SISÄLLYS: (continued 3)

Hän arveli saavansa parempia tuloksia näistä kuin noista oikukkaista kivistä.

Lukuisa joukko uteliaita katselijoita oli keräytynyt tarkastelemaan Grômin kokeiluja. Useimmat heistä olivat naisia ja lapsia, sillä suurin osa miehistä oli metsästämässä ja toiset olivat liian ylpeitä näyttääkseen uteliaisuuttaan. Katselijat olivat halukkaita tietämään, mitä Grôm oikeastaan puuhaili. Mutta kun hän oli suuri päällikkö ja pelätympi kuin Bawr, eivät he uskaltaneet tulla kovin lähelle. Eivätkä he senvuoksi olleet nähneet tai ainakaan ymmärtäneet noita kahta mitätöntä epäonnistumista. Grôm puolestaan ei kiinnittänyt mitään huomiota heihin. Nyt kun hän oli kerännyt itselleen noita hoikkia, suoria ruokoja, oli hän unohtanut kaiken muun. Hän tunsi, katsellessaan ja punnitessaan niitä kädessään, että ne kuuluivat tähän ihmeelliseen esineeseen, jonka A-ya oli keksinyt.

Valiten yhden nuolista asetti hän hitaasti sen paksumman pään jousen jänteelle ja seisoi pitkän aikaa miettien, vetäen sitä vähän matkaa ja päästäen sen takaisin irroittamatta kättään siitä. Sitten hän muisti, että keihäät lensivät paremmin, kun niitä heitettiin paksu pää edellä. Hän käänsi pienen varren ja asetti ohuen pään kaaren nuoralle. Sitten hän jännitti nuoraa koetteeksi ja päästi sen äkkiä irti. Nuoli lensi aivan tähtäämättä suoraan ilmaan, kääntyi äkkiä ja putosi maahan työntäen päänsä vähän matkaa pehmeään maahan. Grôm huomasi edistyneensä. Katselijat aukaisivat hämmästyksestä suunsa, mutta eivät uskaltaneet päästää ääntäkään, kun Grôm teki tuollaisia salaperäisiä tekoja.

Temmaten ruovon maasta asetti Grôm sen uudelleen jousen jänteelle. Kun hän jännitti nuoraa, heilahteli ruoko sinne tänne. Kärsimättömästi murahtaen hän painoi vasemman kätensä etusormen sen yli pitäen sitä paikoillaan ja samalla jännittäen uudelleen jousta. Äkkiä välähti ajatus hänen päässään. Hieman koukistaen sormeaan niin, että ruoko saattoi liikkua vapaasti, veti hän jännettä taaksepäin ja eteenpäin tarkasti miettien uudelleen ja yhä uudelleen. Ilokseen huomasi hän, että nuoli ei enää niskoitellut, vaan oli niin kuin hän suinkin saattoi toivoa. Viimein, kohottaen kaaren päänsä pääpuolelle, hän veti voimakkaasti jännettä ja ampui nuolen ilmaan. Hän huudahti, kun se liukkaasti solui hänen koukistuneen sormensa alta ja kohosi taivasta kohti ikään kuin ei aikoisikaan pysähtyä. Katselijoiden silmät seurasivat pelokkaina sen lentoa, ja A-ya käsittäen äkkiä kaiken pidätti henkeään ja puristi poikaa ihastuneena rintaansa vastaan. Hänen vilkas mielensä oli käsittänyt, vaikka hämärästi, miehensä keksimän ihmeen.

Vaikka Grôm oli suunnannut nuolen taivasta kohti ei hän ollut ajatellut ollenkaan, mihin suuntaan tai kuinka kauas se kulkisi. Sattumalta oli hän ampunut luoliin päin. Hän oli ampunut voimakkaasti, ja tuo ensimmäinen kaari oli jykevää tekoa. Useimmat katselijoista, jotka kyyköttivät luolien edustalla, tarkastelivat lentoa. Mutta siellä oli muutamia, jotka olivat joko liian välinpitämättömiä tai liian tylsiä huomatakseen vähempää kuin iskua päähänsä. Näiden joukossa oli lihava, vanha nainen, joka oli kumarruksissa selkä toisiin päin kaivaen roska- ja kivikasasta jotakin herkkupalaa, jonka hän oli pudottanut sinne. Grômin nuoli kääntyi äkkiä ilmassa, kiiti hurjaa vauhtia alaspäin ja sen kärki työntyi vaimon lihavaan pystyyn reiteen. Kirkaisten pyörähti vanha nainen ympäri, repäisi nuolen irti, tuijotti sitä kauhuissaan juuri kuin hän olisi luullut sen olevan jonkinlaisen käärmeen ja hoiperteli hurjasti voivotellen lähimpään luolaan.

Pelästyneitä huudahduksia kuului katselijoiden joukosta, mutta ne lakkasivat melkein samassa hengenvedossa. Grôm oli tehnyt tämän ihmeen rangaistukseksi näin pitkän matkan päästä. Vanhan naisen oli täytynyt tehdä jotakin, mikä oli suututtanut Grömiä. He olivat kaikki peloissaan, ja useat, joiden omatunto ei ollut oikein rauhallinen, seurasivat vanhan vaimon esimerkkiä ja livahtivat luoliin.

Grôm puolestaan oli hämmästynyt ja ylpeä. Hän oli pahoillaan, kun oli haavoittanut vanhusta. Hän tunsi naurettavaa vastenmielisyyttä haavoittaa ketään tarpeettomasti. Katsoessaan taakseen ja nähdessään A-yan keinuttelevan ruumistaan edestakaisin sydämettömän iloisena, olisi häntä haluttanut kysyä tältä, miltä hänestä olisi tuntunut olla tuon lihavan vanhuksen sijassa. Toiselta puolen hän tunsi, että hän oli tehnyt suuren keksinnön, tulen löydön jälkeen suurimman. Hän oli keksinyt uuden aseen, jolla oli ennenkuulumaton, käsittämätön voima ja joka kykeni tappamaan nopeasti, äänettömästi ja pitkän välimatkan päästä. Hänen oli vain täydennettävä asetta ja opittava hallitsemaan sitä.

Hän asteli ylpeästi luolan suulle ottamaan nuolensa. Heimon jäsenet, rohkeimmat sotilaatkin, katsoivat tuskallisina ja peloissaan hänen tuloaan. Mutta hän ei edes vilkaissut heihin. Heidän ei tarvinnut tietää, että hän oli vahingossa haavoittanut vanhaa vaimoa. Hän otti nuolen maasta ja tarkasteli sen verentahrimaa päätä tuimasti rypistäen otsaansa. Sitten hän vilkaisi luolaan, johon hänen kokeilujensa, onneton uhri oli paennut. Hän asetti nuolen uudelleen jänteelle ikäänkuin jatkaakseen rangaistusta. Silloin kuului luolasta armoa rukoilevien naisten huutoja. Grôm epäröi, näytti leppyvän, pani nuolen kainalossaan olevaan kimppuun ja meni takaisin A-yan luo. Hän oli tehnyt tarpeeksi sillä kertaa. Nyt hänen täytyi ajatella tarkasti ja tehdä valmisteluja.

Tuntia tai paria myöhemmin lähti Grôm yksin retkelle A-yan kielloista huolimatta. Hän halusi kokeilla rauhassa uudella aseellaan. Paitsi suurta kimppua eripituisia ja -kokoisia ruokoja oli hänellä muutamia viipaleita raakaa lihaa, koko joukko viikunoita, keihäs, nuija ja jonkinlainen sangaton kori, joka oli punottu vihreistä, kestävistä puun kuorista.

Tämä kori oli A-yan keksintö, joka oli lisännyt suuresti hänen mainettaan heimon kesken ja aiheuttanut sen, että naiset alkoivat kadehtia häntä yhä enemmän. Sisustamalla korin paksulta märällä mullalla saattoi hän kuljettaa siinä tulta niin varmasti ja helposti, että Grôm oli hyväksynyt sen heti paikalla heittäen pois epävarman ja epämukavan, onton, bamburuovosta tehdyn tuliputkensa.

Kiiveten ylös luolien takana olevaa jyrkkää mäenrinnettä poikkesi Grôm korkealla olevaan, mutkittelevaan vuoren solaan ja katosi pian heimon näkyvistä. Sola, joka oli kauan sitten kuivuneen kosken uoma, kohosi nopeasti ylöspäin itään päin ja johti hänet viimein korkealle ylänteelle vuoren rinteellä. Sen takana kohosi vuori jälleen jyrkästi päättyen sahahampaiseen huippuun, kuten melkein kaikki vuoret näillä seuduin. Jyrkänteen juurella kallion seinässä oli kapea halkeama; se vei pieneen luolaan, jonka Grôm oli löytänyt eräällä metsästysretkellään. Hän oli käyttänyt sitä jo monesti turvapaikkana silloin, kun hän oli väsynyt heimon hälinään ja tuskallisena halusi pohtia hiljaisuudessa joitakin kysymyksiä, jotka aina kiusasivat hänen ajattelevaa mieltään.

Hartaana mietiskellen uutta asettaan alkoi Grôm rakentaa pientä tulta luolan suulle. Hän peitti tulivakastaan kaatamansa punaiset hiilet kuivalla heinällä, kuivaneilla lehdillä ja pienillä tikuilla. Sitten hän kumartuen alas puhalsi kauan ja tasaisesti kasaan, kunnes savuun, joka siitä kohosi, ilmestyi ohuita liekkejä. Kun liekit hulmusivat korkeammalle, kuuli hän jotakin levotonta ääntä luolasta. Hän katsoi ylös tirkistellen savun läpi ja näki silmäparin hyvin lähellä maata tuijottavan häneen pimeästä.

Toisella kädellään hän kylmästi, mutta nopeasti syyti tuleen enemmän sytykkeitä siepaten toisella kädellään nuijansa. Silmät vetäytyivät hitaasti takaisin luolan sisälle. Grôm lisäsi tuleen yhä suurempia puita, kunnes se paloi voimakkaana ja loistavana. Sitten hän nousi, otti palavan oksan käteensä ja heitti sen luolaan. Kuului hurja murahdus ja silmät katosivat, sillä niiden omistaja vetäytyi nähtävästi luolan perälle.

Hetkistä myöhemmin valaisi savuinen loiste äkkiä luolan. Kekäle oli pudonnut kuivuneeseen heinäkasaan, joka oli aikaisemmin ollut Grômin vuoteena. Grôm suoristi itsensä ja heilutti nuijaansa. Samassa syöksyi sieltä kaksi suurta luolahyeenaa mielettöminä vihasta ja kauhusta.

Nuo suuret pedot pelkäsivät enemmän äkkinäistä leimahdusta luolassa kuin suurta ja vaarallista tulta ulkopuolella. Ensimmäinen peto väistyi juuri sopivalla hetkellä pelastuen tulesta ja juoksi niin nopeasti, että se sai ohi kiitäessään vain pienen iskun ruumiinsa takaosaan Grômin nuijasta. Mutta toinen niistä, naaras, oli liian kiivas väistyäkseen ajoissa. Se syöksyi suoraan tulen läpi, työnsi Grömiä koko hurjalla raivollaan kaataen hänet kumoon ja hyökkäsi ulvoen laaksoon jättäen ilmaan kärventyneen karvan hajua.

Saatuaan suuren haavan toiseen poskeensa, josta vuoti verta runsaasti, mutta muuten loukkautumatta, ponnahti Grôm vihoissaan ylös ja hyökkäsi pakenevien petojen jälkeen. Mutta hän palasi pian järkiinsä. Tyytymättömästi murahtaen hän palasi jälleen tulen luo ja oli pian syventynyt uusiin kokeiluihinsa. Luolassa palavasta liekistä ei hän pitänyt mitään väliä. Hän tiesi sen pian sammuvan, ja luola puhdistuisi samalla myrkyllisistä hyönteisistä.

Koko iltapäivän hän kokeili nuolillaan saadakseen selville, minkä pituisina ja painoisina ne antaisivat parhaat tulokset. Yhden nuolistaan hän särki täydellisesti ampuen sen lyhyen matkan päästä suoraan vuoren seinää vastaan. Kaksi muuta hän kadotti ampumalla ne tarkoituksetta tasangon reunan yli alapuolella olevaan tiheikköön, josta hän käärmeitä peläten ei uskaltanut etsiä niitä kovinkaan tarkasti. Kaari oli onneksi, vaikka se olikin lyhyt ja ryhmyinen, hyvin vahva, sillä se oli tehty ylänkömaan valkoisen pähkinäpuun oksasta. Ja nahkajänne oli hyvin kuivunut, sitkeä ja luja. Mutta siinä oli harmillinen värähtelevä vika, ja Grômin täytyi pingoittaa sitä monet kerrat, ennenkuin tuo vika hävisi siitä.

Kun Grôm oli tyytyväinen kaarensa lujuuteen ja nuoliensa kokoon, alkoi hän pohtia tähtäämiskysymystä. Valittuaan happamen, noin miehen kokoisen päärynäpuun ampui hän sitä erilaisten välimatkojen päästä, kunnes suurin osa sen isoista rehevistä lehdistä oli repaleina ja hajallaan. Tarkkasilmäinen ja taitava kun oli, keksi hän pian tähtäysasennon ja ampui muutamia kertoja onnistuneesti. Hän keksi myös keinon, jolla voi pidellä nuolta tarvitsematta koukistaa sormeaan sen ympäri. Hänen ylpeytensä oli niin tavaton, että hän aivan unohti syödä, kunnes pimeys teki hänen harjoituksistaan lopun. Sitten istuutui hän luolan suulle aterioimaan, tehden suuren tulen yöllä kuljeskelevia petoja pelättääkseen. Vettä oli hänen haettava vähän matkan päästä ylätasangon alapuolelta, mutta kantaessaan palavaa palsaminoksaa ei hänen tarvinnut pelätä petoja, jotka olivat väijyksissä. Ne pakenivat heti nähdessään loimuavat liekit.

Tuona yönä nukkui Grôm turvallisesti, sillä hänellä oli kolme tulta ovensa edessä. Aina tunnin tai kahden kuluttua hän valppaana metsästäjänä heräsi kohentamaan tuliaan ja nukkui jälleen heti heittäydyttyään pitkälleen. Ja kun aamu sarasti punaten ja kullaten sahahampaisen vuoren rinteet, oli hän taas ylhäällä ja kiiruhti viileään, tuoksuavaan ulkoilmaan nuolineen.

Nyt oli hänen ratkaistava, mistä saisi nuoliin terävän kärjen. Ne oli tehty bambunsukuisista lujista ruovoista ja niiden kärki oli melkein tarpeeksi teräväsärmäinen. Mutta ruoko oli hauras, ja kun se oli ontto, oli kärki luonnollisesti toisella sivulla, ja tämä haittasi lennon tarkkuutta. Eikä läheisyydessä ollut mitään piikivenkappaleita eikä kallion lohkareita, joista olisi voinut muodostaa teräviä nuolenkärkiä. Hän yritti karaista kärkiä tulessa, mutta tulokset eivät olleet ensinkään tyydyttäviä. Hän yritti asettaa jonkun ruovon päähän orjantappurapiikin tai vahvan aloepuunoksan. Mutta hän ei voinut sillä hetkellä keksiä keinoa, jolla olisi voinut kiinnittää nämä kauheat piikit niin paikalleen, etteivät ne olisi kadottaneet kokonaan voimaansa. Viimein hän huomasi, että sopiva kappale tulisi luusta, jonka voisi hioa tarpeellisen muotoiseksi kahden kiven välissä. Mutta tämän tehtävän hän voisi suorittaa vasta palattuaan luolille, ja se vaatisi paljon tarkkaa harkintaa. Toistaiseksi hän tyytyi sellaisiin kärkiin, joita hän oli teroittanut ja karaissut tulessa.

Päätettyään tämän asian teki Grômin mieli käytännöllisesti koetella uutta, ihmeellistä asettaan. Hän laskeutui varovasti jyrkkää rinnettä alaspäin ylätasangon itäiseltä reunalta seudulle, jossa oli troopillisia pensaikkoja ja pieniä, ruohoisia niittyjä. Siellä täällä kohosi joku suurempi puu yksinäisenä kuin vartiotorni. Tietäen, että nyt oli useiden kasvinsyöjien ruokailuaika, piiloutui hän yhteen tuollaiseen tuuheaan puuhun, josta näki vihreälle niitylle, ja odotti.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan, sillä seudulla oli runsaasti metsän riistaa. Erästä polkua pitkin läheni suuri, tumma härkä, jolla oli Grômin käsivarsien pituiset, käyrät sarvet. Sen kupeet olivat täynnä pitkiä vast'ikään parantuneiden haavojen arpia, ja Grôm arvasi, että se oli yksinäinen härkä, jonka joku voimakkaampi kilpailija oli haavoittanut ja karkoittanut laumastaan. Härkä katsoi varovasti ympärilleen ja alkoi sitten syödä heinää.

Härkä oli oivallinen maalitaulu. Grômin nuoli kiiti äänettömänä oksien välistä ja osui härän lapaan. Se tunkeutui nahan läpi, mutta ei syvemmälle kuin kaksi tai kolme tuumaa. Vaikka Grôm olikin ylpeä mainiosta ampumisestaan, ymmärsi hän, että sellainen haava vain kiihoitti.

Pelästyneenä ja raivoissaan karjahti härkä, polki maata ja vilkuili ympärilleen keksiäkseen näkymättömän vihollisensa. Sillä ei ollut vähintäkään aavistusta siitä, miltä suunnalta tuo outo hyökkäys oli tullut. Ärsyttävä kipu hartioissa tuli joka hetki yhä kovemmaksi. Härkä koetti hurjasti huitoa nuolta sarvellaan pois, mutta se oli juuri sellaisessa paikassa, ettei sarvi ulottunut siihen. Sitten se hätäytyneenä ja kauhuissaan koetti päästä tuosta kummasta kärpäsestä, joka tuotti niin sanomatonta tuskaa, laukkaamalla hurjasti edestakaisin niityllä. Kun se sivuutti puun, ampui Grôm toisen nuolen aivan läheltä. Sekin osui ja tarttui kiinni. Mutta se ei mennyt tarpeeksi syvälle, jotta se olisi aiheuttanut mitään vakavampia seurauksia. Peto karjahti uudelleen, tuijotti ympärilleen ikäänkuin luullen paikkaa noidutuksi ja syöksyi suin päin lähimpään tiheikköön, jossa tuuheat oksat repivät molemmat nuolet selästä sen rynnätessä eteenpäin. Grôm kuuli sen ryskien menevän rinnettä alas ja hymyili ajatellessaan sen otuksen hämmästystä, joka sattumalta joutuisi mielettömän härän tielle.

Tämä koe oli tehnyt Grômille erään asian selväksi. Hänen täytyi varustaa nuolensa sisääntunkeutuvalla kärjellä. Ellei hän voisi toteuttaa ajatustaan saada niihin luukärki, täytyisi hänen löytää joku luja, ytimetön puunvesa kevyitten, onttojen ruokojen sijaan. Seuraavat pari tuntia hän tarkasteli pensaikkoa huolellisesti ja varovasti etsien jotakin nuorta vesaa, jota voisi heti käyttää tähän tarkoitukseen.

Mutta kaikki ne, mitkä olivat kyllin kovia, olivat käyriä ja kuhmuisia ja ne, mitkä olivat suoria, olivat pehmeitä ja nesteisiä. Vasta kun aurinko oli korkealla ja kuumuus pakotti hänet takaisin viileään luolaansa, löysi hän sellaisia, joita saattoi koetella. Avonaisella, tuulen lakaisemalla kukkulalla kaukana vuoresta oli maassa vanha pähkinäpuun runko, jonka salama oli ilmeisesti kaatanut. Juuresta oli kasvanut joukko uusia, eripitkiä vesoja, vaihdellen yhden ja kahden tuuman pituisista aina Grômin korkuisiin saakka. Ne olivat yhtä suoria ja hoikkia kuin ruovot. Ja ilokseen huomasi Grôm ne lujiksi yrittäessään taittaa niitä. Ne olivat lisäksi niin sitkeitä, että hän melkein kadotti kärsivällisyytensä, ennenkuin hän huomasi, miten ne parhaiten sai irti. Saatuaan viimein kootuksi kantamuksen niitä palasi hän luolaansa ja ryhtyi muodostamaan tulessa noita uppiniskaisia oksia. Kyyköttäessään luolan suun ja tulen välissä söi hän raakaa lihaa ja viikunoita ja katseli mietteissään laajaa, rehevää seutua ajatellen hurjaa, raivokasta taistelua, jota käytiin tuon suuren hiljaisuuden keskellä, ja hänen miettiessään teki tuli, jonka hän oli voittanut, hiljaista työtään hänen puolestaan.

