ISA ASP (continued 2)

Tuollaiset hetket olivat sittenkin harvinaisia, sillä toisella kertaa hän taas kirjoittaa:

"Sanot minua onnelliseksi, kun saan oleskella niin oppineiden ja sivistyneiden ihmisten parissa. Kohtalaisesti onnellinen, Sally! Paljonhan täällä puhutaan sivistyksestä ja harrastetaan sitä, mutta ei siitä vielä mitään ole tunkeutunut minun sydämeeni, jossa proosallisuus on niin syvälle juurtunut. — Tahdista ja hyvistä tavoista täällä myös puhutaan ja useimmat ovat niihin perehtyneetkin; mutta minä olen aivan ennallani enkä ole edes oppinut 'tahdissa käymään', jota meille voimistelussa opetetaan. — Mutta en minä syytä mitään muuta kuin omaa sivistykseen taipumatonta mieltäni. Sillä itse seminaarin opettajat ja useimmat toverit ovat kylläkin sivistyneitä, eikä kirjoistakaan puutetta ole; minä olen kuitenkin aivan ennallani — tyytymätön aina. — Rauhaa, rauhaa! huutaa minun janoava sieluni, mutta sitä rauhaa eivät hyvät tavat, ei Runebergin eikä Schillerin teokset voi antaa, sitä on vain siellä — minne en tahdo mennä.

"Jos luen jonkun suuren kirjailijan teoksen tai vietän iltani jossakin sivistävässä seurassa, en ole tyydytetty sittenkään. Ääni sielussani sanoo aina: sinulta puuttuu jotakin — — Minun laitani on aivan kuin Dionin savikuvan. Juuri kun luulen jotain omistavani, huomaankin, että siitä sittenkin puuttuu jotakin, ja juuri kun luulen, että minulla on kaikki, koskettaa Jumala sydämeni ylvästelevää savikuvaa ja minä lyyhistyn kokoon kuin tomu hänen edessään."

Ja vuoden vaihteessa Isa palaa jälleen samaan asiaan (6/1):

"Rauhattomuus ja omantunnon levottomuus seuraa minua alituisesti. Maailma ja sen ilot tulevat minulle yhä rakkaammiksi — ja nyt pelkään, että Jumala lakkaa kokonaan kolkuttamasta sydämeni suljetulle ovelle. En tiedä, mikä minusta lopulta tulee, mutta onnellinen en ole enkä koskaan siksi tule, jollei minussa tapahdu suurta sisällistä muutosta. Mutta milloin se tapahtuu? Tuleeko syntinen sydämeni koskaan levollisemmaksi — Minulla on niin monia maallisia epäjumalia, jotka estävät minua antamasta sydäntäni Jumalalle…"

Lähestyvä joulu vaikutti myös osaltaan Isan alakuloisuuteen. Matka oli niin pitkä Puolangalle, ettei hän voinut ajatellakaan kotiinlähtöä, eikä varojen puutteesta menosta Lapuallekaan tullut mitään, jonne Fanny Hohenthal oli hänet kutsunut joulua viettämään. "Jos isä lähettää minulle rahoja Lapuan matkaa varten", kirjoittaa Isa Sallylle (11/11), "niin luulen mielemmin ostavani niillä uuden leninkikankaan, sillä musta pukuni näyttää jo aivan kauhealta, kun olen käyttänyt sitä niin usein sunnuntaisin ja aina joka tilaisuudessa."

Hyvin säästäväisesti Isan täytyikin elää, sillä suuret ne varat eivät olleet, jotka kotoa hänelle riittivät. "Kyllä tiedän, että isä ja äiti mielellään antaisivat minulle mitä ikänä voisivat", sanoo Isa Sallylle, "mutta isä parka on aivan epätoivoissaan raha-asioittensa vuoksi, tulot ovat kovin vähäiset ja menot suuret."

Kodin kaipuu kävikin päivä päivältä yhä suuremmaksi, kun useat tovereista läksivät jouluksi kotiin, ja alakuloisin mielin Isa kertoo Sallylle, että Gusti Demander ja Lydia Hellsténkin luultavasti matkustavat pois. "Se olisi kovin ikävää", lisää hän, "sillä heidän luokseen minä aina pakenen, kun minun on ikävä tai kun olen oikein iloinen."

Mutta joulu, jota Isa oli pelolla odottanut, oli sittenkin "oikein hauska" ja hän "sai paljon enemmän lahjoja, kuin mitä hän oli odottanut". Ja kertoessaan Sallylle, mitä lahjoja hän oli saanut, mainitsee hän jälleen Lydia Laguksen nimen. "Nyt joululomalla on meistä tullut oikein hyvät ystävät", sanoo hän. "Hän on niin hehkuva sielu. Kaunis ja sielukas, vaikka ehkä hiukan lapsellinen; ja ääni hänellä on, josta olen kuullut sanottavan, että jos hän saisi yhtä hyvän koulutuksen kuin Ida Bàsilier, niin voisi olla vaikea tietää, kuka olisi Suomen suurin laulajatar." Ja eräässä myöhemmässä kirjeessään hän sanoo, että Lydia Laguksella on "aito-etelämaalainen sielu, mutta ulkomuodoltaan hän on oikea Pohjolan neito. Hän on vaalea kuin keväinen päivä."

Ystävyydestään Lydia Lagukseen, joka talven kuluessa kasvoi mitä kiihkeimmäksi ihastukseksi, ja jonka innostamana Isa sepitti useita viehkeitä runoja, kirjoittaa hän paria päivää myöhemmin Sallylle seuraavin sanoin, joissa ihastuksen rinnalla piilee kuitenkin aika annos huumoriakin:

"Me olemme molemmat niin merkillisiä, lapsellisia, eksentrisiä ja varsinkin Lydia äärettömän kiihkeä. Samoin meidän ystävyytemmekin. Se on sekä koomillinen että traagillinen. Vaikka me pidämme äärettömästi toisistamme, kiistelemme me varsin usein ja näytämme happamilta, jolloin Lydia syyttää minua kylmyydestä ja väittää, että leikittelen hänen tunteillaan, joita muka en ymmärrä. Minä, joka olen vuotta vanhempi ja paljoa kokeneempi, hymyilen vain hänelle; mutta samalla ajattelen, ettei Lydia voi koskaan ymmärtää minua, minä sen sijaan ymmärrän häntä erinomaisesti."

Uskottuna tässä ystävyydenliitossa oli Lydia Laguksen vanhempi sisar, Thilda, joka sai toimekseen vartioida, kun tytöt iltasin viipyivät ulkona yli luvallisen ajan, ja hänelle Isa kevensi myös sydäntänsä, kun Lydia hänen mielestään laiminlöi häntä. Sillä, niinkuin Isa itsekin sanoo, heidän ystävyyttään samensivat usein pienet keskinäiset kiistat tai mustasukkaisuus toisten toverien puolelta, ne kun eivät olisi suoneet heidän eroittuvan muista ja antautuvan kokonaan toisilleen. Usein Isan mielenapeuteen vaikutti myös se, ettei Lydia antanut niin suurta tunnustusta hänen runoilleen, kuin mitä hän olisi toivonut. Monet Isan pikkurunoista Lydialle, jotka enimmäkseen ovat sepitetyt keskellä tuntia, ovat syntyneet juuri tuollaisen mielenmasennuksen johdosta. Useimmat niistä ovat suomeksi kirjoitettuja, mutta joukossa on ruotsalaisiakin. Tilapäisyydestään huolimatta ovat ne erittäin somia ja ilmaisevat kaikki Isan rajatonta ihastusta.

Luokalla sepitetty on esim. seuraava pieni runonpätkä:

Mitä sinä Lyydiseni naurat siellä itseksesi? Naurat ehkä mulle — vaan senpä sanoa nyt saan, että jollei sulla lie parempaa mi suusi vie nauruhun; niin naura vain! Lystimpi on katsoo ain' nauravahan suuhusi, kuin jos suutuksissasi katseleisit päälleni. Naura siis vain, Lyydini!

Toisella kertaa, kun Lydia on vajonnut tilapäisen epätoivon valtaan, lohduttaa Isa häntä kauniilla runolla, jonka nimenä on "Miksi suret, Lyydi kulta?"

Miksi suret, Lyydi kulta, miksi olet rauhaton? Joko elon myrskyt sulta ryöstänyt sun rauhas' on?

Nuori viel' on sydämesi runneltavaks surujen; peittää ei saa kyynelvesi loistetta sun silmien.

Katsos aurinkoinen jalo sateen jälkeen loistelee, kyyneleet sen lämmin valo nurmen päistä kuivailee.

Anna, Lyydi, ikäväsi lentää pois, ja katso vaan, kuinka hyvän Luojan käsi hyvyydellä täyttää maan!

Katso, kuinka Luoja muuttaa luonnon uuteen elämään! Nauti luonnon ihanuutta, elä näänny ikävään!

Sydämesi, Lyydi! anna päästä uuteen elämään! Anna toivon tunteet panna ilosta sen sykkimään!

Miten ihastunut Isa oli Lydia Laguksen lauluun, käy myös esille monesta runosta. Niinpä runonpätkä "Sjung" (Laula) tuntuu aivan välittömästi syntyneen toisen laulaessa:

Lydi, liten vän! Sjung, ack! sjung igen, sjung din lefnadsglada visa! För ditt eget bröst sjung om ro och tröst — sjung till sorgsna själars lisa! Skiner solen: sjung af glädje, mod och lust, brusar stormen, se mot hoppets gröna kust. Du min lilla vän! Sjung, ack! sjung igen då din lefnadsglada visa!

[suom.: Lyydi, pieni ystäväni! Laula, oi! laula jälleen, laula elämäniloinen laulusi! Itsellesi laula rauhaa ja lohdutusta — laula surullisten huojennukseksi! Jos aurinko paistaa: laula ilosta, rohkeudesta ja halusta, jos myrsky pauhaa: kohota silmäsi toivon vihertävää rantaa kohti. Pieni ystäväni! Laula, oi, laula jälleen elämäniloinen laulusi!]

Sama ajatus, joskin paljoa laajemmaksi kehitettynä on runossa "Laula, Lyydi!", joka onkin kauneimpia Lydia Lagukselle sepitetyistä runoista:

Laula, Lyydi! Sulle antoi Luoja äänen, todisteeksi lemmestään, vaan Hän käskee, kaiken onnen tuoja, sillä ylistellä nimeään.

Laula Lyydi, kunniaksi Hälle, suloksi myös ihmislapsien! Laula onneksi sun elämälle rauhaksi sun oman sydämen!

