SISÄLLYS: (continued 3)

— Niin minäkin luulin, mutta minun isäntäni tiesi kertoa, että lie tekivät sellaisia töitä huviksensa ja saadakseen astua niiden päälle.

— Urhot nauroivat. — Tekeväthän meidänkin lapset pieniä karhuja savesta sekä leivin-uunia hiekasta ja leikittelevät koko päivän turhan kanssa. Romalaiset ovat muuttuneet lapsiksi uudestaan, — huudahti Valda.

— Sinä lausut totta. He ovat tahkonneet pieniä kiviä linnuiksi, mutta heidän metsissänsä on schwabilaiset soturit rakentaneet heille linnoituksia. Ja syödessänsä makaavat he ruoka-pöydässä kuin naiset lapsisaunan jälkeen.

— Mitä sinä tässä kerrot meille sorsista, — huudahti kuninkaan kamaripalvelija, Wolfgang, suuttuneena, — on aivan väärin ja hullusti. Sillä Romalaisilla on se omituisuus, että he voivat jäljitellä kaikkea väreillä ja kivillä, ei ainoastansa lintuja vaan jalopeurojakin ja taistelevia sotureja. He osaavat kuvailla kaikki jumalat ja sankarit, että ne ovat kuin eläviä. Sen tekevät he omaksi kunniaksensa ja muistoksensa.

— He kehnäilevät kiviänsä, ja meidän verta ovat ne urhot, jotka taistelevat heidän sotansa. Jos heidän tapansa on orjain toimien rakastaminen, on meidän tapamme orjain hallitseminen. Minä en ylistä sitä urhoa, joka menee orjain palvelukseen, — vastasi vanhus.

— Orjiksiko nimität sinä heitä, jotka kuitenkin hallitsevat milt'ei puolen maailmaa? Vanhempi on heidän sukunsa ja mainehikkaampi heidän elämänsä tarina kuin meidän, — huudahti Wolfgang taaskin.

— Jos he ovat lörpötelleet sinulle sellaista, ovat he valehdelleet, — vastasi Berthar. — Josko heidän maineensa on ansaittu ja heidän elämänsä tarina tosi, sen voi kukin huomata siitä, onko nämät taistelussa kiihoittaneet niiden rohkeutta, jotka näistä kerskailevat. Sentähden vertaan minä Romalaisten kunniaa hyökylaineesen, joka kerran on tulvannut yli maan ja sitten muodostunut lätäköksi, mutta meidän urhojemme kunnia on kuin virta, joka hölisee kivien yli ja ajaa laineitansa alas laaksoihin.

— Kuitenkin luottavat Romalaisten viisaat siihen, — keskeytti Ingo, — että heidän valtansa on tullut entistä lujemmaksi. Sillä he kerskaavat erään uuden jumalan tulleen heidän esi-isäinsä aikoina tähän valtakuntaan, joka antaisi heille voiton.

— Minä olen usein kuullut, — lausui kuningas, — että heillä pitäisi olla suuri salaisuus Kristuksessansa. Eikä heidän uskonsa olekaan turha, sillä he ovat nyt todellakin voittorikkaampia kuin ennen. Monenlaista saa tästä kuulla puhuttavan, mutta ei kukaan tiedä siitä tarkallensa mitään.

— Heillä on aivan harvalukuisia jumalia, — selitti Berthar salaperäisesti, — tahi kentiesi vaan yksi ainoa, jolla on kolme nimeä; yhden nimi on isä, toisen poika ja yhden nimi on kolmas.

— Kolmannen nimi on perkele, — sanoi Wolfgang, — sen tiedän minä, joka itsekin joskus olen ollut kristittyjen joukossa, ja minä vakuutan sinulle, kuninkaani, heidän noitumisensa olevan tehokkaamman kuin kenenkään muiden. Minä opin heidän salaiset merkkinsä ja erään loitsuluvun, jota he nimittävät nosterpater'iksi [Isämeidäksi] ja jota lukemalla voi parantaa kaikkia ruumiinvammoja. — Hän teki hartaasti ristinmerkin viinisarkkonsa yli.

— Sittekin on minun uskoni se, — väitti Berthar itsepäisesti, — että Romalaisillekin, huolimatta heidän muureilla varustetuista kaupungeistansa ja uusista jumalistansa sekä taidostansa tehdä kivistä sorsia, valkenee se päivä, jolloin he saavat kokea, että toisessa paikassa maailmaa elää voimakkaimpia miehiä, jotka antavat tuulen vapaasti puhaltaa puu-kattojensa harjalle.

— Meillekin on Romalaisten taito hyödyllinen — päätti kuningas. — Kuninkaalle on kunniaksi, jos hän tekee hyödyksensä sen, mitä viisasta muut ajattelevat. Kuitenkin ilahuttavat minua sinun sanasi, Berthar, sillä se mies on järkevä, joka ajattelee parempaa omastaan kuin vieraasta kansasta.

Ja kun aterian loputtua kuningas istui Ingon kanssa yksinänsä maljan ääressä, alkoi hän puheliaasti lausua: — Minä huomaan, urho, kohtalon jumalattarien lahjoittaneen sinulle syntyessäsi monta murhetta, mutta myöskin paljon hyvää, sillä he ovat sovittaneet niin, että ihmisten sydämet aukenevat sinulle ystävällisesti. Minäkin haluan olla suosiollinen sinua kohtaan, kuullessani sinun puhettasi ja nähdessäni sinun uljaana astuvan minun sotilaini joukossa. Yksi seikka kuitenkin minun mieltäni häiritsee, se, nimittäin, että sinä olet oleskellut minun talonpoikieni luona metsämajoissa, sillä heidän luonteensa on aina ollut kapinallinen, ja minä pelkään sinun siellä olosi olleen minulle vahingoksi.

— Te, kuningas, olette levotoin ilman syyttä, — vastasi Ingo vakaisesti; — tuskinpa minä enään tulen lepäämään Answald-ruhtinaan liedellä.

— Unohtuiko vala ja liitto niin äkkiä? — kysyi kuningas mielissänsä. — Uskoakseni sinua, mainitessasi niin kummallisia asioita, täytyy sinun kertoa, jos suvaitset, mikä vaikutti sinun erosi hänestä.

— Vastenmielisesti näkee isäntä vieraita muukalaisia asuvan talossansa, — lausui Ingo kierrellen.

— Haltijoiden välillä oleva ystävyys pakoittaa palkollisetkin olemaan sovussa, — vastasi kuningas, — sinä et sano minulle kaikkia, ja sentähden en minä voi luottaa sinuun.

— Jos te, kuningas, lupaatte minulle miekkanne nimessä, että syy minun riitaani Answald-ruhtinaan kanssa jää salaisuudeksi meidän kahden kesken, tahdon toden mukaisesti sen sinulle kertoa, sillä sinun epäluulosi olisi minulle vahingoksi, ja minä toivon hyvää sinun suosiostasi. — Kuningas nosti äkkiä miekkansa, laski sormensa sen päälle ja vannoi lupauksensa.

— Noh, tiedä siis, kuninkaani, että ruhtinaan tytär, Irmgard, on minulle rakas, ja että hänen isänsä sentähden vihastui minuun, koska hän on luvannut tyttärensä puolisoksi eräälle miehelle Sintram-sankarin suvusta.

Kuningas hymyili mielissänsä. — Väärin teit sinä, Ingo, vaikka oletkin mainehikas urho, pyytäessäsi ruhtinaan tytärtä. Kuinka voisi hänen isänsä antaa tyttärensä ja perillisensä perinnöttömälle muukalaiselle? Koko kansa nimittäisi häntä mielettömäksi, eikä koskaan suvaittaisi muukalaisen istuvan metsäseudun ruhtinasistuimella. Vaikkapa isä itse todistajien läsnäollessakin tahtoisi kihlata sinulle tyttärensä, en kuitenkaan minä, joka olen kuningas, voisi koskaan sallia sitä, vaan täytyisin antaa miesteni ratsastaa ulos keräämään sotajoukon teitä estääkseni.

Ingo heitti niin hirveän silmäyksen kuninkaasen, että tämä veti miekkansa lähemmäksi.

— Sinä puhut vihollisia sanoja maanpakolaiselle. Paljon häväistystä olen minä vieraana kärsinyt penkkilöillä, mutta vaikeasti tottuu miehen mieli suvaitsemaan ylenkatseellisia puheita, ja minusta nähden pitäisi kuninkaan jalomielisyyden sääliä onnettoman miehen ylpeyttä.

— Suosiollisemmalla mielellä minä nyt olen sinua kohtaan kuin koskaan ennen, — vastasi kuningas iloisesti. — Mutta vieläkö sinä yhä toivot voittavasi hänen isänsä vastahakoisuutta?

— Ruhtinasta sitoo hänen valansa, Sintramin suku on mahtava metsäseuduissa, ja ruhtinaan puolisokin on hänen sukulaisensa.

Kuningas napsahutti viinisarkkohonsa, kuten hänen tapansa oli, kun jotakin tapahtui hänelle mielen mukaan. — Ennemmin naittaisin minä sen tytön jollekin minun sotilaalleni; minusta ei olisi laisinkaan mieluista, jos Sintramin suku kerran tulisi saamaan haltuunsa ruhtinaan tilukset ja aarteet, sillä minä tunnen heidän ilkisisuisuutensa. Matta kaikkein enin vastenmielistä olisi minulle, jos sinä hänen isänsä suostumuksella tulisit hänen vävyksensä. Sillä niinkuin hunajan haju houkuttelee karhuja metsän puille, tulisi runoilijani ylistykset keräämään sinun talohosi kaikki sotaisat käsivarret, Vandalit ja muut kuljeksivat soturit, ja sinä tulisit pian Thüringein suojelijana minun vihollisekseni, vaikka et tahtoisikaan. Mieti tätä, — lopetti kuningas houkutellen ja täytti omin käsin vieraansa maljan. — Juo, Ingo, ja ole iloinen! Kun sudet pitävät kestiä tappotantereella, ylistävät he miekan, ystävällisyyttä, joka hankkii heille runsaan aterian, mutta älä sinä enään ajattelekaan juomakemuilla houkutella minun metsämajoissa asuvia Thüringiläisiäni.

— Kuule siis sinäkin, kuningas, muukalaisen neuvoa, — huudahti Ingo vihastuneena: — älä sinäkään ajattele sen immen naittamista toiselle miehelle, sillä niin kau'an, kuin minä elän ja voin liikuttaa käsivarttani, ei kukaan muu tule viemään häntä puolisonansa kotiinsa. No on minun miekkani yhden kerran kaatanut Theodulf'in maahan ja sattumasta vältti hän kuoleman; minä estän hänen ja jokaisen muun sinunkin miehesi häämatkan.

Nyt nauroi kuningas katketaksensa. — Jota kau'emmin sinä minulle puhut, sitä mieluummin minä sinua kuultelen, vaikka sinä puhutkin minulle ynseästi. Sinä ajattelet urhon tavoin, ja minä olen vakuutettu sinun töissäsikin näyttäyväsi urholta. Kukista tytön isä, kaada Theodulf, tuo pitkäkinttuinen houkko, verisellä taistelutantereella ja nosta tyttö häävuoteellesi. Kaikesta sydämestäni tahdon minä olla avullinen, että onnistuisit.

Ingo tähysteli epäluulolla kuninkaan kasvoja, hänen istuessansa noin iloisena Ingon edessä; hän ihmetteli, josko viini olisi kentiesi hämmentänyt kuninkaan ajatuksia ja lausui: — Sinun sanasi tarkoitus, herra, on minulle epäselvä, sinä kehut ja moitit minua samasta asiasta. Kuinka voit sinä olla minulle avullinen kosimisessa, jota sinä itse tahdot estää, vaikk'ei morsiamen isäkään tekisi esteitä? — Mutta Bisino-kuningas vastasi ylpeästi: — Istu jälleen maljasi ääreen. Sinulla on paljon sellaista, mikä on miehelle kunniaksi; mutta kaikkein vaikeinta et sinä ole onnistunut itsellesi saamaan, sinä et tunne hallitsemisen taitoa. Sinun ajatuksesi rientävät esiin suoraa tietä kuin hirvenjäljillä oleva koira, mutta kuningas ei saa olla suora suosiossansa eikä kostossansa; paljon täytyy hänen miettiä, ei kenellekään saa hän täydellisesti uskoa itseänsä ja jokaista täytyy hänen ymmärtää käyttää hyödyksensä. Siispä suon minäkin Irmgardin, ruhtinaan tyttären, ennemmin sinulle kuin monelle muulle; käsitä minua oikein: neitsyen, mutta ei hänen perintöänsä eikä hänen isänsä kuolemansa jälkeen herrautta metsämajain yli.

Ingo istahti hänen viereensä ja kallisti nöyrästi päänsä kuullaksensa häntä kau'emmin. — Aina siitä asti kun minä tulin kuninkaaksi, — jatkoi Bisino, — on minun valtani ollut epävarma metsänasukkaiden uppiniskaisuuden ja heidän ruhtinaansa Answald'in voiman vuoksi, ja minä olen kau'an etsinyt tilaisuutta heitä kukistaakseni. Sentähden olikin sinun olosi metsämajoissa minulle vastenmielinen, koska sinusta olisi voinut tulla johtaja heidän laumoillensa. Ja jos sinun Vandalilais-sikiösi olisivat halunneet sijoittua siellä olevan valta-istuimen ympärille, olisin täytynyt tappaa sinut vihollisenani, vaikka olisinkin sinua kohtaan suosiollinen. Mieti tätä, urho! Jos sinä sitävastoin voitat tyttären hänen isänsä vihollisena sellaisella väkivallalla, jota sankarit harjoittavat, kun lemmenhalut heitä pakoittaa, niin katoaa perillinen talosta, eikä minulla ole enään syytä olla levotoin siitä, että valta heidän ylitsensä menisi uudelle ruhtinassuvulle. Käsitätkö nyt, mitä minä tarkoitan, sinä juropäinen Ingo.

Neitsyttä minä haluan, enkä valta-istuinta sinun maassasi. Kuitenkin tuntuu minusta julmalta, että minun vaimoni pitää menettämän perintö-oikeutensa sentähden, että hän menee naimisiin minun kanssani.

— Anna minun pitää huolta siitä, lausui kuningas kolkosti. — Jos sinä haluat viedä neitsyen mukanasi vieraasen maahan, tulen minä olemaan sinun uskollisena auttajanasi; älä vaan pakoita minua kuninkaana puolustamaan maani oikeutta sinua vastaan. Toimita niin, Ingo, että sinä voitat neitsyeen uhkarohkeudella, niin tulen minä sinua ylistämään.

— Jos sinä, kuningas, suot minulle neitsyen, niin suo minulle myöskin linna tahi kartano, johon minä voin viedä hänet turvaan vainojiltansa, — huudahti Ingo ja tarttui anellen kuninkaan käteen. Bisino-kuninkaan kasvot menivät syviin ryppyihin, mutta taas loisti hänen silmistänsä rehellinen hyväntahtoisuus, kun hän vastasi: — Taaskin pakoittaa minua valtioviisaus hylkäämään, sinun rukouksesi. Kuinka voisin minä suojella valtaani kansan yli yleiseltä suuttumukselta, jos minä julkisesti auttaisin sinua salaamaan saalistasi? Jos minä voin salaisesti auttaa sinua, teen sen mielelläni ystävyydestä sinua kohtaan, ja koska se hyödyttää minuakin. Mutta miten minä voisin auttaa sinua neuvoilla ja salaisella toiminnalla, sen saat itse punnita. Ainoastansa aarre-aittaani en voi sinulle avata, sillä rannerenkaita ja romalaista rahaa täytyy minun säilyttää itseni varalta, jotta minun soturini taistelisivat puolestani hädän hetkellä.

— Kansan mahtava yliherra osoittaa siten suosiotansa, että hän jakelee lahjojansa tahi pitää suojelevan kilpensä hädässä olevan yli. Miten aikoo kuningas auttaa minua, koska hän kieltää minulta kummankin? — kysyi Ingo, petettynä toiveissansa.

Bisino-kuningas vinnisti silmiänsä ja iski niitä viekkaasti. — Kuningas, — sanoi hän, — ummistaa silmänsä, niinkuin minä nyt teen; tyydy sinä, urho, siihen! — Vaikka suutuksissansa täytyi Ingon nauraa kuninkaan leveälle naamalle, tämän istuessa ja kurkistaessa häneen ummistettujen silmäluomiensa välistä. Ja kuningas oli hyvillään vieraansa naurusta. — Se on oikein, — sanoi hän; — häädä nyt mielestäsi se levottomuus, joka sinua vaivaa, ja ole iloinen minun seurassani, sillä mieluummin juon minä sinun kuin muiden kanssa, tiedettyäni, ettei tällä nuorella karhulla ole muuta tyys-sijaa kuin minun häkkiini. Sentähden tahdon minä nyt uskoa sinulle yhden salaisuuden. Romalainen Tertullus on nykyään kuiskannut minun korvaani kaikenlaisia asioita ja tehnyt minulle suuria tarjoumuksia, jos minä jättäisin sinut Caesarin käsiin. Ja sinun tänne tullessasi ei minulla juuri ollut aivan ystävällisiä aikomuksia sinua kohtaan. Mutta nyt, kun minä tunnen sinut, minkälainen sinä olet, tahdon minä mieluummin pitää sinut itselläni.

8.

Viimeinen yö.

Kuninkaanlinnan tornien ympärillä raivosi talvijättiläisten ikivanha taistelu niitä hyviä jumaluusvoimia vastaan, jotka suojelevat maan kasvullisuutta. Nuot julmat henget nostivat harmajan pilven taivaan valon ja maan välille, ja ne häiritsivät Ingo-urhoakin synkillä ajatuksilla ja murheella niiden henkilöiden menestyksestä, jotka olivat hänen sydämellensä rakkaat. Myrskyn henget tuiskuttelivat asumuksen seinäin ra'oista lumikinoksia aina muukalaisten peitteiden päälle asti; sekin soturi, joka oli puettu karhunnahkaan, tunsi pakkaisen kireän puremisen, lähenteli päivällä lieden tulta isäntänsä saleissa ja lauloi huolissansa: "Ei talvi oo ystävä kuljeksivan, hän turvaapi silloin puun palahan." Elon tuimat viholliset eroittivat myöskin virran raskaalla jäävaipalla vapaasta ilmasta, ja Ahti, jonka asunto on syvyydessä, löi ja koputteli vihoissansa alhaaltapäin kristallikattoa. Mutta mitä sen jäävaipan alla liikkui, joka peitti kuningattaren ajatukset, ei tietänyt kukaan; hän yksinänsä istui vaitonaisena riitelevien miesten keskellä; hänen valju ystävyytensä muukalaisia kohtaan oli aina yhtäläinen; kuningas ainoastansa luuli huomaavansa Gisela-rouvan käyttäyvän vähemmin ylpeästi kuin ennen. Pohjatuulen vinkuessa kuolonvirsiänsä kuninkaanlinnan tornin ympärillä, nurisi Bisirid väliin vieraillensa, mutta yhä voitti ystävyys muukalaiseen hänen kiukkunsa, ja niin usein kuin joku auringon säde valoi rusokimallettansa lumivaipalle, huudahti hän: — Tätä talvea minä kiitän, sillä hyviä sanoja saan minä kuulla kunnia-istuimella ja kamarissa. — Niiden metsästysretkien joukossa, joita kuningas pani toimeen urhoille, oli myöskin sotaretki erästä Sachsilaisosakuntaa vastaan; sinne ratsastivat Vandalit kuninkaan soturein seurassa, ja kun urhot palasivat kotia voittajina sekä runsaalla sotasaaliilla, ylisti kuningas kovin Ingon hyvää miekkaa, ja hänen soturinsa elivät tästälähin hyvässä sovussa muukalaisten kanssa.

