SISÄLLYS: (continued 2)

Pieni elämä virtaa täällä. Äiti tulee lypsinkiulu kädessä, ja Mirri saa maitonsa kuppiin, jonka minä pienenä olen puusta purastinut. Tulee isä, riisuu jalkineensa muurin holviin, ja kun äiti kaataa hänelle kahvia mustasta pannusta, pyyhkii hän hiestynyttä päälakeaan.

Ilta on, kohta sauna selkiää, ja naapurista, Jokelasta, tullaan meille vihtomaan…

Me oleskelemme pirtillä, emme puhu toisillemme mitään, sillä Jokelassa on äsken sammutettu valkea ja he ovat kohta täällä. Kuuluu jo puhetta ja äiti hymisee itsekseen hääriessään: "tulevat jo". Porstuassa kolahtaa tutusti, ja Hilja vääntäytyy sisään käsivarrellaan arviolta kaksivuotias ihmislapsi, jolla on punaiset posket ja hassun totiset silmät.

— Siin' on sulle poika, sanoo hän laskien lapsen minun eteeni. Minä tunnen punastuvani, aivan kuin hän toisten kuullen olisi viitannut johonkin salaiseen. Pitelen poikaa ja kysyn:

— Mitä ihmettä sinä nyt olet tehnyt? Onko se sinun?

— Minun se on, mutta mitäs sinulla on näyttää?

Poika seisoo siinä huppuihinsa käärittynä. Minut valtaa hetkeksi melkein vastenmielinen nolous, mutta Hiljan silmissä on lämmin hymy, kun hän sanoo:

— Kuka käskee olla poissa niin kauan, että ehtii ihmeitä tapahtua.

Vanhoja naurattaa, ja Hiljan kasvoilla on onnellinen ilme niinkuin sen, joka syystä tuntee olevansa kaikkien rakastama. Hän istuu viereeni ja nostaa pojan minun syliini, painaen sormellaan minua rintaan ja kysyy pojalta:

— Viljo, kuka tämä on, onko se isä?

Poika näyttää terävällä etusormellaan isoisäänsä ja sanoa sihauttaa: "isä".

— Mutta kuka tämä sitten on? jatkaa Hilja. — Onko se setä?

Poika katselee minua silmillään ja suullaan, mutta ei sano mitään, alkaa vain raappia kaulustani ja tempoa kravattiani. Kohta me olemme hyvät tutut. Vähän päästä poika jo nauraa hekotti, kun minä tirkistelin sitä sormieni välistä. — —

Tässä pienessä tutussa piirissä on mieliala jo hyvin herttainen. Hilja on unohtunut minun viereeni istumaan, puhelee siinä kädet helmassa äidin kanssa eikä näytä muistavan, että minua ja poikaa onkaan. Koko hänen olennossaan kuvastuu leuto turvallisuuden tunne. Minä voisin laskea käsivarteni hänen vyötäisilleen aivan hiljaa ja luonnollisesti, kukaan ei panisi siihen huomiota, hän vaistomaisesti nojaisi minuun keskeyttämättä puhettaan…

Vanhat äijät puhuvat pitkää juttua, nyt he nauravat makeasti jollekin käänteelle, jota minä en tullut tarkanneeksi. Se oli varmaan hiukan mehevä, koska äiti leikillään tiuskaisee:

— Menkää nyt jo siitä saunaankin!

Puhettaan keskeyttämättä alkavat äijät riisuutua, juttu jatkuu koko ajan kun riisumme paitasillemme. Minua he eivät paljoa huomanneet, pysähtyivät ulkona kylkiään kyhnytellen ja antoivat minun pujahtaa yksin edellä saunaan aivan kuin ennen pikkupoikana.

Vasta lauteilla kysäisi Hiljan isä minulta, kuinka Helsingissä vihdottiin. Minä selittelin, ja hän alkoi sitten laveasti kertoa, kuinka hän nuorra miessä oli kanssa kaupungissa vihtonut… — — —

Tuo Jokelan Hilja, jonka nyt näen tuossa aikaihmisenä paitahihasillaan pukemassa poikaansa, oli lapsena minun kasvinkumppanini. Me olimme samanikäiset, emmekä siihen aikaan juuri tunteneet muita ihmisiä kuin toisemme ja omaisemme. Suvisin olimme päiväkaudet yhdessä, istuimme pienessä koskessa kivien välissä ja annoimme veden vilistä yli ruumiimme, kahlasimme sillan alle ja kiipesimme pitkin kammottavia arkkuja, joiden kuvat häilyivät veden kalvossa, ja joille istahti kauniin vihreitä korentoja. Joskus loppukesällä emme hyvässä mansikkapaikassa huomanneet, kuinka taivas meni pilveen ja ukkonen jymähti. Silloin me juoksimme latoon suojaan ja palasimme kotiin vasta, kun ilta-aurinko välkkyi kastuneissa puissa, ja kylän karja seisoskeli siltaveräjällä…

Nyt oli jo kymmenettä vuotta siitä kun me viimeksi tapasimme ja erosimme melkein vihassa. Olimme silloin viidentoista ikäisiä. Minä kävin koulua ja harrastin suvisin kasvien keräilemistä, hän paimensi lehmää kaukana kotoansa, ja erään paisteisen elokuunpäivän me istuimme yhdessä ladonovella. Iltapäivällä rupesimme jostain syystä telmimään, väänsimme tuntikausia heinissä, niin että hänen hiuksensa lopulta olivat täynnä korsia. Muistan että hän löi ja purikin minua, ja kun minä juoksin pois, jäi hän istumaan ladon kynnykselle, tukka yhtenä pehkona, ja katseli minun jälkeeni.

Minä olin senjälkeen pitkät ajat kulkenut ihmeellisiä teitä, kunnes nyt taas olin täällä. Ja tuossa nosti Hilja pojan käsivarrelleen, nyökkäsi ja sanoi minulle: "Käy nyt meilläkin!" — — —

Kun me jälleen olimme omin väin, sain minä vähitellen kuulla, kuinka Hiljan oli käynyt. Hän oli ensin ollut palveluksessa, kunnes hänen äitinsä kaksi vuotta sitten kuoli. Hän tuli silloin kotiin ja sai samalla viikolla Viljon.

— Entä missä sulhanen on?

— Ei ne siitä tiedä oikein, mutta kai se Ameriikkaan meni. Se oli vähän semmoinen maailman mies…

Minä menen maata kamarin puolelle ja olen iloinen, että taas kerran olen päässyt käymään kotonakin.

* * * * *

Taivas alkaa selkiytyä jouluksi. Aamuhämyssä kiiltelee tähtiä sen ohuessa kannessa, joka kaakkoa kohden muuttuu vaalean keltaiseksi; siellä palaa koivuviidan sisällä päivänkoi. Kuu, joka on paistanut ihmisten nukkuessa, riutuu sen valoon kalpeana kuin aamuun unohtunut öitsijä. Pirtissä huomataan, että ulkona on päivä, ja sammutetaan lamppu. Silloin syttyy ikkunaruuduille punainen aamukimmellys, joka niin hyvin sopii yhteen tieltä kuuluvan tahdikkaan lumennarinan kanssa.

Mutta vielä kestää pitkältä aamua, ennenkuin päivänsyrjä näkyy. Äiti ja Hilja ovat siksi ehtineet toimittaa leipomisensa, lämpöiset kakut ovat jo kopassa, ja he juovat kymmenkahviaan Jokelan pirtissä, kun ahdetta alas laskevat suurkylän miehet, jotka palaavat saloniituilta jouluheinän hausta. Leveät kuormat lakaisevat tien tasaiseksi ja vetävät hankeen molemmin puolin hienoa viirukkoa. Jossain on tienohessa syvät jalansijat ja kelkanjäljet ristikkäin, siinä on väistytty syrjään kuorman tieltä.

— Jouluruohoa viedään.

— Täytyy vähän viedä, se on nyt jo likellä.

— Niin on ja hyvällä puolella.

— Juu. — Noh!

Kelkkamiehen mielessä viipyy vaikutelma noista heinäkuormista, kun hän nousee ahdetta pienen töllialueen ylälaitaan ja mennä vilkkuu siellä metsänpuolella puiden välissä omaa tölliään kohden, joka on kaukana perämaissa. On jouluaatto, keskipäivä, jossa jo on lähestyvän hämyn aavistusta. Kun mies on ehtinyt kokonaan metsän peittoon, tuntuu hämärä selvästi. Jossain pilkotaan puita. Tuntuu viehättävältä tehdä jotain oikein arkista työtä, juuri vähää ennen kuin painutaan pirttiin saunaa odottamaan.

Ja juuri sillä hetkellä, jolloin höyryävistä saunoista kuuluu vihdan rapsutus, silloin alkaa joulu. Se ilmestyy kenenkään huomaamatta tanhuville, koko vihertävän tähtisen taivaan alle. Muutaman hetken siinä vielä on jotain juhlallista odotusta, silloin kun pihoissa liikkuu saunasta ääneti palaavia ihmisiä. Mutta kun ovet heidän jälkeensä ovat painuneet kiinni, silloin on rauha vihertävän taivaan alla.

Lamput palavat koko yön. Minä istun pirtin keinutuolissa, ihostani lähtee vielä kylvyn lemu. Isä ja äiti hengittelevät sängyissään puolipukeissaan, pöydällä on ruokia. Joulu, lapsuus…

* * * * *

Uudenvuoden aattoehtoo. Äiti on erityisesti kutsunut Jokelan väen meille vihtomaan ja aikoo tarjota heille illallista ja teetä, sillä mehän olimme Tapanin ehtoona Jokelassa. Hilja tuli silloin liina päässä posket punaisina meille ja vei meidät heti siitä paikasta. Hänellä oli potkukelkka, minä painoin hänet siihen ja me mennä vilistimme kauas toisista edelle. Seisoimme kuin kaksi pylvästä Jokelan veräjällä, kun isä ja äiti lopulta saapuivat. Senjälkeen minä en ole tavannut Hiljaa…

Nyt äiti on järjestänyt vastaanoton ja kysyy vieläkö minulla on jotain pullossa ja kuinka sitä tarjottaisiin. Minä käskin hänen tuoda vajaan haarikallisen sahtia ja kaadoin sen sitten täyteen whiskyä. Siitä tuli erinomaista, me teimme äidin kanssa mykkiä eleitä sitä maisteltuamme. Kyllä äijät nyt tietävät saavansa! Vaimoväkeä varten minulla oli makeampaa ainetta ihmeellisessä saviastiassa.

Ennen saunaanmenoa minä tarjosin kaikille pikarilliset. Hilja oli tänä iltana harvapuheisempi, minuun hän ei katsonut kertaakaan. Hänen silmissään ja liikkeissään oli jonkinlaista pehmeätä raukeutta, kun hän otti lasinsa ja alkoi sitten riisuutua. Illallisen tähden menivät naiset tänään ensin, ja äiti huusi Hiljalle:

— Sitäkös siellä hameella teet kastumassa, olette te niin monta kertaa yhdessä vihtoneet, ja kai se jo siihen ikään vaimoihmisiä nähnyt on.

Mutta Hilja meni jo porstuassa. Me miehet jäimme pirttiin, jossa tuoksui räätikkä ja perunakeitto. Joimme kulauksen lämmintä sahtia, ja piippujen kärinä säesti yksivakaista puhelua. — — —

Kun kello tuli yksitoista, oli Jokelan äijä jo pari kertaa sanonut minulle, että kun minä olin niin harvinaisen reilu mies, niin olin tehnyt hyvin tyhmästi lähtiessäni sinne kouluihin tutkimaan. Hän oli itsekseen sitä surrut. "Olisit pysynyt täällä ja nainut tuon meidän tytön."

Kun lähdön aika tuli, ei sanottu ollenkaan: "ei mar, pitää tästä lähteä", kuten tavallisesti. Nyt lähdettiin vilkkaasti asiaa puhuen, ihan kuin sivumennen. Hilja otti pahnoilta nukkuneen Viljon ja lähti edellä, me äijän kanssa kaulatusten perässä Jokelaa kohden. Äijä nukkui heti, kun minä sain hänet leveään peräsänkyyn, Viljo ei herännyt ollenkaan, kun Hilja laski sen vaarin viereen. Siinä hengittivät isoisä ja tyttärenpoika, toinen harvaan ja raskaasti, toinen nopeaan, tuskin kuultavasti. Kohta kello löi kaksitoista, ja uusivuosi alkoi. Siitä hiukan havahtuen vanha äijä suutaan massuttaen kääntyi seinään päin, veti syvään henkeään ja nukkui vielä sikeämpään. Pikkupoika makasi siinä hänen vieressään pulleat jäsenet riipuksissa, aivan kuin se päivänpaisteessa olisi nukahtanut jonnekin kiven juureen.

Me emme Hiljan kanssa puhuneet mitään, kuten näytti sentähden, ettemme häiritsisi nukkuvia. Me liikuimme varpaillamme ja katselimme toisiamme hymyillen, korvat tarkkoina pienimmällekin äänelle, ikäänkuin meillä olisi ollut jotain kujetta tekeillä toisilta salaa. Minä hiivin ovensuusängylle istumaan ja rykäisin yht'äkkiä äänekkäästi. Hilja teki ankaran ilmeen ja heristi sormeaan. Seurasi pitkä äänettömyys, minä nojasin lämpimän muurin kylkeen ja katselin tähtiä, Hiljan olennossa oli sellainen sävy, kuin olisin juuri sanonut hänelle jotain, johon hän ei vastannut. Hän meni hitaasti pöydän luo, jonne jäi pitkäksi aikaa seisomaan hypistellen jotain kädessään. Ilmaan meidän välillemme oli ilmestynyt jokin uusi henki, jonka lähestymistä emme olleet huomanneet. Kunnes nyt havaitsimme, ettemme enää hetkiin olleet muistaneet sängyssä nukkuvia lähimmäisiämme.

Lampun nopea surina säesti kiitäviä hetkiä. Ulkona paloi tähtitaivas ja pensaikossa teitten vierillä ja riihien tienoilla hiipivät pakkasyön henget. Siellä kirkkailla hangilla tuntui siltä kuin olisivat vanhat kaukaiset ajat lähestyneet nukkuvaa nykymaailmaa, niinkuin joku vanha kertomus siellä juuri olisi tapahtunut.

Meidän lamppumme oli laajoilla aloilla ainoa, joka paloi. Mutta kun Hilja katsoi ulos, näki hän, että yö oli hyvin kirkas, ja sammutti silloin hänkin lampun. Yön henkien äänetön sähinä tuli meitä lähemmäksi, Hilja tuli hitain askelin, pää painuksissa minun viereeni ja laski äänettömästi kätensä kaulalleni.

Pitkät ajat eri teitä kuljettuamme tapasimme taas kuin sivumennen toisemme tänä yönä tässä tuvassa. Ja ympärillämme kaikkialla levisivät ihanat suojelevat metsät niinkuin asumaton avaruus ja kirkas talviyö, jonka tunnelmaan sisältyivät monet kauniit ihmisunelmat ja -vaiheet aikojen takaa.

Kasvot päin minun kaulaani kuiskasi Hilja: "Minkätähden sinä olet ollut poissa niin kauhean kauan, en minä luullut sinun enää tulevan, se oli hirveätä."

Hän itki hillitysti ja syleili minua kuin olisi pelännyt hukkuvansa. Sen jälkeen ei vaihdettu enää sanaa. Nykyhetken onni, ainoa oikea ja väärentämätön, täytti taas meidän sydämemme, niinkuin tuo äänetön soitanto koko avaruuden tähtitaivaan alla.

* * * * *

Uudenvuoden jälkeisissä päivissä on jotain iloisen arkista. On kuin aurinko taivaanrannalta tirkistäessään iskisi silmää, pirttikellon naksutuksessa on toimeliaampi sävy. On uusi vuosiluku, jota lapset lyijykynällä riipustavat ovipieliin ja kirjankansiin. Uusi almanakka on vielä aivan siisti, sen lehdet rapisevat kuin herrasväestä saatu paperiraha, ja jos avaa sen, niin lehtien valkeus oikein tuntuu silmään. Sieltä näkee kuinka paljon päivä jo on pidentynyt, ja kuinka pitkä on kynttilänpäivään.

Eräänä iltapäivänä tulee sisarenikin palveluspaikastaan käymään. Hänkin on naisistunut ja omaksunut kaikenlaista pientä ja sievää, mistä lienee oppinutkin. Hän on huomaavinaan, että minä olen tullut surullisen näköiseksi. Sinä aikana minkä hän viipyy kotona, tuntuu siltä kuin pirtin ilma olisi jotenkin laajentunut, ja minun on huomattavasti kevyempi ollakseni.

Tosin jumalan päivätkin koettavat oloani keventää antamalla auringon kirkkaasti paistaa puhtaille hangille. Saadakseni huomioni pysymään ulkopuolella itseäni lähden jo aamulla aikaisin taivasalle ja teen harkitusti havaintoja maasta ja ilmasta. Poikkeen tölliin ja minut viedään kamariin, jonne jään pitkäksi aikaa yksinäni. Otan pöydältä kirjan ja luen sen kannesta kodikkaan kirjoituksen: Lauri Kivimäki on tämän kirjan oikia omistaja, joka tämän varastaa, sitä piru rakastaa. Vahva kotipuolen tunnelma vallitsi minun mielessäni. Laihakaulainen hempeäsilmäinen poika oli hyvä lukemaan. Tietysti sen pitäisi päästä koulualalle, koskei sillä kuulu olevan yhtään halua pieneen käskyntekoon kotona.

Poika nuhjaa äitinsä ohessa ja höpähtelee siinä jotakin. Äiti sivumennen kuulostaa, mikä pojan sisällä palaa, ja sanoo sitten minulle suopeasti;

— Isä toi sille tässä tulkkikirjan kaupungista ja se on sitä nyt lukenut. Lues nyt Myllymäelle ruotsia…

On vielä sahtiakin jäljellä ja siistissä talvipäiväisessä pirtissä joulukuusi, jossa on sanomalehtipaperista leikattuja koristuksia.

Pirtin ja sahdin lämmittämänä minä tulen ulos ja hiihtelen joenuomaa kohden. Kun jo olen matkan päässä, tulee poikakin pihalle takkisillaan, katselee hetken värjötellen jälkeeni ja juoksee sitten kipankapan takaisin pirtin lämpöön.

Minä hiihdän viettävää rinnettä ja näen etäällä siintävän taivaanrannan siinä kohden, missä joenuoma kulkee metsässä. Alimpana näkyy sieltä puolittain puunlatvojen takaa tasasyrjäinen pilvijono, siniharmaa lakeus, joka kuvaa kaukana olevan aukean maailman elämää. Koko sinnepäin etenevä maisema on mahtavuudessaan niin tyven, että tuo etäisyydentunnelma varsin vahvana saapuu tänne asti. Kun istahdan sille tutulle ladonkynnykselle, valtaavat mieleni nykyiset asiat, ei herääkään mitään muistojen hartautta.

