I. (continued 2)
Reading edition
Ei. Kyllä hän tietäisi mitä hän vastaisi. Hän ei ollenkaan antautuisi heidän arvosteltavakseen. Ja jos heistä joku mainitsisi jotakin siitä Snellmanin juhlan jälkeisestä yöstä, hänen päätöksestään ja Antin puheesta, niin selittäisi Heikki kyllä heille. He eivät tunne kansaa eivätkä ymmärrä talonpoikia. He luulevat, että talonpojat ovat kaikki ihan yhdenlaisia olentoja, ettei niitä voi ajatella muuta kuin joukkona; he eivät ymmärrä, että talonpojatkin voivat olla nuoria ja vanhoja, toiset ovat innokkaita, toiset innottomia, toiset taipuvia henkisiin harrastuksiin, toiset taas tavoittavat rikkautta. He eivät tiedä, että "kansa" on vain käsite; että kun sen keskuuteen tulee, niin ei sitä olekaan,—on vain eri ihmisiä niinkuin joka paikassa muuallakin.
Heikki tahtoi näyttäytyä toverien seurassa niinkuin hän olisi vakaantunut entisestään. Sopivassa tilaisuudessa hän sanoisi nauraen, mutta painavasti: "Ei,—talonpoikien luottamus on ensin saavutettava! Ennen sitä ei voi mikään tulla kysymykseen! Täytyy tulla itse talonpojaksi!"
He ajattelisivat silloin: "Vielä elää Heikissä vanha aate", ja ihmettelisivät hänen sitkeyttänsä ja hänen tahtonsa lujuutta.
Ja niin Heikki voitti levottomuutensa. Hän melkein nauroi säikähdystään. Koko juttu ei tulisi olemaan muuta kuin terveellinen koe hänelle. Ja miksi ei hänkin voisi kerran jälleen pistäytyä noissa vilpoisemmissa ilmakerroksissa!——
Heikki tuli iloiseksi. Jonkin verran entistä ryhtiä ja varmuutta oli hänen puheessaan, kun hän isälle ja Liisalle kertoi asiasta ja kuvasi tovereitaan.
* * * * *
Määräpäivänä vieraat tulivatkin.
Ensin ajoivat pihaan Bruuno ja Lulle tomuttuneina, mutta iloisina ja meluavina. Nähtyään Heikin he rupesivat huutamaan ja hohottamaan, hyppäsivät rattailta, riuhtoivat Heikkiä käsistä ja piirittivät hänet semmoisella kysymysten määrällä, ettei Heikki saanut yhteenkään vastatuksi. He ottivat kerrassaan voiton hänestä, kaikki edeltäpäin suunniteltu menettely oli hänen puoleltaan mahdoton, ja hänen täytyi antautua heidän seurassaan näin alusta pitäen hetken vaikutusten ajeltavaksi.
—No mitäs sinä velikulta täällä?
—Kas, kas, olethan ihan kuin vanha maanviljelijä!
—Näytäpäs kätesi—ihan karheat, koeta, Lulle!
—Mutta kuule, Heikki,—sinä viihdyt hyvin?
—Olet aikalailla muuttunut. Sinua ei tuntisi samaksi. Ja kuinka hiljaiseksi olet käynyt!
He olivat matkustaneet ympäri koko Suomen,—olivat olleet iloisia kaiken matkaa, ja heitä oli joka paikassa kohdeltu kuin ruhtinaita. Artturi oli piirustellut vihkoonsa kaikki kauneimmat paikat.
Tuolla he jo ajoivatkin pihaan, Artturi ja Fanny.
Heikki aivan hämmentyi nähdessään jälleen kaupunkilaista naisväkeä.
Neiti Fanny oli iloinen ja vallaton.
—Tekö nyt olette se Heikki? Nämä ovat teistä puhuneet minulle niin paljon, että olen teihin henkisesti aivan kyllästynyt!—
Hän nauroi ja ojensi Heikille valkoista kättään, josta oli juuri vetänyt pois hansikkaan.
Heikki ajatteli kuluneita verkavaatteitaan ja punehtui. Artturi sanoi tervehtiessään:
—En ole nähnyt koko matkalla vielä niin kaunista kuin teillä täällä. Tämä on suurta, tämä on hurmaavaa!—Me kaikki ihailemme hirveästi juuri tämmöisiä vuoria.—Kuule, Heikki, nyt kun annat meille vain vähän pesuvettä ja toimitat jonkin huoneen sisarelleni,—suo anteeksi, että heti näin vaivaamme!
—Liisa! huusi Heikki hätääntyen ja puoleksi kuiskaamalla eteiseen. Liisa tuli esille.—Saata neiti kamariin!
Herrat katsahtivat toisiinsa, kun Liisa ja Fanny olivat menneet.
—Se on minun kasvattisisareni, selitti Heikki. Ja he menivät kaikki sisälle.
Ovessa sanoi Lulle Heikin korvaan:
—Heikki, tunnusta!—niinhyvin kuin kihlattu morsiamesi?
Heikki hämmästyi ja nauroi sitten luonnottomasti, minkä piti tehdä vastaus tarpeettomaksi. Lulle ei tiedustellut sen koommin.
Siellä sisällä Artturi huomasi Heikin viulun seinällä. Hän otti sen alas, viritti ja soitti hyvin taitavasti nopeita juoksutuksia ja niitten välillä aina jonkin surullisesti värähtävän sävelen.
Viulu aivan kuin elpyi, sen kielet iloitsivat, sen kaula kurottui jänteväksi, sen koko runko solakoitui. Se tunsi varmaan parfyymiä ympärillään ja muisti unohtuneen taidemaailman,—kotonsa, jossa sitä oli ymmärretty. Ja se meni selvästi heidän puolellensa sanoakseen siellä selän takana jotakin äärettömän halveksivaa siitä ympäristöstä, johon se oli ollut pakosta sysätty.
—Oh kuinka tämmöinen yksi kesä voi tehdä paljon haittaa, sanoi Artturi ripustaen sen jälleen seinälle.—Minun sormeni ovat aivan kangistuneet.—
Isä oli hyvin kaikkien vieraitten mieleen. Bruuno muisti hänet vielä Snellmanin juhlasta. He ihmettelivät vanhan Vuorelan tietoja, kun hän jutteli havaintojaan Helsingistä. Erittäin näkyivät isän jutut huvittavan neiti Fannyä. Hän laittautuikin pian ukon ystäväksi ja kieppui mielellään hänen ympärillään.
Mutta sitten tuli totisempaa puhetta. Herrat rupesivat väittelemään keskenään maanviljelyksestä, tieteistä, kansallisuuksista ja monista muista asioista, joita he kaikkia käsittelivät kuin jokapäiväistä ajatuksen ruokaa.
Fanny pitkästyi.
Hän tuli Heikin luo.
—Herra Vuorela, tahtoisitteko minulle näyttää talon ympäristöt,— sill'aikaa kuin nuo muut lörpöttelevät. Ettehän vain pahastune?
Heidän mennessään pihaveräjän läpi, jota he molemmat aukaisivat, sanoi Fanny:
—Minä kuulin, että te aiotte jäädä tänne maalle, luopua kokonaan kaupungin elämästä,—onko se mahdollista?
Heikki ei ollut odottanut, että olisi näin suoraan asiaan tultu. Se oli samaa kuin hypätä arvelematta hänen sydämensä sisimpään keskustaan. Hän hämmentyi kokonaan eikä vähään aikaan puhunut mitään.
Neiti Fanny katseli häntä olkihattunsa alta, rupesi äkkiä nauramaan ja pyysi anteeksi kysymystänsä.
—He ovat varmaankin minua narranneet, sanoi hän. Ja lisäsi sitten totisena: Kuinka saatoinkaan luulla, että te jäisitte tänne! Te, joka olitte niin innokas aatteen mies!
Hän alkoi taas naureskella. Kaikista asioista oli hänellä kyselemistä ja muistuttamista. Ei sitä työkalua, ei sitä esinettä, jota hän ei olisi huomannut. Hän katseli kaikkea puoleksi uteliaisuudesta ja puoleksi naurun halusta. Hän puhui näistä maanviljelyskapineista ja -laitoksista niinkuin kaikki olisi hänelle ollut leikkikaluja, jotka olivat hyvin kaukana kaikesta järjellisestä ja totisesta elämästä.
Ja hänen mielialansa tarttui Heikkiin. Hänkin alkoi puoli-ivallisesti puhua maanviljelyksestä. He menivät Honkavaaralle päin.
Heikki ei kumminkaan voinut päästä äskeisestä mielenliikutuksestaan. Hän nauroi ja vastaili Fannyn puheeseen ajatellen vain tuota ensimmäistä kysymystä.
Ja kun he tulivat Honkavaaran rinteelle, oli siinä Heikin laittama penkki. Siitä näkyi laajalle selkien yli vuorista seutua.
—Tämän olette te laittanut. Tämä on teidän lempipaikkanne. Enkö arvannut?—Ja hän istuutui siihen.
—On—sanoi Heikki.
Ja kun Fanny katsellessaan suurta, tyyntä näköalaa oli jonkin aikaa sekä nauramatta että puhumatta, sanoi Heikki vähän vavahtavalla äänellä:
—Neiti, miksi luulette etten minä voisi koskaan tänne jäädä?
—Olisiko siis todella mahdollista?
—Minä olen niin päättänyt.
—Ah, herra Vuorela, sitten teillä on varmaan jokin suuri aate takananne! Teillä on jokin suuri elämäntarkoitus, joka teitä innostuttaa. No niin, siinä tapauksessa voin ehkä ymmärtää teitä. Mutta herra Vuorela, selittäkää minulle, mikä se aate on, joka on niin voimakas, että voitte sen vuoksi niin paljon uhrata?
Heikkiin tämä kysymys teki syvän vaikutuksen. Hän tiesi, että hänen vastauksensa tulisi sisältämään veristä valhetta. Mutta eihän hän voinut muuta kuin valehdella. Ja vastaus kumahti hänen korvissaan kuin haudasta.
Sama aate, joka innosti Snellmania——
—Ah, herra Vuorela, sitten te olette suuri ihminen minun silmissäni, sanoi Fanny. Sen jälkeen hän pani molemmat kätensä penkin selkäpuulle, nojausi poskellaan niitä vasten ja katsoi kauas etäisyyteen.
——Niin, niin, lausui hän runollisen viehkeällä äänellä.—Ehkä—! Miksei—! Minä vain ajattelen, että kun te olette vielä niin nuori. Ymmärrän kyllä, että vanhempana voi kokonaan uhrata itsensä muille. Mutta nuorena tahtoo elää—hengittää—! En tiedä sentään,—ainakin minä olen semmoinen.——Kuulkaa, sanoi hän sitten iloisemmin,—uskotteko sielujen yhteiselämää?—Tietysti uskotte.—Ehkäpä sentään onkin yhdentekevää missä kukin olemme ja elämme, kunhan olemme vain saman maapallon pinnalla. Usein,—usein kun ajattelen ystäviäni, jotka ovat kaukana maailmassa, tuntuu minusta kuin niiden sielut olisivat juuri tässä minun luonani.—Ehkä tekin voitte näin ajatella ystäviänne. Ja miksi ette silloin jäisi vaikka tännekin. Onhan täällä niin ihanaa. Mitä te silloin välitätte siitä, että olette täällä niin yksin, ettei teillä ole ympärillänne ainoatakaan ihmissielua, joka teitä ymmärtäisi.—Niin, niin, herra Vuorela, miksi ette silloin jäisi tänne!—Oh, kuinka täällä on kaunista!
Ja hän nousi äkkiä istumasta pyyhkäisten kädellään otsaansa ikäänkuin karkottaakseen liiallista tunteellisuutta.
Heikki nousi myöskin syvästi liikutettuna. Hänestä tuntui niinkuin hän olisi ollut jo kauan tuttu Fannyn kanssa.
He astuivat kotiin asti sanaakaan vaihtamatta.
Kun he olivat tulleet kotiveräjälle ja kulkeneet pihan yli, ojensi Fanny Heikille kättä.
—Kiitos tästä kävelyretkestä!—sanoi hän sisälle mentäessä.
Siellä hän oli taas kuin toinen ihminen. Nauroi ja liverteli ylinnä muita.—Niinkuin äskeisen ja nykyisen hetken välillä olisi ollut ääretön juopa.
He istuivat nyt kaikki siinä kamarissa, joka oli tuvan vieressä.
Pitkä keskustelu oli syntynyt herrain kesken. Oli kysymys tieteistä ja taiteista ja niitten merkityksestä ihmiskunnan kehityksessä.
Lulle, geologi, oli sitä mieltä, että tieteillä ja taiteilla on ainoastaan välillinen tarkoitus: palvella ihmiskuntaa sen eri aikoina ilmestyvien tarpeiden mukaan—erittäinkin keksintöjen avulla, siten laajentaen yleisen toimeentulon mahdollisuutta.
Bruuno taas puolusti kiivaasti aivan toista kantaa. Tieteellä ja taiteella oli hänen mielestään oma itsenäinen tarkoituksensa, joka oli ylempänä kaikkia muita. Ihmiskunnan pyrinnöt eivät voineet rajoittua sen aineellisen hyvinvoinnin tavoittamiseen; niitten tuli tarkoittaa jonkin aatteellisen päämäärän saavuttamista. Tiede ja taide edustivat juuri tämän aatteellisen pyrkimyksen kärkeä. Se, joka on antautunut tieteitten tai taiteiden palvelukseen, on inhimillisten pyrintöjen etunenässä. Ja sentähden ovat kaikki suuret miehet samalla olleet suuria taide- ja tiedemiehiä. Emme voi ajatella suurta miestä, ellemme ajattele häntä ensimmäiseksi tieteessä tai taiteessa. Mutta ihmisiä on kahta lajia, sanoi hän. On suuria sieluja ja on pikkusieluja. Pikkusielut tyytyvät siihen tarkoitukseen, että saavat jokapäiväisen leipänsä ja näkevät ympärillänsä hyvinvointia ja tyyntä rauhaa. Semmoisille on kaikki muu, tieteet ja taiteet, vain välikappaleita. Mutta suuret sielut eivät ole koskaan tyytyneet tuommoisen. Heidän näkönsä ulottuu ylitse lähimmän ympäristön. Suureen henkiseen pyrkimykseen ovat he luodut, aatteiden palvelukseen, lepäämättömään hakemiseen, totuuden tavoitteluun! Semmoisille on tiede elämän ydin ja taide sen koko salaisuus.
—Sinä puhut kuin enkeli, sanoi Artturi lyöden kiinni piirustusvihkonsa, jonne hän oli piirustanut näköalan avatusta ikkunasta.—Olen aivan yhtä mieltä. Oikea taiteilija ei kysy koskaan, mitä hyötyä hänen teoksensa tulee tuottamaan. Hän tekee työtä yksinomaan taiteen vuoksi, taiteellisen totuuden vuoksi; siksi, että hänen pitää niin tehdä; siksi, että hänellä ei ole mitään yksityistä hyödynkäsitettä silmiensä edessä, vaan että hänellä on sisäinen kutsumus, sisäinen tarve.
Bruuno jatkoi Artturin ajatusta:
—Sanalla sanoen,—siksi että hän on suurempien aatteiden palveluksessa. Suuret miehet tarkoittavat koko kansan hyötyä eivätkä voi tyytyä, kuten pikkusielut, vain lähimpään ympäristöönsä. Heidän palkintonaan täytyykin sentähden olla koko kansan rakkaus.
—Niin, niin, aivan oikein, sanoi Artturi; suuret ja pienet sielut eroavat toisistaan siinä, mihin ne tyytyvät.
Ja Heikki unohti koko maailman kuullessaan heidän voimakkaita sanojaan. Nukkuneet tunteet liikahtelivat sydämessä,—kauan haudassa olleet tunteet.
Mutta kesken kaikkea kuului kiireistä juoksun kopinaa porstuasta.
Ovi aukeni rämähtäen, ja Liisa oli täyttä vauhtia tulemassa sisälle. Hän pysähtyi kuin ammuttuna oven kynnykselle. Iloinen nauru jähmistyi, ja hän punehtui korvia myöten. Hän ei ollut tiennyt, että vieraat istuivat täällä.
—Nej men—! sanoi ruotsiksi Lulle levittäen kätensä, kasvonsa ja koko olentonsa selkoselälleen;—en sådan skönhet! [Hänpä on vasta kaunis!]
Neiti Fanny pani lasit silmilleen ja katseli tyystin Liisaa.
—Tycker du—? [Oletko todellakin sitä mieltä?] sanoi hän silmiänsä sipristäen.
—Tig för guds skull, de' ä' ju den blivande värdinnan! [Vaiti, herran tähden, sehän on talon tuleva emäntä!] kuiskasi Artturi silmillään viitaten Heikkiin päin.
—Oo! tuntui Fanny siihen sanovan. Ja katsahti Heikkiin.
Heikki kuuli kaikki, vaikk'eivät he luulleet.
Hän oli käynyt tulipunaiseksi ja katsoi maahan silmäkulmat hermostuneessa liikkeessä. Kun neiti Fanny sanoi noin pitkään: "Oo—", oli hänen äänessään selvä ajatus: Tuossako nyt siis oli se sinun suuri aatteesi!
Kaikkea malttia menettämättä tuli Liisa kuitenkin sisälle.
—Mikäs on? kysyi isäntä hiljaa häneltä.
—Vettä tulee! Jaska nostettiin ylös vyötäisiä myöten märkänä.—
—Ähä, hyvä on, sanoi isäntä. Ja Liisa meni samaa tietä.
Bruuno oli vähän hermostunut tämän keskeytyksen johdosta. Hän alkoi kumminkin jälleen pohtia samaa ainetta ja puhui pitkään, mutta kuivasti.
Ja Liisakin tirkisteli taas ovesta ikäänkuin sanoakseen: "Etkö jo tule?"
Isäntä nyykäytti hänelle vihdoin päätänsä ja lähti.
Mutta kun he Heikiltä kuulivat, mikä asia oli, lähtivät he kaikki kaivolle.
Siellä kaivonkatsoja seisoi hiekkaläjällä ylpeänä kuin ruhtinas. Hän antoi alas määräyksiänsä kaivon arkun sovittamisesta. He vaihtoivat isännän kanssa vain silmäyksen; ei sanaakaan muuten.
Työmiehet nostettiin vuorotellen kaivosta.
Lulle katsahti alas asiantuntijan silmin: Aivan oikein, maakerrokset olivat siinä järjestyksessä päällekkäin kuin pitikin.
Fanny pudisti häntä hihasta: "Kuules sinä, insinööri! Osaatko sinäkin kaivoja katsoa? Sinunhan pitäisi osata, kun olet tutkinut maakerroksia ja vesisuonia!"
Lulle hermostui; eihän hän nyt heti tässä paikassa voinut selittää mitä hänen tieteensä asiasta tiesi.
Kaivonkatsojalla kuului olleen elohopeapullo ja jokin messinkikone kourassa, kun hän kaivonpaikkaa haki. Mikä kone se oli, sitä hän ei sanonut kenellekään.
Ja geologi väitti, että se on hullutusta kaikki tyynni. Vettä on aina jonkin matkan päässä maanpinnasta. Mutta Fanny nauroi niin sydämellisesti, että muutkin rupesivat nauramaan. Hän juoksi isännän luo, pujotti kätensä kiltin lapsen tavoin hänen käsivartensa ympäri ja sanoi: "Eikö niin, isäntä, nuo tiedemiehet eivät kelpaa mihinkään, he kun eivät tiedä kerrassaan mitään."
—Pitävät tietonsa salassa, sanoi isäntä leikillään,—niinkuin tämä kaivomestarikin tässä.
Fanny jäi toiselle puolelle kaivoa, kun muut jo tekivät lähtöä.
—Ah!—hän huusi—minun ritarini, minun ritarini! Kenen minä teistä valitsen?
Lulle ja Bruuno hypähtivät esille.
—Ei, ei,—sanoi neiti Fanny,—teistä ei kelpaa yksikään! Saanko pyytää—teitä, nuori herra Vuorela? Antakaa kätenne, minä aion hypätä yli.
Muut kauhistuivat.
—Mitä te ajattelette, neiti Fanny! Maa voi lohjeta jalkainne alta, ja silloin olette syvyydessä!
Mutta kun he aikoivat mennä toiselle puolelle häntä estämään, hän kielsi ja uhkasi toden teolla hypätä.