Tulos oli parempi kuin hän oli osannut toivoa. Taitavasti poltettuaan oksia, kunnes niiden päät muuttuivat kokonaan hehkuviksi hiiliksi, hän hieroi kahden kiven välissä pois kaiken liian ja huomasi täten voivansa valmistaa tasaisen pyöreitä kärkiä. Täten tehty kärki oli terävä ja luja. Ja punnitessaan uutta vartta kädessään hän käsitti sen painon lisäävän suuresti sisääntunkeutumisvoimaa. Kun hän ampui sillä kerran, huomasi hän, että se lensi pitemmälle ja suorempaan. Se lävisti sitkeän, paksun okaisen päärynäpuunlehden, tuskin huomaamatta sitä esteeksi. Hän valmisti itselleen puoli tusinaa lisää näitä vahvoja nuolia ja lähti sitten uudelleen, tällä kertaa vuoren rotkoon, etsimään elävää maalitaulua harjoituksiinsa.

Rotko oli mutkikas ja säännöttömän leveä, muodostaen siellä täällä penkereitä ja syviä, kapeita kuoppia. Sen pohja oli paikoittain paljasta kalliota. Mutta siellä, mihin oli kasautunut multaa ja missä jokin pieni lähde pulppusi halkeamista esille, oli kasvullisuus rehevää loistaen räikeäkukkaisista canna- ja hibiscus-yrteistä. Kauniskukkaiset, tiheät mesembryanthemum-pensaikot verhosivat monin paikoin penkereitä. Se oli seutua, joka hyvin sopi väijyville pedoille. Grôm liikkui hiipien kuin pantteri ja pysytteli enimmäkseen ylimmillä rinteillä ryömien maata pitkin avonaisten paikkojen yli ja pysähtyen vähän väliä kuunnellen, tarkastellen ja nuuskien.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa hänen mielestään oli sopiva väijyä. Se oli kallionkieleke noin kahdenkymmenen jalan korkeudella laakson pohjasta; siinä oli luonnollinen suojamuuri, jonka taakse hän voi ryömiä ja näkymättömänä pitää silmällä kaikkia metsä-aukeamia ja polkuja. Hänen takanaan oleva kallioseinä oli niin jyrkkä, ettei mikään vihollinen voinut sieltäpäin hiipiä salaa hänen kimppuunsa. Hän pani nuijan ja keihään viereensä maahan, valitsi yhden parhaimmista nuolistaan ja toivoi, että muhkea hirvi kulkisi ohi tai tuollainen pieni, täplikäs, kaksivarpainen hevonen, jonka liha oli niin hyvässä huudossa luolaihmisten keskuudessa. Sellainen saalis olisi todisteena koko heimolle hänen uuden aseensa voimasta.

Lähes tunnin hän odotti liikahtamatta kuin kallio, jota vastaan hän nojasi; vain silmät vilkuilivat joka taholle. Grômin kaltaiselle metsästäjälle, joka oli tottunut äärettömään kärsivällisyyteen, se ei ollut mitään. Hän tiesi, että odottamalla tarpeeksi kauan ja pysymällä kyllin hiljaa, saa metsässä nähdä jotakin mielenkiintoista. Viimein tulikin joku. Se ei ollut lihava hirvi eikä pieni, kaksivarpainen, täplikäs hevonen, vaan nuori naaraspuhveli. Grôm huomasi heti, että se oli levoton ja kiihtynyt. Se näytti arvelevan, että sitä ajettiin takaa ja epäröi, mitä olisi tehtävä. Kerran se pyörähti raivoissaan ympäri tuijottaen takana olevaan tiheikköön ikäänkuin aikoisi hyökätä sinne. Jos se olisi ollut vanha naaras tai koiras, olisi se hyökännyt, mutta sen kokemattomuus teki sen epäröiväksi. Se korskui, kääntyi jälleen ja jatkoi matkaansa korvat, silmät ja laajat sieraimet hurjasti valppaina. Se oli sopivan matkan päässä, ja Grôm olisi koettanut ampua sitä, ellei hän olisi ollut niin kovin varovainen. Hän tahtoi ensin, ennen kuin ilmaisi itsensä, nähdä, minkälainen vihollinen se oli, joka uskalsi seurata noin vaarallista otusta. Puhveli kulki hitaasti eteenpäin ja hävisi eräälle polulle, ja heti sen jälkeen tuli näkyviin hiipivä takaa-ajaja.

Grômin ihmeeksi se ei ollut leijona eikä karhu. Se oli mies hänen omasta heimostaan. Ja sitten hän näki, ettei se ollut kukaan muu kuin suuri päällikkö Bawr, joka metsästi yksinään rohkean ja uljaan tapansa mukaan. Grômin ja Bawrin kesken vallitsi mitä parhain sopu ja Grön olisi viheltänyt tuon raukun huudon, hänen yksityisen merkkinsä, ellei hän siten olisi häirinnyt Bawrin metsästystä. Siksi hän vielä kerran hillitsi itsensä. Bawr, helposti huomaten jäljet, hiipi eteenpäin äänettömin askelin kuin kissa.

Mutta Grôm ei ollut ainoa metsästäjä, joka väijyi päivänpaahteisessa rotkossa. Piilopaikastaan jättiläismäisen, punakukkaisen canna-yrtin takaa kohosi miekkahampaan pirullinen, irvistelevä pää ja hirveät hartiat, ja se tuijotti Bawrin jälkeen. Sitten hypähti koko ruumis äänettömästi esiin. Hetken seisoi tuo jättiläismäinen peto siinä toinen etujalka koholla, kullanruskean nahan välähdellessä kuumassa auringon paisteessa. Sen hartiat olivat kolme kertaa suuremmat kuin Himalajan suurimman tiikerin, pää oli matala kuin tiikerin ja sen yläleuassa oli kaksi pitkää keltaista, miekkamaista torahammasta. Tämä hirvittävä peto syöksyi Bawrin jälkeen suuresta painostaan huolimatta nopeasti, mutta hiipien, niin äänettömästi kuin sen jalat olisivat olleet päällystetyt ohdakkeen untuvilla.

Grôm hypähti ylös päästäen hurjan varoitushuudon, samalla päästäen nuolen lentoon. Kiireessä hän ampui nuolen ohi. Bawr katsoi taakseen ja näki jättiläispedon aivan kintereillään. Mahdottomalla harppauksella hän pääsi lähelle puun runkoa. Pudottaen nuijansa ja keihäänsä maahan hypähti hän korkealle ilmaan, tarttui oksaan kiinni ja heilahdutti itsensä puuhun.

Mutta miekkahammas oli jo hänen kintereillään, ennenkuin hän ehti kiivetä kyllin korkealle. Jättiläismäinen peto valmistui hyökkäykseen, joka varmasti olisi pudottanut Bawrin suojapaikastaan kuin kypsyneen viikunan. Mutta se hyökkäys jäi tekemättä. Raivosta karjahtaen kääntyi peto äkkiä ja puri hurjasti nuolen vartta, joka oli iskeytynyt sen kupeeseen. Grômin toinen nuoli oli osunut, ja Bawr veti suuresti ihmetellen jalkansa varmempaan paikkaan. Tuntien polttavaa tuskaa syvässä haavassaan unohti miekkahammas kokonaan saaliinsa puussa. Se oli huomannut Grômin, kun tämä päästi varoitushuutonsa, ja tiesi heti, mistä tuo outo hyökkäys oli tullut. Se kiskaisi pois syvälle tunkeutuneen nuolen. Ja sitten se kiinnittäen peloittavat silmänsä Grômiin lopetti murinansa ja syöksyi vuorenrinnettä kohti sellaista vauhtia, että olisi luullut sen pääsevän yhdellä harppauksella kahdenkymmenen jalan korkuiselle, äkkijyrkälle vuoren pengermälle.

Grôm, kiintyneenä uuteen aseeseensa, unohti keihään, joka olisi ollut paljon tehoisampi näin lyhyeltä matkalta. Nojautuen kauas yli suojamuurin hän jännitti jousen ja ampui juuri silloin, kun peto suu auki alkoi hypätä rinnettä ylös. Terävä nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan ja tuli muutaman tuuman ulos niskasta. Hirveästi karjahtaen peräytyi peto, pani päänsä käpäliensä väliin ja koetti repiä tuskaa tuottavan piikin kurkustaan. Mutta hetken kuluttua huomattuaan sen mahdottomaksi peräytyi se vielä vähän, kyyristyi ja syöksyi reunaa ylöspäin. Se sai toisen Grômin nuolen rintaansa, mutta ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Sen vauhti oli niin hirvittävä, että sen onnistui saada etujaloillaan kiinni vuoren reunasta. Riippuen siinä ja tuijottaen hirveillä vaaleanvihreillä silmillään Grômiin yritti se kiskaista itseään ylöspäin. Se olisi epäilemättä onnistunutkin aikeessaan, jollei sillä olisi ollut tuota ensimmäistä nuolta sisuksissaan. Sen rautaiset takajalkojen kynnet raapivat hurjasti kallion seinää vastaan.

Grôm pudotti kaarensa sivulle ja tavoitti keihästään. Sen sijaan hänen kätensä osuikin nuijaan, mutta ei ollut aikaa vaihtaa. Kohottaen kivipäisen nuijansa korkealle ilmaan iski hän sillä voimakkaasti toista noista jättiläiskäpälistä, jotka pitelivät kiinni kallion reunasta. Musertuneena ja hervottomana hellitti käpälä otteensa. Mutta samalla hetkellä toinen takajaloista pääsi reunan yli ja tarttui kiinni. Ja peto riippui siinä ruumis kummallisessa kaaressa.

Sillä välin oli Bawr, huomattuaan Grömiä uhkaavan vaaran, pudottautunut puusta, siepannut keihäänsä ja nuijansa ja rientänyt apuun. Tämä oli suurenmoisen rohkeata. Sillä tuolla kallion juurella ei hänellä olisi ollut mitään pelastamismahdollisuutta, jos peto olisi jälleen hyökännyt hänen kimppuunsa. Grôm käski hänen pysyä etäällä ja kohotti nuijansa uuteen iskuun. Mutta samassa nuo suuret, tuijottavat silmät himmenivät ja kääntyivät ylöspäin, ja verta purskahti ammottavista leuoista. Hurjasti korahtaen hellitti peto otteensa. Se pudota möksähti selälleen ja kääntyi hitaasti kyljelleen huitoen käpälillään ilmaa. Kurkkuun tunkeutunut nuoli oli tehnyt tehtävänsä.

Taitavasti hilliten itsensä pidättäytyi Bawr iskemästä, ettei anastaisi itselleen osaa Grômin ihmeellisestä sankariteosta. Hän seisoi keihääseensä nojaten ja kylmästi katsellen pedon viimeisiä, hurjia puistatuksia, kunnes Grôm kiipesi pengermältä hänen luokseen. Bawr otti kaaren ja nuolet ja tarkasteli niitä äänettömänä. Sitten hän kääntyi Grômin päin hehkuvin silmin.

»Sinä löysit tulen kansallemme. Sinä pelastit kansamme kaarijalkajoukkojen hyökkäyksestä. Sinä olet nyt pelastanut henkeni tappamalla pedon pitkän matkan päästä tällaisilla tekemilläsi pienillä tikuilla. Sinun pitäisi olla päällikkönä eikä minun.»

Grôm nauroi ja pudisti päätään. »Meistä kahdesta on Bawr parempi mies», sanoi hän varmasti, »ja hän on parempi päällikkö. Hän hallitsee kansaa, sillä aikaa kuin minä harhailen muualla ja ajattelen uusia asioita. Ja hän on minun ystäväni. Katso, minä opetan hänet tuntemaan nyt tämän uuden kojeen, ja me teemme toisen juuri samanlaisen kuin tämä, niin että luolille palatessamme myöskin Bawr tietää, miten isketään hyvin kaukaa.»

Teräväreunaisilla keihäänkärjillään he alkoivat nylkeä miekkahammasta. Sitten he menivät uudelleen korkealle ylätasangolle, jossa Bawr opetteli ampumaan jousella. Seuraavana päivänä he palasivat heimonsa tulille, kantaen yhdessä keihäällä olallaan jousen ensimmäistä voiton merkkiä, miekkahampaan hirveätä päätä ja nahkaa.

Yhdeksäs luku,

HIRVEÄ, LOISTAVA OLENTO.

I.

Grômin luo, joka metsästellessään oli kulkenut kauemmas etelään päin heimon tulilta kuin milloinkaan ennen, tuli äkkiä nainen juosten mielettömänä pelosta ja puristaen pienokaista rintaansa vasten. Hän heittäytyi Grômin jalkoihin sopertaen, hengästyneenä ja selvästi rukoillen hänen suojelustaan. Sekä hän että lapsi olivat veren tahrimia ja täynnä kummallisia kuoppamaisia haavoja, niinkuin liha olisi koverrettu niistä jollakin pyöreällä esineellä.

Grôm asetti nopeasti nuolen kaareensa ja tähysteli puiden läpi nähdäkseen, minkälainen vihollinen oli ajanut pakolaisen hänen luokseen. Samalla hän päästi kimakan huudon, johon vastattiin heti vähän matkan päästä takaapäin.

Tultuaan varmaksi, ettei naisen takaa-ajaja, mikä se sitten liekin, ollut hänen kintereillään ja ettei muutakaan vaaraa ollut näkyvissä, sillä seutu oli sangen aukeata, kohdisti hän huomionsa naiseen. Tämä ei ollut hänen heimoaan ja näytti hänestä vastenmieliseltä. Ensi silmäyksellä luuli hän vaimon olevan kaarijalkojen rotua. Mutta ihonväri, missä se näkyi veren välistä, oli erilainen, melkein kuparinpunainen. Eikä hän ollut, niin karvainen ruumiiltaan eikä niin apinamainen kuin he. Hän oli kuitenkin kyllin hirveä ja selvästi alempaa rotua kuin luolaihmiset. Luolaihmisen luonnollinen vaisto olisi käskenyt iskemään häntä ja lasta kursailematta päähän, mikä olisikin ollut pätevä keino estämään hänen kehittynyttä rotuaan sekoittumasta alempaan rotuun. Mutta Grömillä oli toisinaan mielipiteitä, jotka olivat outoja nuoren maailman ihmisille. Hänestä tuntui vastenmieliseltä haavoittaa naista tai lasta. Hän olisi aivan yksinkertaisesti voinut hylätä rukoukset ja jättää naisen ja pienokaisen arvelematta metsän huostaan. Mutta nuo kummalliset haavat olivat hänestä mielenkiintoisia. Nainen herätti hänessä uteliaisuutta. Tässä oli joku uusi salaperäisyys hänen tutkittavakseen. Nainen oli pelastettava.

Kun hän osasi muutamia sanoja kaarijalkojen kielellä, jotka hän oli oppinut rammalta orjaltaan Ook-ootskilta, sanoi hän kyyristyneelle naiselle, ettei tämän tarvinnut pelätä. Vaimo ei ymmärtänyt kieltä, mutta miehen ääni sointu näytti rauhoittavan häntä. Hän nousi istumaan paljastaen jälleen pienokaisen, jonka hän oli peittänyt hiuksillaan ikäänkuin peläten, että suuri, vaalea metsästäjä tappaisi sen. Grôm huomasi, että lapsessakin oli yksi tuollainen kauhea, pyöreä haava, joka oli melko kokonaan runnellut sen lihavan, kuparinvärisen olkapään. Hän huomasi myös, että naisen kasvot, vaikka ne olivatkin rumat, olivat paljon älykkäämmät ja ihmisellisemmät kuin kaarijalkanaisten eläimelliset kasvot. Ne olivat leveät ja niissä oli hyvin pienet, syvällä olevat silmät, korkeat poskiluut, pieni nenä ja hyvin suuri suu, joka näytti siltä, kuin joku olisi istuutunut sen päälle ja lujasti työntänet sen sisäänpäin. Tuo ajatus sai hänet hymyilemään, ja hymy lisäsi naisen rohkeutta Hän päästi suustaan puhetulvan, joka oli aivan erilaista kuin kaarijalkojen raksuttava ja haukkuva puhe. Sitten hän ryömi lähemmäksi Grömiä ja ryhtyi syöttämään pienokaista rinnastaan. Se väänteli rauhattomana kasvojaan, siliä tuo kauhea haava tuotti sille tuskaa, mutta söi nälkäänsä eikä kesyttömän luontokappaleen järkevällä tyyneydellä äännähtänytkään.

Kun Grôm seisoi katsellen tuota paria, heitti äiti kauhun silmäyksiä olkansa yli, ikäänkuin odottaen vihollisensa ilmestyvän minä hetkenä hyvänsä. Grôm seurasi hänen katseitaan, mutta ei nähnyt jälkeäkään vihollisesta. Sitten hän tarkasteli pakolaisen haavoja tarkemmin ja huomasi, että veri oli niissä jo sangen hyytynyttä. Hän huomasi myös muutamia syviä, kapeita, ikäänkuin tikarilla viillettyjä haavoja. Hän arveli, etteivät ne voineet olla juuri tuntia vanhemmat. Olento, mikä tahansa se olikin, joka oli aiheuttanut ne, olento, jolla oli niin kummallinen suu ja joka käytti sitä niin oudolla tavalla, oli nähtävästi lopettanut takaa-ajon. Uteliaisuus valtasi Grômin ja hän oli vihainen naiselle, kun tämä ei osannut puhua hänelle hänen omaa kieltään eikä edes kaarijalkojen kieltä. Grômin mielestä oli nainen itsepäisen uppiniskainen, kun ei myöntänyt ymmärtävänsä kaarijalkojen kieltä. Hän kumartui naisen yli ja tutki tylysti yhtä haavoista suurilla sormillaan. Nainen vääntelehti tuskissaan, mutta ei valittanut ja suojasi lastaan hiuksillaan ja käsivarsillaan, ettei se joutuisi tuollaisen kovan kohtelun alaiseksi.

Saaden äkkiä omantunnon vaivoja, jotka aivan hämmensivät hänet, lopetti Grôm tutkimuksensa ja kääntyi kookkaan, solakan nuorukaisen puoleen, jolla oli tuuhea, kastanjanruskea tukka ja joka juuri tuli juosten hänen luokseen. Nuorukainen oli A-yan nuori veli Mô, Grômin suosittu seuralainen ja metsästystoveri, joka ollen nopea jaloistaan oli tullut täyttä vauhtia Grômin merkkihuudon johdosta. Hengittäen kiivaasti seisoi hän Grômin vieressä ja katseli kyyristynyttä naista ihmeissään ja inhoten.

Grôm selitti asian lyhyesti ja osoitti sitten noita käsittämättömiä haavoja. Nuorukainen, joka ei voinut uskoa, että joku ihmisolento ei käsittäisi selvää ihmiskieltä, jota luolaihmiset puhuivat, koetti kysellä naiselta jotakin. Hän sai kokonaisen puhetulvan vastaukseksi, mutta kun hän ei ymmärtänyt siitä mitään, arveli hän, ettei se ollutkaan mitään puhetta, ja kääntyi vihaisena poispäin luullen naisen pilkkaavan häntä. Grôm, hymyillen tuolle harhaluulolle, selitti, että nainen puhui omaa kieltään, jota hän aikoi pian oppia kuten oli oppinut kaarijalkojen kieltä.

»Mutta nyt», sanoi hän, »me lähdemme katsomaan, mikä naista on purrut. Se on varmasti ollut jokin outosuinen otus.»

