SISÄLLYS: (continued 3)

Saamistani ennakkotiedoista päättäen oli tämä perhe täysin ihannettani vastaava. Herra oli ensiluokan virkamies, arvoltaan valtioneuvos. Olin usein nähnyt hänen kuvansa aikakauslehdissä hänen moninaisissa luottamustoimissa saavuttamiensa merkkitapausten johdosta. Rouvasta sain kuulla, että hän oli hienona pidettyä aatelissukua ja tyttönä ollut maankuulu kaunotar, jonka monia hauskoja huimapäisyyksiä vieläkin muisteltiin. Eipä siis ihme, että mielikuvitukseni toimi vilkkaasti niinä päivinä, joina hankin lähtöäni.

Minä tulin ja asemalla oli minua vastassa perheen ainoa poika, hyvännäköinen kuusitoistias nuorukainen, jolle minun piti opettaa suomea. Me olimme molemmat yhtä nolot ja kummallekin olisi ollut mieluisampaa että renki yksin olisi tullut vastaan. Mutta matkalla me jo aloimme tutustua. Hän oli Lorenz nimeltään, hoikkaruumiinen, puhdasihoinen ja ujo. Vääntäessään minulle suomea hän teki suorastaan avuttoman vaikutuksen ja saavutti sillä heti minun myötätuntoni. Hän ei kylläkään tuntunut olevan luotu oppimaan vieraita kieliä, mutta koska hän vaikutti tunnolliselta ja uutteralta, en vielä langennut epätoivoon. Minulla oli kokemusta opetuskyvystäni: olin kerran saanut ikäiseni tytön oppimaan algebraa.

Jouduin suoraan päivällispöytään ja sain heti tutustua kaikkiin perheen jäseniin. Valtioneuvos oli harmaatukkainen, hiukan Stolypinin näköinen mies. Hän puhui matalalla äänellä, minulle ainoastaan välttämättömimmät vuorosanat. Muuten huomasin kyllä, että hän lausahteli yhtä ja toista, jota ei olisi sanonut, jollen minä, vieras, olisi ollut läsnä. Häntä näytti ikäänkuin kevyesti vaivaavan se, että minunlaistani henkilöä perheessä tarvittiin, ja tämän jo tällöin alkaneen suhteensa minuun hän sitten säilytti koko kesän ajan.

Valtioneuvoksetar sitä vastoin teki minuun heti ensi hetkestä lämmittävän vaikutuksen. Hän oli vaaleaverinen ja vuosistaan huolimatta vielä joustava ja säteilevä. Hänellä oli hiukan tyttöaikaista veitikkaa silmissään ja kiihoittavimmat naiskädet mitä olen nähnyt. Olisi luullut hänen vasta täyttäneen kolmekymmentä, vaikka vanhin lapsista, neiti Astrid jo oli kahdeksantoistavuotias. Perheen nuorimmat olivat tyttöjä, nimiltänsä Inni ja Märtha. He näyttivät tuskin huomanneen minun tuloani, olivat sieviä ja hiukan vallattomia.

Aterian jälkeen piti valtioneuvos minulle salissa jonkinlaisen virkaanastujaispuheen. — Olisi tärkeätä, että Lorenz oppisi, hän on jo kerran jäänyt luokalle, olisi koetettava suullisestikin harjoittaa ja sitten tietysti käännöksiä. Olemme ajatelleet niitä ja niitä tunteja suulliseen, niitä kirjoitukseen. Kuinka on, poltatteko? Vai ette, se on hyvä.

Tämän jälkeen menimme Lorenzin kanssa yläkertaan ja minun asumiseni perheessä alkoi. Ensimmäiset tunnit olivat kovin pitkiä. Ennen illallista en nähnyt enkä kuullut muita perheen jäseniä kuin rouvan, joka käväisi katsomassa kuinka olin asettunut huoneeseeni.

Ensimmäinen viikkokin oli tietysti minulle hiukan kankea. Lorenz oli täysi lapsi, jonka kanssa en löytänyt mitään yhteistä kiinnityskohtaa. Tunnilla hän pani parastansa ja näytti onnettomalta, jos jokin seikka kävi yli hänen ymmärryksensä. Tunnin jälkeen hän aina katosi lyömään pikkutyttöjen kanssa krokettia. Kerran minä yritin liittyä seuraan ja olla leikkisä. Mutta se ei onnistunut oikein. Lorenz tuli sanattomaksi kunnioituksesta, Inni nyrpisti nenäänsä ja Märtha sanoi: "Sinä naurat niin hassusti, katso näin." Hän väänsi suunsa väärään ja hekotti kauheasti.

Perheen esikoinen, neiti Astrid, kulki kuin työnjohtaja työmaalla, aina arvokkaana ja lyhytsanaisena. Joskus hän joutui puhelemaan minunkin kanssani, oli noin lievästi eri mieltä, ja sanottuaan sanansa huolellisesti korostettuina siirtyi hyräillen huoneeseen, jossa minä jostain syystä en näyttänyt saavan käydä. Hän muuten oli ottanut tehtäväkseen opastaa minua ihmistavoille ja se tapahtui kautta rantain etenkin ruokapöydässä. Ensimmältä huomautuksia tuli varsin tiheään, ja pikkutytöt saivat hämmästyksekseen moitteita rikkomuksistaan, joita eivät suinkaan tehneet. He panivat voimakkaan vastalauseensa, jota sitten toistivat senkin seitsemän kertaa kiduttavan vaitiolon vallitessa meidän muiden kesken: rouva ei ollut kuulevinaan, Astrid hymähti, Lorenz punastui ja valtioneuvos lopulta käski lasten vaieta.

