovista, joista veti ja jotka olivat avoinna. Jean Roy seisoi, nenäliina kaulan ympäri kiedottuna ja liehuvin takinhelmoin, paljain päin pahimmassa tungoksessa, kuorien appelsiinia ja huutaen yhtä kovalla äänellä kuin lastinpurkaja hänen rakkaan Marseillensa satamassa, kun taas madame de Stein (nyökäyttäen päätään Joánille ja sanoen: oh, monsieur, on se promène) painoi parisilaiskenkiensä messinkikannat kevyesti asfaltille ja antoi silkkipukeisten sääriensä sukeltaa melko ylhäällä hameittensa häilyviin helmoihin.

Rouva Bizot, kalosseissa, haki lakkaamatta hymyillen, mutta levottomin silmin johtokunnan herroja.

»Sillä tietysti he ovat meitä vastassa», sanoi hän, »he ovat täällä, rakas Adolphe, voit olla varma, että he ovat täällä». Mutta herra Bizot, jonka turkki oli sidottu kiinni harmaalla villahuivilla, sanoi:

»Se on minusta aivan yhdentekevää. Kunhan vain pääsemme lähtemään — mikä se olikaan majapaikkamme nimi?» niin vihaisena, että silmät pullistuivat päästä.

»Kultainen Karitsa, Adolphe, Kultainen Karitsa. Mutta he ovat täällä, ystäväni, he ovat täällä.»

Impresaario juoksi heidän ohitseen, seitsemäntoista sähkösanomaa kädessään: »Vanha herra», sanoi hän herra Bizot’lle, »tuolla on pari henkilöä, jotka etsivät teitä»; ja hän juoksi edelleen, pudottaen reklaameja ja sanomalehtiä täyteensullotuista taskuistaan niinkuin papanoiva lammas.

»Takki kiinni!» huusi hän Jean Roylle, samalla kuin herra Bizot jäi paikoilleen, käsi puristettuna villaliinan ympäri, sotaisena ja hampaattomana, muistuttaen jotakuta vahakuvanäyttelyn kääpiöeverstiä.

»Adolphe, Adolphe», huudahti rouva Bizot miltei laulaen; hän oli tuntenut nuo 'pari henkilöä', joiden läheisyydessä herra Haagemester, punoksilla koristetussa metsästysturkissaan, vaihtoi tervehdyksiä erään vastaantulleen lähetystövirkamiehen kanssa, joka sanoi:

»Niin, hänen kuninkaallinen korkeutensa kirjoitti kohta arkkiherttuatar Valérielle…»

Impresaario juoksi takaisin kädet tyhjinä, ja pahimmassa tungoksessa, jossa surupukuinen perhe — seitsemän suruharsoista — ympäröi vaaleaveristä miehenpuolta, joka hukkui tuliaissuudelmiin aivan kuin myllyn viemänä, huomasi hän kynsiensä olevan puhdistamisen tarpeessa ja alkoi raaputtaa niitä kääntöveitsellä. Sittenhän riensi jälleen eteenpäin, nyökäytellen päätään, tuntien jokaisen, huutaen, aivan kuin olisi ollut asemapäällikkö, joka jakeli ohjeita yhteentörmäyksen sattuessa, samalla kuin molemmat romaanialaiset, mistään huolimatta, käsikoukkua keinuskelivat, ilman päällystakkia, amerikkalaisilla matka-arkuillaan, ja madame de Stein, päätyneenä Jean Royn käsipuoleen, tuuditteli naisellisia sulojaan kuin jokin rappeutumiskauden Venus-kuva.

»Eihän toki, hyvät herrat, eihän herra Bizot ole väsynyt. Saapuessaan Wieniin ei ihminen voi olla muuta kuin onnellinen», lauloi rouva Bizot ja nuori baijerilainen lähetystövirkamies kuului sanovan:

»Mikään ei ole niin mieluista kuin voida tehdä ystävilleen jokin palvelus. Arkkiherttuatar Valérie ottaa teidät kohta vastaan.»

