Front matter

IHMINEN JA YLI-IHMINEN

Komedia ja filosofia

Kirj.

BERNARD SHAW

Tekijän kieltämättä suomentanut

Aino Malmberg

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

Frenckellin Kirjapaino-Osakeyhtiö.

Suomentajan huomautus.

Tähän kirjaan, kuten kaikkiin muihinkin teoksiinsa, on tekijä liittänyt hyvin laajan esipuheen, jonka hän on osoittanut ystävälleen herra Walkleylle, ja jossa hän selittää miksi hän on tämän "Don Juan näytelmän" kirjoittanut. Sitten hän kuvaa millaista miestä Don Juanilla filosofillisesti käsitetään, ja kummoiseksi eri kirjailijat ovat hänet kuvanneet. Vaikka tämä esipuhe onkin erinomaisen hauska ja nerokkaasti kirjoitettu, liikkuu se enimmäkseen aloilla, jotka ovat suomalaiselle lukijakunnalle kovin outoja, ja on paitsi sitä niin pitkä että se tulisi liiaksi vaikuttamaan teoksen kokoon ja hintaan. Siitä syystä se on tässä jätetty suomentamatta.

Ensimäinen näytös.

Roebuck Ramsden istuu työhuoneessaan avaellen aamupostin tuomia kirjeitä. Aistikkaasti ja hyvin kalustettu huone ilmaisee isäntänsä varakkaaksi. Ei tomun hiukkaistakaan ole näkyvissä: On päivän selvää että alakerrassa asustaa ainakin kaksi sisäkköä ja yksi kamarineitsyt ja yläkerrassa taloudenhoitaja, joka ei salli heidän säästää käsivarsiaan. Roebuckin päälakikin hohtaa kuin kiilloitettu: aurinkoisena päivänä hän voisi heliografeerata käskynsä etäiselle kentälle nyökäyttämällä päätään vain. Muutoin hän ei mitenkään muistuta sotilasta. Toimintarikkaassa siviilielämässä vain miehet saavat tuollaisen leveän tärkeyden ilmeen, tuollaisen arvokkaan kunnioituksen vaadinnan, tuollaisen varmapiirteisen suun, joka on lauhtunut ja hienonontunut siitä hetkestä lähtien, jolloin hänen menestyksensä oli varma, kun vastustus tukahtui ja hänen osakseen tuli mukavuus, etevämmyys ja valta. Hän on enemmän kuin suuresti kunnioitettu mies: hän on ikäänkuin suuresti kunnioitettujen miesten päällikkö, hän on kuin johtajien puheenjohtaja, valtuusmiesten raatimies, raatimiesten pormestari. Neljä raudanharmaata karvatöyhtöä, jotka kohta tulevat muuttumaan valkoisiksi kuin selatiini, eivätkä muutoinkaan ole paljoa toisen näköisiä kuin se, kasvaa parittain kummankin korvan yläpuolella ja leukapielten mutkauksessa. Hänellä on yllään musta pitkätakki, valkoiset liivit ja housut, jotka eivät ole mustat eivätkä selvään sinisetkään, vaan tuota epämääräistä väriä, jonka nykyaikaiset vaatturit ovat keksineet sopusointuiseksi arvokkaiden miesten uskonnon kanssa. Hän ei ole vielä ollut ulkona tänään; siksi hänellä on vielä tohvelit jalassaan, saappaitten seistessä valmiina odottamassa niinimatolla. Aavistaen että hänellä ei ole mitään kamaripalvelijaa ja nähden että hänellä ei ole kirjuria pikakirjoitusvihkoineen ja kirjoituskoneineen, tulee ajatelleeksi kuinka vähän meidän suuri porvari-kodikkaisuutemme oikeastaan on häiriintynyt uusista muodeista ja keksinnöistä, taikka rautatie- ja ravintola-yhtiöiden yritteliäisyydestä, joka saattaa mahdolliseksi kenelle tahansa hankkia kahdella guinealla itselleen piletin, jolla lauantaista maanantaihin saa elellä kuin oikea gentlemanni Folkestonissa, matka ensi luokan rautatievaunussa edestakasin siihen luettuna.

Kuinka vanhako on Roebuck? Se on tärkeä kysymys mietedraaman kynnyksellä, sillä kaikki riippuu siitä oliko hänen nuoruutensa aika kuusikymmenluvulla vai kahdeksankymmenluvulla. Hän on syntynyt v. 1839, on lapsuudesta alkaen ollut unitaari, poika-iästä saakka vapaakaupan puoltaja, "Lajien synnyn" julkaisemisesta saakka kehitysopin puoltaja. Siis hän on aina pitänyt itseään vapaamielisenä ajattelijana ja rohkeapuheisena uudistajana.

Istuen kirjoituspöytänsä ääressä hänellä on oikealla puolellaan ikkunat Portland Placeen päin. Niitten läpi voi utelias katsoja tutkia hänen profiiliaan niin paljon kuin uutimet sallivat. Hänen vasemmalla puolellaan on sisäseinä, johon nojaa komea kirjahylly. Ovi ei ole vallan keskellä seinää, vaan hiukan kauempana hänestä. Seinän lähellä, vastapäätä häntä on kaksi rintakuvaa jalustoilla: vasemmanpuolinen on John Bright, oikeanpuolinen Herbert Spencer. Niitten välissä seinällä riippuu kuparipiirroskuva Richard Cobdenista ja suurennettuina valokuvina Martineau, Huxley ja George Eliot, sekä autotyyppejä G.F. Wattsin allegorioista (sillä Roebuck uskoo taiteeseen semmoisen miehen koko varmuudella, joka ei taidetta ymmärrä) ja jäljennös Dupontin piirroksesta, esittävä Delarochen puoliympyräkuvaa taiteista, jossa nähdään kaikkien aikojen suuria miehiä. Seinällä Roebuckin takana, uunin yläpuolella riippuu perhekuva, jonka synty on läpitunkematon salaisuus.

Lähellä kirjoituspöytää on tuoli asiatuttavia varten. Kaksi muuta tuolia seinää vastassa rintakuvien välissä.

Kamarineitsyt astuu sisään tuoden käyntikortin. Roebuck ottaa sen ja nyökäyttää päätään tyytyväisenä. Nähtävästi tervetullut vieras.

Ramsden. Saata hänet tänne.

Kamarineitsyt menee ja palaa vieraan kanssa.

Kamarineitsyt. Herra Robinson.

Herra Robinson on todellakin harvinaisen kaunis nuori mies. Täytyy väkisinkin uskoa häntä tarinan sankariksi, sillä ei ole syytä otaksua että toinen yhtä viehättävä mieshenkilö esiintyisi samassa kertomuksessa. Solakka, sopusuhtainen vartalo, hieno surupuku, pieni pää ja säännölliset kasvot, somat pikku viikset, vilpitön, kirkas katse, nuorekkaan hipiän terve kukoistus, hyvinharjattu kiiltävä tukka, ei kihara, mutta hieno ja kauniin tumman värinen, hyväluontoisen kaarevat kulmakarvat, suora otsa ja sievästi suippeneva leuka, kaikki ilmaisevat että siinä on mies, joka on rakastava ja kärsivä sittemmin. Eikä hän tule sitä tekemään saamatta myötätuntoisuutta; siitä ovat takeena miellyttävä luottavaisuus ja hartaan vaatimaton kohteliaisuus, jotka todistavat että hän on luonteeltaan rakastettava mies. Heti kun hän astuu sisään, ilmaisevat Ramsdenin kasvot isällistä ystävyyttä ja tyytyväisyyttä, joka ilme muuttuu soveliaaksi surumielisyydeksi, kun nuori mies lähestyy murhe sekä kasvoissaan että mustissa vaatteissaan. Ramsden näyttää tietävän surun syyn. Nuoren miehen lähestyessä ääneti kirjoituspöytää, vanha mies nousee ja puristaa hänen kättään sanaakaan sanomatta: pitkä, hellä kädenpuristus, joka kertoo äskeisestä, molemmille yhteisestä surusta.

Ramsden (lopettaen kädenpuristuksen ja vilkastuen). Semmoista se on, Octavius, se on maailman meno. Meidän täytyy jokaisen se kerran kokea. Istuppas alas.

Octavius istuu asiatuttavien tuolille. Ramsden asettautuu takaisin omaansa.

Octavius. Niin, meidän täytyy jokaisen se kokea, herra Ramsden. Mutta minä olin hänelle niin suuressa kiitollisuuden velassa. Hän kohteli minua niinkuin oma isäni olisi kohdellut, jos hän olisi elänyt.

Ramsden. Hänellä ei ollut omaa poikaa.

Octavius. Mutta hänellä oli tyttäriä ja kumminkin hän oli yhtä hyvä sisarellenikin kuin minulle. Ja hänen kuolemansa tuli niin äkkiä! Minä aina aioin kiittää häntä — ilmaista hänelle että en ollut pitänyt hänen huolenpitoaan vallan päivänselvänä asiana, niinkuin poika isänsä huolenpitoa. Mutta minä odotin tilaisuutta; ja nyt hän on kuollut — poissa luotamme aivan aavistamatta. Hän ei koskaan saa tietää mitä minä tunsin. (Hän ottaa nenäliinansa esille ja itkee teeskentelemättä).

Ramsden. Mistä me sen voimme tietää, Octavius? Ehkä hän tietää sen. Emme voi tuntea sitä. Kas niin! Elä sure noin (Octavius voittaa itsensä ja panee pois nenäliinansa). Se on oikein. Ja nyt minä kerron sinulle jotain lohduttavaa. Kun viimeisen kerran näin hänet — tässä samassa huoneessa — hän sanoi minulle: "Tavy on kunnon poika, oikein kunnon miehen perikuva. Kun näen kuinka vähän iloa monella on pojistaan, silloin ymmärrän kuinka paljoa parempi kuin oma poika hän on ollut minulle." Kas niin. Eikö tuntunut hyvältä?

Octavius. Herra Ramsden, hänellä oli tapana sanoa minulle, että hän oli koko maailmassa tavannut ainoastaan yhden kunnon miehen perikuvan, ja se oli Roebuck Ramsden.

Ramsden. Oo, se oli hänessä puolueellisuutta. Mehän olimme niin vanhat ystävät. Mutta hänellä oli tapana sanoa muutakin sinusta. Pitäisiköhän minun kertoa siitä?

Octavius. Itsehän sen parhain ymmärrätte.

Ramsden. Se koski hänen tytärtään.

Octavius (kiihkeästi) Annaa! Voi, kertokaa minulle se, herra Ramsden.

Ramsden. No niin, hän sanoi olevansa sittenkin iloinen siitä että sinä et ollut hänen oma poikansa, sillä hän arveli että ehkä sinusta ja Annista kerran — (Octavius punastuu selvästi) Hm, ehkei minun olisi pitänyt kertoa sitä. Mutta hän oli vallan tosissaan.

Octavius. Voi jospa minulla olisi hiukankaan toivoa! Tiedättehän, herra Ramsden, että minä en välitä rahoista enkä siitä, mitä ihmiset sanovat asemaksi, ja minä en voi pakoittaa itseäni ponnistamaan voimiani niiden saavuttamiseksi. Annalla on tosin mitä erinomaisin luonne, mutta hän on elänyt semmoisissa olosuhteissa, että hän on tottunut pitämään miestä vähemmän arvoisena ellei hänellä ole kunnianhimoa. Hän tietää että jos hän menee naimisiin minun kanssani, hänen täytyy koettaa olla häpeämättä sitä että minä en ole suuri millään alalla.

Ramsden (nousten ylös ja asettuen selin nojaamaan uunia vastaan). Tyhjää puhetta, poikaseni. Sinä olet liian vaatimaton. Mitä hänen ikäisensä tyttö ymmärtää miesten todellisesta arvosta? (Vakavammin). Paitsi sitä hän on merkillisen kuuliainen tytär. Hänen isänsä toivo olisi hänelle pyhä. Tiedätkö, että siitä saakka kun hän alkoi mitään ymmärtää, en luule hänen kertaakaan sanoneen omaa toivomustaan syyksi tekoihinsa ja toimiinsa. Aina vain "isä tahtoo sitä", tai "siitä äiti ei pitäisi". Se on jo melkein muuttunut virheeksi hänessä. Minun on usein pitänyt sanoa hänelle, että hänen täytyy oppia itsekin ajattelemaan.

Octavius (pudistaen päätään). Minä en voi vaatia häntä vaimokseni siitä syystä että se oli hänen isänsä toivomus, herra Ramsden.

Ramsden. Hm — ehket voine. Niin, niin, tietysti et voi. Sen ymmärrän. Ei, tietysti et. Mutta kun voitat hänet omilla ansioillasi on hän oleva onnellinen täyttäessään samalla isänsä tahdon kuin omansakin. Eikö niin! Ja tietysti sinä kosit häntä, vai mitä?

Octavius (suruisalla ilomielisyydellä). Ainakin lupaan etten koskaan kosi ketään toista.

Ramsden. Ei ole tarviskaan. Hän ottaa sinut, poikaseni — vaikka (hän muuttuu äkkiä hyvin vakavaksi) sinulla on yksi suuri paha puoli.

Octavius (levottomasti). Mikä se on herra Ramsden? Oikeastaan minun pitäisi kysyä, mitä monista pahoista puolistani tarkoitatte?

Ramsden. Sanon sen sinulle, Octavius. (Hän ottaa pöydältä punakantisen kirjan). Tässä minulla on kappale alhaisinta, häpeällisintä, ilkeintä, konnamaisinta kirjaa, mikä ikinä on jäänyt pyövelin polttamatta. Minä en ole sitä lukenut. En koskaan likaa mieltäni sellaisella loalla. Mutta minä olen lukenut, mitä sanomalehdet siitä sanovat. Kirjan nimikin jo riittää minulle. (Hän lukee sen). Vallankumouksellisen käsikirja ja taskutoveri, kirjottanut John Tanner, L.R.L.J., Laiskan Rikkaan Luokan Jäsen.

Octavius (hymyillen). Mutta Jack —

Ramsden (äreästi). Elä taivaan nimessä sano häntä Jackiksi minun kattoni alla (hän heittää kirjan vihaisesti pöydälle. Hiukan rauhoittuneena hän sitten astuu pöydän ohi Octaviuksen luo ja puhuu hänelle läheltä ja vakavasti). Minä tiedän, Octavius, että ystävä vainajani oli oikeassa sanoessaan sinua kunnon pojaksi. Minä tiedän myöskin että tämä mies oli sinun koulutoverisi, ja että sinä pidät velvollisuutenasi puoltaa häntä siitä syystä että olitte ystäviä ennen poikavuosina. Mutta minä pyydän sinua nyt ottamaan huomioon muuttuneet olosuhteet. Sinua kohdeltiin kuin omaa poikaa ystäväni talossa. Sinä asuit siellä ja tietysti oli mahdotonta ajaa ulos talosta sinun ystäviäsi. Tämä mies, Tanner, kävi siellä kuin kotonaan sinua tervehtimässä melkein lapsuudestaan asti. Hän kutsuu Annia Anniksi yhtä tuttavallisesti kuin sinäkin. Niin kauan kuin Annin isä oli elossa, se oli hänen asiansa eikä minun. Hän piti Tanneria vain lapsellisena poikanulikkana, jonka mielipiteille saattoi nauraa niinkuin aikamiehen lakille lapsen päässä. Mutta nyt on Tanner aikamies ja Anni täysikasvanut nainen. Ja Annin isä on kuollut. Me emme vielä tunne hänen testamenttiaan, mutta hän puheli siitä usein minun kanssani, enkä minä epäile enemmän kuin sinun olemassa oloasi tuossa tuolilla, että hän on määrännyt minut Annin holhoojaksi. (Voimakkaasti). Sanon sen sinulle, että en voi enkä tahdo asettaa Annia sellaiseen asemaan, että hänen täytyy sinun tähtesi kärsiä tuommoisen Tannerin tuttavuutta. Se ei ole kaunista, se ei ole oikein, eikä hyvin. Mitä aiot siis tehdä?

Octavius. Mutta Anna itse on sanonut Jackille että olkootpa hänen mielipiteensä mitkä tahansa, on hän aina tervetullut, sillä hän tunsi Annan rakkaan isä vainajan.

Ramsden (kärsimättömästi). Se tyttö on vallan hullu pelkästä velvollisuudentunnosta vanhempiaan kohtaan. (Hän hypähtää kuin piiskalla isketty härkä John Brightiä kohti, jonka kasvot eivät ilmaise mitään osanottoa. Puhuessaan hän syöksähtää sitten Herbert Spenceriin päin, joka vastaanottaa hänet vielä kylmemmin). Anteeksi, Octavius, mutta yhteiskunnallisella sietäväisyydelläkin on rajansa. Tiedäthän että minä en ole mikään ahdasmielinen enkä ennakkoluuloinen mies. Tiedäthän että minä olen vain yksinkertaisesti Roebuck Ramsden, vaikka moni mies, joka on toimittanut vähemmän, on saanut liittää kaikenlaisia arvonimiä nimeensä, sillä minä olen aina puoltanut yhdenvertaisuutta ja omantunnon vapautta, silloin kun nuo toiset hyörivät kirkon ja ylimysten helmoissa. Whitefield ja minä menetimme toisen tilaisuuden toisensa perään vapaamielisen vakuutuksemme tähden. Mutta minä asetan rajan anarkismia ja vapaata rakkautta ja sen semmoista vastaan. Jos minusta tulee Annin holhooja, on hänen opittava että hänellä on velvollisuuksia minuakin kohtaan. Minä en siedä mitään semmoista. Hänen täytyy sulkea ovensa John Tannerilta, ja sinun täytyy tehdä samoin.

Kamarineitsyt palaa.

Octavius. Mutta —

Palvelija. Herra Tanner pyytää tavata teitä, herra.

Ramsden. Herra Tanner!

Octavius. Jack!

Ramsden. Kuinka herra Tanner uskaltaa tulla minua tapaamaan! Sano että minä en tahdo häntä nähdä.

Octavius (loukkaantuneena). Olen kovin pahoillani että ajatte ystäväni tuolla lailla pois oveltanne.

Palvelija (tyyneesti). Hän ei ole ovella, herra. Hän on salissa yläkerrassa neiti Ramsdenin kanssa. Hän tuli rouva Whitefieldin ja Anna neidin ja neiti Robinsonin kanssa.

Ramsdenin tunteita ei voi kuvata.

Octavius (hymyillen). Se on juuri Jackin tapaista, herra Ramsden. Teidän täytyy tavata hänet, vaikkapa vain ajaaksenne hänet ulos.

Ramsden (pusertaen esiin sanansa masennetulla raivolla). Mene yläkertaan ja pyydä herra Tanneria hyväntahtoisesti laskeutumaan tänne alas minun luokseni. (Palvelija menee ja Ramsden palaa uunin luo, ikäänkuin linnoitettuun asemaan). Se on kerrassaan hävyttömyyden huippu — mutta nämä kai ovat anarkistitapoja ja sinä kai pidät niistä. Ja Anni hänen seurassaan! Anni! A— (hän on tukehtua).

Octavius. Niin, se minuakin ihmetyttää. Hän pelkää Annaa niin hirmuisesti. Jotain on varmaan tapahtunut.

Herra John Tanner avaa äkkiä oven ja astuu sisään. Hän on liian nuori, jotta häntä voisi sanoa vain isoksi, parrakkaaksi mieheksi. Mutta nytkin jo on vallan selvää että hän keski-ijällä tulee kuulumaan siihen luokkaan. Hänessä on vielä nuoruuden solakkuutta, mutta nuorekkaisuus ei ole se vaikutus, jonka hän koettaa aikaansaada. Hänen pitkätakkinsa olisi sopiva vaikka pääministerille, ja erityinen kohorintainen olkapäitten asento sekä pään ylpeä keno ja tuo olympolainen majesteettisuus millä tuuhea, ruskea tukka on työnnetty pois mahtavalta otsalta, muistuttavat enemmän Jupiteria kuin Apolloa. Hänellä on tavattoman liukas puhelahja, ja hän on rauhaton, hermostunut (huomaa värähteleviä sieraimia ja liikkuvia, sinisiä, hiukkasen liian avoimia silmiä), ehkä hiukan hullu. Hän on huolellisesti puettu, ei turhamaisuudesta, joka ei voi vastustaa koristelemista, vaan siksi että hän pitää kaikkia tekojaan niin tärkeinä että hän panee yhtä paljon arvoa tavalliseen vieraissa käyntiin, kuin toinen mies naimismatkaansa tai jonkun peruskiven laskemiseen. Tunteellinen, herkkä, liioitteleva, totinen mies, suuruudenhullu, joka olisi hukassa, ellei hänellä olisi huumorintunnetta.