Lumi suli kevätauringon paisteessa, uusi vihannes nousi maasta, koivussa ja pähkinäpuussa riippui ruskeita norkkoja; ihmistenkin rinnassa elpyi toivo uudesta elämästä ja halu päästä ulos talvipesästänsä. Ensimäiset muuttolinnut saapuivat etelästä ja niiden mukana Volkmar, runoilija; hän kertoeli kuninkaan salissa jumalien ja sankarein urhotöistä muinaisina aikona ja lauleli hiljaa Ingon korviin erään metsälinnun murheesta ja kaipauksesta. Sitten kertoi hän, että metsämajoissa kiukku ja vihaiset sanat herättivät levottomuutta viisaiden mielissä. Theodulf oli vielä potilaana ruhtinaan talossa, Sintramin suvulla oli suuri valta siellä, ja Answald-ruhtinas hallitsi tylysti miehiänsä ja oli kutsunut runoilijan tyttärensä Toukokuussa vietettäviin häihin. Mutta kuninkaan linnastakin lähetettiin ystävällisiä viestiä metsä-asukkaille. Wolf sai luvan ratsastaa kotiansa. Ennen lähtöänsä oli hänellä salainen keskustelu herransa ja Bertharin kanssa, hän viivähti välillä Rotharin ja Beron taloissa ja ratsasti Beron kanssa harvastaan kuljetuilla metsäpoluilla etelään päin Main-virtaa kohti. Hänen palatessaan nähtiin iloisia kasvoja muukalaisten asumuksessa.

Vihdoin mursi virtakin jääpeitteensä ja loi valtaavana laineensa niittyjen vihoittavalle nurmelle; sen kohiseva vesitulva nousi äkkiä äyräidensä yli, ja pelvolla katselivat ihmiset tuon hillitsemättömän voimaa. Mutta itätuuli nosti sitä vastaan ankaran myrskyn ja masensi sen laineet sekä kuivasi maan kukkuloiden juurelta. Haukkamies oli opettanut kuninkaanpojan vavalta kaksi nuorta hiirihaukkaa pyydystämään pienempiä lintuja, ja eräänä aamuna pyysi Hermin isältänsä saada ratsastaa kukkuloille, koetellaksensa noiden siivekkäiden metsästäjien taitoa. Jo seisoi kuninkaan hevonen valmiiksi satuloituna metsästysretkeen, kun eräs sanansaattaja nelisti pihaan, tuoden viestejä, jotka panivat kuninkaan julmasti rypistämään kulmakarvojansa. Hän antoi taluttaa hevoisensa pois ja lähetti poikansa sekä kuningattarensa ja Ingon kukkuloille. Aurinko paistoi lämpimästi ja ensi kerran ratsasti Ingo ulkona kuningattaren kanssa seuruetta. Haukkamies irroitti hiirihaukan hunnun, ja nuori kuninkaan poika riensi Valda-urhon sekä seuralaistensa kanssa riemuiten eteenpäin tuon linnun kohdalla. Vitkallisemmin seurasi kuningatar. Hän antoi tulisen ratsunsa temmeskellä, hänen poskensa hohtivat, ja hän hymyili seurakumppalillensa, joka riemuitsi tuosta rinnallansa olevasta ihanasta naisesta ja huolellisesti silmäili hänen hevoisensa hyppyjä. Kun Ingo kerran, auttaaksensa kuningatarta, tarttui hänen hevoisensa suitsiin, pysähtyi kuningatar ja lausui: — Minä muistan sen päivän, jona sinä teit lapselle saman palveluksen, kun me kaukana täältä ratsastimme toistemme rinnalla kukoistavalla niityllä; sillä kertaa olin minä arempi mielessäni, mutta minä en tahtonut antaa sinun huomata sitä.

— Pulleammat olivat sinä päivänä minun kuninkaallisen orpanani kasvot, — huudahti Ingo iloisesti, — ja lyhyempi oli kiemura, joka liehui hänen päänsä ympärillä. Mutta kun sinä tulit minua vastaan täällä salissa ja niin ystävällisesti muistutit kuningasta menneistä ajoista, silloin tunsin minä taaskin uljaasta silmäyksestä tuon pikku tytön kasvot ja minä käsitin kyllä, että minä tulisin olemaan sinulle kiitollisuuden velassa, jos minulle kuninkaanlinnassa osoitettaisiin suosioa.

Kuningatar hymyili ja temmellytti taaskin hevoistansa hurjissa hypyissä, kunnes hänen edellänsä kulkevat ratsastajat olivat kadonneet erään kukkulan taakse, jolloin hän taaskin hillitsi ratsunsa ja lausui sydämellisesti: — Kiitä minua Ingo, sillä riemulla kuulen minä olevani sinulle rakas. Kumpikin olemme me karkoitetut kodistamme vieraaseen maahan, sittekuin minun sukuni viha meidät eroitti. En ole minäkään unohtanut sinua; usein olen minä kysellyt sinua, milloin vaan joku matkustaja etelästäpäin saapui linnaan. Minä pidin sinua veljenäni onnettomuudessa ja ylpeydellä kuulin minä sinun käyttäyneesi jalosti kovassa kohtalossasi. Vihdoin saapuessasi meille, tulin minä iloisemmaksi kuin koskaan ennen. — Hän katsoi niin ystävällisesti Ingoon, että tämä lumottuna hänen silmäyksistänsä innokkaasti tapasi hänen kättänsä; hän ojensi Ingolle valkoisen käsivartensa ja ratsasti näin hetkisen hänen rinnallansa, kasvot käännettynä Ingoon päin. Sitten veti hän leikitellen kätensä takasin, ratsasti uudestansa hurjissa hypyissä kentän poikki ja käänsi päänsä takaperin, nähdäkseen, josko Ingo häntä seuraisi. Ja taaskin alkoi hän hymyillen lausua: — Eräs toinen aikoo pitää sinua kuin jahtihaukkaa huntu silmilläsi, mutta minun luuloni on, että kotka kerran tulee vapaana kiitämään avaruudessa ja ohjaamaan kulkunsa omilla teillään auringon valossa. Sillä sinä, orpana, et ole luotu olemaan toisen palvelija, ja ken tahtoo pidättää sinua, katsokoon, ett'ei sinun kyntesi häntä raapaise.

Kun kuningatar alkoi ystävällisen puheensa Ingon kanssa, aikoi tämä kertoa hänelle jotakin olostansa metsämajoissa, joka muutoin aina oli hänen mielessänsä, mutta kuningattaren sanat ja silmäykset estivät häntä siitä, kunnes tämä vihdoin itse lausui muuttuneella äänellä: — Ja kuitenkin istui jalohaukka sidotuin siivin talonpojan kartanossa. Minä ylistän sen isän typeryyttä, joka katkaisi nuot kehnot siteet, sillä sinun tulee tähdätä mitä korkeimmalle. Ainoastansa uhkarohkeus voi kohottaa sinut muiden pään yli, muista se, Ingo. Tule nyt minun poikani luokse, minua ilahuttaa, että poikanen liittyy sinuun, sillä parempaa opettajaa kaikissa urhotöissä, kuin sinä olet, en voi hänelle toivoakaan. — Taaskin ratsasti hän Ingon edellä; hänen kuninkaallinen viittansa ja kiemuratukkansa liehuivat tuulessa, hän lennätti pientä keihästä, joka hänellä oli kädessään edellänsä ilmassa ja tempasi sen taas käteensä lennosta; mutta Ingo pysyi nyt etäämpänä, kunnes kumpikin liittyivät metsästäjäjoukkoon ja huudoillansa kehoittivat taistelevaa haukkaa, joka laskeusi ales, nokikana kynsissänsä.

Kun metsästäjät palasivat takasin kuninkaanlinnaan, huomasivat he siellä tavattoman liikkeen. Ratsastajia tuli ja meni, palvelijat kantoivat mattoja ja patjoja siihen kivirakennukseen, jota pidettiin ylhäisten vieraiden varalta, ja kuninkaan salista päin kuului aseenkalsketta ja monilukuisten hevoisien kavionkopsetta. Ingo sekä kuninkaan nuori poika laskeusivat hevosiltansa Vandalein makuuhuoneen edustalla, ja Bertha riensi hänen vastaansa lausuen: — Silläaikaa, kun siellä ulkona tähystelit jahtihaukkoja, laskeusi toinen petolintu kuninkaan kartanoon. Caesar on lähettänyt uuden viestin, ja kenenkähän luulet tulleen tänne hänen airuenansa? Julmin heittiö koko romalaisessa sotajoukossa, Frankilainen Harietto, joka kerran metsässä katkaisi päät ryöstäviltä Sachsilaisilta ja kantoi ne kaupunkiin, ikäänkuin ne olisi olleet junkkia. Jo ennen hänen tuloansa käveli kuningas synkällä katsannolla huoneiden väliä; hän oli hämillänsä vastatessaan minun tervehdykseeni ja hänen miehensä katselivat meitä yli olkansa sekä väistivät meidän seuraamme. Äsken juuri oli eräs kuninkaan kamaripalvelijoista meidän asunnossamme ja ilmoitti änkyttäen tuovansa sinun ateriasi tänne, ett'et tapaisi Romalaista kuninkaan pöydässä.

Joll'ei se tapahdu aterialla, tapahtukoon se pihassa, — vastasi Ingo, me emme peitä pedolta kasvojamme; jos hänen viestinsä koskee minua, on hyvä, että me saamme sen ajoissa tietää. Tule, orpana, — lausui hän kuninkaan pojalle, — käykäämme katsomaan, miten muukalaiset ratsastavat, ja miten kuningas tervehtii Romalaisten lähettilästä. — Poika kävi hänen rinnallansa pihan poikki kuninkaan salin edustalla olevalle suurelle avonaiselle paikalle. Siellä seisoivat muukalaiset hevoisiensa edessä, mutta kuningas esitteli etevimmät miehensä lähettiläälle, joka kävi miehestä mieheen, tervehtien soturin tavalla ja lausuen siellä täällä sanasen. Lähes päätänsä pitempi kuin kuninkaan kookkaat sankarit oli Roomalaisten lähettiläs. Ikäänkuin jättiläinen seisoi hän siinä, hartiakkaana ja jyhkeänä, renkaita käsivarsissaan ja keisarin kuvalla leimattu kultaraha panssaripaidassaan. Kypärin alta pistäysivät hänen tuuheat kulmakarvansa näkyviin, synkkä oli hänen katsantonsa, ja tuskin huomattava hänen kohtelias hymyilynsä.

Kun Bisino vieraansa kanssa kääntyi ympäri, seisoi hän äkkiarvaamatta Ingon edessä, joka ääneti tervehti kuningasta ja jätti pojan hänen huostaansa. Kuningas tarttui kiihkoisesti poikansa käteen ja veti hänet luoksensa. Mutta muukalaisen silmäys oli hellittämättä kiintynyt Ingoon, ja vaistomaisesti tapaili hänen kätensä miekkaansa, ikäänkuin aikoisi hän yksin tein tappaa herransa vihollisen. Ingo astui kuitenkin tervehtien hänen luoksensa ja lausui: — Kun me, urho, viimeiseksi tapasimme toisemme, oli kuuma päivä; rehellisempi oli sinun silmäyksesi, heiluttaessasi miekkaasi minua vastaan verisellä taistelukentällä, kuin täällä, jossa vieraan hallitsijan tahto estää sinun kättäsi minua tervehtimästä.

— Mielelläni sanoisin sinulle, Ingo, olevan; iloissani, että kohtaisimme toisemme, mutta minä seison tässä mahtavan Romalaisen lähettiläänä, ja hänen mielialansa ei ole juuri ystävällinen sinua kohtaan.

— Mutta minä en ylistä sellaista asiaa, — lausui Ingo, — joka estää urhollista miestä rauhan aikana ojentamasta kättänsä sotakumppalille, jonka kanssa hän sitä ennen on vaihtanut kelpo iskuja.

— Vihastuneet jumalat heittivät sinut ja minut kotiseuduiltamme vihollisiin sotajoukkoihin, molemmatkin noudatamme me valaa, joka meidät sitoo, — lausui frankilainen mies.

— Sinä seuraisit muukalaisten lippua, minä omien kansalaistemme sotahuutoa.

— Romalaisten riveissä laulaa runoilija samoja lauluja kuin tässäkin maassa, — vastasi Harietto.

— Minua opettivat ne laulut, joita minä poikana opin, kammoksumaan muukalaisten iestä, — vastasi Ingo.

— Tulkaat, te kaikki, Caesarin lippujen alle; silloin olemme me Romalaisia.

— Kaikkia sinä, Harietto, kutsut, jotka tässä seisovat; yhtä sinä vaan, luulen minä, et kutsu ja sentähden ällös vihastuko, jos minä pidän niskani taivuttamisen Caesarin hirsipuun alle sopimattomana.

Kumpaisetkin kumarsivat ylpeästi päätänsä ja erkanivat toisistansa. Mutta kuninkaan urhot olivat liittyneet heihin ja ääntäneet myönnytystänsä sekä puheelle että vastaukselle, kovemmin, kun Harietto puhui, mutta oli Ingonkin sanat saaneet hyväksymistä, ja viimeiseksi lausuttuansa näki hän itse kuninkaankin myöntäen nyökkäävän päätänsä.

Lähettiläs meni kuninkaan kanssa saliin, jossa hänen seuralaisensa latoivat esille Caesarin lahjat. Bisino silmäili iloisena kulta-astioita sekä maljoja ja noita jalokivillä koristettuja teoksia ja vakuutti lähettiläälle olevansa Caesarin ystävä ja taipuva tekemään hänelle monta hyvää palvelusta. Silloin pyysi Harietto salaista keskustelua, ja kun kuningas oli lähettänyt pois kaikki salaiset kuultelijat, vaati Romalaisten lähettiläs, että Ingo annettaisiin hänen valtaansa.

Bisino säikähti; hän istui kau'an epäröivänä ja vastasi vihdoin sellaisen vaatimuksen olevan liian ankaran hänelle, ja että hän tarvitsi aikaa miettiäkseen vastausta; sillä välin voisi lähettiläs nauttia talon vieraanvaraisuutta. Mutta Harietto vaati äkillistä päätöstä, tarjosi enemmän lahjoja ja uhkasi. Silloin heräsi kuninkaan ylpeys, ja hän huusi vihoissansa, että mitä hän kielsi ystävälliseltä pyynnöltä, sitä ei hän millään ehdolla myöntäisi sillenkään, joka esiintyi uhkauksilla. Sitte päästi hän vieraansa menemään ja tämä liittyi seuralaisinensa kuninkaan miehiin ja joi heidän kanssansa sekä jakeli heille lahjoja. Mutta Bisino-kuningas istui huoneessaan levottomalla mielellä; vihdoin meni hän aarre-aittaansa, istahti eräälle tuolille ja tarkasteli raskaalla sydämellä vielä kerran noita uusia lahjoja, ja laski sitten niiden nauhojen luvun, joihin kultaisia rannerenkaita oli pujoteltu sekä suuret astiansa ja kannunsa, kultamaljansa ja juomasarvensa. Vaivalla nosti hän erään hopea-astian, katseli siitä kuvaansa ja lausui huolissansa: — Murheelliset ovat ne kasvot, jotka tuossa näen. Muukalainen, on tuonut minulle runsaita lahjoja, vaikka suurin astia onkin kullatusta hopeasta, eikä sellainen, kuin suurelle kuninkaalle lahjaksi sopii. Sittekään en tahtoisi mielelläni menettää niitä muita lahjoja, joista hän puhuu, eikä Romalainen anna niitä minulle, joll'en anna hänen käsiinsä miestä joko elävänä tahi vaikkapa kuolleenakin. Mutta jos minä teen tämän vääryyden ja jätän hänet vihollistensa käsiin, tulen minä kauhistukseksi kaikelle kansalle, ikäänkuin olisin muukalaisten palkkalainen ja sentähden, että annoin vuorovieraani häpeällisen kuoleman uhriksi. Ja minuun koskee kipeästi hänen itsensäkin takia, sillä hyväsydäminen ja rehellinen hän on sekä uskollinen toveri maljan ääressä ja ratsun seljässä. Mutta jos minä tahtoisin suojella häntä, huolimatta Romalaisista, on minun edessäni uuvuttava työ, sota tyhjentää kentiesi aarrekammioni, vähentää kansan voimaa ja saattaa valta-istuimeni horjumaan. — Hänen silmäyksensä sattui erääseen miekkaan, joka riippui seinällä kiiltävän metallin yli. — — Tämä on minun kuninkaallinen sukumiekkani, ylistetty lauluissa ja peljätty kansan keskuudessa; monta vaikeaa työtä on se tehnyt ja joku jumala on muinoin, kertoo tarina, takonut sen terän; minua kummastuttaa, ett'en minä tänään voi kääntää silmiäni siitä pois. — Ja huoaten jatkoi hän: — Minä olen juonut ja metsästänyt hänen kanssansa sekä taistellut hänen rinnallansa ja minä soisin hänen loppunsa tulevan yhtä mainehikkaaksi, kuin hänen esi-isiensäkin on ollut, joilla myöskin oli kiire saamaan kuolinhaavan rintaansa. Jos en minä voi pelastaa häntä, tahdon kuitenkin osoittaa hänelle kaiken kuninkaallisen kunnian.

Kuningas nousi seisovallensa ja tempasi aseen. Silloin tunsi hän itseänsä hiljaa otettavan käsivarresta; hän säpsähti ja veti miekkansa; hänen edessänsä seisoi Gisela-rouva ja katsoi häneen ivallisesti: — Aikooko kuningas lähteä sotaan pöytähopeittensa kanssa, koska hän pitää katselmusta niiden kanssa?

Missäpä kuninkaan voima on, joll'ei rikkauksissa?— kysyi vuorostansa kuningas närkästyneenä, — miten voin minä voittaa ahnaiden mielet ja saada heiltä uskollisuuden valaa, joll'en lahjoita heille tuota vierasten metallia? Harvoilla sitä on minun maassani, ja kaikki sitä vaativat, mistä minä sitä ottaisin, jos en ostaisi sitä muukalaisilta?

— Aiotteko, kuningas, myydä urhon Romalaisille? — kysyi kuningatar, ja hänen silmänsä säkenöivät tulta.

— Miettisinkö minä sitten, jos sen tahtoisin tehdä? — mörisi kuningas. — Mutta tämä muukalainen istuu nyt kuin tarhapöllö minun puissani; kaikki ilman linnut kokoontuvat tänne kirkumaan häntä vastaan, eikä kait kulu pitkää aikaa, ennenkuin Oderin varrella asuvat kuninkaat lähettävät tänne miehiänsä vaatimaan hänen henkeänsä.

— Sinä et petä minua, — lausui kuningatar hirveästi vihastuneena; — mietipä, kuningas, voisitko elää semmoisen häpeän perästä; minä en suinkaan tahdo sitä. En koskaan tahdo minä jakaa vuodettani ja asumustani valapattoisen miehen kanssa, joka romalaisesta kullasta myy hänen valansa saaneen vuorovieraan.

Kuningas katseli häntä kieroilla silmillä: — Rajusti riehuvat sinun ajatuksesi, Gisela-rouvani; minä arvelen niiden menevän liiallisuuksiin.

— Kellä on suurempi oikeus suojella kuninkaan kunniaa kuin kuningattarella? — vastasi Gisela-rouva, koettaen pakoittaa itseänsä tyyntymään. — Jos et sinä luule voivasi suojella häntä Romalaisilta, päästä hänet menemään kartanostasi. Parempi on näyttäytyä heikolta kuin petolliselta.