Joán ei ollut puhunut eikä liikahtanut. Nojaten päätään vaunun ovenpieleen hän seisoi liikahtamatta, tuijottaen asemasillalle.

Ja äkkiä hän kuuli jälleen impresaarion äänen, joka kaikui yli kaikkien muiden:

»Hyvät herrat, minulla on kunnia, matkustan Budapestiin, herra Jean Roy. Mutta ainahan sitä pitää olla toimessa. Hyvät herrat, kaikki riippuu siitä, että osaa käyttää hyväkseen tulevaisuutta. Olen saanut hänet pyydyksiin! junassa, hyvät herrat, junassa. Uuden ilmiön, herra, sanon ilmiön, sillä taiteilijoita on yllinkyllin… voitaisiin pian ruokkia sikoja monellakin herrasta käyvällä, joka muka tahtoo esiintyä. Mutta herra Jens Lund, hyvät herrat, tahdotteko nähdä hänet? Kun olen jättänyt herra Royn, uhraan itseni kolmeksi vuodeksi herra Lundille. Mutta, hyvät herrat, hän on kallis, hän on sangen kallis. Elämme aikaa, jossa nerot ovat muuttuneet liikemiehiksi. He kahlaavat, hyvät herrat, aina kaulaansa myöten pörssilistoissa…»

»Hän on tuolla, hyvät herrat… tuolla vaunussa… hän ei teitä näe» (herra Jens Lund istui ikkunansa ääressä, jonka uutimet oli vedetty syrjään, syventyneenä Courrier universel'iin, joka oli hänen elämänsä ainoa luettava), »hän on niitä, jotka lukevat, hän on älyniekka, hyvät herrat, omaperäinen älyniekka; häntä odottamassa on kirjapakkoja, kirjarykelmiä kaikissa Euroopan pääkaupungeissa.»

Herrasmiehet, jotka kuuluivat sanomalehdistöön, katsahtivat äkkiä Joániin ja tervehtivät.

»Niin», sanoi impresaario yhtä kovalla äänellä kuin äsken, »se on hän»; ja kulki edelleen luomatta Joániin edes puolta katsetta.

Joán oli käynyt tulipunaiseksi hän-sanan äänenpainosta, aivan kuin olisi saanut nyrkiniskun päin kasvojaan.

Hän ei ollut huomannut, että juna oli lähtenyt liikkeelle.

»Vedämmekö ikkunaruudun ylös?» sanoi austraalialainen hänen takanaan.

Ja Henry Collyett veti ruudun paikoilleen, kun Joán istuutui.

»Te ette puhu mitään tänään», sanoi austraalialainen, jonka aina oli oltava äänessä.

»Olen kuullut niin paljon ja ajatellut niin paljon viime tunteina», sanoi Joán.

»Mitä?» kysyi austraalialainen ja oikoi sääriään. »Paljon», sanoi Joán ja ummisti silmänsä.

Ovi riuhtaistiin auki. Tulija oli Jens Lund. Joán hätkähti. Sitten hän ajatteli, toisen viipyessä siinä ovella: kuinka lyhyt hän oikeastaan on…

»Te olette Ujházy», sanoi Jens Lund ja nyökäytti päätään. »Saanee kai tähän istuutua?»

Kättään hän ei ojentanut.

Joán sanoi:

»Tässä on herra Henry Collyett.»

Jens Lund nyökäytti jälleen päätään.

»Piano», sanoi hän, »on maailman viheliäisin soitin. Olen melkoisen haluton uskomaan, että nerokaan voisi päästä oikeuksiinsa pianoa soittamalla. Minulla on täysi syy olla iloinen siitä, että olen laivassa syntynyt. Siellä ei ollut sijaa pianolle.»

»Te luette siis?» sanoi hän ja antoi katseensa vaeltaa Joánin kirjoja pitkin, joita oli kaikkialla.

»Niin, täytyyhän ihmisen jollakin askarruttaa aivojaan», sanoi Joán.

Jens Lund oli pannut käsivartensa ristiin.

