I. (continued 3)

Ulkonaisissa oloissa ei kyllä ollut mitään muuttunut. Kaikki oli entisellään. Niin makasi tuo Heikki tuossa kuin olisi eilen hänet viimeksi nähnyt. Ja Olli istui keinutuolissa aivan niinkuin ennenkin palattuaan yöllä kotiin. Lamppu sihisi tuolilla—ja sekin oli Heikin ainainen tapa: hän ei sitä koskaan jättänyt pöydälle palamaan.

Heikin kasvoissa näytti kuitenkin jokin omituinen muutos tapahtuneen. Niihin oli tullut jotakin hienostunutta. Nenä oli kuin laihtunut ja silmäluut selvenneet. Niinkuin pitkät kärsimykset olisivat hänen kasvojansa muodostelleet. Olli oli lukevinaan paljon, paljon siitä Heikin silmien luota—semmoista, mikä oli tullut häneen heidän erilläänolonsa aikana sisästäpäin, sieluelämän vaikutuksesta.

Mutta ulkonaisesti olivat Heikin kasvotkin samat—pienimpiin yksityiskohtiin asti. Erittäin kummasteli Olli hänen tukkansa ominaisuutta. Se oli aina sama samoine kiharoineen. Siellä oli kihara niskassa, joka oli oudostuttavan itsepintaisesti pysyttänyt muotonsa ja asemansa.

Se putosi muita alemmaksi kiehkuraksi niskassa ja ulottui tavallisesti Heikin ahtaan alaskäänteisen kauluksen valkealle pohjalle. Tämä tukka se antoi hänen kasvoillensa niitten ulkonaisen luonteen ja ehkä samalla keveän viittauksen hänen talonpoikaiseen syntyperäänsä.

Olli huomasi nyt ensi kerran, että sen todellakin vaikutti tuo kihara. —Hän katseli siksi Heikkiä verrattoman tarkkaavasti,—nousi keinutuolistaan ja tarkasteli joka taholta.

Tuolin selkäpuolella riippui Heikin harmaa takki—iänikuinen, jonka Olli muisti vähintään kolme vuotta sitten Heikillä olleen. Sitä sanottiin juhlatakiksi ja se otettiin esille harvoin. Mutta nyt se osoitti jo kulumisen oireita. Kiilteli vähän kyynärpäiden kohdalta ja tarjosi siellä täällä nähtäväksi poimuja, joita vuodet olivat siihen kasvattaneet. Se poloinen oli nähtävästi saanut viime kesänä jokapäiväisen takin viran palvellessaan rakastunutta herraansa.

Olli naurahti itseksensä, otti takin tuolin karmilta ja katseli sen kaulusta. Tuon kauluksen vähän virheellinen leikkaus, se juuri antoi takille sen omituisuuden ja jätti sen muistoon. Se kiersi liian alas niskassa, niin että joskus näytti paidan kauluksen alareunaa; mutta edessä se otti tappionsa takaisin pyrkien vähän liiaksi kohoamaan. Heikki ei olisi ollut Heikki, jollei tuo kaulus olisi ollut juuri semmoinen. Niin pitkälle kuin Olli häntä muisti, oli hänellä aina ollut tuo virhe vaatetuksessa,—mikä tuli siitä, että hän käytti halpaa räätäliä ja aina samaa.

Olli meni vaatekaapilleen, avasi sen ovet ja otti esille uuden-uutukaisen, lakanaan käärityn, kiiltävän musta-verkaisen vierailutakkinsa. Hän tarkasteli sitä tuntijan katseella ja mietti itseksensä; mutta alkoi sitten sitä mittailla Heikin takin kanssa, leveyden olan päästä olan päähän ja niskaluusta selkäristeykseen.

Oli sentään omituista kuinka he olivat samanmittaisia, Olli ja Heikki. Voisi vannoa, että tuo Ollin takki sopisi Heikille aivan yhtä hyvin kuin se sopi hänelle.——

Ja Olli kääri sen huolellisesti jälleen valkoiseen lakanaan; ei vienyt sitä takaisin kaappiin, vaan jätti sen pöydälle.

Sitten hän riisuutui, ripusti Heikin takin paikoilleen, sammutti lampun ja sukelsi vuoteeseensa.

Kun Heikki seuraavana aamuna heräsi, oli ulkona ilma muuttunut ja aurinko paistoi iloisesti sisälle.

Olli oli puolipukeissa sänkynsä laidalla ja tirkisteli häntä.

Hän rykäisi ja nousi seisaalleen, kun Heikki havahtui.

Ja Heikin pukeutuessa he eivät puhuneet sanaakaan toisilleen. Oli ihan mahdotonta aloittaa Ollin kanssa mitään sydämellisempää puhetta,—vain senvuoksi, että tiesi, että hän olisi kärsinyt ja hävennyt sanomattomasti.

Tuntui selvästi, että Olli oli arvannut kaikki tyynni. Ja että hän oli ihan säälimättä antanut tapaukselle sen nimen mikä sille tulikin. Heikistä se oli sentään jotakin muuta kuin miksi Olli sitä ajatteli. Se oli tapaus, jolla oli vuosikausia takanaan, jolla oli syvät syynsä, suuri merkityksensä, jota ei voinut selittää yhtenä eikä kahtena iltana. Mutta Olli olisi varmaan keskeyttänyt kaikki selitykset ja sanonut: sanalla sanoen, sinä olet saanut rukkaset!

Vaitiolo rupesi sentään Ollistakin tuntumaan tukalalta, koskapa hän alkoi viritellä puhetta.

—Kylläpä on tuo takkiskin jo kulunut. Minä sen muistan vielä entuudesta.

Mutta kun ei siihen saanut mitään vastausta, sanoi hän taas jonkin ajan kuluttua:

—Voisit minulle tehdä suuren palveluksen. Osta minulta tämä takkini. Se ei sovi minulle ollenkaan.

Ja hän veti esille lakanaan käärityn vierailutakkinsa. Hän ilmeisesti tahtoi asettua sille kannalle, ettei Heikin asiasta mitään sen pitempiä puheita saisi tullakaan.

—Jos sillä teen palveluksen, niin miksei. Mutta rahaa et minulta saa hyvään aikaan, sanoi Heikki.

—En tarvitsekaan tällä haavaa. Mutta koetahan sitä.

Ollin pitkä musta takki oli kuin tilattu Heikille. Se sopi mainiosti. Ei ainoatakaan liikaa poimua!

Mutta Heikki ei ymmärtänyt niitä asioita. Sillä katsahdettuaan peiliin hän aivan kauhistui.

—Ei—ei, Olli, ei tämä minulle käy. Sehän on kuin satula lehmän selässä.

Olli ei ottanut kuullakseenkaan. Käänteli vain Heikkiä vasemmalle ja oikealle ja sitten poistuen jonkin askeleen taaksepäin huusi innostuneena: Mainiota! Minä arvasin oikein! Sinusta tulee toinen mies!—Pidäs vähän päätäs pystympänä—niinkuin katselisit olkani yli!— Noin, noin, juuri noin! Suurenmoista!

—Sinä olet hullu, Olli!

—Pane tämä pystykaulus kaulaasi!

Mutta kun Heikki oli saanut Ollin pystykauluksen paikoilleen, purskahti Olli nauruun.

—Katso peiliin itse! Tiesinhän minä, että ne olivat nuo sinun kiharasi!

Heikki alkoi ottaa kaulusta pois.

—Ei, ei, anna sen olla paikoillaan. Nuo kiharat on poistettava! Sinun täytyy erota pyhimysvanteestasi, rakas sielu!

Heikin teki niin hyvää heittäytyä onnettomuuksineen lapsen tavoin Ollin käsiin.

Sillä selvää oli, että Olli koetti olla näin iloinen ja ystävällinen vain lievittääkseen Heikin surua.

Eivätkä surut silloin tuntuneetkaan, ne olivat kuin haihtuneet.——

Kun he sitten menivät päivällisille suuren ravintolan yksinäiseen huoneeseen ja kun Olli päivällisen jälkeen alkoi juoda likööriä, tuli kaikki tyynni ihan itsestään puheeksi. Ja Ollillakin näytti olevan paljon puhumista Heikin asioista. Hän tahtoi kerrankin puhua suunsa puhtaaksi. Kaikkeen oli Heikki itse ollut syypäänä, sanoi hän. Heikki katsoi elämää liian lapselliselta—liian aralta kannalta. Hänessä ei ollut kylliksi miestä.—Ja se taas tuli epäluonnollisesta elämäntavasta. Olli näytti aivan riemuitsevan, kun hän pääsi tähän aineeseen. Se oli syvintä voitonriemua hänessä. Hän innostui eikä malttanut lauseitansa lopettaa. Hän ei voinut olla mistään niin vakuuttunut kuin nyt tästä.—Miehuus riippuu siitä, sanoi hän, että elää niinkuin mies. Eikä hän voinut lääkärinäkään muuta neuvoa. Epäilemättä riippuu psyykillinenkin kypsyys hyvin paljon tästä asiasta. Ja senvuoksi Heikki juuri olikin, sanoi hän, aina osoittanut eräänlaista luonteen kypsymättömyyttä, lapsellisuutta, joka teki hänet niin huomaamattomaksi, ettei hän voinut herättää edes toverien mielenkiintoa.

Olli tahtoi, että hän olisi tehnyt kerrassaan lopun ujoudestaan,— yhdellä iskulla tappanut kaikki epäilykset siinä suhteessa.—Se oli Ollin mielestä ihan välttämätöntä Heikille, jos mieli hänen tulla mieheksi. Se oli kaiken järjellisen elämän, kaiken kulttuurielämän ensimmäisiä vaatimuksia, se, että oli voittanut lapsellisen häveliäisyytensä, joka esti pääsemästä itsetietoisuuteen ja kuulumasta muiden silmissä miesten joukkoon.

Tämä nyt oli sitä samaa, mitä Olli oikeastaan aina oli hautonut itsessään. Ja Heikki oli sen tiennyt hänen sanomattaankin.

Mutta näin suorana vaatimuksena ei Olli ennen ollut esittänyt mielipidettään.

Hän odotti ilmeisesti selvää vastausta Heikiltä.

Ja Heikin piti nyt ainakin näyttää myöntyväiseltä. Hän olisi muuten kerrassaan vetäytynyt pois siitä ystävällisestä suhteesta, joka oli heidän välilleen niin äkkiarvaamatta syntynyt ja joka korvasi hänelle melkein kaiken. He olisivat taas eronneet ja olleet kylmiä toisilleen— ehkä ainiaaksi. Mutta nyt olisi Heikki vähimmin tahtonut luopua Ollista.

—Menemmekö parturiin, kysyi Olli.

—Mennään nyt sitten, sanoi Heikki ja tunsi selvästi, kuinka Olli sen käsitti myöntäväksi vastaukseksi myöskin muihin vaatimuksiinsa.——

He menivät hienoimpaan parturiin.

Täällä Olli määräsi kaikki.

Parturi tunkeutui konesaksineen keskelle Heikin tukkaa.

Se leikattiin niin lyhyeksi kuin suinkin voitiin saada, niin että pääkallo siinti esille.

Ja siinä ne nyt viruivat parkettipermannolla Heikin tutut kiharat toinen toisensa vieressä—vieraassa ympäristössä. Lakaisijapoika työnsi ne armottomasti uunin eteen, muitten, outojen, tummempien ja vaaleampien joukkoon.——

Heikin ulkonäkö oli niin muuttunut, että hän hämmästyi peiliin katsahtaessaan. Pääkallon muodot tulivat selvinä näkyviin—nenä, suu, silmät saivat aivan erilaisen näön—ja Ollin korkea pystykaulus, joka pakotti Heikin pään luonnottomasti jäykkään asentoon, teki yleisvaikutuksen vielä kummallisemmaksi: oli kuin korvat olisivat syyttä tulleet hallitsevaan asemaan; ne olivat kuin kasvaneet suuremmiksi ja lerpattivat ulospäin;—kaikki muu oli kuin silinnyt ja kadottanut merkityksensä.

Mahdotonta oli Heikin ajatella ulosmenoa. Hän olisi mieluummin pistänyt onnettoman päänsä säkkiin ja vajonnut maan alle.

Hänen suureksi lohdutuksekseen tuli ulkoa kaksi herraa, joilla oli samalla lailla siintävä pääkallo ja korvat ja pystykaulukset. He olivat pääkaupungin leijonia.—Se oli ihan viimeisin muoti. Monet vähäpätöisemmätkin leikkuuttivat samalla lailla, mutta nämä olivat niitä, jotka ovat aina näkösällä.—Eräs heistä töytäisi vahingossa Heikkiä tullessaan peilin ääreen, mutta pyysi samassa niin kohteliaasti anteeksi, että Heikki meni aivan punaiseksi hämmennyksestä—

Lähtiessä Olli otti tahallaan Heikin vilttihatun päähänsä ja jätti hänelle oman sylinterinsä Heikin estelystä huolimatta. Hän tuli aivan kovaääniseksi, ja Heikin piti kuin pitikin myöntyä.

Kun he olivat kadulla, juoksi kaunissilmäinen piika heidän ohitseen. Hän katsoi Heikkiin. Ja kun Heikki kääntyi taakseen häntä vielä nähdäkseen, katsahti hänkin ja nauroi silmää iskien.

Ennen olivat vastaantulijat aina katsoneet Ollia. Nyt ne katsoivat Heikkiä.

