HOTU-LEENAN POIKA

Muutaman miehen onni, elämä ja sen tapahtumat

Kirj.

PENTTI HAANPÄÄ

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1929.

Kuinka kaikki olikaan kummallisesti toisin kuin nykypäivänä, silloin, seitsemän vuosikymmentä takaperin? Voisihan tehdä luetelman, sanoa, että esimerkiksi moni nykyinen ihmisasumus oli siihen aikaan vielä rakentamatta, moni pelto kuokkimatta ja soihin ei hulluinkaan maanviljelijä vielä pannut turvaansa. Peltojen multaa eivät tonkineet rautainen aatra, eivätkä muut moniniveliset vehkeet, puhumattakaan noista käsillä tehdyistä, vähämielisen näköisistä vetojuhdista. Sirppi leikkasi silloin viljan ja varstan jyskeellä karistettiin oljista jyvät. Kylätie oli kuoppainen raiteiltaan ja sen vierillä ei tuuli vielä soitellut puhelinlangoilla, eikä missään nähnyt kauppapuodin ovea. Siihen aikaan tultiin omillaan toimeen. Kun tarvittiin suolaa tai rautaa, valjastettiin hevonen ja ajettiin kaukaiseen kaupunkiin. Kylän lävitse virtailevan joen Myllykoskessa kävi harmaaseinäinen vesimylly. Se rusenteli jyvät jauhoiksi. Nykypäivinä moniniveliset rattaat suristen ottavat Myllykosken vesistä kirkkaat valot kyläkunnan taloihin, oudot valot onteloihin pulloihin. Lapsikansa ei kulkenut vuosikausia koulutalossa kirjalaukku kupeellaan, eikä kylän nuorille ollut tarvinnut rakentaa erikoista hyppyhuonetta. Yksikään rikas manttaalimies ei ollut kasvattanut mahaansa ainoankaan tukkipuun pihkaisilla lustoilla.

Ja kuitenkin: kuinka olikaan kaikki samankaltaista kuin nykyisinäkin päivinä? Yhtäläisinä ja järkähtämättä vaelsivat vuodenajat maan ja ihmisten ylitse: päivä paahtoi ja sade lankesi, helle rasitti ja vilu ahdisti. Maan tonkimisesta odotettiin ja otettiin leipää, ja joessa juoksi vesi ja joen kaltailla kasvoi ruoho, jota ammuva nauta jyysti antaakseen maitoa tuoppiin iltaisin. Ja kevät täytti jopa kissatkin samankaltaisilla tunteilla kuin nykyäänkin: ne maurusivat ja raaputtivat naamistoa pylvääseen.

* * * * *

Kylän laitamilla pyrki jokeen pienoinen puro, jota nimitettiin Hotapuroksi. Sen rannalla sijaitsevan vähäisen talon nimi oli Hotakka. Talon emäntää sanottiin Hotan Leenaksi. Isäntää ei niillä hetkillä ollut. Hän oli kävellyt hiljaa tiehensä, kuten melkein hiljaa oli taloon tullutkin ja saanut aikaan sen, että Leena, talon tytär, oli nyt emäntä, että pari pientä ihmistainta taapersi lattiapalkeilla, ja kolmas oli kai pian yhtyvä heidän seuraansa.

Sillä näihin aikoihin tiesi Hota-Leena odotella taloonsa jotakin uutta tulokasta. Tämä tulokas ilmeni Taneliksi, Taneli Hotakaksi. Hänen tulemisensa tapahtui kesäisenä iltapäivänä. Hota-Leena pisti pienen ja parkuvan pojan vasuun ja vakan penkin alle ja meni lypsämään lehmiään. Hän oli ainoa työihminen siinä vähäisessä talossa. Eikä talousaskareita käynyt laiminlyöminen sen kaltaisten seikkain kuin lapsen saantien takia. Ne olivat sellaisia viraapelitöitä ne. Vähäiset varat eivät sallineet apuihmisten palkkaamista.

Ja yleensäkin naiset siinäkin kylässä olivat eri mummoja siihen aikaan. Kun he tekivät poikia, tapahtui se nokiotsaisessa saunassa. Eikä lapsiakka tarvinnut muuta kuin naukun kirkasta viinaa. Ei siinä ollut pitkiä makuulla oloja eikä lapsenpäästäjiä. Korkeintaan toimi portinvartijana joku vanha muori piippukänä leuoillaan.

Hotakan talo oli tiluksiltaan vähäinen, eikä siinä elätetty kuin pari kolme nautaa ja toisinaan pideltiin ruoissa sikaa. Mutta pirtti oli avara, entisajan pihkaisista aarniohongista veistetty, joihin vain työläästi tehoavat säiden ja sateiden nakertelevat hampaat. Ne seinät ovat yhäkin pystyssä ja koreamieliset ihmiset ovat sivelleet niiden pintaan punamultaa. Silloin ei maaliaineita näkynyt. Olisiko ollut jonkin talon vaatearkussa kiertelevän kisällin maalaamat heleät ja koreat kukankuvat?

Siinä avarassa pirtissä pieni Taneli eleli varhaista lapsuuttaan, niitä ajattomia vuosia, joiden kulusta ei mieleen selkeitä piirteitä piirry. Kuinka lieneekään äiti, Hota-Leena, hankkinut itselleen ja kolmelle pojalleen leivän ja niukan särpimen? Luultavasti sellaisilla monenkaltaisilla puuhilla kuin köyhät ja toimeliaat naiset maailman ajan. Olihan hänellä aina turvana maansa, joka kesäisin kantaa hedelmänsä, ja ne pari lehmää. Joka tapauksessa ravintoa tuli ja Tanelin runko varttui kyynärpuun mitan ja hänen uutuuden puhtaat aivonsa alkoivat tajuta tämän maailman menoja.

Heti olivat häntä vastassa arkiset työnpäivät. Sillä, koti oli köyhä, kuten mainittu on, ja tietämistä oli monasti leipäpalan irroittamisessa. Mutta Hota-Leena tiesi, miten elää; hän oli leipänero elämänsä ahtaudessa, ja hän tahtoi kasvattaa poikansakin toimeliaaseen vaellukseen.

Niinpä hän sanoi Taneli-pojalleen:

— Otapa nyt pussi ja mene renikoita keräämään, että sika saa ruokaa.

Ja pieni Taneli otti pussin ja käveli kylälle ja kyyristeli talojen pihahuoneitten seinänvierissä ja nosteli tikulla pussiinsa ruskeita renikoita. Niitä kun ei tullut riittämiin oman navetan seinustalle. Hän palasi pussi pullollaan ja sialle sekoitettiin suurus. Se söi ja maiskutteli ja lihoi. Ajallaan elämän hyvyydet olivat siltä ohitse; sen rasvainen ruumis oli pellossa kasvaneen perunan kastikkeena. Ja pienen Tanelinkin posket punoittivat kuin vöyräämmänkin talon poikien.

Muutakin työtä oli tehtävä, mihin vain pienen miehen jäsenet kykenivät. Mutta olipa myöskin vielä aikaa oleilla joutilaanakin kylän toisten poikasten kanssa kesän lämpöisinä päivinä. Voitiin uida räpiköidä joessa, onkia sieltä piikkiharjaisia ahvenia. Opettelipa hän Närhi-Iikan kanssa aikamiestenkin pitämyksiä: kaiversivat koivun pahkurasta piiput ja polttelivat niissä sammalia. Leikkasipa Närhi-Iikka salaa isänsä tupakkamaasta lehtiä ja kuivasi ne, ja sitten he kiskoivat kessunlehtien häkää sisäänsä ja makasivat puolenpäivää sairaina heinäisellä pientarella.

Tämä Närhi-Iikka oli merkillinen, ikäänkuin jo vanha poikanen, aivan nauramattoman totinen, jäykkä kuin vahva pölkky, jonka nokkaan on pistetty ikäkulu, rääkkääntynyt, lieriltään suunnattoman laaja hattu. Sen kupu oli puhki ja siitä törrötti esiin pitkä hiustupsu. Tällainen oli Närhi-Iikka, aina nauramattomin ja huutamattomin suin. Mutta hänen totinen päänsä keksi sadoittain puuhia, outoja, muiden mieleen juolahtamattomia temppuja kesäisen päivän kulutukseksi.

