Front matter (continued 2)

Ulkomuodoltaan Hector on kaunisrakenteinen nuori mies, noin neljänkolmatta vanha, musta parta lyhyeksi leikattu ja hyvin hoidettu, kirkkaat, kaunismuotoiset silmät ja miellyttävän vilkas ilme kasvoissa. Hän on muotikannalta nähden moitteettomasti puettu. Astuessaan käytävätä rouva Whitefieldin rinnalla hän koettaa hartaasti olla miellyttävä ja hauska, asettaen siten rouva Whitefieldin pienoiselle järjelle raskaamman taakan kuin se kantaa jaksaa. Englantilainen jättäisi rouvan yksin pitäen luonnollisena että ikävyys ja välinpitämättömyys on oleva hänen kaltaistensa kohtalo. Rouva rukka itse tahtoisi että hänet joko jätettäisi yksin tai annettaisi puhua asioista, jotka häntä huvittavat.

Ramsden astuu tutkimaan moottorivaunua. Octavius liittyy Hectoriin.

Anna (syösten iloisesti äitinsä kimppuun). Kuuletko, kuuletko mamma! Jack vie minut Nizzaan moottorivaunullaan. Eikö se ole suloista? Minä olen onnellisin ihminen Lontoossa!

Tanner (epätoivoisesti). Rouva Whitefield vastustaa sitä. Olen varma että hän vastustaa. Eikö totta Ramsden?

Ramsden. Luulen tosiaankin, että hän vastustaa.

Anna. Ethän vastusta äiti, vai mitä?

Rouva Whitefield. Minäkö vastustaisin! Mistä syystä? Luulen että se on hyvä Annalle. (Astuen Tannerin luo). Aioin muutoin pyytää sinua joskus viemään Rhodan ajelemaan. Hän on liian vähän ulkona. Mutta senhän voit tehdä palattuasi.

Tanner. Voi sitä petollisuuden syvyyksien syvyyttä!

Anna (nopeasti, johtaakseen pois huomion Tannerin huudahduksesta). Ai, minä unohdin! Ethän ole tavannut herra Malonea ennen. Herra Tanner, holhoojani — herra Hector Malone.

Hector. Hauska tutustua, herra Tanner. Enkö saisi esittää että matkaseuruetta Nizzaan hiukan laajennettaisi?

Anna. Niin juuri, me tulemme kaikki. Onhan se siis päätetty?

Hector. Minäkin olen moottorivaunun vaatimaton omistaja. Ehkä neiti Robinson sallisi minulle ilon tarjota vaununi hänen käytettäväkseen.

Octavius. Violet!

Yleinen hämilläolo.

Anna (alamaisesti). Tule äiti, meidän täytyy jättää heidät keskustelemaan matkasta. Minun pitää panna kuntoon matkapukuni.

Rouva Whitefield näyttää hämmästyneeltä, mutta Anna vie hänet pois, ja he poistuvat taloon päin.

Hector. Luulen voivani otaksua neiti Robinsonin suostuvan.

Hämilläolo kasvaa.

Octavius. Pelkään että meidän täytyy jättää Violet tänne. On olosuhteita, jotka saattavat mahdottomaksi hänen tulonsa sellaiselle retkelle.

Hector (huvitettuna mutta ei ollenkaan vakuutettuna). Liian amerikkalaistako? Täytyykö neidillä olla kaitsija?

Octavius. Ei Malone — ei aivan niinkään.

Hector. Eikö? No mikä siis on syynä vastustukseen?

Tanner (kärsimättömästi). Sanokaa hänelle, sanokaa hänelle. Me emme ikinä voi säilyttää sitä salaisuutta, ellei jokainen tiedä sitä. Herra Malone, jos te menette Nizzaan Violetin kanssa, menette toisen miehen vaimon kanssa. Hän on naimisissa.

Hector (kuin ukkosen iskemänä). Mitä te sanotte.

Tanner. Sanomme sen salaisuutena.

Ramsden (arvokkaan näköisenä, jotta Malone ei epäilisi mesallianssia). Hänen avioliittoaan ei ole julaistu, sillä hän tahtoo ettei siitä mainita mitään vielä.

Hector. Osaan antaa arvoa hänen toivomuksilleen. Onko liian tunkeilevaa kysyä kuka on hänen miehensä, jos ehkä voisin puhua hänenkin kanssaan tästä matkasta?

Tanner. Me emme tiedä kuka hän on.

Hector (vetäytyen kuoreensa hyvin huomattavalla tavalla). Siinä tapauksessa minulla ei ole mitään lisättävää.

Hämilläolo käy entistä tuskallisemmaksi.

Octavius. Se tuntuu teistä varmaan hyvin omituiselta.

Hector. Hiukan kummalliselta. Anteeksi että sanon sen.

Ramsden (puoleksi anteeksi pyytäen, puoleksi harmissaan). Hän meni naimisiin salaisesti, ja hänen miehensä on nähtävästi kieltänyt häntä ilmoittamasta hänen nimeään. On luonnollista että kerromme sen teille, koska näytätte tuntevan intressiä neiti — hm — Violetia kohtaan.

Octavius (herttaisesti). Toivon että tämä ei tuottanut teille pettymystä.

Hector (pehmiten, tullen esiin kuorestaan taas). Niin — se on paha isku. Tuskin voin käsittää, että mies voi jättää vaimonsa sellaiseen tilaan. Se ei ole miehekästä. Eikä hienotuntoista.

Octavius. Me tunnemme sen hyvin syvästi, kuten arvannette.

Ramsden (kiukkuisesti). Se on joku nuori narri, joka ei ymmärrä mihin tuollainen salaperäisyys vie.

Hector (selvästi osoittaen siveellistä inhoa). Toivon sitä. Miehen pitää olla hyvin nuori ja hyvin narrimainen, ennenkuin voi hänelle antaa anteeksi sellaisen käytöksen. Te katsotte asiaa hyvin laimeasti, herra Ramsden. Liian laimeasti minun mielestäni. Avioliiton pitäisi todellakin jalostaman miestä.

Tanner (ivallisesti). Soo-oh.

Hector. Tuleeko minun ymmärtää teidän hymähdyksenne siten että ette ole samaa mieltä kuin minä, herra Tanner?

Tanner (kuivasti). Menkää! naimisiin ja koettakaa. Se ehkä tuntuu teistä hauskalta jonkun aikaa, mutta aivan varmaan ei jalostavalta. Miehen ja vaimon yhteinen suurin mitta ei välttämättömästi ole suurempi kuin miehen mitta yksinään.

Hector. Me arvelemme Amerikassa että naisen siveellinen kanta on korkeampi kuin miehen, ja että naisen puhtaampi luonne kohottaa miehen ja tekee hänet paremmaksi kuin hän oli ennen.

Octavius (vakuutuksella). Niin se onkin.

Tanner. Eipä ihme että amerikkalaiset naiset mieluummin elävät Europassa! Se on mukavampaa kuin seistä koko elinikänsä alttarilla ja tulla jumaloiduksi. Oli miten oli, Violetin mies ei ole jalostunut. Mitä siis voimme tehdä?

Hector (pudistaen päätään). En voi unohtaa tuon miehen käytöstä niin vähällä kuin te herra Tanner. En tahdo kumminkaan sanoa sen enempää. Olkoon hän kuka tahansa, on hän kuitenkin neiti Robinsonin mies, ja hänen tähtensä tahtoisin uskoa hyvää miehestä.

Octavius (liikutettuna, sillä hän aavistaa salaisen surun). Olen niin pahoillani, Malone. Hyvin pahoillani.

Hector (kiitollisena). Te olette hyvä poika, Robinson. Kiitos.

Tanner. Puhukaa muusta. Violet on tulossa tänne.

Hector. Pitäisin suurena ystävyytenä, hyvät herrat, jos sallisitte minun puhua pari sanaa kahden kesken neidin kanssa. Täytyy puhua tästä matkasta — ja se on hiukan vaikeata —

Ramsden (iloissaan, päästessään pakoon). Ei sen enempää. Tulkaa Tanner ja Tavy. (Hän lähtee puistoon Octaviuksen ja Tannerin kanssa moottorivaunun ohi).

Violet tulee tietä pitkin Hectorin luo.

Violet. Näkeekö kukaan?

Hector. Ei.

Violet suutelee häntä.

Violet. Onko sinun pitänyt valehdella minun tähteni?

Hector. Valehdella! Sitä ei voi enää sanoa valehtelemiseksikaan. Se on paljoa pahempaa. Minä olin aivan petoksen innostuksen vallassa. Violet, anna minun tunnustaa koko asia.

Violet (heti muuttuen vakavaksi ja päättäväksi). Ei, ei, Hector. Sinähän lupasit minulle ettet kerro.

Hector. Minä pidän lupaukseni, kunnes sinä minut siitä vapautat. Mutta minusta on niin alhaista valehdella noille ihmisille ja kieltäytyä tunnustamasta vaimoani. Se on konnamaista.

Violet. Toivoisin ettei isäsi olisi niin järjetön.

Hector. Hän ei ole järjetön. Hän on vallan oikeassa omalta katsantokannaltaan nähden. Hän epäilee Englannin keskisäätyä.

Violet. Se on kovin naurettavaa. Tiedäthän kuinka epämielelläni sanon semmoista sinulle, Hector, mutta jos minun pitäisi — hm — no ei sen enempää.

Hector. Tiedän mitä aiot sanoa. Jos sinun pitäisi naida englantilaisen konttori-huonekalujen tekijän poika, pitäisivät ystäväsi sitä mesallianssina. Ja minun vanha isä hupakkoni, joka on suurin konttorihuonekalujen tehtailija maailmassa, ajaisi minut ovelle vaikka olen nainut suloisimman tytön koko Englannissa, mutta tytöllä ei ole aatelista arvonimeä. Tietysti se on hullua. Mutta sanon sulle Violet etten mielelläni petä häntä. Tuntuu aivan kuin varastaisin hänen rahansa. Miksi sinä et anna minun tunnustaa.

Violet. Meillä ei ole vaaraa siihen. Sinä saat olla kuinka romantillinen tahansa rakkausasioissa, mutta ei koskaan raha-asioissa.

Hector (taistellen tohvelisankariutensa ja tavallisten ylevien siveellisten tunteittensa välillä). Tuo on hyvin englantilaista. (Äkkiä vedoten häneen). Violet, isän täytyy saada se selville jonakin päivänä.

Violet. Tietysti, myöhemmin. Mutta elkäämme puhuko tästä joka kerta kun tapaamme, kultaseni. Sinä lupasit —

Hector. Hyvä on. Minä —

Violet (ei anna itseään keskeyttää). Minähän tästä kärsin etkä sinä. Ja mitä tulee taisteluun köyhyyden ja sen semmoisen kanssa, niin sitä vallan yksinkertaisesti en tahdo. Se olisi liian järjetöntä.

Hector. Ei sinun tarvitsekaan. Minä voin lainata rahat ensin isältäni, kunnes voin seistä omilla jaloillani. Sitten kun rupean ansaitsemaan, maksan ne takaisin.

Violet (hämmästyneenä ja pahoillaan). Aiotko ruveta tekemään työtä? Tahdotko turmella avioliittomme?

Hector. En aio antaa avioliiton turmella luonnettani. Ystäväsi herra Tanner jo hiukan nauroi minulle, ja —

Violet. Se peto! Minä vihaan Jack Tanneria.

Hector (urhoollisesti). Oo — hän on vallan oikeassa. Hän tarvitsee vain hyvän naisen rakkauden jalostuakseen. Paitsi sitä hän on ehdottanut että läksisimme moottoriretkelle Nizzaan, ja minä olen aikonut viedä sinut mukana.

Violet. Kuinka hauskaa!

Hector. Niin. Mutta kuinka voimme järjestää sen asian? Katsoppas, he jo varoittivat minua lähtemästä sinun kanssasi. Kertoivat minulle salaisuutena että olet naimisissa. Sehän tietysti oli mitä hämmästyttävin salaisuus jonka he minulle uskoivat.

Tanner palaa Strakerin kanssa, joka astuu moottorivaunun luo.

Tanner. Teidän vaununne on erittäin onnistunut, herra Malone. Kuljettajanne näyttelee sitä juuri herra Ramsdenille.

Hector (innoissaan, unohtaen asemansa). Mennään Vi——

Violet (kylmästi, varoittaen häntä silmäniskuin). Anteeksi, herra Malone, en kuullut mitä —

Hector (toipuen). Pyydän että sallitte minulle ilon näyttää teille pientä amerikkalaista höyryvaunuani, neiti Robinson.

Violet. Se olisi hyvin hauskaa. (He menevät yhdessä alas tietä).

Tanner. Kuulitteko jo matkasta, Straker?

Straker (puuhaillen koneen luona). Mitä?

Tanner. Neiti Whitefield taitaa tulla minun kanssani.

Straker. Sen arvaan.

Tanner. Herra Robinson tulee myöskin matkalle.

Straker. Vai niin.

Tanner. Jos te voitte puuhailla hyvin paljon minun kanssani, ja jättää herra Robinson puuhailemaan hyvin paljon neiti Whitefieldin kanssa, on hän teille erittäin kiitollinen.

Straker (katsahtaen ympärilleen). Nähtävästi.

Tanner. "Nähtävästi!" Isoisänne olisi vain nyökäyttänyt päätään.

Straker. Isoisäni olisi nostanut lakkiaan.

Tanner. Ja minä olisin antanut teidän hyvälle, kohteliaalle isoisällenne punnan juomarahaa.

Straker. Viisi shillingiä tuntuu luultavammalta. (Hän astuu Tannerin luo). Ja mitä mieltä on neiti?

Tanner. Hän on yhtä iloinen saadessaan olla herra Robinsonin kanssa kuin herra Robinson hänen kanssaan. (Straker katsoo isäntäänsä kylmällä epäluulolla, kääntyy sitten vaunuun päin ja alkaa viheltää lempinuottiaan). Lopettakaa jo tuo kamala melu. Mitä sillä oikeastaan tarkoitatte? (Straker tyynesti jatkaa ja lopettaa nuotin. Tanner kuuntelee kohteliaasti loppuun ennenkuin hän taas alkaa puhua, ja sanoo sitten juhlallisen vakavasti). Enry, minä olen aina lämpimästi puolustanut musiikin levittämistä rahvaan piiriin, mutta minä vastustan että tarjootte sitä seurueellemme joka kerta kun neiti Whitefieldin nimi mainitaan. Samoin teitte tänä aamuna.

Straker (itsepäisesti). Ei maksa vaivaa. Herra Robinson voisi yhtä hyvin heti luopua yrittämästä.

Tanner. Miksi?

Straker. Miksi! Kyllä te sen ymmärrätte. Tietysti se ei ole minun asiani, mutta teidän ei tarvitse koettaa pettää minua.

Tanner. En minä koetakaan pettää teitä. En ymmärrä mitä tarkoitatte.

Straker (iloisen happamasti). Hyvä on. Eihän se minuun kuulu.

Tanner (painavasti). Ymmärrän, Enry, suhteemme isäntänä ja kuljettajana, ja tiedän pysytellä sopivan matkan päässä tunkematta omia asioitani teille. Keskinäiset sopimuksemmekin ovat alistettavat teidän ammattiyhdistyksenne hyväksyttäviksi. Mutta elkää käyttäkö väärin etujanne. Sallikaa minun muistuttaa että Voltaire sanoi että sen, mikä oli liian typerää sanottavaksi, saattoi aina laulaa.

Straker. Ei se ollut Voltaire, se oli Boumaarshai.

Tanner. Totta. Se oli Beaumarchais tietysti. Te näytätte ajattelevan että se mikä on liian arkaluontoista sanottavaksi, voidaan aina viheltää. Ikävä kyllä vihellyksenne, huolimatta säveleen ihanuudesta, on aivan selittämätöntä. Kas niin, nyt ei kukaan kuuntele, ei kukaan minun hienoista sukulaisistani, eikä teidän ammattiyhdistyksenne sihteeri. Vastatkaa siis niinkuin mies vastaa miehelle, miksi luulette että ystävälläni ei ole mitään toiveita neiti Whitefieldiin nähden?

Straker. Siksi että neiti tahtoo toista.

Tanner. Mitä tyhjiä! Ketä toista?

Straker. Teitä.

Tanner. Minua!!!

Straker. Ettekö ole tietävinänne sitä? Jo nyt jotain, herra Tanner.

Tanner (ankaralla vakavuudella). Hullutteletteko vai tarkoitatteko täyttä totta?

Straker (kiukkuisesti). Minä en koskaan hulluttele. (Rauhallisemmin). Se on selvä kuin nenä päässänne. Jos ette ole sitä huomannut, niin ette tosiaankaan ymmärrä paljoa niistä asioista. (Juhlallisena jälleen). Anteeksi, herra Tanner, mutta te kysyitte niinkuin mies kysyy mieheltä ja minä vastasin samalla tavalla.

Tanner (hurjasti vedoten taivaaseen). Siis minä, minä olen mehiläinen, hämähäkki, merkitty uhri, määrätty otus!

Straker. En tiedä mitään mehiläisestä enkä hämähäkistä. Mutta merkitty otus, se te olette, siitä ei ole epäilystä. Ja helkkarin hyvä juttu se on teille, sen minä sanon.

Tanner (äkkiä). Henry Straker: elämänne kultainen hetki on koittanut.

Straker. Mitä tarkoitatte?

Tanner. Sitä ennätystä Biskraan.

Straker (kiihkeästi). Mitä?

Tanner. Voittakaa se.

Straker (tuntien tehtävänsä koko tärkeyden). Tarkoitatteko tosiaankin?

Tanner. Tarkoitan.

Straker. Koska?

Tanner. Nyt heti. Onko kone kunnossa matkaan?

Straker (masentuneena). Mutta ettehän voi —

Tanner (keskeyttäen puheen ja istuen vaunuun). Nyt lähdemme! Ensin pankkiin ottamaan rahaa, sitten kotiini hakemaan matkalaukkuani, sitten teidän kotiinne hakemaan teidän matkatarpeitanne ja sitten voittamaan parhaan ennätyksen Lontoosta Doveriin tai Folkestoneen. Sitten kanavan yli ja sitten hurjinta kyytiä Marseillesiin, Gibralttariin, Genovaan, mihin satamaan tahansa, josta pääsemme purjehtimaan mahomettiläiseen maahan, missä miehet ovat suojatut naisilta.

Straker. Nyt te laskette leikkiä.

Tanner (päättävästi). Jääkää tänne sitten. Ellette tule, lähden yksin. (Hän panee moottorin käymään).

Straker (juosten hänen jälessään). Seis! Herra! Puoli minuttia vain! Kas niin! (Hän hyppää vaunuun sen kulkiessa).

Kolmas näytös.

Ilta Sierra Nevadassa. Ruskeita vuorenrinteitä; viljellyillä paikoilla öljypuita omenapuiden asemesta, ja viljelemättömillä paikoilla viikuna-kaktuksia kultayrtin ja sananjalkojen asemesta. Ylempänä korkeita vuorenhuippuja ja jyrkänteitä, kaikki kauniita ja kuuluisia. Ei mitään villiä luontoa, vaan ennemmin erittäin ylimyksellinen vuorimaisema, vaativan taiteilija-luojan luoma. Ei mitään vulgääriä kasvullisuuden runsautta; jonkunmoinen kuivuus kentillä ja kivillä. Espanjalaista komeutta ja espanjalaista säästäväisyyttä kaikkialla.

Ei vallan kaukana pohjoispuolella sitä paikkaa, missä korkea tie kulkee Malagan ja Granadan välisen rautatien tunnelin yli, on yksi Sierra vuoriston amfiteaattereita. Edestäpäin katsoen näkee hiukan oikealla, jyrkänteen edessä romantillisen luolan, joka oikeastaan on autioksi jäänyt kaivos, ja vasemmalla pienen kukkulan, josta voi vartioida tietä, joka kulkee pitkin amfiteaatterin vasenta reunaa, ja jonka korkeimpia osia multavallit tukevat ja siellä täällä joku kiviholvi. Kukkulalla, katsellen tietä seisoo mies, joka on joko espanjalainen tai skotlantilainen. Luultavasti espanjalainen, koska hän on puettu espanjalaiseen vuohenpaimenen pukuun ja näkyy olevan Sierra Nevadassa kuin kotonaan. Mutta hyvin hän on muutoin skotlantilaisenkin näköinen. Rinteellä lähellä luolaa on tusinan verran miehiä loikoillen mukavasti hiipuvan, lakastuneista lehdistä ja risuista palaneen valkoisen tuhkan ympärillä. Heidän kasvojensa ilmeestä näkee että he pitävät itseään taiteellisen näköisinä roistoina, jotka kunnioittavat Sierraa käyttämällä sitä vaikuttavana taustana. Itse asiassa he eivät ole taiteellisen näköisiä, ja vuoristo sietää heidän läsnäoloaan samalla lailla kuin jalopeura sietää syöpäläisiä. Englantilainen poliisi tai köyhäinhoidon tarkastaja tuntisi heti, että siinä on valikoima maankiertäjiä ja vahvaruumiisia kerjäläisiä.