Kevyt syysilta hyväili Helsinkiä. Kaasut syttyivät, ja Esplanadin sähkölamput pian voittivat ja hävittivät taivaalta tulevan kellankuultavan iltahohteen. Hiljaa kävellen pitkissä jonoissa, iloisena sorinana liikkuivat pääkaduilla ihmisjoukot—ja pehmeästi jymisi korvaan taantuva kaupungin melu.

Olli ehdotteli Kappelia, ja he menivät sinne.

Siellä soitti musiikki ja väkeä olivat sijat täynnänsä sekä sisällä että ulkona—huoletonta, nauravaa, ystävällistä, sähkön valaisemaa yleisöä lämpimän syysillan hyvänhajuisessa tuoksussa.——

He tulivat keskikäytävää ylös ja poikkesivat oikealle puolelle. Heikki voitti kaikki ujostelut. Ja se oli nyt entistä helpompaa, kun tuo Ollin korkea kaulus jäykisti niskaa ja pakotti pään pystyyn. Monet ihmisistä aivan kääntyivät katsomaan, ja noissa katseissa oli ikäänkuin uteliaisuuden sekaista kunnioitusta. Varmaan sen vaikutti sylinteri ja kaulus ja musta verkatakki, joka näkyi avatun, kevyen palttoon alta.—

Kappelin kylkimajan luona, jonne Olli ja Heikki ensin tulivat, istuivat kaikki hänen viimekesäiset tuttavansa.

Mutta Heikki ei pysähtynyt kättelemään. Nosti vain sylinteriä. Eikä vilkaissutkaan Fannyyn.

Ylhäällä pääoven edustalla, missä oli valoisinta ja näkyvintä, istui suuri joukko Ollin tuttuja. Heikille ne olivat semmoisia tuttuja, joita tervehditään lakkia nostamalla. Ne olivat anastaneet siinä monta pöytää ja hallitsivat kokonaan sitä seutua.

Ne olivat kaikki sylinteripäisiä.

Yhdellä vain oli tavallinen huopahattu. Ja se olikin Heikin läheisempi tuttu. Se oli Eemil. Heikin nähtyään hän hyppäsi paikaltaan.—Kas vain! Heikki! Terve mieheen!—Ja kuinka pääkaupunkilaiseksi sinä olet käynyt! Enhän tahtonut sinua tuntea!

Ja hän nyki ja reuhtoi lähentelevään tapaansa, niin että Heikin tuli vaikea olla noitten muiden vuoksi, jotka eivät olleet hänelle niin tuttuja. Eemil puhua mellasti aina niinkuin kaikki olisivat olleet saman perheen jäseniä. Hän oli kuin sokea kaikelle mikä maailmassa on ulkonaista arvokkuutta, tahallista kylmyyttä käytöksessä. Hän ei ymmärtänyt sitä ja laskeutui koko olennollaan niitten väliin, jotka olivat toisilleen vieraampia tai säilyttivät keskenään arvonsa mukaista suhdetta; laskeutui ja heti sekoitti kaikki suhteet, nimitti asioita kotoisilla nimillään ja ehdotteli liian aikaisin sinunmaljoja.

Mutta Eemil ei onneksi istunut kauan. Hän nyykäytti seuralle hyvästiksi päätä ja katosi jotakin paperilippua liivintaskustaan hakien.

Muut ottivat Heikin vastaan aivan toisella tavalla. Nousivat paikoiltaan tervehtiessä ja kuuntelivat huomaavaisesti mitä hänellä oli sanomista. Oli jotakin kohteliasta ja kunnioittavaa heidän käytöksessään. Ja samalla he näyttivät olevan hyvin uteliaita Heikin olennosta selkoa saamaan. Aivan kuin olisivat nyt vasta ensi kerran hänet nähneet.

Heikki tunsi, että he oikeastaan saivat perin pohjin väärän käsityksen hänen henkilöstään;—semmoisen kuin hän olisi ollut elämän vastoinkäymisiä kokenut mies, joka tahtoo kaikella, mitä hän sanoo, laskea hienoa ivaa maailmasta ja ihmisistä ja niiden pyrinnöistä. Mutta samalla he juuri sen tähden näyttivät niin mielellään kuuntelevan häntä.

Ja miksi Heikki olisikaan ilmaissut heille oikean itsensä? Saakoot vain väärän kuvan. Semmoisen, joka soveltuu hänen muuttuneeseen ulkomuotoonsa.

Kun he siinä istuivat ja urkkivat hänen olentoansa, selvisi hänelle itselleen yhä enemmän mimmoisena hän nyt hetki hetkeltä painui heidän mieleensä. Ja samalla hänessä heräsi halu itse luoda ja muodostella tuota kuvaa;—pienimmistä erikoisuuksista suurimpiin ja tärkeimpiin luonteenpiirteisiin saakka: siitä, kuinka hän nosti lasin huulillensa tai käänsi päätänsä tai naurahti—siihen, mitä hän ajatteli yhteiskunnallisista kysymyksistä, mitä hän itse harrasti ja aikoi.

Ja mallina tätä kuvaa luodessa olivat heidän ihanteensa,—ne, joihin he pyrkivät kaikilla liikkeillään ja ajatuksillaan.

Heikki otti tarjotun sikarin vastaan. Hän sytytti sen miellyttävimmällä niistä tavoista, joilla oli nähnyt sikaria sytytettävän, eikä puhuessa aina ottanut suusta, vaan piteli paremmin siinä lähitienoilla.

Ja mitä ajatuksiin tuli, niin piti etupäässä antaa vaikutus niinkuin ne olisivat jo vakaantuneet. Siksi piti puhua hillitysti, ei suinkaan vain innostua mistään. Ja ennen kaikkea oli vältettävä poikamaisuutta, joka niin helposti saattoi pujahtaa, jos ei muuhun niin johonkin lauseenkäänteeseen kesken vakavintakin keskustelua.—Omista pyrinnöistä ei juuri sopinut puhua. Mutta samassa piti kumminkin antaa selvästi tuntea, että takana oli varmaa yhteiskunnallisuutta. Ei kenenkään tarvinnut tietää, mikä oli se yhteiskunnallinen asema, johon tähtäili; mutta piti olla ihan tuntuvaa, että tähtäili.—Aatteissa eläminen ja isänmaasta puhuminen olisi tehnyt miehen ihan mahdottomaksi heidän silmissään. Piti päinvastoin asettua sille kannalle, että semmoinen saattoi tulla ainoastaan lyseon konventissa kysymykseen,—ja nauraa yläpuolelta, kun tuli puheeksi henkilöt, jotka vielä olivat niin lapsekkaita.

Hän itsekin kiintyi omaan kuvaansa. Hänen mielessään oli niin selvänä, kuinka hän siinä istui sylinteri päässä sikarin savua luotaan puhallellen. Ja hän kiintyi erittäin siihen tapaan, millä hänen kuvansa lausui ajatuksensa, se on, mitä se ajatteli ja puhui. Peiliä ei ollut, mutta heidän silmistään näkyvä uteliaisuus sen hänelle kuvasti.

Ja omituinen keveys ja ilo tuntuu sydämessä.

Uusi, ennen olematon tulevaisuudenkuva väikyttelee muotojansa—paljoa lähempi ja helpommin saavutettava kuin kaikki entiset.

Entä jos elämä ei olekaan jakso kärsimyksiä! Mikä pakko hänen onkaan sitä aina semmoiseksi ajatella!

Ja Heikki kohautti hattuansa ja mitä sydämellisin hymy huulilla vastasi pöydän toisesta päästä esitettyyn maljaan.

He näyttivät kiintyvän häneen yhä enemmän.

Piiloon vain koko sisäinen maailma lapsekkaine haaveineen ja ihanteineen.

Olli oli oikeassa!

Fanny seurueineen lähti ja tuli kulkeneeksi ihan heidän pöytänsä ohitse.

Heikki nousi vain paikaltaan ja nosti hattuansa.

Fanny pysähtyi epävarmasti, niinkuin olisi tahtonut antaa hänelle tilaisuuden ojentaa kättä hyvästiksi.

Ja lensi tulipunaiseksi, kun ei Heikki ojentanut.

Mutta heidän mentyänsä selvisi Heikille samassa, ettei hän noiden rukkasten vuoksi suinkaan vielä ollut Fannyä kadottanut.

VIII.

Kahden vuoden kuluttua tämän jälkeen oli Heikki saanut tutkintonsa suoritetuksi ja valmisteli jo väitöskirjaansa.

Hän oli kokonaan muuttunut entisestään. Ujous oli voitettu, ja Heikki oli toinen olento, toisen näköinen ja toisen luontoinen.

Ja näin oli se viimeinen voitto tapahtunut:

Joitakuita aikoja tuon kappeliretken jälkeen oli Eemil tullut Heikkiä tapaamaan,—oli tullut ihan hengästyneenä tapansa mukaan.

—Kuulehan, Heikki, sanoi hän,—piäppä puhe ensi juhla-iltamassa! Ovat käskeneet minua toimittamaan puhujan—torstaista viikko—isänmaalle!

Heikki tietysti säpsähti ja veri nousi hänen päähänsä. Mutta hänen onnistui salata se Eemeliltä.

Eemil oli niitä harvoja, joiden Heikki aavisti tuntevan häntä ja hänen haaveitaan. Miksi Eemil nytkin olisi kääntynyt juuri hänen puoleensa, ellei tavallaan auttaakseen häntä. Se oli selvästi tuota Eemilin lähentelevää ystävyyttä, joka aina harmitti häntä. Eemil tietysti ajatteli, että koska pyrit suureksi mieheksi, niin tässä nyt tarjoan sinulle tilaisuuden kerrankin urasi aloittamiseen; ota pitääksesi puhe isänmaalle äläkä siinä turhia ujostele!

Ja jos Heikki vain olisi antanut itsensä ilmi, olisi Eemil todella ruvennut selittämään hänelle, kuinka turhaa se ujous on, kuinka helposti se on voitettavissa ja niin edespäin. Hän näytti olevan siihen jo edeltäpäin aivan valmistunut.

Mutta Heikki ei antanutkaan itseänsä ilmi, vaan vastasi Eemilille tyynesti, että jollei heillä ole ketään sopivampaa tiedossa, niin kyllä hän puolestaan mielellään tahtoo auttaa hyvää asiaa.

Eemil oli katsahtanut häneen hyvin kummastuneena.—Oliko tuo Heikki! Heikkikö vastaansanomatta suostui esiintymään julkisesti suuressa iltamatilaisuudessa!

Ja niin oli nyt Eemilkin harhateillä hänen suhteensa,—luuli, että Heikki oli sisäisesti yhtä paljon muuttunut kuin oli ulkonaisesti, ja sentähden muutti hänkin käytöksensä Heikkiä kohtaan, kohteli entistä kunnioittavammin häntä ja kyseli hänen mielipidettään kaikenlaisissa asioissa,—mitä ei ennen olisi koskaan tullut tehneeksi.

Heikki säilytti tyynen rauhallisuutensa ja vastasi kaikkeen venytellen lauseitaan ja teeskennellen miettiväisyyttä.

Mutta Eemilin lähdettyä oli häneen tullut masentava tuska. Hän olisi ollut valmis juoksemaan Eemilin jäljestä peruuttamaan lupauksensa. Hän oli luvannut mahdottomuuden. Ja kumminkin hän oli kuin naulattuna lattiaan, kun hänen piti lähteä.

Joka hetki vei hänet yhä kauemmas peruuttamisen mahdollisuudesta, ja vihdoin se jäikin mahdottomuudeksi. Ei juuri voinutkaan enää peräytyä.

Silloin vasta hän tuli ajatelleeksi, mistä hänen oikeastaan oli puhuttava. Ja kuta enemmän hän ajatteli, mitä hän tulisi sanomaan, sitä enemmän hänen mielensä musteni.

Isänmaa oli kauan sitten unohtunut käsite Heikin maailmassa. Ei,—siinä oli vielä paljon muutakin kuin unohtuminen. Se käsite ei ollut saanut muistua, se oli tahallisesti mielestä vieroitettu. Sillä muistuessa se oli aina tuottanut eräänlaista kipua sydämeen. Vaikka Heikki olikin jo kauan sitten oppinut tässä asiassa asettumaan Ollin kannalle,—oli oppinut pitämään naurettavina isänmaallisia deklamatsioneja ja teko-urhoollisuutta ja myöntänyt itselleen, että kosmopolitismi on ainoa luonnollinen ja järjen kanssa sopusoinnussa oleva kanta,—nousi sittenkin mieleen joskus väikkyvä viheriäinen maa lehtoineen, laitumineen, karjoineen,—nousi kotoisten muistojen mukana ja herätti oman omituisen lämpönsä sydämeen ja sillä lämmöllään muistutti, että Heikin ympärillä nyt oli kylmä,—ja sulkeutui taas näkymättömäksi, jätettyään mieleen tuskaisen kaihon.

Ja tällekö isänmaalle, jonka hän oli tahallaan unohtanut, hänen nyt oli julkisesti puhuttava!

Se olisi ollut veristä valhetta hänen puoleltaan,—jokainen lause, joka sana!

Mutta nyt taikka ei koskaan! Hän tunsi tämän kauhean tiehaaran. Hänen täytyi kerran voittaa itsensä. Sen piti tapahtua! Tietysti nytkin täytyi vain valehdella.