Juuri nyt huumorintunne hänessä ei ole hereillä. Jos sanomme, että hän on kiihtynyt, emme vielä ole sanoneet mitään, sillä kaikki hänen mielialansa ovat kiihtymystiloja. Hän on nyt raivotilassa ja hän astuu suoraan Ramsdenin luo ikäänkuin ampuakseen hänet hänen omalla uunimatollaan. Mutta hän ei vedäkään povitaskustaan pistoolia, vaan neliskulmaiseksi taitetun paperin, jonka hän työntää Ramsdenin loukkaantuneen nenän alle huutaen —

Tanner. Ramsden, tiedättekö mikä tämä on?

Ramsden (ylhäisesti). En, hyvä herra.

Tanner. Se on jäljennös Whitefieldin testamentista. Anna sai sen tänä aamuna.

Ramsden. Puhuessanne Annasta tarkoitatte kaiketi neiti Whitefieldiä.

Tanner. Minä tarkoitan meidän Annaa, teidän Annaa, Tavyn Annaa ja nyt, taivas minua auttakoon, myöskin minun Annaani!

Octavius (nousten ylös hyvin kalpeana). Mitä tarkoitat?

Tanner. Mitäkö tarkoitan! (Hän kohottaa testamentin). Tiedätkö kuka on määrätty Annan holhoojaksi?

Ramsden (kylmästi). Arvattavasti minä.

Tanner. Te! Te ja minä, ihminen kuuletteko! Minä, minä, minä! Me molemmat! (Hän heittää testamentin kirjoituspöydälle).

Ramsden. Te! Se on mahdotonta!

Tanner. Se on liiankin kamalasti totta. (Hän heittäytyy Octaviuksen tuolille). Ramsden, pelastakaa minut tästä joten kuten. Te tunnette Annan yhtä hyvin kuin minäkin. Hän tulee tekemään kaikki rikokset, mitä kunnioitettava nainen suinkin voi tehdä, ja hän on jokaista puolustava sanomalla että se oli hänen holhoojiensa toivomus. Hän tulee syyttämään meitä kaikesta ja meillä ei tule olemaan sen enempää valtaa hänen ylitsensä kuin hiiriparilla on kissan yli.

Octavius. Jack! Soisin ettet puhuisi tuolla lailla Annasta.

Tanner. Tuo poikanen on rakastunut häneen — siinä uusi vaikeus. Joko hän tulee antamaan Tavylle rukkaset ja sanomaan että minä en sitä liittoa hyväksynyt, taikka tulee hän naimaan hänet, ja sanomaan että te käskitte häntä. Sen sanon että tämä on pahin isku mikä voi koskaan kohdata minun ikäistäni ja minun luontoistani miestä.

Ramsden. Näyttäkää minulle testamentti. (Hän astuu kirjoituspöydän luo ja ottaa sen). En voi uskoa että vanha ystäväni Whitefield on osoittanut semmoista epäluottamusta minulle että hän olisi määrännyt teidät toiseksi. — (Hänen kasvonsa venyvät lukiessa).

Tanner. Ja kaikki on oma syyni. Sehän se on kohtalon ivaa. Hän kertoi minulle eräänä päivänä että teistä piti tulla Annan holhooja, ja minä hullu rupesin hänelle selittämään kuinka mieletöntä oli jättää nuori nainen vanhan miehen huostaan, jonka mielipiteet ovat vallan vanhanaikuiset.

Ramsden (jäykkänä hämmästyksestä). Minunko mielipiteeni vanhanaikuiset!!!!!!

Tanner. Perinpohjin. Olin juuri lopettanut kirjoituksen, jonka nimi oli Alas harmaapäisten hallinto ja siksi olin täynnä perustelmia ja todistelmia. Sanoin että parasta oli yhdistää vanhan käden kokemus ja nuoren käden elinvoima. Se on totinen tosi että hän on tarttunut kiinni sanoihini ja muuttanut testamenttinsa — se on päivätty ainoastaan pari viikkoa keskustelumme jälkeen — ja määrännyt minut toiseksi holhoojaksi!

Ramsden (kalpeana ja päättäväisenä). Minä kieltäydyn toimesta.

Tanner. Mitä se hyödyttäisi? Minä olen kieltäytynyt koko matkan Richmondista tänne, mutta Anna sanoo sanomistaan että tietysti hän on vain orpo raukka, eikä hän voi pyytää että ne henkilöt, jotka mielellään kävivät hänen kodissaan isän eläessä nyt enää välittäisivät hänestä. Se on hänen viimeistä huviaan. Orpo tosiaankin! On vallan kuin kuulisi panssarilaivan valittelevan olevansa tuulten ja aaltojen armoilla.

Octavius. Tuo ei ole kaunista, Jack. Hän on orpo. Ja sinun tulisi tukea häntä.

Tanner. Tukea häntä! Mikä vaara häntä siis uhkaa? Hänellä on laki puolellaan, yleinen myötätuntoisuus puolellaan. Hänellä on paljon rahaa eikä mitään omaatuntoa. Hän ei tarvitse minua mihinkään muuhun kuin kuormittaakseen kaiken siveellisen vastuunalaisuutensa minun niskoilleni ja toimiakseen sitten niinkuin itse tahtoo minun maineeni kustannuksella. Minä en voi häntä johtaa, mutta hän voi saattaa minut mihin välikäteen tahansa. Yhtä hyvin voisin olla hänen aviomiehensä.

Ramsden. Te voitte kieltäytyä rupeamasta hänen holhoojakseen. Minä ainakin tulen kieltäytymään rupeamasta siihen yhdessä teidän kanssanne.

Tanner. Niinpä kyllä. Ja mitä hän siihen vastaa? Mitä hän on vastannut? Ei muuta kuin että hänen isänsä tahto on hänelle pyhä ja että hän on aina kunnioittava minua holhoojanaan, välitinpä sitten vastuunalaisuudesta tai en. Kieltäytyä! Yhtä hyvin voisi kieltäytyä vastaanottamasta boa constrictorin syleilyä, kun se jo on kiertäytynyt kaulan ympäri.

Octavius. Tuollainen puhe ei ole ystävällistä minua kohtaan, Jack.

Tanner (nousten ja mennen Octaviuksen luo häntä lohduttamaan, mutta yhä vielä valittaen). Jos hän tahtoi nuoren holhoojan, miksi hän ei määrännyt Tavya?

Ramsden. Niin, miksi hän tosiaankaan ei sitä tehnyt.

Octavius. Kerron teille miksi. Hän tunnusteli minun mielipidettäni siitä, mutta minä kieltäydyin, sillä minä rakastin Annaa. Minulla ei ollut oikeutta antaa hänen isänsä pakoittaa minua hänelle holhoojana. Herra Whitefield puhui siitä Annalle, ja Anna sanoi että minä olin oikeassa. Tiedättehän että rakastan häntä herra Ramsden, ja Jack tietää sen myöskin. Jos Jack rakastaisi jotain naista, en koskaan vertaisi häntä boa constrictoriin Jackin läsnäollessa, vaikka hän olisi minulle kuinka vastenmielinen tahansa (hän istuu rintakuvien väliin ja kääntää päänsä seinään päin).

Ramsden. En usko että Whitefield oli täydessä järjessään tehdessään testamenttinsa. Te myönnätte että hän teki sen teidän vaikutuksenne alaisena.

Tanner. Teidän tulisi kiittää minua siitä vaikutuksesta. Hän määrää teille kaksituhatta viisisataa puntaa vaivoistanne. Tavylle hän määrää viisituhatta puntaa sekä myötäjäiset hänen sisarelleen.

Octavius (kyyneleet vuotaen uudestaan). Minä en voi vastaanottaa sitä. Hän oli liian hyvä meille.

Tanner. Sinä et saakaan sitä, poikaseni, jos Ramsden tekee testamentin mitättömäksi.

Ramsden. Kas niin! Kyllä ymmärrän. Te olette saaneet minut satimeen.

Tanner. Minulle hän ei määrää muuta kuin huolenpidon Annan siveellisestä kasvatuksesta, siksi että minulla jo on enemmän rahoja kuin on terveellistä ihmiselle. Se osoittaa että hänen järkensä oli vallan selvä, vai mitä?

Ramsden (happamesti). Myönnän sen.

Octavius (nousten ja astuen esiin turvapaikastaan seinän luona). Herra Ramsden, luulen että teillä on ennakkoluuloja Jackia vastaan. Hän on kunnon mies, eikä voi —

Tanner. Elä puhu tyhjiä, Tavy, rupean voimaan pahoin. Minä en ole kunnon mies. En mikään muu kuin mies, johon kuollut käsi on iskenyt. Tavy, sinun täytyy sittenkin naida hänet ja ottaa hänet pois minun käsistäni. Ja minä kun olin päättänyt pelastaa sinut hänestä!

Octavius. Voi Jack, sinä puhut minun pelastamisestani suurimmasta onnestani.

Tanner. Niin kyllä, elinkautisesta onnesta. Jos olisi kysymys vain ensimäisen puolentunnin onnesta, Tavy, ostaisin sen sinulle vaikka viimeisellä pennilläni. Mutta elinkautinen onni! Ei ainoakaan mies jaksaisi sitä kestää. Se olisi helvetti maan päällä.

Ramsden (raivoisasti). Puhukaa järkeä, taikka saatte mennä jonkun toisen aikaa kuluttamaan. Minulla on parempaakin tehtävää kuin kuunnella teidän mielettömyyksiänne (hän melkein potkimalla astuu pöydän luo ja istuu tuolilleen).

Tanner. Kuuletko häntä, Tavy? Ei ainoatakaan aatetta päässä myöhemmältä ajalta kuin kahdeksantoistasataa-kuusikymmenluvulta. Emme voi jättää Annaa yksinomaa hänen huostaansa.

Ramsden. Olen ylpeä teidän ylenkatseestanne luonnettani ja mielipiteitäni kohtaan, hyvä herra. Omanne esiintyvät arvattavasti tässä kirjassa.

Tanner (astuen vilkkaasti pöydän luo). Mitä! Teillä on minun kirjani! Mitä arvelette siitä?

Ramsden. Luuletteko että ikinä lukisin semmoista kirjaa?

Tanner. Miksi olette siis ostanut sen?

Ramsden. Minä en ole sitä ostanut. Joku hupakko nainen, joka näyttää ihailevan mielipiteitänne, on sen minulle lähettänyt. Minun piti juuri panna se oikeaan paikkaansa, kun Octavius tuli ja keskeytti minut. Ehkä sallitte, että teen sen nyt. (Hän viskaa kirjan paperikoriin semmoisella kiihkolla, että Tanner luulee saavansa sen päähänsä).

Tanner. Teillä ei ole enemmän seuratapoja kuin minullakaan. Mutta se säästääkin meiltä kaikki seremoniat. (Hän istautuu jälleen). Mitä aiotte tehdä tähän testamenttiin nähden?

Octavius. Saanko minä esittää jotain?

Ramsden. Tietysti Octavius.

Octavius. Emmekö kokonaan ole unohtaneet että Annalla itselläänkin voisi olla toivomuksia siinä asiassa?

Ramsden. Minä olen kyllä aikonut ottaa Annan toivomukset huomioon järkevällä tavalla. Mutta hän on vain nainen, vieläpä nuori ja kokematon nainen.

Tanner. Ramsden, minä alan sääliä teitä.

Ramsden (kuumasti). En tahdo tietää tunteistanne minua kohtaan, herra Tanner.

Tanner. Anna tulee tekemään juuri mitä hän itse haluaa. Ja sen lisäksi hän tulee pakoittamaan meidät neuvomaan häntä tekemään, mitä hän tahtoo, ja sitten hän syyttää meitä, jos käy huonosti. Siis, koska Tavy ikävöi nähdä häntä —

Octavius (arasti). Minä en ikävöi, Jack.

Tanner. Nyt sinä valehtelet Tavy, sillä sinä ikävöit. Siis, tuottakaamme hänet alas salista ja kuulkaamme mitä hän aikoo saattaa meidät tekemään. Mars Tavy hakemaan häntä. (Tavy kääntyy mennäkseen). Ja elä viivy kauan, sillä kireä suhde herra Ramsdenin ja minun välilläni saattaa odotusajan kiusalliseksi. (Ramsden pusertaa huulensa yhteen eikä sano mitään).

Octavius. Elkää välittäkö hänestä, herra Ramsden. Hän ei puhu vakavasti. (Hän menee).

Ramsden (hyvin kylmästi). Herra Tanner, te olette hävyttömin ihminen, minkä koskaan olen tavannut.

Tanner (vakavasti). Tiedän sen, Ramsden. Mutta minäkään en voi kokonaan voittaa häpeän tunnetta. Me elämme häpeäilmastossa. Me häpeämme kaikkea, mikä on todellista ympärillämme. Me häpeämme itseämme, sukulaisiamme, tulojamme, puhetapaamme, mielipiteitämme, kokemustamme, aivan niinkuin häpeämme alastonta ruumistamme. Hyvä Jumala, Ramsden, me häpeämme kävellä, häpeämme ajaa omnibussissa, häpeämme käyttää vuokra-ajuria omien vaunujen asemesta, häpeämme pitää yhtä hevosta kahden asemesta ja yhtä ainoata renkiä kuskin ja lakeijan asemesta. Jota enemmän ihminen häpeää, sitä kunnioitettavampi hän on. Niin, te häpeätte ostaa minun kirjani ja häpeätte lukea sitä. Ainoa, jota te ette häpeä, on arvostella sitä lukematta, ja sekään ei merkitse muuta kuin että te häpeätte sitä, että teillä on kerettiläiset mielipiteet. Katsokaa minkä vaikutuksen minä aikaansaan siksi vain että kummi-haltiattareni kielsi minulta häpeän lahjan. Minulla on kaikki muut inhimilliset avut paitsi —

Ramsden. Hauskaa kuulla että ajattelette niin hyvää itsestänne.

Tanner. Tuolla ette tarkoita muuta kuin että minun pitäisi hävetä puhumista omista avuistani. Te ette tarkoita että minulla ei ole avuja. Tiedätte vallan hyvin että minä olen yhtä raitis ja rehellinen kansalainen kuin tekin, yhtä totuutta rakastava personallisesti ja paljoa enemmän totuutta rakastava valtiollisesti ja siveellisesti.

Ramsden (jonka herkimpään kohtaan on koskettu). Sen kiellän. Minä en salli kenenkään kohtelevan minua ikäänkuin olisin tavallinen brittiläisen yleisön jäsen. Minä inhoan sen ennakkoluuloja. Ylenkatson sen ahdasmielisyyttä. Vaadin itselleni oikeuden ajatella itsenäisesti. Te olette olevinanne vapaamielinen mies. Tietäkää siis että minä olin vapaamielinen mies ennenkuin te synnyitte maailmaan.

Tanner. Tiesin kyllä että siitä oli pitkä aika.

Ramsden. Nyt olen yhtä vapaamielinen kuin ikinä ennen. Sanokaappa milloinka olen lipustani luopunut. Olen vapaamielisempi kuin koskaan. Olen päivä päivältä edistynyt.

Tanner. Edistynyt vuosissa, Polonius.

Ramsden. Polonius! Te olette arvatenkin siis Hamlet.

Tanner. En. Minä olen vain hävyttömin ihminen, jonka koskaan olette tuntenut. Se on teidän käsityksenne läpeensä huonosta luonteesta. Kun te tahdotte ilmaista minulle mielipiteenne, kysytte itseltänne rehellisenä ja suorana miehenä, mitä pahinta te voitte syystä sanoa minusta. Varas, valehtelija, petturi, viettelijä, kavaltaja, hekumoitsija, juoppo? Ei, ei ainoakaan noista nimityksistä sovellu minulle. Teidän täytyy palata minun häpeänpuutteeseeni. No hyvä, myönnän sen. Vieläpä onnittelen itseäni siitä. Sillä jos minä häpeäisin oikeata itseäni, olisin yhtä hupsu kuin kuka tahansa teistä. Harjoittakaa hiukan hävyttömyyttä, Ramsden, niin teistä tulee varsin huomattava mies.

Ramsden. Minulla ei ole mitään —

Tanner. Teillä ei ole mitään halua hankkia senlaatuista kuuluisuutta. Siunatkoon! Tiesin että saisin sen vastauksen, yhtä varmasti kuin tiedän saavani tulitikkulaatikon pudottamalla pennin automaattiin. Te häpeäisitte vastata muulla tavalla.

Masentava vastaus, jota varten Ramsden nähtävästi kokoaa voimiaan, häviää ikipäiviksi, sillä juuri sillä hetkellä Octavius palaa neiti Anna Whitefieldin ja hänen äitinsä kanssa, ja Ramsden hyppää ylös ja kiirehtii ovelle vastaanottamaan heitä. Riippuu maustanne pidättekö Annaa kauniina vai ei, ja ehkä myöskin pääasiallisesti iästänne ja sukupuolestanne. Octaviuksen mielestä hän on lumoavan kaunis nainen, jonka läsnäolo muuttaa koko maailman ja saattaa yksilöllisen tietoisuuden ahtaat rajat laajenemaan äärettömiin asti, herättämällä salaperäisiä muistoja rodun koko elämästä aina alkuaikoihin asti idässä, taikka paratiisiinkin asti, missä se lankesi. Hän on Octaviuksen mielestä romanssin todellisuus, mitättömyyden sisäinen järkevyys, silmien avautuminen, sielun vapautuminen, ajan, paikan ja olosuhteitten katoaminen, veren kuohahtaminen vuolaiksi virroiksi, missä itse elämän vesi kuohuaa, kaikkien salaisuuksien ilmaisu ja kaikkien dogmien pyhitys. Annan äidin mielestä hän on, puhuaksemme niin lievästi kuin suinkin, jotain vallan toista. Eipä siltä että Octaviuksen ihailu olisi ollenkaan naurettavaa tai käsittämätöntä. Anna on kaunismuotoinen olento, ja täydellisesti ladymainen, täynnä suloa ja viehätystä, tukka ja silmät kietovan kauniit. Paitsi sitä hän ei ole pukeutunut silmiä särkevään pukuun kuten hänen äitinsä, vaan on teettänyt itselleen surupuvun mustasta ja sinipunervasta silkistä, joka kunnioittaa isä vainajan muistoa ja samalla ilmaisee perheen uljaan välinpitämättömyyden ulkonaisista muodoista, jota Ramsden niin suuresti ihailee.

Mutta kaikki tämä ei selitä pääasiaa Annan viehätysvoimassa. Vaikka kääntäisi hänen nenänsä hiukan pystyyn ja silmät hiukan kieroon ja pukisi hänet mustan ja sinipunervan silkin asemesta esiliinaan ja kukkain myyjättären höyhenkoristuksiin, niin sittenkin Anna panisi miehet uneksimaan. Elinvoima on yhtä yleistä kuin ihmisyys, mutta vallan samoin kuin ihmisyyskin sekin joskus kohoaa neroksi, ja Anna oli tuommoinen elinvoimanero. Ei ollenkaan liioiteltu sukupuoli-olento: se olisi ollut elinvoiman puutetta, eikä tosi lisäystä. Hän on täysin kunnioitettava, täysin itsensähillitsevä nainen, ja näyttääkin semmoiselta, vaikka hänen asentonsa on muodikkaan rohkea ja vaikuttava. Hän herättää luottamusta niinkuin ainakin semmoinen ihminen, joka ei tee mitään sellaista, jota hän ei tarkoita tehdä, ja myöskin ehkä hiukan pelkoa semmoisena naisena, joka luultavasti tekee kaiken sen mitä hän tarkoittaa tehdä, huolimatta muista ihmisistä sen enempää kuin on välttämätöntä ja hän itse katsoo oikeaksi. Sanalla sanoen, hän on semmoinen olento jommoista heikommat jäsenet hänen omaa sukupuoltaan tavallisesti sanovat marakatiksi.

