SISÄLLYS: (continued 2)

— Minusta näyttää hänen rohkeutensa hauskalta ja hänen olentonsa huolettomalta, vaikka raskas kohtalo häntä rasittaa, — vastasi Volkmar.

— Miten käyttäytyy hän maljan ääressä? — kysyi kuningas, — minä katselen mielelläni punaposkista nuorukaista, jonka kielen kannan viini voi irroittaa.

— Hän osaa kunnollisesti suoriutua juomingissa ja puheessansa, — vastasi runoilija.

— Sittenpä on hän tervetullut minun huoneeseni, — huudahti kuningas ja löi viiniastiaansa.

— Mutta sinut olen minä valinnut uskotuksi lähettilääkseni tuomaan muukalaisen metsämajoista tänne minun linnaani; saata hänet minun kasvojeni eteen.

Volkmar nousi seisovallensa sekä neuvotteli itseksensä. —. Minä vien sinulta viestin muukalaiselle, — lausui hän. — Mutta, että hän ensiksikin huomaisi minun kuninkaani ystävällisen mielialan, minä pyydän sinua ensin lupaamaan hänelle rauhaa ja antamaan hänelle turvaa hoviin tullessa ja hovista mennessä, sinua, kuninkaani ja sinun salissasi olevia miehiäsi.

— Mitä sinä mietitkään, runoilija? — huudahti kuningas närkästyneenä, — miten voin minä antaa lupaukseni tuolle ventovieraalle miehelle, jonka mielipiteitä minä en tunnekaan?

— Sinä vaadit kuitenkin, herra kuningas, hänen antamaan itsensä sinun valtaasi. Helppoa on vaatia valaa yksinäiseltä mieheltä. Minun kuninkaani, pitäisitte kaiketi muukalaista hupsuna, jos hän rohkenisi tulla tänne sinun miestesi joukkoon ilman rauhan takeita.

— Mitä tarvitsee kuningas tuon kuljeksivan miehen apua sellaisessa asiassa? — huudahti Wolfgang, — lähettäkää meidät, me tuomme muukalaisen tänne joko jaloillansa tahi kilpensä päällä, ja retki noiden röyhkeiden talonpoikien kyliin on kau'an ollut mielessämme.

— Vaiti, — lausui kuningas, — minulla ei ole nyt mitään hyötyä teidän kömpelöstä kielestänne, kun minun on keskusteltava vuorelaisteni kanssa. Volkmar tulee olemaan minun lähettilääni, sillä tänäpäivänä tarvitaan hyviä sanoja; jos vast'edes tulee päivä, jolloin tarvitaan rivakkaa toimintaa, kutsun minä teidät. — Sinä arvelet siis, ett'ei hän olisi sellainen hupakko? — jatkoi hän utellen, ja hänen sumeista silmistänsä lensi vihainen silmäys kuin tulinen juova savupilvestä, mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi suopeasti:

— Noh, minä tahdon luvata hänelle kaiken. Ja te siellä, olkaat vaiti! — huudahti hän kohottaen ääntänsä, meluaville miehillensä. Tulkaat tänne lupaamaan kädenlyönnillä rauhaa Ingolle, Ingbert'in pojalle, matkalla hoviin ja hovista pois. — Miehet tekivät valan.

— Ja nyt, runoilija, — lopetti kuningas uhaten, — panen minä mieleesi, että viipymättä saatat hänet tänne.

— Minä olen ainoastansa sinun lähettilääsi herra, en minä voi pakoittaa häntä tulemaan.

— Muista omaa menestystäsi, Volkmar, — lausui kuningas ja kohoitti puristetun nyrkkinsä. — Paha olisi sinulle, jos tulevaisuudessa täytyisit paeta isänmaastasi.

— Minä tahdon olla rehellinen lähettiläs, — sanoi runoilija vakavasti.

— Silloinpa on kaikki hyvin, Volkmar, — lausui kuningas leppyneenä ja nousi seisovallensa. — Juominki olkoon lopussa, nouskaat pois istuimiltanne, ja sinun, Volkmar, täytyy tänään tehdä palvelusta kamaripalvelijana, tue minua! — Kuningas nojasi raskaasti Volkmarin olkapäähän ja kulki hänen kanssansa pihan poikki kuningattaren makuuhuoneesen. Tiellä kuiskasi hän leikillisesti runoilijan korvaan: — Noh, veitikka, mihin malja joutui?

Volkmar avasi laukkunsa, jota hän kantoi vyöllänsä, ja tarjosi kulta-astian kuninkaalle.

— Piiloita se minun levättiini, — lausui kuningas, — sinun tähtesi tahdon pitää huolta, ett'ei Gisela-kuningatar huomaa maljaa.

Seuraavana aamuna lähti runoilija linnasta. Kuningas katseli epäluuloisena lähettiläänsä jälkeen ja mietti mielessänsä: — Nuot metsärevot eivät taida lähettää muukalaista minun linnaani. Jos he kieltävät täyttää minun vaatimustani, antaa se minulle syytä ryntäämään heidän kimppuunsa, lannistaa heidän talonpoikaisylpeytensä ja hävittää heidän vapaan yhteytensä. Mutta silloin valitsevat he Ingon päämieheksensä, hän näyttää minusta miehuulliselta urholta, ja saattaa syntyä kova ottelu halkopinojen ja metsäsienien seassa. Mikä asian lopuksi tulee, ei tiedä kukaan, eikä minulla ole halua antaa ruumistani astinlaudaksi, jonka päällä toinen kiipeää kunnia-istuimelle. — Näin joi hän simaansa surullisissa ajatuksissa, mykkänä ja umpimielisenä kuningatartakin kohtaan, joka suurilla silmillänsä tutkistellen häntä katseli ja väliin arvasi hänen ajatuksensa, vaikk'ei hän niitä lausunutkaan ilmi.

Päivä päivältä kului, vaan Ingoa ei kuulunut. Sitävastoin kolkutti Sintram, Theodulfin setä, eräänä iltana linnan portille. Kuningas otti hänet vastaan avosylin, pitäen hänen kanssansa kahdenkesken pitkän keskustelun, ja Gisela-rouva kuuli, miten kuningas, puristaen hänen kättänsä, antoi päämiehelle seuraavan vakuutuksen:

— Sinun etusi ja minun tulevat juoksemaan metsään yhdessä kuin kaksi sutta. — Mutta kun Sintram oli ottanut jäähyväiset, heitti kuningas hänenkin jälkeensä tyytymättömän silmäyksen ja nimitti häntä kierosilmäksi repolaiseksi.

5.

Metsämajoissa.

Ruhtinaan hovissa ja kylässä ratisivat elonkorjuuvankkurit, päämiesten urhot välistä unohtivat työn kiireessä kilpailuleikkinsäkin ja auttoivat työntekijöitä, leikkuumiehet sitoivat hurskaiden riemuhuutojen kaikuessa viimeisen lyhteen kansan mahtavalle jumalalle ja veivät tanssien rukiintähistä tehdyn seppeleen ruhtinaan kotiin. Paljassääriset lapset hääräsivät kuin rastaat metsänreunassa ja poimivat marjoja ja pähkinöitä suuriin, puunlastuista tehtyihin tuutteihin. Kaikki olivat innostuksissansa korjaamaan niitä hedelmiä, joita kedon jumalatar lahjoittaa tilanomistavalle miehelle. Ruhtinaan rinnalla katseli Ingo noita rauhallisia toimia, joita hän tähän saakka ainoastansa oli nähnyt uljaan sotaratsunsa seljästä; hän kuunteli tyytymättömyydellä, miten hänen isäntänsä päivitteli ikäänkuin talonpoika, että sudet olivat syöneet häneltä mullikan, mutta useimmin hymyili hän iloisesti, nähdessään Irmgard'in palvelijattarien joukossa, joille hän jakeli käskyjänsä. Sekä hänen että neitsyen sydän sykki riemusta, kun he muiden läsnäollessa kartanolla tahi kedolla tervehtivät toisiansa kohteliaasti ja joskus vaihtoivat muutaman sanan keskenänsä. Sillä tavat olivat ankarat hovissa, miehet elivät erillänsä naisista, ja sittenkun Ingo oli tehnyt vuorovieraan valan, karttoi hän häiritä talon rauhaa liiallisella likenemisellä. Melkein kaikki katselivat häntä ystävällisillä silmäyksillä, ainoastansa ruhtinattaren silmä oli synkkänä häntä katsellessansa. Hänen ylpeätä mieltänsä katkeroi, että Ingo vasten hänen neuvoansa oli voittanut hänen heimolaisensa urhojen kisassa, samoinkuin runoilija oli tehnyt mitättömäksi hänen toivonsa, että Ingoa kohdeltaisiin kuten tuntematointa matkailijaa. Ja muutkin seikat tuottivat hänelle levottomuutta. Hän oli valinnut heimolaisensa, Theodulfin, tyttärensä puolisoksi, ja hänen oma sukunsa sekä Answald-ruhtinas olivat jo monta vuotta sitten sopineet tästä. Nyt piti hän kaiheksivilla silmillä varalta tytärtänsä ja vierasta. Eräänä päivänä tuli kuljeskeleva ilveilijä taikalaatikollansa siihen seutuun, hän soitti pilliänsä ruhtinaan kartanon edustalla, kunnes kylän väki kokoontui sinne juoksujalassa; ruhtinaan urhotkin ja palvelijat astuivat ulos kartanon portista. Kun väki oli kerääntynyt piiriin miehen ympärille, alkoi tämä mongertaen kertoa, että hänen laatikossansa oli romalainen sankari kätkettynä, jota hän tahtoi näytellä, jos se miellyttäisi sotureja ja noita ihanoita impiä. Hän naaputti laatikkoon; silloin aukeni sen kansi ja pieni, ilkeännäköinen kummitus ihmisen kasvoilla ja romalainen kypäri korviensa yli pisti irvistellen päänsä näkyviin. Moni hätkähti takaperin, mutta rohkeammat nauroivat kummitukselle. Mies avasi laatikon, ja apina pujahti ulos, puettuna panssaripaitaan samoinkuin romalainen soturi. Se hyppi edestakasin nurmikolla laihoilla säärillänsä, heitti kuperkeikkaa ilmassa ja tanssaili. Alussa talonpojat hämmästyivät, sitten syntyi korkea-ääninen nauru ja ilohuutoja, jolloin Hildebrand juoksi saliin ilmoittamaan herroille: — Eräs ilveilijä tanssii portin ulkopuolella villin miehen kanssa, jota nimitetään apinaksi. — Silloin meni ruhtinaskin ja Ingo sekä naiset ulos, ja heistä oli hupaista nähdä apinan hullunkurisia hyppyjä. Lopulta otti apina kypärin päästänsä ja juoksenteli sinne tänne, jolloin mies sanoi: — Lahjoittakaatte, urhot, romalaiselle soturille ne romalaiset rahat, pienet ja suuret, joita teillä on kukkarossanne; jota jaloin sankari, sitä suuremman rahan. Jolla ei ole rahaa, pankoot munia ja makkaraa laatikkoon. — Silloin talonpojat nauroivat, ja monen käsi meni vyöhön; toiset toivat talosta kaikkea, mikä voisi olla soveliasta matkustajan eväslaukkuun. Herrojakin lähestyi muukalainen, ja ruhtinas sekä Theodulf ottivat esille romalaisia vaskirahoja lakkaristansa, ja Frida kuuli Theodulfin osoittaen Ingoa lausuvan ilveilijälle: — Tuo suuri sankari tuolla taitaa tulla antamaan sinulle runsaimman lahjan. — Kun mies apinansa kanssa lähestyi Ingoa, mietiskeli Frida levottomuudella, josko muukalainen ja hänen palvelijansa, Wolf, voisivat löytää mitään annettavaa ruhtinattaren lahjoittamien vaatteiden lakkarista ja estääkseen häpeätä, tempasi hän äkkiä irti yhden noista hopeahelyistä, joita ruhtinatar oli antanut hänelle kaulakoristeeksi, sekä lausui rientäen esille: — Tämän antaa sinulle tuo sankari, joka tuntee Romalaisten hypyt paremmin kuin sinä, jos sinä vastaat hänelle yhteen kysymykseen: missä pu'ussa on sinun kummituksesi, kun sinä anelet lahjoja Romalaisilta?

Mies otti hopean, vilkasi arasti Ingoon ja vastasi hävyttömästi tytölle: — Vandalein tervehdykset tiedän minä loukkaaviksi ja raa'oiksi. Mutta sinulle minä vastaan: Ken tahtoo tanssissa olla Romalaisten mieleinen, hänen täytyy tanssia alastomana. Mitä minun apinani tuossa tekee, neuvon minä sinuakin tekemään. — Frida huusi närkästyneenä hänen jälkeensä: — Minä luulen sinun tanssivaisen apinasi muualla pilkkaavan meidän kansamme sotureja, samoten kuin se meillä tekee muukalaisista. — Silloin nyökkäsi miehet myönnytystänsä ja kääntyivät nauraen pois ilveilijästä. Mutta Ingo astui hänen luoksensa ja kysyi: — Mistä tiedät sinä minut Vandaliksi?

— Sinulla on kylläksi selvä merkki päässäsi, — vastasi mies osoittaen Ingon kypäriä, johon oli kiinnitetty muutamia metsäjoutsenen siipisulkia. Tuskin on kahdeksan päivää kulunut siitä, kun tuollaiset sulat menettelivät pahoin minun kanssani Burgundein luona, — Ingo punastui, hän tarttui miestä kiivaasti käsivarteen ja veti hänet syrjään. — Montako heitä oli, — kysyi hän, — jotka kantoivat tällaista merkkiä?

— Useampi kymmentä vaan vähempi kolmeakymmentä, vastasi mies; — kovia sanoja he minulle lausuivat, kun minun apinani siellä tanssi joutsenensulissa, ja he uhkasivat lyödä ja piestä minua.

— Oliko se, joka sinua nuhteli, vanha, harmajaparta soturi ja arpi otsassansa?

— Sinä mainitset hänet sellaiseksi, kuin hän oli, herra, ja sitä paitse oli hän raaka mies.

Irmgard huomasi urhon töin tuskin voivan hillitä mielenliikutustansa; hän erkani muista ja meni yksinänsä jälleen kartanolle.

Kun Volkmar vähän tämän jälkeen saapui taloon, otti Ingo häntä vastaan kuten hartaasti odotettua ystävää; hän kuulusti tämän asiaa ja saattoi hänet ruhtinaan luokse, ja nuot kolme miestä pitivät siellä salaista neuvottelua.

— Kuningas on kutsunut minua, — lausui Ingo, — hän on myöskin luvannut minulle turvallisuutta. Minkälainen hänen sydämensä aivoitus lieneekin, täytyy minun totella hänen kutsuansa. Ainoastansa yksi seikka estää minua, ja häpeällä puhun minä siitä; enhän minä voi näyttäytyä kuninkaan hovissa typö tyhjänä miehenä, ja muistathan sinä, herra, miten minä tulin sinun tykösi.

— Huolestuneena vastasi ruhtinas: — Hevoista ja aseita ei sinulta, urho, tule puuttumaan, ja Wolf voisi seurata sinua palvelijanasi, mutta kuitenkin neuvon minä sinua, ett'et luota kuninkaan sanaan, etkä usko itseäsi hänen henkivartijainsa kirveiden sekaan, sillä sinä voisit kadota näkymättömiin hänen kivimuuriensa sisäpuolella. Se matka olisi surkea loppu sinun sankarielämällesi.

Volkmarkin rupesi sanelemaan: — Sinulle, urho, sopii pitää vaaraa vähäpätöisenä, ja tiedäthän sinä rohkean työn joskus onnistuvan miehelle parhaiten. Mutta jos sinä tottelet kuninkaan kutsua, kuten sinä aijot, niin älä tee sitä millään tavalla yksinäisenä matkustajana, Kuningas ja hänen palvelijansa ylönkatsoisivat sinua ja kohtelisivat sinua loukkaavasti, vaikkeivät he väijyisi sinun henkeäsikään. Sillä kuninkaiden hoveissa on tapana, että ainoastansa komea puku, hevoiset ja seurue tuottavat miehelle arvoa. Sentähden pitää sinun hankkimasi kaikki tämä, ennenkuin ratsastat kuninkaan luokse, Mutta jos sinua seuraa tämän metsäseudun miehet, herätät sinä ankarata vihaa kuninkaan luona.

— Viisaasti puhut sinä kaikessa, Volkmar, vastasi Ingo. — Jos sinä rohkenet mennä takasin kuninkaan silmäin eteen, sano hänelle, että minä olen kiitollinen hänen kunniaatuottavasta kutsustansa, ja että minä tulen hänen kasvoinsa eteen, niinpian kun olen varustettu siten, kuin hänen ja minun kunniani vaatii.

— Minä tulen viemään hänelle sinun vastauksesi, — lausui Volkmar, — ja minä toivon osaavani väistyä sukkelasti syrjään, kun hän heittää juomamaljansa minun jälkeeni.

Answald-ruhtinaskin yhtyi tähän vastaukseen; sillä hän oli salaa levotoin kuninkaan vaatimuksesta, vaikka hän miehekkäästi salasi huolensa.

Kun Ingo ja Volkmar olivat kahden kesken, lausui Ingo: — Se, joka on antanut yhden hyvän neuvon, antaa kyllä toisenkin. Sinä näet minun olevani kuin lapsen, joka on nostettu ylös vedestä ja tullut nykyään maailmaan. Miehet täällä ovat hyvänsuopia, mutta sotaan menevät he harvoin; kuulustele sinä, uskollinen toverini, eikö millään haaralla maata olisi mainehikasta työtä miekalle.

— Varro vaan vielä vähän aikaa, — vastasi Volkmar hymyillen, — ja suvaitse sillävälin kuunnella neitsy Irmgardia, kun hän laulelee sinulle minun laulujani, sillä hän on hyvin harjaantunut laulamaan ja soittamaan kielillä. Kun minä saan kuulla rehellisestä sodasta, annan minä sinulle siitä tiedon; mutta sinä tiedät sotilaan mielen syksyllä haluavan kotiin ja keväällä taisteluun.

— Ja kuulehan nyt vielä, — jatkoi Ingo, — mikä vaikuttaa, että minä yöllä unetoinna vierittelen vuoteellani. Hyppäys Rhen-virtaan eroitti minut miehistäni, minun takanani tunkivat Romalaiset sotajoukot kuten hyökylaine maahan, naispappi sai minut töin tuskin piiloitetuksi, siihen asti, että lähetti minut pohjoiseen päin; hyvästijätössä lupasi hän tiedustella niiden kansalaisieni kohtaloa, jotka olivat taistelleet minun rinnallani venheiden vieressä. Mutta äsken kuulin minä eräältä ilveilijältä, että soturia minun heimostani oli tämän kuukauden ajalla ollut Burgundein luona ja yksi näistä näyttää olleen Berthar, jonka sinäkin tunnet. Jos sinä olet ystävällinen minua kohtaan, Volkmar, niin etsi, jos voit, minun uskolliset mieheni; sillä kuinka ystävällisiä moni niistä, jotka minua täällä ympäröivät, ovatkin, en voi kuitenkaan olla iloinen, ennenkuin saan tietää, josko yksikään minun miehistäni pääsi väistämään Romalaisten rautoja.