— Antaa mennä vain, antaa mennä! Minä olen irti, minun on paettava kaikkialta, sillä aina minua etsii jokin. Totisesti, mikä onni olisikaan, jos pääsisin löytymättömiin ja mielessäni kevyesti, itsestään, säilyisi tämä tila. Kun saisi olla ikänsä kaiken sellaisessa ihanassa tiedottomuudessa, joka nyt silloin tällöin läikähtää sieluuni, kun ei yksikään olento maanpäällä tiedä tätä paikkaa, jossa istun.

Viivy nyt tämä mieli, niin kauan kuin vähänkin sopii. Tämä on sittenkin kaiken nautinnon korkein hienostunein hetki, tällaista varten kaikki muu on ollut. Viivy, kohoa. Minä tunnen nämä metsät kuin verhot ympärilläni, kuin suojelevat jättiläisseinät, joiden läpi ei teho se ikuinen, joka siellä ulkopuolella alati ajaa ihmistä edellään. Tunnen, että se nyt jo levotonna etsii minua, kohta se minut tavoittanee. Viivytä, armias, tätä hetkeä! —

Ilma kuulee rukouksen ja muuttuu hämäräksi, jonka suojassa voin siirtyä siihen ainoaan pirttiin, johon nyt tahdon käydä. Sieltä löydän toisen ihmisen, jonka hämy on tehnyt harvapuheiseksi. Äsken lepäsin suloisemmin kuin tiesi koska. Nyt antaa mennä taas. Ei katsota taakse, siellä on se ikuinen.

Myllymäkeläiset eivät näe Jokelasta tulta tänä iltana. Vanha Jokela on talossa päivätyössä eikä tule yöksi kotiin. Arvatenkin siitä syystä on Hilja mennyt aikaisin nukkumaan…

Mutta eräänä iltana ennen loppiaista, kun palasin Hiljan luota ja hiivin pirtissä nukkuvien vanhempieni ohi kamariini, löysin pöydältä kasan kortteja ja kirjeitä. Ne olivat myöhästyneitä joulukortteja ja uudenvuodenonnitteluja, jotka olivat löytäneet tiensä tänne. Eräs kirje oli tällainen:

— Mihin te olette hävinnyt? Olen hakenut teitä pitkin Helsinkiä ja kysellyt kaikilta tovereiltanne. Toivon, että tämä nyt tulee Teille ajoissa. Meillä on nimittäin rekiretki täällä loppiaisena, minun syntymäpäivänä; ja pyydän teitä tulemaan minun toverikseni. Runar B. pyysi minua, mutta minä sanoin, että olen ja pyydetty.

— Voikaa hyvin ja muistakaa vaan tulla. Minulla on ikioma uusi rekipeitto ja uudet ohjakset. Onnellista uutta vuotta.

Toivottaa — —

Kyllä näki, että pieni itsevaltiatar oli tottunut ajamaan tahtonsa toteen, sillä kirje tuli perille, vaikka osoite oli herttaisesti päin mäntyä. Siinä oli yhden naapuripitäjän nimi alleviivattuna ja erään läheisen kappelikunnan nimi ilman viivaa. Ja ylihuomenna oli loppiainen.

Olin kauan valveilla ja kärsin siitä, etten heti voinut lähteä. Kun minun kumminkin oli täältä lähdettävä, niin tuiki tarkoituksetonta kuin se olikin. Ah, siellä on taas Nannakin. Pian, pian…

Aamulla oli tunnelma arkinen ja äidin vettyneet silmät vain lisäsivät minun intohimoani päästä lähtemään. Aurinko nousi mitä kauneimmin, mutta minulla ei ollut aikaa seurata sen vivahduksia, koetin kiiruhtaa. Isällä oli paljon hommaa saadakseen kirkkoreen esille, siihen heiniä ja peittoja. Vaikka hän oli muuten hidas, touhusi hän kovasti, kun johonkin lähdettiin, se oli vanha asia. Äitikin yritti liikkua, mutta ei tiennyt mitä tehdä, koetti laskea jotain sukkelaa isällekin, mutta isä vain meni ja touhusi.

Äiti haki uudet sukat, asetteli niitä kääryyn ja puheli:

— Annan vielä edes viimeiset sukat, en minä enää muutakaan voi, käteni ovat jo niin huonot, ettei niillä tee enää mitään, en minä ymmärrä kuinka ne ovatkin semmosiksi tulleet; vaikka kai sulla sukkia on, mutta ovat he niinkuin jotain muistoa, en suinkaan minä sua kumminkaan enää näe, kyllä tää jo on mun viimeinen talveni, minä olen jo tullut niin huonoksi — tässä ääni ulahti kimeäksi nyyhkytykseksi — mutta tulisit nyt sentään joskus katsomaan jos-häntä elonpäiviä olisi, vaikkei täällä mitään ole, se on jo niin huonoa meidän, mutta saisi edes nähdä. — Hän itki edelleen.

Todella oli äiti kovin vanhentunut, nyt minä sen vasta huomasin. Kasvot olivat aivan harmaat ja kellertävä tukka oli tullut tuhkan väriseksi. Mutta hänen ruumiinsa oli yhtä lämmin kuin kauan sitten, silloin kun hän otti minut selkäänsä, kun porasin kylätiellä tai pelkäsin karjaa. Nyt minä isona miehenä katselin häntä, hän oli jo lapsi, kasvoillaan avuton itkunilme.

Isä tuli hermostuneen näköisenä, joi turkit yllä kahvia ja sitten lähdettiin.

— Et käynyt edes Jokelassa hyvästiä sanomassa, huusi äiti.

— En minä nyt kerkiä.

— Kyllä minä vien terveisiä.

Äiti hyppäsi vantiksille ja pitäen kiinni minusta tuli saattamaan. Näin siinä hänen laihan, suonikkaan kätensä, joka sinersi pakkasessa. Hän seurasi, kunnes isä käski hänen palata kotiin pois jäätymästä. Silloin hän pudottautui tielle ja huusi sieltä hyvästiä.

Oli hyvä aamukeli, tumpeliääni helisi taas lumisissa metsissä. Vastaantulija kuuli sen ensin lähestyvän, sitten taas etenevän, lopuksi se jäi aaltoilevana soimaan hänen korvissaan, säestämään ajatuksen tasaista käyntiä hänen astuessaan yksinäisellä tiellä. Hän astuu pitkän metsätien, huomaa että aurinko alkaa laskea ja pakkanen kiristyä. Lähestyessään tölliään hän vielä kuulee jotain korvissaan ja muistaa, että häntä vastaan tuli tiellä kaksi miestä hevosella.

Lounaisella taivaalla viipyy silloin päivänkilo, kaukana vainion takana näkyy teeriä koivunlatvassa. Jäätyneen ikkunan läpi, ruudunkulmassa olevasta aukeamasta katselee töllin pikkupoika, kuinka aidanvieritietä menee mies. Ja kun mies on hävinnyt näkyvistä, jää poika tuijottamaan punaisena palavaa taivaanrantaa, keksii jonkun tähden eikä huomaa, kuinka pirtti sill'aikaa hämärtyy ja pimenee.

Niin on kulunut tammikuun päivä.

* * * * *

Junavaunussa minä vain kuvittelin huomista iltaa. On satanut lunta, metsä on koristeellisessa asussa ja kuun viimeinen neljännes riippuu taivaalla kuin iso paperilyhty. Tanssitaan tilavassa talvihuvilassa, jossa minä tunnen kaikki huoneet ja komerot yläkerrassakin. Kuulen korvissani sävelen ja otan kasvoilleni sen ilmeen, joka niillä on oleva huomeniltana.

Katson myös ulos pimenevään ilmaan. Sen reunassa näen mustat kaukometsät, joiden takaa tulen. Tulee mieleeni, että isä jo on ehtinyt kotiin hevosineen. Hän istuu äänetönnä pirtissä äidin kanssa, äiti itkee salaa ajatellessaan pitkää talvea, joka on edessä. Hänen mielensä sulaa siinä pehmeäksi, hän kaipaa jotain ihmistä ja kävelee Jokelaan viemään Hiljalle terveisiä.

Hätkähdin. Niinkuin olisi suuri näkymätön hämähäkki lähestynyt takaapäin. Oli paha ollakseni ja junakin vielä pysähtyi. Mutta silloin kuulin takaani kaksi iloista, nauruun helähtävää tytönääntä. Minä tunsin heidät, he olivat menossa samaan juhlaan kuin minä. Täynnä odotuksen hurmaa he kertoivat minulle kilvan, että siellä tulee oikein suuret tanssiaiset —

Illalla sitten tanssittiin suuressa salissa. Tunti kului toisensa jälkeen. Myöhemmin eräällä väliajalla toinen niistä eilisistä tytöistä lauloi. Nanna ja minä istuimme silloin vieretysten ja kaikki muutkin istuivat paikoillaan kuunnellen ja tuntien mikä mitäkin, pieniä mielikuvia jonkin kaukaisen tapauksen piiristä.

Kunnes taas helähti tanssisävel nykyhetkestä.

Viimeisellä kerralla kun tanssin Nannan kanssa, tuntui vähän aikaa siltä kuin olisin käsivarrellani pitänyt jotakin, joka ei ollut lihaa eikä verta vaan ainoasti kaunis, sinertävä hymyily tummien ripsien takaa, suunnaton, liiallinen elämänonni. Unohdin hänet ja koko nykyhetken, mieli meni muualle, niinkuin äsken laulua kuullessa, mutta paljon ylemmäs. Tuntui tarkoituksettomalta enää jatkaa mitään.

Sitten tanssi loppuikin. Naiset pukivat ylleen pehmeitä turkkeja nuorukaisten auttaessa. Sitten he kaikki kilisevin kulkusin, hiljallensa tyyntyvin mielin ajoivat poispäin talosta. Tähdet kiiluivat kautta koko taivaan, mutta kuu oli jo laskenut. — Pyhien aika oli taas ohi.

Odottaen, odottaen elelin edelleen. Kunnes kuudentena iltana sain kuulla, että Nanna oli kuollut kolmen aikaan. Kuulin sen kadulla. Mutta huoneeseeni päästyäni asetuin lattialle istumaan ja viheltelin hiljaa virren nuottia. Olin tavattoman kevyellä mielellä, tunsin ettei minun tarvinnut paeta mitään, kaikki oli sovussa. Oman sieluni sisällä tai niinkuin ilmojen korkeudessa oli humahtelevinaan mahtavia akordeja.

Niin se siis laukesi.

Niinkuin huhtikuun päivä —

Maisemapiirroksia

— On ihan niinkuin huhtikuun päivä, sanoo naapuritöllin akka pihastaan meidän äidille tänne meidän pihaan. Se käy sukkeluudesta, ja äiti vastaa nauraen:

— Ni-hin on, melkein…

Ja päivä paistaa heidän kummankin kasvoihinsa, kun he hitaasti, välillä aina sulanutta maisemaa vilkaisten, painuvat kumpikin porstuansa ovesta sisään.

… Joka vuosi minä tajuan alkaneen kevään yhtäkkiä, jollain määrätyllä hetkellä, jostain valovivahduksesta. Se saattaa viipyä vain siunaaman aikaa rakennuksen päädyssä niinkuin peilillä heijastettu valoläikkä tai niinkuin suunnattoman suuri utuinen perho, joka siihen jostain lehahtaa, aivan liikkumattomana antaa auringon sädehtiä siivissään ja häviää taas kuin outo ajatus. Se ei ollut siinä ollenkaan minua varten, se on ollut ehkä ennenkin ja muuallakin, nyt satuin vain minä sen näkemään. Se ei sanonut mitään, tuli vain ja meni, mutta minä tunnen, että se tiesi jotain, jota ei täälläpäin vielä tiedetä.

Sentapaisesta saattaa ensikerran tajuta saapuneen kevään. Eilen ehtoolla kuuden aikaan minulla oli sellainen hetki.

Meidän pirtti on tasaisen, kauniin koivumäen syrjässä. Uunin ja suuren kaapin välissä, aivan kiinni sivuakkunassa on pöytä, jolla kahvipannu vallitsee kuppien ja muiden astioiden keskellä, kuunnellen seinäkellon astuntaa. Kello on luultavasti äsken lyönyt kuusi, mutta minä en ole sitä vähääkään havainnut. Se on mennyt ohi korvieni, niinkuin ystävän yksinäinen lausahdus kahden istuttaessa. Kaatelen kahvia ja juon, silmäni katsoo koivikkoon näkemättä siellä mitään. Tuollainen seisahtunut katse, jota myöten ihmisen sisäinen olemus hiljaa itsellänsä soluu sinne minne katsoo.

Mutta koivikossa tapahtuukin jotain. Valkeiden runkojen väliin virtaa enemmän valoa, niinkuin lähestyisi sieltä takaa jokin näky, joka yksinoloani hyväkseen käyttäen aikoo ilmestyä minulle. Valo lisääntyy yhä, pitkin metsikköä se keskittyy runkoihin, jotka toinen toisensa takaa vilkkuen näyttävät sielullisilta olennoilta kukin yksityispiirteineen: yksi on suora, toinen länkevä, yksi sileä, toinen hasutuohi. En ole ennen huomannut, että niitä olisi noin paljon ja noin tiheässä, ja että niiden välissä vilkkuisi tuollainen valosoitto. Silmä tulee siinä viivähtäneeksi ja korvan takana pirtin aaltoileva yksinäisyys herättelee kaunista kuvitelmaa: koivikko on täynnä naurua, punertavaa, valkohampaista naurua. En näe enää runkoja vaan jotakin, joka on niiden välissä: veitikkamaisia tytönsilmiä ja leveästi hymyileviä hahmoja, jotka kaikki katsovat tännepäin yli pirtin, ja minä käsitän, että siellä on aleneva aurinko…

Kun en sitä itseänsä tähän näe, on mielikuvitus sitä alttiimpi. Tuo koivunkylkien hymyilevä hohde on kuin valaistus pientä kuvaelmaa varten:

"Juro, voimallinen olento on koko talven viipynyt metsänrannan takana, jossa hänellä on laaja työmaa. Niin ovat viikot ja kuukaudet kuluneet. Mutta kerran kevätpuoleen hän tunsi ilmassa tuoksua, josta tuli mieleen neitseellisyys, kummallinen asia, joka ei ikinäaikoina ollut käväissyt hänen ajatuksessaan. Hän viipyi työmaalla kauemmin ja katseli, ja seuraavana aamuna taas tuli aikaisemmin ja illalla taas viivytteli. Mutta hänet oli huomattu, ja eräänä iltana vilahteli punertavaa naurua puitten välissä. Hän ei antanut tämän itseensä paljoa vaikuttaa, vaan painui vähän päästä väsyneen näköisenä pois ja jätti hymyilevät hahmot sinne. Mutta mennessään hän huomasi, kuinka hänen sisässään vasten hänen tahtoaan virisi suloinen tunne: koko se nauru oli sinne siinnyt hänen omasta yksinäisestä ajatuksestaan ja hän tunsi kaipaavansa sitä niinkuin isä nuorta lastaan."

Tällainen on kuvitelma, jonka elän pöydän ääressä koivikkoa katsellessani. Mutta kuka on tuo juro olento? Onko se itse aurinko, vai onko se minun oma unohtunut sieluni?

Huit…! Koivikon hymy häviää. Mikä se oli? Huhtikuu, huhtikuu! — — —

Aurinko on laskenut. Kuun ensimmäinen neljännes on taivaalla kirkkaana ja korkealla. Mutta sen valo ei tunnu vielä ollenkaan, sillä paljon päivänvaloa on jäänyt riutuneitten teitten pienoisvesistöihin ja taivaan lakeen. Länsitaivas on laimean keltainen, terhakat kuusenlatvat piirtyvät viileän näköisinä sitä vastaan. Yhdessä kohden on puitten välissä syvä loma. Sen pohjalla näkyy siniharmaa tasapinta, niinkuin vilahdus kaukaisen meren selältä.

Kun minun takkavalkeani hiiltyy, on ilmassa yhtä paljon sekä päivän että kuun valoa. Mutta jo muutamien hiljaisten hetkien päästä on jälkimmäinen voittanut. Koivikko on herännyt äskeisestä harhastaan ja pitää aivan levollisena kuutamoa. Minä huomaan, kuinka sielussani vähitellen sikiää hyväileviä ajatuksia, jotka pyrkivät jonnekin aivan oudoille aloille. Kas, minä muistelen häntä, kaukaista asiaa, lempeätä kevätiltaa monen talven takaa.

* * * * *

Aamulla ei aurinko enää näytä niinkään jäyhältä ja vakavalta. Se paistelee aivan puhtaalta taivaalta ja levittää maan pinnalle toimeliasta sävyä. Sen valaisema koivuhaka näyttää iloiselta, mutta nyt hymyilevät koivujen omat valkoiset rungot, niiden välissä ei väiky mitään mielikuvia. Aurinko tekee suurta työtään eikä nyt näytä muistavan muuta. Se nostattaa maasta käsittämättömän suuret vesimäärät, aukoo haapojen kukkasilmuja ja keittää pihkaa koivujen varpurykelmissä, jotka ylhäällä tavoittavat taivaan sinistä kantta. Puolipäivään asti sen toiminta on pelkkää nousua, vauhdin lisäämistä, se on jatkuva suuri tapaus, jota ei voi nimittää. Ja sen ohella sattuu lukemattomia pikku seikkoja. Aivan valkoisia hattaroita kertyy vähitellen taivaalle tiesi mistä, mutta ne vain lisäävät päivän häikäisyä. Ja hieno tuuli, jota ei tunne eikä juuri näekään muusta kuin kuivasta lehusta, joka vipajaa seipään sivussa, se on maanpinnan lievä vastavaikutus auringon säteille. Päästään puolipäivään, seinustat lemuavat kuloruoholle ja sulaneelle maalle, jossain vasikka ammahtaa…

Mutta juuri sillä hetkellä ensimmäinen pieni valkohattara kuin piloillaan asettuu suuren auringon eteen estäen sitä näkemästä, mitä tapahtuu. Jostain ilmasta pyrähtää näet musta parvi kasassa olevien heinäseipäitten kärkiin, valahtaa siitä saman tien ruskeaan sänkipeltoon, jossa pian liikkuvien mustien ohessa näkyy keltaiset nokat ja kuuluu narskuva pakina, niinkuin uusien asukasten tullessa tyhjään taloon. Riennetään katsomaan kuinka kaikki on, ymmärretään, arvostellaan ja pakistaan. Kun on kulunut kaksi minuuttia, on selvä, että kottaraiset ovat tulleet jo aikoja sitten, se on jo vanha asia…

Nyt asettuu yhä uusia hattaroita auringon eteen, kohta vain sen hymy kuultaa niiden läpi, kun se suopeasti sallii hattaroiden pitää peliään. Valaistus himmenee, ikäänkuin hiukan viilenee, yli maanpinnan käy värähdys, että jotain tapahtuu ylhäällä verhojen takana. Niinkuin siellä pidettäisiin äänekästä iloa, joka vain ei kuulu tänne alas. Niinkuin sinne auringon tanhuville olisi tullut niitä eilisiä koivutyttöjä, oikein julkisesti tutuiksi lyöttäytyen, ja nyt tahtovat toteuttaa monet mielijohteensa. Ne ovat tulleet kevään ristiäisiin. Iloiset liikkeet kajastuvat heikosti maanpinnalle, keksitään jotain ja kysytään saako niin tehdä…

Jo aukenee yhdestä kohdin pilviuudin, ja alas valahtaa valokimppu, aivan kuin joku siellä leikkisi jättiläispeilillä. Se osuu metsänlappeeseen, jonka tummanvihreä väri heti tahdottomasti kirkastuu, niinkuin olisi siinä juhannus paraillaan. Peiliä käännetään, valkoinen huvila koivikon keskellä joutuu valokimpun piiriin, ja kohta väikkyy siellä muuan päiväjuhla, jota viime suvena vietettiin valkoisin hamein ja punaisin nauhoin. Mutta aivan näkymätön värähdys riittää jälleen kaikki muuttamaan. Huvila on jo kolkko ja asumaton, mutta hyvin kaukana vesistön takaisella kylänrinteellä näköpiirin laidassa on helteisin heinäkuun pouta päivänsavuineen.