Ei mikään voi olla sulavampaa ja arvokkaampaa kuin hänen astumisensa huoneeseen, ja se tapa jolla Ramsden vastaanottaa häntä ja hänen tapansa suudella Ramsdenia. Herra Whitefield vainajata tyydyttäisi varmaan vallan sietämättömyyteen saakka miesten pitkät naamat (paitsi Tannerin, joka on levoton), äänettömät kädenpuristukset, tuolien osanottava asetteleminen, lesken nyykähtäminen ja kosteat silmät tyttärellä, jonka sydän nähtävästi ei salli kielen puheta sanoihin. Ramsden ja Octavius ottavat molemmat tuolit seinän luota ja asettavat ne molemmille naisille, mutta Anna astuu Tannerin luo ja ottaa hänen tuolinsa, jonka Tanner tarjoo jyrkän nopealla liikkeellä, vapautuen sitten kiihtymystilastaan istumalla kirjoituspöydän kulmalle itsetietoisella sopimattomuudella. Octavius tuo rouva Whitefieldille tuolin Annan viereen ja asettuu itse tyhjälle tuolille, jonka Ramsden on asettanut Herbert Spencerin patsaan nenän alle.

Rouva Whitefield on ohimennen sanoen pikkuinen nainen, jonka lakastuneet keltaiset hiukset näyttävät munan päähän kiinnitetyiltä oljenkorsilta. Hänessä on tukahdutettua viekkautta, värähdys vastustusta äänessä, ja omituinen ilme ikäänkuin hän koko ajan koettaisi työntää syrjään jotain suurempaa henkilöä, joka pusertaa häntä nurkkaan. Saattaa arvata että hän on niitä naisia, jotka tuntevat että heitä kohdellaan hupakkoina ja mitättöminä, ja jotka, vaikkei heillä ole kyllin voimaa saadakseen oman itsensä esiin, eivät ainakaan koskaan alistu kohtaloonsa. Octaviuksen huolellisessa kohteliaisuudessa häntä kohtaan on vivahdus ritarillisuutta, silloinkin kun koko hänen sielunsa on sulautunut Annaan.

Ramsden astuu juhlallisesti takaisin päällikkösijalleen kirjoituspöydän ääressä välittämättä Tannerista ja alkaa toimituksen.

Ramsden. Olen pahoillani, Anniseni, että minun täytyy tyrkyttää sinulle asiahuolia tämmöisenä surullisena aikana. Mutta rakkaan isävainajasi testamentti on herättänyt hyvin vakavia kysymyksiä. Olet kai lukenut sen?

Anna nyökäyttää päätään ja henkäsee syvään, liian liikutettuna puhuakseen.

Minua hämmästyttää tosiaankin nähdessäni herra Tannerin nimen omani rinnalla sinun ja Rhodan holhoojana. (Paussi. Kaikki näyttävät arvokkailta, mutta heillä ei ole mitään sanomista. Ramsden, hiukan rauhattomana, kun kukaan ei vastaa, jatkaa). Minä en käsitä kuinka saattaisin suostua siihen toimeen sellaisilla ehdoilla. Herra Tannerilla on tietääkseni myöskin sitä vastaan, vaikka en luule ymmärtäväni hänen kieltonsa syytä. Hän tulee epäilemättä itse puhumaan puolestaan. Mutta me olemme yhtä mieltä siinä ettemme voi mitään päättää ennenkuin tiedämme sinun ajatuksesi asiasta. Pelkään että minun täytyy pyytää sinua valitsemaan joko minut tai herra Tannerin yksin holhoojaksesi, sillä uskon että meidän on aivan mahdotonta toimia yhdessä.

Anna (matalalla äänellä). Mamma? —

Rouva Whitefield (nopeasti). Kas niin Anna, minä pyydän ettet nyt syytä minua. Minulla ei ole mitään mielipidettä siinä asiassa, ja jos olisikin, ei sitä luultavasti otettaisi huomioon. Minä olen vallan tyytyväinen, päätätpä asian miten tahansa.

Tanner kääntää päätään ja katsoo tarkoittavasti Ramsdeniin, joka vihaisesti kieltäytyy vastaanottamasta tuota äänetöntä viestiä.

Anna (jatkaen samalla hellällä äänellä ja ottamatta huomioon äitinsä huonoa aistia). Mamma tietää ettei hän ole kyllin vahva kantaakseen koko vastuunalaisuutta Rhodasta ja minusta ilman mitään apua ja neuvoja. Rhodalla täytyy olla holhooja, ja vaikka minä olenkin vanhempi, en luule että ketään nuorta naimatonta naista pitäisi jättää vallan oman johtonsa nojaan. Olettehan samaa mieltä ukki?

Tanner (säpsähtäen). Ukki! Aiotko kutsua holhoojiasi ukiksi?

Anna. Elä ole tyhmä, Jack. Herra Ramsden on aina ollut isoisä Roebuck minulle. Minä olen ukin Anni ja hän on Annin ukki. Siksi minä ristin hänet heti puhumaan opittuani.

Ramsden (ivallisesti). Toivon että olette tyydytetty, herra Tanner. Jatka Anniseni, olen vallan samaa mieltä kuin sinä.

Anna. Jos minulla siis täytyy olla holhooja, kuinka voin syrjäyttää ketään, jonka rakas isäni on valinnut minulle?

Ramsden (purren huultaan). Sinä hyväksyt siis isäsi vaalin?

Anna. Ei minun sovi hyväksyä tai olla hyväksymättä. Minä tyydyn siihen. Isäni rakasti minua ja ymmärsi parhaiten mikä oli minulle edullista.

Ramsden. Tietysti ymmärrän tunteesi, Anniseni. Juuri sitä odotinkin sinulta, ja se on sinulle kunniaksi. Mutta se ei ratkaise asiaa niin täydellisesti kuin otaksut. Koetan selittää mitä tarkoitan. Otaksuppas esimerkiksi, että huomaisit minun tehneeni jonkun kunnottoman teon — etten olisikaan se mies, jona rakas isä vainajasi minua piti. Pitäisitkö silloinkin oikeana että olisin Rhodan holhoojana?

Anna. Minä en voi kuvitella teitä tekemässä mitään kunnotonta tekoa, ukki.

Tanner (Ramsdenille). Ette kai ole mitään semmoista tehnyt, vai mitä?

Ramsden (suuttuneena). En, hyvä herra.

Rouva Whitefield (tyyneesti). No miksi siis otaksuisimme semmoista?

Anna. Siinä näette ukki, mamma ei tahdo että otaksun mitään sellaista.

Ramsden (hyvin nolona). Te olette molemmat niin täynnä luonnollista ja hellää tunnetta näissä perheasioissa, että on hyvin vaikeata selittää tätä asemaa oikein teille.

Tanner. Paitsi sitä, hyvä ystävä, te ette ole selittänyt oikein tätä asemaa.

Ramsden (tuskastuneena). No, selittäkää itse sitten.

Tanner. Sen teen. Anna, Ramsden arvelee että minä en ole sopiva holhoojaksi, ja minä olen täydellisesti samaa mieltä. Hän otaksuu että jos isäsi olisi lukenut minun kirjani, hän ei olisi valinnut minua. Tämä kirja se on se kunnoton teko, josta Ramsden puhui. Hän arvelee että sinun velvollisuutesi on Rhodan tähden pyytää häntä rupeamaan yksin holhoojaksi ja minua luopumaan. Sano vain sana, niin luovun.

Anna. Mutta minä en ole lukenut kirjaasi, Jack.

Tanner (kaivaen paperikorissa ja onkien sen esiin sieltä sekä ojentaen sen Annalle). Tässä se on. Lue heti ja päätä.

Ramsden (kiihkeästi). Jos minun pitää ruveta holhoojaksesi, niin kiellän ehdottomasti sinut lukemasta sitä kirjaa, Anni. (Hän iskee nyrkkinsä pöytään ja nousee seisomaan).

Tanner. Jos toinen holhooja kieltää sinua lukemasta toisen holhoojan kirjaa, kuinka selvitämme pulman? Otaksuppas että minä käsken sinua lukemaan sen. Mikä on velvollisuutesi minua kohtaan?

Anna (lempeästi). Tiedän varmaan ettet koskaan pakottaisi minua niin kiusalliseen asemaan, Jack.

Ramsden (hermostuneesti). Niin kyllä, Anniseni, tämä on kaikki vallan oikein ja luonnollista ja kaunista, kuten jo sanoin. Mutta sinun täytyy valita joko niin tai näin. Me olemme yhtä pahassa pulassa kuin sinäkin.

Anna. Tunnen että olen liian nuori ja liian kokematon päättääkseni. Isäni tahto on minulle pyhä.

Rouva Whitefield. Jos te kaksi miestä ette voi siitä asiasta sopia, tuntuu minusta todellakin hyvin väärältä siirtää vastuunalaisuutta Annalle. Minusta näyttää siltä kuin ihmiset aina tahtoisivat työntää kaikki asiat toisten niskoille tässä mailmassa.

Ramsden. Olen pahoillani että käsitätte tämän asian siten.

Anna (liikuttavasti). Ettekö huoli minusta holhokiksenne, ukki?

Ramsden. Sitä en ole koskaan sanonut. Minä vain en voi olla yhteistyössä herra Tannerin kanssa. Siinä kaikki.

Rouva Whitefield. Miksi? Mikä Jack raukassa on vikana?

Tanner. Minun mielipiteeni ovat liian vapaamieliset hänelle.

Ramsden (kiihkeästi). Se ei ole totta. Sitä ne eivät ole.

Anna. Tietysti eivät. Mitä tyhjiä! Ei kukaan voi olla vapaamielisempi kuin ukki. Olen varma siitä että Jack itse on pannut toimeen koko tämän häiriön. Kas niin, Jack. Ole nyt ystävällinen minulle surussani. Ethän kieltäydy pitämästä minua holhokkinasi?

Tanner (synkästi). En. Oma syynihän se on. Täytyy kai minun se kestää siis. (Hän kääntyy kirjahyllyyn päin ja alkaa synkkänä tutkia kirjojen nimiä.)

Anna (nousten ylös ja säteillen hillittyä mutta pulppuavaa iloa.) Siis me olemme kaikki yksimieliset, ja rakkaan isä vainajan tahto tulee täytetyksi. Te ette aavista mikä ilo se on minulle ja äidille! _(Hän astuu Ramsdenin luo ja puristan molempia hänen käsiään sanoen) Ja minun rakas ukkiseni auttaa ja neuvoo minua. (Hän vilkaisee olkansa yli Tanneriin.) Ja Jack jättiläistensurma. (Hän kulkee äitinsä ohi Octaviuksen luo). Ja Jackin eroittamaton ystävä Ricki-ticki-tavy. (Octavius punastuu ja näyttää sanomattoman hupsulta)_.

Rouva Whitefield (nousten ja pudistellen suoraksi lesken pukunsa). Nyt kun Anna on teidän holhokkinne, herra Ramsden, toivoisin että puhuisitte hänelle hänen tavastaan antaa ihmisille lisänimiä. Kaikki eivät varmaankaan pidä siitä. (Hän astuu ovelle päin).

Anna. Kuinka voit sanoa semmoista, mamma! (Hehkuen hellää katumusta). Ah — ehkäpä olet sentään oikeassa. Olenko minä todellakin ollut epäkohtelias? (Hän kääntyy Octaviukseen joka istuu kääntyneenä tuolin selkämykseen ja nojaa siihen käsivarsiaan. Asettaen kätensä Octaviuksen otsalle Anna kääntää hänen päänsä äkkiä ylös päin). Täytyykö minun kohdella sinua kuin aikamiestä ja kutsua sinua vasta herra Robinsoniksi?

Octavius (vakavasti). Kutsu minua aina Ricki-ticki-tavyksi. "Herra Robinson" loukkaisi minua kovasti. (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskeaan sormellaan sekä palaa sitten herra Ramsdenin luo).

Anna. Minä todellakin olen pelännyt että ukki kuuluu tuhmalta, mutta en sentään koskaan uneksinutkaan sen loukkaavan.

Ramsden (iloisesti ja taputtaen Annaa selkään). Elä puhu tyhjiä, Anniseni. Minä vaadin ukki nimeä. En vastaa ollenkaan mihinkään muuhun nimeen kuin "Annin ukki".

Anna (kiitollisena). Te kaikki hemmottelette minua, paitsi Jack.

Tanner (olkansa yli kirjahyllyn luota). Minä mieluummin soisin että kutsuisit minua herra Tanneriksi.

Anna (hellästi). Ethän Jack. Tuota sinä vain sanot kiusottaaksesi minua. Ne jotka tuntevat sinut, eivät välitä siitä. Mutta jos tahdot voin kutsua sinua kuuluisan esi-isäsi nimellä: Don Juan!

Ramsden. Don Juan!

Anna (viattomasti). Niin. Onko siinä mitään pahaa? Sitä en aavistanut. Enhän toki sitten kutsu sinua semmoisella nimellä. Saanko sanoa Jack, kunnes keksin jotain muuta?

Tanner. Oh — taivaan tähden elä koeta keksiä mitään pahempaa. Minä alistun. Suostun Jack nimeen ihastuksella. Tässä loppuu ensimäinen ja viimeinen kokeeni saada valtani tunnustetuksi.

Anna. Näethän, mamma, että he kaikki todellakin pitävät lempinimistä.

Rouva Whitefield. Minusta tuntuu kuin voisit olla niitä käyttämättä ainakin kunnes suruaikamme loppuu.

Anna (moittien ja sieluun saakka loukkaantuneena). Kuinka sinä saatoit muistuttaa minua, mamma! (Hän poistuu nopeasti huoneesta salaamaan liikutustaan).

Rouva Whitefield. Tietysti minun syyni kuten tavallista! (Hän seuraa Annaa).

Tanner (palaten kirjahyllyn luota). Ramsden, me olemme voitetut — masennetut — lamautetut, aivan kuten hänen äitinsäkin.

Ramsden. Tyhjää puhetta. (Hän seuraa rouva Whitefieldiä ulos huoneesta).

Tanner (jääden yksin Octaviuksen kanssa tuijottaa häneen oikullisesti). Tavy, tahtoisitko tulla miksikään tässä maailmassa.

Octavius. Tahtoisin tulla runoilijaksi. Tahtoisin kirjoittaa suuren näytelmän.

Tanner. Annako sankarittarena?

Octavius. Niin — myönnän sen.

Tanner. Varo itseäsi, Tavy. Näytelmää vastaan, jossa Anna on sankarittarena, ei ole mitään sanomista. Mutta ellet ole hyvin varovainen, nai hän sinut.

Octavius (huoaten). Jospa sellainen onni olisi mahdollinen!

Tanner. Mies raukka, pääsi on leijonan kidassa. Sinä olet jo puoleksi nielty — kolmena palana — ensimäinen pala, Ricki — toinen pala, Ticki — kolmas pala, Tavy, ja sinne mies meni.

Octavius. Hän on samanlainen kaikille, Jack. Tunnethan hänen tapansa.

Tanner. Tunnen. Hän murtaa jokaisen selkärangan käpälänsä iskulla, mutta kysymys on nyt siitä, kummanko meistä hän nielee. Minun mielipiteeni on se, että hän aikoo niellä sinut.

Octavius (nousten ärtyisästi). On hirveätä puhua hänestä tällälailla, kun hän itse on yläkerrassa itkemässä isäänsä. Mutta minä toivon niin hartaasti että hän nielisi minut, että annan anteeksi karkeutesi, sillä sekin antaa minulle toivoa.

Tanner. Tavy, se se on juuri pirullisinta naisten viehätysvoimassa, että se panee meidät itse toivomaan omaa turmiotamme.

Octavius. Mutta se ei ole turmiota, se on täytäntöä.

Tanner. Niin, hänen tarkoituksensa täytäntöä. Ja tuo tarkoitus ei ole hänen eikä sinun onnesi, vaan luonnon. Elinvoima naisessa on sokeata luomisraivoa. Hän uhraa itsensä sen tähden: uskotko sinä että hän epäröisi uhrata sinut?

Octavius. Juuri siksi että hän on itsensäuhraavainen, hän ei uhraa niitä, joita hän rakastaa.

Tanner. Tuo on mitä perinpohjaisin erehdys, Tavy. Juuri itsensäuhraavaiset naiset uhraavat toisia vähääkään epäröimättä. Siksi että he ovat epäitsekkäitä, he ovat ystävällisiä pikku asioissa. Siksi että heillä on tarkoitus, joka ei ole heidän oma tarkoituksensa, vaan koko luomakunnan tarkoitus, ei mies ole heille mitään muuta kuin keino tuon tarkoituksen saavuttamiseksi.

Octavius. Elä ole epäjalo, Jack. He pitävät meistä mitä hellintä huolta.

Tanner. Niin pitävät. Vallan niinkuin sotilas pitää huolta kivääristään tai soittoniekka viulustaan. Mutta sallivatko he meille mitään omaa tarkoitusta tai vapautta? Lainaavatko he meitä toisillemme? Voiko voimakkainkaan mies paeta heitä, jos he kerran ovat merkinneet hänet saaliikseen? He vapisevat, jos me olemme vaarassa, ja itkevät, jos me kuolemme, mutta nuo kyyneleet eivät koske meitä vaan hukkaan joutunutta isää, menetettyä pojan siittäjää. He syyttävät meitä siitä että kohtelemme heitä vain välikappaleina hankkiaksemme itsellemme huvia, mutta kuinka voisi niin mitätön ja satunnainen vähäpätöisyys kuin miehen itsekäs huvitus orjuuttaa naista yhtä paljon kuin luonnon koko tarkoitus, persoonoituna naisessa voi orjuuttaa miehen?

Octavius. Vähät siitä, jos kerran tuo orjuus saattaa meidät onnellisiksi?

Tanner. Niin, vähätpä siitä, jos sinulla ei ole mitään omaa tarkoitusta, vaan olet kuten useimmat miehet pelkkä leivänhankkija. Mutta sinä Tavy olet taiteilija, se on, sinulla on tarkoitus, joka on yhtä nielevä ja epäröimätön kuin naisen tarkoitus.

Octavius. Ei nielevä.