Kaikki hajonneet muistot entisiltä ajoilta piti koota, kaikki rohkeimmat ajatukset, kaikki voimakkaimmat lauseet, jotka kehoittivat uhraukseen ja alistumiseen. Niitä oli muistossa vielä paljon. Ne olivat nyt vain kaikki sanoja, kun taas ne silloin vuotivat kuin elävästä hengen lähteestä. Piti valehdella, että ne tulevat sydämestä.

Ja kun puhe sitten oli valmis, tiesi hän jo, että hän oli voittanut pahimman vastuksen.

Mutta juhlapäivän iltana hän joi Ollin kanssa punssia. Ja kun puheenpidon aika tuli, nousi hän kylmänä ja rauhallisena puhujalavalle. Ujous oli aivan paennut. Jonkin lauseen perästä oli ääni vakaantunut. Hänen liikkeisiinsä oli tullut jotakin outoa vapautta. Niissä oli kuin jotakin Artturilta otettua. Hän tunsi, että häntä kuunnellaan. Ja hän nosti äänenpainonsa luonnottomiin. Viimeisiä sanoja sanoessaan vapisi hän innostuksesta. Korkealle kohottaen lasinsa hän vihdoin huusi eläköötä Isänmaalle. Ja siihen yhtyi juhlaväki kuin yhdestä suusta. Kun hän sitten astui alas puhujalavalta ja kulki väkijoukon läpi, tunsi hän kuinka ihmiset häntä katsoivat ja kyselivät toisiltaan hänen nimeänsä.

Sisähuoneen ovensuussa oli Fanny. Hän pysäytti Heikin puhutellakseen häntä. Heikki puhutteli Fannyä niinkuin olisi jo vuosikausia vierinyt siitä heidän keskeisestään tapauksesta,—niinkuin hän puolestaan olisi sen joko unohtanut tai antanut anteeksi.—Fanny punastui usein puhuessaan. Ja kun hän punastui, niin ihojauhe näytti kuin irtautuvan hänen ihostaan.——

Heikki oli hänet kokonaan voittanut,—ihan kuin olisi voinut kietoa sormensa ympäri——

Olli, joka seisoi lähellä ja huomasi heidän keskustelunsa, otti Heikkiä kädestä, kun Heikki jätti Fannyn.

—Hän on sinun! sanoi Olli varmalla voitonriemulla, ja hänen silmänsä kiilsivät ilosta ja punssista, jota oli juonut enemmän kuin kylläksi. Ja saatuaan Heikin ravintolan puolelle istutetuksi viereensä hän toivotti ihan totisena onnea. Hän kehui puhetta ja riemuitsi suuresta menestyksestä.

Aivan kuin hän olisi unohtanut kaikki pilkkansa ja entiset ilkkumisensa, jolla aina leimasi isänmaallisen innostuksen.

Mutta varmaan hän nytkin välitti viis kaikista isänmaista. Hän iloitsi vain siitä, että Heikki oli edullisesti esiintynyt. Ja jos isänmaa saattoi tämmöistä etua tuottaa, niin silloin siitä kyllä voi puhua ja eläköötä huutaa ja innostua.

Ja siellä oli sitten paljon muita, jotka tahtoivat tutustua Heikkiin, ja entisiä tuttuja, jotka kaikki kokoontuivat samaan pöytään ja istuivat juomaan. Heikkiä heidän kaikki maljansa tarkoittivat ja heidän katseensa ja puheensa.

Mutta vastatessaan heidän maljoihinsa, iloisena juodessaan, Heikki tunsi kuinka hän joi sydämeltään katkeran painon. Tunsi, kuinka hän vähitellen vapautui siitä tuskallisesta häpeän painosta, jonka tuo puhe oli hänelle tuottanut. Ja tunsi, kuinka hän omisti sen ajatuksen, että tuo puhe voisi päinvastoin tuottaa hänelle jotain hyötyä.

Sen jälkeen oli Heikiltä kaikki alkanut mennä helposti. Kahdessa lyhyessä vuodessa hän sai toimeen sen, mihin ennen olisi paljon pitempiä aikoja kuluttanut.

Ne vaikeudet, jotka olivat Heikkiä alussa peloittaneet, ne olivat vain harhakuvia, niitä ei ollut olemassa. Piti vain kerta kaikkiaan päästä siihen tietoon, että vaikeudet filosofiassa syntyivät filosofin omien ajatusten epäselvyydestä. Filosofia piti kohdella niinkuin lasta; nauraa hänelle, kun hän voimiansa ponnistellen pyristeli sotkeutuneessa ajatusten verkossa, joskus pudistaa hänelle päätä, mutta joskus hyväksyvästi nyökäyttääkin, kun hän sai esille jonkin selvemmän ajatuksen.

Mutta ei ollut ainoastaan filosofian vaikeuksien laita tämmöinen. Koko elämän laita oli sama. Aivan niinkuin filosofi koetteli vaikeitten tieteellisten sanojen taakse peittää omaa epäselvyyttänsä ja hataruuttaan ja siten peloittaa arvostelusta liian nuorta järkeä, aivan samalla tavalla oli peloittanut Heikkiä koko muukin elämä, kaikki sen yhteiskunnalliset laitokset, vallanpitäjät, virkamiehet, niin että hän oli aina tuntenut kuuluvansa hallittujen joukkoon.

Nyt hän oli kokonaan muuttunut. Hän oli alkanut ymmärtää, että kaikki tyynni oli hienoa petosta, harhanäkyä. Viranomaisuus, se oli vain käsite. Virkatakin sisässä istui tavallinen heikko ihminen, joka oli hyvin harjaantunut heikkouksiansa peittämään, joka oli kehittänyt luottamusta itseensä ja oppinut käskemään. Miksi ei hänkin, Heikki, ottaisi täyttä askelta ja siirtyisi "hallitsevain" riveihin.

Antissa hän oli kerran läheltä nähnyt ja ihaillut tuota voimaa, joka empimättä asettui kaiken yläpuolelle ja joka oli kaiken viranomaisuuden perustus.

Nyt hän tunsi sitä itsessänsä!

Monet hänen tovereistaan olivat tosin häntä ennen tähän kehityskauteen päässeet. Heikkiä oli myöhästyttänyt hänen lapselliset puuhansa maalla.

Mutta se ei tehnyt mitään: hän saattoi nyt vanhempana ja kokeneempana sitä varmemmin valloittaa vasta avautuneet alat.

Koko asia oli vain ajan kysymys. Ja sivuasia oli myöskin, mitä tietä se kaikki kävisi. Miksei niinkin, että hän pyrkisi ensin aineelliseen varakkuuteen!

Lyhyempi oli kuitenkin toinen tie, ja sillä hän oli jo koko pitkälle päässyt. Se oli maineen. Sen tavoittamisessa hän oli mennyt eteenpäin verrattoman nopeasti ja niin loistavasti, että oli herättänyt yleistä kummastusta ja ihailua.

Ja se oli kumminkin hänen pahin vihollisensa. Sillä se oli ainoa ajatus, joka häiritsi hänen lukujansa. Rivien välistä se pyrki esille, tunkeutui keskelle tieteen syvimpiä sokkeloita, keskeytti ajatusjuoksun tai pysäytti kynän, kasvoi, sytytti mielen outoon liekkiin, kunnes sai sydämen sykkimään.

Mitään muuta hän ei koko aikana ollut ennättänyt ajatella—tässä kiireisessä kuumeentapaisessa työssä ja pyrkimyksessä.

* * * * *

Eräänä iltana istuessaan työpöytänsä ääressä paksun tupakansavun ympäröimänä, vajoutuneena milloin lukemiseen, milloin haaveisiin, hän äkkiä kuuli kuin risahduksen ikkunansa takaa. Hän nousi istualtaan, painoi päänsä kiinni lasiin ja käsillään varjostaen silmiänsä katsoi ulos.

Siellä kulki kovassa pakkasessa joku naisolento ohitse.

Heikki rypisti tyytymättömänä silmäkulmiansa, sammutti lampun ja lähti ulos.

Mutta hän oli kai erehtynyt tuon risahduksen suhteen. Jonkin matkaa kuljettuaan hän tapasi saman turkiksiin kääriytyneen naisolennon, josta hän ei voinut epäillä mitään sellaista.

Sillä neiti Fannyn tuttu ääni tervehti häntä turkin sisästä:

—Ah, herra Vuorela, oli hyvä että teidät tapasin. Minä olen kauan hakenut tilaisuutta puhua teidän kanssanne!—

Hänen äänensä vapisi selvästi, vaikka hän oli puhuvinaan rauhallisesti ja melkein huolimattomasti.

—Niin, sanoi Heikki hyvin ystävällisesti,—me emme ole tavanneet pitkään aikaan toisiamme—kohta tulee kaksi vuotta luullakseni?

Sitten he kulkivat sanaakaan vaihtamatta kokonaisen katuvälin.

—No miten teidän kotonanne jaksetaan, kysyi Fanny epävarmasti, jotain sanoakseen.

—En ole siellä käynyt siitä asti kun Helsinkiin muutin. En tiedä mitään heistä. Te muistatte vielä Vuorelan?

—Muistan,—oikein hyvin.

Ja he kulkivat taas pitkän matkan ääneti. Heikki odotti sitä asiaa. Mutta Fanny käveli levottomasti ja yhä kiireisemmin.

Vihdoin hän pysähtyi kadunkulmaan ja sai katkonaisesti sanotuksi:

—Tässä minun on erottava. Niin, minä tahdoin teille sanoa, että minä olen usein ajatellut,—minua on usein vaivannut se mitä tapahtui meidän puistossamme—

—No mitäpä siitä—onhan se jo kauan sitten ollut ja mennyt, vastasi Heikki vähän kylmästi.

Fanny seisoi hetken vielä puhumatta mitään, mutta ojensi sitten hansikattoman, hiukan palelevan kätensä Heikille:

—Niin no, hyvästi sitten, Heikki.

—Hyvästi.

Ja hän lähti kiireisesti omalle suunnallensa.

Heikki ymmärsi hyvin Fannyn tarkoituksen. Nyt oli siis tullut Fannyn vuoro!

Ja Heikki itsekin oudoksui omaa kylmyyttänsä. Järki sanoi, että tämmöisessä tapauksessa olisi pitänyt tuntea osanottoa. Mutta sydämessä käväisi vain ohimenevä säälintunne, kun hän seurasi Fannyä katseellaan.

Kotiin Heikki ei enää viitsinyt mennä. Ravintolaanko taas? Ja siellä uudistaa jälleen tuhansia kertoja sanotut sanat ja ajatukset! Ja puhua ja näyttää innostuneelta ja nauraa tyhmyyksille!

Heikki meni konserttiin. Häntä ei huvittanut seura tänä iltana. Hän tahtoi kuunnella musiikkia ja hetkeksi levähtää tavallisista ajatuksistaan ja haaveistaan.

Konsertissa ei ollut ainoatakaan hänen tuttavaansa, vaikka väkeä oli niin paljon kuin yliopiston juhlasaliin suinkin mahtui. Kuinka toinen oli tämä yleisö kuin se, joka Heikin tunsi! Hän meni täällä aivan huomaamatta läpi koko salin. Ei kukaan kääntynyt häntä katsahtamaankaan.

Esiintyi eräs nuori viulunsoittaja, melkein poika. Hän oli niin sievä ulkonäöltään, ja niin hauskasti kömpelö kumarruksissaan, että yleisö otti hänet heti vastaan sydämellisesti ihastuneena. Kävi tyytyväisyyden humaus läpi koko salin.

Hän soitti vain liikuttavaa, surullista musiikkia, ja menestyksestä, hurjista taputuksista huolimatta jatkoi vain samaan henkeen. Kaikki se itsetietoinen tyytyväisyys, jonka suosio sai hänen kasvoihinsa ilmaantumaan, katosi heti, kun hän aloitti jälleen soittonsa.

Ja viimeisessä kappaleessa lauloi hänen viulunsa kieli alakuloisimmin; se värisi niinkuin hylätty, rakkautta turhaan janoava ihmissielu.

Mistä hän oli saanut nuo tunteensa? Mahdotonta oli, että tuo poika olisi itse jo ennättänyt kokea semmoista syvää kaihoa! Hänen viulunsa kautta puhui kuin jokin etäinen entisyys. Niinkuin hänen esi-isänsä, kaikki vainajat, joitten nuori jälkeläinen hän oli, olisivat hänen kauttansa tuoneet esille valituksen turhaan menneistä pyrinnöistään, sammuneista toiveistaan,—niinkuin häneen olisivat kerääntyneet kaikki entisyyden ja kuolleet surut, vaienneet rukoukset——

Hän on onnellinen, sillä hän tuntee yhteyttä ihmiskärsimysten kanssa. Hän on niitten valittu tulkki. Hänellä on mitä varten elää ja hengittää. Hänessä ei ole, niinkuin Heikissä, tuota maaperästä irtitemmatun tunnetta, joka elättää sydämessä häviämisen pelkoa. Kunpa olisi elämässä, niinkuin hänellä, jotakin, jonka suruja voisi maailmalle valittaa, laulaa sydämensä hienoimmalla sävelellä,—jotakin, joka olisi varmana pohjana takana,—jonka tulkiksi olisi luotu!——

Hänen soittonsa tunkeutui kuulijan sydämen sopukkoihin ja löysi sieltä mitä oli tahtonut: se herätti sieltä syvän, voimakkaan säälintunteen— johonkin tuntemattomaan, epämääräiseen.

Kuinka kauan oli siitä, kun Heikki viimeksi oli näin tuntenut! Mutta hän ei löytänyt nyt mitään, mitä olisi voinut kietoa tähän valmiiseen lämpimään sääliinsä. Se ei tahtonut tietää Fannyn kuvasta. Eikä se sopinut vanhempien muistojen ympärille.