— Mutta en minä tiputtanut kastiketta asetin reunalle, jankkasi pikku Märtha uhkaavan korkealla äänellä vielä sittenkin.

Minulta jäi jäämistään ilmoittamatta, että olin syyllinen, kunnes rouva sanoi:

— Asti erehtyy, se oli mamma.

Toisen kerran tulin käyttäneeksi veistä irroittaakseni nahkaa ja eviä keitetystä hauenpalasesta. Kun sain sen selväksi, laskin veitsen pois ja otin haarukan oikeaan käteeni muistellen jotain, että "kalaa on tapana syödä vain haarukalla". Neiti Astrid katseli minua pitkään käsiin, minä tunsin, että nyt olivat asiat hullusti, vaikken silloin vielä ymmärtänyt, missä virhe piili. Astrid kääntyi lasten puoleen ja sanoi päällään tahtia nyökäten:

— Mutta Märtha, kuinka monesti olen sinulle sanonut, että sinä et saa vaihtaa haarukkaa kädestä toiseen!

Märtha parka oli jälleen syytön ja nosti äläkän. Mutta samassa huomasin, kuinka valtioneuvoksetar lehahti punaiseksi ja sanoi niin ivallisesti, etten luullut hänen moista osaavan:

— Vous vous trompez, mademoiselle. C'était moi et c'était complétement comme il faut.

Saman päivällisen jälkeen valtioneuvos lähti kaupunkiin ja illemmalla tuli vieraita, muutamia lähiseudun rouvia, joiden nimiä en enää muista. He katselivat minua häikäilemättä lornettinsa läpi ja pudottelivat nenäliinojaan, joita minä nostelin kuin paras hovimies. Joukossa oli yksi nuori rouva, aika veitikka, joka näytti olevan valtioneuvoksettaren hyvä ystävä. Kerran kuulin sivulta päin, kuinka hän sanoi neuvoksettarelle: "Mutta hänhän tekee suorastaan sivistyneen vaikutuksen"; johon neuvoksetar nyykäytti päätään. Enempää en kuullut, mutta näin kuinka vieras rouva heristi sormeaan. Hän oli muuten tavattoman hyväluontoinen, joutuipa kerran puhelemaan minunkin kanssani.

Vähän sen jälkeen kun vieraat olivat lähteneet, kuljin minä ison verannan läpi mennäkseni ylös huoneeseeni. Rouva istui yksin verannalla. Minä kumarsin hänelle hyvää-yötä, mutta hän sanoi veikeästi hymyillen:

— No nostakaa nyt minunkin nenäliinani, tehän näytte olevan siihen näppärä.

Hän oli pudottavinaan nenäliinansa, mutta ei pudottanutkaan. Minä kumarsin syvään.

— Teistä kai tuntuu täällä hiukan oudolta, jatkoi hän vakavammin. — Istukaa. — Vai kuinka?

— Niin, minä en ole ennen ollut perheessä.

— Niin, se on hullunkurista, mutta juuri siitä syystä teiltä vaaditaan niin hirveästi. Mutta älkää välittäkö … ei teillä ole mitään syytä. — Huomaatte kyllä vielä, etteivät kaikki osaa käyttäytyä, jotka luulevat, ei ollenkaan.

Sitten hän puheli vielä pitkän aikaa iskien joskus minulle silmää, nähtyään että minä ymmärsin. Palvelija toi vielä lasin teetä, ja minä sain tehdä selvää elämästäni ja vaiheistani. Hän tiedusteli millainen äiti minulla oli, kuinka olin joutunut kouluun ja kaikenlaista. Lähtiessäni hän tarjosi kättä ja kysyi samalla, kuinka Lorenz edistyi. Oo, kuinka kaunis ja lämmin käsi hänellä oli, ja mikä nuoruus välähteli hänen silmäkulmistaan! Minulla oli taskussani yksi Lorenzin kirjoitus korjattuna. Näytin sitä hänelle, mutta hän ei ottanut sitä käteensä, vaan katseli yhdessä minun kanssani. Hän oli minua hyvin lähellä, hänestä lähti hieno elävä tuoksu, minä tunsin sen, se oli kuin heilimöivän maarianheinän, ja hänen sirot sieraimensa liikkuivat kun hän hengitti. Minä puhuin tarpeettoman pitkään, mutta hän pysyi paikallaan ja katseli paperia hymysilmin. Kun hän oli nähnyt kaikki, käärin paperin hitaasti kokoon ja pistin taskuuni.

Ulkona hämärsi hiukan, sillä ilta oli kulunut myöhäiseen.

Tämän illan jälkeen tunsin vakiintuneeni uuteen asemaani ja viihtyväni siinä hyvin. Huomasin, että ikkunastani oli mitä kaunein näköala järvelle, ja saatoin unohtua sitä katselemaan puoliyöhön asti. Tästä lähtein pidin ikkunani auki yötä-päivää, joskus kuulin askelia hietakäytävältä puutarhasta ja tunsin ne miellyttävästä tahdista. Kerran iltapäivällä kuulin taas askeleet ja samalla huudettavan: herra professori! Menin ikkunaan, siellä oli neuvoksetar ottamassa sisälle kukkia, ja pikkutytöt kieppuivat hänen liepeissään.

— Ottakaa vaasi sieltä uunin komerosta ja tulkaa saamaan vähän kaunista!

Kun tulin alas, kysyi hän, mitä minä tein kaiket päivät siellä ylhäällä, miksen liiku ulkona.