Laula Lyydi! koska sydämesi tuntee laulun voiman. Laula niin, että kuivaa silmistäsi vesi, puhjeten vaan ilokyyneliin!

Laula Lyydi! koska surut painaa, laula, koska myrsky raivoaa! Laulu yksin lohdutuksen lainaa, myrskyn sielussasi rauhoittaa.

Laula Lyydi, koska ilokäet kukkuu sulle nautinnoista vaan! Laulaen sä parahiten näet laskee laivas' toivon satamaan.

Laula Lyydi, koska lemmen tulta sielus' kätkee! Laula silloinki, ystäväs' kun elonmyrskyt suita vie, — oi! laula silloin Lyydini!

Mutta niin suuresti kuin Isa ihailikin Lydian laulua, tuotti se hänelle myös monta levotonta hetkeä. Hän pelkäsi, että ystävä voisi tulla "itserakkaaksi ja ylimieliseksi", eikä muistaisi, että "kaikki on Jumalan lahjaa, jonka hän helposti voi riistää ihmiseltä." Tuollaisena hetkenä on varmaan seuraava pieni runo syntynyt:

Lydia! Du vet hur varmt din Isas själ beder för din sällhet och ditt väl; ej behöfver hon ju särskildt nämna dig hvad hon önskar dig på lifvets stig, ty hon önskar dig allt godt som finnes på vår jord -. och bortom grafven vinnes.

Må din lefnadshimmel stråla klart! Komma töcken: må de skingras snart! Och med nordens näktergalar må du i täflan glada toner slå! Må med rosor våren dig besmycka! Må du vinna kärlek, frid och lycka!

Hjärtats frid den bästa skatten är; har man den, man föga mer begär. Må den rätta friden trifvas väl Lydi liten! i din varma själ! O! jag hoppas att dig Gud förlänar hvad Han tror att till ditt bästa tjänar.

[suom.: Lyydi! Sä tiedät kuinka lämpimästi Isan sielu rukoilee onnea ja menestystä sulle, eihän hänen tarvitse erityisesti mainita, mitä hän sinulle toivoo elämäsi tiellä, sillä hän toivoo sinulle kaikkea hyvää, mitä maailmassa on — sekä haudan toisella puolen. — Kirkkaana loistakoon elämäsi taivas! Jos se pilveen menee, hajotkoon pilvet pian! Ja kilpaa Pohjolan satakielien kanssa laulaos iloisesti! Kevät koristakoon sinua ruusuillaan. Voittaos rakkautta, rauhaa ja onnea! — Sydämen rauha on paras aarre; ken sen omistaa, ei pyydä muuta. Viihtyköön oikea rauha, pikku Lyydi! sinun lämpimässä sielussasi. Oi! Jumala antakoon sinulle mitä Hän parhaaksi sinulle näkee.]

Myöhemmältä ajalta on ehkä runo "Förr och nu" (Ennen ja nyt), joka huokuu katkeruutta ja pettymystä, ja jossa Isa ikäänkuin jo sivulta katselee heidän ystävyyttänsä. Siinä hän sanoo:

Förr satt jag med klappande hjärta och såg på din tjusande bild. Än kände jag fröjd och än smärta, än var jag så lugn och än vild, än svartsjuk, än stolt i det hoppet att jag vore något för dig; — men tiden har flytt — under loppet den känslorna tagit med sig.

Beständigt på dig jag blott tänkte, din tanke jag gissade på och frågade mig om du skänkte åt mig någon tanke också; så läste jag säll i ditt öga, att något jag var ock för dig; men nu har en vinter fått snöga på min kärleksvår — och på mig.

Förr såg jag i dig idealet, såg himmel och jord uti dig, — det låter kanhända för galet, — jag rådde dock icke för mig. Nu tycker jag, du är som andra, har dygder, men fel likaså; dig tänker jag visst inte klandra, men icke beundra ändå.

[suom.: Ennen mä istuin sykkivin sydämin ja katselin sinun ihastuttavaa kuvaasi. Vuoroin tunsin iloa ja tuskaa, vuoroin olin levollinen ja hurja, vuoroin mustasukkainen ja ylpeä toivoessani voivani olla jotain sinulle; — mutta aika on kulunut — ja sen mukana tunteet vaihtuneet. — Alituisesti vain sinua ajattelin, sinun ajatuksesi minä arvasin ja kysyin tokkopa minuakin ajattelit; silloin onnellisena näin katseestasi, että jotain sinullekin merkitsin, mutta nyt on jo talvi heittänyt lumensa rakkaudenkevääni ja minun itseni ylitse. — Ennen näin sinussa ihanteen, näin sinussa taivaan ja maan, — se kuuluu ehkä liian hullulta, mutta en mahda itselleni mitään. Nyt mielestäni olet kuin muutkin, sinulla on hyveitä, mutta myös vikoja; en aio moittia sinua, mutta en ihailekaan.]

Toinen ruotsalainen runo "Ett litet minne till Lydia" (Pieni muisto Lydialle), on luultavasti sepitetty vasta syksyllä 1872, ja siinä Isa, tuntiessaan lähestyvän kuoleman, tahtoo antaa pienen muiston ystävälleen ja samalla ajatuksissaan käydä läpikoko heidän ystävyytensä ajan. Se kuuluu näin:

Lydi! tag ett litet minne här af din Isa — fast det ringa är, men du af detsamma kanske minns Isa — sen hon icke mera finns. Kanske minns du af mitt mörka hår Isas glädjelösa ungdomsår, och mitt mörka, vilda, sorgsna hjärta, med dess kärleksglöd, dess strid, dess smärta?

Kanske mins du, ljusa engel! då Isas vilda vänskap emot dig också, hennes många nycker, hennes tusen fel, hennes varma, men så vilda själ? Kanske redan då själen från sitt grus flytt till Fadershemmet renad, klar och ljus. Här är Lydi ljus och mörk är Isa — men båda blifva ljusa vi i — himmelen.

[suom.: Lyydi! Ota pieni muisto Isaltasi — vaikka se onkin vähäpätöinen, mutta ehkäpä siitä muistat Isaa — sitten kun häntä ei enää ole. Ehkäpä tumma tukkani kertoo sinulle Isan ilottomasta nuoruudesta ja synkästä, hurjasta, surullisesta sydämestäni, sen rakkauden hehkusta, taistelusta, tuskasta? — Ehkäpä muistat silloin, valoisa enkeli! Isan hurjaa ystävyyttä sinua kohtaan, hänen monia oikkujaan, hänen tuhansia vikojaan, hänen lämmintä, mutta niin hurjaa sieluaan? Ehkäpä sielu jo silloin on paennut tomustaan puhdistuneena, kirkkaana ja valoisana Isän kotiin. Täällä on Lyydi vaalea ja tumma Isa — mutta molemmat me olemme valoisia — taivaassa.]

Uusi ystävyys, niin kiihkeä kuin se olikin, ei kuitenkaan vieroittanut Isaa hänen entisistä ystävistään, sillä uskollisuus oli hänen luonteensa kuvaavimpia piirteitä. Joka kerta kun hän Sallyn kautta, joka oli voimakkain yhdysside Isan ja hänen kotinsa välillä, sai tietoja omaisistaan, sekä kaikesta mitä Puolangalla tapahtui, tunsi hän mitä suurinta iloa. "Sinun kirjeesi ja kertomuksesi teidän elämästänne tuotti minulle niin sanomatonta iloa", kirjoittaa hän Sallylle (6/2), "että olin aivan unohtaa missä olin ja elin vain teidän mukananne. Mutta sellainen kuvittelu ei ole yhtä terveellinen kuin suloinen; sillä jos missään, niin täällä täytyy pitää ajatuksensa koossa ja keskittää ne yhteen pisteeseen, olkoon tuona pisteenä Bonsdorffin 'tuntemattomat luvut' — Hagforsin 'tahdit, paussit, oktaavit ja kvartit' tai neiti Soldanin 'yhdistetyt lauseet' y.m."

Mutta vaikka ajatukset usein eksyivätkin kotiin, ja omiin haaveiluihin niin käy sittenkin seuraavasta kirje-otteesta ilmi, miten hän koko sielullaan antautui seminaarityöhön (6/1):

"Vasta täällä minä heräsin unelmistani. Vasta täällä minulle kaikki selveni. Vasta täällä tulin ajatelleeksi, miten tärkeä se askel oli, jonka olin ottanut — ja elämäni päämäärä selvisi minulle. Vaikeat ja monet ovat tulevat velvollisuuteni ja tehtäväni, mutta kutsumukseni on samalla suloinen ja jalo. En koskaan enää saa antautua omiin unelmiini eikä sydämeni — se huolestuttaa minua hiukan — saa enää lämmetä vain omille huveilleni ja ystävilleni, sen täytyy nyt sykkiä isänmaalle, sen valon ja valistuksen hyväksi. Toimettomasta tytöstä on siten tullut miltei hiukan hyödyllinen ja toimekas nuori nainen ja omien itsekkäiden unelmieni sijalle ovat astuneet ainakin jossakin määrin yleistä parasta tarkoittavat riennot…

"Saa nähdä, missä kaitselmus määrää minulle pienen toiminta-alan? Jos vain jaksan niin pitkälle…"

Ensi kertaa nyt Isan kirjeissä ilmenee pelko, etteivät voimat ehkä kestäisi. Ei kertaakaan talven kuluessa hän tätä ennen ollut valittanut terveydentilaansa, mutta varmaan yskä, jonka hän syksyllä seminaarimatkallaan hankki itselleen, ei ollut hellittänyt koko aikana. Helmikuun lopulla hän näet kirjoittaa Sallylle, että hänen "rintansa on ollut niin kipeä", että hän "yhden viikon ajan sylki verta". Muutamia päiviä hän oli ollut tunneilta poissa. Mutta kerrottuaan tämän hän heti varoittaa Sallya: "Älä kerro kotona, että olen tullut hiukan kivulloiseksi. Äiti tulisi kovin levottomaksi. Toivon, että kaikki taas paranee, kunhan olen hiukan varovaisempi."

Ruumiillinen heikkous ja sairaus ei vaikuttanut kuitenkaan vähimmässäkään määrässä hänen henkisiin voimiinsa. Kun helmikuun 9 p:nä seminaarissa oli määrä viettää Franzénin satavuotis-muistojuhlaa, uskottiin Isalle jälleen juhlarunon sepittäminen, ja ihmetellä täytyy hänen henkistä joustavuuttansa, kun hän väliaikoina, ikäänkuin leikillä, saattoi saada sen käsistään. Kielellinen kankeus, joka syksyisissä juhlarunoissa oli varsin tuntuva, on tästä jo suuressa määrässä kadonnut, varsinkin viides ja kuudes säkeistö ovat kauniit ja eheät sekä muotoon että ajatukseen nähden.