Mô, joka oli urhoollisen huoleton, mutta joka olisi seurannut Grömiä vaikka tuonelan portin läpi, lähti innokkaasti eteenpäin. Grôm, joka ymmärsi, että tuo salaperäinen olento oli vaarallinen, ja joka rakasti kaikkia vaaroja, tarkasti kaartaan ja katsoi, että nuolet olivat sopivasti vyössä, ennenkuin hän lähti matkalle. Paitsi kaartaan oli hänellä kuten aina kaksi keihästä ja kivipäinen nuijansa. Vaikka vaara oli hänen huvinsa, ei vaara sinänsä tuottanut hänelle nautintoa, vaan sen voittaminen.

Mutta heti kun hän astui eteenpäin, arvasi nainen hänen aikomuksensa ja hypähti hurjasti seisoalleen. Ha juoksi suoraan Grômin eteen huutaen ja tehden liikkeitä. Hän oli selvästi kauhuissaan ajatuksesta, että nuo kaksi miestä antautuisivat vaaraan, josta hän hädin tuskin oli pelastunut. Grômin terävä järki ymmärsi naisen liikkeet. Hän koetti selvittää pelkonsa syytä ja mahdottomuutta voittaa sitä. Kun Grôm yritti mennä hänen ohitseen, heittäytyi hän maahan ja tarttui hänen jalkoihinsa vavisten kauhusta. Kun hän näki, että Grôm viimeinkin myöntyi, heittäytyi hän maahan kuin kuollut ja nousi sitten maattuaan siinä hetken jäykkänä ja tuijottavin silmin seisoalleen ja nosti ylös toisen kätensä sormet hajallaan.

Tätä hurjaa viittoilemista ja näyttelemistä ei Grôm voinut selittää muulla tavoin kuin että nainen oli yrittänyt kertoa hänelle, että tuo tuntematon olento oli tappanut hänen viisi toveriaan. Tämä tieto sai Grômin luopumaan aikeestaan. Vaikka hän olikin uskalias, ei hän pitänyt mistään asiattomasta uhkarohkeudesta. Hän päätti ratkaista arvoituksen, mutta kaikesta päättäen se vaati perinpohjaisempaa valmistelua.

»Tule pois», käski hän kääntyen kiihkeän Môn puoleen. »Hän sanoo, että niitä on liian monta meitä kahta vastaan. Ne ovat tappaneet viisi hänen kansastaan. Me menemme takaisin luolille ja palaamme kolme yötä nukuttuamme tulinemme etsimään tuota hävittävää olentoa.»

II.

Palattuaan leiriin antoi Grôm vieraan naisen ja lapsen uskolliselle orjalleen Ook-ootskille, joka innostuneena otti lahjan vastaan, sillä hänen, joka oli kaarijalka, ei ollut sallittu ottaa ketään luolan naisista vaimokseen. Hän tuhlaili ystävällisyyttään onnettomalle muukalaiselle, mutta ei voinut saada selvää hänen puheestaan enempää kuin Grômkään. Siitä huolimatta oli A-ya, tuokion tarkasti katseltuaan, huomannut tai luuli huomanneensa muukalaisen viittauksista, että peloittava, hävittävä olento oli jokin lentäväinen, siis suuri lihansyöjä lintu. Mutta hän oli myös saanut selville, että siinä oli jotakin, joka jollakin tavoin muistutti tulta, sillä kun nainen oli tointunut kauhusta, jota nuo tanssivat liekit aluksi herättivät hänessä, osoitti hän niitä ja sitten haavojaan mietteissään. Tämä oli kuitenkin, kuten Grôm vähän pilkallisena selitti, liian mieletöntä. Ei ollut sellaista, joka olisi ollut tulen näköistä, paitsi tuli itse. Eikä pakolaisen haavoissa ollut minkäänlaista yhtäläisyyttä liekkien aiheuttamien haavojen kanssa. A-ya otti nuhteet nöyrästi vastaan, mutta piti omat ajatuksensa, ja kun tapahtumat pari päivää myöhemmin osoittivat hänen olevan oikeassa, karttoi hän älykkäästi mainitsemasta siitä mitään Grômille. Eikä tämäkään sanonut siitä mitään.

Tuollaisen kiihdyttävän salaisuuden odottaessa ratkaisua ei Grôm malttanut kauan levätä toimettomana. Jollei A-ya olisi niin hyvin tiennyt, että se olisi aivan turhaa, olisi hän koettanut neuvoa häntä jättämään vaarallisen ja hänen mielestään turhanpäiväisen matkan. Siinä oli jotakin, mikä peloitti häntä, vaikka hän olikin rohkea ja luotti järkähtämättömästi Grômin nerokkuuteen. Sen salaperäisyys kauhisti häntä. Hän pelkäsi sitä samalla tavoin kuin pimeyttä. Mutta hän piti pelon omana tietonaan ja pyysi päästä mukaan tutkimusretkelle. Siihen Grôm mielellään suostui, sillä ei ollut ketään muuta, jonka tarkkuuteen ja hermoihin kaikkein tärkeimmällä hetkellä hän saattoi niin luottaa, ja hän halusi hänet mukaansa tulivasuineen. Mikään ei pidättänyt A-yaa kotona, kun Ook-ootsk piti huolen lapsista.

Luolilta etelään päin lähtevä joukko oli hyvin pieni. Siinä oli ainoastaan Grôm, A-ya, nuori Mô ja Grômin pienikasvuinen sukulainen nimeltään Loob, joka oli heimon nopein juoksija ja taitava vakooja. Hän saattoi kulkea viidakon läpi kuin varjo ja piiloutua siellä, missä nähtävästi ei ollut mitään piilopaikkaa, tekeytyen näkymättömäksi kuin kyyristyvä peltokana. Jokaisella oli kaari, kaksi kevyttä keihästä ja nuija, lukuunottamatta A-yaa, jolla ei ollut nuijaa ja vain yksi keihäs. Ase, johon hän pääasiallisesti luotti, oli kaari, josta hän piti silmittömästi. Hän piti itseään sen keksijänä ja voitti tarkkuusampumisessa Grôminkin. Paitsi näitä aseita kantoi jokainen, joukon jäsen, paitsi johtajaa, tulivakkaa, jossa punaiset hiilet sekoitettuina taulakäävän kanssa savusivat märän mullan seassa.

Pieni joukkue kulki intiaanien järjestyksessä, Grôm johtajana, hänen kintereillään A-ya, sitten vakooja Loob ja nuori mies viimeisenä. He olivat lähteneet aamun sarastaessa, kun ensimmäinen auringonsäde oli kalventanut luolan edustalla olevia tulia. He kulkivat nopeasti, mutta noin joka kahden tunnin kuluttua he pysähtyivät hetkeksi lähteen luo juomaan ja levähtämään ja katsahtamaan kallisarvoisia tulia vakoissaan. Noin tuntia ennen puolta päivää he saapuivat pienelle niitylle, joka ympäröi yksinäistä, kukkivaa Juudas-puuta.

Tänne he rakensivat nuotion uudistaakseen hiiliä tulivakassa ja varoitukseksi Vaaniville pedoille. Sitten he aterioivat syöden auringon kuivaamaa lihaa ja kypsiä viikunoita, joita olivat keränneet matkan varrella. Aterioituaan heittäytyi joukon kolme nuorinta jäsentä pitkälleen varjoon nauttimaan päivällislepoa, sillä aikaa kuin Grôm, jonka levoton mieli ei milloinkaan sallinut hänen nukkua päivällä, vartioi ja mietti seikkailua, joka heitä odotti.

Grômin istuessa kymmenen tai kahdentoista askeleen päässä tulesta mietteisiinsä vaipuneena siirtyivät hänen silmänsä vähitellen suureen, loistavaan, purppuran- ja sitruunanväriseen kämmekäsmäiseen kukkaan, joka pisti silmiin niittyä ympäröivästä rehevästä, vihreästä pensaikosta. Tuo loistava kukka näytti kohoavan mustasta, ihmeellisen kyhmyisestä oksasta tai varresta, joka pisti esiin lehtien välistä. Grômin silmät viipyivät hetken välinpitämättöminä tuossa ihmeellisessä puunrungossa. Äkkiä hän näki tuon mustan oksan liikahtavan. Hänen uneksivat silmänsä selkenivät heti, ja hän huomasi, että hirveä, kaksisarvinen, musta sarvikuono katsoa tuijotti häneen juuri kukkasen alta.

Grôm aikoi kirkaista herättääkseen nukkujat ja ajaakseen heidät puun turviin, sillä jättiläismäinen, villainen sarvikuono, jolla oli läpitunkemattoman vahva nahka, oli vihollinen, jota ihminen ei vielä ollut oppinut vastustamaan. Mutta tarkemmin mietittyään pysyi Grôm äänettömänä. Hän tiesi, ettei peto, jonka näkö oli aina hämärä ja heikko, voinut selvästi nähdä häntä, ja todennäköisesti se tuijotti hämmästyneenä nuotion tanssiviin liekkeihin. Niin kauan kuin pedon tarkat sieraimet eivät huomaisi ihmisen hajua, joka saisi sen raivostumaan, ei se hyökkäisi. Tuuli ei puhaltanut, ja ilma Grômin ympärillä oli täynnä kitkerää puun savua. Grôm arveli, että oli varminta pysyä aivan hiljaa ja odottaa pedon liikkeitä. Hän luotti varmasti, että nukkujat hänen takanaan makaisivat hiljaa ja ettei kukaan heistä heräisi ja nousisi istumaan, siten kiinnittäen pedon huomion itseensä.

Grôm näki nyt selvästi, että sarvikuono tuijotti tuleen eikä häneen. Loistavat liekit ja savun haju nähtävästi hämmensivät sitä. Hetken kuluttua se otti askeleen eteenpäin niin että puolet sen suuresta, mustasta, pörröisestä ruumiista tuli esiin vaaleanvihreästä pensaikosta. Sitten se seisoi liikkumattomana räpytellen pieniä, ilkeitä silmiään, kunnes tuo hiljainen jännitys alkoi vaivata Grôminkin vahvoja hermoja.

Viimein suuri oksa, joka oli poikkipäin nuotiossa, loimahti palamaan täysin kuumentuneena. Liekit hulmusivat kaksin verroin suurempina. Tuntien sarvikuonon pahan sisun luuli Grôm sen raivostuvan ja hyökkäävän paikalla tulen kimppuun. Hän aukaisi jo suunsa päästääkseen varoitushuudon, joka olisi herättänyt nukkujat ja lähettänyt heidät puuhun. Mutta hän hillitsi itsensä ajoissa. Peto näytti pelästyvän ensi kerran elämässään. Nuo kiemurtelevat, punaiset liekit olivat sille liikaa. Hädissään karjahtaen se vetäytyi takaisin lehtien suojaan, ja hetken kuluttua kuuli Grôm jättiläisotuksen laukkaavan ryskien pensaikon läpi. Tuo harvinainen hämmennys oli alkuun päästyään muuttunut hurjaksi säikähdykseksi, ja tyhmä peto pakeni ainakin parin kilometrin päähän, ennenkuin se saattoi unohtaa kauhunsa.

Samana iltana vähän ennen auringonlaskua saapui joukkio sille paikalle, jossa pakolainen oli pyytänyt apua Grômiltä. Kun ei tahdottu herättää tuntemattoman vihollisen huomiota, ei sytytetty tulia. Yö kului tuuheassa ja korkeassa puun latvassa. Grôm, joka oli kiihtynyt, jännittynyt ja utelias, ei saanut paljon nukutuksi. Suurimman osan yötä hän istui punotulla lavallaan käsivarren polvien ympärillä kuunnellen yön ääniä — tuon tuostakin tapahtuvaa äkkinäistä metsästävän pedon hyökkäystä, hurjaa huutoa ja meteliä sekä kotkottavaa ja äänekästä melua, joka kertoi, että tuolla kaukana alapuolella kavalassa pimeydessä näyteltiin näkymättömiä murhenäytelmiä. Mutta mitään sellaista ääntä ei kuulunut, jota Grôm ei olisi aikaisemmin tuntenut. Kerran kuului puun juurelta kynsien rapinaa ja nuuskimista.

Mutta Grôm pudotti hehkuvan hiilen tulivasustaan ja onnistui tähtäyksessään oivallisesti. Murahtaen jokin raskas ruumis hypähti alas puusta. Hiili putosi kuivaan ruohomättääseen, joka leimahti äkkiä tuleen. Grôm näki vilahduksen suurista olennoista ja säikähtyneistä, hurjista silmistä, jotka väistyivät valoa. Liekki sammui yhtä nopeasti kuin se oli syttynytkin, ja senjälkeen pysyttelivät yönkulkijat etäällä puusta. Mutta nukkujat olivat kaikki täydellisesti heränneet ja istuivat hämärään asti keskustellen huomispäivän seikkailusta.

Ennenkuin aurinko oli kokonaan noussut taivaanrannan takaa, oli pieni joukko jälleen matkalla, mutta kulki nyt varovasti kuin kiiltonäätä. He eivät enää kulkeneet intiaanien tavoin, vaan yksitellen puusta puuhun, lymypaikasta toiseen, Grômin etsiessä pakolaisen vanhoja jälkiä ja toisten seuratessa häntä tarkkaavina keksiäkseen jotakin merkkiä tuntemattomasta kauhistuksesta. Punainen nainen oli jättänyt kyllä selvät jäljet paetessaan, mutta kolmen päivän kuluessa olivat ne hävinneet niin että Grôm tarvitsi kaiken taitonsa kyetäkseen seuraamaan niitä ja eteneminen oli hidasta. Hän alkoi tulla levottomaksi, kun ei löytänyt jälkeäkään tuosta salaperäisestä, tuntemattomasta pedosta. Ne jäljet, jotka sekautuivat pakolaisen jälkiin, olivat kaikki tuttuja hänelle.

Äkkiä hän melkein horjahti nähdessään kauhean näyn! Matala vihellys toi toverit hänen luokseen. Täysikasvuisen miehen luuranko oli ruohikossa. Luut olivat tuoreita, verentahrimia ja kirkkaita, ja parvi vertaimeviä hyönteisiä surisi niiden ympärillä. Ne oli kalvettu aivan tarkasti, paitsi takaraivoa, jota pitkät, vahvat, tuuheat hiukset olivat näyttäneet oivallisesti suojaavan. Luita ei ollut erotettu eikä särjetty, kuten joku suuri raateleva peto olisi tehnyt, eikä luurangon ympärillä ollut muita kuin muutamien rotantapaisten eläinten jälkiä. Oli selvää, että tuolla salaperäisellä olennolla, mikä se sitten olikin, oli siivet.

»Lintu!» kuiskasi A-ya voitonriemuinen katse silmissään ja vilkaisi samalla varovasti puiden latvoihin. Mutta Grôm ei arvellut niin. Luurangon ympärillä ruohikossa ei ollut jälkeäkään voimakkaista kynsistä.

Grôm tähysteli ympärilleen vilkkain, mutta tuskallisin katsein. Seutu ei ollut tässä kohden tiheätä metsikköä, vaan matalan pensaikon peittämää; vain siellä täällä hajallaan kasvoi puita. Vähän etäämpänä loisti tyyni vesi vihreän tiheikön läpi. Seutu näytti rauhalliselta, turvalliselta ja kesäisen kauniilta. Sen suurenmoinen kauneus näytti Grômistä kaksin verroin uhkaavalta, niinkuin jokin kummallinen väijytys piilisi sen takana.

Erään avonaisen niityn keskelle, lähelle luurankoa, käski Grôm joukkonsa rakentaa tulikehän, siten valmistaakseen varmemman turvapaikan. Kun oli koottu varasto polttoaineita, käski hän A-yan ja Môn jäädä sinne ja pitää huolta tulista, varoittaen jättämästä paikkaa, jollei hän kutsuisi heitä. Loobin, taitavan vakoojan, hän lähetti vasemmalle viidakkoon. Itse hän seurasi pakolaisen jälkiä puiden välistä välkkyvälle vedelle päin kiertäen noiden toisten pakolaisten luurangot. A-ya tuijotti tuskallisena hänen jälkeensä, kun hän katosi näkyvistä, ja tuumi, rohkenisiko suututtaa häntä seuraamalla jäljessä. Pian huomasi Grôm, että vesi oli joko laaja, kaislainen lampi tai matalan joen haara. Oli aivan tyyni, ja veden pinta loisti kuin kirkas lasi. Mutta vähän väliä hänen silmiään huikaisi ihmeellinen kiiltävä loisto, suuri punainen, sinipunerva tai sinivihreä leimahtava liekki, joka kiiti veden pinnan yli. Hänelle muistui äkkiä mieleen selitys, minkä A-ya oli saanut vieraalta naiselta. Kenties tuo hävittävä olento oli lintu ja kuitenkin samalla tulen kaltainen. Hän aavisti siinä piilevän salaisuuden, joka pani hänenkin lujat hermonsa koetukselle, ja hän piiloutui tiheään pensaikkoon hiipiessään vettä kohti. Hän oli kiireissään poistunut jäljiltä, joita hän siihen saakka oli seurannut, saadakseen ratkaistuksi noita kiitäviä, loistavia olentoja koskevan arvoituksen.

Muutamien hetkien kuluttua hän saapui avonaisen niityn reunaan, joka ulottui veden rantaan saakka. Hän pysähtyi suojaavien lehtien taakse. Veden pinnan yli kiiti rubiininhohtoinen loiste, jota ympäröi ruusunpunainen pilvi ja joka katosi samassa hänen näkyvistään. Hän aikoi juuri työntää päänsä esille ja kurkottaa kaulansa seuratakseen tuota loistavaa ilmiötä, kun kummallinen kuiva kahina hänen yläpuolellaan pidätti hänet. Hän vilkaisi varovasti ylös ja näki noin kahden-, kolmenkymmenen metrin päässä itsestään leijailevan ihanan ja peloittavan olennon.

Muodoltaan se oli aivan sudenkorennon näköinen, mutta sen loistavan sinipunerva ruumis oli pitempi kuin Grômin pisin nuoli. Sen läpinäkyvät, loistavat, värittömät siivet, joita oli kaksi paria, olivat vielä pitemmät kuin sen ruumis. Sen suunnattoman suuret tuliset silmät, jotka täyttivät koko sen hirveän pään yläosan ja sivut, näyttivät näkevän joka paikkaan yht'aikaa ja Grôm vapisi tuntiessaan, että ne olivat huomanneet hänet ja tarkastelivat häntä läpitunkevasti.

Nuo kauheat silmät olivatkin epäilemättä nähneet hänet. Mutta samalla ne huomasivat jotakin muuta, joka nähtävästi enemmän kiinnitti sen huomiota. Välähtäen kuin sinipunerva salaman leimahdus, ja todella melkein yhtä nopeasti, laskeutui tuo loistava olento ruohikkoon. Sen neljä välkkyvää siipeä lepattivat hetken, ja siellä näytti olevan käynnissä vähäinen taistelu. Sitten tuo jättiläishyönteinen kohosi jälleen keveästi ilmaan pidellen kuudella hoikalla nivelisellä jalallaan mustan, rotan kaltaisen eläimen ruumista, joka havitteli veden rannalla olevien niittyjen ruohoa. Vangitsija lensi lehdettömälle oksalle lähelle rantaa, istuutui sille ja ryhtyi aterioimaan pidellen saalistaan ensimmäisellä jalkaparillaan ja pyöritellen sitä taitavasti ympäri samalla kuin sen hirveät leuat puristelivat ja repivät sitä. Se kävi ihmeteltävän nopeasti. Muutamissa minuuteissa oli se puristanut kaiken veren, lihan ja pehmeät osat rotasta irti ja imenyt suuhunsa. Tähteet se pyöritti pieneksi, kovaksi, aivan pyöreäksi palloksi, jonka se heitti halveksivasti pois. Sitten peto, hypähtäen välkkyvillä siivillään kahisten ilmaan, välähti veden yli.