— Vai lueskelette. Mitä vielä, te rallattelette yhtenään. — Ja sitten hän matki muuatta pahanpäiväistä maalaispolkkaa, jota minä todellakin olin itsekseni vihellellyt. Hän oli aika hauskalla mielellä ja antoi minulle mitä kauneimpia kukkia…

Muuten oli tämä päivä, joka nyt alkoi hiukan illahtaa, ollut keskikesän ihanimpia. Kun tulin huoneeseeni, lenteli siellä äänettömänä suuri perhonen. Minä kävelin edestakaisin ja viheltelin, perhonen ei ollut millänsäkään, istahti hetkeksi minun kukkaviholleni ja lehahti sitten ulos häviten puutarhan moniväriseen kirjavuuteen. Heittäysin vuoteelle pitkäkseni ja annoin ajan kulua, lämpimän tuulettoman heinäkuun iltapäivän, jolloin ylenpalttinen valon säteily vaimentaa kaiken näkyväisen elämän hiljaiseksi, puoliuneliaaksi, mutta jolloin elämä myriadeissa alkuahjoissaan kiihtyy korkeimpaan hehkuunsa, värit ja tuoksut täyttävät maan ja ilman sihisevällä väreilyllään. Ja ihminen, jonka on käynyt hyvin, tuntee sen kaiken omassa veressään.

Havahduin siihen, että alhaalta salista alkoi kuulua kiivasta soittoa. Se oli tuota samaa äskeistä polkkaa. Vähän päästä yhtyi siihen rummun ääni, joka kutsui kahville. Kello oli siis viisi.

Näin kuluivat päivät tämäntapaisten miellyttävien tunnelmien vallassa. Minä viheltelin usein, opin lyömään tennistä ja ratsastamaan ja sitäpaitsi paljon pieniä asioita, joista en ennen ollut välittävinäni. Valtioneuvoksettaren henki tuntui yhä selvemmin kaikkialla, joka päivä hän soi minulle jonkun ystävällisen huomion, ja minun oli ihmeen helppo olla häntä kohtaan moitteeton. Toisten koleus ei haavoittanut minua vähääkään, minä istuskelinkin mieluimmin yksin kamarissani ylhäällä.

Mutta kun aurinko on paistanut monta päivää, tulee ihminen vähitellen ruskeaksi ja voimakkaaksi. Lämmin valo tunkeutuu hänen lävitsensä, ja kun yöt sitten vähitellen hämärtyvät ja viilenevät, niin hän tuntee valvoessaan yksin vuoteessaan, kuinka auringon kokooma voima hänessä tiivistyy ja sykkii, ja hänen silmänsä näkevät ja aivonsa ajattelevat paljon ihmeellistä. Hänen on lämmin ja hän oikoo pimeässä paljaita käsivarsiaan, kunnes uni lopulta jatkaa ajatuksia. Useimmiten on aamu niin kirkas, että iltaiset ajatukset sen valossa tuntuvat mahdottomilta, mutta seuraava päivä on monivivahteinen aamusta iltaan asti, jolloin ajatukset taas palaavat ja yhä voimakkaampina.

Pitkinä jälkikesän päivinä, joina tomaatit ja omenat alkavat punertua, taivaanrannoilla sakenee päivänsavu ja ilmakerroksissa jännittyy kuumeinen sähkö tulevia ukkosilmoja varten, liikuin minä enemmän ulkona, kävelin laakeitten peltojen keskellä, josta taivaankannen voi nähdä kokonaisena kaukaisia ääriään myöten. Kun kuumuus painoi perheen jäsenet hajalleen, minkä mihinkin soppeen, kutsui neuvoksetar minua lyömään erän tennistä. Mutta se ei sujunut siinä helteessä, ja kun hän keksi, että luin ranskaa, vietimme senjälkeen monta hetkeä lehtimajassa lukien Prévost'ta ja hymyillen kun hän teki suuripiirteisiä sukelluksia — lätäköissä.

Ja päivät yhä kuluivat tuoden mukanaan vivahduksia, niin hienon-hienoja, etteivät kestä kuvausta. Neuvoksettaren kanssa me noin miellyttävästi totuimme toisiimme, hän lakkasi olemasta erikoisen huomaavainen, mutta vaikutti minuun sitä lämmittävämmin, hän veti minua puoleensa yhä voimakkaammin, herätti minussa tunteita, puhtaita kuin hänen silmiensä avoin loiste. Iltaisin minun tuli myöhään uni sen tähden, että odotin taas huomista päivää.

Kerran tällaisena päivänä elokuun lopulla valtioneuvoksen perhe teki venematkan järven taakse ja minä olin mukana. Me istuimme ensin jollakin kalliolla, valtioneuvos poltti sikariaan, rouva valmisti itse jotain nautittavaa, sillä palvelijaa ei ollut matkassa. Nuori väki hyppi siellä täällä. Lorenzilla oli omat hommansa, näin luonnon helmassa hän muistutti kaunista rotuvasikkaa. Neiti Astrid ohjasi järkevästi pikkutyttöjen aherrusta. Minä sain pitkästä aikaa puhella jotain valtioneuvoksen kanssa, kunnes rouva pyysi minua kanssaan noutamaan vettä jostain lähteestä, jonka hän tiesi. Lähde oli jonkun matkan päässä syvänteessä, sinne oli kavuttava jyrkkää tietä, ja minä sain joskus auttaa häntä kädestä. Silloin tapahtui, että hän kerran nauraen survaisi minua, hänen käsivartensa joutui minun kainalooni, hänen hiustensa tuoksu ailahti kasvoilleni ja minä huomasin, että olin suudellut hänen kättänsä ja kyynärvarttansa monta kertaa perätysten. Samassa hetkessä välähti minussa tuhat ajatusta siitä, mitä olin tehnyt. — Nyt, nyt oli kaikki rikki, kaikki kaikki… Mutta hän oli ihana ihminen. Hän katsoi hiljaa nauraen kauas eteensä, veti kätensä pois ja sanoi ainoastaan: "no-no-no-no-no-no". Palattuamme takaisin ja koko retken ajan hän oli erinomaisella tuulella, nauroi, keksi kaikenlaista ja puhui. Hän ei kertaakaan katsonut minuun, mutta hänen huulistaan näin, ettei hän ollut loukkaantunut, pikemmin näytti hän olevan jonkun hiljaisen miellyttävän tunteen vallassa.