Juhla, jonka ohjelmaan paitsi tätä runoa kuului laulua, soittoa ja esitelmä, oli erittäin onnistunut, ja salin oli neiti Soldan kauniisti ja taiteellisesti koristanut. "Taustalla", niinkuin Isa kertoo, "loisti harmaaseen kallioon uurrettuna Franzénin nimi tulikirjaimin, jotka himmeässä valossa ja synkkien kuusien ympäröiminä tekivät satumaisen vaikutuksen." Isan juhlaruno herätti suurta ihastusta, se käy selvästi hänen omista sanoistaan esille:

"Unelmani runojeni suhteen ovat monin kerroin täyttyneet… Opettajat imartelevat minua, koko kaupunki puhuu minusta; toverit hemmoittelevat ja koettavat kilvan voittaa ystävyyttäni. Cygnaeus lähetti minulle neiti Lydeckenin kautta 'Till Franzéns sekulärminne' nimisen julkaisun sekä Franzénin ja oman kuvansa. Niin, kyllä imartelua on minun ylitseni vuotanut. Mutta Isa on onnettomampi kuin koskaan ennen… Kaikki tuo vie minut vain yhä kauemmaksi Jumalasta ja nöyryydestä."

Tämän mielialan vallassa on varmaan runo "Isas önskan" (Isan toive) syntynyt, joka hänen omien sanojensa mukaan "on sepitetty — ei kuitenkaan kirjoitettu, vaan ajateltu — luokalla, suomen tunnilla, ollessani hiukan kipeä". Sairaus on myös painanut leimansa sen viimeisiin säkeistöihin:

O! om jag kunde som fågeln sjunga, O! om jag kunde som hon vara glad, bort skulle jag sjunga sorgen den tunga, sjunga som fågeln på blommornas blad.

O! om jag kunde som stjärnorna glimma, sprida en strimma af glädje och ljus, så skulle jag glimma i sorgernas timma och söfva de stormande känslornas brus.

O! om jag kunde som englarne älska, älska så rent och så troget som de, så skulle jag älska min sörjande nästa, mot alla, som lida så tröstande se.

Fastän jag icke kan sjunga och stråla, fast ej min kärlek som englarnas var, får jag väl tåla mitt öde — och måla framtiden hoppfull och solljus och klar.

Nej, aldrig, nej aldrig jag mera kan drömma mig säll sedan friden har lämnat min själ, jag vill icke drömma, men nu vill jag glömma, att lycklig jag varit, min dröm ock farväl.

Ack, hvarför, ack hvarför skall Isa så klaga, ler icke lifvet mot henne också? Skall stormen förjaga min skönaste saga, som lycklig jag drömde? Hur sorgligt ändå!

Ja, Isa skall glädjas, fast hjärtat vill brista, Isa skall le genom tårar ännu. Snart skall du brista, mitt hjärta: — det sista slaget — skall dö — hvad den döden är ljuf!

Kom ljufliga död med ro för mitt hjärta! Kom att mig föra till sällare land! Lugna mitt hjärta, lindra min smärta! knyt själen med nya, heliga band!

[suom.: Ah, jospa voisin kuin lintu laulaa, ah jospa voisin olla iloinen kuin se, vapaaksi raskaasta surusta ma mieleni laulaisin, laulaisin kuin lintu kukkasten parissa. — Ah, jospa voisin kuin tähti kimallella, levittää iloa ja valoa, niin kimaltelisin surun hetkinä ja saattaisin lepoon myrskyävät tunteet. — Ah, jospa voisin rakastaa kuin enkelit, rakastaa yhtä puhtaasti ja uskollisesti kuin he, niin rakastaisin surevaa lähimäistäni ja lohduttaisin kaikkia kärsiviä. — Vaikken voi laulaa enkä loistaa, vaikken voi rakastaa kuin enkelit, täytyy minun kestää kohtaloni — ja kuvailla mielessäni tulevaisuutta toivorikkaana ja kirkkaana. — En koskaan voi enää uneksia onnesta rauhan haihduttua sielustani, en tahdo uneksia, vaan unohtaa, että olen ollut onnellinen, jää hyvästi unelmani. — Oi miksi Isa näin valittaa, eikö elämä hänellekin hymyile? Karkoittaako myrsky kauneimman uneni? Kuinka surullista! — Niin, Isa tahtoo iloita, vaikka sydän on pakahtua, Isa hymyilee kyynelten takaa. Pian sä, sydämeni murrut! Viimeinen tykytys lakkaa. — Miten suloinen on kuolema! — Tule, suloinen kuolema, tuo rauha sydämeeni! Vie minut parempaan maahan. Tyynnytä sydämeni, lievitä tuskani. Sido sieluni uusin, pyhin sitein!]

Mutta kesken tätä runsasta tuotantoa on hetkiä, jolloin kaikki tuntuu hänestä tyhjältä ja turhalta: Niinpä hän (25/2) kirjoittaa Sallylle:

"Olen tullut aivan väliäpitämättömäksi runoutta ja kaikkea sellaista kohtaan… Lainakirjastossamme on paljon uusinta kirjallisuutta saatavana, mutta jos otan sieltä jonkun kirjan, niin vien sen kolmen, neljän viikon kuluttua lukematta takaisin."

Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, miten Isa, kirjoittaessaan seminaarissa aineita, löysi aina joitakin persoonallisia kosketuskohtia, jotka soveltuivat esitettävänä olevaan aineeseen. Niinpä kirjoittaessaan aineen "Vesi" hän kuvasi Suomussalmen aikuista pientä kotikouluaan ja "Satu" nimisessä aineessa suhdettaan Betty sisareen. Kun nyt helmikuussa oli kirjoitettava aine "Haavasta", seurasi hän siinäkin entisten esimerkkiä kuvaten omaa luonnettaan ja alituista kaipaustansa. Koska tämä aine on oikeastaan kaunokirjallinen tuote, otamme siitä pienen otteen.

Isa kirjoittaa ensin kulkevansa lehdossa, jossa vallitsee suuri rauha. Hän istahtaa mättäälle ja kuunnellessansa metsän hiljaista huminaa, hän huomaa vieressään haavan, jonka lehdet värähtelevät yhtä rauhattomasti kuin hänen oma sielunsa. "Miksi et sinäkin nuku niinkuin muut puut ympärilläsi?" kysyy Isa haavalta. Ja haapa alkaa kertoa hänelle tarinaansa:

"Alkuni on pienestä siemenestä, jonka tuuli lennätti tähän, sillä niinkuin näet, eivät ympärilläni seisovat puut ole samanlaisia kuin minä. Aina olen ollut erilainen muita puita. Kuta isommaksi kasvoin, sitä suuremmaksi tuli eroitus välillämme. Minä olen hyvin herkkätuntoinen, synkkämielinen ja rauhaton; jonka tähden minua usein pilkataankin. Kun olin pienempänä, ainoastaan ruohojen ja kanervien kokoinen, olin levollisempi; heidän suojassaan kasvaessani eivät tuulet minua pudistelleet. Vähän suuremmaksi tultuani aloin jo tuntea, että maailma usein oli kylmä ja kolkko, ja vähimmätkin tuulenviuhkat saivat lehteni tärisemään, mutta silloin olivat lehteni vielä niin hienot, lauheat ja pienet, ettei niiden liikunto aikaansaanut sellaista kohinaa kuin nyt.

"Mielessäni on aina ollut ihmeellinen halajaminen pois täältä, jonne olen tuomittu seisomaan; minä kaipaan vapautta. Kun näen lintujen ilmassa lentävän, niin kulkee kummallinen värähdys ruumiissani; silloin ajattelen: miksen minäkin saa katsella millainen maailma on tuolla vuorten takana?

"Kun näen iltaruskon taivaan rannassa, syttyy mieleeni halu päästä sinne korkeampiin maailmoihin, jossa on valoa ja vapautta minullekin. Vaan turha on kaipaukseni. Juureni ovat lujasti maassa kiinni.

"Kerran levähti pieni laululintu oksillani; hän kertoi minulle, että kerran on aamu valkeneva, jolloin koko luonto uudistuu uuteen, parempaan eloon, kaikki saavat vapauden ja levon; mutta hän sanoi sen aamun seuraavan vasta kuolon synkkää yötä. Sydämeni sykki silloin ilosta ja toivosta; luulin vapauden aamun minullekin koittavan, jolloin pääsisin vapaaksi maallisista siteistäni ja niinkuin lintunen saisin lentää tuonne iltatähden luo, jonne ikävöin. Mutta eräänä iltana sanoi lehtimato, että se aamu valkenee vain ihmisille. Minä en ole ansainnut parempaa. Ihmiset tekivät näet haavasta ristin ja naulitsivat Hänet siihen, joka tuli sovittajaksi heidän ja Jumalan välillä. Siitä ajasta olen tuomittu vapisemaan. Minulla on syytä vapista, rauhaa en koskaan saa."

Kevät vuonna 1872 teki varhain tuloaan, ja jo toukokuun keskivaiheilla oli lehti puhjennut puuhun seminaarin puistossa. Varjoisassa lehtimajassa nuoret oppilaat istuivat usein kirjojensa tai käsitöittensä ääressä ja pistivät silloin tällöin lauluksi, jota lintujen tuhatääninen kuoro puiden latvoissa säesti.

Isakin samoili päivät päästään ulkona "Malmström, Topelius tai Thomas Moore" kainalossaan, eikä hän malttanut illallakaan palata määräajalla huoneeseensa, vaan istui myöhään yöhön suurella kivellä seminaarin puutarhassa haaveillen ja miettien. Hän ei välittänyt siitä, vaikka yskä kosteassa iltailmassa yltyi niin pahaksi, että hänen täytyi useampia päiviä olla vuoteen omana voimatta "lukea tai edes ajatella". Ja vaikka hän vallan hyvin tiesi, että syynä sairauteen oli hänen oma "varomattomuutensa" ja "kuutamokävelynsä", ei hän luopunut niistä sittekään. Sillä hänen mielensä oli niin rauhaton, ettei hän voinut nukkua.