Hänen kanssaan Taneli kulki kylän isoimpaan napataloon, Isoon Mahalaan. Siellä oli kaikki ylen merkillistä ja suurta pienestä Tanelista. Monet huoneet, monet puolilahot, oudonpimeät hökkelit, puolisatainen karjalauma, hevoset ja kiroilevat rengit, paksu isäntä, jota täytyi pelätä ja karttaa. Siellä oli paljon ihmeteltävää, paljon pelättävän ihastuttavaa, isossa, kesäisessä talossa.

Siellä Taneli Hotakka oppi ensikerran, vielä ensimmäistä ikäkymmentään elävänä poikasena, seikan, johon sitten myöhemmin pitkin elämänsä vartta tuli aina tutustuneeksi mielihalulla tilaisuuden sattuessa.

Isossa Mahalassa oli ruotiukko, silmäpuoli ja parrakas. Ja tämän miehen piti vielä vanhanakin ja ruotilaisena saada viinaa. Millä keinoin lienee sitten sitä hankkinutkin? Närhi-Iikan silmä oli keksinyt, että hänellä oli valtavavatsainen viinapullo kätkettynä lammaskarsinaan. Närhi-Iikka ehdotti, että he varastaisivat ruotiukon viinaa, ja Taneli taipui tuumaan. Se oli suuri ja jännittävä hetki. Taneli pilkisteli lammasnavetan ovenpielessä ja Närhi-Iikka kaatoi vaivalloisesti ja työläästi nestettä suuresta pullosta pienempään hallinpulloon. Sitten Taneli äkkiä säikähti: ukko tulee… Kiireesti he sänttäsivät karkuun jättäen pullot karsinan pinnalle kelteisilleen. Mutta mitään ukkoa ei tullut. Ne olivat vain piikoja, jotka kulkivat ohitse, hameet lonkille ruopaistuna ja kintut sonnassa. Pojat palasivat ja suorittivat loppuun varkauden työn. Sitten Närhi-Iikka sanoi, että puteli oli täytettävä, ettei ukko huomaisi vajausta. Niinpä hän laski kuumaa ja suolaista vettä ruotiukon pulloon saman mitan, minkä he olivat sieltä viinaa vieneet, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

Se päivä, oli kokonaan kummallinen. Auringonkin leppeät kasvot näyttivät saavan oudon hohteen, kun he Ison Mahalan aitan takana ruohikossa nauttivat viinaa hallinpullosta. Ja karvas viina oli maistuvinaan hyvältä heidän nuorissa suissaan. Olihan se kielletty hedelmä, partamiesten juoma. Ja nyt oli Närhi-Iikan toimelias pää hankkinut sen heidän hoteisiinsa. Kuinka kaikki olikaan kummallista, miten Närhi-Iikan pyöreä naama punoittikaan sen suunnattoman hatun lieren alla, ja kuinka hänen hiustupsunsa heiluikaan leikillisesti kesäisessä tuulessa.

Sen päivän loppu peittyi Tanelilta usvaan. Mutta hän muisti kuitenkin saaneensa surkeasti selkäänsä äidiltään, Hota-Leenalta, Hotapuron rantakoivuista taitetuilla vitsoilla, joista lehdet tarkoin riivittiin. Sitten hän nukkui vuoteeseensa. Mutta jälkeenkinpäin kuuli Taneli tästä tapauksesta äidiltään paljon itkun ja vihaisen rakkauden sekaisia puheita, uhkauksia ja lupauksen vaatimuksia.

Närhi-Iikka, jolla oli sellainen jymypää sen huopahatun alla, oli varmaankin selvinnyt uudesta humalastaan ilman vitsoja ja ilman paljoja, kiusallisia puheita. Ainakin Taneli jäi siihen uskoon, kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saapui hänen luokseen ja tahtoi häntä kanssaan Isoon Mahalaan katsomaan mitä siellä näkyisi: olisiko ehkä ruotiukko jotakin huomannut… Tanelia oli kyllä kovien kokemusten uhalla varoitettu pysymään kotona, mutta niinpä siinä kävi kumminkin, että hän lähti Närhi-Iikan mukana. Äiti kun ei ollut saapuvilla, vaan jossakin töissä.

Isossa Mahalassa oleiltiin kuitenkin kuten ennenkin. Ruotiukon vanha suu ei ollut huomannut aineen laimistumista ja sekoittumista. Se oli maistunut hänestä yhtä hyvältä kuin ennenkin. Nyt hän pienessä hinarissa makasi selällään lavitsalla talon pirtissä, hyräillen jotakin, kai laulua, ja läpsytellen paljailla jalkapohjillaan tahtia. Tulipa isäntä pirttiin, vilkaisi ukkoon ja kielsi häneltä laulun. Ukko vaikeni, mutta läpsytteli yhä isoja, paljaita jalkapohjiaan lavitsan pintaan, kunnes isäntä kielsi häneltä senkin. Täytyyhän ruotiukon totella isäntää, vaikka olisikin pienessä viinassa ja vaikka olisi kuinka pitkäpartainen.

Tämän kaiken he huomasivat Isossa Mahalassa, viipyivät iltaan ja palasivat. Jälleen Taneli sai lujasti selkäänsä Hotapuron rannalta taitetuilla ja karsituilla vitsoilla. Työssä täytyi olla siitä lähtien entistä enemmän ja Närhi-Iikkaakin sai nähdä vain harvoin. Ei päässyt enää hänen kanssaan oudon viehättäviin tutkisteluihin. Ne ajat olivat ohi.

Tuli talvikin. Viimeinen niistä, jotka Taneli vietti etupäässä Hotakan uunin päällä, ilman kenkiä ja ylen vähäisin vaatteinkin.

* * * * *

Keväällä Taneli joutui jo rengiksi Kivitaloon, tekemään töitä ruokansa ja jonkin vaatekappaleen edestä. Vanhin veli kun oli jo vahvempi ja kykyisämpi toimimaan kotona talonmiehenä. Keskimmäinen veljeksistä oli jo vuosia sitten kuollut tautiin ja haudattu. Niinpä nuori Taneli jouti opettelemaan ihmiseksi ja renkimieheksi vieraan silmän alla. Kivitalon perunamaasta tuli nyt siis Tanelille kesäinen laidun. Siellä hän kykki ja nyhti irti rikkaruohoja. Myöskin kesannolla hän käveli karhin perässä ja opetteli pitämään hevosen ohjia kourassaan. Tulivat sitten hikiset heinä- ja elonkorjuuajat ja puimahommat. Yleensä koko kesä oli ikään kuin yksitoikkoinen työn erämaa: aamulla varhain ravistettiin hereille ja myöhään illalla sait laskeutua vuoteellesi.

Vasta syyskesällä sattui muuan tapahtuma. Se jäi Tanelin mieleen kuin töyräs sen kesän tasangolta.

Kivitalon isäntä, puutöitäkin rakastava mies, oli ottanut urakalla kunnostaakseen lukkarin puustellin pitäjän kirkonkylässä. Erään kerran pääsi Tanelikin sinne töihin: pyyhkimään tervaa puustellin seiniin ja nurkkiin. Niistä kun tehtiin lujat ja lahomattomat.

Se matka oli Tanelin nuoresta mielestä ylen merkillinen, kaikki painui hänen tajuunsa kuin vahaan. Maantien ruskea hiekka, jolla rattaat kierivät aurinkoisena syyskuun päivänä, veräjien pielissä haukkuvat koirat. Sitten kirkonkylä tiheänä, harmaana talorykelmänä ja sen keskellä kirkko, korkeana ja valkoisena. Ensi kertaa Taneli näki sen ja se vaikutti hänen nuoreen mieleensä, kuten sen kai on määräkin vaikuttaa: ihmeteltävältä ja pelottavalta, kuvatusmaiselta, tästä elämästä irroitetulta. Hänelle sanottiin, että se oli Herranhuone. Ja Taneli tajusi ilman selityksiä, että se Herra oli merkillinen mies ja tarvitsi huonettaan joihinkin muihin epämääräisiin tarkoituksiin: ei nukkumasijakseen, ruokahuoneekseen tahi jyväaitakseen. Oli kirkonkylässä myöskin kauppapuoti, jonka Taneli sai nähdä sisältäkin, kun isäntä pysäytti hevosen ja meni sieltä jotakin ostamaan, kai suutupakkaa, jota hän alituisesti imeskeli poskessaan, niin että ruskea vesi valui hänen suupielistään. Isäntä ravisti hereille kauppiaan, joka nukkui tiskillään ja nousi silmiään hieroen ja hiljaa mutisten antamaan mitä pyydettiin.