Tämä kuvaus heistä ei ole kokonaan ylenkatseellinen. Jokainen, joka on järjellisesti tarkannut maankiertäjiä tai käynyt katsomassa vaivaistalon tanakkaa holhokkia, myöntää, että meidän yhteiskunnalliset hylkiömme eivät kaikki ole juoppoja tai velttiöitä. Muutamat heistä ovat henkilöitä, jotka eivät sovellu siihen luokkaan mihin he ovat syntyneet. Aivan samat ominaisuudet, jotka tekevät sivistyneestä herrasmiehestä taiteilijan, voivat tehdä sivistymättömästä työmiehestä vankkaruumiisen kerjäläisen. On miehiä, jotka avuttomina vajoavat vaivaistaloihin siitä syystä että he eivät kelpaa mihinkään, mutta on myöskin semmoisia jotka joutuvat sinne siksi että he ovat kyllin viisaita ollakseen välittämättä yhteiskunnallisista tavoista (eivätkä liion katso veronmaksajien etuja), jotka vaativat ihmistä tekemään raskasta ja huonosti palkattua työtä, vaikka hän yhtä hyvin voisi marssia vaivaistaloon ilmoittaen olevansa lopen köyhä henkilö ja lain nojalla vaatia hoitajia ruokkimaan, pukemaan ja suojustamaan häntä paljoa paremmin kuin hän itse olisi voinut ruokkia, pukea ja suojustaa itseään ilman suuria ponnistuksia. Kun mies, joka on syntynyt runoilijaksi, kieltäytyy istumasta kauppiaan konttorissa ja näkee nälkää ullakkokamarissa, eläen köyhän vuokraemäntänsä, tai ystäviensä ja sukulaistensa kustannuksilla, ennemmin kuin rupeaa työhön vasten taipumustaan, taikka kun hieno neiti, siitä syystä että hän on hieno neiti, ennemmin kärsii äärimmäisintä loisen riippuvaisuusasemaa, kuin rupeaa kokiksi tai sisäköksi, niin annamme heille anteeksi. Samanlaiseen anteeksisaantiin ovat tanakkaruumiinen kerjäläinen ja hänen vaelteleva hengenheimolaisensa, maankiertäjä, oikeutetut.

Paitsi sitä, jotta mielikuvituksella varustettu mies voisi saada elämänsä jotakuinkin siedettäväksi, täytyy hänellä olla aikaa kertoa itselleen tarinoita, ja semmoinen asema että se soveltuu haaveelliseksi dekoratsiooniksi. Karkea työ ei tarjoa semmoista asemaa. Me käytämme hirvittävässä määrässä väärin työntekijöitämme. Kun sitten joku kieltäytyy antamasta itseään käyttää väärin, ei meillä ole oikeutta sanoa että hän kieltäytyy rehellisestä työstä. Olkaamme rehellisiä tässä kysymyksessä, ennenkuin jatkamme näytelmäämme, jotta voimme nauttia siitä ilman tekopyhyyttä. Jos me olisimme ajattelevia, etäälle näkeviä ihmisiä, neljä viidettäosaa meistä menisi suoraa päätä vaivaistaloon ja särkisi siten koko yhteiskunnallisen järjestelmän palasiksi, saaden aikaan erittäin hyödyllisiä ja uudestaan rakentavia seurauksia. Syy miksi emme tee niin on siinä, että teemme työtä niinkuin mehiläiset ja muurahaiset, vaistosta tai tavasta, emmekä siksi että mietimme asiaa ollenkaan. Siitäpä syystä, kun ilmaantuu mies, joka sekä voi että tahtoo tuumia ja joka sovelluttaen Kantin oppia menettelyynsä, voi syystä sanoa meille: "Jos jokainen tekisi niinkuin minä, täytyisi maailman muuttua elinkeinoihin nähden sekä hävittää orjuus ja kurjuus, jotka ovat olemassa ainoastaan siitä syystä että kaikki tekevät niinkuin te teette" — silloin kunnioittakaamme tuota miestä ja tuumikaamme vakavasti eikö olisi syytä seurata hänen esimerkkiään. Vahvaruumiinen, selväjärkinen kerjäläinen on juuri semmoinen mies. Jos hän olisi herrasmies, joka käyttäisi kaiken kykynsä hankkiakseen itselleen eläkkeen tai laiskanviran sen sijaan että hän rupeisi katulakaisijaksi, ei kukaan ihminen moittisi häntä siitä johtopäätöksestä, johon hän on tullut, nimittäin että jos ihmisellä on vara valita tahtooko hän elää pääasiallisesti yhteiskunnan kustannuksella, vaiko antaa yhteiskunnan elää hänen kustannuksellaan, olisi hulluutta valita se mikä hänelle personallisesti olisi suurempi paha.

Ajatelkaamme siis Sierran maankiertäjiä ilman ennakkoluuloja, myöntäen iloisesti että meidän tarkoituksemme — lyhyesti sanoen, olla rikkaita herrasmiehiä — on jotensakin sama kuin heidänkin, ja eroitus asemassamme ja menettelytavassamme on vallan satunnaista laatua. Pari kolme heistä ehkä on sitä laatua, että olisi viisainta surmata heidät ystävällisellä ja rehellisellä tavalla. On näet olemassa kaksijalkaisia aivan kuten nelijalkaisiakin, jotka ovat liian vaarallisia saadakseen kuljeksia ilman kahleita ja kuonokoppaa, eikä voi vaatia että toiset ihmiset tuhlaavat elämänsä vartioidakseen heitä. Mutta koska yhteiskunnalla ei ole rohkeutta surmata heitä, ja koska se ottaessaan heidät kiinni ainoastaan asettaa heidät kaikenlaisten taikauskoisesti sovittavien kidutus- ja alentamismenojen alaisiksi ja sitten päästää heidät taas irralleen enentyneillä mahdollisuuksilla pahuuteen, on juuri yhtä onnellista, että he ovat valloillaan Sierrassa, sekä semmoisen päällikön käsissä, joka näyttää siltä kuin hän ärsytettäessä ehkä voisi määrätä heidät ammuttaviksikin.

Tämä päällikkö, joka istuu keskellä ryhmää neliskulmaisella, louhoksesta otetulla kivellä, on pitkä, voimakas mies, nenä papukaijamainen, tukka kiiltävän musta, suippoparta, viikset ylöspäin käännetyt ja koko olennossa mefistomainen teeskentely, joka on jotenkin vaikuttavaa, siitä syystä ehkä, että ympäristö täällä sallii suurempaa kerskailemista kuin Piccadillyllä, tai ehkä siksi että miehessä samalla on jotain tunteellista, joka antaa hänelle juuri sen verran miellyttäväisyyden vivahdusta, että voi suoda anteeksi tahallisen tekotaiteellisuuden. Hänen silmänsä ja suunsa eivät ole ollenkaan rosvomaiset, hänellä on miellyttävä ääni ja sukkela järki, ja ainakin hän näyttää vahvimmalta mieheltä joukossa, lieneekö sitten vai ei. Ainakin hän on parhaiten ravittu ja parhaiten puettu ja parhaiten harjoitettu. Se seikka että hän puhuu englannin kieltä, ei hämmästytä, huolimatta espanjalaisesta ympäristöstä, sillä lukuunottamatta yhtä miestä, joka näyttää juoppouden turmelemalta härkätaistelijalta ja toista, joka selvästi on ranskalainen, ovat kaikki muut joko lontoolaisia tai amerikkalaisia. Siitä syystä he tässä viittojen ja sombrerojen maassa käyttävät enimmäkseen kuluneita päällystakkeja, villaisia kaulahuiveja, kovia, pyöreitä hattuja ja likaisia ruskeita hansikkaita. Ainoastaan ani harvat pukeutuvat johtajansa mukaisesti, jonka leveä, kukonhöyhenellä koristettu sombrero ja laaja, pitkävartisiin saappaisiin asti ulottuva viitta ovat niin epäenglantilaisia kuin suinkin. Ei kukaan ole asestettu, ja ne joilla ei ole hansikkaita, työntävät kätensä syvälle taskuihin, sillä heidän kansallinen uskonsa sanoo, että ulkoilma varmaankin on vaarallisen kylmää näin yön suussa. (Nyt on niin lämmin ilta kuin kukaan järkevä mies voi toivoa).

Paitsi juoppoa härkätaistelijaa ei koko seurueessa ole muuta kuin yksi, joka näyttää olevan vanhempi kuin noin kolmekymmentä kolme vuotta. Hän on pieni punapartainen, heikkosilmäinen, huolestuneen näköinen mies, joka näyttää rahapulassa olevalta ammattilaiselta. Hän on ainoa, jolla on päässä iso hattu. Se hohtaa auringonlaskussa kuuden pencen patentti kiillokkeesta, jota nähtävästi on usein käytetty, joka kerta aikaansaaden entistä pahempia seurauksia hatturaunion pinnalla, jota sen piti parantaa. Hänellä on selluloidi kaulus ja mansetit, ja hänen ruskea, samettikauluksinen päällystakkinsa on vielä välttävässä kunnossa. Hän on ennen kaikkia seurueen kunnioitettava jäsen ja iältään varmaan yli neljänkymmenen, ehkä yli viidenkymmenen. Hän istuu oikealla puolen johtajaa ja vastapäätä häntä johtajasta vasempaan päin on kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. Yksi näistä on ranskalainen. Toiset kaksi ovat molemmat englantilaisia, toinen väittelyyn valmis, juhlallinen ja itsepäinen, toinen hurja ja pahanilkinen.

Johtaja, heittäen komeasti viittansa kulman vasemman olkansa yli, nousee puhumaan heille. Kättentaputukset, joilla häntä tervehditään, osoittavat että hän on suosittu puhuja.

Päällikkö. Ystävät ja rosvotoverit. Minulla on ehdoitus tähän kokoukseen. Me olemme nyt viettäneet kolme iltaa keskustelemalla kysymyksestä: kellä on enemmän personallista rohkeutta, anarkisteillako vai sosialidemokraateilla? Me olemme syventyneet anarkismin ja sosialidemokratian periaatteisiin. Anarkiaa on oivallisesti edustanut meidän ainoa anarkistimme, joka ei tiedä mitä anarkia merkitse (naurua) —

Anarkisti (nousten). Yksi säännöistä, Mendoza, sanoo —

Mendoza (kovasti). Ei helkkarissa! Viimeinen sääntösi vei puoli tuntia. Ja paitsi sitä anarkistit eivät usko sääntöihin.

Anarkisti (lempeästi ja kohteliaasti, mutta itsepäisesti. Hän on juuri äskeinen kunnioitettavan näköinen, vanhanpuoleinen mies selluloidi kauluksessa ja manseteissa). Se on tyhmä erehdys. Voin todistaa että —

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset (huutaen). Järjestykseen! Järjestykseen! Istu! Puheenjohtaja! Vaiti!

Anarkisti on masennettu.

Mendoza. Meillä on myöskin kolme sosialidemokraattia seassamme. He ovat keskenään kovassa riidassa, ja he ovat selittäneet meille sosialidemokratian periaatteet kolmella aivan ristiriitaisella tavalla.

Kolme miestä, joilla on punaiset kaulahuivit. 1. Herra puheenjohtaja, minä vastustan. Personallinen selitykseni — 2. Se on vale. En ole ikinä sanonut niin. Oleppas puolueeton, Mendoza. 3. Je demande la parole. C'est absolument faux. C'est faux! faux! faux! Assas-s-s-sin!!!!!!

Mendoza. Järjestykseen! Järjestykseen!

Toiset. Järjestykseen! Järjestykseen! Järjestykseen!

Sosiaalidemokraatit ovat masennetut.

Mendoza. Me suvaitsemme kaikkia mielipiteitä täällä. Mutta kaikesta huolimatta toverit, suuri enemmistö meistä ei ole anarkisteja eikä sosialidemokraatteja, vaan herroja ja kristityitä.

Enemmistö (huutaen hyväksyvästi). Niin ollaan! Se on oikein.

Hurja sosialidemokraatti (raivoisassa masennustilassa). Mokomia kristityitä. Juutalaissikoja!

Mendoza (masentavalla ylevyydellä). Ystäväni! Minä olen poikkeus kaikista säännöistä. Totta on että minulla on kunnia olla juutalainen, ja kun sionistit tarvitsevat johtajaa, joka kerää rotumme sen historialliseen kotiin, Palestinaan, Mendoza on oleva ensimäisenä tarjoamassa palvelustaan (suosiollisia kättentaputuksia — hyvä! hyvä! j.n.e.) Mutta minä en ole mikään taikauskon orja. Olen itseeni sulattanut kaikki uskontunnustukset, sosialisminkin. Toiselta puolen kyllä voi sanoa että joka kerran on sosialisti, on aina sosialisti.

Sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Mendoza. Mutta käsitän hyvin että tavallinen mies — ja tavallinen rosvokin, jota tuskin voinee sanoa tavalliseksi mieheksi (hyvä! hyvä!) — ei ole filosoofi. Tavallinen järki riittää hänelle. Ja meidän asioissamme tavallinen järki riittää minulle. Mikä on siis meidän tehtävämme täällä Sierra Nevadassa jonka maurilaiset valitsivat Espanjan ihanimpana seutuna? Onko meidän tehtävämme keskustella vaikeita valtiotaloudellisia asioita? Ei. Meidän tehtävämme on pidättää moottorivaunuja sekä pitää huolta rikkauden tasaisemmasta jaosta.

Totinen sosialidemokraatti. Kaikki työllä hankittua, muistakaa se.

Mendoza (kohteliaasti). Epäilemättä. Kaikki työllä hankittua rikkautta, jota rikkaat maankiertäjät aikovat hävittää rikoksen luolissa, jotka rumentavat aurinkoisen Välimeren rantoja. Me anastamme tuon rikkauden. Me panemme sen liikkeeseen sen luokan keskuudessa, joka on sen synnyttänyt, ja joka parhaiten sitä tarvitsee — nimittäin työväen. Me teemme sen henkemme ja vapautemme uhalla, harjoittamalla kaikenlaisia hyveitä, rohkeutta, kestävyyttä, viisautta ja kohtuutta — ennen kaikkia kohtuutta. Minä itse en ole kolmeen päivään syönyt muuta kuin viikunakaktuksia ja hiilillä paistettua kaniininlihaa.

Totinen sosialidemokraatti. Ei kukaan meistäkään.

Mendoza (loukkaantuneesti). Olenko ottanut enemmän kuin osani?

Totinen sosialidemokraatti (tyyneenä). Olisiko pitänyt ottaa enemmän?

Anarkisti. Miksei hän olisi ottanut, jos olisi tahtonut? Jokaiselle tarpeen mukaan, jokaiselta varojen mukaan.

Ranskalainen (puiden nyrkkiä anarkistille). Fumiste!

Mendoza (viisaasti). Olen samaa mieltä kuin te molemmat.

Tosi englantilaiset rosvot. Hyvä! Hyvä! Bravo, Mendoza!

Mendoza. Sitä vain tahdoin sanoa että kohdelkaamme toisiamme kuin gentlemannit ja osoittakaamme personallista rohkeutta ainoastaan vihollista vastaan.

Hurja sosialidemokraatti (ylenkatseellisesti). Mistä tuokin oli lainattu?

Vuohenpaimen kukkulalla viheltää. Hän hypähtää ylös ja osoittaa kiihkeästi pohjoiseen päin tielle.

Vuohenpaimen. Automobiili! automobiili! (Hän syöksyy alas kukkulalta ja yhtyy toisiin, jotka kaikki ovat nousseet seisomaan).

Mendoza (kovalla äänellä). Aseisiin! Kellä on pyssy?

Totinen sosialidemokraatti (ojentaen pyssyn Mendozalle). Tässä on.

Mendoza. Onko nauloja levitetty tielle?

Hurja sosialidemokraatti. On kyllä.

Mendoza. Hyvä on! (Ranskalaiselle) Tule tänne, Duval. Jos naulat eivät tee tehtävätään, tulee sinun ampua rikki pyörärenkaat. (Hän ojentaa pyssyn Duvalille, joka seuraa häntä kukkulalle. Mendoza ottaa esille oopperakiikarin. Toiset kiiruhtavat pitkin tietä ja häviävät pohjoiseen).

Mendoza (kukkulalla käyttäen kiikariaan). Kaksi vain, kapitalisti ja hänen kuljettajansa. Näyttävät englantilaisilta.

Duval. Englantilaisia! Oo yes, Cochons! (Ojentaa pyssyn). Faut tirer, n'est-ce-pas?

Mendoza. Ei. Naulat ovat tehneet tehtävänsä. Pyörärenkaat ovat rikki. He seisahtuvat.

Duval (huutaen toisille). Fondez sur eux, nom de Dieu!

Mendoza (tyynnyttäen hänen kiihkoaan). Du calme, Duval, ole hiljaa. He ottavat asian tyynesti. Menkäämme alas vastaanottamaan heitä.

Mendoza astuu alas kulkien tulen ohi ja astuen etualalle, kun Tanner ja Straker moottoripuvuissa, nahkatakissa ja moottorilakki päässä astuvat rosvojen taluttamina tieltä.

Tanner. Tätä herrasmiestäkö te sanotte päälliköksemme? Puhuuko hän englantia?

Hurja sosialidemokraatti. Tietysti. Ette kai luule että me englantilaiset antaisimme espanjalaisrahjuksen johtaa meitä.

Mendoza (arvokkaasti). Sallikaa minun esittää itseni: Mendoza, Sierran liiton presidentti. (Komeasti ylvästellen). Minä olen rosvo! Elän ryöstämällä rikkaita.

Tanner (epäröimättä). Minä olen herrasmies. Elän ryöstämällä köyhiä. Lyökäämme siis kättä.

Englantilaiset sosialidemokraatit. Hyvä! Hyvä!

Yleistä naurua ja hyvää tuulta. Tanner ja Mendoza lyövät kättä. Rosvot asettuvat entisille paikoilleen.

Straker. Entäs minä?

Tanner (esitellen). Ystäväni ja kuljettajani.

Totinen sosialidemokraatti (epäluuloisesti). Kumpiko? Ystäväkö vai kuljettaja? Siinä on suuri ero.

Mendoza (selittäen). Me vaatisimme lunnaita ystävästä. Kuljettaja on vapaa vuoristossa. Vieläpä hän saa pienen prosentinkin isäntänsä lunnaista, jos hän suvaitsee vastaanottaa.

Straker. Kyllä ymmärrän. Jotta tulisin toisenkin kerran samaa tietä. Hyvä on, sietää tuumailla asiaa.

Duval (innokkaasti syösten Strakerin luo). Mon frère? (Hän syleilee Strakeria kiihkeästi ja suutelee hänen molempia poskiaan).

Straker (harmilla). Pois, mies. Elkää olko hullu! Kuka olette?

Duval. Duval, sosialidemokraatti.

Straker. Soo, vai sosialidemokraatti.

Anarkisti. Hän tarkoittaa että hän on myynyt oikeutensa parlamentti-humbugille ja porvaristolle. Kompromissi! Siinä hänen uskonsa.

Duval (raivoissaan). En ymmärrä. Hän sanoo porvaristo, kompromissi. Jamais de la vie! Miserable menteur —

Straker. Hoi siellä, kapteeni Mendoza! Paljonko täällä vielä tarjotaan tätä sorttia? Laitetaanko tästä huviretki vuoristossa, vai sosialisti-kokous?

Enemmistö. Hyvä! Hyvä! Suu kiinni! Pois tieltä! Istu alas! (Sosialidemokraatti ja anarkisti työnnetään taka-alaan. Straker, katseltuaan Sitä toimitusta hyväksyvästi, asettuu Mendozan vasemmalle puolen. Tanner istuu hänen oikealta puolellaan).