"Jospa tietäisit, kuinka äärettömän onneton tänä keväänä olen ollut", puhkeaa hän Sallylle sanomaan (18|5). "Minun sielussani on riehunut kumma taistelu. Joskus olen melkein hulluuteeni asti ihaillut luontoa, runoutta, y.m. ikäänkuin olisin tiennyt sen olevan väärää — ja että pian olisin pakoitettu siitä eroamaan; toisen kerran olen tuntenut suorastaan inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea kaunista ja suurta kohtaan, niinkuin maailma sitä nimittää, ja syyttänyt sitä rauhattomuudestani. Ja totta se onkin, jollen pitäisi luontoa, runoutta ja ystäviäni epäjumalinani, niin olisin paljoa onnellisempi ja levollisempi, sillä ne estävät minua rakastamasta Jumalaa ja glädje utan Gud ej finnes, utan Gud ej finnes frid."

[Iloa Jumalatta ei ole, Jumalatta ei rauhaa ole.]

"Miksi Isa pitää maallisia epäjumalia?… Jospa rauhallinen olo Puolangalla saattaisi sieluni tasapainoon! — Kysymys, johon en löydä vastausta, on seuraava: Miksi Jumala antaa ihmiselle tunteita ja taipumuksia, kun Hän kuitenkin tietää, ettei ihminen voi muuta kuin käyttää väärin Hänen lahjaansa ja sen kautta tulla sekä ajallisesti että iankaikkisesti onnettomaksi."

Samaa kysymystä Isa koettaa selvitellä itselleen runossa

KAHDEN VAIHEILLA.

Ääni tuttu kuiskaa sielussani: "Laula, koska laulunlahjan sait!" Mutta tunnon ääni intoani estää, käskien mun olla vait! Mielelläni laulelisin kerran! Vaan, tuo kielto tunnossain on — Herran.

Toisinaan kun intoin vallan saapi, laulan, vaikka soimaa tuntoni; toisinaan, jos kuinka haluttaapi, vaiti oon — vaikk' laulaa syömmeni. Kahden mielt' en voi mä noudatella: olla ääneti — ja lauleskella.

Loiko ilman tarkoitusta Luoja vienot sävelet mun sydämeen? Eipä niin. Vaan kaikkein lahjain tuoja vaatii arvon niistä itselleen. Sulle, Herra, lauluni jos soisi, silloin suotu, sallittu se oisi.

Tämän kevään taistelut sopusointuun sulautuneina, ovat löytäneet taiteellisen muotonsa runossa "Aallon kehtolaulu", joka onkin Isan kaikkein kauneimpia ja ehjimpiä tuotteita.

Nuku, nuku aaltonen, nuku jo! Tuolla laulaa humisten kuusisto! Kehtolaulusi se on — nuku aalto rauhaton, nuku jo!

Miksi tahdot katsella kuinka jo loukannut on luontoa turmio! Kuinka kukat surkastuu, kuinka tuuless' paljastuu lehdikko?

Nuku aalto, vahtopää! Nuku jo! Kerran sinun herättää aurinko. Senpä sulle, rauhaton, hellä silloin suotu on suutelo.

Herätessäis heloittaa kukat jo, suloisesti tuoksuaa tuomisto. Liverrykset lintuisten silloin soi kuin Väinösen kantelo!

Sydän! nuku sinäkin, nuku jo! Uni sull' on suloisin nautinto. Toivo aikaa armaampaa, nuku, kunnes lopun saa taistelo.

Luultavasti tänä aikana on myöskin runo "Kesäyönä" syntynyt.

Yöllä unelmaini taivas armas aina aukeaa, maailma — sun monet vaivas silloin ei voi vaivuttaa.

Silloin sielu askarissa onpi onnen löytävä, vaikk' on ruumis vaivuksissa, tekee sielu töitänsä.

Vähän muistan murheitani, luontoa kun katselen ja kun kynä kädessäni Luojan töitä aattelen.

Auki onpi akkunani, raitis ilma aaltoaa, niinpä myös mun sieluani henki uusi valloittaa.

Nytpä toivot, unelmani saavat uuden muotonsa, huonot, pienet laulelmani kalliin, pyhän verhonsa.

Sielu uudet siivet saapi, sydän tuoreet toivonsa: toivo sinne vuodattaapi kauniin kultakasteensa.

Mitä kuiskaa toivon ääni sydämeeni sykkivään? Ett' en koko elämääni ole luotu itkemään.

Lukukausi läheni jo loppuaan, Isan ensimäinen seminaari vuosi, jossa oli ollut niin runsaasti sekä iloa että sisällisiä taisteluja. Samalla kun hän nyt iloitsi päästessään taas rakkaitten omaistensa luo, tuntui ero Lydia Laguksesta kovin katkeralta, kaksin verroin katkeralta sen johdosta, että ero näytti tulevan pitkäaikuiseksi. Toukokuussa oli näet Ida Basilier ollut konserttimatkalla Jyväskylässä ja kuullut Lydia Laguksen laulavan, ja nuoren tytön korkea, kirkas sopraano oli siihen määrään ihastuttanut kuuluisaa laulajatarta, että hän mitä lämpimimmin kehoitti häntä antautumaan taiteilijauralle. Isa iloitsi ja oli ylpeä ystävänsä puolesta, mutta samalla hän ei voinut hillitä alakuloisuuttaan ajatellessaan, että Lydia keskeyttäisi opintonsa seminaarissa ja että heidän tiensä eroaisivat toisistaan. Ja tuo haikea ajatus seurasi häntä yhä hänen kotiin palattuaankin. "Saankohan koskaan enää kiertää käsivarteni sinun liljamaisen vartalosi ympärille", kirjoitti hän ystävälleen Puolangalta (30/6), "saankohan vielä kuulla sinun laulavan lempilaulujani?"

Ja sitten hän jatkaa:

"Jos Jumala antaa minun parantua, niin palaan kai jälleen seminaariin. Tahdon tulla sinne työtä tekemään ja raatamaan, tahdon nähdä kaikki ne rakkaat paikat, jossa sinun rinnallasi uneksin ihanimmat unelmani. Koittaakohan sinun vai minun onneni päivä? Sinun — jos pääset ulkomaille — vai minun — jos palaan jälleen seminaariin. En tahdo olla itsekäs. Verta vuotavin sydämin, mutta silti hartaasti ja rehellisesti toivon ja rukoilen, että sinun onnenpäiväsi koittaisi."

Isa palasi kotiin seminaarista juhannuksen aikana yhdessä isänsä kanssa, joka oli tullut häntä Kajaaniin vastaan. Hän palasi kotiin hyvin heikkona, sillä pitkä matka oli rasittanut häntä siihen määrään, että hän jälleen oli sylkenyt verta. Hän ei jaksanut lähteä edes pappilaankaan, vaan lähetti Sallylle sanan, joka heti seurasikin kutsua. Koko iltapuolen ystävykset juttelivat yhdessä, vaikkeivät entiset lempikeskustelut enää ottaneetkaan sujuaksensa. Sillä kun Sally tahtoi kuulla, mitä kirjallisuutta Isa kevään kuluessa oli lukenut, vastasi hän lukeneensa vain enimmäkseen raamattua ja käänsi puheen toisaalle.

Tämä oli viimeinen kerta, jolloin Sally ja Isa, jotka olivat niin monta yhteistä iloa ja surua kokeneet, tapasivat toisensa. Pari päivää myöhemmin läksi näet Sally pitkälle matkalle, aina Murmannin rannikolle isänsä kanssa, jolle sikäläisen suomalaisen väestön sielunhoito oli jo useampana vuonna uskottu.

Vähitellen Isan heikontuneet voimat vahvistuivat rauhallisessa kodissa ja omaisten hyvässä hoidossa. Hän joi joka aamu lämmintä maitoa, käveli mäntymetsässä ja koetti olla mahdollisimman varovainen. Pappilassa hän kävi usein, vaikka Sally olikin poissa, lukien ääneen rouva Thauvónille tai tehden käsitöitä hänen kanssaan. Ja iltasin istuessaan yksin pienessä ullakkokamarissaan hän jatkoi jälleen päiväkirjaansa. Tuon pienen vihkosen, jonka nimenä on "Aftontankar tillegnade Ljungblomman af hennes Pensée" (Ilta-ajatuksia, omistetut Kanervalle hänen Orvokiltansa), oli määrä Sallylle säilyttää kaikki Isan ajatukset ja pienet tapaukset sinä aikana, jolloin ystävä oli poissa kotoa. Sillä vaikka Lydia Lagus olikin Isalle kaikkia muita ystäviä kalliimpi, osoittavat tämän pienen vihkosen tiheään kirjoitetut sivut, kuinka rakas myös Sally oli hänelle.

Heinäkuun 7 p:nä kertoo Isa päiväkirjassansa, että hän yhdessä Sallyn äidin kanssa on lukenut "Salaminin kuninkaita".

"Miten ihana ja suurenmoinen se on!" huudahtaa hän. "Olen kovin ihastunut siihen. Kreikkalaiset ovat aina olleet lempikansani — nuo sivistyneet, isänmaalliset, runolliset muinaiskreikkalaiset nimittäin. Ihana, hurmaava satumaa! Minun mielestäni heidän muinainen suuruutensa on aina tuntunut pikemmin sadulta kuin todellisuudelta." Mutta sitten hän äkkiä innostuneena puhkeaa sanomaan: "Mutta miksi ihailisin vain Kreikkaa? — Ei! Suomi on yhtä ihailtava. Suomi,[Seuraavat lauseet on Isa kirjoittanut suomeksi.] sinä olet minulle yhtä rakas, yhtä rakas, yhtä mieluisa, sinä olet yhtä täynnä ihanuutta, runoutta, voimaa ja muinaismuistoja! Kalevala on minusta yhtä ihmeellisiä ja jaloja muistoja täynnä kuin Iliaadi ja Odysseyakin — Kalevalan urhot: Väinämöinen, Ilmarinen, Joukahainen ja Lemminkäinen — kyllä ne piisaavat Herkuleelle, Theseylle, Akilleylle ynnä muille. Maamme, kansamme — kaikki ovat yhtä ihmeteltäviä; Pindaroa, Homeroa, Sofoklesta ynnä muita kyllä vastaa Runebergimme, Topeliuksemme, Stenbäck — Lönnrot ja monet muut."

Isan suurimpana ilona tänä kesänä olivat postipäivät, jolloin hän sai ystäviltään kirjeitä. Oikea onnenpäivä siinä suhteessa oli heinäkuun 14:s, sillä niinkuin hän päiväkirjassaan kirjoittaa, sai hän sinä päivänä kirjeitä "kahdelta rakkaimmalta naisystävältään", Lydialta ja Sallylta sekä kolmannen "parhaimmalta miesystävältään". Hän oikaisee kuitenkin heti: "Ei! Hän ei ole minun ystäväni, hän on vaan hyvä tuttava minulle, mutta meitä yhdistää sielun sympatiia, vaikkemme ole toistemme kanssa montakaan sanaa vaihtaneet — me olemme vain ajatelleet — ja katselleet toisiamme. Minä ihailen häntä suuresti."