Tanner. Vallan kaikki nielevä. Oikea taiteilija antaa vaimonsa nähdä nälkää, lastensa juosta paljainjaloin ja äitinsä huolehtia elatuksestaan seitsenkymmen vuotisena ennemmin kuin ryhtyy muuhun työhön kuin taiteeseen. Naisia kohtaan hän on puoleksi elävänäkiduttaja, puoleksi vampyyri. Hän antautuu läheisiin suhteisiin heidän kanssaan tutkiakseen heitä, riistääkseen heiltä ulkonaisten tapojen naamarin, yllättääkseen heidän sisimmät salaisuutensa, tietäen että heillä on voimaa herättää hänen syvimmän luovan kykynsä, pelastaa hänet kylmän järjen vallasta, saattaa hänet näkemään näkyjä ja uneksimaan unelmia, innostamaan häntä, kuten hän sitä nimittää. Hän uskottelee naisille, että he saavat tehdä kaiken tuon täyttääkseen omaa tarkoitustaan, vaikka hän oikeastaan tahtoo, että he täyttäisivät hänen tarkoituksensa. Hän varastaa äidin maidon ja mustaa sen painomusteeksi ivatakseen häntä ja ylistääkseen ideali-naisia. Hän on säälivinään naista ja säästävinään häneltä lapsensynnytystuskat, jotta hän saisi itselleen kaiken sen hellyyden ja hoidon, joka oikeudenmukaisesti kuuluu lapsille. Avioliiton alusta asti tiedetään että suuri taiteilija on huono aviomies. Mutta hän on paljoa pahempi: hän on lasten ryöstäjä, verenimijä, ulkokullattu ja petturi. Hävitköön rotu ja lakastukoon tuhat naista jos vain heidän uhraamisensa auttaa häntä näyttelemään Hamletia paremmin, tai maalaamaan paremman taulun, tai kirjoittamaan syvemmän runon, suuremman näytelmän, viisaampaa filosofiaa! Sillä huomaappas, Tavy, taiteilijan työn tarkoitus on osoittaa meille itsemme sellaisina kuin me todella olemme. Meidän ymmärryksemme ei ole mitään muuta kuin itsemme tuntemista, ja se joka lisää hiukankaan tuohon tuntemiseen, hän luo uuden ymmärryksen yhtä varmasti kuin nainen luo uusia miehiä. Tuossa luomisraivossa mies on yhtä armoton kuin nainen, yhtä vaarallinen naiselle, kuin nainen hänelle, ja yhtä hirvittävän viehättävä. Kaikista ihmistaisteluista ei mikään ole niin petollinen ja säälitön kuin taistelu taiteilijan ja äiti-naisen välillä. Kumpi on kuluttava toisen? Siitä on kysymys. Ja taistelu on sitä huolettavampi siksi että he, puhuakseni sinun romantisella kielelläsi, rakastavat toisiaan.

Octavius. Jospa niin olisikin — vaikken hetkeäkään myönnä sitä — on asia myöskin niin, että kuolettavimmista taisteluista sukeutuvat jaloimmat luonteet.

Tanner. Muistappas tuota, kun ensi kerran tapaat amerikkalaisen karhun tai bengalilaisen tiikerin, Tavy.

Octavius. Minä tarkoitin sellaisia tapauksia, missä rakkaus on mukana.

Tanner. Tiikeri rakastaa sinua. Ei mikään rakkaus ole vilpittömämpää kuin ruuan rakkaus. Luulen Annankin rakastavan sinua sillä lailla. Hän taputteli poskeasi aivan niinkuin se olisi ollut parhaiksi paistettu kotletti.

Octavius. Jack, sinä tiedät että olisin aikoja juossut tieheni luotasi ellei minulla olisi järkähtämättömänä sääntönä etten koskaan välitä mistään puheistasi. Joskus todellakin sanot vallan inhoittavia asioita.

Ramsden palaa Annan kanssa. He astuvat sisään nopeasti, ja äskeinen tyyni, arvokkaan surun ilme heidän kasvoissaan on muuttunut todelliseksi huoleksi, Ramsdenin kasvoissa aivan tuskastuneeksi. Hän astuu molempien miesten väliin aikoen puhua Octaviukselle, mutta pysähtyy äkkiä huomatessaan Tannerin.

Ramsden. En luullut tapaavani teitä enää täällä, herra Tanner.

Tanner. Olenko tiellä? Hyvästi holhooja-kumppalini (hän astuu ovelle).

Anna. Pysähdy, Jack. Ukki! hänen täytyy saada se tietää ennemmin tai myöhemmin.

Ramsden. Octavius, minulla on vakava uutinen sinulle. Se on hyvin yksityistä ja arkaa laatua — ja mitä kiusallisinta laatua myöskin, ikävä sanoa. Tahdotko että herra Tanner on läsnä kun selitän sen sinulle?

Octavius (kalveten). Minulla ei ole mitään salaisuuksia Jackilta.

Ramsden. Ennenkuin päätät lopullisesti salli minun sanoa että uutinen koskee sisartasi, ja että se on kamala uutinen.

Octavius. Violet! Mikä on tapahtunut! Onko hän — kuollut?

Ramsden. En ole varma eikö tämä ole pahempaa kuin kuolema.

Octavius. Onko hän pahasti loukkaantunut? Onko häntä kohdannut tapaturma?

Ramsden. Ei. Ei mitään sellaista.

Tanner. Anna, eikö sinulla ole sen verran tavallista ihmisyyttä että kerrot meille mikä häntä vaivaa?

Anna (puoleksi kuiskaten). En minä voi. Violet on tehnyt jotain kauheata. Meidän täytyy lähettää hänet pois jonnekin. (Hän liehuu kirjoituspöydän luo ja istuu Ramsdenin tuolille jättäen miehet selittämään asian keskenään).

Octavius (ymmärtäen). Sitäkö te tarkoitatte, herra Ramsden?

Ramsden. Sitä. (Octavius vaipuu tuolille masentuneena). Pelkään ettei ole epäilystäkään siitä että Violet ei mennytkään Eastbourneen kolme viikkoa sitten, vaikka me luulimme hänen olleen siellä Parry Whitefieldin perheen kanssa. Eilen hän kävi omituisen tohtorin luona, sormessaan vihkisormus. Rouva Parry Whitefield kohtasi hänet portaissa ja siten koko asia tuli ilmi.

Octavius (nousten nyrkit puserrettuina). Kuka on se konna?

Anna. Hän ei tahdo ilmaista sitä meille.

Octavius (vaipuen taas tuolilleen). Kuinka hirveätä!

Tanner (suuttuneella ivalla). Kamalata! Kauhistuttavaa! Pahempaa kuin kuolema, kuten Ramsden sanoi. (Hän astuu Octaviuksen luo). Mitä antaisitkaan, Tavy, jos saisit sen muutetuksi rautatieonnettomuudeksi, jossa kaikki hänen luunsa olisivat murtuneet, tai joksikin muuksi yhtä kunnioitettavaksi ja osanottoamme ansaitsevaksi?

Octavius. Elä ole raaka, Jack.

Tanner. Raaka! Hyvä Jumala, mies, mitä sinä itket? Siinä on nainen, jonka me kaikki luulimme maalailevan huonoja akvarelleja, harjoittelevan Griegiä ja Brahmsia, juoksentelevan konserteissa ja iltamissa ja tuhlailevan elämäänsä ja rahojaan. Äkkiä saamme kuulla että hän on kääntynyt pois järjettömyyksistään korkeinta tehtäväänsä täyttämään — lisääntymään ja täyttämään maata. Ja sen sijaan että ihailisimme hänen rohkeuttaan ja iloitsisimme hänen vaistostaan, sen sijaan että kohottaisimme riemulaulun: "Lapsi meille on syntynyt, poika meille on annettu", — sen sijaan te kaikki, — jotka olette iloiset kuin heinäsirkat surressanne kuollutta — nyt venytätte naamanne pitkäksi ja näytätte häpeästä nääntyviltä, aivan kuin tyttö olisi tehnyt mitä pahimman rikoksen.

Ramsden (kirkuen raivosta). Minä en salli tuommoista häpeämätöntä puhetta oman kattoni alla (hän iskee nyrkkinsä kirjoituspöytään).

Tanner. Kas niin. Jos te vielä loukkaatte minua, pidän kiinni sanoistanne ja lähden talostanne. Anna, missä Violet on nyt?

Anna. Mitenkä niin? Aiotko mennä hänen luokseen?

Tanner. Tietysti menen hänen luokseen. Hän tarvitsee apua, hän tarvitsee rahaa, hän tarvitsee kunnioitusta ja onnitteluja, hän tarvitsee kaikki hyvät mahdollisuudet lapselleen. Nähtävästi hän ei saa mitään noista teiltä, siis hän on saapa ne minulta. Missä hän on?

Anna. Elä ole noin jyrkkä, Jack. Hän on yläkerrassa.

Tanner. Mitä? Ramsdenin pyhän katon alla! Menkää toimittamaan surullinen velvollisuutenne, Ramsden. Ajakaa hänet kadulle. Puhdistakaa kynnyksenne hänen saastastaan. Puolustakaa englantilaisen kotinne puhtautta. Minä lähden hakemaan ajuria.

Anna (hätääntyneenä). Ei, ukki, ettehän tee sitä.

Ramsden (loukkaantuneena). Enhän muuta tahdo kuin auttaa häntä. (Kääntyen Tanneriin). Kuinka te uskallatte edellyttää minulla niin inhoittavia aikeita? Minä vastustan sitä. Olen valmis uhraamaan vaikka viimeisen pennini pelastaakseni hänet joutumasta teidän turvattavaksenne.

Tanner (istautuen). Hyvä on. Ramsden ei siis aio toimia periaatteittensa mukaan. Olemme yhtä mieltä että Violetia on autettava.

Octavius. Mutta kuka on se mies? Hänen täytyy parantaa asia ottamalla Violetin vaimokseen. Hänen täytyy, taikka muutoin hän saa vastata asiasta minulle.

Ramsden. Hänen täytyy, Octavius. Nyt sinä puhut kuin mies.

Tanner. Siis ette pidäkään häntä konnana?

Octavius. Emmekö pidä häntä konnana! Hän on sydämmetön konna!

Ramsden. Kirottu konna. Anteeksi Anniseni, mutta en voi sanoa lievemmin.

Tanner. Siis meidän tulee naittaa Violet kirotulle konnalle, jalostaaksemme hänen luonnettaan. Taivas meitä hallitkoon! Luulen että olette hulluja jok'ikinen.

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Tietysti sinä olet vallan oikeassa, Tavy, mutta emmehän tiedä kuka se mies on. Violet ei sano.

Tanner. Mitä ihmettä se koskee ketään, kuka hän on. Mies on tehnyt tehtävänsä, nyt on Violetin vuoro.

Ramsden (poissa suunniltaan). Roskaa! Hulluutta! Keskessämme on roisto, viettelijä, pahempi konna kuin murhaaja, ja me emme saa tietää kuka hän on! Tietämättömyydessämme me ehkä puristamme hänen kättään, tuomme hänet kotiimme, sallimme tyttäriemme seurustella hänen kanssaan, vieläpä — vieläpä —

Anna (hyväillen). Ukki kulta, ei saa puhua niin kovaa. Se on hirveätä, senhän myönnämme kaikki. Mutta ellei Violet kerro, niin minkä me sille mahdamme? Emme mitään.

Ramsden. Hm. En ole niin aivan varma siitä. Jos joku mies on osoittanut Violetille tavallista suurempaa huomaavaisuutta, saamme sen pian selville. Jos seassamme on joku mies, jonka periaatteet ovat tunnetun löyhät —

Tanner. Ahaa!

Ramsden (korottaen ääntään). Juuri niin, hyvä herra. Sanon sen vielä kerran, että jos seassamme on joku mies, jolla on tunnetun löyhät periaatteet —

Tanner. Tai joku, jolla on tunnetun vähän itsensähillitsemiskykyä.

Ramsden (kauhulla). Uskallatteko viitata, että semmoinen teko olisi mahdollinen minulle?

Tanner. Hyvä Ramsden, semmoinen teko on mahdollinen kenelle miehelle tahansa. Semmoista se on kun joutuu ristiriitaan luonnon kanssa. Epäluulo, jonka äsken tähtäsitte minuun, kohtaa meitä kaikkia. Se on semmoista tahraa, joka tarttuu tuomarin viittaan ja kardinalin kaapuun yhtä helposti kuin kerjäläisen ryysyihin. Kas niin, Tavy! Elä näytä noin kauhistuneelta! Saatoin olla minä, saattoi olla Ramsden, saattoi olla kuka tahansa toinen. Olkoon kuka tahansa, hän ei voi muuta kuin valehdella ja kieltää — niinkuin Ramsden nyt aikoo kieltää.

Ramsden (miltei tukehtuen). Minä — mi — mi —

Tanner. Itse ilmeinen rikos ei voisi änkyttää hämmästyneempänä. Ja kumminkin sinä tiedät vallan hyvin, Tavy, että hän on viaton.

Ramsden (hengästyneenä). Olen iloinen että myönnätte sen. Myönnän itse että siinä mitä sanotte on hiukkasen totuutta, vaikkakin te väännätte sen niin karkealla tavalla tyydyttääksenne ilkeätä huumorianne. Toivon, Octavius, ettei mielessäsi ole vähääkään epäilystä minua kohtaan.

Octavius. Teitä kohtaan! Ei ikinä.

Tanner (kuivasti). Minua aavistuttaa että hän epäilee minua juuri hiukkasen.

Octavius. Jack, sinä et olisi voinut — et olisi —

Tanner. Miksikä en?

Octavius (kalveten). Miksikä!

Tanner. No niin, sanon sinulle miksi en. Ensiksikin sinä olisit pitänyt velvollisuutenasi rakentaa riitaa kanssani. Toiseksi Violet ei pidä minusta. Kolmanneksi, jos minulla olisi kunnia olla Violetin lapsen isä, kehuisin sillä enkä kieltäisi sitä. Ole siis rauhassa, ystävyytemme ei ole vaarassa.

Octavius. Olisin kauhulla työntänyt luotani pienimmänkin epäluulon, jos sinä vain voisit ajatella ja tuntea luonnollisella tavalla. Anteeksi, Jack!

Tanner. Minulta pyydät anteeksi! Tyhjiä! Istukaamme siis pitämään perheneuvottelua. (Hän istuu. Muut seuraavat hänen esimerkkiään, enemmän tai vähemmän vastustellen). Violet on tekevä valtiolle palveluksen, siis meidän tulee lähettää hänet maasta pois niinkuin rikollisen, kunnes kaikki on ohi. Mitä yläkerrassa neuvotellaan?

Anna. Violet on taloudenhoitajan huoneessa — itsekseen, tietysti.

Tanner. Miksi ei salissa?

Anna. Elä ole järjetön, Jack. Neiti Ramsden on salissa äidin kanssa tuumimassa mitä on tehtävä.

Tanner. Ahaa! Taloudenhoitajan huone on jonkunmoinen kurituskoppi, ja vanki saa odottaa siellä tuomariensa päätöstä. Senkin vanhat marakatit!

Anna. Jack!

Ramsden. Te olette parastaikaa juuri tuon toisen vanhan marakatin katon alla, hyvä herra. Minun sisareni on tämän talon emäntä.

Tanner. Ja hän panisi minutkin taloudenhoitajan huoneeseen, jos hän vain uskaltaisi, Ramsden. Mutta kaikissa tapauksissa otan takaisin marakattinimen. Marakateilla olisi enemmän järkeä. — Anna, holhoojanasi käsken sinut heti menemään Violetin luo ja olemaan hänelle erityisen ystävällinen.

Anna. Minä olen ollut hänen luonaan, Jack. Ikävä sanoa, pelkään että hän tulee hyvin itsepäisesti vastustamaan menemistä ulkomaille. Minusta Tavyn pitäisi puhua hänelle siitä.

Octavius. Kuinka minä voisin puhua hänelle semmoisista asioista? (hän masentuu).

Anna. Elä masennu noin, Ricki. Koeta kestää sitä kaikkien meidän tähden.

Ramsden. Elämä ei ole leikkiä ja runoutta vain, Octavius. Kas niin! Koeta kärsiä se kuin mies.

Tanner (kiihtyen taas). Veli raukka! Rakkaat perheen ystävä raukat! Rakkaat kaikki raukat paitsi se nainen, joka uskaltaa henkensä luodakseen uuden hengen! Tavy elä ole itsekäs aasi. Mars heti puhumaan Violetin kanssa ja tuomaan hänet tänne alas, jos hän välittää tulla. (Octavius nousee). Sano hänelle, että me puollamme häntä.

Ramsden (nousten). Ei, herra —

Tanner (nousten myöskin ja keskeyttäen hänet). Oo kyllä ymmärrämme. Se on omaatuntoanne vastaan, mutta te puollatte kumminkin.

Octavius. Vakuutan kunniasanallani teille kaikille, etten tahtonut olla itsekäs. On niin vaikeata ymmärtää kuinka on menetteleminen, vaikka koko sydämestään tahtoisi tehdä oikein.

Tanner. Hyvä Tavyseni, sinun hurskas englantilainen vakuutuksesi, jonka mukaan maailma on siveellinen voimistelulaitos, rakennettu vartavasten sinun luonteesi vahvistamiseksi, tuon tuostakin panee sinut miettimään omia kirottuja periaatteitasi, silloin kun sinun pitäisi yksinomaa ajatella toisten tarpeita. Tämän hetken vaatimus on: onnellinen äiti ja terve lapsi. Käytä voimasi siihen, niin olet kyllä selvään näkevä mitä on tehtävä.

Octavius hyvin nolona menee pois.

Ramsden (katsoen Tanneriin hyvin tuikeasti). Entä siveellisyys, hyvä herra? Kuinka sen käy?

Tanner. Tarkoitatte kai itkevää Magdalenaa ja viatonta, hänen häpeällään tahrattua lasta? Paljon kiitoksia! Ei kelpaa meille. Siveellisyys saa palata isänsä paholaisen luo.

Ramsden. Sen juuri arvasinkin. Siveellisyys saa mennä paholaisen luo, jotta meidän mies- ja naisirstailijamme voisivat elää mukavammin. Sekö on oleva Englannin tulevaisuus?

Tanner. Oo — Englanti kestää kai masentumatta teidän paheksumisenne. Asiasta toiseen, olettehan yhtä mieltä minun kanssani käytännöllisiin toimenpiteisiin nähden, joihin nyt on ryhdyttävä?

Ramsden. En teidän hengessänne, enkä teidän perussyittenne tähden.

Tanner. Senhän voitte selittää, jos joku vaatii teitä tilille täällä taikka tulevassa elämässä. (Hän kääntyy pois ja asettautuu vastapäätä Herbert Spenceriä, johon hän tuijottaa synkkänä).

Anna (nousten ja asettuen Ramsdenin luo). Ukki kulta, eikö olisi paras jos menisit ylös saliin kertomaan heille mitä aiomme tehdä?

Ramsden (katsoen terävästi Tanneriin). En mielelläni jätä sinua kahdenkesken tuon herran kanssa. Etkö tule kanssani?

Anna. Neiti Ramsden ei tahdo puhua siitä minun kuulteni, ukki. Minun ei sovi olla läsnä.

Ramsden. Olet oikeassa. Minun olisi pitänyt ymmärtää se. Sinä olet hyvä tyttö, Anniseni.

(Hän taputtaa Annaa olalle. Anna katsoo häneen säteilevin silmin ja hän poistuu liikutettuna. Päästyään Ramsdenista Anna katsoo Tanneriin. Koska Tanner istuu selin häneen, hän ensin käyttää hetken tarkastaakseen ulkoasuaan. Sitten hän astuu hiljaa Tannerin luo ja puhuu melkein hänen korvaansa).

Anna. Jack! (Tanner kääntyy äkkiä vavahtaen) Oletko mielelläsi holhoojanani? Tahdothan olla vastuunalainen minusta, eikö totta?

Tanner. Uusin lisäys syntipukki-kokoelmaasi, eikö niin?

Anna. Että sinä viitsit kertoa tuota vanhaa, typerää leikkipuhettasi! Unohda nyt se jo! Miksi sinä aina sanot semmoista, jonka tiedät kiusaavan minua? Minä koetan miellyttää sinua niin hyvin kuin voin, Jack. Saanhan nyt sanoa sen suoraan, Jack, kun olet kerran holhoojani. Olen niin onneton ellet rupea ystäväkseni.

Tanner (katsellen häntä yhtä synkästi kuin äsken kuvapatsasta). Sinun ei tarvitse pyytää minun suosiotani. Kuinka perusteettomia meidän siveelliset arvostelumme ovat! Minusta tuntuu kuin sinulla ei olisi hiukkaistakaan omaatuntoa — ei mitään muuta kuin ulkokultaisuutta. Mutta sinä et ymmärrä eroitusta. Ja kumminkin sinussa on jotain viehättävää. Minä olen kaikesta huolimatta aina kiintynyt sinuun. Kaipaisin sinua, jos kadottaisin sinut.

Anna (tyynesti pistäen kätensä Tannerin käsivarteen ja astuen hänen kanssaan edestakaisin). Mutta onhan se vallan luonnollista, Jack. Olemmehan tunteneet toisemme lapsuudesta asti. Muistatko kun —

Tanner (äkkiä irroittautuen). Seis! Minä muistan kaikki.

