SISÄLLYS: (continued 2)

Sillä välin tuumiskeli päällikkö Bawr tarkoin terävillä aivoillaan vuorotellen sytyttäen ja sammuttaen pieniä, kuluttavia liekkejä, jotka tarttuivat kuivaan puuhun, kun hän piti sitä tulessa. Hän oli aivan erilainen kuin Grôm, vaikkei suinkaan vähemmän kyvykäs ja ymmärtäväinen.

Grôm oli keksijä ja alkuunpanija, mutta Bawr oli todellinen hallitsija, joka huolehti siitä, että kaikki, minkä hän oppi, vahvisti ja lisäsi hänen valtaansa. Grômin rehellisyys ja vallan haluttomuus estivät päällikköä kadehtimasta Grômin lumousvoimaa. Hänen tarkka huomiokykynsä sanoi hänelle, että Grôm paljon mieluummin näki hänen hallitsevan heimoa kuin otti kantaakseen tuota taakkaa, niin kauan kuin hän hallitsi sitä pontevasti. Mutta heimossa oli toisia, joita hän epäili omanvoiton pyynnistä ja jotka kykenisivät saamaan aikaan sekaannusta, jos hänen voimansa joskus heikentyisi. Varsinkin eräs heistä, jättiläismäinen, mustakulmainen mies nimeltään Ne-boo, kaukaista sukua petturi Mawgille, katseli häntä terävämmin ja tarkemmin kuin hänen muut toverinsa. Kun Bawr huomasi tuon tutkivan, viekkaan katseen, tarttui hän vahingossa vasemmalla kädellään oksaan, joka vielä hehkui punaisena. Mutta hän ei millään tavoin ilmaissut kipuaan. Ja hän ajatteli nopeasti, että hän oli koskettanut loistavaa olentoa ja tämä oli puraissut häntä salaperäisillä, loistavilla hampailla, jotka jättivät jälkeensä mustan naarmun. Hyvä, se purisi samalla tavoin ketä tahansa. Välinpitämättömän näköisenä hän kuumensi oksan uudelleen, kunnes kolme neljäsosaa sen pituudesta muuttui punaiseksi hiileksi. Hän kutsui sitten viekassilmäisen sotilaan luokseen. Mies tuli kömpelösti, mutta innoissaan.

»Ota tämä ja pitele sitä kädessäsi», sanoi Bawr ojentaen hänelle punaisen oksan. Vapisevin käsin tarttui Ne-boo siihen heittäen sen samalla tuskasta ja kauhusta kirkaisten maahan. Se putosi raapaisten hänen säärtään ja jalkaansa, ja pelon vallassa hän heittäytyi sen viereen pyytäen sitä, ettei se enää rankaisisi häntä.

»Kummallista», sanoi Bawr niin, että koko heimo saattoi sen kuulla, »loistava olento ei salli Ne-boon koskea itseensä.» Ja kuten ylipappi hän otti kekäleen ja pisti sen uudelleen liekkeihin. Grômin tullessa samassa hänen viereensä, määräsi hän selvällä äänellä: »Älköön kukaan muu paitsi me hoitako loistavaa olentoa tai koskeko siihen.»

Grôm hyväksyi määräyksen kyselemättä tarkemmin sen syitä, sillä hän mietti vain, mihin heimo sijoitettaisiin. Hän ajatteli, että se saisi asettua luoliin, joita hän oli huomannut olevan laakson kummallakin puolen. Hän tiesi kyllä hyvin, että nämä luolat olivat punaisen karhun, miekkatiikerin ja raatelevan hyeenan asuntoja, mutta, kuten hän selitti päällikölle ylpeän varmasti, loistava olento karkoittaisi ne ulos niistä ja opettaisi ne pysymään tarpeeksi kaukana. Mutta Bawrista, jolla eläessään oli ollut joitakin kokemuksia punaisesta karhusta ja miekkatiikeristä ja joka ei vielä ollut nähnyt kaikkea, mitä nuo tanssivat, kultaiset ja punaiset kielet voivat tehdä, näytti ehdotus peloittavalta. Hän salasi kuitenkin visusti mielipiteensä mietiskellen asioita, joita Grôm varmastikaan ei saattanut uneksiakaan.

Sinä yönä, kun kaikkialla oli pimeätä tuon noidutun tulikehän ulkopuolella, istui tai kyykötti vuoristoheimo vapisten ja ihmetellen, miten sellaisten karhujen ja tiikerien jättiläishaamut, jollaisia he eivät pahimman painajaisenkaan kiusatessa olleet voineet kuvitella, kiertelivät karjuen heidän ympärillään. Eikä niitä estänyt hyökkäämästä mikään muu kuin tuollainen ohut ja heiluva liekki. Siitä, että nuo pienet, kirkkaat olennot osasivat purra kauheasti, olivat he saaneet selvän todistuksen, nähdessään kärventyneen, runnellun puun, jota tuli oli nuoleskellut, ja Ne-boon kipeät haavat. Samalla näkivät he päällikkönsä ja Grômin näennäisesti rankaisematta koskettelevan tuota kauheata olentoa ja A-yan lähestyvän sitä ja palvelevan sitä mielellään, vaikka aina pää kumarruksissa ja pelokkaan näköisenä.

Mutta syvimmän, ihmeellisimmän vaikutuksen katselijoihin teki se, kun he näkivät Grômin ja päällikön, heiluttaen paria ilmiliekissä olevaa oksaa, hyökkäävän muutamain jättiläismiekkatiikerien kimppuun, jotka olivat uskaltaneet tulla liian lähelle, ja ajavan ne pensaikkoon kuin pelästyneet lampaat. Käyttämällä aikaisemmin keksimäänsä menettelytapaa, jonka hän oli huomannut niin tehoisaksi, heitti Grôm yhden palavista aseistaan pakolaisten jälkeen, esimerkki, jota päällikkö heti seurasi. Tulos oli hämmästyttävä. Kekäleet sattuivat putoamaan sellaiseen paikkaan, missä oli paljon kuivia puita, oksia ja lehtiä. Silmänräpäyksessä näyttivät liekit saavan hurjan vauhdin ja ajavan karjuvia pakolaisia edellään. Äkillisessä kirkkaassa valossa saattoi nähdä miekkatiikerien pakenevan hurjaa vauhtia, suuren punaisen karhun juoksevan kankeasti, mutta peloittavan nopeata vauhtia, suunnattomien hyeenain hyppiessä sen kummallakin puolen, ja paljon muita tuntemattomia, kummallisia eläimiä joukoittain sokean kauhun ja pelon vallassa. Grôm oli kuten muutkin aivan tyrmistynyt tekonsa hämmästyttävästä seurauksesta, mutta hänen nopea ymmärryksensä neuvoi häntä salaamaan ihmetyksensä ja käyttäytymään niin kuin olisi hän näin tarkoittanutkin käyvän. Päällikkö seurasi tässäkin Grômin esimerkkiä, vaikka hän oli varma, että tuo punainen tuulispää äkkiä kääntyisi takaisin ja hävittäisi hänet, rohkean Grômin ja koko vapisevan heimon maan päältä. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Liekkivirta vyöryi suoraan eteenpäin laaksoa pitkin tehden vähän kuudettakymmentä jalkaa leveän tien ja jättäen jälkeensä savuavia, hehkuvia, punaisia runkoja ja kantoja. Kaikki pedot piiloutuivat kauhuissaan niin, ettei ainoatakaan niistä nähty enää koko yönä. Kukkulain heimo oli valmis heittäytymään maahan ja ripottamaan tuhkaa hiuksiinsa nöyryyden merkiksi, jos Grôm tai päällikkö vain katsoisivat heihin.

Heti auringon noustua seuraavana päivänä lähtivät päällikkö ja Grôm palavat kekäleet käsissään tarkastamaan kahta suurta luolaa, jotka olivat laakson eteläpuoleisella rinteellä. A-ya kulki heidän jäljessään kantaen kuivia oksa- ja heinäkimppuja. Jättiläiskarhut, jotka asustivat toisessa niistä, pakenivat häpeällisesti heti, kun näkivät vilahduksenkin liekeistä, sillä ne olivat edellisen yön tulipalossa kärventyneet ja pelästyneet pahanpäiväisesti. Toisen luolan oli hyenaparvi jo jättänyt, sillä niillä ei ollut mitään halua katsella noita liekkien heittäjiä. Jokaisen luolan suulle sytytettiin sopivan matkan päähän tuli kaikille pedoille merkiksi, että niiden valta oli lopussa. Koko heimo määrättiin keräämään suuria puuvarastoja, jotka koottiin luolain suulle myrskyn suojaksi. Sitten alkoivat kaikki asettua uuteen kotiinsa varmoina siitä, etteivät edes kaarijalkajoukot, jos ne valitsisivat tämän tien, uskaltaisi vastustaa heidän uutta ja kauheata suojelijaansa.

Kun kaikki oli kunnossa päällikön mielen mukaan, kutsui hän Grômin viereensä. Nuo kaksi seisoivat etäällä katsellen A-yan notkeata vartaloa, kun hän kulki tulelta tulelle sytytellen niitä nöyränä ikäänkuin jumalanpalvelusta toimitellen. Grômin silmiin tuli ihmeellinen loiste, kun hän näki tytön, katse, jollaista päällikkö ei milloinkaan ennen ollut huomannut kenenkään miehen silmissä. Mutta hän ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota, sillä hänen mielensä oli täynnä muita asioita.

»On välttämätöntä», sanoi hän äkkiä matalalla äänellä, »ettei heimon sallita palvella eikä ymmärtää loistavaa olentoa, vaan me teemme sen itse ja lisäksi ne, jotka valitsemme siihen. Minä määrään kaksi parasta miestä omasta sukukunnastani ja sinä puolestasi saat valita kaksi, loistavan olennon palvelijoiksi. Ja minä säädän lain, että kansan on tästä lähtien palveltava vain Loistavaa Olentoa, eikä kuten tähän asti Ukkosta, Tuulta ja tuntemattomia henkiä, jotka minun nähdäkseni eivät koskaan ole kyenneet tekemään juuri mitään meidän hyväksemme enempää kuin meidän haitaksemmekaan. Mutta tämä Loistava Olento on oikea jumala, sellainen, josta voimme olla varmat. Ja sinä ja minä olemme hänen pappejaan. Ja ainoastaan meillä on oikeus ymmärtää häntä.»

»Se on oikein», myönsi Grôm, jonka terävät aivot tuumivat uusia keinoja, millä saisi nuo villit liekit ihmisen palvelijoiksi. »Mutta», jatkoi hän, »tuolla on A-ya. Hän tietää siitä yhtä paljon kuin mekin.»

Päällikkö mietti hetken.

»Tytön täytyy joko kuolla tai tulla papiksi niinkuin mekin», sanoi hän katsellen Grömiä.

»Luulen, että hänestä tulee hyvin sopiva pappi», sanoi Grôm kuivasti, tarkastellen tyttöä.

Sitten päällikkö, nousten kalliolle molempien tulien keskelle, puhui kansalle ja määräsi, kuten hän oli sanonut. Hän kertoi loistavasta olennosta vain vähäisen, juuri niin paljon kuin kuulijoiden hänen mielestään oli hyvä tietää. Hän selitti, että niiden, jotka olivat saaneet suuren kunnian tulla tulien palvelijoiksi, oli sytytettävä niitä vuorotellen, yötä päivää, ja suojeltava niitä henkensä uhalla, sillä jos jonkun niistä sallittaisiin kuolla, kohtaisi heimoa epäilemättä joku suuri onnettomuus.

»Ja tästä lähtien», lopetti hän, »ei teitä enää nimitetä pienten kukkulain kansaksi, sillä nämä vuoret eivät ole samanlaisia kukkuloita kuin ne, joiden paljaat, tuuliset huiput peittävät isiemme luut. Mutta teistä tulee kuuluisia ja vihollisenne pelkäävät suuresti 'Loistavan Olennon lapsia', jonka suojeluksen alaisiksi minä julistan teidät.»

Viides luku.

PUIDEN SÄRKIJÄ.

Epätasaisella, tulilaaksoon päin viettävällä kukkulan rinteellä, kahdessa suuressa luolassa, joita sanottiin karhujen luolaksi ja hyeenain luolaksi, asusti nyt heimo, Loistavan Olennon lapset, turvallisena ja alkoi vähitellen toipua. Kummankin luolan suulla paloi yötä päivää pyhä liekki, jonka kielet nuoleskelivat ilmaa kultaisina ja punaisina, se oli niin kirkas, että heimo, lukuunottamatta päällikkö Bawria ja hänen oikeata kättään ja neuvonantajaansa. Grömiä, käänsi silmänsä pelolla pois kulkiessaan sen ohi. Vain etäältä uskalsivat he katsoa suoraan liekkeihin, ja aina kun he katsoivat, kasvoi heidän ihmetyksensä ja kunnioituksensa. Heidän luottamuksensa Loistavan olennon suojelukseen kasvoi yhä, sillä joka yö palasivat suuret, punaiset karhut kierrellen ihmeellisessä hämärässä valopiirin ulkopuolella ja katsellen järkähtämättä kauheilla silmillään entistä asuinpaikkaansa, mutta pakenivat häpeissään heti paikalla, kun Grôm hyökkäsi niitä vastaan huutaen ja heiluttaen soihtua päänsä päällä. Joka yö tulivat myöskin hyeenaparvet takaisin kummalliset päät riippuen mahtavista hartioista ja istuivat ilkeästi ulisten entisten tyyssijojensa ympärillä, mutta pötkivät äänettöminä pakoon, kun Grôm heitti palavan kekäleen niiden joukkoon Kun pedot oli täten lannistettu ja ajettu pakoon, lähtivät rohkeimmat soturit ajamaan niitä takaa kaataen perimmäisiä keihäillään. Ja suuret eläimet tunsivat pian hävinneensä ja vetäytyivät nopeasti vuorien toiselle puolen.

Juuri tuo maa kukkuloiden toisella puolen kiinnitti Grômin rauhatonta mieltä. Laaksossa, joka oli rehevää tasankoa, oli hyvä metsästellä ja siellä oli runsaasti juuria, hedelmiä ja syötäväksi kelpaavia kasveja. Mutta Grômin sydämessä paloi sammumaton halu, joka juuri on vienyt ihmissuvun eteenpäin kaikista esteistä huolimatta, halu saada tietää kaikki, mikä vielä oli salattua. Niinpä nuo tummat, tuliperäiset kukkulat vetivät häntä vastustamattomasti puoleensa, sillä niitten takana olisi kenties kätkettynä joitakin tuntemattomia ihmeitä.

Näinä muutamina viikkoina, jotka he olivat olleet Tulilaaksossa, oli Grôm väsymättömästi kokeillut loistavan tulen kanssa, syöttäen sitä erilaisilla aineilla nähdäkseen, minkälainen ruoka sille olisi suotuisinta. Hän näki, että se ahmaisi muutamia aineita peloittavan nopeasti heti senjälkeen riutuen ja kuollen. Tai se ei oikeastaan kuollut, niin Grôm kuvitteli, vaan pakeni huomaamatta alkuperäiseen tanssivaan synnyinpaikkaansa laakson suussa. Toisia aineita se näytti syövän hitaasti, mutta järkähtämättömästi. Toisia taas, kuten kuivia turpeita ja kääpiä, se söi jonkun aikaa ja kätkeytyi niihin sekä kyti pitkän aikaa mitättömän näköisenä, mutta voimakkaana, valmiina leimahtamaan ilmiliekkiin, kun sitä ärsytettiin. Näitten kokeilujensa innostamana hän oli tehnyt itselleen paksusta, viheriästä puun kuoresta useita pitkiä putkia, jotka hän oli köyttänyt kapeilla nahkahihnoilla kiinni ja työntänyt täyteen sekaisin turvetta ja kääpää, jonka hän oli huomannut parhaimmin pitävän tulikipinät elossa.

Yksi tuollainen palava soihtu olkapäällään ja useita muita varalla lähti Grôm matkalle kukkuloiden yli etsimään uusia ihmeitä niiden takana olevista maista. Solakka tyttö, A-ya, lähti hänen mukaansa. Tämä ei ollut tapana heimon keskuudessa, ja siksi heidän oli esitettävä pätevät syyt. Grôm sanoi tarvitsevansa tyttöä, koska tämä yksin tiesi, miten Loistavaa Olentoa oli palveltava ja sytytettävä taistelussa. Se oli hyvä syy, mutta Grôm oli ihmeissään huomatessaan, että hänen sydämensä kaipasi niin äärettömästi A-yaa, että hän oli tyytymätön siellä, missä hän ei voinut nähdä tyttöä. Heimossa ei ollut ainoatakaan, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella tästä ihmeellisestä tunteesta, sillä ei kukaan, ei edes viisas ja ymmärtäväinen päällikkökään, olisi ymmärtänyt sitä; romanttinen rakkaus ei ollut vielä selvinnyt alkuaikojen ihmisille. Siksi Grôm esitti toisarvoisen syyn, jonka kaikki ymmärsivät. Tyttö puolestaan sanoi, että mitä ikinä hänen herransa käski, sitä hänen oli toteltava ehdottomasti, ja tämän hän sanoi suloisen alistuvasti. Mutta sydämessään hän tunsi, että jos hänen miehensä käskisi hänen jäädä kotiin, olisi hän totellut vain niin kauan kuin Grôm oli näkyvissä, mutta sitten hän olisi heti seurannut häntä.

Kuten Grôm kantoi tyttökin kahta piikärkistä keihästä. Molemmilla riippui kierretyssä nahkavyössään paksu, mutta sopiva piikivenkappale, jota he käyttivät veitsenä. Paitsi aseitaan, kantoi tyttö suurta taakkaa, jossa oli auringonpaisteessa kovaksi kuivattuja lihaviipaleita siltä varalta, että riistaa olisi vähän tai se olisi syötäväksi kelpaamatonta kukkuloiden tuolla puolen olevassa maassa. Mutta kun he pääsivät luolien näköpiiristä pois, kääntyi Grôm, otti tytöltä taakan, jonka hän oli heimon sääntöjen mukaan velvollinen kantamaan miehensä avuksi, ja antoi hänelle sen sijaan keveän, mutta tärkeän tulisoihdun.

Heidän kiivetessään epätasaisia rinteitä ylöspäin harveni kasvullisuus, ja illan suussa he saapuivat solaan, jota Grôm oli tarkoittanut. Se oli syvä halkeama kahden punaisen, jyrkän ja purppurahohtoisen vuoren välissä. Kallio oli täällä paljasta, vain paikoittain kasvoi matalia, kukkivia kasveja ja orjantappurapensaita. Aloepuut ja mesembryanthemum-pensaat eivät enää menestyneet näin korkealla ja laavakerros, joka peitti sitä, oli vielä liian nuori, jotta siihen olisi ehtinyt kasvaa mitään suurempia vuorilla kasvavia puita. Täällä he viettivät yön matalassa syvennyksessä vuorenseinämässä tulen palaessa sen edessä. Kun tuli näkyi kauaksi, eivät mitkään yön kulkijat uskaltaneet edes lähestyä sitä.

Seuraavana päivänä he kulkivat nopeasti, mutta sola oli pitkä. Aurinko oli taas melkein laskemassa, kun vuoret vihdoin alenivat kummallakin puolen ja he näkivät edessään leviävän maan, jota he olivat tulleet tutkimaan.

Se oli laaja tasanko, jossa kasvoi kultaisen vihreätä, rehevää heinää ja jota koristivat lukuisat puuryhmät ja monet sinisen- ja hopeanhohtoiset joet. Siellä täällä oli leveitä, säännöttömiä kaistaleita, joissa ei kasvanut ruohoa, vaan kirkkaita smaragdinvihreitä, tuntemattomia kasveja.

Pohjoisella taivaanrannalla kimalteli suuri vesi, ja oikealla puolivälissä jyrkännettä savusi ja suitsusi pieni, lähteenmuotoinen tulivuorensuu, jonka särkyneestä matalammasta reunasta syöksyi purppuranruskeata, kuumaa laavaa käärmemäisissä kiemuroissa kukoistavalle ruoholle.

Hämmästyneenä tyttö huomasi, että Grôm näytti tuskalliselta katsellessaan savuavaa tulivuorensuuta. Mutta ainoa mahdollinen tie vuorelta alas vei heidät kauaksi siitä, ja Grôm oli tyytyväinen saadessaan jättää sen tutkimisen toisiin aikoihin.