»Aivoja on ani harvalla», sanoi hän, joko tahtoen aina olla hävytön taikka tietämättään ollen hävytön. »Minä puolestani en lue milloinkaan. Kun ihmiset lukevat, todistaa se, että he tuntevat itsensä tyhjiksi. Minä en kaipaa kirjoja. Riitän itse itselleni. — Sitäpaitsi en edes puhu kenenkään kanssa.»

Herra Jens Lund puhui omituisen katkonaisesti, aivan kuin olisi hakannut jokaisen lauseen erikseen ja asettanut sen eteensä:

»Suoraan sanoen en tiedä, kenenkä kanssa voisi puhua. Useimmat elossa olevat ihmisethän lakkasivat elämästä miespolvi sitten.»

»Minne matkustatte?» kysyi hän sitten äkkiä ja katsahti Joániin.

»Bukarestiin», vastasi Joán.

»Te myös?» sanoi Jens Lund ja kääntyi Collyettiin.

»Niin.»

»No niin», sanoi Jens Lund, joka yhä istui käsivarret ristissä, »en ole koskaan kuullut teidän soittavan enkä siis voi lausua teille kohteliaisuuksia».

»Ei ole tarpeenkaan», sanoi Joán ja tiesi, että Lund valehteli.

Ja yhä katsoen Jens Lundin kasvoihin hän tunsi — ja niin voimakkaasti, että häntä melkein pyörrytti — uudelleen, kuin kylmänä virtana, sen puuduttavan tuskan, jota hän oli tuntenut tuona iltana Lontoossa, kun hänen impresaarionsa oli sanonut:

»Tiedättekö, kuka täällä on? Jens Lund on piiloutunut erääseen aitioon.»

Hänen mielestään olivat hänen sormensa silloin juuttuneet kiinni toisiinsa, aivan kuin liimattuina, ja hänen sielunsa oli voimattomana kiilautunut kurkkuun…

Kuuntelematta katseli hän yhä Lundin kasvoja, joissa hampaat loistivat, aivan kuin ne olisivat ahnaasti pureutuneet jokaiseen lausuttuun sanaan.

Joán ajatteli erästä toista iltaa, erästä iltaa Brüsselissä. Kun hän, purren rystysiään niin että veri valui, ajoi kotiin Jens Lundin konsertista. Hän oli maannut polvillaan vaunuissa ja tietänyt — että nyt hänet oli voitettu. Hän oli nyyhkyttänyt ja lyönyt nyrkeillä niskaansa. Ja suunniltaan, miltei tiedottomana hän oli sanonut:

»Ja nyt en koskaan enää soita.»

Ja kolme vuorokautta hän oli ollut kuin juopunut — nöyryytyksestä juopunut…

Juopunut siitä tietoisuudesta, ettei ollut suurin. Ettei hänestä koskaan tulisi suurinta.

Kuinka omituista, että taide, joka milloinkaan ei ollut tuottanut hänelle iloa… saattoi tuottaa hänelle niin paljon tuskaa.

Ja kuitenkin hän oli jatkanut soittamistaan…

Joán kuuli Jens Lundin puhuvan Collyettille, ja Jens Lund sanoi:

»Melbourne, Melbourne, isänmaa — isänmaa, minua kiukuttaa, kun kuulen puhuttavan isänmaasta. Minkä vuoksi minä olen suurin? Sen vuoksi ettei minulla ole isänmaata. Niin, suokaa anteeksi, herra pianonsoittaja, että puhun itsestäni, mutta olen niin rehellinen, että myönnän sen olevan ainoan, mikä minua huvittaa. Mikä teitä huvittaa? Naiset? No niin, yöllä. Mutta mitä ihminen soittaa? Itseään.»