Soiton vaiettua puhkesi yleisö myrskyisiin suosionosoituksiin; se ei löytänyt kyllin kuuluvaa keinoa tunteittensa ilmaisemiseksi; käsienpaukutuksen ohella se huusi, polki jalkojaan lattiaan, melkein raivosi.—

Olivatko nuo kaikki siis tunteneet samaa kuin Heikkikin! Oliko nuori viuluniekka samalla lailla löytänyt tien tuhansiin ihmissieluihin kuin oli löytänyt tien Heikin sydämeen! Nuori poika, joka ei edes ymmärtänyt peittää itsetyytyväisyyden hymyä huuliltaan! Joka ei ollut mitään ajatellut, ei mitään kokenut, ei mitään kärsinyt!—Ja he rakastivat häntä kaikki, he olisivat tahtoneet hänet syliinsä, puristaa hänet kuoliaaksi! Naiset erittäinkin hehkuvine poskineen,—ja ylimykset, joita vain musiikki sai liikkeelle hiljaisista kodeistaan.

He rakastivat—ja Heikki kadehti sielunsa koko mustuudella.

Oh, kuinka häntä joskus inhotti se piiri, jossa hän oli kuuluisa ja rakastettu!

Mutta liian myöhäistä oli hänen vaihtaa yleisöä. Hänen sormensa eivät enää olisi voineet viulunsoittoon taipua!

* * * * *

Keväällä oli Heikki vihdoin saavuttanut kaikki tarkoituksensa yliopistossa.

Hänen väitöskirjallaan oli ollut loistava menestys.

Toverien piireissä hän oli esiintynyt entistä iloisempana ja alttiimpana. Ei muusta paljon tiedetty eikä puhuttu kuin Heikistä.— Arveltiin hänen tulevan menemään "pitkälle".

Mutta ne, jotka tunsivat lähemmin, ihailivat häntä aivan toisesta syystä. He ihailivat hänen luonnettansa, jota sanoivat harvinaisen miehekkääksi ja lujaksi. Missä Heikki vain esiintyi, siellä hän aina vallitsi kokonaan mielialaa; heti sisään astuttuaan hän valloitti muut kuuntelijoikseen. Ei hänen koskaan kuultu sanallakaan mainitsevan asioita, jotka kuuluivat hänen yksityiseen elämäänsä, ja kaikki utelut, kaikki lähestymiset siinä kohden hän työnsi ystävällisesti, mutta varmasti luotaan. Ei hänellä ollut ainoatakaan semmoista ystävää, jolle hän olisi uskonut itsensä kokonaan, ja useat sentähden kilpailivat Heikin lähimmän ystävän nimestä. Sanottiin kyllä, että Olli tunsi Heikkiä paremmin kuin muut, mutta ei Ollista saanut mitään selkoa. Olli oli joutunut kokonaan rappiolle, juopoksi; teki vähän väliä raittiuslupauksia ja lankesi säännöllisesti.

Jotkut sanoivat kiitoksensa ohella Heikkiä kuitenkin vähän kylmäksi, mutta toiset vastustivat kiivaasti tämmöistä arvostelua ja väittivät, että se johtui vaillinaisesta tuntemisesta.

Kevät oli varhainen. Jäät viipyivät vielä, vaikka jo mustina, uppoavina Helsingin satamassa, jossa talvehtineita laivoja korjailtiin ja varusteltiin lähestyväksi purjehduskaudeksi, puuhailtiin ja naputeltiin kiireisessä, iloisessa työssä.

Ulompana merellä siniset laineet jo laputtivat rantaan päin, ja pian näkyi majakan takaa paksua savua taivaanrannassa.—Tuli suuri ulkomaanlaiva, puhkaisi jäähän väylän ja asettui sataman kylkeen.—Sen mörähtävä vihellys oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Ja kun laiva oli vastaanotettu, jäi väkijoukko vielä pitkäksi aikaa rantakadulle kävelemään. Esplanadi oli mustanaan ihmisiä, jotka eivät malttaneet mennä kotiin, kun päivä juuri meni mailleen, kun sen säteet vielä väikkyivät punertavina kivimuurien ylimmissä ikkunoissa, kun kevään henki viehkeänä, täyteläisenä liikkui tuskin tuntuvassa tuulessa—ja kun silloin tällöin kuului kesää muistuttava ajurinrattaiden räminä pyörien sattuessa sulalle kivikadulle.

Mutta erittäinkin nuorison oli keväinen tunne saanut liikkeelle. Nuoret kävelivät parvittain nauraen, rupattaen, vallattomasti toisiansa töykkien.—Iloa oli jokaisessa heidän sanassaan, riemua heidän katseissaan ja liikkeissään; eikä missään näkynyt jälkeäkään surusta tai huolesta.

Yksin kulki Heikki tämän väkijoukon keskellä. Hänen ohitsensa virtasi koko tuo ilon ja riemun tulva, hänen korviinsa kuuluivat alituisesti vaihtuvat, naurun pyöristämät, merkityksettömät, katkonaiset sanat— sanotut enemmän livertämisen aikomuksessa kuin puhumisen.—

Se oli nuoruutta! Ja se oli ulkopuolella Heikkiä!

Mikä katkera pettymyksen tunne! Mikä jäytävä kateus!—Aivan niinkuin nuo olisivat häneltä sen varastaneet. Eivätkä nyt olleet tietääkseenkään hänestä. Eivät katsahtaneetkaan häneen. Hän oli heille liian vanha. He eivät välitä mistään kuuluisista—heille pitää olla vain nuoruutta.——

Siellä kulki sitten suurehko joukko herroja, hänen tuttujansa. Hekin olivat iloisella, keväisellä tuulella. He olivat hetkeksi vapautuneet salkuistansa ja heittäytyneet huolimattomasti alas yhteiskunnalliselta jalustalta, jossa heidän muuten aina oli seisottava luonnottoman jäykässä ja väsyttävässä asennossa. He olivat asemaansa ja sinne pyrkimiseen niin tottuneet, että he pitivät sitä elämänä ja sen tarkoituksena. Mutta kun he näin hetkeksi irtautuivat ja rupesivat vallattomiksi—lykkäsihän tuossa toinen toista leikillään katuojaan— niin se oli heistä ihan satunnaista, sulkumerkkien välissä olevaa poikamaista iloa, joka saattoi olla anteeksiannettavaa silloin, kun ensimmäinen laiva tuli satamaan. He nauroivat kovaäänisesti ja katsoivat ohikulkevia silmiin ikäänkuin sanoakseen: te ymmärrätte, tämähän on aivan satunnaista!

Ja kun Heikki kulki heidän ohitsensa, eivät he pysähtyneet häntä puhuttelemaan. Terve—terve, ja päästivät ohitsensa. Heikin kanssa olisi pitänyt ruveta "yleisistä asioista" puhumaan, eikä heillä nyt ollut siihen halua.

Heikki oli heille vain "tunnettu henkilö", jonka kanssa he mielellään olivat tuttuja. Mutta kun he jostakin näin iloitsivat ja heittäytyivät jokapäiväisiksi, eivät he silloin Heikkiä ajatelleet. Hän oli aivan ulkopuolella heidän elämäänsä.

Ei kukaan heistä aavistanut, että hänen sydämensä pohjalla oli naisellinen, hellyyteen valmis lapsenmieli, joka pyysi heidän rakkauttansa ja joka ohjasi kaikkea hänen toimintaansa, vaikka tämä ulkoapäin näyttikin täysikäisen järjen suuntaamalta.

Eikä ainoastaan hänen sydämessään, vaan kaikkien noiden, jotka leikkivät täysi-ikäisiä, arvokkaita, vakaantuneita, yhteiskunnallisia.

—Sama lapsi elää heidänkin sydämensä pohjalla. Hän tunsi heidät nyt elävästi.—

Rikkaudestaan tunnettu, harmaapäinen kauppaneuvos ajoi komeissa avovaunuissaan kaksivaljakolla pitkin Esplanadikatua. Hän tervehti tuttuja joka taholle. Häntä kaikki ihmiset kääntyivät katsomaan, ihailivat hänen tulisia hevosiaan ja keveitä vaunujaan. Ja kaikkien huulilla oli hänen tuttu nimensä.

Siinä oli elämänura, jolle ei ollut koskaan liian myöhäistä siirtyä! Tulla rikkaaksi—se oli kaikkein helpointa; sille, joka rohkeni tehdä sen ainoaksi tarkoituksekseen!

Mutta miksi ei Heikki ollut valinnut tätä tietä!

Missään tapauksessa ei se vielä ollut liian myöhäistä. Sen voi, jos tahtoo!

Kuinka hyvin hän ymmärsi kauppaneuvoksen koko olemuksen, kaikki hänen liikkeensä, hänen hymynsä, hänen tervehdystapansa! Hän hymyilee ja hän tervehtii teitä, jotka siinä jalkaisin maleksitte, niinkuin armosta, mutta todellisuudessa hän on teidän orjanne. Hän kutsuu teidät ympärilleen komeihin valoisiin saleihinsa, hän sirottaa kukkia ja kultaa teidän nähtäväksenne ja hän alentuu armollisesti teidän keskellenne ja suvaitsee huvittaa teitä sukkeluuksillansa. Te nauratte ja samalla ujostelette hänen ylhäistä seuraansa. Sillä te ette aavista, että hänen vanha sydämensä oikeastaan liehakoi teitä, olisi valmis ryömimään teidän jalkainne juuressa, että hän syöttää ja juottaa teitä siinä toivossa, että te ulkopuolellakin hänen kotoansa edes hetken häntä ajattelisitte.—Kaikki ruhtinaat rikkauksillaan, kaikki maailman mainiot ovat vain tavoittaneet pääsemistä teidän vähäpätöisten ajatustenne kohteeksi. Mutta valloittaessaan yhä uusia ihmisryhmiä ympärilleen heidän on pitänyt heittää kaikki toivo teidän rakkautenne heräämisestä; he tyytyvät vain kaukaiseen kunnioitukseen teidän puoleltanne. Niin,—tyrannikin, joka heristää veristä miekkaa ihmisten silmien edessä, hänkin hakee samaa. Hän, poloinen, ei enää voi toivoa kunnioitustakaan; hän turvautuu peloitukseen. Mutta varmaan piilee hänenkin sydämensä pohjalla salainen ujous, sama naisellisuus ja sammumaton pyrkimys! Kuinka hyvin Heikki ymmärsi hänet, hänen raivoisan uhkauksensa: kun ette voi rakastaa, niin pelätkää!

Vanha tuttava tapasi samassa Heikin siinä yksin kulkemassa. Se oli Heikin aikaisimpia ylioppilastovereita, Pekka,—niitä entisiä innostuksen miehiä, joita vielä näki siellä täällä niinkuin ränsistyneitä ristejä vanhalla hautausmaalla.

Heikkiä inhotti ja melkein hävetti hänen seuransa. Ei mies edes ymmärtänyt käydä vähän siistimmässä päällystakissa!

Jollakin toisella kadulla olisi Heikkiä ehkä säälittänytkin hänen epäilyttävien kaulusten keskeltä kurottuva päänsä,—mutta ei täällä.

He kääntyivät kohta Kluuvikadulle.

—Tuota noin, sanoi Pekka—arvelimmepa tulla sinun luoksesi tänä iltana vistiä pelaamaan?—

—Ketkä muut?

—Kalle ja Jussi-Mikko—ja puhui se Lassikin tulevansa.

Kaunis valikoima henkisiä raajarikkoja! ajatteli Heikki itsekseen.

—Kummallista, sanoi hän,—minä juuri tässä itsekseni pääsin ajattelemasta, että kunpa nyt tapaisin jonkun vanhan juurevan toti toverin!—

Pekka nauraa tihuutti ja naurusta vettyneillä silmillään katseli niin uskollisesti Heikkiin, että Heikin tuli häntä sääli, ja hän otti Pekkaa käsipuolesta.

—Sitten pitää meidän hankkia Olli mukaan, sanoi Heikki.

—Mutta Olli kun on raitis?

—No sitä suuremmalla nautinnolla hän saa taas juoda.

Pekka nauroi ihan katketakseen. He päättivät niin, että Pekka hakisi Ollin käsiinsä. He tahtoivat kaikki "vanhat" kerrankin olla koossa ja muistella entisiä aikoja.

Mutta jälleen yksin jäätyään Heikki käveli kauan edestakaisin pitkin katuja. Vasta myöhään illalla hän muisti vieraansa ja kiiruhti kotiin.

He olivat jo kaikki siellä, kun hän astui sisälle iloisen näköisenä, sytytti lamput, vihelteli ja lauloi, niinkuin olisi ollut mitä parhaimmalla tuulella. Ja aukaisi heti kaikki pullot.

—Minä en juo, sanoi Olli jo etukäteen.

—Eläköön vapaus. Mutta te muut toivoakseni ette halveksi näitä ensi luokan juomia.

Eivätkä he vitkastelleet.

Ennenkuin he istuivat korttipöydän ääreen Heikki huomasi iltapostissa tulleen kirjeen pöydällänsä.

Kun he sitten istuivat, luki Heikki kirjeensä kortteja jaettaessa.—Ja luettuaan hän asetti sen säännölliseen taitteeseen, pisti povitaskuunsa ja aloitti korttipelin.

Hän kehoitti heitä ahkerasti maistelemaan saadakseen heidät pian hyvälle alulle.