Anna. Oh, me olimme usein hyvin hupsuja, mutta —

Tanner. En tahdo kuulla siitä, Anna. En ole enää mikään koulupoika, enkä vielä liioin yhdeksänkymmenvuotias narrikaan, jommoiseksi tietysti tulen jos elän kyllin kauan. Se on ollutta ja mennyttä. Salli minun unohtaa.

Anna. Eikö se ollut onnellista aikaa? (Hän koettaa taas tarttuu Tannerin käsivarteen).

Tanner. Istu alas ja käyttäydy säädyllisesti. (Hän asettaa Annan istumaan tuolille kirjoituspöydän viereen). Se oli epäilemättä onnellinen aika sinulle. Sinä olit hyvä tyttö etkä koskaan joutunut pulaan. Ja kumminkaan ei pahinkaan lapsi, joka ikinä on välttänyt selkäsaunaa, olisi voinut nauttia enempää. Voin ymmärtää millä menestyksellä petit toisia tyttöjä. Sinun hyvät avusi tekivät mahtavan vaikutuksen heihin. Mutta sanoppas minulle, oletko koskaan tuntenut hyvää poikaa?

Anna. Tietysti. Kaikki pojat ovat joskus hupsuja, mutta Tavy oli aina todellakin hyvä poika.

Tanner (älyten sanat todeksi). Niin. Olet oikeassa. Syystä tai toisesta et koskaan vietellyt Tavya.

Anna. Vietellyt! Jack!

Tanner. Niin juuri, hyvä neiti Mefistofeles, vietellyt. Sinä olit loppumattoman utelias saamaan selville kuinka pitkälle poika saattoi mennä ja pirullisen viisas yllättämään hänet ja saamaan selville hänen sisimmät salaisuutensa.

Anna. Mitä tyhjiä sinä puhut! Siksi että sinulla oli tapana kertoa minulle pitkiä juttuja kaikenlaisista pahoista töistä, joita muka olit tehnyt — poika hupakon temppuja! Ja mitä sinä nimität sisimmiksi salaisuuksiksi! Poikien salaisuudet ovat juuri samanlaisia kuin miestenkin. Ja tiedäthän millaisia ne ovat.

Tanner (jyrkästi). Ei, en tiedä. Millaisia ne ovat, kerrohan.

Anna. Sellaisia, joita he kertovat jokaiselle, tietysti.

Tanner. Mutta minä vannon että kerroin sinulle asioita, joita en koskaan kertonut kenellekään muulle. Sinä houkuttelit minut liittoon, jonka nojalla meidän ei pitänyt salata mitään toisiltamme. Meidän piti kertoa toisillemme vallan kaikki. Mutta minä en muista että sinä koskaan kerroit minulle mitään.

Anna. Sinä et tahtonut puhua minusta, Jack. Sinä tahdoit aina puhua itsestäsi.

Tanner. Se on totta, hirvittävän totta. Mutta mikä piru sinä mahdoit olla, kun sait selville tuon heikkouden ja käytit sitä hyväksesi tyydyttääksesi uteliaisuuttasi! Minä tahdoin kerskailla sinulle tehdäkseni itseni intresantiksi. Koetin keksiä kaikenlaisia vallattomuuksia siksi vain että minulla olisi jotain kerrottavaa sinulle. Tappelin poikien kanssa, joita en vihannut, valehtelin, vaikka vallan yhtä hyvin olisin voinut puhua totta, varastin esineitä, joita en tahtonut, suutelin pikku tyttöjä, joista en välittänyt. Se oli kaikki vain kerskailua, intohimotonta ja siis epätotta.

Anna En koskaan kertonut sinusta muille, Jack.

Tanner. Et. Mutta jos olisit tahtonut hillitä minua, olisit kertonut. Sinä tahdoit minua jatkamaan.

Anna (kiihkeästi). Se ei ole totta. Se ei ole totta, Jack. Minä en koskaan tahtonut sinua tekemään noita ikäviä, epämiellyttäviä, raakoja, tyhmiä, vulgääriä temppuja. Minä aina toivoin että kerrankin tekisit jotain sankarillista. (Malttaen mielensä). Anteeksi, Jack, mutta kaikki se mitä teit, ei ollut vähääkään sellaista mitä toivoin sinun tekevän. Usein olin hyvin pahoillani, mutta en voinut kertoa sinusta ja saattaa sinulle ikävyyksiä. Ja olithan vain poikanen. Tiesin että kerran kasvaisit mieheksi ja jättäisit poikamaisuudet. Ehkä olin väärässä.

Tanner (ivallisesti). Elä anna valtaa huolillesi, Anna. Ainakin yhdeksän kymmenettäosaa kaikista urostöistä, joita sulle tunnustin, olivat pelkkiä valeita. Sain varsin pian selville, että sinä et pitänyt tosista kertomuksista.

Anna. Tietysti ymmärsin että kaikki ei voinut olla totta. Mutta —

Tanner. Aiot muistuttaa minulle, että muutamat kaikkein häpeällisimmistä olivat tosia.

Anna (hellästi, Tannerin suureksi kauhuksi). En tahdo muistuttaa sinua mistään. Mutta minä tunsin henkilöt, joille ne tapahtuivat ja kuulin niistä.

Tanner. Niin. Mutta todetkin jutut minä koristelin kertoessani. Tunteellisen pojan nöyryytykset voivat naurattaa kovasti tavallisia paksunahkaisia aikaihmisiä, mutta pojalle itselleen ne ovat niin kipeitä, niin häpeällisiä, että hän ei voi tunnustaa niitä — hän ei voi muuta kuin kieltää ne kiihkeästi. Oli miten oli, ehkäpä oli hyväkin minulle hiukan koristella asioita, sillä kerran kun kerroin totuuden uhkasit sanoa sen muille.

Anna. En ikinä. En ainoatakaan kertaa.

Tanner. Uhkasitpa kerran. Muistatko kuka oli se mustasilmäinen tyttö, Rachel Rosetree? (Annan kulmakarvat vavahtavat kerran tahtomattaan). Minä panin toimeen rakkausseikkailun hänen kanssaan. Tapasimme toisemme eräänä iltana puutarhassa ja kävelimme hyvin epämukavasti käsivarret toistemme vyötäisillä ja suutelimme toisiamme erotessa ja olimme erittäin tunnollisesti romantisia. Jos tuota rakkausjuttua olisi jatkunut, olisin kyllästynyt kuoliaaksi, mutta sitä ei jatkunutkaan, sillä vallan pian Rachel jätti minut, koska hän huomasi että olin kertonut asiasta sinulle. Kuinka hän sai sen tietää? Sinulta tietysti. Sinä menit hänen luokseen ja kerroit hänelle hänen rikollisen salaisuutensa sekä pidit häntä kauhun ja nöyryytyksen vallassa uhaten kannella.

Anna. Se oli hyvin terveellistä hänelle. Velvollisuuteni oli estää häntä käyttäytymästä huonosti, ja nyt hän on siitä kiitollinen minulle.

Tanner. Onko hän?

Anna. Ainakin hänen pitäisi olla.

Tanner. Velvollisuutesi ei pakoittanut sinua estämään minua käyttäytymästä huonosti, vai mitä?

Anna. Minä estin sinua samalla kuin estin häntä.

Tanner. Oletko varma siitä? Sinä estit minua kertomasta sinulle seikkailuistani, mutta mistä tiedät estäneesi seikkailuni?

Anna. Tarkoitatko sillä että jatkoit samaan tapaan toisten tyttöjen kanssa.

Tanner. En. Sain vallan tarpeekseni romantisesta hassutuksesta Rachelin kanssa.

Anna (epäillen). Miksi sinä siis rikoit luottamussuhteemme ja tulit vallan vieraaksi minulle?

Tanner (salaperäisesti). Tapahtui silloin että sain jotain, jonka tahdoin pitää vallan yksin, jakamatta sitä sinun kanssasi.

Anna. Olen varma etten olisi tahtonut sitä, jos olisit kieltänyt.

Tanner. Se ei ollut laatikollinen makeisia, Anna. Se oli jotain, jota sinä et koskaan olisi sallinut minun kutsua omakseni.

Anna (epäillen). Mitä?

Tanner. Sieluni.

Anna. Oh — ole nyt järkevä, Jack. Tiedäthän että nyt puhut tyhjiä.

Tanner. Tämä on tosinta totta, Anna. Sinä et huomannut siihen aikaan että sinäkin sait sielun. Mutta sinä sait sen kumminkin. Ei se ollut vallan turhanpäiten, kun äkkiä huomasit että siveellinen velvollisuutesi pakoitti sinua puhdistamaan ja parantamaan Rachelia. Siihen saakka olit toiminut varsin laajasti hyvän lapsen varjon alla, mutta ei koskaan johtunut mieleesi että sinulla oli velvollisuuksia toisia kohtaan. — Silloin minullekin tuli velvollisuuksia. Siihen saakka olin leikkinyt rosvosilla ilman enempää omaatuntoa kuin ketulla kanatarhassa. Mutta nyt aloin epäröidä, tuntea velvollisuutta, käsittää että totuus ja kunnia eivät enää olleet vain äiteliä sanoja aikaihmisten suussa, vaan pakoittavia periaatteita minussa itsessäni.

Anna (hiljaa). Niin. Olet kai oikeassa. Sinä aloit kehittyä mieheksi, minä naiseksi.

Tanner. Oletko varma ettemme alkaneet kehittyä joksikin enemmäksi vielä? Mitä miehuuden ja naisellisuuden alkaminen merkitsee useimpien ihmisten suussa? Tiedäthän: se merkitsee rakkauden alkamista. Mutta rakkaus alkoi minulle aikoja ennen. Rakkaudella oli osansa kaikkein aikaisimmissa unelmissa ja hullutuksissa ja mielikuvitelmissa mitä voin muistaa — saanko sanoa mitä me voimme muistaa? — vaikka me emme sitä silloin ymmärtäneet. Ei, se muutos, joka minussa tapahtui, oli siveellisen tunteen syntyminen minussa, ja kokemukseeni nojaten uskon että siveellinen tunne on ainoa todellinen tunne.

Anna. Kaikkien tunteiden tulisi olla siveellisiä, Jack.

Tanner. Tulisi! Luuletko että mikään on kyllin voimakas pakoittaakseen tunnetta, paitsi vielä voimakkaampi tunne?

Anna. Siveystuntomme hallitsee tunnetta, Jack. Elä ole tyhmä.

Tanner. Siveystuntomme! Ja eikö se muka ole tunnetta? Pitääkö paholaisen saada kaikki tunteet aivan niinkuin hyvät tuuletkin? Ellei se ole tunnetta — ellei se olisi mahtavin kaikista tunteista niin toiset tunteet lakaseisivat sen pois niinkuin hurrikanimyrsky kuivan lehden. Se on juuri tuon tunteen syntyminen, joka muuttaa lapsen mieheksi.

Anna. On muitakin tunteita, Jack. Hyvin voimakkaita.

Tanner. Kaikki muut tunteet olivat minussa jo sitä ennen, mutta ne olivat mitättömiä ja ilman päämäärää — vain lapsellista ahneutta ja julmuutta, uteliaisuutta ja kuvittelua, tapoja ja taikauskoa — muodotonta ja naurettavaa täysikasvuiselle järjelle. Kun ne kaikki äkkiä alkoivat loistaa kuin vasta sytytetyt liekit, ei valo ollut heidän omansa, vaan koittavan siveellisen tunteen paistetta. Se antoi niille arvoa, se antoi niille tietoisuuden ja merkityksen, se antoi niille ruokahalun ja järjesti ne tarkoitus- ja periaatearmeijoiksi. Sieluni syntyi siitä tunteesta.

Anna. Huomasin että kävit järkevämmäksi. Sinä olit tavattoman hävittävä olento sitä ennen.

Tanner. Hävittävä! Eikö mitä. En ollut muuta kuin vallaton.

Anna. Olit kyllä, Jack, juuri hävittävä sinä olit. Sinä turmelit kaikki vesat katkomalla oksien päät puumiekalla. Sinä särit lasit kurkkulavoista lingollasi. Sinä pistit tuleen heinäsuovan ja poliisi otti kiinni Tavyn, joka juoksi pakoon, kun hän ei saanut sinua estetyksi. Sinä —

Tanner. Huh! huh! huh! Nuo olivat kaikki tappeluita, piirityksiä, sotatemppuja, jotta saattaisimme suojella skalppejamme punaisilta indianeilta! Sinulla ei ole ollenkaan mielikuvitusta, Anna. Minä olen kymmenen kertaa hävittävämpi nyt kuin silloin. Siveellinen tunne on ottanut johtaakseen hävittäväisyyttäni siveellisiä päämääriä kohti. Minusta on tullut reformaattori, ja kuten kaikki reformaattorit, minäkin olen kuvienhävittäjä. Minä en enää säre kurkkulavojen laseja enkä polta heinäsuovia: minä sären uskontoja ja turmelen epäjumalia.

Anna (ikävystyneenä). Pelkään että olen liian naisellinen nähdäkseni mitään järkeä hävityksessä, hävittäminen ei voi muuta kuin hävittää.

Tanner. Niin, sepä se juuri onkin hyödyllistä. Rakentaminen ahtaa maan täyteen kaikenlaisia laitoksia, joita ahertajat keksivät. Hävittäminen puhdistaa sen ja hankkii meille hengittämistilaa ja vapautta.

Anna. Tuosta ei ole mitään hyötyä, Jack. Ei kukaan nainen ole yhtä mieltä kuin sinä.

Tanner. Se johtuu siitä että te sekoitatte rakentamisen ja hävittämisen luomiseen ja murhaan. Ne ovat vallan eri asioita. Minä jumaloin luomista ja inhoan murhaa. Niin, minä jumaloin sitä puissa ja kukkasissa, linnuissa ja petoeläimissä, ja sinussakin, Anna (Tyytyväisyyden ilme äkkiä poistaa kasvavan ouduksumisen ja ikävystymisen ilmeen Annan kasvoilta). Se oli juuri luova vaisto, joka pani sinut kiinnittänään minut itseesi siteillä, joitten jäljet tuntuvat vielä tänäkin päivänä. Niin Anna, tuo vanha lapsellinen liitto välillämme oli tietämättämme lemmenliitto —

Anna. Jack!

Tanner. Oo — elä säikähdä!

Anna. Minä en säikähdä!

Tanner (oikullisesti). Mutta sinun pitäisi säikähtää. Missä ovat periaatteesi?

Anna. Jack, puhutko sinä vakavasti vai etkö?

Tanner. Siveellisestä tunteestako?

Anna. Ei, ei, mutta siitä toisesta. (Hämillään). Oh, sinä olet niin hupsu. Ei milloinkaan voi tietää kuinka sinua tulee ymmärtää.

Tanner. Sinun tulee ymmärtää minut vallan vakavasti. Minä olen sinun holhoojasi ja velvollisuuteni on parantaa sinun luonnettasi.

Anna. Lemmenliitto on siis ohi, eikö niin? Sinä kai kyllästyit minuun?

Tanner. En. Mutta siveellinen tunne saattoi lapsellisen suhteemme mahdottomaksi. Mustasukkainen tunne omasta yksilöllisyydestäni heräsi minussa —

Anna. Sinä et sietänyt että sinua kohdeltiin kuin poikaa enää. Jack raukka!

Tanner. Niin — sillä poikana kohteleminen oli asettamista entiseen asemaan. Minusta oli tullut uusi henkilö, ja ne, jotka tunsivat vanhan itseni, nauroivat minulle. Ainoa ihminen, joka käyttäytyi järkevästi, oli räätälini. Hän otti uuden mitan minusta joka kerta, vaikka kaikki muut käyttivät vanhoja mittoja ja otaksuivat niitten sopivan.

Anna. Sinusta tuli hirvittävän itsetietoinen.

Tanner. Kun sinä pääset taivaaseen, Anna, tulet olemaan äärettömän itsetietoinen siivistäsi ensimäisenä vuotena. Kun tapaat siellä sukulaisiasi ja he yhä vain tahtovat kohdella sinua ikäänkuin vielä olisit kuolevainen, et voi sietää heitä, koetat päästä sellaiseen piiriin, jossa sinua ei ole koskaan tunnettu muuna kuin enkelinä.

Anna. Turhamaisuutesi vain siis sai sinut pakenemaan meitä.

Tanner. Niin, turhamaisuuteni vain, kuten sinä sitä nimität.

Anna. Sinun ei olisi tarvinnut siitä syystä paeta minua.

Tanner. Sinua ennen kaikkia. Sinä taistelit kovemmin kuin kukaan vapautustani vastaan.

Anna (vakavasti). Kuinka väärässä sinä olet! Minä olisin tehnyt vaikka mitä tähtesi.

Tanner. Vaikka mitä, paitsi päästänyt minut irti sinusta. Silloinkin kuin vaistosi oli opettanut sinulle tuon kirotun naisten tempun koota velvollisuuksia miehen niskoille, ja heittää itsensä täydellisesti ja avuttomasti hänen armoilleen, kunnes mies vihdoin ei uskalla astua askeltakaan juoksematta ensin kysymään lupaa siltä samalta naiselta. Tunnen poika raukan, jonka hartain toivo on juosta pakoon vaimostaan. Vaimo estää häntä uhkaamalla heittäytyä sen veturin muserrettavaksi, joka vetää karkurin junaa. Niin tekevät kaikki naiset. Jos me koetamme mennä jonnekin, jonne eivät tahdo päästää meitä, ei mikään laki ole meitä estämässä, mutta kun astumme ensimäisen askeleen on heidän rintansa jalkaimme alla, heidän ruumiinsa pyörien alla lähtiessämme. Ei mikään nainen ole koskaan minua orjuuttava sillä lailla.

Anna. Mutta Jack, ethän voi kulkea maailman läpi ottamatta huomioon muitakin ihmisiä hiukan.

Tanner. Tietysti. Mutta mitä muita ihmisiä? Tuo muuten ihmisten huomioonottaminen - tai oikeastaan halpamainen pelko, jota me sanomme huomioonottamiseksi — se juuri tekee meistä sentimentaalia orjia. Sinun ottaminen huomioon, esimerkiksi, merkitsee samaa kuin luopuminen omasta tahdostaan sinun tahtosi hyväksi. Entäpäs jos sinun tahtosi olisi huonompi kuin minun? Opetetaanko naisia paremmin kuin miehiä, vai huonomminko? Opetetaanko äänestäjäjoukkioita paremmin kuin valtiomiehiä, vai huonomminko? Huonommin tietysti kummassakin tapauksessa. Ja millaiseksi maailma muuttuu kun valtiomiehet ottavat huomioon äänestäjälaumojaan ja yksityiset miehet vaimojaan? Mitä merkitsevät kirkko ja valtio tähän aikaan? Samaa kuin nainen ja veronmaksaja.

Anna (tyynesti). Minusta on niin hauska että ymmärrät politiikkaa, Jack. Siitä on sinulle varmaan paljon hyötyä, jos pääset parlamenttiin. (Tanner lyyhistyy kohoon niinkuin puhkaistu rakko). Mutta minusta on ikävää että arvelit minun vaikutustani huonoksi.

Tanner. En sanonut sitä huonoksi. Huono tai hyvä — minä en tahtonut mukaantua sen alaiseksi, enkä tahdo nytkään.

Anna. Eihän kukaan sitä pyydäkään Jack. Minä vakuutan — todellakin vakuutan — etten välitä omituisista mielipiteistäsi vähääkään. Tiedäthän että me kaikki olemme kasvatetut vapaamieliseen suuntaan. Miksi sinä siis välttämättömästi tahdot pitää minua ahdasmielisenä?

Tanner. Siinähän vaara juuri onkin. Minä tiedän että sinä et välitä, siitä syystä että olet saanut selville ettei se tee mitään. Boa constrictor ei välitä vähääkään härän mielipiteistä kietouduttuaan sen ympärille.