Runoilija nyökkäsi päällänsä ja kääntyi menemään: — Ruhtinas täällä on ystävällisellä mielellä sinua kohtaan, — lausui hän, — mutta ihmisten mieli-ala on muuttuvainen, ja se väsyy helposti, joka nojaa ainoastansa yhdelle jalalle. Sinä kunnioitit minua luottamuksellasi, kertoessasi äsken, miten sinä pääsit veden vallasta. Sentähden pyydän minäkin sinulta yhtä suosionosoitusta. Muinoin annoit sinä minulle tämän kultasormuksen, ota se nyt, herra, takasin, jotta minä saisin antaa sinulle myöskin todistuksen minun uskollisuudestani; kaiketi lahjoitat sinä minulle tulevaisuudessa enemmänkin, jos jumalat suovat sinulle menestystä. Sormuksella saat hevoisen ja vaatteet tahi hankit itsellesi kunnollisen palvelijan.

— Mieluimmin minä lainaan sinulta, kuin keltään muilta, — vastasi Ingo, — mutta sinä tiedät, että soturi ei lähde kullatta sotaan. Minun vaatteissani on vielä kätkössä se kulta, jonka Berthar antoi samana päivänä, jona minä hänestä erosin, jotta, jos minun ruumiini jäisi yksinänsä makaamaan arolle, joku löytäisi minun kultani ja kiitollisuudesta toimittaisi minut kunnialliseen hautaan.

— Siinä tapauksessa, urho, ajattele myöskin viisaasti elossa olevien suhteen; ja jos minä rohkenen neuvoa sinua, niin anna kullastasi Frida-neitsyellekin, sillä talossa kuiskataan hänen sinun eduksesi riistäneen kaulastansa hopeahelyn, tehdäkseen hallitsijattarellensa mieliksi; ja annan palveliallesi, Wolfillekin, lahja, ett'eivät toiste herjaisi hänen palvelevan perin köyhää isäntää. Älkäätte panko pahaksenne, että minä puhun näin suoraan, mutta se, joka on tottunut etsimään suosiota, tietää myöskin miten suosio voitetaan.

Ingo tarjosi hänelle hymyillen kätensä. — Ainoastansa sinulle en minä tarjoa mitäkään, — lausui hän,— sillä mielelläni olen minä sinulle velassa.

— Ja, minä sinulle, niin kauan kuin hengin, — sanoi Volkmar jäähyvästiksi ja kumarsi itsensä syvään kynnyksessä.

Ingo seurasi tuon uskollisen miehen neuvoa. Kun hän laski palvelijansa käteen kaksi kultarahaa, joissa tuon mahtavan romalaisen Konstantin-keisarin kuva oli nähtävissä, huomasi hän miehen onnellisuutta ilmaisevista kasvoista ja sydämellisistä kiitoksista, kuinka kallisarvoisena sellainen lahja pidettiin metsämajoissa. Ja aterian loputtua astui hän toisten läsnäollessa Irmgardin luokse ja lausui:

— Sinun leikkisiskosi, Frida, on palvelijalle lahjoittamalla hopeallansa ostanut minulle iloisen sanoman; mielelläni haluaisin minä osoittaa hänelle siitä kiitollisuuttani ja minä pyydän sinua, neitsy, näillä rahoilla palkitsemaan hänen lahjansa. — Silloin kulki vieraan kulta kädestä käteen naistenkin joukossa, ruhtinas ja kaikki hyvänsuovat riemuitsivat, että heidän vieraansa oli käyttäynyt siten, kuin hänen arvonsa vaati. Ingo huomasi miesten nöyryydestä, että heidän hyvä tahtonsa oli lisääntynyt, sittenkun voivat toivoa palkintoa tehdyistä palveluksistansa; sillä kaikkein mielipide oli, että runsaasti antaminen oli isännälle ja runsaasti saaminen palkolliselle kunniaksi.

Mutta Ingo ajatteli lahjaa myöskin hänelle, jota hän lempi. Irmgardin seisoessa pihassa seljapuun lähellä, astui hän nopeasti syrjästä tämän luokse; Irmgard kuulikin hänen askeleensa, mutta hän ei kääntynyt ympäri, sillä hän ei suonut kenenkään näkevän iloa hänen kasvoillansa. Kääntyneinä poispäin muista, katsoivat he toistensa silmiin, ja tällä kertaa ei kumpikaan heistä huomannut satakieltä, joka oksalla hätäisesti kehoitti poikiansa pakenemaan. Ingo aloitti ystävällisen puheen: — Joutsenen puvussa lensi muinoin Svanhilda, minun sukuni kanta-äiti, maan päällä; siitä ajasta asti on joutsenen ulommaiset siipisulat olleet pyhänä merkkinä, jota miehet ja vaimot minun heimostani kantavat kypärissään tahi otsakoristeessaan koska he koristeleiksevat juhlaan. Me ryöstämme sulat elävältä linnulta, sillä joutsenen surmaaminen pidetään meidän kansassamme rikoksena. Tänään on minulle onnistunut voittaa senlainen koristus. Sinulle, ihana impi, minä sen tarjoan, jos sinä tahdot vastaan ottaa ja säilyttää sitä. Kynään olen minä piirustanut sen merkin, jolla minä kaikki omani merkitsen.

Irmgard peljästyi, sillä hän aavisti Ingon sulilla tarjoavan hänelle, mitä tämä ei rohjennut lausua sanoilla, ja hän kysyi epäröiden: — Kuinka voi se olla minun, joka on sinun omasi?

Ingo vastasi syvästi liikutettuna: — Siitä syystä ainoastansa on elämä minulle kallis, että minä tunnen neitsyen, joka kerran tulee kantamaan tätä merkkiä päässänsä julkisesti kaikkein ihmisten edessä. — Ja hän tarjosi taaskin neitsyelle sulkia.

Silloin otti Irmgard ne ja kätki ne vaatteisinsa. Melkein huomaamatta pyyhkäsi Ingon käsi hänen kättänsä, mutta hän tunsi koskettamisen sydämensä pohjassa.

— Irmgard! — kuului ruhtinattaren käskevä ääni pihassa. Vielä vaihtoivat näiden kahden silmäykset sydämellisen tervehdyksen, jonka jälkeen neitsyt riensi huoneesen päin.

— Mitä sanoi muukalainen sinulle äsken? — kysäsi äiti tyttäreltänsä; — hänen kätensä kosketti sinun kättäsi ja minä näin sinun poskesi punastuvan.

— Hän näytti minulle erään linnun sulkia, jotka ovat tunnusmerkkinä hänen suvussansa, kun urhot kantavat niitä päässänsä, — vastasi Irmgard, mutta taaskin lensi tuo kielivä puna hänen poskillensa.

— Kerran kuulin minä tyttöhupakon kohottavan niin korkealle äänensä sankarein salissa, että kaikki vaikenivat, samoinkuin metsän laulajat vaikenevat nuoren kä'en alkaessa kukkua.

— Jos häntä osoittaminen olikin rohkea teko minulta, ei se kuitenkaan ollut sopimatoin; minun sydämeni oli täysi, ja ystäväni tulevat suomaan sen minulle anteeksi. Älä sinäkään, äitini siitä vihastu.

Mutta ruhtinatar jatkoi: — Ei minua ilahuta nähdessäni muukalaisen viipyvän meidän liedellämme. Talon isännälle sopii hyvin olla vieraanvarainen turvaa etsivää kohtaan, mutta emäntä pitää avaimet tukevassa kädessänsä, ettei tavaroita tuhlattaisi pois ja hän suojelee kanatarhaansa, ettei kärppä pääsisi tunkemaan sinne sisälle. Jos muukalaisella on aikomus hyppäämällä hevoisten yli päästä osalliseksi minun puolisoni perintömaihin, varasto-aittoihin ja keittiöön tulee hänen uhkarohkeutensa häntä varsin vähän hyödyttämään. Mutta sinun täytyy minun tyttärenäni pysymän vieraana miehelle, joka elää kuin raakalainen, ilman koditta, maapakolaisena ja yhtä köyhänä, kuin kuljeskeleva mierolainen, joka anelee almua meidän ovellamme.

Irmgard ojensi itsensä suoraksi. — Kenestä sinä, ruhtinatar, puhut? Tarkoitatko sinä sitä sankaria, jonka ruhtinas kutsui kunniaistuimelle? Sitäkö syytöintä, joka tuli meidän luoksemme täydellisesti luottaen isiemme valaan? Minä olen kuullut kerrottavan, että minun isoisäni pyhään juomaan sekoitti pisaroita verestänsä erään kuningassuvun veren kanssa, jotta heidän jälkeentulevaisensa rakastaisivat ja kunnioittaisivat toisiansa. Jos sen kuninkaan poika onkin vieras muille, ei minun isoisäni huoneessa saa kuitenkaan kukaan nimittää häntä siksi, et edes sinäkään.

— Kuullessani sinun uppiniskaista puhettasi, — lausui äiti — virkistyy uudellensa minun vanha suruni siitä, ett'ei sinun veljesi enään ole elävitten joukossa. Sinä kovan onnen päivänä, jolloin eräs kuninkaan miehistä tappoi hänet, jäit sinä ainoaksi lapsekseni ja huolenpitoni esineeksi ja pahasti palkitset sinä äitiäsi hänen vaivoistansa.

— Jos minun veljeni olisi elossa, tulisi hänkin pitämään suurimpana kunnianansa päästä sen sankarin asekumppaliksi, jota sinä nimität kerjäläiseksi.

— Veljesi kadottua maan päältä, pääsit sinä perintöoikeuteen tässä maassa, ja sinun äitisi täytyy pitää varalta, kenelle sinun isäsi antaa sinut puolisoksi.

— Jos minulla on perintöoikeus tähän taloon, olen myöskin perinyt liiton velvollisuuden ja vannotun valan ja minä aijon pitää ne pyhänä. En milloinkaan ole kieltänyt kunnioitustani sinun heimolaisiltasi, en Sintram-enolta enkä veljesipojalta Theodulf'ilta, mitä tahansa minä heistä sydämessäni ajatellenkin. Älä siis nuhtele minua siitä, jos minä näytän ystävällistä mielialaa niitäkin kohtaan, jotka ovat ystäviä minun isänikin suvulle.

— Vaiti, sinä uppiniskainen, — vastasi äiti kiivaasti; — liian kauan on ruhtinaan tahto sallinut sinun olla kodissasi; aika on jo käsissä, että sinun uhmaileva mielesi tulee avioliiton kautta masennetuksi.

Ruhtinattaren mentyä huoneesta, Irmgard katseli liikkumattomana eteensä ja puristi kovasti yhteen käsiänsä. — Ruhtinatar puhuu ankaria sanoja palvelijattarelle, lausui sisään-astuva Frida, — kerma on päässyt happanemaan maitohuoneessa.

— Ankara on hän meitä muitakin kohtaan, — vastasi Irmgard, ääntäen vaivaloisesta sanojansa.

Sinä olet minulle uskollinen, eikä minulla ole ketään paitsi sinua, jolle voisin uskoa itseni, jos sinulla on rohkeutta kärsiä haltijattaresi nurinata.

— Minä olen vapaana syntynyt; sinun palvelijattaresi olen minä luvannut olla, enkä ruhtinattaren, ja sinun tähtesi jään niinä ruhtinaan hoviin, vaikka minun isäni tahtoisi minun tulemaan kotia. Monta kertaa olemme me saaneet ruhtinattaren vihan; usko minulle nytkin, mikä sinun mieltäsi pahoittaa.

— Minun äitini suuttui meidän vieraaseemme, jota hän alussa kohteli niin ystävällisesti, ja minä pelkään häntä pahoin kohdeltavan; sillä missä perheen emäntä ei kehoita, ovat palvelijattaret hitaita.

— Ole huoletta niin kau'an, kuin nuori Wolf on hänen palvelijanansa. Jos minä annan tälle luvan, kertoo hän herrastansa enemmän, kuin me tahdomme kuullakaan. — Lausu minun kuullakseni kaikki, — sanoi Irmgard, — sillä hyvä on, että tiedetään, mitä vierailta puuttuu.

— Ja me kuulemme myöskin halulla kerrottavan yhdestä ja toisesta — vastasi Frida hymyillen. Paljon miellyttävämpi on minusta muukalainen, kuin tuo Theodulf-haikara, joka kantaa nenänsä pystyssä. Ja sen sanon minä sinulle: kun Theodulf'in puhemiehet tulevat taloon ja heitä tervehditään tervetulleiksi, tulevat he löytämään luudan portilla, jonka kautta he menevät pois, jotta he tietäsivät, mitä me, tytöt, ajattelemme heidän kosimisestansa.

Nämät rohkeat sanat kuullessansa, kätki Irmgard kasvonsa käsillään; kyyneleet vierivät ales hänen sormiensa lomista, ja koko hänen ruumiinsa värähteli tuskasta. Frida kietoi käsivartensa ruhtinaan tyttären ympärille, lankesi hänen eteensä polvilleen ja antoi hänelle kosolta suudelmia sekä helliä sanoja.

Eipä ollutkaan sattumus syynä, että Sintram-sankari vähän jälkeen äidin ja tyttären välillä olleen jupakan ratsasti pihaan. Hän istui kau'an ruhtinattaren huoneessa ystävällisessä keskustelussa isännän kanssa ja puhui taaskin sukulaisensa, Theodulf'in, puolesta naimisasiasta. Sillä niin kau'an, kun tuo urho oli valallansa sidottuna ruhtinaan palvelukseen, ei voinut julkinen kosiminen tapahtua. Mutta uudeksi vuodeksi päästäisi ruhtinas hänet valastansa, jolloin Theodulf saapuisi puhemiestensä kanssa, ja kevään tultua vietettäisiin häät. Kaikki määrättiin tarkoin, myötäjäisetkin, ja ruhtinatar kehoitti miehiä tämän salaisen sopimuksen jälkeen uudistamaan vanhan lupauksensa toisilleen. Sintram hymyili tyytyväisenä, ja kun hän taaskin nousi hevoisen selkään, ja kun hänen isäntänsä saattoi häntä portille ja siellä erkani hänestä huolettomana lämpöisellä käden puristuksella, katseli poismenevä täydellisellä ylenkatseella luutaa, jonka vihastunut Frida oli ripustanut portin pieleen; mutta Theodulf, joka oli tullut ottamaan jäähyväisiä, potkasi luutaa, että se lensi kau'aksi pois ja hän lähetti silmäyksen, joka ilmaisi katkerinta vihaa, Fridalle, jonka hän kohtasi pihassa.

Näin kului auringonpaisteen ja ukkoisenpilvien ohella herttainen suviaika. Elot olivat korjatut, ja talonpojat halukkaat pitämään kekkerejä. Mahtavimmat talot kihlakunnassa tahtoivat vuorostansa kestittää vierasta, juomakekkerit vaihettelivat metsästysretkien kanssa, ja ruhtinas sekä Ingo olivat nyt harvoin kotona. Vieras muuttui ruhtinalle yhä rakkaammaksi, kun tämä näki, kuinka talonpojat pitivät häntä arvossa ja kuinka jalosti sekä miehekkäästi hän käytti itsensä.

Vaimonsa huoneessa vallitsevista murheista ei ruhtinas huomannut vähääkään, sillä tuo viisas emäntä oli vaiti siitä, mikä olisi voinut herättää levottomia ajatuksia hänen puolisossansa, ja oli mielissänsä, että urho nyt viikkokausittaan samoeli kartanon ulkopuolella. Mutta Ingo huomasi Irmgardin kasvot olevan murheellisen näköiset ja hän oli pahoillaan siitä, että hänen oli niin vaikea saada puhua tämän kanssa kahdenkesken.

Eräänä päivänä ratsasti Ingo ruhtinaan kanssa samaan aitaukseen, johon hän ensiksi oli saapunut, vaeltaessansa vuorten yli. Metsässä putoilivat kellastuneet lehdet kahisten maahan, uutisviljelysten ympärillä kuului miesten metsästyshuudot ja koirien haukunta. Lihava karja juoksenteli ammuen ympäris, paimen valmisteliihe lähtemään sydänmaasta ja kulkemaan kotiin, ja herrastalon palvelijattaret työskentelivät taaskin viimeisen kuorman, tekemisellä maitokamarista vaunuille. Answald-ruhtinaan katsellessa varsoja seisoi Ingo Irmgardin vieressä. Neitsyt osoitti Fridaa, joka meni ohitse, maitokiulu kädessänsä. — Tästä lähteestä, — lausui hän, — sait sinä ensimäisen juomasi meillä, ja siinä, missä nyt seisot, näin minä sinut ensi kerran. Sen jälkeen on vihanta nurmi kadonnut, ja muuttolinnut lentäneet pois. — Sinunkin kasvoiltasi on ilo paennut, — vastasi Ingo sydämellisesti.

Mutta Irmgard jatkoi: — Onnelliset olivat muinoin ne jalot naiset, jotka ikäänkuin höyhen liihoittelivat pois, minne heidän halunsa oli. Minä tunnen erään tytön, joka seisoo puron rannalla ja toivoilee omaavansa lintujen taidon. Kaksi höyhenpukua haluaisi hän ommella joutsenelle ja sen morsiamelle; mutta turha on hänen toivonsa, ja hän katsoo surullisena tuon höyhenisen lauman jälkeen, kun se lentää kau'aksi avaruuteen synnyinseudultansa.

— Kerro minulle, — pyysi Ingo hiljaa, — mikä sinun mieltäsi vaivaa.

Irmgard oli vaiti. — Se päivä on tuleva, jolloin muut, vaan en minä, tulevat sen sinulle sanomaan, — vastasi hän vihdoin. — Jos sinä viivyt talven yli meillä, en pelkää mitään, mitä huolia se mukanansa tuonekin.

Heidän puhettansa keskeytti hurja riemu ja vieras sotahuuto. Ingo säpsähti; hänen kasvonsa loisti kuten kerta ennenkin ruhtinaan salissa, sill'aikaa, kun muut miehet juoksivat kokoon ja kävivät aseisiin.

— He tulevat rauhallisissa aikeissa, — huudahti Beron tytär, — minun isäni ratsastaa heidän kanssansa, — ja hän osoitti ratsastajajoukkoa, joka riemuiten ja heiluttaen keihästänsä laukkasi mäkeä ales. Ingo riensi heille vastaan, ratsastajat hyppäsivät hevoisensa seljästä, suutelivat hänen käsiänsä, syleilivät hänen polviansa ja kerta toisensa perään kaikuivat hurjat riemuhuudot. Ingo huusi heitä nimeltänsä yhtä toisensa perään, syleili ja suuteli heitä ja kyyneleet valuivat hänen silmiinsä; hänen silmäyksensä harhaili myöskin turhaan etsien miehestä mieheen, vaan kaikki eivät enään seisoneetkaan elävänä hänen edessänsä, joille hän oli toivonut saavansa lausua tervetuliaiset. Ja niin suuri oli kuitenkin hetken riemu, että hän ja muukalaiset unohtivat toisten läsnäololon. Ruhtinaan ympärillen kerääntyivät hänen miehensä, joita sotahuuto oli houkutellut tulemaan metsästä; myöskin ruhtinaan ja neitsyen silmiin tuli kyyneleet, ja he kuultelivat ihastuksella nopeasti vaihtelevia kysymyksiä ja vastauksia, muukalaisten riemua ja valitusta. Suuremmalla tyyneydellä katseli Bero joukkoa, kertoessaan ruhtinaalle: — Minä olin ratsastanut eteläänpäin vuortemme yli Idispurolle saakka, jossa Marvingein kansa asuu, ja tehdessäni karjakauppaa talonpoikain kanssa, tapasin minä tämän metsäjoutsenparven, joka etsii johtajaansa. Minä tiesin antaa neuvoa, ja koska heidän rivakka olentonsa oli minulle mieleen, saatoin minä heidät tänne.