He laskeutuivat nopeasti rinnettä alaspäin, jota nyt peittivät tiheät pensaikot. Joka puolella näkyi täällä jättiläiskarhujen ja miekkahammastiikerien jälkiä, petojen, jotka he olivat karkoittaneet Tulilaakson luolista. Grôm heilutti äkkiä savuavan soihdun palamaan ja sytytti sillä pari pihkaista oksaa, toisen itselleen ja toisen A-yalle. Tällä lailla varustettuina he kulkivat pelottomasti petojen tallaamaa leveätä tietä, jota pitkin he pääsivät mukavasti jyrkännettä alas. Karhu ja miekkahammas, nähdessään liekkien näin selvästi ajavan heitä takaa, muistivat tulleensa hiljattain kärvennetyiksi ja livistivät pakoon kuin arat koirat.

Grôm oli heti asettanut päämääräkseen kulkea suoraan tuon suuren veden rannoille, jonka kimmellys taivaanrannalla oli ollut kuin kutsu hänen tiedonhaluiselle hengelleen. Mutta kun he aikaiseen neljäntenä päivänä saapuivat alangolle, huomasi hän, että tie muodostuisi kaikkea muuta kuin suoraksi. Suunnattomat ruokomaiset heinät kasvoivat niin korkeina, vahvoina ja taajoina, että oli mahdotonta raivata tietä niiden lävitse juuri siitä, mistä hän halusi.

Hän näki, että hänen oli käytettävä villien petojen raivaamia teitä, joita kulki ristiin rastiin joka suunnalle, Siellä oli kaikkien hänen tuntemiensa eläinten jälkiä ja vielä paljon enemmän sellaisten, joita hän ei tuntenut, takaa-ajajien ja pakenevien jälkiä. Mutta varsinkin eräs leveä tie kiinnitti hänen huomiotaan. Tyttö, jonka silmät olivat terävät ja ymmärtäväiset, pelästyi niin sen nähdessään, että polvet vapisivat hänen allaan, ja jos hän olisi uskaltanut, olisi hän pyytänyt Grömiä palaamaan takaisin tästä maasta, jossa oli sellaisia hirviöitä.

Grômkin vavahti kauhusta tarkastellessaan kiinteätä tietä, jonka niin mahtava kulkija oli raivannut. Siellä, missä se kulki, oli tukevimmatkin puut murskattu maahan ikäänkuin suunnaton kallionlohkare olisi vierinyt niiden yli. Ja pedon jalan jäljet, jotka selvästi näkyivät siellä täällä pitkin tietä, olivat kolme kertaa suuremmat kuin mahtavimman mammuteläimen.

Grôm kumartui ja tutki noita jälkiä ihmetellen kulmakarvat rypyssä. Minkälainen jättiläinen se mahtoikaan olla, joka liikkui sellaisilla suunnattomilla, kummallisilla jaloilla, sitä hän ei osannut mielessään kuvitellakaan. Mutta se näytti ainakin olevan oivallinen tien tekijä!

Ylpeän uhkarohkeana, tietäessään olevansa tulen herra, valitsi hän kauan mietittyään tämän peloittavan tien. Ja tyttö, salaten pelkonsa, jottei hänen arvonsa alenisi Grômin silmissä, seurasi aivan hänen vieressään ja hänen kirkkaat silmänsä tarkastelivat väsymättä ruohikkoa molemmin puolin.

Äkkiä kuului takaapäin hirveää läähätystä ja jalkojen kopsetta. Se lähestyi heitä leveätä tietä pitkin. Sieltä kuului myös röhkiviä huutoja, ja Grôm arvasi heti, että sieltä oli tulossa tapiirilauma suoraan heitä kohden paeten mielettöminä jotakin tuntematonta takaa-ajajaa. Tapiirit olivat hidasjalkaisia, arkoja, hiehon kokoisia eläimiä.

Grôm tiesi, etteivät palavat kekäleet olisi vähääkään voineet hillitä tuota sokeata pelästystä ja mieletöntä pakoa. Hän tarttui tyttöä käteen. »Tule!» käski hän. Ja he pakenivat vierekkäin tietä pitkin.

Heillä oli aikomus kiivetä ensimmäiseen sopivaan puuhun, jonka tapaisivat, ja antaa lauman mennä ohitse. Noin puolen minuutin kuluttua he näkivät sellaiseen puun kohoavan jättiläisruokojen yläpuolelle vain noin muutaman sadan kyynärän päässä. Tie näytti onneksi kääntyvän ja vievän suoraan sen juurelle, ja he juoksivat kilpaa sinnepäin. A-ya naurahti hengästyneenä unohtaen pelkonsa tuota tuntematonta kohtaan, kun tunnettu vaara oli takana. Hän oli sanomattoman tyytyväinen nähdessään, ettei hänen miehestään ollut tullut sellaista jumalallista olentoa, joka ei olisi juossut pakoon sopivan tilaisuuden tullen. Ja hän katseli häntä tummien hiustensa alta hellästi.

Villi karjunta heidän takanaan lähestyi nopeasti, mutta pakopaikka oli enää vain viidenkymmenen askeleen päässä. Silloin tie sinne sulkeutui äkkiä. Pieneltä sivupolulta oikealta tuli kömpelösti jättiläissarvikuono, jonka poimuista, ryppyistä nahkaa peittivät takkuiset, ruskeat karvat ja kuivettunut muta. Se kääntyi tielle sulkien sen melkein kokonaan suurella ruumiillaan, tuijotti hetkisen pienillä, ilkeillä silmillään noihin kahteen mitättömään olentoon, painoi sitten suunnattoman kaksoissarvensa, joka oli sen kuonossa, alaspäin ja hyökkäsi heitä vastaan raivokkaasti röhkien.

Jouduttuaan näin kahden vaaran väliin ei Grömillä ollut mitään valitsemisen varaa. Heilutettuaan palavia soihtuja hetken täytyi hänen uskoa, että sarvikuono oli liian tyhmä pelätäkseen tulta tai edes huomatakseen sitä. Hän tarttui uudelleen tytön käteen ja juoksi vähän matkaa takaisinpäin koettaen saada nuo kaksi vaaraa vastakkain kiinnittääkseen niiden huomion toisiinsa.

Grôm juoksi takaisinpäin, kunnes pakeneva, syöksyvä tapiirilauma tuli tien mutkasta näkyviin. Silloin hän kaikella voimallaan raivasi itselleen tien ruohikkoon vasemmalle työntäen hartioillaan suoria runkoja sivuille saadakseen tilaa tytölle. A-ya heitti palavan kekäleen suoraan sarvikuonon kasvoja vasten toivoen hämmentävänsä sitä tai saavansa sen hetkeksi pysähtymään ja pujahti sitten notkeasti Grômin ohi ruohikkoon.

Sarvikuono pysähtyikin hetkeksi. Savu ja kipinät puoleksi sokaisivat sen ja äkillisessä raivon puuskassa se pysähtyi tallaten tuon oudon vihollisen jalkojensa alle. Sitten se syöksyi eteenpäin, mutta ruokojen varret olivat jälleen sulkeutuneet. Nuo kaksi pakolaista olivat suojassa. Se näki sankan tapiiriparven tulevan suoraan sitä kohti ja unohtaen nuo mitättömät olennot, joihin sen viha ensin oli kohdistunut, hyökkäsi se täyttä vauhtia eteenpäin uutta vihollista vastaan.

Arvaten, että meteli alkaisi kolmen, neljän sekunnin kuluttua ja että taistelu sarvikuonon ja villiintyneen joukon välillä muodostuisi kiivaaksi, ponnistelivat Grôm ja tyttö hengästyneinä päästäkseen kauemmaksi turvaan etteivät joutuisi tuohon samaan mellakkaan.

Hiki valui heidän kasvoistaan, ja pienet hyönteiset jotka asustivat jättiläisruokojen rungoissa, tunkivat parvittain heidän kurkkuunsa ja sieraimiinsa. Mutta he tunkeutuivat sokeasti eteenpäin askel askeleelta. Heidän takanansa tieltä kuului kovaa ryskettä ja samalla hirveätä ulvontaa, huutoja, röhkinää ja karjuntaa. Samassa antoivat jäykät varret heidän edessään äkkiä perään ja he kaatuivat suinpäin syvään, pimeään veteen, tytön pelosta kirkaistessa.

He kömpivät ylös hämillään ja tukahtuneina, mutta heti kun A-ya sai hengitetyksi, nauroi hän, ja silloin kiukku haihtui Grômin kasvoilta. Vesi oli syvä lahdelma, jonka rannoilla kasvoi tiheässä kasveja peittäen sen kokonaan näkyvistä. Mutta vastakkaisella rannalla oli puu, jonka suojaan he olivat koettaneet paeta. He uivat veden yli muutamalla vetäisyllä ja nousivat rannalle pudistellen itseään. Koko paon aikana, kovasti ponnistellessaan varvikon läpi ja äkkiarvaamatta pudotessaan veteen, olivat he pitäneet kumpikin tarkkaa huolta aarteistaan. Mutta — tuli oli sammunut! Kekäle oli musta. Tärkeä putki, jonka sisässä tulikipinät piilivät, oli märkä ja eloton.

Hetkisen katseli Grôm tyttöä vakavasti silmiin, ilmaisten hänelle äänettömästi heidän vahinkonsa kauhean merkityksen. Tyttö ensin vähän säikähdettyään vastasi hänelle sellaisella luottavalla ja ihailevalla katseella, että se sai Grômin sydämen lämpenemään. Hän hymyili urheasti ja heilutti nuijaansa ikäänkuin rohkaistakseen itseään. Sitten he kiiveten nopeasti puuhun, katselivat ruohojen latvojen yli tielle.

Näky, jonka heidän silmänsä kohtasivat, ei ollut ketään heikkohermoista varten. Se kohta ruohikossa, mistä he olivat juuri pelastuneet, oli aivan tallattuna. Ensimmäiset säikähtyneet tapiirit oli sarvikuono repinyt ja silponut terävällä sarvellaan ja lakaissut syrjään kuin mikäkin jättiläisaura. Toisia se oli survonut maahan ja jäljestä tuleva aaltomainen, kirkuva lauma oli tallannut ne alleen. Siinä se seisoi keskellä tietä, kuten kallionkieleke hyökylaineissa, heiluttaen voimakasta päätään ja puskien sillä hirveästi, loppujoukon mennessä sen ohi, joko kiiveten suoraan sen ylitse tai tallaten ruovot ja kiertäen molemmin puolin. Niistä, jotka kiipesivät sen yli, sai noin joka kolmas tai neljäs sen repivästä sarvesta suuren haavan ja kulki hoiperrellen eteenpäin muutamia askeleita kaatuen sitten tovereittensa tallattavaksi. Aivan viimeisten kirkuvien pakolaisten kintereillä tulivat niiden peloittavat takaa-ajajat, kaksi suurta, mustaa leijonaa, jotka leikittelivät saaliinsa kanssa kuin kissat.

Kun ne joutuivat vastakkain sarvikuonon kanssa, joka seisoi uhriensa keskellä pudistellen verta sarvistaan, päästään ja hartioistaan, niin ne pysähtyivät äkkiä. Yhdessä ne kenties olisivat voineet vetää sille vertoja. Mutta ne olivat paljon ymmärtäväisempiä kuin se. Ne tiesivät, että sen nahka oli melkein läpipääsemättömän sitkeä, ja tunsivat sen äärettömän raivon ja rohkeuden, eikä niillä ollut mitään halua heittäytyä ilman syytä niin epävarmaan ja turhanpäiväiseen taisteluun.

Karjahtaen niin, että se kaikui yli tienoon ja näytti panevan puunlatvat vavahtamaan, hypähtivät ne hitaasti syrjään ja lähtivät sitten suunnattomassa kaaressa syöksyen läpi ruohikon eloon jääneiden pakolaisten jälkeen. Kirkuen korvia vihlovasti juoksivat tapiirit puun ohi; ne aikoivat kulkea vähän matkaa uiden, toivoen vedessä olevansa turvassa sekä leijonilta että sarvikuonolta. Mutta niillä oli vielä yksi vihollinen voitettavana.

Aivan lähellä puuta oleva tiheikkö, jossa kasvoi suunnattomia, tulipunaisia poinsettias-pensaita, jakautui äkkiä kahtia, ja niiden takaa ilmestyi jättiläismäinen olento, jollaista Grôm ei ollut milloinkaan voinut uneksiakaan. Hän arvasi silloin, että tuon ihmeellisen tien ja suunnattomien jälkien tekijä oli hänen edessään.

Päästäen vihaisen karjunnan, joka kuului pasuunan toitotukselta, seisoi peto takajaloillaan, jotka olivat paljon vahvemmat kuin mammutin. Häntää, joka oli yhtä paksu kärjestä kuin tyvestäkin, käytti se myös apuna seisoessaan, kömpelön eturuumiin kohotessa kahdeksantoista, kahdenkymmenen jalan korkeuteen. Sen takajalat olivat hyvin lyhyet, paksut kuin puunrungot ja kummallisesti käyristyneet, ja reidet kuin pylväät. Sen etujalat muistuttivat enemmän käsivarsia kuin jalkoja, sillä ne olivat hämmästyttävän pitkät ja suunnattoman voimakkaat. Niitä peittivät pitkät, jäykät karvat, ja ne päättyivät jättiläismäisiin käsiin, joissa oli suunnattomat käyrät kynnet sormina. Koko ruumista peitti ihmeellisen karkea, ruosteen värinen karva. Suuri pää, oli litteä, joka piteni melkein kärsämäiseksi kuonoksi, ja ihmeellisen suuret posket ja alaleuka tekivät koko pään muodottoman näköiseksi. Tämä julma peto työnsi ulos kapean, vaaleanpunaisen kielensä, joka oli noin kolme, neljä jalkaa pitkä, kumartui ja käänsi päätään heittäen nopean katseen johonkin, joka kyykötti sen mahtavien takajalkojen takana.

»Sen poikanen!» mutisi tyttö hieman myötätuntoisena. Sitten suoristui outo olento jälleen torjuakseen villiytyneiden tapiirien hyökkäyksen.

Ensin se torjui hyökkääjät tarttuen mielettömiin eläimiin ja heitellen niitä sinne tänne kuin kaniineja. Sitten sen piiritti kokonaan läähättävä, ulvova, vertavuotava lauma, joka ei kiinnittänyt jättiläiseen sen enempää huomiota kuin jos se olisi ollut kallio. Ne pyöriskelivät nopeasti sen poikasen yli tallaten sen alleen. Sen vihlova kuolinhuuto tärisytti ilmaa. Tuon äänen kuullessaan näytti emä ikäänkuin lyyhistyvän kokoon. Tuskansa ja vihansa vimmassa se sananmukaisesti repi muutamat vihollisensa kahtia heitellen nuo kauheat kappaleet vihaisesti luotaan ja tarttuen taas uuteen uhriin. Hyökkäystä kesti vielä vähän aikaa, ja samassa tuo villi lauma syöksyi kovalla loiskinalla veteen. Hirviö katseli ympärilleen etsien uusia uhreja ja ehti parahiksi nähdä ruman sarvikuonon hyökkäävän itseään vastaan. Leijonain paettua lähti se voitonriemuisena ajamaan takaa tapiirilaumaa, saadakseen vielä uudelleen purkaa vihaansa sitä vastaan. Tavallisissa oloissa se olisi kylläkin kavahtanut sellaista jättiläismäistä vihollista, joka nyt seisoi sen edessä, mutta juuri nyt oli sillä hulluuden puuska. Sen ilkeät, pienet siansilmät kiiluivat veren takaa, joka valui sen naamaa pitkin, kun se hyökkäsi suoraan eteenpäin. Sen sarvi työntyi hirviön vatsaan. Mutta samalla toinen noista jättiläismäisistä käsistä putosi sen niskaan musertaen sen selkärangan lihaksien ja hyvin suojatun nahan läpi. Se lyyhistyi ähkäisten kokoon ja jättiläiskädet heittivät sen syrjään.

Hirviö oli saanut peloittavan haavan, mutta se ei aluksi pitänyt sitä minään nuoleskellessaan tallattua poikastaan tuolla ihmeellisellä kielellään. Viimein päästyään nähtävästi varmuuteen, että poikanen oli aivan kuollut, huusi se jälleen surkeasti seisoen neljällä jalallaan ja lähti hitaasti tietä alaspäin, astuen kummallisen kömpelösti jalkojensa reunoilla. Se kulki kaksi-, kolmesataa kyynärää jättäen jälkeensä punaisen viirun ja sitten, nähtävästi uupuneena haavastaan, se poikkesi ruohikkoon ja paneutui maata aivan tien viereen, mutta kokonaan ruokojen peittoon.

Puustaan olivat Grôm ja tyttö seuranneet henkeään pidättäen taistelua. Viimein puhui Grôm.

»Tässä maassa on hyvin suuria petoja», huomautti hän, mutta kun A-yalla ei näyttänyt olevan tähän mitään sanomista, jatkoi hän ajatustaan:

»Meidän on mentävä takaisin etsimään loistavaa olentoa. Ei ole hyvä mennä edemmäksi ilman sitä.»

»Niin», myönsi tyttö innokkaasti. Vaikka hän olikin rohkea ja luotti täydellisesti mieheensä, oli tuo näky, kun mustat leijonat hyppivät mahdottoman korkeitten ruokojen latvojen yli, vähän tärisyttänyt hänen hermojaan. Hän ei pelännyt muita kuin hyvin nopeita petoja ja sellaisia, jotka saattoivat hypätä puitten alimmille oksille asti. »Niin», toisti hän. »Menkäämme takaisin loistavan olennon luo, ettei hän suutu meille, kun panimme hänet veteen.»

»Mutta vielä päivän viivymme täällä, tässä puussa, lepäämme ja nukumme turvassa», jatkoi Grôm, »että voimme kulkea nopeammin, kunnes pääsemme tämän ruohikon läpi.»

Kiiveten sitten korkeammalle puuhun onnistui hänen rakentaa oksista lattia ja katto väliaikaista kotiaan varten. Tässä työssä ei tyttö auttanut häntä, sillä siihen tarvittiin suurta voimaa. Hän oli pitkällään eräässä puun haarassa, karvaiset, mutta pitkät ja kaunismuotoiset jalat ristissä allaan kuten leopardilla, vuoroin katsellen kiihkein silmäyksin miestään, vuoroin tarkastellen varovasti auringonpaahteista, vaarallista seutua.

Äkkiä hän huudahti hämmästyksestä viitaten kiihtyneesti tielle. Veden takaa, jossa tapiirit olivat löytäneet turvapaikan, haavoittuneen jättiläisen piilopaikan takaa tuli kolme ihmistä hurjasti juosten. Varjostaen silmiään huomasi Grôm, että he olivat uupumaisillaan. He olivat selvästi hänen omien heimolaistensa näköisiä miehiä, vaaleaihoisia ja solakoita. Johtaja, jolla oli pitkä nuija, oli hänen kokoisensa. Grôm tunsi myötätuntoa heitä kohtaan ja aikoi kiiruhtaa heille avuksi. Katsellessaan kauemmaksi tielle nähdäkseen, mitä he niin mielettöminä pakenivat, näki hän sieltä tulevan kaksi mustaa leijonaa, luultavasti samat, jotka pari tuntia aikaisemmin olivat ajaneet tapiirilaumaa takaa. Ne tulivat sellaista vauhtia, että Grôm pelkäsi niiden saavuttavan väsyneet pakolaiset, ennenkuin he ehtisivät päästä puun turviin. Vaistomaisesti hän alkoi kiivetä alas. Mutta huomatessaan tytön muisti hän, ettei hänellä ollut oikeutta antautua niin toivottomaan yritykseen, kun hänellä oli A-ya huolehdittavanaan. Hän hellitti otteensa keihäänvarresta.

»He ovat hukassa. He eivät milloinkaan pääse tänne!» mutisi hän tuskallisena.

»Ei!» sanoi A-ya hämmästyttävän välinpitämättömästi. »Leijonat saavuttavat heidät. Siinä on Mawg ja hänen kaksi serkkuaan.»

Grôm huudahti hämmästyneenä. Tytön silmät olivat tarkemmat kuin hänen. Mutta hän huomasi katsoessaan uudestaan, että A-ya oli oikeassa.