Anna (nousten ja äkkiä ymmärtäen). Oo-oo-oo! Nyt minä ymmärrän miksi varoitit Tavya kutsumalla minua boa constrictoriksi. Ukki kertoi minulle. (Hän nauraa ja heittää boansa Tannerin kaulaan). Eikö se tunnu suloiselta ja pehmeältä Jack?

Tanner. Sinä kauhea nainen! Aiotko heittää pois ulkokullaisuutesikin?

Anna. En ole koskaan ulkokullattu sinun kanssasi, Jack. Oletko suuttunut? (Hän vetää pois boan ja heittää sen tuolille). Ehkä minun ei olisi pitänyt tehdä sitä.

Tanner (ylenkatseellisesti). Hyh! teeskentelyä! Miksi et olisi tehnyt niin, jos se kerran huvitti sinua?

Anna (kevyesti). Siksi — siksi että luulen sinun tarkoittaneen boa constrictorilla oikeastaan tätä (hän kietoo käsivartensa Tannerin kaulaan).

Tanner (tuijottaen häneen). Suurenmoinen julkeus! (Anna nauraa ja taputtaa hänen poskiaan). Ja ajatteleppas että jos mainitseisin tästä kohtauksesta, ei ainoakaan sielu uskoisi minua, mutta jos sinä syyttäisit siitä minua, ei kukaan uskoisi vastaväitteitäni.

Anna (siirtäen pois käsivartensa hyvin arvokkaasti). Sinä olet parantumaton Jack. Mutta sinun ei pitäisi laskea leikkiä meidän mieltymyksestämme toisiimme. Ei kukaan voi ymmärtää sitä väärin. Ethän sinä ainakaan ymmärrä sitä väärin, toivon mä.

Tanner. Vereni selittää sen minulle, Anna. Raukka, raukka Ricky Ticky Tavy!

Anna (katsahtaen häneen äkkiä aivan kuin tämä olisi uusi näkökohta). Ethän vain lienee kyllin typerä ollaksesi mustasukkainen Tavylle?

Tanner. Mustasukkainen! Mistä syystä? Mutta minä en ihmettele että kahlehdit häntä niin lujasti. Minäkin tunnen kahleitten kiristyvän ympärilläni, vaikka sinä vain leikit kanssani.

Anna. Luuletko että minulla on tosi tarkoituksia Tavyyn nähden?

Tanner. Tiedän että sinulla on.

Anna (vakavasti). Ole varuillasi, Jack. Sinä teet Tavyn hyvin onnettomaksi, jos annat hänelle väärän käsityksen minusta.

Tanner. Ole huoleti, ei hän enää pääse sinua pakoon.

Anna. Usein mietin että oletkohan sinä todellakin viisas mies.

Tanner. Kas niin. Mistä tämä äkkinäinen epäluulo?

Anna. Sinä näytät ymmärtävän kaikki, jota minä en ymmärrä, mutta sinä olet täydellinen kehtolapsi niissä asioissa, joita minä tosiaankin ymmärrän.

Tanner. Sen saat ainakin uskoa, että minä ymmärrän, mitä Tavy tuntee sinua kohtaan.

Anna. Ja luuletko myöskin ymmärtäväsi, mitä minä tunnen Tavya kohtaan?

Tanner. Minä tiedän liiankin hyvin kuinka Tavy raukan käy.

Anna. Minä nauraisin sinulle Jack, ellen muistaisi isä vainajata. Muista se! Tavysta tulee hyvin onneton.

Tanner. Niin tulee, mutta hän ei tule itse tietämään sitä, poika raukka. Hän on tuhat kertaa liian hyvä sinulle. Siitä on johtuva hänen elämänsä suurin erehdys sinun suhteesi.

Anna. Luulen että miehet erehtyvät enemmän siksi että he ovat liian viisaita, kuin siksi että he ovat liian hyviä (hän istuutuu ja osoittaa ylenkatsettaan koko miessukua kohtaan olkapäitten soman sorealla asennolla).

Tanner. Tiedän vallan hyvin ettet välitä paljoa Tavysta. Mutta maailmassa on aina niin että toinen suutelee ja toinen sallii itseään suudeltavan. Tavy suutelee, ja sinä vain käännät poskesi suudeltavaksi, ja sitten heität hänet pois, jos tapaat paremman.

Anna (loukkaantuneena). Sinulla ei ole mitään oikeutta sanoa tuommoista minulle, Jack. Se ei ole totta eikä se ole hienotuntoista. Jos sinä ja Tavy tahdotte ymmärtää minut väärin, ei syy ole minun.

Tanner (katuvana). Anteeksi minun karkeuteni, Anna. Se kohdistuu pahaan maailmaan, ei sinuun. (Anna katsahtaa häneen tyytyväisenä ja anteeksiantavana. Tanner muuttuu heti varovaksi). Sama se. Toivoisin vain että Ramsden palaisi. En koskaan tunne itseäni varmaksi sinun seurassasi. Sinussa on semmoinen pirullinen viehätys — ei, ei se ole viehätystä vaan kekseliästä voimaa. (Anna nauraa). Juuri noin — sinä tiedät sen itse ja ylpeilet siitä. Julkisesti, häpeämättä ylpeilet siitä.

Anna. Mikä kauhea liehakoitsija sinä olet, Jack!

Tanner. Liehakoitsija!! Minä!!!

Anna. Niin juuri liehakoitsija. Sinä koetat aina suututtaa ja loukata ihmisiä, mutta sinä et koskaan todella aio päästää heitä irti itsestäsi.

Tanner. Nyt minä soitan kelloa. Tämä keskustelu on mennyt pitemmälle kuin aioin.

Ramsden ja Octavius palaavat takaisin neiti Ramsdenin kanssa, joka on älykäs vanha neiti yksinkertaisessa ruskeassa silkkipuvussa, sormissa ja kaulassa kylliksi sormuksia, lukkoneuloja ja vitjoja osoittamaan että hänen pukunsa yksinkertaisuuteen ovat syynä periaatteet eikä köyhyys. Hän astuu huoneeseen hyvin päättävästi. Molemmat miehet, nolostuneina ja masentuneina, seuraavat häntä. Anna nousee ja astuu innokkaasti häntä vastaan. Tanner vetäytyy seinän luo kuvapatsaitten väliin ja on katselevinaan kuvia. Ramsden astuu pöytänsä luo, kuten tavallista, ja Octavius pysyttelee Tannerin läheisyydessä.

Neiti Ramsden (Melkein työntäen Annaa kylkeen astuessaan rouva Whitefieldin tuolin luo ja istuessaan siihen päättävästi). Minä pesen käteni koko tässä asiassa.

Octavius (hyvin onnettomana). Tiedän että tahdotte minun viemään pois Violetin. Sen teen. (Hän kääntyy epäröiden ovea kohti).

Ramsden. Ei, ei —

Neiti Ramsden. Miksi sinä sanot ei, Roebuck? Octavius ymmärtää että minä en ajaisi pois ketään todellisesti katuvaa naista. Muita kun nainen ei ole ainoastaan paha, vaan aikoo jatkaa pahuuttaan, silloin minä eroan.

Anna. Voi, neiti Ramsden, mitä te tarkoitatte? Mitä Violet on sanonut?

Ramsden. Violet on kovin itsepäinen. Hän ei tahdo lähteä Lontoosta. En ymmärrä häntä.

Neiti Ramsden. Minäpä ymmärrän. Asia on päivän selvä, hyvä Roebuck. Hän ei tahdo mennä, sillä hän ei tahdo erota tuosta miehestä, kuka hän sitten lieneekään.

Anna. Niin, tietysti. Octavius, puhuitko sinä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei tahdo kertoa meille mitään. Eikä hän suostu mihinkään ennenkuin hän on sopinut jonkun toisen kanssa. Tietysti sen konnan kanssa, joka on hänet pettänyt.

Tanner (Octaviukselle). Anna heidän siis sopia keskenään. Mies tulee iloitsemaan saadessaan hänet lähetetyksi ulkomaille. Mikä siis on niin vaikeata tässä asiassa?

Neiti Ramsden (ottaen sanat Octaviuksen suusta). Vaikeatako? Se, että kun minä tarjouduin häntä auttamaan, en tietysti tarjoutunut hänen rikostoverikseen. Hänen täytyy joko pyhästi luvata, ettei hän ikinä enää tapaa tuota miestä, taikka sitten täytyy hänen hankkia itselleen uusia ystäviä. Jota pikemmin sitä parempi.

Kamarineitsyt ilmestyy ovelle. Anna istuu nopeasti näyttäen niin välinpitämättömältä kuin suinkin. Octavius tietämättään matkii häntä.

Kamarineitsyt. Vaunut ovat ovella, neiti.

Neiti Ramsden. Mitkä vaunut?

Kamarineitsyt. Neiti Robinsonille.

Neiti Ramsden. Ooh! (Tointuen). Hyvä on. (Kamarineitsyt poistuu). Hän on lähettänyt hakemaan vaunuja.

Tanner. Minä tahdoin jo puoli tuntia sitten lähettää hakemaan vaunuja.

Neiti Ramsden. Olen iloinen että hän ymmärtää millaiseen asemaan hän on itsensä asettanut.

Ramsden. En pidä siitä että hän lähtee pois tuolla lailla, Susanna. Ei meidän pitäisi olla liian kiihkeitä.

Octavius. Kiitos, tuhat kiitosta siitä! Mutta neiti Ramsden on vallan oikeassa, Violet ei voi viipyä kauemmin.

Anna. Etkö sinä Tavy voisi mennä hänen kanssaan?

Octavius. Hän ei huoli minusta kanssaan.

Neiti Ramsden. Tietysti ei. Hän menee suoraa päätä tuon miehen luo.

Tanner. Luonnollisena seurauksena siitä siveästä kohtelusta, joka täällä on tullut hänen osakseen.

Ramsden (hyvin huolissaan). Kas niin Susanna! Siinä sen kuulet! Ja siinä on jonkun verran totta. Toivoisin että periaatteesi sallisivat sinun olla hiukan kärsivällinen tuota tyttö raukkaa kohtaan. Hän on hyvin nuori, ja kaikella on aikansa.

Neiti Ramsden. Oo, kyllä hän saa tarpeeksi myötätuntoisuutta miehiltä. Minua hämmästyttää sinun puheesi, Roebuck.

Tanner. Minua myöskin, erittäin iloisesti.

Violet ilmestyy ovelle. Hän on niin katumaton ja itsetietoinen nuori nainen kuin suinkin voi löytää kaikkein moitteettomimmin käyttäytyneiden naisten seassa. Hänen pieni päänsä ja pienoinen, päättävä suunsa, hänen puheensa ylpeä joustavuus ja hänen ryhtinsä huolellisuus, hänen pukunsa moitteeton komeus, johon kuuluu hyvin siro hattu sekä siinä kuollut lintu — kaikki todistaa että siinä on personallisuus, joka on yhtä vaarallinen kuin harvinaisen kaunis. Hän ei ole sireeni niinkuin Anna. Ihailu tulee hänen osakseen ilman mitään ponnistuksia hänen puoleltaan, ilman että hän siitä edes valittaakaan. Annassa on paljon veitikkamaisuutta, Violetissa ei yhtään, ja ehkei hänessä ole myöskään armoa. Ainoa mikä ehkä sitoo häntä, on järki ja ylpeys, vaan ei sääli. Hänen ääntään voisi luulla opettajattaren ääneksi, joka toruu pahasti käyttäytynyttä tyttöluokkaa, kun hän täydellisesti itseään halliten ja hiukan ylenkatseellisesti alkaa sanoa sanottavansa.

Violet. Tulin vain sanomaan neiti Ramsdenille että hän on löytävä minulle antamansa syntymäpäivälahjan, filigrani-rannerenkaan, taloudenhoitajan huoneessa.

Tanner. Tule sisään, Violet, ja puhele järkevästi meille.

Violet. Kiitos. Olen saanut vallan tarpeeksi perhekeskustelusta tänään. Samoin äitisi, Anna. Hän läksi itkien kotiin. Mutta kaikissa tapauksissa olen saanut selville minkä arvoiset muutamat niin sanotut ystävät ovat. Hyvästi.

Tanner. Ei, odota hetkinen. Minun täytyy sanoa jotain, jota pyydän sinua kuuntelemaan. (Violet katsoo häneen ilman vähänkään uteliaisuutta, mutta odottaa kumminkin, nähtävästi yhtä paljon vetääkseen käteensä toisen hansikkaansa, kuin kuunnellakseen Tanneria). Minä olen täydellisesti sinun puolellasi tässä asiassa. Onnittelen sinua syvimmällä kunnioituksella, siksi että sinulla on ollut niin paljon rohkeutta. Sinä olet vallan oikeassa ja perhe on vallan väärässä.

Hämmästystä. Anna ja neiti Ramsden nousevat ja kääntyvät Violetia ja Tanneria kohti. Violet hämmästyneempänä kuin kukaan, unohtaa hansikkaansa ja astuu keskelle huonetta nolona ja pahoillaan. Octavius yksin ei liiku eikä kohota päätään: hän on häpeän masentama.

Anna (rukoilevasti, jotta Tanner käyttäytyisi ihmisiksi). Jack!

Neiti Ramsden (raivossa). No sen minä sanon!

Violet (terävällä äänellä Tannerille). Kuka kertoi sen sinulle?

Tanner. Ramsden ja Tavy tietysti. Miksi he eivät olisi saaneet?

Violet. Sillä he eivät tiedä.

Tanner. Tiedä? Mitä?

Violet. He eivät tiedä että minä olen oikeassa.

Tanner. Oo - kyllä he sen tietävät sydämessään, vaikka heidän hullut taikauskonsa siveydestä ja soveliaisuudesta ja sen semmoisessa saattaa heidät moittimaan sinua. Mutta minä tiedän ja muu maailma oikeastaan myöskin tietää, vaikkei se uskalla sitä tunnustaa, että sinulla oli oikeus seurata vaistoasi, että elinvoima ja rohkeus ovat suurimmat ominaisuudet naisessa ja äitiys hänen juhlallinen vihkimisensä naisellisuuteen, ja että se seikka, että et ole laillisesti vihitty, ei hiukkaistakaan vähennä sinun arvoasi eikä meidän kunnioitustamme sinua kohtaan.

Violet (punastuen harmista). Sinä siis pidät minua huonona naisena, kuten nuo muutkin. Ja sinä luulet, että minä en ole ainoastaan menetellyt kunnottomasti, vaan vieläpä hyväksyn sinun innoittavat mielipiteesikin. Neiti Ramsden, minä olen sietänyt teidän kovat sananne siksi että tiesin teidän kerran katuvan niitä kun saitte kuulla totuuden, mutta minä en siedä semmoista inhoittavaa loukkausta, että Jack onnittelee minua siitä, että muka olen yksi noita kurjia olentoja, joita hän hyväksyy. Minä olen salannut avioliittoni mieheni tähden. Mutta nyt minä vaadin laillisen aviovaimon oikeudella että minua ei loukata.

Octavius (kohottaen päänsä sanomattomalla helpoituksen tunteella). Sinä olet naimisissa!

Violet. Niin olen. Ja teidän olisi pitänyt arvata se. Mikä syy teillä oli epäillä että minulla ei ollut oikeutta kantaa vihkisormusta? Ei kukaan teistä koskaan kysynytkään minulta. Sitä en voi unohtaa.

Tanner (rauniona). Olen täydellisesti masennettu. Tarkoitin hyvää. Pyydän anteeksi — ryömien pyydän anteeksi.

Violet. Toivon että vasta olet varovampi puheissasi. Tietysti ei kukaan ota niitä täydellä todella, mutta ne ovat epämiellyttäviä ja todistavat huonoa aistia.

Tanner (taipuen myrskyn alla). En voi puolustautua. Olen vasta varovampi puolustaessani naisia. Pelkään että olemme kaikki alentuneet sinun silmissäsi, paitsi Anna. Annan tähden suo meille anteeksi.

Violet. Niin, Anna on ollut hyvin ystävällinen. Mutta hän tiesi.

Tanner. Ahaa.

Neiti Ramsden (jäykästi). Ja kuka on se herrasmies, joka ei tunnusta vaimoaan?

Violet (nopeasti). Se on minun asiani, neiti Ramsden, eikä teidän. Minulla on omat syyni pitää avioliittoni salassa tällä haavaa.

Ramsden. En voi sanoa muuta kuin että olen kovin pahoillani, Violet. Minua vallan kauhistaa muistella kuinka olemme sinua kohdelleet.

Octavius (nolona). Anteeksi, Violet. En voi sanoa muuta.

Neiti Ramsden (yhä vielä haluttomana antautumaan). Tietysti se minkä nyt kerroit, muuttaa asiat kokonaan. Joka tapauksessa on velvollisuuteni itseäni kohtaan —

Violet (keskeyttäen hänet). Velvollisuutenne minua kohtaan on pyytää anteeksi. Se on velvollisuutenne sekä itseänne että minua kohtaan. Jos itse olisitte naimisissa oleva vaimo, ette suinkaan tahtoisi istua taloudenhoitajan huoneessa ja tulla kohdelluksi kuin pahankurinen lapsi. Siten juuri nuoret neidit ja vanhat eukot, joilla ei ole mitään vakavia velvollisuuksia, minua kohtelivat.

Tanner. Elä iske meihin, kun olemme masennetut, Violet. Minä luulin että teimme itsemme naurunalaisiksi, mutta oikeastaan onkin niin että sinä teit meidät naurunalaisiksi.

Violet. Ainakaan se ei ollut sinun asiasi, Jack.

Tanner. Eikö ollut minun asiani? Vaikka Ramsden melkein suoraan syytti minua tuoksi tuntemattomaksi herrasmieheksi.

Ramsden vastustaa kiihkeästi, mutta Violetin kylmä suuttumus sammuttaa hänen kiihkonsa.

Violet. Sinua! Kuinka inhoittavaa! Kuinka ilettävää! Kuinka halveksittavasti te olette puhuneet minusta! Jos mieheni tietäisi tuon, ei hän sallisi minun ikinä enää virkkaa sanakaan teille. (Ramsdenille). Tämän viimeisen te todellakin olisitte voinut säästää minulta.

Ramsden. Minä vakuutan etten koskaan — ainakin se on sanojeni hirveätä väärentämistä —

Neiti Ramsden. Sinun ei tarvitse selittää, Roebuck. Hän oli itse syynä kaikkeen. Hänen asiansa on pyytää anteeksi että hän petti meidät.

Violet. Voin antaa teille anteeksi, neiti Ramsden, sillä te ette voi ymmärtää, kuinka tunnen tämmöisissä asioissa, vaikka kyllä olisin odottanut enemmän järkeä henkilöiltä, joilla on suurempi kokemus. Minä ymmärrän kuitenkin että olette joutunut hyvin kiusalliseen asemaan ja paras minkä voin tehdä, on poistua heti. Hyvästi.

Hän menee jättäen heidät tuijottamaan.

Neiti Ramsden. No sen minä sanon!

Ramsden (valittaen). Kyllä hän nyt on meille hyvin suuttunut.

Tanner. Teidän täytyy lyyhistyä kokoon vihkisormuksen edessä, Ramsden, kuten meidän muidenkin. Häpeämme malja on täysi.

Toinen näytös.

Ajotiellä maatalon puistossa lähellä Richmondia moottorivaunu on joutunut epäkuntoon. Se seisoo puuryhmän edessä, jonka ympäri tie kiertää taloon, joka osittain näkyy puitten läpi. Tanner seisoen tiellä moottorivaunun vasemmalla puolella, voisi selvään nähdä talon läntisen nurkan, ellei hänen huomionsa olisi kokonaan kiintynyt selällään makaavaan, sinisiin housuihin puettuna sääripariin, joka pistää esiin koneen alta. Hän katselee niitä tarkasti, selkä kumarassa ja kädet polviin nojaten. Hänen nahkatakkinsa ja suippo lakkinsa osoittavat että hän on moottorivaunun matkustajia.

Sääret. Ahaa! Nyt se on tehty.

Tanner. Onko kaikki kunnossa nyt?

Sääret. Kaikki hyvin!