Ingo astui ruhtinaan eteen: — Suo anteeksi, herra, että me ilossamme unohdimme pyytää sinun suosiotasi. Nämät miehet ovat maanpakolaisia kuten minäkin, minun takiani jättivät he armaan kotinsa eikä heillä ole vanhempia eikä ystäviä; ainoastansa kasvinveljeksiä olemme toisillemme elämässä ja kuolemassa, ja meidän ylpeytemme on toistemme kunnioittaminen ja yhteisen onnen ja onnettomuuden jakaminen niin kauan, kuin me isänmaattomina vaellamme ympäri maailmata. Heidän uskollisissa sydämissänsä ainoasti on köyhän Ingon kuninkaanistuimen noja; mihin he kallistavat päänsä levolle, siellä täytyy hänenkin levätä. Minua olet sinä, ruhtinas, ystävällisesti vastaanottanut, mutta nyt olen minä kasvanut joukoksi ja epäröiden astun minä sinun silmiesi eteen.

— Tervetulleita ovat he kaikki, — lausui Answald-ruhtinas lämpöisestä sydämestä, — kartano on suuri ja aitat täynänsä, olkaat tervetulleita, te jalot vieraat.

— Minun neuvoni on kuitenkin, lausui Bero miettien, — että sinä, maan päämies, jaat heidät kyliin. Kaikki naapurit tulevat mielellänsä pitämään heitä vierainansa, ja silloin on kullakin osansa, rasittamatta ketäkään. Sillä heillä on myöskin mukanansa hevoisia, joita he ovat ottaneet sodassa, ja näiden joukossa täysirotuisia oriitakin; katsopas tuota kimoa, herra! Moni naapureista olisi iloinen saadessansa ostaa hevoisen ja talvella takkavalkean ääressä kuunnellessansa kertomuksia vieraiden sotaretkistä.

Answald-ruhtinas hymyili, mutta hän vastasi vilkkaasti: — Sinä mietit viisaasti, Bero, mutta minun talollani on etuoikeus, ja tällä kertaa, naapuri, en minä tahdo siitä luopua. Parissa päivässä voitte te, vieraat, minun miesteni avulla salvaa teidän makuuhuoneenne, jossa te voitte turvallisina oleilla, kunnes talvimyrskyt ovat menneet ohitse.

— Minun tarkoitukseni oli hyvä, lausui Bero. — Tuo tänne hevoiseni Frida, — Hän meni yhden vanhan vandalilaisen soturin luokse, ojensi tälle kätensä ja sanoi: — Muistakaatte meidän sanojamme. Nyt seisotte te ruhtinaan maalla, ja, jos teitä haluttaa astua sisään talonpojan katon alle, tulette te olemaan tervetulleita meidän vapaalla maalla. — Hän lausui vielä joitakuita sanoja tyttärellensä, sitte hyppäsi hän raskaasti hevosen selkään, tervehti ja ratsasti ales laaksoon päin.

Mutta Ingo vei kansalaisensa yhden toisensa perään ruhtinaan luokse ja mainitsi heitä nimeltään. Kaikkien etimäisenä seisoi vanha sankari, jonka jäsenet olivat ikäänkuin raudasta valetut, kasvot miehekkäät ja katsanto uljas; hänen harmaja partansa valui pitkälle ales hänen rinnallensa. Saattoipa nähdä sankarin olleen karaistun jokaista vaaraa vastaan. — Tämä on Berthar, korkeasukuinen mies, — lausui Ingo. — Minun ollessani poikana, kantoi hän minut kilpensä alla palavasta talostansa, joka oli minun ja hänen tyyssijansa maan rajalla. Burgundilaiset, jotka silloin olivat liitossa minun setäni kanssa, olivat pistäneet sen tuleen. Siitä ajasta alkaen on hän ollut minun opettajani aseiden pitelemisessä; isän tavalla on hän valvonut minun nuoruuttani; ja häntä tulee minun kiittää, ett'en tähän saakka ole esi-isiäni huonompi.

Ja kun Answald ruhtinas tarjosi tälle kättänsä vastasi tämä: — Minä muistan sen päivän, jona minun isäni kestitsi sinun isääsi talossansa; silloin oli syyspäivä kuten nytkin, ja metsästys oli hyvä vuoristossa, jota me nimitämme jättiläisvuoristoksi. Silloin tapoin minä ensi kerran villisian, ja Irmfried-sankari kutsui minua pilkallansa tulemaan metsästämään Thüringin metsissä. Kauan olen minä matkustellut ja valkoista huurua on tullut hiuksiini, ennenkuin olen saapunut sinun maahasi, mutta nyt olen minä täällä herra, ja valmis, jos sen suvaitset, seuraamaan sinua metsästysretkellä.

Tämä puhe saattoi ruhtinaan iloiseksi; hänkin esitteli miehensä muukalaisille ja kehoitti kumpaisenkin puolen miehiä olemaan hyvässä sovussa keskenänsä. Sitte ratsasti hän edelläpäin Irmgardin kanssa antaaksensa Ingolle tilaisuutta häiritsemättä puhua noiden vastasaapuneiden kanssa. Vandalein päästyä yksinänsä, nostivat he vielä kerta riemuhuudon ja ratsastivat ilolla toistensa rinnalla. Taaskin tehtiin kysymyksiä ja annettiin vastauksia, kunnes Berthar vei joukon taloon. Järjestyksessä pysyminen oli vaikeata, sillä yhä tunkivat nuot uskolliset miehet herransa luokse ja heidän huutonsa kajahteli vuoristosta. Mutta tiellä sanoi Ingo Bertharille: — Ihmeeltä näyttää, että minä pidän sinun kättäsi, isä. Mutta kerro vielä kerran kaikki minulle, miten te pelastuitte tappelusta ja löysitte minut.

— Kalojen teitä kulki meidän kuninkaamme, — alkoi Berthar hymyillen puhua, — ja hänen miehensä seurasivat häntä. Me annoimme pakoretkellämme monta miekaniskua peräänajavalle laumalle, kunnes minä rannalla huomasin hyppäykseen soveliaan paikan; sammakon lailla hyppäsivät sinun miehesi Rhen-virtaan, — eivät kuitenkaan kaikki, herra, muistathan nekin, jotka tänään ovat poikessa. Kilpemme kannatuksella pyrimme eteenpäin suuressa hädässä vihollisten nuolten lentäessä. Silloin lähetti armelias jumalainen meille apunsa. Eräs halava-puu, jonka virta oli temmannut rannasta, ajelehti suurena möhkäleenä juurineen ja oksineen vitkallisesti virran mukana; se soi suojaa väsyneille, ja me vedimme sen pois romalaiselta rannalta. Näin kuljimme me tiheässä joukossa pakenevien Alemani-sankarien joukossa ikäänkuin angeriasparvi, joka häärää kuolleen syötin ympärillä. Kun me pelastuneina pääsimme maalle kansalaistemme rannalle, piileilimme me synkissä metsissä ja hankimme yön aikana ihmisasumuksissa tietoja sinusta. Me aijoimme tehdä kuninkaallemme viimeisen palveluksen ja ratsastaa hänen hautakumpunsa ympärillä. Mutta turhaan tiedustelimme ja kyselimme; ei yksikään pakolainen ollut nähnyt sinun kasvojasi. Silloin kuljimme me vaivaloisesti Schwartswaldin yli Burgundein maahan roomalaisjoukkojen ahdistamina. Kun burgundilaiset vartiamiehet veivät meidät kuninkaansa, Gundomarin, luokse, oli tieto sinun hyppäyksestäsi jo ennättänyt hänen korviinsa ja hänkin luuli sinun jo menneen manalan majoihin. Hän oli ollut nurjamielinen sinua kohtaan, mutta nyt hän huokasi, kun minä mainitsin sinun nimeäsi, hän muisti sinun urhollisuuttasi ja sääli jättää meitä kahleissa Romalaisille. Hän pyysi meitä seuraamaan soturejansa eräällä sotaretkellä, jonka hän aikoi tehdä itäänpäin Tonavan varrella asuvia naapurikansoja vastaan. Me olimme suuressa rahan ja vaatteiden puutteessa, sillä me olimme ikäänkuin naakanpojat untuvissansa ja me haluisimme myöskin saalista. Sentähden lähdimme me hänen kanssansa, ja onni oli meille myötäinen; sinun miehesi saivat hyviä hevosia ja kulkevat nyt uljaina kukkaro pullollansa. Toissa kuukautena viruimme me eräänä iltana Tonavan rannalla; Burgundilaiset laahasivat kokoon saaliinsa, antoivat maljan rivakkaasti kulkea mies mieheltä ja ilkkuivat, kuten he aina mielellänsä tekevät, romalaisten kaupustelijain ja silmänkääntäjien kanssa, jotka olivat rientäneet sinne lahjan eli antimien toivossa. Mutta sinun miehesi olivat yksitotisia ja katselivat kuivia lehtiä, joita syystuuli lennätteli kaikkialle. Silloin astui eräs matkustaja minun luokseni ja sanoi tervehtien: — Jos sinä, urho, suvaitset, tahdon sanoa sinulle arvoituksen, saas nähdä, osaatko sen arvata. Kuka heitti soittoniekan laivaan, kuka sukelsi keihäiden välissä kuin vikuutettu joutsen? — Minä säpsähdin ja vastasin: — Ingo-kuningas heitti Volkmarin venheesen, ja kuningas hukkui virrassa kuten vikuutettu joutsen. — Silloin vastasi muukalainen: — Sinä olet se, jota minä etsin, ja pitkältä olen minä kulkenut sinun takiasi toverieni sanansaattajana. Koska minä nyt olen löytänyt sinut, niin kuule vielä toinenkin arvoitus, jonka Volkmar sinulle lähettää: — Irmfriedin salissa istuu joutsenien paimen, Thüringiläisten lieden ääressä vartoo hän poislentäneitä.

Silloin me riemuitsisimme enemmän kuin minä rohkenen sinulle sanookaan, sillä me ymmärsimme, mitä Irmfriedin nimellä tarkoitettiin. Grundomar-kuningas tahtoi pitää meitä luonansa, mutta minä pyysin häntä sallimaan meidän lähteä kotia. Minä en sanonut hänelle sinun miestesi kodin olevan siellä, johon heidän herransa ruumiin varjo lankeaa.

— Miesparat, valitti Ingo alakuloisena, — varjo on muuttunut pieneksi, se ei enään peitä teidän jälkiänne.

— Sinullekin nousee kait uusi aurinko, — lohdutti ukko; — se tulee heittämään sinun varjosi pitkälle maata. Nyt on kysymyksessä hankkia sinun väsyneille miehillesi kattoa pään päälle talven myrskyjen suojaksi. Niin pian kuin puiden urvut puhkeavat, seuraamme sinua uudelle sotaretkelle. Lausu minulle, kuningas, tulevatko nuot katot, joita minä näen tuolla, suomaan meille suojaa talven yli.

— Jumalat sen armossa niin sallikoon, — vastasi Ingo miettien. — Suuremman onnen saavutin minä täällä kuin aavistinkaan, vähemmän turvallisuutta kuin toivoinkaan.

Portti ruhtinaan pihaan oli selko seljällänsä; isäntä otti vastaan muukalaiset ja jahti heidät saliin; siellä valmistettiin heille tervetuliaisateria, ja Vandalit istuivat penkkilöille ruhtinaan miesten joukkoon. Seuraavana aamuna alettiin ahkerasti takomaan ja tekemään työtä; siitä hirsi- ja parruvarastosta, joka oli korkeassa pinkassa pihassa salvettiin Ingon huoneen viereen makuuhuone hänen miehillensä ja sen lähelle toistaiseksi aitaus hevoisille. Muutamassa päivässä oli rakennus valmiina, sillä monet kädet olivat avullisna työssä. Naapuritkin tulivat, tervehtivät vieraita ja ihmettelivät sotasaaliiksi otettuja hevoisia; he ostivat ja vaihtoivat ja ottivat halvalla hinnalla saaduista hevoisistansa syöttääksensä toisia talven yli. Ruhtinaan hiljaisen kartanon ympärillä pitivät nyt talonpojat elämöimistänsä ja siellä vilisi miehiä ja hevoisia; rotevakasvuiset Vandalit astuskelivat muukalaisessa sotapuvussansa huoneiden välissä ja viruivat ruhtinaan miesten joukossa salin portailla huolettomina hymyillen ja halulla jutellen toisille, kuten heikäläisten tapa oli; metsienkin kautta saattoi heitä talon väki, ja he ratsastivat tervetulleina vieraina kyliin.

Mutta ruhtinaan talossa olevat herrasmiehet huomasivat muutaman viikon perästä rauhan ylläpitämisen heidän seuralaistensa kanssa olevan vaikean. Sillä nuoret olivat ylpeitä ja kiivasluontoisia ja vanhemmat miehet olivat kateellisia herroinsa kunnian puolesta. Täten joutui Vandali Radgais ja Agino, ruhtinaan palveluksessa oleva tuittupäinen mies, riitaan keskenänsä syystä että Vandali oli lahjoittanut rannenrenkaan eräälle kylän tytölle, joka oli ystävällisesti hymyellyt hänelle. Tästä suuttui Agino ja lausui pilkallisesti: — Muutoin olisimme me luulleet sinun herrasi varat olevan mitättömät, mutta nyt näemme me teidän omaavan aarteita kukkarossanne. — Se, ken uskaltaa henkensä sodassa, — vastasi Vandali, — saa rahaakin lakkariinsa, mutta se, joka pui riihtä, saa käsniä käsiinsä.

Talonväki oli kuullut tämän puheen, ja kun Berthar seuraavana aamuna tuli miehinensä luhtaan ottamaan hevoisille kauroja läheisiksi päiviksi, kieltäytyi Hildebrand, joka jakoi ulos talon varoja, antamasta puituja kauroja ja virkkoi: — Koska te olette tehneet pilkkaa meidän miestemme käsnäisistä käsistä, saatte te itse survoa jyvät lyhteistä joko omilla jaloillanne tahi hevoistenne, kummanka vaan tahdotte; minun mieheni eivät tahdo tehdä työtä teidän edestänne, koska te puhutte niin törkeästi.

Berthar vastasi sovitellen: — Väärin tekivät minun mieheni, ylönkatsoessaan teidän maanne tapaa. Mutta olethan itsekin kulkenut loitolta maailmassa ja tiedät tapojen olevan erilaisten kaikkialla. Muissa seuduissa latovat kuninkaan miehet ainoastansa lyhteet puimalavalle, he leikkaavat ja pohtavat elon, mutta he pitävät varstan ja auran käsittelemistä häpeällisenä. Suo siis anteeksi toverilleni, jos hän muukalaisena kummeksii teidän tapojanne.

Mutta Hildebrand vastasi jyrkästi: — Se, ken syö meidän leipäämme, saa noudattaa meidän tapojammekin; ota siis lyhteet, sillä tästälähin saat sinä ainoastansa niitä.

Vandalein täytyi lyhdesylyyksillänsä palata talliinsa, ja Berthar komensi äkäisenä: — Heittäkää lyhteet leikkuukoneesen ja leikatkaa, kunnes leikkuri särkyy.

Tämän Radgais'in varomattoman lauseen jälkeen syntyi usein riitaisuuksia miesten kesken, mutta kumpikin puolue teki kaikki salatakseen niitä isänniltänsä. Taisteluleikeissä olivat he alussa seisoneet samassa rivissä ja koettaneet oppia toisiensa temppuja, kuten ruhtinaat olivat heitä neuvoneet tekemään, mutta nyt sitävastoin taistelivat he eriksensä, jonkatähden ruhtinas, ennenkuin ratsastusleikki kilvellä ja keihäällä alkoi, lausui Theodulf'ille: — Miksi ovat meidän vieraamme etäällä hevosinensa? Mielellämme haluaisimme nähdä, kuka parhaimmat arvolauseet ansaitsee. — Theodulf vastasi: — He eivät itse tahdo ruveta kilpaisille, Thüringein aseet paukuttavat liian kovaa heidän kilpihinsä. — Ruhtinas ratsasti Bertharin luokse: — Noh, urho, johdapa miestesi rivit meidän miestemme joukkoon! — Silloin vastasi vanhuskin: — Ainoastansa rauhan vuoksi pidän minä meidän miehet erillänsä, jottei taistelun kiivaudessa joku varomatoin isku nostaisi tappelua. — Ja ruhtinaan täytyi vaijeten nähdä, miten kukin joukko ratsasti eri haarallensa. Hänen täytyi myöskin kuulla miten hänen ratsastajansa pilkallisesti nauroivat, kun muukalaiset heiluttivat nuijiansa; väliin huusi joku rohkea veitikka Thüringein rivistä tuon loukkaavan haukkumasanan: koirantappaja! Ja taaskin kun talon miehet työskentelivät kiviä lingoittamalla ja jonkun heitto ei onnistunut, tekivät Vandalit ivallisia osoitteluja ja kuiskasivat keksimiänsä herjasanoja, koska Thüringiläiset aterioidessansa pitivät pyöreitä palloja vehnätaikinasta kaikkein parahimpina.

Ja kun kilpataistelun jälkeen alkoi tanssi, silloin saatiin nähdä talon tyttöjen kokonansa pysyvän kansalaistensa parissa, ja kun muukalaiset eivät löytäneet ketään tyttöä, joka olisi halunnut tanssia heidän kanssansa, täytyi heidän seista ja katsella. Tästä närkästyi ruhtinas ja kysyi Vandaleilta: — Miksi minun vieraani halveksivat minun talonväkeäni? — Ja Berthar vastasi: — Talon tytöt valittavat meidän hypyillämme vääntelevän heidän nilkkansa sijoiltaan. Silloin astui rivakka Frida esille, lyykistyi ukolle ja lausui: — Vähätpä minä siitä välitän, jos se ei ole toisten mieleen, että minä tartun muukalaista käteen. Minä tunnen, nimittäin erään miehen talossa, joka on lausunut uhkauksia tytöille, jos nämät tanssisivat muukalaisten kanssa. Jos sinä, Berthar, suvaitset, etkä minua halveksu, niin käy kanssani tanssiin!

— Berthar hymyili ja samoin ruhtinas, vanhus tarttui tytön käteen, hypiskeli kuten nuorukainen ja pyöri nopeasti ympäri hänen kanssansa niityllä, että kaikki näkivät ja huusivat myönnytystänsä.

Muukalaiset huomasivat tosin, ett'ei ruhtinatar ollut heille laisinkaan hyvillänsä ja puhutteli vaan harvoin heidän vihaisimpia miehiänsä, ei edes Berthar-urhoakaan, vaikka tämä oli ylhäistä sukua. Mutta ruhtinattarellakin oli valituksen syytä, sillä kaksi Vandalia, veljekset Alebrand ja Walbrand, olivat vaihtaneet jyrkkiä sanoja kahden ruhtinattaren nais-palvelijan kanssa ja olivat eräänä iltana väijyneet heitä ja suudelleet heitä väkivaltaisesti sekä saattaneet heidän pukunsa epäjärjestykseen. Tämän johdosta meni ruhtinatar Ingon luokse ja valitti korkea-äänisesti hänen miestensä ra'asta käytöksestä, ja Ingo, syvästi loukattuna ruhtinattaren kovista sanoista sekä palvelijainsa huonosta käytöksestä, piti oikeutta heidän kanssansa vierasmajassa. Ja vaikka tutkinnossa tulikin selville, että asiaan oli enemmän syynä nuoruuden ylpeys kuin rikoksellinen ilkisisuisuus, rankaisi hän kuitenkin heitä kovasti sanoilla ja häpäsi heitä kaikkein edessä muuttamalla heidät kaikki alimaiselle penkille. Murheellisina istuivat sitten pahantekijät toverinsa seurassa. Mutta ruhtinattaren suosioa eivät muukalaiset sittekään saavuttaneet. Kun Ingo kerta tavallista varhemmin palasi ruhtinattaren liedeltä majaansa, kuuli hän tämän vieressä olevasta uudesta rakennuksesta myllynkivien jyreän kahinan ja kysyi kummastuneena Bertharilta: — Pyörittävätkö palvelijattaret myllynkiviä miesten makuuhuoneessa? — Silloin vastasi vanhus: — Koska sinä itse sitä kysyt, täytyy sinun saada se tietää. Ei palvelijattaret kiviä pyöritä, vaan sinun miestesi täytyy toimittaa orjattaren häpeällisiä töitä, jos he tahtovat syödä leipää; sillä naiset kieltäytyvät meille enään jauhamasta ja ruhtinatar pitää heidän puoltansa. Raskaita ovat sellaiset toimet kuninkaan sankareille. Mielellämme olisimme pitäneet sinulta salassa, mikä on sinun isännällesi huonoksi kunniaksi.