Juuri tällä hetkellä sivuutti Mawg, joka ollen nopeampi juoksi vähän tovereittensa edellä, paikan, missä haavoittunut jättiläinen makasi piilossa. Hirviö kohotti kauheata päätään. Samassa saapuivat nuo kaksi jälkimmäistä juosten vierekkäin ja läähättäen uupumuksesta. Ruokojen läpi kohosi jättiläismäinen käsi heidän päänsä yläpuolelle ja putosi alas murskaten heidät yht'aikaa. He eivät ennättäneet edes huutaa, mutta nähtävästi johtaja kuuli jotakin ääntä, koska hän vilkaisi taakseen olkansa yli. Hän oli nyt niin lähellä noita puussa olevia tarkkasilmäisiä katselijoita, että nämä näkivät hänen kasvojensa kalpenevan kauhusta. Hän juoksi eteenpäin pysähtymättä, mutta kovempaa vauhtia, ikäänkuin tuo näky olisi puhaltanut häneen uusia voimia. Huomattuaan, että Mawg saavuttaisi puun hyvissä ajoin kiipesi Grôm alaspäin ollakseen valmiina auttamaan häntä puuhun. Samalla hän näki kahden leijonan lähestyvän jättiläisen piilopaikkaa.

Tuo suuri, kynnekäs käsi lepäsi vielä murskautuneiden ruumiiden päällä keskellä tietä. Leijonat huomasivat sen ja pysähtyivät tarpeellisen välimatkan päähän. Ne tiesivät, että juuri noiden ruohojen takana piili toinen karvainen ja hirveä käsi odottaen saavansa repiä ne, kuten ne repivät antiloopin. Leijonat kyyristyivät ja peräytyivät muristen vihaisesti. Ehkä ne pelkäsivät, että ruohikossa tien molemmin puolin oli useampia tuollaisia hirviöitä, sillä ne juoksivat kauas sivulle, tehden laajan kierroksen tuon vaarallisen paikan ohi.

»Nyt on hyvä aika!» mutisi Grôm ja hypähti alas keskelle tietä. Tyttö kiiruhti hänen jälkeensä, mutta kuullessaan Grômin jyrkän käskyn: »pysy siellä!» hän jäi alimmalle oksalle, aivan Grômin pään yläpuolelle, pitäen keihästä valmiina kädessään.

»Tapa hänet!» huusi hän. Mutta Grôm ei näyttänyt kuulevan.

Hoiperrellen ja puoleksi sokeana uupumuksesta oli Mawg kahdenkymmenen askeleen päässä, ennenkuin hän huomasi, kuka häntä vastassa oli. Silloin hänen mustat silmänsä leimahtivat. Hämmästyttävällä nopeudella hän heitti nuijansa suoraan Grômin kasvoja kohti, mutta se meni ohi vain kämmenen leveyden päästä. Ponnistus ja pettyminen, kun hän arveli tapaavansa uuden vastustajan juuri kun hän oli pelastumaisillaan, näyttivät uuvuttavan hänet kokonaan. Hän horjui eteenpäin hapuillen käsillään ja kaatui aivan Grômin jalkoihin.

Grôm epäröi ihmetellen, miten saisi tuon painavan olennon puuhun. Tyttö ei ymmärtänyt hänen epäröintiään.

»Tapa hänet!» sähisi hän nojautuen innokkaana alas oksaltaan.

»En, hän on etevä soturi ja heimo tarvitsee häntä», vastasi Grôm, kumartuen pudistamaan maassa makaavaa miestä.

Mawg liikahti alkaen tulla tajuihinsa. Grôm pudisteli häntä uudelleen.

»Ylös puuhun, nopeasti!» käski hän selvällä, lujalla äänellä. »Leijonat tulevat.»

Mawg nousi istumaan. Hän tuijotti eteensä ja hänen katseessaan kuvastui hämmästys, joka pian vaihtui vihaksi.

»Ylös!» huusi Grôm uudelleen. »Puuhun. Ne tulevat!»

Silloin nuorukainen murahti, mutta hypähti ylös kuin keihään pistämänä ja kiipesi puuhun ketterästi kuin apina. Grôm seurasi nopeasti, mutta kylmästi. A-ya, joka oli odottanut pitäen tarkasti silmällä Mawgia, kiipesi aivan Grômin rinnalla. Kaikki kolme kiipesivät jo ylemmillä oksilla, kun leijonat saapuivat puun juurelle.

Vilkaistuaan viekkailla, ilkeillä silmillään puuhun huomasivat suuret pedot, että nuo kolme ihmisolentoa olivat ainakin tällä kertaa saavuttamattomissa. Heiluttaen pettyneinä tupsupäisiä häntiään lähtivät ne nuuskimaan ylimielisen näköisinä sarvikuonon kuollutta, suunnattoman suurta ruumista, jonka yksi voimakas jalka oli ojennettu ilmaan, ikäänkuin kömpelösti torjuakseen kuolemaa. Käsittäen heti sen kuoleman syyn tulivat ne takaisin ja paneutuivat maata puun juurelle jyrsien laiskasti erästä kuollutta tapiiria, jonka jättiläinen oli repinyt kahtia. Niillä näytti olevan aikomus viipyä jonkun aikaa paikallaan, ja sentähden Grôm kohdisti huomionsa pelastettuun kilpailijaansa.

Mawg istui lähimmällä oksalla, hyvän keihäänheiton päässä, katsellen A-yan hentoa olentoa himoiten. Grôm rypisti kulmakarvojaan ja kiersi merkitsevästi käsivartensa tytön hartioiden ympäri. Mawg siirsi katseensa Grômiin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» ärjäisi hän käheällä kurkkuäänellä.

»Luulin sinun juoksevan pelätessäsi joutuvasi leijonien syötäväksi», vastasi Grôm.

Mawg tuijotti elukkamaisen tylsästi ja älyttömästi Grômiin.

Nuo kaksi olivat toistensa merkillisiä vastakohtia. Molemmat luonnollisesti sukunsa parhaita, kehittyneimpiä, mitä nuoressa maailmassa oli. Vanhempi mies korkeine otsineen ja kylmine miettivine silmineen edusti tulevaisuutta kaikkine toiveineen. Sitävastoin nuorukainen, jolla oli matala otsa ja jonka tylsät, mutta riidanhaluiset silmät olivat tuuheiden kulmakarvojen alla, johdatti mieleen pedon, josta suku oli kehittynyt. Hänen hiuksensa olivat lyhyemmät ja karkeammat kuin Grômin ja loan peittämät. Hänen niskansa kallistui hyvin paljon eteenpäin voimakkaiden, mutta kömpelönnäköisten hartioiden välistä. Hänen ryppyinen ja kova ihonsa oli niin musta, että Grômin ja A-yan päivänpaahtama väri näytti sen rinnalla vaalealta.

Ei rohkeuden, vaan tahdon puutteesta väisti Mawg Grômin katsetta tuijottaen alapuolella oleviin leijoniin.

»Mitä sinä tahdot minusta?» kysyi hän uudelleen ikäänkuin ei olisi saanut vastausta edelliseen kysymykseensä.

»Heimossa on liian vähän sotureita jäljellä. Tahdon viedä sinut takaisin heimon luo!» vastasi Grôm vakavasti.

Mawg päästi paksujen huuliensa takaa suurilla, keltaisilla hampaillaan murahtavan, epäluuloisen naurahduksen.

»Sinä tahdot tappaa minut!» sanoi hän päätään nyökäyttäen.

Grôm katseli häntä hetkisen ylenkatseellisesti, repäisi sitten suuren kaistaleen kuivaa lihaa puun oksassa riippuvasta taakasta ja heitti sen hänelle. Poika tarttui siihen ja piilotti sen taakseen, sillä hän oli liian nälkäinen hylätäkseen sen, mutta liian ylpeä syödäkseen sen kilpailijansa nähden. Grôm hymyili hieman alkaen leikitellä A-yan hiussuortuvalla, joka oli hänen käsivarrellaan. Mutta tyttö ei huomannut tuota hyväilyä. Hän oli hämillään loukkautunut Grômin käytöksestä kilpailijaansa kohtaan. Hänen sieraimensa laajenivat ja molemmilla poskipäillä hehkui punainen läiskä.

Äkkiä kuului tieltä ruohon varsien ryskettä. Molemmat leijonat lopettivat aterioimisensa kääntäen päänsä tutkistellen ääntä kohden. Samassa ne hiipivät vihoissaan vastakkaiselle suunnalle, huomaamatta ollenkaan kuolleitten tapiirien ruumiita. Päästyään ensimmäisen tienmutkan taa hypähtivät ne ruohikkoon ja syöksyivät suuressa kaaressa suoraan metsikköä kohden, joka oli muutamien kilometrien päässä. Haavoittunut Megatherium [sukupuuttoon kuollut, norsun kokoinen jättiläislaiskiainen.] palasi.

Ehkä levottomana suuresta haavastaan laahasi hirviö itseään takaisin puuta kohden melkein ryömien. Saavuttuaan taistelukentälle se nuuski vielä kerran tallattua poikastaan ja huusi surkeasti. Sitten se kääntyi hurjassa raivossaan sarvikuonon ruumiin kimppuun ja repi sen kappaleiksi. Sitä tehdessään se sattui vilkaisemaan puuhun ja huomasi nuo kolme olentoa, jotka katselivat sitä.

Samassa sen viha kohdistui heihin. Huutaen niinkuin sumutorvi tuli se puun luo, nousi sitä vastaan, kiersi jättiläiskäsivartensa rungon ympäri ja koetti kaataa sen maahan. Puu heilui kovasti, ja Mawg, joka oli liian hidas huomaamaan, mitä tapahtui, huusi kauhusta välttyen vaivoin putoamasta. Tyttö nauroi, jolloin Mawg loi häneen uhkaavan katseen. Se suututti niin A-yaa, että hän kohotti keihäänsä ikäänkun aikoen lävistää hänet.

Mutta alapuolella oli niin paljon katseltavaa, ettei A-ya sen enempää kiinnittänyt huomiotaan Mawg'iin. Huomattuaan puun liian tukevaksi kaataakseen sen käsillään, tarttui hirviö alimpaan paksuun oksaan, jonka läpimitta oli kahdeksan, kymmenen tuumaa, ja repäisi sen voimakkaalla nykäisyllä maahan kuin sellerin varren. Kun se ensin rehki vahvan rungon kimpussa, oli veri alkanut uudelleen juosta haavasta, mutta se ei välittänyt siitä. Tarttuen seuraavaan suureen oksaan veti se senkin alas lohkaisten samalla suuren kappaleen rungosta. Grôm arvasi sen aikovan repiä puun kappaleiksi pala palalta saadakseen haluamansa uhrit. Mawg nähtävästi huomasi tämän myös, ja se oli liikaa hänelle. Pidellen hampaillaan kuivaa lihaviipaletta kiersi hän rungon ympäri, kunnes pääsi pois pedon näkyvistä, hypähti oksalle, joka ulottui kauas veden yläpuolelle, ja sukelsi veteen. Peto, jonka silmät olivat tähdätyt koko ajan noihin kahteen jäljellä olevaan, ei huomannut ollenkaan hänen pakoaan. Mawg ui veden yli, raivasi tien ruohikon läpi, hyökkäsi takaisin ottamaan nuijansa, heilutti sitä Grömiä kohden ja huutaen ruman herjauksen syöksyi pois etsimään itselleen toista turvapaikkaa yöksi.

Ei Grömillä eikä A-yalla ollut sillä hetkellä aikaa katsella häntä. Peto oli juuri reväissyt niin suuren oksan, että runko oli melkein lohjennut kahtia sen mukana. Grôm huomasi, että ellei hän voisi lopettaa tuota hävitystä, kaatuisi puu hetken kuluttua. Peto kohosi juuri tarttuakseen seuraavaan suureen oksaan. Keihäs kädessä kiipesi Grôm alaspäin vastustamaan sitä pysähtyen sellaiselle oksalle, johon peto ei aivan ylettynyt. Hirviö karjui kostonhimoisesti, ojentautui täyteen pituuteensa ja työnsi sitten kauhean vahvan, punaisen, pyöreän kielensä ulos ilmeisesti aikoen sillä pyyhkäistä vähäpätöisen vastustajansa maahan. Se oli nyt vain tuuman päässä. Grôm väisti tuon oudon hyökkäyksen hypähtämällä ketterästi syrjään, ja nopeasti kuin ajatus lävisti A-yan keihäs tuon peloittavan, punaisen kielen, kun se kiemurrellen tavoitti hänen herransa jalkoja. Samassa, nähdessään pedon kurkun avonaisena ja suojattomana, heitti Grôm keihäänsä täydellä vauhdilla suoraan sinne. Ase upposi noin kolme jalkaa syvälle, kunnes terävä kärki tarttui pedon niskanikamiin. Silloin sen käsi irtautui oksasta ja peto, jonka sieraimista ja suusta purskui verta ja vaahtoa, kaatui ryskyen suurien oksien päälle, jotka se oli kiskonut puusta.

Grôm huokaisi helpotuksesta ja kiitti tyttöä siitä, että hän oli oikealla hetkellä ja voimakkaasti iskenyt pedon peloittavaan kieleen. Sitten hän alkoi kylmästi laittaa parempaan kuntoon heidän yöasuntoaan. Kun hän levitti lehteviä oksia lattialle tehdäkseen sen pehmeämmäksi katseli tyttö tyytyväisenä hänen työtään. Äkkiä Grôm virkkoi:

»Olen iloinen, että pääsimme tuosta Mawgista.»

»Sinun olisi pitänyt tappaa hänet», sanoi tyttö lyhyesti.

»Mutta miksi?» kysyi Grôm vähän ihmeissään. Hänen mielestään nuorukainen oli hyvä soturi ja tarpeellinen heimolle.

»Hän himoitsee minua!» vastasi tyttö katsoen häntä närkästyneenä silmiin.

Grôm katsoi häntä joka puolelta, hänen kasvojaan, hiuksiaan ja muotoaan, ja sellainen kiihkeä ihailu hehkui hänen syvissä silmissään, että tytön viha katosi. Hän painoi katseensa alas ja hänen rintansa vavahti onnesta. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista katsetta kenenkään miehen silmissä eikä edes uneksinut sellaista katsetta olevankaan.

»Tietysti hän himoitsee sinua», sanoi Grôm, ihmetellen oman äänensä sointua. »Sinä olet suloisin olento ja halutuin maan päällä. Kaikkien miesten, joiden katseet osuvat sinuun, täytyy himoita sinua. Mutta kukaan ei saa sinua milloinkaan, sillä sinä olet minun, eikä kukaan ryöstä sinua minulta.»

Tämän kuultuaan unohti tyttö suuttumuksensa ja antoi anteeksi Grômille, vaikka tämä olikin jättänyt Mawgin tappamatta.

Sinä yönä heidän oli mahdoton nukkua, vaikka heidän korkealla oleva asuntonsa oli mukava ja hyvässä turvassa. Melkein täysinäinen, suuri, oranssinvärinen kuu valaisi koko laajan seudun, ja puun alle kokoutuivat kaikki jättiläisyökulkijat verrattomiin juhlapitoihin, joihin herkkuja oli pitkin päivää kasautunut. Noita kahta mustaa leijonaa ei näkynyt, ne olivat kenties jo syöneet kylläkseen. Sudet, pieni villikoiralauma, hyeenaparvi ja monet suunnattomat leopardit ulvoivat, murisivat ja riitelivät hajallaan olevien haaskojen kimpussa; kukin joukko katseli naapureitaan epäluuloisesti ja vihaisesti.

Suuri, punainen karhu tallusteli kömpelösti esiin, ja kaikki pienemmät pedot hajautuivat arkoina, mutta närkästyneinä sen tieltä. Se meni suoraan parhaimmalle paikalle revityn puun alle ja alkoi repiä jättiläisen suunnatonta ruumista. Se sai olla häiritsemättä, kunnes paikalle saapui kaksi miekkahammasta, joiden keltaisen ruskea nahka näytti aavemaiselta kuunvalossa ja joiden jalanpituiset torahampaat tekivät leveän naaman peloittavan muotoiseksi.

Jos miekkahampaita olisi ollut vain yksi, olisi karhu pysynyt halveksivasti paikallaan, mutta kun niitä oli kaksi, katsoi se parhaaksi alistua. Hitaasti ja kovasti muristen se siirtyi sarvikuonon ruumiin kimppuun, ikäänkuin pitäen sitä parempana. Ilma oli täynnä kirkuvia ääniä. Tuli uusia miekkahampaita ja sitten toinen karhu.

Siellä taisteltiin kiivaasti ja lakkaamatta ja taistelut päättyivät nopeasti, kun ei ainoakaan taistelijoista halunnut tapella loppuun saakka, sillä siellä oli herkkupaloja yltäkyllin kaikille. Kerran leopardi, väistääkseen miekkahampaan hyökkäystä, kiipesi puuhun, mutta putosi ulvoen alas Grômin keihään iskemänä.

Juuri ennen päivänkoittoa nukahti tyttö Grômin vartioidessa hänen vieressään, ettei vielä jokin leopardi tulisi nuuskimaan heidän turvapaikkaansa. Tuntia myöhemmin, aamun sarastaessa, hän heräsi pelosta huudahtaen ja tarttui Grômin käsivarteen kovasti vapisten.

»Mitä nyt?» kysyi Grôm lempeällä äänellä, silittäen hänen tuuheita hiuksiaan.

»Minä pelkäsin!» vastasi hän lapsellisesti.

»Mitä sinä pelkäsit?» kysyi Grôm huvitettuna.

»Pelkäsin Mawgia. Minä pelkään häntä!» vastasi tyttö nousten istumaan ja ravistaen hiukset silmiltään ja tuijotti pelokkaana harmaiden, kuultavien tasankojen yli.

»Miksi pelkäisit Mawgia?» kysyi Grôm ylpeästi. »Enkö minä ole sinun miehesi? Ja enkö ole aina kanssasi? Vaikka olisi monta tuollaista mieletöntä houkkiota kuin Mawg, eivät he voisi ottaa sinua minulta.»

»Tiedän», vastasi tyttö, »että hän ja hänen Iaisensa olisivat kuin ruoko herrani käsissä. Mutta — täytyyhän Grôminkin joskus nukkua!»

Grôm nauroi ystävällisesti hänen arveluilleen.

»Todellakin, hänen täytyy nukkua nyt, sillä meillä on pitkä ja vaarallinen matka edessämme», sanoi hän. Asettaen suuren, takkuisen päänsä tytön syliin ja ojentaen jäsenensä niin suoriksi kuin ahdas suoja salli nukahti hän heti. Tyttö, kumartuen eteenpäin, kunnes hänen suuri tukkansa peitti voimakkaat, nukkuvat kasvot, mietti tarkoin Grômin käsittämätöntä lempeyttä kilpailijaansa kohtaan. Hänen vaistonsa vakuutti hänelle, että se oli vaarallista. Mutta jokin toinen ääni hänen sisässään, jokin, jota hän turhaan koetti käsittää, sanoi hänelle, että se toisaalta oli jaloa, ja hän oli iloinen siitä. Sitten osui äkkiä ensimmäinen auringonsäde puun latvaan, valaen hänen kasvoilleen ruusuista hohdetta ja kirkastaen ne ihmeellisesti.

Kuudes luku.

TULI-TAISTELU.

I.

Heimon jäännökset olivat nyt asustaneet kaksi vuotta Tulilaaksossa. He olivat menestyneet erinomaisesti. Luolissa parveili vahvoja lapsia, sillä päällikön kehoituksesta oli jokainen soturi ottanut itselleen joko kaksi tai kolme vaimoa, niin ettei kukaan leskistä ollut jäänyt naimattomaksi. Ainoastaan Grôm pysyi yksivaimoisena, vaikka hänen asemansa heimon keskuudessa, Bawrin lähimpänä miehenä, olisi sallinut hänelle niin monta kuin häntä olisi haluttanut.

Grôm oli erittäin onnellinen A-yan kanssa, ja siksi häntä ei haluttanut ottaa muita naisia heidän pieneen luolaansa, joka haarautui pääluolan korkeasta sisäänkäytävästä. Hän olisi kuitenkin myöntynyt noudattamaan määräystä heimon tähden, päällikön pakottamana, jollei olisi nähnyt säikähtyneen, tuskaisen katseen tulevan A-yan silmiin, kun hän huomautti hänelle tästä. Tuo katse oli ihmetyttänyt Grömiä, mutta se oli myös kummallisesti viiltänyt häntä. Kun tyttö ei viittauksellakaan näyttänyt olevan halukas noudattamaan heimon tapoja, ajatteli Grôm asiaa hyvän aikaa. Muutaman päivän kuluttua hän esitti asian päällikölle sanoen, että toiset naiset olisivat haitaksi hänen luolassaan ja alkaisivat urkkia tietoja tuosta loistavasta olennosta, joka oli näyttäytynyt niin tarpeelliseksi heimolle. Bawr oli hyväksynyt syyn, vaikka hieman hämillään, ja oli leppyisästi ottanut itselleen ylimääräiset vaimot, teko, jonka A-ya täydellisesti hyväksyi.