Mendoza. Saammeko tarjota teille jotain? Hiilillä paistettua kaniinia ja viikuna-kaktuksia —

Tanner. Kiitos, olemme jo syöneet.

Mendoza (seuraajilleen). Hyvät herrat, tämän päivän toimet ovat lopussa. Menkää minne haluatte aamuun asti.

Rosvot asettuvat ryhmiin laiskasti. Muutamat menevät luolaan. Toiset jäävät istumaan tai asettuvat maata taivasalle. Jotkut ottavat esiin korttipakan ja astuvat tielle päin. He tietävät että moottorivaunuissa aina on lyhdyt, jotka voidaan kääntää valaisemaan korttipeliä.

Straker (huutaen heille). Seis siellä! Ei saa ruveta rehkimään moottorivaunun kanssa, kuuletteko?

Mendoza. Ei ole pelkoa, herra kuljettaja. Ensimmäinen moottorivaunu, jonka anastimme, paransi meidät siitä taudista.

Straker (huvitettuna). Kuinka niin?

Mendoza. Se vei kolme urhoollista toveriamme, jotka eivät osanneet sitä seisahduttaa, Granadaan ja kaatoi heidät suoraan poliisiaseman eteen. Sen perästä emme koskaan koske niihin turvautumatta kuljettajan apuun. Puhelemmeko hiukan kaikessa rauhassa?

Tanner. Tietysti, tietysti.

Tanner, Mendoza ja Straker istuutuvat turpeille tulen ääreen. Mendoza kohteliaasti luopuu presidentti-oikeudestaan, joka sallii hänen istua neliskulmaisella kivellä, ja laskeutuu istumaan maahan, kuten hänen vieraansakin.

Mendoza. Espanjassa on aina tapana siirtää asiahommat seuraavaan päivään, ja paitsi sitä te olette saapuneetkin konttori-ajan jälkeen. Mutta jos kumminkin mieluummin haluaisitte sopia lunnaista heti, olen nöyrin palvelijanne.

Tanner. Huomenna ennätetään. Olen kyllin rikas maksamaan järjelliset vaatimukset.

Mendoza (kunnioittavasti ja hyvin hämmästyen tuota tunnustusta). Te olette ihmeellinen mies, hyvä herra. Vieraamme tavallisesti aina väittävät olevansa kurjan köyhiä.

Tanner. Pyh! Kurjan köyhillä ihmisillä ei ole moottorivaunuja.

Mendoza. Juuri niin mekin sanomme.

Tanner. Kohdelkaa meitä hyvin. Saatte palkan.

Straker. Ei pidä tarjota enää viikuna-kaktuksia ja hiilillä kärvennettyjä kaniineja. Elkää koettako uskotella ettei teillä muka ole parempaa antaa.

Mendoza. Viiniä, vuohia, maitoa, juustoa ja leipää voi saada selvällä rahalla.

Straker (armollisesti). Nyt puhutte järkevästi.

Tanner. Saanko kysyä oletteko kaikki täällä sosialisteja?

Mendoza (vastustaen tuota nöyryyttävää väärinkäsitystä). Eihän toki, ei. Vakuutan, ei sinne päinkään! Tietysti meillä on uudenaikaiset mielipiteet omaisuuden nykyisestä väärästä jaosta, muutoin menettäisimme itsekunnioituksen. Mutta muutoin ei ole seassamme ketään pahennusta herättävää, lukuunottamatta paria kolmea narria.

Tanner. Ei mitenkään ollut aikomukseni loukata. Olen itse hieman sosialismiin taipuva.

Straker (kuivasti). Useimmat rikkaat miehet ovat.

Mendoza. Aivan niin. Se on levinnyt tännekin asti. Myönnän sen. Se on vuosisatamme ilmassa.

Straker. Sosialismi mahtaa olla kasvamassa päin, koska teidänkin miehet alkavat siihen kääntyä.

Mendoza. Aivan niin, hyvä herra. Semmoinen liike, joka rajoittuu filosoofeihin ja rehellisiin miehiin, ei koskaan voi saada varsinaista valtiollista vaikutusvaltaa. Heitä on liian vähän. Vasta sitten kun liike osoittaa voivansa levitä rosvojenkin sekaan, se voi toivoa valtiollista enemmistöä.

Tanner. Mutta ovatko teidän rosvonne oikeastaan vähemmän rehellisiä kuin tavalliset kansalaiset?

Mendoza. Hyvä herra, puhun teille suoraa kieltä. Rosvoaminen on säännötöntä. Säännöttömät toimet houkuttelevat kahdenlaisia ihmisiä: niitä jotka eivät ole kyllin hyviä säännölliseen porvarilliseen elämään, ja niitä jotka ovat liian hyviä. Me olemme joko pohjamutaa tai vaahtoa. Pohjamuta on hyvin likaista, vaahto erinomaista.

Straker. Varokaa! Joku pohjamutaan kuuluva voisi kuulla.

Mendoza. Ei tee mitään. Jokainen rosvo luulee kuuluvansa vaahtoon ja mielellään kuulee toisia nimitettävän pohjamudaksi.

Tanner. Te olette sukkela mies (Mendoza kumartaa hyvillään). Saanko kysyä suoran kysymyksen?

Mendoza. Niin suoran kuin haluatte.

Tanner. Kuinka teidän kaltaisenne viisaan miehen kannattaa paimentaa tuollaista laumaa ja syöttää heille viikuna-kaktuksia ja paistettuja kaniineja? Olen nähnyt paljoa tyhmempien ja aivan varmaan paljoa vähemmän rehellisten miesten istuvan Savoy hotellissa syömässä foi gras'ia ja juomassa samppanjaa.

Mendoza. Ooh! Ne ovat kaikki ennen syöneet kaniinipaistia, aivan niinkuin minä taas kerran tulen istumaan Savoyssa. Muutoin olen siellä jo ennen ollutkin — viinurina.

Tanner. Viinurina! Te hämmästytätte minua!

Mendoza (miettivästi). Niin — minä Sierran Mendoza, olin viinurina. Siitä ehkä johtuu yleiskansallisuuteni. (Äkkiä ja painavasti). Kerronko teille elämäni tarinan?

Straker (levottomana). Ellei se ole kovin pitkä, vanha veikko —

Tanner (keskeyttäen hänet). Tsh! Te olette poroporvarillinen, Henry, ilman vähääkään romantiikkaa. (Mendozalle). Te herätätte minussa mitä syvintä mielenkiintoa, herra presidentti. Elkää välittäkö Henrystä, hän voi panna maata.

Mendoza. Nainen, jota rakastin —

Straker. Aa, se on rakkausjuttu. Hyvä on. Jatkakaa. Minä vain pelkäsin että kertoisitte itsestänne.

Mendoza. Itsestäni! Itsestäni olen luopunut hänen tähtensä. Siksi olen täällä. Vähätpä siitä. Koko maailmasta olen luopunut hänen tähtensä. Hänellä oli, sen vannon, ihanin tukka mitä ikinä olen nähnyt. Hänessä oli veitikkamaisuutta, hänessä oli viisautta, hänen keittotaitonsa oli täydellinen ja hänen kiihkeä luonteensa teki hänet epävakavaksi, aavistamattomaksi, vaihtelevaiseksi, oikulliseksi, julmaksi, sanalla sanoen lumoavaksi.

Straker. Sankaritar kuuden shillingin romaanissa, paitsi keittotaitoa. Hänen nimensä oli lady Gladys Plantagenet, eikö niin?

Mendoza. Ee-ei, hyvä herra. Hän ei ollut mikään kreivitär. Valokuvista kuvalehdissä tunnen Englannin aateliston tyttäret, ja sen voin vakuuttaa että mielelläni olisin myynyt koko parven myötäjäisineen, komeuksineen, arvonimineen päivineen yhdestä ainoasta hymystä siltä tytöltä. Kansannainen hän oli, työläinen, muutoin — sallikaa minun sanoa yhtä suorasti - olisin ylenkatsonut häntä.

Tanner. Hyvin järkevätä. Rakastiko hänkin teitä?

Mendoza. Olisinko täällä, jos hän olisi minua rakastanut? Hän ei tahtonut naida juutalaista.

Tanner. Uskonnollisistako syistä?

Mendoza. Ei. Hän oli vapaa-ajattelija. Hän sanoi että jokainen juutalainen sydämensä syvyydessä pitää englantilaisia likaisina tavoiltaan.

Tanner (hämmästyneenä). Likaisina!

Mendoza. Se osoitti kuinka harvinaisen hyvin hän tunsi maailman, sillä se on epäilemättä totta. Meidän tarkat terveyssääntömme saattavat meidät mitä syvimmin halveksimaan uskottomia.

Tanner. Oletteko koskaan kuullut semmoista, Henry?

Straker. Sisareni kertoi minulle semmoista. Hän oli kokkina juutalaisessa perheessä kerran.

Mendoza. En voinut kieltää sitä. Enkä myöskään voinut poistaa sen vaikutusta hänen mieleensä. Olisin voinut kiertää minkä muun vastustuksen tahansa, mutta ei kukaan nainen siedä että häntä personallisesti epäillään epäpuhtaudesta. Kaikki houkutteluni oli turhaa, hän vastasi aina vain että hän ei ollut kyllin hyvä minulle ja neuvoi minua ottamaan vaimokseni erään kirotun ravintolatytön, jonka nimi oli Rebekka Lazarus, ja jota minä inhosin. Minä puhuin itsemurhasta. Hän tarjosi minulle sitä varten heti käärön torakanmyrkkyä. Viittasin siihen että surmaisin hänet. Hän sai hermokohtauksen. Sitten läksin Amerikkaan, jotta hän voisi nukkua rauhassa uneksimatta että minä hiivin ylös portaita katkaisemaan hänen kurkkuaan. Amerikassa menin länteen ja lyöttäydyin yhteen miehen kanssa, jota poliisit etsivät siitä syystä että hänellä oli tapana pidättää rautatiejunia. Hän se keksi että läksisimme etelä-Europaan pidättämään moottorivaunuja. Se oli tervetullut keksintö epätoivoiselle ja pettyneelle miehelle. Hän antoi minulle arvokkaita suosituksia kapitalisteille oikeata lajia. Minä muodostin yhtiön ja tämä on tuloksena. Minusta tuli johtaja, sillä juutalaisesta tulee aina johtaja järkensä ja mielikuvituksensa tähden. Mutta huolimatta rotuylpeydestäni antaisin kaiken omaisuuteni ollakseni englantilainen. Olen kuin pikku poika, leikkaan hänen nimensä puihin ja piirrän sen ruohikkoon. Ollessani yksin revin kurjaa tukkaani ja huudan Louisa —

Straker (säpsähtäen). Louisa!

Mendoza. Se on hänen nimensä — Louisa — Louisa Straker —

Tanner. Straker!

Straker (kömpien polvilleen hyvin suuttuneena). Louisa Straker on minun sisareni, kuulitteko! Mitä se on olevinaan, että tuolla lailla kerskaatte hänestä? Mitä hänellä on tekemistä teidän kanssanne?

Mendoza. Mikä draamallinen sattuma! Te olette siis Enry, hänen suosikki veljensä!

Straker. Ketä te nimitätte Enryksi? Kuka on antanut teille luvan käyttää minun nimeäni ja hänen? Minä voisi musertaa teidän paksun pääkallonne milloin tahansa.

Mendoza (suuremmoisella tyyneydellä). Jos annan teidän musertaa pääkalloni, lupaatteko kehua sillä hänelle? Se muistuttaisi hänelle Mendozaa. Muuta en pyydä.

Tanner. Tämä on oikeata rakkautta, Henry. Teidän tulisi kunnioittaa sitä.

Straker (kiivaasti). Pelkoa se on kaikesta päättäen.

Mendoza (hypäten pystyyn). Pelkoa! Nuorukainen, minä polveudun kuuluisasta tappelija-suvusta, ja kuten sisarenne hyvin tietää, te voisitte taistella kanssani juuri yhtä suurella menestyksellä kuin lastenrattaat moottorivaunun kanssa.

Straker (salaisesti peläten, mutta nousten polviltaan rohkean tappeluhaluisen näköisenä). En minä pelkää. Louisa! Louisa! Niinkuin ei neiti Straker kelpaisi teille.

Mendoza. Toivon että voisitte saada hänet ajattelemaan samoin.

Straker (raivoissaan). Kas niin —

Tanner (nousten nopeasti ja astuen väliin). Rauhoittukaa, Henry. Jos voisittekin taistella presidenttiä vastaan, ette voi taistella koko seuruetta vastaan. Istukaa ja olkaa ystäviä! Katsoihan kattikin kuninkaan silmiin, miksi siis rosvopäällikkö ei saisi katsella sisartanne? Tuollainen sukuylpeys on kovin vanhanaikuista.

Straker (masennettuna mutta muristen). Katsokoon vain häntä. Mutta elköön luulotelko että sisareni koskaan katsoi häneen. (Hitaasti laskeutuen taas turpeelle). Kun kuulee hänen kerskuvan luulisi että sisareni on pitänyt seuraa hänen kanssaan. (Hän kääntyy selin heihin ja rupeaa nukkumaan).

Mendoza (Tannerille, käyden tuttavallisemmaksi huomatessaan olevansa vallan kahden kesken osaaottavan kuuntelijan kanssa vuoriston hiljaisessa tähtiyössä. Kaikki muut ovat nukuksissa). Juuri semmoinen oli hänkin. Hänen järkensä ulottui eteenpäin kahdenteenkymmenenteen vuosisataan ja hänen yhteiskunnalliset ennakkoluulonsa ja perhetunteensa taaksepäin keskiaikaan asti. Oo, kuinka Shakespearin sanat näkyvät sopivan kaikkiin tunteemme vivahduksiin.

Louisaa lemmin! Tuhantenkin veljein Rakkaus ei yhteensä voi täyttää Mun lempen määrää —

Ja niin edespäin. Olen unohtanut lopun. Minä olen kykenevä mies. Olen voimakas mies. Kymmenessä vuodessa olisin omistanut ensi luokan hotellin. Silloin tapasin hänet ja — tässä näette! Olen rosvo, lainhylky. Ei Shakespearkaan voi täysin ymmärtää mitä tunnen Louisaa kohtaan. Sallikaa minun lukea teille muutamia rivejä, joita itse olen kirjoittanut hänestä. Olkoonpa niiden taidearvo kuinka pieni tahansa, ne kumminkin ilmaisevat paremmin kuin mitkään satunnaiset sanat mitä tunnen. (Hän vetää esiin pakan hotellilaskuja, jotka hän on täyttänyt käsikirjoituksellaan ja laskeutuu polvilleen tulen ääreen koettaen saada selkoa niistä. Ensin hän kohentaa tulta kepillä saadakseen sen hehkumaan).

Tanner (taputtaen häntä epäkohteliaasti olalle). Heittäkää ne tuleen, presidentti.

Mendoza (hämmästyneenä). Mitä?

Tanner. Te uhraatte uranne monomanian tähden.

Mendoza. Sen tiedän.

Tanner. Te ette tiedä. Ei kukaan mies tekisi semmoista rikosta itseään kohtaan, jos hän todella ymmärtäisi mitä hän tekee. Kuinka voitte katsella näitä majesteettisia vuoria, tätä korkeata taivasta, kuinka voitte hengittää tätä hienon viileätä ilmaa ja samalla puhua kuin kirjailija-narri jossakin Bloomsburyssä?

Mendoza (pudistaen päätään). Sierra ei ole sen parempi kuin Bloomsburykään, kun se on kadottanut uutuuden viehätyksen. Paitsi sitä nämä vuoret herättävät unelmia naisista — naisista, joilla on komean loistava tukka.

Tanner. Louisasta, toisin sanoin. Ne eivät tule herättämään minussa mitään unelmia naisista. Minun sydämeni on terve.

Mendoza. Elkää kehuko ennen aamua. Tämä on omituinen unelmien maa.

Tanner. No, saadaan nähdä. Hyvää yötä. (Hän laskeutuu maahan nukkuakseen).

Mendoza huoahtaen seuraa hänen esimerkkiään ja muutaman minuutin ajan on rauha Sierrassa. Sitten Mendoza äkkiä nousee istumaan ja sanoo rukoilevasti Tannerille —

Mendoza. Sallikaa minun lukea edes pari riviä teille ennenkuin nukutte. Tahtoisin kovin mielelläni kuulla teidän arvostelunne.

Tanner (unisesti). Lukekaa. Minä kuuntelen.

Mendoza.

Näin ensi kerran sun helluntaina Louisa, Louisa —

Tanner (koettaen herätä). Hyvä presidentti, Louisa on sangen sievä nimi, mutta helluntaina ei ole oikein hyvä loppusointu sille.

Mendoza. Tietysti ei. Louisahan tässä on refrenginä.

Tanner (myöntyvästi). Jassoo. Vai refrenginä. Anteeksi. Jatkakaa.

Mendoza. Ehkette välitä siitä runosta. Luulen että pidätte enemmän tästä. (Hän lukee pehmeällä, sointuvalla äänellä ja hitaasti).

Louisa, mä lemmin! Sua lemmin Louisa! Louisa, Louisa, Louisa, mä lemmin! Sun nimes on sieluni sointu Louisa Sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa!

Mendoza, hän lempii, Sua lempii Mendoza! Mendoza hän elää vain sulle Louisa. Sua ainoona onnenaan pitää Mendoza, Sua lempii Mendoza, Louisa, Louisa!

(Liikutettuna). Ei ole vaikeata kirjoittaa kauniita runoja semmoisesta nimestä. Louisa on suloinen nimi, eikö totta?

Tanner (puoli nukuksissa vastaa heikolla murinalla).

Mendoza.

Jos oisit Louisa Nyt vaimo Mendozan, Mendozan Louisa, Louisan Mendoza! Ois autuas aina Louisan Mendoza Ja lempisi kaivattuansa Louisaa.

Se on oikeata runoutta — sydämestä pursunutta — syvimmästä sydämestä. Luuletteko että se liikuttaa häntä?

Ei mitään vastausta.

(Alistuen kohtaloonsa). Nukuksissa kuten tavallista. Tyhjää renkutusta maailmalle — taivaallista musiikkia minulle. Hullu olin kuin tuolla lailla paljastin sydämeni! (Hän asettautuu maata mutisten). Louisa, mä lemmin, sua lemmin Louisa, Louisa, Louisa —

Straker kuorsaa ja kääntyy toiselle kyljelle sekä vajoaa uneen. Hiljaisuus leviää yli Sierran ja pimeys mustenee. Tuli on taas muuttunut valkoiseksi tuhkaksi ja lakannut hehkumasta. Kukkulat näyttävät kumman tummilta tähtitaivasta vastaan, mutta vähitellen himmenevät tähdet ja häviävät. Taivaankannen luulisi kokonaan katoavaa luomakunnasta. Sierran asemesta on olemassa vain tyhjyyttä, kaikkialla läsnäolevaa tyhjyyttä. Ei ole taivaankantta, ei kukkuloita, ei valoa, ei ääntä, ei aikaa eikä paikkaa, kaikki tyhjyyttä vain. Sitten alkaa jossakin häämöttää kalpea valo, ja kuuluu heikko, värisevä hyminä, ikäänkuin aaveentapainen violonsello värähyttäisi samaa ääntä loppumattomiin. Pari aavemaista viulua kohta yhtyy siihen näin [musiikkia] ja silloin kalpeassa valossa näkyy mies tyhjyydessä, ruumiiton, mutta näkyväinen mies, istuen, omituista kyllä, tyhjällä. Hetken verran hän kohottaa päätään, kun musiikki kulkee hänen ohitseen. Sitten hän syvästi huoahtaen vajoaa toivottomuuteen. Viulut masentuneina alkavat taas nuottinsa epätoivolla ja sitten lopettavat sen kokonaan, haihtuen kamalien puhallussoittimien valitukseen [musiikkia]:

Kaikki on hyvin omituista. Voi tuntea Mozartin säveleen. Muutamien sinipunervien kipinöiden syttyessä kalpeassa valossa näkyy että miehen puku on samanlainen kuin espanjalaisilla aatelismiehillä XV-XVI vuosisadalla. Don Juan tietysti. Mutta missä, miksi, kuinka? Kun hän äkkiä nostaa päätään, jota hattu varjostaa, muistuttaa hän omituisesti Tanneria. Kasvot kriitillisemmät, herkemmät, kauniimmat, kalpeammat ja kylmemmät, ilman Tannerin kiihkeätä herkkäuskoisuutta ja innostusta, ja ilman hänen rahavaltaista vulgäärisuuttaan, mutta kumminkin aivan Tannerin kasvojen näköiset. Nimetkin, Don Juan Tenorio ja John Tanner. Mihin maailmassa — tai muualla — olemme tulleet XX-vuosisadasta ja Sierrasta?