Oikealla puolella hänen vieressään istui Kalle, vielä aivan mykkänä. Hänkin oli aivan samanlainen kuin hänen luopumaton toverinsa Pekka. Hän oli ennen aikaan ollut innokkaimpia, oli ottanut osaa kaikkiin kokouksiin ja juhliin, pitänyt puheita, kehoittanut ympäristöänsä isänmaanrakkauteen, uhraavaisuuteen, intoon. Mutta kaikki tuo oli jo aikoja sitten hänessä vaiennut. Hän oli vähitellen pahasti velkaantunut eikä sitten ollut muuhun joutanut kuin asioilla juoksemaan. Pekka oli häntä auttanut. Sitten hän oli auttanut Pekkaa.—Sitten he olivat molemmat suurten ponnistusten perästä, jakaen ajan lukujen ja rahapuuhien kesken, vihdoin suorittaneet kandidaattitutkintonsa. Ja olivat nyt tyytyväisiä voidessaan kirjoittaa itsenäisiä pankkivekseleitä. Ja kyhäilivät niitä, kunnes niihin sotkeutuivat niinkuin kärpäset hämähäkinverkkoon. Ei ollut heistä enää toistensa auttajaa. He erkanivat loitommalle kukin muka omille apajavesilleen.— Jussi-Mikko oli jo ennen heidän toveruudestaan erkaantunut. Hänellä oli omat auttajansa, eikä hänen suhteensa vielä ollutkaan kaikki toivo mennyt.—Huonoimmin olivat Lassin asiat. Hän oli jo kerran "istunut" niitten tähden. Mutta hän eli sittenkin aina toivossa. Ja hänellä oli aina paha omatunto, sillä hän tähtäili aina uusia vekselinhyväksyjiä, joista ei uskaltanut hiiskuakaan muille. He olisivat tulleet kuin korpit hänen haaskansa ympärille. Ja sentähden hänenkin täytyi kulkea omaa tietänsä, erillään entisistä asuintovereista.

Mutta joskus sisällinen tarve saattoi heidät näin hetkeksi yhtymään. Silloin ei puhuttu raha-asioista sanaakaan. Koko nykyinen elämä oli heille silloin olematonta,—ei oikeata elämää. Oikea alkoi heille vähitellen väkijuomien mukana nousta näkyviin,—se oikea, joka raha-asioista huolimatta jälleen yhdisti heidät yhdeksi sieluksi niinkuin ennen muinoin! Korttipeli heiltä sitä mukaa jäi syrjäasiaksi.

Kalle alkoi aina ensin. Hän aluksi vain hienostaan haukuskeli nykyisyyttä. Ei sitä ennen muka niin—! Nyt ne heti yliopistoon tultuaan alkavat ajatella, miksikä tulla—lukevat, raukat, virkatutkintoja varten!

—Mutta oletteko kuulleet viimeistä skandaalia? säesti Pekka.—Heidän keskuudessaan on herätetty ehdotus, että ylioppilaat pyytäisivät oman vapautensa rajoittamista, että opettajat järjestäisivät heidän lukunsa ja valvoisivat heidän edistystään—niinkuin kilttien lapsukaisten, jotka liehakoivat saadakseen opettajalta kympin.

—Semmoinen ehdotus ei mene läpi niin kauan kuin ylioppilaslakki on suomalaisessa päässä!

—Mutta se on saanut suurta kannatusta.—Sinä saat nähdä, että he sen tekevät! Se on tämän ajan henki.—Se on se virkatakin ja kiiltonappien pyydystys!—Äh! Katala henki!

He ilmaisivat jokainen inhonsa ja kilpailivat siitä, kuka saisi sen tehdyksi tuntuvimmin.

—Qvalis rex talis grex, sanoi Kalle päättävästi. Nythän kaikki meidän johtajamme pyrkivät hallitukseen. He ovat opettaneet, että kenellä ei ole yhteiskunnallista asemaa, hän ei ole mitään. Esimerkki vaikuttaa. Näkyviä ihanteita jokaisen ajan lapset seuraavat.

—Mutta miksi, kysytään, miksi he oikeastaan pyrkivät hallitukseen, ne meidän johtajamme? arveli Lassi.

Jussi-Mikko, joka oli istunut ääneti, rupesi nauramaan tätä kysymystä:

—Vai vielä miksi! Siksi, että se kannattaa, luonnollisesti!

—Vääryyttä sinä heille teet, kun niin sanot, puolusteli Pekka.— Ajattele sentään, mitä ne miehet ovat olleet!

Mutta Kalle otti pitkän siemauksen väkevästä totilasistaan. Hän alkoi olla nousuhumalassa. Ja muut vaikenivat häntä kuuntelemaan, sillä he tiesivät, että hänestä juuri silloin lähti parasta, mitä siellä vielä oli.

—Kuulkaas nyt, sanoi hän,—minä sen tiedän. Minäkin olen ennen heitä soimannut, mutta nyt minä ymmärrän heidät. Minä olen kokenut koko asian tässä omassa sydämessäni. Tiedän, kuinka kaikki käy; tiedän, miksi ihminen vähitellen rupeaa pyrkimään hallitukseen. Suurin kirous on ihmiselle, kun hänelle jotain onnistuu tässä maailmassa.—Niin, niin, mutta se asia sikseen; minä en tässä nyt tahdo puhua itsestäni, vaan heistä.

Kalle siemaisi taas lasistansa.

—Kun he ensin aloittivat työnsä, niin eivät suinkaan he silloin ajatelleetkaan hallitukseen tulemista. Ei; semmoiset tulevat myöhemmin! He vain rakastivat kansaa, alhaista suomalaista kansaa, ja tekivät jos mitä sen hyväksi; uhrasivat työnsä ja varansa ja koko elämänsä. Esimerkki vaikuttaa, kuten sanoin. Kaikki on siltä ajalta syntyisin. Koko Suomi on silloin luotu. Ihmeitä tapahtui luomisen historiassa silloin. Oli kuin jumalat olisivat tulleet taivaista ottamaan osaa ihmistyöhön. Mutta katsokaas, nyt tulee se, josta sanoin, että minä olen sen kokenut tässä omassa sydämessäni. Minä olen kaiken sen kokenut!—Jos meidän vaatimaton työmme—ajattelivat he—on vaikuttanut näin suuria, mitä silloin tehneekään järjestynyt sotarintama, jota saamme johtaa, mitä valtioviisaus ja mitä osanottomme kansan hallitukseen! Se vanha Aatami kuiskasi näet heille: te olette kaikki tehneet, mitä tehty on! Ja he ovat unohtaneet, että heidän rakkautensa oli tehnyt kaiken.—Minä olen sen kaiken itse kokenut. Pekka tuntee minut.—Siinä sodassa ja valtioviisaudessa he ovat oppineet vain vihaamaan. Ei ole ollut aikaa muuta kuin vihata ja etsiä keinoja vastustajien kukistamiseksi. Ja kaikki entinen rakkaus on käynyt vanhaksi,—korulauseeksi, jota ei kukaan todenperään usko. Nykyinen sukupolvi ei edes sitä ymmärräkään. Vaikk'ei viikset vielä ole kasvaneet, niin jo tulevia eläkkeitä miettivät. Kansanrakkaus! Tjah! Onhan se muka sangen kaunista se; ja sulautukoot ja lähestykööt ne, joilla on aikaa. Nuoret miehet ovat vähitellen oppineet nauramaan aatteille ja innostukselle. Kylmä harkinta on muka parempi kuin aatteet ja politiikka hyödyllisempi kuin mikään innostus. Noh,—ajattelivat jumalat,—kun ette tyydy meidän hallitukseemme, niin hallitkaa itse, ja vetäytyivät pois tapansa mukaan—kuten olen kokenut tässä omassa sielussani.—Siitä saakka on kaikki ollut pysähdyksissä ja kuolleena.

—Turhaan vanhat pyrkivät hallitukseen ja turhaan nuoret yhteiskunnalliseen vaikutukseen!

—On siinä tuossa Kallessa vielä puhujaa, nauroi Lassi vapauttaakseen seuran vähän tukalasta juhlallisuudesta.

—Oo vait, se ei ole mitään puhetta. Johan sanoin, että olen itse kokenut—

Lassi pelkäsi, että Kalle vielä yltyisi jatkamaan.

—Kukas on sepittänyt tämän laulun—sanoi hän—että

"omanpa henkeni kieltä ne puhuu honkain humina ja luonto muu— itse en sydäntä hillitä taida, riemusta soikohon raikas suu—"

Eivätkä he voineet hillitä sydäntään, vaan lauloivat kaikki yhteen ääneen:

hoi laari laari laa, hoi laari laari laa kaikuu mun suloinen Suomeni maa—

—Niin juuri, sanoi Kalle.—Mutta olettekos todenperästä kuulostaneet kuinka se hongikko humisee? Puhtainta suomen kieltä—hienointa, utuista, lämmintä kotikieltä! Ikisuomalaista, oman hengen kieltä!

—Suomea se käkikin kukkuu hongan latvassa, sanoi Pekka.

Kevätkäki!

Ja Lassi muisti sen paikan Kalevalasta:

"Elköhön emo poloinen Kauan kuunnelko käkeä: Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Itku silmähän tulevi, Veet poskille valuvi, Kyynärän ikä kuluvi, Vaaksan varsi vanhenevi, Koko ruumis runnahtavi Kuultua kevätkäkösen!"

—Se on hienoa! Se on suurta! sanoi Kalle lyöden molemmilla käsillään otsaansa.

He eivät enää lopulla pysyneet istumassa, vaan liikkuivat edestakaisin huoneessa. He puhuivat viittauksin ja ymmärsivät toisiaan parista sanasta, kun kerran olivat saaneet itsessään hereille tuon vanhan, joka juomingissa uudistuvan mielialan. Näin siirryttiin vähitellen entisyydestä tulevaisuuteen. Kaikki he vielä jotakin aikoivat, jotakin suurta, voimakasta, kunhan tästä nykyisestä vain olisi päässyt.

Ja niin Pekkakin tuli lempiaineeseensa. Hänen aatteensa oli, että naimisiin oli mentävä talonpoikaisen tytön kanssa.—Hän oli vielä kerran niin tekeväkin.

Aina, kun hänen silmänsä alkoivat juomisesta kiilua, toi hän tämän aatteen esille.

—Juo, Olli! sanoi hän. Mitäs siinä istua kyykötät tuppisuuna! Ethän ole koko iltana virkkanut sanaakaan!

—En juo, sanoi Olli.

Hän ei osannut mitään puhua selvänä ollessaan. Oli vain siinä aivan ala-arvoisen ja mitättömän näköisenä nurkassaan.

—Juo sinä vain, sanoi Heikki.—Mitä sinä joutavia!

—No niin, tiedättehän, että kun Heikki käskee, en voi olla juomatta. Terveydeksenne olkoon!

Ja muitten nauraessa hän tyhjensi yhdellä siemauksella kolmanneksen juomalasia puhdasta konjakkia—ja oli kohta aivan valmis.

—Kun Heikki käskee, se on, kun Heikki sanoo: "Juo!", niin silloin Olli juo, alkoi hän jauhaa. En minä paljon tarvitse.—Minä rakastan tätä Heikkiä, tätä samaista Heikkiä tässä, rakastan niinkuin koira, tiedättehän sen!

Ja eräänlaista naurun ja itkun sekaista nyyhkytystä kuului hänen suustansa.

—Mutta mitä sinä Pekka äsken sanoit? alkoi hän sitten uudestaan. Sanoitko, että naimisiin talonpoikaistytön kanssa? Sittenkö kelpaisi sinulle talonpoikaistyttö, kun olet ensin juonut rahasi ja maineesi? Mutta ei yksikään, sanon minä, ei yksikään talonpoikaistyttö huolisi sinusta. Pekka-rukka. Eikä meistä. Me olemme hylkyjä, vihoviimeisiä—! Sanonko, millaiset tytöt meistä huolii, sanonko?

Olli rupesi aina mahdottomaksi tässä tilassaan. Tosin hän ei kauan kestänyt, vaan typertyi pian tajuttomaksi vuoteelle. Mutta mielialan hän oli kumminkin ennättänyt saada alakuloiseksi. Ei virinnyt entinen hehku. He eivät päässeet enää entisyyteen eikä tulevaisuuteen. Ja vaikka he joivat paljon, ei siitä enää tullut muuta kuin hälinää. He alkoivat tulla pisteliäiksi toisilleen, ja yksi ja toinen heidän kurjan nykyelämänsä asioista vedettiin puheen alaiseksi.—Ja Heikkikin, joka ei ollut juonut juuri mitään ja oli tähän asti saanut olla ihan rauhassa, alkoi vähitellen tulla heidän arvostelunsa kohteeksi. Heillä oli kaikenlaista muistuttamista Heikkiä vastaan, tämä kun muka vetäytyi heidän seurastaan. Heikki oli vieraantunut heistä. Heikki oli pyrkinyt pois heidän joukostaan "yhteiskunnallisten" piireihin—ja muuta sellaista he panivat hänen syykseen.

Se jakso heidän juomingistaan oli Heikistä aina vaikein. Olivathan he oikeassa! Hän ei voinut katsoa heitä silmiin. Kaikki hänen tutkintonsa, hänen pyrintönsä, koko hänen elämänsä näytti samassa yhdeltä ainoalta heitä vastaan tehdyltä rikokselta. Hän seisoi ikäänkuin valapattona heidän edessään. Hän selvänä ja he juovuksissa kiiluvine silmineen ja tulehtuneine poskineen.