Tämä hyvä tuttava, käyttääksemme Isan omia sanoja, oli sama nuori runoilija, josta hän jo edellisenä syksynä oli kirjoittanut Sallylle ja toivonut saavansa nähdä häntä, J.H. Erkko.

Erkko, joka vuotta aikaisemmin oli tullut seminaariin kuin Isa, asui neiti Soldanin luona ja siellä Isa epäilemättä oli joskus tavannut hänet. Neiti Soldan oli kiintynyt kumpaankin oppilaaseensa, joiden lahjat kävivät niin samaan suuntaan, ja useasti lukukauden aikana oli hän koettanut viedä heitä yhteen varsinkin huomattuaan, millä ihastuksella Erkko seurasi nuorta runoilija-neitosta. Isaa kiusasi kuitenkin neiti Soldanin hyväntahtoinen välittely, ja jos hänen tunteensa Erkkoa kohtaan oli muuta kuin hänen runottarensa ihailua, niin ei hän sitä ainakaan seminaaritovereilleen osoittanut. Mahdollista on kuitenkin, että jollei kuolema olisi katkaissut niin varhain hänen elämäänsä, tuo ystävyys helpostikin olisi voinut muuttua syvemmäksi ja kiihkeämmäksi tunteeksi.

Vähää ennen Jyväskylästä lähtöä oli Isa käynyt hyvästijätöllä neiti Soldanin luona ja salin pöydällä oli hän silloin nähnyt kokonaisen pinkan Erkon vasta ilmestyneitä runoja. Huoneessa ei sattumalta ollut ketään, ja silloin nuori tyttö, seuraten äkillistä mielijohdetta, kirjoitti ylimmän runovihon kannelle Erkon nimen alle seuraavat kolme sanaa: "Nuorukainen, maasi toivo!" Noilla sanoilla hän tahtoi, niinkuin hän päiväkirjassaan sanoo (14/7), antaa "ystävällisen varoituksen nuorelle runoilijalle, jonka elämä oli niin täynnä kiusauksia." Että Erkko arvasi, kuka nuo sanat oli kirjoittanut, oli suuri yllätys Isalle, mutta vieläkin suurempi oli hänen ilonsa nähdessään Erkon kirjeestä, että hän oli ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

Isa käänsi Sallya varten ruotsiksi Erkon kirjeen, joka uudelleen suomennettuna kuuluu näin: [Alkuperäinen kirje joutui luultavasti liekkien uhriksi Parolan talon tulipalossa. Kursiveeratut sanat on Isa itse siteerannut suomeksi.]

"Jalo ja kunnioitettava neiti Isa Asp.

"Uskallan lähestyä Teitä kirjeellisesti, koska toivon, että Teidän jalo sydämenne ei tiedä mitään niistä peloittavista ennakkoluuloista, jotka ehkä kahlehtivat useiden — samoihin oloihin sidottujen mieltä.

Uskallan sen tehdä sitä suuremmalla syyllä, koska luulen, että jossakin määrin tunnen Teidän suuret, jalot ja korkeat pyrkimyksenne, joita olen seurannut sydämellisellä kunnioituksella ja — jollette paheksu sanojani — samalla myös osanotolla. Tämä kirje on kuitenkin lähinnä Teidän oman sydämenne aiheuttama.

Kolme jaloa sanaa yhtä jalosta rinnasta ovat kylläksi herättämään intoa ja rohkeutta.

Arvaamalla pääsin selville siitä, että nuo kolme sanaa: Nuorukainen, maasi toivo! olivat Teidän kädestänne lähteneet.

Teidän sananne ihastuttivat minua suuresti ja nostattivat selittämättömän tunteen rintaani.

Nuo sanat olivat Teidän kirjoittamianne.

Nuo sanat olisivat ehkä aivan liian suuret minulle, jolleivät ne samalla kiihoittaisi ja innostuttaisi jokaista nuorukaista. Jos milloin niin nuoruudenaikana ihmiset ovat valmiit toivomaan ja uskomaan itsestään paljon. Mutta jollei niin olisi, niin eivät nuoret olisikaan nuoria, eikä myöskään saataisi mitään suurta ja kunnollista maailmassa aikaan.

Pyydän anteeksi, että niin kernaasti siirryn yksityisistä asioista yleisiin. Tahdon vain vakuuttaa, että niin totta kuin Te sanoillanne annoitte minulle rakkaan ja kehoittavan muiston, niin totta tahdon minäkin ahkerasti käyttää Luojan antamia lahjojani rakkaan maani ja kansani kunniaksi, sillä palvellessamme omaa kansaamme palvelemme samalla koko ihmiskuntaa. ('Huomaatko hänen korkealle tähtäävää kunnianhimoansa', puhkeaa Isa kesken kaikkea Sallylle sanomaan.) Samalla minä myöskin uskon, että ilman luottamusta kahden välillä, ei voi saada mitään kunnollista ja arvokasta aikaan.

Koska Te olette niitä harvoja naisoppilaita seminaarissa, joiden tuttavuuteen minun on onnistunut päästä, niin toivoisin hartaasti saavani Teidän valokuvanne, ja vieläkin iloisempi olisin, jollette olisi loukkaantunut tästä kirjeestä, ettekä halveksisi kirjeenvaihdon jatkamista kanssani.

Iloista, nautintorikasta ja virkistävää kesää toivoo vilpittömällä ystävyydellä ja kunnioituksella

J.H. Erkko."

[Isan vastausta tähän kirjeeseen en ole onnistunut saamaan, mutta että he vaihtoivat ainakin jonkun kirjeen keskenään kesän kuluessa, on varma.]

Päiväkirjassaan kuvailee Isa Sallylle Erkkoa vielä seuraavin sanoin:

"On hyvin jalostavaa ja kehoittavaa sielulle seurustella tai vieläkin paremmin olla kirjeenvaihdossa itseään etevämmän ihmisen kanssa. Olisitpa nähnyt, miten kaunis, haaveellinen ja hieno hän oli! Niin, kaikki, kaikki oli vain runoutta ja sopusointua tuossa nuorukaisessa. Erkko on nuori (noin 22-vuotias), tulinen, huima nuorukainen. Neiti Soldan, hänen äidillinen ystävänsä pelkää, että yhä kasvavat kiusaukset voivat saada hänet horjahtamaan hyveen tieltä; sillä hän on vielä niin kokematon ja herkkä kaikille vaikutteille. Hänen runonsa ovat myös joskus täynnä niin kummallista, kevyttä vallattomuutta, kun hän antaa runottarensa liian vapaasti leijailla tyttöjen ja heidän ruusuisten huuliensa ympärillä. Mutta alakuloisuus ja raskasmielisyys on sittenkin hänen luonteensa pohjasävel. Sitä todistavat useimmat laulut hänen runoelmiensa ensimäisessä vihossa. Ja ken hänet on nähnyt, sanoo häntä täydellä syyllä 'synkkämieliseksi'.

"Hän on nuori ja hän liitelee kuin perhonen kukasta kukkaan. Mutta sitä hän tekee vain runoissaan. Aivan kauniisti hän pysyttelee loitolla naisista. Mutta ne, jotka ovat keskustelleet hänen kanssaan, sanovat, että hän ujoudestaan huolimatta on tavattoman hauska, puhelias ja hieno seurassa. En minä ole paljon ollut hänen kanssaan. Joskus hän kuuluu olevan vallattoman iloinen, on neiti Soldanilla tapana kertoa."

Isan terveys oli kaiken kesää varsin epävakavalla kannalla. Niinpä hän kirjoittaa Lydia Lagukselle (19/7), ettei hän ole voinut lainkaan hyvin.

"Olen hiukan sylkenyt verta ja rintani on ollut kovin kipeä. Yhden päivän makasin vuoteessa kovin sairaana; mutta se meni taaskin ohi."

Ja päiväkirjassaan hän elokuun alussa sanoo maanneensa kokonaisen viikon sairaana vilustuttuaan huviretkellä Jaakonpäivänä. "Rinta parkani ei siedä enää mitään."

Mutta sittenkin on seminaari hänellä alituisesti mielessä.

"Ehkäpä on mieletöntä ajatellakaan enää seminaariin menoa," kirjoittaa hän Lydialle, "mutta koska kaikki ennustavat minulle kuolemaa, niin voinhan yhtä hyvin kuolla siellä, missä opin elämään." Ja päiväkirjassaan hän sanoo: "Joskus olen aivan varmaan luullut kuolevani — ja siksi en ole yhtään sietänyt kuulla puhuttavankaan Jyväskylästä. Viikon kuluttua minun pitäisi lähteä matkalle, mutta se tuntuu aivan mahdottomalta, kun rintani on niin kipeä."

Sairasvuoteella maatessa ja unettomia öitä valvoessa nousi Isan mieleen monta tuskallista ajatusta, sillä samalla kun hän aavisti kuoleman lähestyvän, mieli paloi yhä elämään. Tuollaisina synkkinä hetkinä, jolloin kuoleman pelko ja samalla toivo päästä rauhaan taistelivat hänen sielussaan, hän sepitti pari sävyltään synkkää ja epätoivoista runoa, joille hän on antanut nimeksi "Natt-tankar". Toinen niistä kuuluu näin:

Brusa, brusa vilda bölja! Storma, storma vilda bröst! Töcken än min himmel dölja, än för mig ej finnes tröst! Mörka skuggor falla neder öfver dig, du trötta själ, döden mot dig famnen breder, snart hon kramar dig ihjäl. Alla lifvets sorger — alla, stormar vilda, hemska, kalla, nu farväl!

Sista striden kämpas redan — O! hur ljuft att hvila få! Döden nalkas. Nå, än sedan? Hvila får jag ej ändå! Aldrig, aldrig får jag hvila, aldrig blir det lugnt hos mig; hvart än själen skulle ila, skulle du infinna dig spöke! som mig städs förföljer och min stjärnas glans fördöljer nu för mig.

Himmel! du mig nu förlossa! Gif mig uppå vägen ljus! Eller vill du mig förkrossa, så förtrampa mig i grus! Gör det snart och sluta striden! Nog jag smakat ren i tiden af dess rus.

Ack! nu nalkas hvita andar och de gripa ren mig fast. Dödens sång med storm sig blandar; Allt sker tyst, men i en hast. Hörde ej du hur mitt hjärta nu utaf sin sista smärta stilla brast.

Ack! så sällsamt! nu finns ingen Isa mer på jorden här, hon med lätta englavingen svingat sig till ljusets sfär. — Nej! hon irrar ibland töcken, uti rymdens vilda öken, utan frid.