Ingo meni erään pylvään taakse ja peitti käsillään kasvonsa.

Ulkona meurusi pohjatuuli katon ympäri ja heitti harmajan lumivaipan sekä hyytä pihaan. — Raju veitikka ryntää katonkannattajia vastaan, — jatkoi Berthar, — se on nyt hallitsija kedoilla ja saattaa kentiesi estää minun kuningastani lähtemästä tästä talosta. Kuitenkin aavistan minä sellaista olevan sinun mielessäsi. Kuule sentähden vielä yksi seikka, jonka Isanbart-sankari, minun vanha sotatoverini, ilmaisi minulle, kun minä eilen olin häntä tervehtimässä. Romalainen kaupustelija, Tertullus, on tavarakuorminensa tullut tähän seutuun; lännestäpäin hän tuli ja meni kuninkaan linnaan. Sinä tunnet miehen; Alemanein luona pidettiin häntä Caesarin etevimpänä vakojana. Nyt on hän karttanut sitä taloa, jossa me vierailemme, vaikka täällä olisi parhain myymäpaikka kaupustelijalle. Kaikkialla kihlakunnassa on hän kysellyt sinua ja meitä sekä lausunut vihollisia sanoja, että Caesar etsii sinua ja tahtoisi maksaa korkean hinnan, jos hän saisi sinut valtaansa joko elävänä tahi kuolleena, jotta se paha aavistus hälvenisi, joka rasittaa romalaisten soturein mieltä siitä ajasta alkaen, jolloin sinä valloitit lohikäärmeen. Jos tuo romalainen kaupustelija menee Bisino-kuninkaan luokse, on hänen arkussansa pikemmin kuninkaalle aiottuja lahjoja kuin kauppatavarata, sillä hän ei tehnyt mitään kiirettä tavarainsa näyttelemisellä, joka kuitenkin muutoin on niiden miesten tapa. Sentähden oli Isanbart-sankari täynänsä huolta ja hän käski varoittamaan sinua vähemmin kuin tähän asti luottamasta kehenkään kuninkaan sanansaattajaan.

Ingo laski kätensä tuon uskollisen miehen olkapäille: — Tahtoisithan sinäkin, urho, ennemmin ratsastaa siihen ansaan, jonka kuningas meille virittää, kuin kau'emmin kuunnella tätä myllynkivien kahinaa, jolla vihamielinen nainen loukkaa meidän kunniaamme. Ja kuitenkin pitää minua täällä ikäänkuin rautakahleet. Minä lähden pyytämään ruhtinaalta apua tätä häväistystä vastaan, mutta tätä seutua en minä jätä, ennenkuin olen saanut varmuuden eräässä asiassa, jonka toteutumista minä palavalla halulla toivon.

Answald-ruhtinaan istuessa seuraavana päivänä miestensä kanssa aamiaisaterialla muukalaisten olematta joukossa, avattiin ovi, ja Irmgard astui kynnyksen yli; hänen jäljessänsä tuli Frida, kantaen jauhosäkkiä. — Suo anteeksi herra, — lausui Irmgard, — että minä rohkenen tarjota sinulle, mitä sinun tyttäresi käsi on auttanut myllynkivillä jauhamaan. — Neitsyet asettivat säkin ruhtinaan jalkain juureen. Kummastellen katseli ruhtinas säkkiä. — Mitä tämä tomuinen lahja merkitsee, onko se aijottu uhriksi Jumalalle, koska vapaasukuisten neitsyjen kädet ovat pyörittäneet myllynkiviä?

— Ei uhriksi, — vastasi Irmgard, — vaan sovinnoksi rikotusta vuorovieraisuudesta ovat vapaat kädet jauhaneet viljan. Minä pyydän sinua herra, jos se näyttää sinusta oikealta, lähettämään nämät jauhot vieraillesi. Sillä minä olen kuullut sinun väkesi jo kieltävän heiltä jauhoja puuroksi ja leiväksi, ja että nuot jalot vieraat täytyvät itse sinun kattosi alla tehdä orjattarien töitä.

Silloin paisuivat verisuonet ruhtinaan otsassa ja hän kysyi, nousten uljaana seisovallensa: — Kuka on tehnyt minulle tämän häpeän? Sano, Hildebrand, sillä sinun huolenasi on vieraiden ravitseminen.

Hildebrand kumartui, hämillänsä ruhtinaan vihasta. — Naiset, — lausui hän, — olivat närkästyneet Vandalein epäkohteliaisuudesta sekä itkivät raskaan työn takia, ja ruhtinatar arveli heillä olevan syytä valituksiinsa.

— Kuinka rohkenet sinä rangaista muutamain epäkohteliaisuutta tekemällä kaikille suuren vääryyden? Herraasi olet sinä häväissyt hänen vieraidensa silmissä ja saattanut hänelle pahan maineen kansassa. Ottakaa heti säkki ja kantakaa se vieraiden asuntoon, ja sinua, ukko, neuvon minä menemään mukana ja antamaan sellaisen selityksen, jonka he mielellänsä hyväksyvät. Mutta sano naisille, että jos he vielä kerran tästälähin valittelevat, tulee ankara käsi tuottamaan heille vieläkin suurempaa tuskaa.

— Älä vihastu vaimoihin, herra, — sanoi Irmgard, — he ovat kylläkin halukkaita ja toimittaisivat mielellänsä karttuneen työnsäkin; mutta eräs mies rohkenee sinun talossasi olla olevinansa isäntänä sinun palkollisillesi, ja tämä mies on sinun asemiehesi Theodulf. Monet pelkäävät hänen jyrkkää luontoansa ja tahtovat päästä hänen suosioonsa nyt tahi tulevaisuudessa. Hän kieltää mielensä mukaan tyttöjä tekemästä työtä vieraiden hyväksi tahi tanssimasta heidän kanssansa. Ei yksikään rohkene kannella sinulle; mutta minä en aijo sinun tyttärenäsi suvaita, että minun isäni talossa palveluksessa oleva loukkaa meidän kunniatamme.

Kun ruhtinas kuuli tämän, ajatteli hän tosin tyttärensä olevan oikeassa, mutta samalla kertaa tunsi hän salaista levottomuutta sentähden, että neitsyt niin suurella halveksimisella puhui miehestä, jonka hän salaisesti oli määrännyt hänen puolisoksensa ja joka juuri nyt seisoi niin synkkänä hänen edessänsä. Sentähden vihastui hän heihin kaikkiin ja lausui vihdoin tyttärellensä: — Et ole sinä suotta pyörittänyt myllynkiviä; samoinkuin kova kivi, jauhavat sinun sanasikin rikki sinun heimolaisesi hyvän maineen. Kuitenkaan en moiti sinua lahjastasi, sillä se voi kentiesi sovittaa suuren loukkauksen. Mutta sinä, — jatkoi hän, nostaen uhkaavasti kättänsä Theodulf'ia kohden, — älä unohda minun olevan isäntänä tässä talossa, niin kau'an kun minä elän, jott'en unohtaisi talon emännän suovan sinulle hyvää. Jos joku teistä tästälähin rohkenee loukata minun vieraitani pahoilla sanoilla tahi salaisilla juonilla, niin tulee sekä talo että hänen oma nahkansa sille ahtaaksi.

Answald-ruhtinas ajoi heidät kaikki pois ja äkäili yksinäisyydessänsä. Vihdoin meni hän ruhtinattaren asuntoon ja puhui hänellekin kovia sanoja sekä sätti heimolaistansa, Theodulf'ia. Gundrun-rouva vaaleni, hän kyllä huomasi menneensä liian pitkälle, ja että hänen puolisotansa syystä hänen takiansa voitaisiin moittia, ja hän lausui lepytellen: — Palvelijattarien vastahakoisuus oli ainoastansa aijottu varoitukseksi muukalaisille, että pitäisivät kotirauhan pyhänä; asia on nyt selvillä ja tulee vast'edes vältetyksi; älä siis sinäkään enään ole siitä huolissasi. Ja mitä minun sukulaiseeni tulee, niin tiedäthän, kuinka uskollisesti hän on sinua palvellut, ja että hänellä sinun tautiasi on arpensa. — Ja kun hän jokseenkin oli onnistunut ruhtinaan lepyttämisessä, jatkoi hän: — Vallitsipa vielä muutama kuukausi sitten huoleton levollisuus meidän talossamme ja tanhuvillamme, mutta nyt on rauha pois talosta, sopu maasta, ja kovalla hädällä uhkaa meitä kuninkaan viha. Jalosukuinen mies on sinun vieraanasi, mutta onnettomuus riippuu hänen kintereillänsä. Minä ajattelen sinun tytärtäsi, herra, hän rukoilee, että kihlaus hänen sukulaisensa kanssa julistettaisiin mitättömäksi. Lapsen mieli joutuu joskus toivomuksillansa ristiriitaisuuteen hänen vanhempainsa tahdon kanssa.

— Mitä yhteyttä on Ingolla tytön uppiniskaisuuden kanssa? — kysyi ruhtinas vihaisesti.

Gundrun-rouva katseli häntä suurilla silmin. — Ken ratsastaa, huolii sangen vähän maassa olevasta ruohosta. Huomatkaapa, herra, hänen silmäyksensä ja poskensa, kun hän joskus puhuu muukalaisen kanssa.

— Eipä ihmeellistä, jos tyttö häntä miellytti, — vastasi ruhtinas.

— Mutta jos hän ajattelee naimista?

— Se on mahdotointa, — lausui ruhtinas pahasti kaikuvalla naurulla. — Onhan hän maapakolainen ilman maatta, mannutta.

— Metsämajan lieden ääressä on lämpöinen istua, — jatkoi ruhtinatar.

— Muukalainenko rohkenisi ajatella sellaista hulluutta, mies, joka ei ole meidän heimoakaan ja jolla ei ole muita oikeuksia, kuin että tämän maan miehet hänen läsnäoloansa suvaitsevat? Sinä huolehdit suotta, Gundrun; sellainen ajatuskin herättää minussa mielikarvautta.

— Jos sinä olet sitä mieltä, jatkoi ruhtinatar vakavuudella, — niin älä iloitse siitä päivästä, jona hän astui meidän kynnyksemme yli, äläkä laululle salissa, äläkä niistä kuljeksivista miehistä, jotka meillä vierailevat vaatien vierasvaraisuutta ja kuluttaen minun herrani omaisuutta. Kuningas tahtoo muukalaista luoksensa; anna hänen mennä pois ennenkuin hän ja hänen miehensä matkaansaattavat meille surkeutta.

— Tiedätkö sinä muuta hänen ja minun lapseni välillä olevasta ystävyydestä, kuin mitä sinä minulle olet ilmaissut? kysyi ruhtinas, asettaen itsensä hänen eteensä.

— En muuta, kuin mitä näkyy sille, joka nähdä tahtoo, — vastasi ruhtinatar varovasti.

— Suurilla juhlallisuuksilla ja iloisella sydämellä olen minä hänet vastaanottanut — jatkoi Answald-ruhtinas, — nyt en minä voi lähettää häntä pois suomattomana vieraana. Aviopuolison valitseminen tyttärelle on isän oikeus, eikä lapsi voi millään tavalla mennä naimisiin muutoin kuin isänsä suostumuksella, sen sinunkin tyttäresi tietää, koska hänellä on hyvä järki. Minä en unohda sitä valaa, jonka minä olen ystävillesi vannonut, mutta hillitse sinä, jos voit, sukulaisesi ylpeätä mieltä ja toimita niin, että hän tekee itsensä ansaitsevammaksi meidän lastamme, kuin hän nyt on, jott'ei neitsyen uppiniskaisuus uudestansa heräisi keväällä, jolloin me aijomme koristaa hänet morsiuspukuun.

— Siitä aamusta alkaen oli Answald-ruhtinas levotoin mielessänsä niin usein, kun hän kohtasi muukalaiset; mielipahoissansa ajatteli hän vieraansa rohkeutta ja tutki epäluulolla hänen sanojansa sekä liikkeitänsä ja välistä tuntui hänestä itsestänsäkin vieraiden jääminen hänen luoksensa talven yli tukalalta. Näissä ikävissä ajoissa tuli Sintram-sankari lähetettynä onnettomuuden sanansaattajana kuninkaan luota ruhtinaalle ja kihlakunnalle. Sillä kuningas teki ankaria valituksia siitä, että he olivat salaa pitäneet luonansa tuon vieraan joukon ja vaati uhkauksilla, että he jätettäisiin hänen käsiinsä. Ruhtinas huomasi lähellä olevan vaaran uhkaavan joko hänen vierastansa tahi häntä itseänsä ja hänen alustalaisiansa. Koska hän ei ollut mikään halpamielinen mies, muuttui hän jälleen arvokkaaksi, astui Ingon eteen ja sanoi tälle avosydämisesti aikovansa kutsua muka metsästämään kihlakunnan päämiehet kokoon salaiseen neuvotteluun. Kun hän oli lopettanut puheensa, nyökkäsi Ingo myöntäen päätänsä ja vastasi: — Ensin on tässä suunvuoro isännällä, sitte vierailla.

Airueet lähtivät ratsastaen liikkeelle; kolme päivää sen jälkeen istuivat kihlakunnan vanhat ja viisaat koolla ruhtinattaren lieden ääressä. Mutta nyt ei enään ollut suvi-ilma, jommoisena aikana ihmismieli riemulla vallitsee maailmata, vaan kireä talvi-aika, jolloin suru ja viha heräjävät. Tällä kertaa oli ruhtinaan kasvot murheelliset, kun hän alkoi lausua: — Toisenkin sanan lähetti kuningas, joka koskee Ingo-sankaria ja hänen miehiänsä, ja tällä kertaa minun liittolaisilleni ja minulle, eikä runoilijan, vaan Sintram-urhon kautta. Kuningas vaatii muukalaisia tulemaan hänen linnaansa, ja nyt kysyn minä, josko me kieltäymme tottelemasta hänen käskyjänsä, tahi mietimme mitä meidän menestykseemme tulee ja noudatamme hänen tahtoansa. — Sitten nousi Sintram seisovallensa ja kertoi kuninkaan uhkauksen: — Väkivallalla tuottaa hän muukalaiset, joll'emme heitä lähetä hänen luoksensa; hänen miehensä pitävät suurta melua ja ovat iloissansa, kun luulevat saavansa tehdä ryntäyksen meidän kyliimme. Kerta ennenkin olen minä varovasti varoittanut. Nyt uhkaa vaara meitä läheltä. Taikka me olemmekin luvanneet suojella muukalaista vuorovieraanamme, ei ole nyt hän yksinänsä maan rasitukseksi, vaan vieras heimo ratsastaa meidän laaksoissamme ja tuo suuri joukkio on kansallemme rasitukseksi. Pitkä äänettömyys seurasi tätä puhetta, kunnes Isanbart vihdoin kohotti äänensä: — Minä olen vanha mies, eikä minua kummastuta nähdessäni, kuinka helposti ihmismieli muuttuu; jo ennenkin olen minä nähnyt monen isännän, joka oli iloinen lausuessaan vierasta tervetulleeksi, mutta vieläkin iloisempi hänestä päästessänsä. Sentähden, ruhtinas, lausuos meille ennen kaikkia: onko tuo vieras sankari rikkonut kotirauhan, tahi loukannut sinun kunniaasi, tahi ovatko hänen miehensä tehneet pahaa kansalle? Epäröiden vastasi Answald-ruhtinas: — Ei minulla ole minkäänmoista konnamaisuutta valitettavana vieraani puolelta, mutta vallattomia ja omituisia hänen sankarinsa ovat olennossansa, eikä se sovi yhteen meidän maamme tapojen kanssa. — Silloin nyökkäsi Isanbart harmaata päätänsä ja lausui: — Samaa olen minäkin huomannut, ollessani Irmfried-isäsi kanssa vierailemassa Vandalein maassa. Mekin näytimme, sikäli kuin muistan, vallattomilta ja omituisilta Vandalein silmissä. Meidän isäntämme hymyilivät kuitenkin ystävällisesti tälle ja sovittelivat riidat miesten välillä, milloin niitä ilmestyi; yhä pyysivät he meitä viipymään kau'emmin, ja kun me vihdoin ratsastimme kotia, erkanivat he meistä runsailla lahjoilla. Sentähden on minun ajatukseni, että varovaisuus on isännälle tarpeen, ennenkuin hän ottaa vieraita vastaan ja kohteliaisuus niin kau'an, kun nämät viipyvät hänen kattonsa alla. Ja Rothari ryykäsi seisovallensa sekä puhui: — Jokaisella kansalla maailmassa on, minun ymmärrykseni mukaan se laki, että palkolliset ovat isäntänsä omat. Se, ken ottaa vastaan isännän, ei voi myöskään kieltää suojaa hänen seuralaisiltansa, joll'eivät muukalaiset itse pahoilla töillänsä saata itseänsä turvattomiksi. Hyvinhän minä ymmärrän, että nuot monet sankarit ovat suureksi rasitukseksi sinun talollesi, ruhtinas, sillä miesten ja hevoisten luku on liian suuri yhdelle talolle. Mutta kun he tulivat, vaadit sinä kunnian saada nimenomaan yksinäsi majoittaa heidät. Jos heidät oltaisi jaettu heidän syntyperäisen arvonsa mukaan tilallisten taloihin, eivät he olisi tulleet rasitukseksi kenellekään ja olisivat voineet ehtoisin takkavalkean ääressä ilahuttaa monta kertomuksillaan vieraista maista. — Loukattuna vastasi ruhtinas: — Minä en ole pyytänyt neuvottelua vierailemisesta minun talossani, vaan kuninkaan käskystä, joka ankarana meitä uhkaa. — Silloin vastasi hänelle Bero, talonpoika: — Uhkaa, meitä, herra, muutakin kuin nuot parikymmentä muukalaista. Kuningas etsii tilaisuutta saadakseen kymmenykset meidän karjastamme ja lyhteistä meidän pelloillamme, mutta me huomaamme karjat ja pellot ilman sitäkin käyvän liian pieniksi meidän tarpeitamme. Kaikki kylät ovat täynänsä voimakasta nuorisoa; tämä vaatii alaa uusien kartanojen, peltojen niittyjen ja laitumien raivaamiselle. Kuka tulee antamaan kaiken tämän? Kaikki on jo jaettu ja rajapyykit pystytetyt, paimenet valittavat tilanomistajien karjan karttuvan liian suureksi, ja tammenterhojen vähenevän, kansa ja vielä enemmän ruhtinaat eivät tahdo sallia metsää kaadettavan. Sentähden on monen miete, että se aika on käsissä, jolloin meidän kansamme taaskin täytyy sijoittaa asuntonsa maan rajojen ulkopuolelle samoinkuin meidän isäimme ja esi-isäimme aikoina. Ja me kyselemme kylissä: missä on maan päällä asumatointa maata tehdäksemme uutisviljelyksiä? Näin vallitsee tyytymättömyys kansassa, ja meidän nuoret miehemme tulevat seuraamaan sitä, joka tarjoaa heille peltomaata, vaikkapa se sitte olisi kuningaskin. Tätä sanon minä varoittaakseni, sillä isoisten saaliinhimo on vaarallinen, kun he tahtovat houkutella puolellensa kansan aseet. Siitä huolimatta en minä neuvo meitä jättämään muukalaisia kuninkaan valtaan. Jos hän tahtoo ottaa heitä väkivallalla, koettakoonpa. Minuakin suututtaa ajatellessani, että kuninkaan miehet tulevat viemään pois minun karjani ja polttamaan minun latoni, mutta meidän oikeuksistamme en minä luovu, ja kukin pitäisi sen häpeällisenä, jos me ajaisimme vieraamme talven selkään. Ja ennen tahdon minä menettää itseni ja taloni, ennenkuin pelvosta rikkoa lupausta, jonka me heille olemme antaneet. Taaskin ryykäsi Rothari seisovallensa, löi voimakkaasti kättä talonpojan kanssa ja huudahti: — Niin puhuu kunnon talonpoika, kuunnelkaat hänen sanojansa.