Sitten he olivat valmiit ajamaan lukkarin puustellille. Kyllä Taneli jo tiesi, mikä se lukkari oli: sellainen partamies, joka suu ammollaan veisaili ja lauleli eläville ja kuolleillekin. Taneli ei kyllä tajunnut, mitä se merkitsi ja mitä siitä siunaantui. Mutta kai hän oli tarpeellinen, koska Kivitalon isäntä korjasi hänen talonsa hyvään jos hyväänkin kuntoon. Tanelin työskentely lukkarin puustellilla ei muodostunut pitkäaikaiseksi. Vielä samana päivänä hän kiipesi tikapuita korkealle talon räystään alle tervaämpäri kourissaan, alkaakseen sivellä nahturilla nurkkaa. Tikapuut olivat huonosti pystytetyt, niiden alapäät alkoivat luistaa kovalla pihatanterella yläpäitten luisuessa pitkin seinää. Taneli sai sangen nopean kyydin alas ja hänen nenänsä hankautui vasten seinän saumoja, niin että kaikki liha meni läjään rustoja myöten. Terva ämpäristä sinkoili sinne ja tänne. Poika oli puoleksi pyörtynyt ja nenästä tulviva veri sokaisi hänen silmänsä. Hän tajusi vain, että isäntä kääriskeli pitkää rättiä hänen päänsä ympärille, kiroillen, syleksien ja mälliä pyöritellen. Mutta veren vuoto ei lakannut. Sitä tuli yhä kuin pistetyn vasikan kurkusta.

Ja isäntä kiroili, syleksi ja nosteli housujaan.

— Kaikenlaisia pojan pöllöjä tänne tulee kulettaneeksi. Kun rupeaa niistämään nokkaansa vasten rosoista seinää, puhdistamaan sitä puuta vasten kuin lintu… Ei se lakkaa vuotamasta. Nosta sinä, renki, poika, kärryille ja aja Syinmaalle tietäjään. Se kun kerran kiroaa, niin eipä tirahda verta ainoatakaan noppaa…

Niin valjastettiin hevonen jälleen. Renki otti ohjakset ja Taneli oli lavoilla pitkällään suuri verilätäkkö pään seutuvilla. Niin ajettiin pitkin maantietä ja käännyttiin koloisille ja hoitamattomille kärryteille, joita ajaa koluutettiin pitkät matkat ohi kotikylänkin Syinmaalle suureen, yksinäiseen taloon, jossa kuulu velho ja tietäjä oli isäntänä. Sinne ihmiset juoksivat suunnattomien matkojenkin takaa taudin tahi muun hädän tullen. Moni ei ottanut vielä turvaansa puhdaskauhtanaisiin ja paljaspäisiin lääkärimiehiin. Eikä niitä olisi ollutkaan kuin kymmenen penikulman takana kaupungissa.

Syinmaan tietäjän parantaviin kouriin oli nyt matkalla pieni Tanelikin, poukahdellen, vierähdellen laidasta laitaan verestä kastuneilla kärrynlavoilla, rengin lyödessä hevosta ohjasperillä syyskuun pimenevässä illassa.

* * * * *

Oli jo puoliyö, kun he saapuivat perille ja hevonen pysähtyi tietäjän talon aittojen eteen. Oli pimeys, tohisevainen tuuli ja hiljaa vihmova sade.

Suuren velhon talo oli matala ja sammaltunut, kuten iän köyristämä. Se ikäänkuin nöyrästi kunnioitti salomaan suurta yksitotisuutta, lävitse metsien ja nevojen ja vetisten niittyjen soluttelevan samean puron alakuloisuutta, taivaan suunnattoman, leppeän silmän ja harmaitten pilvien alla.

Tällainen oli talo, jonka roskan täyttämille portaille renki nyt astui poika kainalossaan kuin kissanpentu. Sairaan pää oli yhtenä mustanpuhuvana möhkäleenä, minkä sideriepu ja hyytyvä veri olivat muodostaneet.

Renki tempasi narahtavaa ovea, astui avaraan pirttiin ja laski pojan penkille. Pirtin perällä uunin reunustalla hehkui loppuun kituva päre. Kuuma karsta pihahteli tipahdellessaan vesiastiaan. Ympäri avaraa tupaa kuului kuorsauksia, joku voihki, jonkun puujalkamiehen askelet kolisivat lattiapalkeilla, joku hupsu hoki älyttömiä lausejaksojaan. Ne olivat parannuksilla olevia sairaita, siukkoja, yöteloillaan.

Renki töllisteli ja kuunteli hetken pimeydessä, ryki ja käveli sitten kolistellen keskemmä huonetta herättääkseen jonkun huomiota. Pian raottuikin perähuoneen ovi, ja joku kurkisti sieltä sinertävissä yöketineissään.

— Tuliko sinne joku?

— Tuli. Kivitalosta ollaan. Pojan nokka tuli vähän rouvisti niistetyksi siellä puustellin korjauksessa. Verta on tullut kuin eläimen kurkusta, kärryn lavatkin hulveisilleen…

— Onko sillä niin kiire, että tässä yösydännä…?

— Kiire taitaa olla, ettei pääse ihan kuiviin. Vaikka ei tuossa taida olla enää verta monta noppaa. Siinä on poika penkillä. Minä lähden. Parantakaa! Kyllä Kivitalon isäntä maksaa.

Renki meni. Ovenraosta sinisissä yöketineissään kurkistellut mies lähestyi ovea väärin, ontuvin säärin. Hän oli matala mies, pää suuri ja hieman kallellaan, suu vähän vinossa, naama likaisen näköisen parransängen peitossa. Hänen nimensä oli Hallelujaa Aatami ja toimensa tietäjän apulainen.

Hallelujaa-Aatami hamuili siis pimeydessä, löysi pojan kääryn penkin nokalta, mihin renki sen oli laskenut voimattomana, puolitiedottomana ja turtana. Hän käsitteli ja tunnusteli pojan päätä ja mutisi likaisesta parrastaan:

— Poika raiska. Kyllä tämä on heti toimitettava isännän pakeille.

Hän otti pojan käsivarsilleen ja astui yli pirtin toiseen huoneeseen, kolautti kolmannen huoneen ovea pojan kantapäällä ja astui samassa sisään.

Siellä istui talon isäntä, tietäjä, vanhahko mies keinutuolissa, piippu ikenissä, yllä punarantuinen, villainen röijy ja jalassa tohvelit. Pöydällä, epälukuisten pullojen seassa, paloi talikynttilä. Lieneekö isäntä nukkunut vaiko miettinyt siinä keinutuolissaan yösydännä. Hänen päänsä ja silmänsä eivät liikahtaneet. Hän olikin sokea mies. Savu pöllähteli synkeänä pilvenä ison piipun kopasta huoneen mustuneeseen ja matalaan lakeen.

— No, mitä Aatami nyt yösydännä kolistelee?

— Toivat tämän pojan. Se on Kivitalon kesämies poika ja on loukannut nokkansa, eivätkä ole saaneet veren vuotoa asettumaan.

— Jaah, kitupiikki se Kivitalon isäntä. Ei siltä juuri palkkaa saa, varsinkin kun on kysymys toisen lihasta. Mutta täytyyhän köyhää poika raukkaa armahtaa.

Lääkemiehet ryhtyvät työhön, tietäjä istuen liikkumattomana keinutuolissaan, kysellen hiljaisella äänellä ja antaen määräykset. Hallelujaa-Aatami hakee suuren kuparisen pesuvadin, joka on taottu ruotsinvallan aikuisista plootuista, pesee ja lotostelee verisen ja hyytyneen siteen pois, puhdistaa pojan verisen naaman ja puristelee sitten ruhjoutunutta nenää entisiin muotoihinsa. Poika ähkää ja valittaa, kirkaiseekin.