Melkein samassa täytti ilman ihmeellinen kahina niinkuin raju sadekuuro olisi piessyt vaivaispalmun lehviä, ja katsahtaessaan säpsähtäen ylös näki Grôm suuren säteilevän parven noita loistavia olentoja kiitävän eteenpäin, ja niiden siivet muodostivat ikäänkuin sateenkaaren. Hän ihmetteli, minkälaista hävitystä ne mahtoivatkaan saada aikaan. Nyt hän vasta ymmärsi, mikä oli yllättänyt miehen, jonka luurangon hän oli löytänyt ruohikosta. Parvi lensi vähän matkaa niityn yli ja sitten rantaa pitkin vasemmalle. Grôm hengähti helpotuksesta ollessaan varma siitä, että niiden matka kulki kaukana A-yan ja Môn tulilta.

Kun Grôm käänsi katseensa maahan, hätkähti hän uudelleen. Kaatuneen puun rungolla niityllä, vain noin kahdeksan, kymmenen metrin päässä, oli yksi pedoista loistaen sinivihreänä ja ametistinvärisenä kirkkaassa auringonpaisteessa. Sen ihmeellisen verkkomaiset ja aivan läpikuultavat siivet välähtelivät taivaankaaren väreissä. Sen nivelikäs ruumis, vähän pitempi kuin Grômin käsivarsi, oli melkein yhtä paksu kuin hänen ranteensa, ja päättyi häntään, jossa oli hirveä kaksoiskynsi. Sen kuudessa jalassa, jotka olivat parittain rinnan alla, oli sisäpinnalla voimakkaat piikit, jotka olivat teräväkärkisiä ja raudan lujia ja joilla se tarttui uhreihinsa ja piteli niitä kiinni. Rintakuori, jonka takaa lähti neljä siipeä, oli Grômin käsivarren paksuinen, ja pää oli niin iso kuin Grômin molemmat suuret nyrkit yhteensä. Grôm tarkasteli ihmeissään päätä, sillä se herätti hänessä sellaista kylmää pelkoa, jollaista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Enemmän kuin kaksi kolmasosaa päästä käsittivät suuret, pyöreät, terättömät silmät, jotka olivat kummallisen läpikuultavat ja pohjattomat. Niistä leimahteli lakkaamatta vaihtelevia, sinivihreitä, purppuraisia ja sinipunervia värejä. Grôm huomasi, että oli melkein mahdotonta kestää noiden kummallisten silmien tuijotusta.

Tuo peloittava hyönteinen tuijotti selvästi suoraan häneen läpi suojattoman lehtiseinän. Ensin se tuijotti päänsä takaosalla. Sitten se hyvin tyynesti käänsi päänsä aivan ympäri liikuttamatta hituistakaan ruumistaan, kunnes sen suu oli selän kanssa yhdensuuntainen. Tämä tuntui Grômistä inhoittavalta, ja hänen pelkonsa alkoi vaihtua vihaksi.

Sitten hän tarkasteli pedon suuta ja ymmärsi nuo naisen ja lapsen saamat suuret, pikarimaiset haavat. Suu täytti jäljellä olevan kolmasosan päästä ja näytti olevan kokoonpantu pyöreistä kiekonmuotoisista kappaleista, jotka joko saattoivat leikata sopivasti tai jauhaa. Ne toimivat parast'aikaa, ja Grôm tunsi äkkiä, että hänen täytyi lopettaa se, että hänen täytyi sammuttaa noiden hirvittävien, pirullisten silmien ilkeä loiste. Salaa, melkein huomaamattaan, asetti hän nuolen kaareensa, kohotti sen, jännitti ja tähtäsi kauan ja varmasti. Hän ei saanut ampua harhaan. Nuoli lensi - ja suuri hyönteinen tarttui rintakuorestaan pehmeään, lahoon puuhun kiinni.

Grômin kauhuksi ei tuo isku, joka jokaiselle hänen tuntemalleen pedolle olisi ollut turmiollinen, tappanut hirvittävää hyönteistä. Sen ponnistukset ja neljän suuren siiven lyönnit olivat niin lujat, että nuolen kärki irtautui pian puusta ja raivoava, loistava olento, keihäs puoleksi ulkona rintakuoresta, kohosi ilmaan. Se syöksyi suoraa päätä Grömiä kohti, joka viisaasti oli vetäytynyt kauemmas runkojen sekaan. Raivoissaan se pääsi lehtiseinän läpi, mutta sitten, kun oksat ottivat vastaan ja nuoli hämmensi sitä, se syöksyi maahan. Samassa oli Grôm sen luona tallaten sen hoikan, loistavan, vavahtelevan ruumiin multaan. Sinipunerva välke noissa suurissa, terättömissä silmissä tuijotti vielä armottomasti häneen päästä, joka oli kääntynyt aivan ympäri. Mutta kylmällä raivolla murskasi Grôm säteilevän pään nuijallaan. Sitten hän repi hopeiset siivet pirstaleiksi.

Sammutettuaan täydellisesti raivonsa kääntyi Grôm katsellakseen uudelleen noita hävittäviä, kauniita olentoja, jotka kiitivät ja säteilivät veden pinnan yläpuolella. Mutta ihmeekseen hän ei nähnyt enää ainoatakaan niistä. Samassa hän kuuli kaukaa rannalta Loobin äänen, joka huusi apua. Huuto muuttui samassa kauhun kirkaisuksi, ja Grôm lähti täyttä vauhtia apuun pysytellen kuitenkin huolellisesti tiheikköjen suojassa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt kulkea puolta kilometriäkään, kuuli hän A-yan äänen kutsuvan häntä hurjasti ja kauhuissaan, ja hänen ääneensä sekautuivat Môn huudot. Grôm huusi vastaan ja syöksyi mielettömästi tulia kohti. Hän ei epäröinyt silloin, kun A-ya oli vaarassa.

Kun hän syöksyi niitylle, jossa leiripaikka oli, näki hän A-yan ja nuoren Môn hyppivän hurjasti tulien keskellä, milloin koettaen saada tulia suurempiin liekkeihin, milloin iskien ylöspäin keihäällään, sillä heidän yläpuolellaan kiiti, loisti, iski ja säteili joukoittain noita hävittäviä petoja, joiden hopeasiivet kahisivat kummallisen peloittavasti. Kun hän syöksyi aukeamalle päästäen rohkaisevan huudon, laskeutui jotakin hänen päälleen. Samassa hetkessä hän tunsi kuuden rautaisen jalan tarttuvan hänen päähänsä ja puristavan sitä kuin rautapihdeillä, ja niiden piikit painuivat syvälle kaulan ja leuan lihaksiin. Hän ojensi vasemman kätensä, tarttui kauheaan viholliseensa juuri siihen kohtaan, missä pää ja rintakuori yhtyvät, ja koetti tukehduttaa sen. Se oli mahdotonta, kun hyönteinen oli niin hyvin suojattu, mutta hänen onnistui pidättää nuo kauheat leuat kaukana kasvoistaan hyökätessään tulikehää kohti. Toinen peto hyökkäsi ja iski kyntensä hänen selkäänsä ja puraisi suuren kappaleen hänen olkapäästään. Mutta samassa hän saapui tulien luo ja hypähti henkeään pidättäen suoraan suurimman liekin läpi. Vihollisten siivet kärventyivät paikalla ja liekit, joita ne vetivät suuhunsa hengitystorviensa kautta, tukehduttivat ne. Grôm repi siivet irti ja paiskasi kiemurtelevat, ruumiit tuleen.

Kehän sisäpuolella, missä liekit leimahtelivat korkealle, saattoi paremmin puolustaa itseään, sillä hyökkääjät näkyivät käsittävän, että liekit olivat vaarallisia niiden heikoille siiville. Mutta pedoissa oli niin paljon mieletöntä julmuutta, että Grömillä ja Môllä oli täysi työ torjuessaan niitä luotaan keihäillään, sillä aikaa kuin A-ya piti huolta tulista. Maa kehän sisäpuolella oli täynnä kuolevien hyönteisten säteileviä ruumiita, jotka kuollessaankin purivat kuin verikoirat, jos jalka sattui joutumaan niiden lähelle. Grôm huomasi, että heidän polttoainevarastonsa oli melkein lopussa, ja hänen mielensä lannistui. Hän mittasi silmillään matkaa lähimpään pensaikkoon, joka näytti tarpeeksi tiheältä suojapaikalta.

»Meidän täytyy juosta tuonne pensaikkoon», sanoi hän äkkiä. »Ne eivät voi lentää siellä, missä oksia on tiheässä. Oksat repivät niiden siivet.»

»Hyvä», sanoi nuori Mô. Mutta A-ya, jonka hennot hartiat ja reidet olivat jo täynnä kauheita haavoja, vapisi ajatellessaankin sitä.

Samassa tapahtui kuitenkin jotakin ihmeellistä. Musta ukkospilvi kulki auringon ohi. Samassa kuin auringonpaiste katosi, näyttivät nuo hävittävät olennot unohtavan raivonsa. Kaikki nopeus ja voima hävisi niistä. Ne yksinkertaisesti parveilivat lähimpiin puihin ja riippuivat kuin jättiläismäiset jalokivikukkaset niiden oksilla. Vähemmässä kuin minuutissa olivat kaikki kauheat siivet lakanneet surisemasta.

»Nyt on sopiva aika. Tulkaa!» määräsi Grôm lähtien tulikehästä ulos.

»Jäädään ja tapetaan ne kaikki!» huusi nuori Mô, jonka silmät säihkyivät vihasta.

Mutta Grôm osoitti pilveä. »Se menee nopeasti ohi», sanoi hän. »Meidän täytyy olla kaukana täältä, ennenkuin aurinko näyttää jälleen kasvonsa.»

Hän pysähtyi kuitenkin ja lävisti keihäänsä kärkeen yhden haavoittamansa, mutta vielä värisevän vihollisen, jotta voisi näyttää heimolle, minkälaisen pedon kanssa he olivat olleet tekemisissä. A-ya ja Mô seurasivat hänen esimerkkiään. Sitten he lähtivät juoksemaan niittyä pitkin kantaen keihäittensä kärjissä kummallista voitonmerkkiä. Pedot, jotka istuivat juroina oksillaan, tuijottivat kauheilla smaragdin-, ruusunpunaisen- ja ametistinvärisillä silmillään heihin, mutta eivät kohottaneet edes siipiään seuratakseen heitä. Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli aurinko jälleen näkyviin. Silloin kaikki pedot lähtivät kahisten lentoon kiitäen parvittain edestakaisin niityn yläpuolella ja hohtaen taivaankaaren väreissä, etsien saalistaan. Mutta Grôm, A-ya ja Mô olivat silloin jo kaukana tiheän pensaikon keskellä, josta nuo hirveät silmät eivät voineet heitä erottaa ja johon nuo kahisevat siivet eivät voineet heitä seurata.

Kymmenes luku.

PIMEYDEN KAUHUT.

I.

Grôm seisoi terävien vuorten korkeimmalla huipulla, joiden juurella hänen kansansa luolat ja tulet olivat, katsellen kiinteästi pohjoiseen päin. Itään, etelään ja länteen päin oli hän tehnyt tutkimusretkiä laajentaakseen tietojaan ja vahvistaakseen heimonsa turvallisuutta. Mutta terävistä kukkuloista pohjoiseen olivat laajat alat synkkää rämeikköä, jossa kasvoi eriskummaisia, suunnattoman suuria kasveja sotkuisesti punoutuneina yhteen jättiläismäisten, punakukkaisten köynnöskasvien kanssa. Niiden rehevässä, vihreässä suojassa piili, kuten Grömillä oli syytä luulla, sellaisia petoja, joiden kanssa hän, vaikka hänellä olikin tuli ja muut hyvät aseet, oli niin kauan varonut ryhtymästä taisteluun.

Mutta tuon laajan rämeikön takana kohosi toinen kukkularivi, joiden huiput eivät olleet sahahampaisia kuten näiden, vaan matalia ja vähän pyöreähköjä ja hohtivat himmeän punertavina kirkkaansinistä taivasta vastaan. Noita kukkuloita halusi Grôm tutkia. Niissä olisi kenties avarampia luolia kuin näissä vuorissa, tilavia ja sopivia hänen heimonsa asuttaviksi, sillä heimo tunsi elävänsä jotenkin ahtaissa oloissa. Sitäpaitsi oli Grômistä aina näyttänyt siltä, että noiden kukkuloiden takana saattoi olla jotakin salaperäistä, ja hänen levottomalle mielelleen oli salaperäisyys aina kuin kiihoittava pistin.

Niinä viitenä vuotena, jotka heimo oli asunut täällä, olivat tulivuoren lepattelevat liekit hulmunneet kapeassa halkeamassa laakson suulla. Yötä päivää, milloin korkeina ja hehkuvina, milloin matalina ja uupuneina, olivat ne hulmunneet siinä suojaten laakson sisäänkäytävää. Mutta juuri kuukausi takaperin oli tullut maanjäristys, joka oli säikähdyttänyt koko heimon pahanpäiväisesti. Hulmuavat liekit olivat kadonneet. Halkeama oli sulkeutunut ja sen sijalle ilmestyi kuohuva syvennys. Toinen luolista oli sortunut, haudaten alleen useita heimon jäseniä, jotka olivat olleet liian kauhun huumaamia paetakseen heti ulos. Muutamia päiviä tämän onnettoman tapauksen jälkeen oleskeli heimo taivasalla keräytyneenä suurten nuotioitten ympärille. Suuresti epäillen olivat he sitten kaikki kömpineet takaisin jäljelle jääneisiin luoliin.

Mutta nyt ei ollut enää kylliksi tilaa, ja Bawr, joka oli viisas päällikkö, oli neuvotellut Grômin kanssa, jota hän suuresti rakasti nimittäen häntä toisinaan oikeaksi kädekseen, toisinaan kansan silmäksi. Viimein oli päätetty, että Grôm pienen joukon avulla raivaisi tien rämeikön läpi noille toisille kukkuloille tutkimaan seutua. Grôm, ollen varovainen johtaja, oli viipynyt monta tuntia vuoren huipulla suunnitellen matkaa ja tarkastellen alapuolella laajenevaa rehevää rämeikköä, ennenkuin lähti tunkeutumaan sen salaperäisiin syvyyksiin.

Kuten Grômin tapa oli vaaralliselle matkalle lähtiessään, halusi hän vain muutamia tovereita jakamaan vaaroja kanssaan. Hän otti A-yan, ei ainoastaan tämän usein koetellun rohkeuden ja neuvokkuuden tähden, eikä ainoastaan siksi, että hän halusi tytön aina lähelleen, Vaan ennen kaikkea senvuoksi, että hän tiesi, ettei hän voinut jättää tyttöä leiriin. Jos hän olisi yrittänyt jättää A-yan leiriin, ei tyttö olisi totellut, vaan olisi seurannut häntä salaa — ja kenties joutunut vaanivien petojen saaliiksi. Hän otti myös A-yan nuoren veljen, huimapäisen Môn, ja Loobin, pienen, takkuisen, teräväsilmäisen vakoojan, joka osasi juosta kuin jänis, piiloutua kuin kettu ja taistella kuin notkea kärppä. Tällaista joukkoa oli hän tavallisesti pitänyt tarpeeksi suurena. Mutta kun suunniteltu yritys oli erittäin vaikea, päätti hän viimeisessä hetkessä vahvistaa joukkoaan lisäämällä siihen tummakasvoisen Hobbo-nimisen jättiläisen, jonka naama oli aina irvissä ja joka oli hidasjärkinen, mutta väkevä kuin härkä ja taitava kivipäisen nuijan käyttäjä.

Tämä pieni, mutta rohkea joukko, jota Grôm eräänä aamuna auringon noustessa johti tuntematonta tiheikköä kohti, oli hyvin varustettu. Paitsi keihästä ja nuijaa, oli jokaisella joukon jäsenellä Grômin ihmeellinen keksintö, kaari, lukuunottamatta Hobboa, joka ei osannut taitavasti käyttää sitä. Hobbo, joka oli suunnattoman voimakas, kantoi sensijaan raskasta tulivasua, jossa savuavat hiilet kytivät mullassa. Ruokavaroina oli jokaisella muutamia paloja puolikuivanutta lihaa. Mutta pääasiallisesti olivat he kuitenkin riippuvaisia metsänriistasta ja hedelmistä, joita he keräsivät matkan varrella.

Metsä, johon Grôm nyt ohjasi joukkonsa, oli todella jäännös aikaisemmalta aikakaudelta. Maaperä, joka oli uskomattoman voimakasta, työnsi esille yhä tuollaisia jättiläismäisiä puuruokoja ja suunnattomia, meheviä sananjalkoja ja valepalmuja, jotka olivat pääasiallisesti menestyneet varhaisempana aikakautena. Mutta ne olivat kietoutuneet täällä kestävämpiin, lujempirunkoisiin kasveihin, joita kasvoi myöhemmissä troopillisissa metsissä. Ainoastaan nämä kasvit olivat kyllin vahvoja kannattamaan painavia paksuja kiemuraisia köynnöskasveja, jotka köynnöstelivät pitkin suuria runkoja ja muodostivat korkealla ilmassa siltoja puun latvasta toiseen. Joka puolella, ylhäällä ja alhaalla loisti tummanvihreässä hämärässä komeita kämmekkäisiä tai muita epiphytes-kasveja [kasveja, jotka kiinnittyvät muihin kasveihin ottamatta niinkuin loiset alustakasveistaan ravintoa], joiden kummalliset, oudot, siipimäiset kukat olivat karmiinin-, purppuran-, oranssin- ja ruusunpunaisia ja valkeita, keskusta sametinmusta tai pronssijuovainen.

Nykyajan ihmiset eivät olisi päässeet tämän metsän läpi ilman kirvestä ja työkaluja. Mutta Grôm ja hänen seuralaisensa olivat luolaihmisiä, jotka eivät vielä olleet kokonaan unohtaneet puussa asuvien esi-isiensä vaistoja ja kykyjä. Toisinaan, kun näytti helpoimmalta, raivasivat he tiensä maata pitkin tai seurasivat jonkun suuren pedon kulkemaa polkua niin kauan kuin se vei oikeaan suuntaan. Mutta silloin heidän oli oltava lakkaamatta varuillaan, etteivät pedot, joiden hirvittävät jäljet olivat toisenlaisia kuin mitä he milloinkaan ennen olivat nähneet, yllättäisi heitä äkkiarvaamatta. Sentähden, milloin vain oli mahdollista, pitivät he parhaana kulkea apinamaisten esi-isiensä tapaan, korkealla olevia oksia tai köynnössiltoja pitkin. Kun heillä oli mukanaan paljon aseita, edistyi matka ilmassa hitaasti. Mutta siellä oli paljon turvallisempi ja myös verrattain viileä, kun sitävastoin maassa höyryävä kuumuus ja pistävät hyönteiset olivat melkein sietämättömiä.

Mutta ennenkuin ensimmäisen päivän matka oli lopussa, huomasivat he, että puunlatvoissakin oli välttämätöntä olla aina varuillaan. Kerran teki suuri, musta leopardi, joka oli väijyksissä oksalla, äkkiä hyökkäyksen pientä, karvaista Loobia vastaan, joka aina kulki joukon edellä. Mutta Loob, joka oli niin nopea, että hän näytti näkevän asioita, ennenkuin ne todellisuudessa tapahtuivatkaan, hypähti ajoissa korkeammalle oksalle välttääkseen kuolettavan käpäläniskun. Samassa hän iski hurjasti keihäällään alaspäin osuen vihollistaan hartioihin ja painaen keihäänsä syvälle koko voimallaan. Ulvahtaen peto kangistui ja lyhistyi sitten hitaasti kokoon. Kun Loob väänsi aseensa siitä irti, horjahti suuri eläin voimattomana oksalta. Hetken se riippui etukäpälistään korahdellen ja suu vaahdossa. Sitten se hellitti otteensa ja putosi ihmeellisen varovasti oksalta oksalle. Se katosi tiheän lehvistön alle ja putosi maahan suoraan jonkun näkymättömän, odottavan pedon kitaan, sillä alhaalta kuului heti outoa, ulvovaa murinaa, ja sen jälkeen lihan repimistä ja luitten särkymistä. Loobin kasvot venyivät irvistyksestä, ja Grôm vilkaisten A-yaan, mutisi levollisesti: »On parempi olla täällä ylhäällä kuin tuolla alhaalla.» Hänen puhuessaan ja kaikkien tuijottaessa alaspäin tuli lehtien alta esille leopardin kauhea pää ja notkea ruumis, joka piteli puusta kuin rotta pitkillä leuoillaan ja terävillä, keltaisilla hampaillaan ja tuijotti heihin pyöreillä silmillään, jotka olivat kylmät ja kiiltävät kuin jää.