Ensimmäinen talvi Tulilaaksossa oli ollut ihmeellinen heimolle, kun sillä oli palveluksessaan tuo kiivas, mutta hyväsydäminen olento, joka aina loistaen, tanssien ja kuiskien salaperäistä kieltään oli ollut luola-aukkojen edessä. Kylmät tuulet ja pohjoisesta tulevat purevat jääsateet eivät voineet enää häiritä heitä.

Mutta kun myrsky oli raju ja satoi kovasti ja lakkaamatta, niin oli huomattu välttämättömäksi lisätä tuliin luolien edustalla runsaasti kuivia polttoaineita, joita Grôm oli määrännyt kerättäviksi suojaan. Tätä taistelua tulen ja sateen välillä johti tarkasti Bawr, joka päällikön arvonsa lisäksi oli nyt saanut pyhän ylimmäisen papin arvon.

Monta kertaa näytti sade voittavan tuollaisessa taistelussa. Mutta loistava olento ei kadottanut voimaansa siitä huolimatta, sillä aina pysyivät laakson suulla nuo hyppivät ja tanssivat, sammumattomat punaiset, siniset ja sinipunaiset liekit, joita synnyttivät tulivuorikaasut tuolla halkeamassa, välittämättä vähääkään, vaikka taivas olisi lähettänyt minkälaisen vedenpaisumuksen tahansa niiden yli. Oli ilmeisesti selvää, että loistava olento oli myrskyn herra, puhumattakaan hirviöistä, jotka kauhun vallassa pakenivat sitä.

Aikaisin keväällä lahjoitti A-ya Grômille lapsen, suuren ja voimakkaan pojan, jolla oli kaunis pää ja korkea otsa. Tämän tapauksen johdosta ja nähdessään äidin onnen, onnen, joka toisista naisista tuntui hassulta järjettömyydeltä, tunsi Grôm sellaista iloa, ettei hän voinut ilmaista sitä.

Mutta mietiskellessään pienokaisen vieressä kulmakarvat rypyssä ja syvät silmät unelmoiden tunsi hän sellaista kunnianhimoa, jollaista kenties kukaan mies ei ollut ennen tuntenut. Hän toivoi tämän lapsen kasvavan saadakseen aikaan jotakin ihmeellistä, kuten hänkin oli tehnyt, heimonsa edistymiseksi. Tästä pienokaisesta, sen naisen lapsesta, johon hän tunsi niin uutta ja käsittämätöntä kiintymystä, hän aavisti tulevan jotakin uutta ja arvaamatonta.

Eräänä päivänä seurasi Grôm hirven jälkiä etäällä laaksossa. Ollen etevä metsästäjä osasi hän päättää jäljistä, ettei saalis ollut kaukana ja ettei se ollut vielä mitään huomannut. Hän kulki varovasti vasten tuulta äänettömästi kuin leopardi ja hänen tarkat silmänsä huomasivat kaiken ympärillään.

Äkkiä hän tuli paikalle, jossa jäljet sekautuivat. Seuraavat jäljet olivat noin kahdenkymmenen jalan päässä, ja ne kulkivat suoraan sille suunnalle, josta eläin tähän saakka oli tullut. Grôm pysähtyi äkkiä, hiipi puun taakse, kyykistyi ja tutkisteli ympäristöään säikähtyneen ketun valppaudella. Hän tiesi, että jokin oli pelästyttänyt otusta, ja pelästyttänyt sitä oikein pahasti. Häntä halutti saada selville, mikä se mahtoi olla.

Muutamia minuutteja hän seisoi liikkumattomana kuin runko, jota vastaan hän nojasi, tarkastellen jokaista pensasta ja tiheikköä terävällä katseellaan ja nuuskien ilmaa harjaantuneilla sieraimillaan. Ei voinut huomata mitään, mikä olisi selittänyt hirven äkkinäisen pelon. Hän aikoi hiipiä toiselle puolen runkoa tutkimaan. Mutta seis! Tuolla mullassa, missä jokin karhu oli kaivanut juuria, hän huomasi oudon jalan jäljen. Hän kyyristyi heti maahan ja ryömi sinne hiljaa kuin käärme tarkastamaan sitä.

Se oli ihmisen jälki, mutta paljon suurempi kuin hänen tai jonkun muun hänen heimolaisensa. Grômin parta ja jäykät niskahiukset nousivat pystyyn vihasta nähdessään sen.

Tuon kauhean jäljen varpaat olivat pitkät ja jäntereiset ja kantapää ulottui kauas jalkapohjan taakse, joka oli leveä ja litteä. Paino oli selvästi jäljen uloimmaisella reunalla, ikäänkuin niiden omistaja olisi astunut jalkojensa ulkoreunoilla. Grômin, joka oli taitava jälkien tuntija, ei tarvinnut kuin vilkaista siihen päästäkseen varmuuteen, että joku kaarijaloista oli ollut täällä. Eikä jälki ollut viittä minuttiakaan vanha.

Grôm hiipi lähimpien pensaiden alle ja ryömi ihmeteltävällä nopeudella oudon jäljen osoittamaan suuntaan pysähtyen joka toinen sekunti katselemaan, nuuskimaan ilmaa ja kuuntelemaan. Tie oli hänelle tuttu. Äkkiä hän kuuli ääniä, useampia kirkuvia kurkkuääniä, ja hän pysähtyi uudelleen kuin kivettyneenä. Sitten hän kuuli äänen, joka sai hänet hämmästyneenä hätkähtämään. Se oli Mawgin ääni, joka puhui rauhallisesti ja yksin. Mawg oli siis mennyt kaarijalkojen puolelle! Grômin otsa rypistyi. A-ya oli ollut oikeassa. Hänen olisi pitänyt tappaa petturi. Hän ryömi tiheikköön ja saattoi sieltä viiniköynnösten välistä nähdä puhujat.

Heitä oli luvultaan viisi ja he kokoutuivat melkein aivan hänen lähelleen rinteen alapuolelle. Neljä heistä oli kumaraista kaarijalkaa, joilla oli isot hartiat, pitkät käsivarret, litteä pää, kellertävän maanväriset, ulkonevat leuat ja leveä nenä, jossa sieraimet ammottivat kuin kuopat ylöspäin. Grôm nyrpisti nenäänsä inhoten, kun heistä uhoava hapan haju tunkeutui hänen nenäänsä.

He olivat kaikki varustetut keihäillä ja kivipäisillä nuijilla, jollaisia heidän joukkonsa ei ollut tuntenut hyökätessään vuoristoheimon kimppuun. Grôm oli varma, että petturi Mawg, joka ylimielisesti kohteli heitä, oli neuvonut heille nämä aseet.

Kun Grôm ei ollut minkäänlaista käsitystä kaarijalkojen kielestä, jota Mawg heidän kanssaan puhui, ei hän paljoakaan viisastunut heidän puheestaan. He viittoivat usein itään päin ja sitten taas laakson suulla oleviin luoliin, ja siitä Grôm arvasi, että he suunnittelivat jotakin hänen kansaansa vastaan.

Oli myös selvää, että tämä oli vain pieni urkkijajoukko, jonka petturi oli johtanut tänne vakoilemaan heimoa. Sen hän saattoi jokseenkin varmasti päättää. Selvää oli, että nämä vakoojat palaisivat kyläänsä johtaakseen tänne sellaisen hyökkääjälauman, että se hävittäisi Loistavan Olennon lapset olemattomiin.

Grôm huomasi nopeasti, että kauemmin kuunteleminen olisi vain turhaa ajan hukkaamista. Kaiken, mikä oli mahdollista, oli hän saanut tietää. Ryömien hiljaa takaisin, kunnes arveli olevansa tarpeeksi etäällä urkkijoista, nousi hän maasta ja juoksi, ensin varovasti ja puolikumarassa ja sitten kovalla vauhdilla, josta hän oli niin tunnettu heimonsa keskuudessa. Saavuttuaan luolille hän esitti nopeasti asian päällikölle, ja viiden minuutin kuluttua he kulkivat mukanaan tusina sotilaita samaa tietä.

Paitsi tavallisia aseitaan oli Grömillä ja päälliköllä tulisoihdut, vihreät, paksut, puunkuoresta tehdyt putket, jotka oli peitetty nahalla ja olivat täynnä savuavaa kääpää, putkien yläpäähän oli puhkaistu muutamia reikiä. Tämä oli yksi Grômin keksinnöistä, joka oli osoittautunut tehokkaaksi miekkahammasta ja karhua vastaan. Työntämällä putken suuhun kourallisen kuivia oksia ja ruohoja ja sitten heiluttaen sitä päänsä päällä kykeni hän virittämään tuollaisen äkkinäisen ja suuren tulen liekin, jota ei mikään uskaltanut katsella ja joka aina herätti pelkoa ja ihmetystä hänen tovereissaan.

Pieni joukko kulki varjojen nopeudella tiheikköjen läpi ja riippuvien oksien alitse. Heidän kulkunsa huomasi vain joku äkkiä lentoon pyrähtävä, pelästynyt lintu tai arka, pakoon syöksyvä peto ihmetellen heidän nopeata ja äänetöntä lähestymistään. Kun he tulivat lähelle vakoilijoiden olopaikkaa, kyyristyivät he hiipien eteenpäin kuin kärpät, kunnes saapuivat viiniköynnösten peittämälle rinteelle.

Mutta muukalaiset olivat hävinneet. Jäljistä päättäen he olivat paenneet kiireesti. Grômin mielipahaksi näytti siltä, että hän oli antanut heille varoituksen. Asia oli nähtävästi selitettävissä siten, että Mawg, joka helposti tunsi hänen pienemmät jälkensä, oli kiivennyt rinnettä ylös ja tullut paikalle, jossa Grôm oli maannut piilossa tarkastelemassa heitä. Huomattuaan, että heitä vakoiltiin ja että vakoilija nähtävästi oli mennyt hakemaan apua, olivat he nähneet parhaaksi paeta heti, koska kaarijalat olivat hitaita juoksijoita. Päättäen suunnasta, mihin he olivat lähteneet, oli ilmeistä, että he olivat pakenemassa omaa leiriään kohti.

Päällikkö määräsi ryhdyttäväksi pikaiseen takaa-ajoon. Grôm piti sitä hyödyttömänä, ei ainoastaan siksi, että pakolaiset kulkivat kovaa vauhtia, sen saattoi jäljistä huomata, vaan siksi, että häntä peloitti jättää luolia niin kauaksi suojattomiksi. Hän ajatteli mahdollisuutta, että jokin toinen vakoojajoukko hyökkäisi leiriin parhaitten voimien poissa ollessa. Mutta päällikön mielipide voitti.

Ajo oli kestänyt useita tunteja. Matkalla havaittiin, että Mawg johti seuralaisiaan näppärästi, mutta myöskin, etteivät kaarijalat ollenkaan hiljentäneet vauhtiaan. Takaa-ajajat lähestyivät nyt laakson toista päätä, seutua, jota he vain vähän tunsivat. Se oli epätasaista maata ja täynnä väijytyksiä, joissa helposti olisi voinut joutua peloittavan hyökkäyksen uhriksi. Heimo oli liian heikko, jotta sen vähäiset sotakykyiset miehet olisi saatettu panna vaaralle alttiiksi epävarman asian tähden, ja päällikkö oli vastahakoisesti myöntyen Grômin mielipiteeseen juuri antamaisillaan paluukäskyn, kun samalla terävä kauhunkirkaisu, joka kuului aivan heidän edestään kallion kielekkeen takaa, pysähdytti joukon.

Viitaten seuralaisiaan piiloutumaan tien molemmin puolin, hiipivät päällikkö ja Grôm eteenpäin ja kurkistivat varovasti kielekkeen takaa.

Aivan heidän edessään oli jyrkänne ja sen alapuolella epätasainen penger. Aivan puolitiessä jyrkännettä, selkä kalliota vasten, kyykötti eräs kaarijalka mies heiluttaen mielettömästi nuijaansa puolustautuakseen parin leopardin hyökkäystä vastaan. Mies oli laskeutunut toiselle polvelleen, vetäen toista jalkaa saamattomasti perässään. Se näytti hankalalta ja sopimattomalta taisteluasennolta.

»Hullu!» sanoi Bawr. »Hän ei tiedä, miten leopardin kanssa taistellaan.»

»Hän on haavoittunut. Hänen jalkansa on katkennut!» sanoi Grôm. Ja suoraa päätä, uuden ajatuksen välähtäessä hänen kekseliäissä aivoissa, juoksi hän rinnettä alas apuun, heiluttaen tulisoihtunsa juostessaan ilmiliekkiin.

Päällikkö katseli hämmästyneenä hetkisen, ihmetellen, miksi harkitsevainen Grôm vaivautui tekemään sellaista, minkä leopardit olisivat tehneet hänen sijastaan paljon paremmin. Mutta hän pelkäsi jonkun väijytyksen olevan tekeillä. Huutaen takana olevat miehet luokseen heilutti hänkin soihtunsa liekkiin ja seurasi Grömiä..

Toisen leopardin oli jo onnistunut tarttua haavoittuneeseen kaarijalkaan, mutta nähdessään Grômin ja päällikön juoksevan niitä kohti, hypähtivät ne muristen taaksepäin ja kiiruhtivat pensaikkoon kuin pelästyneet kissat. Kaarijalka kohotti silmänsä ja oli ihmeissään pelastuksestaan. Mutta kun hän näki noiden kahden komean olennon syöksyvän luokseen liekkiä ja savua päänsä päällä, päästi hän kovan huudon ja heittäytyi kasvoilleen.

Grôm seisoi hänen vieressään tuijottaen tuohon rumaan, veriseen olentoon miettivin katsein, päällikön koettaessa päästä perille hänen aikeistaan. Sotilaat tulivat huutaen ihastuneina, kun olivat viimeinkin saaneet yhden noista pelätyistä vihollisistaan elävänä käsiinsä. He olisivat tahtoneet heti syöksyä hänen kimppuunsa ja repiä hänet kappaleiksi, mutta Grôm viittasi heidät tuimasti takaisin. He murisivat närkästyneinä ja eräs heistä vastusti kiivaasti tällaista lempeyttä niin vaarallista vihollista kohtaan.

»Pyydän tätä miestä, Bawr, vangikseni!» sanoi Grôm.

»Sinähän otitkin hänet», vastasi päällikkö. »Hän on sinun.» Hän aikoi lisätä: »vaikka en ymmärrä, mitä hänellä teet.» Mutta hän ei milloinkaan tahtonut näyttää epäröimistä tai tietämättömyyttään sellaisesta, jonka joku toinen saattoi tietää. Siksi hän päinvastoin ankarasti käski seuralaisiaan tottelemaan heimon lakia ja pitämään Grômin saalista arvossa. Sitten Grôm astui aivan hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa: »Paljon sellaista, mitä meidän on tarvis tietää, saa Bawr tietää tältä mieheltä pian, kuten esim. vaaroista, jotka ovat tulossa päällemme.»

Nyt päällikkö, joka oli nopea käsittämään, ymmärsi Grômin tarkoituksen, ja seuralaistensa hämmästykseksi hän katseli tuota inhoittavaa vankia tyytyväisesti hymyillen.

»Sinua on aivan oikein nimitetty päällikön oikeaksi kädeksi», vastasi hän. »Minä nimitän sinua myös päällikön viisaudeksi, sillä pelastaessasi tämän miehen hengen olet ollut kaukonäköisempi kuin minä.»

Kun vangin haavat oli sidottu verenvuotoa ehkäisevillä kasveilla ja hänen katkenneet jalkansa laitettu lastoihin taitamattomasti, mutta ei silti hyödyttömästi, nostettiin hänet oksista kyhätyille epätasaisille paareille, ja vastahakoiset sotilaat kantoivat hänet leiriin.

Kukaan sotilaista ei ollut tarpeeksi kehittynyt ymmärtääkseen johtajiensa menettelyä, eikä päällikkö eikä Grôm yrittänytkään selittää sitä. Päällikkö, entistä varmempana vallastaan Grômin uskollisen kannatuksen tukemana, välitti vähät siitä, olivatko hänen seuralaisensa tyytyväisiä Vai ei, eikä hän ollut huomaavinaankaan heidän huonotuulisuuttaan, elleivät nämä selvin sanoin ilmaisseet sitä.

Mutta kun sotilaat tunnin nopean vaelluksen jälkeen äkkiä tulivat iloisiksi ja alkoivat kantaessaan tuota vastahakoista, murisevaa taakkaa lapsellisesti naureskella, oli päällikkö ihmeissään ja tutkiskeli syytä tähän nopeaan muutokseen. Kävi selville, että eräs sotilaista, tovereitaan kekseliäämpi, oli arvellut, että vankia hoidettiin siksi, että hänestä tulisi mieluinen uhri Loistavalle Olennolle. Kun tuo ajatus näytti saavuttavan niin sydämellistä hyväksymistä, ei viisas päällikkö katsonut tarpeelliseksi sanoa siihen mitään vastaan. Ja todella, kun hän ajatteli asiaa tarkemmin, voisi siten lopuksi käydäkin vallan hyvin, elleivät Grômin yritykset onnistuisi.

Kun tuo ruma ja vastusteleva muukalainen tuotiin A-yan asuntoon, pani tämä tietysti kiivaasti vastaan. Mutta kun Grôm selitti hänelle aikeensa ja uhkaavan vaaran, suostui hän kyllä nopeasti, sillä Mawgin pelko oli vielä tuoreena hänen mielessään. Hän alkoi reippaasti hoidella vangin haavoja ja auttaa Grömiä opettamaan miehelle heimon tavallista puhetta.

Vanki oli muutamia päiviä siinä luulossa, että hänet surmataan määrätyllä hetkellä. Mutta tämä pelko ei kuitenkaan vaikuttanut hänen ruokahaluunsa. Hän kävi käsiksi innokkaasti kaikkeen ruokaan, mitä hänelle tarjottiin, kyyristyi hätäisesti sen yli, kasvot kääntyneinä kallioseinään päin, ja hotki sen mielettömällä kiireellä ja elukkamaisesti maiskauttaen. Mutta kun hän huomasi itseään kohdeltavan muuttumattomalla ystävällisyydellä, alkoi hän osoittaa pelonsekaista kiitollisuutta ja alistuvaisuutta. Hänen pienet, pyöreät, mutta samalla arat ja tuliset silmänsä katselivat A-yan solakkaa vartaloa ihailevalla pelolla. Varsinkin muukalaisen haju inhoitti tätä siistiä heimoa, enimmän kuitenkin A-yaa ja Grömiä, jotka olivat tässä suhteessa tovereitaan tarkemmat. Sentähden A-ya, joka oli Loistavan Olennon papitar, hankki itselleen oikeuden rakentaa asuntoonsa pienen tulen ja sai hyvänhajuisia kuoria polttamalla asuntoonsa mieleisensä tuoksun. Kaarijalka, nähdessään hänen voimansa noihin salaperäisiin ja peloittavan punaisiin tulenkieliin, jotka kiemurtelivat kiven kolosta esiin, piti häntä enemmän jumalattarena kuin naisena, olentona, joka omista tuntemattomista syistään halusi olla laupias häntä kohtaan, mutta joka selvästi voisi tulla vaaralliseksi, jos häntä vastaan jollakin tavalla rikottaisiin. Grömiä kohtaan hän käyttäytyi kuin nöyrä orja, jonka kohtalo on isäntänsä kädessä. Muita heimon jäseniä kohtaan, jotka tyydytettyään uteliaisuutensa parveilivat hänen ympärillään pilkaten ja kiroillen, osoitti hän hurjaa pelkoa ja vihaa kuin vangittu ilves.