Kotiin tultua syötiin illallista. Minä olin hiukan nolo, kun hän tuttavallisesti, mitään sanomatta ojensi minulle teelasin, ja pöydästä noustua pujahdin heti ylös suoraan vuoteeseeni. Palautin vielä kerran mieleeni sen, mitä oli tapahtunut, ja koetin arvostella tekoani eri puolilta. Vuoron perään tuntui se minusta lievemmältä ja raskaammalta. Silloin koputettiin:

— Oletteko vuoteessa? — Se oli hän. — No pysykää siellä sitten. — Hän tuli sisään kainalossaan vuodehuopa, jonka levitti peitteeni päälle. Minä kiittelin ja estelin.

— Jaa-jaa, mutta mitä teidän mammanne sanoisi, jos minä antaisin — (matalalla äänellä) — hänen tuhman poikansa vilustua. No hyvää yötä vaan.

Hänen kasvoillaan oli hymyilevä moite, kun hän nyökkäsi minulle hyvää yötä ja katosi jälleen. Siellä hän jo meni rappusissa. Minä olisin tahtonut juosta hänen jalkoihinsa, pitää päätäni hänen sylissään ja tuntea ohimoillani hänen kätensä…

Tämä oli minun onnellisimpia hetkiäni. Ajatus hänen kätensä kosketuksesta värisytti minua. Ulkoa tuli huoneeseen viileä henki, joka sisälsi aavistuksen, että kaunis kesä läheni loppuaan. Ikkuna olisi nyt saanut olla kiinni, mutta minä en tahtonut nousta lämpimän peitteen alta, sillä minusta tuntui, niinkuin joku pääni takaa olisi pitänyt minua syleilyssään.

* * * * *

Tällä kohtaa Hakala hiukan pysähtyi ja minä vedin esiin paperossilaatikkoni. Tarjoustani odottamatta hänkin kurkotti paperossin ja saatuaan tulta minun tulestani kysyi: "Vieläkös jaksat?" Tilannehan sitoi minua kokonaan. Minua etoi jo ennakolta se jälkitunnelma, joka oli seuraava tätä purkausta. Minä nyökkäsin hartaasti, hän taas rykäisi ja jatkoi aivan asiallisella äänellä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että siinä mikä nyt seurasi, todellakin oli jotain lukemisen arvoista.

* * * * *

Muutaman päivän päästä Lorenz suoritti ehtonsa ja minä lähdin valtioneuvoksen perheestä. Kuljeskelin siellä täällä järjestelemässä asioitani, nukuin monissa vuoteissa ja saavuin syyskuun puolivälissä pääkaupunkiin. Olin apealla mielellä, eikä työ sujunut. Huolettoman kesän aikana olin niin tottunut perhe-elämään, että tavallinen ylioppilaselämä päivällishuolineen tuntui onnettomalta; minut valtasi haluttomuus, annoin päivien tulla ja mennä. Syksy oli pitkälti kaunista, joskus lähdin kaupungin ulkopuolelle katsomaan kellastuneita maisemia, istuin kahvilassa, ja tulin kotiin, jossa pitkälläni laulelin, kunnes tuli pimeä ja tähdet syttyivät. Naapurini soitti pianoa hämärän tullessa, ja jos minä olin syönyt ja huoneeni oli lämmitetty, syntyi minussa voimakas tunnelma.

Kului kuukausi ja toinenkin. Valtioneuvoksettaren olin nähnyt kaksi kertaa, toisella kertaa hän iloisesti nyökkäsi ajaessaan ohi ystävättärensä kanssa, joka myös tervehti. Valtioneuvos kyllä tuli usein vastaani, mutta hän ei huomannut koskaan, tai ei ehkä muistanut kuka olin. Neiti Astrid ei liioin useimmiten huomannut.

Valtioneuvoksetarta minun tosin oli iltaisin ikävä, mutta kun en häntä pitkään aikaan tavannut, tuntui se aika, jona olin ollut häntä lähellä, siirtyvän yhä kauemmas. Sitäpaitsi vaativat mielenkiintoani monet sellaiset asiat, jotka olivat omiansa kaikkia kesämuistoja himmentämään. Taloudellinen puoli —

Näin kuluivat päivät tyhjässä oleskelussa, minä oikein uhalla kartoin ryhtymästä mihinkään. Siihen aikaan aloin vetäytyä pois toveriseurastakin. Myin kelloni ja elin vaistojeni mukaan. Ymmärsin hyvin, ettei tätä voinut kovin kauan jatkua, mutta kun ei minulla ollut aavistusta, mihin suuntaan muutos tulisi tapahtumaan, niin en hätäillyt, odotin.