Grômin teki mieli ampua nuoli toiseen noista liikkumattomista, pirullisista silmistä. Mutta nuolet olivat liian kallisarvoisia tuhlattaviksi.

Sen yön he nukkuivat viisaasti oksista punotulla lattialla, jonka he kyhäsivät kokoon kaikkein suurimmista ja vaikeimmin kiivettävistä puista. He pitivät tietysti vuorotellen vahtia. Mutta mikään ei yrittänytkään lähestyä heitä ja he välittivät vähät riitelevistä äänistä, takaa-ajon räiskeestä ja hurjasta paosta, jota kuului aika-ajoin pimeästä kaukaa heidän alapuoleltaan.

Kulkiessaan seuraavana päivänä korkeata tietään pitkin kapean, liikkumattoman joen rantoja huomasivat he äkkiä, että puunlatvoissa oli paljon pelättävämpiä vaaroja kuin piileskelevät leopardit. He katselivat paraikaa kaikki veteen, jossa parveili jättiläiskrokodiileja ja jossa kaksi tuollaista hurjistunutta eläintä taisteli keskenään, kun puun oksilta toiselta puolen vettä kuuluvat tuimat äänet saivat heidät katsomaan sinne.

Puunlatvat vastakkaisella rannalla olivat täynnä suuria apinoita, jotka irvistelivät ja äännähtelivät vihaisina. Eläimet olivat yhtä suuria ja voimakkaita kuin Hobbo, ja niitä peitti tuuheat, pitkät, tummat karvat. Niiden kasvot, jotka olivat puoleksi ihmisen ja puoleksi koiran näköiset, olivat kiiltävät, mutta sapensiniset, ja pienien, peloittavien silmien ympärillä oli leveä, tummanpunainen kehä. Halveksivin liikkein ne kiipeilivät riippuvilla oksilla, kunnes näytti melkein siltä kuin ne aikoisivat syöksyä veteen karatakseen raivoissaan tuon pienen ihmisjoukon kimppuun.

A-ya, jonka valtasi vastenmielinen kauhu siksi, että nuo eläimet olivat kuin hirveitä ihmisen irvikuvia, peitti toisella kädellään silmänsä. Nuori Mô, jonka tulista luonnetta harmittivat eläinten huudot, otti nuolen vyöstään ja kohotti kaarensa ampuakseen, mutta Grôm pidätti hänet ankarasti, sillä häntä peloitti herättää tuossa hirveässä joukossa kostonhimoa.

»Ne eivät voi tulla tänne meidän luoksemme. Annetaan niiden unohtaa meidät», sanoi hän. »Älkää enää kiinnittäkö niihin ollenkaan huomiota.»

Kun he kulkivat edelleen oksia myöten pitkin joen rantaa, seurasivat apinat heitä toisella rannalla. Mutta äkkiä joki laajeni ja kääntyi sitten länttä kohti. Grôm kulki suoraan pohjoiseen päin suunnitelmansa mukaan. Vähitellen häipyivät mielettömät äännähtelyt vaihtuen puunlatvojen äänettömäksi hiljaisuudeksi.

Seikkailijat riensivät nyt eteenpäin kaksinkertaista Vauhtia, sillä heitä ei haluttanut enää viettää toista yötä puiden latvoissa, kun sellaisia vaarallisia vihollisia oli läheisyydessä. Mutta kukkulat olivat vielä kaukana, kun ilta joutui uudelleen. Tietämättä, että suuret apinat nukkuivat aina öisin, päätti Grôm jatkaa matkaa vähentääkseen siten äkkiä yllättävää vaaraa. Kun kuu nousi pyöreänä, suurena ja hunajanvärisenä lehtimeren yläpuolelle, oli kulku puiden latvoissa melkein yhtä helppoa kuin päivällä, kun sitä vastoin maa heidän alapuolellaan, jossa liikkui väijyviä, taistelevia petoja, oli synkän hämärän peitossa. Kun päivä valkeni, olivat nuo pyöreät kukkulat hämmästyttävän likellä aivan kuin ne olisivat yön aikana hiipineet lähemmäksi heitä.

Kukkulat näyttivät nyt toisenlaisilta. Lähimmän, pitkän, pyöreähkön, puuttoman harjanteen ja metsän välissä levisi laaja, aukea, ruohoinen kenttä. Sitä somistivat lammikot ja siellä täällä merkilliset, yksinäiset, paljaat puunrungot, joiden latvoissa näytti olevan kuin ruohomätäs. Ne olivat kuin jättiläismäisiä, vihreitä maalarin siveltimiä keltaisen harmaine varsineen, jotka seisoivat siellä kuin sattumalta. He näkivät kaukana ihmeellisen eläinlauman laitumella, ja tuolla vasemmalla näytti pitävän vahtia jättiläislintu, joka oli yhtä suuri kuin puu, jonka vieressä se seisoi. Vähän oikealla, missä tuo puuton harjanne äkkiä loppui, kimalteli huomattavan laaja vesi. Juuri tuonne, missä vesi huuhteli jyrkkärinteistä vuoriniemekettä, halusi Grôm suunnata kulkunsa ruohotasangon poikki.

Noin kolme tuntia auringon nousun jälkeen olivat he saapuneet parinsadan metrin päähän tasangosta. Kyllästyneinä rasittavaan metsässä kulkemiseen ja haluten kiihkeästi päästä sellaiselle seudulle, jolla he olivat tottuneet enemmän liikkumaan, kiipeilivät he puunlatvoissa kovaa vauhtia eteenpäin, kun oksilta heidän takanaan alkoi kuulua noita hurjia, sekavia ääniä, joita he niin pelkäsivät. Grôm työnsi heti A-yan ensimmäiseksi asettuen itse viimeiseksi väistämään tuota vaaroista hirveintä. Hänen ei tarvinnut kehoittaa joukkoaan kiirehtimään. Mutta heistä näytti siltä, kuin he olisivat seisoneet paikallaan, niin nopeasti lähestyi apinoiden melu heitä.

»Maahan», huusi Grôm tuimasti huomattuaan, että heidät saavutettaisiin, ennenkuin he pääsisivät tasangolle, ja tajuten, ettei heillä ollut mitään toivoa vastustaa puiden latvoissa noita nelikätisiä puiden asukkaita.

Kun he ketterästi pudottautuivat oksalta oksalle, tulivat ensimmäiset apinat näkyviin, päästivät riemuhuudon ja syöksyivät alaspäin heidän jälkeensä pitkin, heilahtavin hypyin. Kiireissään pudotti Hobbo tulivasunsa, joka särkyi pudotessaan, ja kallisarvoiset hiilet lensivät hajalleen. Grôm teki paetessaan viimeisenä sen virheen, että hän piti liian paljon silmällä vihollista ja liian vähän sitä, mihin hän astui. Hetken kuluttua hän huomasi joutuneensa oksalle, josta ei voinut päästä pois muuten kuin pudottautumalla kahdenkymmenen jalan korkeudelta hyvin pahaan paikkaan maahan. Hyppy olisi ollut vaarallinen, ja sentähden hän mieluummin hyökkäsi lähintä vihollistaan vastaan, joka oli oksan tyvipuolella, iskien sininaamaista petoa keihäällään. Mutta kun hänellä oli niin epävarma asento, puuttui iskusta voimaa ja tarkkuutta. Suuri apina väisti sen ketterästi. Säilyttääkseen tasapainonsa Grômin oli annettava apinan vääntää keihäs kädestään. Samassa hypähti toinen apina hänen taakseen oksalle.

Silloin arveli Grôm viimeisen hetkensä tulleen. Hän kyykistyi pysyäkseen vankempana, hyökkäsi sitten eteenpäin ja tähtäsi nuijallansa suoraan vihollisen isoon, karvaiseen vatsaan. Jälleen tarttui peto nopeilla käsillään aseeseen, mutta samansa se ojensi pitkät käsivartensa ja putosi ääntä päästämättä takaperin puusta alas. A-ya, joka oli ensimmäiseksi päässyt maahan, oli jännittänyt kaarensa ja ampunut tarkasti tähdäten ylöspäin. Nuoli oli osunut suurta apinaa aivan leuan alle, lävistänyt kurkun ja tunkeutunut aivoihin asti.

Hämmästyneinä nähdessään johtajansa kaatuvan niin vähäpätöiseltä näyttävästä syystä, lopettivat muut apinat hetkeksi hyökkäyksensä äänekkäästi kirkuen. Sillä välin pääsi Grôm maahan. Samassa ampuivat Mô ja Loob nuolensa. Toinen apina putosi puusta, mutta tarttui alempaan oksaan ja riippui siinä kiemurrellen, samalla kuin toinen apina, nuoli puoleksi vatsassaan, pakeni kirkuen puunlatvaan. Silloin sieppasivat retkeilijät pudonneet aseensa maasta ja lähtivät juoksemaan tasankoa kohti niin nopeasti kuin taisivat. Kamalasti kirkuen ja metelöiden tulivat apinat heidän perässään alempia oksia myöten.

Matkailijoiden onneksi oli metsä tässä kohden jo harvaa, ja he saattoivat osoittaa nopeuttaan. Raivoavat sininaamat jäivät pian jäljelle, ja pakolaiset saapuivat hengästyneinä aurinkoiselle ruohokentälle. Siellä he tunsivat itsensä turvallisiksi ja kääntyivät katsomaan taakseen. Alimmat oksat pitkin metsän reunaa olivat täynnä hyppelehtiviä, ruskeita olentoja, kirkuvia sinisiä naamoja ja punareunaisia, pirullisia silmiä. Mutta ainoakaan noista suurista pedoista ei vihastaan huolimatta näyttänyt olevan halukas lähtemään tasangolle.

»Täällä täytyy olla jotakin, mitä ne suuresti pelkäävät», selitti Grôm silmäillen varovasti ympärilleen. Mutta mitään vaaraa ei ollut näkyvissä, ja he lähtivät eteenpäin poikki rehevän ruohokentän pitämättä kiirettä.

II.

Suurimmalta osalta oli ruoho matalaa, ulottuen tuskin vyötäisiin asti. Mutta siellä täällä oli noin acren [acre = 40,467 aaria] suuruisia aloja, joissa kasvoi enemmän ruokoja kuin heinää; ruokokasvit kohosivat paikoin kahdentoista tai viidentoista jalan korkuisiksi. Tuollaisia paikkoja, joissa saattoi piillä tuntemattomia petoja, piti Grôm tarkasti silmällä. Hän muisti elävästi tuon jättiläismäisen, kauheasilmäisen pään, joka oli pistänyt esille lehtien takaa tuijottaen häneen.

Huolimatta oudoista ja suunnattoman suurista jäljistä, joita he toisinaan tapasivat, ja huolimatta ryskeestä ja rätinästä, jota silloin tällöin kuului ruokojen seasta, kulki joukkue ruohikon poikki kohtaamatta ainoatakaan vihollista. Keskipäivän auringon säteet, joita tuulettomalla ruohoaavikolla oli melkein mahdoton sietää, pidättivät kenties pedot pesissään. Ainoat elävät olennot, mitkä he näkivät, lukuunottamatta hyönteisiä ja paria korkealla kiitävää korppikotkaa, olivat muutamat arat, sanomattoman nopeajalkaiset, pienet, antiloopin sukuiset eläinlaumat.

Grôm huokaisi helpotuksesta, kun he saapuivat kukkuloiden juurelle. Mutta juuri tältä kohden oli mahdotonta kiivetä niitä ylös. Ne olivat kalkkikiviharjanteita, jotka tältä kohden olivat jyrkkiä ja toisinaan ulkonevia, kohoten neljän-, viidenkymmenen, jopa parinsadankin jalan korkeuteen, ja niin tasaisia, etteivät edes nämä luolaihmiset, vaikka he kiipeilivätkin kuin kauriit, voineet päästä niitä myöten ylös. Rehevä tasanko kukkuloiden juurella oli kerran ollut matala sisämaan järvi, ja nyt sen ruoho aaltoili niiden juurella, kullankeltaisina, tuoksuvina laineina.

Kääntyen oikealle johti Grôm kulkua pitkin kallion juurta vettä kohden, joka kimalteli kuin kupari parin kilometrin päässä. Tien oikealla puolella kasvoi noita ruokomaisia kasveja, joita Grôm katseli epäluuloisesti. Ennenkuin he olivat kulkeneet montakaan sataa metriä, osoittautui hänen epäluulonsa oikeutetuksi.

Vähän matkaa heidän takanaan kuului äkkiä hurjaa karjuntaa ja ruokojen taittumista. Vilkaistuaan taakseen näkivät he suuren ruosteenpunaisen, noin sarvikuonon kokoisen eläimen syöksyvän esiin ruokojen seasta ja katselevan heidän jälkeensä. Sen hirveä pää oli suurempi kuin minkään sarvikuonon, mitä he olivat milloinkaan nähneet. Siinä oli kaksi suunnatonta, kartiomaista sarvea, joiden kummankin läpimitta juuresta oli enemmän kuin jalka, ja ne päättyivät teräviin kärkiin. Kun ne olivat vierekkäin tarpeellisen välimatkan päässä juuri kuonon päällä, olivat ne paljon peloittavammat kuin minkään sarvikuonon sarvet. Eläin painoi päänsä uhkaavasti alaspäin ja hyökkäsi Grôm joukkoa kohti päästäen äänen, joka muistutti sian röhkinää ja aasin kiljuntaa. Heti tuon pedon kintereillä ilmestyi kokonainen lauma punaisia petoja ruokojen seasta syöksyen johtajansa jälkeen sellaista hurjaa laukkaa, että se melkein tärisytti maata.

Grômin joukko oli pysähtynyt hetkeksi luottaen jalkojensa nopeuteen ja ihmetellen kummallista sarviparia pedon kuonossa. Mutta kun tuon kauhean joukon viimeiset jo tulivat jymisten heitä kohti, pakenivat he kiireesti. Ihmeekseen he huomasivat, etteivät he olleet ensinkään liian nopeita. Punaiset pedot olivat koostaan huolimatta ihmeellisen ketteriä.

Lähestyessään jyrkkää kallioniemekettä, mihin harjanne päättyi, alkoi Grôm pelätä, että hänen ja hänen tovereittensa oli paettava veteen. Tämä vesi oli suolainen joen suu, joka virtasi idästä päin ja laski tässä mereen pitkän, kalkkikivikukkuloissa olevan tunnelin läpi. Oli pakoveden aika ja takaa-ajettujen pakolaisten edessä heidän saapuessaan rannalle oli kaistale märkää maata, joka kiersi jyrkänteen juurta. Kun he jättivät ruohikon ja juoksivat rantaa pitkin, huomasivat he ihmeekseen, että hurja takaa-ajo oli äkkiä loppunut. Juuri kallion kulmauksessa he pysähtyivät ja katsoivat kummeksuen taakseen. Vaikka takaa-ajajat heiluttelivat suuria sarviaan ja kiljuivat vihasta, eivät ne nähtävästi halunneet tulla niin lähelle vettä. Ne vetäytyivät todellakin taaksepäin, ikään kuin olisivat pelänneet sitä, ja hävisivät viimein ryskien ruokojen joukkoon. Pakolaiset kyykistyivät iloisina maahan saadessaan lepuuttaa uupuneita keuhkojaan, kääntyivät selin jyrkänteeseen ja kiittivät onneaan päästessään sellaisesta vaarasta. Mutta Grômin tarkat silmät katselivat tuskallisina kallion seinää vartioiden samalla tarkasti tyyntä vettä. Jos tuo vesi oli niin peloittava, ettei heitä takaa-ajava, voimakas lauma uskaltanut lähestyä sitä, kätki sen hymyilevä pinta jonkun kauhean vaaran.

Seuraavien muutaman sadan metrin pituudelta oli paljas rantakaistale vain kahden-, kolmenkymmenen jalan levyinen, kadoten jälleen kallion taa. Grôm päätti lähteä tarkastusretkelle. Ei ollut mitään muutakaan mahdollisuutta, sillä heidän takanaan piili tuo peloittava, punainen lauma. Hän arveli, että jossakin edempänä täytyi olla joku kohta, mistä he saattaisivat kiivetä jyrkännettä ylös kallioille, missä he voisivat kulkea turvassa. Salaten tuskansa, jottei peloittaisi tovereitaan, jotka olivat ylpeät saavutettuaan nyt kukkulat, lähti hän kiireesti eteenpäin, vaikkei näyttänyt olevan mitään kiirehtimisen syytä. Sekä Hobbo että nuori Mô olisivat halunneet hiukan levähtää ja nukahtaa ulkonevan kallion suojassa, mutta A-ya, joka ymmärsi herransa levottomuuden, ja pieni urkkija Loob, joka aina oli levoton siellä, missä ei ollut puuta, johon voisi kiivetä, olivat yhtä innokkaita kuin päällikkökin rientämään eteenpäin. Eivätkä nuo toiset olisi milloinkaan uskaltaneet vastustaa Grômin päätöstä.

Käännyttyään seuraavasta kallion kulmauksesta, huudahti koko joukko hämmästyneenä ja tyytyväisenä. Aivan heidän edessään, ei viidenkymmenenkään askeleen päässä, avautui merkillinen luolan suu, jonka edessä oli hieman leveämpi rantakaistale. Heti luolan toisella puolen loppui rannikko äkkiä ja vesi loiski pehmeästi kallion seinää vasten.

Mutta juuri sillä hetkellä tapahtui jotakin kauheata. Ikään kuin vastaukseksi heidän huudahduksiinsa kuohahti tyyni vedenpinta muutaman metrin päässä rannasta; jättiläismäisen hännän iskut saivat sen kiehumaan.

»Juoskaa!» huusi Grôm. Ja he syöksyivät kaikki eteenpäin, kun ei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä. Samassa kohosi vedestä hirveä pää, kolme kertaa suurempi kuin krokodiilin. Siinä oli suuret, pyöreät, punaiset silmät, ja peto syöksyi heidän jälkeensä nostaen aaltoja edellään.

Salamannopeasti jännitti Grôm jousensa ja ampui tuota hirveätä päätä. Nuoli lensi suoraan ammottavaan kitaan. Peto päästi hurjan, raivoisan karjunnan, mutta ei keskeyttänyt takaa-ajoaan. Sitten juoksi Grôm pakenevien toveriensa jälkeen ja ryntäsi henkensä edestä luolan suuta kohti. Luola oli kenties kuoleman ansa heille kaikille, mutta ei näyttänyt olevan muutakaan pakomahdollisuutta.

Kun he syöksyivät luolaan, oli tuo kauhea, peloittava pää aivan heidän kintereillään. He näkivät hämärässä, joka etäällä vähitellen muuttui pimeydeksi, oikealla mustan vesijuovan ja vasemmalla tasaisen, valkean hiekkapenkereen, jonka päätä ei voinut erottaa.

Tätä pengertä pitkin he juoksivat pedon torahampaat aivan kintereillään. Mutta he eivät olleet kulkeneet kuin kymmenkunnan askelta, kun penger vavahteli ja kohosi täristen ylöspäin, ja he kaikki kaatuivat pitkin pituuttaan. Kaikki paitsi Grôm päästivät niin vihlovan kirkaisun, etteivät ollenkaan kuulleet hirmuista karjahdusta, joka tärisytti ilmaa. Mahtava kivikatto luolan suulla oli lohjennut ja pudonnut alas täydellisesti sulkien sisäänkäytävän ja tehden heidän päittensä yläpuolelle ammottavan reiän, josta näkyi sinistä taivasta.

Grôm nopeat aivot huomasivat heti, mitä oli tapahtunut. Hän kömpi jaloilleen ja katsoi taakseen putoilevan kivisateen lävitse. Hän näki heidän jättiläismäisen takaa-ajajansa leuat pitkällään tuijottavan suurilla, pyöreillä silmillään hyvinsuojatuista silmäkuopistaan ja huitovan lujia, käyriä etujalkojaan ilmassa kuoleman kamppailussa. Pudonnut kivivyöry oli osunut sen selkään särkien sen lujan panssarin kuin munan kuoren.