Mutta pienokainen A-yan käsivarrella tuntui hänestä kummallisen kallisarvoiselta. Se ei ollut ainoastaan Grômin, hänen mahtavan ja komean isäntänsä poika, vaan myös tuon ihmeellisen, suloisen ja salaperäisen jumalallisen olennon, hänen emäntänsä, liekkien hoitajan ja huoltajan lapsi. Jumaloiminen, jota hän heti tunsi sydämessään A-yan suloutta kohtaan, mutta jota hän ei pelosta uskaltanut tunnustaa edes itselleen, oli kohdistunut pienokaiseen, ja pian se muuttui kiihkeäksi koiran uskollisuudeksi. A-ya huomasi äidin vaistollaan tämän nopeasti ja käsitti myös, että tuollainen uskollisuus voisi olla tulevaisuudessa hyödyksi hänen lapselleen. Sitäpaitsi se hellytti hänen sydäntään tuota rumaa vankia kohtaan niin, ettei hän ainoastaan auttanut Grömiä opettamaan hänelle heimon kieltä, vaan hän koetti myös parantaa hänen tapojaan ja tehdä hänestä vähän miellyttävämmän seuralaisen Miehen haavat paranivat pian, mikä johtui hänen elonvoimaisesta nuorekkaasta ruumiistaan. Katkenneen jalan luut kasvoivat pian lujasti yhteen. Mutta Grôm oli välskäröinyt sen kiireesti eikä oikein huolellisesti, ja siksi jalka jäi niin käyräksi, ettei sen omistaja voinut muuta kuin vaivalloisesti ja laahaten nilkuttaa sillä eteenpäin. Kun oli selvää, ettei hän voinut juosta pois, ei hänellä ollut mitään vartijaa.

Samoin huomattiin myös pian, ettei mikään voinut houkutella häntä pois A-yan pienokaisen läheisyydestä. Hän istua kyykötti Grômin asunnon ovella sulkien sen paremmin kuin mitkään käsin tehdyt salvat. Ne heimon jäsenet, jotka olivat toivoneet saavansa kunnioittaa sekä Loistavaa Olentoa että kaatuneitten sukulaistensa henkiä suurella, verisellä uhrilla, alkoivat pian tyytymättöminä huomata toiveittensa rauenneen.

II.

Vanki sanoi nimensä olevan Ook-ootsk, kummallinen kurkku-äänne, jota ei kukaan paitsi A-ya kyennyt lausumaan. Kun hän oli oppinut niin paljon, että häntä saattoi ymmärtää, koetti hän innokkaasti palkita Grômin suojeluksen kertomalla vilpittömästi kaiken, mitä tiesi. Hänessä oli paljon lapsen tarkkanäköisyyttä, joten hän pian huomasi olevansa jonkin arvoinen, kun sekä päällikkö että Grôm kyseli häneltä tuntikausia kaikenlaisia asioita. Oman kansansa hän hylkäsi katkerana, koska hänen kaatuessaan kivikkoon ja loukatessaan jalkansa hänen toverinsa olivat kieltäytyneet auttamasta häntä. Hän piti ylpeytenään tehdä isäntänsä mieliksi ja nimittää itseään isäntänsä pienokaisen orjaksi.

Tiedot, jotka hän kykeni antamaan, olivat sellaisia, että ne saivat päällikön ja Grômin mitä synkimmän levottomuuden valtaan. Niistä ilmeni, että kaarijalat, vähitellen selvittyään Pienten Kukkulain solassa kärsimästään kauheasta häviöstä, olivat päättäneet, että tappio oli kostettava. Mutta he eivät enää pitäneet vastustajiaan vähäpätöisinä heidän harvalukuisuutensa tähden. He myönsivät, että jos heidän mieli onnistua seuraavassa hyökkäyksessä, oli heidän järjestyttävä ja opittava käyttämään voimiaan paremmin. Sentähden, kun Mawg ja hänen petturitoverinsa joutuivat heidän käsiinsä, he eivät repineet heitä kappaleiksi eläimellisellä julmuudella, Vaan säästivät heidät, pitivät heistä hyvää huolta ja koettivat uutterasti oppia kaiken, mitä muukalaiset osasivat neuvoa. Ja Mawg, huomattuaan tässä tilaisuuden kostaa Grômille ja tyydyttää mieletöntä kiihkoaan A-yaa kohtaan, joka niin kauan oli hänessä kytenyt, oli tarttunut tehtävään ilkein mielin ja suurella innolla.

Niiden tietojen perusteella, joita Ook-ootsk saattoi antaa, oli selvää, että hyökkäys alkaisi niin pian kuin mahdollista sen jälkeen kuin heidän joukkonsa olisivat täydellisesti varustetut uusilla aseilla. Tämä, sanoi Ook-ootsk, tapahtuisi heti kuivan vuodenajan alettua. Joka tapauksessa, sanoi hän, oli joukkojen pakko odottaa kuivaa vuodenaikaa, sillä tie heidän asunnoiltaan Tulilaaksoon kulki suoseudun läpi, jota suurempien joukkojen oli mahdotonta kulkea sadekuukausina.

Kun kuiva vuodenaika oli jo aivan käsissä, alkoivat Bawr ja Grôm kuumeentapaisesti ryhtyä puolustustoimiin. Laskien mukaan kaikki vanhemmat pojat, jotka olivat kasvaneet isoiksi nuorukaisiksi viime sodan jälkeen, ja voimakkaat naiset ja tytöt, he eivät voineet saada kokoon enempää kuin noin satakaksikymmentä todellista sotilasta. He tiesivät, että häviö merkitsisi heimolle nopeata kuolemista ja naisille ilkeätä orjuutta ja inhoittavia puolisoja. Mutta he tiesivät myös, että pelkkä onnistunut puolustus hyödyttäisi heitä vain hetkeksi. Elleivät he voisi tuottaa vastustajilleen sellaista häviötä, että se tekisi heistä surkean lopun, uupuisivat he pian suuren ylivoiman alle tai nääntyisivät nälkään luolissaan. Ei siis ainoastaan puolustusta vaan suurenmoista hyökkäystä, sadankahdenkymmenen miehen hyökkäystä yhtä monta tuhatta miestä vastaan, suunnitteli Bawr, ja Grôm hautoi aivan uusia keksintöjä.

Toinen niistä suurista luolista, joissa heimo asusti, jätettiin tyhjäksi, koska sitä oli vaikea puolustaa. Bawrin tarkka silmä huomasi sen pikemmin ansaksi kuin turvapaikaksi, sillä vuorilta luolan takaa voi vihollinen vyöryttää kivilohkareita tukkien siten luolan suun. Mutta jyrkänne, missä toinen luola oli, oli luoksepääsemätön ja ulottui kauas sisäänkäytävän yli. Tähän luonnolliseen linnoitukseen siirrettiin heimo, josta suurin osa napisi. Juuria ja kuivattuja lihavarastoja kerättiin sisälle ja kaikki pantiin kokoamaan kuivia ja puolikuivia polttoaineita. Suunnaton joukko pieniä, äkkiä tuleen leimahtavia risukimppuja pinottiin käytävän sisäpuolelle, johon sade ei osunut, ja tiheä metsikkö oikealla ja vasemmalla kaadettiin ja muodostettiin sopiviksi puolustuslinnoituksiksi.

Aivan luolan edustalla oli pieni viuhkan muotoinen tasanko, pinta-alaltaan useampien neliöjalkojen laajuinen. Oikealla kulki kivilohkareiden välissä kapea polku, jolla vain yksi henkilö mahtui kerrallaan kulkemaan ja joka vei toiselle luolalle. Tasangon vasemmalla reunalla oli terävää kivilouhikkoa, jonka yli vain vaikeasti saattoi kulkea. Edessäpäin oli matala jyrkänne, josta maa vietti vähitellen laaksoon päin. Siellä kasvoi korkeita pensaita ja synkkiä tiheikköjä, joiden läpi kulki lukemattomia kapeita polkuja.

Suoraan luolan edessä puolivälissä tasankoa paloi yötä päivää pyhä tuli, josta vuorotellen piti huolta pieni joukko miehiä, jotka päällikkö oli valinnut tähän merkilliseen palvelukseen. Päällikön määräyksestä oli koko tasanko puhdistettu pensaista ja ruohosta ja pitkin sen reunoja oli rakennettu rovioita noin kymmenen, kahdentoista jalan päähän, ja kaikkien tuli olla valmiina sytytettäviksi.

Sillä välin valmisteli Grôm ahkerasti suunnitelmaansa, jonka varassa lopullinen ratkaisu oli. Monta päivää yhtä päätä sai heimo kerätä kuivia ja tuoreita risuja laakson toisesta päästä ja kuivuneita heinäkimppuja suurilta ruohokentiltä laakson ulkopuolelta, tanssivien liekkien tuolta puolen. Kaikki nuo helposti syttyvät aineet levitti Grôm tiheikköihin tasangon eteen lähes kilometrin laajuudelta rinnettä ylöspäin, kunnes koko tuo ala oli todella kuin laaja kokko, joka odotti sytyttämistä.

Sillä aikaa kuin tehtiin näitä valmistuksia, joita heimo ihmetteli, sillä se ei voinut käsittää, mitä hyötyä oli maan peittämisestä tuollaisella roskalla, lähetti Bawr pienen vakoojajoukon vartioimaan kaukaiselle vuorenharjalle. He olivat heimon nopeimpia juoksijoita. Bawr, joka oli kaukonäköinen sotapäällikkö, antoi heidän vaihtaa vuoroa kahdesti vuorokaudessa, etteivät väsyisi ja tulisi huolimattomiksi.

Kun kaikki oli valmista, alkoi jännittävä odotuksen aika. Päivä kului toisensa jälkeen kuten ennenkin, kuumana ja pilvettömänä, ja maa tuli kuivaksi kuin taula. Nähdessään, ettei mitään erikoista tapahtunut, alkoi heimo epäillä tai unohtaa vaaran, joka uhkasi sitä. Muristiin rasittavasta, yhtämittaisesta vartioinnista, mutta Bawr tukahdutti murinan pienellä kädenliikkeellä. Ja rampa Ook-ootsk, joka kyykötti rumana Grômin ovella A-yan pienokainen apinamaisella käsivarrellaan, tuli yhä levottomammaksi. Mitä kauemmin he viipyivät, sitä suuremmat voimat he keräisivät hyökkäykseen, puheli hän Grômille.

Kun hänellä ei ollut aavistustakaan Grômin suurenmoisista hankkeista, katsoi hän epäluuloisesti noita pieniä puuläjiä, jotka aiottiin sytyttää pitkin tasangon reunoja, ja toivoi ne rakennettaviksi paljon suuremmiksi, sillä hän arveli, että hänen kansansa, vaikka he hirveästi pelästyisivätkin loistavaa olentoa, pakottaisivat takimmaiset eteenpäin, kun heitä oli suunnattoman joukot, ja he tallaisivat tulet sammuksiin. Päällikön ja Grômin samoinkuin A-yankin rohkeus, millä he ajattelivat uhkaavaa vaaraa, täytti hänet hämmästyksellä.

Sitten viimein eräänä iltana vähän ennen auringonlaskua tulivat vakoojat juosten hengästyneinä ja yhdellä oli vaikea keihään haava hartioissaan. Silmät suurina he kertoivat kaarijalkojen lukemattomista joukoista, jotka samosivat laaksoon johtajinaan Mawg ja jättiläismäinen, mustanaamainen mies, komea kuin itse Bawr.

»Onko heitä yhtä paljon kuin niitä, jotka hyökkäsivät meitä vastaan pienillä kukkuloilla?» kysyi Grôm.

Vapisevat miehet kohottivat kätensä.

»Niinkuin heinäsirkkaparvet verrattuna kottaraisjoukkoihin», vastasivat he.

Heidän hämmästyksekseen päällikkö hymyili julman tyytyväisenä kuullessaan tuon kauhean uutisen.

»Hyvä on», sanoi hän. Kiiveten kalliolle luolan vieressä tuijotti hän laaksoon koettaen nähdä vihollisen etujoukkoja. Sillä välin Grôm, joka johti tulen palvelijoita, asetti heidät nuotioiden viereen valmiina sytyttämään ne käskettäessä.

Kesti melkein tunnin, niin nopeasti olivat vakoilijat peloissaan juosseet, ennenkuin rätinä ja peloittavat äänet ilmaisivat joukkojen lähestyvän. Oli hämärä ja ensimmäiset tähdet ilmestyivät vaaleansinipunervalle taivaalle. Laaksossa saattoi huomata sekavan joukon liikuskelevan tiheiköissä. Bawr antoi nopeat ja pontevat määräyksensä ja sotilaat asettuivat kahteen riviin tasangon eteen, noin kolme, neljä askelta nuotioiden taakse.

Heillä oli kullakin kivipäinen nuija, suuri tai pieni kantajan koon mukaan, ja ainakin kolme piikärkistä keihästä. Kapean polun päätä, joka johti alemmasta luolasta, vartioi kuusi samalla lailla aseistettua naista. Bawr oli valinnut nämä naiset, sillä jokaisella heistä oli yksi tai useampia pienokaisia takana olevassa luolassa, ja hän tiesi, ettei mikään vaarallinen vihollinen pääsisi elävänä sitä tietä. Mutta A-ya ei ollut näiden kuuden kiihtyneen äidin joukossa, sillä hänen paikkansa oli tulien hoitajana.

Kuului pahaa-ennustavaa ulvontaa tuon sekavan joukon lähestyessä nopeasti. Bawr hypähti alas tähystyspaikaltaan heiluttaen suurta nuijaansa ja harppasi pitkin askelin eturintamaan. Grôm huusi määräyksensä ja kaikki nuotiot tasangon ympärillä sytytettiin. Ne leimahtivat iloisesti ja samalla lisättiin suureen keskusnuotioon, joka oli saanut riutua hehkuvaksi hiilikasaksi, kuivia polttoaineita, jolloin se loimahti suureksi liekkipatsaaksi. Tuossa äkillisessä valonhohteessa, joka valaisi muutaman sadan jalkaa laaksosta, nähtiin kaarijalkojen etujoukkojen kuhisevan pensaikoissa. Heidän keltaiset, ilkeät kasvonsa, ammottavat sieraimensa ja siansilmänsä olivat suunnattuina kauhuisina tähän loisteeseen.

Etujoukot pysähtyivät hetkeksi, ja hiljainen mutina muuttui kovaksi huudoksi. Silloin juoksi solakka Mawg etumaiseksi ja häntä seurasi, hetken kummallisesti epäröiden, suuri olento, todellinen kaarijalkamies, mutta yhtä solakka kuin Bawrkin ja väriltään melkein musta. Tämä jättiläinen ja Mawg, karkoittaen pelkonsa tuota ihmeellistä tuli-ilmiötä kohtaan, juoksivat pitkin sotilaiden rivejä kehoittaen eteenpäin ja osoittaen, että viholliset seisoivat aivan liekkien vieressä laisinkaan vahingoittumatta.

Etumaisiin joukkoihin ei tämä selitys näyttänyt ensin paljoa vaikuttavan. Mutta juuri takana oleviin se näytti paremmin tehoavan, sillä heitä kannusti uteliaisuus. Sitäpaitsi kulkivat jälkijoukot eteenpäin ja niiden paino kävi pian vastustamattomaksi. Silloin huomasivat etumaiset, ettei heillä ollut valitsemisen varaa. He taipuivat, vetäytyivät jälleen itsepäisesti takaisin, antoivat sitten kuin särkynyt sulku perään, ja joukko syöksyi kirkuen ja hyppien suoraan tulia kohti.

Niin pian kuin hyökkäys todella alkoi, vetäytyivät Mawg ja musta päällikkö taitavasti syrjään juosten korkeammalla sijaitsevalle kivikkomäelle tasangon vasemmalle puolen, mistä he saattoivat nähdä hyökkäyksen ja johtaa sitä. Oli selvää, että he olivat varmoja voitosta, koska heillä oli niin suuri ylivoima.

Päällikkö ja Grôm odottivat kauheata hyökkäystä seisten rohkeina, liikkumattomina ja äänettöminä tuliensa välissä. Kukaan heimolaisista ei äännähtänytkään eikä kukaan sotilaista, ei miehistä eikä naisista, liikahtanut. Mutta monen sydän salpautui, sillä näytti siltä, ettei tuo elävä virta voisi milloinkaan pysähtyä. Äkkiä lensi eturintamasta keihäspilvi, mutta ne eivät kantaneet kauas, ainoastaan puoli tusinaa niistä lensi tasangon reunaan asti. Bawr vastasi siihen kohta huutaen lujasti, jolloin keihäät lensivät tulilinjan takaa.

Nämä keihäät, jotka heitettiin vapaaehtoisesti ja taitavasti, osuivat suoraan vihollisen sullottuihin joukkoihin, mutta ne aiheuttivat vain hetken hämmingin, kun kuolleet kaatuivat, ja takanatulevat kömpivät niiden yli. Noiden julman äänettömien sotilaiden toinen yhteisheitto näytti saavan enemmän tuhoa aikaan. Heitettynä matalalle ja lyhyemmän välimatkan päästä osui jokainen pykäläinen keihään kärki paikalleen, ja kirkuvat uhrit hämmensivät takana olijat. Mutta hetken kuluttua tuo mieletön virta syöksyi jälleen eteenpäin, kunnes se oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä tasangon reunasta.

Silloin Grôm antoi merkkihuudon, jota taistelijoiden eturintama oli jo tuskallisena odottanut. Jokaiseen nuotioon oli sisäpuolelle asetettu pihkaisia puukimppuja, jotka eivät vain palaneet iloisesti rätisten vaan myös kauan. Näiden kimppujen toinen pää vain oli tulessa. Tarttuen niiden palamattomaan päähän heittivät taistelijat ne täydessä liekissä suoraan vihollisten kasvoja vasten.

Julmat, tuijottavat kasvot kirkuivat tuskasta ja kauhusta, ja koko etujoukko huitoen hurjasti noita outoja heittoaseita kääntyi ympäri ja tunki takana olevia joukkoja syrjään yritti raivata itselleen tien niiden läpi. Mutta noita vyöryviä joukkoja ei voinut vastustaa. Hurjan, hirveän taistelun jälkeen oli pakoon aikojat lyöty maahan ja tallattu jalkoihin. Uusia tulokkaita tervehdittiin samanlaisena kekälesateella ja kauhea näytelmä uudistui, mutta vähän erilaisena, sillä useat hyökkääjistä, huomattuaan, ettei ollut mitään mahdollisuutta peräytyä, syöksyivät suoraan eteenpäin täynnä toivotonta kuoleman kauhua, välittämättä tulisista kekäleistä tai keihäistä.

Samalla heittivät päällikkö oikealta sivustalta ja Grôm vasemmalta paljon leimuavia kekäleitä kauas etujoukkojen päitten yli rutikuivaan risukkoon. Pitkiä tuliliekkejä leimahteli heti siellä täällä ja kaikkialla kiemurrellen ja nuoleskellen hurjasti. Kuului sellainen kauhun huuto, että kaikki joukot, jotka saattoivat sen kuulla, pysähtyivät. Heikko tuuli puhalsi laaksoa pitkin, ja melkein heti lähtivät hajautuneet liekit yhtenä vyörynä eteenpäin. Joukot kääntyivät hurjan kauhun vallassa pakoon hyppien toistensa päälle ja tunkien toisiaan syrjään taistellen henkensä edestä.

Riemuissaan ja pilkallisesti huutaen syöksyivät puolustajat tasangolta ulos ja heittäytyivät edessään olevien, sekautuneiden joukkojen kimppuun. Mutta nämä, joilla ei ollut mitään pakomahdollisuutta ja joita oli monin verroin enemmän kuin riemuitsevia vihollisia, taistelivat kuin rotat loukussa, ja luolamiehet huomasivat joutuneensa kuolemantaisteluun juuri kun luulivat, että taistelu oli lopussa.

A-ya, jota ei enää tarvittu tulien hoidossa, aikoi juuri seurata Grömiä veriseen taisteluun, kun huuto luolan suulta sai hänet pyörähtämään ympäri. Hän ehti parhaiksi nähdä Ook-ootskin heittävän keihäänsä Mawgin solakkaa vartaloa vastaan tämän hyökätessä hänen kimppuunsa rosoiselta vasemmanpuoleiselta kallionrinteeltä. Puoli tusinaa kaarijalkoja seurasi Mawgia aivan hänen kintereillään. Huutaen varoituksen Grômille syöksyi hän takaisin luolaa kohti. Mutta Grôm ei kuullut häntä. Hänet oli isketty tiedottomaksi ja hän oli hautautunut vihollisläjän alle.