— Vieläkö se vuotaa? kysyy tietäjä.

— Meinaa siitä veri tiristä.

— Pane ympärille lukinseittiä, lue asetussanat, voitele neljännen pykälän voiteella, sido, anna sisälle hallinpullon lääkettä, joka vahvistaa ja palauttaa veriä, ja vie poika nukkumaan.

Hallelujaa-Aatami tekee kuten käsketään, häärii, ähkii, mumisee jotakin likaisen-harmaaseen partaansa ja kantaa sitten sairaan pois. Etsii joitakin runsuja alle ja asettaa hänet nukkumaan pirtin takan viereen.

Mutta vanha tietäjä keinuskelee hetken, polttaa, piippunsa loppuun, nousee sitten sokean varovaisin askelin, nostaa oven valtavan rautaisen haan paikoilleen, riisuuntuu, sammuttaa kynttilän etusormen ja peukalon pihdillä ja kiipeää isoon, korkeaan sänkyyn, jonka neljä jalkapatsasta kohottavat nokkansa aivan liki tummaa lakea. Kunkin patsaan nokassa on kokoon puristetun nyrkin kuva, uhkaavan nyrkin hahmo, jotka puuseppä on kärsivällisesti ja taitavasti veistänyt koivupuun pahkurasta.

Siinä sängyssä nukkuu tietäjä, ja koko hänen omituinen, synkeä talonsa ja huonekuntansa lepää ympärillä.

* * * * *

Syinmaan isäntä on ihmemies. Kukaan ei tiedä, mitä sukua ja syntyä hän oikeastaan on, mistä hän on tullut ja missä elänyt, ennen kuin pääsi tämän talon isännäksi. Epäilemättä hän on paljon kulkenut ja paljon nähnyt. Sillä näkevä hän vielä oli siihen aikaan, kun Syinmaahan ilmestyi, vöyräs ja iloinen mies. Talon haltijana oli lapseton leski, ja kulkevainen mies vääntyi vähin vaivoin talon isännäksi. Luultavaa on, että hän oli enemmän mielistynyt taloon ja tavaraan kuin siihen vanhaan vaimoihmiseen. Jopa tiedettiin, että hän odotteli emäntänsä päiviä päättyviksi päästäkseen ottamaan uudemman ja vereksen. Mutta muori elikin kiusallisen kauan, ja isäntä vanheni hänen mukanaan vuosien mataessa. Viimein emäntä kyllä kuoli, mutta silloin isäntä ei enää välittänyt akan otosta, tahi ehkä hän ei enää saanut mieleistään. Sillä hän oli jo vanha mies, pinnallaan vuosien leima. Hänen silmistään oli jo aikoja sitten kadonnut näkö. Ne eivät erottaneet väriä eivätkä valoa. Niiden edessä ujui ainainen pimeys.

Siksipä kai olivatkin hänen sisäisten silmiensä edessä liikahtelevat ajatukset tulleet terävämmiksi ja värikkäämmiksi kuin niiden, jotka alituiseen näkivät luonnon himmeyden tahi kirkkauden. Sokean miehen pääluuhun ahtautui paljon muistoja ja huomioita omasta entisestä elämästään, joka oli kukaties ylen monivaiheinen ja merkillinen, ja tapauksista, joita oli sattunut muille ihmiseläjille ennen tai sattui nykyisinä aikoina. Sitäpaitsi oli hänellä luulon mukaan, jokin salamyhkäinen aisti, tiedonantaja, jota ei ole jokaisella. Unessa nousi hänen aivoihinsa joku henki, joka asuipa sitten hänessä tai hänen ulkopuolellaan, olipa sitten enkeli tai piru, kirkasti hänelle asioita ja menettelytapoja, joita hän oli valveilla ajatellut. Jopa sittemmin sellaisiakin seikkoja, joista hän ei ennen ollut mitään tietänyt ja jotka eivät vähääkään häneen koskeneet.

Niinpä Syinmaan isäntä jo aikoja sitten, vielä näkevänä miehenä, oli ryhtynyt käyttämään näitä lahjojaan. Hän paransi sairauksia ja selvitteli hämäriä asioita, kuten varkauksia ja muita. Ja pian kävi hänestä kuihke, että kaikki hänelle onnistui. Hän oli suuri tietäjä ja velho, ties missä opin käynyt. Ehkä Tuli-Lapin poppamiesten luona. Hänen maineensa kasvoi. Sairaita ja avunhakijoita tuli yhä kauempaa, aina valtakunnan rajan takaa. Ja tietäjä ansaitsi rahaa. Rikkailta hän peri runsaan maksun, köyhiltä täytyi tyytyä ottamaan vähemmän. Olisiko hän ollut tietäjä, ellei olisi tietänyt tämän maailman pitämyksiä: ettei täällä pitkälle käydä jakamalla jotakin ilman rahaa ja hintaa. Mikä ilmaiseksi ja vaivatta saadaan, se on arvotonta.

Sellainen oli Syinmaan tietäjä, joka ainaisesti rehevänä ja leveäharteisena kiikkasi tuolissaan, iloisempana ja äänekkäämpänä kuin kukaan toinen metsäisten kylien asukkaista. Vaikkakin aivonsa vatvoivat syviä ja hämäriä asioita, oli mielensä hilpeä, ajatuksensa ja sanansa repäiseviä ja naurunsa äänekästä. Hän nauratteli vielä naisiakin, piikojaan, vanhana ja sokeana miehenä, ja kuului puheitten mukaan elävän heidän kanssaan syntisessä yhteydessä. Mitäpä siis emännästä väliä, kun talossa oli hyviä piikaihmisiä.

Sellainen on Syinmaan sokea vanhus, elävä, syntinen mies. Mutta pieniäpä nämä synnit lienevät sellaiselle, joka on pirun kanssa tehnyt kontrahdin sielustaan, kuten tietäjälle ja velholle kuuluu.

Sokea tietäjä on kumma mies. Moni on hänen harmaassa talossaan ruhtonut poikki kainalosauvansa ja sytyttänyt niillä tulen isännän pystyraasuun, sokeat ovat saaneet näön ja kuurot kuulon, rupi, syyhelmä ja paiseet ovat karisseet pois ja iho hohtanut terveenä kuin kukkien terälehdet. Varkaat ja rosvot hän saa ilmi, löytää kätketyt tavarat, vapauttaa elukat metsän peitosta, ja voi sanoa kysyjälle, kuinka hän onnensa käsittää, miten mielihalunsa ja -hauteensa tulee tyydytetyksi.

Kylien asukkaita vaeltaa hänen luoksensa suurten matkojen takaa, kun salavihaiset maan ja taivaan mahdit iskevät heihin taudin tahi toimittavat muun onnettomuuden, ja tieto käy, että kaikki tulevat autetuiksi, saavat ainakin apua ja lievitystä. Ihmeet ovat epälukuiset.

Mistä oli hänellä tämä voima? Metsäisten kylien asukkaat uskoivat, että siltä ylen vanhalta mieheltä, pirulta. Mutta kamppailut tämän maailman kanssa olivat heille opettaneet, ettei auta rantustella tulipa apu mistä tuli. He eivät liioin halunneet olla pirun kanssa tekemisissä, mutta tietäjäpä siinä olikin välimiehenä ja sai synnin päällensä. Heidän salainen mielihauteensa oli pettää piru ja vetää vielä taivaan Jumalaakin huulesta.

Syinmaan talo on kumma talo. Sen hämärät, likaiset huoneet ovat aina täynnänsä siukkoja: ontuvia, paisumilla vaivattuja, vähänäköisiä ja kuuroja, hermotautisia, halvatuita ja hulluja. Näitä parantuneita tai parantuvia rampoja ja vähämielisiä on myöskin talon töissä. Isäntä, sokea tietäjä, hoitaa talonsa, tietää ja johtaa sen työt, parantaa ja ennustaa ja loitsii, keinuu tuolissaan, puhelee syviä ja hämäriä asioita, tahi ylen iloisia, nauraa jättimäistä nauruaan, että noki karisee hänen mustan kamarinsa katosta ja lukinseitit nurkissa vapisevat.