Silloin Heikistä äkkiä pakeni kaikki ujous. Hän viskasi laudan ammottavan kaivon yli, seisahtui tukevasti sen keskikohdalle jalat hajalleen, otti voimakkaasti neiti Fannyn vyötäryksistä ja heitti hänet kevyesti yli.
Neiti Fanny ehti kiljahtaa vasta yli päästyään. Hän putosi maahan melkein istualleen, mutta hyppäsi sukkelasti jälleen ylös.
—Se oli hyvin tehty!—Herra Vuorela, jos minulla olisi laakeriseppele, kruunaisin minä sillä päänne.
Hän näki sitten kivimöhkäleen aivan kaivon reunalla. Tuli sen luo ja koetti liikuttaa.
—Saanko?
—Tehkää niin hyvin, sanoi Heikki nauraen.
Ja kivi putosi mulskahtaen syvän kaivon veteen Fannyn suureksi ihastukseksi.
* * * * *
Kauan eivät vieraat viipyneet näillä mailla.
Tovereista ei ollut yksikään puhunut siitä illasta.
He olivat kuin unohtaneet koko asian. Kun he olivat keskustelleet, niin he eivät koskaan olleet kääntyneet Heikin puoleen. Mitäpä Heikki olisi voinut sanoa niistä heidän suurmaailmankysymyksistään!
Oh, jospa he olisivat tienneet, kuinka Heikin sydämessä riehui heidän puhuessaan!
Heidän lähdettyään hiljeni Vuorelassa taas maalaiseksi rauhaksi se suurmaailman humu, jonka he olivat lyhyeksi ajaksi tuoneet mukanaan.
Toverit olivat hyvästelleet Heikin puoleksi säälien:—"Kyllä taitaa sinun sentään tulla ikävä täällä—ainakin ennenkuin eukolliseksi pääset? Lähde pois Helsinkiin!—"
Ja niin Fannykin:
—Jos teidät kova ikävä joskus valtaisi, niin tervetuloa Helsinkiin!
Ja kun hevonen jo nykäisi rattaat liikkeelle, hän vielä oli katsahtanut taakseen ja nyykäyttänyt merkitsevästi päätänsä hymy huulilla.
Mutta veräjän tuolla puolen tien käänteessä hän taas nauroi eloisasti ja jo eli toista elämää siellä rattailla, jotka nyt vierivät kohti Helsinkiä pois Vuorelan hiljaisuudesta.
Heikki jäi tähän yksinäisyyteen tyhjäksi ja sydämettömäksi.
Syksy oli jo tulossa.
Muutamassa viikossa oli näky Honkavaaralta kokonaan muuttunut, kun Heikki erään hallaisen syysyön jälkeen tuli sinne.
Siellä täällä oli lehti jo kellastunut niemen nenään tai saaren kupeelle. Pilvet olivat paenneet taivaan ylimmälle laelle varjottomiksi hattaroiksi; tyyni järvenpinta viiruili koleasti ja sorsat lentelivät rauhattomissa parvissa korkealla ilmassa. Ohi mennessään yksi ja toinen laskeutui kaislikon reunaan, sitä pikemmin jälleen lähteäkseen.
Mutta tuonne etäiseen etelään aurinko näytti paistavan vielä suurella voimalla. Sinnepäin maailma ikäänkuin lämpeni; ja päilyen ja kimmeltäen auringon hopeisessa heijastuksessa sinne vaelsivat vedet milloin avarina selkinä, milloin jyrkkäreunaisien rantatöyräitten välissä. Kauas tuonne siintävää etäisyyttä kohden ne virtailevat, ja heidän matkallansa maat käyvät yhä rikkaammiksi, yhä taajemmin asutuiksi muuttuvat seudut, yhä vilkkaammat ovat ihmiset, kunnes meren rannikolla vihdoin kaupungit nousevat, komeakupuiset kirkot välähtelevät auringon ihanassa loistossa.
Hattara tuli auringon eteen. Läheiset seudut himmenivät; mutta sitä kirkkaammin heijastivat ilmanrannassa kaukaisten vesien selät, ja tuhannet pienet laineet siellä hyppivät kuin kiimastellen kiireisessä leikissä.——Kaikki ne kiiruhtivat, kaikki ne riensivät, iloisina, onnellisina siellä kaukana.
Tuuli lehahti pitkässä kuusessa. Se lehahti sitten kauempana koivussa. Sitten vielä kauempana.—Se lensi sinnepäin:—
Lintu lensi kuusen oksalle—pri, pry-pry, pri-pri—se katsoi ympärilleen, säikähtyi—hrrrr—lensi pois: sinnepäin!
Kaikki ne sinnepäin!
Täällä vain, missä hän istui—Honkavaaran rinteellä, penkillä—oli yksinäistä ja kuollutta, elottomuutta.
Fanny oli säälinyt Heikin yksinäisyyttä,—"ei ainoatakaan sielua ympärillä, joka teitä ymmärtäisi",—oli hän sanonut.
Mutta sitten oli tullut tuo kauhea kohtaus, kun Fanny sai tietää, että Liisa oli Vuorelan tuleva emäntä, siis Heikille aiottu vaimo.
Heikki ei voinut olla punastumatta itsekseenkin tapausta ajatellessaan.
Fanny kuvitteli, että Heikki oli päättänyt iäksi jäädä maalle palvellakseen siten suurta isänmaallista aatetta, että se oli hänelle uhraus—mutta nyt oli Fannylle selvinnyt, että Heikki siis aikoi— naimisiin. Kuinka epärunolliselta se mahtoi hänestä tuntua!—Heikki antautuisi siis varsinaiseksi talonpojaksi, vieläpä käyttäisi hyväkseen täällä maalla tarjoutuvia elämän sulostuttamiskeinoja: menisi naimisiin!
Fanny mahtoi sydämessään halveksia Heikkiä.
Mutta lähtiessään hän oli taas ystävällinen, aivan kuin olisi jokin side vielä jäänyt heidän välilleen katkeamatta. Se oli varmaankin viimeinen kädenojennus: tule pois, Heikki! Pelasta itsesi tulevaisuudesta, johon aiot iäksi sitoutua! Katso minne me ajamme! Katso kuinka me iloiten ja hymyillen kuin kukkassateessa riennämme tuota tuntematonta, mutta siksi juuri hurmaavaa tulevaisuutta kohti! Sinä olet nuori, sinun täytyy rakastaa sitä, mitä mekin rakastamme. Sinä et voi rakastaa sitä tulevaisuutta, jonka jokainen askel on edeltäpäin määrätty, jonka tie on pienimpiä käänteitään myöten valmiiksi viitoitettu. Kerran me vain elämme; miksi emme siis kokisi elämää sen kaikilta puolin? Miksi hajoittaisimme sen kokonaisen, viehättävän kuvan näkymättömäksi, tasoittaisimme sen palasiksi jokapäiväisyyden yksitoikkoiseen jonoon.
Bruuno ja Artturi eivät olleet saaneet tuossa keskustelussaan ajatusta oikein selväksi.
Heikki sen tiesi aivan perin pohjin.
Heidän olisi pitänyt sanoa: on pikkusieluja, jotka itsekseen jätettyinä vajoavat omaan pienuuteensa, jotka voivat jotakin olla ainoastaan silloin, kun alituisesti näkevät edessään ja ympärillään pyrkiviä ihmisiä.
Kuinka Heikki olikaan saattanut niin kokonaan luopua kaikesta "henkisestä pyrkimyksestä", niinkuin Bruuno sanoi.
"Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin he tyytyvät",—oli Artturi sanonut.
Mitä Heikki sai siitä, että nämä täällä häntä rakastivat? Nämä muutamat ihmiset!
Eikö hän siis koskaan janonnutkaan suurempaa? Eikö hänen näkönsä ulottunutkaan yli lähimmän ympäristön?
Ja Heikki huomasi kauhukseen, ettei hän miettinytkään muuta kuin keinoa, kuinka hän pääsisi kotoa.
Itse kysymys tuntui kuin jo ratkaistulta.
Se on: jos keino olisi ollut helppo, hän ei olisi ollut hetkeäkään kahden vaiheilla;—jollei olisi ollut välttämätöntä sanoa isälle: "Minä lähden", niin hän olisi jo poissa täältä. Mutta se tuntui mahdottomalta, ja vain sentähden oli koko ajatuskin mahdoton.
* * * * *
Niin kauan kuin syksyn taivas vielä oli kirkas, Heikki kävi usein Honkavaaran kupeella.
Hänen silmiensä eteen oli vetäytynyt omituinen suruharso. Kaikki, mihin hän täällä kotona katsoi, oli kuin kauempana hänestä ja entistään himmeämpää.
Ja kotona oli jo huomattu hänen mielensä muutos, kaikki katsahtelivat kysyvästi toisiinsa kysymättä mitään.
Eräänä päivänä Heikin istuessa penkillään sinne tuli Liisa hiljaa kävellen. Heikki hämmästyi huomattuaan Liisan lähestyvän. Hän häpesi ajatuksiansa.
Siinä seisoi hänen edessään Liisa—puhtauden ja siveyden elävänä kuvana.
Mutta hänkin punehtui heidän yhtymistänsä Honkavaaran yksinäisellä penkillä—ja katsoi alas, esiliinaansa hyppysissä oikoen. He puhuivat niin harvoin keskenänsä, ettei nyt kumpikaan tiennyt mitä toiselleen sanoisi.
Heikkiin tuli jälleen omituinen halu langeta polvilleen hänen eteensä, painaa pää hänen syliinsä ja tunnustaa koko mitättömyytensä. Niinkuin hän oli kerran ennenkin tahtanut tehdä:—sanoa suoraan, että hän ei ollut mikään suuruus, jota olisi pitänyt kunnioittavasti katsoa ja puhutella, että hän päinvastoin oli pienistä pienin.——Hän tunsi sen kummalliseksi, pakottavaksi välttämättömyydeksi. Nyt selvemmin kuin koskaan. Ja vaikka hän oli koettanut kaikella muulla tavoin lähestyä Liisaa, koettanut hävittää itsestään tunnon siitä, että Liisa oli "sivistymätön" ja hän "sivistynyt", oli siitä tietenkin jotakin jäljellä,—ikäänkuin hän ei olisi vielä voittanut kaikkea itsessään. Hänen täytyi tehdä tuo tunnustuksensa, täytyi jostakin syystä ikäänkuin pyytää anteeksi,—täytyi.
Sehän se juuri oli häntä viivyttänyt yhtymästä Liisan kanssa—se, että niin täytyi.—
—Sinä, Heikki, olet tullut taas niin pahalle mielelle, sai Liisa vihdoin sanotuksi.
—Niin, niin, se on sisäistä tuskaa, vaikeata sieluntaistelua, jota minun täytyy kestää.
Nyt oli Heikille vihdoin tullut ratkaiseva hetki. Hän tunsi sen. Kaikki riippui siitä, mitä hän vielä sanoisi.
Hän oli kahden vaiheella viimeiseen asti ennenkuin rupesi puhumaan. Ajatusaika tuntui supistuvan hirvittävän lyhyeksi. Ja juuri ennen ensimmäistä sanaa taisteli kaksi vastakkaista ajatusta hänessä mitä tulisimmin. Kun hän vihdoin alkoi puhua, tunsi hän selvästi, ettei hän ollut valinnut sitä ajatusta, joka hänen sydämessään juuri oli vienyt toisesta voiton. Jumala ties kuka vihdoin puhalsi häneen ne sanat, jotka hän Liisalle lausui. Mutta hänen sielussaan vaikeni kaikki silmänräpäyksessä.
Ensimmäinen sana oli vain saatava sanotuksi:
—Liisa,—minä—olen kärsinyt hirveästi! Kaikki muu tuli helposti. Mitä pitemmälle Heikki sai puhutuksi, sitä enemmän hänen omat sanansa tuntuivat ikäänkuin vapauttavan häntä.
—Minä olen huomannut, etten ole luotu täällä maalla elämään. Minä en saa aikaan mitään. Kaikki ne suuret pyrinnöt, jotka toin mukanani, ne ovat menemässä aivan hukkaan.—Katso, minä en ole luotu elämään tämmöisessä hiljaisuudessa, kaukana suuren maailman liikkeestä. Minä tarvitsen suuren maailman ilmaa hengittääkseni.—Luulin itsekin alussa, että voisin täällä toteuttaa ainakin osan niistä tarkoitusperistä, joita ajoin. Mutta minä olen huomannut, etten sitäkään voi. Minulla ei ole täällä mitään vaikutusvaltaa, täällä ei ole mitään intoa, mitään henkisiä pyrintöjä. Täällä on kaikki kuollutta minulle. Minä en viihdy tässä ummehtuneessa elämässä, jossa en näe mitään korkeampia henkisiä pyrintöjä. Täällä maalla on kaikki eteenpäinmeno mahdoton; minä jään vähitellen kaikesta jäljelle ja muutun hedelmättömäksi olennoksi, josta ei ole kellekään mitään hyötyä.
Ja kesken puhettaan hän ensi kerran täällä maalla muisti vannoneensa kerran ikuisen uskollisuuden aatteillensa,—se antoi nyt hänelle odottamattoman sisäisen vakaumuksen siitä, että kaikki se, mikä oli Liisalle sanottu, oli todellakin totta. Nyt hän vasta olisikin voinut puhua oikein pitkälti ja kauniisti.
Mutta Liisa oli käynyt niin totiseksi, ettei Heikki saanut jatketuksi samaan suuntaan.
Tiesihän Liisa, että Heikillä oli suuria ajatuksia ja että hänen työnsä tulisi tarkoittamaan jotakin, jota he eivät kotona ymmärtäneet. Ja olihan siitä ennenkin ollut puhetta heidän keskensä. Mutta Liisa oli tähän asti luullut, että kaikki se tulisi toimeenpantavaksi täällä kotona. Hän oli uneksinut, että silloin olisi Heikki, hänen kasvinkumppaninsa, kunniansa kukkuloilla, silloin ihmiset tulisivat Vuorelaan ihmetelläkseen sen nuorta isäntää——
Nyt sanoi Heikki, että hänen täytyi lähteä muualle, suureen maailmaan, kaikkea tuota tekemään—pois Vuorelasta—pois vanhasta kodista.——Ja Liisa, miksi hän oli tällä hetkellä tullut Honkavaaran yksinäiselle polulle, jossa tiesi Heikin olevan? Hän painoi päänsä syvälle rintaansa vasten eikä nostanut enää katsettaan—
—Sitten minä tahtoisin pyytää sinulta jotakin, Liisa, sanoi Heikki.— Sinä tiedät, että isä ei soisi minun lähtevän. Minä olen ajatellut kyllä itse hänelle sanoa, mutta se on minulle sanomattoman vaikeata.— Tahtoisitko sinä häntä valmistaa siihen?
Liisa ei saanut mitään vastatuksi. Heikki aavisti siihen syyn.
—Et suinkaan ole minua käsittänyt väärin? sanoi hän—Aikomukseni ei ole jättää teitä ikipäiviksi. Päinvastoin; olen ajatellut kyllä palata tänne takaisin—sitten.—Nyt minua kutsuu suuremmat elämäntehtävät! Minun on pakko—se on velvollisuuteni!—Sano Liisa, tahdotko puhua asiasta isän kanssa?
—Kyllä puhun, sanoi Liisa hiljaa. Hän kääntyi mennäkseen, ja he lähtivät kotiin päin molemmat.
Tiellä koetti Heikki kääntää mielialan iloisemmaksi ja päästää Liisan hänen totisuudestansa.
Olihan Heikki saanut tämän kaiken kuin limaiseksi.—Ensimmäinen askel, jota Heikki oli pitänyt niin mahdottomana ja jota hän ei olisi koskaan luullut voivansa ottaa, oli nyt kumminkin otettu. Koko kysymys näytti olevan vain siinä, ettei hyvä alku liukuisi käsistä.
Sydän sykähti valtavasti, kun siinä nyt syntyi ensimmäinen ajatus Helsinkiin-muuton mahdollisuudesta.
Heidän kulkiessaan pitkin tuttua tietä Heikki tunsi kuin hän taas olisi ollut vapautumaisillaan kaikesta pienestä ja harmaasta, tuosta ikuisesta velvollisuuksien erittelemisestä ja omantunnon erikoiskohtiin vajoutumisesta, johon hän oli ennättänyt niin perehtyä täällä maalla. Sitä juuri mahtoi Snellman tarkoittaa, kun hän sanoi: niitä on ihmisiä, jotka tyytyvät kysymykseen, kasvaako tämä tai tuo kukka tunkiolla vai tunkion vieressä, ja jotka ovat valmiit unohtamaan aatteiden korkean taivaanlaen.—Semmoinen pikkusielu oli juuri Heikki.—Mutta hän tahtoi näyttää, että hän vielä voi vapautua tuosta pikkumaisuudesta. Hengen suuruutta oli kyllä hänessäkin! Se ei ollut vielä aivan sammuksissa— Jumalan kiitos! Kotipellon aita oli eräästä kohtaa kumollaan.
—Kas tuota, se pitäisi saada paikoilleen—sanoi Heikki välinpitämättömästi haihduttaakseen totisuuden ja pysähtyi muka aitaa nostelemaan.
Mutta Liisa kulki seisahtumatta eteenpäin.—Heikki katsahti hänen jälkeensä.—Mitä kummia hän olikaan tehnyt?—Itkikö Liisa?—Ei suinkaan!—Hän piti kai muuten vain päätänsä noin alhaalla.
Mutta Heikki oli kuitenkin kuin korkeudesta pudonnut.
Jokin tunne siitä, että pitäisi vielä kaikki peräyttää, riehahti hänen sydämessään, nosti kuuman punan hänen poskiinsa.
Mutta sekin oli myöhäistä. Kaikki oli äkkiä hänen edessään särjettynä, säpäleinä.
Ja pikemmin kuin hän olisi aavistanut hän tämän perästä kohtasi isän totisen katseen. Isä ei sanonut ensin mitään. Mutta Heikki ymmärsi hänen ajatuksensa eikä voinut hänen silmiinsä katsoa.
—Minä puhun asiastasi rovastin kanssa, sanoi isä sitten kuivasti.—Jos sinä lukumieheksi rupeat, niin on minun tahtoni, että sinusta tehdään pappi.
Hän sanoi sen niin varmasti ja painavasti, ettei siinä tuntunut olevan sijaa hievahtamaankaan,—niinkuin olisi sanonut jotakin, jota oli miettinyt vuosikausia ja josta nyt vihdoin oli päätöksensä tehnyt.
Heikkiin vaikuttivatkin isän sanat niinkuin hän olisi kuullut ehdottoman, peräytymättömän käskyn: papiksi! Niinkuin tuomionsa hän kuuli nuo sanat.
Vasta itsekseen ollessaan hän kummastui sitä vaikutusta, minkä ne olivat häneen tehneet. Hän oli vastaanottanut ne niinkuin tottelevainen lapsi, jonka kohtaloa määrättäessä ei kysytä, mitä hän itse ajattelee. Tämä lapsellisuushan se myöskin oli juuri niitä Heikin ominaisuuksia, jotka tekivät hänet ihan mahdottomaksi mihinkään itsenäiseen suurtyöhön elämässä. Oikein nauratti, kun ajatteli, että Snellman olisi suunnannut suuren elämänsä askeleita sen mukaan, mitä hänen isänsä tai kotipitäjän rovasti katsoivat hänelle tarpeelliseksi.
Eihän hän oikeastaan pannut paljon huomiota isän tuumiin tässä asiassa. Pappia ei hänestä missään tapauksessa tulisi. Se oli mahdottomuus. Se soti kaikkia Heikin aikeita vastaan.—
Mutta kun isä sitten tosiaankin lähti rovastiin, Heikki melkein vavahti levottomuudesta.
Mitä jos isä todellakin aikoi kiven kovaan vaatia papiksi rupeamaan? Isän aikeet olivat aina niin horjumattoman varmat. Ja hänen käytöksensä viime aikoina oli ollut niin jäykkä ja hänen kasvonsa niin totiset.—
Jospa he nyt siellä, rovasti ja isä, päättävät Heikin koko tulevaisuuden, pakottavat hänet ja saavat aikaan mitä tahtovat——!