Hiukset hulmuten ja silmät kuin naarastiikerillä pesäänsä puolustaessaan syöksyi A-ya luolan ovelle. Mutta hän ei päässyt sinne. Juuri sisäänkäytävällä häntä lyötiin nuijalla päähän ja hän kaatui. Häneen käytiin heti kiinni ja hänet sidottiin. Hetkistä myöhemmin tuli kolme kaarijalkaa verta vuotavan Mawgin seuraamana juosten luolasta. Mawg heitti voimattoman olennon tyytyväisesti irvistäen hartioilleen, ja joukko kiiruhti nopeasti rinnettä alas.

Muutaman minuutin kuluttua päättyi viimein taistelu tasangon edustalla, ja Bawr, jättäen melkein kolmannen osan miehistään kaatuneina kuolleitten kaarijalkojen joukkoon, johti iloitsevat jäljelle jääneet takaisin luolaan. Voitto oli tullut Loistavan Olennon lapsille kalliiksi. Mutta hyökkääjät olivat täydellisesti hävinneet. Liekit vyöryivät pari kilometriä pitkin laaksoa, missä niitä eivät tukahduttaneet kuolleitten tai kuolevain kaarijalkojen suuret ruumiskasat. Synkässä yössä kuului lakkaamatta huutoja milloin yltyen milloin hiljentyen, ja tuolla hehkussa vyöryi kauhea pakolaislauma, johon liekit tarttuivat surmaten pakenevat. Nojaten pitkään nuijaansa ja silmätessään mietteissään tuota kauheata hävityksen kenttää, päätteli Bawr itsekseen, etteivät kaarijalat enää milloinkaan, niin kauan kuin muisto tästä yöstä säilyisi, uskaltaisi hyökätä hänen kansaansa vastaan.

Sitten vei naisten hurja voihkina päällikön luolaan. Siellä hän näki, että puolet pienokaisista oli surmattu Mawgin nopean hyökkäyksen aikana ja että melkein kaikki vanhat miehet ja naiset oli tapettu heidän puolustaessaan hoidokkejaan. Grômin oven suussa kyyristyneenä ja suuret hampaat puristettuina kuolleen kaarijalan kurkkuun makasi rampa vanki, Ook-ootsk. Huomattuaan, että hän vielä hengitti, ja nähdessään, millaisella raivolla hän oli taistellut puolustaessaan pienokaistaan, nostivat sotilaat hänet hellävaroin syrjään. Hänen altaan ja karvaisen käsivarren suojassa he löysivät Grômin lapsen, joka ei ollut saanut pienintäkään haavaa. Naiset olivat puolustaessaan oikealle johtavan polun päätä nähneet A-yan ryöstön, ja siksi Bawr antoi pienokaisen erään oman vaimonsa hoidettavaksi.

Sitten etsittiin Grömiä. Ensin luuli päällikkö, että hän oli uhkarohkeasti seurannut A-yan ryöstäjiä pelastaakseen hänet yksin. Mutta he löysivät hänet erään ruumiskasan alta kuoleman kielistä ja olivat joutua epätoivoon. Tietäen Grômin pelastaneen heimon, alkoivat he äänekkäästi voihkia hänen vieressään, kuten tähän asti oli tehty vain ylimmän päällikön hautajaisissa. Mutta Bawr, kasvot surusta ryppyisinä, vakuutti heille, ettei Grôm kuolisi, ja nostaen sankarin käsivarsilleen kantoi hänet luolaan.

Grômin haavat olivat syvät, mutta eivät silti kuolettavat. Vasta jonkun päivän kuluttua ilmoitettiin hänelle, että kaarijalat olivat vieneet A-yan elävänä mukaansa. Silloin hän hurjasti huudahtaen hypähti jaloilleen. Veri purskui uudelleen hänen haavoistaan ja hän kaatui pyörtyneenä maahan. Toinnuttuaan uudelleen ei hän päiväkausiin puhunut kenellekään sanaakaan ja näytti siltä kuin hän kuolisi, ei haavojensa, vaan elämäänkyllästyksensä tähden. Mutta vanki Ook-ootsk, jota hoidettiin yhdessä Grômin kanssa, muistutti hänelle, että hänen oli elettävä kostaakseen, ja siitä hän vähän elpyi. Sitten huomautti Bawr hänelle, ettei sellainen urotyö kuin A-yan pelastaminen olisi mahdotonta tulen valloittajalle ja kokonaisen kansan voittajalle.

Ja siitä hetkestä alkoi Grôm hiljalleen parantua.

Seitsemäs luku.

A-YAN PELASTUS.

Tuhanväriset, apinannäköiset, kaarijalkaiset miehet pitivät neuvottelua.

Ei ollut kulunut kauan, kenties noin kymmenentuhatta vuotta tai niillä paikoin, maailman viettäessä pitkää, hidasta aamuaan — siitä kuin heidän esi-isänsä, ylpeinä vähäisestä älystään laskeutuivat alas puiden latvoista kävelemään suorina kovalle maalle ja saattamaan pedot valtansa alaisiksi. Heidän käsivartensa olivat vieläkin epäinhimilliset ja turhan pitkät, heidän lyhyet ja voimakkaat säärensä olivat vielä niin käyrät, etteivät he voineet juosta kovaan. Heidän asuntonsa olivat vieläkin korkealla puiden oksilla, missä he voivat maata rauhassa kaikilta hyökkäyksiltä. He olivat vielä puun asujaimia. Mutta he olivat ihmisiä, jotka tahtoivat anastaa herruuden kaikilta muilta olijoilta maan päällä.

He eivät olleet kauniit ulkomuodoltaan. Noita käyriä, voimakkaita olentoja, joiden väri vaihteli likaisen keltaisen ruskeasta tummaan saven väriin saakka, peitti epätasainen, ohut, tumma karvapeite. Reisissä ja hartioissa pitkin selkärankaa sekä pitkien käsivarsien ulkopinnalla olivat karvat paksummat ja pitemmät muodostaen ikään kuin säännöttömän ruohikon. Hiukset heidän päässään olivat tummat ja vanuneet rasvaisiin ja likaisiin takkuihin. Kasvot olivat leveät ja litteät, leuat vahvasti ulkonevat, otsa hyvin matala ja nenä leveä ikäänkuin se olisi saanut kovan iskun altapäin niin, että häikäisevän punaiset sieraimet ammottivat rumasti ylöspäin.

Vain heimon ruhjotut ja alakuloiset jäännökset neuvottelivat nyt kadonneesta onnestaan. He kyyköttivät säännöttömässä puoliympyrässä kosketellen kömpelösti haavojaan tai kynsien kummallisesti itseään. Heidän apinamaiset vaimonsa vetelehtivät rääkyvissä joukoissa piirin ulkopuolella tai kyyköttivät lähimpien puiden oksilla. Niillä, jotka istuivat puissa, oli useimmilla lapset sylissään, ja sen tähden he olivat kovin arkoja vaarallisella, tasaisella maalla. Siellä täällä joukon ympärillä, joko kyyköttäen kummulla tai heiluen puun latvassa, oli tarkkasilmäisiä vanhoja naisia, jotka vartioivat, ettei mitään äkkinäistä hyökkäystä tapahtuisi, vaikka oli vain harvoja petoja tai ihmisiä, jotka olisivat uskaltaneet hyökätä julman kaarijalkaheimon kimppuun.

Matalalla, sileällä kivellä, joka oli valtaistuimena, istui kaarijalkojen päällikkö leikitellen tukevalla nuijallaan niinkuin kaislalla, vaikka se oli suuri puunjuuri, joka oli hakattu terävillä kivillä nuijan muotoiseksi. Hän oli paljon pitempi ja kookkaampi kuin hänen toverinsa, vaikka hän muutoin oli näiden kaltainen lukuunottamatta väriä, joka oli tumma, melkeinpä musta. Hänellä oli petomaiset leuat ja koko hänen olentonsa, silmiä lukuunottamatta, oli elukkamaisempi kuin hänen tovereittensa. Vaikka ne olivatkin pienet ja syvällä päässä, leimahtelivat ne suurta älyä ja rohkeata herruutta, jonka tähden hänestä olikin tullut päällikkö. Hän puhui nopeasti, tehden mahtavia liikkeitä haukkuvalla, kalkattavalla äänellä, joka oli sangen epäselvä. Vähitellen tuli hän yhä kiivaammaksi. Kyyköttävät kuulijat keikuttivat ymmärtäväisesti ruumistaan ilmaisten silloin tällöin hyväksymisensä kirkumisella ja murinalla.

Puoliympyrän toisessa päässä, aivan lähellä puhuvaa päällikköä, istui eräs mies, joka selvästi oli toista rotua kuin hänen seuralaisensa. Jokin päällikön puheessa näytti herättävän hänessä outoa levottomuutta, sillä hän hypähti seisoalleen ja nojasi nuijaansa, joka oli pitempi ja sopusuhtaisempi kuin päällikön. Väriltään oli mies silmiinpistävän vaalea, huolimatta liasta ja loasta, joka koetti peittää sitä. Hän oli suurta mustaa päällikköäkin pitempi. Ruumiiltaan hän kylläkin oli lyhyempi, mutta hän voitti kuitenkin pituudessa pitkien ja suorien jalkojensa vuoksi. Hänen rintansa ja hartiansa olivat suunnattoman voimakkaat, mutta hänen vyötäisensä ja lanteensa olivat sangen hoikat verrattuina tynnyrimäisiin kaarijalkoihin. Hän oli ruumiiltaan vähemmän karvainen kuin hänen toverinsa rintaa ja käsivarsia lukuunottamatta. Mutta päätä peitti ikäänkuin suunnaton, tummanruskea harja. Hänen kasvonsa olivat tuimat ja vahvat ja niissä oli lujat, päättäväiset leuat, sopusuhtainen suu, iso, komea nenä ja korkea otsa. Hänen silmänsä olivat siniset ja tuijottivat nyt rohkeasti uhmaten tuuheiden kulmakarvojen alta päällikköön. Aivan hänen takanaan kyykötti tyttö, selvästi samaa heimoa kuin hänkin. Tällä oli komea, vahva, sorja naisen vartalo, jonka saattoi selvästi huomata huolimatta hänen surumielisestä asennostaan; hän oli painanut kasvonsa polviaan vasten ja puolet ruumiista oli tuuheiden kastanjanruskeiden hiusten peitossa.

Tuo komea muukalainen, joka niin rohkeasti katseli päällikköä, oli petturi Mawg. Mielettömässä ylpeydessään ei hän ollut ymmärtänyt, että puiden asukkaat aikoivat saattaa hänet tilille siitä turmiosta, minkä hän oli tuottanut heille. Hän ei ollut käsittänyt, että A-ya, joka oli suorajäseninen ja suloinen, voisi herättää himoja muissakin kuin hänessä. Kuunnellessaan nyt päällikön kiivasta puhetta ja murinaa takanaan ja ympärillään huomasi hän äkkiä hirvittävän kohtalon uhkaavan itseään. Mutta vaikka hän olikin julma ja petturi, ei hän ollut pelkuri. Hänen verensä alkoi kiehua ja lihakset jännittyivät hänen ajatellessaan kuoleman taistelua, joka pian kohtaisi häntä.

Tyttö, näkemättä ja kuulematta mitään, pää painuneena paljaita polvia vasten, ei välittänyt mistään. Hän inhosi elämää ja samaten kaikkia ympärillään olevia. Hänen pienokaisensa ja herransa, jos he vielä elivät, olivat kaukana vuorien ja soiden takana luolaisella vuorenrinteellä tulisavujen takana. Ryöstäjäänsä Mawgia hän vihasi enemmän kuin ketään muuta. Mutta hän oli täällä Mawgin takana, koska tämä suojeli häntä, etteivät hurjat kaarijalkanaiset repisi häntä kappaleiksi.

Äkkiä katsomatta taakseen puhui Mawg hänelle heidän omalla kielellään, jota kaarijalat eivät ymmärtäneet. »Ole valmiina, tyttö! He aikovat tappaa minut. Musta päällikkö himoitsee sinua. Mutta minä tapan hänet, ja me pakenemme. He ovat kaikki konnia. Tule!»

Tämän sanottuaan hän hyökkäsi suoraan suuren mustan päällikön kimppuun, joka istui kivellään. Mutta tyttö, vaikka hän kuuli joka sanan, ei edes kohottanut päätään.

Mawg hyökkäsi kuin leopardi, mutta musta päällikkö, vaikka olikin hidas jaloistaan, ei ollut hidas käsistään eikä aivoistaan. Vaikka hän hämmästyikin suuresti, heilutti hän nuijaansa juuri parahiksi estäen sillä Mawgin nopean iskun, joka muuten olisi musertanut hänen häränniskansa. Nuija melkein särkyi saamastaan iskusta. Päällikkö heitti sen naurahtaen maahan ja tavoitteli hyökkääjän kurkkua kynsisillä käsillään.

Jos olisi ollut mahdollista taistella mies miestä vastaan, olisi Mawg tehnyt sen mielellään, vaikka ottelun tulos olisikin ollut epävarma. Mutta hänellä ei ollut halua vastustaa koko heimoa, joka nyt alkoi häntä ahdistaa kuin susilauma. Hänellä ei ollut aikaa tähdätä iskuaan kunnollisesti. Mutta väistäessään noita jättiläismäisiä käsiä antoi hän nopean iskun nuijan tyvipäällä, joka halkaisi vihollisen posken ja puhkaisi toisen ilkeän, pienen silmän. Samalla hän pyörähti notkeasti ympäri, hypähti kiven toiselle puolen ja juoksi kuin hirvi puitten lomitse kiroillen tyttöä, kun ei tämä seurannut häntä. Puolet heimosta ajoi häntä takaa ulvoen julmasti, toisten vetäytyessä takaisin odottaen levottomina, mitä päällikkö tekisi.

Päällikkö katseli toisten mukana pakolaisen jälkeen, peittäen haavoittuneen silmänsä karvaisella kädellään. Mutta hän tiesi olevan mieletöntä koettaa saavuttaa nopeajalkaista vihollistaan, ja hetken kuluttua hän heitti koko karkurin mielestään. Ähkäisten hän astui alas kiveltään ja huolimatta haavoistaan kulki tytön luo. Koko hälinän aikana ei A-ya ollut nostanut kertaakaan päätään polviensa välistä eikä näyttänyt vähintäkään levottomuuden merkkiä. Päällikkö tarttui häntä olkapäähän ja ravisti häntä raa'asti käskien hänen tulla mukaansa. Tyttö ei ymmärtänyt hänen kieltään, mutta hänen tarkoituksensa oli selvä. Hän katsoi ylös ja tuijotti suoraan päällikön yhteen avonaiseen silmään. Hänen silmissään oli vaarallinen, leimahteleva liekki niin kuin pedolla häkissä, ja hän aikoi karata miehen kurkkuun.

Mutta musta päällikkö ei ollut suotta kaarijalkojen hallitsija. Vaikka hän olikin julma ja likainen ja ilkeämpi kuin kuvailla saattaa, ja vaikka hänellä oli kauheat, haavoittuneet kasvot ja verentahrima, suuri, karvainen rinta, oli hän kuitenkin mies, jonka mahtavuus hillitsi tyttöä. Hän tiesi taistelun kohtaloa vastaan toivottomaksi. Liekki sammui jättäen silmät tylsiksi ja jäykiksi. Hän nousi välinpitämättömänä ja seurasi uutta isäntäänsä puun luo, jossa tällä oli punotuista oksista tehty asuntonsa.

Puun juurella pysähtyi musta päällikkö, astui taaksepäin ja viittasi tyttöä kiipeämään ylös. Tottuneena kiipeämiseen hän tarttui vahvaan puunrunkoon harjaantuneilla käsillään. Sitten hän epäröi ja sulki silmänsä. Tottelisiko hän alistuen kohtaloonsa? Ryöstäjäänsä Mawgia oli hän vihannut silmittömästi. Sitäpaitsi oli hän hylännyt hänet odottaen koston aikaa. Mawg oli hänen omaa heimoaan ja hän tunsi, vaikkei oikein voinut selittää kiihkeyttään, vihaavansa häntä. Mutta tämä uusi isäntä oli muukalainen ja alempaa, eläimellistä rotua. Häntä kohtaan tyttö tunsi iljettävää, ruumiillista vastenmielisyyttä. Hän seisoi silmät ummessa jäykkänä ja vavisten, sillä häntä puistatti raivokas halu kuristaa joko tuo mies tai oma kurkkunsa. Hänessä oli paljon hurjaa raivoa, mutta myös nöyrää alistuvaisuutta, ja tuo alistuvaisuus kuiskasi hänelle petollisesti, että hän oli laillinen sotasaalis. Suuri käsi tarttui merkitsevästi häntä niskaan. Hän hypähti, päästi nyyhkyttävän huudon ja kiipesi puuhun. Kuka oli hän vastustamaan sallimusta ajatuksen tähden, joka oli tullut hänen mieleensä satatuhatta vuotta ennen aikojaan?

* * * * *

Muutaman päivän matkan päässä länteen päin kaarijalkojen rämeisestä asuinpaikasta kulki komea metsästäjä varovasti tiheikköjen läpi. Hänen värinsä, ruumiin rakenteensa ja nopeat, ketterät liikkeensä osoittivat, että hän oli samaa rotua kuin Mawg ja A-ya. Pituudeltaan ja kooltaan hän muistutti paljon Mawgia, mutta väriltään hän oli vaaleampi, vähemmän karvainen ja muutoin rohkea ja älykäs. Hänen silmänsä olivat sinisenvihreät, tyynet ja läpitunkevat ja niissä oli salaperäinen ilme. Hän oli selvästi paljon vanhempi Mawgia, ja hänen pitkissä, tuuheissa hiuksissaan ja lyhyessä, kiharaisessa parrassaan oli paljon harmaita juovia. Toisessa kädessään oli hänellä kummallisen pitkävartinen nuija, ja toisessa kädessä kantoi hän kahta pitkää, ohutta keihästä, joiden kärjet oli karaistu ja teroitettu tulessa.

Kun Grôm useita viikkoja takaperin oli lähtenyt tulien takana olevista luolista etsimään A-yaa kaarijalkojen kaukaisesta asuinmaasta oli hänellä ollut myös kaksi suurta puunkaarnaputkea, joiden sisällä tulikipinät savuten kytivät taulakäävässä. Mutta Grômin levotonta mieltä suututti se, että oli yhtämittaa pysähdyttävä rakentamaan nuotiota ja virittämään uudelleen salaisia kipinöitä, etteivät ne sammuisi. Kärsimättä viivytyksiä ja luottaen omaan kestävyyteensä ja voimaansa oli hän heittänyt tuliputket pois turvautuen taas aseisiinsa, jotka olivat riittäneet hänelle ennen Loistavan Olennon löytöä ja valloittamista.

Ollen kokonaan mietteittensä vallassa ja ajatellen vain tytön, poikansa äidin pelastamista vältti hän taisteluita suurten petojen kanssa, jotka sattuivat hänen tielleen, ja pakeni häpeämättä sellaisia, jotka yrittivät käydä häneen kiinni.

Hän ei antautunut mihinkään epävarmaan taisteluun. Hän tyydytti nälkäänsä hunajalla, kypsillä hedelmillä ja juurilla, joita metsä tarjosi runsaasti tähän vuodenaikaan. Öisin hän rakensi pesänsä hätäisesti punomalla oksia yhteen korkeimmalla heiluvaan puunlatvaan, johon ei edes leopardikaan, vaikka se olikin taitava kiipijä, voinut tulla antamatta itseään hyvissä ajoin ilmi. Näin hän viimein, itsepintaisesti ja nopeasti kuljettuaan itää kohti, saapui tuon laajan suoseudun reunalle, jonka hedelmällisissä, reheväkasvuisissa ja saarentapaisissa metsissä kaarijalat asustivat.