* * * * *

Kun Taneli seuraavana aamuna heräsi, sai silmänsä auki ja hänen pääkopassaan havahtui taju, säpsähti hän, meni aivan jäykäksi hämmästyksestä ja pelästyksestä.

Mitä oli tapahtunut? Missä hän oli?

Avaran pirtin perällä, pitkän pöydän ääressä syötiin. Ympäri pöytää istui miehiä ja naisia. Perunat höyrysivät, kuiva leipä rutisi kourissa ja hampaissa, kalan ruodot ja päät singahtelivat yli olkapäitten lattialle. Joku puhua mölensi äänekkäästi kuuma potaatti suussa. Koko aterioimisessa oli valtava tohina ja vauhti.

Myöskin pitkin pirtin seinustoita kiertelevällä penkillä oli ruokailijoita. Joku oli kiinnitetty kaulasta ja ranteista vahvalla köydellä rautaiseen aspiin seinässä. Hän puri, punoi päätään ja murahteli koiran tavoin, kun toinen mies työnsi hänen suuhunsa leipää, perunoita, kalaa ja piimää kiireisessä sekamelskassa.

Seinällä löi miehen mittainen kaappikello yhdeksän. Painot hurahtivat kolahtaen penkkiin.

Muisti välähti äkkiä Tanelin tajussa. Hän muisti eilisen päivän vaiheet, nopean hurahduksen tikapuitten ylimmältä puolalta, rääkkäävän matkan poukkakärryjen lavoilla, jotakin sekavaa pesuista, siteistä ja pistävän tuoksuvaisista pullolääkkeistä. Hän oli Syinmaan talossa, tietäjässä, parannuttamassa loukkaantunutta nenäänsä. Ja tuossa talonväki ja monet siukat olivat eineellä.

Hän koitteli sidettä kasvoillaan. Nenässä tuntui jomottava kipu. Taneli vääntäytyi istualleen ja samassa se ontuva mies, Hallelujaa-Aatami, tuli toisen huoneen ovesta.

— Johan nuori mieskin on herännyt, sanoo hän äänellä, joka tuntuu merkillisesti onnahtelevan kuten hänen jalkansakin. — Mitenkäs on sen kärsän laita? Mikä sen oikein litisti sillä lailla?

Taneli selittää, kuinka nenänsä voi ja kuinka se on siihen kuntoon joutunut. Ja kaiken aikaa hän miettii, mikä mies tämä ontuvajalkainen ja ontuvaääninen harmaapartainen olento oikein on, onkohan hän itse tietäjä? Tanelin muistot koko eilisestä illasta ja yöstä ovat kuin sekavaa unta.

— Mennäänpäs isännän puheille, niin se tutkii, tarvitseeko nokkasi uusia voiteita…

Taneli nousee ja Hallelujaa-Aatami ohjaa häntä sen toisen huoneen lävitse, joka näkyy olevan keittiö, isännän kamarin ovelle. Aatami avaa oven ja työntää pojan sisään.

— Tässä on se yöllinen nokkavaivainen; saatte tunnustella, joko se joutaa kävelemään kotipuoleensa.

Aatami painaa oven kiinni ja niin Taneli huomaa seisovansa yksin tietäjän edessä, joka valkein ja ilmeettömin naamoin keinuu tuolissaan sauhutellen piippuaan. Hänen vieressään on laaja pöytä täynnänsä monenkokoisia pulloja. Nurkassa on vielä isompia pulloja, joiden mustat kyljet kiiltelevät sieltä nippuihin sidottujen kasvien ja yrttien seasta. Peräseinällä on suuri vihreäksi maalattu ja vahvasti raudoitettu arkku, ja sänky kohottaa neljä punaiseksi väritettyä käsivarttaan liki lakea. Jyhmeät nyrkit uhkaavat sieltä ikäänkuin valmiina putoamaan. Koko huone on merkillisesti savuuttunut ja musta. Nurkissa riippuu harmaita lukin seittejä.

Tietäjä on pitkän tovin vaiti. Savu suitsuttelee vain hänen letkuvarsipiipustaan. Sitten hän yhtäkkiä kysyy:

— Kenenkä poika sinä olet?

Taneli selittelee aralla äänellä ja tietäjä kyselee muutakin, pojan ikää, oloja, ja kuinka onnettomuus oli sattunut.

— Tule lähemmäs, sanoo hän sitten, tule, tule vain. Elä pelkää.

Taneli tulee ja tietäjä tunnustelee sidettä hänen nenällään.

— Onpa se siksikin siltä Aatamilta sattunut. Hyvä nokka siitä tulee, pulska nenä. Vielä joudut varomaan puolenkymmenen vuoden päästä, etteivät tytöt syö sitä pois, lokista…

Ja tietäjän nauru jyrähtää yhtäkkiä mustassa kamarissa niin, että poika säpsähtää ja pelästyy. Nauru lakkaa vähitellen ja lientyy vähäiseksi hymyn väreeksi hänen suupieliinsä. Sitten tietäjän sormet kopeloivat pojan pääkalloa, tunnustelevat sen muotoja ja nystyröitä. Hänen kasvoihinsa tulee mietteliäs, ikään kuin kaukana oleva ilme. Savu nousee vain harmaina, tiheinä tupsahduksina piipun pesästä.

— Sinä lienet ymmärtäväinen poika, sanoo hän viimein ikäänkuin kysymykseksi. Mutta eihän Taneli osaa siihen virkkaa mitään.

— Senhän sinä olet Hota-Leenan poika, jatkaa tietäjä sitten. — Ja isä on kuollut.

— Liekö tuo kuollut vai ei.

— Aivan oikein. Kuulinhan siitä: kävellyt maailmalle.

Ja rykösen vaiti oltuaan puhelee tietäjä taasen:

— Mitä sinä tykkäät renkeydestäsi Kivitalossa? Etkö muuttaisi rengiksi tähän Syinmaahan? Eli melkein niinkuin minulle pojaksi, ottopojaksi. Minä kun olen ollut niin huono mies, etten ole saanut itse tehdyksi poikaa. Opettaisin sinulle sellaista, mikä on tarpeellista tässä maailmassa. Ja jos sinusta mies näyttäisi tulevan, niin tässä olisi valmis talo ja valmis virka, kunhan minusta aika jättää. No, mitäs tuumii nuori mies?

Taneli seisoo neuvottomana, vähän pelästyneenä ja tarkastelee tietäjän kasvoja, jotka ovat nyt totiset ja valjut, suupielissä vain vähäinen hymy.

— Mitä?

— En minä tiedä. Mitä äiti sanonee…

— Joo, sepä se. Vormynterin alainenhan sinä vielä olet.

Tietäjä tupakoipi taasen tovin ja sanoo sitten kuin itselleen:

— Mitäpä ne akat sanovat, varsinkin tyhmät naiset. Mutta puhutaan asiasta vielä. Ensiksi on saatava miehen naamataulu kuntoon. Otahan sieltä pöydän nurkalta se pitkä pullo ja puinen pikari.

Tietäjä tunnustelee tarkoin annetun pullon, avaa korkin, kaataa siitä ainetta pikariin ja käskee pojan ryypätä sen. Se maistuu ilkeältä ja katkeralta, ja Taneli kakistelee ja vääntelee suutaan.

— Niin, niin, sanoo tietäjä, — ei se makeaa ole, mutta se panee veret kasvamaan maahan valuneen tilalle. Panehan nämä velkeet taasen paikoilleen.

Nyt avautuu ovi ja Hallelujaa-Aatami tulee sisälle jonkun vieraan harmaatakkisen miehen kanssa.

— Aatami, sanoo tietäjä, — kyllä tämän pojan on viivyttävä vielä joitakin päiviä. Käske akkaväen tuoda sille tilavaatteet siihen pirttikamariin ja huolehdi, että antavat sille lujaa ruokaa ja vahvasti, että poika saisi näkönsä jälleen.

Tietäjä ja harmaatakkinen mies jäävät kahden ja Hallelujaa-Aatami menee liikkasten järjestämään Taneli Hotakan oloja tietäjän tahdon mukaan.