Oltiin jo marraskuun lopulla, kun minä kerran alkavassa hämyssä makasin sohvalla ja kuuntelin tuntemattoman naapurini pianonsoittoa, lapsenlepertelyä ja silloin tällöin helähtävää naisen naurua. Käytin tällaiset miellyttävät hetket aina hyvin tyystin unohtaakseni entisen ja tulevan, silmät kiinni nautin pelkästä verenkierrosta suonissani. Tai vaivuin mitä hulluimpiin kuvitteluihin: Oma vaimoni siellä soittaa. Minä olen täällä omassa huoneessani ja kuuntelen, kun hän soittaa päivällisen jälkeen hämärissä ulkomuistista. Näin hänen kauniit kätensä, kaulansa ja lempeät silmänsä, joissa vielä piili veitikan vilahdus niiltä ajoilta, jolloin häneen rakastuin. Ja hänen soittonsa oli kuin hiljaista hämäräpuhelua, johon minun ei tarvinnut vastata mitään, pysyin paikoillani ääneti kun hän lopetti. Hän hiipii tänne. On ihanaa näin omata koti, perhe, lämpöiset huoneet —

Kuulin että kirje putosi eteiseen ja menin jotain tehdäkseni katsomaan. Sattumalta se olikin minulle, pieni kotelo ja sen sisällä kortti. Niin, kyllä kirjaimet olivat selvät, neiti Astrid pyysi minua lauantaina heille tanssiaisiin. Kun käänsin kortin, luin ihmeen levollisena toiselle puolelle kirjoitetut sanat: Tulkaa, ette saa jäädä pois. —

Se oli valtioneuvoksettaren käsialaa.

Seuraavat päivät varustauduin, sonnustin itseäni sekä aineellisesti että henkisesti. (Muun muassa ostin ne hansikkaat. — No niin.) Kun lauantai tuli, lähdin, tarkkaan, minuutilleen harkittuani sopivan ajan, ensimmäisiin ja luultavasti viimeisiinkin perhetanssiaisiini. Lämmin ja iloinen odotus täytti mieleni, sain taas nähdä valtioneuvoksettaren ja puristaa hänen kättään. Ehkä saan puhella hänen kanssaan kahdenkesken. —

Siinä oli ovi. Rohkeasti ja sulavasti sisään vaan.

Sisääntulo, joka julkisessa esiintymisessä aina on vaikeinta, onnistui minulle hyvin. Eteisessä lausuivat valtioneuvoksetar ja neiti Astrid minut tervetulleeksi, jonka jälkeen tuttu palvelija, jota en nyt ollut näkevinäni, auttoi päältäni. Valtioneuvosta itseään en nähnyt, ja kun myöhemmin yritin herättää hänen huomiotaan saadakseni tervehtiä, en siinä onnistunut.

Samassa alkoi ensi valssi soida, ja muuan pitkä nuorukainen tuli ja vei neiti Astridin. Sisäkkö tuli ja supatti jotain rouvalle, ja vei muassaan hänet, niin että minä jäin yksin. Menin rohkeasti salin ovelle katselemaan, kiskoin uusia hansikkaita käsiini ja koetin näyttää toimintahaluiselta. Ehkä täällä tulee hauskaakin, kuka sen tietää.

Alku ei tosin ollut oikein lupaava. Seura oli ensiluokkainen ja siis minulle jotenkin tuntematon, esitelty olin vain parille neitoselle kesällä. Useimmat tunsin kyllä ulkomuodolta, olin heidät kadulla kuljeskellessani usein nähnyt, mutta nyt he katselivat minua niinkuin ravintolassa sanomalehden myyjää. Salin perällä istui muutamia täysi-ikäisiä suurdaameja. Heitä oli hauskin katsella silloin kun he liikkuivat. Yhdellä heistä oli kieltämättä hyvin kauniit silmät, mutta hän oli jollain keinoin hävittänyt vatsansa aivan olemattomiin ja se teki hänet naurettavaksi, vallankin jos kuvitteli, miltä hän näyttäisi alasti. Ja kun hän käveli, liikkuivat jalat ainoastaan polvista.

Nuorista herroista olisi minun oikeastaan kaksi pitänyt tuntea, sillä olin työskennellyt heidän kanssaan samassa laboratoriossa, mutta heillä oli aina näyttänyt olevan jotain minua vastaan, ja tänä yönä he lopullisesti minut musersivat. He puolestaan olivat kyllä minulle hyvin mielenkiintoisia, tavallisia pääkaupungin nuorukaisia, kaulat hiukan kenossa. Toinen, pitempi, sama joka oli hakenut neiti Astridin ensi valssiin, oli muuten muodoltaan kaunis ja käytti ulkona naisten shaketin muotoista päällystakkia. Hänellä oli erinomaisen hienostunut ääni ja puheessaan omituinen ynähtelevä sävy, niinkuin sairaalla lapsella. Toinen taas huvitti minua perinnöllisyyden kannalta. Häntä vaivasi nimittäin tahdoton pääntutiseminen, ja koska hänellä oli hyvin vanha nimi, ymmärsin, että hän on perinyt tuon vian esivanhemmiltaan, jotka monessa polvessa olivat pelkästä sukutietoisuudesta päätään heiluttaneet. Hän olikin kerran kadulla yhden aikaan yöllä puolen tuntia riippunut kaulassani ja selittänyt sukujuurtaan, ja silloin erityisesti huomauttanut sitä seikkaa, että hänen suonissaan virtasi kyllä aatelistakin verta, mutta että hänen sukunsa oli aina halveksinut aateliskirjaa.