Ja palautuen aikaisempaan ajatuksenjuoksuunsa hän sanoi ja nauroi lyhyeen:

»Isänmaa? Minun vanhempani olivat miellyttävämmät. He eivät antaneet minulle mitään isänmaata. Isänmaaton on vapaa, ja minä synnyin merellä, joka yhdistää kaikki maailmat. Isänmaa — mitä se on? Pyörimistä yhden ja saman pöydän ympärillä, jossa me pyöritämme peukaloamme samassa vaossa, minkä isiemme peukalot kerran piirsivät. Yksi isänmaa minulla on. Sen nimenä, herra, on minä. Ja siinä maassa olen sekä kuningas että kansa ja neuvosto ja lainsäätäjä. Minä olen isänmaani, ja siinä olen itse hallitsija.»

Jens Lund käänsi äkkiä kasvonsa Joánia päin:

»Te olette kuin minä — ette koskaan kuuntele.»

»Kuuntelen», sanoi Joán, »minä kuuntelen».

»Ette siltä näytä», sanoi Jens Lund ja nauroi taas. »En pidä Euroopasta. Kuinka moneen pitäjään se on jaettu? Yhtykäämme roduittain. Minä soitan valkoisille. Sen otan minä tehdäkseni. Kiinassa on ehkä minun veroiseni, joka soittaa keltaisille ja huutaa niille: Kuunnelkaa, piru vie, tässä soitan minä, oma kuninkaani ja oma jumalani, oma valtakuntani ja itse oma elämäni — minä. — Kas niin, piru vie — ette puhu mitään…»

»En, sillä kuuntelen», sanoi Joán ja ajatteli taukoamatta sitä samaa: »Nyt en enää soita»… ja oli kuitenkin jatkanut soittamistaan.

Jens Lund oli ollut tuokion vaiti. Sitten hän sanoi:

»Olen muutoin hämmästynyt. Pöydässä istuessamme. En luullut ammattiveljissäni olevan niin viisaita, että saattoivat pelätä tulevansa hulluiksi.»

Joán ei vastannut. Hän näki vielä kerran edessään ruokasalin ja ammattiveljet, joita prinsessa Stourdza valokuvasi, ja asemasillan, jonka he juuri olivat jättäneet ja jolla nuo naiset ja herrat olivat avoimesti näytelleet itseään permantoyleisölle, jona oli kaksi sanomalehtimiestä.

»Nyt en enää tahdo soittaa…»

Mutta Jens Lund, joka lakkaamatta kertasi samoja asioita, sanoi Collyettille:

»Isänmaa, herra… mikä nimenne olikaan? Isänmaa — minun minäni on viirini ja päämaalini — ja jos ihmiset ovat naurettavia, niin se on minusta yhdentekevää…»

Ja ensimmäistä kertaa hän nauroi pitkään ja sydämellisesti:

»Sillä ehkä he eivät ole sen naurettavampia kuin minäkään.»

»Mutta isänmaa? Äitini synnytti minut päiväntasaajan kohdalla, ja isäni oli kätilönä. Isänmaa» — Jens Lund nousi seisomaan, ja oli kuin naamari yht'äkkiä olisi liukunut hänen kasvoiltaan ja suonet paisuneet hänen elävällä otsallaan, samalla kuin hänen suunsa vääntyi ja tuli leveäksi hänen ivaillessaan —: »Isänmaa? Se on kymmenkertainen kahle, jonka esi-isämme ovat kietoneet kaulaamme ja jalkojemme ympäri. Isänmaa — se on säännöksiä, jotka repivät polvemme verille ja sokaisevat silmämme. Isänmaa — isänmaa on vankila ja kaivo. Isänmaa — niin, se on maneesi, jossa me juoksemme kujanjuoksua, kepiniskujen jäljet ajettuneessa selässämme. Isän maa, hyi saatana, isänmaa on paikka, jossa me kaikki olemme spitaalisia ja kyttyräselkäisiä. — Ujházy, nouskaa vuorille. Kiivetkää ylös, niin rajoja ei näy, ne ovat hävinneet, ja valtakunnat ovat lakanneet olemasta. Eikä ole olemassa lakikirjoja, eikä rikos ole rikos, eikä häpeä ole häpeä, ei ole lakikirjoja eikä pykäliä. Mutta minä olen — eikä ketään muuta…»

Jens Lund oli tuokion vaiti:

»Minä olen, ja tähdet ovat.»