Tanner kumartuu tarttuen kiinni säärien nilkkaan ja vetäen esiin kuin työntökärryt säärien omistajan, joka kulkee käsillään pitäen vasaraa hampaissaan. Hän on nuori mies siistissä sinisessä puvussa, puhtaaksi ajettu leuka, tummat silmät, lyhyt hyvin harjattu tukka ja hiukan säännöttömät, epäluuloisesti kaarevat kulmakarvat. Kun hän korjaa vaunua ovat hänen liikkeensä nopeat ja odottamattomat, mutta kumminkin tarkat ja huolelliset. Tanneria ja Tannerin ystäviä kohtaan hänen käytöksensä ei ole ollenkaan alamainen, vaan kylmä ja jäykkä, pitäen heidät jonkun matkan päässä, mutta antamatta kumminkaan koskaan aihetta valituksiin. Siitä huolimatta hän koko ajan pitää heitä silmällä jotenkin kyynillisesti, niinkuin ainakin mies joka tuntee maailman nurean puolen. Hän puhuu hitaasti ja hieman ivallisesti eikä ollenkaan koeta saada puhettaan herrasmaiseksi. Saattaa arvata että hänen siro ulkoasunsa on merkkinä kunnioituksesta häntä itseään ja omaa luokkaansa kohtaan, eikä niitä kohtaan, joitten palveluksessa hän on.

Hän astuu nyt moottorivaunuun koettaakseen koneistoa ja panee taas lakin päähänsä ja päällystakin yllensä. Tanner riisuu pois nahkaisen päällystakkinsa ja heittää sen vaunuun. Kuljettaja (taikka automobilisti, taikka moottoriniekka, taikka miksi tahansa nimittänemmekään häntä) katselee ympärilleen kysyvästi, työntäen samalla vasaransa vaunuun.

Kuljettaja. Joko saitte tarpeeksi, vai?

Tanner. Voin yhtä hyvin kävellä taloon ja ojentaa jalkojani hiukan sekä tyynnyttää hermojani. (Katsoen kelloaan). Tiedätte kai että olemme tulleet Hyde Park Cornerista Richmondiin kahdessakymmenessä yhdessä minuutissa.

Kuljettaja. Viidessätoista minuutissa minä sen vertaisen matkan olisin pyörähyttänyt, jos olisi ollut selvä tie.

Tanner. Mutta mistä syystä? Rakkaudesta urheiluunko, vai saadaksenne ilon kauhistuttaa onnetonta isäntäänne?

Kuljettaja. Mikä se teitä pelottaa?

Tanner. Poliisi ja niskani mahdollinen taittuminen.

Kuljettaja. Soo. Mutta jos tykkäätte kulkea hiljakseen niin voittehan mennä omnibussissa. Se on halvempaa. Te maksatte minulle että minä säästäisin teiltä aikaa ja hankkisin teille hyötyä tuhannen punnan moottorivaunusta. (Hän istuutuu tyynesti).

Tanner. Minä olen moottorivaunun sekä teidän orjanne. Joka yö minä uneksin siitä kirotusta kapineesta.

Kuljettaja. Kyllä se semmoinen haihtuu. Jos menette taloon niin saanko kysyä kuinka kauan meinaatte viipyä siellä? Siitä syystä vain että jos meinailette jutella koko aamupäivän rouvasväen kanssa, niin panen vaunun talliin ja lähden omiin hommiini. Muutoin annan sen seistä tässä odottamassa.

Tanner. Paras on odottaa tässä. En viivy kauan. Tänne pitäisi tulla nuori amerikkalainen herrasmies, eräs herra Malone yhdessä herra Robinsonin kanssa uudessa amerikkalaisessa höyryvaunussaan.

Kuljettaja (hypäten ylös ja kiirehtien vaunusta Tannerin luo). Amerikkalaisessa höyryvaunussa! Kilpaa meidän kanssa Lontoosta!

Tanner. Ehkä he ovat jo täällä.

Kuljettaja. Olisinpa minä sen tiennyt! (Syvästi moittien). Miksette kertonut siitä, herra Tanner?

Tanner. Sillä minulle on ilmoitettu että tällä vaunulla voi ajaa 84 penikulmaa tunnissa, ja minä tiedän kokemuksesta kuinka paljon te voitte ajaa, jos tiellä sattuu olemaan kilpailija. Katsokaappas Henry, on asioita, joita teidän ei ole terveellistä tietää, ja tämä asia oli yksi niitä. Rauhoittukaa nyt kumminkin, kohta saatte nauttia kylliksenne. Aiomme ajella koko päivän. Amerikkalainen ottaa vaunuunsa herra Robinsonin, hänen sisarensa ja neiti Whitefieldin. Me otamme neiti Rhodan.

Kuljettaja (tyydytettynä, miettii toista asiaa). Neiti Rhoda on neiti Whitefieldin sisar, vai mitä?

Tanner. Niin on.

Kuljettaja. Ja neiti Whitefield itse menee toiseen vaunuun? Ei teidän kanssanne?

Tanner. Mitä hittoja hän minun kanssani tulisi? Herra Robinsonhan on toisessa vaunussa. (Kuljettaja katselee Tanneria kylmällä epäluulolla ja kääntää vaunun viheltäen hiljaa tunnettua nuottia. Tanner, hiukan levottomana, aikoo jatkaa samaa ainetta, mutta kuulee samalla Octaviuksen askeleet käytävällä. Octavius tulee talosta päin, puettuna moottoripukuun, mutta ilman päällystakkia.) Me olemme menettäneet, kiitos luojan. Tuossa on herra Robinson. Hei, Tavy, onko höyryvaunu onnistunut?

Octavius. On varmaan. Me tulimme Hyde Park Corneristä tänne seitsemässätoista minuutissa. (Kuljettaja on raivoissaan ja potkaisee vaunua muristen suuttumuksesta). Kauanko te viivyitte?

Tanner. Noin kolme neljännes tuntia, tai niille paikoin.

Kuljettaja (vastustaen). So, soh, herra Tanner! Helposti olisimme ennättäneet vähemmässä kuin viidessätoista minuutissa.

Tanner. Ohimennen, saanko esitellä teidät? Herra Octavius Robinson ja herra Enry Straker.

Straker. Hauska tavata, herra Robinson. Herra Tanner pilkkaa Enry nimeä. Herrat sanovat aina Hhenry. Mutta en suinkaan minä välitä.

[Lontoon alhaison murteen huomattavimpia ominaisuuksia on se, että h jätetään pois sellaisten sanojen alusta, missä sen tulisi olla, ja lausutaan usein sanojen alussa, jossa sitä ei ole. Suoment. muist.]

Tanner. Sinä luulet vain että se todistaa huonoa aistia minussa, kun kiusottelen Strakeria, Tavy. Mutta sinä olet vallan väärässä. Tämä mies näkee enemmän vaivaa jättääkseen pois h:t kielestään, kuin hänen isänsä ennen, saadakseen ne kieleensä. Se on luokkamerkkinä hänessä. En ole elämässäni tavannut ketään, joka on niin pöhöttynyt luokkaylpeydestä kuin Enry.

Straker. So, soh, herra Tanner. Hiukan moderatsionia!

Tanner. Moderatsionia! Kuulitko Tavy? Sinä olisit sanonut että vähempi riittää. Mutta tämä mies on saanut sivistystä ja hän tietää että me emme ole. Mikä olikaan teidän kansakoulunne, Straker?

Straker. Sherbrooke Road.

Tanner. Sherbrooke Road! Sanoisiko kukaan meistä Rugby! Harrow! Eton! tuommoisella henkisellä ylpeydellä? Sherbrooke Road on paikka, jossa pojat oppivat jotain. Eton on poikatarha, jonne meidät lähetetään siitä syystä että olemme kiusana kotona, ja siksi että myöhemmin elämässä aina kun jonkun herttuan nimi mainitaan, voimme sanoa että hän on entinen koulutoverimme.

Straker. Te ette ymmärrä yhtään niitä asioita, herra Tanner. Ei kansakoulussa opi, vaan teollisuuskoulussa.

Tanner. Se on hänen yliopistonsa, Octavius. Ei Oxford, eikä Cambridge, tai Durham, Dublin, tai Glasgow. Ei edes mikään noista lahkolaispesistä Walesissakään. Ei, Tavy. Regent Street, Chelsea Borough — en muista puoliakaan niitten nimistä — ne ovat hänen yliopistojaan. Ne eivät ole vain luokkarajoitusten myymälöitä, kuten meidän yliopistomme. Te ylenkatsotte Oxfordia, Enry, eikö niin?

Straker. En ollenkaan. Se on vallan nätti paikka semmoisille, jotka sellaisista tykkäävät. Siellä opetetaan herraksi. Teollisuuskoulussa opetetaan konemestariksi tai muuksi sellaiseksi.

Tanner. Ivaa, Tavy, pelkää ivaa! Jospa sinä voisit katsoa Enryn sieluun ja näkisit koko sen ylenkatseen syvyyden, jota hän tuntee herroja kohtaan, ja hänen ylpeytensä huipun siitä että hän on konemestari, niin kalpenisit. Hän suorastaan nauttii aina kun tämä moottorivaunu joutuu epäkuntoon, sillä se saattaa näkyviin minun herrasmaisen avuttomuuteni ja hänen työläismäisen taitonsa ja kekseliäisyytensä.

Straker. Elkää välittäkö hänestä, herra Robinson. Hän rakastaa puhumista. Mutta mehän tunnemme hänet.

Octavius (vakavasti). Mutta hänen puheessaan on paljon totta pohjalla. Minä uskon mitä hartaimmin työn ylevyyteen.

Straker (tyyneesti). Siksi että te ette ole koskaan tehnyt mitään työtä herra Robinson. Minun tehtäväni on poistaa työ. Teillä on enemmän hyötyä minusta ja yhdestä koneesta kuin kahdestakymmenestä työmiehestä.

Tanner. Herran nimessä, Tavy, elä houkuttele häntä puhumaan valtiotaloudesta. Hän tietää kaikki siitä, mutta me emme tiedä. Sinä olet vain runollinen sosialisti, Tavy. Hän on tieteellinen.

Straker (joutumatta hämilleen). Niin. Tämä keskustelu on kyllä hyvin opettavaa, mutta minun täytyy pitää huolta koneesta ja te kai tahdotte puhella tytöistänne. Kyllä minä ymmärrän. (Hän alkaa puuhailla koneen luona ja lähtee sitten astumaan taloa kohti).

Tanner. Se on hyvin tärkeä yhteiskunnallinen ilmiö.

Octavius. Mikä?

Tanner. Straker. Tässä me kirjalliset ja sivistyneet henkilöt olemme vuosikausia huutaneet uutta naista, joka kerta kuin joku harvinaisen vanhanaikuinen naishenkilö joutui ilmapiiriimme, emmekä koskaan huomanneet että uusi mies oli tullut. Straker on uusi mies.

Octavius. Minä en huomaa hänessä mitään uutta, paitsi sinun hulluttelusi hänen kanssaan. Mutta en minä nyt viitsi puhua hänestä, vaan Annasta.

Tanner. Straker tiesi senkin. Luultavasti hän oppi senkin teollisuuskoulussa. No, mikä Annalla on hätänä? Oletko kosinut häntä?

Octavius (itseään syyttäen). Minä olin kyllin petomainen ja tein sen eilisiltana.

Tanner. Kyllin petomainen! Mitä tarkoitat?

Octavius (dityrambimaisesti). Jack, me miehet olemme kaikki raakoja. Me emme koskaan ymmärrä kuinka äärettömän herkkä naisen tunne-elämä on. Kuinka minä saatoinkaan sen tehdä!

Tanner. Tehdä mitä, sinä itkusuinen idiootti?

Octavius. Niin, minä olen idiootti, Jack. Jospa olisit kuullut hänen äänensä ja nähnyt hänen kyyneleensä! Minä olen valvonut koko yön ajatellen niitä. Jos hän olisi moittinut minua, olisin kestänyt sen paremmin.

Tanner. Kyyneleitä! Se on vaarallista. Mitä hän sanoi.

Octavius. Hän kysyi minulta kuinka saatoin nyt ajatella muuta kuin hänen rakasta isä-vainajaansa. Hän tukahdutti nyyhkytyksen — (hän masentuu).

Tanner (taputtaen häntä selkään). Koeta kestää se miehen tavoin, Tavy, vaikka sinusta tuntuisikin kuin olisit aasi. Se on sitä vanhaa peliä. Hän ei ole väsynyt vielä leikkiin sinun kanssasi.

Octavius (kärsimättömästi). Oh, elä puhu tyhmyyksiä aina, Jack. Luuletko tosiaankin että tuo sinun iän ikuinen ontto kyynillisyytesi ollenkaan kykenee käsittämään hänen kaltaistaan luonnetta.

Tanner. Hm! Sanoiko hän muuta?

Octavius. Sanoi. Ja siksi juuri minä asetankin sekä hänet että itseni sinun pilkattavaksesi kertomalla siitä.

Tanner (katuvana). Ei pilkattavaksi, hyvä Tavy, ei totta tosiaankaan. No, vähät siitä. Jatka.

Octavius. Hänen velvollisuudentuntonsa on niin harras, niin täydellinen, niin —

Tanner. Niin on. Jatka.

Octavius. Katsohan, näissä uusissa oloissa sinä ja Ramsden olette hänen holhoojiaan, ja hänen mielestään kaikki se velvollisuudentunto, joka ennen kohdistui hänen isäänsä, on nyt tuleva teille. Hän sanoi arvelevansa että minun olisi pitänyt ensin puhua siitä teidän molempien kanssa. Tietysti hän on oikeassa, mutta en voi auttaa että minusta tuntuu oudolta tulla sinulta juhlallisesti kosimaan holhokkisi kättä.

Tanner. Olen iloinen että rakkaus ei ole kokonaan sammuttanut huumorintunnetta sinussa.

Octavius. Tuo vastaus ei tule tyydyttämään häntä.

Tanner. Virallinen vastaukseni on tietysti: Siunaukseni teille, lapseni, olkaa onnelliset!

Octavius. Tahtoisin että lakkaisit laskemasta leikkiä tässä asiassa. Vaikkei se ole täyttä totta sinulle, on se kumminkin minulle ja hänelle.

Tanner. Tiedäthän vallan hyvin että hän on yhtä vapaa valitsemaan kuin sinäkin.

Octavius. Hän ei ajattele niin.

Tanner. Eikö tosiaankaan! No, mitä siis tahdot minun tekemään?

Octavius. Tahdon että sanot hänelle vilpittömästi ja vakavasti mitä ajattelet minusta. Sano että voit uskoa hänet minulle — nimittäin jos luulet voivasi.

Tanner. En ollenkaan epäile voivani uskoa hänet sinulle. Mutta minua huolestuttaa ajatus uskoa sinut hänelle. Oletko sinä lukenut Maeterlinckin kirjan mehiläisestä?

Octavius (vaivoin hilliten suuttumustaan). Minun ei tee mieli keskustella kirjallisuudesta tällä hetkellä.

Tanner. Ole hiukan kärsivällinen vain. En minäkään puhu kirjallisuudesta. Kirja mehiläisestä on luonnonhistoriaa. Se on kamala opetus ihmiskunnalle. Sinä luulet olevasi Annan kosija, luulet että sinä olet takaa-ajaja, hän takaa-ajettu, että sinun asiasi on kosia, pyytää, voittaa, valloittaa. Hullu! Sinä itse olet takaa-ajettu, merkitty otus, määrätty saalis. Sinun ei tarvitse istua ja luoda ikävöiviä silmäyksiä syöttiin loukun lankojen takana. Loukun ovi on auki, ja se sulkeutuu vasta silloin kun sinä olet loukussa, ja sulkeutuu silloin iäksi.

Octavius. Jospa voisin sen uskoa — vaikka sanotkin sen pahankuriseen tapaasi.

Tanner. Hyvä mies, mitä muuta tekemistä hänellä on tässä elämässä kuin hankkia itselleen mies? Naisen täytyy koettaa päästä naimisin niin pian kuin suinkin ja miehen täytyy koettaa pysyä naimattomana niin kauan kuin suinkin. Sinulla on runosi ja murhenäytelmäsi tehtävänä, Annalla ei mitään.

Octavius. En voi kirjoittaa ilman innostusta. Eikä sitä voi kukaan muu minussa synnyttää kuin Anna.

Tanner. Mutta eikö sinun olisi varmempi hankkia sitä jonkun matkan päässä hänestä? Petrarca ei nähnyt puoleksikaan niin usein Lauraa eikä Dante Beatriceä, kuin sinä tapaat Annan, ja kumminkin he kirjoittivat ensi luokan runoutta — ainakin minulle on kerrottu niin. He eivät koskaan panneet epäjumalanpalvelustaan perhetuttavuuden koetuksen alaiseksi, ja sitä kesti kuolemaan asti. Mene naimisiin Annan kanssa, ja viikon perästä hän ei tuota sinulle enempää innostusta kuin lautasellinen pannukakkuja.

Octavius. Luulet minun kyllästyvän häneen!

Tanner. En ollenkaan. Ethän sinä kyllästy pannukakkuihinkaan. Mutta ne eivät innostuta sinua. Eikä hän liioin innostuta sinua, kun hän lakkaa olemasta runoilijan unelmana ja muuttuu tanakaksi kuudenkymmenen kilon rouvaksi. Sinun täytyy silloin pakosta uneksia jostakin toisesta, ja silloin syntyy jymy.

Octavius. Ei maksa vaivaa puhua tuolla lailla, Jack. Sinä et ymmärrä. Sinä et ole koskaan ollut rakastunut.

Tanner. Minäkö! En ole koskaan ollut rakastumatta. Minä olen rakastunut itse Annaankin. Mutta minä en ole rakkauden orja enkä rakkauden narri. Katso mehiläistä, oi runoilija: mieti sen tapoja ja ole järkevä. Herran nimessä, Tavy, jos naiset tulisivat toimeen ilman meidän työtämme ja me söisimme heidän lastensa leipää emmekä hankkisi sitä, niin he surmaisisivat meidät niinkuin hämähäkki surmaa toverinsa, tai mehiläinen kuhnurit. Ja he olisivat vallan oikeassa, ellemme kelpaisi muuhun kuin rakastamaan.

Octavius. Jospa vain olisimme kyllin hyviä rakkaudelle! Ei ole mitään rakkauden vertaista! Ei ole olemassa muuta kuin rakkaus. Ilman sitä maailma olisi synkän kauhun unelma vain!

Tanner. Ja tuo — tuo on se mies, joka minulta anoo holhokkini kättä! Tavy, luulen että meidät vaihdettiin kehdossa ja että sinä olet oikea Don Juanin jälkeläinen.

Octavius. Elä vain sano semmoista Annalle.

Tanner. Ole huoleti. Hän on merkinnyt sinut omakseen, eikä mikään voi enää pidättää häntä. Sinä olet tuomittu. (Straker palaa sanomalehti kädessä). Tässä tulee uusi mies turmellen itseään puolen pennyn lehdellä kuten tavallista.

Straker. Voitteko uskoa, herra Robinson, että kun ajelemme moottorivaunussa ostamme aina kaksi lehteä: Times hänelle ja Leader tai Echo minulle. Mutta luuletteko että minä saan vilaistakaan lehteeni? Ee-ei. Hän ryöstää aina Leaderin itselleen ja antaa minun niellä Timesinsä.

Octavius. Eikö Times mainitse vetojen voittajia?

Tanner. Enry ei välitä vedonlyönnistä, Tavy. Moottoriennätykset ovat hänen heikkoutensa. Mikä on viimeisin?

Straker. Parisista Biskraan, neljäkymmentä penikulmaa tunnissa keskimäärin, lukuunottamatta Välimerta.

Tanner. Kuinka monta tapettu?

Straker. Kaksi tyhmää lammasta vain. Mitä se tekee! Lampaat eivät maksa paljon. Omistajat olivat iloissaan kun saivat hinnan tarvitsematta raastaa niitä teurastajalle. Mutta totta vissiin siitä nostetaan juttu, ja sitten Ranskan hallitus kieltää koko ajon, ja meiltä on tilaisuus mennyt. Harmittaa niin vietävästi, kun herra Tanner ei lähde kunnolliselle matkalle niin kauan kuin vielä saa.