— Ja hän eläisi tämän häväistyksen perästä minun vihollisenani, — lausui kuningas.

— Sido hänet kalliilla valalla; hän on, luullakseni, niitä, jotka täyttävät lupauksensa.

— Tahtooko minun kuningattareni puhutella häntä, ett'ei hän koskaan! muistelisi häväistystänsä? — kysyi linnan haltija viekkaasti.

— Tahdon, — vastasi Gisela-rouva kolkosti, — jos se hyödyttää kuningasta. — Kumpikin seisoi toisensa edessä synkillä ajatuksilla; vihdoin lausui kuningas: — Hädän ollessa pitää toimia rivakkaasti; koetapa onneasi, Gisela, ja lähetä hänelle tänä iltana sana, että hän saapuisi sinun torniisi salaiseen neuvotteluun, kentiesi voit sinä siellä auttaa häntä onnelliseen poispääsöön.

Kuningatar antoi silmäyksensä vajota, hänen kasvonsa olivat kalpeat, kun hän vastasi: — Minä tahdon kehoittaa häntä lähtemään, koska sinä sen käsket. — Hän käänsi äkkiä selkänsä kuninkaalle, joka katsoi synkästi hänen jälkeensä.

Samana iltana seisoi kuningatar odottamassa tornikamarissansa; öiset linnut istuivat muurilla ja valittivat sitä onnettomuutta, jota tuolla sisällä hankittiin eräälle ihmiselle; kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään avatusta akkunasta, liehui vahasoihtu ja heitteli tuon kauniin naisen varjoa sinne tänne seinällä. Gisela-rouva seisoi keskellä huonetta, puettuna juhlavaatteisiin ja punainen, kuninkaallinen valtija-koristus otsallansa; hänen kalpeat kasvonsa olivat kumarruksissa eteenpäin ja kätensä lujasti kokoonpuristetut, ikäänkuin aikoisivat ne tehdä jonkin väkivaltaisen työn — Jos sinä, Ingo, lähdet täältä pois, — lausui hän itseksensä, — tuotat sinä minulle tuskan, katkeramman kuin kuolema, ja jos sinä jäät tänne, silloin on kolmesta hengissä olevasta yksi liikaa. Hän säpsähti ja kuulteli taaskin, alahaalta kuului puhetta ja hiljaista aseen kalsketta. Silloin tempasi hän soihdun sen korkeasta jalasta ja piti sitä ulkona akkunasta niin, että savu ja leimuava liekki liehui tornin räystään lähellä, ja tarhapöllöt lensivät peljästyneinä ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua vastasi kaukaa yksinäinen metsästyshuuto, kuningatar veti soihdun takasin ja asetti esiripun akkunan aukon eteen.

Kiviportaissa kuului miehen askeleita. — Hän se on, lausui kuningatar hiljaa. Mutta kun ovi aukeni, säpsähti hän takaperin, sillä Bisino-kuningas astui sisään; synkät olivat hänen kasvonsa, ja tuo kömpelö mies oli puettu panssaripaitaan; päässänsä oli hänellä teräskypäri ja hänen miekkansa kahvassa säkenöi veripunainen kivi. — Kuningatar on koristettuna ikäänkuin juhlaa varten, — lausui hän vihaisesti.

— Sinähän sen olet tahtonut.

— Minä tahdonkin olla näkymätöin todistaja sinun keskusteluusi hänen kanssansa, ja että hänelle sanoisit kaikki niin, kuin minä olen käskenyt, kuultele nyt minun varoitustani: tornin juurella odottaa kaksi kovakouraista miestä minun seurueestani; jos hän menee ales minun olemattani mukana, ei hän pääse elävänä kynnyksen yli.

— Viisas oli kuninkaan keksintö, — lausui Gisela kolkosti. Silloin sattui hänen silmäyksensä kuninkaan miekkaan, ja hän lausui: — Verisenä loistaa kivi kuninkaan miekassa, se on sinun esi-isäisi surma-ase. — Ja koettaen väkisin voittaa kauhuansa, jatkoi hän: — Kuningattaren huone on muutoin tavallisesti rauhoitettu miesten miekoilta. Miksi loukkaa kuningas minun oikeuttani?

— Se tapahtuu ainoastansa varovaisuudesta, Gisela, — vastasi kuningas tuikeasti. Hän meni huoneen perälle, avasi pienen syrjä-oven ja katosi sen kautta.

Taaskin seisoi kuningatar yksinänsä, ja hänen ajatuksensa riehuivat tuimassa kapinassa. — Kuunteleva kuningas miettii väkivaltaa, ja minun pitäisi auttaa häntä konnamaisessa työssänsä.

Silloin kuului ulkoa Ingon askeleet, ja hän astui sisään panssaripaidatta sekä miekatta. — Kiitän sinua, orpanani, — lausui hän sydämellisesti, — että tänään aukaisit minulle tornisi. — Hän katsahti ympärillensä koristetussa huoneessa, silmäili seinillä olevia ommeltuja verhoja ja noita vieraista maista tuotuja kalliita astioita. — Äidistäni jäätyä, en ole konsanaan sittemmin ollut kuningattaren loistavassa makuuhuoneessa. Miksi näytätte niin vieraalta, orpanani? — jatkoi hän surullisesti; suo minulle anteeksi, jos en niin, kuin pitäisi, riemuitse siitä kunniasta, jonka sinä osoitat köyhälle Ingolle, ottaessasi häntä vastaan kuninkaallisessa loistossa. — Hän tarttui kuningattaren käteen; huolimatta tuskastansa lensi rusoittava puna tämän kalpeille kasvoille, vetäessänsä pois kätensä. Helpompi on ylöstulo kuningattaren huoneesen kuin alasmeno ulos tornin ovesta, — lausui hän hiljaa.

— Minä näin kuninkaan miesten seisovan väijymässä, — vastasi Ingo, — eikä se minua kummastuta, sillä minä tiedän Harietton yllyttäneen minua vastaan kuningasta, joka ennen oli minulle ystävällinen; sentähden pyydän sinua, jos mahdollista, pitämään huolta, ett'ei mitään häväistystä minulle tapahdu. Minä olen, kuningattareni, suuttunut kohtalooni maailmassa, kaikki minun ystäväni ovat kyllästyneet minuun, köyhyys seuraa minua kaikkialla, ikäänkuin hullua sutta ahdistetaan minua talosta taloon, sellainen elämä herättää minussa ylenkatsetta, sillä minä tiedän ansaitsevani paremman onnen, ja itse aion minä pitää huolta siitä, ett'en elävänä joudu Romalaisten kahleisiin. Mutta joll'et sinä voi muuttaa minun kohtaloani, rukoilen sinua pelastamaan minun asekumppalini, tuon kuljeksivan joukon, häpeällisestä kuolemasta. Mielellänsä tulevat he sotimaan ketä vastaan tahansa, mutta he pelkäävät vaaraa, joka heitä lähestyy näkymättömässä muodossa, sillä me olemme varmasti salvatut kivimuurein sisään.

Sanaakaan lausumatta tuijotti kuningatar sala-oveen päin; äkkiä parahti hän käheästi huutamaan, sillä kuningas astui esiin ja kiljasi: — Salvattu olet sinä itse, saadaksesi viimeisen haavasi. — Nostetulla miekalla syöksyi hän Ingoa vastaan, mutta ikäänkuin naaras jalopeura juoksi Gisela puolisoansa vastaan ja väänsi hänen käsivarttansa, että miekka putosi helisten laattiaan. Ingo otti miekan ylös lattiasta, heilutti sitä ja lausui: — Sinun henkesi, Bisino-kuningas, on minun kädessäni, vähänpä sinun panssarisi sinua suojeleisi, jos minä tahtoisin tehdä sen työn, jonka sinä aioit tehdä minulle. Kiitä sitä jumalaa, johon sinä luotat, että minä pidän vuorovieraisuuden valan pyhempänä kuin sinä. — Ja hän heitti miekan kuninkaan jalkoihin. Heikko ääni ikäänkuin naisen valitus värähteli huoneessa.

Kuningas silmäili tuimasti ympärillensä: — Sinä puhut kuin mies; noh, ota tänne miekkasi portailta, taistelkaamme keskenämme.

— Minä olen vannonut sinulle pitäväni rauhaa, — lausui Ingo liikahtamatta.

— Ja minä sinulle, — vastasi kuningas, — vala on rikottu, sinä olet vapaa, ota ylös aseesi!

— Sinun kanssasi en minä taistele hengestäni, — vastasi Ingo, — sinun kuninkaallista päätäsi pidän minä kunniassa, vaikka sinulla välistä onkin ollut pahoja aikomuksia minua vastaan. Enkä minä ikinä tule olemaan avullisna siinä, että sinun kuningattaresi maine pilataan vuodattamalla joko sinun tahi minun vertani hänen vuoteensa vieressä. Jos minun täytyy kuolla, en valita, vaikka sinä itse teet työn; lävistä minut siis miekallasi, kuninkaani, ja paljon kiitoksia antimestasi!

Kuningas kumartui ales ottamaan miekkaansa; silloin kuului melua ja sotahuutoja alhaalta päin, ja Ingo säpsähti. — Voi minua, — lausui hän, — oman hätäni vuoksi olen unohtanut toverini onnettomuudessa. Minä kuulen joutsenieni äänen, minä tulen. Ole varoillasi, kuningas, minä löydän kyllä sen, joka voi sinua pakoittaa. — Ikäänkuin rajutuuli riensi hän ulos ovesta; kuningas kuiskasi käheästi: — Ne, jotka tuolla alahalla häntä vartoovat, eivät tunne minkäänmoista armeliaisuutta, — ja riensi paljastetuin miekoin hänen jäljessänsä.

Mutta Ingo juoksi ainoastansa muutaman portaan ales kuningattaren makuuhuoneen alla olevaan kamariin, johon hän oli jättänyt miekkansa, ja jossa kuningattaren nuori poika Valda-urhon kanssa makasi. Hän tempasi pojan vuoteelta, likisti häntä itseensä ja kuiskasi hänelle: — Auta minua, Hermin, turmio uhkaa minua. Minä en tee sinulle mitään pahaa, joll'ei kuningas tee minun miehilleni mitään vahinkoa. — Poika riippui unen horroksissa hänen käsivarrellansa ja kietoi kätensä hänen kaulallensa. — Mielelläni autan minä sinua, orpana, lausui hän aavistamatta mitäkään. Ennenkuin tuo vanha soturi oli ennättänyt nousta ylös vuoteeltansa, kantoi Ingo pojan kuningattaren ovelle, jossa kuningas juoksi häntä vastaan paljastetuin miekoin. Mutta Bisino säpsähti kauhistuneena takaperin, nähdessään lapsensa Ingon miekan alla. Mene edelläpäin, Bisino kuningas, — huudahti Ingo käskien, — raivaamaan tietä minulle; tässä on minulla se, joka pakoittaa sinua. Sinun poikasi henki on takauksessa minun miesteni päistä. Hyvästi, Gisela-rouva, rukoile jumalaa, ett'ei kuninkaan huone romahda kokoon tänä yönä.

Molemmatkin miehet riensivät kiviportaita ales ja Gisela-rouva kuulteli liikahtamatta, josko hän kuulisi mitään aseenkalsketta ja portaan juurelle putoavan esineen ääntä. Toivoiko hän sen miehen pääsevän pakoon, joka oli vienyt hänen poikansa pantiksi? Ingokohan palajaisi hänen makuuhuoneesensa, vai kuningasko, tahi kentiesi ei kumpikaan. Sellaisia ajatuksia raivosi hänen sielussansa: hän tunsi vihaa sitä kohtaan, joka oli ylenkatsonut hänen apunsa, ja samalla kertaa pelkoa hänen hengestänsä ja pelkoa kuninkaan palajamisesta. Hän juoksi akkunaan ja katseli yön pimeyteen. Hän kuuli kaukaista sorinaa ja kimakan parkaisun, sitten oli kaikki hiljaista; hän näki tulisoihdun leimahtavan, mutta sekin sammui pian, ja yö oli pimeä ja synkkä kuin hänen oma kohtalonsakin. — Viimeisillä portailla pysähtyi Ingo tornin edustalla ja lausui: — Aja pois koirasi, kuningas, ett'eivät he purisi sinun omaa poikaasi. — Vastenmielisesti astui kuningas esiin, mutta käski kuitenkin vartijansa menemään. Ingo juoksi kuin pakeneva peura hänen ohitsensa miestensä asumukseen. Vaikka kuningas kuinka koettikin, ei tämä voinut häntä saavuttaa.

Asumuksen ympärillä seisoivat kuninkaan miehet varustetut kilvellä ja keihäällä ja monella oli soihtukin kädessänsä. Maassa, portaan edustalla, leimusi punainen liekki ja loi himmeätä valoa pimeään saliin ja Vandalein julmistuneille kasvoille. — Miksi pöllöt eivät siedä valoa, vaan kääntävät pois silmänsä? — huusi Berthar portailta. — Minua kummastuttaa, että kuninkaan miehet häpeävät konnamaista työtä, sillä ovathan he, kuten olen kuullut, tottuneet murhaamaan yön aikana. Kansa sanoo heidän olevan häpeämättömiä. Senkö vuoksi he vapisevat, että minun miekkani sammutti valkean heidän soihdunkantajaltansa? Tulkaat lähemmäksi, te kurjat pelkurit, että rauhanrikkojina olisitte kirotuita kaiken kansan seassa. Tulkaa tänne, että minun mieheni antaisi teille viimeiset matkaeväät.

— Ra'at sanat ovat maapakolaisen kerjäläisen viimeinen hätävara, — huudahti Hadubald vastaukseksi, — ja hyvin sinä osaat niitä jaellakin, kuljeskellessasi ympäri maailmaa ja laiskana loikoellessasi vieraiden penkkilöillä. Hyödyttömiä olette te maailmassa, ettekä te enään taida tulla häiritsemään muiden taloja rähinällänne.

Näin valmistelivat miehet itseänsä vihaisilla sanoilla taisteluun; silloin juoksi Ingo, pitäen kuninkaan poikaa sylissänsä, tuon meluavan joukon läpi. Hän kiiruhti portaille ja seisoi nyt urhollisten miestensä keskellä; raikuva riemuhuuto kaikui Vandalein joukossa salissa; mutta Ingo huudahti käskevällä äänellä kuninkaan miehille: — Astukaat takaperin, te sankarit, sillä tämä nuori kuningas, jota minä kanniskelen, käskee teitä pitämään sovintoa. Jos te tahdotte hänen päänsä säilymään, niin lakatkaat herjaamasta minun miehiäni. Olkoon kuningas tervehditty majassamme, — jatkoi hän, Bisinon ehdittyä paikalle, — ja tietäköön hänen tulonsa rauhaa. Astu armollisena, kuningas, vieraidesi makuuhuoneesen, sillä aseettomina luulen minä meidän tänään ratkaisevamme riitamme. Ole minulle avullinen saattamaan kuningasta sisään, Hermin-orpanani! Hän laski poikasen laattialle, piti miekkansa koholla hänen päänsä päällä ja meni näin kuningasta vastaan. Poika tarttui isänsä käteen ja seisoi näin kumpaisenkin urhon välillä. — Kaikki vetäytykööt syrjään ja te, Vandalit, tehkäät vahtipalvelusta portailla kuningasten neuvotellessa.

Nuristen antoi Bisino käskyn palvelijoillensa jättämään ovipuoli tyhjäksi ja sitte käski hän Hadulbaldia miehittämään portaat yhtä monella henkilöllä hänen omistakin seuralaisistansa. Ingo seuraisi kuningasta salissa olevalle korkeammalle paikalle, jossa urhon vuode sijaitsi, ja itse asettui hän kuninkaan vastapäätä ja kietoi kätensä nuoren kuninkaan pojan kaulalle. Bisino istahti vastenmielisesti ja katseli synkästi ympärillensä. — Sinä aiot käyttää minun poikani päätä pakoittaaksesi minua säästämään sinua ja sinun maankulkijoitasi. Mutta hirveästi on viha leimunnut raivoon minun ja sinun välilläsi, ja minä pelkään, ett'ei sovinto meidän välillämme tulisi kau'an kestämään. Jos sinä tänään pelastut minun vihaltani, saavuttaa se sinut kuitenkin huomenna tahi jonakin muuna päivänä, sillä jos poikani esirukoukset avaakin sinulle oven vankihuoneesta, niin tiedäthän kuitenkin minun voimani ulottuvan kau'as ympäristöön, ja että kuninkaan tahto saartaa sinut kuin ahdistetun metsäotuksen.

— Tosin kunnioitan minä sinun voimaasi, kuningas, — vastasi Ingo, — ja minä tiedän, että minulle kävisi vaikeaksi päästä sillan yli ja ratsastaa aron poikki, jos sinun vihasi minua vainoaisi. Kuitenkin on minun ajatukseni, että kuningas toimii jalosti, jos hän täyttää minulle annetun lupauksensa niin pitkälle, kuin meidän valamme vaatii. Kuningas on tarjonnut minulle kaksintaistelua; tarjoumus tuottaa kunniaa sekä on sankareille sopiva, ja joll'et sinä voi suvaita minua maan päällä, tiedän, ett'ei minulla voisi olla kunniakkaampaa kuolemaa kuin kuninkaan miekan kautta kaatuminen tahi joutuminen miesteni kera Thüringein raivon uhriksi, siinä tapauksessa, että lähettäisin sinut edeltäkäsin kuolleiden asuntoon. Siitä huolimatta en voi hyväksyä ajatusta taistelemisesta sinun kanssasi, minun herrani ja isäntäni, sillä hyvä sinä olet minua kohtaan ollut, ja hyviä töitä olet sinä minulle hovissasi tehnyt; minä kunnioitan puolisoasi ja tätä poikaasi, jota minä pidän käsivarrellani, ja iloisia tulevaisuuden toiveita on minussa herännyt sinun suosiosi johdosta. Sentähden minua surettaa, jos minun pitäisi sinun kanssasi taistella hengestäni, vaikka minä pidänkin sotakunniaa suuressa arvossa.

— Järkevät sinun sanasi ovat, — vastasi kuningas, — ja minä luulen sinulla olevan rehellisen tarkoituksen ja sinun vastenmielisesti syöksyväsi turmioon, mutta minua pakoittaa vaarallinen asemani kuninkaana, jota ei kukaan muu voi käsittää paitsi se, joka itse hallitsijana istuu kansan valta-istuimella. Tiedä siis, maanpakolainen, että Caesar vaatii minua antamaan sinut hänen lähettiläänsä käsiin.

— Aiotteko te, voimallinen kuningas, ikäänkuin voitettu mies totella kateellisen Romalaisen käskyä?

— Hän on ärsyttänyt Kattein kansaa, jotka ovat halulliset saamaan orjia ja karjaa minun maastani; sinun takiasi tulevat Thüringit laulamaan sotalauluansa.

— Suo minulle sija sotajoukossasi, kuningas; — keskeytti häntä Ingo, — niin minä palajan voittajana tahi en koskaan.

— Luuletko sinä voittajana olevasi minulle tervetulleempi kuin nyt, sinä perintöruhtinattaresi kanssa? — kysyi kuningas synkästi. — Thüringein sodat määrää kuningas yksin!

Silloin laski Ingo kätensä kuninkaan pojan päälle ja lausui surullisesti: — Samoinkuin tämä lapsi, kasvoin minäkin ilossa kuninkaallisen kruunun loisteessa, viattomana kuin sinunkin poikasi, kun minut karkoitettiin isänmaastani. Muista, kuningas, että ihmis-onni nopeasti vaihettelee; et sinäkään tiedä, mikä kohtalo tulevaisuudessa on suotu sinun pojallesi. Kuinka jumalat meidän onnen määrännevätkin, vaativat he kuitenkin meitä aina uskollisesti pitämään sanamme. Pidä sinäkin, kuningas, huolta siitä, ett'eivät he joskus poikasi päähän kosta valaa, jonka olet tehnyt onnettomalle Ingolle.