[suom.: Kohise hurja aalto! Myrskyä hurja rinta! Pilvessä on vielä taivaani, ei minulle vielä lohtua löydy! Mustat varjot laskeutuvat ylitsesi, väsynyt sielu; kuolema avaa sinulle sylinsä ja musertaa sinut pian. Kaikki elämän surut kaikki kurjat, kammottavat taistelut lausuvat nyt jäähyväisensä. — Viimeistä taistelua jo taistellaan. — Oi, miten suloista saada levätä! Kuolema lähestyy. No, mitäs siitä? Levätä en kuitenkaan saa! En koskaan saa levätä, ei koskaan mieleni saa rauhaa, sielu kulkekoon minne hyvänsä, aina sinä, kummitus, joka alituisesti seuraat minua, ilmestyisit ja peittäisit minulta tähteni valon. — Taivas, vapahda minut! Valaise tieni! Tai jos tahdot musertaa minut, niin tallaa minut tomuun! Tee se pian ja lopeta taistelu! Kylläkseni olen jo sen kohinasta saanut. — Oi! nyt lähestyvät valkeat henget ja tarttuvat jo minuun. Kuoleman laulu yhtyy myrskyn ääneen; kaikki käy hiljaa, mutta nopeasti. Kuulitko miten sydämeni tuskasta nyt hiljaa pakahtui. — Oi, miten kummaa! Nyt ei Isaa enää ole maailmassa, kevein enkelinsiivin hän liitää valon valtakuntaan. — Ei! hän harhailee pilvissä, avaruuden autiossa erämaassa rauhatonna.]

Vaikka epäilemättä olisi ollut paljon järkevämpää, jos Isa olisi jäänyt kotiin, matkusti hän sittenkin elokuussa Jyväskylään. Matkalla hän oli hyvin heikko ja kävi Kuopiossa lääkärin puheilla, joka kehoitti häntä palaamaan kotiin; mutta sittenkin Isa jatkoi matkaansa, sillä hän tahtoi hinnalla millä hyvänsä jatkaa opintojaan. Perille tultuaan oli hän jälleen useita päiviä sairaana ja "sylki paljon enemmän verta kuin matkalla. Mutta se johtui vain mielenliikutuksesta", vakuuttaa hän Sallylle kirjeessä (29/8).

Mielenliikutus johtui varmaan siitä, että Isa Jyväskylässä kohtasi jälleen Lydia Laguksen, joka oli jäähyväisiä sanomassa seminaaritovereilleen, sillä Kaarlo Bergbom oli kutsunut hänet Helsinkiin, jotta hän samalla, harjoittaessaan lauluopintoja neiti Mechelinin johdolla, esiintyisi Suomalaisessa teatterissa laulukappaleissa. Lydia Lagus viipyi kuitenkin Jyväskylässä vain kolme päivää, ja sinä aikana toverit hänen kunniaksensa panivat toimeen juhlan, jossa Isa itse lausui tilaisuutta varten sepittämänsä runon "Lydialle".

Lukukauden alussa heräsi seminaarin nais-oppilaiden keskuudessa ajatus perustaa yhteinen lukuyhdistys eli konventti, jossa "eri luokkien oppilailla olisi tilaisuutta lähemmin tutustua toisiinsa ja jossa keskusteltaisiin päivän polttavista kysymyksistä sekä oppilaiden tulevasta tehtävästä ja kaikesta, mikä koski kansakouluja ja isänmaata", niinkuin Isa selittää kirjeessään Sallylle. Isa oli hyvin innostunut tähän uuteen yritykseen ja lukuyhdistyksen ensimäiseen kokoukseen hän "kaikessa kiireessä" sepitti runon "Kutsu taistohon", joka muotonsa puolesta on kaikkein parhaita hänen tuotteitansa ja josta selvemmin kuin mistään muusta runosta voimme nähdä, miten paljon lupauksia ja kehitysmahdollisuuksia hänessä piili. Se kuuluu näin:

Maailmassa raivoaapi sota alinomainen, kunnes valo vallan saapi yli öisen pimeyden. Pimeydellä vielä valta suuri Suomenmaassa on, kunnes pilvipeitteen alta koittaa päivä sumuton.

Ylös, Suomen nuoret naiset! Lähtään mekin taistohon! Vaikk' on voimat vajavaiset, ehkä apuna ne on. Kyllä kutsumus on suuri — lähtään matkahan nyt vaan! Pimeyden jäykkä muuri kerran maahan kaadetaan.

Valon lippunen jo liehuu, kutsuu sodan kunniaan. Veri urhon rinnass' kiehuu, neiden posket punottaa, sydän hehkuu, silmä loistaa, liehuessa lippusen — suokoon Luoja hänen poistaa Suomestamme pimeyden!

Onnee sulle, sointusalle kielellemme ainian! Julista jo maailmalle ajan tulleen armahan. Ajan, jona arvon kantaa riennot ihmishenkien, ajan, joka voiton antaa valon sotaurhoillen!

Siis sä, Suomi, pääsi nosta muiden maiden rinnalla! Itsellesi maine osta hikes, veres hinnalla! Vielä kerran päivän koitto valkeneepi Suomelle. Sodan päättyessä voitto tunnustetaan valolle.

Armoo valon lähtehestä anokaamme ainian! Muutoin intomme ei kestä: pimeys vie valtikan. Kyllä vastuksemme voittaa lempi, väsymätön työ. Kyllä aamu kerran koittaa, vaikka synkkä viel' on yö!

Lukuyhdistyksestä kertoo Isa myös Lydia Lagukselle seuraavassa kirjeessä, joka muuten on ainoa suomenkielinen kirje, joitakuita pieniä kirjelippuja lukuunottamatta, jonka olen onnistunut saamaan (31/8):

"Me olemme ruvenneet pitämään lukuyhtiöitä joka maanantai-ilta. Yksi on vasta ollut. Siellä luettiin sanomalehtiä ja 'diskuteerattiin' 'af hjärtans grund'. Enimmästi kaksittain ja kolmittain käveltiin lattialla ja 'resonerattiin'. Mutta Isa oli koko illan ihan yksinään. Lukuyhtiön avaamiseksi lausuin minä erään runon ja toverit olivat muka niin kohteliaita, että taputtivat käsiään ja huusivat hyvä, hyvä!"

Samassa kirjeessä kertoessaan eräästä huviretkestä puhkeaa myös hänen kaipauksensa esille:

"Tänä päivänä oli meillä huvimatka Kiusaniemelle. Kyllä Sinä tiedät minkälaista siellä on elämä. Oli nyt kuitenkin hupaisempaa kuin mennä kesänä, jolloin kaikki olivat ihan outoja. Sieltä tultua pyysi neiti Forsberg minua luoksensa… Me lauloimme siellä ja minä lausuin erään runokappaleen ja luin ääneen erään kertomuksen Kristina Nilsonin lapsuudenkodista. Se antoi minulle aihetta ruveta sinusta puhumaan ja se oli niin suloista … Lydia, jos Suomenmaa kerran antaa sinusta saman todistuksen kuin Ruotsi siinä antaa tyttärestään, niin itkee Isa ilosta.

"Jos minut unohtaisitkin — seuraisi Sinua kuitenkin tulinen, sammumaton lempeni ja heikko esirukoukseni kuolemaan asti."

Huonetoverinaan oli Isalla nyt Gusti Demander, ja eräänä iltapuolena syyskuun keskivaiheilla nuoret tytöt läksivät yhdessä luokkatoverinsa, Maria Lönnrotin [Elias Lönnrotin tytär, kuoli keuhkotautiin 1873.] luo, joka ei ollut sisäoppilaana seminaarissa, vaan asui yksityisessä perheessä kaupungilla. Tytöt olivat keskustelleet hyvin vilkkaasti, varsinkin Isa oli innostunut siihen määrään, että hänen poskilleen nousi kirkas puna. Kotimatkalla, heidän noustessaan jyrkkää mäkeä ylös, sai Isa äkkiä kovan verensyöksyn, ja tuon kohtauksen jälkeen ei hän jaksanut enää olla mukana tunneilla. Neiti Lydecken otti hänet nyt luokseen asumaan, jotta tytön ei tarvitsisi päivisin maata yksin huoneessaan ja jotta hän saisi tarpeellista hoitoa.

Neiti Lydeckenin luota kirjoittaa Isa Sallylle (7/10) seuraavasti:

"Et aavista kuinka sairas olen ollut ja yhä vielä olen. Istun neiti Lydeckenin keinutuolissa tyynyjen ja peitteitten välissä, sillä en saa istua pöydän ääressä… Tultuani tänne on minulla ollut seitsemän kertaa verensyöksy. Voithan arvata, kuinka heikoksi sellaisesta verenhukasta olen tullut — ja kun veri on liikkeellä, niin saan kuumetta ja päänsärkyä kaiken muun lisäksi. Olen maannut lähes kaksi viikkoa. Neiti Lydecken on hyvin ystävällinen ja hellä ja pitää minusta äidillistä huolta. Hän ei salli kenenkään muun yöllä maata luonani. Kaikki muutkin opettajat ja toverit osoittavat kilpaa ystävällisyyttään minulle raukalle. Joka päivä saan kukkia, omenia, limonaadia, punssia tai hilloa. Varsinkin neiti Soldan ei tiedä miten ilahduttaa ja hyvitellä 'pikku Isaa'.

"Saa nyt nähdä, miten minun käy. Kukapa tietää, vaikka Jumala meille käsittämättömässä säädöksessään olisi päättänyt katkaista Isan elämän, joka vasta on alullaan — mutta kai Hän tietää, milloin oikea aika on tullut. — Jospa Jumala opettaisi minua oikein tuottavasti sanomaan: tapahtukoon Sinun tahtosi. Mutta voihan se myös olla, että saan vielä kauan elää. Jumala yksin tietää."

Ja puhuttuaan Sallyn matkasta ynnä muista asioista lopettaa hän:

"Nyt en uskalla enää kirjoittaa, sillä tämä ponnistus voi käydä minulle kalliiksi… Kirjoita pian, — ehkä Jumala sallii minun kokea vielä sen maallisen ilon, että saan kirjeitä teiltä.

"Rakas Sally, älä ole huolissasi terveyteni vuoksi, vaikka näin valmistamatta kirjoitan sinulle. Olen varma siitä, että Jumala johtaa kaikki parhaaksi."