Välillä valo hetkeksi tasoittuu, niinkuin annettaisiin peiliä kädestä toiseen, maisema näyttää raukean uneliaalta, ja siitä osuu silmään monta kohtaa, joita ei huomaa kirkkaina hetkinä. Kuuluu siinä kuin sivumennen ensimmäisen käenpiian piipitys, mutta se ei jaksa vaikuttaa maisemien mielialaan, jota tuo vaimennettu valo pitää odotuksen vallassa.

Tuuli tohahtaa, se tulee katsomaan, miksi on pysähdytty. Ei, ei olekaan pysähdytty. Tuulen viemänä kiitää valoläikkä jo pitkin kaukometsien latvoja ja ruskeita heinäpeltoja, jotka sen sivutessa tulevat kuin siistimmiksi. On päiväsydän. Auringon säteet, jotka sinkoavat maahan, jäävät siihen ahertamaan kukin pienelle alueelleen, sulattavat, kuivaavat ja tunkeutuvat lopulta maahan, jossa tekevät ruohonidun levottomaksi. Ja kun tällaista tapahtuu laajalla alalla, nousee siitä ilmaan väreily, ikäänkuin säteitten yhteistyöstä syntyvä ääni, johon korva on tottunut niin ettei sitä kuule. Väreilyn seassa lentää laiha kevätvaris yli alueen, sen kuvio siirtyy taivaalla valkeasta harmaaseen, harmaasta taas valkeaan ja humahtaa siitä leveään heleänsiniseen. Se äännähtää muutaman kerran oudolla äänellä ja siihen vastaa toinen haan laidasta yhden kerran, lyhyt tärkeä keskustelu, koskeva rakenteilla olevaa pesää. Harakka luovii tanhuvilta pelloille päin, pitkä pyrstö seuraa perässä niinkuin jokin huonosti kiinnitetty lisäke, jonka odottaisi irtautuvan tuuleen. Harakka ei puhu mitään, päiväsydämen juhlatunnelma hillitsee sen kielen.

Se tunnelma on nyt hehkeimmillään, se asuu maassa, ilmassa ja noiden hohtopilvien takana. Jos pysähdyt tirkistämään, mistä kaikki tuo tulee, näet taivaalla laajan alueen, jossa siellä täällä on kirkas repeämä, mutta et tiedä, minkä takana niistä kulloinkin tuo kujeileva silmä piilee, mistä tuo loihtiva valokimppu lähtee. Joka revelmä on yhtä häikäisevä, ja koko ajan kun katsot, pysyy siellä kaikki kevyesti paikoillaan. Mutta käännäpäs pääsi ja katso taas, niin näet aivan toisen yhdistelmän kuin äsken, ja sinulle vain hymyillään hohtoreunojen välistä tai lähetetään päin kasvojasi häikäisevä valokimppu. — Kas tällaista se on, huhtikuun päivä.

Odotus on lauennut, maa ja ilma käsittää mistä on kysymys. Huomaat kuinka eriväriset peltosarat puhtaina raitoina seuraavat toisiaan näköpiirin laitaan, jossa tumma metsä sitoo viimeisen raidan taivaan sineen. Harmaa laakea kylä kuuntelee päiväsydämen ääniä. Kuinka käenpiika huutaa koivikossa niinkuin olisi jo viikon huutanut, ja kottaraiset viheltelevät talon puistossa, jonne näyttävät kotiutuneen. Varpuset kirkuvat hirsiläjällä lokaisen raitin ohessa ja kukot laulavat yli voimiensa, niinkuin juopuneet nuorukaiset talosta taloon. Etäisempien ääni muistuttaa katkonaisia posetiivin säveliä, joita tuuli tuo. Riutuneitten teitten keskiuomissa juoksee myriaadeja vesivirtoja. Vastamäen ahteessa ne hohtavat kirkkaana metalliverkkona, joka liikkumatta pysyy paikoillaan, vaikka vesi alati juoksee.

Lukemattomia ääniä, ilman väreilyä ja kaukometsien siintoa. Huhtikuun päivä…

* * * * *

Mitä nyt! Ilma synkkenee aivan vakavasti, melkein sormia paleltaa, ja kukkojen laulu kuuluu uhkaavan kovana ja selvänä. Tuleeko talvi?

Auringon päällä on vahvalti pilviä, joiden väri muistuttaa liejuista vettä. Etelän puolella se valuu jyrkästi alas metsään kaamean näköisenä kuin keräisi itseensä suunnattomia luonnonvoimia. Puuttuu vain salaman välähdys.

Mutta mieli ei käy siitä apeaksi. Tämä luonnon suuripiirteinen oikku vaikuttaa kuin nuoren tytön epäystävällinen niskanheitto, kun silmien loiste lupaa… Jäätävä henkäys keväisen maan yli kiihottaa kesän odotusta.

Ensin sen ilmaisee harvapuinen haka, jossa maanpinta on vanhan lehtivanukkeen peitossa. Siellä rapisee jo ennen kuin ilmassa huomaa mitään. Sataa rakeita. Paisuneen kevätpuron ulina kilpailee yhäti kiihtyvän rapinan kanssa.

Ja kesken kaiken, pyryn ollessa sakeimmillaan, repeää pilvimuuri, ja aurinko viehättävän seurueensa ympäröimänä katselee avoimin kasvoin tätä näytelmää. Suvi ja talvi…

* * * * *

Noin pari tuntia pyryn tauottua minä lähdin kävelemään ja katsomaan, miltä maailma näyttää.

Satanut lumi oli saman tien sulanut, se oli ollut omiansa virkistämään rukiin orasta, joka nyt vihersi heleämmin. Auringon valo tuli repaleisten, hiukan levottomien pilvenjäännösten välistä ja levitti ilmaan lähenevän illan aavistusta. Tunnelma on miellyttävän raukea kuin lemmenleikin jälkeen. Tai paremmin ehkä tuntuu siltä, kuin olisi päivällä joku juhlakulkue mennyt läpi kylän.

Tulen keskelle laajaa vainioaluetta, jossa tien vieressä seisoo kaksi suurta haapaa. Pysähdyn niitten seuraan. Peltojen äärillä on nuorta hakamaata, josta nyt jo kuuluu monta uutta laulua. Koiraspeipposet helistävät yhtä ja samaa säveljaksoaan, joka suusta suuhun kulkee kautta haan. Ja siinä välissä koettaa keltasirkku saada lyhyen sanansa sanotuksi…

— On, on se kiuru… Kylläpä tämä on rikas päivä. — Haapojen kukkanuput aivan elävät silmissä, kun ne huomaavat minun iloni. Totisesti on suuri ero elpyvän haavanoksan ja savisen sänkipellon välillä, josta se kohoo. Mutta sieltäpä se kumminkin kohoo. Minä tarkastelen sitä kauan, hymähdän omalle lapsekkuudelleni, mutta en voi kuitenkaan mitään sille, että mielessäni syttyy ajatus toisensa jälkeen, mitä kummallisimpia ajatussarjoja, jotka lopulta tuntuvat liikkuvan itse oksassa. Tämä lienee seuraus pitkällisestä yksinäisyydestä; katoaa pois, jahka suvi tulee. — — —

Kylässä menee joku nainen saunaa lämmittämään. Tie, jota hän kulkee, on aivan sula ja näyttää täältä kaukaa ruskealta. Naisella on päässä vaalea liina, se vilahtelee iloisesti, tuntuu siltä, kuin liina liikkuisi omin valloin. Se johtuu siitä, että ilma taas on hiukan pimentynyt, kun taivas on mennyt pilveen. Minä palaan kotiin, lakaistulle pihamaalle. Huomaan, että on jo ilta. Sauna on lämminnyt ja selitteleiksen savun jätteistä…

On vain vuorokausi kulunut siitä eileniltaisesta, mutta se tuntuu jo jääneen yhtä kauas kuin viime talvi. Tämä päivä on ollut niin pitkä ja monivivahteinen, että sen jättämä vaikutelma nyt illan tullen lievästi väsyttää mieltä. Tuntee kuin hienoa kuumetta liian voimakkaitten aistimusten ja mielikuvien jälkeen. Mätänevän kuloruohon ja lahopuun lemu kiihottavat vieläkin. Linnut eivät tosin enää laula, sillä ilmassa on hiukan kaamea sävy. Lännessä näet ovat pilvet kokoontuneet jäyhäksi röykkiöksi, jonka alareunasta aurinko vaisusti katselee. Sekin on väsynyt kokopäiväiseen kujeiluunsa. Kuuta ei näy; se oli kaunis eilen illalla, kun kevät vielä oli talven puolella, mutta nyt on jo kesä-kevät. Sade on tulossa.

Ja niinkuin vanha hyräily palaa mieleeni sama tunnelma, joka ennen pienenä ollessa tällaisina iltoina minut aina valtasi. Juuri kun sadetta tai ukkosta odotettiin, ja pirtissä istuivat isä, äiti ja joku tuttu kylänihminen ennen saunaan menoa, silloin halusin minä retkeillä pois kotopihalta haan taakse, jonne pirtti ei enää näy, mutta sen läsnäolon kumminkin miellyttävästi aavistaa. Pimennyt ilma ja alkava ukkonen vallitsi siellä jo täydellisesti, niinkuin olisi ollut kaukana takamaalla, kuuli synkän illan uhkaavat tohahdukset, sai kahden kesken katsoa silmästä silmään myrskyä, joka siinä kenenkään aavistamatta jo vaani, odottaen yön tuloa. Mutta kun se ensi kerran ulvahti, saattoi juosta kotiin, hiukan märkänä, tavoittelevat kauhut kintereillä…

Järven rannassa siinä kohden, missä joki laskee, on jo sulat vedet, ja laakea ruohoton rantakaistale kaartuu siinä pehmeänä ja upottavana vettyneeltä kaislalta lemuten. Sen ja kovan maan rajassa kurkottavat pajut vettä kohden kukkivilla latvoillaan. Niiden valkeus on heleämpi nyt pimenevässä illassa kuin päivän valossa, ja välistä juoksevan joen vilinä panee nekin hiukan väräjämään.

Kullakin paikalla on oma aikansa, jona sitä on katseltava, jolloin sen tunnelma on vahvin. Tällaista joensuuta ja järvenrantaa on katseltava pilvisenä huhtikuun ehtoona, kun sade on lähellä ja pajut valkoisissaan. — — —

Puolen tunnin päästä on porraskivi kirjava. Sade alkaa ja paisuu hiljaa ja varmasti. Luonnossa on jotain lähestyvää, se ikäänkuin kyyristyy kokoon, vetää päällensä pimeän peiton ja antaa sataa kaiken yli, mikä päivällä toimeliaana väreili. Mutta se ei ole enää kuoleman unta. Sen unelmat liikkuvat kesän intohimoja kohden, nousevat maasta ja täyttävät ilman, joka siitä syystä nyt pimeässä sateessakin uhkuu lämmintä lupausta.

"Aikamme uros"

Kaksi kirjettä

Hyvä Ebba

Kiitän sinua siitä aivan erikoisesta ystävällisyydestä, jota nyt ja aina olet minulle osoittanut. Mikään ei olisi tietysti hauskempaa kuin saapua luoksesi tanssiaisiin, mutta — ei sovi nyt. On tapahtunut kaikenlaista, jota en oikein viitsisi sinulle, naiselle, yksityiskohtaisesti kertoa. Ei tosin mitään odottamatonta, päinvastoin olen syvimmässä tiedossani jo kauan ollut selvillä siitä, että niin tulisi käymään. Olen tuntenut sen lähestyvänä välttämättömyytenä, yrittänyt tosin salata sitä itseltänikin samalla tavalla kuin ympäristöltäni, jonka toisaalta olen — ehkäpä sinunkin — huomannut samaa ajatusta kätkevän ystävällisten katseittensa pohjalle. Koko luonteessani ilmennyt pulppuileva nykyhetken ilo on ollut vain tuon salaisen tiedon aiheuttama sielullinen reaktio, tarkoitettu sitä sotkemaan. Olen näyttänyt itsestäni erästä kuvaa, joka liikkeitä, äänenpainoja, vieläpä mielentiloja myöten on ollut näennäinen. Niinkuin näyttelijä, joka kesken näytöksen voi pahoin, mutta kestää miehuullisesti loppuun asti, jolloin hän viimeisin voimin laahustaa sivuhuoneeseen ja toisten avulla saa päältään epämukavan puvun ja peruukin. Eikä kukaan yleisöstä aavista, mitä viimeinen aaria häneltä kysyi.

Minä pelastuin loistavasti yleisöltäni, siitä on todistuksena se, että minut vielä kutsutaan aristokraattisiin tanssiaisiin. (Tämä ei tarkoita sinua loukata, mehän emme ole kahden maailmassa.) Nyt on minun kuvani lakannut olemasta; niinkuin ihmiset teatterista, niin rientää minunkin yleisöni siellä paljoakaan minua kaipaamatta. Ja minä — olen taas pitkästä aikaa tavallinen mäkitupalaisen poika, niinkuin en olisi ikänä Helsinkiä nähnytkään. Noitten kurttuisten vanhempieni ymmärtämätön aherrus on tuottanut kielteisen sadon, heidän turhamaiset toiveensa ovat elämän ehtoolla pettyneet. Ja ne lukemattomat pikku-setelit, joita suojelijani vuosien kuluessa vierailuilla ovat käteeni pistelleet, ne voidaan nyt merkitä kansantaloudelliseksi tappioksi. Se jalo uhrautuvaisuus, jota kirkonkylän neidit osoittivat järjestäessään minun kouluaikanani pikkuiltamat minun avustamisekseni, se on nyt saanut tragikoomillisen värityksen. Tässä minä nyt olen, heidän "maisterinsa" ja "tohtorinsa", oleskelen ja kuljeskelen täällä mäkituvassa, syön perunoita ja juon kahvia. Maantiellä minua vielä tervehditään lakkia nostamalla, mutta naapuritöllin akka näyttelee jo minua tirkistellessään arveluttavasti latteita etuhampaitaan. Luulen, ettei minun käy täälläkään pitkälti oleminen.

Tällä hetkellä on minun ikävä sinua enemmän kuin ketään muuta. Tunnen sinun olevan jossain lähelläni, jos suljen silmäni, näen kuvasi silmäluomissani, ikäänkuin sanattomasti keskustelisit kanssani. Jos sinä luet tämän sopivassa mielentilassa, olen varma, että sinäkin tunnet samaa ja voit sielussasi pelastaa sen, minkä tämä kirje asettaa vaaraan, nim. meidän ehjän toistemme ymmärtämisen. Siihen luottaen minä sinulle näin kirjoitankin, vaikka itsessään on kovin kummallista, että mäkiräätälin poika puhelee jalosukuiselle Ebba ———lle kuten kunnon sisarelleen. Mutta katsos, Ebba, sinähän et tiedä minusta juuri mitään, vaikka olemmekin niin läheiset. Ja kun minulla nyt on sellainen tunne, että meidän hyvä välimme on muutenkin jonkun verran vaarassa, niin täytyy minun käyttää sinulle sanoja ilmaisukeinona sellaisistakin asioista, jotka näin kosketellessa helposti värähtävät rikki tai synnyttävät tympäisevän juhlallisuuden… Me istumme siis nyt vain vähän aikaa hämärissä, ja tuttavallinen keskustelumme on hiljakseen pyrkinyt ja lopultakin joutunut siihen arkaan asiaan, jonka me kumpikin tunnemme olevan meidän välillämme, siihen hiljaiseen skandaaliin, jonka minä näytän tehneen, mutta jossa minä syvemmältä katsoen olenkin vain luonnonlakien tahdoton välikappale. Tällainen tunteellinen keskustelu ei ole niin vaarallinen siinä tapauksessa, että heti sen jälkeen pitkäksi aikaa erotaan. Ja mehän olemme jo eronneet, tiesi puhelemmeko enää koskaan suullisesti. Vaihdetaan nyt nämä yhdet kirjeet ja sanotaan sitten hyvästi. Sinä ja minä…

Kun sinä tulit minun tielleni, olin minä juuri kenenkään aavistamatta sivuuttanut huomattavan vaiheen elämässäni. Lapsuudenrakastettuni (siitähän en ole sinullekaan mitään maininnut), hän joka siihen asti oli antanut itsetiedottoman sisällyksen elämälleni, oli nyt äkkiä muuttunut vieraaksi ihmiseksi. Ja hän oli tehnyt sen sellaisten seikkain jälkeen, että hänen silloin jos koskaan olisi pitänyt tuntea olevansa yhtä minun kanssani. Erotessamme viimeksi olin lähtenyt melkein suoraan hänen sylistään, ja vaikkemme välillä olleet sanaa vaihtaneet, oli hän, kun jälleen aikojen päästä hänet tapasin, vieras ihminen. (Sivumennen: voitko sinä, nainen, selittää tämän? Hän itse ei sano mitään.) Minut valtasi melkein samanlainen surunvoittoinen tunnelma kuin ennen pikkupoikana lähtiessäni täältä syrjäisestä mäestäni kansakouluun. Aavistin, että uudet ajat olivat alkamassa, ja halusin kiireesti vaihtaa ympäristöä, saada uusia suhteita uusiin ihmisiin, unohtaa. Silloin kutsui serkkusi minut luokseen ampumaan pari viikkoa ennen lukukauden alkua, ja siellä me tapasimme toisemme eräänä iltana. Ja siitä alkoi se uusi aika, jota kauneimmalta puolen kuvaa ystävyyteni sinuun. Niin niin, sellainen soma rajapyykki sinä olet.

Sehän oli hyvin tunnelmallinen elokuun ilta, jona me tutustuimme. Me olimme Harryn kanssa palanneet järveltä ja pelasimme päivänhämyssä shakkia, kun sinä tulit. Tervehdittyämme me istuuduimme jatkamaan peliä, ja sinä jäit sitä seisaalta seuraamaan. Muistan, että sinulla oli huivi päässäsi. Kun minä mietin siirtoa kovin kauan, otit sinä minun hevoseni ja siirsit. Minä en sanonut mitään, katsoin sinuun, mutta sinä katsoit vain peliä. Juuri kun Harry oli tehnyt vastasiirron, tuli hänen äitinsä sisään, sinä huusit hänelle iltaa, ja jo jutellen hänen kanssaan siirsit minun toista hevostani ja sivumennen kuiskasit: shaktorni! ja poistuit sitten tätisi seuraan sen enempää meistä välittämättä. Peli kesti pimeään asti, mutta minä voitin saatuani sen tornin.