— Poikaani minä muistan ja että voisin turvata hänelle vallan, rikkoessani sinulle antaman valani, — vastasi kuningas.

— Riko kuitenkin vuorovieraisuuden vala sillä tavalla, ett'eivät jumalat sinuun vihastu, — jatkoi Ingo rukoillen, — salli minun miehineni vauriotta lähteä linnastasi ja maastasi. Enempää ei kansasi sinulta vaadi, ja jos Romalaiset vaativat sinulta pahempia, loukkaavat he sinun kunniaasi. Auta minua, poika, ja rukoile isääsi minun puolestani!

Herrain laskeusi maahan ja syleili kuninkaan polvia: — Älä tee, isä, orpanalleni mitään pahaa.

Kuningas katseli kau'an poikaa, jonka pään päällä Ingo piti aseella varustetun kätensä. — Sinä et tiedä, lapsi, mitä sinä pyydät, — lausui hän vihdoin. Ja katsoen lempeämmin Ingoon, jatkoi hän: — Lupaatko, Ingo, minulle pyhällä valalla, ett'et teoskaan vaadi kostoa tästä yöstä ja ett'et koskaan vahingoita minua etkä minun poikaani etkä koskaan hanki minkäänmoisia liittoja Answald-ruhtinaan kanssa, niin sallin sinun lähteä rauhassa linnastani ja maastani.

— Sen valan otan tehdäkseni, — lausui Ingo hiljaa, — jos sinä, kuningas, puolestasi tahdot vannoa tämän poikasesi pään nimessä omistavasi niitä sanoja, joita sinä äsken minulle lausuit, ja ummistat kuninkaallisen silmäsi minua hankkeiltani, joll'ei kansan melu sinua välttämättömästi pakoita.

Kuningas nauroi synkästi. — Sen tahdon tehdä, jos sinä ilmaiset minulle kaikki hankkeesi. Ingo nyökäytti päätään myönnytykseksensä. — Noh, istu siis minun viereeni, kuten ennenkin, ja kuiskaa salaisuutesi minun korviini. — Kuninkaat puhuivat hiljaa keskenänsä, ja Hermin istui heidän kummankin keskellä sekä syleili heidän kummankin polvia.

Portailla makasivat kilpiensä takana Vandalit ja kuninkaan miehet eri joukoissa. Ylempänä heitä istuivat jakkaralla kumpaisetkin aseenkantajat, Berthar ja Hadubald, vastakkain. Silloin alkoi Hadubald lausua: — Rauha näyttää syntyvän, meidän hallitsijaimme salissa kestävästä keskustelusta. Jos sinä, urho, suvaitset voimme upottaa kinastuksemme juomaan, jonka joku minun miehistäni tietää pian tänne hankkia, sillä yö tuntuu viileältä.

— Murhapolttaja! — vastasi Berthar vihaisesti.

— Pahoin teet sinä, kun pilkkaat palvelijata, joka tekee, mikä on hyödyksi hänen herrallensa.

— Rosvo! — mörisi vuorostansa Berthar, — sinä petit uskollisuutesi ja söit sanasi kuninkaan oluesta, ja sen koomin on sinun tarjoamasi olut pilaantunutta.

— Ken ylpeästi esteleikse vuodattaa tynnyrin tapista, olkoon varoillansa, ett'ei hänen vertansa vuodateta vihertävällä arolla.

— Vihertävällä arolla ja pimeässä metsässä samoinkuin täälläkin majassanne saat odottaa verisiä iskuja, joll'ei kuninkaan tekemä rauha sinua silloin suojele; ole, urho, tyytyväinen siihen!

Kau'an kesti kuninkaiden keskustelu, ja vihdoin huudahti Bisino: — Tuo malja, juomanlaskija, juodaksemme ystävyyden muistoa, ennenkuin Ingo-urho meistä eroaa. — Portailla olevien miesten joukossa syntyi vilkas liike, juomanlaskija riensi pois ja palaisi suuri simamalja kädessänsä, kuninkaat tekivät toisilleen lupauksensa maljan ääressä ja käsi pojan pään päällä. — Ja nyt me, Ingo, erotaan — lausui kuningas, — minua surettaa, että sinä olet kuljeskeleva urho, etkä ole minun sukulaisiani ja sittekin, jos sinä olisit minun heimolaisiani, olisit sinä kentiesi vähemmin rakas minun sydämelleni.

— Muistele minua ystävällisesti, kuningas, — lausui Ingo ja huudahti sitten iloisena vanhukselle: — Olkaat valmiit lähtemään, me ratsastamme pois.

— Keskellä päivää me tulimme — vastasi Berthar, minun kuninkaani ja hänen miehensä eivät hiivi pois kuten öiset varkaat. Jos meidän päämiehemme käskee meitä lähtemään ennen kukonlaulua, pyydän sinua, Bisino-kuningas, käskemään miehiäsi näyttämään tietä niillä soihduilla, joita he tänä iltana niin huolellisesti ovat kantaneet, käydessänsä tämän salin ympärillä, jotta meidän poislähtömmekin tapahtuisi ikäänkuin keskipäivällä.

Kuningas katsahti ensin vihaisesti tuohon rohkeaan, mutta sitte lausui hän: — Minä pidän sinusta paljon, sinä osaat taistella isäntäsi puolesta sekä miekalla että sanoilla. Nouskaat ratsunne selkään, te korskeat vieraat, mutta te, minun mieheni, sytyttäkäät soihdut, sillä teidän kuninkaanne seuraa vieraitansa portille.

Sillalla erosi Ingo kuninkaasta ja hänen pojastansa, ja kaikki hämmästyivät, kun kuningas, otettuaan jäähyväiset, vielä kerran juoksi palkkien yli Ingon luokse sekä suuteli ja syleili häntä. Hymyellen silmäili Berthar soihdunkantajien synkkiä kasvoja. — Ratsastakaatte vitkaan, — käski hän portin ulkopuolella olevia Vandaleja, — ett'eivät luule meidän heitä pelkäävän. — Ratsasta sinä edellä, Wolf, ja anna hevoisten ravata yöilman viileydessä; hyvin kävikin meidän käyntimme kuninkaanlinnassa.

Kun portti oli suljettu vieraiden jälkeen sanoi kuningas käskien miehillensä: — Se, joka tänään tahi huomenna lavertelee tästä yöstä tahi maljan ääressä kuiskuttelee Romalaisen kanssa, kuten monet tänään ovat tehneet, hänen suunsa tulee kuninkaan kirves tukkimaan.

Sitte otti hän makaavan lapsen käsivarsillensa ja kantoi sen omaan huoneesensa. Mentyänsä tornin ohitse, heitti hän alakuloisen silmäyksen kuningattaren huoneeseen. Siellä sisällä makasi epätoivoinen nainen, pää akkunanlaitaa vasten, ja kuulteli miesten sorinaa ja kaukana taukoavaa hevoisten kavionkopsetta. Mutta kuningas ajatteli: — Joll'ei minun puolisoni olisi korkeasukuinen, olisi tiima parempi sekä hänelle että minulle. Sillä mielelläni antaisin minä hänelle selkäsaunan ja sitte taaskin pitäisin häntä hyvänä. Tahtoihan hän katkaista vaatteen [tarkoittaa avioeroa. Suoment. muist.] meidän välillämme. Ja hän on taistellut minun miekkaani vastaan; luuleeko hän minun voivani unohtaa sitä? — Mutta mitä Romalaiseen tulee, on minulle perin pohjin mieluista, ett'ei hän saa tahtoansa esille, sillä hävytöin oli hänen vaatimuksensa ja häpeämätöin hänen lähettiläänsä. — Ja seuraavana aamuna kutsutti kuningas luoksensa ällämystyneen Harietton ja lausui: — Suuren Caesarin tähden olen minä tehnyt ja toimittanut kaikki, jonka minun kunniani kuninkaana sallii, enkä niitäkään enempää. Minä olen lopettanut ystävyyden tuon maanpakolaisen kanssa ja sallinut hänen lähteä täältä suojeluksetta, jotta hän poistuisi minun valtakunnastani. Ja kaiketi ratsastaa hän nyt jo kaukana arolla. Kun kuningas jälleen meni aarrekammioonsa ja katseli kuvaansa astiassa, lausui hän huoaten itseksensä: — Yksi huoli haihtui, mutta toinen, suurempi tuli; yksi seikka minua lohduttaa, ja se on nuot rehelliset kasvot, jotka minä näen.

9.

Idis-linna.

Metsäseuduillakin asuvissa nuorissa miehissä heräsi matkustamisen halu, kun puitten oksat alkoivat paisua nesteistä ja tulivat hiirenkorvalle. Taloissa kuiskaeltiin salaperäisesti, ja rivakkaat nuorukaiset pitivät salaisesti neuvottelujansa metsän peitossa, sillä retkeä eivät olleet kihlakunnan vanhat ja viisaat käskeneet, eikä sitä aljettaisi kihlakunnassa tavallisilla julkisilla uhrijuhlilla, vaan ainoastansa joukko tyytymättömiä erosi rakkaasta kotiseudustansa omin päinsä ja omalla hulvallansa sentähden, että heidän mielensä teki suurempia maan-aloja. Aluksi olivat vaan muutamat harvat päättäneet kokea onneansa vieraassa maassa ja näitä johti Beron pojat, Baldhard ja Bruno; mutta pian rupesi muidenkin rehellisten maanviljelijäin nuorempain poikain mieli tekemään matkalle, ja näiden kera lähti villipäitä ja metsässä samoilijoita, joista tappeleminen oli mieluisempaa kuin maansa viljeleminen ja vieläpä moni naapurinsa kanssa riitaantunut perheenisäkin. Moni sai myöskin sydänkäpyseltään kehoituksia lähtemään; ennen lähtöänsä kosi hän lemmittyänsä, ja kun perheessä oli useampia tyttäriä, uskalsi isä luopua lapsestansa, luottaen tulevaisuuden toiveesen. Tällä kertaa ei ollut kysymyksessä retki kaukaisiin maihin, ainoastansa kuun ja tähtein, suhisevan tuulen tahi lentävän korpin opastamana, sillä seutu, johon uutismaata aiottiin raivata, oli vaan muutaman päivämatkan päässä kihlakunnan rajasta, ja tie kulki metsän ja viljelysten kautta, joita omisti ennen samaa tietä tänne siirtyneet kansalaiset. Sentähden ei matkaanlähtevillä ollut pelkoa, että heitä tiellä hätyyteltäisiin, eivätkä he suuresti huolineet eväästä eikä eläimenruo'asta. Sitäpaitsi toivoivat he tulevansa ystävällisesti vastaanotetuiksi siinä seudussa, johon aikoivat rakentaa majansa, sillä muuan viisas perheenisä oli ennakolta varovasti tehnyt sovinnon tämän kansan kanssa matkasta, johon he aikoivat lähteä. Ja sittenkin valmistivat lähtijät itseänsä matkaan vieläkin salaisemmin, kuin heidän tapansa muutoin olikaan; sillä ei ollut kaikille kihlakunnan päämiehille mieluista matka, joka vähensi heidän nuorten sotilainsa lukua, ei Answald-ruhtinaalle eikä Sintramin suvulle, jotka koettivat hillitä muuttamisen halua niin paljon kuin heidän voimassansa oli. Myöskin oli poismuuttajilla kuninkaan viha peljättävänä, sillä hän voisi häiritä heitä uutis-viljelysten raivaamisessa ennenkuin he olisivat ennättäneet saada jalansijaa tuossa uudessa maassa. Sentähden olivat ne, jotka mielivät muuttaa pois, ryhtyneet öiseen keskusteluun ja valinneet Beron pojat johtajaksensa ja viimeisinä kuukausina varustaneet itseänsä matkaan sekä hankkineet itsellensä apua sukulaisiltansa, tehneet vankkureja ja maanviljelyskaluja sekä ostaneet niin paljon karjaa, kuin irti saivat. Ja he aikoivat lähteä matkaan yksi erällänsä kaikessa hiljaisuudessa, kokoontuakseen rajan toisella puolella järjestetyksi matkueeksi.

Ensi aamuhämärässä seisoivat vankkurit kuormattuina elolla ja huonekaluilla. Näiden paksuista palkeista tehtyjen ajopelien päälle oli levitetty vuotia katoksi, härjät ammuivat ikeessä, vaimot ja lapset ajoivat karjan kokoon vankkurien taakse, ja suuret koirat, jotka olivat uskollisia matkatoveria, haukkuivat ajopelien ympärillä. Sukulaiset ja naapurit saapuivat ottamaan jäähyväisiä ja toivat mukanansa eväitä tahi muistoja kotiseudusta. Jäähyväiset eivät suinkaan olleet iloiset, sillä rohkeinkin oli salaisuudessa levotoin tulevaisuudestaan. Vaikka se uusi maa ei ollutkaan äärettömän kaukana, oli se kuitenkin tuntematoin milt'ei kaikille, ja epätietoista oli, josko isänmaan jumalat sielläkin tulisivat heitä suojelemaan ja jollei vahingolliset toukat tahi männinkäiset rupeaisi hävittämään karjaa sekä eloa, tahi viholliset polttaisi heidän kartanoitaan. Lapsetkin olivat haikealla mielellä sekä istuivat hiljaa säkkien päällä ja pienokaiset itkivät, vaikka heidän vanhempansa olivat kietoneet heidän päänsä ja kaulansa terveellisillä, pyhillä ruohoilla. Auringon noustessa nousivat matkallelähtijätkin seisovallensa, ja vanhin heidän suvustansa tahi joku viisas vaimo lausui siunauksen heidän matkallensa, ja kaikki kuiskasivat hiljaisen rukouksen menestyksestä ja loitsun metsänpetoja sekä kuljeskelevia rosvoja vastaan. Mutta kylän muut, kotiin jäävät asukkaat katsoivat arasti matkamiehiin ikäänkuin menneisiin ihmisiin ja kauhistuivat niiden rohkeutta, jotka hylkäsivät kotiseudun onnen. Sillä yhä paloi miesten mieli vilkkaasti kaukaisiin maihin, ja kuitenkin hirvitti heitä aina elämä kaukana synnyiseudun pyhyyksistä, sen tavoista ja lakiloista.

Vankkurit rupesivat ratisten liikkeelle vuorta kohti; matkamiehet lähettivät kukkulalta silmäyksen isäinsä kylään ja kumarsivat päänsä seudun näkymättömille jumaluusvoimille; moni tyytymätöin veitikka lausui myöskin kirouksensa niille vihollisille, jotka olivat tehneet hänelle olon isänmaassa tukalaksi. Sitte katosivat kaikki metsään. Vaivalloista oli kulku kivisillä teillä, joihin lumiräntä oli uurtanut syviä kuoppia, usein täytyi miesten astua ales ratsuiltansa raivaamaan tietä kuokilla ja lapiolla, härkäinajajien huudot ja ruoskanlyönnit kaikuivat julmasti, pojat juoksivat vankkurien takana ja estivät niitä kivien avulla vierimästä takasin, ja sittekin ponnistelivat vetäjät turhaan, kunnes toinen valjakko auttoi toistansa, tahi miehet ja vaimot asettivat vahvat olkapäänsä pyöriä vastaan. Missä tie oli enemmän raivattu, ratsastivat miehet tähystellen ja aseet suorana matkueen ympärillä, valmiina taistelemaan petoja tahi kuljeksivia rosvoja vastaan. Mutta kun matkustajat ensimäisen päivämatkan perästä ennättivät siihen laaksoon, joka oli määrätty yhtymäpaikaksi, silloin unohtui päivän vaivat ilosta, nähdessänsä korvessa heidän edellänsä saapuneita kansalaisia. Vuorelta tulijat nostivat korkea-äänisiä riemuhuutoja, ja ne, jotka jo olivat asettuneet leiriin alahalla, vastasivat samalla; nekin, jotka tätä ennen tuskin olivat olleet tuttujakaan, tervehtivät toisiansa ikäänkuin veljekset. Miehet tulivat koolle, ja Baldhard, jolla oli taitoa mittauksessa eroitti leiripaikan seipäillä. Siellä riisuttiin juhdat valjaista, vankkurit vedettiin vierettäin linnoitukseksi, ja ylt'ympäri sytytettiin rovioita kasaan kannetuille kiville. Sill'aikaa kun karjaa söi laitumella aseellisten nuorukaisten ja koirien paimentamina, valmistivat vaimot illallisaterian. Miehet paaluttivat karjalle tarhan yöksi, määräsivät vahdit ja toivat vankkureista esille mukanatuodut varastot virkistäviä juomia; sitten istuivat he vakavina juttelemaan noista hyvistä laitumista, joita he odottivat kohtaavansa Idispurolla, ja tuosta äärettömästä metsästä vuoriston eteläpuolella, kuinka maa siellä oli kivinen, polut jyrkät, ja kuinka tämä vuoriseutu sentähden oli harvaan asuttu. Aterian loputtua kokosivat he kalliimmat hevoiset ja härjät vankkurilinnoituksiin, ja uneliaat lapset sijoitettiin vuotakatoksen alle. Näiden jälkeen menivät vaimot tuohon ahtaaseen asuntoon, ja ainoasti miehet istuivat vielä hetkisen ystävällisesti yksissä maljan ääressä, kunnes heidänkin silmänsä uupuivat, ja kylmä yö-ilma jäähdytti heidän riemunsa. Sitten kietoivat he itsensä nahkasiin ja peitteisiin sekä laskeusivat maata valkeain viereen tahi vankkurein alle. Seutu kävi yhä hiljaisemmaksi; ainoastansa tuuli puhalsi vuorilta, vartijat kulkivat vankkurilinnoituksen ja tarhan ympäri sekä heittivät väliin puita leimuaviin rovioihin. Mutta koirat haukkuivat lakkaamatta, sillä etäältä kuului käheää ulvontaa, ja rovioiden ympärillä juoksentelivat saaliinhimoiset pedot, jotka näyttivät varjoilta maasta nousevassa sumussa.

Tällä tavoin matkustivat siirtolaiset kolme päivää metsäseudussa vitkallisesti eteenpäin; sade valui heidän päällensä, ja tuuli kuivasi jälleen heidän läpimärjät vaatteensa. Väliin pysähtyivät he kansalaistensa taloihin, joissa he tapaisivat joko vallattomia veitikoita, jotka olivat karaistut taistelussa metsän hankaluuksia vastaan, tahi köyhiä uutisasukkaita, jotka valittivat kivisistä pelloistansa ja masensivat matkustajienkin rohkeutta. Neljäntenä aamuna kulkivat he sen puisen tornirakennuksen ohi, joka oli rakennettu Thüringiläisten rajalle; kummastuksella katseli heitä tornin juurella sijaitsevassa talossa asuva vartija, joka harvoin joutui tekemisiin matkustavien joukkojen kanssa; mutta siirtolaiset tervehtivät häntä ilolla, sillä vaikka hän olikin yksinäinen metsänasukas, oli hän kuitenkin viimeinen heidän heimoansa. Sitten kulkivat he hetken aikaa rajakorven läpi hedelmättömien, räkämäntyjä kasvavien hiekkamaiden poikki, johon seutuun ei yksikään uutisasukas ollut sijoittunut asumaan ja jossa harvoin kirveen kajahdus oli kuulunut, sillä maisema oli synkkä ja kolkko, ja pahojen henkien sanottiin liikkuvan sen rajalla, koska ne olivat suljetut pois niistä maaseuduista, joita kansan suopeat jumalat vartijoitsi näiden vakinaisille asukkaille. Mutta mäntymetsän toisella puolen näkivät siirtolaiset riemulla avaran laakson, jota korkeat kummut ja tiheä lehtometsä ympäröi. Sinne polveili Idispuro niittyjen lävitse, ja kukkuloiden juurella oli taloja ja viljavainioita. Aurinko paistoi herttaisesti vihannalle nurmikolle ja hiirenkorvalla oleviin lehtiin, hevoiset korskuivat, haistaessaan raikkaan ilman laaksosta, ja härjät tervehtivät laiduinta ammumisella, mutta siirtolaiset nostivat kätensä, rukoillen sitä jumalatarta, joka laaksoa hallitsi ja joka kyllä voisi suojella miesten henkeä: jos he vaan pääsisivät hänen suosioonsa.