Mutta nyt he olivat juhlallista poikaa, ja katkeroittivat minun ensi askeleeni salonkialalla. Minä itse oikeastaan rikoin välit. Tapasin heidät salin ovella ja sanoin heille julkeasti hymyillen päin kasvoja, että nyt sitä oltiin tanssiaisissa. Tämä tosiasia vaikutti heihin kuin hävytön herjaus, he hymyilivät neuvottomasti, muuttivat väriä ja hävisivät. Kuitenkin minä voin vakuuttaa, että olin sanonut sen ainoastaan lähennelläkseni heitä, koska olin yksin. En ollut ajatellut sitä pistopuheeksi.

Mutta niiltä miehiltä puuttui sydämen hyvyys. He vainosivat ja loukkasivat minua pitkin yötä.

Eritoten he ottivat asiakseen estää minua tanssimasta velvollisuustanssiani talon neidin kanssa. Se ei onnistunut, ei voimalla eikä viekkaudella, jonka tähden toistaiseksi peräydyin. Mutta tanssin makuun minä pääsin kuin pääsinkin. Ennenkuin yö oli puolilla, olin tanssinut molempien niitten neitien kanssa, jotka tunsin kesäiseltä. Mutta heidän kanssaan en ollut samassa vireessä. He keskustelivat huonommin kuin ravintolatytöt, ja kun yritin toista, sievempää kerran vetää lähemmäksi, nauraa kirskahti hän niinkuin olisin kutittanut häntä jalkopohjaan.

Minä heitin sikseen ja lähdin kävelemään sivuhuoneisiin.

Pikkutyttöjen kamarissa oli nuorta kasvavaa väkeä, sieltä kuului miellyttävän soreaa ääntä, kerrottiin kovasti kertomuksia, jokainen tahtoi jotain kertoa.

— No Runar kertoo!

— Oli kerran yks jassi, joka kutsuttiin kanssa tanssiaisiin. Hän ei ollut koskaan ollut tanssiaisissa ja kun hän tuli sisään niin hän tahtoi tanssia kaikkien tyttöjen kanssa, otti heistä kiinni ja lähti viemään heitä, ja kun toiset ottivat kaikki tytöt, niin hän seisoi ovella näin, kädet seläntakana näin, ja sitten hän kääääveli nääääin…

Minä astuin äkkiä sisään, niinkuin etsiäkseni jotakuta. Syntyi nolo hiljaisuus, kunnes muuan nuori tyttö keikautti somasti pyöreätä vartaloaan ja juoksi tiehensä vääränä pidätetystä naurusta, joka oven takana pääsi valloilleen.

Eräs toinen tyttö kysyi hassun vakavasti:

— Runar kuinka sitten kävi?

Suloin purskahti koko seura hillittömään nauruun, johon minäkin yhdyin hymyllä, niinkuin sellaisen sopii, joka ei ole oikein selvillä naurun aiheesta, vaan nauraa pelkästä myötätunnosta muuta seuraa kohtaan.

Valtioneuvoksetar tapasi minut, kun istuskelin yksinäni. Hän istahti lähelleni ja sanoi:

— No kuinkas teiltä on syksy mennyt?

— Kiitos kysymästä, on se mennyt.

— Mutta kai kesä sentään hauskempi oli, vai kuinka?

— Kyllä, kyllä oli. Hetken vaitiolo.

— Mutta ette te saa tanssiaisissa näin istuskella, enkä minäkään. Mennään saliin.

Tarjosin käsivarteni ja hän otti sen vastaan, katsoen samalla veikeästi, niinkuin että: tokko uskallan. Koko ruumiini värähteli ja minä ajattelin, että nyt juuri tällä hetkellä hänen kätensä on minun kainalossani. Tulimme salin ovelle. Muuan neiti tuli juuri siinä vapaaksi, ja valtioneuvoksetar viittasi häntä luokseen nähtävästi aikoen esitellä meidät. Tiesin tuosta neidistä että hänkin oli aatelia ja kuuluisa siitä, että osasi nolata nuoria miehiä aivan säälimättä, mikä seikka ei kuitenkaan estänyt näitä joukoittain polvistumasta hänen eteensä, sillä joltisellakin varmuudella kerrottiin, että hän oli sadantuhannen arvoinen sinä päivänä, jona hänen vaarinsa kuolisi, ja vaari kävi jo yhdeksättäkymmentä.

Neiti ei voinut tietysti valtioneuvoksettaren tähden kieltäytyä, ja me lähdimme tanssimaan. Minulla ei ollut hänelle mitään valmista sanottavaa eikä, kumma kyllä, hänelläkään minulle, ja puolen kierrosta me mietimme kilpaa. Hän voitti ja sanoi, päästi kuin pyssyn suusta:

— Mutta kylläpä te olette ruma! — Kieltämättä hiukan hämmästyin, mutta kauan en viivytellyt:

— Kiitän teitä suoruudestanne, neiti, mutta minusta ette ole kylliksi ylhäinen voidaksenne olla noin originelli. — Kun häneltä ei kuulunut tähän mitään vastausta, vein hänet kumartaen paikoilleen ja pujahdin itse ulos, menin porraskäytävään hetkeksi seisomaan.

Tällä hetkellä hävisi minusta kaikki juhlakuume, vaivuin luonnontieteellisiin mietteihin kesken kaiken. Ajattelin ihmistä, kuuluva lahkoon primates: kädet ainoastaan eturaajoissa, käynti pysty, puhekieli, karvaisuus hyvin heikko, kulmahampaat pienet. Sytytin paperossin ja istuin portaalle hyvinvoipana ja rauhallisena kerratakseni yleiskatsausta tästä asiasta. Siirryin anatomiasta ekologiaan: he pukeutuvat, kokoontuvat yhteen, yksi pannaan soittamaan ja toiset alkavat hyppiä. Se on sentään aika somaa ja näin katsoen varsin suuripiirteistä.