Hetkisen seisoi Grôm jäykkänä puristaen lujilla sormillaan aseitaan. Silloin toinen maanjäristys hänen jalkojensa alla varoitti häntä. Varmalla vaistollaan hän lähti pengertä eteenpäin tovereittensa jälkeen, jotka olivat paenneet heti seisoalleen päästyään. Samassa alkoi kallio hänen päänsä päällä liikkua. Jymisevällä melulla, joka kuului aivankuin vuoren sisästä, luisui se alas ja sulki luolan suun aivan pimeäksi.

Grôm pysähtyi äkkiä, sillä häntä ei laisinkaan haluttanut iskeä päätään kalliota vastaan. Viimein kuului vain heikkoa surinaa, joka tuntui tulevan syvältä hänen jalkojensa alta. Kauhuissaan, mutta lujana hän seisoi nojaten keihääseensä synkässä pimeydessä, kunnes tuo kumma surina viimeinkin lakkasi. Sitten hän hiljaisuudessa, joka tuntui tukehduttavan hänet, huusi lujasti:

»A-ya! Missä olet?»

»Grôm!» kuului tytön nyyhkyttävä vastaus, josta kuvastui sekä helpotusta että iloa. Vastaus tuli aivan kuin Grômin ojennetun käden alapuolelta.

»Me olemme kaikki täällä», sanoivat nuo kolme miestä.

He olivat kaatuneet pitkin pituuttaan toisenkin maanjäristyksen aikana. Pimeässä eivät he enää uskaltaneet nousta, vaan makasivat odotellen, mitä johtaja käskisi tehdä. Otettuaan muutamia varovaisia, hapuilevia askeleita oli hän heidän luonaan ja istuutui A-yan viereen puristaen häntä itseään vasten rauhoittaakseen häntä.

»Mitä meidän nyt on tehtävä?» kysyi tyttö pitkän äänettömyyden jälkeen. Ilman Grömiä olisivat he todennäköisesti kuolleet siihen, missä olivat, uskaltamatta liikahtaakaan pimeydessä. Mutta luottamus, jota he tunsivat päällikköään kohtaan, teki heidät rohkeiksi näinkin toivottomassa tilanteessa.

»Meidän täytyy löytää tie ulos täältä», vastasi Grôm järkähtämättömällä varmuudella.

»Jospa Hobbo vain ei olisi pudottanut tulta!» sanoi nuori Mô katkerasti.

Hobbo murahti nolona ja iski rintaansa suurilla nyrkeillään. Mutta Grôm, joka ei suvainnut mitään riitoja seuralaistensa kesken, vastasi tuimasti:

»Ole ääneti! Itsellesi olisi voinut käydä samalla tavalla.»

Sitten ei puhuttu sen enempää ja Grôm, istuen siellä pimeässä ja painaen tytön kasvoja voimakasta, karvaista rintaansa vasten, mietti keinoja, Hän oli nähnyt viimeisenä hämäränhetkenä, että sisäänkäytävä oli järkähtämättömästi suljettu. Sitäpaitsi hän arveli, että jokainen yritys tehdä aukkoa sille suunnalle varmasti aiheuttaisi sen, että yhä enemmän kivilohkareita putoisi alas, Oli siis parasta lähteä tutkimaan luolaa toivossa, että löytyisi jokin toinen uloskäytävä. Hän ei pelännyt eksyvänsä huolimatta täydellisestä pimeydestä, sillä hän luotti kuudenteen aistiinsa, joka kauan sitten on hävinnyt nykyajan ihmiseltä, suunnan vaistoon. Hän tiesi varmasti löytävänsä takaisin tähän lähtökohtaan, milloin vain haluaisi.

»Eteenpäin!» käski hän viimein nostaen A-yan ylös ja pitäen hänen kättään omassaan. Kohottaen keihäänsä hän tunnusteli kulkiessaan vuoroin maata edessään ja vuoroin vasemmanpuolista seinää. Toisinaan hän myös tunnusteli keihäällään ylöspäin ollakseen varma, ettei kalliokatossa ollut mitään matalampaa paikkaa. Koetellessaan keihäällään oikealle kuului aina veden loiskahdus.

Jännittäen kaikki aistinsa pääsivät he sangen nopeasti eteenpäin, vaikk'eivät nähneetkään mitään. Mutta äkkiä Grôm pysähtyi. Hän tunsi vaistomaisesti edessään olevan jonkun esteen. Hän ojensi keihäänsä niin kauas kuin saattoi. Se sattui johonkin pehmeään esineeseen. Esine, mikä se sitten olikin, liikahteli hurjasti tuntiessaan kosketuksen. Grôm tunsi kylmiä väreitä ruumiissaan ja tuuheat niskakarvat nousivat pystyyn. »Takaisin!» kähisi hän työntäen A-yan käsivarren pituudelta taakseen, ja ojentaen keihäänsä valmiiksi torjuakseen luullun hyökkäyksen. Pari pelästynyttä, kiiluvaa silmää vilkaisi heihin. Ne olivat hyvin pienet, mutta etäällä toisistaan, mistä saattoi päättää, että niiden omistajan pää oli suunnattoman suuri. Kuului käheä, pelästynyt äännähdys, ja raskas ruumis kompuroi veteen. He kuulivat sen uivan tulista vauhtia poispäin.

Jokainen huokaisi helpotuksesta. Vähän ajan kuluttua naurahti A-ya hiljaa:

»On hauskaa löytää viimeinkin joku sellainen, joka pakenee meitä eikä aja meitä takaa!» sanoi hän.

Vähän etäämpänä kääntyi luolan seinä vasemmalle. Muutamia askeleita vielä ja heidän tiensä loppui. Heidän edessään ja molemmilla sivuillaan oli vettä. Grômin tunnusteleva keihäs osoitti sen olevan hyvin syvää.

»Meidän täytyy uida», sanoi hän. »Jättäkää nuijanne tänne.» Ja heittäytyen tuntemattomaan veteen ui hän suoraan eteenpäin.

Oli hermoja koettelevaa työtä uida tässä tuntemattomassa vedessä ja aavistamatonta päämäärää kohti. Mutta Grôm oli päättäväinen, ja hänen toverinsa luottivat hänen lujaan tahtoonsa. Vesi oli lämmintä ja hieman suolaista, ja Grôm päätteli, että se oli yhteydessä ulkopuolella olevien vesien kanssa. Useita kertoja hän kosketti luolan kallioisia seiniä ja huomasi, että he kulkivat suoraan arvaamatonta syvyyttä kohti. Mutta hän ui edelleen toivoen ja rohkeana tasaista vauhtia, sillä hän tiesi jokaisen joukkonsa jäsenen kestävän ainakin puolen päivää tällaista menoa suloisessa, tyynessä virrassa.

Äkkiä näkyi heidän edessään veden pinnalla heikko, sinertävä hohde. Se oli jotakin hämärää, epätodellista ja kummallisen uhkaavaa.

»Päivänvaloa!» huudahti nuori Mô innokkaasti. Mutta Grôm ei sanonut mitään. Hän ei pitänyt sitä päivänvalona, vaan pelkäsi siinä piilevän jonkun uuden vaaran.

Tuo outo valo kasvoi ja levisi. Saattoi jo selvästi huomata, että se kohosi vedestä ja lähestyi hämmästyneitä uimareita nopeasti. Hetken kuluttua oli sininen loisto niin kirkas, että uimarit saattoivat nähdä olevansa ikäänkuin suuressa uima-altaassa, jonka katto oli pimeän peitossa. Noin viidenkymmenen metrin päässä oikealla tuon ihmeellisen huoneen seinästä kohosi loiva kallioniemeke, joka oli suurimmaksi osaksi veden peitossa.

Tuota niemekettä kohti ohjasi Grôm nyt kulkunsa uiden täyttä vauhtia toisella kyljellään. Hän ei ymmärtänyt tuota kummallista loistetta ja halusi saada joukkonsa kuivalle maalle, ennenkuin se saavuttaisi heidät. Mutta vaikka he uivat nopeasti, liikkui tuo aavemainen hohde vielä nopeammin. Ennenkuin he pääsivät rannalle, ympäröi valo heidät kokonaan. Mutta se näytti tulevan pohjattomasta syvyydestä.

Arasti he vilkaisivat alaspäin, ja hiljainen tuskan huudahdus pääsi heidän huuliltaan. Syvyydessä vilisi kauheita, loistavia olentoja, joilla oli hirveät kynnet ja torahampaat, leveä, litteä selkä ja peloittavat, ulkonevat silmät.

Kaikki nuo silmät tuijottivat heihin sellaisella hyydyttävällä ilkeydellä, että Grôminkin veri jähmettyi. Niitä näytti olevan lukemattomia, ja ne alkoivat kaikki yht'aikaa äkkiä uida ylöspäin.

Pakolaiset kiipesivät jo rannalle hurjaa vauhtia, kun tuo pirullinen joukko ilmestyi pinnalle. Hobbo, joka oli hitain uimisessa, aikoi juuri tarttua kallioon, kun vesi kuohahti hänen ympärillään kirkkaana vaahtona. Pari suurta pihtimäistä kynttä tarttui häntä niskaan ja toinen pari käsivarteen kiskaisten hänet takaisin. Hetkisen näkyivät hänen vavahtelevat kasvonsa pinnalla, sitten hän kirkaisi tukehtuneesti ja vaipui veden alle. Hän katosi pyörteeseen, jossa oli vaaleansinisiä, hurjasti huitovia kynsiä, silmiä, torahampaita ja mustareunaisia, ammottavia kitoja.

Mielettömänä vihasta ja kauhusta iski Grôm keihäällään hurjasti tuohon kuhisevaan joukkoon; Loob ja nuori Mô seurasivat heti hänen esimerkkiään. Muutamat heidän umpimähkäisistä iskuistaan osuivat, ja kun joku noista jättiläisäyriäisistä vääntelehti kuolemantuskissaan, tarttuivat lähimmät naapurit siihen, repivät sen kappaleiksi ja söivät suuhunsa.

Mutta A-ya, joka ei ollut ottanut osaa tähän kostoon, tarttui Grômin käsivarteen huutaen hurjasti:

»Katso! Ne tulevat tänne!»

Nuo kolme hurjistunutta miestä palasivat järkiinsä ja tuijottivat ympärilleen. Molemmilta puolin kömpi kalliolle jättiläismäisiä äyriäisiä, joilla muutamilla oli kahdeksan, kymmenen jalkaa pitkät kynnet ja silmät huojuvien varsien päässä.

Onneksi oli kallio sangen laaja. Sen maanpuoleisessa päässä oli kivilouhikko, joka kohosi noin kahden-, kolmenkymmenen jalan korkeuteen veden pinnasta. Tuota edullista paikkaa kohti suuntasivat kulkijat juoksunsa, huitoen ja iskien hurjasti keihäillään ympärilleen, kun pedot kömpien kummaltakin puolelta vedestä tarttuivat heihin kauheilla, terävillä kynsillään. Yhä uudelleen ja uudelleen iskivät ne jotakin pakenijaa jalkaan tai sääreen. Mutta hänen toverinsa löivät pitkän, nivelisen jäsenen kappaleiksi tai työnsivät keihäänsä syvälle tuohon kauheaan, avonaiseen kitaan ja vapauttivat siten hänet.

Viimein he saapuivat haavoittuneina ja verta vuotavina niemekkeen toiseen reunaan ja kiipesivät korkeimmalle huipulle. Tänne asti yritti heitä seurata ainoastaan kaksi tai kolme jättiläisnivelkuoriaista. Oli helppo iskeä niihin ylhäältäpäin ja ajaa ne takaisin ahneiden tovereittensa luo. Ja koko joukko, nähtävästi unohtaen takaa-ajamansa uhrit, heti kun ne olivat saavuttamattomissa, alkoi hurjasti taistella haavoittuneista. Niemekkeen alempi osa ja vesi sen ympärillä oli täynnä hirveätä, matelevaa joukkoa, joka näytti kuohuvan sinisessä loisteessa, ja sieltä kuului räiskettä, naksahtelua ja sihinää.

Kaikki paitsi Grôm katselivat kuin lumottuina tuota inhoittavaa näytelmää. Mutta Grôm ajatteli vain, miten parhaiten voisi käyttää hyväkseen tuota loistavaa valoa, ennen kuin se katoaisi. Luolan seinä oli tältä kohden niin ryhmyinen ja haljennut, ettei sitä ollut mahdoton kiivetä. Ja vähän matkaa oikealla hän huomasi veden yläpuolella ikäänkuin käytävän suun.

»Tulkaa! Niin kauan kuin on valoa», sanoi hän lähtien edellä. Toiset seurasivat kintereillä. Milloin kyljellään ryömien teräviä reunoja pitkin, milloin kynsin hampain iskien melkein näkymättömiin koloihin, kulkivat he jyrkkää seinää pitkin ja saapuivat käytävän suulle. Se oli laaja ja siitä oli helppo kulkea, vaikka sen lattia kohosi jotenkin jyrkästi ylöspäin. He kiiruhtivat tyytyväisinä sitä pitkin. Ja kauhujen salin sininen valo häipyi heidän taakseen.

Muutamia minuutteja myöhemmin kumotti edestäpäin uutta valoa ikään kuin tähden vaaleata loistetta. Se laajeni heidän kulkiessaan ja muuttui kullan väriseksi. Sitten näkivät he edessään kappaleen taivasta, jolla leijaili pieniä pilvenhattaroita, ja hetkistä myöhemmin he tulivat korkealle, kukkivalle hietaharjanteelle, jonka ylitse puhalsi suloinen, suolainen tuuli. Heidän alapuolellaan oli viehättävä merenlahti, jonka rannalla puitten suojassa käyskenteli hirvilauma laitumella. Takana kohosi kaunis kukkulajono houkuttelevan näköisenä.

»Tämä on suloinen maa», sanoi Grôm, »ja me palaamme varmasti tänne. Mutta luullakseni meidän on löydettävä toinen tie kuin se, mitä me tulimme.»

Yhdestoista luku.

LUOLA-ASUKKAIDEN PIDOT.

I.

Viimein olivat luolan asukkaat vastahakoisesti lähteneet maanjäristyksen hävittämästä laaksostaan ja asettuneet uuteen asuinpaikkaansa, jonka Grôm oli etsinyt heille, vihreälle kukkulan rinteelle suolaisen veden rannalle. Ei ollut kestänyt kuitenkaan kauan, ennenkuin he olivat mieltyneet uusiin asuntoihinsa, sillä kalkkikiviluolat olivat avarat ja turvalliset, vihollisen oli vaikeata tulla niihin muualta kuin pitkää, paljasta harjannetta myöten, joka kulki länteen päin luolien takana. Makeavesinen puro juoksi melkein sisäänkäytävän vieressä laskien hauskasti kohisten merenlahteen, ja ympäröivät seudut olivat täynnä riistaa. Tosin tuo laaja suo- ja ruokotasanko, joka levisi harjanteitten eteläpuolella, oli outojen petojen tyyssija, mutta niillä ei ilmeisesti ollut mitään halua tutkia korkeita, paljaita, tuulisia kumpuja.

Eräänä aurinkoisena aamuna sattuivat luolat olemaan melkein autiot. Heimon miehet, myöskin päälliköt Bawr ja Grôm sekä useimmat naiset ja puolikasvuiset lapset olivat lähteneet matalalle merenrannalle viiden kuuden peninkulman päähän keräämään nilviäisiä — suuria, mehukkaita kommia ja ihmeellisen lihavia, maukkaita simpukoita. A-ya, innostuneena valmistamaan kaaria ja nuolia heimolle, oli jäänyt puolen tusinan vanhan miehen ja naisen sekä Grômin jättiläisorjan, ramman kaarijalkamiehen Ook-ootskin kanssa vartioimaan lapsia ja heimon tulia. Grômin puolisona ollen ja hänen uskollisena toverinaan kaikissa suurimmissa seikkailuissa oli A-yan maine — melkein yhtä suuri kuin Bawrin ja Grôminkin.

Avonaisella, ruohoisella tasangolla luolan suulla paloi kaksi suurta nuotiota säännöllisesti auringonpaisteessa. Jättiläismäinen Ook-ootsk, jolla oli ruma apinamainen otsa, ylöspäinkääntyneet, punaiset sieraimet, ulkonevat leuat, karvainen, savenvärinen vartalo ja lyhyet, voimakkaat, hyvin käyrät sääret, joista toinen oli vääntynyt niin, että varpaat kääntyivät melkein taaksepäin, loikoi lähellä sisäänkäytävää naureskellen hyväntahtoisesti, kun parvi pienokaisia, A-yan kaksi lasta niiden joukossa, kiipesi hänen päällään. Useimmat vanhoista miehistä ja naisista torkkuivat varjossa, lukuunottamatta paria kolmea uutterinta, jotka vetivät kangistuneilla sormillaan kapeita kaistaleita nahasta kaarenjänteiksi tai sitoivat teräviä kiviä keihäiden kärkiin. A-ya istui jalat ristissä vähän etäämpänä pienen tulen ääressä ahkerasti valmistellen kaariaan ja nuoliaan kärventämällä puuta kuumassa tuhassa ja sitten hieromalla sitä kahden ryhmyisen kiven välissä. Hänen kumartuessaan työnsä yli valui hänen raskas, tuuhea tukkansa silmille, ja hän pudisti ne vähän väliä kärsimättömästi syrjään. Siinä oli kuva alkuajan rauhasta.

Mutta siihen aikaan kuin maailma oli nuori, oli rauha epävarmempi kuin vesikupla.

Vihreän kukkulan takaa kuului kavion kapsetta ja läähättävää hengitystä. A-ya hypähti ylös tarttuen omaan hyvään jouseensa ja asetti nuolen sen jänteelle. Samalla hän päästi kovan varoitushuudon, jolloin rampa orja Ook-ootsk nousi ylös pudistellen lapsilauman kimpustaan ja tuli kuukaten häntä kohti aseet kummassakin kädessä. Eräs vanha vaimo kokosi säikähtyneet, ihmettelevät lapset ja ajoi heidät silmänräpäyksessä luolaan pois näkyvistä Hypähtäen makuultaan ja ympärilleen vilkuillen kiiruhtivat vanhat miehet pois varjopaikoistaan tarttuen keihäisiin ja nuijiin, mitä sattui olemaan saatavissa.

Kaikki seisoivat henkeään pidätellen, odottaen mitä tapahtuisi. Silloin tuli kukkulan takaa esiin suuri, komeasarvinen hirvi, jonka silmissä näkyi kauhua ja jonka suuret sieraimet pärskyivät verisinä. Sen toisessa kupeessa oli pitkä, syvä haava. Horjuen väsymyksestä ja veren vuodosta tuli se suoraan luolan suuta kohti, niin sokaistuna pelossaan, ettei se näyttänyt huomaavankaan ihmisolentoja, jotka odottivat sitä, eikä edes tulia edessään.

A-ya huokasi helpotuksesta nähdessään, ettei se ollut mikään raateleva peto. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli pyydystää otus. Hän jännitti jousensa, ja kun läähättävä eläin juoksi ohi, niin hän ampui. Nuoli tunkeutui puoleksi juuri jännittyneiden hartioiden taakse. Verta purskahti eläimen sieraimista. Se vaipui polvilleen, ponnisteli jälleen ylös, hoiperteli muutamia askeleita eteenpäin ja kaatui puoleksi tuleen.

Vanhat miehet ja naiset päästivät riemunhuudahduksen. A-ya aikoi lähteä vetämään saalistaan pois tulesta. Mutta epäluuloinen, varoittava katse Ook-ootskin tarkoissa, pienissä silmissä pidätti hänet. Rampa oli kuukannut nyt aivan hänen viereensä. A-ya käsitti tuon katseen tarkoituksen.

»Minkä arvelet ajaneen sitä, Ook-ootsk?» kysyi hän ja pyörähti ympäri odottamatta vastausta tuijottaen tuskaisena kukkulan vihreälle harjanteelle päin.