Muuan ratsastaja laukkasi matkustajia vastaan ja antoi jo kaukaa keihäänsä heilua ilmassa tervehdykseksi; siirtolaiset vastaanottivat häntä riemulla, tuntiessaan hänessä kansalaisensa, Wolf'in; naisetkin tunkivat hänen hevoisensa ympärille, ja lapset ojensivat hänelle pieniä kätösiään vankkureista. — Tervetultuanne, rakkaat kansalaiset, — huudahti Wolf, — teidän matkanne on lopussa. Sijoittukaatte taloihin, sillä tuolla kummulla odottavat kihlakunnan vanhimmat uhrikiven luona, tehdäksensä vahvan liiton teidän kanssanne, jotta te pääsisitte osallisiksi kansan oikeuksista ja saisitte maa-osuutenne. — Silloin lähtivät taaskin kaikki liikkeelle uudella innolla ja kulkivat laaksoon kuivaa niittytietä.

Ja Baldhard lausui ystävällisesti Wolf'ille, joka ratsasti hänen rinnallansa: — Thüringiläisten kuninkaanlinnasta kuljitte te meidän talon ohitse öisessä sumussa ikäänkuin pimeässä kummittelevat peikot. Silloin ehdimme tuskin lyödä kanssasi kättäkään ja sopia matkallemme määrätystä päivästä. Sen koomin emme ole teitä kuulleet emmekä nähneet; minä olin kovin levotoin teidän kohtalostanne, ja kuitenkin täytyi minun salata levottomuuteni muilta.

Wolf nauroi. — Vandalit, — lausui hän osaavat tehdä itsensä näkymättömiksi, ja erittäinkin näyttää minusta Berthar-urho olevan keijukaisten sukua, sillä hän liikkuu saniaiskasvien alla yhtä varmasti kuin me omassa kylässämme, silloinkin kun hän matkustaa tuntemattomissa seuduissa. Heidän hevoisensakin lyykistyvät maahan metsän piilopaikoissa ikäänkuin koiranpennut vaaniessansa. Me pääsimme kenenkään huomaamatta tähän maahan. Täällä otettiin meidät hyvin vastaan, sillä sinun isäsi oli ennakolta valmistanut kaikki. Minun herrani, Ingo, hallitsee nyt päämiehenä täällä ja minä huomaan Marvingein talonpoikain olevan tyytyväiset häneen. Täällä asuvan kansan tulet sinä huomaamaan vanhanaikuiseksi ja rehelliseksi. Se juo vielä oluttansa puisevista, tammesta tehdyistä sarkoista, jotka todellakin ovat raskaita käsitellä, mutta heidän juomansa on oivallista. Meillä ei ole kuitenkaan ollut paljon jouto-aikaa, sillä osa meistä työskentelee vasaroilla ja kirveillä linnoituspuuhissa vuorilla, ja toiset ovat seuranneet kuningasta etelään päin Main-virran yli Burgundein luokse; tänään tulette te otolliseen aikaan, sillä ruhtinas, jolle te aiotte vannoa uskollisuutta, on juuri ikään palannut takasin. Ingo-ruhtinas odottaa teitä uhrikivellä.

Jos sinä tapaat Berthar-urhon, — vastasi Baldhard, — niin jätä tämä hänelle minun Frida-sisareltani; hän uskoi sen minun erinomaiseen huostaani, ja se on käärittynä hänen varaltansa ruhtinaan kartanossa. — Ja hän laski kerän hänen käteensä.

Leiripaikalta menivät Thüringit eräälle vuorelle, joka kohoitti pyöreätä lakeansa muiden kukkuloiden yli. Viimeisen pengerryksen edessä oli Ingo seuruenensa hevoisensa seljässä. Siirtolaisten lähestyessä laskeusivat Vandalit ratsuiltansa ja tervehtivät iloisesti tulijoita. Thüringiläistenkin rohkeus kasvoi, nähdessänsä edessään urhon, jolle he tätä onnen olivat suoneet vieraanvaraisuutta synnyinseudullansa, ja josta nyt voisi tulla heille hyvä johtaja vaaroissa ja puolueetoin tuomari. Ingo vei joukon vuorta ylöspäin uhrikiven luokse, jossa laakson miehet seisoivat taajoissa ryhmissä, ja kaikkein etimäisenä vanha Marvalk, heidän uhraajapappinsa. Uhraavat jakautuivat kolmeen joukkoon kiven ympärille, kolme kertaa kolme sonnia talutettiin esille uhriksi hyville jumalille, kolme kunkin kansan puolesta. Uhrikattilan yli yhtyivät miehet liittoon ja lupaisivat kunnioittaa Ingo-urhoa päämiehenänsä. Sitten valmistettiin uhri-ateriat puiden varjossa, ja kaikista tuntui ikäänkuin ruhtinaalliselta lahjalta, kun päämies nousi seisomaan ja ilmoitti kansallensa tuon vanhan rajariidan Burgundein kanssa nyt olevan sovitun.

Uhri-aterian jälkeen ratsasti Ingo Bertharin kanssa ales laaksoon päin ja eräälle toiselle kukkulalle, jossa Vandalit valmistelivat linnoituksiansa. Tiellä lausui hän iloisesti: — Nyt olemme siis tehneet liiton kahden kuninkaan kanssa, ja voimme menestyä täällä hyvinkin, jos jumalat pysyvät meille suosiollisina. Sinun Burgundein kanssa tekemääsi sotaretkeä tulee minun kiittää siitä menestyksestä, joka minulla oli Gundomar-kuninkaan luona; hän nureksii nyt Romalaisten ylpeyttä ja pysyne, kuten toivon, lähimäisessä tulevaisuudessa alallansa.

— Ja sillä välin rakennamme me itsellemme täällä, kivien välissä, vahvan jalansijan, — hymyili Berthar, — ja muutaman vuoden kuluttua käy mahtavallekin kuninkaalle vaikeaksi hävittää meidän uutta kotiamme. Tuolla, kuninkaani, näet oman kartanosi sijan.

Metsää kasvavasta vuoriharjanteesta pistäytyi Idispuron varrella olevaan laaksoon jyrkkä vuorenkukkula, joka notkolla oli eroitettu sen takapuolella olevasta harjanteesta. Kukkula kohousi mahtavana vihriän laakson yli; laellansa oli sillä vanhoja tammipuita ainoana koristuksena. Sillä vuoren kupeilta oli puut hakattu maahan ja ladottu päällättäin yli vuoren puolen korkeuden, joten ne kivien ja mullan kanssa olivat vankkana varustuksena, ja tämän edustalle oli kaivettu vallihauta, joka oli niin etäällä kukkulasta, ett'ei sinne ennättäneet mitkään heittoaseet. Vanhus oli viisaasti käyttänyt hyväksensä vesi-ojia ja pieniä solateitä, saadaksensa varmoja polkuja kukkulalta ympärysmuurille, joten piiritetyt sodan aikana voivat mennä ylös ja tulla ales vihollisen aseiden tapaamatta heitä alhaaltapäin; mutta tuon linnoituksella varustetun vierun oli hän tehnyt niin jyrkäksi, että kivillä ja heittokeihäillä oli vapaa tie ales ylimmäiseltä kukkulalta. Siellä, missä kukkula yhtyi vuoriharjanteesen, oli hauta syvempi ja muuri korkeampi. Tällä puolen pulppuili runsas vesilähde erään kalliolohkareen alta ulommaisen muurin sisäpuolella eikä erittäin kaukana vuoren kukkulasta. Siihen olivat hakkuumiehet jättäneet puut seisomaan, että lähteelle vievällä tiellä olisi siimestä ja suojaa. Myöskin oltiin tasoitettu kukkulan laki ja sen reunalle rakennettu toinen muuri kivistä ja puunrungoista. Tämä ympäröi tammipuita ja alan, joka oli kylläksi avara hätätilassa suomaan tilaa siirtolaisten karjalle, vaimoille ja lapsille. Siellä, missä ratsumiehille raivattu jyrkkä tie johti laaksosta ympärysmuurin läpi linnaan, sulki sisäänpääsöä portti ja vartijata varten rakennettu, puinen torni. Kukkulan korkeimmalla paikalla, puiden keskellä, salvoivat Ingon miehet kuninkaan salia suurista hirsistä; lähellä olevat, maahan lyödyt palikat osoittivat niitä paikkoja, joihin oli aikomus rakentaa asumuksia miehille, suojia hevoisille ja sarvikarjalle sekä varastohuoneita. Mutta ett'ei kuningas olisi huoneetta, sillä aikaa, kun rakentaminen kesti, oli hänelle valmistettu asumus korkeimman tammen latvaan. Sen vahvojen oksien väliin olivat miehet sovittaneet vaakasuorassa olevia salkoja ja näiden yli olivat he naulanneet palkkeja, karsineet pois sisimmäiset tammenoksat, tahi taivuttaneet ne ulospäin, ja ympäröineet tuon lehtimajassa olevan aukon laudoilla siten, että kaksi huonekerrosta oli päällättäin tammen latvassa. Kaidat portaat johtivat sinne ylös pitkin tammenrunkoa, ja kumpikin noista pienistä huoneista oli alhaaltapäin suljettu laattialuukulla.

Riemulla katseli Ingo tehtyä työtä. Vieläkin suuremmalla riemulla vei häntä tuo vanha rakennusmestari paikasta paikkaan: — Maanpakolaisina tulimme me kuin linnut tähän maahan, — lausui hän nauraen, — ja lintujen joukossa pitää teidän, kuninkaani, asua, kunnes liesi ja sali ovat valmiina. Ja katso, tuolla alahalla, onnen jumalattaren purolla, tekevät jo thüringiläiset nuorukaiset vankkurilinnoitusta sille paikalle, jolle he tulevat rakentamaan kylänsä. Minä lähetin sinun kamaripalvelijasi, Wolf'in, heidän luoksensa, sillä hän on tottunut heidän tapoihinsa. Katsopas alemmaksi laaksoon, siellä on oivallinen laiduin karjalaumoille, ja sen takana olevassa metsässä liikkuu hirvi, ja villihärkä ammuu. Mutta kaukana eteläänpäin, missä Idispuro juoksee Main-virtaan, näet sinä Burgundein synkät metsät ja kukkulat, joille he ovat rakentaneet rajalinnansa.

Häkki on valmis, — vastasi Ingo, ojentaen kätensä tuolle uskolliselle sotilaalle, — mutta metsälintu, jonka minä aioin siihen sulkea, kujertelee vielä vuorien tuolla puolla. Tärkein on vielä tekemättä. Ilottomana minä kuljeskelen, ja pelko erään toisen kohtalosta ei salli minun vapaasti henkiä.

— Kuultele siis minun terveisiäni. Tämän lähetti Beron tytär ruhtinaanlinnasta, — lausui Berthar, ja veti esiin nauhan, johon oli pujoteltu pähkinöitä. — Huomaa kuningas, kuinka älykkäästi se nuori neiti on merkinnyt ajan, jonka sinun vielä tulee odottaa. Ensimäinen pähkinä, joka on puoleksi valkoinen, puoleksi musta, tarkoittaa päiväntasauksen aikaa ja jokainen noista muista seuraavia päiviä; joka seitsemänteen on hän piirtänyt kuun kääntymisen merkin ja viimeinen pähkinä on musta, ja siihen on pistetty rautainen neula; se merkitsee, luullakseni, sitä päivää, joka on määrätty hääpäiväksi. Laske nyt, herra! Lyhyt on aika, joka sinulle enään annetaan, sillä kuu on jo kääntynyt tuon viimeisen kerran.

Silloin lausui Ingo: — Valitse minulle, isä, toveria uhkarohkeaan työhön, ja varusta meidän synnyinseutumme tavan mukaan sotilaita ja hevoisia salaiseen retkeen. Mutta rukoile sinä meidän kanssamme öisiltä hengiltä myrskyä ja pimeyttä.

* * * * *

Synkkiä pilviä ajelehteli metsämajain yli, varjot laajenivat ja pienenivät vuorotellen, milloin kulki kuun ohitse ihmispään varjo, milloin ikäänkuin hevoisen kullaltahohtava kavio. Sakea sumu laskeusi ales vuorien kukkuloilta, harmaana kiemuroi se kumpujen ympärillä, valui ales laaksoihin ja peitti synkkään vaippaan kaikki, joka oli maanpintaa ylempänä, kalliot ja lehdot sekä liikkeellä olevat ihmiset. Myrsky vinkui vuoristossa kau'an kajahtelevia valitusääniänsä ja tuiverteli puiden latvoja, että nämät taivuttivat oksansa syvään ales laaksoon; silloin tällöin kuului metsässä kova jysähdys; ikivanhoja, onteloksi lahonneita hirsiä kaatueli kumoon, puu putosi toisensa päälle ja lingoitti kaatuessaan ryskävän vastaanottajansa syvään ales ahtaaseen laaksoon. Kovasti kirkuen lensivät korpit erillensä ja pakenivat erääseen vuoren onkaloon, jossa pitelivät itseänsä kiinni nokallaan ja kynsillään. Mutta tuolla alhaalla kohisi puro vihaisissa, vaahtoavissa laineissa; se paisui puiden yli, jotka tukkivat siltä tien, ja nousi kalliolta kalliolle; puiden oksat ja rungot kiersivät ympäri huimissa pyörteissä, ja hyrsky kohosi ylös vuorien rinteelle.

Vuorijonon yli häämöitti heikko valo; kentiesi tuli se maasta, kentiesi myöskin taivaan pilvistä; epäselvään saattoi nähdä vuorien kohoavan laakson pimeästä yöstä. Äkkiä leimahti salama. Ja hirveämpänä kuin metsän kohina ja puiden ryske jylisi ukkosen jumalan mahtava ääni.

Ingo seisoi puron jyrkällä äyräällä; kädellään pidätteli hän itseänsä kiinni eräästä puunjuuresta, joka pisti ulos maasta ja kunnioituksella kumarsi hän päänsä salamalle ja ukkosenjyrinällä: — Niistä öisistä jumaluusvoimista, joita minä olen huutanut avukseni, lähestyt sinäkin, — jupisi hän; — mahtava hallitsija, minkä viestin tuo rukoilevalle miehelle se taivaallinen tuli, jossa sinä liikut? Kutsutko minua pois ihmisten ilmoilta valoisiin saleihin, ja tulenko minä murtumaan kuin puiden latvat myrskyssä, vai suotko minun puusta putoavan hedelmän kaltaisena viipyä niissä laaksoissa, joissa ihmiset majaelevat? Jos sinulla on antaa merkki minulle, niin salli minun huomata, tuleeko se työ, jonka minä aion tehdä, onnistumaan. — Silloin iski salama pilvestä hänen allansa olevaan kallioon, ja kalliosta leimahti sininen valo salamaa vastaan, ukkonen jyrisi, kallionlohkare irtautui, ja vieri, hyppien penkereeltä penkereelle, ales laaksoon päin; yhä rajummaksi tuli sen vauhti, se mursi itsensä metsän läpi ja musersi kallion, kunnes se vieri puroon, että vaahto pirskui korkealle taivasta kohti. Mutta salaman ja jyrinän jälkeen syntyi hiljaisuus, ja kaukaa kuului huutavien ihmisten ääniä. Silloin lausui Ingo hurjalla riemulla: — Minä kuulen sulhaispoikien äänet, he kutsuvat minua häihin; siunaa meidän hankettamme, sinä mahtava hallitsija, — ja heiluttaen miekkaansa juoksi hän ukkoisen pilvien ja yön pimeyden läpi ales laaksoon. Kuu oli kadonnut vuorien taakse, synkkä yö peitti metsämajat, myrskyn jättiläiset liikkuivat pauhinalla ruhtinaan kartanossa olevien asumusten ympärillä, ne ropisuttivat hyistä sadetta kattoihin, viskelivät pois palkit salin harjalta ja jytisyttivät vinkuen suljettuja portteja. Ne miehistä, jotka valvoivat näiden öisten henkien hirveässä temmelyksessä, peittivät vapisten päänsä patjoihin; vahtikoiratkin makaisivat vinkuen kojuissansa ja portaiden alla. Naisten huoneessa liehui lampun liekki kovassa ilmavedossa, joka tunki sisään ovista ja seinistä. Irmgard istui vuoteellansa, laattialla hänen edessänsä oli Frida polvillansa, joka oli kietonut käsivartensa leikkisiskonsa vyötäisille ja peljästyneenä kuulteli öisten henkien ulvontaa.

— Myrskyn impi kulkee kartanon ylitse jättiläisten ahdistamana, — valitti Irmgard; — ken rohkenee iskeä miekkansa tuuliaispäähän, hänen sanotaan haavoittavan tuota pakenevaa impeä. Minuakin on isäni miekallansa uhannut sentähden, että minä polvillani rukoilin häntä säästämään minua huomenna antamasta lupaustani tuolle pahalle miehelle. Mieluummin tahdon minä kulkea kuin jättiläisten morsian, ennenkuin lausua nuot pyhät sanat tuolle ilkiölle.

— Älä puhu niin hirveitä, — rukoili Frida, — ett'eivät nuot kuolemattomat tuolla ulkona sinua kuulisi ja muistuttaisi sinulle sanojasi. — Ja taaskin nosti hän päänsä sekä kuulteli.

— Kau'an ei kestänyt se autuus, jonka jumalat soivat minulle, kun hän tuli meidän taloomme, — alkoi Irmgard taaskin lausua. — Silloin olin minä huoletoin satakielen laulellessa minulle riemulaulujansa, ja mustain marjain riippuessa hedelmäpuissa; ylpeänä tunsin minä ikäänkuin lentäväni höyhenpuvussa maan yli, kun hän puhutteli minua. Nyt istun yksinäni ja tuijottelen ulos pimeyteen. Minun täytyy vihata itseäni, — kujerteli hän, — kun valitan omaa hätääni. Ingo, lemmittyni, katkera on se suru, jota tunnen itseni suhteen, mutta suurempi on huoleni sinun kohtalostasi, sillä sinä siirryit pois öisen tuulen kanssa, eikä kukaan tuo minulle viestiä sinulta, enkä tiedä, vieläkö sinä muistelet minua, vai joko olet minut unohtanut, ja josko sinä vielä elät kaukana täältä, murheessa kuten minäkin, vai joko minä peitän sinun purppurakankaasi maisen turpeen alle. Hän hypähti seisovallensa lausuen: — Sydämessäni kätken niinä sinun salaisuutesi, sidottuna olen sinun elämääsi ja elää täytyy minun, kunnes saan tietää, missä minun kuninkaani pää lepää. Katsopas, joko aamu, jota minä pelkään, valkenee, — huudahti hän tytölle. Frida riensi akkunaan ja väisti hiukan syrjään akutinta, vinkuen tunki eräs tuulenpuuska sisään, ruiskahutti sadevettä huoneesen ja kosketteli naisten poskia kylmällä hengähdyksellään. — En näe vielä sarastusta taivaalla enkä kuule muuta ääntä kuin pauhun ilmassa, — vastasi Frida ja sulki taaskin akkunan aukon luukulla ja peitteellä.