On ihan varmaa, että miehen ja naisen tuleva suhtautuminen toiseensa riippuu paljon heidän ensimmäisen kohtauksensa sävystä. Sinusta ja minusta tuli sinä iltana ystävät, heti niin läheiset, etten ainakaan minä usko meidän "sielujemme" koskaan vieraantuvan toisistaan, vaikka olosuhteet estäisivätkin meitä enää tapaamasta. Minun sortuneelle sydämelleni oli tällainen ulkonaisestikin arvokas ystävyys lääkitsevää palsamia ja ihanaa on nyt muistella niitä aikoja. Ei ollut rahahuolia, sillä minulla oli hyvä luotto ja lainaamista olin pienestä pitäen oppinut pitämään hyvin viattomana asiana. Elin kahta elämää, tyhjää ja sisältörikasta. Kun olin ulkona sinun tai toverieni seurassa, oli oloni miellyttävä, viehkeä, ja minä nautin siitä kuin vanki raittiista ilmasta, hiukan melankolisesti. Erosin vähitellen entisistä maatiaistovereistani, joilla ei ollut muuta harrastusta kuin työnsä, josta he puhuivat keskenään sentimentaalisella hartaudella, aivan kuin nämä mäkiäijät täällä pikku aherruksistaan, lämpenivät ja menivät sitten kotiin työtään jatkamaan. Taiteitten ja kirjallisuuden parissa keksin monta kaunista soppea, joissa viipyminen tuotti unhotusta, koko tajunta ikäänkuin siirtyi joihinkin eri maailmoihin, joissa ei kukaan muu tuntunut ennen käyneen. Ja sieltä palatessa seurasi mukana jotain, joka arkielämälle, sen rumemmillekin puolille, antoi hohteen omasta hohteestaan. Ja kun kaikki tämä kehittyi vereksessä mäkitupalaismaaperässä, oli tuloksena mieltäkiinnittävä ilmiö, johon halusta tutustuttiin. Jokapäiväinen seurusteluni sinun kanssasi tuotti minulle kuitenkin suurinta onnea. Kannatti elää päivä tavatakseen illalla sinut. Ja sinusta erottuani olisi minun ollut mahdotonta mennä kotiin ja ryhtyä työhön, sillä niin tyytyväinen olin, että minun välttämättä piti vielä viipyä hetkinen jossain, missä ei huomio kohdistunut — omaan itseeni.

Mutta jos en tavannut sinua enkä löytänyt mitään sopivaa iltapaikkaa, silloin — oli tyhjää. Otin kurssikirjan ja selailin, mutta kaikki mitä siinä oli, tuntui jääneen jonnekin hyvin kauas, sinne mihin entinen maatiaisseuranikin. Kaikkein salaisimmassa sydämessäni kuiskasi sitäpaitsi joku ääni: sinä olet jo hienosti rappiolla, et sinä ikänä mitään suorita. Ja minä vastasin: en ole rappiolla, sillä olenhan täysi herrasmies sisältä ja ulkoa, hoidan pukuni ja käyn ainoastaan ensiluokan paikoissa, niin — ja seurustelen Ebban kanssa. Jos mäkiräätälin poika on pelkän persoonansa avulla saavuttanut sellaisen aseman kuin minä, on siinä kylläksi sisältöä hänen elämälleen, hän voi huoleti kääriytyä itseensä ja palata takaisin. Koettu rakkaus, sivistys, intelligenssi! Minä olen olemassa ja siinä on kylliksi! — Vielä myöhään saatoin nousta makuulta, pukeutua ja lähteä johonkin yökahvilaan yksin istumaan, nauttimaan.

Sattui joskus, että päivällä tein hiukan työtä. Sen jälkeen oli ilta kaikkein ihanin. Astuin kadulle sielussani voimakas illusioni: minä olen huomattu yhteiskunnan jäsen, tutkija, minun teoksiani on vielä kirjakaupan ikkunassa… Poikkean omaan parturiini, jossa puhun ruotsia. Huomaan, että minulla vielä on se lakki, jonka kerran sain eräältä tädiltä joululahjaksi. Pistäyn ostamassa uuden, annan lähettää vanhan kotiin nauttien siitä tiedosta, että niin on tapana tehdä. Ostan vielä hansikkaatkin. Vedän tottuneesti setelit lompakostani, puotipalvelijat ovat sulavia, ja minua huvittaa kaikki sanomalehtikivahdukset niitten sopimattomasta käytöksestä. Tietysti ne näkevät kuka on plebsi ja käyttäytyvät sen mukaan. On sentään hauskaa työskennellä kehittyneessä yhteiskunnassa!

Sellaisessa mielentilassa tapaan sinut ja me kävelemme yhdessä. Tunnen että minusta säteilee sytyttävä hyvyys ja älykäs iloisuus. Sinä olet kukkeimmillasi, ja meidän kummankin on soma olla. Se tunne ei ole intohimoa, se on tasaista vahvaa onnea siitä, että me jollain tavoin sovimme yhteen, noin vain ilman mitään aikomuksia. Erottuani sinusta lähden kotiin varmempana kuin koskaan, poikkean vain juomassa kupin kahvia. Kotona minä selaan rakkaita kurssikirjoja, erottelen jaksot sormieni väliin ja lasken: siihen ja siihen mennessä tuo, siihen tuo. Silloin suoritan, laitan asunnon ja — eiköhän meidän välillämme sittenkin liene muutakin kuin ystävyyttä? Mietin siinä jaksot sormieni välissä. — Ja se selviää minulle yhtäkkiä: tietysti me menemme naimisiin. Malttamattomana valvon myöhäiseen suunnitellen tulevaisuuden yksityiskohtia.

Näin pitkälle saatoin mennä unelmissani. Minä tosiaan kuvittelin, että meistä joskus tulisi pariskunta, ja tukahutin iloisilla suunnitteluilla ne äänet, jotka pyrkivät sanomaan, että se oli tuiki mahdotonta. Saatoin vielä seuraavanakin päivänä työskennellä päiväkahviin asti, joka sen jälkeen maistui erinomaiselta, samoin kuin konsertti illalla, virkistyksenä työn lomassa. Tosin minulta sitten parina päivänä jäi lukeminen vähempään, täytyi käydä lainaamassa rahoja, siksi kunnes ehdin saada pankista omiani. Sitäpaitsi oli luettava joku mielikirjailijani hurmaava uutuus…

Sitten kävi ilmi, että pankkilainani minun aavistamattani oli loppunut, minun oli siis elettävä muutama kuukausi käsilainoilla. Mutta sitten kävi vielä ilmi, etten minä enää uutta lainaa saanutkaan, ja sitten kaikki muu hyvin nopeasti. Minulta otettiin puku ja peruukki… Aikoja jo olivat kuvittelut sinun suhteesi kadottaneet tehonsa. Vanha nuoruudenlempeni syventyi sitä mukaa kuin näytökseni lähestyi loppuaan ja hän yhä selvemmin osoitti, että kaikki oli mennyttä. Hohho-jajaa! Lopultakin siis oltiin perillä. Miellyttävä traagillisuuden tunne täytti sieluni, muistot ravitsivat. Kokemusteni ketjuun oli vielä liittynyt mitä arvokkaimpana helmenä perinpohjin tuntemani onneton rakkaus. Ja jos sanon sinulle oikein toden, niin on se minulle näin onnettomana paljon mieluisampi ja koko tunne paljon voimakkaampi kuin mitä se oli onnellisimpina hetkinään.

Nyt olen piirtänyt sinulle vahvimmat viivat, jotka kuvaavat sisällisen kehitykseni rataa kolmena viime vuotena. Siitä kuvasta näkyy, kuinka ne voimat, jotka minua ovat kuljettaneet, aina ovat ihan sopivissa paikoissa tiepuolessa minua odottaneet saadakseen yhdessä aikaan tuon hauskan radan. Nyt se rata on lopussa ja voimat ovat lakanneet vaikuttamasta. Eikä minusta tunnu ollenkaan hullummalta katsoa taakseni.

* * * * *

Sinun kauniin kuvasi näin vielä äsken jossain. Mutta kun luen mitä tähän asti olen kirjoittanut, valtaa minut tuskallinen pelko siitä, kuinka olet jaksanut tämän oikein käsittää. Kyynillisesti sanon itselleni: saa nyt nähdä, kuinka tämä siihen ihmiseen vaikuttaa. Ja minusta tuntuu, niinkuin sinun kuvasi kääntyisikin pois ja häviäisi, ja minä itse samalla kadottaisin lopunkin tajuntani kaikesta, mitä on ollut ja on. Mutta kun siinä tilassa istun muutaman minuutin, palaa sinun kuvasi takaisin, ja minulla on taas sama tunne kuin sinua kätellessäni, että oletkin lähempänä minua kuin koskaan, ettei tässä kirjeessä ole sanaakaan sinulle uutta, olet vain odottanut, että minä sen itse joskus sanoisin. Ja että me sittenkin yhdessä olemme kokeneet kaksi lämmintä totuutta: että ihmiset siinä, mikä koskee heidän sympatiojaan, s.o. heidän sisäisintä itseään, ovat ennakkoluulottomia luonnon lapsia (nim. ne ihmiset, jotka yleensä ovat jotain) ja että (suo anteeksi tämän lauseen banaalisuus) mies ja nainen voivat olla ystävät.

Nyt olen sinulle tarpeeksi puhellut. Sano nyt sinä pari sanaa, ja sitten menkäämme kumpikin taas tämän maailman pariin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Sinä kai menet kohta naimisiinkin. Hyvästi nyt ja voi hyvin, sinä!

Werneri

Rakas Werner poikaseni!

Mitä se on, ettet tullut tanssiaisiin? Jolleivät ne saiturit anna sinulle enää rahaa, olisit ilmoittanut minulle, minä olisin sinulle vipannut. Olisit sitten vasta ollut "mäkitupalaisen poika", jolla syntyperälläsi sinä muuten ylpeilet paljoa enemmän kuin aateliset omallaan. Et sinä ole mikään mäkituvan poika, kun olisitkin. Sinä olet herrasmies ja päällisiksi aika lailla veltostunut. Sinut tekee vain tavallisia herroja mieltäkiinnittävämmäksi se, että olet älykkäämpi kuin useimmat heistä ja että sinulla on ollut niin romantinen kasvupaikka, jolla nyt kerskut. Mutta minäpä olen aatelia, senkin "tupalainen". Äitini on vapaaherratar ja isoäitini oli kreivitär, että tiedät.

Kirjeesi herätti niin monta ajatusta minussa, etten oikein tiedä kuinka kaikki sinulle kirjoittaisin. En ole tottunut tällaisia asioita näin tulkitsemaan. Älä kuitenkaan pelkää, että olisin kirjeesi tähden tullut sinulle vieraammaksi. Pidän sinusta enemmän kuin luuletkaan, vaikka onkin sietämätöntä, että sinäkin olet sellainen. Kyllä te pojat olette kummallisia. Jos on joku, joka on ahkera, on hän ikävä ja kehittymätön, jos taas joku on sellainen kuin sinä, ei hänessä ole yhtään energiaa. Kyllä tyttöjen joukossa on paljon hienompia, sellaisia kuin se sinunkin tyttösi varmaan on ollut. Vaikken häntä tunnekaan, niin en yhtään usko, että te olisitte sopineet toisillenne, sinä vain petät itseäsi ja tahtoisit, että hänkin jatkaisi sellaista, mikä ei sovi. Mutta hän on sinua parempi siinä, että hän lopetti. Minä en tiedä, ettekö te ymmärrä naista, vai ettekö ole ymmärtävinänne. Sinusta luulisin pikemmin jälkimmäistä. Muistele vain tarkasti, kuinka sinä käyttäydyit häntä kohtaan silloin ja etenkin sen jälkeen, ja varmasti huomaat jotakin, joka on äärettömän epähienoa ja huomaamatonta sinun puoleltasi. Sillä kun hieno tyttö, jollainen hän varmaan kirjeestäsi päättäen on ollut, kun hän rakkaudessaan antaa kaikkensa ajattelematta seurauksia, jotka voivat hänelle olla niin raskaat, silloin hän uskoo, että toinen ymmärtää hänen rajattoman luottamuksensa ja antaa sille arvoa. Ajattele, että hän antaa silloin yhdellä kertaa kaikki. (Suo sinä nyt anteeksi tämän lauseen banaalisuus. Se on kyllä kulunut, mutta sen totuutta ette te ikinä voi kylliksi arvioida.) Silloin riippuu kaikki hiuskarvasta, ja jos ei suhde ole ollut se oikea, silloin se tulee ilmi ja nainen huomaa sen niin pienestä, ettei sitä voi sanoilla selittääkään. Hienon tytön mielestä ei siinä asiassa ole mitään rumaa; jos hän rakastaa, ei hän omassa sielussaan häpeä sitä. Jos hän huomaa, että toinenkin todella häntä rakastaa, on hänen onnensa sen jälkeen niin suuri, ettei se voi tulla suuremmaksi, eikä hän välitä, vaikka ihmiset saisivat aihetta häväistäkin häntä. Mutta jos hän huomaa pettyneensä, on hän langennut, häneltä on kaikki mennyt iäksi, vaikkei kukaan sivullinen saisikaan koskaan mitään tietää. Moni tyttö on tällaista kokenut ja tuntee sen niin elävästi.

Mutta millaisia olette te pojat! Kun joku hieno luonnollinen tyttö, joka ei ole jo pienestä teihin tottunut, rakastuu teihin, ei hän peitä sitä tarpeeksi. Silloin te kerskutte siitä toisillenne ja sanotte, ettette te itse ole yhtään rakastuneet, muuten vain hakkailette, kun tyttö on kaunis. Tyttö parka on niin rakastunut, ettei hän huomaa mitään sellaista ja suostuu teidän kanssanne siihen äärimmäiseen asti. Silloin hän vasta huomaa ja pakenee teitä. Ja silloin te olette onnettomasti rakastuneita ja kerrotte taas toisillenne, kuinka pitkälle olette tytön kanssa menneet, ja itkette itseksenne, että hän siitä huolimatta teidät niin äkkiä hylkäsi, ja ahdistatte tyttöä vaatien selitystä sellaisesta, jota ei voi selittää enempi kuin luonnonvoimia. Kuinka halpamaista! Sinusta en usko sellaista, että olisit kertonut muille kuin minulle. Ja minä uskon, että sinä sydämessäsi itsekin ymmärrät, mitä tässä olen kirjoittanut, ja syytät vain itseäsi.

Minä olen varma siitä, ettette olisi sopineet yhteen. Sinä ja minä olisimme sopineet, ja minä näen selvästi, että sinä vain tahdot vietellä minulta tätä tunnustusta, kun puhut, että minun puoleltani kaikki olisi ollut pelkkää ystävyyttä. Aivan niinkuin se sinun nihilismisikin on vain pelkkää koketeeraamista; kyllä sinä olet onneton ja suret sitä. Minä näin heti silloin alussa, että sinulta puuttui jotain, niinkuin joku vieteri, ja minä toivon kaikessa hiljaisuudessa voivani olla sinulle sellainen. Et sinä mistään onnettomasta rakkaudesta ollut työtä tekemättä, sinä vain luulet sellaista, kun olit itse ilman karakteria. Minulle sinä annoit vain ystävyyttä, kun sydämessäsi, ehkä tietämättäsi, tunsit, ettei sinulla ollut voimaa eikä uskallusta minua ottamaan, ja häntä sinä yhä ahdistit, vaikka syvin vaistosi varmaan sanoi, että kaikki on lopussa. Sinä vain hait jotain ulkonaista syytä siihen kukistumiseesi, josta nyt puhut niin ylimielisesti. Sillä jos sinulla nyt olisi hyvä virka, niin ymmärräthän sinä, että me menisimme yhteen ja sinä unohtaisit hänet helposti. Mutta sinä olet nyt pelannut pelisi niin huonolle kannalle, etten minä enää voi siirtää sinun hevostasi niinkuin silloin. Mutta kun sinä minua kohtaan aina olet ollut hieno ja luottavainen, ja kun tiedän, että sinussa yhä on jotain, olen minä nyt tosiaan sinun ystäväsi, luultavasti ainoa todellinen. Minä tunnen ja ymmärrän sinua niin hyvin, ja ihminen pitää kaikesta, jota ymmärtää.

Mutta minä käyn jo viittäkolmatta, olen käynyt kaikki koulut ja kurssit, mitä rouvana tarvitsee, enkä aio jäädä vanhaksipiiaksi. Sillä huolimatta aateluudestani en ole mikään suuri persoonallisuus, vaan ihan tavallinen porvarityttö. (Joku ilkiö onkin väittänyt, että meidän suvun kantaisä olisi ollut Erik XIV:n kokki.) Sitäpaitsi olen hiukan kokenut, ja minulla on sellainen taipumus, että osaan mukautua. (Se on muuten meidän yhteinen suuri piirteemme.) Sulhaseni on kunnon mies ja hyvin minun mieleiseni. Häät on kuitenkin päätetty lykätä siksi, kunnes hän on päässyt dosentiksi. Minä suoritan sillä aikaa kandidaattitutkintoni loppuun, kun kerran olen tullut niin paljon sitä varten tehneeksi. Mutta kun olen kirjoittanut sinulle tällaisen kirjeen, niin siitä näet, mitä sinä minulle merkitset. Nyt erotessamme tahdon hiukan kiusoitella sinua, Werner poikaseni. Annan kuvani tulla viereesi ja kuiskata korvaasi tällaisen lupauksen: jos sinä tulet minun luokseni miehenä, joka on voittanut maailman, sen sijaan että maailma jo luuli voittaneensa hänet, silloin … sinun kaikkein salaisimman-salaisin unelmasi. Ikävä kyllä ei ihmeitä juuri enää tapahdu. Ihanaa olisi kuitenkin nähdä edes yksi eläissään. Mutta siihen asti pysykäämme erillämme. Ole sinä nyt jossain poissa ja minä menen tuota ihmettä odottaessani — ehkä naimisiin.

Hyvästi nyt ja koettakaamme molemmat voida hyvin.

"Ystäväsi" Ebba

J. K. Ymmärrä nyt sinäkin minua oikein. Jos me voisimme jotakin tehdä, niin minä olisin valmis, mutta emmehän voi mitään. Joinakin hetkinä olen hyvin onneton ja epätoivoissani ajattelen jos jotain. Mutta emmehän me voi piiloutua mihinkään, on elettävä vain. Koettakaamme siis elää! Miksi pitää aina käydä näin? Muistaisit nyt joskus edes minkä näköinen minä olen ja mitä äsken… Voi kun sinä nyt voisit jotain.