* * * * *
Ei ainoastaan Vuorelan isäntä, vaan koko muukin väki oli vaiennut äkkiä hiljaiseksi ja totiseksi. Kaikki ymmärsivät isännän mielentilan. Sillä hän oli tuvassa jo sanonut väelle, että nyt Heikki lasketaan takaisin papinkouluun.
Ja vanha Manu arvasi kohta isännän ajatuksen:
—Niin, niin, sanoi hän huoahtaen, ehkä aikaa myöten—jos Jumala sallii—tämä sama Heikki omassa kirkossamme saarnailee vanhoille korvillemme.
Ja se olikin Vuorelan isännän ajatus. Jos Heikki pyrkii jatkamaan aloittamiaan lukuja ja jollei hänestä ole maanviljelijäksi, niin jatkakoon,—ja varttukoon vain sillä tiellä.—On niitä toisiakin keinoja sitoa hänet kotoiseen maaperään—jollei niin lujalle kuin olisi sitonut isänmaan viljelys, niin kumminkin tarpeeksi lujalle, että kotiseutu hänestä hyötynsä saisi.
Rovasti kyllä olisi valmis tässä asiassa auttamaan. Hän ottaisi Heikin apulaisekseen, kunnes Heikistä varttuisi pystyvä mies. Ja sitten saattaisi Heikki kyllä kappalaiseksi tänne päästä, jos voimaa ja hyvää tahtoa riittäisi.
Melkein tyytyväinen oli Vuorela tähän uuteen tuumaansa. Hän oli varma siitä, että rovasti sen kokonaan hyväksyisi. Olihan rovasti itse saattanut Heikin lukukouluun ja vakuuttanut, ettei Heikki Vuorelalta silti hukkaan menisi.—Vastatkoonpa nyt rovasti sanoistaan.—Ja miksi ei rovasti vastaisikin! Hän oli itse tähän seurakuntaansa lujasti kiintynyt; hän kyllä ymmärtäisi panna arvoa Vuorelan puuhiin saada ainoa perillisensä säilytetyksi tälle kotiseudulle ja tekisi asian hyväksi omasta puolestaan minkä suinkin voisi.
Sentähden ajoi Vuorela varmalla mielellä vanhaan pappilaan.
Hänen sinne tullessaan oli rovasti parhaillaan puutarhatyössä. Päälaella oli hänellä musta ympyriäinen myssy. Sen alta hänen harmaat, lempeät hapsensa putosivat suorissa suortuvissa olkapäitten tasalle.
Hän oli ahkerassa puuhassa: kesän kukoistaneitten, nyt jo lakastuvien ruusukasvien juuret oli talveksi saatava ylös. Ukko penkoi itse myyränä mullassa, ja koko hänen huomionsa näytti olevan kiintynyt siihen.
Vuorelan huomattuansa rovasti katsahti häneen ystävällisesti, ja hänen tuuheat harmaat silmäkulmansa nousivat keskelle otsaa.
—Vai Vuorelan isäntäkö se on?—ja ne laskeutuivat taas, kun hän käydä hynkkäsi lähemmäksi.
—No vai Vuorela,—terve tulemastas, vanha ystävä! Onhan sinulla asioitakin—he-he,—et ilman sitä olisi liikkeelle lähtenyt vanhaa rovastia tervehtimään,—kyllä, kyllä sinun tiedän.—Jaa, jaa, käypä sisään, käypä sisään. Tässä kukkia olen nostellut, että on selkärankani katketa, niin, niin,—käy sisään vaan!—Ja hän saattoi Vuorelan sisälle, istutti hänet keskelle kanslian suurta puusohvaa ja rupesi piippuja valikoimaan.
Ja Vuorelan mieli lämpeni rovastin ystävyydestä. Ehkä hän olikin liiaksi surrut kaikkea sitä, mitä oli viime aikoina tapahtunut. Tämä vanha kunnon rovasti, olihan hänkin sentään ikuisilla siteillä tänne kiintynyt, vaikka hänen viljavainionsa oli henkinen. Miksi ei Heikki voisi hänen jälkiään kunnialla seurata ja samalla lailla kiintyä?
—No Heikki se pyrkii jälleen Helsinkiin, aloitti Vuorela, sitten kuin he olivat ensin vähän muusta jutelleet.
—Vai Helsinkiin, sanoi rovasti,—no niin, niin, sen saatoin arvatakin.—Ja sinä, Vuorela, mitä sinä siihen sanot?
—En rupea häntä väkisin täällä pitämään; olen ajatellut, että lukekoon papiksi!—
—Hm, pani rovasti;—papiksi.—Ja onko pojalla juuri papiksi halua?
Rovasti oli siis unohtanut, että kerran oli itse samaa puhunut.
Sitä kysymystä ei Vuorelan isäntä ymmärtänyt. Sentähden rovasti selitti paremmin:
—Katsopas, Vuorela—suuri hengellinen kutsumus on tarpeen sille, joka meidän päivinämme tahtoo papiksi ruveta,—semmoinen sisällinen halu, joka yksin voi antaa voimaa sielunpaimenen vaikean viran täyttämiseen. En sano mitään pojastasi. Voi olla, että hän on hyvinkin sopiva.—Voi olla; miksei!—Minä vain kysyn, onko se poikasi oman vapaan tahdon vaali?
—Mitäpä pojalla vastaankaan olisi, sanoi vain Vuorela. Hän ei sittenkään käsittänyt rovastin puhetta kutsumuksesta ja halusta. Kellä ei olisi halua siunausta tuottavaan toimeen, semmoiseen, jossa rovasti oli harmaantunut! Kuka ei ylpeillen tuntisi kutsumusta tämmöiseen virkaan!—Ja jos ei tuntisi, niin milläpä varoilla Heikki olisi ostanut itsensä vapaaksi siitä työstä, jonka Vuorela katsoi hänen tehtäväkseen!
Rovasti ja Vuorela eivät ymmärtäneet toisiansa tässä asiassa.
Sen vain rovasti selvään vainusi, että isän ja pojan tahto oli mennyt vastakkain.
—Ja olen ajatellut, sanoi Vuorela vähän arastellen,—että Heikkini saisi papintutkinnon suoritettuaan jäädä tänne rovastin apulaiseksi.
Mutta ennenkuin rovasti ennätti vastata, tuli ruustinna ovesta sisälle.—Hän puhui huonoa suomea, mutta teki kuitenkin parastaan. Nähtyään Vuorelan hän ojensi iloisesti kättä tervehdykseksi.
—No Vuorela, nyt me kohta pite sano kaikki hyvesti, hän sanoi:— rovasti on nyt hakenut ittens toiseen paikkaan, kaukana teelte.—
Vuorela katsahti kysyvästi rovastiin.—Ei voinut ruustinna totta puhua.
Ja rovasti näytti vähän hämmentyvän. Hän tunsi koko olemuksessaan Vuorelan kysymyksen raskaan painon.
Vasta ruustinnan mentyä hän rupesi selittelemään:
—Niin, niin, katsos Vuorela,—en olisi koskaan omasta puolestani muuanne halunnut. Mutta ei auta. En ole yksinäinen. Olen perheellinen mies, ja minulla on paljon lapsia. Tuloni suurenevat uudessa paikassa lähes tuhannella vuosittain. Ymmärräthän, että minun täytyy katsoa myöskin perheeni etua; en voi ajatella ainoastaan seurakuntaani. Vaimo ja lapset ennen kaikkea!—Jaa, jaa, se on tietty: suurella kaipauksella tulen aina muistelemaan tätä pappilaa, joka on minulle kuin kotoni—ja teitä kaikkia seurakuntalaisiani—sinua, Vuorela!
Ja kyynel kiertyi vanhan rovastin silmään.
Mutta Vuorela nousi nopeasti, sanoi jäähyväiset ja lähti.
Kotimatkalla hän yhdytti jalkamiehen. Se oli ankara vanhan kansan körttiläinen ja Vuorelan hyvä ystävä—entisiltä ajoilta; sillä viime aikoina heidän tiensä olivat kulkeneet kauempana toisistaan.
—Nouse tänne rattailleni, Kustaa. Onhan meillä sama matka, sanoi Vuorela kuivasti.
Ja körttiläinen nousi rattaille Vuorelan viereen.
Hän puhutteli Vuorelaa vieraanlaisesti kauan aikaa. Mutta sitten käänsi puheensa ihan äkkiä kohti sitä asiaa, joka oli heidät muinoin toisistaan erottanut. Hän oli kuullut, että Heikki jättää Vuorelan.
—Etkö ole tyytyväinen poikaasi? Onhan hän ylioppilas, lukenut herra!—
—Jaa, jaa, niin on, huokaisi Vuorela.
Mutta körttiläinen katsoi häntä nyt pitkään ja entistä ystävällisemmin.
—Minunkin on jo poikani täysi-ikäinen, sanoi hän.—Semmoinen maamoukka se vain on, kun olen pitänyt häntä erillään kaikista maailman kouluista; eikä ole syytä moittia, sillä hyvästi näkyy jatkavan mitä vähiä olen täällä aloitellut. Et uskonut sinä vanhaa körttiläis-Kustaata, kun laitoit lapsesi maailmalle!
—Tiedäthän, että rovastimme oli minut siihen saanut, sanoi Vuorela.— Hänen luotansa juuri tulenkin.
—Ja mitä sanoo rovasti nyt?
—Sanoo itsekin muuttavansa täältä pois.—
—Soo, vai muuttaa rovastimme!
Ja körttiläinen jatkoi kauan vaiti oltuaan:
—Siinä sen nyt taas näet. Aina olet sinä eläessäsi luottanut maallisiin mahteihin, jyvämakasiineihin ja täkäläisiin sielunpaimeniin. Yksi on vain sielunpaimen, joka ei koskaan laumaansa jätä, ja yksi tavara, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa. Mutta fariseukset ovat sinulle puhuneet kauniita sanoja, ja sinä olet heitä uskonut. Löysäläisten puheita se on se uusi oppi isänmaasta—yksiä tukkiaikain villityksiä. Mutta teoistansa heidän oppinsa tunnetaan. Sinne meni kansakoulunopettajamme, ja sinne menee nyt rovastimmekin, ja niin ne lähtevät omatkin miehemme, kun vain oppia saavat, mikä minnekin uuteen maailmaan kultaa hakemaan.
Siihen jäi heidän puheensa hetkeksi. Mutta sitten körttiläinen sanoi:
—Yksinkö jäät nyt kasvattityttösi Liisan kanssa? Ja lisäsi jonkin ajan kuluttua:
—Minun poikani, Juho, on voimakas maamyyrä,—ja hänen luontonsa on hiljainen ja siveä.
Ja sitten oli körttiläisen erottava omille teilleen. He puristivat ystävällisesti toistensa kättä. Vanhoja ystävyksiä olivat molemmat, ja vuorelaisten sukuja oli körttiläis-Kustaa.
* * * * *
Sitten tuli syksy, tuulinen ja lokainen. Muutamassa päivässä oli myrsky repinyt melkein kaikki kellastuneet lehdet puista. Ne, jotka vielä pysyivät kiinni, läpättivät hirveästi. Mutta vihdoin nekin väsyivät, kuivuivat ja putosivat. Siellä alhaalla oli viimeinen epätoivoinen kamppaus käynnissä. Kaikki entiset kesäajan toverit olivat koossa, suuressa rauhattomassa joukossa. Kahisten ja kohisten ne töytäisivät eteenpäin joukossa. Kahisten ja kolokaista tietä,—jotkut hajosivat pyöriskellen sinne tänne. Tuuli ulisi ja vinkui puitten alastomissa oksissa.
Vuorelan vanha isäntä oli puhunut kauan Heikin kanssa. Lopuksi hän oli vain sanonut:—Välimme on nyt selvä; sinä olet täysikäinen, tee miten tahdot!
Heikki ei ollut malttanut kuunnellakaan isän selvityksiä taloudellisista asioista. Hän oli tyytyväinen siihen mitä isä sanoi voivansa hänelle antaa.—
Kaikki muu, mistä isä puhui—perintö-oikeus ja syytingille-myynti—se ei kuulunut Heikkiin. Kun isä oli lopettanut, tarttui Heikki kiitollisena hänen käteensä.
Mutta Vuorela katsoi poikaansa kolkosti silmiin eikä sanonut sanaakaan.
Ja niin Heikki sitten lähti.
Ja se lähtöpäivä oli taas tyyni ja pilvetön kesken näitä syysmyrskyjä. Hiljaa ja sanaa sanomatta toimitettiin sen päivän ilta-askareet. Liisa niinkuin ennenkin tarkasteli piikain toimia navetassa. Niinkuin ennen hän kulki pihan yli, kädet vyötärysten kohdalla päällekkäin, niinkuin ennen lampaat hänelle määkivät tarhan aidan takaa ja niinkuin ennen paistoi iltaan kallistuva päivä, kultaan pyyhkäisten pihaisen kämärikön, kuistin penkille ja siitä eteisen suureen, punertavaan oveen, jota ei koskaan suljettu.
Se ovi oli kesäisin aina auki, öin päivin. Ja aina oli sen edessä ollut talonväen istuinpaikka. Siinä sen tienoilla olivat Heikkikin ja Liisa lapsuutensa päivinä kieppuneet ja leikkineet. Ei sitä milloinkaan suljettu.
Mutta tänä iltana, kun Liisa iltatöitten päätyttyä kulki siitä, hän pysähtyi ja tuli ajatelleeksi, että jos hyvinkin sulkisi.
Hän liikutti sitä.
Ovi narahti kummasti eikä tahtonut siirtyä. Sen täytyi. Omituinen varjo juoksi kuistin sillalla, joka ei semmoista ties kuinka pitkään ollut tuntenut,—ja ovi vinkui surullisesti, kunnes sen sävel sulkeutuessa kohosi korkeaksi ja loppui kimakasti kiljahtaen.
Silloin painui ensi kerran Liisan pää, ja hillitön itku kuului kulkevan eteisestä tupaan.
Kun piiat illemmalla tulivat pihan yli, he pysähtyivät yht'aikaa—mutta alkoivat kohta taas astua, sillä eihän mitään ollut muuta tapahtunut kuin että ovi oli kiinni.
Manu tuli viimeiseksi pihan yli. Silloin oli jo pimeä. Hän ei huomannut ovea, ennenkuin oli lyömässä siihen otsansa. Ja siitä hän säikähtyi niin, että hänen täytyi painaa kädellään sydänalaan.
V.
Heikin silmät olivat vettyneet, kun hän hyvästeli Liisaa.
Miksi he ottivat niin juhlalliselta kannalta Heikin lähdön, kotolaiset?
Koettihan Heikki monta kertaa puhua iloisesti ja kevyesti, kääntää kaikki leikiksi, mutta isä ja Liisa seisoivat mykkinä hänen edessään ja totisina, aivan kuin olisi ollut kysymys ikuisesta erosta. He eivät ottaneet korviinsa mitä Heikki heille jo useasti oli sanonut, ettei hänen tarkoituksensa suinkaan ollut iäksi lähteä.
Mutta ihan lähtiessä oli Heikkikin tuntenut jotakin repeytyvän tämän eron takia.
Erittäinkin herätti Liisa hänessä sääliä. Oli jotakin niin tottumatonta ja kömpelöä Liisan tavassa hillitä suruansa ja estää itkunpurskahdusta. Ei Heikki ollut koskaan häntä semmoisena nähnyt.
Ja nyt kotoisista seuduista vieraammille maille päästyään hän näki itsensäkin aivan toisenlaisena. Hänen oma olentonsa näkyi hänelle aivan kuin ulkoapäin. Ja hänelle selvisi samassa koko hänen suhteensa kotiin;—selvisi, miksi häntä niin välttämättä oli tahdottu jäämään;— selvisi, mitä kaikkea hän oli siellä vaikuttanut, miten hän oli sivistänyt ympäristöänsä, herättänyt muissa halun ajattelemiseen ja henkiseen pyrkimiseen. Ilman mitään ponnistuksia,—vain olemalla heidän keskuudessaan ja heidän vertaisenaan. Ja selvisi vielä, että isän sijassa hän olisi jyrkästi kieltänyt poikaansa lähtemästä kotoa ja sanonut:
Sinä olet meidän, sinä olet kasvanut kiinni kotopihan turpeeseen, sinä et saa lähteä, sinun käy onnettomasti, jos lähdet, sillä salainen kirous tulee sinua seuraamaan kaikkialla!—
Mutta kaikki oli näin vain heidän kannaltansa, heidän pienen maailmansa kannalta. Kohta alkaa se suuri vieras maailma, joka ei tunne Vuorelan taloa eikä ymmärrä sen kotoisuutta. Siellä näyttää kaikki toiselta.
Mitähän ne sanoisivatkaan kotona, jos Heikki vieläkin palaisi takaisin! Sillä olihan hän oikeastaan lähtenyt asiaa perille asti ajattelematta. —Jos hän nyt käännyttäisi tuon eteenpäin lönkkäävän tiedottoman hevoskaakin tässä paikassa tai tuolla noitten pehkojen luona,—ja antaisi juosta kotiin päin! Kyllä he ilostuisivat kaikki, isä ja Liisa —hän varmaankin itkisi ilosta,—ja Heikki itse kulkisi pitkät ajat ilo sydämessä, kävisi ikäänkuin uudelleen tervehtimässä kaikkia paikkoja, sitäkin koivua siellä kotiniityn ojan reunalla.——
Pehkojen luona Heikki pysäyttikin hevosen.
Renkipoika katsoi häneen kysyvästi.
Ja Heikki pyyhkäisi kädellään otsaansa ja silmiänsä poistaakseen kasvoihin nousseen voimakkaan punan, antoi ohjakset renkipojalle ja käski ajamaan eteenpäin.
Niemelän talon ohitse ajettaessa seisoi Niemeläinen keskellä pihamaata. Hän tunsi Heikin kaukaa, näytti nostavan lakkiansa ja heiluttavan sitä hyvästiksi, suu naurussa.
Nyt vasta oli Heikille selvää, ettei mistään paluusta voinut enää olla kysymystäkään.
Mutta ympäristö alkoi tuntua sitä kolkommalta.
Kun sitten oma hevonen oli vaihdettava kyytihevoseen ja kun oma hevonen lähti hynttäisemään tutulle kotimatkalle ja renkipoika viimeisen kerran katsahti taaksensa, silloin Heikistä tuntui niin yksinäiseltä ja surulliselta, että hän olisi ollut valmis itkuun purskahtamaan— niinkuin lapsi.
Miten kummallisia nämä tunteet olivatkaan! Vain pari vuotta sitten hän oli samaa tietä matkustanut,—ei silloin ollut näin oudolta tuntunut, näin vierailta kaikki seudut ja näin kylmiltä kaikki ihmiset, joita matkalla tapasi. Oliko hän jo ennättänyt kotonaan niin muuttua, niin vieroittua kaikesta, mikä oli kodon ulkopuolella, niin hennostua? Missä oli se uhkamielisyys, se itsetietoinen arvostelu, jolla hän ennen oli tottunut jokaista vastaantulijaa kohtaamaan?
Miksi hän rautatieasemalla, johon hänen pitkä hevosmatkansa vihdoin päättyi, tunsi omituista loukkaantumista siitä, että kaikki siellä kulkivat kylmästi, tervehtimättä ohitse, että he eivät olleet ikäänkuin huomaavinaankaan häntä, että hän ei näyttänyt merkitsevän heidän silmissään mitään?
Miksi tuon kylmän virallisuuden keskellä, joksi sekä ihmiset että olot täällä olivat muodostuneet, hän, Heikki, suruineen tuntui niin sanomattoman mitättömältä. Hänestä näytti melkein naurettavalta, että hän oli ollenkaan huolehtinut omista asioistaan, että hän oli ollenkaan asettanut itselleen kysymystä siitä, tekikö hän siinä tai tuossa asiassa oikein vai väärin. Mitä merkitsi hänen vaivansa ja surunsa tässä liikkeen maailmassa, jossa veturit viheltäen suhkaisivat edestakaisin, jossa rautatie kiskoineen katosi, ikäänkuin selitystä salaten, tuntemattomaan kaukaisuuteen,—eikä ainoastaan Heikki, vaan isä, Liisa ja koko koto ruokakelloineen ja kaivonvipuineen.——
Ja miksi vihdoin täällä kaikki tuntuu menevän niinkuin sekaisin? Mikä oli kotona jo valmiiksi ajateltua, se täällä esiintyy uudestaan kysymyksenä. Mitä piti kotona tärkeänä, mihin oli pannut paljon huolta ja minkä vihdoin sai vaivoin kootuksi, se kadottaa tärkeytensä ja merkityksensä ja tulee kuin irti temmatuksi maasta, jossa se on kasvanut. Kaikki kotoinen tyyni selvyys särkyy levottomaan hälinään.