— Kiitoksia, — lausui Irmgard, — vielä on aikaa iloita. Mutta kun aamu tulee, silloin kokoontuu häävieraat; juhlapuvuissansa saapuvat he ja tekevät piirin; he vetävät neitsyen sen sisään, lukevat hänen edellänsä sanat ja ivaavat häntä kysymyksellä, tahtooko hän antaa lupauksensa. En, — huutaa hän. — Silloin näen minä kauhistuneita kasvoja ja yhdet, jotka ovat mustanpuhuvat vihasta. Tämä tempaa miekkansa, Lävistä minut! — Ja peittäen kasvonsa käsillään, valitti hän: — Isä-parkani, sinäkin tulet kärsimään lapsesi kadottamisesta. Sillä minä, lähden pois kolkoille poluille, kuljen autioita aroja ja kahlaan hyisiä virtoja; ääntä ei kuulu matkalla, ja kylmä on yö mennessä manalan majoille, ja ympärilläni liikkuvat äänetöinnä nuot mustat haahmut.

Ovi narisi ja aukeni; eräs haahmu astui sisään, ja hänen jäljestänsä toinen sekä lopulta kokonainen joukko, jättiläisen tapaisilla jäsenillä, mustilla päillä ja mustissa puvuissa. Kauhistus valtasi naiset, nähdessänsä nuot öiset kummitukset. Mutta noiden vaitonaisten ja hiljaa liikkuvien peikkojen joukosta, juoksi yksi esiin. Ainoastansa yksi ääni — oliko se kirkahdus, vai oliko se huokaus? — kuului Irmgardin huulilta; sitten heitettiin musta huntu hänen päänsä yli, hän nostettiin ylös jättiläisvoimalla ja kannettiin ulos myrskyiseen yöhön. Hänen takanansa heitti toinen yökulkijoista peitteen Fridan pään yli ja tahtoi nostaa häntä koholle, mutta hän taisteli ankarasti vastaan ja huudahti huolimatta kauhistuksestansa: — Vapaaehtoisesti tahdon minä käydä omilla jaloillani öisien peikkojenkin joukossa; karhunnahkaisen päähineen alta näen punertavan hivuskiemuran, jonka kyllä tunnen. — Seuraavassa silmänräpäyksessä oli huone tyhjä, ovi suljettiin ulkoapäin, ja nuot öiset vieraat juoksivat aukealle kentälle erään suuren aukon kautta, jonka he olivat tehneet kartanon muuriin. Myrskyssä ja sateessa korskuivat tuliset ratsut ja ratsastajat laukkasi eteenpäin. Ja taaskin kirkuivat myrskyn henget vihlovia kostonhuutoja ja vuodattivat pilvistä vettä sen kartanon katolle, josta ruhtinaan lapsi oli kadonnut.

Ehtoon tultua seuraavana päivänä oli myrsky vaijennut, ja aurinko kultaili punertavalla iltaruskollansa Idis-linnan tammipuita. Silloin laukkasi ratsastajajoukko ylös linnan muuria kohti synkästä metsästä, joka yleni linnoituksen takana. Berthar, joka itse oli vahtina tornissa, riensi portille ja huusi ojennetuin käsivarsin tulijoille tervehdyksensä. Hevoiset nelistivät pihaan, kaksi huntuun peitettyä naista nostettiin ales ratsuilta, Ingo irroitti ensimäisen yllä olevan hunnun, ja auringonsäteet valaisivat Irmgardin kasvoja. Vandalit laskivat polvillensa hänen eteensä, tarttuivat hänen käteensä ja hameensa liepeesen sekä huusivat kuningattarellensa raikuvat tervetuliaiset. Mutta Berthar lähestyi kunnioituksella liikkumatointa Irmgardia, tarttui hänen käteensä ja lausui: — Sulkekaat piiri, soturit, ja rukoilkaat korkeita jumalia siunaamaan kuningasparin avioliittoa. — Ja hän teki avioliiton pyhät kysymykset Ingolle, Ingbertin pojalle, Vandalein kuninkaalle. Sitte kääntyi vanhus, joka tässä, oli isän sijassa, neitsyen puoleen samalla kysymyksellä. Silloin aukeni hänen suunsa ensi kerran tuon kauhean yön jälkeen, mutta nuot värisevät sanat olivat: — Niin, minä tahdon. — Ja Vandalin morsian peitti kasvonsa lemmikkinsä rintaa vastaan.

Tammien alla valmistettiin hää-ateria, miehet kantoivat esille puupöytiä ja asettivat niitä jaluksille, joita he olivat yhteenliittäneet. He olivat myöskin ennakolta veistelleet kunnia-istuimen hallitsijalle ja hallitsijattarelle ja varustaneet sen nojapuilla käsiä varten. — Tyydy tänään, jalo kuningatar, miestesi halpaan tervetuliais-ateriaan. Puulautasia tarjoamme me sinulle hopeaisten sijasta ja lähde-veden sekä talonpoikain valmistaman siman kanssa metsistäsi pyydystetyn villisian lihaa. Ole armollinen ja lempeä kansallesi!

Ja iltaisella sanoi Berthar tammen luona Ingolle: — Pitkässä iässäni olen minä usein ollut iloinen mielessäni, vaikka olenkin vaan kuljeskeleva urho; mutta iloisempana kuin tähän asti seison minä tänään kuninkaani edessä. Sillä se pesä, jonka me ikäänkuin haukat olemme rakentaneet tälle kallioille, näyttää minusta olevan hyvin tehty työ sinulle ja eräälle toisellekin. Ja siman vilkastuttamana tekee minun mieleni kehumaan sitä työtä, ja noita hyviä linnoituksia, syviä vallihautoja sekä miesten ahkeria käsiä. Monenlaisia ihmis-askareita olen minä toimitellut ja useimmin olen minä ollut särkemässä kuin rakentamassa, mutta parhaimpana työnä sotaleikin rinnalla pidän minä kirvestyötä, joka luo kodin erämaahankin. Lepää, kuninkaani, häävuoteellasi; ensimäisen kerran sitten lapsuutesi, nukut sinä nyt herrana omalla tiluksellasi ja lasket käsivartesi kuningattaren kaulalle. Lepää rauhassa, sillä sinun miehesi valvovat kunnioituksella kuninkaansa vihriäisen morsiushuoneen ympärillä. Onnellinen oli päivä, onnelliseksi tulkoon yö, ja ennustakoon teidän tulonne tähän taloon autuutta teidän elämällenne!

10.

Lähteen luona.

Yhden kerran oli kesä pukenut Idis-linnan tammet viimaiseen verhoon ja yhden kerran oli talvi karistanut pois niiden oksien lehvät, mutta kirkkaana paloi koko vuoden ympäri valkea uuden, puiden varjossa olevan talon liedessä Nyt oli taaskin suvi ja herttainen aika; pitkässä jonossa kulkivat pienet, valkoiset pilvet taivahalla, ja lehtometsää kasvavan kukkulan juurella kuljeskeli rauhallisesti lammas- ja lehmälaumoja. Tammien välistä kohousi suuri puurakennus, kuninkaansali. Portaita ylös nouseva tuli oven kautta avaraan saliin; perällä näki hän pyhänä pidetyn lieden, katossa vankat orret, sivuilla kohopermannon ja sen takana perheen isännän ja emännän huoneesen johtavat ovet. Ulkona pihalla oli miesten matala makuuhuone ja tallit sekä varasto-aitat linnoituksen suojassa.

Tammen alla, johon lehtimaja oli rakennettu, istui Irmgard ja katseli täynänsä iloa eteensä, sillä maassa makasi hänen pieni poikansa isänsä kilvellä, ja Frida tuuti häntä. Pojut tapaili pienillä kätösillänsä erästä mehiläistä, joka surisi hänen edessänsä. — Mene pois, hunajan kantaja, — lausui Irmgard, hätistellen pois mehiläistä, — äläkä tee tuolle pienoiselle urholle mitään pahaa, eihän se vielä tiedä sinulla olevan asetta turkissasi. Lennä toveriesi luokse ja ole ahkera valmistamaan makeata hunajaa, että minun pojuni talven tultua saisi iloita sinun ahkeruudestasi. Sillä hän on nuori linnan isäntä, ja me otamme hänelle kymmenykset kaikesta, mitä aavassa metsässä on saatavana. Katso, Frida, kuinka hän puristaa nyrkkiänsä ja kuinka julmasti hän katselee; hänestä tulee aikaa myöten soturi, jota miehet pelkäävät. Tuolla tulee isänsäkin hänen luoksensa metsästyssaaliinensa, — huudahti hän iloisesti, otti poikasen kilveltä ja nosti hänet korkealle ilmaan, sill'aikaa kuin Ingo lähestyi sarvesta tehdyllä jousella, keihäällä ja metsäkauris olallansa. Ruhtinas kumartui ales, silitteli tervehdykseksi puolisonsa kähäriä ja laski sitten saaliinsa puun juurelle. — Tämä nopsajalka tuli minun vastaani tiellä, mennessäni vuorten yli Burgundein aineelle. Se on hyvinkin lähellä, ja sinne pääsee hevoisen tarvitsematta tehdä montakaan hyppäystä, — lisäsi hän nauraen. — Kaksi härkää varastettiin Marvingeilta viime yönä tarhasta, me seurasimme niiden jälkiä, ne johtivat rajan yli ja meidän lähettiläämme menevät eteläänpäin vaatimaan takasin varastettua. Minä pelkään kuitenkin sen olevan turhaa, sillä sielläpäin asuva rajakansa on vääryydenpuoltaja, emmekä me voi muulla tavalla saada takasin omaisuuttamme, kuin että me vuorostamme teemme hyökkäyksen heidän maallansa oleviin karjalaumoihin. Kehno sankarityö sellainen yöllinen retki on, ja me olemme hiirtä vaanivan kissan kaltaiset; mutta suuttuneet talonpojat vaativat sitä, eikä päämies rohkene kieltää.

— Sentähden oletkin sinä suuressa arvossapidetty maamme miesten kesken, ja sinun puolisosikin iloitsee siitä kunniasta, jota he hänelle osoittavat, — lohdutti häntä Irmgard.

— Hyvä puoliso minulla on, joka on iloissaan minun tähteni, — vastasi Ingo. Kuitenkin pelkään hänen nyt enään harvoin saavan kuulla runoilijan ylistävän miehensä urhotöitä. Viime yönä uneksin minä, että meidän vuoteemme yli riippuvat aseet helisi, ja noustuani ylös, näin minä miekkani hyppivän huotrassansa. Tiedätkö, mitä se uni merkitsee, sinä, joka osaat merkkejä selittää?

— Se merkitsee, että minun kuninkaan haluaa lähteä, — vastasi Irmgard vakaisesti, — pois lapsensa ja sen äidin luota. Ahdas on piha ja maineetoin sinun olosi metsässä. Kylläpä näen välistä varjon otsallasi ja kuulen sotaisia sanoja huuliltasi, kun nukkuessasi sinua katselen.

— Sellainen on miehen luonto, kuten tiedät, — vastasi Ingo, — että hän kotona ollessansa haluaa sotaretkelle ja kotiin palatessaan sodan lakattua puolisonsa syliin. Mahdollista on, että minun miekkani tanssi ennustaa meille ottelua Burgundein kanssa, sillä meidän välillämme on ankarat riidat, ja Gundomar alkaa käydä nurjamielikseksi. Katsopas tuonne, kun ukkokin on ruvennut salvumieheksi, — hän osoitti Bertharia, joka kävi pihan poikki, kirves ja suuri nahkalaukku olallansa.

— Vipusilta on jotenkin joutunut epäkuntoon, — selitti urho ja lähestyi tervehtien, — ja meillä on harvalukuisia käsivarsia työhön. Sinun miehesi, kuningas, valmistavat talonpoikain kanssa sydänsuven juhlaa ja latovat puu-rovioita ilovalkeiksi.

— Mutta sinä valvot meidän kaikkein edestä, — lausui Irmgard.

— Varovaisuus on tarpeen vartijalle, joka vartioitsee aarretta, — vastasi Berthar, kumartaen päänsä Irmgard'ille ja lisäsi vakavasti: — Pohjoiseen päin on tämän salin päätökatto ja vuoristossa nousee myrskyilma. Pohjoiseen katselen minä usein silloinkin, kun päivä on helteinen kuten tänään. Suo minulle anteeksi, kuningatar, että minä herätän sinun uinuvan murheesi. Niin kau'an kuin minun vanha Isanbart-ystäväni vielä oli hengissä, hääti hän hyväntahtoisesti vuorten tuolla puolen elähytettyjä koston aikeita, sillä Answald-ruhtinas kuulteli hänen sanojansa. Mutta sitten kun hänen hautakumpunsa valmistettiin, kuultelee ruhtinas ainoastansa meidän vihamiehiämme. En minä vielä pelkää kansan nostavan sotaa, vaan salaista kostoretkeä vuorten tuolta puolelta. Minä en näe mielihyvällä, että te, kuningatar, käyskentelette yksinänne laaksossa.

— Pitäisikö minun elää vankina, isä? — kysyi Irmgard surullisesti.

— Suo ainoastansa lähimmäksi ajaksi meidän levottomuutemme anteeksi. Moni haava menee umpeen jälleen; Theodulf'inkin on jo parantunut, ja hän astuskelee nyt, kuten olen kuullut kerrottavan, ylpeänä kuninkaan hovissa.

Meluavia ääniä kuului linnoituksen puolelta, kun tornin vartija puhalsi torveensa ja antoi toitahduksensa perästä tulla aivan liikoja, iloisia säveleitä. Irmgard naurahti. — Siellä on joku ystävä, — lausui Ingo, — ja vartija tahtoo osoittaa hänelle, kunnioitusta. — Volkmar, — huudahti Irmgard rientäen runoilijaa vastaan, joka rivakkaasti astui pihaan. Mutta hän pysähtyi, nähdessänsä matkamiehen vakaiset kasvot. — Synnyinseudultani sinä tulet, mutta minä huomaan, ett'et sinä tuo meille ystävällisiä terveisiä.

— Kuninkaan linnasta minä tulen, — lausui Volkmar, ja hänen huulensa värisivät liikutuksesta kumartaessaan ruhtinattarelle ja päämiehelle, — ja ainoastansa vähän aikaa viivyin minä metsämajoissa. Answald-ruhtinas antoi satuloida hevoisensa, ratsastaakseen kuninkaan linnaan, ruhtinatar istui palvelijattariensa joukossa, pihassa oli kaikki hiljaista, eikä kukaan kysynyt, mihin minä olin matkalla. Irmgard kääntyi pois, mutta seuraavana silmänräpäyksenä tarttui hän puolisonsa käteen ja katsoi häneen lempeästi.

Kuninkaan lähettiläänä sinä tulet, — lausui Ingo, — minä toivon hänen antaneen sinulle rauhallisen asian toimeksesi.

— Suljettu on kuninkaan suu, — vastasi Volkmar, — hänen murheensa valta-istuimestaan ja aarrekammiostaan ovat loppuneet; hän löydettiin kuolleena vuoteellansa, sittekun hän edellisenä iltana oli iloisesti juonut urhojensa kanssa. Rovio tehtiin, ja liekit leimusivat hänen ruumiinsa ympärillä.

— Hän oli mahtava herra ja urhollinen soturi; paremman lopun olisin hänelle suonut kuin kuolemisen juopuneiden henkivartijainsa joukossa, — lausui Ingo, kovin liikutettuna. Kuinka hän lienee käyttäytynytkin muita kohtaan äreässä epäluuloisuudessansa, mutta minua on hän auttanut onneeni ja kokonaisen vuoden on hän estänyt vihollisiani karkaamasta päälleni.

— Aarrekammion avainta säilyttää nyt kuningatar pojallensa, — jatkoi runoilija, hän hallitsee pontevuudella kuninkaan linnassa ja lähettää miehiänsä retkeilemään sisämaahan. Jalosukuisia ratsastaa kilvassa hänen hoviinsa voittamaan hänen suosionsa; ei kukaan uskalla nousta hänen valtaansa vastaan. Jo arvelee moni kuningas-vainajan puristetun nyrkin tuntuneen vähemmin raskaalta kuin Gisela-rouvan valkoiset sormet. Tätä en ilmoita sinulle, ruhtinas, kenenkään lähettämänä; harkitse itse, voiko se ennusta turmiota sinulle.

— Samalla synkällä vakavuudella kerrot sinä sekä surulliset että iloiset sanomat, — vastasi Ingo hymyillen. — Kuningas pidätti itsensä minua vahingoittamasta, mutta kuningattaren tiedän minä olevan lempeän ja jalomielisen. Nyt vasta voin huolettomalla rinnalla ylistää onneani, mikäli se riippuu naapurieni tahdosta.

— Epävakainen on vallanhimoisen naisen suosio, — lausui runoilija.

— Minä olin uskollinen rajavahti kuningasvainajalle, miksi en olisi samoin hänen pojallensakin? Ja niin kau'an kuin Gisela-rouva hallitsee Thüringiläisiä, odotan itselleni hyvää siltä taholta. Olitko sinä kuningattaren puheella?

— Kuningattaren silmäys muuttui teräväksi ja vihaiseksi, huomatessansa minut väkijoukossa.

— Jos sinä vast'edeskin aiot hovissani soittaa tanssihuveissa minun naisilleni, — huudahti hän, — niin karta matkustuksia vuoristossa. Harakan lentäessä metsän yli repii haukka siltä höyhenet. Kerran olit sinä tätä ennenkin laverteleva sanansaattaja, vaan varo kieltäsi. Sitte viittasi hän minua menemään, ja minä riensin nopeasti metsien läpi tänne, sillä minua ahdisti levottomuus sinun ja ruhtinattaresi tähden.

— Vaikka olisitkin suotta levotoin, ole kuitenkin kiitetty uskollisuudestasi. Joku panettelija on herättänyt kuningattaren vihan sinua kohtaan. Mitä mieltä hän on minua kohtaan, sen olen saanut eräällä vaikealla hetkellä kokea; meidän ystävyytemme on koeteltu, ja meidän veremme juoksee yhtäläisestä lähteestä. Sillä meidän kumpaisenkin kohtaloa ohjaa korkeat esi-isämme jumalien salissa, ja kuten kaksi lasta samasta heimosta olemme me muukalaisten joukossa vuorten kumpaisellakin puolella, minä miehenä, hän naisena.

— Mutta ei sinun naisenasi, herra, — keskeytti Berthar.

Ingo hymyili. — Hän on kuitenkin nainen, ja huonosti soveltuisi meille, miehille, naisen oikkujen pelkääminen.

— Vieläkin huonommin hänen ystävyyteensä luottaminen, — vastasi vanhus. — Emäkarhun ollessa pienenä nuolee se sen miehen kättä, jonka kurkkuun se sittemmin käy kiinni.

— Sinun epäluulosi menevät liian pitkälle, nuhteli Ingo sävyisesti. — Mutta minä tahdon menetellä varovasti, kuten sinä minua kehoitat. Me ratsastamme itse kyliin ja kutsumme vanhukset neuvottelemaan, lähetämmekö airueen uuden kuningattaren luokse, ja pidämme tarkasti huolta, että olisimme puolustukseen varustetut. Jos se tulee olemaankin turha työ, niin saammehan sitte nauraa huolillemme. Ja sinä, Volkmar, jää meidän vieraaksemme siksi, kunnes huomaat Gisela-rouvan taaskin tulevan sinulle suosiolliseksi; tiedäthän itsekin, kuinka mielellämme me näemme sinut keskuudessamme.