Vihdoin rupesi Albvin'kin puhumaan viekkaalla katsannolla: — Siihen, mitä tuo vapaasukuinen mies on sanonut yhdyn minäkin. Minä neuvon meitä pitämään valamme, vaikka se kentiesi kävisi meille tukalaksikin, jos meidän vieraamme sitä vaativat ja anovat meidän suojelustamme. Jos he taas vapaaehtoisesti tahtovat lähteä pois, niin auttakaamme heitä lahjoilla ja antimilla, jotta he rauhassa pääsisivät, minne heidän mielensä tekee. Mutta kuninkaan käsiin me emme heitä jätä ilman heidän vapaata tahtoansa.

Tähän yhtyi useammat mielellänsä, ruhtinas ja Sintramkin. Mutta Rothari huudahti äkäisesti. — Te tahdotte tehdä kuin kettu tytön kanssa, kun se lausui tälle: otanpas kanasi, mutta minä en pyydä mitään. Ja Isanbart vastasi: — Kuinka tahdotte te heittää vieraan niskoille sitä edesvastausta, joka on tuleva teidän ja teidän lastenne niskoille? Kuka voi kehua sitä isäntää, joka kerjää vieraansa jalomielisyyttä.

Näin riitelivät miehet keskenänsä ja mielipiteet jäivät erilaisiksi.

Sill'aikaa lauloi Hildebrand pihassa korkealla äänellä metsästäjien tervehdyslaulua ja puhalsi suurella torvella metsästystoverit kokoon. Keihäällä ja jousipyssyllä varustettuina ja metsäkoirat kaulittuna riensivät Thüringiläiset ulos portista; Vandalit, joilla ei ollut koiria, tulivat varustettuina rautakeihäillä, luusta tehdyillä jousipyssyillä ja nuijilla. Hildebrand eroitti metsästäjät kahteen joukkoon, talonväkeen ja vieraisiin, ja talonpojat jakoi hän heidän kesken. Metsästäjät rukoilivat hiljaa sopertaen onnellista metsästysretkeä, sitten kääntyi Berthar metsästysretken johtajan puoleen ja lausui: — Huono onni tulee sinun vieraillasi olemaan ilman koiritta liukkaalla maalla, pidä kumminkin sinä, urho, joka tunnet otusten polut, huolta, ett'ei minun osastoni suotta polje lunta, sillä rivakkakin jalka ei voi koskaan saavuttaa otusta, missä sitä ei ole. Monta kertaa olet sinä johtanut meitä väärään, kau'aksi villihärjän poluilta; suvaitse tänään pitää huolta, ett'emme joudu naapureimme pilkan alaisiksi.

Se, keltä puuttuu onnea ja taitavuutta, pilkkaa uhittajaa, — vastasi Hildebrand, — sinä valitat syyttä, minä olen jakanut oikein. Torvi helisi, koirat tempoivat vitjojansa ja ilomieliä lähtivät metsästäjät liikkeelle ja tervehtivät vaimoja, jotka portilta katselivat heidän lähtöänsä. Kun Vandalit kulkivat Irmgardin ohitse, nostivat he äkkiä riemuhuudon ja antoivat aseensa vajota sekä notkistivat polvensa hänen edessänsä. Ingokin lähestyi häntä syrjästä.

Sinäkö urho yksinäsi et kuultele metsästyslaulua? — kysyi Irmgard.

— Muutkin kun minä jäävät kotia, — lausui Ingo osoittaen kädellänsä saliin.

— Älä epäile heidän uskollisuuttansa, — pyysi Irmgard. — Jos sinä menet urhojesi kanssa, on meillä vähemmän pelkoa, että taaskin syttyisi riita heidän ja meidän miestemme välillä. Täten kehoitti häntä juuri se, jota hän rakasti, ottamaan osaa metsästykseen, joka tuotti niin paljon murhetta monelle.

Ingo varustiihe joutuisasti metsästysretkelle ja riensi tovereinsa jäljestä; hän saavutti heidät jo ennenkuin he olivat hajoutuneet, ja hänen miehensä tervehtivät häntä riemuhuudoilla; lähellä olijatkin ihastuivat hänen tulostansa, ja hyvänä sovussa kulkivat kaikki metsään. Hildebrand neuvoi tietä, ja kylän nuorukaisten johtamana katosi joukko toisensa perään laaksoihin ja metsän puiden väliin. Pian kuului kaukaa ajomiesten kopisteleminen puun runkoja vastaan, koirain haukuntaa, ja välistä raikas torvenhelähdys. Tällä kertaa oli Vandaleilla parhain metsästysonni, he pääsivät huomaamatta erään villihärkälauman kimppuun ja niiden joukossa sen uljaan sonnin, josta jo talossa oltiin mainittu, ja heille onnistui ajaa lauma kukkulalta ales laaksoon, missä lumikinokset estivät noita kömpelöitä eläimiä juoksemasta. Siellä ahdistivat miehet ylhäältä päin noita jättiläissuuria villihärkiä, he tunkivat ne ales laaksoon kukkuloiden reunoilta kimakoiden metsästyshuutojen kaikuessa ja ampuen nuoliansa sekä heittäen keihäitänsä. Ja heille onnistui tappaa eläimet; ainoastansa yksi eläinten johtajista, muuan suuri hirviö, murtausi itsensä heidän käsistänsä aukeammalle paikalle. Silloin heitti Ingo raskaan keihäänsä sen jälkeen, ja verivirta pulppuili sattumakohdalta. — Se on saanut kylläksi, — huudahti Ingo, ja toisten riemuhuudot olivat vastauksena hänen sanoillensa. Mutta tuo jättiläiseläin taisteli itsensä ylöspäin metsään asti ja aimo harppauksilla seurasi Ingo perästä keihäättä ja heilutellen puukkoansa. Taaskin heittäysi eläin syvään laaksoon, laahaten keihästä mukanansa, ja Ingon rynnätessä eteenpäin, kukkulalle päästäkseen edelle lumettomalla olaalla, kuuli hän alhaaltapäin koirien haukunnan, metsästyshuutoja ja torventoitotusta, ja kun hän riensi laaksoon, näki hän eläimen kaatuneena maahan, Theodulf'in keihäs ruumiissansa, ja Theodulf seisoi itse eläimen päällä ja antoi metsätorven ilmoittaa voittoansa. — Minun on otus metsästyssääntöjen mukaan, — huudahti Ingo ja hyppäsi tapetun eläimen päälle, — minun keihääni antoi sille kuolemaniskun. — Kumpaisetkin miehet seisoivat vastakkain otuksen päällä ja tulinen viha hehkui kumpaisenkin silmistä. — Minun on ase ja minun on sonni, — huudahti Theodulf. Silloin tempasi Ingo hänen keihäänsä eläimen ruumiista ja lingoitti sen kau'aksi pois, jotta se jäi riippumaan erääsen männyn oksaan. Theodulf kiristeli hampaitansa raivossaan, hetkisen näytti siltä, kuin olisi hänellä ollut halu koetella voimiansa Ingon kanssa nyrkkitaistelussa, mutta tämän uljas ryhti saattoi hänet hämille; hän vetäysi takaperin ja uhitti koirat Ingon kimppuun. Ulvoen syöksivät nuot hurjat eläimet urhon päälle, suotta huusi Hildebrand: — Voi! — Ingo tappoi raivoisimman näistä puukollansa, mutta Vandalitkin juoksivat pelastamaan kuningastansa hädästä ja työnsivät keihäänsä koiriin. — Metsästys on nyt lopussa, — huudahti Berthar käskevällä äänellä, — nyt alkaa toinen leikki; se konna, joka on uhittanut koirat meidän kuninkaamme kimppuun, ei tule näkemään huomispäivän aurinkoa. Tänään olemme olleet koirantappajia, joiksi sinä meitä nimitit, ja viimeinen koira, jonka me tapamme olet sinä. — Hän kohotti nuijan heittääksensä, mutta rautakouralla tempasi Ingo häntä kiinni käsivarresta: Älköön kukaan rohjetko ryhtyä häneen, se mies on minun miekkaani varten. Mutta sinä, Hildebrand, kutsu ratkaisijat tekemään oikeutta tässä metsästysasiassa, päättäkäätte minun oikeudestani tässä paikalla verijäljen tuntuessa ja tapetun otuksen vieressä. Molempikin puolue valitsivat kukin joukostansa miehen, nämät valitsivat kolmannen. Ratkaisijat tutkivat haavat, seuraisivat verijälkiä siihen paikkaan asti, missä Ingon keihäs oli sattunut sonniin. Sitte tulivat he takasin, neuvottelivat keskenänsä ja lausuivat päätöksensä. — Ingo-urholle tulee saalis. — Hirveä hymyily kuvautui kuninkaan kasvoille, ja hän kääntyi sonniin seljin. — Minun neuvoni on, — lausui Hildebrand synkällä katsannolla, — etteivät molemmat joukot yht'aikaa mene taloon; jos te, urho, suvaitsette, niin menkää edellä.

— Teillä on pieni taakka, — vastasi Berthar, — minun toverillani taitaa olla tekemistä saaliin kotiinlaahaamisessa metsästä. Siitä huolimatta en luule meidän jäävän osattomaksi metsästyksen tuottamasta kunniasta, sillä tästä metsästyksestä taidetaan kyllä tulla puhumaan pitemmältäkin maassa. — Vaitonaisina menivät Answald-ruhtinaan miehet kartanoa kohti, ainoastansa Theodulf puhui korskealla tavallansa, hillitäksensä sanoilla sitä raivoa, joka hänessä riehui; metsästys huudotta kulkivat he pihaan, ja Hildebrand riensi ruhtinaan puheille. — Oli pimeä, kun tuo voitolle päässyt joukko tuli saaliinensa. — Puhaltakaa riemusäveleitä, — huudahti Berthar, — kuten sopii näin runsaan saaliin saatua. Riemusävelet kaikuivat, mutta ei kukaan avannut pihan porttia, ja Wolfin täytyi juosta työntämään pois sen poikkipuolin olevan salvan. Vandalit laskivat saaliin ruhtinaan huoneen edustalle, erkanivat tervehtien Thüringin talonpojista ja kokoontuivat hiljaisuudessa majaansa.

Kartanolla oli pimeä ja talvimyrsky vinkui kattojen harjalta, mutta kaikissa huoneissa ja salissa kuului kuiskaavien äänien suhinaa.

6.

Jäähyväiset.

Hämärässä seuraavana aamuna meni Ingo miestensä Bertharin ja Wolfin kanssa kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, jota taistelua aurinko ei saa katsella. Heidän jalkoinsa alla narisi lumi, yötuuli vinkui heidän korvissansa ja tuprutteli lumipilviä vuorilta ales laaksohon; musta pilven hattara peitti taivaanvalon, ainoastansa kuolon henget vallitsivat maan päällä; ne kirkuivat tuulessa, ne kahisivat alastomissa puissa ja hölisivät hyisessä vedessä lauluansa, että kahdesta valansa tehneestä vuorovieraasta toinen erkanisi päivän valosta astuaksensa alas usvien kylmään maahan. Berthar osoitti äänetöinnä hämärään, kolme miestä seisoivat puron toisella puolella, ne olivat Theodulf seuralaisinensa, Sintramin ja Aginon kanssa. — Heidän jalkansa olivat nopeammat, — sanoi Ingo pahoilla mielin, — heitä me kehukaamme, jotka ensiksi kääntävät selkänsä usvaista ketoa kohti. — Heidän edessänsä oli taistelutanner, hiekkainen saari ohuella lumipeitolla ja kummaltakin puolen virtaavan veden ympäröimä. Taisteluun kutsutut todistajat tervehtivät ääneti toisiansa puron yli, sitten menivät he rantavierulla olevien halavien luokse, leikkasivat niistä paksuja oksia ja kuorivat ne puukoillansa. Tämän jälkeen juoksivat Berthar ja Sintram veteen, kumpikin ennättivät yht'aikaa kuivalle maalle ja rajoittivat taistelupaikan valkoisilla kepeillä. Sitte menivät he kumpikin eri niemekkeesensä saarta, toinen myötä- toinen vastavirtaan päin, ja viittasivat kädellään taistelijallensa. Taistelijat notkistivat polvensa suojelusjumalillensa, sopersivat rukoillen apua taistelussa, sitte kahlasivat he vettä myöten toistensa luokse. Todistajat siirtyivät takasin puron yli, ja kumpikin verivihollinen syöksi toistansa vastaan kilvettä, kypärillä ja panssaripaidalla, sekä paljastetulla miekalla. Teräs kalskahti terästä vastaan, heidän ympärillänsä vinkui tuuli ja hyinen vesi hölisi. Tämä oli kova sankari-ottelu, eikä Theodulf näyttäinyt ansaitsemattomaksi sitä mainetta, jonka hän sotatovereinsa keskuudessa oli saavuttanut. Hetkisen kesti taistelu, joka niin pian johtaa kuolemaan, ja levottomuudella katseli Berthar aamuruskoa, päivän ennustajaa. Silloin horjui Theodulf eräästä aimo iskusta, ja taaskin juoksi Ingo hänen jäljessänsä ja tapasi voimakkaalla miekanlyönnillä häntä päähän rautakypärin läpi, että verivirta pulppueli esiin ja ruhtinaan soturi kaatui seljällensä lumelle. Ingo ryntäsi hänen kimppuunsa ja kohotti miekkansa, lävistääksensä sen kärjellä hänen kurkkunsa. Samassa silmänräpäyksessä tunki ensimäinen auringonsäde kukkuloiden yli, sen punainen valo sattui haavoitetun miehen kasvoille, Sintram unohti tuskissansa käsketyn äänettömyyden ja huusi puron yli: — Säästä häntä, aurinko näkee sen. — Auringon säteen nähtyänsä ja kuultuansa huudon heltyi voittajan kiukustunut sydän, hän veti miekkansa takasin ja lausui. — Päivän kuningatar älköön nähkö minun lävistävän vuorovieraani soturia. Elä, jos voit, — ja hän kääntyi pois. Theodulf mutisi maassa, pudistaen hänelle nyrkkiänsä: — Tästä minä en tule sinua kiittämään. Mutta Ingo juoksi hyistä vettä myöten rannalle ja käänsi selkänsä saarelle sekä kaatuneelle, jolloin Berthar nuhdellen lausui: — Ensimäisen kerran oli minun kuninkaani saita, kun oli kysymys maksaa viholliselle matkarahoja usvien maahan.

— Minä en paljon pelkää sen miehen kostoa, joka on maannut minun miekkani alla, — vastasi Ingo. — Ääneti seurasivat häntä hänen miehensä, sill'aikaa kuin sen toisen auttajat menivät veden yli ja alkoivat puuhailla haavoitetun miehen sotapuvun kanssa.

Vieras-salin edustalla seisoivat Vandalit aseilla varustettuna joukkona; heidän riemuhuutojansa, nähdessään kuninkaansa palajavan saaressa käynnistänsä, tukahdutti Berthar. Pihaan kerääntyi ruhtinaan miehet ja liittolaiset kolkkoina odottamaan, kunnes Sintramin suruhuudot kuuluivat ja hänen takanansa kantoivat kaksi soturia kaatunutta urhoa paarilla pihaan. Kun paari oli laskettu ales vaimojen asunnon edustalle, syöksi ruhtinatar ulos, heitti itsensä korkea-äänisesti parkaisten sukulaisensa viereen ja ojensi rukoillen käsivartensa puolisoansa kohti. Sen syvän äänettömyyden sijaan, joka ennen oli pihassa vallinnut, seurasi nyt hirveä levottomuus, hälinä ja kostonhuudot; naapurit, kansan päämiehet riensivät ympäri yhden joukon luota toisen luokse rauhoittamaan näitä, mutta hekin ajattelivat murheella, että nyt oli tuli sytytetty, jota viisaat neuvot tuskin saisivat sammumaan.

Ensimäinen, joka joutui ahdistuksen alaiseksi oli Wolf. Kun hän lähestyi entisiä toveriansa, jotka tiheässä ryhmässä seisoivat sen huoneen edustalla, missä haavoitettu makasi, katselivat he häntä karsain silmin sekä käänsivät hänelle selkänsä ja Agino lausui: — Se, joka on ollut riidassa meidän toverimme kanssa, on eronnut meidän joukostamme, ja jos tahdot viimeisen kerran saada minulta hyvän neuvon, niin väistä meidän läsnäoloamme, ett'ei kylmä rauta palkitsisi sinua petoksestasi.

— Te teette häpeällisesti toverianne kohtaan, — vastasi Wolf kiivaasti, — rehellisesti olen minä käyttäinnyt vannottuani valan, jota te sillä kertaa kaikki ylistitte; kuinka voin minä jättää herrani hengenhädässänsä veden ja aron välillä? — Jos sinä olit hänen seuralaisensa vaarassa, — vastasi toinen, — niin piilolta itsesi hänen huoneesensa ja juo muukalaisten kanssa sitä simaa, jota hän sinulle kaataa; sillä vastenmielinen on meille sinun nimesi, ja sinun muistosi tulee katoamaan meidän joukostamme.

Hildebrand'kin lähestyi häntä ja sanoi vakaisesti: — Minä olen tuntenut sinut lapsesta saakka ja mielelläni tahtoisin minä auttaa sinua, jos voisin, mutta vanha sananparsi lausuu: "missä isäntä kompastuu, siinä kaatuu palvelija." Vaikka Answald-ruhtinas olisikin sinulle suosiollinen, ei hän voi suojella sinua talonväen vihalta. Ken tiesi voin minä taivuttaa häntä päästämään sinut valastasi; lähde silloin miekkoinesi maailmaan ja etsi onneasi vieraassa maassa.

Wolf meni syrjään piha-aitauksen luokse ja salasi hehkuvat kasvonsa tovereinsa silmiltä.

— Onko sinun matkakamsusi niin raskaat, että sinä itket kuin lapsi, joka pelkää matkustamista? — kysyi eräs naisen ääni hänen vieressänsä. Wolf vastasi katkerasti: — Että sinäkin, Frida, pilkkaat minua, on pahempi kuin kaikki muu, sillä sinun takiasi iloitsin minä hovipalveluksestani.