Mutta tällä kertaa oli Heikillä käytettävänään valtti, jota he eivät aavistaneetkaan.

Hän pyysi heitä täyttämään lasinsa, täytti omansa ja nousi seisaalleen.

—Hyvät herrat, minun täytyy tässä juoda erään vainajan malja. En ole tahtonut sitä ennen tehdä, koska olisin siten ehkä häirinnyt iloista mielialaa,—koska asetan toveruuden korkeammalle kaikkea muuta. Kun nyt on niin myöhä, että kohta kumminkin eroaisimme, en voi enää salata sitä sanomaa, jonka sain meidän istuessamme korttipöydän ääreen,—sanomaa siitä, että isäni on haudassa.——Hänen maljansa, hyvät herrat.

He selvisivät ällistyessään Heikin sanoja. He jäivät seisomaan kuin kivettyneinä hänen ympärilleen. Mutta Kalle kävi lasiinsa ja huusi:

—Vielä elää vanha Heikki!—Suo anteeksi, että sanon sinulle pari sanaa ennenkuin lähdemme. Hyvät herrat! Hän on pelannut korttia ja nauranut meidän kanssamme——vaikka on tiennyt——Heikki, sinä olet mies!— sinä olet mies!——

Kalle olisi vielä jatkanut.

—Vait, Kalle,—keskeytti hänet Pekka—älä jatka enää! Sinä et voi sanoa paremmin kuin olet sanonut: Heikki, sinä olet mies! Ssh—ssh! Vait kaikki! Poistukaamme——Ssh—ssh!——

He joivat kaikki pohjaan lasinsa, puristivat sitten äänettöminä vuorotellen Heikin kättä, vetivät varovasti Ollin vuoteesta ja puoleksi taluttamalla, puoleksi kantamalla häntä kolistivat sanaakaan haiskahtamatta tiehensä.

Heikki seurasi tylysti heitä katseellaan.

Sitten hän alkoi siivota heidän jätteitään. Kokosi hajalle heitetyt sikarinpätkät ja pahimmat tuhkaläjät. Nosteli lasisirpaleet lattialta, järjesti tuolit paikoilleen ja korjasi pullot pöydältä.

Hän teki tuon kaiken vain voidakseen vielä olla ajattelematta sitä, mitä hänen kohta piti ruveta ajattelemaan.

Mutta vihdoin' hän pysähtyi, ja ajatus pääsi valloilleen.

Heikin olisi tehnyt mieli viskautua maahan ja itkeä hurjasti.—

Mutta hän oli käynyt niin kömpelöksi itkussa. Kun hän istui ja peitti pään käsiinsä, vavahti hänen äänensä vain oudosti pari kertaa—eikä hän tuntenut sitä omakseen.—Ei,—hän ei voinut, ei osannut enää itkeä!

Heikki otti kirjeen jälleen esille ja istui lukemaan sitä toiseen kertaan.

Siinä ei ollut ainoastaan isän kuolemasta ja hautauksesta. Sen kirjoittaja oli Juho Kustaanpoika, joka sanoi itseänsä Vuorelan uudeksi isännäksi. Kömpelöllä käsialallaan, tuskin ymmärrettävästi hän siinä koetti kertoa isäntä-vainajan ja hänen välisestä kaupasta, joka tehtiin Heikki-maisterin lähdettyä. Vainaja oli myynyt perintötalon hänelle semmoisilla ehdoilla, että saisi nauttia elinkautista syytinkiä talosta ja että määrätty kauppasumma suoritettaisiin hänen pojalleen Heikille.

Sitten oli kirjeessä pitkä luettelo jo maksetuista rahoista ja sen summan suuruus, joka Heikin vielä olisi ollut saatava.—Mutta kun nyt vanha Vuorela on kuollut, on paljon asioita ja laskuja, jotka kaipaisivat selvitystä. Eikä niitä muuten selville saisikaan, paitsi jos Heikki-maisteri itse tahtoisi käydä Vuorelassa.

Kaikki tämä oli Heikistä enemmän tai vähemmän yhdentekevää. Mutta sitten oli kirjeen lopussa kohta, jonka hän vasta nyt huomasi ja joka saattoi merkitä Heikille kaikkea kaikessa: samalla kömpelöllä Juhon käsialalla seisoi siinä terveiset—Liisalta.

Mitä on Liisa Juholle? lämähti Heikkiin ajatus.

Ja vastaus oli selvää selvempi. Liisa on Juhon vaimo!

Muulla tavalla ei voinut ollakaan. Kuinka isä olisi muuten voinutkaan Liisan tulevaisuuden turvata ja mihin käsiin hän olisi voinut paremmin uskoa Vuorelan vanhan perintötalon kuin Juhon ja Liisan! Se oli kaikki viisaasti ajateltu ja tehty!

Ja Heikki oli kuin lamautunut.

Mitenkä Liisa taisi!—

Selvästi muisti Heikki Liisan koko olemuksen—semmoisena kuin tämä seisoi Honkavaaran polulla esiliinaansa oikoen. Mikä hienous, mikä pyhä siveys huokui hänestä! Silloin Heikki ei ollut ymmärtänyt jumaloida hänen olemustansa. Kuinka hyvin hän nyt olisi ymmärtänyt! Se oli nyt melkein käsittämätöntä korkeutta tuo Liisa tummine silmineen, alituisesti liikkeellä hiljaisissa kotiaskareissa, ei koskaan tyytymätönnä, kohdellen omituisen tyynesti kaikkia, aina itsekseen miettimässä—ja vain silloin tällöin jollakin sanalla tiedottomasti ilmaisten, kuinka hänen ajatuspiirinsä yhä lavenee.

Häntähän Heikki oikeastaan rakasti ja oli koko elämänsä rakastanut. Eikö Liisa sitä tiennyt, koska sanallakaan hänelle ilmoittamatta oli mennyt Juholle! Ei, hän ei tiennyt sitä. Hän oli käsittänyt, että Heikki oli hylännyt hänet luotaan silloin Honkavaaralla. Ne siellä maalla eivät usko sanoja eikä tunteita. Ne uskovat vain tekoja.

Mutta ehkä isä on hänet pakottanut Juholle. Niinhän tekevät useimmiten talonpojat, joilla ei ole poika-perillistä: tytär kotivävylle ja itse syytingille! Eikä Liisa ole voinut vastustaa vanhan kasvatti-isänsä tahtoa——

Hän on ehkä sydämessään kärsinyt?

Kaikki on särkynyt kotona. Isä on sieltä poissa—hautuumaalla. Vanha Vuorelan perintötalo—ruokakelloineen ja kaivonvipuineen—niin, ja yksinäinen koivu siellä niityn ojan reunalla—se ei ollut enää Heikin koto. Siellä liikkuu hiljaisissa askareissa nuori emäntä—se on vain Heikin nuoruuden ystävä, heillä on yhteistä vain muutamat lapsuudenmuistot, ei mitään muuta!

Mutta kenellä sitten on enää mitään yhteistä Heikin kanssa!

Heikille oli nyt selvää, ettei hän ollut mitään elämässään saavuttanut —ei yhtäkään niistä tarkoitusperistä, joita oli tavoittanut. Maineen hän oli saavuttanut, mutta ei sitä, mitä oli maineen saavuttamisella tarkoittanut. Ei yksikään niistä, jotka panivat arvoa Heikin luvuille ja edistymiselle ja jotka hänen nimeänsä usein mainitsivat,—ei yksikään niistä rakastanut häntä. Ei yksikään ihminen tuntenut häntä! Yhä kauemmas hän oli tullut ihmisistä.

Mutta mikä sitten on ollut hänen elämänsä tarkoitus? Miksi hän oli aina ollut valmis arvottomana heittämään luotansa sen osan, jonka oli luullut jo saavuttaneensa? Miksi oli hänessä syttynyt silloin entistä valtavammat liekit, jotka loimottivat aina yhä uusia aloja kohden? Olisiko Jumala tahallaan sytyttänyt semmoisen tulen ihmissydämeen vain saadakseen hänet alituiseen kuumeentapaiseen ponnisteluun?

Mutta jos ihmistyö on Jumalalle niin tarpeellinen, miksi oli Heikin elämä näin muodostunut? Miksi Antti oli silloin ylioppilastalon ravintolassa pitänyt tuon puheen, joka syöksi hänet maalle vasten hänen kaikkia toivojansa? Miksi toverit tulivat sitten sinne maan sydämeen, johon hän jo oli luullut ikuisiksi hautautuneensa,—tulivat ja vastustamattomalla voimalla veivät hänet taas sieltä? Järjetön sattumako olisi yläpuolella Jumalan tarkoituksia? Silloin ei Jumalaa olisi. Ei. Jos Jumala on olemassa, niin ei ole hänelle tarpeen ihmistyö, vaan ihminen. Sentähden hän on antanut ihmiselle vapauden.

Mutta juuri tämä vapaus saattoi tuntua kolkoimmalta. Oli kuin Jumala olisi luopuen viereltä sanonut: saat tehdä tekosi yksin ja yksin saat niitten seurauksista vastata!

Miksi juuri nyt, kun Heikki ehkä olisi ollut valmis jättämään kaikki kunnianhimoiset pyyteensä, kaikki turhat tavoittelunsa,—kun hän olisi ollut valmis tyytymään taas tuohon kaikkeen pienimpään, vähäpätöisimpään rakkauteen, siihen, jota yksinäinen koti siellä hiljaisuudessa saattoi tarjota,—miksi juuri nyt sulkeutui hänen edestänsä tämäkin tie? Miksi hänellä nyt oli käsissään tämä kirje, joka kertoi hänelle, että hän oli isätön ja että Liisa ei voinut enää koskaan tulla hänen omakseen? Miksi hän juuri nyt sai niin katkerasti tuntea, ettei ollut ainoatakaan ihmistä koko maailmassa, joka olisi häntä ymmärtänyt ja tahtonut syliinsä sulkea, että hän oli yksin, sanomattoman yksin!

Ei, ei, niin yksin ei Heikki voinut olla. Se oli ammottavan tyhjä, peloittava yksinäisyys!

Hänen täytyi vielä saada nähdä Liisa. Liisa oli ainoa ihmissielu, joka tunsi hänet. Liisan läheisyydessä ei ollut yksinäistä.—Ettäkö Liisa on naimisissa! Mitä se merkitsee sielujen keskinäisessä elämässä!

Mutta kun Heikki vihdoin kavahti ajatuksistaan, vuotivat kyyneleet virtanaan hänen silmistänsä, vapaasti, niinkuin ennen lapsuudensurujen kohdatessa—keventäen ja lohduttaen.——

IX.

Lumet olivat sulaneet ja kesä täydessä voimassaan, kun Heikki oli matkalla vanhaan kotitaloonsa.

Hän oli jo melkein suorittanut pitkän hevosmatkansa. Oli vielä yksi kievaritalo, sitten Niemelän talo ja sitten se tuttu tie Niemelästä kotiin.

Kievariin tultuansa hän tapasi Niemelän isännän jonkun muun seurassa matkalla poispäin. He eivät tunteneet häntä ensin, vaan katselivat pitkään ja urkkivasti.

—Täkäläisiä minä olen, sanoi Heikki,—olen Vuorela-vainajan poika.

Niemelä ällistyi.

—Vai Heikki-maisteri olette—minä juuri tässä tunnustelin—no, vanhaako kotitaloa nyt tulette katsomaan? Jaa, jaa, niin ne ajat muuttuvat, varttokaas nyt, johan siitä on—kuinka kauan onkaan, kun täältä läksitte? Niin, niin, Vuorela haudattiin tässä pääsiäisen aikaan—vai kuinka se oli, herra opettaja? kysyi hän tuntemattomalta herralta.—Jassoo, suokaa anteeksi, enhän ole esittänytkään: herra maisteri Vuorela—herra kansakoulunopettaja Kiiski—meidän uusi kansakoulunopettajamme.

—Herra maisteri matkustaa asioissa? kysyi opettaja.

—Niin, on muutamia tilejä vastaanotettava, sanoi Heikki, ja häntä inhotti hänen oma äänensä.—Te olette vasta muuttanut tänne?

—Aivan vast'ikään, tällä lukuvuodella. Mutta sen verran kuin näin ensi silmäyksellä voin päättää, miellyttää minua tämä väestö täällä. Ne ovat kaikki sitkeitä vanhoillaan-olijoita, mutta aikaa lisäten saadaan kankeinkin puu taipumaan. Sanalla sanoen: luulen, että tästä kyllä saadaan kalu ja hyvä kalu. Meidän pahin vihollisemme ei ole enää vanhoillisuus. Ei. Se on Amerikka.

—Kuinka, ovatko jo täälläkin ruvenneet sinne lähtemään?

—Suuressa määrin. Kun vain vähänkin oppivat lukemaan ja kirjoittamaan, ei silloin enää kotikontu kelpaa. Ja joka ei Amerikkaan lähde, niin lähtee muuten kotoa, kaupunkeihin, työansioille tai muuten herrastelemaan.—Siksihän ne vanhat niin vihaavat kansakouluja!

—Mutta pahinta kaikesta, jatkoi opettaja,—on se, että papisto alkaa yhä enemmän kallistua heidän puolellensa. Minulla oli kunnia keskustella v.t. rovastimme kanssa. Kysymys oli kansanopistopuuhista. Hän sanoi peittelemättä, ettei hän ole sen asian ystävä. "Heistä tulee puoliherroja", sanoi hän. Mutta kun ne saavat semmoisen tuen, niin ei sitten mene mikään asia. Ne ovat sitkeitä, sanon minä, sitkeitä valistuksen vastustajia täällä, sitkeämpiä en ole missään nähnyt!