* * * * *

Taneli on oleskellut jo useita päiviä Syinmaan talossa ja hänen nenässään ei tunnu enää mitään kipuja. Liha juurtuu ja juuttuu paikoilleen. Hän syö emäntäpiian eteen kantamia ruokia, nukkuu vuoteellaan ja maleksii ympäri talossa, joka on hänestä kummallinen ja outo. Vielä merkillisempi kuin Ison Mahalan talo. Hänen aikansa kuluu hyvin ja hän miettii, että kyllä kai täällä renkipoikana on, jos olot ovat vain tällaiset. Mutta se taitaisi olla toista se renki- jopa ottopoikanakin olo kuin tällaisena paranevana siukkana. Kuka tietää mitä sattuisi, kun isäntä pitäisi häntä apulaisenaan, opettaisi ovelaa taitoaan… Se kaikki pelottaa ja oudosti viehättää.

Hän kuulee piikojen keskenään ihmettelevän, että miksi ukko pitää täällä tuota terveen näköistä poikaa ja miksi sitä pitää niin passata. Mutta Taneli ei virka heille mitään. Ähkäisee vain ja ryystää tuopista piimää.

Mutta Hallelujaa-Aatami näyttää jo tietävän, miksi poikaa on talon tavoista poiketen passattava ja hoidettava. Ehkäpä hän jo ounastelee ja pelkää virkansa menetystä. Tuo alussa melkein ystävällinen mies alkaa kohdella Tanelia tylysti ja ilkeästikin. Hän sanoo piioillekin, ettei tuota ipanaa tarvitse nyt juuri niin syöttää kuin pastoria. Ja pimeänä ja sateisena iltana kun he ovat kahden pirttikamarissa, kertoo hän pojalle kaameita asioita: kuinka he ovat tietäjän kanssa kahden menneet syysyönä hautuumaalle, ja hän on kaivellut siellä lapiolla esiin kuolleitten sääriluita ja pistänyt ne pussiin. Tietäjä tarvitsee niitä moniin asioihin, keittelee niistä voiteita. Sitä on pyyhkäisty sinunkin nokkaasi, ihmisluun ydintä… Mutta siellä öisellä hautuumaalla on heille esiintynyt kummitus: hyppiä luuhkaissut harmaassa kaavussaan tasakäpälässä ylitse ristien. Mutta Syinmaan ukko on lukenut asetussanat ja outo eläjä on kadonnut. Sitten he ovat menneet kirkkoon yösydännä, taivaan sataessa ja tuulien puhaltaessa. Kirkonovet ovat tietenkin olleet lukossa, mutta onhan velhoilla omat avaimensa. Ukko on sanonut hänelle, että tee niin kuin minäkin, sanonut asiaan kuuluvat sanat ja hypännyt tasakäpälässä vasten ovea. Ovi on auennut räsähtäen ja paukahtanut lukkoon heti ukon selän takana. Mutta Hallelujaa-Aatami on tehnyt kylmäverisesti saman tempun ja ollut kirkossa, missä tietäjä on jo ollut neuvotteluissa kirkon väen kanssa, jota oli ollut paljon ja monennäköistä. Kun ukko on saanut asiansa toimeen, on lähdetty, tultu samoilla äkkituumaisilla tempuilla ovien lävitse ja irroitettu korskuva hevonen kirkkomaan aidasta…

Niin kertoilee Hallelujaa-Aatami pojalle, naama ilkeässä hymyssä, kun he ovat laskeutuneet vuoteilleen pimeässä pirttikamarissa. Pirtin puolelta kuuluu vielä siukkojen äännähdyksiä, köysissä oleva hullu karjahtelee säännöllisin väliajoin. Taneli on päivällä nähnyt, että hän samalla lyöpi päätänsä seinään, että veri tippuu hänen leuastaan. Hän kuulee, kuinka Hallelujaa-Aatami naurahtelee ilkeästi kertomustensa lomaan ja pelko valtaa hänet. Hän vetää lammasnahkat korviinsa, ettei noita juttuja kuulisi, mutta raottaa niitä samassa kuullakseen. Viimein Aatami vaikenee ja kauan valvottuaan, mielikuvitus täynnänsä kaameita hahmotteluja nukkuu Tanelikin.

Aamulla Hallelujaa-Aatami raottaa sidettä Tanelin nenältä ja sanoo, ettei se ikipäivänä parane. Siinä on ruumiin mato. Se on siihen istunut, kun se voide oli keitetty liian vereksien ruumiitten luista. Nyt poika mätänee kuin raato, elävänä ja seisoalleen.

Taneli melkein uskoo häntä, vaikka tietääkin hänen puhuvan ilkeydestä. Mutta Hallelujaa-Aatami ei varmaankaan olisi puhunut puheitaan, jos olisi tietänyt, että poika hänen poistuttuaan menee ukon puheille. Tietäjä keinuu tuolissaan piippu ikenissään kuten ennenkin ja kysyy:

— Kuka se on?

Taneli selittää asiansa ja tietäjä sanoo:

— Ilman se on puhunut piruuttaan, ilkeyksissään. Tulehan tänne. Ei mitään matoa eikä käärmettä. Nenähän on melkein terve. Side joutaa jo pois.

Ukko irroittaa sen ja heittää lattialle, hamuilee sitten pöydältä puisen tölkin, kastaa siellä peukalonsa ja pyyhkäisee inhoittavalta haisevaa rasvaa pojan nenään. Tanelia puistattaa, sillä hän muistaa Halleluja-Aatamin puheet ruumiidenluu-voiteista.

Samassa Aatami raottaa ovea ja ukko äyhkäisee hänelle, että mitä sinä, Aatami, olet pelättänyt poikaa puheillasi. Anna pojan olla, eläkä mene sitä kopeloimaan tästä lähtien, eläkä pahoja puhumaan.

Aatami vaikenee synkeänä. Eikä hän tästä lähtien puhu Tanelille sanaakaan. Hänen naamassaan on vain ilkeä ilme.

Niin kuluu Tanelilta jälleen päiviä siinä vanhassa ja harmaassa talossa, kussa ikäkulut ihmiset, rujot ja rammat, leuhkat ja vähämieliset tohisevat, syövät talon leipää ja ovat tekevinään töitä, kun Hallelujaa-Aatami aina vähän väliä käypi heidät hätistämässä pirtin penkeiltä pihalle. Kaikenlaisten tautien vaivaamia venyy avaran pirttihuoneen loukoissa. Tosin sairaita ja hädänalaisia käy vain käymäseltään. Kerran Taneli näkee siellä rikkaan vallasnaisenkin hienossa puvussaan, kirkkaat ketjut povellaan. Hän viipyy tovin tietäjän kamarissa ja nousee sitten ihmeellisiin ajopeleihinsä, jotka katoavat koleiselle kärrytielle. Kuskin naamassa on ylpeät viikset, takissa koreat napit ja kourassa pitkä piiska. Usein tuodaan hulluja, jotka välistä saattavat koko talon entistäkin rauhattomammaksi.

Kerran oli joku hupsu saanut kouraansa puukon, katkaissut köytensä ja karjui ja heilui pirtissä veitsineen. Eikä ollut miestä, joka olisi uskaltanut ottaa hullulta puukon pois. Sokea tietäjä oli tullut pirttiin, ja kysynyt missä asennossa mies oli ja miten oli puukko. Sitten hän oli yht'äkkiä karjaissut ja karannut kiinni hullun ranteisiin. Puukko oli pudonnut ja mies kaatunut lattialle. Hän oli karjunut ja ponnistellut, mutta apumiehet olivat köyttäneet hänen jäsenensä ja ukko avannut lääkepullon kaataakseen sitä hullun suuhun. Mies oli purrut leukaluunsa julmasti yhteen, että ratina oli kuulunut. Mutta tietäjä oli painanut vahvalla peukalollaan hänen alaleukaansa. Suu oli ammahtanut levälleen ja solisten oli pullon sisältö kaatunut miehen avoimeen kitaan. Raukeana ja velttona hän oli sitten maannut nuorat jäsenissä pirtin peräpenkillä.