Toinen kalpea valo alkaa hohtaa tyhjyydessä, tällä kertaa ei sinipunervana, vaan epämiellyttävänä, savuisen keltaisena. Samalla kuuluu klarinetin kuiskaus, kääntäen tämän säveleen äärettömään surumielisyyteen [musiikkia]:

Kellahtava valo liikkuu, ja vanha eukko näkyy kulkevan tyhjyydessä, kumarassa ja hampaattomana, puettuna, kuten saatamme aavistaa, jonkun nunnakunnan karkeaan ruskeeseen viittaan. Hän kulkee kulkemistaan yksitoikkoisesti ja toivottomasti, jokseenkin niinkuin ampiainen lentää touhuavalla tavallaan, kunnes hän hoipertelee sitä vastaan, jota hän hakee, nimittäin toveria. Tyytyväisyyden nyyhkytyksellä eukko raukka tarttuu miehen läsnäoloon ja puhuu hänelle kuivalla, epämiellyttävällä äänellään, joka vielä voi ilmaista ylpeyttä ja päättäväisyyttä sekä kärsimystä.

Vanha eukko. Anteeksi, mutta olen niin yksin, ja tämä paikka on niin kauhea.

Don Juan. Uusi tulokasko?

Vanha eukko. Niin. Luullakseni kuolin tänä aamuna. Tunnustin syntini, sain viimeisen voiteluksen, makasin vuoteellani perheeni ympäröimänä ja katseeni kiinnitettynä ristiin. Sitten tuli pimeä, ja kun taas näin valon, oli se tätä valoa, jossa kävelen näkemättä mitään. Olen kulkenut tuntimääriä kamalan yksin.

Don Juan (huoahtaen). Ah — te ette ole vielä kadottanut käsitystä ajasta. Se kyllä katoaa iankaikkisuudessa.

Vanha eukko. Missä me olemme?

Don Juan. Helvetissä.

Vanha eukko (ylpeästi). Helvetissä! Kuinka te uskallatte?

Don Juan (tyyneesti). Miksemme olisi Señora?

Vanha eukko. Ette tiedä kelle puhutte. Minä olen vallasnainen, kirkon uskollinen tytär.

Don Juan. En epäile sitä ollenkaan.

Vanha eukko. Mutta kuinka siis voisin olla helvetissä? Ehkä kiirastulessa. En ole ollut täydellinen — kukapa olisikaan! Mutta helvetissä! Ooh — te ette puhu totta.

Don Juan. Helvetissä, Señora, sen vakuutan teille. Kaikkein paraimmassa osassa helvettiä, se on, kaikkein yksinäisimmässä — vai ehkä te pitäisitte enemmän seurasta.

Vanha eukko. Mutta minä olen vilpittömästi katunut. Olen tunnustanut —

Don Juan. Kuinka paljon?

Vanha eukko. Enemmän syntejä kuin koskaan teinkään. Minä nautin tunnustamisesta.

Don Juan. Aa — se on yhtä paha kuin tunnustaa liian vähän. Kaikissa tapauksissa, Señora, joko erehdyksestä tai tieten tahtoen olette tuomittu aivan niinkuin minäkin, eikä tässä ole muuta neuvoa kuin koettaa asettaa asiansa niin hyvin kuin voi.

Vanha eukko (suuttuneena). Oh, ja minä olisin voinut olla niin paljoa pahempi! Kaikki hyvät tekoni ovat hukkaan menneet! Se on vääryyttä!

Don Juan. Eikö mitä. Teitä varoitettiin vallan selvästi edeltäkäsin. Pahoista teoistanne anteeksianto toisen ansiosta, armo ilman oikeutta. Hyvistä töistänne oikeus ilman armoa. Täällä on paljon hyvää väkeä.

Vanha eukko. Olitteko te hyvä mies?

Don Juan. Olin murhaaja.

Vanha eukko. Murhaaja! Oo — kuinka he uskaltavat lähettää minut murhaajien seuraan! Minä en ansainnut sitä, olin hyvä nainen. Tässä on joku erehdys. Missä voin saada sen korjatuksi?

Don Juan. En tiedä saadaanko erehdyksiä korjatuksi täällä. Luultavasti eivät myönnä erehtyneensä, vaikka olisivatkin.

Vanha eukko. Mutta keltä voisin kysyä?

Don Juan. Minä kysyisin Paholaiselta, Señora. Hän tietää parhaiten tämän paikan tavat. Minä en koskaan ole niitä oikein oppinut.

Vanha eukko. Paholaiselta? Minäkö puhuisin paholaiselle!

Don Juan. Helvetissä, Señora, Paholainen on kaikkein paraimman seurapiirin johtaja.

Vanha eukko. Minä sanon teille kurja olento, että tiedän varmaan etten ole helvetissä.

Don Juan. Mistä sen tiedätte?

Vanha eukko. Sillä en tunne mitään tuskaa.

Don Juan. Ahaa — silloin ei ole epäilemistäkään. Te olette tieten tahtoen tuomittu.

Vanha eukko. Miksi sanotte niin?

Don Juan. Sillä helvetti, Señora, on juuri pahojen paikka. Pahat viihtyvät täällä hyvin, sillä tämä on heitä varten laitettu. Sanotte ettette tunne tuskaa, Siitä päätän että olette juuri niitä, joita varten helvetti on olemassa.

Vanha eukko. Tunnetteko te tuskaa?

Don Juan. Minä en kuulu pahojen joukkoon. Siitä syystä tämä paikka ikävystyttää minua enemmän kuin voin sanoin kuvata.

Vanha eukko. Ette kuulu pahojen joukkoon! Tehän sanoitte olevanne murhaaja!

Don Juan. Kaksintaistelu vain. Työnsin miekkani vanhaan mieheen, joka koetti työntää oman miekkansa minuun.

Vanha eukko. Jos olitte herrasmies, niin sehän ei ollut murha.

Don Juan. Vanha mies sanoi sitä murhaksi, sillä hän väitti puolustavansa tyttärensä kunniaa. Sillä hän tarkoitti että koska minä olin hurjasti rakastunut tyttöön ja sanoin sen hänelle, tyttö rupesi huutamaan. Isä koetti surmata minut syydettyään minulle ensin koko joukon herjausnimiä.

Vanha eukko. Samanlaisia kaikki miehet! Hurjistelijoita ja murhaajia kaikki, kaikki, kaikki!

Don Juan. Ja kumminkin tapaamme toisemme täällä, rouva kulta.

Vanha eukko. Kuunnelkaa minua! Juuri teidän kaltaisenne konna surmasi minunkin isäni kaksintaistelussa ja samasta syystä. Minäkin huusin, se oli velvollisuuteni. Isäni manasi taisteluun loukkaajan, sillä hänen kunniansa vaati sen. Isäni kaatui. Se oli kunnian palkka. Täällä olen minä — helvetissä, kuten väitätte. Se on hyveen palkka. Onko taivaassa mitään oikeutta?

Don Juan. Ei. Mutta helvetissä on oikeutta. Taivas on paljoa ylempänä semmoisia mitättömiä inhimillisiä mieskohtaisuuksia. Te tulette olemaan tervetullut helvettiin, Señora. Helvetti on kunnian, velvollisuuden, oikeuden ja muiden seitsemän kuolonhyveen koti. Kaikki pahuus maan päällä tehdään niiden nimessä. Missä siis muualla kuin helvetissä ne saisivat palkkansa? Enkö ole sanonut teille, että todellisesti tuomitut juuri ovat onnellisia helvetissä?

Vanha eukko. Oletteko te onnellinen täällä?

Don Juan (juosten seisalleen). En! Sitä arvoitustahan alati mietin pimeydessä. Miksi olen täällä? Minä joka herjasin kaikkia hyveitä, poljin kunnian jalkoihini ja nauroin vääryydelle?

Vanha eukko. Voi, mitä välitän minä siitä miksi te olette täällä? Mutta miksi minä olen täällä, minä joka uhrasin kaikki haluni naisellisten hyveitten ja soveliaisuuden tähden!

Don Juan. Kärsivällisyyttä, Señora. Te tulette täysin onnelliseksi täällä ja kotiudutte pian. Niinkuin runoilija sanoo: "Helvetti on kaupunki, jokseenkin kuin Sevilla".

Vanha eukko. Onnelliseksi! Täällä! Missä minä en ole mitään, en mitään!

Don Juan. Ei suinkaan! Te olette vallasnainen, ja missä ikinä vallasnaiset ovat, siellä on helvetti. Elkää hämmästykö tai kauhistuko. Täällä olette löytävä kaikki mitä vallasnainen voi toivoa, siihen luettuna joukko piruja, jotka tulevat teitä palvelemaan pelkästä palvelemisen rakkaudesta, ja suurentelemaan arvoanne, korottaakseen siten palvelemisen arvoa. He ovat mitä oivallisimpia palvelijoita.

Vanha eukko. Minun palvelijoinani piruja!

Don Juan. Onko teillä koskaan ollut palvelijoita, jotka eivät olleet piruja!

Vanha eukko. Ei koskaan! He olivat piruja, pelkkiä piruja jok'ikinen. Mutta sehän on vain puhetapa. Luulin että tarkoititte sitä että palvelijani täällä tulisivat olemaan todellisia piruja.

Don Juan. Ei sen todellisempia piruja, kuin te olette todellinen vallasnainen. Ei mikään ole todellista täällä. Se on juuri kirouksen kauhistus.

Vanha eukko. Tämä kaikki on hulluutta. Pahempaa kuin tuli ja käärmeet.

Don Juan. Teille ehkä on olemassa lohdutuskin. Esimerkiksi: kuinka vanha olitte muuttaessanne ajasta iankaikkisuuteen?

Vanha eukko. Elkää kysykö minulta kuinka vanha olin — aivan niinkuin minä olisin olento menneisyydessä. Minä olen 77.

Don Juan. Kypsä ikä, Señora. Mutta helvetissä ei siedetä vanhuutta. Se on liian todellista. Täällä me palvelemme rakkautta ja kauneutta. Koska sielumme ovat ikuisesti kirotut, viljelemme sydäntämme. 77-vuotisella naisella ei olisi ainoatakaan tuttavaa helvetissä.

Vanha eukko. Minkä minä iälleni mahdan, mies? Don Juan. Te unohdatte että olette jättänyt ikänne ajan valtakuntaan. Te ette ole sen enempää 77 kuin 7 tai 17 tai 27.

Vanha eukko. Tyhjää puhetta!

Don Juan. Miettikääppä, Señora. Eikö tämä ollut totta myöskin eläessänne maan päällä? Kun olitte 70, olitteko oikeastaan ryppyjenne ja harmaitten hiuksienne alla vanhempi kuin ollessanne 30?

Vanha eukko. En. Olin nuorempi. 30-vuotiaana olin hupsu. Mutta mitä hyödyttää tuntea itsensä nuoreksi kun kumminkin näyttää vanhalta?

Don Juan. Siinä näette, Señora, että ulkomuoto on vain harhakuva. Ryppynne valehtelivat aivan niinkuin usein tyhmän 17-vuotiaan hieno hipiä valehtelee peittäessään typerää mieltä, vanhettuneita aatteita ja hänen iälleen sopimattomia valheita. Täällä meillä ei ole mitään ruumista. Me näemme toisemme ruumiillisina siksi vain että olemme tottuneet kuvittelemaan toisiamme semmoisina eläessämme, ja me yhä vieläkin kuvittelemme samalla lailla, koska emme tunne mitään muuta tapaa. Mutta me voimme ilmestyä toisillemme minkä ikäisinä itse haluamme. Teidän ei tarvitse muuta kuin tahtoa entinen ulkomuotonne takaisin, niin se tulee.

Vanha eukko. Se ei voi olla totta.

Don Juan. Koettakaa.

Vanha eukko. Seitsemäntoista!

Don Juan. Odottakaa! Ennenkuin päätätte pitää minun kertoa, että tämä on muotiasiana täällä. Silloin tällöin meillä on aivan 17-raivo täällä, mutta sitä ei koskaan kestä kauan. Nykyjään on muoti-ikä 40, tai sanokaamme 37, mutta näyttää siltä kuin se kohta muuttuisi. Jos olitte ollenkaan kaunis 27-vuotiaana, ehdotan että koetatte sitä ikää, ja alatte siten uuden muodin.

Vanha eukko. En usko sanaakaan. Mutta olkoon menneeksi, 27! (Sht! Vanha vaimo muuttuu nuoreksi ja niin kauniiksi että valon loistossa, joksi himmeä keltainen hohde äkkiä on kirkastunut, voisi melkein erehtyä ja luulla häntä Anna Whitefieldiksi).

Don Juan. Doña Ana de Ulloa!

Ana. Mitä! Te tunnette minut!

Don Juan. Ja te olette unohtanut minut!

Ana. En voi nähdä kasvojanne. (Don Juan nostaa hattuaan). Don Juan Tenorio! Hirviö! Isäni surmaaja! Vielä täälläkin te ahdistelette minua.

Don Juan. En suinkaan. Sallikaa minun poistua. (Yrittää mennä).

Ana (tarttuen hänen käsivarteensa). Ette saa jättää minua yksin tässä hirveässä paikassa.

Don Juan. Sillä ehdolla että läsnäoloani ei käsitetä ahdistelemiseksi.

Ana (päästäen irti hänen käsivartensa). Teitä kai ihmetyttää että voin ollenkaan sietää läsnäoloanne. Rakas, rakas isäni!

Don Juan. Tahtoisitteko tavata häntä?

Ana. Isäni täällä!!!

Don Juan. Ei, hän on taivaassa.

Ana. Sen tiesinkin. Jalo isäni! Hän katselee alas tänne nyt. Mitä hän mahtaneekaan tuntea nähdessään tyttärensä tämmöisessä paikassa ja keskustelemassa hänen murhaajansa kanssa!

Don Juan. Ohimennen sanoen, jos sattuisimme tapaamaan hänet —

Ana. Kuinka voisimme tavata häntä? Hänhän on taivaassa.

Don Juan. Hän laskeutuu tuon tuostakin tänne tervehtimään meitä. Taivas ikävystyttää häntä. Siis sallikaa minun varoittaa teitä, ettette suinkaan tavatessanne häntä puhu minusta hänen murhaajanaan, sillä se loukkaisi häntä mitä syvimmin. Hän väittää olleensa paljoa parempi miekkailija kuin minä, kehuen että ellei hänen jalkansa olisi luiskahtanut, olisi hän varmaan surmannut minut. Epäilemättä hän on oikeassa. Minä en ollut taitava miekkailija. En koskaan väittele hänen kanssaan siitä asiasta, ja me olemmekin siksi erinomaisen hyvät ystävät.

Ana. Ei sotilaan ole häpeä ylpeillä miekkailutaidostaan.

Don Juan. Arvattavasti ette soisi tapaavanne häntä?

Ana. Kuinka uskallatte otaksua semmoista?

Don Juan. Oo — se on tavallinen tunne täällä. Muistatte kai että maan päällä — vaikkemme tietysti koskaan sitä tunnustaneet — jokaisen tuttavan kuolema, semmoistenkin, joista enin pidimme, tuotti samalla jonkunmoista tyydytyksen tunnetta, kun lopullisesti olimme päässeet heistä.

Ana. Hirviö! Ei ikinä! Ei ikinä!

Don Juan (tyyneesti). Huomaan että tunnette sen tunteen. Niin, hautajaiset olivat aina juhlatilaisuuksia mustissa, varsinkin sukulaisen hautajaiset. Oli miten oli, sukulaissiteistä ei välitetä paljon täällä. Isänne on aivan tottunut siihen eikä odota mitään hellyyttä teiltä.

Ana. Konna! Minä käytin surupukua hänen tähtensä koko lopun ikäni.

Don Juan. Niin. Se puki teitä. Mutta elämä surupuvussa on toista kuin iäisyys surupuvussa. Paitsi sitä te olette täällä yhtä kuollut kuin hänkin. Voiko ajatella mitään hullunkurisempaa kuin toinen vainaja suremassa toista? Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta, Ana kulta, ja elkää peljätkö. Helvetissä on paljon humbugia (tuskin täällä mitään muuta onkaan), mutta kuoleman ja iän ja muuttumisen humbugista on luovuttu siitä syystä, että täällä me olemme kaikki vainajia ja kaikki iankaikkisia. Kyllä te kohta totutte meidän tapoihimme.

Ana. Nimittävätkö kaikki miehet täällä minua Ana kullaksi?

Don Juan. Ei. Se meni erehdyksessä. Pyydän anteeksi.

Ana (melkein hellästi). Juan, rakastitteko minua tosiaankin, kun käyttäydyitte niin inhoittavasti minua kohtaan?

Don Juan (kärsimättömästi). Oo — rukoilen ettette rupea puhumaan rakkaudesta. Täällä ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta — sen ihanuudesta, sen pyhyydestä, sen henkevyydestä, sen piru tiesi mistä! — Anteeksi, mutta olen siihen niin lopen väsynyt. He eivät tiedä mistä he puhuvat, mutta minä tiedän. He luulevat saavuttaneensa rakkauden täydellisyyden siksi että heillä ei ole ruumiita. Pelkkää kekseliästä petosta! Huh!

Ana. Eikö kuolemakaan ole hienontanut teidän sieluanne, Juan? Eikö se kamala tuomiokaan, jonka toimeenpanijana isäni kuvapatsas oli, ole opettanut teille mitään kunnioitusta?

Don Juan. Kuinka onkaan tuon imartelevan kuvapatsaan laita? Vieläkö se tulee illalliselle pahanilkisten henkilöitten luo ja syöksee heidät tähän pohjattomaan kuiluun.

Ana. Se on tuottanut minulle paljon kustannuksia. Pojat luostarikoulussa eivät antaneet sille rauhaa. Vallattomat särkivät sitä ja ahkerat kirjoittivat nimensä siihen. Kolme uutta nenää kahdessa vuodessa ja lukemattomia sormia. Minun täytyi lopulta heittää se oman onnensa nojaan, ja nyt pelkään että se on surkean huonossa kunnossa. Isä raukkani!

Don Juan. Hst! Kuunnelkaa! (Kaksi suurta akordia vyöryen synkoperatuilla sävelaalloilla, puhkeaa esiin: D-molli ja sen dominantti: hirveän ilon ääni kaikkien säveltäjien mielestä). Oo — Mozartin kuvapatsas-musiikkia. Se on isänne. Teidän olisi paras kadota kunnes valmistan häntä. (Ana katoaa).

Tyhjyydestä ilmestyy elävä kuvapatsas valkoisesta marmorista, kuvaavaa majesteettista vanhaa miestä. Mutta hän luopuu majesteettisuudestaan erittäin armollisesti, astuu keveillä askeleilla ja antaa ryppyjen kuluneissa sankarikasvoissaan loistaa oikeata lupapäiväiloa. Kuvanveistäjäänsä hän saa kiittää erittäin sopusuhtaisesta vartalosta, jonka ryhti on suora ja muhkea. Viiksien päät kiertyvät ylöspäin kuin kellon vieterit, antaen kasvoille semmoisen ilmeen, että ellei se olisi espanjalaista oman arvon tuntoa, sitä pitäisi sanoa keikarimaiseksi. Hän on mitä hauskimmassa ystävyyssuhteessa Don Juaniin. Hänen äänensä, lukuunottamatta hyvin selvää äänentapaamista, on niin Roebuck Ramsdenin äänen kaltainen, että tulee huomanneeksi kuinka paljon he ulkonäöltäänkin muistuttavat toisiaan, huolimatta aivan erilaisesta parran muodosta.

Don Juan. Kas, te olette täällä ystäväni. Miksi ette opettele laulamaan sitä erinomaista musiikkia, jonka Mozart on kirjoittanut teille?