Minut herätti mietteistäni salissa alkava valssi. Minähän, saamari soikoon, en vieläkään ollut tanssinut talon neidin kanssa, sehän lähenteli jo sopimattomuutta. Päätin vakavasti tehdä sen mitä pikimmin ja menin sisään.

Onni näytti olevan minulle myötäinen, sillä neiti Astrid tuli juuri lähelläni vapaaksi. Menin hänen eteensä ja kumarsin, hän nousi, mutta ennenkuin käsitinkään, vei se pitkä poika häntä jo puolilattiassa. No mitäs tästä, minä palasin paikoilleni seisomaan ja tanssiaiset jatkuivat. Seuraava tanssi oli naisten. Neiti Astrid tuli pyytämään minua, muttei puhunut mitään koko tanssin aikana enkä minäkään.

Illallisen jälkeen tuli ensin valssi ja sitten alkoi masurkka. Siihen meni melkein koko nuoriso. Pitkä poika johti Astridin kanssa. Minä kuljeskelin taas ovelta ovelle, olisin mielelläni lähtenyt kotiin, mutta minunhan täytyi pyytää neiti Astrid yhteen tanssiin, kun olin kerran tullut päättäneeksi. Odotin, ja kun vihdoinkin näytti tilaisuus tulleen, oli jo aamupuoli. Neiti Astrid seisoi ovella silmät puoliummessa nauttien jälkipuolenyön tunnelmasta. Minä silmäsin oliko ympäristö turvattu, kumarsin ja hän oli jo käsivarrellani, kun — ah — se tutiseva poika alkaa suorastaan kiskoa häntä minulta. Hänen ystävänsä pitkä poika seisoi lähimailla ja hymyili nenällään, niinkuin sopikin, sillä tämähän oli jo koomillista.

— Anteeksi, sanoin, mutta minä pyysin paljoa ennen.

— Niin mutta minä olin tilannut, toimitti tutisevainen, ja neiti Astrid sanoi suomeksi: "Niin, meillä oli sopimus."

— No miksi jumaliste sitten lähditte minulle, huusin minä sillä äänellä, kuin olisin saanut hänet kiinni ärsyttävästä typeryydestä.

Neiti tahtoi välttää skandaalia, jonka minun läsnäoloni jo muutenkin hankki saada aikaan, katsoi ymmärtäen ja ymmärrystä pyytäen ritariinsa, sanaton sopimus syntyi ja neiti aikoi tulla minulle. Mutta minä kumarsin ja sanoin: "Voitte mennä hänelle, minä tahdoin ainostaan oikeuteni!" ja siitä paikasta, hyvästiä sanomatta lähdin tanssiaisista.

Muistan, että kotiin tultuani olin aika pahalla tuulella. Kirjoittelinpa minä siinä frakki yllä mietelmiäkin aristokratiaa vastaan, väitin sen olevan sulaa roskaa, haalistunutta museotavaraa. Mutta aamulla ne minua jo naurattivat, samoinkuin nuo omituiset tanssiaiset, joissa olin edellisen yön oleskellut. Olipa valtioneuvoksetar valmistanut minulle soman kepposen, se veitikka, toimittaessaan minut sinne. Samalla muistin, että muuan nuori mies, heidän perhetuttavansa, oli jo maalla puhunut minulle jotain valtioneuvoksettaren vallattomista päähänpistoista, jotka eivät suinkaan aina seurapiiriä miellyttäneet.

* * * * *

Tässä Hakala taas vaikeni ja katseli papereitansa, mutta ei puhunut mitään. Hän kuvasteli unohtaneensa sekä minut että muun ympäristön. Vähän päästä hän veti syvään henkeään ja jatkoi sitten:

* * * * *

Piakkoin näiden tanssiaisten jälkeen tapahtui se, mikä jo jonkun aikaa oli ollut odotettavissa: yksityisasiaini hoito kävi minulle mahdottomaksi, minun oli jätettävä pääkaupunki ja hävittävä jonnekin. Vaihdoin silloin enempää pohtimatta tykkänään maailmaa. Se kävi melkein yhtä helposti kuin olin kuvitellut, ja nyt olen jo kappaleen kolmatta vuotta ollut kadoksissa ja unohtanut koko nuoruuteni valoisan ja varjoisan seikkailun, kuin kauniin yö-unen päivän kuluessa.

Mutta toissapäivänä, sunnuntaina, kosketti minua vielä pieni henkäys entisestä maailmastani, niinkuin päivällä valovivahdus, pilvenhattara tai sellainen voi panna nähdyn unen välähtämään läpi mielen.

Jotain käsittämätöntä tietä sain viikko sitten tänne tukkilautalle sanoman, että vanha äitini oli kuollut. Valistunut ja hyväluontoinen ponttoopäällikkö, joka lienee jotain aavistanut minun entisyydestäni, antoi silloin minulle luvan lähteä osoittamaan äitivainajalle viimeistä palvelusta.

Isällä ei ollut varoja, enempi kuin minullakaan, toimittaa mitään hautajaisia, niin että me kirkosta palattuamme istuskelimme kahden kotona. Aikani kuluksi selailin säilikönlaatikoita, joissa oli suuret määrät kirjeitä, enimmäkseen minun kirjoittamiani koulu- ja ylioppilasajoiltani. Joukosta löysin yhden minulle osoitetun avaamattoman kirjeen. Se oli aikansa hakenut minua pääkaupungista, kunnes muuan tuttu oli sen toimittanut tänne. Pieni kirjelappu naisen käsialalla, jonka tunsin, oli tällainen:

Arvaan että Teille taas on oltu pahoja. Tulkaa torstai-iltana tänne, vakuutan ettette tapaa mitään pahaa.