Vanhasta, melkein kokoon lyyhistyneestä saunasta suitsahtelee harmaa savu joka-ainoa ilta. Siellä velho loitsien kylvettää siukkojaan.

Jonakin pimeänä iltana Taneli uskaltaa hiipiä tämän saunan peräseinän taa. Hän hytisee jännityksestä. Mitä siellä tapahtuukaan? On hyvä etukäteen tietää, jos hänestä lopulta tulee tietäjän apulainen, jopa pikku tietäjäkin. Aluksi hän kuulee vain epämääräistä liikuntaa, mutinaa ja ähkinää. Sitten kuuluu tietäjän ääni selvästi:

— Hae nyt, Aatami, tänne se romuluinen leuhka. Se pitäisi saada säikähtämään, että veret palautuisivat asemilleen.

Ovi käypi, tanterella kuuluvat Hallelujaa-Aatamin ontuvat askeleet. Hetken kuluttua hän palaa ohjaillen suurta leuhkaa miestä, joka on kuitenkin aivan hyväntuulinen hullu: naurelee ja laulaa laulunpätkän huomauttaen: näin se virrentekijä sanoo. He katoavat saunan tummuuteen. Aluksi kuuluu vain kohaus kiukaan kiviltä ja vastojen pehmeä hössytys. Taneli hiipii seinäluukulle ja pilkistää sisään rakosesta. Pitkä päre palaa ja sen valossa näkyvät nuo kolme alastonta miestä, tietäjä ja leuhka ylhäällä lavoilla ja tietäjän apulainen lattialla. Tietäjä aloittaa jonkun pitkän ja matalaäänisen puheen, loitsun, joka saa leuhkan vetäytymään taapäin. Sitten kuuluu ukon ääni:

— Annahan, Aatami, se vitsavälikappale lavan alta.

Aatami ojentaa pitkän, sujuvan vitsan tietäjälle, joka pujottelee sitä ja jatkaa loitsimistaan. Äkkiä hän lyödä räpsäyttää vitsalla seinään. Se antaa ilkeän naukaisevan äänen ja sisälle pilkistelevä poika säpsähtää ja on juosta karkuun. Mutta leuhka vain naurahtaa:

— Ei niin, isäntä. Ääni ei pelota, voimaa olla pitää.

Tietäjä jatkaa vain loitsimistaan, ojentaen sitten vitsan apulaiselleen ja sanoo:

— Annahan se rautavälikappale lavon alta.

Aatami ojentaa viikatteen. Tietäjä pyörittelee sitä tovin ja mumisee loitsuaan. Sitten hän karjaisee.

— Varo ettei kaulasi katkea!

Ja Taneli näkee, kuinka viikatteen rauta painuu leuhkan kaulalle ja leikata hurauttaa. Mies lysähtää älähtäen polvilleen. Myöskin luukun takana pilkistelevä Taneli kirkaisee säikähdyksestä ja ryntää karkuun, ylitse kuraisen kartanomaan. Hän hiipii yötilalleen nahkasten alle ja miettii kauan tätä tapausta: oliko tietäjällä oikeus tehdä mitä hyvänsä? Vaikkapa sivaltaa ihmiseltä pää irti viikatteella…

Mutta kun Taneli seuraavana aamuna meni pirttiin, näki hän sen romulaisen leuhkan miehen istuvan penkillä. Eikä sen kaulassa näyttänyt olevan vikaa millään puolella. Silloin juolahti Tanelin mieleen, että ehkä tietäjä iski ja leikkasikin viikatteen hamaralla. Teki sellaisen petoksen ja pahasti säikäytti miehen ja hänetkin, salaisen katselijan. Taneli pani merkille, ettei leuhka mies enää nauranut itsekseen, eikä laulellut värssyjään. Ehkä hänen verensä olivat säikkyneet asemilleen, kuten ukko oli sanonut.

Taneli alkoi jälleen kierrellä ympäri harmaassa talossa, jossa aina näki jotakin outoa, toimetonna, nenään pyyhkäistynä tummaa rasvaa. Hän tunsi aikansa kuluvan hyvin ja iloitsi, ettei häntä lähetetty tahi haettu Kivitaloon takaisin. Siellä oli vain työpäivien harmaa, yksitoikkoinen jono. Täällä aina tapahtui jotakin, näki uusia, kaukaisia ihmisiä.

Hän oleili pihalla ja näki tietäjän tulevan pirtin ovesta keppi kourassaan ja kulkevan yli pihan kohti aitan ovea. Taneli painautui hisahtamatta tallin seinustalle. Mutta tietäjä pysähtyi hänen kohdalleen, ikäänkuin nuuski ilmaa ja sanoi:

— Onko se poika, Hota-Taneli?

— On, vastasi tämä ja oli pelkomielellä. — Mitähän se nyt? Ehkä se niistä illallisista katseluista ja kuunteluista? Onhan se tietäjä. Sen ei sanota näkevän, ja kuitenkin se sai hänet selville seinän vierustalta…

— No, sinä alkanet jo olla terve. Mutta eivätpä ne näytä kiirehtivän sinua sinne Kivitaloonkaan. Yhtä kai sinulle lienee olla täälläkin. Ja ajan päälle huomaat sen paljon edullisemmaksi. Saisit tässä ryhtyä minun hanslankarikseni. En minä ainakaan aluksi runno miehen luita, enkä vaivaa ajukoppaa. Ottaisit nyt puukon ja pienen pussin ja hakisit metsästä kuusen pihkaa. Minä tarvitsen sitä. No, miten on: jäätkö taloon vai kävelet?

— Jään, sanoi Taneli. Keittiöstä hän löysi tarvittavat esineet ja käveli sitten yli pellon kohti kuusikkohakaa, miettien, että nämä tämän talon työt ovat sellaisia marjailutöitä, kuten Kivitalon isäntä sanoisi. Kyllähän näitä tekee.

* * * * *

Mutta kun Taneli palasi retkeltään ja pienoinen pussi pullollaan kuusipuun pihkaa pyrki tietäjän kamariin, niin hän seisahtui äkisti ja hämmästyneenä oven taakse. Sieltä kuului hänen äitinsä ääni, Hota-Leenan ääni. Taneli oli samalla kertaa sekä hyvillään että pahoillaan. Sillä hän aavisteli, että äitinsä ei antaisi hänen jäädä tänne, vaan veisi mukanaan. Tämä näet lienee äidin silmissä outo ja kummallinen paikka, ehkä syntinen talo.

Hän kuulee äitinsä ja tietäjän keskustelevan kiivaasti, tietäjän harvat sanat ja Hota-Leenan tiheän säkätyksen. Sanoista vain ei saa täyttä selkoa. Hallelujaa-Aatami yrittää kamariin, mutta kuultuaan äänet palaa takaisin, vilkaisten ohimennen Taneliin harmaasta partanaamastaan. Hänen silmänsä välähtävät, kuten jokin metalliesine, vahingoniloisesti: ähäs, lähtöpä tulee, mutta Hallelujaa-Aatami jää.

Taneli seisoo siinä pienoinen pihkapussi olkapäällään ja on lentää selälleen, kun äitinsä äkisti avaa kamarin oven. Samassa hän tekee pojalleen monia tiukkoja kysymyksiä.

— Miten sen nenän kävi? Kuka sinut tänne toimitti? Mitä rasvaa siihen on sivelty? Mitä sinä olet täällä tehnyt? Mitä pussissa on? Mitä saastaista kuottaa sinä olet ollut keräämässä?

Taneli ei ehdi vastata vielä sanaakaan, mutta keinutuolistaan noussut tietäjä virkkaa avoimesta ovesta:

— Pihkaa siinä lienee. Ei sen väkevämpää eikä syntisempää ainetta…

Hota-Leena heittää romauttaa pihkapussin tietäjän kamariin.

— Siinä on pussit. Eläkä sinä, poika, kuuntele eläkä usko, mihin sinua lieneekin täällä houkuteltu. Tässä talossa ei kuvan ihminen ole…

— Eikä tarvitse olla, sanoi tietäjä. Minä en ole talooni ketään kutsunut enkä kutsu. Täältä pääsee. Mutta kyllä se poikakin aikanaan huomaa, että silloin hänet estettiin käsittämästä onneansa.