»Soittakaa niille, herra, mikä nimenne olikaan, sillä jumaliste ne kuuntelevat yhtä hyvin kuin ihmiset. Meidän yllämme ovat tähdet, ja kuolema. Mutta nyt minä elän ja olen vapaa, ja soitan elämääni sekä tähdille että kuolemalle päin naamaa…»

»Mutta te, kreivi Ujházy» — ja Jens Lund oli pyörähtänyt ympäri kannoillaan — »te olette jumaliste menneeltä vuosisadalta».

»Niin», sanoi Joán, jonka ohimoissa veri takoi.

Jens Lund nauroi jälleen:

»Kaikki mitä minä puhun on pelkkää pötyä, mutta mitä minä ajattelen on totta.»

»Niin», sanoi Joán ja puhui hiljaa: »Totta sille, joka voi niin ajatella.»

Jens Lund seisoi tuokion. Sitten hän sanoi äkkiä Joánille:

»Tiedättekö mitä te itsestänne luulette? Että olette tuskan ylimys. — Mutta, hyvä herra, tuska ei ketään aateloi. Uskaltaminen aateloi… meidän vuosisadallamme…»

»Milloin soitatte Bukarestissa?» kysyi hän yht'äkkiä.

»Maanantaina», sanoi Joán eteensä tuijottaen.

»Hm, minä taas tarjoilen sieluani Pestissä.»

»Uutta sieluanneko?» sanoi Joán.

»En» — ja Jens Lund löi yhteen ylöspäin kohotetut kätensä — »iankaikkisen sieluni minä tarjoilen pankinjohtajien rouville Pestissä».

Tuokion oli hiljaista. Sitten Joán sanoi:

»Mutta teillä oli kuitenkin äiti, joka synnytti teidät päiväntasaajan kohdalla.»

»Ja isä, joka hedelmöitti hänet Arkangelissa. Mutta parahin Ujházy, eikö se ole tuiki yhdentekevää? Kysynpä, kuka muistelee herra Bonaparte vanhempaa? Historia alkaa herra Napoleonista. Isäni oli kotoisin Lögstöristä ja meni naimisiin rudköbingiläisen purjelaivan kanssa. Laivaväkeen kuului Jensine Jensen, joka tuli raskaaksi Jäämerellä ja synnytti minut maailmaan päiväntasaajan kohdalla.»

»Rudköbing?» sanoi Joán.

»Niin. Sitä ette tunne.»

»Ettenkö tuntisi», sanoi Joán ja puhui hiljaa kuin ennen. »Se on Tanskassa».

»Sekin Tanskassa?» sanoi austraalialainen ja katseli vuorotellen molempia, aivan kuin olisi tahtonut ottaa heistä mittaa.

»Niin, sitä sanotaan Tanskaksi», sanoi Jens Lund. »Rudköbing on Langelantia, ja Langelanti on viiru meressä. Sähkö ja minä, me tulimme Langelannista. [Hans Kristian Örsted, kuuluisa tanskalainen fyysikko ja sähköopin tutkija, synt. 1777 Rudköbingissä. Suom.] Ujházy, ihmisellä ei ole mitään alkuperää. Minä synnyin ja olen. Kenellä olisi oikeutta kutsua meitä? En tottele ketään. Olen mikä olen. Ja minä synnyin aamupäivällä onneatuottavien tähtien merkeissä…»

»Uskotteko tähtiin?» hymyili Joán.

»Kuka osaa sanoa mihinkä uskoo? Sille, joka elää, ei kuolemaa ole olemassa. Mutta mitä sille on olemassa, joka on kuollut, voitteko sen sanoa, herra Ujházy, anteeksi, kreivi Ujházy? Olen lukenut, että maapallo on pienin maailmojen joukossa ja että jokainen tähti on maailma. Siellä on tilaa monille kuolleille, jotka tulevat pienestä maasta…»

»Ja kun te kerran olette kuollut», sanoi Joán ja puhui puolittain laulavin äänenpainoin, »annatteko silloin laivan lähteä päiväntasaajalle, jossa tuhkanne levitetään kuten pöly valtameren pinnalle?»