Ei ole aikaa mitään hienoa sydämenasiaa ajatella, ei ole aikaa päästä mistään täysin selville. Täällä on kaikkialla tointa ja kiirettä,— täytyy vain katsoa, että seuraa mukana.
Ja Heikistä tuntuu kuin jotakin aloitettua olisi jäänyt keskeneräiseksi,—kuin olisi pakko jättää jotain tärkeätä lopettamatta ja ryhtyä uuteen, josta ei vielä tiennyt mitä se olikaan.
Epätoivoinen neuvottomuus hiipii sydämeen.
Kunpa nyt olisi jossakin yksinäisessä paikassa, kaukana täältä tuntemattomien, virallisten ihmisten keskuudesta—jollakin kotoisella, päivänpaisteisella penkereellä, josta kuulisi lampaankellon kalinaa ja jossa tuulenhenki viileästi liikuttaisi lepänoksaa!——
Mutta samassa matkustajajuna vauhtiaan hiljentäen jo lähenee. Herra Jumala, onko se jo tuossa!—Nytkö!
Lämmittäjä vääntää pysähdyspyörää ja veturinkuljettaja, katsahtaen tunteettomasti koneittensa keskeltä ulos, päästää sohisevan ja sihisevän höyrytulvan veturin alle, joka nyt uiden höyryissänsä vyöryy asemasillan eteen.
Kello rämähtää asemahuoneen seinällä.
Se ihan repäisee sydäntä.
Vilvoittelemaan tulleet matkustajat hyökkäävät jälleen vaunuihinsa, ja kaikki on taas valmiina matkan jatkamiseen.
Mutta kun juna viheltää ja lähtee liikkeelle, vavahtaa Heikissä outo tunne: nyt on siis kaikki ratkaistu ja päätetty. Ilman että Heikin oli tarvinnut tuntea viimeisen kamppauksen katkeruutta. Ei ole mitään mahdollisuutta enää käännyttää tätä hepoa takaisin kesken taipaletta, kun se jo jyskyttäen pyöriänsä kiitää hihkaisten eteenpäin. Se vie mennessään kuin luonnon välttämättömyyttä mukanansa. Se se on ratkaissut kaiken, koko Heikin kohtalon, ei Heikki itse mitään. Sillä kun hän osti lippua, tunki joku toinen siellä takana häntä eteenpäin: hänen piti ostaa lippu mitä pikimmin, eikä hän ennättänyt muuta ajatellakaan kuin että saisi rahat pian luetuksi. Ja kun hän nousi asemasillalta junavaunuun, niin hänen piti kiiruhtaa, ettei jäisi,— niinkuin kaikki muutkin kiirehtivät. Eikä hän noussut vaunuun suinkaan sen vuoksi, että olisi varmasti päättänyt lähteä.
Juna päätti hänen puolestansa.
Oh, kuinka sydän saattoi sykähtää!
Oli jotakin peloittavaa tuossa sykähdyksessä,—niinkuin olisi syössyt suinpäin alas joltakin turvalliselta paikalta pimeään, tiedottomaan syvyyteen.
Ja Heikki koetti olla ajattelematta, jottei sydän enää noin sykähtäisi. Hän kietoutui jälleen kotoisiin muistoihin, piti ne väkisin luonaan, ja hän iloitsi, kun sai ne viihtymään.—Siinä oli hänen edessään jälleen kotoinen kämärikkö ja Liisa tulemassa pihan yli—ja niityn koivu sammuvan päivänsäteen keltaisessa paisteessa.
Mistä tämä epätoivoinen alakuloisuus juuri silloin, kun on pääsemäisillään toiveiden perille,—alakuloisuus, joka jäytää sydäntä ja tahtoo pusertaa silmiin aiheetonta itkua?
* * * * *
Pääradan asemalla tuli junaan ylioppilaita. Lukukausi oli alkanut.
Joukossa oli useita Heikin tuttavia—vaikk'ei yhtään aivan läheistä.
Mutta kuinka sanomattomasti he kaikki olivat Heikin silmissä muuttuneet!
Ja Heikki kun oli luullut, että ainoastaan hän oli ollut muutoksen alaisena ja uskoton Snellmanin aatteelle—vähitellen sen jättänyt ja vajonnut jokapäiväisyyteen!
Hän oli odottanut kuulevansa ihan toisia ajatuksia ja puheita kuin mitä nyt kuuli.
Tosin he vielä taisivat puhua Snellmanista yhtä suurella innostuksella,—mutta eivät ruvenneet puhumaan omin ehdoin,—vasta sitten, kun Heikki oli puheen sinnepäin kääntänyt.—Ja mieluummin he sittenkin puhuivat vain niistä tappioista, joita vastustajat olivat kärsineet,—siitä, miten he olivat kukistaneet ja musertaneet nuo poloiset, jotka nyt vain valitustaan ruikuttivat Suomen rannikon kuivilla kallionkielekkeillä. Snellmanin aate ei enää värittänyt kaikkia heidän ajatuksiaan, kuten ennen. Useista asioista he saattoivat puhua niinkuin Snellmania ei olisi koskaan olemassakaan ollut—aivan toiselta, kevyemmältä kannalta. Ja kun Heikki heille muistutti, he kävivät miettiväisiksi tai koettivat sitä epäonnistuneesti sovittaa ennen sanottuun. Useat heistä saattoivat juoda punssia,—noin vain juodakseen, ei ollenkaan itsensä innostuttamiseksi, ja aivan ulkopuolella kaikkea Snellmanin aatetta. Ja ilotuulelle päästyään he antautuivat puhumaan puutaheinää tai saattoivat nauraa naamansa punaiseksi ja hajalle joillekin puoleksi sopimattomille pilapuheille.—
Kunpa olisi tavannut jonkun paremman, läheisemmän tutun!
Vihdoin eräältä asemalta hyppäsi junaan Eemil, joka oli hyvin läheinen tuttu. Hän matkusti tällä kertaa kuitenkin vain yhden välin eteenpäin; myöhemmin hän vasta aikoi Helsinkiin.
Hän tervehti melkein syleillen ja oli kysymyksineen paikalla keskellä toisen sisäisintä maailmaa. Hän oli jo naimisissa ja hänen pieni vaimolyllerönsä oli yhtä iloinen kuin hänkin. Hänellä oli—tai paremmin:—heillä oli pieni asioimisto jossakin Helsingin laidassa. Toimeentulo oli niukka, juuri hengissä pysyivät, mutta iloa ja ystävyyttä reunojen yli ja kaikkialle.
Hän puhui naurunsekaisesti, kovalla äänellä, ja siirtyi pian toisesta asiasta toiseen, viipyen kussakin vain sen verran, että sai parilla sanalla käväistyksi, niinkuin merkin pannakseen, että tuosta ja tuosta olen jo puhunut. Ja sanoessaan jotakin hän jo näytti ajattelevan mitä sitten sanoisi.
Mutta nyt hän keskeytti äkkiä puhetulvansa, katsahti pitkään Heikkiä— ihan silmiin: "Kuulehan Heikki, et sinä ole oikein hyvilläsi!"—
Mutta Heikki ei tuntenut halua tehdä hänelle tiliä suruistansa. Sillä vaikka Eemil saattoikin muuttaa kasvonsa aivan totisiksi, rypistää hienostaan silmäkulmansa ja näyttää huolestuneelta, oli hänen äänessään ja koko olemuksessaan hienon hienoa epäkunnioitusta toisen suruja kohtaan, niinkuin hän ei olisi ottanut uskoakseen valittajan tilan auttamattomuutta tai voinut edes perin pohjin käsittää hänen kärsimyksiänsä.
Juuri tämä Eemil oli yksi niistä, jotka Snellmanin juhlassa olivat istuneet nurkassa ja pilkanneet muiden innostusta.
Ja Heikkiin oli siitä asti jäänyt häntä vastaan pieni hama sydämeen.
Tahallaan Heikki käänsi puheen silloiseen aineeseen,—nähdäkseen, vieläkö Eemil oli samaa mieltä. Mutta kun hän vain mainitsi Snellmanin, sanoi Eemil heti:
—Oh, vieläkö sinä niissä elät!
Eikä aavistanut kuinka Heikissä kiehahti. Heikki viivytti vähän vastaustaan.
—Hänen oppinsa on painunut minuun niin syvälle, että tulen ikäni siinä elämään. Hän on yhäkin ihanteeni; hän oli suurempi kuin yksikään suomalainen. Hänen kengännauhojansa ei ole vielä kukaan kelvollinen päästämään!
—Hm, pani Eemil.—Ihailenhan minäkin Snellmanin herätystä enkä kiellä hänen vaikutuksensa laajuutta. Mutta häntä itseänsä en pidä muuna kuin tavallisena rehellisenä työmiehenä meidän muiden rinnalla.
Eemil ei siis ainoastaan ollut samaa mieltä, vaan oli vielä kehittynytkin kannassaan.
—Sinä tarkoitat, sanoi Heikki ivallisesti, että olemme kaikki yhdenarvoiset "Herramme ja Jumalamme" edessä.
—Juuri niin, kiirehti Eemil myöntämään.—Meidän pitäisi vain keskenämmekin pitää toisiamme yhdenarvoisina eikä vain "Herramme ja Jumalamme" edessä.
Heikkiä melkein raivostutti tämä Eemilin puhe. Mistä hän oli semmoisia oppinut? Olihan Heikki niin pitkän ajattelemisen, niin monen epäselvyyden ja kärsimyksen perästä tullut aivan samaan päätökseen. Sanoihan Eemil juuri sen, mitä Heikki oli tällä omalla sydämellään tuntenut katsoessaan renkiä silmiin siellä maalla. Kun Heikki oli juuri päättänyt ruveta toisin ajattelemaan, niin nyt Eemil olisi taas sinnepäin.—
—Ethän voi kieltää erotusta ihmisten välillä mitä tulee heidän kykyynsä, heidän sisälliseen voimaansa, hengen lahjoihin! sanoi Heikki taas yhtä ivallisesti.
—Kyllä kiellän, pani Eemil varmasti. Kyvyt saattavat olla erilaiset. Mutta se erilaisuus ei meitä vielä erottaisi. Meitä erottaa muiden ulkoapäin tuleva arvonanto. Maailma hurraa kullanlöytäjälle siksi, että kulta kiiltää, mutta unohtaa mustan metallin kaivajan.—Minä en voi pitää itseäni ja suurinta osaa lähimmäisistäni vähempikykyisenä laumana, jonka yläpuolella seisoisivat jotkin suurempikykyiset olennot. Minun täytyy pitää kaikkia ihmisiä juuri henkisesti yhdenarvoisina voidakseni harrastaa yhteiskunnallista yhdenarvoisuutta. Me emme voi olla sosialisteja ainoastaan aineellisesti. Sitä paitsi, kuten itse sanoit, se on vanhimpia jumalallisia käskyjä ihmisille.
—Mutta ethän voi asettaa Snellmania, Suomen suurta nostajaa, esimerkiksi jonkun nurkkakirjurin arvoiseksi!
—Katsos, sinä unohdat, sanoi Eemil, että jos Snellman nosti Suomen, niin Suomi oli kumminkin se, joka nousi. Meitä pettää se, että työn tulokset ovat useimmiten niin erilaiset. Mutta tulokset muodostuvat usein riippumatta työntekijästä. Niihin yhtyy aina ja ihan huomaamatta hiljaisuudessa tehty edeltäjäin työ, josta aikalaiset eivät mitään tiedä. He nostavat hänet pilviin niinkuin hänestä yksin olisi kaikki alkunsa saanut. Mutta hänen persoonallinen työnsä ei sittenkään ole sen suurempi kuin tavallisen rehellisen työmiehen.
Heikki ei enää jatkanut kysymyksiänsä, ja Eemil rupesi puhumaan muista asioista. Kertoi siitä uudesta keksinnöstä, jota sanottiin telefoniksi ja joka oli jo otettu käytäntöön Helsingissäkin siellä täällä.
Hän oli hyvin innoissaan siitä ja antoi sille niin suuren merkityksen, että luuli sen mullistavan koko maailman.
—On sentään omituista, sanoi hän, ajatella tätä puhelinkonetta tulevaisuudessa niin laajalle levinneenä, että esimerkiksi yksityisetkin voivat sitä käyttää keskenänsä. Ajatteles, että se tulisi käytäntöön kaikkialla, ei ainoastaan virallisena laitoksena, niinkuin telegrafi, vaan välittäjänä kaikessa yksityisessä liikemaailmassa, tunkeutuisi yksityisiin koteihin, joka miehen käytettäväksi, vähimmänkin ajatuksen perille viejäksi,—ja että sitä voisi käyttää pitemmilläkin välimatkoilla! Siten pääsisivät nuo lukemattomat ihmisajatukset, jotka nyt ovat hajalle lyödyt ja kaikkea yhteyttä vailla, vähitellen yhtymään, ikäänkuin sulautumaan toisiinsa. Etkö luule, että se veisi ihmiskuntaa eteenpäin,—kohti sen eheytymistä ja kokonaisuutta? Kaikki erimielisyydet ja eripuraisuudet vähitellen häviäisivät. Sillä aivan huomaamatta yhtyisi ajatus ajatukseen, ne yhtyisivät kolmanteen, neljänteen,—ihmisten välille rakentuisi kodikkaan tuttavuuden side, joka tekisi mahdottomaksi kaiken vierovan suvaitsemattomuuden ja vihan heidän välillänsä.——Ja Eemil keskeytti puheensa, katsahti Heikkiin ja nauroi.
Hänen oli lähdettävä junasta, joka juuri tuli asemalle.
Ei sanaakaan Heikin maallaolosta ja nykyisestä matkasta! Oliko Eemilkin unohtanut.
Kuinka tyytyväiseltä ja onnelliselta Eemil näytti tavatessaan vaimonsa asemasillalla. Mutta kuinka kuvaavaa hänelle samalla oli, että hän jo näin nuorena oli naimisissa, ettei hän ollut pelännyt avioliiton proosaa.
Hän ei varmaankaan tiennyt mistään suruharsoista, joitten läpi piti kaikki nähdä.
Ja hänen teoriansa sitten! Olihan aivan selvä mitä hän oikeastaan ajatteli: olkaamme kaikki vain näin iloisia ja tyytyväisiä kuin minäkin, kaikki tehdä napostelkaamme pikku töitämme,—kyllä yhteiset asiamme vihdoin eduksemme kääntyvät. Edisonin uudet keksinnöt sen tekevät. Ne yhdistävät meidät maailmankokonaisuudeksi—ilman mitään deklamatsioneja meidän puoleltamme!
Mutta Eemil oli varmaan pikkusielu!
Pikkusielut tunnetaan siitä, mihin ne tyytyvät.
Hän ei voi ymmärtää, että noin luotu maailmankokonaisuus ei voi koskaan ihmissydäntä tyydyttää.
Ihmissydän tahtoo itse toteuttaa aatteensa, sen täytyy tietää, että toteutuva aate on seuraus sen omasta työstä, sen oman veren sykinnästä.
Hän ei ymmärrä, että on ihmissieluja, jotka eivät tyydy pieniin maailmoihin, pieniin hyviintöihin ja jokapäiväisiin ystävyydentunteisiin,—jotka janoavat suuria töitä ja suurta rakkautta, —kansan rakkautta, koko maailman rakkautta!—
Semmoinen suuri sielu oli Snellman, ja se juuri erottaa hänet niin paljon korkeammalle kaikkia muita.
Eemil ei ole koskaan ymmärtänyt Snellmania eikä innostusta. Hän kuului ihan toisiin piireihin.
Heikki odotti vain sitä hetkeä, jolloin hän saisi tavata jonkun niistä valituista, johtavista. Ne olivat varmaan pysyneet lujina.
Ja eräällä asemalla, jossa kaksi suurta rautatienhaaraa yhtyy ja jossa juna pysähtyy pitkäksi aikaa, hän aivan odottamattaan tapasi Antin. Heikki huomasi hänet ensiksi ravintolahuoneen perällä—viinapöydän ääressä syömässä, palttoo auki hartioilla. Antti oli nähtävästi myöskin matkalla Helsinkiin, pohjoisesta päin tulossa.—
Hän söi, niinkuin ainakin, kiireisesti ahmimalla, ja paineli tavan takaa toisella kädellään luureunaisia silmälasejaan, jotka eivät tahtoneet nenällä pysyä. Hänen italialainen ryövärihattunsa valtavine liereineen, tumma, tuuhea tukkansa ja muuten kookas vartalonsa, hiukan huolimaton ja hyvin leveäliikkeinen käytöksensä lienee vaikuttanut sen, että hän sai syödä aivan rauhassa; muut matkustajat, jotka aiheuttivat kyllä tungosta ja ahtautta, jättivät hänelle väljän sijan liikkua ja mieluummin kiersivät kuin kurottivat kättään hänen editsensä.
Heikkikin, joka muuten palavasti halusi pian saada puhutella Anttia, katsoi parhaaksi antaa hänen ensin syödä syötävänsä ennenkuin meni tapaamaan.
—Terve mieheen! Kah, Heikkikö se on!—sanoi hän nielaistuaan viimeisen palan, viskasi rahat myymäpöydälle ja jätti kaikki semmoisekseen: veitsen voihin, olutlasin lautaselle ja lautasliinan rutistettuna yhdeksi mykkyräksi pöydälle ruokien keskelle.
Heikki odotti jännityksellä, milloin Antti kysyisi hänen maallaolostaan ja matkoistaan. Hän oli jo päättänyt, miten vastaisi. Hän sanoisi, ettei hän suinkaan ole jättänyt maaseutua kokonaan, vaan että hän vain tahtoo täydentää tietojansa.
Mutta Antti ei kysynyt mitään sinnepäinkään. Ihan kuin olisi unohtanut koko asian. Hän puhui päinvastoin Heikin kanssa aivan niinkuin Heikki olisi ollut täydellisesti oikeutettu matkustamaan Helsinkiin.
He alkoivat kävellä edestakaisin väkijoukossa.
Sitten Antti ehdotteli lasin punssia, ja he joivat.
Keskellä jäykkää ravintolahuonetta, jossa Heikki äsken vielä oli hukkua ujouteensa, keskellä näitä vieraita, kylmiä ihmisiä, keskellä tätä välinpitämätöntä, outoa hälinää rupesi Heikistä samassa tuntumaan kodikkaalta. Antti kulki noiden kaikkien ohitse niin ylen varmasti, puhui kovemmin kuin kukaan, nauroi ääneensä, vaikka sattui olemaan hiljaisuus, ja katsoi vasten silmiä kaikkia, jotka häntä tarkastelivat.
Antin kanssa ollessa kaikki nuo tuntemattomat korkeat herrat, jotka osaavat niin varmasti liikkua ja niin selvin ylemmyyden tiedoin katsoa muita ihmisiä silmiin—nekin ikäänkuin kadottavat ylhäisen asemansa, muuttuvat tavallisiksi ihmisiksi, joilla saattaa olla virheensä ja naurettavat puolensa, joita voi vallan hyvin arvostella,—toisinaan hiukan ivatenkin.
Ja Heikkikin ojentautui koko olennoltaan.
Niin oli kuin ensimmäisestä kädenpuristuksesta hän olisi saanut yleisen luottamuksensa takaisin,—maailman luottamuksen häneen ja oman luottamuksensa maailmaan.
Hän halveksi Eemiliä ja tämän porvarionnea.
He menivät asemasillalle.
Siellä Antti pysäytti Heikin, peräytyi hänestä pari askelta ja sanoi:
—No, Heikki?!
Mutta Heikin vastausta odottamatta hän jatkoi sitten matkaansa junavaunuun. He istuutuivat ikkunan ääreen.
Antti rupesi aluksi vain ohikulkevia naisia tarkastamaan ja arvostelemaan.
Kuinka hyvin Heikki ymmärsi tämänkin puolen Antissa! Hän saattoi noin vain—tavattuaan parhaan toverinsa, ikäänkuin he olisivat olleet jo kauan yhdessä!