— On kait muitakin hoveja kuin tämä sali, joka on syrjässä urhojen teiltä, missä sotilas kentiesi helpommin voittaa herransa suosion ja kentiesi tavaraakin ja tiluksia, jotta hän voi ottaa itsellensä vaimon. Minusta ei ole sellainen urhojen kokouspaikka mieluinen, jossa naisella on ylivalta.

— Sinä neuvot minua lähtemään, — vastasi Wolf nähtävällä hämmästyksellä, — ja kuitenkin jäät sinä itse tänne.

— Minä olen syntynyt pyörittämään värttinätä ja minun täytyy varrota, kunnes joku mies nostaa minut ratsunsa selkään ja vie minut kotiansa. Mutta iljettävältä näyttää minusta sellainen isäntäväki, joka ensin avaa sylinsä vieraalle ja sitten on pahoillaan hänen läsnäolostansa. Nouse hevosesi selkään, ratsasta rohkeasti aron poikki ja etsi itsellesi uskollisempi isäntä.

— Sinä olet harvoin ollut minulle ystävällinen, Frida; mutta sittenkin tuntuu minusta raskaalta jättää sinut tänne talon miesten joukkoon, — sanoi tuo rehellinen Wolf.

— Kentiesi minäkin kerta jätän tämän talon, — lausui Frida uljaasti. — Ja jos minä joskus olen ollut tyly sinua vastaan, Wolf, niin tiedä että minä vihaan noita hölmöjä tuolla, sittenkun ne hylkäsivät sinut toveruudestansa. — Frida katsoi ystävällisesti häneen ja katosi, ja Wolf meni lohdutettuna muukalaisten asuntoon.

— Mistä nuot uljaat miehet tuolla keskenänsä kuiskaavat? — kysyi häneltä Berthar tiedustellen.

— He ovat hyljänneet minut, — vastasi Wolf kolkosti, — siitä syystä, että minä olin Ingo-kuninkaan mukana saarella käydessä.

— Ja mitä sinä, nuori Thüringiläinen, nyt aijot?

— Minä olen vannonut sinun herrallesi uskollisuutta, — vastasi Wolf. Berthar tarttui hänen käteensä.

— Niin puhuu rehellinen mies. Aina olet sinä ollut minulle mieleen, sillä sinä olet ollut uskollinen palveluksessa ja käyttänyt itsesi hyvin minun sotakumppaneitani kohtaan. Nyt tahdon minä, mikäli minun voimassani on, pitää huolta siitä, ett'ei sinun tarvitse katua päätöstäsi. Pysy aluksi erossa meistä ja seurustele Isanbart-sankarin kanssa, jotta hän ottaisi sinut suojelukseensa ja puolustamallansa auttaisi sinua pääsemään vapaaksi sitä valasta, joka sitoo sinut ruhtinaasen. Tule sitte meidän luoksemme. Jumalat eivät ole suoneet minulle poikaa, ja sinua tahdon minä pitää omana verenäni. Viimeisen juomani tahdon jakaa sinun kanssasi, ja viimeinen miekaniskuni tapahtukoon sinun rinnallasi. Ole tervetullut meidän joukkoomme samoelemaan ympäri maailmaa, voittamaan saalista ja saamaan autuaallisen lopun taistelussa.

Mutta Irmgard'kin sai tuta tämänaamuisen onnettomuuden seurauksia. — Missä meidän tyttäremme on? — kysyi ruhtinas haavoitetun vuoteen vieressä; — tulkoon hän auttamaan äitiään parantamistaidollansa.

Hiljaisella äänellä, ett'ei kukaan sitä kuulisi, vastasi vihastunut ruhtinatar: — Hän kieltäytyy uppiniskaisesti lähestymästä tätä vuodetta. — Answald-ruhtinas meni kiivaasti Irmgardin huoneesen; neitsyen poski oli kalpea, mutta hänen silmänsä eivät väistäneet isänsä vihaisia silmäyksiä. — Sulhaisesi vuoteen vieressä on sinun paikkasi, sinä kylmäkiskoinen! — huusi tämä hänelle.

— Minä vihaisin itseäni, jos minä olisin luvannut elämäni hänelle, — vastasi Irmgard tyynesti.

— Isäsi on tehnyt sen sinun sijassasi, ja vaikkapa en sitä olisi tehnytkään, on hän kuitenkin sinun sukulaisesi ja minun asekumppalini. Pidätkö sinä niin vähän lukua siitä, mitä säädyllisyys sinulta vaatii?

— Minäkin, isäni, muistan, mitä sinun tyttäresi tulee tehdä. Hän, joka makaa hyvin ansaitun iskun tapaamana, on uhittanut koirat meidän vieraamme kimppuun. Jos minä olen tämän talon tytär, on sairas tästälähin minulle vieras ja vihollinen.

— Sinä puhut kuin mieletöin. Hyvin tiedän minä sen hupsun toiveen, joka sinun mieltäsi on varannut. Liian kau'an olen minä suvainnut tätä sietämätöintä uppiniskaisuutta.

— Hän nosti kätensä tytärtänsä vastaan. — Tapa minut, isä, — lausui Irmgard, — siihen on sinulla valta, mutta omilla jaloillani en minä koskaan mene sen tylyn miehen vuoteen viereen.

— Taikka sinä nyt olet kuinkakin uppiniskainen, — ärjyi ruhtinas vimmastuneena, — täytyy sinun kuitenkin taipua pakosta. Minä menen johtamaan pois sen lähteen, joka tuo tämän surkeuden minun talooni. Mutta sinun pitää elämäsi yksinäisyydessä kuin vanki, kunnes sinun röyhkeä mielesi on kukistettu. — Uhkaavana astui hän huoneesta ja meni pihan poikki salin liedelle. Sinne kokoontuivat myöskin liittokunnan miehet, ja sinne saattoivat kaksi kansan päämiestä Ingonkin.

Ruhtinaan kasvot leimusivat vihasta ja hänen äänensä vapisi, kun hän liedellänsä alkoi puhua kokoontuneille: — Sinä, Ingo, Ingbertin poika, olet antanut kuolettavan haavan minun aseenkantajalleni, Theodulf'ille, joka on yksi kansan jalosukuisista, minun puolisoni heimolainen ja se poika, jolle minä olen luvannut antaa tyttäreni puolisoksi; sinä olet vahingoittanut hänen henkeänsä ja ruumistansa salaisessa taistelussa, jota aurinko vihaa; sinä olet häväissyt minun kunniaani, loukannut vuorovieraisuuden lakeja, rikkonut valasi, sentähden kiellän minä sinulta tästä hetkestä turvaa minun huoneessani ja talossani, minä rikon sen liiton, joka muinoin yhdisti meidän isämme, minä sammutan tulen siitä liedestä, joka sinua vielä lämmittää ja heitän pois veden, jonka yli me lupaisimme toisillemme vuorovieraisuuden rauhaa. — Hän nosti ylös kattilan ja valoi sen sisällön valkeaan, että valkoinen höyry sihisten levisi ympäri salia.

Mutta Ingo vastasi: — Minun kunniani oli kurjasti loukattuna ja itsepuolustuksen työn minä tein, kuten jokaisen täytyy, joka ei tahdo elää ylenkatsottuna kansan keskuudessa. Sinun vieraanvaraista liettäsi minä muistin silloin, kun se ilkeä mies makasi minun miekkani alla, ja minä vedin sen karjan takasin. Siitä hyvästä, jota minä olen nauttinut sinun kattosi alla, kiitän minä sinua vielä erotessammekin; siitä pahasta, jota sinä ja sinun sukusi tästälähin aikovat minulle tehdä, osaan minä kyllä suojella itseäni. Samoinkuin sinä sammutat sen liekin, joka vieraanvaraisesti on minulle suonut valoa, heitän minäkin sen vuorovieraisuuden merkin, jonka isäsi jätti minun isälleni, liedessä oleviin, kylmiin hiiliin; minä irroitan itseni siitä valasta, joka sitoi minua tällä; vieraana tulin minä ja vieraana lähden minä täältä; jumalien, noiden valamme korkeiden todistajien, edessä valitan minä sitä vääryydestä, jota sinä teet minua ja minun sukuani vastaan, ja heidän siunaustansa rukoilen minä jokaiselle, joka tässä talossa ja tässä maassa on ystävällistä mieltä minua kohtaan. — Hän kääntyi mennäksensä pois, vaan silloin nousi Isanbart seisovallensa ja lausui: — Jos sinä itse puolustuksesi takia olet tehnyt vihamieheksesi meidän ruhtinaamme, jota me kunnioitamme, et sinä sillä ole tehnyt itseäsi kansan vihatuksi, joka meidän suumme kautta on luvannut sinulle turvaa. Jos tahdot varrota, kunnes kansa on lausunut tuomiona sinun riidassasi Answald-ruhtinaan kanssa, olet tervetullut tämän vanhan miehen taloon ja liedelle, joka muinoin on seisonut sodassa sinun isäsi rinnalla.

Ingo lähestyi vanhusta ja kumarsi syvään hänelle: — Laske kätesi siunaten minun pääni päälle, isä, ennenkuin minä lähden täältä. Sillä häpeällistä olisi minulle kau'emmin viipyminen kihlakunnassa ja eripuraisuuksien herättäminen kylissä. Sinun uskollisuuttasi tulen minä kuitenkin muistamaan niin kauan, kuin elän.

Ukko laski ääneti kätensä hänen päänsä päälle, ja sitten astui Ingo ulos kynnyksestä. Vihalla ja levottomuudella näki ruhtinas osan liittolaisistansa nousevan ylös saattamaan poismenevää. Isanbart tarjosi hänelle kätensä ja vei hänet muiden seuraamana talon sotilasparven läpi, joka aseissansa ja uhkaavilla liikkeillä tunkeili oven eteen; näiden vastapäätä odottivat Vandalit hevoisensa seljässä, valmiit lähtemään ja, jos olisi tarvis, taistelemaankin. Mutta kunnioitus päämiehiä kohtaan hillitsi nuorempien vihaa; Ingo hyppäsi ratsullensa, jonka Berthar hänelle talutti, heitti vielä kerran pitkän silmäyksen takasin taloon ja ratsasti sitten ulos portista miestensä seuraamana. Kun talon soturit huusivat uhkasanoja heidän jälkeensä, käski Isanbart'in vihainen ääni vaitioloa. Mutta ruhtinas istui ääneti raskaissa ajatuksissansa sammuneen lieden ääressä.

Hevoisen kavion kopsetta routaisessa maassa kuului poismenevien jäljestä, ja Bero ohjasi hevoisensa Ingon rinnalle; hetken ratsastettuansa tämän vieressä, lausui hän: — Minäpä johdin sinun miehesi luoksesi, ja tänään haluaisin minä antaa todistuksen hyväntahtoisuudestani; kylä, jossa minä asun, on sinun tiesi varrella; suvaitse, urho, poiketa luokseni ja maistaa talonpoikaisruokaa.

— Minä kehoitan sinua, kuningas, — lausui Berthar, — käyttämään hyväksesi tämän miehen tarjousta; sillä minä olen huomannut hänet hyväntahtoiseksi ja viisaaksi neuvoissa.

— Sinä et ole ainoa heimostasi, jolla on ollut rehelliset aikomukset meitä kohtaan, ollessamme ruhtinaan talossa, — vastasi Ingo alakuloisesti hymyillen. Ja urhot päättivät mennä vieraisille, jonka jälkeen Bero tyytyväisenä ohjasi ratsunsa eräälle syrjätielle.

Häntä seurasi Rothari korkea-äänisillä tervehdyshuudoilla. — Teidän ensimäinen olinpaikkanne olkoon minun talossani, — huudahti tuo turpea mies ja ojensi kätensä hevoisen seljästä pudistaaksensa kättään monen kanssa. — Heitä huolet jälkeesi, urho, äläkä pidä vihaa meille muille sentähden, että sinä erosit epäsovussa yhdestä. — Ja ratsastaen Ingon rinnalla jatkoi hän avosydämisemmin: — Meidänkin kihlakunnassamme tulee moni kummeksimaan sitä, ett'ei sinun miekkasi, suonut tuolle riitelijälle viimeistä kunniapalvelusta, sillä tällä miehellä ja hänen suvullansa on vihamiehiä kansassa syystä, että he ovat kohtuuttomia, ja minä olen yksi noista. — Sitten ratsasti hän, lohdutellen sanoilla, vieraiden joukossa, huiskutteli väliin keihästänsä ilmassa ja kertoi lystillisiä seikkailuja, kunnes hän sai kuuntelevat muukalaisetkin nauramaan.

Kun seuraavana aamuna ensimäinen sarastus tunki Irmgardin hämärään huoneesen, nousi neitsyt hiljaa vuoteeltaan, jott'ei hän herättäisi nukkuvaa palvelijatarta, ja lausui itseksensä: — Minä uneksin tuolla metsäpuron luona olevan jonkun, joka minua vartoo. Jään peittäminä on tuon juoksevan puron rannat, honganvesa, joka tarttui kiinni meidän maahamme, on irtautunut ja nyt ajelehtelee se veden mukana ales laaksoon päin hyyhmän ja kivien välitse, enkä minä saa nähdä sitä enään milloinkaan. En tiedä, mitä minä tästälähin enään elämässä tulen rakastamaan, kun hän on lähtenyt meiltä. — Hän heitti tumman viitan pukunsa yli, avasi hiljaa oven ja kävi tyhjän pihan poikki. Kuka auttaa minua siirtämään salvan portista? — sanoi hän, ehdittyänsä sinne, mutta koskettaessansa porttia, huomasi hän salvan puuvaajan olevan poissysättynä. Hän meni ulos portista ja riensi lumen läpi vuorta kohti sille paikalle, jossa hän jo kerran ennenkin oli kohdannut lemmittynsä. Mutta päästyänsä lähemmäksi ja huomattuansa hämärässä pitkävartaloisen henkilön, säikähtyi hän ja pidätti askeleitansa. Silloin riensi Ingo häntä vastaan. — Minä luotin tapaavani sinut täällä, — sanoi hän, — aavistus ajoi minua yön läpi nopeajalkaisella ratsullani.

— Kuningas ratsastaa vihamiesten läheisyydessä, — vastasi Irmgard, — koska minun sukuni rikkoi uskollisuutensa häntä kohtaan. Katkera on minusta se ajatus, kiusallista on minusta elämä. Sillä sinäkin tulet vihastumaan meihin, kun sinä hädässä ollessasi muistelet minun isieni huonetta.

— Sinua minä ajattelen, missä ikänänsä ollenkin, — lausui Ingo, — sinulta toivon minä koko elämäni onnea. Sinä olet minusta rakkahin, ja reipas on sinun mielesi, sentähden lasken minä nyt sinun käteesi ne langat, joista naispappi sanoi minun kohtaloni riippuvan. — Hän tarjosi Irmgardille pienen saukonnahkaisen laukun, jossa riippui vankat remelit. Irmgard katsahti arasti lahjaan. — Siinä on lohikärmeen taika, — jatkoi Ingo hiljaa, — Romalaisten voitto, kuten meidän soturit luulevat, ja minunkin kohtaloni. Romalainen on tuhlannut kultaa kuninkaanlinnassa; mahdollista on, että kuninkaan miehet aikaansaavat minulle onnettomuutta. Jos he tappavat minut, ei Romalaiset sittenkään tule saamaan takasin sitä, joka kansan puheen mukaan tuottaa heille voiton. Talleta siis purppurakangas minun varaltani, kunnes minä vaadin sen sinulta takasin; mutta jos minun viholliseni onnistuvat toimessansa, tuo tämä ihmeellinen kapine kummulle, jonka he kohottavat minun haudalleni, ja kaiva se siellä niin syvään maahan, ett'ei se koskaan tule muukalaisen käsiin.

Irmgard otti laukun ja piteli sitä kummallakin kädellänsä, jolloin hänen kyyneleensä vierivät laukulle. Vieraaksi olet sinä tullut minun isäni liedelle, minun vuoro-vieraanani pysyt sinä, Ingo, kuitenkin ja sydämessäni tulet sinä aina olemaan. Tänne minä piiloitan, mitä sinä olet minulle antanut, ja minä rukoilen kohtalon jumalia, että tämä taikakapine tekisi minutkin osalliseksi sinun kohtalostasi. Jos olisin syntynyt poikana, kuten minun vanhempani olivat toivoneet, saisin minä nyt seurata sinua matkallasi. Mutta yksin täytyy minun istua suljetuin suin ilottomassa kodissa, ja sinua minä ajattelen, jota ainoastansa haukat, nuot kesyttömät linnut, saavat nähdä, lentäessänsä taivaan ja maan välillä. Sillä rauhatta vaellat sinä, jalomielinen, vihollisen maassa, tuulen suhistessa ja huurteen peittäessä maan.

— Älä sure, kultani, — pyysi Ingo, — sillä minä en pelkää sitä, että vihollinen voisi ottaa minun henkeni; jospa kylmä lumi minun ympärilläni tuprueleekin, riemuitsee kuitenkin minun sydämeni, sillä minä luotan sinuun, jota minä lemmin. Yöt ja päivät minä ajattelen, miten voisin saada sinut omakseni.

— Keneen isä vihastuu, ja ketä äiti vihaa, häntä lempii tytär, — onko tuskallisempaa oloa maailmassa, — valitti Irmgard.

Silloin kietoi Ingo käsivartensa Irmgardin ympärille ja lausui hellästi: — Salaa lempesi muilta, samoinkuin puu salaa voimansa maahan, tulevata kevättä odottaessa. Nyt meitä ahdistaa Puhurin julma voima, niityn vihannes on jo peittynyt valkoiseen lumivaippaan. Kanna sinäkin, lemmittyni, jääkylmää taakkaasi. Kun urvut heilimöivät, ja nurmi vihriöi, silmäile silloin kevät-aurinkoa ja kuultele, josko kuulisit noiden villijoutsenten laulua, kun ne viiltävät ilmaa.

— Minä vartoon ja odotan, — vastasi Irmgard hiljaa, — mutta myrskyn raivotessa läheisyydessäsi, ajatellos silloin minun muistavani ja kaipaavani sinua, ja kun ihanainen aurinko hymyilee sinulle, että minä itken sinun tähtesi. — Hän repi nauhan vaatteistansa ja solmisi sen hänen käsivartensa ympärille. — Näin sidon minä sinut itseheni, tietääksesi sinun olevasi minun omani samoinkuin minä olen sinun. — Ja hän kietoi käsivartensa hänen kaulallensa ja piti häntä kovasti puristettuna rintaansa vasten.

Läheisyydessä kuului petolinnun ilkeä rääkyntä. — Vartija muistuttaa meille, että sinun on luopuminen minusta, — sanoi Ingo. — Siunaa minua, Irmgard, jotta minun matkani tulisi onnelliseksi minulle ja sinulle. — Hän kumarsi päänsä, Irmgardin pitäessänsä ylhäällä käsiänsä sekä liikuttaen sormiansa ja kuiskaten hänelle siunauksen. Sen jälkeen puristi urho häntä vielä kerran sylihinsä eron hetken katkerimmilla tuskilla ja syöksyi sitte honkametsään. Taaskin oli Irmgard yksinänsä, vuori ja metsä lähellänsä, ja hänen ympärillänsä tuprusi lumipyry.