»En», sanoi Lund.

»Ettekö?»

»En» — ja Jens Lund punastui tahtomattaan sen merkillisen ristiriitaisuuden johdosta, jota hän vaistomaisesti, sielunsa pohjalla tunsi. »En, tahdon levätä äitini vieressä, ja hän lepää Langelannissa.»

Hymy oli häivähtänyt Joánin kasvoille.

»Tanskassa», sanoi hän.

Ja ehkäpä vapautuakseen omista ajatuksistaan hän sanoi vähän ajan kuluttua:

»Budapestin naiset ovat kauniita, herra Jens Lund.»

»Naiset», sanoi tämä ja potkaisi jalallaan lattiaa, aivan samoin kuin australialainen. »En tunne heitä. Kun tulen tuntemaan heitä, niin nähtävästi rakastun heihin. — Sitten tahdon rakastaa monta, jotta yksi ei pääsisi minua lannistamaan.»

Joán nauroi:

»Saman, mitä juuri sanoitte, sanoi minulle kerran eräs intialainen.»

»Siis on totta, että intialaiset ovat viisaita», sanoi Jens Lund.

»Hän oli viisas. Hän puhui päivästä, jolloin keltaihoiset tulvivat ylitsemme kuin hyökyaalto ja peittävät meidät kuin santa.»

Jens Lund nousi:

»Niin, siitähän kirjoitetaan sanomalehdissä. Muuten en koskaan lue sanomalehtiä. Keltaihoiset? Ne tulevat ja peittävät ne, jotka silloin elävät. Ja nyt elämme me. — Hyvää yötä, kreivi Ujházy. Hyvää yötä, herra… jonka nimeä en muista.»

»Collyett», sanoi Henry.

»Collyett, aivan niin. Nukutteko hansikkaat kädessä?»

»Hansikkaat kädessä?»

»Niin öisin. Minä ainakin. Hieron käsiäni ihovoiteella ja maatessani käytän hansikkaita. Niin pitäisi teidänkin tehdä — sormienne takia. — Hyvästi, Ujházy. Tiedättekö mitä luulen — te kuulutte niihin, jotka muistavat liian hyvin, ja liian paljon. Ei pidä muistaa — on vain mentävä eteenpäin. Nyt minä menen Budapestiin. — Hyvää yötä.»

Jens Lund nyökäytti päätään ja lähti.

Tuokion verran istuivat molemmat vaiti. Sitten Collyett sanoi:

»Hän oli merkillinen.»

»Niin oli.»

He olivat jälleen vaiti, kunnes austraalialainen virkkoi:

»Hän puhui niin paljon. Mutta en voi muistaa, mitä hän sanoi.»

Taas oli hiljaista.

»Mutta kenties», sanoi Henry, »muistan sen vuoden kuluttua».

»Kenties.»

Austraalialainen sytytti savukkeen.

»Mutta mitenkä hän siis soittaa?» sanoi hän ja katseli Joánia.

Joán, joka istui silmät ummessa, ei vastannut kohta.

»Soittaa?» sanoi hän sitten. — »Hän soittaa vuorelta, jonka huipulla hän seisoo ja josta on näköala yli maan.»

Kohta sen jälkeen hän nousi:

»Nyt minä annan heidän laittaa kuntoon yötä varten.»

Kun konduktööri astui sisään, seisoivat he käytävässä ja katselivat ulos pimeään.

»Nyt kai olemme Unkarissa», sanoi Henry.

»Niin», sanoi Joán, »nyt olemme Unkarissa».

Heidän tupakkansa savu muodosti kehiä, jotka haihtuivat jälleen.

»Kuinka merkillisesti ne haihtuvat», sanoi austraalialainen ja seurasi kehiä silmillään.

»Niin.»

»Olen usein koettanut», sanoi Henry, »muodostaa ne sellaisiksi kuin tahdon. Mutta siihen en kuitenkaan pysty.»