— Suo anteeksi, herra, — lausui runoilija kolkosti, — jos en minä pysäytä retkeäni; nopeampana hirven juoksua ja haukan lentoa rientää tämän naisen viha. Hän on kokonansa unohtanut, että hän muinoin kuningas-vainajalle ylisti minua sanansaattajana. Jos sinä luuletkin voivasi olla levollinen hänen suhteensa, en minä kuitenkaan toivo mitään omasta puolestani.

— Kukapa rohkenee estää runoilijan jalkaa, kun häntä halutta lähteä? Mutta jos sinun täytyy meistä eritä, niin levähdä ensin ruhtinattaren lieden ääressä ja salli meidän taas pian nähdä sinut tammiemme suojassa.

— Minä palajan jälleen takasin paikkaan, missä tammet seisovat, — vastasi runoilija, kumartuen käden yli, jonka ruhtinas hänelle tarjosi.

Ingo meni Bertharin kanssa hevoisten luo; Irmgard heitti silmäyksensä hänen jälkeensä. — Monta salaista temppua sinä, Volkmar, osaat, — lausui hän hiljaa, — mutta sinä et voi kuitenkaan selittää tuskan ahdistamalle vaimolle kaikkia niitä ajatuksia, jotka liikkuvat hänen puolisonsa aivoissa.

— Ajatukset liikkuvat aivoissa, kuten pääskyset katolla, ne lentävät ulos ja sisään, — lohdutti runoilija, — mutta sinä olet kotiliedellä olevan tulen kaltainen, joka suo riemua ja herättää iloa; älä ole milläsikään varjoista, jotka syntyvät ja katoavat. Sinunkin luoksesi, ruhtinatar, tulen minä salaisena sanansaattajana. Lähtiessäni metsämajoilta vei Gundrun-rouva minut tarhaan, missä talon siipikarjaa pidetään. Hän osoitti erästä naarashaikaraa ja lausui: — Tuokin lintu, tuossa, lensi kesällä pois talostamme, mutta palasi ennen talvea takasin ja toi poikansa tullessaan; nyt elätämme me kumpaakin. Eräs, jonka sinäkin tunnet, katosi täältä, koska hän piti kiinni erään villijoutsenen siivistä; vie nyt hänelle toisellainenkin matkamerkki. — Ja runoilija tarjosi Irmgardille merkin, erään haikaran höyhenen ja erään linnunpojan siipisulan, jotka olivat sidotut toisiinsa langalla. Irmgard piti äitinsä lähettämää merkkiä kädessänsä, ja hänen kyyneleensä valuivat sen päälle. — Adebar-rouva, naishaikara, lensi takasin taloon, — lausui hän, — sentähden, että eräs petolintu oli surmannut hänen puolisonsa. Mutta minun sydämeni käskee minua taistelemaan niitä metsähaukkoja vastaan, jotka laukovat siipiänsä minun herrani vastaan. Tule, Volkmar, jotta saan näyttää sinulle pientä haikaranpoikaani, joka riemuiten puristaa kiinni pienet kätösensä, kun hänen isänsä kumartuu häntä katsomaan.

— Jälkeenpuolipäivänä oli hiljaista ympärysmuurin sisäpuolella. Runoilija oli sanonut jäähyvästit, Ingo ratsasti talonmiesten seurassa pitkin laaksoja, ja Irmgard-rouva seisoi lähteen luona, joka pulppuili erästä kalliosta asumuksen lähellä. Siihen oli ruhtinattaren miehet hakanneet oivallisen kivisammion, johon vesi kokoontui. Aurinko paistoi lämpimästi, viileä vesi juosta lorisi ja valui kivisammiosta laaksoon päin. Erään saarnipuun oksat riippuivat kallionrinteeltä suojaavana katoksena ja lähteen ympärillä kasvoi pajupensaita, jotka harmahtavilla lehdillänsä salaisivat paikan vieraiden silmiltä.

Irmgard piti pientä poikaansa lähteen yli. — Sinä vierivän veden hyvä haltijatar, — rukoili hän, — ole laupias minun lapselleni, että hänen jäsenensä vahvistuisivat, ja hänen vartalonsa tulisi yhtä pulskaksi kuin puolisonikin. — Hän kylvetti poikaa, joka parkui maltittomasti ja potki pienillä jaloillansa; sitten kuivasi hän poikansa hennon vartalon liinavaatteella, kietoi hänet lämpösiin, ja laski hänet sammaleelle sekä laverteli hänen kanssansa, kunnes hän lakkasi parkumasta ja taaskin hymyili äidillensä. Sitten nousi hän seisovallensa, riisui pois päällimmäisen vaatteensa, jotta hän tuli seisomaan siinä vyöttämättömässä hameessansa; hän huuhtoi lähteessä läpimärjän vaatteensa helman ja levitti sen niittypolulle auringonpaisteesen. — Muinoin oli minulla palvelijattaria, jotka kietoivat ylös helmansa minun palveluksessani, ja harvoin kajosin minä käsilläni lieteen ja vesisammioon; nyt elän minä yksinäni erämaassa Fridan ja myllyä jauhattavien orjattarien seurassa; minun käteni käyvät karheiksi, ja minä pelkään, ett'ei se ole minun mieheni mieleen. Mutta jos minun käteni olisi pehmeät niin kuin ennen, puuttuisi häneltä monta mukavuutta. Kuinka voisi hän minun avuttani elää erämaassa? — Hän katseli kuvaansa, joka hyppeli edestakasin läikkyvässä vedessä, ja irroitti tukkanauhansa. Hänen pitkät, kiemuraiset suortuvansa valuivat ales ja niiden päät kastuivat veteen, mutta hän tuijotti lähteesen ja lausui hiljaa: — Sellaisena olin minä hänen mieluisensa ennen; haluaisinpa tietää, vieläkö hän nyt ajattelee samoin kuin sillä kertaa, jolloin hän suuteli minua aamuvalossa, vai onko minun salainen levottomuuteni isäni vihasta ja äitini murheesta minua muuttanut? Minä salaan kuitenkin huokaukseni kuninkaalta ja vääntelen käsiäni ainoastansa yksin ollessani. Mutta hänen uljas mielensä kärsii tästä yksitoikkoisesta, rauhallisesta elämästä, hän ikävöi mainehikkaita urhotöitä, sillä jalo on hänen mielensä, ja koko ikänsä on hän tottunut valmistamaan kotkille tappotantereita. Nyt piilee hänen päänsä puukaton alla minun tähteni.

Näin istui Irmgard, ja raskaat huokaukset painoivat hänen päänsä ales kivisäiliön reunalle. Vartija huudahti tornista, ja askeleita kuului kalliolta Irmgardin näitä huomaamatta. Silloin korskui hevoinen hänen lähellänsä, ja muuan kopea naisen ääni lausui: — Miksi sinä, vaimo, istut kyyrysissäsi lähteen reunalla katselemassa niin hartaasti omia kasvojasi, ett'et näe etkä kuule?

Irmgard hypähti seisovallensa. Hänen edessänsä istui ylpeästi ratsunsa seljässä eräs uljas nainen; huntu riippui hänen keltaisesta tukastansa ja hänen olkapäitänsä sekä hevoisen selkää peitti purppuraviitta; hevoisen tamineet loistivat kullasta ja sen kaviot polkivat liinavaatetta, jonka Irmgard oli levittänyt maahan. Ja vieraan takana näki hän Sintramin kalpeat kasvot. Hehkuva puna nousi hänen poskillensa, hän tiesi, kuka tuo vieras oli, jonka edessä hän seisoi avohamein ja paljain jaloin. Mutta hänen samoinkuin kuningattarenkin silmistä säihkyi viha. Näin seisoivat kumpaisetkin naiset ääneti ja tähystelivät toisiansa vihollisilla silmäyksillä, sitten antoi Irmgard tukkansa valua huntuna ales rinnallensa ja kyyristyi lähteen vieressä kasvavaan sammalikkoon, peittääksensä alastomia jalkojansa. Hän otti lapsen syliinsä ja piti sitä edessänsä. — Onko tuo maahan kyyristyvä vaimo mykkä? — kysyi kuningatar seuralaiseltansa. — Se on Irmgard itse, kuningatar, — vastasi Sintram. — Kuningatar kutsuu sinua, orpanani. Irmgard jäi liikkumattomana istumaan, mutta hän lausui käskevällä äänellä: — Käännä pois kasvosi, Sintram, sinun ei sovi silmäillä minua, kun sinun kuningattaresi hevoinen polkee minun hamettani.

— Oletko sinä saanut niin hyvän tiedon siitä, mitä naiselle sopii, isäsi talossa, josta sinä karkasit vieraan miehen jalkavaimona?

— Valhetta on sinun herjauksesi, niin kuningatar kuin oletkin, — vastasi Irmgard vihoissansa; — kunniallisesti ja siveästi elän minä aviomieheni kanssa. Tokkohan sinä, karsastelija, voit kerskata samanlaisesta kunniasta.

Uhaten nosti kuningatar kättänsä; silloin kuului ääniä kukkulalta. — Tännepäin, Ingo, — huudahti Irmgard hätääntyneenä, — tule auttamaan vaimoasi! — Ingo tuli, rientäen ales Irmgardin lähellä olevaa, jyrkkää polkua myöten ja näki hämmästyneenä puolisonsa maassa ja hänen edessään, ratsunsa seljässä ylpeänä istuvan kuningattaren ynnä hänen seuralaisensa. Hän meni vaimonsa ohitse ja notkisti kunnioituksella päänsä ja polvensa Gisela-rouvalle. — Tervehditty olkoon Thüringiläisten mahtava hallitsijatar, — lausui hän iloisesti, — kunnioituksella tervehdin minä sinun jaloa päätäsi; suo suosiosi uskollisen orpanasi kodille! — Kuningattaren kasvot muuttuivat, nähdessään urhon seisovan edessänsä iloisena ja kunnioittavassa asemassa, ja hän lausui ystävällisesti: — Terve sinullekin, orpanani!

— Eikö kukaan ole niin kohtelias, että auttaisi kuningatarta hevoisen seljästä? — huudahti, Ingo ja tarjosi kuningattarelle jalkansa ja kätensä, auttaaksensa häntä ales. Gisela-rouva tarttui kädellään hänen kähäriinsä, pitääksensä niistä kiinni ja luikui hänen jalkansa avulla ales.

— Suo anteeksi, orpanani, — jatkoi Ingo kuningattaren seisoessa hänen edessänsä maassa, — eipä ole säädyllistä, että minun vaimoni istuu alastoinna kuningattaren ja vieraan miehen silmäin edessä; lainaa hänelle viittasi, jotta hän voisi siivosti mennä pois, — ja sukkelalla tempauksella tarttui hän kuningattaren viittaan siltä kohdalta, jossa se oli kiinni soljella, sekä nykäsi viitan pois hänen olaltansa. Kuningatar vaaleni ja otti askeleen takaperin, mutta Ingo kietoi viitan vaimonsa ympärille, nosti hänet seisovallensa ja lausui hänelle, osoittaen tietä: — Jätä meidät!

Irmgard kietoi itsensä ja poikansa tuohon laajaan viittaan ja meni polkua ylöspäin. Mutta Ingo kääntyi taaskin kuningattareen ja näki tämän taistelevan voidakseen hillitä itseänsä, ja että Sintram oli hypännyt ales hevoisensa seljästä sekä lähestyi paljastetuin miekoin. Mutta kuningatar viittasi hänelle, ja Sintram vetäysi totellen takasin.

— Rohkea se käsi oli, joka otti kuningattaren viitan, mutta miehen tulee puollustaa perheensä kunniaa; sinä, Ingo, olet rohkeasti korvannut, mitä me kiivaudessamme unohdimme, enkä minä ole siitä sinuun vihoissani. — Hän viittasi toistamiseen seuralaisellensa, Sintram meni kau'emmaksi hevoisineen, ja Ingo seisoi yksinään kuningattaren edessä. — Niin on käynyt kuten minä toivoinkin, — lausui Gisela-rouva, — sinä seisot minun silmieni edessä, Ingo, kuten muinoin, koska minä salin portailta lausuin sinut tervetulleeksi; ja samoin kuin silloin tulen minä nytkin luoksesi ystävällisellä mielellä. — Ja hän jatkoi vakavammin: — Sinulla on minun maassani vihamiehiä, jotka uhkaavat sinun onneasi, ja korkealle kuuluu heidän kostonhuutonsa kuninkaanlinnassa; minun kansalaiseni, Burgunditkin, valittavat, kuten olen kuullut, sinun ryöstävien miestesi tähden.

— Sinä tunnet tavat maanrajalla, kuningatar; minun mieheni ovat itse kostaneet vahingon, jonka muukalaiset heille ovat tehneet. Mutta jos minun mieheni ovat tehneet jollekin Thüringiläiselle vääryyttä, olemme me rientäneet antamaan vääryyttä kärsineelle korvausta; pidä sinäkin, kuningatar, rauhaa, jota Ingo ja hänen rajakansansa toivoo sinun vallaltasi.

— Sillä urholla, jonka minä muinoin tunsin, oli suurempi kunnianhimo, kuin Burgundein lehmäin ajaminen suojelusmuurinsa sisäpuolelle, — ivasi kuningatar.

— Mies, joka levotoinna kuljeksii ympäri maailmaa, veistelee mielellään itsellensä katoksen, jonka alla hän isäntänä voi hallita, vastasi Ingo.

— Epävarmalta näyttää minusta katos, — vastasi kuningatar, — josta kansan huudot kutsuu ulos perheenemännän. Isä ja sulho, joilta sinä olet neitsyen ryöstänyt, vaativat sotaretkeä sinua vastaan, nuori kuningas tarvitsee jalosukuisiensa apua eikä voi kieltäytyä vaatimasta sinulta takasin ryöstettyä, ja minä pelkään tuhon tulevan sinulle, sillä ainoastansa suurella vaivalla on kuninkaan tahto tähän asti voinut hillitä noita kiukustuneita miehiä.

— Sinun uhkauksesi, kuningatar, pakoittaa minua vieläkin suuremmalla voimalla suojelemaan taloani; jos sota on lähellä, on se minulle tervetullut; lieden ääressä riippuva miekka ruostuu.

— Mieletöin, — huudahti kuningatar ja astui lähemmäksi, — aivan huoletoinna elät sinä täällä metsässä, sill'aikaa kun pyydystäjät lähestyvät sinua joka taholta. Caesar on alkanut uuden sotaretken Alemaneja vastaan ja sinuakin etsii hänen kostonsa; hän on tarjonnut liittoa Burgundeille, ja Gundomar on käskenyt miehensä aseisiin.

— Caesarista sinä puhut, — lausui Ingo. — Kiitos, kuningatar, tästä hyvästä sanomastasi! Sentähden minun miekkani helähtikin, ja sieltä lähestyy sankari, jota minä olen yöt ja päivät ikävöinyt: — Hänen silmänsä loistivat ja hän tarttui miekkaansa.

— Hyvin sinä, urho, puhut, — lausui Gisela, itsekin innostuneena hänen tulisesta luonnostansa, — turha vaiva olisi peloitella sinua vaaroilla. Minä olen tullut varoittamaan sinua, sillä minä voin tarjota sinulle mahtavampia liittoja kuin metsän ja rajamaiden talonpojat. Ingo-orpanani, mieluummin uskon sinulle kuin kenellekään muulle miehelle nuoren kuninkaan ja itseni; minä haluan saada sankarin, joka sodassa voi johtaa minun miehiäni ja opettaa poikaani, miten mainetta voitetaan. Sellaiseen kunniaan olen minä sinut määrännyt, ja saadakseni sinut kuninkaanlinnan palvelukseen olen saapunut tänne.

Ingo seisoi hämmästyneenä ja ankarasti pyöri ajatukset hänen päässänsä. Hänen edessänsä seisoi tuo kaunis nainen, jolla oli kuninkaallinen kruunu ja ojensi kätensä hänelle; rukoillen tarjosi tämä hänelle sitä, mikä oli ollut uljaimpien sankarein mieliteko ja toivo.

— Sinun ollessasi lasna, — jatkoi Gisela-rouva syvästi liikutettuna; — liitti isämme meidän kätemme yhteen; sinä kasvoit kansan keskuudessa ylistetyksi sankariksi, ja minä onnettomaksi naiseksi kuninkaan linnaan; silloin kosketti taaskin sinun kätesi hyväillen minun kättäni. Se, mikä silloin eroitti sinut kuningattaresta, on sittemmin kadonnut liekkeihin roviolla. Nyt tulen minä kutsumaan luokseni jaloimman kaikista näiden maakuntain sankareista. Molemmatkin rukoilemme me samaa ylhäistä jumalaa, joka on meidän esi-isiemme kanta-isä, sillä jumalallista sukua me olemme kumpikin, me voimme kohottaa päämme korkealle kaiken maailman kansan yli, sinä ja minä; meidät on näkymättömät jumalat itse määränneet kansan hallitsijoiksi. — Kun Ingo kuningattaren huulilta kuuli samat sanat, joita hän itse oli lausunut, katsoi hän ikäänkuin huumautuneena kuningattareen, joka jumalattaren tavoin tahtoi ohjata hänen kohtaloansa.

— Nyt kuului kukkulalta kolketta, kuningattaren viitta putosi ales ja kaukana kuului yhä hiljempaa erään lapsen heikko valitus.

— Tämä puku sopii lemmitylle sankarille, — lausui kuningatar, koskettaen kädellään hänen olkapäähänsä; Ingo kohotti päätänsä.

— Hädässäni kuulen minä heikon äänen, — lausui hän itseksensä, minä kuulen pienen poikani valittavan minun tähteni ja minä seison kuningattaren edessä kuten unesta herännyt mies. Minä olen sidottu erääsen, joka minusta on henkeänikin rakkaampi. Kaiken on hän hyljännyt minun tähteni, ja miesteni piirissä olen antanut hänelle lupaukseni pitää hänestä isällistä huolta ja ainoastansa hänen kanssansa jakaa vuoteeni hänen aviopuolisonansa. Kuinka voisin minä paeta hänen luotansa ja tulla kuninkaanlinnaan?

— Ei sanaakaan enään, Ingo, — huudahti Gisela-rouva, ja hänen poskensa hehkuivat, — muista, että sinä ojensit minullekin kätesi, muistelehan sitä yötä, jona minä pidätin kuningasvainajan miekan. Kun minä sillä kertaa pelastin henkesi, liittivät näkymättömät jumalat meidän kohtalomme yhteen. Minun omani sa olet, minun yksinäni, ja kalliin hinnan minä sinusta olen maksanutkin.

— Jalomielisen ja sankarinaisen tavalla olet sinä tehnyt minua kohtaan, — vastasi Ingo, — ja kiitollisena tulen minä pysymään sinulle niin kauan, kuin elän.

— Häpeä sellaiselle kylmälle tervehdykselle, — lausui kuningatar tuimetuksissansa, — ja häpeä sellaiselle urholle, joka ainoastansa sanoilla osoittaa kiitollisuuttansa siitä, että eräs nainen hänen tähtensä on antanut itsensä alttiiksi kuolonjumalien kirouksille. Niinkö vähän käsität, mitä silloin tein, kun pidätin oman puolisoni miekan? Minä kutsuin esiin pahuuden voimat, epäluulon ja salaisen vihan, omaa henkeäni vastaan, sappi on siitä ajasta asti ollut minun juomani ja erään toisenkin, jokainen sana on herättänyt epäluuloa, jokainen yö on ollut levotoin. Minun huoleni, sydäntä kalvava huoleni, oli yöt ja päivät, että minun vielä piti henkimän päivän valossa, sill'aikaa kun se toinen jatkoi juomistansa hurjien miestensä kanssa.