Uh, tätä hempeyttä — hyvästi. —

Katsaus

Ent. ylioppilaan papereista

Edellisistä papereistani näkyy, etten minä pitkään aikaan juuri ole ollut hentomielinen. Se johtuu siitä, etten tässä maailmassa enkä sen esineissä jälkeen kevätvuosieni ole nähnyt mitään ihanaa säteilyä, paitsi pikku Aadan silmissä, kun pari kertaa vuodessa joudun hänen leikkikamariinsa, ja hän huutaen jälleennäkemisen ilosta hyökkää kietomaan yksitoistavuotiaat käsivartensa kaulani ympäri… Noina kevätvuosina, silloin kun olin onnellinen, oli tietysti toisin, mutta siltä ajalta ei ole mitään papereita, ei ollut mistä kirjoittaa. On tosin muutamia runoja eräästä "hänestä", mutta niitä sopii lukea vain iloisessa seurassa ja säestäen suurenmoisilla äänenpainoilla ja eleillä. Silloin ne tekevät vaikutuksensa, sillä ne ovat nuoren pojan vaikerteluja koomillisen ensilempensä tuskissa. Samaa tarkoitusta varten, tovereita huvittaakseni, olen viime vuosien kuluessa tullut tehneeksi nuo muutkin muistiinpanot. He kuuntelevat mielellään pikku muistelmia yhteisistä ilojen ja huolien hetkistä.

Mutta koska nyt on merkki-ilta ulkonaisessa elämässäni, jommoista ei liene ollut sen jälkeen, kun minua tästä samaisesta tuvasta lähdettiin viemään kaupunkiin koulua käymään, niin olen nyt päättänyt hiukan nautiskella tunteellisuudesta, etenkin kun ei minulla tästä huomiseen ole ainoatakaan tulevaisuudenhuolta eikä mitään tehtävää. Oikein mieltäni etoo asioitteni hyvä järjestys: ihka uudet huopasaappaat, hyvä kirves ja varma tieto siitä, milloin pitää lähtemäni ehtiäkseni junaan. Edessä on uudenvuoden-yö, ja tämä aikahan on sinänsä hyvinkin tunnelmallista monelle. On korkojenmaksut ja muut…

Lähimmän aiheen tälle "katsaukselle" antoi se, että äsken hiivin täältä kamarista pirtin puolelle, jossa lamppu on jätetty palamaan siihen asti kunnes uusivuosi alkaa. Tällainen tilanne: lamppu palaa, isä nukkuu sängyssään uunin vieressä, äiti peränurkassa, ei muuten ole minulle mikään outo. Se oli hyvin tavallista joululoman aikaan, silloin kun ei meillä vielä ollut tätä pientä kamaria pirtin perässä, ja minä istuin yksin valvoen ja lukien tai tyhjänpäiten onnesta nautiskellen. Isän paljas päälaki näkyy peiton alta, samoin jykevät kasvot, joissa minä näin salaa katsellen huomaan joitakin outoja lempeitä piirteitä. Pikkuinen vanha äiti on sängyssään vallan peittojen ja huppujen sisällä, sillä hän on jo viluinen. Seinällä kukkatauluinen kello, pöydällä kahvikuppeja, uuninsuussa musta pata. Kaikki tämä, jota lapsena lienen rakastanutkin, vaikutti nyt sieluni autiudessa kuin hyytävä viima laajalla lakeudella, herätti liikkeelle sisimmät lämmön tähteet, monet taakse jääneet hetket, rakkauteni hiipivinä mielikuvina. Rakkaus, rakkaus, sepä se… Ja juuri tässä pirtissä, tuossa punaisessa keinutuolissa minä, isän ja äidin nukkuessa, valvoin tuntikausia, pitkinä, tyynen onnellisina joulunpyhinä, kymmenen vuotta sitten. En silloin ajatellut tuota sanaa, josta sittemmin olen kuullut niin monta syvämietteistä keskustelua.

Nyt on jo tullut kylmä. Vedän siis verhojani tiukemmalle, kyyristyn ja lämmittelen.

* * * * *

Eilen kymmenen vuotta sitten tuikkivat tähdet hyvin kirkkaasti. Minun silmäni siirtyi yhdestä toiseen, ja niilläkös oli nyt sanottavaa, niiden tuike oli yhtä ainoata hyvänsuopaa virnettä, sillä ne olivat hiljakkoin nähneet sellaista, jota ei yksikään ihminen ollut nähnyt eikä aavistanut. Ja nyt ne tuikkivat siitä toisilleen ja minulle. Minä kyllä tiesin mitä se oli, kohotin vielä sängystä päätäni ja katsoin hymyillen yhdestä ruudusta ulos. Siellä ne tuikkivat, sen näkyi jo tietävän koko taivas. Mutta vain läheisimmät siitä oikein kiiluivat, kaukaisilla oli varmaan muuta katseltavaa.

Päivää aikaisemmin minä näet makasin selälläni sängyllä eräässä pirtissä, paljon suuremmassa kuin tämä meidän. Pimeä juuri alkoi, ja akkunan läpi piirtyi musta muurinkulma iltataivasta vastaan. Pirtissä ei ollut muita kuin minä, joka olin pitkäaikainen vieras ja saatoin senvuoksi näin hetkeksi eristäytyä, kun talon väki hääri mikä missäkin laajoilla tanhuvilla tai toisissa huoneissa. Jossain pihalla meni joku, mutta ilma oli leuto eikä askel narissut. Alapihalla nousi ja laski kaivonvintti, mutta sen ääntä vaimensivat navetan edessä olevat suuret hakokasat. Pakarissakin taisi olla joku, jos olisi mennyt katsomaan. Mutta pirtin lämpö oli miellyttävä, ja kun minä koko päivän olin telminyt toisten lasten kanssa, olin mielelläni vähän aikaa yksin. Olin vielä melkein pikkupoika, viidentoista vanha. Kuuntelin aaltoilevaa hiljaisuutta ja katselin muurinkulman ohi tähtiä.

— Hyy-hyy hyryllyryllyy-lyy… Porstuassa joku hyräili luullen olevansa yksin. Tuli pakarista pirttiin päin. Ovi aukeni ja tuokion päästä painui raskaasti kiinni. Pari lyhyttä tytönaskelta, seisahdus, ja taas muutamia epätasaisia askelia jalalta jalalle. Kohta näin tulijan hahmon seisovan muurin edessä lämmitellen käsiään pesän hengessä. Hetken aikaa hän kuunteli, liikahti hiukan ja taas kuunteli. Sitten hän hitaasti läheni minua ja jäi kumartuneena seisomaan sängyn viereen. Hän ei nähnyt mitään, kumarteli vain sinne tänne koettaessaan tirkistää pimeyteen, jossa minä pidätin hengitystäni. Lopulta hän rupesi hapuilemaan käsillään, tavoitti minua ensin poskeen ja sitten käsivarteen, jolloin minun käteni tuli kiertyneeksi hänen ympärinsä ja hän heittäytyi minun ylitseni sänkyyn. Minä puristin häntä yhä jostain syystä, jota en siinä silmänräpäyksessä ymmärtänyt, ja hän painoi päätänsä minun kainalooni kuin lämmintä etsien. Tunsin hänen kaulansa, josta vielä lähti pikkutytön tuoksu, koko hänen kiinteän kevyen ruumiinsa pitkin pituuttaan, palmikon sormieni alla ja kengän koron, joka painoi nilkkaani. Siinä me kisasimme, ja outoa oli, ettemme sanoneet sanaakaan emmekä nauraneet. Huulet osuivat vastakkain ensin vahingossa, sitten jo hakien toisiaan tahdottomasti, kuin vasta heränneet luonnon voimat… Kun käsivarteni väsyi, nostin häntä parempaan asentoon ja halasin voimakkaasti, en intohimosta, vaan sen kummallisen tunteen kiihottamana, että siinä sylissäni oli elävä tyttö, minua nuorempi. Häneen se vaikutti yhtä oudosti. Ensin väännettyään vastarintaa hän lopulta jäi liikkumatta makaamaan käsivarret minun rintani ympärillä, palvelustytön sängyssä, pimeässä pirtissä.

Askelia kuului, mutta ne eivät tulleet tänne. Me olimme kumpikin ensi kertaa kahden maailmassa, ja meistä tuntui kun olisimme salaa tehneet jotain sellaista, joka oli vallan tuntematonta meitä ympäröivälle maailmalle. Olimme joskus kuulleet sen puhuvan rakkaudesta, mutta tuota sanaa me olimme vaistomaisesti vieroneet.

* * * * *

Muutamilla aloilla on elämäni varmasti ollut yhtä sisältörikasta kuin monen muun. Varsinkin viime vuosina minulla on ollut monta aistimellisen onnen hetkeä. Mutta en ole niistä oikein voinut nauttia, enempi kuin viinistä, jota juon, sillä minua kiusaa aina epäilys, ettei se ole puhdasta. Olen kärkäs keksimään sivumakuja. Minun pitäisi nähdä sen kukkivan, kypsyvän ja käyvän… Hiljakkoin suutelin tanssiaisissa erästä neitiä. Hänellä oli pehmeä ruumis, jonka ympärillä leijui tungetteleva hajuveden lemu. Ja hän katsoi minua häikäilemättä hymyillen silmiin ja — sanoi jotain.

* * * * *

… Muuten tuosta illasta tuli hyvin hauska sitten, kun lamppuun otettiin valkea ja toisiakin tuli pirttiin. Minun kultani oli silloin poissa ja ilmestyi vasta vähän päästä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, harvasanaisena, ruskeissa silmissä uneksiva, hiukan hymyilevä kiilto ja kasvoissa kuultava väri. Ehkä hiukan tavallista enemmän kiiltoa silmissä ja punaa poskipäissä, mutta ei sitä kukaan huomannut hänestä, lapsesta. Hän meni ensin muurin eteen, seisahti kevyesti ja nuori katse paloi puolipimennossa. Sitten hän lähestyi lamppua ja jäi nojaamaan veljensä olkapäähän. Me istuimme tai seisoimme siinä kaikin ja lauloimme laulukirjasta yhteisesti monta tuttua laulua. Karjatytöllä oli hyvä ääni ja hän osasi paljon lauluja. Mutta pikkupojalla oli halu lasketella aikamiehen sukkeluuksia, joille me kaikki nauroimme, vieläpä jylhännäköiset rengitkin, jotka nuhistelivat ovensuussa kauempana valosta. Nauru voitti laulun ja me aloimme telmiä. Tapahtui silloin sellaistakin, että hän kaikkien nähden istahti minun polvelleni. Mutta ei sitä siinä ilossa kukaan miksikään huomannut. Me olimme niin nuoria ja lapsuudentovereja.

Kello oli kaukana peränurkassa, emmekä me huomanneet, mitä se oli. Se taisi sitäpaitsi käydä väärin. Mutta kun renki jo kotvan nukuttuaan heräsi hillittyyn kikatukseen ja alkoi unissaan mumista, oli meidän mentävä maata pieniin porstuanperäkamareihin. Huomista aamua odottamaan.

Porstua oli umpipimeä, mutta ulkona vihersi taivas tähtien loisteessa. Joulu oli ohi.

* * * * *

Minun muistissani, ehkä mielikuvituksessani, on muuan ehjä kokonaisuus, niinkuin sarja musiikkia, sellolla. Seitsemän vuotta pelkkää kaunista ilmaa, seitsemän aurinkoista suvea ja yhtä monta helisevää talvea tähti-iltoineen. Minä säilytän sitä kuin saituri salaista aarrettaan; joskus, kuten nyt, kuvittelen sen esiin kaikkien niitten verhojen sisältä, joita myöhempi aika on sen ympärille kerännyt, ja katselen sitä taas.

Seitsemän vuotta kaunista ilmaa, ruskeita kesiä ja punertavia talvia. Ja missä viihtyy kaunis ilma parhaiten? Laakean talon tilavilla tanhuvilla ja monissa huoneissa, joiden välillä ovet ovat auki, niin että näkyy rivin päästä päähän. Siellä voi kesällä poutapäivänä tuntua siltä, kuin talo olisi tyhjä, voi kulkea huoneesta toiseen tapaamatta ketään. Eikä talo kumminkaan ole autio, sillä monen avonaisen oven läpi kuuluu, kuinka kello käy pirtin peränurkassa, ja yht'äkkiä survaisee ulkoa lievä tuulenhenki ikkunaverhoa. Niinkuin joku olisi kurkistanut sisään ja tervehdittyään vierasta taas kadonnut toimiinsa. — "Istu nyt täällä hetkinen, kaunis ilma pitää sinulle seuraa."

Mutta istuttuasi hetkisen menet sittenkin ikkunaan, sillä sinusta tuntuu kuin se äskeinen tuulenhenki olisi kiiruhtanut takaisin jonkun luokse, niinkuin siellä olisi joku puutarhassa. Ja siellä onkin: omenapuun oksien lomitse näet talon nuoren tyttären, kainalossaan raparperinlehtiä. Et näe juuri muuta kuin esiliinan ja isot viheriät lehdet. Hän huomaa sinut, nyökkää jostain lehvän raosta ja rientää sisään. Sinä saat istua ja puhella hänen kanssaan pakarissa, kun hän silpoo raparperia. — "Äiti lähti katsomaan, saavatko vasikat vettä kaukomäessä. Pojat ovat heinässä rantapellolla."

Surisee ja väreilee. Kimalainen luovii ikkuna-aukossa aikoen tulla sisään, pakisee hetkessä kaikki poutapäivän kiireet ja hurahtaa takaisin hehkuvaan ulkoilmaan, joka laajoilla, laajoilla aloilla on täynnä elävää sihinää. Se tulee monilta heinämailta, joilla työ käy leveänä ja vaimentunein äänin.

On jo oltu hetkinen vaiti. Hän silpoo lehtiä ja katsoo vain työhönsä. Mutta juuri sillä hetkellä kun emännän askel kuuluu porstuassa, hän nostaa päänsä ja menee keittiön ääreen eikä pane enää mitään huomiota siihen, kunka sinä tervehdit kuumuuden uuvuttamaa emäntää ja alat vilkkaasti puhella hänen kanssaan. Vain kerran, sopivan ajan ollen, hän katsoo sinuun kumartuessaan tulta kohentamaan.

Ja kaunista ilmaa on koko päivä, eikä ikkunoita eikä ovia suljeta. Ja kaunis on yökin, kun nuoret valvovat myöhäiseen. Vielä puolenyön aikaan tulee joku salin ovesta ja astuu halki pihamaan pirtin puolelle. Hän on vienyt vieraalle juotavaa ja hiukan viivähtänyt. — — —

Mutta talvella on helisevä pakkanen ja ikkunat jäässä, kun ajat pihaan. Jostain sulaneesta raosta on kumminkin joku sinun tulosi huomannut, ja sinut viedään porstuanperäkamariin, jossa tuntuu lämmitetyn muurin lemu ja hyvin lievä paperossin tuoksu. Tytär tuo kahvia, nyökkää, melkein hyrähtää ilosta ja poistuu taas. Etkä sinä saa koko päivänä häntä puhutella, sillä hän on kiinni taloudessa… Mutta iltahämyssä tähtien syttyessä sinä loiot yksin pirtin sängyssä. Joku käy pirtissä pikimmin, mutta ei huomaa sinua. Kunnes kuulet tutut askeleet, eikä pimeäkään estä sinua katsomasta tulijaa silmiin, kun hän astuu suoraan sinun luoksesi. Vähään aikaan ei kuulu muuta kuin kahisevaa liikettä, kunnes paikallaan oleva ääni kysyy: "Lähdetkö kyytimään minua?" — "Minne?" — "Suutariin." — "Mitä siellä?" — "Minun pitää hakea kenkäni." "Millä mennään?" — "Mennään kelkalla."

Ja ulkona palaa tähtitaivas, monen salainen uskottu. Laskiessasi alas piha-ahdetta kuulet navetan ovesta kahleitten kalinaa ja piian hyräilyä. Ja metsäniemekkeen takana on suutarin asumus, siellä istutaan pesänloimossa, ja ilomielinen naapurivaimo lurittaa suutarinvaimon pikkulapselle purpurin säveltä. Ja sinun kaulahuivisi ja talon neidin hiihtolakki vaikuttavat tavattoman hienoilta suutarin tuvassa, niin että kaikki vaikenevat, ainoastaan suutari, ranne lonkkaa vasten, puhuttelee neitiä.

Kotimatka kestää kauan, mahdollisimman kauan sen tähden, että … on talvi ja koko salinpuoli kylmillä. Vieraan on nukuttava pirttirakennuksessa, ihan hallitusväen asuinkamarin viereisessä. Suutarilta palaajat sanovat sentähden jo porstuassa hyvää yötä toisilleen.

Ja huomenissa on taas kaunis ilma ja loppiainen. Ja taas tulee ehtoo, ja sillon soi pihassa tumpelin ääni. Talosta lähdetään juhliin, kahdella hevosella.

* * * * *

Niinä seitsemänä kauniina vuotena hän kasvoi ja varttui. Muistan kesän, jolloin hän vielä istui pihamaan ruohossa ja kaikki valkoiset pitsit saivat näkyä eikä siinä ollut mitään pahaa. Sitten muistan, kuinka hän minusta näytti epäedulliselta, kun hameet pitenivät ja molemmat palmikot kierrettiin pään ympäri. Siihen aikaan näin hänet liivisillään pukeutumassa, hän hymyili ja karttoi. Hän oli kasvanut nopeasti ja näytti hontevalta. Niihin aikoihin minä kävinkin heillä harvemmin ja satuin aina seuraan, niin ettemme joutuneet kahden kesken. Sitäpaitsi minulla silloin oli kaupungissa ystävä, muuan pieni sievä slaavilainen…

Näin paistelivat parin kesän päivät hiukan sinne tänne, kunnes minä taas kerran jouduin heille yksin ja näin hänen illansuussa ajavan vasikoita kujalla. Ja samana iltana minä sain hänet kulmakamarissa yksin syliini ja huomasin, että hän oli jo saanut vartalon. Jotain uutta sykähti, muuttunut tuoksu hiuksissa. Me olimme jo isoja, ja meidän rakkautemme asui jo veressä. Mutta se oli kaunis ja koskematon, kuin ennen pieninä, niihin aikoihin, jolloin me kisasimme pirtin sängyssä…

Mutta sitten sattui, että minä seuraavana kevätkesänä eräänä yönä sunnuntaita vastaan tulin hänen kotiinsa niin myöhään, että ovet jo olivat lukossa. Niinikään sattui, että hän siksi kesäksi oli siirtynyt yksin nukkumaan salinpuolelle ja huomasi sieltä minut, kun liikuin pihamaalla. Ja sinä kauniina yönä hän kahdeksantoistavuotiaana, onnellisen lemmen hurmassa tuli avaamaan minulle oven ja päästi sisään…

Silloin oli taivas pilvessä, yö oli kuin harsojen takana. Vain sen lämpö oli lähellä. — — —

Tähän voisin nyt lopettaa hartaushetkeni, niinkuin saituri salaisen aarteensa palvomisen. Kaunis musiikkisarja lähenee loppuaan, lyhyt finaali päättyy pitkään pianissimoon, se kurkottaa yhä kauemmaksi, ohenee ja etenee, ja koko ollut kauneus valuu sitä myöten jonnekin pois… Kauniit ilmat loppuvat, tulee pyryä ja joskus myrskyääkin…

Tuon kauniin yön jälkeen tuli sunnuntai, joka vielä oli kaunis, mutta jotenkin viileä. Iltapäivällä minun jo oli lähdettävä. Muistan, että hän seisoi rappusilla ja huiskutti valkeata liinaa, kun tie käänsi minut pois näkyvistä. Hän siis jäi sinne…

Minä kuljeskelen loppukesän siellä täällä enää häntä kohtaamatta, kunnes syksyn alkaessa lähdin pimeyttä pakoon pääkaupunkiin. Siellä oli viihdyttävää kävellä esplanaadin iltavalossa vahvalehtisten tomuttuneiden puitten alla, tai istua penkille jonkun tuntemattoman viereen, joka katseli kävelijöitä niinkuin minä. Sellaisessa alkusyksyn illassa on jotain yhtenäistä sielua. Maisema on vain mieliala, mutta tällainen kaupungin ilta on tuttu olento, joka pian oppii ymmärtämään jokaista, joka siinä liikkuu, ja kuiskaa hänen korvaansa unhotusta ja nykyhetken iloa… Jostain kuuluu vähän soittoa, ja ohitseni kulkee ihmisiä, joita en tunne, mutta joiden kanssa jotenkin kuulun yhteen. Tulee tuttujakin, nuoria miehiä kesämailtaan, iloineen ja salaisine suruineen, hyviä rakkaita tovereita. Hei, elämä!