—Katsopas, kun on hattu ihan kuin vene kumollaan—tuolla, ei—ei, katso tuonnemmas,—tuo tuolla! sanoi Antti pakottaen Heikin päätä vaununlasista ulos.
Ja sitten siellä oli toinen, jolla oli hyvin muhkea vartalo. Antti kuvasi koko hänen olentonsa parilla sanalla ja lisäsi jotakin, jolle he nauroivat ihan katketakseen.
Aina Antin mieliala tarttui Heikkiinkin. Antin vieressä Heikki pääsi hengittämään siihen ilmakerrokseen, jostapäin Antti ympäristöään katseli ja hallitsi, josta Antti aina suunnattoman keveästi lajitteli ihmisiä ja nakkeli niitä omatekoisessa luokkajärjestelmässään.
Kylläpä oli pitkiä aikoja kulunut siitä kun Heikki viimeksi oli nauranut.
Sitten juna vihelsi ja teki lähtöä.
Heikki heittäytyi istumaan Anttia vastapäätä ja tunsi, että tuo hänen liikkeensä oli huoleton ja vapaa.
—Jaa-a Antti! Tässä minä nyt olen ja tämmöiseksi minä olen käynyt. Mutta sinun pitää huomata, että maalla olen ollut puolitoista vuotta,— ajatteles: puolitoista vuotta yksinäisyydessä!
Näin sanoessaan Heikki tunsi hämärästi joka sanalla haavoittavansa kaukaista kotitaloa siellä muistojen maailmassa. Hän puhui Antille, ja kotoinen kuva piti samalla häntä luonaan. Sanojensa välillä hän ennätti olla siellä, kuulla isän jotakin puhuvan ja nähdä hänen panevan lakin päähänsä ulos mennäkseen. Mutta niin oli aina Antin kanssa puhuessa, ettei Heikki osannut sanoa aivan juuri sitä, mitä ajatteli ja tunsi, vaan piti sovittaa sanat sen maailman henkeen, jossa Antti eli.
Antti katsahti häneen niinkuin olisi nyt vasta tullut muistaneeksi.
—Niin, niin, tosiaankin, sinähän olet ollut kotonasi.—No jaa, kyllä se saattaa hyväksikin olla. Sitä suuremmalla voimalla ryhdyt nyt jälleen asiaan.
Tietysti. Asiaan! Siihen yhteiseen suureen asiaan!
Antti oli siis todellakin unohtanut! Koko puhe oli siis ollut hetken innostusta, jonka Heikki yksin oli ottanut täytenä totena. Antinkin mielestä siis tosiasiaan voi ryhtyä vain Helsingissä.
Ja koko pitkä maallaolon aika rupesi samassa Heikistäkin näyttämään vain joltakin väliajalta,—joltakin lomahetkeltä suuren elämäntyön keskellä. Tuo Antti tuossa yhdisti ensi kädenpuristuksessa Heikin entisyyden ja nykyisen hetken toisiinsa, solmi ne jälleen yhtäjaksoiseksi ketjuksi. Ehkä oli järkeä sentään Heikinkin elämässä, kokonaisuutta keskellä sitä suurta hajaannusta, jossa hän oli tuntenut olevansa! Ja Antti se tämän kaiken rakensi—yhdessä hetkessä—yhdellä sanalla!
Antti oli muuten sama kuin ennenkin, mutta hän vain toisinaan näytti vaipuvan mietteisiinsä. Ja oli kummallisen harvapuheinen, hajamielinen. Eikä tahtonut ollenkaan päästä niihin suuriin kysymyksiin.
—Jaa, jaa, nuo siunatut tädit! sanoi hän vihdoin ikäänkuin heräten ajatuksistaan.—Tiedätkös, Heikki, mitä tässä on?—hän näytti suurta matkalaukkuaan.—Neljä pulloa punssia, veikkoseni—käytettäväksi virkistykseksi lomahetkinä, työn väliajoilla. Omakätisesti ovat tädit sovittaneet ne tyystin kirjojen väliin. Neljä pulloa! Ja sitä paitsi vielä evästykseksi varoitus: "Älä nyt sentään liiaksi juo!"—ha-ha-ha!
Ja Antti rupesi päästelemään matkalaukkunsa hihnoja.
—Näin matkalle ne ehkä riittänevät, hän sanoi vetäen sieltä esille pullon hyvännäköistä ruotsalaista punssia.
—Ja meidän on tyytyminen tämmöiseen lasiin!
Hän oli varovasti nostanut irti tinapaperisen tötterön pullon suusta.
—Maljasi, Heikki!
He nauroivat yhdessä keksintöänsä ja joivat ja lähenivät toisiansa. Oli niinkuin entinen toveruus olisi jälleen vironnut heidän suoniinsa.
Kuinka toinen, kuinka paljoa sydämellisempi oli Antin ääni, kun hän kädellään pudistaen Heikkiä polvesta sanoi:
—No, Heikki, mitä sinulle nyt siis oikein kuuluu? Ja sitten Heikin puhuessa pani tavan takaa: hm—hm—. Ja alkoi sitten itse puhua.
Antti puolestaan oli varma ja lujasti vakuuttunut kaikesta siitä mitä puhui ja mitä tahtoi tehdä. Ja kaikki hänen aikeensa liikkuivat niin selvissä, niin suurissa piirteissä, ettei mikään epäilyksen kuolettava kysymys näyttänyt koskaan likellekään päässeen.
Nyt vasta oli Antti entisellään.
Niin suuri elämänhalu oli hänessä, niin voimakkaat olivat hänen sanansa, että Heikki samassa tunsi itsensä aivan pieneksi hänen rinnallaan, joksikin kummalliseksi olennoksi, jonka aina oli kuljettava hienon hienojen surulankojen ympäröimänä, jotka hän yksin saattoi huomata.
Oh, kun saisi kerran väkisin riistää hajalle tuon suruharson, joka esti häntä selvästi eteensä näkemästä, kuten Antti näki!
Nyt hän tahtoi sen tehdä.
—Maljasi, Antti!
Ja se oli jo haihtumassa.
Se oli niin hienoa kudosta, että se tuntui hälvenevän yksin siitä ajatuksesta, että siihen koskettaisiin.
Kaikki samassa muutti muotonsa ja värinsä. Mieli kohosi ennen tuntemattomille aloille: näin hän ei ollut ties kuinka pitkiin aikoihin asioita katsonut eikä nähnyt—eikä tuntenut, että maailmaa oli aivan äärettömän pitkältä.
Mitä hän oikeastaan olikaan surrut? Hän oli kietoutunut jokapäiväisiin pikkuseikkoihin, punninnut niitä ja selvitellyt, ja oli menehtyä niitten paljouteen. Vuosikausia hän oli ollut niitten orjana.
Ja ne olivat hänestä tehneet merkitsemättömän; ujon luonteen, jota jokainen saattoi ylenkatsoa tai ainakin olla huomaamatta.
Mutta Antin vieressä hän nyt tunsi aivan toista. Tunsi, että hänkin voi elämästänsä jotain tehdä oman makunsa ja mielensä mukaista. Kerran vain elämme! Miksi emme siis eläisi suurta, ihanaa, voimakasta elämää!
Pois nuo lukemattomat laskut ja punnitsemiset! Hengähdä, sydän, hengähdä syvästi ja vapaudu pikkumaisuuksista!
Heikki alkoi kertoa Antille Eemilistä ja hänen teorioistaan. Antti ei ottanut niitä edes totiselta kannalta, vaan nauroi joka sanalle.
—Saatpa nähdä, sanoi hän, kun tulet Helsinkiin, että niitä on paljon Eemilejä. Niitä on vesonut viime aikoina joka taholla.—Ja monet meidän parhaimmat miehemme ovat jättäneet entisen kantansa, laimistuneet ja veltostuneet.
Antti mainitsi useampia.
—Mutta onhan se surkeata!—sanoi Heikki. Mitä ovat silloin merkinneet kaikki heidän sanansa, heidän lupauksensa ja heidän valansa.
—Ttjah, sanoi Antti kohauttaen olkapäitään;—se ei todista muuta kuin ettemme kaikki ole Snellmaneja. Onhan se muuten maailman meno. Niitä on niin paljon semmoisia raukkoja, joille pitäisi aina pitää kiitospuheita. Jos he joutuvat itsekseen, vie heidät ensimmäinen tuulahdus mukanaan, he unohtavat kaikki.
Heikki tunsi niinkuin pistosta näistä Antin sanoista. Mutta hän iloitsi, että se koski jo menneisyyttä. Hän ei enää koskaan tekisi itseänsä syypääksi semmoiseen. Nyt hän oli jälleen Antin ja toverien ja maailman. Hän kuunteli innokkaasti joka sanaa, minkä Antti sanoi. Ja Anttikin alkoi elpyä, ja hänen silmänsä loistivat niinkuin ennen puhujalavalla.
—Turhaa on paheksia, ettei saa kaikkia aatteita yhdellä kertaa upotetuksi tuohon suureen massaan. Joka paikassa kulkee edistyksen tie siten, että massaa vievät eteenpäin jotkut harvat, niin sanotut kansallissankarit. Massa pysyy aina kehityksessä näitä alempana. Oikeastaan kaikki se, mitä me suurimman innostuksen aikana haaveksimme toimeenpanevamme huomenna tai ylihuomenna, se kaikki voi olla ainoastaan meidän tulevaisuutemme asia. Ei meidän tähtemme,—kyllähän me olisimme valmiit,—vaan noitten tähden, jotka kulkevat perässä, joitten silmät ensin ovat avattavat ennenkuin he näkevät.—Snellman on vaikuttanut meihin. Ei ole varmaa, että hän on samaten vaikuttanut muihin. Mutta hänen vaikutuksensa on ulotettava koko kansaan. Koko kansa on saatava hereille, sivistykseen. Siinä on meidän elämämme työ. Siinä on vielä monen Snellmanin elämäntyö.
Antti oli aivan innoissaan. Hän hengitti silloin aina kuuluvasti ja vähän nenäänsä.
Kuinka oikeassa hän oli! Mitä hyötyä olisi siitä ollut, että Heikki olisi jäänyt maalle vaikuttamaan kotoväkeen ja lähimpään ympäristöönsä. Entäs koko muu Suomi! Ja Heikiltä oli voinut haihtua näin suuret aatteet!
Näitä puhuessa kului pian se taival, joka vielä oli jäljellä Helsinkiin.
Helsinkiin-tulon aika lähestyi. Palvelusmiehet sytyttelivät lamppuja vaunuissa ja kulkunopeus tuntui yhä kiihtyvän.——
Mutta ennen tuloa Antti tunnusti Heikille olevansa—kihloissa. Tyttö oli Heikille tuntematon.
Omituinen tyytyväisyyden hymy levisi Antin kasvoihin hänen tätä sanoessaan.
Ja he joivat tytön maljan, kun Heikki oli liikuttuneena toivottanut onnea.
Anttikin ajatteli avioliittoa!
Mutta kaikki, mitä Antti teki, oli kaunista ja suurta.
Heikki ei itsekään ymmärtänyt, miksi hän niin ilostui Antin uutisesta. Se lohdutti häntä niin kummallisesti ja herätti ajatuksia, joita hän tuskin olisi uskaltanut itselleenkään tunnustaa.
Juna hihkaisi pitkän vihellyksen, ja niin jo tuikkivat tuolla lyhdyt Töölönlahden yli.
Heikki, joka nyt astui Helsingin asemasillalle, oli uusi Heikki.
Punehtuneena punssista, ojentuneena koko olennoltaan hän tapasi Ollin, joka oli tullut häntä vastaan.
Antti erosi ja meni menojansa.
Ollikin oli iloisella tuulella, nauroi kohti kurkkua ja syleili vallattomasti Heikkiä väentungoksesta huolimatta.
Hänen seurassaan oli monta muuta Heikin tuttua.
Siinä oli tervehdyksiä ja kysymyksiä ja iloa ja ystävyyttä ja kädenpuristuksia. Kaikki vierastus katosi, ja lämpimältä tuntui pääkaupungin avara syli,—lupaavalta sen rauhaton räminä ja ihmisäänten sotkuinen melu.
VI.
Jonkin kuukauden Helsingissä oltuaan Heikki alkoi huomata, että kaikki täällä oli entisestään paljon muuttunut. Suomalaisen puolueen johtavissa piireissä, ylioppilaitten kesken, kaduilla ja kokoussaleissa elettiin entistä rauhallisemmin,—niinkuin tuosta kansaan sulautumisesta ja lähestymisestä ei olisi koskaan mitään puhettakaan ollut. Ihmisille näytti sillä välin ilmestyneen muita huolia ja puuhia. Puhuttiin vain kunnallisista ja valtiollisista vaaleista ja niitten tuloksista. Kansallisuuskysymyksen kärki oli poistunut ylioppilaspiireistä, jossa sen merkkinä oli ollut sininen laulajalippu ja heränneestä kansanrakkaudesta hurmaantunut mieli. Se oli siirtynyt kunnallisen ja valtiollisen elämän aloille. Ja siellä se viritti aivan uusia tulia. Siellä voitto tai tappio liikutti ihmisten aineellisen edun kysymyksiä. Ja siellä jo hymyiltiin isällisesti kaikelle poikamaiselle innostukselle ja aatteille. Sillä kysymys siellä ei ollut semmoinen, että se olisi kaivannut innostusta tai aatteita. Se koski ainoastaan tapaa, millä parhaiten saisi vastustajan kumotuksi ja itsensä hänen sijalleen.
Ja ylioppilaat puolestaan näyttivät kyllästyneen kokouksiin, yllyttelyihin ja puheisiin. He alkoivat ajatella velkojansa ja pyrkivät sentähden pois luentosaleista leipäänsä ansaitsemaan mikä missäkin. Hekin jo nauroivat innostusta ja aatteita:—kansan rakkaus—olihan se kaunis aate,—mutta ei se elätä!
Oli vain muutamia siellä täällä, jotka jatkoivat vielä samaan henkeen, pitivät innostuneita puheita ja joivat isänmaanmaljoja. He uskoivat, että into vielä uudestaan viriää, ettei kaikki ole vielä sammunut. Ja siinä toivossa he valvoivat öitä kuunnellen toisiansa ja ottaen aamuauringon vastaan joka kerta niinkuin se olisi ensi kertaa noussut heitä tervehtimään.——
Sitten oli semmoisia, jotka olivat ottaneet kaikki asiat ihan uudelta kannalta. He eivät olleet niitä entisiä, jotka lauloivat innostuneina: "Vi själva må förgätna dö som vagen i dess sjö!" He eivät olleet niitä, jotka viis välittivät kaikesta yksilön sielunelämästä, kunhan yhteinen asia vain meni eteenpäin. He tahtoivat löytää totuuden juuri sieluista. Eivätkä he uskoneet, että sitä siellä ollenkaan on, jolleivät saaneet sitä esille käsin tunnusteltavaksi. Ja sentähden he eivät säästäneet yhtäkään tunnetta ihmisessä, vaan mielellään tunkeutuivat äärimmäisiin inhimillisiin vaikuttimiin. Seuloivat näitä vaikuttimia ja sanoivat itseään pessimisteiksi, kun eivät löytäneet mieleisiään. Sanoivat, että kaikki näyttävät perustuvan egoismiin, itsekkyyteen. He olisivat tahtoneet semmoisia, jotka olisivat perustuneet altruismiin. Eivätkä sanoneet löytävänsä.
Ja yhteisestä asiasta he olivat vähän eri mieltä. Mutta rohkeimmat tunnustivat suoraan olevansa kosmopoliitteja. He ottivat vähintäkään arvelematta isänmaanrakkaudenkin epäilevän arvostelunsa alaiseksi. Selittivät, että sekin on oikeastaan vain egoismia. Viittailivat tällöin erityisiin valtiollisen ja kunnallisen elämän henkilöihin, joitten toiminta osoitti, että isänmaan nimi on vain kaunistuksena heidän vallanhimoisille pyrinnöilleen, maineen ja rikkauden tavoittelulle.
* * * * *
Olli, jonka kanssa Heikki joutui asumaan, oli tämmöisiä. Hänkin oli niitä, jotka silloin Snellmanin juhlassa olivat syrjästä ivanneet muiden innostusta.—Mutta hän oli kehittynyt toiseen suuntaan kuin Eemil. Olli ei tahtonut kuulla puhuttavankaan mistään aatteista. Hän ei uskonut mitään, ei aatteita eikä jumalia. Hän luki lääketiedettä ja seurusteli toveriensa kanssa ravintoloissa. Joskus hän ei Heikkiä nähnyt pitkiin aikoihin—kun oli joutunut pitemmille juomaretkille.
Mutta kummallisesti Heikki häneen kiintyi ensi hetkestä.
Eivät he, Heikki ja hän, missään kysymyksessä olleet yhtä mieltä milloin Heikin onnistui saada hänet vähäksi aikaa kuuntelemaan. Ei Heikki tahtonut saada hänelle mitään selitetyksi. Olli keskeytti aina jo puoleen lauseeseen alituisella: kyllä, kyllä ymmärrän. Hän otti liian kevyeltä kannalta kaiken, mitä Heikki sanoi.
Kun Heikki keskusteli Antin kanssa, sulivat he kokonaan toisiinsa. He ottivat ja antoivat ajatuksia. Antti käsitti ja osasi omaksua ne aatteet, jotka Heikki sai esille. Mutta samat aatteet, jotka näin Anttiinkin vaikuttivat, otti Olli vastaan aivan jokapäiväisellä arvostelun myminällä, katsahtamattakaan Heikkiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut heti käsillä kaikenlaisia painoja vaa'an toiseenkin päähän.
Ja siksi Heikiltä aina hänen seurassaan aivan kuin katkesi kesken elokas ajatuksen lanka. Korkeista aatteiden ilmakerroksista hän putosi keskelle käytännöllisen järjen selviä, mutta monimutkaisia polkuja. Hän oli aivan vieras täällä. Ei voinut sanoa sitä eikä tätä. Ei tiennyt mitään. Jokainen poikanulikka olisi voinut nolata hänet ja solmia hänen omiin sanoihinsa. Hänen siipensä olivat kuin katkaistut. Hän ei voinut kohota enää. Ja sanomaton tyhjyys levisi samassa ympärille.
Milloin Olli oli kotona, oli hänen tapana lukea maaten selällään vuoteessansa—jalat ojona sängyn selustalla. Ja muutenkin hän enimmäkseen virui vuoteellaan tappaakseen kalvavaa ikävää, josta hän näytti aina kärsivän.
Semmoisena hän oli ivallisin. Hän laski usein kirjan alas mahallensa, otti lasit nenältään, hieroi intohimoisesti silmiään ja kääntäen päätänsä Heikkiin päin, joka luki pöydän ääressä ikkunan luona, sanoi jotakin, jota oli kauan hautonut, jotakin ilkeätä, myrkyllistä, joka karmi Heikin sydäntä.
Hegeliä ei Olli voinut ollenkaan kärsiä. Filosofeista hän voi suvaita vain Schopenhaueria ja historioitsijoista vain Bucklea. Muuten hän tunnusti oikeastaan vain luonnontieteilijät, oli darvinisti kiireestä kantapäähän, luki Häckeliä ja Büchneriä. Ja Heikki oli varma siitä, että Olli oli mennyt johtopäätöksissään pitemmälle kuin nämä. Sillä Ollille ei riittänyt se, että ihminen on kehittynyt apinantapaisesta olennosta, vaan hän väitti, ettei ihminen edes ole sanottavasti apinaa kehittyneempi. Kaikki inhimilliset tunteet, hienoimmat ja jaloimmatkin, hän selitti kummallisen aineellisesti, riippuviksi erinäisistä fysiologisista edellytyksistä.
Heikin olisi tehnyt mieli sanoa, että isänmaallista tunnetta ei toki apinoilla ole.—Mutta hän suorastaan pelkäsi Ollia siinä kohden. Olli olisi ehkä nauranut hänelle vasten silmiä. Olli oli ennenkin pilkannut isänmaallista innostusta. Ihmiset ovat kaikki samanlaiset; miksi rakastaisi toisia enemmän kuin toisia? Hän sanoi, että se kaikki vie kansalliseen itserakkauteen ja luo ihmisiin inhottavaa bismarckilaista henkeä, semmoisiinkin pikkuherroihin kuin kansakoulunopettajat ovat. Ei mitään hän inhonnut niinkuin virallista isänmaallisuutta. Ei edes oikein voinut sulattaa isänmaallisia lauluja. Sanoi, että ne häneen vaikuttavat niinkuin jonkinlainen urhoollisuuden kerskaus. Suurimmat pelkurit ovat aina urhoollisia vain ajatuksissaan ja innostuvat vain ajatuksistaan.