Muissakin kohdin oli opettaja hyvin ankara tätä kuntaa kohtaan. Ihmiset olivat täällä taikauskoisia ja valmiita luottamaan sokeaan kohtaloon. Eivät välittäneet yleisestä terveydenhoidosta, ja suorastaan sitä vastustivatkin, jos se vain kustannuksia kysyi. Niinpä he vastustivat kiven kovaan kunnan lääkärin asettamista tänne, vaikka kaikki tiesivät, että saastainen tauti oli päässyt arveluttavassa määrässä leviämään ja teki tuhojansa parhaimman nuorison keskuudessa.

—Mutta kaikki tämä se vielä pannaan oikealle tolalle. Lääkäri on tänne hankittava ja uusia kansakouluja perustettava, niin—ja kansanopisto myös! sanoi opettaja räpyttäen tarmokkaita harmaita silmiänsä ja nykäisten kaljua päätänsä. Hän näytti olevan varma kuin pikku Bismarck siitä, että kerran kävisi kaikki tässä maassa kuin komennon mukaan, koko kansa olisi terveydenhoidon ja sivistyksen ryhdikkäitä pikku sotilaita.

Vanha Niemeläkin hymyili hänen innostustaan, samalla ikäänkuin pyytääkseen anteeksi opettajan puolesta, joka ei ollut vielä kaikista täkäläisistä asioista perillä eikä siis tiennyt ketä hänen moitteensa koskivat.

Niemelällä oli kiire. Hän istui yksi-istuimisiin kääseihinsä ja kansakoulunopettaja nousi takaistuimelle. Kievarin isäntä hyöri mahtavan isännän ympärillä sovitellen nahkamanttelia hänen jalkojensa ylle.

Heikki oli tahtonut tietää, miten talo vaurastui nyt Juhon käsissä.

—Jaa, jaa, nauroi Niemelä kääseistä.—Se oli itsepäinen mies, luvalla sanoen, se vanha Vuorela-vainaa. Olisihan hän saanut talolleen rahakkaan ostajan, joka olisi vaikka puhtaan summan hänen käsiinsä jättänyt. Mutta eivät semmoiset kelvanneet. Otti isännäksi köyhän körttiläis-Kustaan pojan, joka oli vuorelaisten sukua. Oli vain sanonut, että "talo vasikkansa juottakoon", meinaten teitä, luvalla sanoen—ha-ha-ha. No, en tahdo sanoa mitään, onhan Juho kova raatamaan. Mutta meinaan, että se on maasta nostettava summakin suuri. Voivat kesken väsyä, kun näetten vanhan isännän toivon mukaan eivät saisi taloa velasta kiinnittää. Olihan se Juho kuulemma jo kysellyt lainaa isännän kuoltua.

Ja hyvästit jätettyään he ajoivat pois.

—Siitä tulee meidän valtiopäivämies, tietääkös majisteri. Niissä asioissa taitaa ajellakin!—kuiskasi kievarinisäntä heidän mennessään sisälle.

Mutta Heikki ei kuullut häntä.

Miksi Heikki ei ollut uskaltanut kysyä mitään Liisasta!

Kysyisikö nyt tältä kievarilta?

Mutta kieli ei kääntynyt suussa. Hän ei voinut keksiä mitään sopivaa muotoa kysymykselle.

Ja niin hän lähti ajamaan viimeistä taivalta. Kyytipoika ei tuntenut häntä. Mutta kysyä oli häneltäkin mahdotonta.

He ajoivat Niemelän talon ohitse ilman että siellä kukaan huomasi heitä.

Sitten oli vähän matkaa näreikköä. Tie kääntyy siitä metsään, ja kun se jälleen pääsee aukealle, tulee se kuusikkomäki, jolta näkyy Vuorela, kaukaa vielä, mutta ihan selvästi.

Tuossa on se kuusikkomäki!

Kerran oli Heikki ottanut ohjakset isän kädestä ja kiiruhtanut valakkaa kotiin. Isällä oli silloin ollut musta sarkatakki yllään ja vilttihattu. Silloin oli ilta niinkuin nytkin. Ja kun he sitten olivat ajaneet kotiveräjästä, oli Liisa kulkenut pihan yli ja lampaat olivat nousseet toinen toistaan ylemmäksi tarhan aitaa vasten häneltä ruokaa määkien.

Heikki otti ohjakset kyytipojalta ajaakseen juosten mäkeä ylös.

—Mikä se onkaan Vuorelan emännän nimi? kysyi hän välinpitämättömästi pojalta.

—Enpä siitä nimestä niin tiedä, mutta senhän se Juho on nainut sen Vuorela-vainaan kasvattityttären.

He olivat samassa mäen päällä. Siinä se näkyi kultainen kotitalo— Vuorela,—sen ruokakellonkatos ja kaivon vipu!

Heikki antoi ohjakset pois.

Se ei ollut Heikin koto. Mitä tekemistä hänellä siellä olikaan! Se tuntui vieraammalta kuin ne lukemattomat vieraat talot, joitten ohi Heikki oli matkallansa ajanut. Sen muodot vain olivat kotoiset, sen sisällys oli vieras. Oh, kuinka kolkolta se näyttikään—melkein viholliselta—

Nämä olivat jo Vuorelan maita. Siinä alkaa vanha kotipelto.

Mutta miksi se näyttää niin laihalta ja nääntyneeltä? Miksi sen ojat ovat saaneet pahasti umpeentua ja aidat rappeutua?

Niin, olihan Niemelä sen jo selittänyt. Juhon ei kannattanut panna mitään maan korjuun ja kunnossapidon hyväksi. Hänen täytyi vain nylkeä tätä maata, nylkeä viimeisiin asti. Sillä se kauppasumma oli isän tahdon mukaan tyhjästä luotava. Ja kun kauppasumma vihdoin oli Heikille maksettu, silloin oli Heikki kuin iäksi pois pyyhitty näiltä mailta,— häntä ei ollut enää olemassa Vuorelalle.—

Siksi se juuri oli niin sanomattoman vieras! Niinkuin se olisi tahtonut sanoa: kohta olen sinusta iäksi vapaa! Kotiveräjä oli ihan uusi. Mutta se vanha, punainen, oli vielä jäänyt kumolleen aitaa vasten.

Pihamaan vaahterasta olivat tuulet kaataneet suuren haaran, joka oli ennen kallistunut tarhan aidan toiselle puolelle.

Ja sitten oli tuvan ja kuistin välinen ovi kiinni. Sekin oli kaikki outoa.

Heikki hyppäsi alas kääsyistä ja maksoi kyydin. Ei ketään ollut pihalla kuin pieni poika, joka ei osannut puhua, katsoi vain ällistyneenä Heikkiä suurilla sinisillä silmillään.

Heikki tarttui tuvan oven tuttuun kahvaan. Sama vanha ovi, melkein sama ääni sen narahduksessa! Ja tupa oli sama.

Joku vaimo-ihminen oli leipiä uunista ottamassa.

—Herranen aika! Heikki-maisteriko siinä on?

Se oli Liisa. Hän oli aivan kuin kasvanut siitä, kun Heikki oli hänet viimeksi nähnyt, kasvanut ja varttunut. Hänen kasvonsa olivat leipomisesta tulipunaiset. Mutta nopeasti hän pyyhkäisi kätensä jauhosta, päästi siteen päänsä ympäriltä ja heitti esiliinan luotaan.

Hänen katseessaan ilmausi vilpitön ilo, kun hän tuli Heikkiä kättelemään.

Heikki tunsi itsensä kuin lapseksi tarttuessaan Liisan vahvaan käteen. Hän oli odottanut saavansa nähdä entisen ujon, kaikista pikku asioista punastuvan Liisan, nyt ehkä vielä kärsivänä jotakin sydämen tuskaa. Ja hän näki hyvinvoivan, suoraan hänen silmiinsä katsovan talonpoikaisemännän, jonka kädet olivat raskaan työn karhentamat, jänteet vahvistuneet, koko ruumis tullut rotevaksi ja täytelääksi.

Terve hän näytti olevan ja kaukana kaikista suruharsoista——

Ei mitään jäljellä entisestä Liisasta! Hänkin aivan vieras!

Heikki ei voinut keksiä sopivia kysymyksiä, joilla olisi keskustelua ylläpitänyt.

—Että se Juho sattui olemaan poissa! sanoi Liisa.—Äsken se juuri tässä.—Käynmähän katsomassa näkyisikö tanhualla,—ja hän juoksi ulos. Aivan kuin hänkään ei olisi tiennyt mitä puhua kahden kesken Heikin kanssa.

Ja he tulivat molemmat hetken kuluttua sisälle, Juho vähän hämillään, ujostellen.

Juho oli suunnattoman suuri ja roteva siinä työvaatteissaan. Päätänsä hänen piti kumartaa ovesta sisälle tullakseen.

—Tämmöinenhän tämä on mun Juhoni, sanoi Liisa nauraen ja lykäten esille Juhoa, joka vain sitä enemmän hämmentyi.

Mutta kun Heikki sai hänet vihdoin puheillensa, suli hänen kömpelyytensä vähitellen ja hän alkoi naurahdella ja jutella vapaasti.

Heikki kiintyi heti hänen suuriin kasvoihinsa. Silmien sinisessä syvyydessä asui puoleensavetävä, sanomaton hyväntahtoisuus, ja koko kasvoista henki luonnon leppeys, vapaa, pettämätön rauhallisuus, joka antoi värinsä koko hänen olemukselleen, niin että olo hänen vieressään tuntui turvalliselta.

Hän meni Heikin kanssa sitten kotipeltoja katselemaan. Ja he puhuivat kulkiessaan niistä asioista. Juho piti Heikin asettamia kauppasumman suorittamisen ehtoja itsellensä edullisina. Hän tuntui saavan ikäänkuin uutta voimaa ja uskallusta ja sanoi ehkä voivansa siten velkaantumistakin välttää.

Juho valitteli vain väkeänsä. Paljon olivat asiat muuttuneet siitä, kun maisteri täältä lähti. Ja niin kauan kuin talossa vielä oli ollut maisterin aikaisia, ei ollutkaan mitään valittamista. Mutta sitten oli Manu kuollut, Iisakki muuttanut naineena miehenä omaan mökkiinsä ja muut siirtyneet mikä minnekin. Uutta väkeä ei tahtonut kelvollista saada. Jos kauempaa saikin jonkun paremman, niin pian oli hänkin samanlainen. Sillä täällä turmeli ruukki kaikki. Ja ruukkia vain suurenneltiin ja miehiä sinne vain lisäiltiin. Olivat laittaneet paperitehtaan, joka kohta pantaisiin käyntiin.

—Mutta Rönni ja Kalle, missä he ovat? kysyi Heikki.

Molemmat ovat ruukin palveluksessa. He olivat ruvenneet ensin maistelemaan, sitten olivat alkaneet ikävöidä ja sortuivat vihdoin sinne ruukin iloihin.

—Entäs Jaska?—kysyi Heikki arastellen. Sillä Jaska oli ollut hänen lempiystävänsä.

Juho viivytteli vastaustaan.

Jaska oli sairaana eikä paljon työhön pystynyt. Häntä oli pidetty viime vuodesta saakka kunnan vaivaisena.

Kun he palasivat viljelyksiä katsomasta, oli Liisa siistinyt tuvan ja ripotellut katajia permannolle. Itse hän vielä nosteli viimeiset leivät uunista.

Se pieni sinisilmä poika, joka oli ollut pihalla, oli nyt sisällä. Se oli heidän lapsensa. Sillä oli Juhon lempeät kasvot.

—No mikäs sinun nimes on? kysyi Heikki ottaen lapsen polvelleen ja silittäen sen valkoista kiharaista päätä.

—Sano nyt nimes, sano pois! kehoittivat Juho ja Liisa.

—Heitti,—virkkoi lapsi.

—Sano: Heikki—Heikki Vuorelainen, sano niin!

—He-itti Vuorelainen.

Heikki punastui ja koetti turhaan sitä peittää. Oli niinkuin hän ja Liisa olisivat tämän tapauksen kautta katsahtaneet toisiansa silmästä silmään ja sydämestä sydämeen.

Ja niinkuin myöntääkseen Liisalle kaikki yhdellä kertaa ja yhdellä sanalla Heikki sanoi:

—No tätä lasta ette ainakaan kouluun lähetä! Mutta Liisa naurahti.

—Kuinka niin? Kyllä se kouluun lähetetään.

Ja tuli ja otti lapsen syliinsä ja alkoi puhua sille sen huulia sormillaan nipistellen:

—Pannaanhan lapsi kouluun,—sinnehän se lähetetään Helsinkiin lukukouluun,—mitä se lapsi sanoo, pannaanko, lähetetäänkö?—Voi sinua, Heikki hepukkani, sinä tupukkani, sinä typykkäni…

Kutkutteli, nauratteli vähän ja laski menemään.

Heikki ei voinut uskoa muuta kuin että Liisa puhui leikillään niin.

Mutta sitten sanoi Juho samaa. Hän sanoi vielä, että niin oli ollut vanhan Vuorelankin tahto.

—Ja eikös se Manu-vainaakin ennen kuolemaansa neuvonut, että "siihen justiin samaan Helsingin kouluun", sanoi Liisa leipomauunin luota.