Sinä syksynä aloin elää hiukan iloisemmin kuin ennen, vahvan voiman tunne täytti sieluni, valvominen oli hauskempaa kuin nukkuminen. Lähdin tanssiaisiin ja tutustuin siellä ihmeen hienoihin ja kauniisiin tyttöihin, jotka katselivat minua hymyillen ja osoittivat minulle lapsellista luottamusta. He nojasivat huomaamatta minuun seisoessaan vieressäni ja tulivat huumaavan lähelle tanssiessaan… Menin kerran ravintolaan, raikas ilo pulpahteli, ja minä ihmettelin, kuinka minulta tähän asti oli jäänyt näkemättä kokonainen rikas maailma, joka soitteli vuotavan viinin lirinässä. Silloin tapahtui joskus, että minä kesken kaiken muistin häntä, kuinka hän heilutti minulle valkeata liinaa vielä erään yön jälkeisenä päivänä. Intohimoinen lemmentunne karsi ruumistani, ja mielessäni raivosi epätoivo, kun en tänä yönä voinut päästä hänen viereensä. Mutta kun joulu tulee, silloin … silloin ovat hämärät. Ja hän on minun, sillä hän huiskutti minulle liinaa. Ooh, ja ilman mitään hyppäystä muuttui unelma todeksi, kun lämmin, pehmeä yöpukuinen nainen kietoi käsivartensa kaulani ympäri. Ja maljat kuohuivat, niistä oli pian juotava, ettei neste juossut maahan. Tällä hetkellä tulee mieleeni, kuinka muuan tyttö silloin sanoi minulle: "Nyt sinä poika petät ensi lempesi." Mutta sen se sanoi vain hyvänä sukkeluutena voitonriemussaan, sillä hän voitti. Ja maljat taas kuohuivat. Hei, elämä, hei! —

Kun joululle tullessani lähestyin rakkaita kotimaisemia, täytti mieleni salainen levottomuus. Mitä syvemmälle painuin metsiin, sitä selvemmin olin jossain edessäni, puiden välissä heillä päin näkevinäni hänen katseensa. Hän seisoi pihamaalla ja katseli minua suurilla ruskeilla silmillään. Kotiin tultuani minä heti kautta rantain johdin puheen häneen. Mutta ei hänestä mitään erinomaista kuulunut, sen jälkeen kuin minä keväällä olin ollut siellä. Kaipa hän hyvin voi. — Niin, olinhan minä siitä melkein varmakin…

Mutta kun olin ollut kotona pari päivää, kuljeskellut ympäri näitä mäkiä ja tervehtinyt naapureita, aloin kaivata häntä. Kun täältä pienestä pirtistä käsin ajattelin, kuinka hän siellä liikkuu tilavilla tanhuvilla ja monissa huoneissa, ruokkii pientä-karjaa ja vie puita kulmahuoneeseen, silloin minulle ilmestyi hänestä aivan uusi kuva, joka voimakkaalla kirkkaudellaan hävitti entisen. Minä näin hänet naisena, yksinäisenä, jonka olemassaolosta ei tiennyt kukaan paitsi minä, joka hänet salaa omistin. Minua liikutti ajatellessani, kuinka hän pitkän syksyn oli kaivannut, salaa ikävöiden huoannut monena iltana, silmissä lempeä kiilto. Näin laajat metsät hänen ympärillään ja tunsin hellyyttä vanhoja puita kohtaan, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja ehkä lohduttaneet… Minä rakastin häntä ja tarvitsin häntä juuri nyt kaiken jälkeen. Jotain aukeni ja laajeni sielussani, se oli tyynen onnellinen tunne siitä, että me olemme kaksi ihmistä, jotka soimme yhteen, ihmeellisessä vieraassa vilinässä kuljemme käsi kädessä, niin ettei kumpikaan ole yksin… Kuljin hyräillen. Tarkastelin huvikseni eri tähtiä.

Herra Jumala! — Kerran kävelyllä ollessani pysähdyin äkkiä, niinkuin edessäni olisi seisonut irvistelevä peto. Herra Jumala, mikä minä olen ollut! Sarja mielikuvia välähti aivoissani: puolen vuotta hän on ollut kuolemaisillaan ja minä olen istunut jossain pöydän ääressä jutellen, ja vaikka joka hetki on tullut sana, en ole mennyt häntä katsomaan enkä sanomaan sitä, mikä vielä oli sanomatta…

Minä tulen, minä tulen! — Hänen luokseen, hänen luokseen! — — —

Voiko kukaan kuvitella ihanampaa tunnelmaa, kuin olla matkalla tapaamaan salaista rakastettuaan silloin, kun jostain syystä tuntee rakastavansa häntä enemmän ja syvemmin kuin koskaan. Ei yksikään ihminen edes samassa talossa aavista, mitä on sykkinyt jo vuosien kuluessa, mitä kaikkea on tapahtunut juuri täällä kahden nuoren kesken talvi-iltoina ja kesäöinä. Ei kukaan aavista, ja kuitenkin: ennenkuin tervehtiessäsi olet ehtinyt häneen asti, on sinun sieluasi jo hyväillyt, syleillyt, suudellut lämmin katse, joka silmänräpäyksessä sanoo, että kaikki on ennallaan, ennallaan…

Mutta kun minä nyt tulin heille, oli siellä paljon muitakin vieraita. Niitä istuskeli molemmissa asuinkamareissa, joku setä oli pirtissä, ja muutamia naishenkilöitä kuului olevan pakarissakin. Heillä oli sukukokous, ja minua, joka myös olin tämän vanhan suvun kaukaista jättöä, tervehdittiin ilolla. Minä tulin ja tervehtelin erinomaisen reippain liikkein, jostain syystä en katsonut häneen, ennenkuin olin hänen edessään. Hänen pitkä katseensa oli minusta hiukan epäselvä, se ei sanonut mitään, luultavasti sen tähden, että oli niin monta katselijaa. Vanhemmat ihmiset lausahtelivat minulle yhtä ja toista, ja hän hävisi pakariin, arvatenkin järjestämään tarjoilua.

Käsittämätön kylmäntunne valtasi minut yhtäkkiä. Mikä nyt oli? Mikä ihme näissä huoneissa nyt oli? Miksei päivänpaiste välkähdellyt, vaikka ilma vielä oli kirkas?

— Kuinkas se elämä nyt on mennyt? kysyi isäntä.

— Onhan se, vastaan minä…

Hän palasi pakarista, mutta jäi toiseen kamariin puhelemaan, ei tullut enää äskeiseen seuraansa, johon minä olin liittynyt. Näin ovesta hänen profiilinsa ja kuinka hän hymyili jonkun puheelle. Selvästi hän tunsi, että katselin häntä, mutta ei kääntänyt päätään kertaakaan. Saipa hän jostain syystä asian nousta ja asettui senjälkeen niin, etten häntä nähnyt…

Selvä —.

* * * * *

Tähän päättyivät minun kevätvuoteni. Alkoi sammua ihana säteily maailmasta ja sen esineistä, ne loittonivat yhä kauemmaksi, ensin huomaamatta, pienten toiveiden pitäessä vastaan, mutta sitten yhä selvemmin, kunnes sieluni nyt kulkee tyhjän tyynenä ja rauhallisena, yksinään maan ja taivaan välissä, kuin aution talon puutarhassa. Ei, ei suinkaan yksin. Ystävien lukumäärä yhä kasvaa. —

Sillä matkalla en saanut tavata häntä kahdenkesken; lienen vaihtanut hänen kanssaan pari väkinäistä sanaa toisten kuullen. Elin sitten talven hiljaisemmin, suvea odottaen, ja kun se tuli, lähdin taas hänen luokseen. Mutta hän oli entisellään. Tosin hän seurassa hymyili sukkeluuksilleni ja saattoi joskus kysyäkin minulta jotain, josta minä tulin hurjan iloiseksi. Mutta kun hän huomasi sen, sanoi hän pari tarkoittavaa lausetta, joista minun piti ymmärtää, jos minulla oli hiukankin älyä. Mutta sitä minulla ei ollut, sillä seuraavan joulun aikaan minä taas menin hänen luokseen. Me jouduimme yhdessä paikkaan, jossa tanssittiin. Silloin näin, että hän halveksi minua. Hänen kaunis suunsa ja suuret lämpimät silmänsä ilmaisivat sen sanattomasti ja siis luotettavammin kuin mitkään lauseet. Seuraava talvi oli minulle … hm, ei maksa vaivaa sepitellä. Annoin taas maljojen kuohua pitkästä aikaa, mutta aamupuolella istuin yksin asunnossani ja sen voin tähän kirjoittaa, että silloin usein itkin, jollei nimittäin luonani ollut vieraita. Minä itkin, kyyneliin asti ja kerran oli minulla viiden aikaan aamulla valmiina hänelle kirje, ensimmäinen ja viimeinen, mitä olen hänelle kirjoittanut. Pahaksi onneksi sen lähettäminen ei jäänyt seuraavaan päivään.

En odottanutkaan mitään vastausta, eikä sitä tullutkaan. Hengitin jo kevään huoletonta ilmaa, ja minusta karisivat viimeisetkin tulevaisuudentoiveet ja suunnitelmat, niinkuin lumet hiljalleen kuivuvilta kaduilta. Elin elääkseni, eikä se ollut hullumpaa. Hyvät rakkaat toverini pudistelivat keskenään päitään ja sanoivat viimein humalassa ollessaan minulle suoraan, että olin rappiolla, johon minä nauraen vastasin, että niin olinkin, ja ettei vaadittu erittäin tarkkaa silmää sitä huomatakseen. Kun olin jo nähnyt monen kesäkuun auringon nousevan mitä erilaisimpien vaaleitten öitten jälkeen, tuli mieleeni, että lähtisin isän ja äidin luo maalle. — — —

Hiljainen rappiollejoutuminen on hyvin ihmeellinen asia. Minun sanotaan nyt olevan rappiolla, ja kaiketi olenkin, mutta kun yritän saada selville, mikä prosessi minussa siis on tapahtunut, mikä on tämän rappiotilan olemus, niin en pääse puuta pitemmälle. Minä vihaan ja rakastan samoja asioita kuin ennenkin, eetilliset ja esteettiset vaistoni ovat aivan samat kuin ennenkin. Elän yksinkertaisemmin ja kaikki mitä teen on paljon hyödyllisempää kuin mitä tein ollessani lupaava nuorukainen. Raha? Sitä minulla ei ole omasta kohden koskaan ollut, mutta olen vakuutettu, että sitä nyt rappiolla ollessani ennen pitkää tulee jonkun verran olemaan. Innostus (tai sen puute) siihen työhön, jota näihin asti olen toimitellut, on aina ollut sama. Mistä kohden minä siis olen rappiolla? Jos olen, niin enkö ole ollut aina? Sillä minä en ole muuttunut, toiset vain ovat muuttaneet suhdettaan minuun, lakanneet tuhlaamasta rahojaan minun välitykselläni, sanoen: "Sinähän olet rappiolla."

Olen äsken lukenut Maeterlinckia ja hän sanoo, että ulkonaiset vaiheet, hyvät tai huonot työt eivät koskaan muuta ihmisen perusolemusta. Paha ihminen on paha, vaikka hän määrätyissä olosuhteissa näyttää tekevän yhtämittaa pelkkää hyvää. Sama on hyvyyden laita. Rappiolle joutuminen on siis aivan pinnallinen asia, sattuma, niinkuin arpi poskessa. Se on seuraus yhteentörmäyksestä yksilön muuttumattoman perusluonnon ja yhtä muuttumattoman yhteiskunta-aatteen välillä. Fyysillisessä mielessä rappiolle joutuvat ne, jotka… Mutta mitäpä niistä nyt tässä. — — —

Jonkinlaisena jälkikirjoituksena voisin kertoa, mitä viime kesän lopulla tapahtui. Kauan sitten oli mennyt kesäkuu, äsken heilahtanut kuin huomaamatta heinäkuu, päivät salaa lyhenivät ja tyyntyivät hehkustaan. Oli jo elokuu, kun minä äidin kanssa saunan porstuassa sitelin vihtoja. Äiti, jolle aina oli sanomaton nautinto minun kanssani näin jotain toimitella, hyräili itsekseen, päivä paisteli maisemille jälkikesän lauantairauhaa, sydäntäetova sopusointu lepäili luonnossa. Se vaikutti minuunkin kuin aalulla kauan telmineeseen lapseen, mielikuvia hiipi sieluuni kuin unen tullessa, vuodet unohtuivat nykyhetkeen asti sitä mukaa kuin päivä laski. Ja niinkuin miellyttävä huume karsi olentoani tämä unhotus. Olin onnellinen kun ilta ehti, sillä minä olin jostain saanut sellaisen horjumattoman tunteen, että hän nyt on kokenut jotain, joka on saanut hänet entistä onnea kaihoamaan… Vielä myöhään, kun toiset jo hankkivat makuulle, on hän hävinnyt jonnekin, kuljeskelee rannassa päin ja satunnaisesta mielijohteesta poimii kellokukkia. Sitten hän syreenipensaikon seasta ilmestyy pihan laitaan ja menee salin kuistista ylös kädessään sininen kukkavihko… Ja hämärtyvänä iltana astuu nuori poika pitkät matkat maantietä, läpi nukkuvien taloryhmien, poikkee oikopoluille, menee aidan vierua ja usvaisia pikku niittuja, nousee töllien kotipolkuja, painuu pihan läpi metsään. Jo näkyy ruokakello, kaivonvintti kodan päässä, pihakoivu ja pakarinakkuna.

… Taas olin pihamaalla. Mutta salin puolella ei nyt näyttänyt nukkuvan ketään. Pirtin ovi sitävastoin oli lukitsematon, ja minä makasin siellä sängyssä, josta renki oli mennyt yöjalkaan. Seuraava päivä kului tyynesti, mutta entinen kylätunnelma ei syttynyt minuun eikä talonväkeen. Meni aamiainen, meni päivällinen ja minä jäin toiseksi yöksi. Hän on hiljan ollut pahasti sairaana ja silloin valmistunut kuolemaan, päässyt niin pitkälle, että oli sydämessään antautunut sille. Mutta kun se ei häntä ottanutkaan, oli hänen sielunsa mennyt syvään lamaan. Tästä kai johtui, että kun minä, nähdessäni hänen myöhään kulkevan halki pihan, huusin häntä luokseni salin rappusille, hän todella tuli, kalpean kauniina, hitain, väsynein askelin ja istahti minua vastapäätä, toiselle puolelle.

Hän koetti estää minua puhumasta asioita, jotka eivät kestä sanoja, kysymällä heti jotain kuulumisia. Mutta minä en voinut vaieta. Minä puhuin ja puhuin, ja kun ei hän mitään vastannut, aloin puolustella itseäni. — Ei kannata puhua, oli hänen vastauksensa. Minä kysyin:

— Eikö sitä sitten enää millään voi auttaa?

Hän vastasi oudon selvällä ja rauhallisella äänellä:

— Ei.

Seurasi neljännestunnin vaitiolo. Minä pitensin sitä aivan teatterimaisesti ja annoin kasvojeni kuvastaa tuskaa. Sitten aloin puhua taas, siirtyen vähitellen leikilliseen tapaan. Hän ei yhtynyt leikkiin, huokasi vähän päästä syvään ja nousi lähteäkseen. Minä pyysin saada hänen kätensä ja sitä heilutellen laskin yhä sakeampaa leikkiä ja sanoin lopulta — morjes. Me erosimme. Minä menin jähmeänä maata ja nukuin varsin hyvin.

Lemmen enkelit eivät leijaile siellä, missä asioista keskustellaan… — — —

Minun luonteessani on eräs mahdollisuus, jonka on nähnyt ainoastaan hän, ainoa rakkaani. Kun meidän rakkautemme lapsuuden ensi värähdyksistä sitä mukaa, kuin meidän ruumiimme vuosien kuluessa varttuivat, oli kehittynyt korkeimpaan ja arimpaan kohtaansa, oli se hienoimman kristallikorun kaltainen, joka riippuu silkkilangasta. Mutta hämärässä pielessä seisoi pahahenki ja nauroi äänetöntä nauruaan, sillä se näki jo mitä tapahtui. Se nyökkäsi, ja tuli esiin partainen, hekotteleva olento, joka sierottuneella kädellään kohmasee silkkilangan poikki, niin että kristalli putoaa pirstaleiksi. — Mistä minä tiesin, että tuollainen lasi maksaa niin paljon? — Ja että kaikki olisi täydellistä, rupeaa olento punaisena ja inhottavasti myhäillen kokoilemaan lasinpalasia yhteen: — Kyllähän tämän tästä vielä voi laittaa… — — —

Loppukesälläkin voi vielä heinäladossa maatessaan nähdä pitkiä, kauniita mielikuvia unta odotellessaan…

On elokuussa häät. Kutsu on tullut. Isä ja äiti eivät aio mennä, he ovat vanhoja ja yksinkertaisia ja hiukan … ei ole sopivia vaatteita. Mutta he ovat varmoja, että minä menen, sillä minä olen hiljan palannut kaupungista ja jo tilannut talosta hevosenkin puolikolmen ajaksi. Ja minä hommailen ja näytän hankkivan, pöydälläni on kukkia kristallivaasissa, hopeapuitteissa. Ja äiti ajattelee:

— Se onkin aina niin pitänyt siitä. Lapsena jo yhdessä laskittelivat. Nyt näyttää melkein suru olevan, on iloinen, mutta silmät ovat kummallisen kosteat.

Renkipoika paremmissa vaatteissaan tulee, orihevosella. Minä panen vaasin kukkineen koteloon, vien rattaille ja sanon pojalle:

— Vie nämä taloon ja toimita morsiamelle. Aja pulskasti pihaan, etkä saa tulla alas rattailta, vaan käännyt heti takaisin. Muista se.