Kerran hän kuvasi Anttiakin suureksi pelkuriksi; pelkurimaisuus oli Antin luonteen pääominaisuus, sanoi hän.
Heikki ei voinut kyllin ihmetellä tätä luonnekuvausta. Antti pelkuri! Antti, joka katsoi kaikkien yli, joka oli rohkeus itse!
Mutta Olli selitti, että kaikki tuo ulkonainen menettely on vain tapa peittää sisällistä pelkuruutta. Se on teeskentelyä alusta loppuun,—sen tarkoituksena on häikäistä vähemmin tarkkasilmäisiä ihmisiä.
Mikä kumma vaikutus Ollilla olikaan Heikkiin! Hänen puheensa tuntui sisältävän huutavaa vääryyttä Anttia kohtaan. Ja kumminkin Heikki tunsi selvästi, että hänen oli mahdoton nostaa Anttia omissa silmissään entiselle sijalle. Oli niinkuin jokin olisi takaa lyönyt Anttia polven alle. Hänen miehekäs olentonsa lutistui ja notkahti alas. Ja auttamattoman naurettavilta tuntuivat samassa kaikki hänen korkealentoiset puheensa, hänen eteenpäin viittaava kätensä ja hänen katseensa, joka oli silmäilevinään laajan isänmaan yli niinkuin olisi pitänyt hallussaan koko sen tulevaisuuden ja onnen.
Antti, joka oli tehnyt koko Heikin elämän siksi, mikä se oli!
Oh, kuinka tunteettomasti, ilkeästi Olli tuossa kaikessa menettelee!
—Kun sinä noin arvostelet Anttia, sanoi Heikki,—olisipa hupaista tietää mitä minusta sanot.
Olli katsoi kummastuen Heikkiin. Hän ihmetteli, että tuo oli voinut Heikkiä loukata. Ja sentähden hän nauroi vastatessaan:
—Sinun olisi pitänyt syntyä naiseksi, Heikki.
Hän nousi, ojentihe, vihelteli jonkin aikaa ja lähti sitten ulos kävelylle.
Naiseksi; niin juuri!
Jospa Olli tietäisi, kuinka paikalleen hän oli osunut!
Heikissä ei ollut edes sen verran miestä, että hän olisi osannut olla yksin, irtautua Ollista.
Ollin mentyä alkoi tässä huoneessa kaikki tuntua vieraalta ja kylmältä. Uh, jos täällä sairastuisi ja joutuisi vuoteen omaksi! Silloin Olli tietysti muuttaisi pois.—Ollin mielestä on luonnollista, että kukin hoitakoon itsensä ja vastatkoon omasta puolestaan. Hän on aina elänyt itsekseen eikä hän voinut osoittaa tunteellisuutta. Hänessä näytti olevan vain järkeä ja arvostelua.—Eikö olisi ainoatakaan semmoista ystävää, joka ottaisi itseään vaivatakseen?—Mikä hirvittävä irtonaisuuden tunne! Täytyy olla ystäviä! Pois tästä yksinäisyydestä!
Ja Heikki riensi ulos.
Alakuloisena hän kulki monta katua edestakaisin. Aleksanterinkadulla hänen ohitsensa meni useita tuttuja ylioppilaita. He tulivat luennoilta ja kiirehtivät iloisina mikä minnekin. Heikille he nyykäyttivät päätään tuskin ennättäen vilkaistakaan. Mitä he hänestä! Heillä oli kaikilla omat ajatuksensa ja hommansa.
Kun olisi sittenkin tavannut Ollin! Olihan Olli kumminkin juuri ennen lähtöään nauranut ystävällisemmin. Ja ulos mennessään viivähtänyt oven suussa niinkuin sanoakseen: pyytäisinköhän sinutkin mukaan? Ehkä hänessä sentään oli jotakin ystävyyttä Heikkiä kohtaan. Ehkä hän silloin tällöin ajattelikin Heikkiä työskennellessään anatomiasalissa, aasiksella, taikka istuessaan kovaäänisten toveriensa keskellä olutkuopassa.
Kun Olli ei tahtonut Heikkiä mukaansa, niin näytti se olevan siksi, että hän ikäänkuin ei hennonut loukata Heikin viattomuutta. Heikki tunsi sen selvästi. Olli nauroi joskus hänelle aivan kuin lapselle.
Ja siinä se oli oikeastaan koko se kirous, joka seurasi Heikkiä. Se ujous, se naisellisuus, joka oli esteettömästi siellä maalla päässyt kehittymään, se se juuri tekikin Heikin luonteen niin toisenlaiseksi kuin suurten henkilöiden luonne oli. Olisiko näille koskaan, niinkuin Heikille, kodista eroaminen voinut muuttua miksikään elämänkysymykseksi! Tai olisivatko he koskaan panneet semmoista merkitystä läheisimpään ympäristöönsä, surreet ystäviä ja kaivanneet lämpimyyttä tovereilta!
Sama kaksinaisuus asui vieläkin Heikin sydämen pohjalla.
Miksi suurten tulevaisuudentoiveiden ohella hänelle pitää olla välttämätöntä, että Olli häntä rakastaa; että nuo, jotka kulkevat ohitse häntä huomaamatta, rakastavat häntä! Suuren isänmaankin rakkaus on vain tyhjyyttä, kun Olli ja nuo muut eivät hänestä välitä. Tuntuu taas täälläkin niinkuin olisi jäljellä vain yksi tie: tekeytyä tieten tahtoen pieneksi ja vähäpätöiseksi niinkuin siellä maalla. Se rauhoittaisi omaatuntoa ja sovittaisi paljon!
Mutta samalla se olisi äärettömän järjetöntä: miksi Heikki sitten olisi tullut pois kotoa!
Ei!—Siinä kohden oli hänen elämänsä ratkaistu. Oli yksi tie ja se oli selvä: hänen täytyi voittaa pikkumaisuutensa, täytyi taas oppia ajattelemaan ja tuntemaan rohkeammin piirtein, oppia olemaan yksin, kylmänä,—lakata tavoittamasta yksityisten rakkautta!
Samassa ajoivat hänen ohitsensa avonaiset vaunut.
Niissä istui Fanny veljensä Artturin kanssa.
He eivät huomanneet Heikkiä.
Fanny oli mustissa vaatteissa. Toisennäköinen kuin siellä maalla. Hänen kalpeutensa pisti nyt paremmin näkyviin. Se sopi hänelle sanomattomasti.
Sattumako lie ohjannut nuo vaunut hänen ohitsensa juuri nyt!
Mutta se ratkaisi paljon. Sen merkitys tuntui ihan tuossa sydämessä.
Sillä Fannyhän oli juuri se ihminen, jonka puoleen Heikin oli käännyttävä tässä yksinäisyydessään.
Heikki muisti Fannyn lämpimän käden hänen käynnistään maalla.
Yhtä lämmin oli koko hänen olemuksensa.
Kaikki hänessä oli niinkuin luotu toista rakastamaan.
Hän oli sittenkin ainoa, joka oli osoittanut jonkinmoista huomiota Heikin sisimpään sielunelämään—siellä maalla.
Mitä hän sanookaan nyt tavattaessa?
Fanny ymmärtää hänet hyvin—Fanny, joka oli ajatellut sielujen näkymätöntä yhteiselämää ja sanoi uskovansa siihen. Fanny ehkä nyt sanoisi: "No, enkö arvannut oikein, eikö teidän ole parempi olla siinä paikassa, missä teitä ymmärretään?"
Silloin Heikki vastaisi naurahtaen: "Neiti, semmoista paikkaa ei ole kuin yksi ainoa!"—"Mikä sitten?"—"Teidän vieressänne."
Taikka jotakin semmoista.
* * * * *
Heikki tapasi sitten Fannyn suurissa ylioppilashuveissa.
Heikki oli ollut kuin toinen ihminen siitä saakka kun hän näki Fannyn ajavan ohitse.
Jotakin varmuutta oli tullut hänen olemukseensa.
Ja nyt seistessään väentungoksessa ylioppilassalissa,—seistessään jälleen noitten pilarien juurella häikäisevässä kaasuvalossa,—oli niinkuin kajahdus entisten innostusten ajoilta jälleen olisi mielessä liikahtanut.
Hänessä oli ehkä vain ollut liian vähän luottamusta itseensä.
Taikka hän oli tahtonut kaikkea yhdellä kertaa. Hän oli tahtonut tyydytystä nykyhetkessä.
Kas noita muita, kuinka he kaikki valmistelevat elämäänsä! He eivät välitä siitä, että nyt ovat pieniä ja huomaamattomia. He ajattelevat tulevaisuutta. Vaikka he näyttävät vähäpätöisiltä, on heidän jokaisen sydämessä salainen suuruudentoivon itu.
Kuinka hyvin Heikki tunsi joka pienimmänkin ajatuksen, joka heitä askarrutti, kun he kiiruusti vetivät hansikkaita kömpelöihin käsiinsä ja toisiltaan neuvoa kysellen laittelivat kauluksiaan ja kaulahuivejaan ja nykivät frakkejansa tiukemmalle. "Minä olen tosin vielä kömpelö, en osaa kumartaa, en sulavasti kätellä enkä taitavasti tanssia; mutta tulevaisuus on minun, minä opin vähitellen tuon kaiken ja kerran olen minäkin liikkuva vapaasti tuolla väljemmällä puolen salia; minäkin tahdon olla noiden ylhäisten piireissä tunnettu, tahdon merkitä jotain heidän seuroissaan!"
Mutta Heikki menisi toista tietä. Hän alkaisi uransa julkisella esiintymisellä. Hän valloittaisi yleisönsä ylhäältäpäin eikä alhaalta, niinkuin nuo. Eihän kysymys ollut oikeastaan muusta kuin tuon ujouden voittamisesta, aivan niinkuin silloin siellä ylioppilasjuhlassa, jossa Heikki oli ensimmäisen puheensa pitänyt. Kuinka paljon hänellä nyt olisi sanomista näille ihmisille! Hän perustaisi sanoin selittämättömän, syvän ymmärryksen heidän ja itsensä välille. He tuntisivat hänet, koko hänen sydämensä;—sillä hän olisi pannut sen heidän eteensä, tuonut heidän nähtäväkseen sisimmän ytimensä. Hän olisi kuin vannoutunut yleisön lempilapseksi, hän tuntisi sen toiveiden, sen lämpimän rakkauden kietoutuvan ympärilleen. Mikä teko silloin olisi liian vaivalloinen, kunhan sillä voi tätä yleisöä palvella! Kuinka ihana olisi itse kuolemakin, jota tämä yleisö itkisi! Kuolema yleisön lämpimään syliin!
—Aseta tarkoitusperäsi korkealle! kajahti Heikissä taas selvänä Snellmanin lause.
Niin juuri, se oli oikea elämä, se oli elämä tulevaisuudessa!
Valmistua, valmistua vain täydellisesti!
Fanny ja rakkaus häneen—se kaikki oli sittenkin vasta toinen asia.
Ja nuo ihmiset tuossa, jotka tunkeilevat edestakaisin, jotka nyt ovat valmiit mennessään työntäisemään vähäpätöisen Heikin syrjään, jotka eivät häneen katsahdakaan,—ne ovat kerran kaikki kääntävät kasvonsa häneen, heidän täytyy kuulla mitä hän sanoo, seurata joka lauseen käännettä, hyväksyä, innostua.——
Sieltä ovesta tuli yhä uusia ihmisiä, vaikka esitelmä oli jo pidetty.
Nyt vasta tuli Fannykin. Taas veljensä seurassa.
Kaikki ovensuussa-olijat huomasivat heti heidät. Fanny oli hyvin huomiotaherättävä kalpeutensa vuoksi, tummine silmineen.
Ja kun he menivät, tunkeutuivat muut heidän jälkeensä niin että sulkivat tien ja jättivät Heikin taaksensa.—
Siinä oli noussut paljon kihinätä ja puuhaa Fannyn tähden, aivan kuin vesipyreitä suuren kalan jälkeen. Heikki hänet kumminkin tunsi, ja noista tuskin kukaan!
Fanny oli näyttänyt vähän hermostuneelta, niinkuin hän ei olisi oikein sietänyt tätä osaa salista. He pyrkivät sinne perälle, missä oli väljempää, mistä kaikki mitättömämmät pysyivät poissa, missä ihmiset tunsivat toisensa, hymyilivät ja jo kaukaa osasivat nyykäyttää päätä tervehdykseksi, missä ei kömpelyyttä näkynyt eikä kukaan toista silmiin tirkistänyt tai syrjään sysännyt. Siellä olivat ne suuret ja ne tottuneet, jotka eivät joutuneet hämille, jos sattuivat vahingossa sylinterinsä maahan pudottamaan.
Jos sinne menisi Heikki, heille outo ja vähän kömpelö olento, he katsoisivat hänet maan alle. Jotta siellä voisi, turvallisena liikkua, pitäisi olla silmiä joka taholla. Ja tottumuksella saavutettu pettämätön varmuus joka jäntereessä!
Taas sama ujous!
Se nousee vastaan joka askeleella ikäänkuin sulkeakseen kaikki tiet ja osoittaakseen kuinka mahdoton hän on kaikkeen,—kaikkeen!
Mutta samassa soitettiin lehteriltä tanssin alkua. Musta, ovensuussa viihtyvä frakkijoukko rupesi hitaasti vyörymään salin perälle päin. Ne olivat kaikki nuoria, vasta-alkajia tanssipermannolla. Niinkuin aristunut lammaslauma ne puristuivat siellä kokoon.—Kokoelma ujoja maalaispoikia, joitten rakenteen kömpelyyden frakki ja hansikkaat vaivoin saivat peitetyksi.
Heikki rohkaisi mielensä. Hän ei tahtonut kuulua noitten joukkoon. Jos hän oli jättänyt maaseudun, niin ei hän ainakaan noitten kanssa tahtonut yhteyttä tuntea. Hän oli jättänyt sen toisesta syystä kuin nuo. Jotakin alentavaa oli siinä asemassa, johon heidän ujoutensa heidät saattoi. Aivan kuin he olisivat tunnustaneet talonpoikaisen alemmuutensa ja madelleet sen ylemmyyden edessä, johon he kaikin voimin pyrkivät!
Ja Heikki erottautui sisäisen inhon tuntein siitä jonosta, joka oli hänet tuonut mukanansa.
Hän ei ollut enää ujo.
Varmoin askelin hän lähestyi sitä paikkaa, jossa Fanny oli. Se ei ollut kaukana puhujalavasta, ovenpielessä vasemmalla. Siinä Fanny seisoi puhellen pitkän mustaviiksisen herrasmiehen kanssa, joka juuri teki lähtöä pois. Fanny piti häntä kädestä ja pudisteli iloisesti puhuessaan, niin että herra sai lykätä lähtönsä yhä tuonnemmaksi eikä hänen kumarruksillaan ollut mitään seurauksia.
Heikistä oli tässä heidän tavassaan jotakin kaunista. Hän tahtoi heti tervehtiä Fannyä, kun he vain olisivat eronneet. Hän tahtoi samalla tavalla.—
Mutta Fanny vastasi Heikin tervehdykseen aivan toisella katseella kuin äsken puhuessaan tuon herran kanssa. Hymy oli samassa kokonaan siliytynyt hänen kasvoistaan. Hän sipristi hienostaan silmänsä ja kumarsi vain tuskin tuntuvasti päällään.
Heikki oli kumminkin tullut niin lähelle, ettei hänen sopinut peräytyä sanomatta jotakin.
Fanny ilmeisesti ei tuntenut häntä.
Heikki hämmentyi ja sopersi nimensä.—
—Ah, aivan niin, sanoi Fanny niinkuin olisi muistanut jotakin vuosikausia sitten tapahtunutta;—se oli silloin huvimatkalla. Ja hän pani kätensä Heikin olalle valmistuakseen tanssiin.
Hän oli niin käsittänyt Heikin kumarruksen.
Heikki ei ollut varma valssista. Ja tällä kertaa hänen jalkansa eivät tahtoneet mitenkään virkaansa tehdä. Oli niinkuin ne olisivat sotkeutuneet nuoriin.
Fanny kiitti ensimmäisen kierroksen tehtyään ja herkesi tanssimasta. Hän joutui heti toisten, taitavampien käsiin.
Suuri, varmaliikkeinen ritari otti hänet Heikiltä ja otti niinkuin lyseolaiselta, joka oli liian aikaisin tunkeutunut aikaihmisten aloille.
Ei silmäystäkään Fannyn puolelta, kun hän Heikin jätti. Päinvastoin hän teki sen eräänlaisella hermostumisella ja peitti sen siihen hymyyn, jolla vastasi uuden ritarinsa kumarrukseen.
Heikki oli masennuksissa. Epätoivoinen häpeä nosti veren hänen päähänsä.
Mitä hän olikaan kuvitellut!—Että Fanny olisi muistanut häntä,—että olisi muistanut, mihin silloinen keskustelu oli pysähtynyt, keskustelu siellä Honkavaaran pihkaisella penkillä!
Ja ratkaiseva hetki oli tullut.
Joko paeta tätä häpeää, ryöstäytyä ulos tästä salista, juosta—juosta kunnes sortuisi hengästykseen ja mykistyisi kuolleeksi kiveksi.
Taikka—? Masentaa häpeä, kukistaa ylpeys ja koettaa vielä!
Voittaa hetken katkeruus ja ajatella, että tässäkin asiassa on tulevaisuutensa!
Jollei nyt, niin kerran Fanny vielä huomaa hänet.
Ei koskaan eikä mistään asiasta ollut Heikki ollut niin varma kuin nyt siitä, että juuri Fannyn täytyisi kerran häntä rakastaa.
Tai ainakin siitä, että kaikki muu oli hänelle itsellensä ihan arvotonta. Niin—isänmaa ja kaikki ne ajatukset sinnepäin, niitä ei enää ole olemassa.
Ei ole elämää ilman Fannyn rakkautta!
Ja siksi ei ole nöyryytystä eikä häpeää.
Heikin täytyi vielä tavata Fannyä,—vielä tänä iltana!
Ja Fannyn täytyi muistaa, elää uudestaan se Honkavaaran hetki ja uteliaasti tiedustella Heikin aikeita.—
Jollei nyt, niin kerran!
Samana iltana Heikki vielä tapasikin Fannyn.
Se tapahtui pukueteisessä.
—Ah, herra Vuorela, sanoi Fanny hänet huomattuaan.—Tahdotteko sanoa veljelleni, että olemme poislähdössä.
Heikki toimitti pian asian.
Artturi istui siellä tovereineen eikä ollut tietääkseenkään mistään poislähdöstä, pyysi vain Heikkiä ilmoittamaan, että hän tahtoi jäädä.
Fanny rypisti hienosti silmäkulmiaan, mutta naurahti sitten Heikille kiitokseksi.
—Te olette jättänyt maaseudun? hän kysyi sitoessaan vaippaa päänsä ympärille.
—Niin, olenhan minä, vastasi Heikki vain.
Ja Fanny nyykäytti päätänsä iloisessa naurussa hänelle hyvästiksi ja lähti saattajinensa.
Hän siis muisti kumminkin silloisen keskustelun. Hän oli ehkä vain tanssisalissa tahtonut välttää pitempää keskustelua.
Kuinka kaunis Fanny oli!
Ja sitten hänellä oli jotain hermostunutta ja kärsivää silmissä, jotka vähän levottomina katsoivat ympärilleen. Ne sisälsivät sanomattoman kyvyn toisen käsittämiseen. Ne paloivat niinkuin olisivat vain siksi palaneet, että olisivat aina valmiit edeltäpäin arvaamaan toisen sisimmän ajatuksenjuoksun. Tuo saattoi hänessä olla aivan tiedotonta ja ehkä juuri sen vuoksi, ettei siihen ollut kukaan osannut panna täyttä arvoa. Ei kukaan ollut tähän asti kaivannut hänen rakkauttaan.
Eikö Heikissä ollut kylläksi ainetta Fannyn rakkaudelle?
Oo, jospa Fanny tietäisi mitä sisällistä elämää Heikki eli!