Kuvapatsas. Hän on ikävä kyllä kirjoittanut sen bassolle. Minun ääneni on kontra tenori. No, joko olette katunut?

Don Juan. Kohteliaisuudesta teitä kohtaan en voi katua, Don Gonzalo. Jos katuisin, ei teillä olisi mitään syytä tulla taivaasta väittelemään kanssani.

Kuvapatsas. Se on totta. Pysykää paatuneena, poikaseni. Toivon että olisin surmannut teidät, niinkuin varmaan olisinkin, ilman sitä tapaturmaa. Silloin minä olisin tullut tänne ja teillä olisi kuvapatsas ja hurskauden maine ylläpidettävänä. Kuuluuko mitään uutta.

Don Juan. Kuuluu. Tyttärenne on kuollut.

Kuvapatsas (ymmällään). Tyttäreni? (Muistaen). Niin, niin! Sekö johon te olitte rakastunut? Mikä hänen nimensä olikaan?

Don Juan. Ana.

Kuvapatsas. Niin, niin tottakin. Anahan se oli. Sievännäköinen tyttö, ellen muista väärin. Oletteko varoittaneet — mikä hänen nimensä nyt onkaan? — hänen miestään?

Don Juan. Ystävääni Ottaviota? En. En ole tavannut häntä Anan tulon jälkeen. Ana tulee suuttuneena näkyviin.

Ana. Mitä tämä merkitsee? Ottavio täällä ja teidän ystävänne! Ja sinä isä, unohtanut nimenikin! Olet todellakin muuttunut kivipatsaaksi!

Kuvapatsas. Rakkaani, minua ihaillaan niin paljon enemmän marmorissa kuin koskaan ollessani oma itseni, että olen päättänyt esiintyä siinä muodossa minkä kuvanveistäjä minulle antoi. Hän oli aikakautensa ensimäisiä miehiä, muistappas se.

Ana. Isä! Turhamielisyyttä! Personallista turhamielisyyttä! Sinussa!

Kuvapatsas. Sinä olet elänyt sen heikkouden yli tyttäreni. Sinun kai pitäisi olla lähes 80 tähän aikaan. Minut temmattiin pois (tapaturmaisesti) 64:llä ikävuodellani. Olen siis sinua koko joukon nuorempi. Paitsi sitä lapseni, tässä paikassa ei välitetä ollenkaan siitä, mitä tämä kevytmielinen ystävämme varmaan nimittäisi vanhempain viisauden ilvenäytelmäksi. Pidä minua toveri-olentona, tyttöni, eikä isänä.

Ana. Sinä puhut samalla lailla kuin tämä ilkiökin.

Kuvapatsas. Juan on selväjärkinen ajattelija Ana. Huono miekkailija mutta selvä ajattelija.

Ana (kauhun valtaamana). Nyt alan ymmärtää. Nämä ovat piruja jotka pilkkaavat minua. Minun täytyy rukoilla.

Kuvapatsas (tyynnyttäen häntä). Elä, elä, elä lapseni, elä rukoile. Jos sen teet luovut tämän paikan pääedusta. Portin yläpuolella täällä on kirjoitettu: "Jättäkää kaikki toivo ulkopuolelle, te jotka astutte sisään". Ajatteleppas mikä helpoitus se on! Sillä mitä on toivo? Siveellisen vastuunalaisuuden muoto. Täällä ei ole mitään toivoa eikä siis myöskään mitään velvollisuutta, ei mitään työtä, ei mitään, jota voi rukouksella saavuttaa, ei mitään jota voi menettää tekemällä mitä itse haluaa. Helvetti on lyhyesti sanoen semmoinen paikka, jossa ei kellään ole muuta tehtävää kuin huvitella (Don Juan huokaa syvään). Te huokaatte ystäväni Juan, mutta jos te asuisitte taivaassa niinkuin minä, ymmärtäisitte panna arvoa tämän paikan eduille.

Don Juan Te olette hyvällä tuulella tänään komendantti. Vallan säkenöivä. Mikä on syynä siihen?

Kuvapatsas. Olen päättänyt jotain hyvin tärkeätä poikaseni. Mutta missä on ystävämme Paholainen? Minun pitäisi kysyä hänen neuvoaan ensin. Ja Ana varmaankin tahtoisi tutustua häneen.

Ana. Aiotte valmistaa jotain kidutusta minulle.

Don Juan. Taikauskoa, Ana. Rauhoittukaa. Muistakaa että piru ei ole niin musta kuin maalataan.

Kuvapatsas. Kutsukaamme häntä.

Kuvapatsaan huojuttaessa kättään suuret akordit vyöryvät taas, mutta tällä kertaa Mozartin musiikkiin on raa'alla tavalla sekaantunut Gounodin musiikkia. Punainen valo alkaa hohtaa ja siitä nousee Paholainen, hyvin mefistofelesmaisena ja jokseenkin Mendozan näköisenä, vaikkei niin hauskana. Paholainen näyttää vanhemmalta ja alkaa olla ennen aikojaan kaljupää. Huolimatta tuhlaavaisesta hyvänluontoisuudesta ja ystävyydestä, hän on kärttyisä ja herkästi suuttuva, ellei hänen ystävyyteensä vastata samalla mitalla. Hän ei herätä paljoa luottamusta työkykyynsä ja kestävyyteensä nähden ja näyttää yleensä epämiellyttävän itserakkaalta henkilöltä. Mutta hän on viisas ja hauska, vaikka selvästi vähemmän sivistynyt kuin nuo kaksi muuta miestä, ja äärettömän paljoa vähemmän elinvoimainen kuin nainen.

Paholainen (sydämellisesti). Onko minulla taas ilo vastaanottaa luonani mainio Calastravan komendantti? (Kylmästi). Don Juan, palvelijanne. (Kohteliaasti). Ja vieras neiti? Olkaa tervetullut, Señora.

Ana. Oletteko —

Paholainen (kumartaen). Lucifer, palvelijanne.

Ana. Tulen hulluksi.

Paholainen (ritarillisesti). Ah, Señora, elkää pelätkö. Te tulette meille maan päältä, tuosta pappien turmelemasta pesästä. Olette kuullut minua paneteltavan, ja kumminkin, uskokaa minua, minulla on laumottain ystäviä siellä.

Ana. Niin. Te hallitsette heidän sydämiään.

Paholainen (pudistaen päätään). Te imartelette, Señora, ja te erehdytte. Totta on että maailma ei voi tulla toimeen ilman minua, mutta se ei koskaan anna minulle tunnustusta siitä. Sydämessään se epäilee ja vihaa minua. Sen myötätuntoisuus kohdistuu kokonaan kurjuuteen, köyhyyteen, ruumiin ja sydämen nääntymiseen. Minä pyydän sitä rakastamaan iloa, rakkautta, onnea, kauneutta —

Don Juan (pahoinvoipana). Anteeksi, nyt minä lähden. Tiedättehän etten voi kestää tuota.

Paholainen (suuttuneena). Niin, minä tiedän että te ette ole ystäväni.

Kuvapatsas. Mitä pahaa hän tekee teille Juan? Minusta tuntui että hän puhui erittäin järkevästi, kun keskeytitte hänet.

Paholainen (lämpimästi pudistaen kuvapatsaan kättä). Kiitos ystäväni, kiitos. Te olette aina ymmärtänyt minua. Hän on aina moittinut ja välttänyt minua.

Don Juan. Olen aina kohdellut teitä moitteettoman kohteliaasti.

Paholainen. Kohteliaasti! Mitä on kohteliaisuus? Minä en välitä mitään kohteliaisuudesta. Pyydän sydämen lämpöä, tosi uskollisuutta, myötätuntoisuuden, rakkauden, ilon liittoa —

Don Juan. Te panette minut voimaan pahoin.

Paholainen. Kas niin! (Vedoten kuvapatsaaseen). Siinä kuulitte taas! Mikä kohtalon iva onkaan lähettänyt tuon kylmän itsekkään olennon minun valtakuntaani ja teidät taivaan jäisille tuville!

Kuvapatsas. En voi valittaa. Olin ulkokullattu, ja ansaitsin tulla lähetetyksi taivaaseen.

Paholainen. Mutta miksi ette liity meihin nyt ja luovu tuosta ilmapiiristä, johon luoteenne on liian miellyttävä, sydämenne liian lämmin, iloitsemiskykynne liian suuri?

Kuvapatsas. Olen jo päättänyt luopua siitä. Tulevaisuudessa, jalo Aamuruskon Poika, olen teidän. Olen lähtenyt taivaasta ikipäiviksi.

Paholainen (taas tarttuen hänen käteensä). Mikä kunnia minulle! Minä voitto asiallemme! Kiitos, kiitos siitä! Ja nyt ystäväni — saanhan nimittää teitä niin vihdoinkin — ettekö voisi saada häntä lähtemään sille sijalle, joka jäi tyhjäksi teidän jälkeenne siellä ylhäällä?

Kuvapatsas (pudistaen päätään). En voi hyvällä omallatunnolla kehoittaa ketään ystävääni tahallaan tekemään asemaansa ikäväksi ja epämukavaksi.

Paholainen. Tietysti ette. Mutta oletteko varma että hänen olisi siellä ikävä? Tietysti te ymmärrätte sen parhaiten, tehän hänet alkujaan tänne saatoittekin, ja meillä oli mitä suurimmat toiveet hänestä. Meidän paras seurapiirimme suosi hänen mielipiteitään erittäin suuresti. Ja muistattehan kuinka hyvin hän lauloi? (Paholainen alkaa laulaa nenä-äänisellä ooppera-baritonilla, joka värisee siksi että hän on ikuisista ajoista asti käyttänyt väärin ranskalaista laulutapaa).

Vivan le femmine! Viva il buon vino!

Kuvapatsas (tarttuen samaan nuottiin oktavia ylempänä kontra tenorillaan).

Sostegno e gloria D'umanità.

Paholainen. Juuri niin. Nyt hän ei koskaan enää laula meille.

Don Juan. Sitä ei siedä valittaa. Helvetti on täynnä musiikin harrastajia. Musiikki on tuomittujen viina. Eikö yksi kadotettu sielu saisi olla ehdoton raitis?

Paholainen. Te pilkkaatte taiteista jalointa!

Don Juan (kylmällä ylenkatseella). Te puhutte kuin hysteerinen nainen, joka koettaa imarrella viulun vinguttajaa.

Paholainen. En suutu. Minä vain säälin teitä. Teillä ei ole mitään sielua ettekä ymmärrä ollenkaan mitä menetätte. Te taasen herra komendantti, olette syntynyt säveltaiteilijaksi. Kuinka ihanasti te laulatte! Mozart ihastuisi, jos hän vielä olisi täällä, mutta hänkin tyhmistyi ja läksi taivaaseen. On vallan omituista kuinka nuo viisaat miehet, joiden olisi varmaan luullut saavuttavan yleistä suosiota täällä, ovat näyttäytyneet yhteiskunnallisesti epäonnistuneiksi, aivan niinkuin Don Juan.

Don Juan. Olen todellakin pahoillani että olen yhteiskunnallisesti epäonnistunut.

Paholainen. Eipä siltä ettemme myöntäisi lahjakkaisuuttanne. Sen kyllä myönnämme. Mutta minä katselen asiaa teidän omalta näkökannaltanne. Te ette viihdy täällä. Tämä paikka ei sovellu teille. Syy on siinä että teillä ei ole — en tahdo sanoa sydäntä, sillä tiedämmehän että teeskennellyn kyynillisyytenne alla teillä sykkii lämmin —

Don Juan (peljästyen). Elkää herran tähden, elkää.

Paholainen (loukkaantuneena). Teillä ei ole iloitsemiskykyä. Tyydyttääkö se teitä?

Don Juan. Se on hiukan siedettävämpi muoto lörpötyksestänne. Mutta jos sallitte, pakenen yksinäisyyteen kuten tavallista.

Paholainen. Miksi ette pakene taivaaseen? Se olisi sovelias paikka teille. (Analle). Ettekö te Señora voisi saada häntä käsittämään että ilmanvaihdos olisi hyödyllistä hänelle?

Ana. Mutta voisiko hän siis mennä taivaaseen, jos hän tahtoisi?

Paholainen. Mikä estäisi?

Ana. Voiko kuka tahansa — voisinko minä mennä taivaaseen, jos tahtoisin?

Paholainen (jokseenkin ylenkatseellisesti). Tietysti, jos teillä on sellainen maku.

Ana. Mutta miksi ei jokainen siis mene taivaaseen?

Kuvapatsas (nauraen). Minä voin sen selittää kultaseni. Siitä syystä että taivas on mitä enkelimäisimmin ikävä paikka koko luomakunnassa. Siitä syystä he eivät mene.

Paholainen. Hänen ylhäisyytensä komendantti sanoo sen sotilaallisella suoruudella. Mutta totta onkin että taivaassa eläminen on sietämättömän ikävää. Kerrotaan että minut ajettiin sieltä pois, mutta asia oli se, ettei mikään mahti olisi saanut minua pysymään siellä kauemmin. Minä läksin sieltä muitta mutkitta ja järjestin tämän paikan.

Kuvapatsas. Sitä en tosiaankaan ihmettele. Ei kukaan voisi kestää iankaikkisuutta taivaassa.

Paholainen. Ooh — se sopii muutamille. Olkaamme rehellisiä herra komendantti, se on temperamentti-kysymys. Minä en ihaile taivaallista temperamenttia. En ymmärrä sitä. Enkä tiedä tokko juuri tahtoisinkaan ymmärtää sitä. Mutta kaikenlaiset ainekset ovat tarpeen maailman kokoonpanossa. Eikä mausta voi kiistellä. Minä luulen että Don Juan pitäisi siitä.

Don Juan. Mutta — anteeksi suorapuheisuuteni — voisitteko todellakin palata takaisin sinne, jos tahtoisitte; vai sanotteko rypäleitä happamiksi?

Paholainen. Takaisinko sinne? Menen usein takaisin sinne. Ettekö ole koskaan lukenut Jobin kirjaa? Onko teillä mitään kanoonista todistusta siitä että meidän piirimme ja sen toisen piirin välillä on mitään aitauksia?

Ana. Mutta ylipääsemätön juopa on ainakin niiden välillä.

Paholainen. Hyvä Señora, vertausta ei pidä ymmärtää sananmukaisesti, juopa tarkoittaa eroitusta enkelimäisen ja pirullisen temperamentin välillä. Mikä sen suurempi juopa voisi olla olemassa? Muistakaa mitä olette nähnyt maan päällä. Ei ole mitään aineellista muuria filosoofin opetussalin ja härkätaistelulavan välillä, mutta härkätaistelijat eivät silti ikinä mene opetussaliin. Oletteko koskaan ollut siinä maassa missä minulla on lukuisimmat seuraajani — tarkoitan Englannissa? Siellä pidetään suuria kilpa-ajoja ja siellä on myöskin laajoja konserttisaleja, missä soitetaan hänen ylhäisyytensä ystävän, Mozartin säveltämää klassillista musiikkia. Kilpa-ajoissa kulkijat voisivat aivan hyvin pysyä poissa niistä ja mennä sen sijaan klassillisiin konsertteihin. Ei mikään laki heitä estä. Englantilaiset eivät koskaan rupea orjiksi. He saavat vapaasti tehdä kaikkea mitä hallitus ja yleinen mielipide sallii. Klassillisten konserttien myönnetään olevan korkeampaakin ja sivistyneempää, runollisempaa, henkevämpää, jalostavampaa huvia kuin kilpa-ajot. Mutta luopuvatko kilpailun ihailijat urheilustaan mennäkseen konserttisaliin? Ei ikinä. Heitä kiusaisi siellä samanlainen ikävyys kuin herra komendanttia taivaassa. Siinä juuri on se vertauksellinen syvä juopa näitten molempien paikkojen välillä. Aineellisen juovan yli voisi rakentaa sillan, ainakin minä voisin sen rakentaa heille (maa on täynnä Paholaisen siltoja), mutta vastenmielisyyden juopa on ylitsepääsemätön ja iankaikkinen. Ja se juuri eroittaa ystäväni täällä niistä, joita typerästi kyllä nimitetään autuaiksi.

Ana. Minä lähden taivaaseen heti paikalla.

Kuvapatsas. Lapseni, kuule ensin varoituksen sana. Salli minun täydentää ystäväni Luciferin vertausta klassillisesta konsertista. Jokaisessa semmoisessa konsertissa Englannissa näet rivittäin väsyneitä ihmisiä, jotka ovat siellä, ei siitä syystä että he tosiaankin rakastavat klassillista musiikkia, vaan siitä syystä että he arvelevat että heidän pitäisi rakastaa sitä. Sama on asian laita taivaassa. Koko joukko väkeä istuu siellä kunnian loistossa, ei siitä syystä että he ovat onnellisia siten, vaan siksi että he arvelevat asemansa taivaassa vaativan sen. He ovat melkein kaikki englantilaisia.

Paholainen. Niin ovat. Etelämaalaiset tavallisesti jättävät koko laitoksen ja tulevat tänne juuri niinkuin tekin. Mutta englantilaiset eivät todellakaan näy tietävän milloin he ovat tuiki onnettomia. Englantilainen aina luulee olevansa siveellinen, kun hän onkin vain ikävystynyt.

Kuvapatsas. Sanalla sanoen tyttäreni, jos menet taivaaseen ilman sopivia ominaisuuksia, ei sinulla tule olemaan hauskaa.

Ana. Ja kuka uskaltaa väittää että minulla ei ole sopivia ominaisuuksia taivaaseen? Kaikkein arvokkaimmat kirkkoruhtinaat eivät koskaan ole sitä epäilleet. Velvollisuuteni itseäni kohtaan vaatii minua heti lähtemään tästä paikasta.

Paholainen (loukkaantuneena). Kuten suvaitsette Señora. Olisin luullut teillä olevan enemmän aistia.

Ana. Isä, toivon että seuraat minua. Et voi jäädä tänne. Mitä ihmiset sanoisivat?

Kuvapatsas. Ihmiset! Paraat ihmiset ovat täällä — kirkkoruhtinaat ja muut. Niin harva menee taivaaseen ja niin monta tulee tänne että autuaat, joita muinoin nimitettiin taivaallisiksi sotajoukoiksi, nykyjään ovat vähenemistään vähentyvänä vähemmistönä. Pyhimykset, kirkkoisät ja entisten aikojen valitut ovat nykyajan tyhmyreitä, intoilijoita, epäsuosiossa olevia.

Paholainen. Se on totta. Alusta alkaen tiesin että ajan pitkään pääsisin voitolle pelkästään yleisen mielipiteen painosta, huolimatta pitkästä panettelusodasta jota käytiin vastaani. Luomakunta on pohjaltaan perustuslaillinen, ja kun on niin suuri enemmistö kuin minulla, ei minua voida iankaiken pitää erillään hallituksesta.

Don Juan. Arvelen Ana, että teidän on paras pysyä täällä.

Ana (mustasukkaisesti). Ette siis tahdo minua tulemaan kanssanne.

Don Juan. Ettehän toki tahtone astua taivaaseen minun kaltaiseni kadotetun olennon seurassa!

Ana. Kaikki sielut ovat yhtä kalliita. Kaduttehan, eikö niin?

Don Juan. Ana hyvä, te olette typerä. Luuletteko että taivas on niin kuin maa, jossa ihmiset uskottelevat itseään että se mikä on tehty voidaan saada tekemättömäksi katumuksella, että se mikä on sanottu voidaan saada sanomattomaksi peruuttamalla, että se mikä on totta voidaan kieltää julistamalla se yhteisellä sopimuksella valheeksi? Ei, taivas on todellisuuden mestarien koti. Siitä syystä aion mennä sinne.

Ana. Kiitos. Minä aion mennä taivaaseen hakemaan onnea. Maan päällä sain vallan tarpeeksi todellisuutta.