Tunsin tämän luettuani ensi kertaa entisyydenkaihoa. Oloni oli autio; kun ei elänyt enää äitikään. Istuskelin isän kanssa pirtissä ja pihamaalla pari tuntia. Iltapuolella sitten jätin hänet hyvästi ja lähdin takaisin työmaalleni. Kun sitten myöhemmin soudin vesistöä alaspäin saavuttaakseni lauttani, näin siellä täällä somissa rantapoukamissa nuoria ihmisiä, jotka liikkumattomiin asentoihinsa vajonneina vehreyden keskellä hiljaa hyräilivät jotakin, ilmaisten sopivilla lauluilla toisilleen, mitä eivät hennonneet sanoin pidellä, tulkitsivat mennyttä entisyyttä tai leudonsivat nykyhetkensä onnea pehmeällä surumielisyydellä.

Ja tänään on kaunis juhannuspäivä, viheriänpunertavien ruismaiden rantapenkereet ovat täynnä kukkia (kuten näet). Pojat lähtivät kaikki maihin ilonpitoon ja minä jäin yksin ponttoolle. Tulin hentomieliseksi, katselin sievää kirjelappua, tarkastin joka kirjainta erikseen ja ajattelin: "tämä on hänen kirjoittamansa". Näin hänet edessäni, ainoan ihmisen sieltä päin, kun hän eräänä iltana kirjoitti pienen kirjelapun ja saatuaan sen valmiiksi katseli sitä hymyillen kynä kädessä ja sulki sitten kuoreen.

Ehkä hän senjälkeenkin joinain uneliaina kesäpäivinä on ajatellut minua, kaivannut sitä nuorukaista, joka niin omituisesti ilmestyi ja katosi hänen näköpiiristään. Joka kerran eräänä iltamyöhänä puheli hänelle siellä verannalla ja joka sitten viikkoja myöhemmin eräässä pensaikossa niin sydämellisen anteeksiannettavasti unohti… Tässä kohden hän varmaan ajatuksissaan hienosti hymyilee, huokaa ja tuntee miellyttävänä aavistuksena, että minun usein on häntä ikävä.

Tälläkin hetkellä hän kulkee siellä hymyilevien, kumartuvien kukkien keskellä, pitkin päivää aamusta iltaan etsien esinettä hyväilevälle katseelleen, hän, rakas, rakas ihminen.

* * * * *

Tähän loppui Hakalan kertomus. Viimeiset sanat: rakas, rakas ihminen, hän lausui syvällä paatoksella, niinkuin olisi jossain iltamassa esiintynyt. Muuten hän oli huomattavasti liikutettu ja katseli hitaasti silmiään räväytellen johonkin pois.

Auttamaton juopa oli auennut minun ja entisen hyvän toverini välille. Hänen lukiessaan olin huomannut, kuinka hän muutamissa kohdissa antoi äänensä omituisesti vihloa, niinkuin olisi hän suunnannut sanansa minuakin vastaan. Hän ei ollut sitä tekevinään enkä minä ollut sitä huomaavinani, mutta varmaan me sen mielessämme kumpikin tunsimme, ja olimme hiukan nolostuneita. Minulla liittyi tähän kummallinen häijy sääli, kun näin hänen heikon ja kärjettömän raivonsa. Minussa kasvoi nopeasti vakaumukseksi se hienonhieno epäilys, jota aina olin vasten tahtoanikin tuntenut, kun olin kuullut hänen lahjojaan ylistettävän.

Muuten olin tyytymätön siihenkin, että tällainen epäsointu oli häirinnyt tasaista juhannusmieltäni. Poskeni hehkuivat enkä osannut sanoa hänelle muuta kuin: "jaa-ha". Kaikesta huolimatta tuntui eroaminenkin vaikealta. Silloin hän silmäsi selälle päin, elostui ja sanoi:

— Kuka neitonen tuolta tulee?

Morsiameni oli tulossa etsimään minua ja oli päässyt huomaamattamme jotenkin lähelle. Minä virkoin:

— Se on vain minun eräs, kuinka sanoisin, sukulaiseni. Pitääkin lähteä, no terve vaan.

Nyt vasta hän huomasi sormukseni ja häneltä pääsi välittömästi:

— Ai faan!

Tässä hänen kykynsä petti. Hänen äänessään ilmeni paitsi luonnollista hämmästystä, myös selvästi havaittava kateuden pyre. Hän kadotti huolettoman asenteensa, jonka varassa hän tähän asti jotenkin luuli olevansa minua ylempänä, ja hetki olisi tullut kiduttavaksi, ellen minä näin mukavasti olisi päässyt lähtemään.

Mutta vielä sittenkin kun jo olin päässyt maihin sukuperheeni turviin, läikähti mieleeni etova tunne joka kerta kun muistin tuota kohtausta. On jotain epäsiistiä tuollaisissa seikoissa, joista kaunokirjallisuudessa puhutaan: "kappale ihmiselämää", "ihmislapseni tarina" j.n.e. En mielelläni filosofeeraa, mutta kuitenkin haluan lopettaa tämän muistelman seuraavalla lauseella:

Elämä on tasainen virta, ja yksilön elämän tarkoitus on katsoa, että virta hänen kohdaltaan on selvä. Tuollaiset Hakalan tapaiset ilmiöt ovat saviviiruja virran pinnassa. Niissä ei ole mitään mielenkiintoista eikä ihannoitavaa.