Eikä muuta tarvittukaan kuin että Fanny vain saisi sen tietää. Hänen täytyisi silloin rakastaa Heikkiä,—juuri sitä, mikä oli Heikille ominaista, mikä oli sisäisintä Heikkiä, mikä oli Heikin syvintä olemusta.—Juuri Heikkiä hänen täytyisi rakastaa. Mahdotonta oli, etteivät juuri he kaksi olisi luodut toisiansa varten.
Ja kun Fanny kerran tuntisi Heikin ja rakastuisi häneen!
Mikä suuri ihana maailma sieltä vyöryi kuin loihtimalla esille—uusi, ennen aavistamaton, vienoine, mutta äärettömän ihanine väreineen!—Ja sen auetessa oli kuin tuhannet viulut olisivat korkeimmasta diskantista aloittaneet hiljaisen väräjävän sävelvirran. Se oli kuin uuden aamun koitto,—ilman suruharsoa.——
Heikin tultua kotiin oli Olli vielä poissa. Missä lieneekään taas ollut, ei ainakaan iltahuveissa häntä ollut näkynyt.
Hänen vuoteensa oli laitettu, uutukaiset lakanat olivat ihkasen sileinä. Ja kello oli jo kaksi aamulla.
Oli jotakin naurettavaa tuossa sängyssä, joka odotteli Ollia.
Kuinka monta kertaa oli Heikki ennen nähnyt näin yöllä tuon sängyn samalla lailla tyhjänä; ja odotellut Ollia ja ajatellut häntä ikävöiden, surrut sitä, ettei Olli viitsinyt hänen kanssaan liikkua, vaan piti parempana muitten toveriensa seuraa!
Mutta nyt Heikkiä melkein nauratti. Kaikki tuo oli nyt äärettömän vähäpätöistä. Miksi Heikki oikeastaan olikaan pitänyt suhdettansa Olliin niin tärkeänä? Aivan kuin Ollin kaltaisia ihmisiä ei olisi kuin yksi ainoa, Olli itse; vain tuo Olli pitkulaisine kasvoineen, jotka punersivat tiheistä täplistään, ruskeine silmineen, joitten ympärykset kuumottivat alituisesta hieronnasta.
Fannyn nimi huulilla Heikki vihdoin nukkui.
Mutta aamun jo sarastaessa Olli kopisteli sisälle.
Heikki heräsi puolivalveille ja näki, että hän oli kovasti juovuksissa.
Heikki kääntyi hermostuneesti toiselle kyljelleen päästäkseen Ollia näkemästä.
Mutta Olli oli huomannut Heikin inhon.
—Niin, niin, sinä Heikki, sanoi hän riisumatta päällystakkiaan ja pitäen käsiään syvällä sen taskuissa,—mutta vaihetaanpa, Heikki, vaihetaanpa! Ota sinä minun elämäni ja anna minulle omasi! Minulla ei ole kotia, anna se minulle; saat kaikki minulta, tuon saappaan ja rillit ja kaikki mitä tahdot—minulla ei ole kotia, vaihetaan! Kuuletko? In vino veritas!
Ja hurjasti pudisteltuaan päätänsä hän retkahti istualleen vuoteellensa ja heltyi itkemään.
Tämä tämmöinen tapahtui Ollille oikeastaan jo toisen kerran. Ensi kerralla oli Heikki ottanut asian hyvin totiselta kannalta. He olivat yhdessä istuneet kaulatuksin aamuun asti, ja Heikkikin oli kuunnellut kaikkea, mitä Ollilla oli sanottavaa.
Mutta seuraavana päivänä oli Olli hirmuisesti hävennyt heltymistänsä. Ei ollut voinut Heikkiä silmiin katsoa ja näytti kärsivän vain tästä häpeästänsä eikä ollenkaan yöllisestä kodittomuudestaan.
Heikkiä nyt melkein inhotti, kun Olli aloitti jutun uudelleen.
Ja sitäpaitsi vaikutti Ollin esiintyminen häiritsevästi Heikin nykyiseen mielialaan!
Hän ei vastannut Ollille sanaakaan.
Olli nukkui vähitellen nyyhkytyksiinsä, vaatteet yllä.
Heikki sammutti lampun, huoahti keventyen ja uppoutui oman vuoteensa lämpimäin lakanain väliin.
* * * * *
Tämä merkillinen ilta ja näin valvottu yö ratkaisi paljon Heikin elämässä.
Se ei loppunut auringon nousuun, vaan se ikäänkuin levittäytyi ajassa paljoa ulommas ja väritti koko seuraavan pitkän jakson Heikin elämässä.
Samat surulangat näyttivät kumminkin pian jälleen kietoutuvan ympärille kuin ennenkin.
Ne olivat niin samat luonteeltaan, ettei niissä ollut mitään, mikä olisi ne entisistä erottanut. Tuntui alituisesti sama kaipuu, sama saavuttamattomuus. Ja kumminkin oli sen aiheena nyt kokonaan toiset syyt.
Fanny ei näyttänyt taipuvaiselta mihinkään lähestymiseen eikä osoittanut halua tutustua Heikkiin sen syvemmältä.
Mutta se vain yllytti Heikkiä ja sytytti hänen olennossaan kaiken, mikä siinä oli palavaa. Ja niin se alkoi.
Hän tuli orjaksi. Häneen syntyi ominaisuuksia, joita hän inhosi, jotka olivat vastoin hänen luonnettaan.
Fannyn läheisyyteen päästäkseen hän tahallisesti lähestyi Artturia ja tekeytyi hänen ystäväkseen.
Ja onnistui siinä, niinkuin kaikessa, mitä täydellä voimalla tahtoo.
Artturi kiintyi Heikkiin hyvin pian. Hän toi Heikin kotiperheeseensä niinkuin minkäkin löydön. Heidän kotonaan kävivät vain jotkut valitut, semmoiset, jotka osasivat esiintyä seuroissa ja ylhäisön saleissa. Artturin isä oli korkea virkamies, vanhaa aatelissukua ja niitä harvoja, jotka säädystään huolimatta olivat ankaroita suomenmielisiä ja sanoivat itseänsä "kansanvaltaisiksi". Aatteessa hän salli mentävän vaikka kuinka pitkälle. Mutta käytännössä hän ei kärsinyt kasanvaltaisuutta silloin, kun näki sitä todellisuudessa silmäinsä edessä,—kun näki kaikenlaisten käsityöläisten ja aliupseerien pyrkivän "suomalaiseen seuraan". Sitä väkeä oli joka tapauksessa pidettävä määrätyn välimatkan päässä, koska sillä muuten oli taipumus aina pyrkiä liian lähelle. Ja mikä oli iljettävämpää kuin pomaadalla voideltu aliupseeri taikka frakkiin pukeutunut käsityöläinen!
Nuorempi väki Artturin kotona puhui henkisestä ylimystöstä, johon kuuluivat kaikki henkisesti hienot ihmiset. Talonpoikakin saattoi olla semmoinen. Varmaan oli talonpoikienkin joukossa todellisia hengen ylimyksiä. Mutta kaikki nuo, jotka "pyrkivät", jotka koettivat näytellä sivistyneitä,—ne olivat "plebsiä".
Kun nämä tuttavat puhuivat, että talonpoikienkin joukossa saattaa olla oikeita, tunsi Heikki, että he tahtoivat samalla saada sanotuksi, että hänkin oli henkisesti ylimys. Ja Heikki yhtyi heidän puheeseensa ja luetteli koko joukon ihmisiä, joista toiset muka olivat ylimyksiä, toiset plebsiä, ja he ihmettelivät ja sanoivat, että Heikki löysi hyvin sattuvia esimerkkejä. Selvää oli, mitä he ajattelivat Heikistä itsestään.
Se oli ihan uutta maailmaa Heikille tuo hienojen tapojen ja taiteellisen hengen taltuttama ympäristö.
Siellä esiintyivät kaikki täysin tietoisina siitä, että he juuri edustivat sitä ihmisten piiriä, joka oli kaiken muun huipulla, johon muut pyrkivät, johon pääseminen ja jossa eläminen oli ainoa elämän järjellinen tarkoitus. Ja siksi he, jotka olivat siellä, katsoivat alaspäin kaikkiin muihin.
Ja eikö hienostuminen ja jalostuminen olekin elämän tarkoitus!
Mutta vaikka he olivat hyvin suosiollisesti ottaneet Heikin vastaan, vaikka he vapaasti ja välittömästi antautuivat hänen tuttavuuteensa, tunsi Heikki kumminkin alituista arkuutta heidän seurassaan, ikäänkuin pelkoa, etteivät he vain katsoisi hänen pyrkivän liian lähelle heitä. Oli niinkuin tuo hänen henkinen ylimyksellisyytensä perimmältään olisi riippunut juuri siitä, että hän osasi olla arka ja varovainen suhteessaan heihin. Hänen asiansa oli vain ymmärtää heitä, osata erottaa heidän hienot ajatuksensa, kuunnella heidän tunteittensa leikkiä, osoittaa nopeaa käsityskykyä ja valmista myötätuntoisuutta. Mutta jos hän olisi sanallakaan tuonut tähän piiriin omaa itseänsä, valittamalla puhunut sisällisestä surustaan tai kertonut jotakin omasta elämästään, niin hän olisi varmaan menetellyt taitamattomasti, olisi tunkeutunut liian lähelle heitä.
Kerran sanoi Fanny kaikkien seurassa:
—Herra Heikki, opettakaa minua rakastamaan kansaa. Tunnustaakseni minä en ymmärrä edes mitä sillä tarkoitetaan. Jos pitää rakastaa talonpoikia, niin en oikein tiedä miltä kannalta sen ottaisin; minulla ei ole mitään tunteita heihin; he ovat minulle aivan kuin joitakin eri olentoja.
Heikki oli mennyt tulipunaiseksi heti ensi sanoista.
Fanny oli vetänyt hänet ja hänen talonpoikaisen maailmansa ihan odottamatta esille.
Ja ainoastaan vaiti olemalla ja sitten hienosti kääntämällä puheen toisiin asioihin Heikki pelastui.
Fanny rupesi kerran Heikin kanssa kahdenkesken ollessaan puhumaan samasta asiasta.
Hän ei aavistanut minkä syvän ironian hänen pyyntönsä sisälsi Heikille ja että se haavoitti ihan sydämeen asti. Fanny ei tiennyt mitä pyysi. Ei tiennyt, että se oli sitä toista elämää, sitä, joka on ulkoapäin näkymätön, mutta itsessään sisältää loppumatonta valoa ja muuttaa satunnaisen ihmiselämän ikuisuudeksi. Eikä tiennyt, että Heikki juuri oli tämän elämän jättänyt ja mateli nyt hänen edessään, hänen rakkauttaan tavoitellen!
Mutta eniten Heikki varoi ilmaisemasta, mitä tunteita hänellä oli Fannyä kohtaan. Ei kukaan saanut aavistaakaan mitään sellaista.
Ainoastaan Fanny itse oli nähtävästi huomannut kaikki tyynni. Mutta ikäänkuin jostakin säälistä Heikkiä kohtaan piti hänkin tyystin salassa tämän heidän välillänsä vallitsevan tietämyksen. Silloin vain, kun Heikki yksin oli näkijänä, osoitti hän selvää kylmyyttä. Muulloin hän saattoi olla ystävällinen, jopa helläkin.
Siinä se juuri oli Heikille koko vaikeus: ymmärtää, milloin Fanny tarkoitti, niinkuin olisi ollut vain kahden kesken Heikin kanssa, ja milloin hän vain siksi oli iloinen ja ystävällinen, että muita oli samassa seurassa.—Toisinaan tuntui kuin olisi Fanny ihan selvään osoittanut hellyyttä, ihan kuin vain sen heidän salaisen ymmärryksensä perustuksella, vain heidän keskensä. Mutta kun Heikki päästäkseen varmuuteen koetti saada vieläkin selvempää osoitusta, kohtasi hän Fannyn puolelta melkein loukkaavaa kylmyyttä.
Kesän tultua Heikki pyydettiin kotiopettajaksi heidän luokseen maalle perheen nuorimpia lapsia avustamaan.
Ja siellä maalla oli Fanny hyvin altis ystävyyteen. Häntä ei olisi voinut tuntea samaksi ihmiseksi. Hän oli melkein rajattoman avoin ja luottavainen.
Mutta kun tuon ihanan kesän jälkeen jälleeen muutettiin kaupunkiin, oli kaikki kuin pois puhallettu. Fanny osoitti täällä melkein selvää hermostumista Heikin seurassa,—aivan kuin olisi kärsinyt siitä, etteivät Heikin tunteet rajoittuneet tavalliseen ystävyyteen, jota vastaan hänellä ei kyllä mitään olisi ollut. Kun tämä oli Heikille mahdotonta, teki Fanny kokokäänteen, alkoi karttaa hänen seuraansa ja erittäinkin tapaamista kahden kesken.
Eläessään vielä omissa entisissä tulevaisuudentuumissaan Heikki oli monesti nauranut niitä aikamiehiä, jotka rakastuneina saattoivat jättää kaikki totisemmat harrastuksensa, myydä ikäänkuin koko entisyytensä jonkun tyttöletukan tähden.
Nyt hän oli itse kaikissa suhteissa noiden järjettömien kaltainen.
Kaikki haaveet suurista töistä, joitten palkintona sitten olisi koko kansan rakkaus, mitä ne enää olivat hänelle! Jos hänen työnsä vielä kaikkea tuota tarkoittikin, niin vain Fannyn rakkauden ansaitsemiseksi. Kansaa, isänmaata,—niitä ei hänellä enää ollut.
Elämällä ei voinut olla mitään muuta tarkoitusta enää. Jollei Fannyn rakkautta, niin ei mitään.—
Ei yksin Fannyn, vaan koko sen ympäristön, jossa hän hengitti. Sillä sen tunnustus oli välttämätön, jotta Fanny koskaan voisi tunnustaa. Heidän täytyisi kerran tunnustaa hänet itsenäiseksi jäseneksi heidän piirissään,—että hänkin kulki siellä elämän huipulla ja ettei hänen tarvinnut katsoa heihin alhaaltapäin——
Eikä hän nähnyt edessään mitään muuta tarkoitusperää.
Näissä tulevaisuuden unelmissa vieri vuosi, toinen. Vieri vuosia ilman ainoatakaan nykyhetkeä. Ensin oli se tulevaisuus, joka väritti kaiken työn, joka oli kaiken työn järki ja ajatus, vaikka se olikin kaukana ulkopuolella tämän työn luonnetta, eikä sillä ollut sen kanssa mitään sisällistä yhteyttä;—sitten se tulevaisuus, joka haaveena liikkui mielessä työn lomahetkinä, joka etäisyydellään teki mielen alakuloiseksi; ja vihdoin se tulevaisuus, joka oli lähin, joka poltti mieltä ja saattoi sen kuumeeseen. Se oli kesän odotus.
Mutta kun toinen kesä sitten vihdoin tuli, kohtasi häntä se onnettomuus, että Fanny oli melkein kaiken aikaa ulkomailla ja hän yksin lasten opettajana maalla.
Sitten tuli pitkän talven perästä kolmas kesä.
Nyt oli jo sekin lopussa.
Tänä kolmantena kesänä olivat Fannyn ja Heikin välit olleet taas entistä ystävällisemmät. He eivät olleet puhuneet paljoa keskenään ja vähimmin mistään tunteellisista asioista. Mutta kumminkin oli heidän välilleen perustunut vanha ystävyyden ja keskinäisen ymmärryksen side. Ja Heikki tiesi, että se olisi voinut katketa vähänkin varomattomasta kosketuksesta; sentähden hän mieluummin pysyi kauempana.
Kunpa vain saisi iäksi jäädä tänne maalle eikä koskaan lähestyä rauhatonta pääkaupunkia! Heikki voisi iäksi tyytyä siihen suhteeseen, joka oli perustunut tänä kesänä. Se oli sanomattoman hienoa sopusointua joka tapauksessa. Se antoi aavistaa edes jotakin mahdollisuutta jossakin tulevaisuudessa—ja juuri sentähden, että se oli niin pyhän koskematon!
Mutta nyt oli kesä päättynyt. Huomenna olisivat nämä hiljaiset seudut jo jätetyt ja puhaltamassa levoton kaupunkilaistuuli. Syyspuvut, hatut, hansikkaat, esplanadi kappeleineen ja sähkövaloineen——! Siellä ei pysy muistossa hieno kesähattarain ja rantakaislikkojen kutoma sydänten side—
Muistuttamatta!
Oh! Alkaisiko taas sama hirveä talvi! Pitäisikö Heikin taas näytellä syrjäytetyn ja unohdetun osaa, alituisesti vahtia sopivaa tilaisuutta, milloin muistuttaa Fannylle olemassaolostaan, hakea hänen suosiotansa ja asettua hänen silmäystensä eteen, mihin hän katselleekin, milloin iloita myhähdyksestä, jonka hän on ohimennen suonut, milloin taas katkeroitua vieraille suodusta huomiosta—ja alituisesti, alituisesti tavoitella vain tuota saavuttamatonta, alentua, nöyrtyä tuhat kertaa ja sittenkin vain tavoitella!
He istuivat kaupunkiinlähdön edellisenä iltana kaikki kokoontuneina suurelle verannalle, jonne näkyi tyyni, ruskoisia pilviä kuvastava järvenpinta ja jonne puutarhan ruusut tuoksahtelivat pienimmänkin henkäyksen käydessä.
He kuuntelivat pianonsoittoa, joka kuului eteishuoneesta verannalle.
Aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, taivas rusotti, työväki oli vaiennut ja kadonnut. Hiljaiset yöperhoset vain silloin tällöin lentelivät lentojaan.
He istuivat hiljaa, puhumatta sanaakaan keskenänsä, kukin omalla mielisijallaan eri paikoissa suurta verantaa. Fanny istui kaukana verannan päässä molemmat kyynäspäät nojaten kaidepuihin ja kädet korvain takana.
Soittamassa oli Fannyn täti, vanhanpuoleinen, pitkäkasvuinen neiti. Hänellä oli tapana näin iltaisin soittaa heille kaikille. Hän saattoi istua tuntikausia pianon ääressä kadottamatta hetkeksikään kuulijoittensa huomiota. Pitkillä, laihoilla ylimyssormillaan hän soitteli, ilman nuotteja ja ilman valoa, silmät enimmäkseen kiinni ja ruumistansa rytmin mukaan tuuditellen. Hän oli Fannyn näköinen, vanhanaikainen väritys koko olennossaan, jo harmahtavat hiukset nostettuna päälaelle, ilman mitään otsatukkaa, hän oli sanomattoman kaunis soittaesaan. Silloin vain hän oikein elikin.
Hän rakasti erikoisesti vanhaa musiikkia. Jumaloi Beethovenia ja soitti yhtä täydellä hartaudella Chopinia ja Schumannia, joihin sai valetuksi ylimyksellistä väritystään. Uutta musiikkia Wagnereineen hän ei voinut sulattaa. Hänellä oli tapana sanoa, että tuo uusi suunta oli tuonut sanoja musiikkiin. Hänen mielestään ne eivät olleet missään niin vieraat kuin musiikissa, joka oli sanattomuuden maailma. Sanat vaikuttivat siinä niinkuin taulussa alastomuus, joka vieraita aisteja herättämällä hämmentää taiteellista puhtautta. Ja uusin musiikki oli hänestä pahin kaikista: se oli alentunut alttiiksi vain semmoisille tunteille, joita oli kiihotettu esiin sanalla, palveli vieraita jumalia.
Perheen nuoremmat jäsenet antoivat hänelle anteeksi nämä hänen ominaisuutensa. Silloin tällöin he vain yltyivät hänen kanssaan kiistelemään ja masensivat hänet silloin enemmistöllään.—Kauan he kaikki aina valvoivat, kun täti alkoi soittaa, ja soiton päätyttyäkin kesti vielä puhetta ja muistelua pitkälle yöhön.
Heikki oli heidän seurassaan saanut kuulla vähitellen kaikki mitä musiikissa oli kauneinta. Musiikki oli vaikuttanut syvästi hänen surunsekaiseen tunne-elämäänsä; milloin se tyynnytti sydäntä, milloin taas repi sen auki: milloin synkistäen, milloin puhaltaen uutta toivoa. Ja joskus!—mihin taivaisiin se saattoikaan nostaa mielikuvituksen, mitä aavistamattomia uusia maailmoita se saattoi avata,—joita ei mikään sana, ei mikään näkö, ei mikään tieto koskaan olisi voinut loihtia esiin!