Varhain aamulla ratsastivat Vandalit ulos Rotharin talosta, näiden joukossa Ingokin rohkaistuneella mielellä, vaikka hän oli vaiti, sillä hänen ajatuksensa lensivät takasin ruhtinaan talossa olevan neitsyen luokse. Puolipäivän aikana saapuivat he siihen kylään, missä Beron kartano oli. Aurinko paistoi iloisesti valkoiseen lumipeitteeseen ja jalavan latvassa kimalteli huurre. Kylää ympäröivän kaivannon yli johtava silta oli koristettu vihriöivillä honganoksilla, ja sen vieressä olevan vahtimajan luona seisoivat talonpojat juhlapuvuissansa, etimäisenä Bero ja hänen kuusi poikaansa, rotevia nuorukaisia jyhkeillä jäsenillä ja suurilla käsillä. Ja Bero sanoi: — Kihlakunnan rajalaisina asumme me sinun tiesi varrella ja me aiomme pitää teidät lämpöisinä meidän kaislakattomme alla, kunnes te ratsastatte vieraasen maahan. — Ratsastajat astuivat riemulla hevoisiltansa ja menivät kylään maanmiesten seurassa: — Me jaamme isännöitsemisen välillämme, — jatkoi Bero, — jotta kukin meidän naapureistamme olisi tilaisuudessa kunnioittaa meidän vieraitamme ja, jos noita nuoria miehiä haluttaa, voivat he aterian perästä meidän omien nuorukaistemme kanssa viedä meidän nuoria tyttäriämme tanssimaan avaraan tupaan tahi puhdistettuun luhtiin, kuten meillä on tapana. — Sitten tarttui hän itse Ingon hevosen ohjaksiin ja johti jaloja vieraitansa portista sisään. Sill'aikaa kun hänen poikansa sitoivat kiinni hevoiset ja jakelivat näille kauroja, menivät miehet tuvan ovelle, jonka kynnyksellä Fridan äiti seisoi palvelijattarinensa, odottaen muukalaisia, joille hän tarjosi päivettyneen kätensä. Avaran etehisen tiivistetyllä savipermannolla oli katettu pöytä ynnä puusta tehtyjä istuimia, ja tuolta peremmällä olevalta korkeammalta paikalta kurkisteli sinisilmäisiä, valkotukkaisia lapsia, jotka ujoina piilottivat päänsä puitteiden taakse, kun vieraat heille hymyilivät. — Kutsu aterialle, — kehoitti isäntä vaimoansa, — ja pane esille parasta, kuin meillä on, sillä meidän vieraamme ovat tottuneet herrasruokiin. — Ingo pyysi emäntää istumaan viereensä, mutta hän hylkäsi tämän tarjoamisen ja kantoi itse pöytään sekä vei pois ruoat. — Se on minusta hyvä tapa, — selitti Bero, — sillä emännän silmä näkee nopeimmin, mitä hänen vieraaltansa puuttuu, ja se tuntuu pahalta isännästäkin, jos palkolliset saavat kuulla mitä puhutaan.

Emäntä tarjosi vieraille joukon ruokalajeja, hän toi esille tuomistansa ruoka-astioita ja pakoitti vieraiden syömään kaikkia. Lopulta vei isäntä kuninkaan ja Bertharin huoneesensa, siellä istahtivat nuot kolme miestä pienen pöydän ympärille, ja isäntä tarjosi heille väkevää simaa, joka oli tummankarvaista vanhuudesta ja paksua kuin hunaja. — Tämän juoman teki minun äitini, tultuansa taloon, — lausui hän, kehoittaen juomaan simaa. Hän kohotti sarkkonsa, joi vieraidensa maljan sekä alkoi juhlallisesti lausua: — Vanhat sanovat jumalan muinoin vaeltaessansa maan päällä luoneen jalosukuiset, vapaat talonpojat ja orjat. Kullekin säätyluokalle jakeli hän erilaisia lahjoja, teille, jalosukuiset, antoi hän tehtäväksi sodassa kansan johtamisen, kun me teitä seuraamme; meille sitävastoin kesällä ja talvella peltojen yli vallitsemisen ja orjille raskaan, selkä köyryssä tehtävän työn. Jalosukuinen ja vapaa talonpoika — ne molemmat eivät voi olla toistansa paitsi. Te, sankarit, ette voi saavuttaa kunniaa, joll'emme me seuraa teitä taistelutantereelle, ja me emme voi turvassa viljellä maatamme, joll'ette te neuvolla ja toimella suojele meitä vihollisilta naapureilta. Teille tulee suurin kunnia sodassa, sillä harvoin ylistää laulaja talonpoikain urhotöitä, mutta levotointa on teidän elämänne, ja pian sammuu jalo suku. Mutta me istumme pysyväisessä rauhassa tiluksellamme, ja vaikka talonpoika tapetaankin, ja hänen talonsa poltetaan, astuvat pojat isänsä jälkiä ja rakentavat uudestansa samalle paikalle.

Vieraat iloitsivat tuosta järkevästä puheesta ja nyökkäsivät myönnytystänsä. Ja Bero jatkoi varovasti: — Nyt olen minä monta viikkoa tarkastellut teitä, urhot, ja minä olen nähnyt sekä huomannut teidän olevanne rehellisiä miehiä ja elävänne säädyllisesti. Sentähden on minun ajatukseni, että me voisimme olla toisillemme hyödyksi. Älkäätte luottako vähintäkään meidän jalosukuisiimme; monet heistä eivät voi auttaa itseänsäkään, älkäätkä odottako mitään kuninkaalta, sillä hän on epäluuloinen ja kadehtii kaikkia, jotka ovat hänen palveluksessansa. Koettakaatte siis onneanne talonpoikain kanssa. Kun minä saatoin sinut, Berthar, tänne etelästäpäin, mainitsin minä jo silloin hiukan minun salaisuudestani, niinkuin vieraan kanssa puhutaan; mutta tänään tahdon minä puhua teidän kanssanne täydellä luottamuksella. Aina esi-isäin ajoilta olen minä vuorovieraisuuden liitossa Idispuron varrella olevien vapaiden miesten kanssa. He ovat rehellistä kansaa, ja heitä nimitetään Marvingeiksi. He ovat meidän, Thüringiläisten, veriheimolaisia, mutta jo ammoisista ajoista asuvat he itseksensä pienenä heimokuntana sen virran varrella olevassa laaksossa, joka on pyhitetty Idikselle, ihmis-onnen suurelle jumalattarelle. He ovat muutama vuosi takaperin menettäneet herrassukunsa ja parhaat soturinsa, koska nämät joutuivat riitaan heidän kanssansa ja läksivät länteenpäin voittamaan saalista ja kunniaa Frankilaisten luona.

Siitä ajasta alkaen hätyyttelevät noita jäljellä olevia meidän vuorien toisella puolen olevat uutisasukkaat ja etelästä, Main-virran puolelta, Burgundit. Tämä kaksinkertainen ahdistus on tullut heille tukalaksi, ja yksi osa heistä varustaikse salaisuudessa myöskin lähtemään maailman ja seuraamaan ylimyksiänsä, kun puut taaskin rupeavat viheriöimään. Sentähden ratsastin minäkin viime syksynä vuorten yli vaihtamaan hevosiani ja vetohärkiäni heidän sikoihinsa, joita he eivät itse tahdo teurastaa. Siellä näin minä lihavia laitumia, jotka olivat kaupaksi kohtuullisesta hinnasta, ja minä ajattelin täällä kotona olevia poikiani. Mutta ne minun vuorovieraistani, jotka vielä halusivat jäädä paikoillensa, valittivat, että heidän pieni siirtokuntansa puuttui johtajaa, sillä heillä ei ole yhtään ruhtinassukua, joka voisi hankkia heille hyvän sovinnon naapurien kanssa tahi käydä mainehikasta sotaa saaliinhimoisten naapuri ylimysten kanssa. Mutta Idislaaksossa asuvat talonpojat eivät tahdo olla Thüringiläisiä eikä Burgundeja, vaan pysyvät omana heimonansa ja ennemmin tahtovat he tehdä liiton vieraan suvun kuin meidän ylhäistemme kanssa, mutta kaikkein vähimmin kuninkaiden kanssa. Sentähden ajattelen minä sinua, Ingo. Sillä te olette harvalukuiset, he ovat lukuisemmat, ettekä te voisi sortaa heitä. Sinne neuvon minä sinua kevään tullessa menemään. Pitäkäät itse huolta siitä, että se tulee teille hyödyksi, mutta se olisi menestykseksi monelle, joka viljelee maata, ja sentähden neuvon minä teitä näin tekemään.

— Tottele hänen sanojansa, kuninkaani, — huudahti Berthar, — tämä on parhain sanoma, kuin sinä isoon aikaan olet kuullut, ja jokainen sana on totta; minä olen itse nähnyt maan ja puhellut sen asujanten kanssa. Me ratsastimme pohjoiseen päin Burgundein rajan yli laihojen mäntymetsäin ja hiekka-arojen kautta, sitten huomasimme me kukkulalta avaran laakson ja siinä virtaavaan veden, jota he nimittävät ihmis-onnen jumalattaren, pyhän Idiksen, puroksi. Siellä, on lehtometsää kasvavia, jyrkkiä mäkiä, ja niityllä oli ruoho niin korkeata, että meidän hevoisemme töin tuskin pääsi sen lävitse. Siellä tiedän minä myöskin erään jyrkän kallion, jolle hyvin sopii rakentaa kuninkaan linnan; ikäänkuin vahtitornista voi tästä nähdä Idislaakson ja metsäin yli kau'aksi Mainvirran toiselle puolelle.

— Ingo hymyili. — Sinäkin harmajapäinen matkamies, — lausui hän, — haluat rakentaa itsellesi pirtin ja saada lämpöisen paikan oman lietesi ääressä? Kummallinen on matkamiehen kohtalo, ruhtinas ajaa minut pois talostansa, ja talonpoika tarjoaa meille maata juuri silloin, kun me olemme lähdössä pois omaamatta jalan sijaa maailmassa, ikäänkuin pilvet, jotka kulkevat edestakasin auringon alla. Vaan yhtä minä kuitenkin pelkään, kuulehan sinä, meidän viisas isäntämme: Bisino-kuninkaan muurein kautta täytyy minun ratsastaa Idispurolle.

— Vältä kuningasta, — neuvoi Bero, — lähde rajan yli, niin pääset hänestä.

— Älä närkästy, — vastasi Ingo, — vaikka minä tällä kertaa juoksen vaaran keskelle kuten ympäri kuljeskeleva sankari sen sijaan, että kierteleisin sitä kuten mies, jolla on vakinainen asunto. Minä olen itse vastannut kuninkaan kutsuun tulevani ja minä pidän sanani, vaikka hän olisikin tyly minua kohtaan. Sinullakaan ei pitäisi oleman mitään sitä matkaa vastaan. Sillä jos minä nyt kartan kuningasta, huomaa hän siitä meidän vihollisen mielialamme, ja jos meidän miehet, kuten sinä toivot, tulevana keväänä rupeavat asumaan hänen maansa rajain läheisyydessä, tulisi hänen kostonsa luomaan surkean kohtalon Idispurolla oleville uutisasukkaille. — Hän tarttui talonpojan käteen. — Muussa tahdon minä seurata sinun neuvoasi, ja sano nyt minulle siis, millä lailla minun tulee ryhtyä maan ostamiseen sinun vuorovierailtasi, että me vihannalla poislähtöajallamme solmisimme liiton keskenämme. Urhot kallistivat päänsä yhteen ja istuivat kau'an neuvotellen, mutta tuolla ulkona soivat sorapilli sekä sakkipeli, ja riemuitsevat joukot riensivät tanssimaan.

7.

Ingo kuninkaan hovissa.

Erään mäen kukkulalle pysähtyi Wolf, joka johti etujoukkoa, ja osoitti kädellänsä etäisyyteen. Tuon kulkevan joukon edessä kohosi lumellapeitetyssä maisemassa erään kuninkaanlinnan suunnatoin kivirakennus, korkeita muureja, paksuja, harjoilla varustettuja torneja, ja sen vieressä kuninkaan asumusten punaiset tiilikatot, hirveä näky maan talonpojille. — Varsin helppoa on linnuille pääsö tuollaiseen häkkiin, mutta sieltä uloslentäminen jälleen ei mahtane onnistua kaikille, — murisi Berthar. Lyhyt torventoitahdus helähti etäisiltä harjoilta. — Tuolla rupeaa torninvartija liikkumaan, antakaapa nyt ratsunne ravata, että meidän intomme nähtäisiin.

Erästä kahden kallioseinän välissä olevaa rotkotietä ratsastivat muukalaiset niitä kivestä tehtyjä ulkovarustuksia kohti, jotka olivat rakennetut sillan eteen, ja joiden rintavarustuksien taakse oli sijoitettu aseellisia sotureja. — Miehet ovat sulkeneet portit varustaaksensa itseään meidän vastaanottoomme, — lausui Berthar ja löi portille rautaisella portinkolkuttimella. Korkeudesta kysyi tornin vartija heidän nimiänsä ja asiatansa. Ingo vastasi. Mutta kauan sai joukko odottaa ja maltittomina polkivat hevoset maata, ennenkuin tuo raskas portti naristen avattiin, ja sen takana oleva silta laskettiin ales. Ratsastajat ryykäsivät linnapihaan, jokaisessa ovessa tunkeili aseellisia miehiä; kuninkaan tallipäällikkö tuli vieraita vastaan, vielä kerta uudistettiin kysymys ja vastaus, sitten käski mies heitä synkällä katsannolla laskeumaan hevoisiltansa ja johti heidät, näiden taluttaessa hevoisiansa suitsista, kuninkaansalin eteen. — Missä isäntä on? — kysyi. Berthar äreästi tallipäälliköltä, — minun herrani ei ole tottunut astumaan huoneiden kynnyksen yli, ennenkuin isäntä seisoo siellä vastaanottamassa. — Mutta samassa silmänräpäyksessä aukeni salin ovi, ja Bisino-kuningas seisoi ovella etevimpäin miestensä seurassa ja hänen rinnallansa Gisela-kuningatar. Ingo nousi portaita myöten ylös ja kumarsi itsensä. — Kau'an olemme me turhaan odottaneet sinua, muukalainen, ja hidas oli sinun ratsusi juoksu metsästä minun linnaani, — alkoi kuningas synkällä katsannolla. Mutta Gisela-rouva astui heti askeleen eteenpäin, ojensi valkoisen kätensä urholle tervehdykseksi ja nyökkäsi tervetuliaiset hänen seuruellensakin. — Lasna ollessani, ei suurempana kuin tämä minun poikani nyt on, näin minä sinut, herra, Burgundein salissa; mutta me muistamme menneitä aikoja ja vanhaa ystävyyttä. — Anna kättä orpanallesi, — käski hän poikaa, — ja laita niin, että sinustakin tulee yhtä mainio urho kansan keskuudessa, kuin hänkin on.

Poika antoi kättä vieraalle, Ingo nosti pienokaisen syliinsä ja suuteli häntä, ja poika karkasi heti ystävällisesti hänen kaulaansa. Nyt astui kuningaskin lähemmäksi; kuningasparin välissä kulki Ingo saliin, vaihtaen tervehdyssanoja heidän kumpaisenkin kanssa, kunnes kuningas käski tallipäällikköä saattamaan vieraat heidän asuntoonsa. Ingo palasi seurueensa luokse, Thüringein kasvot kirkastuivat hiukan, yksi ja toinen soturi lähestyi muukalaisia, tervehti heitä ja saattoi heitä siihen saliin, joka oli määrätty vieraiden asunnoksi. Palvelijat kantoivat sinne ruokaa ja juomaa, patjoja ja peitteitä. Ja taaskin tuli kuninkaan tallipäällikkö kutsumaan Ingoa kuninkaan illallis-aterialle.

Vasta myöhään illalla palasi Ingo erään kuninkaan palvelijan ja soihdunkantajan seuraamana miestensä asuntoon. Salin ovella istui Berthar yksinänsä, pitäen miekkaansa jalkojensa välissä: hänen kilpensä oli nojallaan ovenpieltä vastaan ja hänen harmaja partansa sekä nutun alla oleva panssaripaitansa kimalteli soihdun valossa. Ingo päästi tervehtien kuninkaan palvelijat menemään. Berthar asetti soihdun erään rautaisen kynttiläjalan, joka oli miehen korkuisena keskellä laattiaa, isoon torveen. Soihdun valo kohtasi urhojen rivejä, missä he makasivat patjoillansa laattialla, miekka vieressänsä ja kypäri sekä panssaripaita päänalustan kohdalla.

— Sinä olit uskollinen vahti, isä, — lausui Ingo, — miltä tuntuivat meidän uudet isännät sinusta?

— He ovat kierosilmiä, — hymyili ukko, — ja sananparsi on oikeassa, kun se lausuu: mitä suurempi kuningas, sitä äkäisempiä kirppuja peitteessä, jonka hän levittää saapuneen vieraan ylle. Laiha oli kuninkaan tarjoama illallis-ateria, mutta kuningatar lähetti meille viiniä sekä hyvää haukkapalaa, ja sinun miehesi lepäävät nyt kylläisinä ja väsyneinä matkastansa sota-asunsa vieressään. Tämä on avara asumus, — jatkoi hän, samassa kuin hänen silmäyksensä tähystellen lensi pitkin noita pimeitä nurkkia, — tuolla korkealla paikalla on sinun herrasvuoteesi valmistettu. Ota se huomioosi, kuninkaani, että jättiläislinnan kivimuurien joukossa on tämä sali yksinänsä puusta, ja syrjässä se on muurin vierustalla, joka nouseikse sen takana, ja jos joku kuninkaan palvelijoista kentiesi yön aikana tuo soihdun lähelle puuseinää ja sulkee oven, palaa sali kaikessa hiljaisuudessa, ja tulen sähinä ei tule suuresti häiritsemään linnan isännän lepoa. Ingo heitti vanhukselle salaisen silmäyksen ja kysyi hiljemmällä äänellä: — Miten kohtelivat teitä kuninkaan miehet?

— He hiipivät kuin ketut pesänsä ympärillä, he eivät ole tottuneet hovitapoihin, vaan kerskailivat herransa mahtavuudesta ja tutkivat tarkasti meidän aseitamme. Minä huomaan, herra, että kaikki toivoi saada vaihtaa aimo iskuja meidän kanssamme. Sinä, kuninkaani, olet jonkun kerran ollut vihollisen saarroksessa, mutta ei koskaan ennen ole aitaus ollut niin luja.

— Bisino-kuningas ei tiedä vielä, minkälaisia käskyjä hänen pitäisi antaa, — vastasi Ingo, — ja kuningatar on meille suosiollinen.

— Ei yksikään hovin palvelijoista kehunut kuningattaren kauneutta, — lausui vanhus, — ja siitä päätän minä heidän pelkäävän hallitsijatartansa. Kentiesi auttaa tämä minun pelkoni kuningastani saamaan rauhallista unta tänä yönä. Minä sammutan soihdun, ett'ei sen valo ilmaisisi kenenkään keihäälle sinun makuupaikkaasi. Ensimäinen yö makuuhuoneessa on aina huolellisin vieraalle.

— Kentiesi on se viimeinenkin, — vastasi Ingo.

— Minun tulee pitää vahtia, isä: sinut lähetän minä yösijallesi.

— Luuletko sinä vanhuksen voivan nukkua, missä sinä et ummista silmääsi? — Hän nosti Ingolle istuimen lähelle ovea, jossa varjo peitti istujan, sitte istahti hän itse jälleen paikallensa rahille, laski kätensä miekan kahvaan, kuulteli pihasta tulevaa jyryä ja silmäili väliin viileän talviyön tähtitaivasta. — Tähtienkin sanotaan tuolla ylähällä istuvan hopeaisilla istuimilla ja poistavan onnettomuuksia hädässä olevilta ihmisiltä, jotka rukoillen heitä silmäilevät, — lausui Berthar hurskaasti. Minä olen vanha puu, ja minun kaatamiseni aika on jo tullut: sinunkin takiasi, kuninkaani, olen joskus ikävöinyt taistelua jaloja vihollisia vastaan, joka tekisi kunniakkaan lopun sinun vaivoistasi. Mutta nykyään näin minä metsässä jalon immen, joka sinua lempii ja on sinulle uskollinen, ja nyt pelkään minä sinun puolestasi yön synkkää pilveä, joka eroittaa meidät tähtien valosta, ja minä pelkään öistä myrskyä, kun se vinkuu tämän puukaton harjalla. Sillä pimeässä, niin minä arvelen, tulee kuningas panemaan toimeen, mitä hänen ilkeä luonteensa neuvoo.