Tanner. Tavy, muistatko sinä eno Jamesin?

Octavius. Muistan kyllä. Kuinka niin?

Tanner. Eno Jamesilla oli ensi luokan kokki ja hän ei voinut sulattaa mitään muuta ruokaa, kuin sen kokin keittämää. Mies parka oli ujo ja vihasi seuraelämää. Mutta kokki oli ylpeä taidostaan ja tahtoi laittaa päivällisiä prinsseille ja ulkovaltojen lähettiläille. Estääkseen kokkia lähtemästä toisen palvelukseen vanhan eno raukan täytyi panna toimeen suuret päivälliskutsut kahdesti kuukaudessa ja kärsiä kaikki nolouden tuskat. Tässä on nyt sama asia minun ja Enry Strakerin, tämän uuden miehen, välillä. Minä inhoan matkustamista, mutta minä pidän aika paljon Enrystä. Hän taas ei välitä mistään muusta koko maailmassa kuin kiitämisestä eteenpäin nahkatakissa ja moottorilakissa, ympärillään tuuman paksulta tomua, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa oman henkensä ja minun henkeni kaupalla. Paitsi ei silloin tietysti, kun hän makaa selällään loassa koneen alla koettaen saada selville mikä paikka on ratkennut. No niin, ellen minä päästä häntä ajamaan ainakin tuhat penikulmaa, joka toinen viikko, jättää hän minut oman onneni nojaan ja menee jonkun amerikkalaisen biljonäärin palvelukseen. Ja minä saan hankkia itselleni kiltin ja kunnioittavan tallirengin, joka nostaa lakkiaan ja tietää oikean asemansa. Minä olen Enryn orja, aivan niinkuin eno James oli kokkinsa orja.

Straker (suuttuneena). Toivoisin tosiaankin että minulla olisi kone, joka kulkisi yhtä nopeaan kuin te voitte puhua, herra Tanner. Olen vain sanonut että menetätte rahaa moottorillanne ellette pidä sitä työssä. Yhtä hyvinhän voisitte hankkia itsellenne lastenvaunut ja hoitajattaren niitä työntämään, kuin moottorivaunun ja minut jos ette käytä meitä viimeiseen pisaraan asti.

Tanner (tyynnyttäen). Hyvä on, Henry, hyvä on. Kohta lähdemme taas puolen tunnin matkalle.

Straker (ylenkatseellisesti). Puolen tunnin! (Hän palaa koneen luo, istautuu ja kääntää uuden sivun sanomalehdestään hakien lisää uutisia).

Octavius. Siitä muistan, minulla on sinulle kirje Rhodalta.

Tanner (avaten sen). Arvaan että Rhoda vainuaa riitaa Annan kanssa. Tavallisesti ei ole muuta kuin yksi henkilö, jota englantilainen tyttö vihaa enemmän kuin äitiään, ja se on hänen vanhin sisarensa. Rhoda pitää paljon enemmän äidistään kuin Annasta. Hän — (harmilla) — No sen minä sanon!

Octavius. Mikä nyt?

Tanner. Rhodan piti tulla minun kanssani ajelemaan moottorivaunullani, mutta hän sanoo että Anna on sen kieltänyt.

Straker rupeaa äkkiä viheltämään lempinuottiaan huomiota herättävällä ponnella. Hämmästyneinä tuosta leivomaisesta säveleestä ja hiukan tuskastuneina ivallisesta vivahduksesta sen riemussa, he kääntyvät Strakeriin päin ja katsovat häneen kysyvästi. Mutta Straker on syventynyt sanomalehteensä, ja heidän liikkeensä ei hiota mitään tuloksia.

— 30 —

Octavius (tointuen taas). Mainitseeko hän mitään syytä?

Tanner. Syytä! Loukkaus ei koskaan hae syytä. Anna kieltää häntä olemasta kahden kesken kanssani millään ehdolla. Sanoo että olen vallan sopimaton henkilö seurustelemaan nuoren tytön kanssa. Mitä arvelet nyt ihanteestasi?

Octavius. Sinun tulee muistaa mikä raskas vastuunalaisuus nyt on Annan niskoilla, kun hänen isänsä on kuollut. Rouva Whitefield on liian heikko johtamaan Rhodaa.

Tanner (tuijottaen häneen). Toisin sanoen, sinä olet samaa mieltä kuin Anna.

Octavius. En. Mutta luulen ymmärtäväni hänet. Täytyyhän sinun myöntää että mielipiteesi eivät ole juuri soveliaita muodostamaan nuoren tytön mieltä ja luonnetta.

Tanner. En ikinä myönnä mitään sellaista. Sen myönnän että nuoren tytön mieltä ja luonnetta tavallisesti muodostetaan kertomalla hänelle valheita; mutta minä vastustan nyt sitä erityistä valetta että minulla olisi tapana väärinkäyttää tyttöjen luottamusta.

Octavius. Sitä Anna ei sanokaan, Jack.

Tanner. Mitäs muuta hän tarkoittaa?

Straker (huomaten Annan tulevan talosta päin). Neiti Whitefield, hyvät herrat. (Hän astuu alas moottorivaunusta ja kävelee alas käytävää, kuten ainakin mies, joka tietää ettei häntä enää tarvita).

Anna (astuen Octaviuksen ja Tannerin väliin). Hyvää huomenta, Jack. Tulin sanomaan sinulle että Rhoda paralla on semmoinen päänkivistys, ettei hän voi tulla kanssasi tänään ajelemaan. On niin sääli häntä, lapsi raukkaa.

Tanner. Mitä sanot nyt, Tavy?

Octavius. Ethän voi sitä väärin ymmärtää, Jack. Anna osoittaa sulle mitä ystävällisintä huomaavaisuutta, vaikkapa hänen siitä syystä täytyisi pettää sinua.

Anna. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Tahtoisitko parantaa Rhodan päänkivistyksen, Anna?

Anna. Tietysti.

Tanner. Sanoppas hänelle siis kaikki se minkä äsken sanoit minulle, ja lisää vielä että satuit tulemaan kaksi minuuttia sen jälkeen kun olin vastaanottanut Rhodan kirjeen ja lukenut sen.

Anna. Rhoda on kirjoittanut sinulle!

Tanner. Ja selittänyt kaikki.

Octavius. Elä välitä hänestä, Anna. Sinä olit oikeassa — vallan oikeassa. Anna teki ainoastaan velvollisuutensa, Jack, ja sinä tiedät sen. Teki sen niin ystävällisesti sinua kohtaan kuin suinkin.

Anna (mennen Octaviuksen luo). Kuinka hyvä sinä olet, Tavy, ja kuinka avulias! Kuinka hyvin sinä ymmärrät!

Octavius säteilee.

Tanner. Sillä lailla! Kiristää kahleita. Rakastathan häntä, Tavy, eikö niin?

Octavius. Hän tietää sen.

Anna. Hsh. Häpeä nyt, Tavy!

Tanner. Oh, minä annan luvan. Olenhan holhoojasi. Ja minä luovutan sinut Tavyn huostaan seuraavaksi tunniksi. Itse lähden ajelemaan moottorivaunulla.

Anna. Ei Jack. Minun täytyy puhua sinulle Rhodasta. Ricky, menetkö sisälle pitämään seuraa amerikkalaiselle ystävällesi. Hän on hiukan mamman tiellä näin aikaisin aamupäivällä. Mamman täytyy saada lopettaa taloustoimensa.

Octavius. Kiirehdin sinne heti, Anna rakas (hän suutelee Annan kättä).

Anna (hellästi). Ricky Ticky Tavy!

Octavius katsoo Annaan paljon sanovalla punastuksella ja kiirehtii pois.

Tanner (jyrkästi). Kuuleppas nyt Anna. Nyt sinä ajoit karille. Ja jos Tavy ei olisi niin pelastumattomasti rakastunut sinuun, olisi hän huomannut mikä parantumaton valehtelija sinä olet.

Anna. Sinä ymmärrät asian väärin, Jack. Minä en uskaltanut sanoa Tavylle totuutta.

Tanner. Et. Sinun uskalluksesi menee tavallisesti päinvastaiseen suuntaan. Mitä pirua sinä tarkoitit sanomalla Rhodalle että minä olen liian turmeltunut seurustellakseni hänen kanssaan? Kuinka minun suhteeni häneen ikinä enää voi tulla siedettäväksi, kun sinä olet myrkyttänyt hänen mielensä noin inhoittavalla tavalla.

Anna. Minä tiedän ettet koskaan voisi käyttäytyä huonosti —

Tanner. Miksi siis valehtelit hänelle?

Anna. Minun täytyi.

Tanner. Täytyi!

Anna. Äiti käski.

Tanner (silmät välähtäen). Ahaa! Olisihan minun pitänyt ymmärtää se. Äiti! Aina vain äiti!

Anna. Se on tuo sinun hirveä kirjasi. Tiedäthän kuinka kaino äiti on. Kaikki kainot naiset ovat riippuvaisia ulkonaisista tavoista. Meidän täytyy olla, Jack, muutoin meidät ymmärretään niin sydämettömästi, niin hirvittävästi väärin. Sinäkin, joka olet mies, et voi sanoa suoraan ajatuksiasi herättämättä väärinkäsitystä ja saamatta sanojasi selitetyiksi mitä huonoimmalla tavalla. Myönnän, että minäkin olen selittänyt sanojasi huonosti. Tahtoisitko että Rhoda parkaa käsitettäisi väärin ja että hänestä puhuttaisi pahaa samalla lailla? Olisiko oikein, jos äiti sallisi hänen antautua sellaisen kohtelun alaiseksi, ennenkuin hän on kyllin vanha itse päättämään omissa asioissaan?

Tanner. Toisin sanoin, se joka tahtoo välttää väärinkäsitystä, valehdelkoon, juorutkoon, loukatkoon, teeskennelköön niin paljon kuin suinkin jaksaa. Siihen johtaa kuuliaisuus äitiäsi kohtaan.

Anna. Minä rakastan äitiäni, Jack.

Tanner (kiihoittaen itsensä yhteiskunnalliseen raivoon). Onko se pätevä syy, jonka tähden et saa pitää omaa sieluasi omanasi. Oh, en kärsi tuota nuoruuden rikollista alistumista vanhuudelle. Katseleppas muodissa olevaa seurapiiriä semmoisena kuin tunnet sen. Mitä se on olevinaan? Ihanaa keijukaistanssia. Ja mitä se oikeastaan on? Hirvittävä kulkue kurjia tyttöjä, jokainen kyynillisen, kavalan, ahneen, toiveitten pettämän, tyhmästi kokeneen, alhaismielisen vaimon kynsissä, jota hän nimittää äidikseen, ja jonka velvollisuus on myrkyttää tyttären mieli ja myydä hänet sitten enimmin tarjoovalle. Miksi nuo onnettomat orjat naivat kenen tahansa, olkoonpa hän kuinka vanha ja kurja tahansa, ennemmin kuin jäävät naimatta? Sillä avioliitto on ainoa keino, joka pelastaa heidät noitten elähtäneitten ystävien vallasta, jotka peittävät itsekkäät aikeensa ja kateellisen vihansa nuoriin kilpailijoihin äidillisen velvollisuuden ja perheystävyyden naamarin alle. Kaikki tuo on inhoittavaa, ja luonnon ääni vaatii tyttärelle isän hoitoa ja pojalle äidin. Isän ja pojan ja äidin ja tyttären laki ei ole rakkauden laki. Se on vallankumouksen ja vapautuksen laki, joka on siirtävä nuoret ja kykenevät vanhojen ja kuluneitten sijalle. Sen sanon sinulle että miehuuden ja naisellisuuden ensimäinen velvollisuus on itsenäisyyden julistus. Se mies, joka vetoaa isänsä valtaan, ei ole mikään mies. Se nainen, joka vetoaa äitinsä valtaan, ei ansaitse vapaan kansalaisen nimeä.

Anna (katsellen häntä tyynellä uteliaisuudella). Sinä rupeat varmaan vielä täydellä todella politikoitsijaksi, Jack.

Tanner (vallan masennettuna). Mi-mitä? Mitä? (kooten ajatuksensa). Mitä sillä on tekemistä sen kanssa mitä sanoin?

Anna. Sinä puhut niin hyvin.

Tanner. Puhut! Puhut! Se ei ole mitään muuta sinulle kuin puhetta. Mene siis takaisin äitisi luo ja auta häntä myrkyttämään Rhodan mielikuvitusta niinkuin hän jo on myrkyttänyt sinun. Kesyt elefantit juuri nautinnolla vangitsevat villejä.

Anna. Minä edistyn. Eilen olin boa constrictor, tänään olen elefantti.

Tanner. Niin olet. Siis mene matkoihisi. Minulla ei ole muuta sanottavaa.

Anna. Sinä olet niin äärettömän järjetön ja epäkäytännöllinen. Mitä voin tehdä?

Tanner. Tehdäkö? Murra kahleesi! Kulje elämäsi oman omantuntosi johtamana eikä äitisi. Puhdistaa ja elähytä mielesi, ja opi nauttimaan reippaasta matkasta moottorivaunussa, sen sijaan että nyt et näe siinä muuta kuin välikappaleen inhoittavaan juoneen. Lähde kanssani Marseillesiin ja Algieriin ja Biskraan, kuusikymmentä penikulmaa tunnissa. Mennään vaikka alas Capeen saakka, jos haluat. Se on itsenäisyyden julistus ja kosto samalla. Sinä voit jälestäpäin kirjoittaa kirjan siitä. Se tekee lopun äidistäsi ja sinusta naisen.

Anna (miettivänä). En luule että siinä olisi mitään sopimatonta Jack. Sinä olet holhoojani ja siis isäni asemassa hänen omasta tahdostaan. Ei kellään olisi mitään sanomista siitä että matkustamme yhdessä. Se olisi äärettömän hauskaa. Kiitos, Jack, tuhat kiitosta! Minä tulen.

Tanner (kauhistuen). Sinä tulet!!!

Anna. Tietysti.

Tanner. Mutta — (hän vaikenee aivan onnettomana, sitten jatkaa heikosti). Katsoppas nyt, Anna. Jos siinä ei ole mitään sopimatonta, niin ei myöskään maksa vaivaa tehdä sitä.

Anna. Kuinka järjetön sinä olet! Sinä et koskaan tahtoisi panna minua huonoon valoon, sen tiedän.

Tanner. Juuri sitä tahdoin. Se oli syynä ehdotukseeni.

Anna. Kuinka sinä jaksat puhua tyhmyyksiä! Et ikinä tekisi mitään, joka vahingoittaisi minua.

Tanner. Ellet tahdo joutua huonoon valoon, niin elä tule.

Anna (koruttomalla vakavuudella). Minä tulen, Jack, koska sinä tahdot. Sinä olet holhoojani ja arvelen että meidän pitäisi tavata toisiamme enemmän ja oppia tuntemaan toisemme paremmin. (Kiitollisesti). Oli niin kovin ystävällistä, Jack, tarjota minulle tuollainen hauska matka, varsinkin sen perästä mitä sanoin Rhodasta. Sinä olet tosiaankin hyvä — paljoa parempi kuin luuletkaan. Milloin lähdemme?

Tanner. Mutta —

Keskustelu keskeytyy, sillä rouva Whitefield tulee talosta. Hänen vieressään kulkee amerikkalainen herra ja hänen jälessään Ramsden ja Octavius.

Hector Malone on itä-amerikkalainen, mutta hän ei ollenkaan häpeä kansallisuuttaan. Siitä syystä Englannin hienosto on hänelle suosiollinen ja pitää häntä nuorena miehenä, joka on kyllin miehekäs tunnustaakseen tuon selvän varjopuolen yrittämättä sitä peitellä tai laimentaa. He ymmärtävät ettei saa antaa hänen kärsiä asiasta, joka tietysti ei ole hänen syynsä, ja pitävät erityisen tärkeänä velvollisuutenaan kohdella häntä hyvin ystävällisesti. Hänen ritarillinen kohteliaisuutensa naisille ja hänen ylevät siveelliset mielipiteensä, jotka ovat sekä aiheettomia että harvinaisia, oudoksuttavat ehkä hieman epäsuotuisasti, ja vaikka hienon yleisön mielestä hänen hyväntahtoinen huumorinsa on jotenkin huvittavaa, sitten kun se on lakannut heitä hämmästyttämästä (se ensin aina saattaa heidät ymmälle), on heidän täytynyt pakottaa hänet ymmärtämään että hänen ei mitenkään sovi kertoa kaskuja, elleivät ne ole selvästi personallisia ja purevia, ja myöskin että kaunopuheisuus on taito, joka kuuluu alhaisempaan sivistysasteeseen kuin tässä maassa vallitsevaan. Näistä seikoista Hector ei ole vielä vallan vakuutettu. Hän arvelee yhä vielä että brittiläiset ovat taipuvaisia pitämään typeryyksiään avuina ja esittämään kaikenlaista kykenemättömyyttään hyvänä kasvatuksena. Englantilainen elämä kaipaa hänen mielestään ylentävää puhetaitoa (jota hän nimittää siveelliseksi sävyksi). Englantilainen käytöstapa ei osoita täyttä kunnioitusta naisille. Englannin hienosto puhuu kaikenlaisista asioista niin peittelemättä että se melkein tuntuu raakuudelta. Ja englantilaista seurustelua pitäisi elähdyttää leikeillä ja kertomuksilla ja muulla ajanvietolla. Hänen ei siis tee mieli oppia näitä vajavaisuuksia, koska hän näki paljon vaivaa hankkiakseen itselleen ensi luokan sivistyksen ennenkuin hän uskalsi lähteä Atlantin yli. Hän huomaa että englantilaiset joko eivät ollenkaan välitä siitä hänen sivistyksestään, eivätkä ylipäänsä mistään sivistyksestä, tai pysyttelevät kohteliaasti välttelevällä kannalla. Oikeastaan syy on siinä että Hectorin sivistys ei ole mitään muuta kuin täyteen täyttymistä sillä kirjallisuudella, joka kolmekymmentä vuotta sitten levisi Englannista ulospäin, ja jonka hän nyt on tuonut takasin ja on valmis ammentamaan esiin heti paikalla kun tulee puhe kirjallisuudesta, tieteestä tai taiteesta. Se hämmästys, jota nuo hänen hyökkäyksensä herättävät, on omiaan vahvistamaan hänen luuloaan, että hän kasvattaa Englantia. Kuullessaan ihmisten viattomasti puheskelevan Anatole Francesta ja Nietzschestä hän kukistaa heidät Matthew Arnoldilla ja vieläpä Macauleyllakin. Ollen sydämensä syvyydessä harras uskonnollinen, hän aina ensin johtaa varomattomat humoristisella uskottomuudella jättämään syrjään yleistajuisen teologian keskustellessaan hänen kanssaan siveyskysymyksistä, ja sitten hän äkkiä saattaa heidät ymmälle kysymällä eikö siis ihanne-käytöksen toteuttaminen ollut päivän selvään Jumalan kaikkivaltiaan tarkoituksena, kun hän loi rehellisiä miehiä ja puhtaita naisia. Hänen personallisuutensa miellyttävä tuoreus ja hänen sivistyksensä mykäksi hämmästyttävä vanhuus saattavat tavattoman vaikeaksi päättää ansaitseeko vaivaa tutustua häneen, sillä vaikka hänen seuransa on kieltämättä hauskaa ja elähyttävää, ei hänestä voi löytää mitään henkisesti uutta, varsinkin koska hän inhoaa politiikkaa eikä koskaan puhu kauppa-asioista, joista hän varmaan tietää paljon enemmän kuin hänen englantilaiset ystävänsä. Hän viihtyy parhaiten romantillisten kristittyjen seurassa, joilla on taipumusta rakkauteen. Siitä ystävyys, joka on syntynyt hänen ja Octaviuksen välillä.