— Jos sinä olet kärsinyt kuoleman tuskaa minun tähteni, — lausui Ingo liikutettuna; — niin kutsu minua, koska vaara sinua uhkaa, ja mielelläni tulen verelläni korvaamaan sen osan taakasta, jonka minun olisi pitänyt kantaa.

Kuningatar tuskin kuulikaan hänen sanojansa; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi käheällä äänellä: — Niinkö valmis oletkin, lemmittyni? Kentiesi, ett'ei se toinen olisi kuollut, jos et sinä mainittuna yönä olisi ollut minun huoneessani.

Urho säpsähti takaperin, hänen poskensa vaalenivat vastatessansa: — Luuletko, kuningatar, tulleesi rakkaammaksi minun sydämelleni rasittamalla näin omaatuntoasi ankaralla rikoksella?

— Miksi sinä tuijotat minuun ikäänkuin olisit kivestä? — huudahti Gisela-rouva, tarttuen hänen käsivarteensa ja pudistaen häntä. — Me kumpikin, sinä ja minä, emme voi kauemmin yhdessä elää maailmassa, jos et sinä seuraa minua.

Vihastuneena tempasi urho itsensä irti hänen kädestänsä. — Jos sinä olet salaa öisellä työllä koonnut kostavien jumalien uhkaa minun pääni varalle, olen minä valmis kärsimään rangaistukseni, mutta vapaana sinusta enkä riippuvana kuin orja sinun elämästäsi.

Kuningatar katsoi terävästi hänen silmiinsä ja nosti vitkallisesti käsivarttansa sekä puristi uhkaavana nyrkkiänsä. — Arvat ovat heitetyt, joihin onnen jumalatar on piirtänyt minun ja sinun tulevaisuutesi. Sinä olet valinnut, Ingo, ja se merkki, jonka sinä olet saanut, tietää onnettomuutta. — Hän kääntyi pois, hänen povensa kuohui ankarasti, mutta hänen silmänsä pysyivät kyynelettöminä, ja hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, ikäänkuin olisi ne olleet kiveen valetut, kun hän, osoittaen laskevaa aurinkoa, puoliääneen lausui: — Jää hyvästi huomeneksi! Kiivaasti meni hän hevoisten luo. Ingo potkasi jalallansa kuningattaren viitan ales kalliolta ja riensi kotiinsa päin samaa tietä, jota Irmgard'kin oli mennyt.

11.

Salaman isku.

Niiden ahtaiden käytävien läpi, jotka johtivat lähteeltä linnan pihaan riensi Ingo porttia kohden. Hän huomasi sen suljetuksi sekä miesten vartioimaksi ja tornista huusi Berthar hänelle:

— Katsopas syrjään, kuninkaani, tuolla laaksossa ratsastaa kuningatar seuralaisineen rajaa kohti. Niin kiirettä ei ole kellään, jonka mieli on huoletoin.

— Hän erkani minusta vihassa, isä. Berthar ymmärsi päämiehen synkistä kasvoista, mitä hän sanoilla ei ollut lausunutkaan.

— Kun paimen, — virkkoi hän, — ajaa pois suden karsinasta, ei tuo ärsytetty eläin palaja kolmeen päivään, mutta naarassusi rohkenee jo seuraavanakin yönä tehdä sisäänmurron. Koska odotat sinä, Marvingein paimen, päällehyökkäystä laumassasi?

— Huomenna, — vastasi Ingo.

Vanhus nyökkäsi päällänsä: — Tuolla pohjoisessa päin ei ole rauhaa maassa. Vahtitornissa, jonka me rakensimme sinun maasi rajalle, seisoo Radgais; hän on viisas mies ja pitää kyllä vihollisia hyvin varalta, sillä hän on puhutellut Volkmaria ja tietää kuningattaren aikovan keittää uuden liemen Thüringiläisille. Siitä huolimatta ei ole hänen tornistansa näkynyt yhtään savua, päivä on valoisa, ja ilma kirkas; minä pelkään, herra, ett'ei hän vapaaehtoisesti ole ummistanut silmiänsä.

— Kuningatar ratsasti metsäteitä karttaaksensa vahtitornia, — vastasi Ingo. Mutta samalla hetkellä kun hän antoi silmäyksensä tähystellen lennellä avaruuteen, ilmausi kultaisella lännen taivaalla valkoista savua; yhä korkeammalle nousi savupatsas ja synkkeni yhä enemmän.

— Me ymmärrämme varoituksen, — lausui Berthar; — kuningattaren miehet tunkevat rajan yli. Sydämestäni toivon vartijan pääsevän heiltä pakoon.

— Heitäpä silmäyksesi eteläänkin, Berthar, siellä nousee meitä vastaan vanha vihollisemme. Kolmannen kerran hieroo Caesar kauppaa meidän hengestämme, ja tällä kertaa vaatii hän Burgundein hävittämään meidät sukupuuttoon. Kuningatar uhkaili veljensä, Gundomar'in, asevoimalla.

Taaskin tutki vanhus päämiehen kasvoja ja näki niiden vakaisuudesta, että päämies oli aikeissa taistella elämästä ja kuolemasta. Silloin veti hän kovempaan vyönsä ympärilleen ja lausui katkerasti hymyillen: — Lyhytpä aika sallitaankin meille kaunistaaksemme kartanomme kahdelle kuninkaalle. Mutta sinun miehesi ovat pian valmiit, me olemme jo kauan odottaneet itsellemme sellaista kunniaa, ja se, joka kutsumatta aikoo aterioida meidän joukossamme, tulee kait itse korppein ja kotkien ateriaksi. Käske, kuninkaani; sinun miehesi ovat valmiit sotimaan.

— Sytytä vartijarovio, — käski Ingo, — ja lähetä tiedustelijoita eteläiselle rajalle sekä käske kehoittamaan talonpoikia kylissä piiloittamaan heikon väkensä rytöhakkauksien taakse ja lähettämään meille kaikki sotaan kykenevät miehensä.

Silloin antoi Reithar kaikuvalla äänellä kuulua Vandalein vanhan sotalaulun kartanolla: — Aseisiin, te nuoret joutsenet, kantakaatte esille rautakulppo ja sytyttäkää liekki palamaan; tänä yönä tulette te alkamaan mainehikkaamman tanssin kuin palavien puupökkelöiden ympärillä.

Heti senjälkeen leimusi suuri valkea kukkulalla, ja aseellisia miehiä ratsasti nelistäen vuorta alespäin.

Irmgard istui siinä korkeassa morsiushuoneessa, jonka Vandalit kerran olivat hänelle valmistaneet tammen oksiin. Kädessänsä piti hän äitinsä varoitusmerkkiä. Hänen silmänsä tuijotti ulos tyhjään avaruuteen. Kuullessansa alahalla linnapihassa puolisonsa askeleet, käänsi hän silmäyksensä sinnepäin nähdäkseen, tulisiko tämä hänen luoksensa. Mutta hän jutteli Bertharin kanssa. Vihdoin tuli hän ylös ja astuen hänen eteensä lausui hän: — Kuningattaren viitta lensi ales syvyyteen, ja itse läksi hän vihoissaan meidän linnastamme.

— Minä makasin lähteen yli olevalla kalliolla. Tuska ja häpy vaivutti minut maahan. Silloin kuulin puhetta ja vastauksia, minä näin puolisoni kumartuvan tuon vieraan vaimon puoleen ja kuulin tämän tekevän vaatimuksia hänen henkensä suhteen.

— Sitten kuulit myöskin minun kieltäyneeni, — vastasi hän suopeasti.

— Sanat haihtuivat korvistani, sillä minun poikani valitti, ja minä kannoin hänet isänsä vuoteelle; kentiesi löytää tämä emintimän poikaselle.

— Irmgard! — huudahti hänen puolisonsa kauhistuneena, — mitä ajatuksia sinulla onkaan?

— Luuletko sinä minun tahtovani olla sinun tielläsi kuten kivi, joka estää sinun jalkaasi sankarin maineesta ja kuninkaan kruunusta? Minä olen kuullut kansalaisieni sanovan, ett'en minä olekaan sinun kunniallinen ja siveä aviovaimosi, ja häpäisevällä tervehdyksellä kohtasi minua kuningatarkin. Jos sinä lähetät jalkavaimosi kotiansa, tulee kuningatar taaskin sinulle suosiolliseksi, kuten hän ennenkin oli.

— Sinä olet loukattu, ja sinun sanasi leikkaavat syvältä, — vastasi Ingo, mutta minusta näyttää, ett'ei sinulla pitäisi olla syytä katkaista vaatetta välillämme, sillä eräs toinen miettii samaa ilkeöillä ajatuksilla. Hän tahtoo riistää sinulta puolison, mutta ei, kuten sinä luulet, valmistaaksensa hänelle häävuodetta. Sillä toisellaista lepopaikkaa aiotaan maanpakolaiselle Ingolle, ja tuolla alahalla laaksossa vieritellään jo kiviä sulkeaksensa hänet pimeään kammioon.

Irmgard hyökkäsi kiivaasti seisovallensa, ikäänkuin olisi käärme häntä, pistänyt. Mutta Ingo veti tuon vastahakoisen luoksensa ja lausui hellästi: — Vaivaloinen on minun matkani ollut maailmassa; minä olin vielä lapsi, kun jo täydyin kuten metsänpeto kuljeksia laaksoissa hankkimassa elatustani, joka pitäisi minua hengissä, sill'aikaa kuin pyydystäjät hiipivät minun jäljissäni. Usein tuskaannuin minä elämääni, nöyrästi anellessani tähteitä muiden pöydältä ja nähdessäni isännän kolkon silmäyksen. Kuitenkaan en luule aivan maineettomana murtauneeni vihollisieni rivien läpi, ja rehellisesti olen ahkeroinut, saadakseni kerran riemulla istua sankarein salissa. Muinoin tuntui minusta viimeinen hyppäys vihollisten joukkoon suurimmalta onnelta, ja kun sotahuudot raikui, luulin kuulevani kuolemattomien huutavan heimolaistaan luoksensa. Vasta sinut nähtyäni, tulit sinä minulle omaa henkeänikin rakkaammaksi, ja minun silmäni aukenivat näkemään monta riemua tässä maailmassa; suloiselta tuntui minusta usein istuminen auringonpaisteessa ja naurahteleminen, kun pienet pukinpojat heittivät kippaa meidän pihassamme, ja mieheni tulivat kotia mehiläiskennot vasuissansa. Mutta kun jumalat soivat minulle sellaisen onnen, päättivät he myöskin, ett'ei se saisi kestää kau'an sekä samalla tuottaa turmiota sinulle, jota minä lemmin. Rohkealla väkivallalla täytyi minun saada sinut omakseni. Vielä köyhempi olet sinä minun vaimonani kuin kodissa ollessasi. Ei kukaan muut ole suositellut sinua paitsi minun hurjat mieheni ja uutisasukkaat, koska heillä oli vastoinkäymisiä siellä kotona. Usein olen minä huomannut, miten sinä maanpakolaisen kainalossa olet koettanut salata kyyneleitäsi ja niitä huokauksia, joita ikävä kotiisi sinussa synnytti. Tänään antoivat taivaalliset minulle merkin, viitan pudotessa. Mahdollista on, vaimoseni, että he tahtovat kutsua minut luoksensa, ja sentähden pidän minä nyt huolta, että minun lähtöni tulisi mainehikkaaksi ja vihollisilleni vaurioksi.

— Ratsasta pois linnasta, — lausui Irmgard, — ja rakenna itsellesi uusi koti vieraassa maassa.

— Petohan hiipii luolastansa koirien lähestyessä, eikä kansan ja maan isä.

— Sinähän olet elänyt rauhassa onnellisen vuoden, sinä olet nostanut poikasi kilvellesi, ja vaimosi on levännyt sinun rinnallasi. Ajattele sitäkin, Ingo, ennenkuin valitset, — Hän katsoi yhä ahdistuksella hänen kasvoihinsa.

Ingo meni vielä kerta noiden pienten akkunaluukkujen luokse ja katseli joka haaralle pimeään maisemaan. Taivas loisti kuni kirkkain kulta, ja alhaalla laaksossa nousi usva purosta. Hän katseli noita aallonkaltaisia kukkuloita, noita synkkiä metsiä, tuota hedelmällistä ketoa; sitte kääntyi hän vaimoonsa ja sulki hänet syliinsä. — Kun runoilija lauloi salissa, ja sinä ennen muita kunnioitit muukalaista, silloin rakastit sinä minua sentähden, että minä johdin urhoja kuolon tiellä. Mikä on muuttanut mielesi, Vandaalin vaimo?

— Tuska, jonka tunsin ajatellessani, että sinut menettäisin, — vastasi Irmgard hiljaa ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten.

Ingo piti häntä kiinteästi puristettuna itseensä. — Korkealla kannoin minä päätäni, vaikka olinkin maanpakolainen mies, iloisena nautin minä kunkin päivän tuomaa onnea, sillä minä pidin elämätä vähäpätöisenä mainehikkaasen kuolemaan verraten, ylpeä olin minä uskollisuudestani kaikkia kohtaan, joille olin antanut lupaukseni, ja siitä, että viholliseni minua pelkäsivät. Ken tahtoo tallata lokaan tätä minun ylpeyttäni, hänet minä tapan tahi tappaa hän minut. Mutta ylpeämpänä kuin koskaan ennen, varustaun minä tällä kertaa tappeluun. Sillä vahvempana kuin koskaan ennen lähestyy vihollisen voima, ja sinä, lemmittyni, olet omilla silmilläsi näkevä, ylistikö runoilija syyttä sinulle urhoasi. Valmista itsesi, ruhtinatar, vastaanottamaan puolisosi kunniapäivää, sillä pian saat sinä morsiushuoneesi ympärillä kuulla joutsenten julmaa laulua ja nähdä pilvissä taivaan sillan, jota myöten urhot rientävät ylöspäin.

Tummemmaksi tulivat öiset varjot, vahtirovio leimusi ja levitti punaisen hohteen sekä savupilviä pihan yli, jossa miehet varustausivat puollustukseen. He raivasivat pihan rattaista ja työkaluista, kantoivat esille heittokeihäitä ja latoivat kasaan kiviä; vaimotkin olivat auttamassa, he toivat ahkeraan vettä lähteestä ja täyttivät salin vieressä olevat astiat ja sammiot. Sanantuojia tuli kylissä asuvan väen luota rientämällä pihaan, ja johtajien käskyt kaikuivat ympärysmuurin sisällä.

Irmgard astui Fridan seurassa ales korkealta yliseltä. Hän oli voittanut epäilyksensä ja ikäänkuin jumalattaren kannattamana kulki hän pihan poikki. Berthar hymyili mielissään hänet nähdessänsä. Hän nousi äkkiä seisovallensa maasta, jossa hän naulaili suurta heittokonetta, ja tervehti kuten soturi päällysmiestänsä. — Noin on minusta mieluista, — lausui hän, — nähdä kuningatar koristettuna, hänen kasvojensa tyyneys sekä hänen rinnassansa oleva kultakoriste ilahuttaa minua. Niitä häitä minä ylistän, joissa morsian on noin yltäkylläisesti koristettu. Sillä iloisina me, pojat, taistelemme, nähdessämme meidän hallitsijattaremme urhottarena lähestyvän soturia. Mutta kuulehan vielä ystävällinen neuvo vanhuksen suusta. Hyvä emäntä olet sinä ollut hurjille pojille rauhan aikana, sinä olet pitänyt huolta kaikista ja ollut jäykkä kaikkia kohtaan, kuten oikean perheenemännän tuleekin olla, ett'ei rohkea silmäys tahi sopimatoin pilapuhe simasta päihtyneiltä miehiltä uskaltaisi ilmi sinun läsnäollessasi. Mutta osoitapa nyt taasen, jos hyväksi näet, suosiollista kohtelua sotureille, puhu heille kaikille ystävällisesti ja jaa heille anteliaasti varoja, joita sinulla on kellarissa ja aitassasi. Sillä en minä pelkää joutuvamme ru'oan ja juoman puutteesen sillä ajalla kun sota kestää; mutta moni lyö kovemmin ja lingoittaa aseensa voimakkaammin, jos häntä toverinsa seurassa kestitetään simalla ja runsaalla särpimellä. Tähän asti olemme me vaan väijyneet burgundilaisia rosvoja, mutta tällä kertaa tulee meillä olemaan työ, josta vastaiset sukupolvet tulevat kertomaan.

Irmgard ojensi hänelle kätensä, ja vanhus tarttui siihen kunnioituksella. — Mitä minuun tulee, on nyt kaikki niin tapahtunut, kuten kauan olen toivonutkin, — jatkoi hän, — ahtaanpuoleinen taistelukenttä, tulinen ottelu ja minä päällikköni rinnalla. Yksi asia minua vaan tekee levottomaksi, se, että joukko, joka hänen kanssansa astuu taistelukentälle on niin harvalukuinen. Sillä sotajumala laskee mieluummin pellollansa joukottain kaatuneita miehiä kuin yksinäisiä korsia.

— Tule tänne, Wolf, — huudahti Berthar tuolle nuorelle Thüringiläiselle, — sinä osaat oleskella sievästi naisten kanssa, ja he kehuvat sinun tanssitaitoasi. Sentähden pitääkin sinun ruveta heidän kaitsijaksensa. Johda naisia vierittämään ales kiviä kalliolta ja heittämään vettä tuleen, jos katto syttyy. Tuo kuopasta meidän kokoamamme härjän- ja hirvennahat ja levitä ne kosteat vuodat puukatolle, sillä lähin puiden lehviä ovat märät vuodat meidän parahin suojamme tulinuolia vastaan.

— Lähempänäpä kuningasta luulin saavani seisoa, — vastasi Wolf nuristen.

— Ei kukaan estä sinua oikealla ajalla ottamasta osaa taisteluun, — lohdutteli ukko, — mutta kunniakkaampi kuin luuletkaan on sinun toimesi, sillä nuot tuolla ulkonakin tulevat kyllä naisten tavan mukaan kiistelemään siitä, kenen velli pohjaan palaa.

— Sinä, isä, tarkoitat, että monelle meistä tulee huomenna kuuma päivä.

— Monelle heistä, pitää sinun sanoa, — vastasi Berthar. Pidä vaan huolta siitä, että rivakkana poikana saavutat onnen jumalattarien suosion.

— En minä itseäni ajatellut, — vastasi Wolf ja katsoi olkansa yli saliin päin.

— Älä katso taaksesi, on laki sodassa. Kaikki, jotka tulevat jäljissäsi, pitäkööt huolta itsestänsä; ainoastansa niiden varalta pitää sinulla olla silmiä, jotka ovat sinun edessäsi.

Wolfin aikoessa nuoralla hinata märkiä vuotia katolle, tuli Frida hänen luoksensa ja alkoi ivallisesti lausua: — Kunniakkaanpa toimen sinä olet saanutkin, ja pahalta haisevat ne matot, joita sinä meille levittelet. Jos sinä rupeat kamaripalvelijaksi, joka meitä, naisia puollustat, pysyy viholliset mielellään meistä kymmenen askeleen päässä ja kääntävät kauhistuksella pois nenänsä.

— Jos minä olisin päällikkö, — vastasi Wolf suuttuneena, — asettaisin sinut seisomaan portin päälle koko sotajoukon eteen, haavoittamaan vihollisten rintoja pistopuheillasi. Auta minua pystyttämään tikapuut saliin kattoluukun kohdalle ja pidä kiinni köysistä, että saisin vuodat erilleen tuolla ylhäällä.