— Sinä tiedät, isä, meidän usein voittaneemme petollisesta vuorovieraisuudesta syntyneet vaarat, — vastasi Ingo.

Ukko hymähti tätä muistellessansa ja jatkoi laverrellen: — Avonainen kenttä ja parempi valo, kuin minkä savuavat puut antavat, on minusta mieluinen, aseiden kiitäessä ilman läpi. Kuitenkin puhut sinä viisaasti, kuningas, sillä paljon epävarmaa on maailmassa, mutta ei mikään petä niin usein kuin aavistukset tappelun edellä. Jota kau'emmin olemme vaeltaneet keihään ja miekan välillä, sitä vähemmin ajattelemme loppuamme. Ja sanoakseni sinulle kaikki, luulen minä kohtalon mahtavan jumalattaren hymysuin määräävän meidän arpamme jo ennen tappelua. He paiskaavat meidät ikäänkuin leikillänsä suurimpaan hengenvaaraan, ja vetävät meidät siitä taas veikeästi tukasta takasin ja toisen kerran lumoavat he meidän mieltämme voiton unelmilla ja sallivat meidän kaatua taistelutantereelle. Mutta kuinka he koettelevatkin miehen rohkeutta, iloitsevat he kumminkin meistä, sotilaista, täällä maan päällä ja sitte muualla.

Hiljaa suhiseva ääni sekä jysäys keskeytti puheen, ja eräs nuoli tuli lentäen pihasta sitä paikkaa kohti, missä Ingo istui; sen rautainen kärki kilahti hänen rautaista miekanhuotraansa vasten, ja nuoli putosi laattialle. Molemmatkin miehet pysyivät liikkumattomina, mutta ei minkäänlaista melua eikä mitään uutta hyökkäystä seurannut tätä murhayritystä. — Mene makaamaan, houkko, — lausui Berthar, osoittaen erästä epäselvää haamua, joka katosi pimeässä huoneiden läheisyyteen. Hän otti ylös kuolon airuen. — Nuoli, — lausui hän, — on jostakin metsästysviinistä.

— Se on kapine, jonka Tertullus on jättänyt tänne meidän varaltamme, — vastasi Ingo, — niin mitätöintä tervehdystä ei Bisino-kuningas lähetä.

— Urhot istuivat odottaen, mutta ei mitään enää kuulunut; tähdet kulkivat istuimillansa vitkallisesti eteenpäin taivaslaella, ja pimeänä oli kuninkaan linna kolkossa äänettömyydessään. Vihdoin lausui Berthar: — Nyt kait on uni vaivuttanut meidän isäntämme viinistä juopuneet urhot, ja nyt on aika sinunkin ajatellaksesi lepoa. — Hän meni makuulla olevien miesten luokse ja nykäsi kamaripalvelijan, Wolfin, hereille; nuori soturi kavahti vikkelästi jaloillensa ja saattoi herransa vuoteelle; sitte otti hän kilpensä ja keihäänsä sekä seisoi oven edessä, kunnes ensimäinen hämärä valo ilmautui taivahalle.

Seuraavaksi päiväksi oli suuri metsästysretki aijottu. Kuninkaan salin edustalla olevalla avonaisella paikalla kuoppivat hevoset maata, jänis- ja villisikakoirat alkoivat haukkua, jotta voimakkaiden metsästäjien oli vaikea pitää niitä vitjoissansa, ja soturit kokoontuivat iloisiin ryhmiin odottamaan kuningasta. Ingokin seisoi muutamain miestensä kanssa, nojaten hevoseensa, ja odotti lähtöä. Vihdoin tuli kuningas, joka rakasti metsästämistä vielä enemmän kuin hyvää juomaa lieden ääressä; hän oli metsästyspuvussa ja kantoi kädessään paskasta keihästänsä. Torvet puhalsivat hyvänhuomenen, ja ystävällisesti meni kuningas Ingon luokse sekä kysyi kaikkein kuullen: — Saitko hyvää unta, orpanani? En minä vielä tähän asti tietänytkään sinun isäsi puolelta olevasi minun puolisoni, kuningattaren, sukulaisen; ole siis heimolaisenakin tervetullut minun hoviini.

Kuninkaan miehet kuultelivat hänen sanojansa ja silmäilivät hämmästyneinä toisiansa. Mutta Ingo vastasi kunnioituksella: — Minä kiitän kuningasta niin ystävällisestä tervehdyksestä.

— Noh niin, — jatkoi Bisino, — koettelepa tänään keihääsi kelvollisuutta meidän rinnallamme. — Hän nousi ratsullensa, portti lensi auki, vipu-silta laskeusi ales, ulos ryykäsivät koirat ja metsästäjät heidän jäljessänsä. Ingo antoi iloisena hevoisensa ravata, joka samoinkuin omistajansakin riemuitsi, nähdessään aukean kentän jalkojensa alla. Hän ratsasti kuninkaan lähellä, ja tämä silmäili tutkistellen Ingon uljasta vartaloa ja ihmetteli sitä navakkata voimaa, jolla hän ohjasi vankkaa hevoistansa. Välistä kutsui hän Ingon rinnallensa ja jutteli ystävällisesti hänen kanssansa ikäänkuin vanhan tutun kanssa, jonka tähden kuninkaan miehet kuiskailivat keskenänsä: — Miksi silittelee kissa hiirtä, vaikka se on hänen kynsissänsä? — Mutta sellainen ei kuninkaan tarkoitus kuitenkaan ollut, hän oli mielistynyt Ingoon ja vielä kaikui hänen korvissansa ne ylistyssanat, joita kuningatar oli lausunut muukalaisesta ja kuninkaan omasta pojasta, joka oli hänestä rakkain maailmassa. Ja kuningas ajatteli: — Hän on todellakin hauska toveri, ja häntä katselee iloksensa; miksi en osoittaisi hänelle hyvyyttä, niin kau'an kuin voin sallia hänen olevan elävitten joukossa? Onpa niitäkin, joiden kuolemasta minulle olisi suurempi hyöty. — Sentähden lähti hänen lempeytensä todellakin sydämestä, ja hän salli iloisena kertoa itsellensä erään jalopeuran voimasta, jonka Ingo oli nähnyt Alemanein kuninkaan eläintarhassa.

Pian katosivat kuninkaat korkeaan tammimetsään. Tähän asti oli kuningattaren silmä tornin harjalta seurannut poismeneviä. Nyt kutsui hän luokseen kamaripalveliansa sekä hovinaisensa ja meni tyhjään pihaan. Seurueensa suureksi hämmästykseksi pysähtyi hän keittiörakennuksen luokse ja mainitsi muutaman sanan juhlapaistista keittäjälle, jolle tänlainen kunnia harvoin tapahtui ja joka iloisena lupasi tehdä parastansa juhlapäivällisen suhteen. Tultuansa saliin, jossa muukalaiset makasivat, kuuli hän vasaran pauketta. Berthar istui ovella teroittamassa vasaralla kiveä vastaan keihäänkärkiä ja lauleli sillä välin hiljaisella äänellä loitsulaulun aseiden pystymiseksi. Kuningatar pysähtyi, viittasi käskien seurueellensa vetäytymään pois ja seisoi portaiden lähellä, silmäillen tuota takovaa urhoa, kunnes tämä katsahti ylös, heitti pois rintineensä sekä vasaran ja astui kunnioituksella tervehtien kuningatarta vastaan. — Minkä otuksen aijot kaataa tällä aseella, Ingo-kuninkaan urho, — kysyi Gisela-rouva, — koska sinä jäit linnaan, kun metsäkoirat samoavat ulkona.

— Minä teroitan aseitamme, odottaessamme toista metsästyshuutoa, — vastasi Berthar, — kuninkaan metsästyshalua kehutaan laajalta maassa.

— Eipä sinun isäntäsi taida mielellänsä metsässä olla asekumppanittansa.

— Sen otuksen, joka juoksentelee päivän valossa, minun kuninkaani kyllä tappaa miestensä kanssa; jos taas on kysymyksessä yöllä liikkuvain susien pyydystelemistä, ei hän tule puuttumaan minun läsnäoloani. — Kuningatar katsoi vakavasti hänen silmiinsä ja astui askeleen eteenpäin. — Minä en tällä hetkellä näe sinua ensi kertaa, Berthar; vaikka sinun hivuksiisi siitä ajasta onkin satanut lunta, tunnen minä sinut kuitenkin.

— Vanhan miehen muisto on epävakainen; monta ihmistä olen minä nähnyt siitä ajasta, kuin minun kuninkaani rupesi koditoinna kuljeskelemaan ympäri maailmaa; kypeniä sattui minun silmiini, kun taloni kotiseuduillani paloi poroksi, jonka vuoksi en enään tunne niitä ihania kasvoja, joita nyt näen.

— Syystä sinä, vanhus, olet vihoissasi minun sukulaisilleni. Muinoin tekivät sinun kuninkaasi isä ja minun isäni liiton keskenänsä, mutta Gundomar-veljeni unohti vannotut valat; hän taisteli teidän vihollistenne liittolaisena Oder-virralla, ja minut lähetettiin vielä lapsena Thüringein kuninkaan puolisoksi. Tunnetko minua nyt, Berthar?

— Vesa on kasvanut komeaksi puuksi; toiset linnut sen latvassa nyt laulavat kuin ennen aikaan.

— Kuitenkin kantaa puu joka vuosi samanlaisia kukkia. Ja sinä, ijäkäs urho, saat kuningattaresta ystävän. Oletko tyytyväinen asuntoosi linnassa, ja ovatko kuninkaan miehet kohdelleet sinua kohteliaasti?

— Hovissa kohtelevat palvelijat samalla lailla kuin heidän isäntänsäkin; sinun suosiosi, kuningatar, takaa meille hyvää tahtoa sinun palvelijaisikin puolesta.

— Kuningattaren otsa synkistyi. — Tuo on ylpeiden vieraiden puhetta, — jatkoi hän väkinäisellä hymyllä, — minä arvelen elämän tuntuneen sinusta hauskemmalta metsämajoissa.

— Me olemme matkustelevaisia, kuningattareni; sitä, kun koditoinna kuljeskelee ympäri kansojen kesken, auttaa iloinen mieli; hänen täytyy olla ilman talotta ja vaimotta ja nauttia, mitä kukin päivä hänelle suo, saalista, juomaa, naisia; hänellä ei ole valitsemisvaltaa eikä tuskiakaan; huoletoinna ajattelee hän erotessaan seuraavan päivän työtä. — Vanhus huomasi kuningattaren taaskin ystävällisesti hymyilevän hänelle ja lähestyvän häntä, lausuen: — Tuolla tornissa on kuningattaren huone, ja jos sinä joskus vilkaiset keihäistäsi ylös tuonne akkunaan, palaa siellä kentiesi lyhty, joka edeltäkäsin varoittaa sinua susijahdista. Hän viittasi vanhukselle tervehdyksen ja palasi jälleen seurueensa luokse. Mutta vanhus katseli kummastuneena hänen jälkeensä, sitten otti hän taaskin vasaran ja antoi sen paukkua, mutta hän ei enään laulanut.

Seuraavana yönä ei mitkään nuolet, eikä kuninkaan sutten ulvonta häirinnyt vieraiden muukalaisten lepoa. Päivä päivältä muuttui kuningas ystävällisemmäksi heitä kohtaan ja kehui soturilleen heidän kohteliaisuuttansa ja heidän kykyänsä hevoisen ohjaamisessa leikkitaisteluissa. Hermin, tuo nuori kuninkaan poika, tuli usein Ingo-orpanansa luokse tämän asuntoon lapsellisten aseidensa kanssa ja silitteli Bertharin harmaata partaa sekä pyysi häntä kertomaan jonkun hauskan tarinan. Eräänä aamuna metsästysretkellä tuli Ingo vieläkin rakkaammaksi isännällensä, kuin hän tätä ennen oli ollutkaan. Kuningas oli metsästysinnossansa ratsastanut kau'aksi muiden edelle ja oli erään kallioseinän vieressä laskeunut ratsultansa sekä luiskahtanut kumoon iljanneella ja makasi nyt silmänräpäyksen turvattomana erään villihärjän sarvien edessä. Silloin astui Ingo oman henkensä vaaralla kuninkaan ruumiin suojelukseksi ja tappoi tuon raivoisan eläimen. Kuningas nousi seisomaan ja lausui, ontuen kaatumisestansa: — Nyt, ollessamme kahden kesken, ja kun ei ketään sotureistamme ole ollut läsnä, olen minä tullut tuntemaan sinun rehellisen mielialasi; sillä jos et sinä olisi juossut apuun kuin metsäkoira, olisi tuo raivoisa elukka lingoittanut minut ilmaan turmioksi kylkiluilleni, eikä kukaan olisi voinut moittia sinua siitä. Mutta minä tiedän kuitenkin nyt, mitä ei kenenkään muun tarvitse tietää.

Sinä päivänä istui kuningas iloisena kunniaistuimellaan aterioidessansa; hänen rinnallansa oli Gisela-kuningatar ja hänen toisella puolellansa Ingo. — Tänään riemuitsen minä metsästysonnestamme, — alkoi kuningas lausua, — minä riemuitsen vallastani ja kullasta, jonka te kaikki näette tässä silmäinne edessä, ja minä juon Ingo-urhon muistoa, koska hän oli hyvä kumppali ottelussa villihärjän kanssa. Riemuitkaatte tänään kaikki minun kanssani, nähdessänne hopea-astiat ja kultamaljat, jotka ovat asetetut silmäinne eteen minun ja teidän kunniaksenne. Sinäkin, Ingo, olet käynyt monen mahtavan hallitsijan hovissa; lausu minulle, urho, oletko koskaan nähnyt komeimpia aarrekammiosta tuotuja astioita?

— Mielelläni ylistän minä sinun rikkauttasi, kuninkaani, sillä missä aarrekammio on täysi, siellä arvelemme me kuninkaan hallitsevan turvallisena ja vihollisten naapureinsa sekä kansassa olevien pahanelkisten pelkäämänä. Kahta avua olen minä aina kuullut kehuttavan mahtavassa hallitsijassa, niitä, nimittäin, että hän ymmärtää oikealla ajalla hankkia aarteita ja oikealla ajalla jaella niitä urhollisille miehillensä, jotta nämät seuraisivat häntä hädän hetkenä.

Nämät sanat olivat täydellisessä sopusoinnussa kuninkaan pöydässä istuvien urhojen mielipiteiden kanssa, ja he nyökkäsivät sekä lausuivat hänelle hyväksymisensä.

— Alemanitkin olivat rikkaita kullasta, ennenkuin Caesar hävitti heidän maansa, — jatkoi Ingo. — Kuitenkin on minun luuloni heidän tulevan voittamaan paljon takasin, sillä he ovat kärkkäät saaliisen ja osaavat tinkiä kaupustelijain kanssa. Sitäpaitsi elävät he enemmän kuin muut kansakunnat romalaiseen tapaan; siellä asuu talonpojatkin kivikartanoissa, vaimot ompelevat neulalla kankaasen kirjavia kuvia, joiden ympärillä riippuu ihanoita rypäleitä viiniköynnöksissä.

— Tunnetko sinä romalaiset naisetkin? — kysyi kuningatar. — Monta ihmeellistä asiaa kertovat kuninkaan miehet heidän kauneudestansa, vaikka heillä on ruskea iho ja tumma tukka.

— He ovat vikkelöitä puheissansa ja ruumiinsa liikunnoissa, ja suloisesti viehättävät heidän silmänsä, mutta heidän siveyttänsä en kuullut koskaan kehuttavan, — vastasi Ingo.

— Oletko sinäkin ollut Romalaisten maassa? — kysyi kuningas uteliaana.

— Siitä on nyt kaksi vuotta sitten; — myönsi Ingo, — silloin ratsastin minä nuoren Athanarik-kuninkaan seuralaisena rauhallisesti suuren keisarikaupungin, Trierin, muurein sisäpuolelle. Minä näin korkeita holveja ja kivimuureja ikäänkuin jättiläisten käsillä rakennettuja. Siellä vilisee iloisia ihmisiä kaduilla, mutta niillä sotureilla, jotka siellä seisovat vahdissa porteilla, Romalaisten merkki kilvessään, on meikäläisten silmät, ja he puhuvat meidän kieltämme, vaikka he väärin kerskaavat olevansa Romalaisia.

— Muukalaiset jakavat meille viisauttansa, he myyvät meille kultansa ja viininsä, ja me taaskin lainaamme heille jäsentemme voiman; sitä. vaihtokauppaa minä ylistän, — lausui Hadubald, joka ei mielellänsä suonut romalaispalvelusta ylenkatsottavan.

— Mutta minä, kuninkaani, — alkoi Berthar, — en anna paljon arvoa romalaiselle viisaudelle, jota muut niin suuresti ylistelevät. Olin minäkin kerran noissa suurissa kivilinnoissa, joita Romalaiset ovat rakentaneet, ensi kerran, kun Ingo-kuningas lähetti minut eteläänpäin Tonavan yli Augusta-linnaan, jossa Schwabilaisia nyt asuu. Suurella vaivalla ratsastin minä kaupungin murtuneiden muurein sisäpuolelle; siellä näin minä monta seikkaa, jotka ovat vastenmielisiä sillekin, joka on paljon nähnyt maailmassa. Romalaisten huoneet olivat niin yhteenpakatut kuin lammaslauma raju-ilmalla; en ainoatakaan sellaista minä nähnyt, jossa olisi ollut pihan sijaa, eipä edes tunkioläjänkään. Minä kysäsin tätä asiata isännältäni, ja hän sanoi heidän ujostelematta tekevän tarpeensa kadulle kuin koiranpennut. Minä makasin sellaisessa kivikolossa, jonka seinät ja laattia olivat siloiset ja kimaltelivat monivärisinä ja näiden yli olivat nuot hyvät Schwabilaiset asettaneet olkikaton; minä vakuutan teille, että minulle yöllä tuli tukala olo näiden kivien välissä, ja että minä olin iloinen aamulla kuullessani pääskysen visertelevän oljissa. Yöllä oli satanut ja eräässä vesilätäkössä näin minä aamuhämärässä kaksi sorsaa. Nämät eivät kuitenkaan olleet eläviä, vaan ikäänkuin laattiaan maalatuita. Minä lähestyin, löin kirveelläni kivi-permantoon ja huomasin sen olevan naurettavaa tekoa monesta pienestä kivestä; jokainen kivi oli vajoitettu maahan ja ylhäältäpäin tahkottu niin siloiseksi kuin kivikirves; sellaisista kirjavista kivistä olivat nuot kaksi lintua, joita me nimitämme sorsiksi. Ja tässä työssä oli monta miestä kuluttanut useita päiviä ainoastansa kovien kivien siloittamisella. Tämä näytti minusta aivan järjettömältä. Ja niin arveli minun isäntänikin, tuo schwabilainen soturi.

— Kentiesi se on heille pyhä ja harvoin nähty lintu; sillä monta lintulajia on kaikkialla maailmassa ja toisia taas ei, — lausui Valda, muuan järkevä mies kuningattaren seuruesta.