Heikki ei ollut vielä kertaakaan lausunut mielipidettään mistään soitantoa koskevasta asiasta. Hän ei edes aina ymmärtänyt, mitä muut sanoivat; ei voinut aina seurata, kun he alkoivat arvostella ja puhua viittauksin, kun he vertailivat ja pyysivät uudestaan soittamaan ja kuuntelivat ja keskeyttivät ja äkkiä alkoivat kaikki yhtaikaa puhua jostakin, mistä eivät olleet yhtä mieltä.
He saattoivat niin antautua taiteeseensa, että näytti kuin ei mikään muu maailmassa olisi voinut heidän harrastustansa herättää. He ikäänkuin elivät näitä iltoja varten.
Sillä päivä helteisine aurinkoineen ja häikäisevine hattaroineen heissä vaikutti vain veltostusta ja hermostusta.
Keskipäivällä he eivät voineet mihinkään ryhtyä eikä mitään täydellä todella ajatella. Vasta hämärtäessä alkoivat he elpyä ja vähitellen savukkeitansa sytytellen kerääntyä verannalle. Vähitellen alkoi sananvaihto, punousi ajatus ajatuksesta, kehittyi jotakin määrättyä suuntaa kohden ja vihdoin jätti jälkeensä kuin kokonaisen rakennuksen. Kuinka he saattoivat innostua puheistansa! Se oli kuin sisällistä tarvetta heille. He ikäänkuin tyyntyivät vasta saatuaan tuon jokailtaisen rakennuksensa pystyyn; ikäänkuin sillä olisivat sovittaneet päivän toimettomuuden.
Ja niin tuli sitten musiikki, tuo taivainen, joka viehkeästi, tainnuttavasti kajahteli hämärään ulkoilmaan ja suli syyskesäyön heikosti siristävään tähteen.——
Se oli heidän aikansa tuo;—ylimyksellinen aika, jolloin kaikki päivän lapset, kaikki kyntäjät ja ojankaivajat ja paimenet ja lypsäjät olivat vaienneet ja vaipuneet unen maailmaan tuolla alapihan matalammissa rakennuksissa. Ne olivat niitä eri olentoja.
Ja alettuaan soittonsa he tavallisesti unohtivat Heikin kokonaan.
Niin nytkin tänä iltana,—viimeisenä iltana ennen muuttoa.
Heikki istui muista erillään eräässä verannan sopukassa, jonne soitto kuului hyvin. Jokin levoton aavistus hänellä oli siitä, että vielä tänä iltana kaikki ratkaistaan.
Mutta tänä iltana sointui soitto entistäänkin ihanammin. Ja he olivat äärettömän kaukana kaikesta muusta.
Sitten alkoi Artturi soittaa viulua pianon säestyksellä.
Kappale oli Wagnerin "Träume".
Hän soitti erinomaisesti. Viulun väräjävä ääni kajahti vuolaisevasti ulos öiseen viileään ilmaan, puiston hiljaisten haapain lomitse, ja hävisi jonnekin pimeään, jossa aloitteleva laulurastas sen vaihtoi omiinsa.—
Kuinka oli ihanaa tuo viulun sävel, sen surullinen värähdys siellä kaiken hienouden, kaiken elämän huipulla!
Mutta sydämen hurmautuessa sitä samalla kouristaa jokin salainen ahdistus. Niinkuin hän, Heikki, nauttisi täällä jotakin kiellettyä, johon hänellä ei ole rehellistä oikeutta.
Hänen takanaan oli olevinaan suunnaton joukko kuuntelevia olentoja, niitä, jotka eivät vielä ymmärtäneet,—korvat höröllään, suu puoleksi avoinna. Silmissä heillä paloi outo liekki ja kasvoissa paloi ääretön totisuus. Hän tunsi useita heistä. Ne olivat hänen maalaistuttujaan— myöskin Liisa ja isä. Jotkut heistä olivat käsittäneet tämän hetken rukoushetkeksi ja olivat tulleet virsikirja kädessä. Kaikki he seisoivat liikkumattomina, syvimmässä hartaudessa.——Ne raukat, raukat siellä maalla!
Mutta sitten joku alkoi puhua, ja Heikki ihan säpsähti heidän puolestansa. Hän ajoi mielikuvituksen heti hajalle; hän tahtoi heidät pois mitä pikimmin, jottei kukaan täällä saisi heitä nähdä.
Ja kuinka turha oli kumminkin hänen säpsähdyksensä ja pelkonsa!
Ei täällä kukaan hänen haaveitansa aavistanut. Hänet he olivat ihan kokonaan unohtaneet,—niinkuin häntä ei olisi koskaan heidän maailmassaan ollutkaan. Hän melkein pelkäsi liikahtaa nurkassansa, jottei olisi heidän kummastustaan herättänyt ja siten ehkä häirinnyt. —Niin yksin, niin yksin oli Heikki heidän keskuudessaan.—He kerääntyivät mielikuvituksessa ihmisryhmäksi, jonka jäsenet osasivat vain toisiansa ymmärtää,—niin, ehkä rakastaakin vain toisiaan! Ihankuin he olisivat olleet jotakin eri olentoja.—Ja Heikki samassa vajosi niitten joukkoon, jotka olivat tulleet virsikirjoinensa.——
Oh, he eivät tuntuneet ainoastaan vierailta, se tunne oli vihaa, sammumatonta vihaa, jota piti ihan väkisin estää kehittymästä rajattomaksi!——
Mutta kaikessa kiihkossaan se viha oli kumminkin vain ohimenevä tunne. Miksi ei olisi antanut noille ylhäisille anteeksi? He olivat kasvaneet semmoisiin katsantotapoihin. Ja heissä saattoi olla mahdollisuutta enemmän kuin muissa. Jospa vain saisi kerran heidän tunteensa liikkeelle, värähdyttäneeksi heidän hellyyttänsä.
Olihan Fanny kerran itse pyytänyt, että Heikki opettaisi häntä rakastamaan kansaa. Se ei voinut olla mitään leikkiä hänen puoleltaan. Hänellä täytyi olla jokin tiedoton, sisäinen tarve siihen,—tarve vapautua elämästä, joka ei ollut muuta kuin nautintoa,—tarve palvella ja hyödyttää.
Ja kyllä Heikki opettaisikin koko sielustaan ja sydämestään. Sitten kun Fanny ensin on hänen!
Ja mistä hän lieneekään saanut voimaa ja rohkeutta, mutta ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa hän lähestyi Fannyä ja sanoi onnistuneen välinpitämättömästi:
—Fanny, minä tahtoisin puhua sinun kanssasi. Tuletko puutarhaan kävelemään?
Fanny katsahti vähän kummastuen, mutta naurahti sitten:
—Ohhoh, kylläpä tuo kuuluu juhlalliselta!
Hän nouti kumminkin paksun olkavaippansa, kääriytyi siihen huolellisesti ja virkkoi rappusilla:
—Mennään!—Paino oli viimeisellä tavulla.
Ja heidän mennessään hän mymisi äskeisiä säveleitä. Hän eli aivan vielä niissä.
Vasta puutarhassa, kun Heikki seisahtui ja pyysi häntä penkille istumaan, hän vaikeni.
—Niin, niin, sanoi Heikki keskeyttäen aloittamansa lauseen,—minä arvasin, että sinusta tämä on hyvin odottamatonta. Enkä minä olisi milloinkaan ruvennut puhumaan, jos se olisi minulle ollut mahdollista. Mutta minä tahdon vain lyhyen vastauksen—voithan itse tehdä tämän hetken niin lyhyeksi kuin tahdot.
Mutta Fanny oli vaiti.
—Minä jos kukaan, sanoi taas Heikki, tahtoisin säästää sinua tästä sinulle vastenmielisestä hetkestä.—Minua se vaivaa itseänikin. Sinä autat siis minuakin, jollet viivyttele,—ainoastaan ihan lyhyesti: niin taikka ei—
—Enhän ole itsekään selvillä, Heikki, sanoi Fanny vihdoin. Hänen äänessään oli hienoa hermostusta.—Minä en oikein tiedä, mitä sinä tarkoitat,—ja katsoi poispäin.
Heikki vavahti. Hän ojentautui, nosti otsansa ja sanoi päättävästi:
—Mitä tarkoitan, on helposti sanottu. Minä tahdon sinulta kysyä, rakastatko sinä—
Fanny aristui. Hän ei ollut nähnyt Heikkiä tuommoisena. Ensi kertaa hän tunsi Heikin vaikutusta häneen.—Ja hän aloitti melkein anteeksi anovalla äänellä:
—Sinä erehdyt Heikki, jos luulet, etten sinusta pidä. Ei ole ketään, josta niin pitäisin. Minusta tuntuu usein kuin en koskaan olisi ollut kenenkään kanssa niin todellinen ystävä kuin sinun. Eikä kukaan ole minulle ollut niin hyvä kuin sinä; ei kukaan ole minua ymmärtänyt niinkuin sinä;—mutta—
—Sinä et sittenkään voi minua rakastaa?
—Rakkautta siinä merkityksessä minä en ole tuntenut. Niin, Heikki, en sinuakaan kohtaan.
—Ja sinä olet varma siitä, ettet sitä tule koskaan tuntemaan minua kohtaan?
—Niin, minä—minä vain tiedän—olemme ehkä kasvaneet eri piireissä ja eri oloissa,—mutta on jotakin, joka tekee minun puoleltani sen rakkauden mahdottomaksi. Ah, Heikki, älä loukkaannu minuun, mutta sinähän olet itse pyytänyt suoraa vastausta,—minä en voi!———
Näin he erosivat.
Fanny ei siis rakastanut!
Heikiltä jäi vain yksi asia hänelle sanomatta, ja se jäi sitä painavammin hänen omalle sydämelleen.
Muuten se olikin semmoista, joka ei sanoja kaivannut. Sillä se oli teko,—semmoinen teko, joka kyllä puhuu puolestansa—ikuisen totista kieltä!
Ja se on Fannyllekin puhuva,—se on aukaiseva hänen sydämensä! Silloin, ainakin sinä hetkenä hän ajattelisi Heikkiä koko sydämestään—ei mitään muuta kuin Heikkiä, kokonaan! Olkoon se hetki kuinka lyhyt tahansa, kunhan semmoinen hetki vain on! Mutta mahdollisesti se jättää ikuiset jäljet Fannyyn—niin, se on luultavaakin. Fanny jää ainiaaksi ajattelemaan Heikkiä!
Kaikki tuo ei ole kuin ajan kysymys. Jos ei tänään eikä huomenna, niin ylihuomenna.—
Ja toinen kysymys: Kuinka?
Mutta sekin oli melkein itsestään selvä. Tietysti—ampumalla.—
VII.
Mutta kun ei siitä kohta tullut mitään, niin koko tuuma vaihtui toiseen.
Heikin täytyi nyt paeta pois ihmisiä ja maailmaa. Hautautua tietymättömäksi jonnekin korven yksinäisyyteen.
Ja samassa herää outo ajatus, joka nostaa veret päähän, joka on melkein uhkamielinen, joka sisältää yht'aikaa pelastuksen hänelle itselleen ja koston kaikille muille:—Kotiin!
Hetken risteilivät mielessä syyt ja vastasyyt veren sykinnän mukana, voimakkaina kuin olisivat elämän alkuainekset liikkeellä.
Mutta juuri kun syyt ovat voittamassa, tulee sieltä vastaan kylmä, kieltävä päänpudistus ja kuuluu outo ääni: "Ei, Heikki, tänne älä tule, on jo myöhäistä!"
Ja kauhistuneena hän huomaa ensi kerran toden teolla ajattelevansa kotia.—
Hän ei ole koko aikana saanut sieltä ainoatakaan kirjettä. Hän oli ensi vuonna vain vastaanottanut "osan kauppasummasta" isältä, kun tämä oli ruvennut syytingille ja antanut talon Juhon, körttiläis-Kustaan pojan käsiin.
Eikä hän itse ole sanaakaan heille kirjoittanut. Hänen kysymyksensä olisivat vain olleet elävänä todistuksena heille, kuinka vähän hän heistä tiesi ja välitti.
Ei. Kotiin on mahdotonta! Koko ajatus on liian repivä. Hän tulisi sinne vieraana,—ehkä ei odotettunakaan!
Ja taas syntyy hänen mieleensä äärettömän yksinäisyyden tunto. Se kasvaa yhä, katkeroituu, on muuttumassa epätoivoksi.
Hänen täytyy löytää joku, joka ei työnnä häntä kylmästi luotaan, joka ei pudista hänelle päätä, joka ei ajattele hänen vääryyksiään tai rikoksiaan———
Silloin nousee muistojen maailmasta ihan odottamatta hänen mieleensä Ollin unohtunut hahmo.———
* * * * *
Helsinkiin tultuaan syksyllä Heikki ensi työkseen lähti hakemaan Ollia. Ei hän ollut Ollin kanssa enempää kuin muidenkaan toverien kanssa seurustellut kahteen viime vuoteen paljon ollenkaan.
Mutta mitä kauemmas tuo Fannyä koskeva tapaus alkoi jäädä, sitä selvemmin oli vanha Olli taas tullut mieleen. Vuosien perästä muistui ihan eheästi se kesken jäänyt suhde heidän välillänsä, aivan kuin se olisi keskeytynyt eilen tai toissapäivänä. Kaikki oli vielä muistissa semmoisena kuin Heikki oli sen jättänyt. Näin se oli jäänyt: Olli piti Heikkiä hyvin kehittymättömänä, puhui monista asioista niinkuin Heikki ei olisi niitä sinnepäinkään ymmärtänyt, joskus nauroi omissa ajatuksissaan, kun jotain sanoi,—eikä seurustellut Heikin kanssa muuta kuin kotona ollessa. Mutta myöhemmin hän oli kumminkin yhä enemmän alkanut huomata Heikkiä. Heikki oli tuntenut välistä, että Olli ikäänkuin koetti häntä tarkastaa ja oppia jotakin häneltä. Oli alkanut osoittaa joskus sisällistä kiintymystäkin Heikkiin.—Sitten oli Fanny tullut ja keskeyttänyt kaikki tyynni,—niin pitkäksi ajaksi, että Heikki vasta nyt ensi kerran tuli Ollia ajatelleeksi. Mutta nyt sitä elävämmin. Ja se kesken jäänyt suhde muistui nyt mieleen aivan kuin jokin erityisen tärkeä elämänasia. Ja heräsi omituinen halu jatkaa ja muodostaa sitä suhdetta. Niin, se oli nyt Fannyn vastauksen jälkeen melkein tarve, se oli välttämättömyys.
Ei kukaan oikein tiennyt, missä Olli asui. Hän kuului pitävän sitä salassa. Hän tahtoi vihdoinkin saada tutkintonsa suoritetuksi ja oli siksi mieluummin yksin kotonaan, milloin siellä oli. Muuten näkyi hän käyvän yhtä usein kapakoissa kuin ennenkin. Heikki vain ei ollut nyt sattunut tapaamaan.
Kumminkin Heikin onnistui saada Ollin asunnosta selvä vielä samana tulopäivänään.
Oli tuulinen ja sateinen syys-ilta, kun Heikki koputti Ollin ovelle suuren kivimuurin neljänteen kerrokseen.
Olli aukaisi melkein samassa kun Heikki oli koputtanut, sillä hän itse oli juuri ulos lähtemässä.
—Heikkikö sinä olet? sanoi Olli peräytyen kummastuksesta pari askelta.
—Niinkuin näet. Asutko yksin?
—Tulehan sisälle—no, terve mieheen, Heikki! Mistä sinä kapsäkkinesi?
—Maalta, kotiopettajan toimesta.—Otatko minut täksi yöksi?
—Tuohonko sohvalle? Taikka kyllähän minäkin siinä;—saat sinä sängynkin, jos niikseen tulee.
Hän riisui päällystakkinsa ja auttoi Heikkiä järjestämään kamssujansa. Yhtä ja toista otettiin kapsäkistä ja ripustettiin nauloihin.
He herkesivät molemmat puhumattomiksi kuin sopimuksesta. Olli kuitenkin yhä tarkasteli Heikkiä ja sanoi vihdoin:
—Kuule sinä, Heikki,—ethän liene sairas?—ja tavoitteli valtasuonta.
—Terve minä olen, ei minua mikään vaivaa. Ja taas he olivat ääneti.
Ei koskaan Olli ollut niin kunnioittavasti Heikkiä kohdellut. Hän aavisti jotain suurta surua piilevän Heikin takana ja kulki melkein varpaillaan hänen ympärillään.
—Sinähän taisit olla ulos lähtemässä? Älä anna itseäsi häiritä.—Niin, Olli, huomaathan sinä missä tilassa minä olen—minä en voi nyt puhua!
Ja hän näki, että Olli aivan hätääntyi. Merkillisiksi olivat käyneet hänen silmänympäryksensä, ja suu vetäytyi kummallisesti kokoon.
—Sinä lienet väsyksissä, Heikki? Minä lähetän tytön tänne vuodettasi laittamaan,—pääsethän sitten levolle.
—Oh, vastasi Heikki, saatanhan laittaa vuoteeni itsekin. Sano mieluummin tytölle, ettei hän tänne ollenkaan tule koko iltana. Minä tahtoisin olla yksin—sinä ymmärrät, Olli!—
Olli viivytteli lähtöänsä. Levottomana hän katseli ympärilleen, tarkasteli uudestaan Heikin kapsäkin ja kulki sitten muutaman kerran vaanien edestakaisin.
Heikki seisoi ikkunan luona kääntyneenä ulos pimeyteen päin—niinkuin olisi vain odottanut Ollin lähtevän.
Silloin tuli Olli ihan lähelle Heikkiä, otti häntä kädestä ja aikoi jotain sanoa.—
Mutta hän oli ilmeisesti niin hämillään tästä sydämellisyyttä ilmaisevasta liikkeestään, ettei saanut sanaakaan suustansa. Heikki huomasi, että Ollin vaalenneet huulet liikahtelivat suonenvedontapaisesti ja koko olennossa asui auttamaton neuvottomuus. —Tämmöistä sattui hänelle varmaan ensi kerran hänen elämässään.
Vihdoin sieltä tuli vavahtelevalla äänellä:
—Heikki,—lupaa ainoastaan, ettei se tapahdu nyt! Vastaukseksi Heikki vain puristi hänen kättänsä.
Ja Olli irtausi ja riensi ulos.
Aivan kuin olisi mennyt pakoon jotain, jota häpesi.
Ja Heikki hengähti syvään. Hänen kasvoistaan lieveni synkkyys ja suun ympärille ilmaantui melkein mielihyvän hymy.
Oliko tuo Olli? Olli liikuttuneena!—Olli, joka muuten oli aina valmis arvostelemaan ja joka ei missään koskaan kadottanut kylmää malttiansa?
Kerrankin!
Ollin osanotto! Mikä voisi Heikkiä enemmän lohduttaa? Ja jos Heikki kaikki kertoisi, kuvaisi suuren elämänsurunsa hänelle; mitä, jos Olli silloin purskahtaisi itkuun!
Totta kyllä,—olihan Heikki ennenkin nähnyt hänen itkevän. Mutta, sehän oli ollut aivan toista. Olli oli silloin päissään,—ja lieneekö silloin ollutkaan mitään itkemisen syytä.
Kun Olli tuli kotiin, makasi Heikki vuoteessansa. Lamppu paloi tuolilla ja valaisi häntä kirkkaasti.
Kauhistus ilmestyi hetkeksi Olliin. Hän hiipi Heikin vuoteen ääreen ja kuunteli.
Heikki hengitti tasaisesti ja tyynesti. Nukkui.
Ollin kasvot kirkastuivat. Hän heittäysi hiljaa keinutuoliinsa, venytteli kaikkia jäseniänsä ja jäi pitkäksi aikaa sinne istumaan.
Siitä oli nyt jo lähes kolme vuotta, kun he olivat eronneet. Olli tiesi vain, että Heikki oli ollut kaiken aikaa ahkerassa lukutyössä. Mitä hän luki, sitä ei Olli tarkalleen tiennyt. Lienee ollut niitä Heikin filosofioja. Ja sitten arvasi Olli, että Heikki oli rakastunut.