Isä ja äiti ovat neuvottoman näköisiä, niinkuin äkkiä, kesken sulan sovinnon, olisin heille irvistänyt. Minä hymyilen ja sanon äidille:

— No, keittäkää nyt kahvia.

Hän näyttää loukkaantuneelta, mutta tottelee, ja vähän päästä kuulen hänen matalalla äänellä sanovan: tule juomaan.

Tullessani on minulla kädessäni hieno pullo, jonka avaan ja lasken pöydälle. Haen pikarit ja nyökkään isää juomaan. Hän on ollut lehteämässä, paidanhihat ovat paikatut ja rikkinäiset. Hiukan väkinäisesti hän yhtyy tähän pilaan ja juo vaihtamatta ilmettä.

Sitten otan pyssyn seinältä ja hankin ulos. Silloin äidin ryppyiset kasvot alkavat värähdellä, vääntyvät hillittömään itkuun, ja hän kallistuu huutaen vuoteeseen. Näin ollaan hetki. Sanaakaan ei sanota, mutta isä on käynyt punaiseksi ja näyttää olevan valmis lähtemään minun perässäni.

Silloin menen äidin luo, lasken käteni hänen hytkyvälle olkapäälleen ja sanon:

— Älkää yhtään pelätkö, äiti, en minä mitään pahaa tee itselleni.

Ja isään katsomatta menen ulos. Painun painumistani metsiin, jotka tylyn näköisinä vartioivat omaa hiljaisuuttaan arkisena elokuun iltapäivänä, hiukan kosteana.

Ja hääpäivä kuluu kuin kuluukin, muuttuu muistoksi, ensin läheiseksi, sitten kaukaiseksi ja unohtuu lopulta pitkiksi ajoiksi. Vain joskus, kymmenen vuoden päästä, alkaa joku kertoa tähän tapaan:

— Silloin ja silloin, kun oli niitten häät…

… Uni tulee. — — —

Tuli armias syksy taas, ja minä lähdin pääkaupunkiin. Kävisi liian yksitoikkoiseksi kirjoittaa kaikesta, mitä viime lukukautena sattui, vaikka siinä olisikin varsin paljon kerrottavaa ja kuvattavaa. Yleisesti ottaen oli suurin kumma se, että minulla koko ajan säilyi jonkinlainen ihana ajattelemattomuus, elämä tyydytti minua, vaikken tehnyt suurin mitään. Luulen sen johtuneen siitä, että yhä olin opiskelevainen ja että aavistin opiskeluaikani pian loppuvan. Osaksi se ehkä johtui pimeästä vuodenajasta. Oltiin paljon sähkövalossa.

Vain yhden ainoan kerran sanoin tanssiessani erääseen heleään korvaan: "Teillä on kauniit hiukset, neiti; näyttäkää ne minulle valloillaan." Hän nyökkäsi puoliavoimin silmin. — Muistan, että hänellä oli lyhyt jakaus keskellä, siinä näkyi valkoinen iho, josta mustat hiukset nousivat niinkuin tiheä heinä. Hiuksissa oli järvikaislan lemu…

Lomakin alkoi, mutta se ei saanut minun "sielussani" aikaan ainoatakaan värähdystä. Jouluaattona pääsin kotiin ja ehdin vielä saunaan. Lyhyesti sanoen nuo neljä kuukautta eivät jättäneet minuun pienintäkään jälkeä, "sieluni" lienee liikahtanut tuskin hiuskarvan verran entiseltä paikaltaan. Niin tasaista oli.

Olin taas täällä. Odottaessa tulivat päivät pitkiksi, minä lähdin taas hänen kotiinsa, en hänen tähtensä, vaan sanomaan hyvästi lapsuuden-tutuille paikoille siellä päin. Sillä minä kirjoitin hiljan eräälle entiselle toverilleni, joka oli tukkipomona. Tätä veitikkaa oli minun kirjeeni paljon huvittanut: — Puhalsitpa tältä hyvältä yhteiskunnalta kelpo summan. No tule tänne nyt, saat työtä meidän metsissä, kunnes pääset Amerikkaan. Mutta varo huopasaappaat.

Ne minä varoin ja nyt luulen, etten enää tule häntä näkemään, sillä minun on tämän jälkeen hiukan vaikea palata näille maille. En saa tietää, koska hän menee naimisiin, synnyttää lapsia ja kuolee. Jolleivät tähdet sitä minulle ilmaise.

Sitä … en tee ensiksikään äidin tähden. Ja sitten minulla on sellainen ihmeellinen levollisuus, ikäänkuin olisi minulla alussa jokin suuri työ, en vain huomaa mikä se on. Mutta uskon sen vielä tulevan eteeni, joskus olen suorastaan toivorikas.

Ainakaan ei kukaan estä minua, missä liikunkin, ottamasta lakkia päästäni ja sanomasta tähdille:

— Hyvä on, tuikkikaa vain iloisemmin tuonne päin. Varmaan hän nyt katselee teitä.

Nyt sanon niille viimeisen kerran hyvää yötä tästä pieniruutuisesta ikkunasta, joka on välittänyt päättyvän nuoruuteni ihanimmat tähtikatselmukset. Ehkäistäkseni ilkeitä kyyneleitä sanon nyt niillekin puoliääneen morjes, kuten viimeksi hänelle elokuun hämyisellä kuistin ovella.

Renki

Ihmismielen kuvaus

Porstuasta kuului painavia, raukeita askelia, ovi aukeni ikäänkuin askelten tahtia seuraten ja pyhäisen pirtin ovensuuhun ilmestyi roteva, hiukan notkoselkäinen nuori mies. Liikkeissään hän näytti varsin vastenmielisesti käyttävän pientäkään osaa niistä suurista voimista, joita hänen ruumiinsa sisälsi, ja kasvoilla asui nähtävästi vakinainen nolo jurous. Ne toivat mieleen alastoman kivenkyljen. Näkyi selvästi, että hän pikkupoikana oli ollut ruma, sillä silmiin ja nenään oli jäänyt vallitsevaksi lapsuudenaikainen sävy.

Määräperäisin liikkein hän kaivoi taskustaan imukkeen, puhalteli sitä hetken, väänsi kaappinsa oven auki ja kopeloi sieltä paperossin. Kun ensimmäinen savu aikansa kadoksissa oltuaan, jälleen puhaltui pirtin hiljaiseen ilmaan, näyttäytyi polttajan kasvoilla lyhyt elonhäive. Silmä jäi pitkäksi aikaa tuijottamaan suoraan eteenpäin, joka hänelle saattoi tapahtua ainoastaan yksin ollessa, ja vasen jalka rupesi kevyesti naputtamaan permantoa hänen istuessaan sänkynsä laidalla. Pyhäpäivän hiljainen raukeus valui hänen tajuntaansa, ja hän tunsi olevansa melkein tyytyväinen. Pieni pyöreä peili odotti ikkunalaudalla. Itseään ujostellen nuori mies myöntyi ottamaan sen käteensä ja kuvaansa katsellen rupesi hyvin tarkkaavasti hivelemään silmäkulmaansa, niinkuin siinä olisi ollut jotain vikaa. Samalla hän katsahti yli pirtin muurin taakse päin, josta kuului nukkuvan Sannin, karjapiian, rauhallinen hengitys. Ulkoa näkyi akkunoitten läpi maarianpäivän kirkas puhtaus, ja pirtin perältä toisti kellon käynti uuvuttavasti jotakin epäselvää sanaa: Eeme … lih -eeme … lih -eeme … lih.

Kuvaa katsellessa tuntui siltä kuin olisi mielessä säikkynyt joku luvaton halu, jota varmassa rauhassa sai kyllikseen tyydyttää. Kello herkesi toistamasta hänen nimeään, sen käynti häipyi hänen korvistaan, mutta sen sijaan hän itse huomasi ajatuksissaan yhä sanovansa: Eemeli, Liutun Eemeli. Hänet valtasi kevyt sisäinen kiihko, sillä kuva vaikutti häneen niinkuin joku omantunnon pohjalta noussut salainen pahe, joka nyt siinä oli silmin nähtävänä. Tämä muistutti sitä tunnetta, jonka joskus sai unissaan, kun oli halaavinaan jotakuta vastenmielistä ihmistä. Kuva etoi mieltä, mutta samalla se kiinnitti silmiä, ja ympäröivä yksinäisyys yllytti katsomaan silmästä silmään sitä asiaa, joka häntä alati, itsetiedottomastikin vaivasi: omaa muotoaan. — Minä olen ruma, kuuli hän jonkun äänen sanovan sisässään, ja tunsi omituista nautintoa siitä, että kerran näin ihan häiritsemättä sai antautua sen tiedon valtaan. Voimakas oman olemassaolonsa käsittäminen pani hänet hetkeksi unohtamaan ajan ja ympäristön. Kaikki oli supistunut siihen kasvojen ja peilin väliin. Peilistä näkyi pieni matala nenä ja harmaat silmät, niinkuin vilahdus jostain vaanivasta haltijasta, jota ei voinut olla katselematta. — Tuommoiset ne nyt siis ovat… Eemeli…

Hänen mieleensä tulee joskus, että hän jo on kolmenkolmatta vuotias, ja se seikka vaikuttaa häneen melkein kuin oman kuvansa näkeminen. Sillä näin yksin ollessa, mielen palatessa syvimpään perusasentoonsa, tuntuu hänestä juuri samanlaiselta kuin on tuntunut koko muistinajan, että kuluva aika ikäänkuin kiertää hänen sisällään, viemättä häntä minnekään. Hänen sielunsa seisoo nyt ihan samalla paikalla kuin pikku poikana, hänen ensi kertaa pitemmältä peiliin katsellessaan. Sama tuskastuttava tunne siitä, että pitää näin olla olemassa, ihmisenä, tämmöinen Eemeli…

Mutta ikäänkuin pitkästä paikoillaan pysymisestä turtuneena järkähtää hänen mielensä ja rupee tahdottomasti liikkumaan. Suu painuu uhkaavaan kaareen ja alkaa ääneti toistella kirosanoja, hänen niitä sen enempää itse ajattelematta. Käsivarretkin kaipaavat liikettä, hän kiskottelee niin että päätä huimaa, panee peilin pois ja nousee kävelemään perälle päin pöytää kohden.

Sanni liikahtaa unissaan. Eemeli seisahtuu, tarkkaa kuinka Sanni vetää syvään henkeään ja nukkuu jälleen. Äskeisen jäljeltä on hänen mielensä vielä herkkä huomioille. Sannin kireä selkä liikuttaa häntä omituisesti, ja hänestä tuntuu, kuin hän ensi kertaa katselisi Sannia suoraan. Päivisin hän häntä välttää, melkein murahtelee hänelle, ei tiedä mistä syystä. Mutta näin salaa pyrkii silmä kumminkin katsomaan, ja silloin valahtaa mieleen aina outo tunne, jonka nimeä hän ei osaa sanoa, mutta joka häntä tungetellen vaivaa. Nytkin hän on menevinään vain sivuakkunaan katselemaan, kuinka kevät edistyy riihen tykönä, vaikkei siinä ole mitään katseltavaa. Mutta siihen saattaa nähdä myöskin Sannin ohimon ja sen yksityiskohdat: hiuskiehkuran ja korvalehden sokkelot. Nyt hänen herkistynyt mielensä ei kykene tätä havaintoa torjumaan, se sukeutuu yhdeksi sanaksi, joka tunkeutuu vastustamattomasti ajatukseen: tyttö! — Tyttö, jolla on lapsi sen ylioppilaan kanssa. Tuossa nyt nukkuu eikä aavista, että minä häntä silmäilen.

Kerran ujoutensa voitettuaan valtaa tämä lämmin nimetön tunne Eemelin kokonaan. Hän tuntee tyydytystä siitä, että Sanni nukkuu tuossa lähellä ja hän tässä varoen valvoo. On kuin jokin näkymätön hyvä olento jostain katselisi häntä, sanaa sanomatta, ymmärtäen kaikki kysymättä. Äskeinen etova tunne on poistunut ja hänen on oudon hyvä olla. Hän ei soisi, että Sanni nyt heräisi, ja siksi hän ei vihelläkään ääneen, ainoastaan hymisyttää hengitystä huultensa välissä.

Pirtin henki liikkuu ilmassa tasaisen kellonkäynnin elähyttämänä. Se ei enää toista Eemelin nimeä, se sanoo jotain muuta, jota hän alkaa ymmärtää, vaikkei osaa kuvitella sitä miksikään sanaksi. Tuntuu samanlaiselta kuin suvisena sunnuntaina marjaisella aholla, tai — kuin tämä olisi hänen oma pirttinsä ja Sanni —

Äh, peilikuva!

Eemeli kääntyy pois, ovipieltä kohden, paeten tuota viimeistä mielikuvaa, joka itsepintaisesti kuiskaa korvaan. Mutta silloin Sanni äkkiä herää, sipasee käsin kasvojaan ja kysyy, niinkuin epäilisi Eemelillä olleen joitakin sala-aikeita:

— Mitä sinä siinä seippailet?

— Ilmoja vaan kattelen, että lähtiskö tästä ehtoolla iltamiin, vastaa Eemeli äänellä, jonka hyväntahtoisuus häntä itseään kovasti nolostuttaa.

— Tottakai sinä menet Lempiäs kattoon, sanoo taas Sanni ja yrittää vielä asettua nukkumaan, mutta kun uni ei tule, nousee hän ylös ja rupee sukimaan tukkaansa.

Eemelin mieli on herahtanut kovin hyväksi. Melkein hempeällä äänellä hän naurahtaen vastaa:

— En minä sitä —

* * * * *

Mennessään ehtoolla halki matalan hakametsän kylälle päin Eemeli vihelteli hiljallensa. Kello kävi seitsemättä, aurinko oli äsken laskenut. Viidakon tuhannet varvut särkivät loistavan taivaanrannan pieniin pirstaleisiin, kiiltävän hopean värisiin. Alempaa vilkahti luoteen taholta pilvensyrjä niinkuin laaja, vaaleansininen vuorenlaki. Tähtiä ei enää näkynyt. Se ennusti huhtikuuta.

Tie yhtyi isompaan ja alkoi kohota kylää kohden. Taivaanranta laajeni ja sitä vastaan piirtyi enää vain yksinäisiä puita kaikkine varpuineen juuresta latvaan asti. Viileää kirkkautta vastaan näytti kaikki jyrkästi mustalta, puut, kivet ja huoneryhmät. Luoteen sinipilvi oli jo ehtinyt muuttua tummanpunervaksi viirukoksi, joka pohjoisessa oheni raueten kalseaksi joukkioksi. Kaakosta oli kuu noussut puolitaivaalle, mutta sen valo ei tuntunut ollenkaan. Sen alapuolelle levisi syvä sini.

Pitkän pyhärauhan kylläisyys tuntui ilmassakin. Monivärisen iltataivaan alla kylän tanhuvilla seisoskeli ja liikuskeli nuorta väkeä telmien ja äännellen. Ilman ohuessa valossa väreili jotain lähestyvää. Kuun alapuolella kävi sini yhä tummemmaksi ja lännen kajo pieneni piiriltään, muodostaen aukon, jonka kautta tänne, tämän taivaan alle, osui jonkin kaukaisemman kirkkauden loiste. Paikkakunta ikäänkuin eristyi laajemmista avaruuksista omaksi alueekseen.

Eemelin mieli oli iloinen. — Nyt kaikki ovat liikkeellä, ajatteli hän. Kaikki tytöt, jotka äsken tekivät navetta-askareitaan, ovat hämärän turvissa kadonneet taloista ja ovat nyt jossakin täällä kylän vaiheilla. Työväentalo seisoo tuolla pellolla, sinne kaikki menevät, siellä niitä saa katsella. Saa nähdä, joko Sanni on siellä.

Hyräillen mielessään saksanpolkkaa ja kuvitellen sen askelia hän käyntiään hidastuttaen tuli tienristeykseen, jossa oleskeli joukko poikia. Hänen ilmestymistään ei kukaan huomannut. Lammin Yrjö matki juuri jotain, jolle kaikki nauroivat, ja siinä naurun pyörteessä alkoivat solua Pirtille päin.

On luultavaa, että Eemelin onnellisin hetki oli silloin, kun hän näin toisten joukossa sai tulla sisään valoisaan tanssipirttiin, jossa jo peli soi ja parit pyörivät. Se aika siellä kotona päivällä, jolloin ajatukset tekivät raskaita retkeilyjään, se oli nyt kaukana kuin joku pikkupoikuuden muisto, joku kauan sitten voitettu lapsellisuus. Pohjimmaisena asui nyt tunne siitä, että hän on täysi mies, Liutulla renkinä. Siinä ovensuussa seisoessaan hän vaistomaisesti tuli tarkanneeksi lähellä seisovan toisen pojan nenää, ja nyt niinkuin aina ennenkin vertaili sitä salaa omaansa. Ja ilokseen hän huomasi, että se oli leveämpi kuin hänen omansa. — Ehkei minun nenäni olekaan mikään erityisen ruma, ehkä se on ihan tavallinen, aprikoi hän jossain mielensä sopessa ja ilman mitään syytä pistäytyi ulkosalle, koetteli sormin nenänvarttaan niinkuin se olisi syhynyt. Sitten hän hyräillen, mielessä iloinen varmuus, katseli hetkisen loistavaa kuuta ja lännessä yhä viipyviä ruskonrippeitä, kuunteli pelin ääntä ja tanssin jytinää. Toisia tuli samassa ulos ja Eemeli palasi pirttiin.

Ovessa tuli Yrjö vastaan kiroillen ja pauhaten:

— … herrojen loppu…

— Ole vai, ei se osaa polkkaa, kyllä minä sen tiedän, suostutteli toinen.

Eemeli ymmärsi, ettei Sanni ollut tullut Yrjölle tanssiin. Jonkinlainen häpeän tunne karahti hänen mieleensä ja hän jäi suu raollaan katsomaan Sanniin, joka seisoi muurin tuolla puolen kehenkään katsomatta. Sitten hän silmäsi ovelle päin, jonne Yrjö oli mennyt, ja tunsi mielessään kaksi kiusallista asiaa, joita ei olisi tahtonut tuntea, nimittäin myötätuntoa Sannia ja vihaa Yrjöä kohtaan. Päästäkseen näistä hän rupesi alta kulmainsa katselemaan Husarin Lempiä.

Lempi visersi siellä juuri jonkun tytön kanssa, mutta huomattuaan Eemelin hän lähti pitkin teennäisin askelin tätä kohden, kumartaa hetkautti veitikan tavoin ja sanoi: "Tules nyt polkkaa mun kanssani." Eemeli, joka ei luullut oikein osaavansa polkkaa, viivytteli vähän, ja silloin soitto hidastui ja lakkasi. Kerran vain Lempi vilkaisi pelimanniin päin ja samassa huusi: "Piirihin kaikki yhtykäämme, vapaus nauttikaamme!" ja tempasi Eemelin keskelle.