Eikä Heikki voinut kylläksi kummastella.—

Vasta hänen päästyään yksikseen tämä asia hänelle vähitellen selvisi.

He olivat laittaneet yösijan Heikille hänen ullakkokamariinsa. Kun hän illalla tuli sinne, oli lattia pesty ja katajia sinnekin ripoteltu. Hänen vanha pöytänsä oli vielä paikoillaan ja seinähylly ja vaatekaappi. Mutta ei mitään ollut kaapissa, ei hyllyllä eikä pöydällä. Pöytälaatikossa oli muutamia kirjoitettuja paperiarkkeja ja joitakin käytettyjä imupaperipaloja, kaikki koottu järjestykseen. Niissä näytti olevan hänen käsialaansa, joka oli silloin vielä kehittymätön, ja imupaperitkin hän muisti omikseen. He olivat luulleet kaiken tuon tarpeelliseksi ja säilyttäneet vuosikausia, vaikka Heikki oli ne juuri tarpeettomina jättänyt.

Yhdessä noista paperiarkeista oli lause, jonka Heikki erityisesti muisti. Hän oli sen kirjoittanut tärkeänä elämänkokemuksena; oli kauan hakenut sopivaa muotoa sille ja vihdoin saanut suurella vaivalla kokoon kömpelön, melkein lapsekkaan lauseen:

—Elämä on sitä, että pitää tehdä itsensä tarpeelliseksi, ja onni on tieto siitä, että on tarpeellinen—

Semmoinen oli ollut hänen elämänkokemuksensa silloin, se kokemus, joka oli ollut riippumaton kaikesta ulkovaikutuksesta, syntynyt omassa sydämessä, täällä maalla äärettömässä hiljaisuudessa.

Hän itse oli tuon lauseen kirjoittanut ja kumminkin tuntui kuin olisi hänen korvaansa sen nyt kuiskannut joku ihan toinen olento,—lapsekas, mutta paljoa lähempänä totuutta oleva kuin hän itse.

Mikä syvä merkitys oli tuolla ajatuksella hänen elämässään!

Oliko hän ollut onnellinen koskaan muulloin kuin täällä maalla?

Tehdä itsensä tarpeelliseksi!—Semmoisella mielellä hän ei ollut koskaan tehnyt työtä muulloin kuin juuri täällä maalla. Sillä siellä suuressa maailmassa, jossa ei ollut nykyhetkeä, siellä oli kaikkea toimintaa johtanut tulevaisuuden kuvan kangastus.

Ja oliko hän täällä maalla ollut tarpeellinen?

Miksi he muuten olisivat kaikki yhä vielä muistelleet "Heikki-maisterin aikoja" jonkinmoisena pyhäisen rauhan ja siunauksen aikana!

Ja miksi he muuten sanoisivat lähettävänsä toisen Heikin "justiin siihen samaan Helsingin kouluun".

Ne raukat toivovat, että ainakin toinen Heikki palajaa.

Ja siinä toivossa ne uskaltavat vaikka mitä.

—Se sinisilmä lapsi, ainukainen,—valkoisine kiharoineen!

Oli niinkuin Heikki olisi nähnyt itsensä tuona lapsena, uudestaan pienenä pyörivän kuistin penkkien luona ja kaivelevan pihamaan mullassa.—

Ja sitten nähnyt itsensä jo kasvaneena, milloin työssä kotipellon vaon päässä, milloin täällä ylhäällä ullakkokamarissa, ponnistellen ajatusvoimaansa, suurella vaivalla vihdoin saadakseen kokoon kömpelön lauseen elämästä ja onnesta.——

Siksi Heikiksi takaisin! Takaisin ujoksi lapseksi, takaisin pieneksi, vähäpätöiseksi niinkuin silloin!

Kunpa saisi nyt nukkua tänne ylös niinkuin ei olisikaan koskaan ollut täältä poissa, rauhallisesti, tietäen, että siellä ulkona on piha ja talli ja ruokakello,—että ne ovat ihan tuossa seinän takana—ja että ne eivät ole vieraat, vaan tuntevat hänet, eivätkä kummastele, kun hän aamulla tuke ulos—

Mutta se kaikki on mennyttä. Ne eivät tunne häntä.

Hänen täytyy lähteä täältä, ja kohta hän on taas siellä kolkossa, kylmässä maailmassa, yksin, ihan yksin.

* * * * *

Kun Heikki aamulla heräsi, paistoi päivä iloisesti hänen huoneensa seinälle—aivan niinkuin ennenkin.

Hän nousi nopeasti ylös, sillä hän aikoi lähteä niin pian kuin mahdollista.

Kun hän avasi ikkunan, tuulahti sieltä sisälle miellyttävän raikas ilma. Ja se kaikki muistutti ihan sanomattomasti entisestä. Ja säpitkin olivat ihan samalla tavalla pantavat auringonpaisteesta lämminneiden ikkunanpielien hakasiin.

Se kaikki tahtoi väkisin herättää entisen kotirakkauden. Sitä piti väkisin vastustaa. Sillä valtaan päässeenä se olisi tuntunut äärettömän katkeralta, sillä eihän se ollut enää mitään kotia, mitä täällä oli.

Mutta aurinko paistoi iloisesti, ihan kuin olisi tahtonut sittenkin antaa uutta uskallusta ja elämäntoivoa. Ja vaikk'ei enää ollut oikeutta tätä kotia rakastaa, niin se tuntui kumminkin näyttävän luotansa ikäänkuin tietä eteenpäin. Olihan Heikillä muka muutakin rakastettavaa. Mitä?—Esimerkiksi ne Helsingin toverit, joihin hänellä oli sellainen vaikutusvalta. Pekka uskollisine silmineen ja Kalle aatteineen. Ja Olli-raukka raittiuslupauksineen!—Ja sitten Fannykin, jonka hän oli tylysti työntänyt luotaan.

Rakastaa Fannyä?—Oli niinkuin tämä olisi ollut ihan uusi kysymys, joka ei ollut koskaan ennen hänen päässään liikahtanutkaan. Ja Fannykin näin ajateltuna näytti ihan uudelta ihmiseltä. Hän oli eläessään tavoitellut Fannyn rakkautta, mutta hän ei ollut itse rakastanut. Hän tuskin tunsi Fannyä, tuota hyvää, avomielisyyteen valmista Fannyä!

Ja oliko hän rakastanut mitään muutakaan maailmassa? Oliko hän tehnyt yhtäkään vapaaehtoista tekoa toisten hyväksi siitä syystä että rakasti? Oliko hän tehnyt kaikki tekonsa vain siksi, että muut rakastaisivat häntä?

Oliko hän rakastanut tätä kotiakaan, joka oli saanut panna viimeiset voimansa häntä ylläpitääkseen?

Ja ennen lähtöänsä Heikki nouti mustepullon ja kynän ja otti esille Juhon antamat talonpaperit kirjoittaakseen niihin kuitit pienemmästä osasta kauppasummaa, jonka hän oli jo saanut.

Ne kirjoitettuansa hän sitten kirjoitti tyhjälle paikalle niitten alle:

Juho Kustaanpojan ja hänen vaimonsa Liisan hyväksi luovun minä täten siitä kauppasummasta, joka minulle ylläolevan kauppakirjan mukaan vielä olisi tuleva, samoin kuin kaikista muista oikeuksistani Vuorelan perintötaloon.

Hän lisäsi päivämäärän ja nimensä.

Ja niin ei hänellä enää ollut omaisuutta.

Hän kääräisi paperit jälleen kokoon ja sitoi nauhan niitten ympärille niinkuin niissä oli ollutkin.

Juholle ja Liisalle hän ei sanoisi mitään lahjoituksestaan. He aukaisevat nuo paperit ehkä vasta pitkän ajan perästä siitä kun hän on lähtenyt. Ja heidän ilonsa on oleva suuri, kun he näkevät, että he väsymättömällä työllään ovatkin koonneet itsellensä ja että heidän on mahdollista lähettää Heikkinsä opin teille.

Mutta mistä on se syvä riemu, joka juuri nyt kaikkialta virtaa hänen omaan sydämeensä?

Taas niinkuin tuhannet viulut alkaisivat korkeimmasta diskantista—

Yhdistymätön kaksinaisuus katoaa sydämestä, ja siellä syntyy uusi yksi.

Hänhän tässä taas on, hän itse, semmoisena, miksi Jumala oli hänet alkujaan ajatellut.

Ja vuosikausia näköä haitannut sumuharso siirtyy hiljalleen silmien edestä.

Kadoksissa ollut nykyisyys aukeaa jälleen näkyviin, uhkuvaa eloa tuoden.

Kaikki selvenee—kaikki esineet kirkastuvat, tuo permanto tuttuine rakoineen ja Liisan katajat tuossa—koko huone, koko ympäristö! Se on taas niinkuin ennenkin hänen kotonsa, tämä kaikki! Se antaa hänelle taas oikeuden. Se tuntee hänet entiseksi Heikikseen.

Ja ulkona tuntee piha ja vanha talli ja ruokakello. Niinkuin hän ei olisikaan koskaan ollut erossa niistä. Ne ovat antaneet anteeksi ja unohtaneet pitkän väliajan. Ne riemuitsevat vain hänen paluustaan!

Ja kun hän sitten ojentaa Liisalle kättä hyvästiksi, kun hän antaa suljetun paperikäärön takaisin Juholle ja salaten kyyneleitään kumartuu suutelemaan pientä Heikkiä,—silloin hänen sydämessään tuntuu kuin hän olisi alkanut täyttää jotakin taivaisiin antamaansa pyhää lupausta.

Sillä mäellä, josta viimeisen kerran näkyy kotoinen Vuorela, pysähtyy hevonen hengähtääkseen.

Viimeisen kerran Heikki sieltä katsahtaa kotitaloa, ja taas muistuu hänen mieleensä elävänä se sinisilmä lapsi.

Kunpa voisi muuttua hengeksi, joka aina valvoisi hänen pienen päänsä ääressä, seuraisi hänen kasvamistaan, pysyisi luopumatta hänen vieressään, kun hän lähtee pois maailmalle! Ettei hänestä mikään pääsisi tempaamaan irti tietoa ja tuntoa siitä, mistä hän on kotoisin! Että hän ottaisi maailmalta korkeimman hienouden, minkä se voi tarjota, ja veisi sen niille, jotka ovat hänet lähettäneet! Ja oppisi ymmärtämään, kuinka syvästi he kaipaavat häntä, kuinka he tarvitsevat häntä, kuinka hartaasti he uskovat valoon ja sivistykseen semmoisena kuin hänen hienostunut henkensä sen voi heille antaa! Ja alusta alkaen rakastaisi heitä niinkuin Heikin sydän nyt heitä rakastaa!

Niin jää vihdoin koti näkyvistä.

Seudut muuttuvat oudommiksi, tuttuisuus niistä katoaa vähitellen kokonaan.

Ja muistonako vain seuraa sydämessä kotoinen tunne?

Ei, ei!

Se näyttää taas luotansa tietä eteenpäin, nyt selvemmin ja voimakkaammin kuin ennen.

Mutta itse se tahtoo olla vain tien alkuna. Sen kieli on kotoisen leppeä, kun se hiljaa neuvoen tuntuu puhuvan sydämeen: Minun luonani sinä teit ensimmäisen tekosi siitä, että rakastit. Ja minulta sinä sait takaisin riemun sydämeesi. Katso ympärillesi. Ymmärrä ja rakasta kaikkea tuota, mikä näyttää sinusta vieraalta, niinkuin ymmärsit ja rakastit minua! Tuolla vilkuttaa jokin talo punaista kylkeänsä, tuolla toinen,—kolmas vielä kauempana; ja eikö tuossa ole talo, jolla on ihan samanlainen ruokakellonkatos ja kaivonvipu, ja tuossa aivan kuin kotipelto, ja samahan kiurukin sieltä nousee liverrellen korkeuksiin. Tee sama tekosi uudestaan! Uhraa se mitä sinulla vielä on uhrattavaa! Sinulla on sitä paljon: on nuoruutesi, on työsi, on voimasi, on koko elämäsi!

Ja todellakin! Kotoinen tunne leviää leviämistään. Ennen vierailta näyttäneet talot se nyt kietoo lämpöönsä; tuntemattomat ihmiset, jotka pelloillansa työskentelevät, muuttuvat omaisiksi. Tuossa on kuin isä kyntäisi suoraa vakoansa piipunnystyrä hampaissa ja vakaana, vastoinkäymisistä huolimatta valmiina odottamaan vaikka tuhat vuotta ajattelisi itsekseen: vielä se minun Heikkini kerran palajaa!

Ja palajaahan Heikki! Hän on valmis taas työhön,—työhön niille, jotka häntä tarvitsevat, valmis antamaan kaiken, mitä hänessä on parasta, mitä hänessä on hienointa, mitä hänessä on syvintä omaa,—tälle armaalle kotikansalle, tälle kotoiselle isänmaalle.

Ja riemu täyttää sydämen. Kiuruna kohoaa mieli ylistystä purkamaan. Ylistystä siitä, että on äärettömän paljon rakkauden kohdetta. Ylistystä Jumalalle, joka nähtyään, etteivät meidän ahtaat sielumme ulotu koko hänen ihanaa maailmaansa käsittämään, on siitä erottanut osan isänmaaksemme ja antanut sille oman kotikielen ja sen honkiin puhaltanut oman henkemme humun.