Don Juan. Silloin teidän täytyy jäädä tänne, sillä helvetti on epätodellisuuden ja onnen etsijäin koti. Se on ainoa turvapaikka, jonne voi paeta taivaasta, joka on, kuten sanoin, todellisuuden mestarien koti, sekä maan päältä, joka on todellisuuden orjien koti. Maa on lastenkamari, jossa miehet ja naiset ovat olevinaan sankareita ja sankarittaria, pyhimyksiä ja syntisiä. Mutta ruumis särkee mielikuvat aina. Nälkä ja kylmä ja jano, ikä ja lakastuminen ja sairaus sekä ennen kaikkia kuolema tekee heistä todellisuuden orjia. Kolme kertaa päivässä pitää syödä ja sulattaa, kolme kertaa vuosisadassa uusi sukupolvi on synnytettävä. Uskonnon, romantiikan ja tieteen aikakaudet yhtyvät lopulta pakosta samaan rukoukseen: "Tee minusta terve eläin!" Mutta täällä olemme päässeet tuosta lihan hirmuvallasta, sillä täällä me emme ole ollenkaan eläimiä, vaan henkiä, ilmiöitä, mielikuvia, tapoja, kuolemattomia, iättömiä, sanalla sanoen ruumiittomia. Täällä ei ole yhteiskunnallisia kysymyksiä, ei valtiollisia kysymyksiä, ei uskonnollisia kysymyksiä eikä — mikä ehkä on paras kaikesta — terveydellisiä kysymyksiä. Täällä nimitätte ilmausmuotoanne kauneudeksi, tunteitanne rakkaudeksi, tunnelmianne jaloudeksi, halujanne avuiksi, juuri niinkuin ennen maan päällä, mutta täällä ei ole mitään ankaria tosiseikkoja vastustamassa teitä, ei mitään ivallisia tarpeitten ja vaatimusten vastakohtia, ei mitään inhimillistä ilveilynäytelmää, ei mitään muuta kuin ikuista romanttisuutta, yleistä melodraamaa. Tai kuten saksalainen ystävämme sanoo runossaan: "runollinen järjettömyys on täällä järkeä ja iki-naisellinen vetää meitä yhä ylöspäin ja eteenpäin" — emmekä kumminkaan pääse askeltakaan kauemmaksi. Ja kumminkin tahdotte jättää tämän paratiisin!

Ana. Mutta jos helvetti on niin ihana, kuinka hurmaava onkaan sitten taivas!

Paholainen, Kuvapatsas ja Don Juan kaikki alkavat yhtaikaa puhua kiihkeästi vastustaen. Sitten vaikenevat noloina.

Don Juan. Anteeksi.

Paholainen. Eihän toki. Minä keskeytin teidät.

Kuvapatsas. Aiotte sanoa jotain.

Don Juan. Teidän jälkeenne hyvät herrat.

Paholainen (Don Juanille). Te olette niin kaunopuheisesti selittänyt valtakuntani etuja että jätän teidän tehtäväksenne kuvata yhtä puolueettomasti toisen laitoksen varjopuolet.

Don Juan. Taivaassa, sikäli kuin osaan sitä kuvitella hyvä Señora, eletään ja tehdään työtä leikin ja kuvittelun asemesta. Siellä on asioita katsottava semmoisina kuin ne ovat. Siellä ei voi paeta muuta kuin lumousta, ja lujuus sekä vaara ovat kunniaa. Jos näyttelemistä yhä jatkuu täällä ja maan päällä ja koko maailma on näyttämö, taivas on ainakin kulissien takana. Mutta taivasta ei voi kuvata vertauksellisesti. Lähden sinne kohta, sillä toivon ainakin pääseväni valheesta ja ikävästä, vulgääristä onnen etsinnästä viettääkseni aikakausia mietinnässä —

Kuvapatsas. Huh!

Don Juan. Herra komendantti, en moiti teitä ylenkatseestanne. Taulugalleria on ikävä paikka sokealle miehelle. Mutta juuri samoin kuin te nautitte sellaisista romantillisista heijastuksista kuin kauneudesta ja riemusta, samoin minä nauttisin saadessani miettiä sitä mikä enin kiinnittää mieltäni, nimittäin elämää: tuota voimaa, joka iäti pyrkii saavuttamaan yhä suurempaa kykyä tutkistelemaan itseään. Mikä synnytti aivoni? Ei suinkaan jäsenieni liikuttamisen tarve. Hiirellä ei ole kuin puolet sen vertaa aivoja, mutta se liikuttaa jäseniään yhtä hyvin kuin minä. Ei siis tekemisen tarve, vaan tarve tietää mitä teen, etten sokeassa elämisen yrityksessä surmaisi itseäni.

Kuvapatsas. Te olisitte varmaan surmannut itsenne sokeassa miekkailemis-yrityksessänne, ellei jalkani olisi luiskahtanut, hyvä ystävä.

Don Juan. Te vanha irstailija, naurunne loppuu sietämättömään ikävyyteen ennen huomenta.

Kuvapatsas. Ha, ha haa! Muistatteko kuinka minä pelotin teitä sanomalla teille melkein samaa patsaaltani Sevillassa? Se kuuluu jokseenkin nerottomalta ilman minun pasuunoitani.

Don Juan. Olen kuullut sanottavan että se kuuluu jokseenkin nerottomalta pasuunainkin säestyksellä, herra komendantti.

Ana. Oh, elä keskeytä häntä tuollaisilla tyhjänpäiväisyyksillä isä. Eikö taivaassa ole mitään muuta kuin tutkistelemista?

Don Juan. Siinä taivaassa, jota minä haen, ei ole muuta iloa. Mutta siellä on työtä elämän auttamiseksi sen pyrkimyksessä ylöspäin. Ajatelkaappa kuinka se tuhlaa ja hajoittaa itseään, kuinka se rakentaa esteitä itselleen ja hävittää itsensä tietämättömyydessään ja sokeudessaan. Se tarvitsee aivoja, tuo vastustamaton voima, ettei se tietämättömyydessään rupea itseään vastustamaan. Kuinka ihmeellinen tekele ihminen on! sanoo runoilija. Niin on, mutta mikä hölmö! Hänen rakenteensa on suurin ihme, minkä elämä on aikaansaanut, kaikkein elävin elävä olento olemuksien seassa, kaikkein itsetietoisin kaikista elimistöistä — ja kumminkin, kuinka kurjat hänen aivonsa ovat! Tyhmyys, joka vaivannäön ja köyhyyden opettaman todellisuuden vaikutuksesta on käynyt halpamaiseksi ja julmaksi, mielikuvitus, joka on ennemmin päättänyt nääntyä kuin katsoa tuota todellisuutta silmästä silmään, joka kerää valhekuvia peittääkseen sitä, ja joka nimittää itseään viisaudeksi, neroksi! Ja kumpikin syyttää toinen toistaan oman itsensä puutteellisuudesta: tyhmyys syyttää mielikuvitusta hulluudesta, ja mielikuvitus syyttää tyhmyyttä tietämättömyydestä, — surkeata kyllä, tyhmyydellä on kaikki tieto, ja mielikuvituksella on kaikki viisaus.

Paholainen. Ja hyvän sopan ne siitä yhdessä keittävät. Enkös minä sanonut silloin kuin järjestin sen Faustin jutun, että ihmisen järki ei ole tehnyt mitään muuta hänelle, kuin kehittänyt hänet petomaisemmaksi kuin mikään peto. Yksi ainoa oivallinen ruumis on enemmän arvoinen kuin sadan huonoa ruuansulatusta kärsivän ja tyhjästä pullistuneen filosofin aivot.

Don Juan. Te unohdatte että on koetettu aivotonta ruumiin mahtavuutta. Joka suhteessa paitsi aivoihin nähden, äärettömän paljon suurempia olentoja kuin ihminen on ollut olemassa ja hävinnyt. Megatherium, ichthyosaurus ovat mittailleet maata jättiläisaskeleillaan ja peittäneet auringon, pilviä tavoittelevilla siivillään. Missä ne ovat nyt? Kivettyneinä museoissa, ja niin harvoja ja epätäydellisiä sielläkin että yhtä ainoata nivelluuta tai hammasta niistä pidetään enemmän arvoisena kuin tuhannen sotamiehen elämää. Nuo olennot elivät ja tahtoivat elää, mutta aivojen puutteessa ne eivät tienneet kuinka niiden piti täyttää tahtoansa, ja niin ne hävittivät itsensä.

Paholainen. Ja eikö siis ihminen hävitä itseään yhtä paljon huolimatta kehutuista aivoistaan? Oletteko äskettäin käyneet maan päällä? Minä olen. Ja olen myöskin tutkinut ihmisen ihmeellisiä keksintöjä. Voin teille vakuuttaa että elämää edistävillä aloilla ihminen ei keksi mitään, mutta kuolemaa edistävillä aloilla hän voittaa luonnonkin ja tuottaa kemian ja koneitten avulla yhtä paljon kuolemaa kuin maanvaivat, rutto ja nälkä. Talonpoika, jota tänään johdatan kiusaukseen, syö ja juo jokseenkin samaa kuin talonpojat tuhat vuotta sitten, ja rakennus, jossa hän asuu, ei ole tuhannessa vuodessa muuttunut niinkään paljon kuin naisten hattumuoti muutamassa viikossa. Mutta kun hän menee tappotantereelle, on hänellä olallaan mekanismin ihme, joka hänen sormensa kosketuksesta päästää valloilleen kaikki molekylien salatut voimat ja voittaa monin kertaisesti hänen esi-isäinsä heittokeihään, nuolen ja piiskan. Rauhan keksinnöissä ihminen on suuri hutilus. Olen nähnyt hänen pumpulitehtaitaan ja muita semmoisia laitoksia. Niitten koneistoa voisi yhtä hyvin luulla ahneen koiran keksimäksi, joka tahtoo rahaa eikä ruokaa. Tunnen hyvin hänen kömpelöt kirjoituskoneensa ja puhkivat veturinsa ja ikävät polkupyöränsä. Ne ovat lasten leikkikaluja verrattuina Maxim kanunaan tai vedenalaiseen torpedolaivaan. Ihmisen teollisuuskoneissa ei ilmaannu muuta kuin hänen ahneutensa ja laiskuutensa — hänen sydämensä on hänen aseissaan. Tuo ihmeellinen Elämän Voima, jolla te kehutte, on kuoleman voimaa. Ihminen mittaa voimaansa hävityskykynsä mukaan. Mitä on hänen uskontonsa? Veruke, jonka nojalla hän vihaa minua. Mitä ovat hänen lakinsa? Verukkeita, joitten nojalla hän hirttää teidät. Mitä on hänen siveytensä? Pakanuutta! Veruke, jonka nojalla hän voi kuluttaa tuottamatta. Mitä on hänen taiteensa? Veruke, jonka nojalla hän voi ahmia surmakuvia. Mitä on hänen politiikkansa? Joko itsevaltiaan ihailua, siksi että itsevaltias voi surmata, taikka parlamentaarista kukkotaistelua. Vietin äskettäin illan eräässä kuuluisassa lakiasäätävässä kokouksessa ja kuulin padan soimailevan kattilaa mustuudesta ja ministerien vastailevan kysymyksiin. Pois lähtiessäni kirjoitin ovelle tuon vanhan lastenkamari-sananparren: "Elkää kysykö mitään niin teille ei valehdella." Ostin kuuden pencen perhelehden ja näin että se oli täynnä kuvia nuorista miehistä, jotka ampuivat ja iskivät toisiaan kuoliaaksi. Näin miehen kuolevan. Hän oli lontoolainen muurari, jolla oli seitsemän lasta. Hän jätti jälkeensä seitsemäntoista puntaa, jotka hänen vaimonsa tuhlasi loppuun hänen hautajaisiinsa ja meni seuraavana päivänä lapsineen vaivaistaloon. Hän ei olisi antanut seitsemän penceäkään lastensa kouluuttamiseksi, lain täytyi pakoittaa hänet antamaan ne opetettaviksi ilmaiseksi, mutta kuoleman sattuessa hän tuhlasi kaikki mitä hänellä oli. Ihmisten mielikuvitus hehkuu, heidän kykynsä kohoaa, kun he ajattelevat kuolemaa. He rakastavat sitä, ja jota julmempi se on, sitä enemmän he nauttivat. Helvetti on paljoa ylempänä heidän käsityskykyään. Käsityksensä siitä he ovat saaneet kahdelta mitä suurimmalta hupsulta ihmiskunnassa: eräältä italialaiselta ja eräältä englantilaiselta. Italialainen selitti että helvetissä on vain mutaa, pakkasta, likaa, tulta ja myrkyllisiä käärmeitä, kaikki kidutusta vain. Aina kun tuo aasi ei valehdellut minusta, hän höpisi eräästä naishenkilöstä, jonka hän oli nähnyt kerran kadulla. Englantilainen taasen kertoi kuinka minut oli karkoitettu taivaasta kanuunoilla ja ruudilla, ja tänäkin päivänä jok'ikinen brittiläinen uskoo että koko tuo hassu juttu on raamatussa. En tiedä mitä muuta sama englantilainen sanonee, sillä runo on liian pitkä, jotta minä tai kukaan muu olisi jaksanut kahlata sen läpi. Sama juttu kaikkialla. Kirjallisuuden korkein muoto on tragedia, näytelmä, jonka lopussa kaikki surmataan. Vanhoissa aikakirjoissa luetaan maanjäristyksistä ja ruttotaudeista, ja sanotaan että nämä ilmaisivat Jumalan voimaa ja suuruutta ja ihmisen pienuutta. Nykyaikana kertovat aikakirjat tappeluista. Tappelussa kaksi miesjoukkoa ampuu toisiaan kuulilla ja räjähtävillä pommeilla, kunnes toinen joukko juoksee pakoon, jolloin toinen ajaa sitä takaa hevosen selässä ja hakkaa pakenijat palasiksi. Tämä, niin päättävät aikakirjat, osoittaa keisarikuntien suuruutta ja mahtia ja voitettujen mitättömyyttä. Semmoisten tappelujen jälkeen ihmiset juoksevat kaduilla ulvoen ilosta ja kiihoittavat hallituksiaan tuhlaamaan satoja miljoonia rahaa teurastukseen, kun taas voimakkainkaan ministeristö ei uskaltaisi antaa puolta penniäkään ylimääräistä menoa sen kurjuuden ja ruton vähentämiseksi, jonka he joka päivä näkevät edessään. Voisin mainita teille tuhansia esimerkkejä, mutta kaikki johtavat samaan tulokseen: Se voima, joka hallitsee maata, ei ole elämän voima vaan kuoleman, ja se sisäinen tarve, joka on terästänyt elämän ponnistuksiin muodostaakseen itsensä ihmisolennoksi, ei ole korkeamman elämän tarve, vaan tarve hankkia vaikuttavampi hävityksen välikappale. Rutto, nälkä, maanjäristys, myrsky olivat liian satunnaisia toiminnassaan, tiikeri ja krokodiili liian helposti tyydytetyt eivätkä kyllin julmia. Tarvittiin jotain kestävämpää, julmempaa, kekseliäämmin hävittävää, ja tuo tarvittava "jotain" oli ihminen, piinapenkin, marttyyripaalun, hirsipuun ja sähkötuolin keksijä, miekan ja kanuunan keksijä, ja ennen kaikkia oikeuden, velvollisuuden, patriotismin ja kaikkein muiden -ismien keksijä, joitten avulla nekin, jotka ovat kyllin viisaita omistaakseen jalompia taipumuksia, saadaan houkutelluiksi muuttumaan kaikkein hävittävimmiksi kaikista hävittäjistä.

Don Juan. Hyh! Tuo kaikki on vanhaa. Teidän heikko puolenne, perkeleellinen ystäväni, on siinä, että te aina olette ollut hieman yksinkertainen. Te tuomitsette ihmistä hänen omalla mitallaan. Ei mikään voisi hivellä hänen mieltään enemmän kuin teidän arvostelunne hänestä. Nimittäkää häntä tyranniksi, murhaajaksi, merirosvoksi, pomoksi, niin hän ihailee teitä ja kerskailee sanoistanne, tuntien vanhojen merikuninkaitten veren virtaavan suonissaan. Sanokaa häntä valhettelijaksi ja varkaaksi, niin hän vain nostaa kanteen teitä vastaan kunnianloukkauksesta. Mutta sanokaappa häntä pelkuriksi, niin hän tulee hulluksi raivosta ja heittäytyy surman suuhun todistaakseen valheeksi tuon pistävän totuuden. Ihminen selittää menetystapansa kaikilla mahdollisilla tavoilla, paitsi yhdellä, hän puolustaa rikoksiaan kaikilla syillä, paitsi yhdellä, hän puoltaa turvallisuuttaan jos jollakin varjolla, paitsi yhdellä — ja tämä yksi on pelkuruus. Ja kumminkin koko hänen sivistyksensä perustuu hänen pelkuruuteensa, hänen halpamaiseen kesyyteensä, jota hän sanoo kunnioitettavaisuudekseen. Muulin ja aasin kestäväisyydellä on rajansa, mutta ihminen kestää nöyryyttämistä niin kauan kunnes hänen halpamaisuutensa käy niin ilettäväksi hänen sortajilleen, että heidän itsensä täytyy parantaa se.

Paholainen. Juuri niin. Ja noissa olennoissa te muka löydätte sitä mitä nimitätte Elämän Voimaksi!

Don Juan. Löydän. Sillä nyt seuraa hämmästyttävin osa koko asiasta.

Kuvapatsas. Mikä se on?

Don Juan. Se, että voitte muuttaa kenen tahansa noista pelkureista urhoolliseksi panemalla hänen päähänsä jonkun aatteen.

Kuvapatsas. Tyhjiä! Vanhana soturina minä myönnän pelkuruuden. Se on yhtä yleistä kuin meritauti, eikä ole sen vaarallisempaakaan. Mutta aatteen paneminen ihmisen päähän on tyhjää puhetta. Taistelussa ei tarvitse muuta ollakseen rohkea kuin hiukan kuumaa verta ja tieto siitä että on vaarallisempi menettää kuin voittaa.

Don Juan. Ehkäpä juuri siitä syystä tappelut ovatkin niin hyödyttömiä. Mutta ihmiset eivät koskaan todella voita pelkoaan ennenkuin he luulevat taistelevansa yleisen tarkoituksen puolesta — aatteen puolesta, kuten he sitä nimittävät. Miksi ristiretkeilijä oli urhoollisempi merirosvoa? Sillä hän ei taistellut itsensä edestä vaan ristin edestä. Mikä voima se oli, joka kohtasi häntä yhtä suurella urhoollisuudella kuin hänen omansa? Niitten miesten voima, jotka eivät taistelleet itsensä puolesta vaan islamin. He ottivat Espanjan meiltä, vaikka me taistelimme kotimme ja kontumme puolesta, mutta sitten kun mekin rupesimme taistelemaan mahtavan aatteen, katolisen kirkon puolesta, ajoimme heidät takasin Afrikaan.

Paholainen (ivallisesti). Mitä! Oletteko katolilainen Señor Don Juan! Hurskas! Onnittelen teitä!

Kuvapatsas (vakavasti). So-soh! Sotilaana minä en siedä että kirkkoa pilkataan.

Don Juan. Olkaa huoleti, herra komendantti. Katolisen kirkon aate tulee elämään kauemmin kuin islam, kauemmin kuin risti, kauemmin kuin tuo typerien, koulupoikamaisten tappelijain vulgääri korujoukko, jota te nimitätte armeijaksi.

Kuvapatsas. Juan, te pakoitatte minun vaatimaan teitä vastaamaan sanoistanne.

Don Juan. Se on turhaa. En osaa miekkailla. Jokainen aate, jonka edestä ihminen on valmis kuolemaan, on katolinen aate. Kun espanjalainen vihdoinkin oppii ettei hän ole sen parempi kuin sarasenilainen, eikä hänen profeettansa sen parempi kuin Mahomet, silloin hän nousee katolisempana kuin koskaan ja antaa henkensä maailman vapauden ja yhdenvertaisuuden edestä, taistellen barrikaadilla, joka on rakennettu sen likaisen hökkelin yli, missä hän ennen näki nälkää.

Kuvapatsas. Tyhjää puhetta!

Don Juan. Se mitä sanotte tyhjäksi puheeksi, on ainoa jonka edestä ihmiset ovat valmiit kuolemaan. Myöhemmin vapaus ei tule enää olemaan kyllin katolista. Silloin ihmiset antavat henkensä inhimillisen täydellisyyden edestä ja uhraavat mielellään vapautensakin sen hyväksi.

Paholainen. Niinpä kyllä. Kyllä he aina keksivät syitä tappaa toisiaan.