Joánin silmät seurasivat savua.

»Ehkä herra Jens Lund pystyy», sanoi hän.

Mutta Henry Collyett nauroi ja sanoi.

»Ei kai hän sentään osaa mitä hyvänsä, piru vie.»

He erosivat, ja Joán meni omaan osastoonsa. Hän sytytti molemmat vahakynttilät, jotka hänellä aina oli matkoillaan mukana, ja asetti ne pöydälle kahteen pieneen jalustaan. Sitten hän sammutti sähkölampun ja meni levolle.

Hän oli maannut kauan, enemmän kuin kaksi tuntia, kun oveen koputettiin.

Tulija oli austraalialainen.

»Nukutteko?» sanoi hän. »En tiedä miksi en saa unesta kiinni. Saanko istua tuokion täällä?»

»Kernaasti», vastasi Joán.

He eivät kuulleet mitään muuta kuin junan jyminää — nyt se kulki sillan yli, nyt yli lakeuden, nyt jonkin tuntemattoman kaupungin ohitse.

Joán ei liikahtanut. Keltaisen kynttilänvalon kajo lankesi hänen hiljaisille kasvoilleen.

»Minusta tuntuu», sanoi austraalialainen hiljaa, tuijottaen punaiseen kattoon, »että tämä päivä on ollut ihmeellinen. Eikä sentään ole mitään tapahtunut.»

Joán sanoi avaamatta silmiään:

»Mitä te sanotte tapahtumiseksi, Henry? Että uppoamme juninamme päivinemme virtaan taikka että joku rosvo ryöstää meiltä pankkiosoituksemme?»

Hän makasi hiljaa. Sitten hän sanoi ja avasi silmänsä:

»Nyt minä lähden Tanskaan.»

»Tanskaan?» sanoi Henry ja hätkähti.

»Niin. Sinne, jossa tahdon soittaa — viimeksi.»

»Joán», sanoi Henry, eikä hän koskaan ennen ollut käyttänyt Joánin etunimeä.

Mutta Joán ei puhunut enää. Ja austraalialainenkin oli vaiti.

Hän istui hyvin suorana molempien vahakynttilöiden ääressä — aivan kuin vartiossa.

* * * * *

Joán Ujházy käänsi jälleen päätään, joka nojasi Tanskan valtionrautateiden punaisiin patjoihin. Hänen säestäjänsä oli kysynyt jotakin.

»Mitä tahdotte?» sanoi hän.

Hänen päänsä oli raskas. Oli kuin hän näitä lakeita ja sateisia tienoita matkatessaan olisi uudelleen elänyt koko menneen elämänsä.

»Kohta olemme perillä», sanoi pikku pianisti joka täsmällisenä kuin kello järjesteli ja sulki matkalaukkuja nyt kuten aina ennenkin.

»Joko nyt?» sanoi Joán, ja näki asemayhdyskunnan ensimmäisen rakennuksen. »Missä meidän on soitettava täällä?»

»Jossakin Naisyhdistyksessä.»

»Vai niin.»

Joán nousi.

»Vieläkin sataa hiukan», sanoi hän ja katseli taloja, joita alkoi näkyä enemmän.

Sitten juna pysähtyi.

Joán sai auki vaununoven.

»Onko tämä 'Raja'?» kysyi hän junapalvelijalta, joka ei kuullut kysymystä; hän olisi yhtä hyvin voinut sanoa »Länsipuolella kuuta».

Keskikokoinen mieshenkilö seisoi aivan heidän vaununsa edessä, nahkalakki päässään.

»On, tämä on 'Rajaa'», sanoi keskikokoinen mies ja nosti lakkiaan. »Ja te olette ehkä herra Ujházy?»

»Niin olen.»

»Minä olen puheenjohtaja», sanoi äkkiä eräs aivan nuori tyttö, joka astui esille keskikokoisen miehen takaa, samalla kuin kaikki veri valahti hänen valkeille kasvoilleen. »Ja tässä on isäni.»