Täällä oli tarpeen hänen metsässäliikkumistaitonsa, johon hän oli tottunut salaa hiipiessään aran antiloopin jäljessä. Kun hänen vaalea ihonvärinsä olisi voinut ilmaista hänet, hieroi hän itseään savisella mudalla, kunnes hän oli samanvärinen kuin kaarijalat. Ryömien hämärissä pensaikoissa äänettömästi kuin käärme tai kiiveten ketterästi pitkin oksia kuin harmaa apina päivän jo hieman hämärtäessä, teki hän lyhyitä partioretkiä hajallaan sijaitsevien asumusten ympäristöllä, mutta ei voinut löytää jälkeäkään tytöstä tai Mawgista, jonka hallussa hän luuli A-yan vielä olevan. Mutta kulkiessaan varovasti leirin ulkopuolelle pohjoista kohden, tuli hän sille jo melkein uudelleen umpeen kasvaneelle polulle, missä Mawgia oli ajettu takaa. Tätä hän seurasi, kunnes polku loppui ja pakolaisen jäljet yksinään jatkuivat edelleen. Eräs hyvinsäilynyt jälki märässä maassa oli selvästi Mawgin, sillä se erosi täydellisesti noiden apinamiesten jäljistä. Metsästäjä etsi kiivaasti toista pienempää ja hennompaa jälkeä. Hän kulki etsien edempää ja sitten taas takaa-ajajien jälkien joukosta, mutta turhaan. Mawg oli selvästi paennut yksin.

Grôm istuutui maahan äkillisen epätoivon vallassa. Jos Mawg, joka ei ainakaan ollut pelkuri, oli paennut yksin, silloin tyttö oli varmasti kuollut. Nuija ja keihäät putosivat Grômin voimattomista käsistä. Hänen elämänhalunsa vaihtui väsyneeksi välinpitämättömyydeksi ja tylsäksi tuskaksi, jota hän ei edes koettanut ymmärtää. Oli onni hänelle, ettei mikään hiipivä peto hyökännyt hänen kimppuunsa tuona sokeana uupumuksen hetkenä. Silloin häneen iski uusi ajatus, ja hänen epätoivonsa leimahti raivoksi. Hän hypähti jaloilleen tarttuen tuuheaan partaansa. Musta päällikkö oli epäilemättä ryöstänyt tytön. Ajatus tästä hänen vaimoaan, hänen lapsensa äitiä kohdanneesta häpeästä sai hänet hetkeksi vallan mielipuoleksi. Tarttuen aseisiinsa hän karjui tuskasta ja juoksi sokeasti pitkin tallattua polkua valmiina hyökkäämään koko inhoittavan heimon kimppuun. Jättiläisleopardi, joka väijyi pensaikossa tien varrella, aikoi käydä hänen kimppuunsa, mutta peräytyikin sensijaan pelästyen miehen hurjuutta.

Mutta mielettömyys haihtui pian. Kun järki palasi, pysähtyi hän juoksussaan, vilkaisi tarkkaavasti ympärilleen ja hiipi sitten salaa tiheikköön. Nyt enemmän kuin koskaan täytyi hänen olla kylmän rohkea voidakseen riistää A-yan hirviön käsistä.

Seuraten tuota hurjaa Mawgin takaa-ajotietä tunkeutui Grôm syvälle kaarijalkojen kylään. Huolimatta hänen voimastaan ja ilvesmäisestä hiipimisestään oli se toisinaan pöyristyttävää. Ei ainoastaan tiheiköissä maassa, vaan myös puun latvoissa vilisi hänen tarkkasilmäisiä vihollisiaan. Hänen oli ryömittävä suolla likomärkien juurien keskellä ja toisinaan maattava liikkumattomana kuin kivi tuntikausia kärsien miljoonien hyönteisten pistot. Toisinaan uskaltamatta nostaa päätään katsellakseen ympärilleen täytyi hänen luottaa vain korviinsa ja tarkkaan hajuaistiinsa. Ja toisinaan ainoastaan hänen uupumaton liikkumattomuutensa pelasti hänet joutumasta peloittavan kyykäärmeen tai etsivän ja vihastuneen kalkkarokäärmeen uhriksi. Kauan nuuskittuaan, valmiina antamaan kuoleman iskun, päätteli käärme, ettei tuo liikkumaton olento sen edessä ollut elävä. Hitaasti se oikaisi jännittyneet kiemuransa ja liukui tiehensä. Ja Grôm jatkoi jälleen vaarallista matkaansa.

Silloin auringon nousun aikana, sillä kaarijalat olivat kuten linnut aikaisia, toisena päivänä sen jälkeen kuin hän oli löytänyt Mawgin jäljet, näki kärsivällinen metsänkävijä A-yan. Hän oli ryöminyt noin sadan kyynärän päähän neuvottelukalliosta, jota kaarijalkalaumat ympäröivät. Ollen kyyryllään tiheässä pensaikossa ei Grôm voinut nähdä paljoa. Mutta hän näki noiden kuuntelevien joukkojen päitten yli mustan päällikön istuvan kivellään ryhmyinen nuija kädessään. Hän puhui sotilailleen kummallisilla, nopeilla kurkkuäänteillä, joista Grôm ei saanut mitään selvää. Puhe loppui pian. Päällikkö nousi ylös. Elukkamaiset joukot väistyivät syrjään ja silloin näki Grôm A-yan kyyristyneenä päällikön jalkojen juureen polvet hiustensa peitossa. Astuessaan kalliolta alas tarttui päällikkö tyttöä ranteeseen ja veti hänet seisoalleen. Tyttö asettui päällikön taakse alakuloisena kuin ruoskittu koira. Grôm puri hampaitaan piilopaikassaan ja pysyi vaivoin alallaan. Kun A-ya oli ryöstäjänsä joukkojen ympäröimänä, olisivat kaikki pelastamisyritykset olleet tällä hetkellä toivottomia.

Kaarijalkajoukossa oli jotakin tekeillä, mitä Grôm piilopaikastaan ei ensin voinut saada selville. Sitten hän huomasi, että päällikkö koetti neuvoa voimakkaille, mutta kömpelöille seuralaisilleen nuijan ja keihään käyttöä. Petturi Mawg oli opettanut päällikköä käyttämään taitavasti suunnatonta nuijaansa, mutta keihäänheitossa hän oli vielä kömpelö ja taitamaton. Halkaistuaan erään seuralaisensa kasvot huonosti tähdätyllä heitolla lopetti hän keihään heiton, kääntyi tyttöön ja käski hänen opettaa kansansa tavat. Oli selvää, että kaarijalat luottivat suuresti hänen voimaansa, vaikka hän olikin vain nainen, sillä he hajautuivat heti kahteen joukkoon, jotta hänellä olisi väljemmältä tilaa. Tiheikössä olevan katselijan sydän alkoi jyskyttää, kun hän näki tien aukeneman piilopaikkansa ja rakastamansa naisen välillä.

A-ya ei ollut ymmärtävinään päällikön käskyä. Hän otti keihään, mutta seisoi pidellen sitä tyhmän näköisenä. Päällikkö uhkasi häntä vihoissaan, mutta hän ei ollut huomaavinaankaan sitä. Samassa kuului tiheiköstä raukun viheltävä huuto. Tyttö oikaisi itsensä ja jokainen lihas hänessä jännittyi. Surumielinen huuto kuului uudelleen. Oli outoa, että raukku asusteli tuollaisessa tiheässä rämeikössä, mutta kaarijalat eivät huomanneet tuota luonnottomuutta. Tyttöön tuo huuto vaikutti sensijaan kuin taikavoima. Hän ei vilkaissutkaan tiheikköön päin, mutta äkkiä hymyillen hän näytti ymmärtävän päällikön määräyksen. Kohottaen tukevan keihään olkansa tasalle hän tähtäsi suureen, vaaleaan sieneen, joka kasvoi puunjuurella noin kuuden-, seitsemänkymmenen askeleen päässä. Taivuttaen notkeata vartaloaan, kuten Grôm oli neuvonut häntä, hän heitti. Vaalea sieni halkesi kahtia.

Ihastuksesta kirkuen syöksyi joukko sinne tarkastamaan kappaleita. Päällikkökin, vaikka halveksikin kansansa ilmaisemaa ihastusta, astui askeleen tai pari siihen suuntaan. Hän kääntyi hetkeksi selin. Sillä hetkellä tyttö pakeni äänettömänä ja nopeasti kuin hirvi kiitäen tiheikköä kohti, mistä raukun huuto oli kuulunut. Pitkät, tuuheat hiukset hulmusivat hänen juostessaan.

Vihasta ulvahtaen lähti musta päällikkö koko joukko kintereillään hänen jälkeensä. Samassa hypähti tiheiköstä Grôm seisoen uljaana keihäs ojossa. Kuin leijona satimessa hän vilkaisi nopeasti joka puolelle harkiten taistelu- ja pakomahdollisuuksia ja uhaten koko ajan vihollisia, jotka lähestyivät häntä. Nähdessään hänet näin odottamatta pysähtyi koko joukko epäröiden. Mutta musta päällikkö syöksyi edelleen kuin mieletön puhvelihärkä. Grôm heitti toisen keihäistään. Hän paiskasi sen hurjalla vimmalla, mutta varoen A-yan päätä täytyi hänen heittää se korkealle. Päällikkö näki sen tulevan ja heittäytyi taitavasti maahan. Keihäs syöksyi hurjasti eteenpäin ja lävisti yhden epäröivän kaarijalan, joka oli muutaman askeleen päässä päällikön takana. Hänen tuskanhuudostaan havahtui joukko ja lähti kirkuen liikkeelle. Mutta Grôm ja tyttö pakenivat jo vierekkäin aukeata metsäniittyä pitkin vasemmalle, laajaa vettä kohden, jonka he näkivät välkkyvän runkojen välistä. Grôm tiesi, että tie, jota hän oli tullut, vilisi täynnä vihollisia. Hän oli huomannut, ettei ollut mitään mahdollisuutta päästä joukkojen läpi edessäpäin tai oikealla. Mutta tällä suunnalla oli ainoastaan muutamia karvaisia naisia, jotka pakenivat kauhuissaan nähdessään hänet. Lisäksi hän arveli, etteivät kaarijalat olisi mitään taitavia uimareita.

Kaikki luola-asukkaat osasivat uida kuin saukot, ja sekä Grôm että tyttö olivat tovereitaan taitavammat. Vesi heidän edessään oli noin kolme-, neljäsataa kyynärää leveä. He eivät tienneet, oliko se liikkumaton suojoki vai järven lahti. Mutta huolimatta siitä, uhkasivatko heitä siellä krokodiilit tai vesikäärmeet, hyppäsivät he veteen ja uivat pitkillä, voimakkailla vedoilla kohisten vastakkaista rantaa kohti. Heillä oli enää jäljellä kolme-, neljäkymmentä kyynärää ja he etenivät vedessä nopeata vauhtia. Muutamat kovat läiskähdykset vedessä heidän takanaan osoittivat, että heidän vihollistensa kömpelöt heitot, särkyneet nuijat ja oksan kappaleet kantoivat vain lyhyen matkaa. Ja he katsoivat halveksien taakseen.

Kaarijalkaiset, karvaiset miehet, joilla oli laajat, punaiset, ylöspäin ammottavat sieraimet, juoksivat pitkin rantaa, ja päällikkö yllytti heitä kiivaasti veteen. He peräytyivät kauhuissaan eikä päällikköä itseäänkään näyttänyt haluttavan lähteä. Äkkiä hän tarttui kahta lähinnä olevaa harvaan tukkaan ja heitti heidät suinpäin veteen. Kauhusta huutaen he kömpivät takaisin rannalle ja juoksivat kuin puoleksi tukehtuneet kanat joukkojen taakse.

Päällikkö komensi miehiään. Joukko jakautui heti kahtia. Toinen ryhmä lähti juosten kömpelösti vasemmalle rantaa pitkin ja toinen seurasi päällikköä tiheän kaislikon läpi oikealle. Suurikokoinen päällikkö harppi pitkillä jaloillaan nopeasti edellä raivaten tietä.

»Tämähän onkin vain lammikko», sanoi Grôm suuttuneena, »ja he aikovat kiertää rantoja myöten hyökätäkseen meidän kimppuumme.»

Mutta tyttö, jonka hiukset valuivat vedestä mustina taaksepäin, nauroi vain. Hän oli viimeinkin vapaa. Ja hän oli yhdessä miehensä kanssa.

Äkkiä tunsi Grôm pohkeessaan terävää, pistävää tuskaa. Kiljahtaen hän katsoi taakseen luullen näkevänsä vesikäärmeen kiitävän pois. Hän ei nähnyt mitään. Mutta samassa tuntui samanlainen pistos toisessa jalassa. Silloin A-ya huusi: »Ne purevat minua joka puolelta.» Grôm tunsi yht'aikaa ruumiissaan tusinan polttavia pistoksia. Silloin hän ymmärsi, etteivät heidän vihollisensa olleet mitään vesikäärmeitä.

»Nopeasti! Rannalle!» sanoi hän. Voimakkain vedoin he pääsivät liejuiselle matalikolle ja kömpivät rannalle. Heidän ruumiissaan riippui tiheässä jättiläisiiliäisiä.

Huolimatta haavoista ja verenvuodosta he repivät irti inhoittavat vihollisensa. Sitten he hetken koottuaan voimia ja valiten suunnan lähtivät luodetta kohti juosten nopeasti laajan, ruohoisen metsäaukean poikki, missä kasvoi sananjalka- ja mimosatiheikköjä.

He olivat juosseet tätä niittyä noin puolen tuntia ja arvelivat jo päässeensä takaa-ajajistaan, kun melkein heidän edestään oikealta ilmestyi musta päällikkö syöksyen heitä Vastaan. Noin puoli kilometriä jäljempänä mimosatiheikköjen välissä tulivat hänen seuralaisensa minkä ennättivät. Musta päällikkö huusi peloittavasti, heilutti suurta nuijaansa ja hyökkäsi Grömiä Vastaan Työntäen A-yan taakseen astui Grôm eteenpäin vastaten huutoon.

Mies miestä vastaan taistellessaan näyttivät nuo kilpailijat jokseenkin vetävän toisilleen vertoja. Vaaleaihoinen luolien mies oli puolta päätä pitempi, mutta selvästi kevyempi painoltaan. Hänen pitkät, suorat, voimakaslihaksiset jalkansa eivät olleet niin suunnattoman vahvat kuin hyökkääjän käyrät jalat. Hän oli verrattain hoikka lanteiltaan ja vyötäisiltään. Mutta rinta, käsivarret ja hartiat olivat hänellä parhaiten kehittyneet. Näytti siltä kuin leijona ja karhu olisivat joutuneet vastakkain.

Grômille oli eräs seikka tuona hetkenä melkein yhtä tärkeä kuin naisensa pelastus; hän tahtoi nimittäin kostaa tuolle julmalle elukkamaiselle miehelle, joka oli pitänyt hänen vaimoaan vankina. Hävinnyt esi-isien vaisto leimahti hänessä uudelleen eloon. Se kehoitti häntä paiskaamaan nuijan ja keihään maahan ja heittäytymään kilpailijansa kimppuun puristavin käsin ja raatelevin hampain. Mutta hän sai tahdollaan ja järjellään torjutuksi tuon mielettömyyden.

Äänettömänä ja liikkumattomana, hieman kumartuneena ikäänkuin hyökkäysasentoon, odotti Grôm, kunnes hyökkääjä oli noin kolmenkymmenen askeleen päässä hänestä. Sitten hän heitti jäljellä olevan keihäänsä hurjalla vauhdilla ja varmasti tähdäten. Mutta hän ei ollut aavistanut, miten nopeasti puun asukkaat käyttivät suuria käsiään. Musta päällikkö tarttui keihään kärkeen, kun se oli muutaman tuuman päässä hänen ruumiistaan. Raivokkaasti karjuen hän katkaisi lujan keihään kuin marajuuren varren ja heitti kappaleet sivulle. Hänen sitä tehdessään hyökkäsi Grôm äänettömänä ja nopeasti hänen luokseen.

Jos Grômin kivipäisen nuijan hurja isku olisi osunut paikalleen, olisi taistelu päättynyt. Mutta musta päällikkö oli nopea kuin ankerias. Hän kumartui maahan, niin että isku suhahti hänen ylitseen osumatta häneen, ja samalla heilahdutti hän nuijaansa. Se oli hyvin tähdätty Grômin niskaan. Mutta tämä, tuntien horjuvansa epäonnistuneen iskunsa takia, hypähti kauemmaksi, ennenkuin kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut. Päällikkö nousi ylös, ja molemmat hyökkäsivät yht'aikaa toisiaan vastaan niin, että suuret nuijat iskivät yhteen ilmassa. Isku oli niin tärisyttävä ja hurja, että molempain aseet putosivat maahan.

Kumpikaan taistelijoista ei uskaltanut kumartua ottamaan sitä ylös. He seisoivat jonkun aikaa tuijottaen toisiinsa. Hengitys sihisi heidän yhteenpuristettujen hampaittensa lävitse ja kädet puristuivat nyrkkiin. Sitten he hypähtivät pystyyn tarttuen toistensa kurkkuihin, Grôm äänettömänä, musta päällikkö muristen käheästi. Kumpikaan ei kuitenkaan saanut sellaista otetta kuin oli aikonut. He puristivat toisiaan seisoen siinä huojuen, ponnistellen, hikoillen ja ähkien niin tasavoimaisina, että A-yan mielestä, joka katseli hengähtämättä, nuo kauheat hetket näyttivät kestävän tuntikausia. Silloin Grôm hämmästyneenä tavatessaan tässä elukkamaisessa miehessä vertaisensa, oli häviävinään. Hellittäen toisen kätensä otteen hän vaipui polvilleen. Riemukkaasti karjahtaen kumartui musta päällikkö hänen ylitseen. Mutta samassa Grôm tarttui häntä jalkoihin ja työnsi hänet kavalasti päänsä ylitse maahan. Ennenkuin hän ehti nousta, oli Grôm hänen päällään painaen häntä maata vasten ja puristaen kurkusta. Raivoissaan iski tämä apinamaiset hampaansa kuin verikoira syvälle Grôm niskalihaksiin yrittäen purra valtasuonen poikki.

Silloin A-ya vilkaisi ympärilleen. Hän näki kahden kaarijalkajoukon lähestyvän heitä molemmilta puolin. Lähin parvi oli vain muutaman sadan metrin päässä. Hänen isäntänsä oli selvästi käskenyt hänen pysyä erillään tästä taistelusta, mutta nyt ei ollut aikaa totella. Hän sieppasi särkyneen keihään kärkipuolen maasta. Pidellen sitä molemmin käsin hän työnsi sen täydellä voimallaan mustan päällikön kurkkuun ja jätti sen siihen. Hirveästi yskäisten hellitti päällikkö hampaansa. Hänen jäsenensä kangistuivat, ja hän jäi vavahdellen makaamaan maahan.

Veren tahraamana hypähti Grôm pystyyn ja kääntyi vihaisesti A-yan puoleen. »Minä olisin tahtonut tappaa hänet», sanoi hän kylmästi.

»Ei ollut aikaa», vastasi tyttö osoittaen lähestyviä joukkoja.

Sanomatta sanaakaan sieppasi Grôm nuijansa, tempaisi katkenneen keihään kuolleen kilpailijansa kaulasta, heitti sen tytölle ja syöksyi kapeata tietä joukkojen välistä.

Oli selvää, että nuo kaksi pakolaista, jotka juoksivat niin nopeasti, pääsisivät karkuun. He olivat sentähden ihmeissään kuullessaan kaarijalkojen voitonriemuisesti huutavan. Muutaman sadan metrin päässä loppui aukea seutu ja sen sijaan alkoi ihania, tulipunaisia kukkia kasvava vyöhyke, joka ulottui oikealle ja vasemmalle niin kauas kuin silmä kantoi. Se oli noin kahdenkymmenen jalan korkuista pensaikkoa, jonka kapeat, vaaleanvihreät lehdet melkein peittyivät runsaiden kukkien alle. Mutta vaikka se olikin tiheikköä, huomasi Grômin tarkka silmä, ettei se ollut tarpeeksi sakeata estääkseen heidän pakoaan. Kun he saavuttivat sen, olivat kiljuvat joukot aivan heidän kintereillään. Mutta he syöksyivät nauraen sinne ja juoksivat harmaiden varsien ja ruusuhohteen keskelle. Takaa-ajajat huusivat hurjasti. Grômistä se kuulosti riemuhuudolta, mutta he pysähtyivät ruusupensaikon reunalle eivätkä aikoneetkaan seurata.

»He tietävät, etteivät he voi saavuttaa meitä», sanoi Grôm hiljentäen vauhtiaan. Mutta tyttö oli levoton, kun takaa-ajo noin äkkiä loppui, eikä vastannut mitään.