Usein Isan ajatukset tänä sairauden aikana kulkivat kotiin omaisten ja ystävien luo ja usein hän puhui heistä ja lapsuudenajastaan tovereillensa. Mutta sama ilo ja rauha kuin pohjoista kotiseutuaan ajatellessa ei täyttänyt hänen mieltänsä, kun ajatukset liitivät etelämmäksi, Lydian luo. Tuskalla ja kärsimättömyydellä hän odotti häneltä kirjeitä, ja ilo ja pettymys vaihtelivat hänen mielessään sen mukaan toiko posti hänelle tietoja rakkaimmasta ystävästään vai ei. Ikäväänsä hän usein valittaa Lydian sisarelle, Thildalle pienissä kirjelipuissa, ja haikeutta piilee seuraavienkin sanojen takana, joilla hän lopettaa erään kirjeensä Sallylle. "Tänään sain kirjeen Lydialta, vain pari sanaa; hän moittii minua siitä, etten ole kirjoittanut." Ja kirjoittaessaan Lydialle neiti Lydeckenin luota (11/10) ja kerrottuaan sairaudestaan ei Isa voi hillitä suruaan ja ikäväänsä, vaikka se puhkeaakin esiin vain hiljaisena resignatsioonina:

"Ehkäpä nyt viimeistä kertaa kirjoitan sinulle… Minun täytyy vihdoinkin ruveta uskomaan, että kirjeeni vain rasittavat sinua… Älä syytä kuitenkaan itseäsi, jos joskus huomaisit kylmenneesi. Eivät mitkään lupaukset ja vakuutukset enää tule kysymykseen. Mutta kuule, Lydi, jos joskus illalla maata pantuasi, kun kaikki on hiljaista ympärilläsi, ajatuksesi liitäisivät entisiin aikoihin ja mieleesi ehkä muistuisi seminaari, kuutamo-ilta, joulu tai keväinen yö, niin ehkäpä silloin silmääsi kirpoaa kyynel — haikea kyynel — muistuttaen sinulle Isan alakuloista sielua…

"Olen viime aikoina ollut aivan levollinen, vaikka olenkin sairas. Minulla ei ole mitään niin suurta toivetta, jota taivaallinen Isäni ei voisi täyttää. En vaadi mitään ihmisiltä; siksi olen tyytyväinen. On suloista rakastaa ja kieltäytyä."

Mutta Isan mieli muuttui heti iloiseksi, kun hän Thildan kautta sai tervehdyksen Lydialta tai kun Lydialta tuli kirje, joka uhkui entistä ystävyyttä. Niinpä hänen kirjeessään Lydialle (16/10) on myös aivan toinen sävy kuin edellisessä. "Älä ole huolissasi minun tähteni, kyllä toivon pian tulevani terveeksi", sanoo hän siinä. "Paranen nyt aivan varmaan, kun tiedän, että sinä olet sama kuin ennenkin."

Paria päivää myöhemmin Isa kirjoittaa jälleen Lydialle, tällä kertaa todellakin viimeisen kirjeensä:

"Nyt on minun paljoa helpompi erota seminaarista, kun et sinäkään ole enää täällä. Silloin olin terve sekä ruumiiltani että sielultani. Nyt olen kadottanut kaiken voiman ja halun elää. Olen vielä hyvin huono. Toiset pukevat ylleni ja suorivat hiukseni ja vähinkin sielun ja ruumiin ponnistus rasittaa minua siihen määrään, että henki voi siitä riippua!

"Jos olisin rikas ja eläisin ensi kesään, matkustaisin Italiaan. Ehkä Italian balsaminen ja puhdas ilma voisi parantaa keuhkoni. Vaan — ei — ei! — Tapahtukoon Jumalan tahto!"

Lokakuun 12 p:nä Isa muutettiin opettajatar Charlotta Forsbergin luo, sillä hänen pienessä kodissaan oli hiljaisempaa ja rauhallisempaa kuin seminaarin seinien sisällä, ja hiljaisuutta Isan ankara tauti ennen kaikkea vaati. Lukujen jatkamisesta ei voinut enää olla puhettakaan, ja Isa odotti nyt vain tietoja vanhemmiltaan, halusivatko he saada hänet kotiin vai voisivatko he lähettää hänelle matkarahoja, jotta hän pääsisi Helsinkiin jonkun taitavan lääkärin hoidettavaksi.

Sairaudestaan huolimatta oli Isa enimmäkseen ylhäällä ja pukimissaan, istuen tavallisesti ikkunan ääressä neiti Forsbergin keinutuolissa punaruutuinen shaali hartioillaan. Kasvoiltaan hän oli käynyt laihaksi, mutta poskilla paloi kirkas puna ja silmät olivat entistään suuremmat ja syvemmät. Usein toverit ja opettajat kävivät häntä tervehtimässä, ja monasti iltasin, kun hän oli hiukan virkeämpi, hän keskusteli neiti Forsbergin kanssa suunnitellen joululomalla matkaa Helsinkiin, jolloin hän saisi taas nähdä Lydian ja kuulla hänen laulavan.

Neiti Forsberg ja hänen sisarensa hoitivat Isaa hellästi kuin omaa lasta, mutta sittenkin tauti edistyi nopeasti. Ja voimien yhä heikontuessa Isan ajatukset irtaantuivat yhä enemmän elämästä ja kääntyivät sitä ratkaisua kohti, joka nyt selvänä väikkyi hänen edessään. Kovaa taistelua siinä kysyttiin ennenkuin nuori, palava sielu jaksoi nöyrästi taipua kovaan kohtaloonsa. Ja tuollaisena taistelun hetkenä hän kääntyi tuskassaan ainoan lohduttajansa, Jumalan puoleen rukoillen:

Hjälp mig min Gud i all min nöd, hjälp mig i plågor alla! Jag vill, min Gud, i lif och död mig i ditt hägn befalla. När jordens sorger trycka mig, jag finner endast tröst hos Dig, världen den ej finnes.

Det är ett under, store Gud med detta syndahjärta! Jag frambär mina klagoljud för Dig i all min smärta. Men när mig intet fattas här, jag ej din nåd, o Gud, begär, då är min fröjd i världen.

Blott då, när där ej finnes frid ej bot, ej hjälp för nöden, man flyr till Dig — i ångst, i strid, när man blir rädd för döden. O, hvarför, hvarför älska vi den onda värld, då vi dock bli i nöd af den ohulpne?

Låt Gud mig städs i lust och nöd min fröjd i Jesu finna, så skall jag öfver sorg och död en lycklig seger vinna. Om jag i glädjen älskar Dig, kan jag i sorgen hålla mig helt tryggt till Dig, o Fader!

[suom.: Auta minua, Jumalani, tuskassani, auta kaikissa kärsimyksissä! Mä tahdon, Jumalani, elämässä ja kuolemassa antaa itseni sinun huomaasi. Kun maailman surut painavat minua, saan lohdutusta vain sinulta, maailmassa sitä ei ole. — Mikä ihme, Jumalani, on tämä synninsydän! Kaikki huoleni kannan sinulle tuskanhetkenä. Mutta kun minua ei mikään vaivaa, niin en pyydä, Jumalani, sinun armoasi, silloin iloni on maailmassa. — Vaan silloin, kun maailmassa ei ole rauhaa, ei parannusta, ei apua tuskassa, me pakenemme sinun luoksesi — tuskassa ja taistelussa, kun kuolema kauhistuttaa. Oi, miksi me rakastamme pahaa maailmaa, kun se hädässä ei kuitenkaan voi meitä auttaa?

— Anna Jumala sekä ilossa että surussa minun löytää iloni Jeesuksessa, niin sekä surussa että kuolemassa saavutan onnellisen voiton. Jos ilossa sinua rakastan, niin surussakin voin turvata huoleti sinuun, oi Isä!]

Kaikkein viimeinen Isan runollinen tuote lie runo "I mörka stunder" (Synkkinä hetkinä), jossa seuraavin sanoin puhkeaa esiin hänen yksinäisyydentunteensa ja koti-ikävänsä sekä keskenjääneen elämäntyön tuottama huoli. Mutta samalla myös kaikesta maallisesta jo irtaantunut ja uutta, kirkkaampaa elämää kohti kohoava mieli:

Här dör jag ensam, utan vän, när lifvets dag tar ända. till norden, till mitt hem igen kan jag ej återvända; jag vissnar i min ungdomsvår, och intet öga skall en tår den glömda Isa sända.

O! hvarför Suomi! har ej jag mitt lif för dig fått gifva! Hur skulle här min lefnadsdag så kort, så gagnlös blifva? Jag har ej nått den drömmens höjd, hvars aning blott till himmelsk fröjd mitt hjärta kunde lifva.

Men knota får — och vill jag ej, då det är Herrens vilja. Att kalla bort mig nu — ack nej! Jag vill mitt hjärta skilja från jordiskt allt — och renad så mot ljuset — från min vass uppstå, lik strandens vattenlilja.

Kanske i himmelns blomstergård en plats mig Herren unnar, där jag uti den Högstes vård uppblomstrar och förkunnar med englarna för er, på jord Guds allmakts och Guds vishetsord med klara stjärnors munnar.

[suom.: Täällä minä kuolen yksin, ystävittä, kun elämän päivät loppuvat, Pohjolaan, kotiini en voi enää palata; minä kuihdun nuoruudenkeväänäni, eikä ainoakaan silmä vuodata kyyneltä unohdetun Isan tähden. — Oi! miksikä Suomi, en saanut uhrata elämääni sinulle? Miksikä piti elämäni tulla niin lyhyeksi ja hyödyttömäksi? En saavuttanut sitä unelmieni huippua, jonka aavistuskin saattoi täyttää sydämeni taivaallisella ilolla. — Mutta napista en saa — enkä tahdokaan, koska se on Herran tahto. Hän kutsuu minut nyt pois — oi ei! Sydämeni mä tahdon irroittaa kaikesta maallisesta — ja sitten puhdistuneena nousta valoa kohti kuin vesililja kaislikosta. — Ehkäpä taivaan kukkatarhassa Herra suo minulle paikan, jossa korkeimman huomassa voi kukoistaa ja enkelien kera julistaa teille, maan päällä, Jumalan]

Vielä viikkoa ennen kuolemaansa Isa kirjoitti Sallylle kirjeen (5/9), josta näkyy, ettei taistelu vielä lähimainkaan ole loppunut.

"Vielä en ole niiden joukossa, jotka ovat taistelleet taistelunsa loppuun tässä elämässä", kirjoittaa hän. "Vielä henki korisee rinnassani ja ilmaisee joka hetki olemassaoloaan… Minun on niin raskasta hengittää, mutta minun tulee kai helpompi olla, kun se lakkaa. Hikoilen myös yöllä, mutta pääsen siitäkin rasituksesta, kun sydän on kylmennyt. Kyllä Jumala rakkaudessaan tekee lopun kaikesta pahasta.