»Kenties musta leijona», sanoi Ook-ootsk karhealla, kotkottavalla äänellään pudottaen keihäänsä ja nuijansa maahan ja asettaen pitkän nuolen jykevän jousensa jänteelle.

Mutta tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun hänen arvelunsa osoittautui vääräksi. Kukkulan takaa läheni suuret päät riipuksissa ja kuolaiset leuat puoliavoinna kaksi tuollaista suurta punaista luolakarhua, jotka aina olivat olleet erityisesti A-yan kauhuna.

»Piilottakaa lapset!» huusi hän ja lennätti samassa nuolen melkein tähtäämättä lähintä petoa kohti. Hän oli heimon paras ampuja, ja nuoli osui liiankin hyvin. Se sattui karhua suoraan kuonoon ja tunkeutui kitalaen läpi kurkkuun tehden haavan, joka tosin aikaa myöten olisi ollut kuolettava, mutta tällä hetkellä teki pedon vain vaarallisemmaksi. Se pysähtyi yskien, koetti repiä piikin kurkustaan ja syöksyi sitten eteenpäin hirveästi karjuen.

Sillä välin oli kuitenkin toinen karhu ehtinyt toverinsa edelle, vaikka aikaa oli kulunut vain pari sekuntia. Ook-ootsk tervehti sitä heti nuolella, jonka hän tarkasti tähdäten ampui jykevällä jousellaan. Nuoli, joka oli pitkä pähkinäpuun oksa ja joka ammuttiin lyhyen välimatkan päästä, sattui vihollisen oikeanpuoleiseen lapaan ja työntyi niveleeseen niin, että jalka kadotti voimansa ja jättiläispeto kellahti melkein kyljelleen. Karjaisten se puraisi nuolen poikki ja lähti sitten eteenpäin kolmella jalalla. A-yan ketterästä jousesta se sai toisen nuolen, joka tunkeutui puoliväliin sen niskaan. Mutta tuosta hirveästä haavasta, joka sai veren purskahtamaan sen suusta, se ei näyttänyt välittävän mitään. Toinen A-yan ampuma nuoli meni ohi. Huutaen vanhoja miehiä taisteluun sieppasi hän silloin kivipäisen keihäänsä ja juoksi lähimmän tulen taakse toivoen houkuttelevansa karhut seuraamaan itseään ja siten johtavansa ne pois lasten piilopaikasta.

Mutta hän oli unohtanut, että Ook-ootsk, jolla oli vääntynyt ja käpristynyt jalka, ei voinut juosta. Tuo urhoollinen villi ampui vielä yhden pitkän nuolen punaiseen, lähestyvään petoon räpyttäen nopeasti pieniä silmiään ja puhaltaen uhkaavasti ylöspäin tähtäävien sieraintensa läpi nähdessään turmionsa tulevan. Sitten hän pudotti jousensa, laskeutui toiselle polvelleen ja asetti keihäänsä vinosti eteensä sovittaen sen toisen pään lujasti maata vasten. Kun peto lähestyi ja hyökkäsi häntä vastaan, tunkeutui terävä keihään kärki sen vatsasta sisälle suoraan selkärankaan asti. Silloin katkesi varsi, Ook-ootsk kaatui vatsalleen ja peto hypähti eteenpäin äkillisessä pelon ja raivon puuskassa, heittäytyi hänen päälleen ja raapaisi jättiläismäisellä takakäpälällään melkein kaiken lihan hänen selästään.

Ook-ootsk puri hampaansa urhoollisesti yhteen, sulki silmänsä, risti pitkät, karvaiset kätensä päänsä päälle, käpristyi kokoon ja näytti odottavan seuraavassa hetkessä joutuvansa kuoleman omaksi.

Mutta juuri kun peto aikoi kääntyä hurjana takaisin surmatakseen vähäpätöisen, mutta rääkätyn vastustajansa, riensi A-ya apuun molemmissa käsissään palava, säkenöivä risukimppu, ja vanhat miehet, toisilla tulikekäleet ja toisilla keihäät kädessä, kirkuivat rohkeasti hänen takanaan. Pelottomalla kylmäverisyydellä hän heitti tulen suoraan pedon silmiin täydellisesti sokaisten ne. Kun peto pyörähti iskeäkseen hänet maahan, hypähti hän pilkallisesti nauraen syrjään ja heitti sen kitaan toisen kekäleistä, jota se puri julmasti hampaillaan, ennen kuin huomasi sen tuottavan tuskaa ja sylki sen ulos.

Luottaen nyt kuuloonsa hyökkäsi peto suoraan sinnepäin, mistä kuuli ääniä. Se oli aivan unohtanut Ook-ootskin. Se halusi saavuttaa tuon vihollisen, joka oli ryöstänyt siltä silmien valon, ja juoksi A-yan ääntä kohti. Mutta aivan sen tiellä sattui olemaan toinen nuotioista, mihin hirvi oli kaatunut. Aivan hurjistuneena haavojensa tuottamasta tuskasta huomatakseen heti tulta, kompastui se hirveen. Siinähän olikin yksi sen vihollisista. Se alkoi repiä kynsillään kuollutta hirveä, purren sitä ja ryömien sen päällä saadakseen sen kurkun kynsiinsä, tulen nuoleskellessa pilkallisesti sen päätä. Viimein se oli vetänyt syvälle voimakkaisiin keuhkoihinsa liekkejä, jotka polttivat ja tukahduttivat ne niin, etteivät ne enää voineet toimia. Heikosti läähättäen heittäytyi se selälleen pois tulesta, piehtaroi maassa potkien käpälillään ilmaa ja tukehtui nopeasti.

Sillä välin oli toinen karhu, liikkuen ihmeellisen ketterästi kolmella jalallaan, hyökännyt karjuen vanhojen miesten kimppuun. Silmänräpäyksessä se sai kolme, neljä keihästä ruumiiseensa. Mutta kädet, jotka heittivät keihäät, olivat heikot, ja peto hyökkäsi mistään välittämättä eteenpäin. Useita tulikekäleitä putosi sen päälle kärventäen sen pitkää, punaista karvaa, mutta se pudisti ne pois, sillä se oli liian raivostunut muistaakseen kauhua, jota se tavallisesti tunsi liekkejä kohtaan.

Joukko hajautui joka suunnalle. Eräs urhoollinen, vanha harmaapartainen ukko, joka oli huomannut, miten A-ya teki, jäi tielle ja koetti heittää palavan risukimpun pedon silmiin. Mutta hän ei ollut kyllin nopea. Peto kohotti kuononsa väistäen iskun, ja samassa se kaatoi heikon vastustajansa maahan ja musersi hänen päänsä hirveillä leuoillaan.

Mielettömyydessään se unohti nyt toiset vihollisensa ja alkoi purkaa vihaansa hengetöntä uhriaan kohtaan. Mutta seuraavassa hetkessä oli sen pää kokonaan punaisten kekäleiden peitossa. A-ya työnsi vahvojen, nuorten käsivarsiensa koko voimalla lyhyen keihäänsä puoliväliin sen kupeeseen. Kun pedon toinen silmä nyt oli sokaistu ja pitkä turkki savusi, muuttui sen viha äkkiä kauhuksi. Kohottaen jättiläismäisen päänsä korkealle ilmaan ikäänkuin siten välttääkseen tulisia hyökkääjiään, kääntyi se ja lähti juoksemaan takaisin samaa tietä, mitä oli tullutkin. Vanhat miehet hyppivät sen jäljessä hutkien ja sohien sitä palavilla kekäleillä.

Juosten kuin hirvi ja huutaen riemuissaan kiiruhti A-ya vanhojen miesten edelle ja työnsi molemmin käsin keihäänsä säikähtyneen pedon kaulaan. Pelästyen pahanpäiväisesti tästä iskusta kääntyi se vasemmalle. Sen vasen silmä oli sokea ja oikea oli täynnä savua ja tuhkaa. Siksi se ei nähnyt eteensä, vaan putosi kirkaisten jyrkänteen reunan yli, joka tältä kohden sattui olemaan noin sadan jalan korkuinen ja melkein kohtisuora, alas tasangolle. Se pyörähti ympäri ja joka kerran kuin sen ruumis sattui kallion seinään, ponnahti se askeleen päähän. Viimein se putosi alas kivien ja mullan sekaan ja makasi siellä muodottomana kuin karvamatto, joka on pudonnut yläkerran ikkunasta.

Vanhat miehet kurkottivat riemuiten takkuiset, harmaat päänsä reunan yli irvistellen pedolle. Silmissään rohkea loiste ja vahvat, valkoiset hampaat hohtaen hurjasti, kääntyi A-ya takaisin hoitamaan orjansa Ook-ootskin haavoja.

II.

Päästyään varmuuteen, että Oot-ootskin haavat, vaikka ne olivatkin hirveät, eivät olleet kuolettavia, meni A-ya kauempana olevan tulen luo katsomaan, voisiko pelastaa kaatuneen hirven, ennenkuin se kokonaan palaisi. Tuli oli vain vähän tehnyt tuhojaan, mutta sokea karhu oli hirmuisesti paloitellut sitä. Ja siitä kohosi paistetun lihan haju, joka tuntui A-yasta miellyttävältä. Hänen käskystään vetivät vanhat miehet hirven tulesta takajaloista saadakseen kappaleita itselleen. Jokainen seurasi esimerkkiä saadakseen itselleen jonkin herkkupalan, paitsi Ook-ootskia ja erästä vanhaa vaimoa. Vanhus istui haikeana huojutellen itseään karhun surmaaman miehensä ruumiin vieressä, ja Ook-ootsk ryömi lähimpään kuoppaan etsimään jotakin parantavia yrttejä, jotka puhdistaisivat ja lieventäisivät hänen haavojaan.

Hirven nahka oli liian palanutta ja karhun kynsien repimää ja rikkomaa niin, ettei siitä voinut tehdä muuta kuin nahkahihnoja. Mutta vanhat miehet nylkivät sen taitavasti, ennenkuin jakoivat lihan. Vaikka heidän kyhmyiset sormensa olivat heikot, käyttivät he ihmeellisen, taitavasti teräviä kiviä veitsen asemesta. A-ya seisoi heidän vieressään tarkasti katsellen, ettei mikään hänelle kuuluvista herkkupaloista katoaisi. Nuo makupalat oli varattu hänelle, hänen kahdelle lapselleen ja Grômille, kun tämä palaisi. Hänellä oli oikeus niihin, ei vain siksi, että hän oli Grômin vaimo, vaan myöskin sen tähden että hän oli surmannut otuksen.

Hänen seistessään hirven pääpuolella, joka oli enimmän kärventynyt tulessa, kohosi siitä vahvempi paistetun lihan haju kuin ensi kerralla. Kun hän veti sitä varovasti sisäänsä, alkoi se niin ihmeellisesti kiihoittaa hänen ruokahaluaan, ettei hän ollut moista ennen tuntenut. Hän kosketti hyvin ruskettunutta, lihavaa palaa ja pisti sitten sormet suuhunsa. Maku tuntui hänestä yhtä miellyttävältä kuin hajukin. Hän etsi sopivaa palasta maistaakseen sitä.

Sattumalta oli hirven kieli, joka oli ollut keskellä tulta, mutta puoleksi avonaisten leukojen välissä, kypsynyt hyväksi. A-ya otti itselleen tuon aina halutun herkkupalan. Se näytti niin kummalliselta paistettuna, että hän epäröi maistaa sitä. Viimein hän siitä lähtevän hyvän hajun houkuttamana rohkaisi itsensä ja puraisi sitä.

Hetkisen kuluttua hän ahmi sitä sellaisella halulla, että se, jos tapoihin olisi kiinnitetty huomiota silloin, kuin maailma oli nuori, olisi näyttänyt sopimattomalta suuren päällikön puolisolle. Milloinkaan ennen ei hän ollut syönyt mitään, mikä olisi ollut puoleksikaan näin herkullista. Tällaista ruokaa hän oli koko elämänsä ajan halunnut. Hänen kaksi pientä poikaansa nykivät häntä herättäen hänet innostuksestaan. Hän antoi heille kummallekin kappaleen, jonka he ahneesti hotkivat pyytäen lisää. Ja pian katosi tuo suuri paistettu kieli noiden kolmen suuhun.

Toiset katselivat sitä paheksuen. Ne osat lihasta, jotka tuli oli kokonaan tai puoleksi kypsentänyt, olivat heidän mielestään turmeltuneita. A-ya mahtoi kuitenkin pitää siitä, mutta hänhän oli niin monessa suhteessa erilainen kuin muut! Mutta kun he näkivät hänen kahden poikansa seuraavan hänen esimerkkiään ja huomasivat heidän innostuksensa, uskalsivat useat vanhat miehet maistaa itsekin. He muuttivat heti mielensä. Kaikkein viimeksi huomasivat vanhat naiset ja lapset, jotka aina ovat piintyneimpiä tällaisissa asioissa, kadottavansa jotakin ja uskalsivat maistaa tuota outoa ruokaa. Yksi ainoa suupala riitti kumoamaan heidän ennakkoluulonsa. Muutamien minuuttien aikana kiskoi jokainen kappaleita lihasta, mitä tuli oli kärventänyt, ja kaikki halusivat vielä lisää. Runsaasti kolmas osa eläimestä oli vielä jäljellä, mutta se oli raakaa lihaa. A-ya katseli sitä halveksien.

»Heittäkää se uudelleen tuleen!» käski hän ankarasti. Komea paistin kappale, jonka hän oli leikannut itselleen reidestä, näytti kärventyneen vain ulkopuolelta, ja hän oli pettynyt. Hän seisoi hypistellen raakaa lihaa hieman vastenmielisesti, sillä aikaa kuin vanhat miehet ja naiset iloisesti rupatellen ja lapsilauman töllistellessä raastoivat ruhjotun hirven takaisin tuleen, nostivat sitä vaivalloisesti jaloista ja onnistuivat asettamaan sen keskelle liekkejä. Äänekäs riemuhuuto kuului nyt noista vanhoista, kuihtuneista kurkuista, ja he vetäytyivät kaikki edemmäksi odottamaan, kunnes tuli tekisi ihmeellisen työnsä.

Mutta A-ya oli kärsimätön ja kummallisen tyytymätön katsellessaan, miten nopeasti liha käristyi. Hän seisoi miettien, katsellen tulta ja pyöritellen raakaa lihaa käsissään. Tuon asennon hän oli oppinut Grômiltä, kun tämä pohti jonkun kysymyksen ratkaisua. Ja nyt näytti siltä kuin hän olisi saanut Grômin mielenkin. Hänessä välähti äkkiä ajatus, eikä hän tiennyt, mistä se tuli. Tuntui aivan kuin joku olisi kuiskannut sen hänelle. Hän otti keihäänsä, työnsi sen kivipään tukevasti lihakimpaleen sisään ja heitti lihan tuleen niin kauas kuin sen saattoi panna, polttamatta keihään puuvartta.

Liikuttamalla kappaletta edestakaisin, jottei se palaisi, huomasi hän paistamisen käyvän paljon paremmin kuumien hiilien päällä kuin liekissä. Ja kun viipale oli ohut, kypsyi se nopeasti. Kun se oli tehty, poltti hän lihalla sormensa ja suuren, punaisen suunsa. Hänen kaksi poikaansa, joille hän oli antanut kappaleet, jotka olivat liian kuumia hänelle itselleen, hyppivät edestakaisin ja itkivät ääneensä tuskasta, mutta rauhoittuivat heti sen hyvästä mausta.

Huomattuaan, miten hyvin A-yan koe oli onnistunut, ryntäsivät katselijat esiin, vetivät eläimen vielä kerran tulesta ja alkoivat leikellä sopivia kappaleita, kukin itselleen. Muutamien minuuttien aikana opetteli jokainen, joka sai käsiinsä pitkän nuolen, keihään tai terävän tikun ahkerasti paistamisen taitoa. Jopa itkevä, vanha murehtijakin, kun innostus kävi liian ylivoimaiseksi, jätti kuolleen miehensä ruumiin ja tuli ottamaan osansa. Ainoastaan tuo kuollut mies, joka makasi pitkin pituuttaan auringonpaisteessa luolan suulla, ja rampa jättiläinen Ook-ootsk, joka vihreässä kuopassa hoiteli hirveitä haavojaan, eivät ottaneet osaa iloon, ensimmäisiin keitetyn ruoan pitoihin. Kuuman lihan neste, jota tuli oli muodostanut, oli melkein yhtä kiihoittavaa kuin alkohooli heidän suonissaan, ja pidot muodostuivat kuin hurjiksi juomingeiksi, kun vanhusten käpertyneet hermot alkoivat tuntea uutta elämää. Nähdessään hirven lihan sulavan kuin lumi kevätauringossa A-ya käski nylkeä ja paloitella kaatuneen karhun ruumiin.

Mutta vanhat miehet olivat liian kiintyneitä kemuihinsa kiinnittääkseen mitään huomiota hänen määräyksiinsä. Ja hän itsekin oli liian iloinen ja tyytyväinen pakottaakseen heitä sen enempää. Jokainen, vanha ja nuori, imi palaneita sormiaan ja kaikkien kasvot loistivat rasvaisina ja onnesta hymyilevinä, ja A-ya tunsi hämärästi, että kaikki kuri olisi nyt vastenmielistä.

Tämän huumauksen aikana palasi heimon pääjoukko komman- ja simpukankeräysretkeltään rannikolta. Jyrkänteen juurella luolan kohdalla he löysivät karhun ruumiin ja keräytyivät tuskallisina sen ympärille, ihmetellen siinä olevia keihään haavoja ja nuolen reikiä, kunnes Bawr ja Grôm, jotka olivat jälkijoukossa, saapuivat paikalle. Oli selvää, että luolan luona oli ollut hirveä taistelu. Molemmat päälliköt kiiruhtivat useimpien sotilaiden kanssa eteenpäin nähdäkseen, miten oli käynyt, ja vain muutamat jäivät nylkemään karhua ja ottamaan siitä lihoja.

Kun huolestuneet soturit saapuivat luolan edustalle, hämmästyivät he siellä vallitsevaa iloa ja olivat vähällä suuttua. Mitä nuo vanhat tyhmyrit oikein ajattelivat, kun tanssivat ja rupattivat tulen ympärillä ja tuhlasivat hyvää lihaa työntämällä sitä keppien, keihäiden ja nuolien kärjessä tuleen?

Nuoremmat naiset, jotka tulivat soturien takana, olivat pilkallisia. He käyttäytyivät aina moittivasti A-yaa kohtaan, sikäli kuin uskalsivat, ja nyt he juoksivat esiin toruen ja lyöden lapsiaan ja kieltäen heitä panemasta suuhunsa tuota vastenmielistä, kärvennettyä lihaa.

A-ya kertoi Grômille ja Bawrille tapauksen muutamin lausein ja ojensi sitten heille kummallekin hyvin paistetun kappaleen. He haistoivat sitä epäillen, maistoivat, hymyilivät ja hotkivat sen maiskutellen partaisia huuliaan.

»Sinäkö tämän teit, tyttö?» kysyi Grôm ylpeydestä loistaen, katsellen A-yaa ja ojentaen suuren, karvaisen kätensä saadakseen uuden kappaleen. Mutta Bawr harppasi eteenpäin, työnsi vanhat miehet syrjään, irroitti itselleen suuren lihaviipaleen, työnsi sen keihäänsä kärkeen ja heitti tuleen.

Malttamattomuudessaan veti Bawr paistinsa aina minuutin, parin kuluttua tulesta maistaakseen sitä ja nähdäkseen, olisiko se jo valmis. Hänen innostuksensa ja Grômin, joka oli seurannut esimerkkiä, poisti sotilaiden epäilyn niin nopeasti, että suuresta hirvestä ei viiden minuutin kuluttua ollut jäljellä muuta kuin sarvet, luut ja sisälmykset. Ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, heittäytyivät karhun kimppuun, nylkien ja paloitellen sen ahnaan kiireisesti. Nuoret naiset, jotka olivat tyydyttäneet itseään lyömällä vastustelevia, hurjistuneita lapsiaan, antoivat pian perään uteliaisuudelleen ja alkoivat salaa maistella rasvaisia, paistettuja lihapaloja, joita olivat itselleen keränneet. Sitten he sieppasivat keihäitä ja tikkuja paistinvartaiksi ja tulivat kirkuen pyytämään osiaan. A-ya, joka seisoi vähän etäämmällä Grômin kanssa, hymyili pilkallisesti heidän mielensä muutokselle.