Eemeli teki kierroksensa, ja kun tuli hänen aika ottaa pari, otti hän Sannin. Tämä oli sekä hänestä että Sannista varsin ällistyttävää, mutta sen tehtyään tunsi Eemeli mielessään ikäänkuin jotain juhlallista nousua. Uusia ihmeitä tapahtui. Eemeli, joka ei milloinkaan ollut pyytänyt tyttöä tanssiin, pyysi tänä iltana Lempiä saksanpolkkaan. Lempikös hänelle lörpötti, kunnes loppujen lopuksi kävi niin, että Eemeli joutui saattamaan Lempiä kotiin, kuutamossa, kiillepintaisten keväthankien välkkyessä.

Eemeli oli laskenut kätensä Lempin vyötäisille, niinkuin tapana oli saattotiellä. Niin kauan kun oltiin isossa joukossa, jossa kaikki kävelivät sillä lailla, ei se Eemelistä tuntunut paljon miltään, oli vain mukavaa olla kerran niinkuin muutkin. Mutta kun he Husarin tiellä jäivät kahden, ei Eemeli enää voinut käsittää, miksi pojat niin hartaasti olivat tyttöjen kanssa sylityksin, kahdenkeskenkin. Lempi oli hänestä tällä kertaa sangen vieras olento. Se oli vallan herennyt lörpöttelemästäkin ja tuntui välinpitämättömästi sallivan hänen pitää käsivarttaan uumillaan. Mutta Eemeli ei osannut irroittaakaan. Pitkään toviin he eivät enää olleet mitään puhuneet. Eemeli koetti tälle vaikenemiselle antaa luonnollisuuden leiman kävelemällä laiskasti, niinkuin tämmöinen saatteleminen olisi hänelle perin tuttua, melkein yhtäkaikkista.

Kun he tulivat Husarin kyökin portaille, nousi Lempi hiipien niitä ylös ja Eemeli seurasi samoin, sen enempää asiaa ajattelematta. Joku häntä ikäänkuin tahdottomasti vei, hänestä oli mahdotonta enää palata. Portaissa ja ovissa oli perin hankala säilyttää kainalo-otettaan, mutta hän ei uskaltanut sitä päästää, sillä silloin menisi kaikki vallan pilalle. Kuu valaisi kirkkaasti kyökin lattian, vesisaavin ja pöydälle pesemättä jääneet astiat. Tämmöistä siis nyt oli tämä, jota hän oli usein kuvitellut. Taikka tietysti se oli paljon suurenmoisempaa oikeilla tyttöpojilla, sillä tämä nyt ainakaan ei ollut mitään. Lempi tuntui hänestä yhä vieraammalta ja hänessä itsessään tapahtui jotakin sellaista, jota hänen oma tajuntansa vain sivulta seurasi. Hän tuli veitikkamaiseksi, tempasi Lempin kanssansa sängynlaidalle istumaan ja alkoi häntä puserrella ja väänneskellä. Lempi koetti irroittautua käsin ja nousta ylös, mutta Eemeli pidätti häntä vyötäisistä ja kuiskasi: "No älä nyt niin ole." Lempi yhä kiskoi niinkuin hevonen kiinni istunutta kuormaa, Eemeli pidätteli ja tunsi yhä lisääntyvää noloutta siinä toisessa tajunnassaan. Lopulta hän laski Lempin menemään ja jäi tylsänä istumaan paikoilleen.

Kun pääsisi jotenkin täältä lähtemään, mutta eihän sitä mitenkään voi. Täytyy ainakin kuluttaa aikaa.

Hän rupesi oikein perinpohjin tutkimaan kuuvalon kuvioita ja oli vallan unohtavinaan Lempin, joka seisoi perä-akkunan pielessä. Aika kului hitaasti niinkun junan tuloa odottaessa, jolloin tyyni malttavaisuus tuo parhaan tyydytyksen. Oikeastaanhan oli varsin somaa viipyä tällaisessa tilanteessa. Hän ei enää ollenkaan harkinnut, kuinka täältä lähtisi, istui vain. Ja Lempi seisoi paikoillaan…

Kaikki kestää aikansa. Eemeli nousi ja meni Lempin luo taas sellaisin laiskoin askelin. "Tule nyt", kuuli hän sanovansa jotenkin imelällä äänellä. Mutta kun Lempi survaisi pois hänen kätensä, otti hän hänet syliinsä, kantoi vuoteeseen pitkälleen ja oikeni sinne itsekin, kauheaan ahtauteen ja epämukavuuteen. Hän alkoi tarkoituksettomasti vääntää, Lempin pyristellessä vastaan. Hän tunsi jo hiukan kiihtyvänsäkin ja hoki: "Älä nyt, älä nyt", vaikka hän koko ajan jossain vaistonsa perukoissa tunsi, että Lempi häntä jo inhosi samoin kuin hän Lempiä. Hän herkesi vääntämästä, ja he jäivät niihin asentoihinsa jälleen pitkäksi aikaa.

Eemeliä rupesi lopulta pitkästyttämään. Hän kopeloi Lempin velton käden, puserteli sitä ja sanoi: "Morjes nyt sitten." Mutta vieläkin hän viivytteli, oli olevinaan veikeä ja sanoi moneen kertaan hyvästinsä. Yrittipä hän vielä ruveta uudestaan vääntämäänkin, mutta väsyi pian, hellitti ja hitaasti, yhä veikeillen, meni ovelle ja siitä ulos.

Eemelistä tuntui hyvältä, niinkuin olisi tullut kuumasta riihentomusta raittiiseen ilmaan. Tyyni kokeneisuuden tunne valtasi hänet, hän vihelteli hiljalleen ja ajatteli, ettei olisi hullumpaa, jos joku olisi salaa nähnyt hänen tulevan Husarin kyökistä, ja siitä sitten hiukan puhuttaisiin perästäpäin. Hän pani merkille, että kuu oli kulkenut parin sylen matkan sill'aikaa kun hän oli siellä kyökissä, se paistoi nyt lounaasta. Tuntui oudolta nähdä kuuta sillä kohtaa taivasta.

Kummallista kuinka kaikki ne iltaiset värit ja vivahduksetkin olivat hävinneet. Oli aivan asiallinen ja tyyni talviyö, vaikka jo oltiin maaliskuun lopussa. Kyllä siitä tulee myöhäinen kevät tänä vuonna.

Juuri siinä missä Liuttu tuli näkyviin, muisti hän jälleen Lempin, näki edessään kaikki sen liikkeet ja ilmeet siellä iltamassa. Ja hän näki ne nyt jonkinlaisessa yhteydessä, jota hän ei sen paremmin osannut itselleen selittää, ainoastaan ymmärsi, että ne olivat juuri sellaiset, kuin Lempillä pitikin olla. Kaikki mikä yleensä koski Lempiä, oli Eemelistä nyt niin yhdentekevää, ettei mikään.

Mutta mukavaa oli taas tulla omaan pirttiin. Tosin se hänestä tuntui jotenkin muuttuneelta, kello vain kävi eikä pakinoinut, ja kuun valaisema ilma näytti aivan arkiselta, ei ollenkaan niin salaperäiseltä, kuin joskus ennen yöllä herätessä. Mutta maailmahan tämä on, jumaliste, eikä mikään paratiisi. Ei täällä nuhjaus auta, elää täällä pitää, saakeli. Ohhoh.

Päästyään sänkyyn hän rykäisi tomuttunutta kurkkuaan. Sanni teki sängyssään valveilla olevan liikkeen, siveli kasvojaan ja haukotteli. Eemelistä tuntui nyt hauskan turvalliselta, kun kuuli Sannin valvovan, eikä se mielikuva, joka häntä päivällä oli ujostuttanut, nyt tuntunut niinkään nololta. — On se tyttö kanssa kokenut tässä maailmassa yhtä ja toista, tietää se nämä asiat… Mutta olkoon nyt vielä.

Eemeli haukotteli ääneen. Sanni oli ihan hiljaa ja äänsi sitten vähän päästä:

— Jokos nyt pääsit Lempin vierestä?

— Jo, vastasi Eemeli ja rupesi painumaan uneen. Unen tapaukset häilyivät ensin siellä täällä, mutta siirtyivät sitten hänen omaan tulevaan pirttiinsä. Hän oli mutisevinaan Sannille jostain, kun ei se käsittänyt, että…

Kuu paistoi jo sivuakkunasta, valaisten kirkkaasti Sannin sängynpäätyä ja hiukan himmeämmin vastaisella seinällä olevaa Eemelin kaappia.

Kohtaus vesillä

Lakit. kand. Johannes Peltomäen muistelma

Ollessani täällä morsiameni kotona juhannusta viettämässä, sattui minulle juuri tänä juhannuspäivänä yllättävä tapaus. Kohtasin nim. entisen toverini Werneri Hakalan, jonka minä ja muut hänen ystävänsä jo aikoja sitten luulimme iäksi hävinneen näköpiiristämme. Jotta tämän odottamattoman kohtauksen voimakas sävy oikein kävisi ilmi, kerron sen kaikkinensa alusta alkain.

Päivä oli lämmin ja tyven. Puolipäiväkahvin jälkeen minä lähdin nuorten naisten kanssa rantaan hauskuttelemaan. Heitä oli kolme kappaletta: morsiameni, hänen nuorempi sisarensa ja heidän kesävieraansa. Tuleva sievä kälyni loikoi häikäilemättä nurmikolla selällään kädet ristissä silmien päällä ja teki siitä lyhyen ehdotuksen: mennään uimaan. Aate otettiin vastaan suosiollisesti ja minun käskettiin hävitä tieheni. Minä hidastelin leikilläni, kunnes he uhkasivat riisuutua minun nähteni. Otin silloin veneen ja soutelin ulos selälle.

Minä en pidä minkäänlaisista mielialoista enkä sen semmoisista. En voi katsella pitkälti peiliin, ja minua ärsyttää vielä enemmän, milloin sisäinen peilikuvani joskus tulee tunkeilevaiseksi. Se vaikuttaa samoin kuin ahdas kaulus tanssiaisissa, pyrin kaikin tavoin ravistamaan sen pois. Itseni suhteen onnistun siinä helpommin, mutta kun joudun todistajaksi johonkin tilaisuuteen, jossa "elämän suuri tragiikka" tai joku muu sellainen kummitus häiritsee elämän järjestettyä täsmällisyyttä, kun tapahtuu jotain tavatonta, jota minun sitten pitäisi "ymmärtää", silloin olen piinassa. On hiukan noloa sitä kirjoittaa, mutta totta on, että kärsin talonpoikaisesta syntyperästänikin. Siinä on ikäänkuin jonkinlainen tahdittomuus, jota en voi auttaa. Se jotenkin on epäsoinnussa minun muun kuvioni kanssa. Vaikka voin sanoa, että tunnen käytöstavat, osaan pukeutua enkä ole enää köyhä enkä rumakaan, niin seuraa minua kumminkin jokin nimittämätön vaiva. Sana nousukas, milloin sen kuulen, vaikkapa pahaa tarkoittamattakin sanottavan, haavoittaa minua aina, enkä kiellä, että olen kadehtinut muutamia tovereitani — m.m. tuota Hakalaa — siitä, että he ihan silminnähtävästi herkutellen voivat antautua jonkun sivistynyttä syntyperää olevan kanssa oikein vaihtamaan ajatuksia nousukkaisuudesta, vaikka ovat niinkin syvästä rivistä kotoisin, kuin juuri Hakala. Ja minun on myönnettävä, että siitä puhuminen heidän suussaan vaikuttaa heihin itseensä nähden edullisesti, ikäänkuin kohottaa heidät tuon käsitteen yläpuolelle. Minä kadehdin heitä, mutta en voi itse heidän tavallaan ravistaa tuota epämukavuutta yltäni.

Niin, minä siis soutelin selälle ja pakostakin tulin tänä ihanana päivänä todenneeksi oman tilani. Lämmin, onnellinen näköala vaati minua myöntämään, että itsekin olen onnellinen. Karehtiva vedenpinta levisi ihan siitä edestäni uimahuoneen rappusiin asti, joita myöten hitaasti laskeutui alas ensin kaksi yhdessä ja sitten kolmas yksinään. Tunsin heidät kyllä hahmoviivoistaan tänne asti. — Vuoden päästä on tuo kolmas ilomielin tuleva omakseni, mutta tämä onni nostattaa mieleeni salaista levottomuutta. On kuin joku vilpittömimmästä sydämestään lahjoittaisi minulle hienon soittimen, luullen tuottavansa sillä minulle suurinta iloa. Mutta minä en ole tottunut sitä käsittelemään ja tunnen raskaasti, että opetteleminen nyt jo on myöhäistä. Lahjoittamisesta voi tulla fiasko.

Huomattuani mitä ajattelin, hytkähdin ja käännyin katsomaan taakseni keksiäkseni jotakin hetkellistä havaittavaa. Siellä näkyi tukkilautta leveänä ja laakeana, yhdessä laidassa ponttoo mataline telineineen. Se näytti hyvin somalta hienossa juhannusvalossa, karehtivan veden päällä. Soudin sitä kohden aikoen sivuuttaa sen niin läheltä, että näkisin ponttoon yksityiskohdat ja tukkimiehen, joka istui varppi vyyhdellä vorokkiin nojaten. Jo näin kaikki. Tukkimies oli Werneri Hakala.

Tuntiessani hänet hipaisi mieltäni kaksi tunnetta, jotka tämä kohtaus sittemmin jatkuvastikin piti minussa vireillä, ikäänkuin sivulla päin, itseni sitä tahtomatta. Ne olivat nolon säälin ja tyynnyttävän lohdun tunteet.

Hakala oli tavallaan ollut keskuksena siinä varsin lämminhenkisessä toveripiirissä, johon minäkin aikoinani kuuluin. Kaikki pitivät hänestä, vaikkei hänessä ollut mitään ihailtavaa. Hän oli iloinen, heikko luonne, teräväpäinen, ja alusta alkain määrätty menemään rappiolle. Mutta sitä emme kukaan ajatelleet hänen tullessaan meitä vastaan Aleksilla, sillä hänen huoletonta persoonaansa oli viihdyttävä tavata sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Täydellisesti vapaana kaikesta itsekkäisyydestä hän iloitsi vilpittömästi meidän muiden menestyksistä, ja kun hän ehdottomasti kieltäytyi nostamasta sormeaankaan tämän elämän kilpailussa, niin ei hän myöskään kadehtinut ketään eikä ujoillut jälkeenjäämistään. Me olimme kaikki taanneet häntä tai lainanneet hänelle, mutta emme olleet silti hänelle pahoillamme. Me ikäänkuin palkkasimme hänet yhteiseksi varjoksemme.

Eikä meidän sitten niin erittäin ollut häntä ikäväkään, kun hän hävisi. Kun hän hävisi, niin hävisi kerrassaan ja se oli hyvin tahdikkaasti tehty. Meidän oli hauska puhella hänestä sellaisena kuin hän oli ollut, unohtaen, että hän vieläkin oli jossain. Hän oli meille vainaja, jonka varjopuolia ei muisteltu.

Mutta jos edes pääpiirteet olivat totta siinä hänen kirjoittamassaan kertomuksessa, jonka hän ponttoolla minulle luki, oli hän kuitenkin tänäkin aikana saanut kokea yhtä ja toista. Tosin luulen, että suurin osa siitä kertomuksesta on hänen oman mielensä purkausta ja että valtioneuvoksetar, josta hän puhuu, on hahmoteltu erään näyttelijättären mukaan, jota hän lapsellisesti ihaili, oltuaan aikansa onnettomana jonkun hämärän talonpoikaiskaunottaren tähden ja senjälkeen väsytettyään myös Ebba ———in, jota hän puhutteli ystäväkseen. Hänen kuvauksensa helsinkiläisistä perhetanssiaisista on niinikään aivan väritetty. Näihin puutteihin katsomatta on hänen kertomuksensa varsin mielenkiintoinen, sillä sen läpi kuultaa hänen luonteensa koko rangattomuus, halu olla ylimielinen luulotelluille kärsimyksilleen. Tämä läpinäkyminen juuri aiheutti sen, että minun säälini häntä kohtaan nyt on noloa, etten enää mielisurmin tahtoisi häntä nähdä, ja että samalla tunsin itseni tyynen onnelliseksi niitten pikku epäilysten jälkeen, joita hiipi mieleeni aamupäivällä. Tajusin voimakkaammin kuin koskaan inhimillisen yhteiskunnallisuuden vietin ja iloitsin tuntiessani sen vahvuuden omassa itsessäni. — — —

— Oletko sinä antautunut metsäalalle, kysyin minä muka aavistamatta todellista asiantilaa.

— Ei, kyllä minä olen tosissani, vastasi hän.

— Vai niin, sinä olet sitten oikein noin niinkuin "Olavi".

— Mikä lienen.

Me olimme viimeksi olleet yhdessä minun kandidaattijuhlassani, josta muistan, kuinka hän aamupuoleen loikoili matolla samppanjapullo sylissä ja jokelsi: "Eläköön syvien rivien mukaanottaminen." Pari päivää senjälkeen hän kadulla pyysi minulta lainaksi viisi markkaa ostaakseen hansikkaat. Nyt halusin tietää, oliko hän ostanut ne tätä tointa varten.

— Ei, ne kädessä minä tanssin läksiäiseni suuresta maailmasta. Siinä jutussa on paljon hauskaa, maltas, minä olen kirjoittanut siitä komean historian. Saat kuulla.

Ja kysymättä katsomatta, huvittiko asia minua ollenkaan, hän teennäisen reippaasti meni majakan puolelle, avasi vanhan tutun laukkunsa ja veti esiin hiukan papereita.

— Kun ei tässä nyt muutakaan ole. — Vai kuinka?

Minä nyökkäsin.

— No niin. Hän rykäisi ja teki sellaisen ilmeen kuin olisimme yhdessä saaneet käsiimme jotain hauskaa, jota salaa luimme. Koko lukemisensa ajan hän piti samaa teennäistä äänensävyä, jossa kumminkin tuntui lisääntynyt sydämentykytys. Näin kadotti tämä tilanne kaiken makunsa.

— No niin. Tämän lapsen nimi on

Perheessä

ja se on seuraavaisesti kuuluvainen:

Viimeisenä ylioppilaskesänäni suosi minua satumainen onni. Juuri ennen loistokauteni loppua tahtoi sallimus saada minun kohdalleni komean leimauksen, aivan kuin hiipuva tuli ennen sammumistaan joskus leimahtaa. Kun lähin tulevaisuuteni jo alkoi hienosti himmennellä värejään, suotiin minulle vielä tilaisuus pitkinä kesäpäivinä mitä täydellisimmin unohtua nykyhetken onneen, jota aina olen pitänyt korkeimpana.

Tohtorinna, jonka luona asuin, toimitti minulle kotiopettajanpaikan hienoon helsinkiläisperheeseen, joka vietti kesäänsä huvilassaan Uudellamaalla. Sellaisesta olin itse jo aikoja unelmoinut. Viihdyttävä huvila peleineen, leikkeineen, värikkäine pukuineen ja päivänvarjoineen, kesäisine suhteineen! Kas siellä voisi unohtaa sen mikä on takana: oman nousukkaisuutensa, ja sen mikä on edessä: ikuisen uppoamisen vaaran. Voisi kukkia sen kertansa, joka ihmiselle on suotu.