Kuinka suloista kuulla, että te rakastatte minua ja otatte osaa kohtalooni. Hyviä, ystävällisiä ja uhrautuvaisia ovat ihmiset täälläkin — vaikka minä olen paha, oikullinen ja kiittämätön. Sally! muistathan sinä Isaa — hän on aivan entisellään — surullista kyllä!

Parasta olisi minulle itselleni päästä kaikesta. Silloin muutkin pääsisivät minusta. Katkeruutta alusta loppuun, se on sittekin minun luonteeni pääpiirre. Oi, Sally, vuodata kyynel kylmän ja pahan sydämeni tähden pian lumi karistelee jäätyneitä kyyneliä sen yli ja sitten Huh! Mieleni on niin kaamea! Luulen, että minua paleltaa…

Tuntuu niin ikävältä, kun on pakko jättää kaikki seminaarituumat…

Minulla on monta matkan määrää: Italia — Visby — Helsinki — Puolanka — ja hauta. Voitko arvata minne matkustan? Eikö totta? Sinä rukoilet Isan puolesta, että Jumala antaa hänen matkansa päättyä hänen luokseen?

Sinä katsot niin surullisesti minuun. (Kuvasi on pöydällä edessäni.) Älä katso tuolla tavoin! Olen laulanut sinulle kauneimmat lauluni, vaikka koskeekin rintaani. Päätäni särkee tänään — mutta se ei merkitse mitään.

Sano terveisiä omaisilleni ja kerro, että olen terve, melkein aivan terve.

Saa nähdä, saanko nähdä vielä Puolankaa ja teitä kaikkia. Voisinhan minä saada levätä pikku Alicen [Sally Thauvónin sisar, joka kuoli aivan pienenä.] vieressä yhtä hyvin kuin täälläkin. En tahtoisi valittaa. Koetan sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi, Herra — mutta, mutta, tiedäthän, miten petollinen ihmissydän on."

Vielä seuraavana aamuna Isa kirjoitti muutamia rivejä Sallylle puhuen siinä suunnitellusta matkasta Helsinkiin. Ja ikäänkuin katuen edellisen-iltaista kirjettään hän lisää: "Eilen illalla kirjoitin sinulle pitkän kirjeen, mutta sitä en voi lähettää — muuten voisit luulla, että Isa raukka on tullut hulluksi."

Isan matkan määrä, hänen viimeistä kertaa kynään tarttuessaan, oli jo määrätty. Hänen ei tarvinnut lähteä kauaksi parannusta hakemaan, sillä kaiken tuskan ja vaivan vaimentaja, kuolema, toi hänelle parannuksen nopeammin kuin mitä kukaan oli saattanut aavistaa.

Kirkkaana ja kauniina valkeni marraskuun 12 p:n aamu. Yökylmät olivat jäädyttäneet järven laineet ja kirkkaana peilinä kimalteli Jyväsjärven selkä. Ensi kertaa tänä syksynä saivat seminaarin oppilaat luistinlupaa ja iloisin ja reippain mielin nuori parvi kiiruhti rantaan. Mutta tiellä heitä kohtasi odottamaton sanoma: vain hetki sitten, kello kymmeneltä aamulla oli Isa, kaikkien lempimä ja rakastama toveri, vetänyt viimeisen henkäyksensä. Noustessaan aamulla tapansa mukaan ja pukeutuessaan ylleen oli entistään kovempi verensyöksy yllättänyt hänet. Kerran vain kädet ennättivät rukoukseen taipua, kun uusi verensyöksy muutamassa silmänräpäyksessä teki lopun, ja eloton ruumis vaipui neiti Forsbergin syliin.

Kun toverit, keskeytettyään luistinretkensä saapuivat neiti Forsbergin asunnolle, lepäsi Isa kylmänä ja liikkumattomana vuoteella. Kaunis hän oli katsoa kuolemassansa, kuin marmorikuva, josta kaikki taistelun jäljet olivat kadonneet ja johon ikuinen rauha ja autuus oli leimansa painanut.

Mitä toverit tällä hetkellä tunsivat, sen Gusti Demander tulkitsee kirjeessään Sallylle (13/5 73):

"Minäkin uskalsin nimittää Isaa ystäväkseni, sillä rakastin häntä enemmän kuin ketään muuta nuorta tyttöä ennen häntä; minä rakastin häntä siksi, että näin hänessä ilmielävinä kaikki ne ominaisuudet, jotka muodostivat naisihanteeni. Isa oli pieni kanervakukka, sillä samaa suloutta kuin se levittää ympärilleen kuivalla kankaalla, saattoi myös Isa levittää ympäristössänsä. Kaikki, jotka tunsivat hänet rakastivat ja ihailivat hänen vaatimatonta olentoansa ja lahjakasta sieluansa, joka kuului enemmän taivaaseen kuin maan päälle…

Ihana oli Isan lyhyt elämä, mutta vieläkin ihanampi hänen kuolemansa. En koskaan voi unohtaa häntä sellaisena kuin näin hänet muutamia minuutteja hänen kuolemansa jälkeen. Siinä oli jotain niin ylevää, hurmaavaa, sillä kuolema ei ollut painanut häneen jäykkää, kylmää leimaansa, ei, päinvastoin hän makasi siinä aivan levollisena, rauhallisena, marmorinvalkeana kuin vasta syntynyt ihannekuva…

Tyhjän sijan on Isa jättänyt jälkeensä, joka ei hevillä voi tulla täytetyksi…"

Vasta kolme viikkoa kuoleman jälkeen Isan ruumis haudattiin, sillä odotettiin lähempiä tietoja ja määräyksiä Puolangalta. Pitkän matkan ja huonon kelin vuoksi ei ruumista kuitenkaan voitu kuljettaa kotiin, niinkuin Isa oli toivonut, eikä kukaan omaisista edes päässyt hautajaisiinkaan. Vain opettajien ja toverien saattamana kätkettiin Isan maalliset jäännökset maan poveen Jyväskylän hautausmaalla, ensimäisen syyslumen kietoessa luonnon valkoiseen verhaansa. Toverien laulettua hänelle jäähyväislaulun tulkitsi lehtori Järvinen lämpimin sanoin kaikkien läsnäolevien kaipauksen ja surun tunteet. Ja pienenä muistona jälkeenjääneille ystäville jaettiin painettu vihkonen, "Muisteliaisia" nimeltänsä, joka sisälsi viisi Isan parasta suomenkielistä runoa. Lähes kaksi vuotta myöhemmin, 7 p:nä kesäkuuta 1874, kun Isan hautaa varjostavat tuuheat koivut olivat puhjenneet lehteen ja Lohijoki hautausmaan jyrkän rinteen alapuolella oli katkonut jäiset kahleensa, kokoontuivat seminaarin opettajat ja oppilaat jälleen Isan haudalle. Pieni valkea marmoriristi, toverien ja ystävien pystyttämä, kohosi nyt kummulla, jonka alla lepäävä vainaja oli vielä kaikkien kalliissa muistossa. Kaipaavien ystävien parissa oli myös J.H. Erkko, joka runossaan "Isa Aspin haudalla" kuvasi tämän nuoren neitosen puhdasta ja jaloa luonnetta sekä hänen palavaa isänmaanrakkauttansa seuraavin sanoin:

Tuoll' aina, missä Pohjantulten palo, yön synkeydeltä rauhan valloittaa, siell' yleni se ihmishenki jalo, jon ruumista tuo hauta tallentaa.

Siell' yleni hän, siellä syttyi koitto sieluunsa Pohjan taivaspalosta, ja isänmaalle kunnia ja voitto säteili vienosti sen valosta.

Ja siellä hälle sielun hartautta herätti salon syvä huokaus; siell' antoi rauhan, riemun runsautta kotoisen lammen tyyni kirkkaus.

Mut Pohjan tuli, kerta syttyneenä, ei rauhaa suo, se tahtoo valaista, kun päiväks' yön se näkis muuttuneena, silloinpa vasta löytäis lepoa.

Se Pohjan neiden rauhatonna syöksi valoa isänmaalle kantamaan, se rinnastansa levonlaulut ryösti, kamppaavan kosken nosti pauhaamaan.

Vaan taivaan tult' on kauan mahdotonta maan lapsen kestää, tomu-asunnon: tuo toivon maa, tuo tähtein valtakunta taivaisten tulten asuinpaikka on.

Kas sinne Pohjan leimuna myös lenti kukinto-ajallansa neitonen; tääll' lepää ruumis, siell' on puhdas henki, kotoisen lammen tyyntä nauttien.

Jäi laulun ruusut haudalleen ja tänne jäi ystävät ja siskot suremaan. Vaan hautakumpu kuiskaa, elämänne valoksi loistakohon synnyinmaan!

Kaksi voimakasta tekijää voimme huomata Isa Aspin elämässä: rakkauden isänmaahan ja rakkauden Jumalaan. Tosin molemmat nuo tunteet olivat hänessä vain alullansa, palavana toivona ja hartaana haluna. Samoin kuin hän toivoi kerran voivansa toteuttaa elämäntehtävänsä, samoin hän toivoi myös kerran löytävänsä Jumalassa rauhan levottomalle sielulleen. Koko hänen olentonsa oli kaipausta ja pyrkimystä eteenpäin, mutta vaikka hän ei eläissään ennättänyt mihinkään varsinaiseen päämäärään, ei jättänyt mitään valmista jälkeensä, niin herättää sittenkin koko hänen elämänsä ja olentonsa mitä lämpimintä myötätuntoa. Hänen syvästi lyyrilliset, enimmäkseen surunvoittoiset, syvää uskonnollista tunnetta ja herkkää luonnonrakkautta henkivät runonsa liikuttavat meitä yhtä syvästi kuin hänen elämänsä lyhyt ja yksinkertainen, mutta syvästi traagillinen tarina. Hän oli yksi noita monia, joiden toivorikas elämä loppui ennenaikaiseen kuolemaan — keväthallat Suomen henkisellä viljavainiolla, niinkuin tiedämme, ovat tehneet monta tuhoa — ja vaikka emme voikaan muuta kuin aavistaa kuinka pitkälle hän suotuisemman kohtalon käsissä olisi voinut kehittyä, niin näemme hänessä sittenkin tienraivaajan, joka oli mukana avaamassa ensimäisiä aukkoja koskemattomaan korpeen. Sellaisena Isa Aspin muisto on kauan säilyvä ja pysyvä rakkaana tulevienkin polvien parissa.