Kulkiessaan tasaista vauhtia eteenpäin lumoavassa, vaaleanpunaisessa hohteessa, joka tuli heidän yläpuoleltaan kukkien läpi, huomasivat he äkkiä ympärillään painostavan hiljaisuuden. Takaa-ajajien äänten häivyttyä eivät heidän tuskallisen tarkkaavat korvansa kuulleet muuta kuin heidän omien askeleittensa pehmeän kopseen. Ei linnun laulu, ei siipien suhina eikä ainoankaan hyönteisen surina tai pisto häirinnyt oudon raskasta ilmaa. Ei käärme, sisilisko eikä vikisevä hiiri vilahtanut pudonneitten lehtien seassa. He ihmettelivät kovin sellaista hiljaisuutta. Vielä he ihmettelivät sitä, ettei siellä kasvanut mitään pieniä kasveja, pensaita eikä puita, joita tavallisesti kasvoi tällaisessa lämpimässä seudussa. Heidän ympärillään ei ollut mitään muuta kuin loppumattomasti harmaita runkoja, laakeriruusun vaaleita, hentoja lehtiä ja ruusunpunainen kukkakatos.

Äkkiä he tunsivat jäsenissään uupumusta, joka kävi yhä raskaammaksi, ja heidän silmiinsä tuli jäykkä ilme. Silloin Grôm ymmärsi nuo riemuhuudot. Hän pysähtyi ja tarttui tyttöä ranteeseen. »Täällä on myrkyllistä. Täällä vaanii kuolema», mutisi hän. »Siksi he huusivat.»

»Niin, kaikki on kuollutta paitsi nuo punaiset kukat», kuiskasi A-ya painautuen häntä vastaan kauhusta väristen.

»Rohkeutta!» huusi Grôm kohottaen päätään ja pyyhkäisten suurella kädellään silmiään. »Meidän täytyy päästä läpi. Meidän täytyy löytää ilmaa.»

Pudistaen päältään kuoleman kankeuden juoksivat he edelleen, täyttä vauhtia katsellen runkojen läpi joka suunnalle. Ponnistus saattoi heidän sydämensä kiivaasti sykkimään. Ei näkynyt vieläkään heidän ympärillään eikä edessään muuta kuin loppumattomasti hoikkia, harmaita runkoja ja tuota pahaa-ennustavaa, punaista valoa. Viimein alkoivat A-yan askeleet jälleen hidastua, ikäänkuin hän olisi tullut uniseksi.

»Herää!» huusi Grôm ja puristi niin kiivaasti hänen käsivarttaan, että hän huudahti. Mutta tuska sai hänet ponnistamaan uudelleen. Hän juoksi nyyhkyttäen eteenpäin. Samassa häntä sysättiin hurjasti vasemmalle. »Tätä tietä!» läähätti Grôm hien valuessa hänen tuhkanharmaita kasvojaan pitkin. Ja tuolla vasemmalla rankojen välissä huomasivat A-yan tuijottavat silmät vihatun ruusuisen hohteen kalpenevan luonnolliseksi päivän valoksi.

Se oli suuri, vaalea kukkula; saari tuossa petollisessa kukkaismeressä. Haparoivin, hervottomin sormin he kiipesivät sen paljasta rinnettä ylös, heittäytyivät pitkälleen pienten, mutta terveellisten kasvien joukkoon, jotka peittivät kukkulan laen ja täyttivät keuhkonsa puhtaalla, virkistävällä ilmalla. He kuulivat epäselvästi hyönteisten siunattua surinaa, ja suuret kärpäset lentelivät heidän päänsä päällä purren kipeästi. He makasivat silmät ummessa, ja vähitellen lakkasi tuo outo tykytys heidän suonissaan ja uutta voimaa tuli heidän herpautuneisiin jäseniinsä.

Noin tunnin kuluttua nousi Grôm istualleen ja katseli ympärilleen. Joka puolelle levisi turmiollinen, punainen laakeriruusuvirta keskeytymättä paitsi luoteessa. Siellä oli jättiläismäistä metsää, joka oli liian mahtavakasvuista, jotta nuo myrkylliset kukat olisivat voineet siellä vaikuttaa. Metsäkaistaleen toinen pää oli noin parinsadan tuuman päässä kalliosta. Täysin toipuneina kiipesivät Grôm ja A-ya alas vastahakoisesti tuohon vaaleanpunaiseen kukkaismereen, juoksivat melkein hengähtämättä ja saapuivat uudelleen rehevien vihreiden pensaiden varjoon. He kulkivat siksi, kunnes löysivät viikunapuutiheikön. Ravittuaan itsensä tuoreilla hedelmillä kiipesivät he korkealle puuhun ja valmistivat itselleen turvallisen levähdyspaikan oksien suojaan.

Seuraavina päivinä he kulkivat ilman seikkailuja eteenpäin yhtämittaa karttaen petoja, joita tässä rehevässä metsässä oli runsaasti. Grömillä oli nuijansa ja A-yalla särkynyt keihäs. Mutta he karttoivat kaikkia taisteluja kiirehtiessään takaisin kotiseuduilleen luoliinsa ja suojelevien tulien luo. Tavatessaan mustan leijonan, miekka hampaan tai ilkeän, vihaisen sarvikuonon he kiipesivät puun latvaan ja jatkoivat matkaansa siirtymällä latvasta toiseen niin kauan kuin oli tarpeellista. He tiesivät voittavansa ovelimmatkin pedot, ja heidän ainoa levottomuutensa oli Mawg, jonka voimaa ja rohkeutta Grôm ei enää kauemmin voinut halveksia. Hän oli epäilemättä heidän jäljillään ja hyökkäisi heidän kimppuunsa äkkiarvaamatta Siksi he eivät milloinkaan nukkuneet yht'aikaa. Toinen oli aina vahdissa. Ja sentähden heidän matkansa, kaikesta innosta huolimatta, edistyi tavallista hitaammin.

Eräänä päivänä pitkän, keskeytymättömän matkan jälkeen lepäsi A-ya pitäen vahtia puunlatvassa Grômin kerätessä viikunoita. Seutu oli aukeata ja siinä kasvoi matalia kasveja, viidakkoa ja yksinäisiä puita. Tyttö, ollen itse hyvin kätkössä, saattoi nähdä joka suunnalle. Hän näki Grômin kulkevan viikunapuuryhmältä toiselle etsien täysin kypsyneitä, hyvältä maistuvia hedelmiä. Sitten hän vavahtaen vihasta ja kauhusta näki Mawgin tumman olennon hiipivän äänettömästi Grômin jäljessä vain parinsadan askeleen päässä. Heti hänet huomattuaan heittäytyi tyttö maahan ja alkoi ryömiä äänettömästi kasvien keskellä.

A-ya aukaisi suunsa antaakseen varoituksen. Mutta hän pidätti huutonsa ja katkera, riemuitseva hymy levisi hänen kasvoilleen.

Jos Mawg uhkasi Grömiä, oli hän itsekin uhattuna. Ja häntä uhkasikin hirveä vihollinen.

Kukkivan mimosapensaan takaa ilmestyi kauhea lintu, noin kymmenen, kahdentoista jalan korkuinen, nostaen jalkojaan hyvin korkealle hyökätessään nopeasti, mutta äänettömästi tuota herkkupalaa kohti. Sitä peittävät höyhenet olivat enemmän pitkien, tahmeitten karvojen kuin höyhenten näköisiä. Se muistutti rakenteeltaan jättiläiskasuarilintua, mutta sen pitkät, siniset sääret ja jalat olivat paljon voimakkaammat. Sen kaula oli pitkä, mutta hyvin vahva kannattaakseen suunnatonta päätä, joka oli suurempi kuin hevosen ja varastettu isolla, käyrällä, raatelevalla korppikotkan nokalla. Tätä kauheata päätä pidensi vielä suippo veripunainen höyhentöyhtö, joka oli pään etupuolen ja nokan yhtenäisenä jatkona.

Ryömivä Mawg oli vielä hyvin sadan askeleen päässä Grômistä, kun suuri lintu saavutti hänet. Katsellen puun latvasta tarttui A-ya oksaan kiinni ja pidätti henkeään. Mawg kuuli äänen takaa ja vilkaisi äkkiä ympäri. Hän ponnahti kirkaisten jaloilleen. Mutta se oli liian myöhäistä. Ennenkuin hän ehti lyödä tai paeta, iski tuo vahva nokka hänet uudelleen maahan. Lintu pani toisen jalkansa uhrinsa lanteille, tarttui nokallaan sen päähän ja katkaisi siltä taitavasti kaulan. Sitten se ahneesti alkoi syödä kauheata ateriaansa.

Kuullessaan Mawgin kauhunhuudon oli Grôm kääntynyt ja hyökkäsi apuun heiluttaen nuijaansa. Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään, hän näki, että peto oli tehnyt tehtävänsä. Ja hän malttoi mielensä. Oli liian myöhäistä auttaa uhria, ja hän tiesi tuon pelättävän linnun urhoollisuuden. Grômin lähestyessä oli lintu nostanut nokkaansa, kääntynyt puoleksi häneen päin ja pidellen toisella jalallaan kiinni uhrista käänteli julmaa päätään hitaasti katsellen uhmaavasti häntä. Vielä hän epäröi nuijaansa puristaen, sillä tuo hävyttömyys pani hänen verensä kiehumaan. Silloin kuului A-yan ääni puun latvasta kutsuvan häntä. »Tule pois!» huusi hän. »Se oli Mawg.»

Silloin hän kääntyi pois ja meni uudelleen keräämään kypsyneitä viikunoita.

Nyt kun Mawg ei ollut enään heitä uhkaamassa, kulkivat he paljon nopeammin. Ja kun seuraava uusi kuu oli kalpeana, vaaleana, sirpinmuotoisena taivaalla juuri sahahampaisten vuorten yläpuolella, saapuivat he vahingoittumattomina heimonsa turvallisille luolille ja kirkkaasti palaville nuotioille.

Kahdeksas luku.

JOUSI.

Luolien edustalla paloivat kirkkaasti heimon tulet. Niiden sisällä vallitsi hyvinvointi ja ennen kuulumaton turvallisuus, sillä tulen valloituksen jälkeen pysyivät sellaiset hirveät pedot ja jättiläismäiset, raatelevat, juoksevat linnut, jotka olivat olleet ihmisen pahimpia vihollisia siitä asti kuin hän oli astunut alas puunlatvasta kävelemään suorana maan päällä, etäällä liekkejä peläten. Vaikka hyökkäävien kaarijalkalaumojen aiheuttama suuri taistelu olikin maksanut heimolle enemmän kuin puolet sen sotureista, vilisi luolissa ylenmäärin reippaita lapsia. Päällikkö Bawrin ja hänen oikean kätensä ja neuvonantajansa Grômin mielestä heimon tulevaisuus näytti turvatulta.

Niin kova läksytys oli annettu nuuskiville pedoille, kauhealle miekkahampaalle, jättiläismäiselle, punaiselle luolakarhulle, ylpeälle, mustalle leijonalle ja luitasärkevälle luolahyeenalle, että tulikehän toisella puolellakin olevaa usean sadan askeleen levyistä tasankoa pidettiin turvallisena leikkikenttänä, missä heimon lapset saattoivat oleskella. Leikkikentän ulommaisimpaan reunaan, sinne missä kaislaiset lammikot ja tiheät bamburuohikot alkoivat, oli varovaisuuden vuoksi sytytetty tuli palamaan, mutta se oli- enemmän varoituksena kuin todellisena suojana. Kun karhua tai miekkahammasta oli kerrankin heitetty palavalla kekäleellä vasten kasvoja, tuli se hyvin araksi. Sitäpaitsi oli heimon uutteruus karkoittanut kaikki metsästyseläimet etäälle laaksoon. Oli harvinaista, että mikään pelättävämpi peto kuin sakaali tai siipettikissa uskalsi tulla kilometrinkään päähän tulista.

Oli kulunut kaksi vuotta siitä kuin A-ya oli päässyt vapaaksi vankeudestaan kaarijalkojen keskuudesta. Hänen ja Grômin lapsi oli suorajäseninen, vaaleaihoinen, noin neljän, viiden vuoden ikäinen poika. A-ya istui jalat ristissä lähellä vartiotulta, noin viidenkymmenen metrin päässä tiheikön reunasta, leikkimässä poikansa kanssa, jonka silmissä oli innokasta älyä. Hänen takanaan makasi lihava, ruskea, matalanenäinen, noin neljäntoista, viidentoista kuukauden ikäinen pienokainen leikitellen varpaillaan ja imeskellen bananaviikunaa.

Sekä A-ya että poika olivat innostuneet uuteen leikkikaluun. Se oli kenties ensimmäinen piiska. Pojan oli onnistunut sitoa noin kolme jalkaa pitkä, kapea nahkakaistale kepinpäähän, joka oli muutamia tuumia pitempi. Hän älysi nopeasti piiskan käytön ja alkoi koetella sitä äitinsä hartioihin. Sen uutuus huvitti heitä kumpaakin, ja A-ya naureskeli salaa ajatellen, että sitä joskus tulevaisuudessa voitaisiin käyttää rangaistusvälineenä.

Viimein tuo hento ruoskansiima, pojan sitä innokkaasti heilutellessa, löi liian kovasti A-yaa, niin ettei tämä kylmäverisyydestään huolimatta sietänyt sitä. Hän sieppasi leikkikalun pojalta ja alkoi itse leikitellä sillä. Ruoskansiima sattui olemaan vapaasta päästään melkein kärjestä halki muodostaen silmukan. Varren tyvipäässä oli kyhmyrä, joka oli jäänyt siihen, kun oksa oli taitettu rungosta. Hitaasti mutta varmasti taivutti A-ya vahvoilla käsillään keppiä ja veti silmukan kyhmyn yli, johon se jäi.

Mielenkiinnolla katseli hän kirkkailla silmillään ensimmäistä kaarta, lapsen ja naisen leikin ihmeellistä tuotetta. Tyytymättömänä tuohon uuteen, mitättömään esineeseen ja haluten saada ruoskansa takaisin lapsi koetti siepata kaaren äitinsä kädestä. Mutta A-ya työnsi hänet luotaan. Hän piti tästä uudesta leikkikalusta. Näytti siltä, kuin hän aikoisi tehdä sillä jotakin. Äkkiä hän vetäisi nuorasta päästäen sen jälleen irralleen. Kovasti jännitettynä lähti siitä mukava, suriseva ääni. Hän toisti tempun useita kertoja pitäen kaarta korvansa lähellä ja nauraen huvitettuna. Silloin poika ihastui siihen ja halusi itse koettaa uutta leikkikalua. Mutta A-ya oli liian kiintynyt siihen. Hän ei antanut pojan koskeakaan kaareen. »Mene ottamaan toinen keppi», käski hän kärsimättömästi, mutta unohti katsoa, toteltiinko hänen määräystään.

Kun hän pärisytteli tuota outoa esinettä, joka niin ihmeellisesti oli muodostunut hänen käsissään, tuli Grôm takaapäin hänen luokseen. Hän astui varovasti makaavan, ruskean pienokaisen yli ja aikoi ystävällisesti kiskaista A-yaa tuuheasta tukasta, mutta huomasi esineen tämän kädessä ja pysähtyi äkkiä.

Hän seisoi hetken toisensa jälkeen liikahtamatta tarkastellen mietteissään tuota uutta leikkikalua. Hänen silmänsä pienenivät ja kulmansa rypistyivät. Tuolla esineellä näytti hänen mielestään olevan epäselviä, hämäriä, laajoja mahdollisuuksia. Kuitenkaan ei sitä, mikäli hän saattoi nähdä, voinut käyttää muuna kuin naisten ja lasten hupaisena leikkikaluna. Viimein hän ei voinut kauemmin pidättää kättään. »Anna se minulle», sanoi hän nopeasti tarttuen A-yan ranteeseen.

Mutta A-ya ei ollut saanut vielä tarpeekseen. Hän piti sitä kaukana Grômistä ja jännitti nuoraa yhä voimakkaammin. Sen enempää puhumatta ojensi Grôm tyynesti pitkän käsivartensa ja otti kaaren. A-ya oli ihmeissään, että tuollainen vähäpätöinen esine sai suuren arvon hänen isäntänsä silmissä. Mutta hän luotti suuresti Grômiin. Hän pudisti tuuheat hiuksensa kasvoiltaan, hillitsi pojan pyynnöt käskevällä liikkeellä ja kiersi käsivartensa polviensa ympäri tarkastellen, mitä Grôm aikoi tehdä leikkikalulla.

Ensin Grôm tarkasteli kaarta tarkasti, ja sitten hän kiinnitti nuoran lujempaan molemmista päistä. Hän pärisytti sitä, kuten A-yakin oli tehnyt. Hän pingoitti sen äärimmilleen ja päästi sen sitten hitaasti pingoituksesta tarkastellen uutta voimaa, joka oli tuossa suoristuvassa kaaressa. Viimein hän kysyi, kuka sen oli tehnyt.

»Minä», vastasi A-ya ylpeänä teostaan nyt, kun huomasi Grômin pitävän sitä arvokkaana.

»Ei, minä sen tein!» parkui poika loukkautuneena.

Äiti naurahti hyväntuulisesti. »Niin, hän kiinnitti toisen pään ja löi minua sillä», sanoi hän. »Sitten otin sen häneltä, taivutin kepin ja sidoin toisen pään.»

»Se on oikein hyvä!» sanoi Grôm nyökäten miettivästi päätään. Hän kyyristyi muutaman askeleen päähän ja alkoi kokeilla.

Ottaen pienen kiven hän asetti sen jänteelle, taivutti kaarta vähäsen ja päästi irti. Kivi lensi ja osui hänen huuleensa ihmeellisellä voimalla.

»Oi!» mutisi A-ya osaaottavasti, kun punainen veri virtasi Grômin parrasta. Mutta lapsi, luullen, että isä oli tehnyt sen tahallaan, nauroi sydämellisesti. Vähän harmissaan Grôm nousi, siirtyi muutamia askeleita kauemmas ja istuutui uudelleen kääntäen selkänsä perheelleen.

Hän oli täysin tyytyväinen voimaan, joka piili tuossa heikossa, pienessä esineessä. Mutta hän ei ollut tyytyväinen suuntaan, mihin se iski. Hän jatkoi kokeilujaan, mutta veti varovaisesti vain vähän kaarta.

Pitkän aikaa oli hänen mahdotonta etukäteen arvata suuntaa, mihin kivet, puu- tai kaarnanpalat äkkiarvaamatta kimmosivat hellitetystä kaaren jänteestä. Mutta viimein pälkähti hänen päähänsä hämärä aavistus tähtäämisestä. Tarttuen vasemmalla kädellään kaaren keskiosaan kohotti hän kaaren silmiensä tasalle ojentaen käsivartensa. Hän asetti kiven aivan nuoran keskikohdalle ja veti sitä nenäänsä kohti. Tämä yritys oli niin onnistunut, että kivi lensi aivan suoraan ja iski häntä peukaloon.

Isku oli niin voimakas että hän pudotti kaaren tuskasta huudahtaen. Vilkaistessaan nopeasti olkansa yli nähdäkseen, oliko A-ya huomannut tapausta, hän näki, että tämä oli painanut kasvonsa polviaan vastaan peittäen ne kokonaan hiuksillaan. Mutta hänen hartiansa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Grôm arvasi, että A-ya nauroi hänelle. Ensin, kun hänen peukaloaan kirveli kovasti, oli hän lyömäisillään häntä. Hän ei ollut milloinkaan tehnyt sitä A-yalle, vaikka kaikki toiset luolamiehet, Bawrkin, löivät naisiaan sopivassa tilaisuudessa. Sydämessään hän vihasi ajatustakin loukata A-yaa. Ja isku voisi koskea häneen kipeästi. Siksi tuo ajatus nopeasti haihtui. Hän katseli noita nytkähteleviä olkapäitä hetken synkästi. Ja sitten, kun kirvelys peukalossa asettui, levisi hänen omille kasvoilleen myötätuntoinen, ymmärtävä irvistys. Hän sieppasi kaaren maasta, hypähti ylös ja juoksi nuoren ruokotiheikön reunaan.

A-ya kurkisti varovasti hiustensa läpi kohottaen päätään. Siinä samassa oli hänen naurunsa lopussa, sillä hän arvasi, että Grômin terävät aivot miettivät jotakin uutta. Saavuttuaan ruokotiheikköön taittoi Grôm itselleen puoli tusinaa lujia, ohuita varsia, noin kahden, kolmen jalan pituisia ja ohuemmasta päästään, noin A-yan pikkusormen paksuisia.