Don Juan. Entä sitten? Ei se ole kuolema, joka jotain merkitsee, vaan kuoleman pelko. Ei tappaminen eikä kuoleminen meitä alenna, vaan halpamainen elämä ja alentumistilan tuottamien palkkojen ja etujen vastaanottaminen. Ennemmin kymmenen kuollutta miestä kuin yksi elävä orja ja hänen herransa! Kerran tulee aika, jolloin ihmiset nousevat taisteluun, isä poikaa vastaan ja veli veljeä vastaan, ja surmaavat toisensa tuon suuren katolisen aatteen, orjuuden poistamisen hyväksi.

Paholainen. Niin — silloin kun se vapaus ja yhdenvertaisuus, josta te tässä saarnailette on saattanut vapaat valkoiset kristityt yhtä halvoiksi työmarkkinoilla, kuin mustat orjapakanat, joita nyt myydään tukuttain huutokaupalla.

Don Juan. Ei ole pelkoa! Valkoisella työmiehellä tulee myös olemaan aikansa. Mutta nyt en aio puolustaa tämän suuren aatteen mahdollisia muotoja tulevaisuudessa. Mainitsen vain esimerkkejä siitä tosiseikasta, että tämä luotu olento, mies, joka omissa itsekkäissä asioissaan on perinpohjainen pelkuri, taistelee sankarin tavoin aatteen edestä. Hän voi olla ryömivä kansalaisena, mutta hän on vaarallinen intoilijana. Hän saattaa olla orjana ainoastaan niin kauan kun hän on henkisesti kyllin heikko kuunnellakseen järjen ääntä. Sanon teille hyvät herrat että jos voitte antaa miehen tehtäväksi sellaisen työn, jota hän nyt nimittää Jumalan työksi, ja jota hän myöhemmin tulee nimittämään monella uudella nimellä, voitte saada hänet täysin välinpitämättömäksi kaikista seurauksista, jotka mahdollisesti saattavat kohdata hänen omaa itseään.

Ana. Niin — hän pudistaa pois kaiken vastuunalaisuuden omilta hartioiltaan ja jättää sen vaimonsa ja lastensa hoidettavaksi.

Kuvapatsas. Hyvin sanottu, tyttäreni. Elä anna hänen puheillaan villitä selvää järkeäsi.

Paholainen. Voi, herra komendantti, nyt kun jouduimme puhumaan naisesta, hän tulee saarnaamaan entistä enemmän. Myönnän tosin että se aine minustakin on kaikkein hauskin.

Don Juan. Naista kohtaan, Señora, miehen velvollisuudet ja vastuunalaisuudet alkavat ja loppuvat leivän hankinnassa hänen lapsilleen. Naiselle mies on ainoastaan välikappale lasten hankkimiseen ja elättämiseen.

Ana. Tuoko on teidän käsityksenne naisen mielipiteestä? Se on suoraan sanoen kyynillistä ja ilettävää aineellisuutta.

Don Juan. Anteeksi, Ana, en puhunut mitään naisen mielipiteistä yleensä. Puhuin vain hänen mielipiteestään miehestä eri sukupuolena. Eikä se ole sen kyynillisempi kuin hänen mielipiteensä omasta itsestään ennen kaikkea äitinä. Sukupuolikannalta katsoen nainen on luonnon välikappale, jolla se ikuistuttaa suurimman tekonsa. Sukupuolikannalta katsoen mies on naisen välikappale luonnon käskyn täyttämiseksi taloudellisimmalla tavalla. Nainen tietää vaistomaisesti että etäällä menneisyydessä, kehityksen tapahtuessa hän keksi miehen, eroitti hänet itsestään, loi hänet, voidakseen sitten aikaansaada jotain parempaa kuin yksi-sukupuolinen toiminta voi tuottaa. Täyttäessään sitä tarkoitusta jota varten nainen loi miehen, hän saa mielellään uneksia unelmiaan, pitää heikkouksiaan, ihanteitaan, urhoollisuuttaan, kunhan vain kaikessa on pohjasäveleenä naisen, äitiyden, perheen, kotilieden jumaloiminen. Mutta kuinka ajattelematonta ja vaarallista olikaan luoda erityinen olento, jonka ainoana tarkoituksena oli naisen hedelmöittäminen! Sillä huomatkaappa mitä on tapahtunut. Ensiksikin mies on monistunut naisen käsissä niin että on olemassa yhtä monta miestä kuin naistakin. Naisen on käynyt mahdottomaksi käyttää tarkoitukseensa muuta kuin pienen pieni osa sitä ääretöntä voimaa, jonka hän on jättänyt miehen itsensä käytettäväksi säästämällä miestä raskaudenajan rasittavasta kärsimyksestä. Tuo ylimääräinen voima on mennyt miehen aivoihin ja lihaksiin. Hän on tullut liian väkeväksi naisen ruumiillisesti hallita, ja häneen on kehittynyt liian paljon mielikuvitusta ja liian paljon henkistä voimaa voidakseen tyytyä pelkkään oman itsensä monistamiseen. Hän on luonut sivistyksen, kysymättä neuvoa naiselta, pitäen naisen kotityötä aivan itsestään selvänä perustuksena siihen.

Ana. Tuo on ainakin totta.

Paholainen. Niin — mutta entäs tuo sivistys! Mitä se oikeastaan on?

Don Juan. Se on varsin hyvä naula, johon voi ripustaa kaikki kyynilliset typeryytensä, mutta ennen kaikkia se on miehen yritys tehdä itsestään jotain enempää kuin pelkän välikappaleen naisen tarkoituksen täyttämiseksi. Mutta tulos elämän alituisista ponnistuksista ei ainoastaan itsensä ylläpitämiseksi, vaan yhä korkeampien elimistöjen ja täydellisemmän itsetietoisuuden saavuttamiseksi on enintäinkin epäilyttävä taistelu sen omien voimien ja kuoleman sekä sukuhuononnuksen voimien välillä. Tappelut tässä sotaretkessä ovat pelkkiä erehdyksiä, ja niissä voitetaan, kuten oikeissa sotatappeluissakin, enimmäkseen huolimatta johtajista.

Kuvapatsas. Tuo oli pistos minulle. Sama se. Jatkakaa.

Don Juan. Se oli pistos paljoa korkeammille vallanpitäjille kuin te, herra komendantti. Mutta onhan kai teidänkin pitänyt huomata toimessanne, että tyhmäkin kenraali voi voittaa tappelussa, jos vastapuolueen kenraali on vielä vähän tyhmempi.

Kuvapatsas (hyvin vakavasti). Hyvin totta Juan, hyvin totta. Muutamilla aaseilla on merkillinen onni.

Don Juan. Elämän Voima on tyhmä, mutta se ei ole niin tyhmä kuin kuoleman ja sukuhuononnuksen voima. Paitsi sitä, nämä ovat koko ajan Elämän Voiman palveluksessa. Ja siis elämä voittaa tavallaan. Kaiken mitä pelkkä hedelmällisyyden suuruus voi hankkia ja pelkkä ahneus säästää, sen me omistamme. Kaikkien sivistystuotteiden, parhaiden pyssyjen ja parhaiten hoidettujen pyssymiesten pysyväisyys tuleviin aikoihin on taattu.

Paholainen. Juuri niin! Ei elämän aseiden vaan vaikuttavimpien kuoleman aseiden pysyväisyys! Te palaatte aina minun tulokseeni huolimatta kiemurtelemisistanne ja väittelemisestänne ja viisasteluistanne, puhumattakaan teidän esityksienne sietämättömästä pituudesta.

Don Juan. So, soh! Kuka se oli, joka alkoi pitää pitkiä puheita? Mutta muutoin, jos minä rasitan liiaksi teidän järkeänne, niin voitte jättää meidät ja siirtyä rakkauden ja kauneuden ja muiden lempi-ikävyyksienne seuraan.

Paholainen (hyvin loukkaantuneena). Tuo ei ole kaunista, Don Juan, eikä kohteliasta. Minä olen samalla henkisellä tasalla. Ei kukaan voi panna enemmän arvoa siihen kuin minä. Minä väittelen kanssanne rehellisesti ja luullakseni kumoan kaikki teidän väitteenne perinpohjin. Jatketaan vain vieläkin tunti, jos haluatte.

Don Juan. Hyvä on. Jatketaan.

Kuvapatsas. Eipä silti että minä uskoisin teidän pääsevän milloinkaan erityiselle katsantokannalle Juan. Mutta täällähän meidän täytyy kuolettaa iankaikkisuutta eikä vain aikaa. Eteenpäin siis!

Don Juan (hiukan kärsimättömästi). Minun katsantokantani, te marmoripäinen vanha mestariteos, on askelta edellä teistä. Olemmeko yhtä mieltä siinä että elämä on voima, joka on kokeillut lukemattomalla tavalla itsensä rakentamista, että mammut ja ihminen, hiiri ja megatherium, kärpäset ja kirput ja kirkkoisät ovat kaikki enemmän tai vähemmän onnistuneita kokeita, joitten tarkoitus on rakentaa tuo raaka voima yhä korkeammiksi yksilöiksi, kohti ihanne-yksilöä, joka on kaikkivoipa, kaikkitietävä, erehtymätön ja sen lisäksi täydellisesti, pettymättömästi itsetietoinen, sanalla sanoen jumala?

Paholainen. Minä myönnän, päästäksemme johtopäätöksiin.

Kuvapatsas. Ja minä myönnän välttääkseni johtopäätöksiä.

Ana. Minä vastustan sitä mitä jyrkimmin kirkko-isiin nähden, ja minun täytyy pyytää ettette sekoita heitä ollenkaan päätelmiinne.

Don Juan. Mainitsin heidät yksinomaa alkusoinnun tähden, Ana, enkä tule enää viittaamaan heihin. Ja nyt, koska me olemme tuota poikkeusta lukuunottamatta, samaa mieltä tähän asti, ettekö myöskin ole samaa mieltä kuin minä siinä, että elämä ei ole mitannut jumaluutta tähtäävien pyrkimyksiensä onnistumista tuloksien, kauneuden tai ruumiillisen täydellisyyden mukaan, sillä näissä molemmissa suhteissa linnut, kuten ystävämme Aristophanes jo aikoja sitten osoitti, ovat niin paljoa ylemmällä kannalla lentotaitoineen, ihanine höyhenineen ja sanoisinpa vielä runollisine lemmentapoineen ja pesineen, että on mahdotonta käsittää kuinka elämä, joka kerran oli linnut tuottanut, olisi sitten — jos nimittäin sen tarkoitusperänä oli rakkaus ja kauneus — muovaellut semmoisia kömpelöitä olentoja kuin elefantit ja niin kamalan rumia kuin apinat, joitten lastenlasten lapsia me olemme?

Ana. Aristophanes oli pakana, ja te Juan, ette ole, pelkään mä, paljoa parempi.

Paholainen. Te päätätte siis että elämän tarkoituksena oli kömpelyys ja rumuus?

Don Juan. En ollenkaan, te paatunut piru, tuhat kertaa en. Elämä tähtää pyrkimyksensä järkeen, ja sen lempi-tarkoituksena on semmoinen elin, jonka avulla se voi saavuttaa ei ainoastaan itsetietoisuutta vaan myöskin itsensä ymmärtämistä.

Kuvapatsas. Tuo on metafysiikkaa Juan. Mitä pirua se — (Paholaiselle) anteeksi.

Paholainen. Ei tee mitään. Olen aina pitänyt nimeni mainitsemista tunteen vahvikkeeksi suurena kohteliaisuutena itseäni kohtaan. Se on vapaasti käytettävänänne, herra komendantti.

Kuvapatsas. Kiitos. Se on erittäin ystävällistä. Taivaassakaan en oikein ollut päästä vanhoista sotilastavoistani keskusteluissa. Aioin vain kysyä Juanilta miksi elämä ahertaa niin paljon saadakseen itselleen aivot. Miksi sen pitää ymmärtää itseään? Miksi se ei voisi olla tyytyväinen osatessaan nauttia itsestään?

Don Juan. Ilman aivoja, herra komendantti, te nauttisitte tietämättä että nautitte, ja siten menettäisitte koko lystin.

Kuvapatsas. Se on totta, hyvin totta. Mutta minä olen täysin tyytyväinen, jos minulla on kylliksi aivoja tietääkseni että nautin. En pyrikkään ymmärtämään miksi. Suoraan sanoen olen mieluummin ymmärtämättä. Kokemukseni on opettanut että meidän huvituksemme eivät kestä miettimistä.

Don Juan. Siitä syystä järki onkin niin vähän suosiossa. Mutta elämälle, tuolle ihmistä pönkittävälle voimalle, järki on välttämätöntä, sillä ilman sitä elämä erehtyisi kuolemaan. Aivan niinkuin elämä aikakausia ponnisteltuaan kehitti silmän, tuon merkillisen ruumiin elimen, jolla elävä elimistö näkee minne se kulkee ja mikä sitä auttaa tai uhkaa, voiden siten välttää tuhansia vaaroja, jotka ennen sitä kohtasivat, samalla lailla se tänä päivänä kehittää hengen silmää, joka on näkevä, ei aineellista maailmaa, vaan elämän tarkoitusta, auttaakseen siten yksilöä työskentelemään tuon tarkoituksen hyväksi, estämättä sitä ja pettämättä sitä, kuten tätä nykyä, kun yksilö asettaa etualaan lyhytnäköiset personalliset päämääränsä. Nykyisissäkin oloissa ainoastaan yhden laatuinen mies on koskaan ollut onnellinen, on koskaan saanut osakseen yleistä kunnioitusta kaikissa etujen ja mielikuvien ristiriidoissa.

Kuvapatsas. Tarkoitatte sotilasta.

Don Juan. Herra komendantti, minä en tarkoita sotilasta. Sotamiehen lähestyessä maailma pistää lusikkansa lukon taakse ja lähettää pois naisväkensä. Ei, minä en ylistä aseita ja sankaria, vaan filosofia, häntä, joka koettaa tutkistelemalla saada selville maailman sisäisen tahdon, keksiä keinoja tuon tahdon täyttämiseksi ja sitten täyttää tuota tahtoa siten keksimillään keinoilla. Kaikenlaisiin muihin miehiin olen väsynyt. He ovat kaikki ikäviä ja epäonnistuneita. Ollessani maan päällä, kaikenlaisia professoreita tunkeili ympärilläni hakien sairasta paikkaa minussa, johon he voisivat tarttua kiinni. Lääkärit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä, jotta pelastaisin ruumiini turmiosta, ja ehdottivat kaikenlaisia puoskarikeinoja kuviteltujen tautien parantamiseksi. Vastasin etten ole luulosairas. Silloin he sanoivat minua typeräksi ja menivät matkoihinsa. Jumaluusopin tohtorit käskivät minua miettimään mitä minun tuli tehdä pelastaakseni sieluni. Mutta minä en ollut henkinen luulosairas enemmän kuin ruumiillinenkaan. Siksi he sanoivat minua ateistiksi ja menivät matkoihinsa. Heidän jälkeensä tuli politikoitsija, joka sanoi että luonnolla oli ainoastaan yksi tarkoitus: hänen saattamisensa parlamenttiin. Sanoin hänelle etten välittänyt tuliko hän parlamenttiin vai ei. Silloin hän nimitti minua puolueluopioksi ja meni matkoihinsa. Sitten tuli romantillinen mies, taiteilija, ja hänen kanssaan lempilaulut, taulut ja runoelmat. Hänen kanssaan nautin suurta iloa monta vuotta, ja hiukan hyötyäkin, sillä minä viljelin aistimiani hänen tähtensä. Hänen laulunsa opettivat minua kuulemaan tarkemmin, hänen taulunsa näkemään selvemmin ja hänen runonsa tuntemaan syvemmin. Mutta lopulta hän johti minut jumaloimaan naista.

Ana. Juan!

Don Juan. Niin, minä rupesin uskomaan että hänen äänessään oli laulun koko sointu, hänen kasvoissaan maalauksen koko kauneus ja hänen sielussaan runoelman koko tunne.

Ana. Ja petyitte tietysti. Oliko se hänen syynsä että edellytitte hänessä löytyvän kaikki nuo täydellisyydet?

Don Juan. Osittain oli. Sillä ihmettelevällä vaistomaisella viisaudella hän oli vaiti ja antoi minun ihaella itseään, antoi minun luulla omia kuvitelmiani, ajatuksiani ja tunteitani hänen henkensä omaisuudeksi. Ystäväni, romantillinen mies, oli useinkin liian köyhä tai liian kaino lähestyäkseen niitä naisia, jotka olivat kyllin kauniita tai kyllin hienoja, jotta saattoi luulla heidän vastaavan hänen ihannettaan — ja niinpä hän meni hautaan yhä uskoen unelmaansa. Mutta minua olivat luonto ja olosuhteet suosineet enemmän. Olin jalosukuinen ja rikas, ja silloinkin kun olentoni ei miellyttänyt, hiveli puheeni sydäntä, vaikka useimmiten kyllä onnistuin kummassakin suhteessa.

Kuvapatsas. Turhamainen narri!

Don Juan. Niinpä kyllä. Mutta narrimaisuutenikin herätti mieltymystä. Kun huomasin että olin koskettanut naisen mielikuvitusta, antoi hän minun luulotella itseäni että hän rakasti minua. Mutta kun tahtoni oli täytetty, hän ei koskaan sanonut: "olen onnellinen, lempeni on tyydytetty", vaan hän sanoi ensin: "vihdoinkin aidat ovat murretut", ja sitten: "milloin tulet takaisin?"

Ana. Sillä lailla juuri miehet sanovat.

Don Juan. Väitän etten ikinä sanonut niin. Mutta kaikki naiset sanovat niin. Nuo kaksi lausetta aina peloittivat minua, sillä ensimäinen merkitsi sitä, että naisen tarkoitus oli ollut kokonaan murtaa varustukseni ja valloittaa linnoitukseni, ja toinen ilmoitti suoraan että hän tästälähtien piti minua omaisuutenaan ja laski että aikani oli kokonaan hänen käytettävänään.

Paholainen. Siinä juuri näkyy että teillä ei ole sydäntä.

Kuvapatsas (pudistaen päätään). Teidän ei pitäisi kertoa mitä naiset ovat sanoneet teille, Juan.

Ana (vakavasti). Se olisi pidettävä pyhänä.

Kuvapatsas. Muutoin he kyllä aina sanovat niin. Minä en koskaan välittänyt aidoista, mutta se toinen lause aina hiukan säikähdytti minua, ellen ollut varsin pahasti rakastunut.

Don Juan. Sitten nainen, joka oli ollut vallan onnellinen ja huoleton ennen, muuttui levottomaksi, ajatteli alituiseen minua, sommitteli juonia, vehkeili, vainosi, vartioitsi, suunnaten kaikki ponnistuksensa saaliinsa kiinnipitämiseen — minä tietysti olin saalis. Tuollaista minä en ollut tahtonut. Se oli ehkä hyvin oikeata ja hyvin luonnollista, mutta se ei ollut musiikkia, maalaustaidetta, runoutta eikä iloa ihanan naisen haahmossa. Minä pakenin pois. Pakenin pois hyvin usein. Totta puhuen tulin kuuluisaksi lukuisista pakenemisistani.

Ana. Surkean kuuluisaksi, tarkoitatte.

Don Juan. Minä en paennut teidän luotanne. Moititteko minua siitä että pakenin toisten luota?

Ana. Tyhjää puhetta. Te puhutte nyt 77-vuötiselle naiselle. Jos teillä olisi ollut tilaisuutta, olisitte paennut minunkin luotani — jos olisin päästänyt. Te ette olisi voinut pidellä minua aivan yhtä helposti kuin muutamia muita. Elleivät miehet tahdo olla uskollisia kodilleen ja velvollisuuksilleen, täytyy heidät pakoittaa siihen. Tietysti te kaikki tahdotte vaimoksenne itse ilmeisen musiikin ja maalaustaiteen ja runouden. Mutta se on mahdotonta, sillä semmoista naista ei ole olemassa. Ellei liha ja veri kelpaa, täytyy teidän olla ilman, siinä kaikki. Naisen täytyy tyytyä liha-ja-veri -mieheen — ja hyvin vähän sitäkin joskus. Samoin täytyy teidänkin tyytyä liha-ja-veri -vaimoon. (Paholainen näyttää epäilevältä. Kuvapatsas vääntää naamaansa). Huomaan että sanani eivät miellytä, mutta ne ovat tosia siitä huolimatta. Ja ellette pidä niistä, saatte olla pitämättä.