Seuraavien tuntien aikana ympäröi tulia paistava, rähisevä joukko. Lähimpänä tulta olevat pitelivät toisella kädellään paistinvarrasta, koettaen toisella suojata kasvojaan kuumuudelta. Heti kun etumainen piiri alkoi tunkeutua ulos ruskeine, mehukkaine herkkupaloineen, rupesivat takimmaiset riitelemään heidän paikoistaan. Ja luolaheimo, joka ei välittänyt mistään muusta kuin tästä uudesta herkusta, juhli koko iltapäivän sellaisella yksimielisellä, huolettomalla riemulla, jollaista he eivät olleet milloinkaan ennen tunteneet. Viimein he loistaen rasvasta ja yltäkylläisyydestä heittäytyivät pitkälleen siihen missä olivat ja vaipuivat uneen. Bawr ja Grôm sekä pari, kolme vanhempaa soturia, jotka viisaasti kyllä olivat olleet kohtuullisia herkuttelemisessaan, ajattelivat pelolla, mitä tapahtuisi, jos joku vihollinen hyökkäisi heidän kimppuunsa tällaisella velttouden hetkellä.

Mutta mitään vihollista ei tullut. Kasteen laskeutuessa maahan nousi kuu lahden yli hunajanvärisenä sinipunervalle taivaalle ja leikitteli kummallisesti tulen vaihtelevan loisteen kanssa. Luolasta kuului A-yan hiljainen ääni, kun hän tyynnytteli rauhatonta lastaan.

Kahdestoista luku.

VEDEN PINNALLA.

I.

Luola-asukkaitten nuolien saanti alkoi käydä niukaksi. Pähkinäpuun nuoret vesat, joista he olivat valmistaneet niitä, olivat melkein lopussa, eikä kahden päivän matkan päässä luolien ympäristöllä ollut mitään sellaista, mitä olisi voinut käyttää pähkinäpuuvesojen sijasta. Myöskään ei Grôm enempää kuin kukaan muukaan hänen heimostaan ollut vielä tähän saakka onnistunut kiinnittämään luu- tai kivikärkeä ruokoon niin, ettei se olisi haitannut sisääntunkeutumista. Täytyi löytää joku kasvi, joka olisi sitkeä, aivan suora ja ohut sekä samalla niin luja, että siihen voisi saada vahvan kärjen, ja kyllin painava lentääkseen hyvin. Sellaista oli vaikea löytää ja Grôm oli varma, että sitä täytyisi etsiä hyvin kaukaa. Elämä suurissa luolissa oli kulkenut tasaisesti kuukausmääriä, ja Grômin rauhaton mieli halusi uusia kokemuksia, uusia seikkailuja.

Tähän nuolen etsintään otti Grôm ainoastaan kaksi toveria mukaansa, solakan, nopeajalkaisen vaimonsa A-yan ja tuon taitavan, pienen vakoojan, karvaisen Loobin.

Kolme päivää he kulkivat suoraan länteen luolista. Sitten kukkulajono, jota he olivat seuranneet, kääntyi äkkiä etelään päin.

Kun Grôm oli päättänyt lähteä tutkimusretkelle länteen päin, vaikkei hän ollut oikein selvillä, miksi hän oli valinnut tämän ilmansuunnan, suuntasi hän kulkunsa alas kukkuloilta reheväkasvuiselle tasangolle. Kaksi päivää he kulkivat eteenpäin lakkaamattomissa vaaroissa, sillä seudulla vilisi mustia leijonia, miekkahampaita ja villaisia sarvikuonoja. Kun he eivät olleet metsästelemässä, vaan tutkimassa, täytyi heidän yhtä mittaa olla niin tarkasti varuillaan, että se alkoi pian käydä heidän hermoilleen, ja he olivat iloisia saadessaan levätä koko päivän suuren viikunapuun turvallisessa latvassa, johon eivät päässeet mitkään muut kuin leopardit ja jotkut käärmeet. Eivätkä leopardit ja käärmeet paljoa huolestuttaneet heitä.

Toisena päivänä sen jälkeen kuin he olivat jättäneet turvapaikkansa viikunapuun latvassa, loppui tiheikkö niin äkkiä, että he olivat vähällä pudota jokeen, jonka vaalea, kiihtynyt vesi virtasi pyörteitä muodostaen heidän jalkojensa juuressa. Se oli mahtava virta, melkein kilometrin levyinen, ja tältä kohden virta uursi niin rannikkoa, että koko joukko puita ja pensaita oli suistunut veteen.

Suuri virta katkaisi heidän tiensä kulkien koillista kohden, ja vastahakoisesti Grôm muutti kulkusuunnan etelään pitkin rantaa. Vaikka virta olikin väkevä, olisivat nämä luolaihmiset voineet uida sen yli. Mutta Grôm tiesi, että tällaisissa vesissä vilisi erilaisia jättiläiskrokodiileja, jotka olivat kaikki yhtä julmia, ja hirveitä lihaa syöviä kaloja, jotka liikkuivat suurissa laumoissa ja kykenivät repimään alkuhärän tai mastodontin [Sukupuuttoon kuollut norsueläin. Erosi varsinaisesta norsusta siinä, että sen poskihampaat olivat nystermäisiä ja molemmat leuat syöksyhampaallisia.] kappaleiksi hampaillaan, jotka olivat terävät kuin partaveitsi. Hän katseli kuitenkin himoiten vastakkaista rantaa, mikä hänestä näytti paljon kauniimmalta ja mielenkiintoisemmalta kuin se, millä hän oli, ja tuumi, voisiko hän milloinkaan keksiä muuta keinoa päästäkseen sinne kuin uiminen.

182

Virran rannalla oli kulkijoilla yhtämittaista vaihtelua ja kulku vaarattomampaa kuin syvällä tiheikössä. Toisinaan ulottuivat suuret oksat, joita komeakukkaiset köynnökset ympäröivät ja koristivat, kauas veden yli tarjoten mukavan turvapaikan. Toisinaan reunusti joen rantaa ruohoinen tasankokaistale, jonka takana tiheikön reuna oli kuin punertavan vihreä, jyrkkä penger, jossa siellä täällä sinipunervat magentan- tai oranssinväriset leveät kukkaläikät riippuivat kuin uutimet. Toisinaan taas oli välttämätöntä tunkeutua tuon loistavan verhon takana olevaan humisevaan ja höyryävään hämärään voidakseen kiertää jonkun rämeisen poukaman, jonka tiheässä, viisitoista, kaksikymmentä jalkaa korkeassa kaislikossa näkyi suuria jälkiä, mistä saattoi päättää, että se oli julmien petojen asuinpaikka. Kulkijat olivat uteliaita näkemään noiden jälkien tekijät, mutta eivät antaneet uteliaisuutensa houkutella itseään tunkeutumaan niiden asuinpaikkoihin.

Koko tänä vaikeuksien ja vaarojen aikana eivät Grôm, A-ya ja väsymätön Loob unohtaneet matkansa tarkoitusta. He koettelivat jokaista suoraa, hoikkaa ja lujaa vesaa ja tainta, mutta tähän asti he eivät olleet löytäneet mitään, joka olisi tyydyttänyt heidän vaatimuksiaan.

Grôm kulki kuten tavallisesti ensimmäisenä katsellen eteensä, tutkien, miettien ja kuunnellen; jousi ja nuija riippuivat hänen olkapäillään, ja raskas, kivipäinen keihäs oli aina käyttövalmiina. Vakooja Loob, pieni, tumma ja karvainen mies, jolla oli kärpän silmät ja puhvelin rohkeus, kulki hiipien ja ryömien äänettömästi pensaikossa muutamia askeleita vasemmalla, varjellen heitä tiheiköstä tulevilta hyökkäyksiltä. A-ya, jonka nopeus ja tarkkuus lempiaseensa jousen käytössä herättivät koko heimon ihmetystä, tuli viimeisenä pitäen varalta, ettei mikään hiipivä peto seuraisi heitä.

A-ya sattui jättäytymään muutamia askeleita taammaksi sanomatta mitään Grômille. Hän oli huomannut hoikan vesan, joka näytti olevan sopiva nuoleksi. Jos löytö osoittautuisi hyväksi, halusi hän saada siitä kunnian itselleen. Hän kumartui vetämään vesaa juurineen, koska se näytti olevan liian sitkeä katketakseen. Se oli uppiniskainen. Ponnistaessaan nojasi hän paljaalla kyljellään ja olkapäällään pienen puun runkoon, johon hän ei ollut kiinnittänyt mitään huomiota. Samassa hänestä tuntui kuin puun runko olisi tehty tulikuumista hiilistä. Siitä lähtevä pistävä tuli levisi kuin salama hänen käsivarsiinsa ja koko ruumiiseensa. Terävästi kirkaisten hypähti hän puun luota pois ja alkoi repiä ja lyödä mielettömästi ruumistaan molemmin käsin. Hänen ihonsa oli aivan täynnä hirveitä muurahaisia, suuria, punaisia, pistäviä muurahaisia, joiden myrkky on kuin polttavaa tulta.

Kuullessaan hänen huutonsa harppasi Grôm hänen viereensä parilla askeleella hiukset ja parta törröttäen jäykkänä ja silmät leimuten vihasta. Mutta mitään vihollista ei ollut näkyvissä. Hetken hän seisoi vilkuillen hurjasti ympärilleen Loobin hiipiessä hänen luokseen muristen kostoa. Sitten hän huomatessaan naisen vaarallisen tilan heittäytyi hänen päälleen ja koetti hurjalla syleilyllä murskata paikalla nuo myrkylliset eläimet. Siinä hän aivan iski kirveensä kiveen ja samassa tuo polttava tuli levisi hänenkin ruumiiseensa. Mutta sen tuottama tuska ei hänen mielestään merkinnyt mitään sen tuskan rinnalla, jota hän tunsi nähdessään niiden pistävän A-yaa ja tuntiessaan itsensä kykenemättömäksi heti auttamaan häntä. Hän löi ja hutki häntä suurilla käsillään tytön peittäessä kasvonsa käsillään suojellakseen niitä.

Loob tuli apuun, mutta Grôm, joka oli tarkka joka suhteessa, pysähdytti hänet.

»Pysy loitolla!» käski hän. »Pysy loitolla ja vartioi!» Sitten hän tarttui A-yaa käsivarteen, työnsi hänet rannalle ja veti hänet mukanaan veteen.

Vesi ei ollut tältä kohden kuin kolme jalkaa syvä. He kyyristyivät kokonaan veden alle noin minuutin ajaksi. Sillä välin seisoi Loob keihäs kädessään heidän lähellään tutkien tarkasti pienillä, hurjilla silmillään edessään olevaa syvää vettä ja takana olevaa tiheikköä, jottei mikään vihollinen lähestyisi.

Kun he eivät voineet enää kauemmin olla hengittämättä, nousivat he ylös. Virta vei punaiset viholliset mennessään, mutta polttava myrkky jäi jäljelle, ja he valelivat toistensa tulipunaisia ja kirveleviä hartioita lakkaamatta unohtaen hetkeksi koko ympäristön. Silloin jättiläismäinen vesikäärme kohotti päätään aivan lähellä olevasta lehvistöstä, kohdisti laimeat, elottomat, kiiltävät silmänsä heihin ja vetäytyi taaksepäin hyökätäkseen heidän kimppuunsa. Mutta seuraavassa hetkessä lävisti Loobin nopea keihäs suoraan sen kaulan, ja hänen varoitushuutonsa kajahti ilmassa. Grôm ja A-ya hypähtivät rannalle kuin saukot, ja kuolettavasti haavoitettu käärme syöksyi heidän päänsä yli veteen vieden muassaan Loobin keihään, joka oli tarttunut sen kaulalihaksiin.

Ruumiin läiskähtäessä vedenpintaan kuohahti vesi sen ympärillä äkkiä alkaen elää krokodiileista. Ihastuneina suunnattomasta saaliistaan syöksyivät ne käärmeen kimppuun. Yksi pedoista viskautui puoleksi ylös vedestä käärmeen häntä kaksinkerroin kiedottuna leukojensa ympärille, joita se suonenvedontapaisesti puristeli. Mutta käärme, jolla oli Loobin keihäs kaulassaan, taisteli umpimähkään. Hetkistä myöhemmin se oli puraistu kahtia, ja krokodiilit taistelivat sätkyttelevistä kappaleista hirveästi keskenään.

»Sait meidät juuri ajoissa tuolta pois», sanoi Grôm irvistellen hyväksyvästi pienelle vakoojalle.

A-ya väänsi molemmin käsin veden tuuheista hiuksistaan ja heilahdutti ne taakseen keikauttamalla päätään ylöspäin.

»Minä vihaan muurahaisia», sanoi hän väristen. »Lähdetään pois täältä.»

II.

Noin kaksi tuntia auringonnousun jälkeen seuraavana päivänä saapuivat he paikalle, jossa kasvoi sadan tai parinsadan metrin levyinen metsäkaistale joen rannalla, ja sen takana oleva leveä ruohotasanko työnsi tiheikön taammaksi. Pitkin tasangon reunaa lähellä metsikköä oli ruoho lyhyttä ja kulku helppoa. Mutta kauempana vasemmalla oli ruoho rehevämpää ja siellä oli paikoittain sellaisia tiheikköjä, joita Grôm aina katseli epäluuloisesti. Hän oli kokenut, että nuo tiheiköt ruohokentillä olivat äkkiarvaamattomia väijymispaikkoja, ja äkkiarvaamaton oli melkein aina vaarallisinta.

Äkkiä tuli tiheästä ruohikosta noin parinsadan metrin päässä vasemmalta hitaasti esille uhkaavan iso, punainen, hirven sukuinen uros, joka seisoi tuijottaen heihin ja jonka julmista, verenhimoisista silmistä kuvastui hämmästystä ja vihaa. Kooltaan se oli kuin suurin sarvikuono, mitä Grôm oli milloinkaan nähnyt, ja sillä oli sarvikuonon hirveä voima ja puhvelin pirullinen viekkaus. Sen voimakkaassa päässä, jossa oli kaareva kotkankuono, oli kaksi paria suuria, teräväkärkisiä, leveälapaisia sarvia, jotka näyttivät olevan puhvelin ja hirven kämmekkäisten sarvien välimuoto. Tämä pelkoa herättävä otus korskui äänekkäästi, ja heti ilmestyi sen takaa noin neljäkymmentä samanlaista, ja kaikki ne seisoivat tuijottaen tuohon pieneen kulkijajoukkoon metsän reunassa.

Grôm oli kuullut kerrottavan noiden punaisten petojen leppymättömästä julmuudesta, mutta kun hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt niitä, tuijotti hänkin niihin suurella mielenkiinnolla. Samalla hän painuen lähemmäksi metsää, kuiskasi:

»Älkää juosko! Mutta jos ne tulevat, on meidän kiivettävä ensimmäiseen puuhun. Nuo suuret eläimet ovat nopeita kuin tuuli ja hirveämpiä kuin miekkahampaat.»

»Ei noihin puihin voi kiivetä!» sanoi Loob, joka terävillä silmillään oli tarkastanut ne heti nähdessään ruohossa ensi vilahduksen pedosta.

»Miksi ei?» kysyi Grôm katsellen yhä petoja.

»Oh! Mehiläisiä! Kauheita mehiläisiä!» kuiskasi A-ya. »Mihin voimme mennä?»

Grôm käänsi päätään tarkastellen metsää, ja hän käsitti äkkiä tuon syvän, surisevan äänen, jota hän tähän asti oli luullut ruohossa lentelevien hyönteisten surinaksi. Hajallaan oksilla, varjoisassa, vihreässä hämärässä riippui joukko suuria, mustia, puolipäärynän muotoisia pesiä. Ne näyttivät kyllä vaarattomilta, mutta Grôm tiesi, että niiden asukkaat, suuret metsämehiläiset, olivat pelättävämpiä kuin miekkahampaat tai krokodiilit. Ken häiritsi tai uhkasi häiritä ainoatakaan niiden pesistä, oli varman ja nopean kuoleman oma.

»Ei, meidän on turvauduttava juoksuun, ja ne ovat hyvin nopeita», sanoi Grôm. »Mutta menkäämme nyt varovasti, kenties ne eivät hyökkääkään meidän kimppuumme.»

Tuskin oli hän saanut sanotuksi sen, kun jättiläismäinen punainen härkä vihaisesti karjuen kumartui eteenpäin ja hyökkäsi heitä kohti. Ja samassa koko lauma, naurettavan pienet hännät pystyssä, syöksyi sen jäljessä. Salaman nopeasti A-ya jännitti kaarensa. Nuoli tunkeutui syvälle punaisen jättiläisen kuonoon. Hurjasti ulvahtaen se pysähtyi koettaen repiä tuon tuskaa tuottavan kiusankappaleen turvastaan. Koko lauma pysähtyi sen taakse. Muutaman sekunnin kuluttua lähti se kuitenkin uudelleen liikkeelle purskuttaen verta ja vaahtoa sieraimistaan. Mutta ne hetket olivat kallisarvoisia, ja pakolaiset olivat juoksemalla nopeasti ja alas kumartuneina peläten mehiläisten hyökkäyksiä, voittaneet ainakin sadan metrin matkan.

Nuo kolme olivat heimon parhaimpia juoksijoita. Mutta Grôm huomasi pian, että he saattoivat enintään toivoa pysyvänsä yhtä etäällä koko ajan. Ja lisäksi uhkasi vaara, että mehiläiset ärtyisivät häiriytyneinä paon ja takaa-ajon äänistä. Välttääkseen tuota hirveätä vaaraa kiersi hän metsää noin kolmen-, neljänkymmenen askeleen päästä. Grôm huomasi, ettei takaa-ajava lauma näyttänyt suuresti pelkäävän lähestyä mehiläisten asuinpaikkoja. Ne seurasivat niin läheltä metsää, että puut heilahtelivat.

Liki kaksi kilometriä juostuaan loppui metsä, ja Grôm, vaikka hän pelkäsikin A-yan alkavan väsyä ja vaikkei ollut mitään pakopaikkaa näkyvissä, hengitti paljon vapaammin. Hän pelkäsi mehiläisiä enemmän kuin punaisia petoja, koska ne olivat sellaisia, joita vastaan hän ei osannut taistella. Ruohikko ulottui nyt virran rantaan asti, ja siinä oli hyvä juosta. Pakolaiset riensivät eteenpäin säästävästi hengittäen ja toivoivat jälleen tapaavansa puita, ennenkuin uupuisivat.

Viimein he näkivät eräässä rannan mutkassa, että metsä ulottui jälleen veteen asti, mutta vasta noin puolen peninkulman päässä! Katsoessaan olkansa yli näki Grôm takaa-ajajien päässeen lähemmäksi heitä. Ponnistaen hän lisäsi vauhtiaan. Loob pysyi vaivatta mukana, mutta A-yan kasvoissa näkyi väsymyksen merkkejä, ja silloin Grômin toivo lannistui. Hän alkoi tarkastella vettä, jossa liikkui krokodiileja. Näytti siltä, ettei heillä olisi enää pelastumismahdollisuutta.

Noin kilometrin päässä pisti kapea niemeke virtaan, ja sen taakse suojaan oli virta koonnut joukon juurineen maasta irtautuneita puita, oksia ja risuja; niitä peittivät vihreät kasvit, joiden siemeniä tuuli oli heitellyt sinne. Se oli todellisuudessa suuri, luonnonmuodostama lautta, jonka pyörre oli rakentanut ja joka oli ankkurissa niemen takana. Sitä kohti ohjasi Grôm kulkunsa. Se mahtoi ainakin paikoittain olla kyllin vahva kannattamaan kolme pakolaista. Mutta peloittavat jättiläismäiset takaa-ajajat eivät varmaankaan uskaltaisi astua sille.