Don Juan. Hyvä rouva, te olette muutamilla sanoilla sanonut kaikki mitä minulla oli romanttisuutta vastaan. Juuri siksi käänsin selkäni romantilliselle miehelle, jolla oli taiteilijaluonne — siksi hän nimitti hulluuttaan. Kiitin häntä siitä että hän oli opettanut minua käyttämään silmiäni ja korviani, mutta sanoin hänelle samalla että hänen kauneuden ihailunsa ja onnen etsintänsä ja naisten jumaloimisensa ei ollut minkään arvoinen elämän filosofiana. Silloin hän nimitti minua poroporvariksi ja meni matkoihinsa.

Ana. Minusta näyttää siltä kuin nainenkin olisi opettanut teille jotain, huolimatta kaikista puutteellisuuksistaan.

Don Juan. Enemmänkin kuin opetti. Hän selitti minulle kaikki muut opetukset. Ooh ystäväni, kun aidat ensi kerran murtuivat, mikä hämmästyttävä selkeys! Olin valmistautunut hulluuteen, juopumukseen, kaikkiin nuoren lemmen unelmakuviin. Ja katso! Ei koskaan käsitykseni ollut selvempi eikä arvosteluni ankarampi. Lemmittyni kiihkein kadehtija ei ikinä saattanut nähdä kaikkia vikoja hänessä sen selvemmin kuin minä. En ollut soaistu. Otin hänet ilman kloroformia.

Ana. Mutta otitte hänet kumminkin.

Don Juan. Se olikin minulle ilmestys. Siihen hetkeen saakka en koskaan ollut kadottanut tunnetta siitä että olin oma herrani, enkä koskaan ollut astunut askeltakaan ennenkuin järkeni oli tutkinut ja hyväksynyt sen. Olin ruvennut uskomaan että olin ainoastaan järkevä olento, ajattelija! Sanoin samoin kuin se narrimainen filosoofi: "ajattelen, siis olen". Nainen opetti minua sanomaan: "olen, siis ajattelen". Ja myöskin: "tahtoisin ajatella enemmän, siksi minun pitää olla enemmän".

Kuvapatsas. Tuo on liian abstraktia ja metafyysillistä Juan. Jos pysyisitte konkreettisemmissa asioissa ja kertoisitte havaintojanne hauskoina kaskuina lemmenseikkailuistanne olisi paljoa helpompi seurata keskustelua.

Don Juan. Mitä minun pitäisi muka lisätä? Ettekö ymmärrä, kun seisoin silmästä silmään naisen kanssa, jok'ikinen säie kirkkaan kriitillisissä aivoissani varoitti minua säästämään häntä ja pelastamaan itseni. Siveyteni kielsi. Omatuntoni kielsi. Ritarillisuuteni ja säälini häntä kohtaan kielsivät. Oma ylpeyteni kielsi. Korvani, joka oli teroittunut tuhansia lauluja ja symfonioja kuunnellessa, ja silmäni joka oli harjaantunut tuhansia taideluomia tutkiessa, repivät hänen äänensä, hänen kasvonsa, hänen värinsä pirstaleiksi. Minä huomasin kaikki nuo pienet isän ja äidin näköisyydet, jotka antoivat minun aavistaa minkä näköinen hän tulisi olemaan kolmenkymmenen vuoden perästä. Minä huomasin kultaisen paikan kimmeltelevän rikkinäisessä hampaassa hänen nauravassa suussaan. Minä huomasin hermojen synnyttämän oudon tuoksun. Romantilliset unelmani, joissa olin astellut taivaan tantereita kuolottoman, iättömän, korallista ja norsunluusta luodun olennon rinnalla, hävisivät sinä suurena hetkenä. Koetin muistella niitä ja herättää eloon mielikuvani, mutta ne näyttivät minusta typö tyhjiltä keksinnöiltä vain. Arvostelukykyni ei ottanut turmeltuakseen. Järkeni kielsi kieltämistään. Ja kun aloin selitellen vetäytyä pois, otti elämä minut ja heitti minut hänen syliinsä, niinkuin merimies heittää kalan palasen merilinnun suuhun.

Kuvapatsas. Yhtä hyvin olisitte voinut mennä hyvällä, ajattelematta sitä niin paljon, Juan. Te olette samanlainen kuin kaikki viisaat miehet. Teillä on enemmän järkeä kuin on terveellistä ihmiselle.

Paholainen. Ja ettekö ollut onnellisempi sen kokemuksen jälkeen, Señor Don Juan?

Don Juan. Onnellisempiko? En. Mutta viisaampi olin. Sillä hetkellä opin ensi kerran tuntemaan itseni ja itseni kautta koko maailman. Näin kuinka turhaa on säätää ehtoja elämän vastustamattomalle voimalle, saarnata varovaisuutta, huolellista valikoimista, avuja, kunniaa, siveyttä —

Ana. Don Juan! Jos sanotte sanankaan siveyttä vastaan, loukkaatte minua.

Don Juan. En sano mitään teidän siveyttänne vastaan, Señora, varsinkin koska se ilmestyi muodossa: yksi mies ja kaksitoista lasta. Mitä enempää olisitte voinut aikaansaada, vaikka olisitte ollut turmeltuneista turmeltunein nainen?

Ana. Minulla olisi voinut olla kaksitoista miestä eikä yhtään lasta, sen olisin voinut aikaansaada, Juan. Ja sallikaa minun huomauttaa teille, että eroitus olisi kohdannut maata, jonka täyttämistä minä edistin.

Kuvapatsas. Hyvä! Hyvä! Ana. Juan te olette nolattu, masennettu, lamautettu.

Don Juan. En ollenkaan. Sillä vaikka tuo eroitus on tosi oleellinen eroitus — Doña Ana, sen myönnän, on iskenyt suoraan asian ytimeen — se ei ole eroitus rakkaudessa eikä siveydessä eikä edes uskollisuudessakaan, sillä kaksitoista kahdentoista eri miehen lasta täyttäisi ehkä maata vaikuttavammin. Otaksukaappa että ystäväni Ottavio olisi kuollut kun olitte 30-vuotias ette ikinä olisi pysynyt leskenä. Siksi olitte liian kaunis. Otaksukaa että Ottavion seuraaja olisi kuollut, kun olitte 40-vuotias. Olisitte vielä silloinkin ollut vastustamaton. Ja nainen, joka on ollut kaksi kertaa naimisissa, menee varmaan kolmannenkin kerran naimisiin, jos hänellä on siihen tilaisuutta. Kaksitoista laillista lasta, korkeasti kunnioitettavan rouvan synnyttämät kolmelle eri isälle, ei ole mahdottomuus eikä sitä myöskään yleinen mielipide tuomitse. Epäilemättä sellainen rouva on lainkuuliaisempi kuin tyttö raukka, jonka me työnsimme katuojaan siitä syystä että hän oli synnyttänyt yhden laittoman lapsen maailmaan, mutta uskallatteko sanoa että hän on ankarampi itseään kohtaan?

Ana. Hän on siveämpi. Se riittää.

Don Juan. Siinä tapauksessa, mitä on siveys muuta kuin naimisissa olevain ammattiyhdistystä? Katsokaamme asioita suoraan silmiin, hyvä Ana. Elämän Voima antaa arvoa avioliitolle ainoastaan siksi, että se on keksintö, joka takaa suurimman määrän lapsia ja niille parhaan hoidon. Kunniasta, siveydestä ja muista semmoisista se ei välitä tuon taivaallisempaa. Avioliitto on kaikkein irstaisin inhimillinen laitos —

Ana. Juan!

Kuvapatsas (vastustaen). Tosiaankin! —

Don Juan (päättävästi). Sanon vielä, kaikkein irstaisin inhimillinen laitos. Siinä syy, miksi se on niin suuressa suosiossa. Ja miestä etsivä nainen on kaikkein tunnottomin kaikista petoeläimistä. Avioliitto- ja siveellisyyskäsitteiden sekoittaminen toisiinsa on turmellut ihmissuvun omaatuntoa enemmän kuin mikään muu yksityinen erehdys. Kas niin Ana! Elkää näyttäkö noin kauhistuneelta. Tiedättehän paremmin kuin kukaan meistä että avioliitto on miehenloukku, johon on syöteiksi pantu luuloteltuja taitoja ja pettäviä ihanteluja. Kun nykyjään autuas äitinne toralla ja rangaistuksilla pakoitti teidät oppimaan kuinka kymmenkunta kappaletta oli soitettava spinetillä — jota hän vihasi yhtä paljon kuin tekin — oliko hänellä silloin mitään muuta tarkoitusta kuin uskotella kosijoillenne että tuleva miehenne saisi kotiinsa enkelin, joka täyttäisi sen sävelillä, tai joka ainakin soitolla tuudittaisi hänet uneen päivällisen jälkeen? Te valitsitte ystäväni Ottavion. Avasitteko spinetin sen tunnin jälkeen kun teidät oli kirkossa yhdistetty?

Ana. Te olette typerä Juan. Nuorella aviovaimolla on muutakin tekemistä kuin istua spinetin ääressä selkämyksettömällä tuolilla. Sitten häneltä unohtuu koko tapa.

Don Juan. Ei unohdu, jos hän rakastaa musiikkia. Uskokaa minua, hän heittää vain pois syötiin, kun lintu on häkissä.

Ana (katkerasti). Mutta miehet eivät tietenkään koskaan heitä pois naamaria, kun heidän lintunsa on häkissä. Ei kai aviomies koskaan muutu välinpitämättömäksi, itsekkääksi, raa'aksi — ei tietysti!

Don Juan. Mitä nuo syytökset todistavat, Ana? Ainoastaan sitä, että sankari on yhtä karkea petos kuin sankaritar.

Ana. Tuo on turhaa puhetta kaikki. Useimmat avioliitot ovat täydellisesti onnellisia.

Don Juan. "Täydellisesti" on voimakas sana Ana. Tarkoitatte kaiketi, että järkevät ihmiset koettavat saada yhdessäolonsa niin siedettäväksi kuin suinkin. Jos minut lähetetään kalerivankilaan ja kahlehditaan lurjukseen, jonka numero sattuu olemaan lähinnä minun numeroani, täytyy minun tyytyä välttämättömyyteen ja kestää sitä toveriutta niin hyvin kuin voin. Olen kuullut että semmoinen toverius usein kehittyy liikuttavan helläksi, ja useimmiten se on ainakin verraten ystävällistä. Mutta se ei muuta kahleita halutuiksi koristeiksi eikä kalereja autuuden asuinsijoiksi. Juuri ne jotka enin puhuvat avioliiton siunauksesta ja sen valojen kestävyydestä, ovat ensimäisinä selittämässä että jos kahleet murrettaisi ja vangit saisivat valita vapaasti, särkyisi koko yhteiskunnallinen kudelma. Ette voi käyttää samaa todistuskeinoa kummassakin tapauksessa. Jos vanki on onnellinen, miksi hänet on lukittava koppiin? Jos hän ei ole onnellinen, miksi pitää uskotella, että hän on?

Ana. Kaikissa tapauksissa sallikaa minun taas käyttää vanhan vaimon oikeutta ja sanoa suoraan, että avioliitto kansoja lisäännyttää eikä irstaisuus.

Don Juan. Entäpä jos tulee aika, jolloin tuo ei ole enää totta. Ettekö tiedä että jos on tahtoa, on myöskin taitoa — että tahtokoonpa ihminen mitä tahansa täydellä todella, hän myöskin lopulta keksii keinon tahtonsa täyttämiseksi? Te siveät naiset olette tehneet voitavanne kääntääksenne miehen mielen kokonaan kunniallista rakkautta kohti pitäen sitä korkeimpana hyvänä, ja kunniallisella rakkaudella olette tarkoittaneet romanttisuutta, kauneutta ja onnea ihanan, hienon, hennon, hellän naisen omistamisessa. Te olette opettaneet naista panemaan arvoa omalle nuoruudelleen, terveydelleen, muodolleen ja hienontumiselleen ennen kaikkea. Mutta mitä tekemistä on kirkuvilla lapsilla ja taloushuolilla tuossa täydellisessä aistien ja tunteitten paratiisissa? Eikö tuosta kaikesta ole selvänä seurauksena, että ihmistahto tulee sanomaan ihmisjärjelle: Keksi minulle keinoja, jotta voin saada rakkautta, kauneutta, romanttisuutta, tunteita, intohimoja ilman niitten kurjia rangaistuksia, ilman kustannuksia, harmia, koettelemuksia, sairautta, tuskia ja kuoleman uhkaa, ilman palvelijajoukkoja ja lastenhoitajia ja tohtoreita ja opettajia.

Paholainen. Kaikki tuo, Señor Don Juan, on toteutettu täällä minun valtakunnassani.

Don Juan. Niin on, kuoleman hinnasta. Mutta mies ei tahdo maksaa siitä sitä hintaa. Hän vaatii helvettinne romantillisia nautintoja jo ollessaan maan päällä. Ja hän on keksivä keinot. Aivot eivät petä, kun tahto on aivan tosissaan. Se päivä koittaa, jolloin suuret kansakunnat huomaavat asukaslukunsa vähentyvän vähentymistään. Silloin pienen huvilan vuokra nousee kalliimmaksi kuin perheasunnon, ja rikollisesti huolimattomat köyhät sekä tyhmän hurskaat rikkaat viivyttävät rodun kuolemista sukupuuttoon ainoastaan vetämällä sitä alaspäin, kun taasen ylpeän siveät, säästäväisen itsekkäät ja kunnianarat, haaveelliset ja runolliset, rahan ja mukavuuden rakastajat, menestyksen, taiteitten ja lemmen ihailijat, kaikki tulevat asettamaan hedelmättömyyden Elämän Voimaa vastaan.

Kuvapatsas. Tuo on varsin kaunopuheista, nuori ystäväni, mutta jos olisitte elänyt Anan ikään, tai vaikkapa vain minunkin ikäni, olisitte varmaan oppinut että sellaiset ihmiset, joitten ei tarvitse pelätä köyhyyttä eikä lapsia eikä perhehuolia, ja voisivat siis rauhassa nauttia olemuksestaan, sen sijaan vain antavat mielensä alttiiksi vanhuuden, rumuuden, raihnaisuuden ja kuoleman pelolle. Lapsetonta työmiestä kiusaa enemmän vaimonsa laiskuus ja alituinen huvittelemishimo kuin kaksikymmentä lasta, ja hänen vaimonsa on vielä häntäkin onnettomampi. On minullakin ollut turhamielisyyteni, sillä nuorena minua ihailivat naiset ja kuvapatsaana taidearvostelijat minua kiittävät. Mutta tunnustan suoraan, että ellen olisi löytänyt muuta tekemistä maailmassa kuin tuollaisissa nautinnoissa viertämistä, olisin katkaissut kaulani. Kun nain Anan äidin — taikka ehkä minun pitäisi, puhuakseni täyttä totta, sanoa, kun vihdoinkin sallin Anan äidin naida minut — tiesin että kylvin ohdakkeita tielleni, ja avioliitto merkitsi minulle, ylpeälle, nuorelle, tähän asti voittamattomalle upseerille samaa kuin tappio ja vankeus.

Ana (kauhistuneena). Isä!

Kuvapatsas. Olen pahoillani, jos kauhistutan sinua, kultaseni, mutta koska Juan on repinyt pois kaikki säädyllisyyden repaleetkin keskustelusta, voinen minäkin julkilausua kylmän totuuden.

Ana. Hm! Minä kai olin yksi ohdakkeista.

Kuvapatsas. Et suinkaan. Olit usein ruusunen. Katsoppas, äidilläsi oli suurin huoli sinusta.

Don Juan. Saanko siis kysyä, herra komendantti, miksi olette lähtenyt taivaasta tänne viertääkseenne nautinnoissa, kuten sanotte, hentomielisessä onnessa, joka kerran — senhän tunnustitte — olisi saattanut teidät katkaisemaan kaulanne.

Kuvapatsas (ymmällään). Niin — se on totta.

Paholainen (levottomana). Mitä! Aiotteko rikkoa sananne! (Don Juanille). Ja koko teidän viisastelunne on ollut vain naamarina käännytyskiihkolle! (Kuvapatsaalle). Oletteko jo unohtanut sen kamalan ikävyyden, josta pakenitte tänne minun turviini? (Don Juanille). Ja johtavatko teidän ennustuksenne tulevasta ihmissuvun hedelmättömyydestä ja sammumisesta mihinkään parempaan kuin siihen, että tulee parhaan kykynsä mukaan nauttia taiteesta ja lemmestä, jotka, kuten itsekin myönnätte, ovat hienontaneet, jalostaneet ja kehittäneet teitä?

Don Juan. En koskaan ennustanut ihmissuvun sammumista. Elämä ei voi tahtoa omaa sammumistaan, ei entisessä sokeassa muodottomassa tilassaan, eikä missään muodossa, johon se on ruvennut. En ollut vielä lopettanut sanottavaani, kun komendantti minut keskeytti.

Kuvapatsas. Alan epäillä tokko koskaan lopetatte, ystäväni. Te olette kovin ihastunut oman puheenne kuuntelemiseen.

Don Juan. Se on totta. Mutta koska olette kestäneet näin kauan, täytyy teidän kestää loppuun asti. Aikoja ennenkuin tuo hedelmättömyys, jonka kuvasin, kehittyy muuksi kuin selvästi aavistetuksi mahdollisuudeksi, vastatoiminta alkaa. Suuri ydintarkoitus, rodun kehittäminen, niin, rodun kehittäminen semmoiseen täydellisyyteen, jota nyt sanomme yli-inhimilliseksi, se tarkoitus, joka nyt on rakkauden ja romantiikan ja säädyllisyyden ja vaativaisuuden myrkyllisten pilvien peitossa, on puhkeava esiin kirkkaassa päiväpaisteessa tarkoituksena, jota ei sen kauemmin saa sekoittaa personallisten mielitekojen tyydyttämiseen, poikien ja tyttöjen mahdottomien autuus-unelmien toteuttamiseen tai vanhempien henkilöiden toiveisiin saada itselleen seuranpitäjiä ja rahaa. Aikaisten kirkkokuntien suorapuheisia avioliittokaavoja ei enää lyhennellä eikä poisteta puolittain, liian sopimattomina. Raitis siveys, vakavuus ja varmuus niiden selityksessä avioliiton oikeasta tarkoituksesta tulee kunnioitetuksi ja hyväksytyksi, kun taaskin niitten romantilliset valat ja lupaukset ja kuolemaanasti-uskollisuudet ja sen semmoiset poistetaan sietämättöminä tyhmyyksinä. Myöntäkää sukupuoleni kunniaksi, Señora, että me olemme aina käsittäneet että sukupuolisuhde ei ole personallista eikä ystävällistä suhdetta.

Ana. Ei personallista eikä ystävällistä suhdetta! Mikä suhde on personallisempaa, loukkaamattomampaa, pyhempää?

Don Juan. Loukkaamatonta ja pyhää, jos niin tahdotte Ana, mutta ei personallisen ystävällistä. Suhteenne Jumalaan on loukkaamatonta ja pyhää, mutta uskallatteko sanoa sitä personallisesti ystävälliseksi? Sukusuhteessa yleinen luova voima, jonka avuttomia välikappaleita molemmat asianomaiset ovat, voittaa ja pyyhkii pois kaiken personallisen säälin ja hävittää kaikki personalliset suhteet, Pariskunta voi olla vallan vieras toisilleen, puhua eri kieliä, olla eri rotua ja väriä, eri ikää, eri luonnetta, ilman mitään muuta sidettä kuin hedelmällisyyden mahdollisuus, jonka tähden Elämän Voima heittää heidät toistensa syliin ensi silmäyksen jälkeen. Emmekö myönnä sitä silloin kun sallimme vanhempien päättää avioliitoista kysymättä naisen mieltä? Ettekö usein ole julkilausunut paheksumistanne Englannin kansaa kohtaan, missä jalosukuiset miehet ja naiset tutustuvat toisiinsa ja liehakoivat kuin talonpojat? Ja kuinka paljon talonpoikakaan tuntee morsiantaan tai morsian häntä ennenkuin he kihlautuvat? Ette ikinä suostuisi ottamaan miestä asianajajaksenne tai perhelääkäriksenne, ellette tuntisi häntä paremmin kuin sen miehen, johon voitte rakastua ja ottaa aviomieheksenne!