— Vai onneansa. Ja estettiin saamasta sielulleen iankaikkinen vahinko. Tulehan poika!

Hän vetää poikaansa käsipuolesta kohti ovea.

— Ja muista sanoa, puhuu tietäjä jälkeen, Kivitalon isännälle, että se käypi maksamassa pojan täällä olot. Eli jos ei maksa, niin perästä kuuluu.

— Jaa, raha, raha, huutavat maailman lapset.

Ja pian Hota-Leena mennä hynttyyttää jo pihamaalla, sitten solalla ja kärrytiellä, vetäen poikaansa käsipuolesta. Kiireesti hän kulkee ja hameen helmat iskevät pieksusaappaitten varsiin.

— Kun se kivitalolainen tuonne sinut hommasi, eikä sitten huoltanut pois. Minä kuulin aivan vasta…

Ja tiukasti hän alkaa kysellä pojan oloja ja tekoja tietäjän talossa. Mutta poika vastailee yksisanaisesti, vastahakoisesti astellen äitinsä rinnalla. Sillä hänen tajussaan on tunne, että jotakin on iäksi jäänyt ja mennyt ja edessä ovat entiset arkiset päivät.

— Eläkä sinä pane mieleesi mitä tuolla olet kuullut ja nähnyt. Sillä siinä talossa menevät autuuden asiat hunningolle. Siksi se sinua sinne houkutteli, että saisi tehdä sielustasi pirun kanssa kontrahdin…

He tulivat kotipurolle, ja siinä äiti käski pojan pestä nenästään sen tummanpuhuvan rasvan. Mutta ei hän uskonut vielä asiaa siihen. Hän lämmitti saunan, käski pojan peseytyä ja poltteli hänen vaatteensakin tulisessa löylyssä. Myöskin hän hyreksi virttä avarassa tuvassa. Hämärän tullen poika näki hänen kiertelevän tuvan ja navetan nurkissa raudankappale kourassaan, huulet hölpötellen. Lehmiensä ääressäkin hän vielä suoritti joitakin outoja menoja, voimallisia sanoja mutisten.

Sellainen ihminen oli Hota-Leena. Hän osasi ottaa turvan väkevääkin velhoa vastaan virsikirjasta ja äitivainajansa vanhoista taioista.

Seuraavana aamuna äiti vei poikansa Kivitaloon jatkamaan palvelustaan.

* * * * *

Siitä lähtien alkoivat Taneli Hotakan renkeysvuodet pitkinä ja katkeilemattomina. Kekrin aikana hänen äitinsä teki uuden vuoden kestävän kontrahdin Kivitalon isännän kanssa.

Keskenkasvuinen poika sai kokea monta kovaa talvisessa tuimassa säässä ja huonoissa ketineissä. Silloin noustiin vielä sangen aikaisin kiljuvaan pakkaseen ja aamuyöhän, valjastettiin ja lähdettiin. Kivitalossa oli puolenkymmentä hevosta. Ne kulkivat kuin pieni karavaani nevojen aavoja aamuyön kuutamossa. Reen jalakset ja vitsaiset savirikot kitisivät ja tähdet välkkyivät. Taneli köpötti reessään eli kuhveksi jälessä, ja pakkanen iski varpaisiin ja räkä jäätyi poskelle. Joskus tuimimmassa säässä oli keskenkasvuinen pojankäärö perille tultua melkein tiedoton, mihinkään sujumaton möhkäle. Silloin toiset rengit, aikuiset miehet, armahtivat ja rakensivat hongista nuotion, tervaisista, punalihaisista lapinhongista. Paahtavan tulen ääressä poika sai sitten lämmitellä ja kuunnella, kuinka pakkanen ja miesten kirveet kilvan mäiskyivät hongikossa. Kun kuormat olivat valmiit ja palattiin, viritettiin joskus nuotio pojan kuormankin päälle. Siinäpä tarkenit.

Mutta iltaisin tehtiin puhdetöitä, ährättiin savuavien ja karstaisten päreiden ääressä. Pirtin avaralla lattialla miehet rakensivat rekipelejä ja astioita. Alaikäinen Taneli sai usein toimia tervaksisen tuohuksen kanssa tulen näyttäjänä. Se oli ikävää työtä ja usein tuli uni ja nuokkuminen jo käsityön tekijä äyhki vihaisena: — Niistä! Valaise tänne!

Mustat päreen karret tippuivat lattialle ja musertuivat ratisten jauhoksi jalkain alla. Harmaa, kirpeä savu nousi mustaan lakeen. Joskus pöllähti jonkun miehen päähän kertoa juttuja, ja silloin voi savuinen pirtti jyrähtää naurusta. Päreiden liekit häilyivät ja käsityön tekijäin puuta leikkaavat aseet lepäävät hetken. Ulkona räsähtelivät pakkasen kiivaat nyrkit.

Pian Taneli huomasi, että Kivitalokin oli kumma talo. Joskaan ei sellainen kuin Syinmaa, niin kuitenkin lähes kuten Iso Mahala. Monta omituista, oudosti mieltä huvittavaa saattoi sattua tässäkin talossa.

Siinä oli vanha eläkkeellä oleva ukko, jota nimitettiin vaariksi. Tämä koki olla uskon töhröksessä ja puheli mielellään uskonasioista ja raamatuista. Renkinä olivat Harri-veljekset ja eräs Leviämaa, josta isäntä sanoi, että hän oli konna ja koiranleuka, mutta samalla hyvä työmies. Joten sai armon monista synneistään.

Oli ilta ja syötiin. Purtiin kalaa ja leipää ja ryypättiin sinukkaa, ja eläkevaari puhui raamatun ihmisistä ja tapauksista. Leviämaa syödä hokelsi kiireesti ja heitti sekaan lauseen:

— Ja ne Sepeteuksen pojat, ne olivat sitten niin kun näitä Harri-veljeksiä.

Harri-veljekset kävivät punaisiksi vihasta, sillä alinomaa oli Leviämaa heitä ärsyttämässä. Kun sitten mentiin hevosia illastamaan, syntyi aivan tuima käsirysy, kunnes isäntä joutui erottamaan. Renkien tappelu ei kuitenkaan koskaan ollut vereen asti menevää: käytiin vain toisen housunkauluriin tahi läimästiin kämmenellä naamaan. Korkeintaan heilui apekeppi.

Leviämaa osasi omaksi huvikseen ärsytellä Harri-veljeksiä monin tavoin. Toisella heistä oli jo akka, joka asui saunanperässä olevassa kamarissa.

Oli jo kevät, ja rengit hakkasivat halkoja rantteella. Leviämaa oli taasen saanut mieleensä aatteen, hokien sille akottuneelle Harrille alituiseen, kymmenet kerrat ja väsymättä:

— Jo sinulla on ruma akka!

Tätä lausetta hän kertasi ikäänkuin säestykseksi kirveen iskuille visaisiin koivupuihin. Viimein Harri lähti liikkeelle, haki tallista marhaminnan ja meni pieksämään akkaansa. Varmaankin akalla oli miettimistä, että mistä tämä kuri tuli.

Myöskin Taneli mietti tätä tapausta paljon: epäilemättä oli Harri-rengillä luja usko siihen, että kurista on kaikelle lihalle apu, koska luuli akkansakin sillä kaunistavansa…

Mutta myöskin siitä uskonasioista puhelevasta eläkevaarista saattoi olla huvia, kun hän joskus hairahtui ryyppyhommiin. Hänellä oli omituinen pieni rakennus kartanon laidassa, verstas, jossa hän teki puutöitä. Häneltä oli akka kuollut jo vuosia sitten ja eli hänessä vielä harine ottaa uusi. Ryypyksissä ollessaan hän oli sen antanut tiedoksi ja naapurikylissä puhelivat hänen puhemiehensä sopiville naisihmisille emännän paikasta.

Eräänä kesäisenä päivänä joku tällainen morsiamen tarjokas saapui puhemiehineen katsomaan taloa, sulhasta ja tämän olosuhteita. Päivä oli helteinen ja ukko pienessä humalassa höyläili saavin kimpiä pelkkä piikkoinen paita yllä. Niin tulivat sitten puhemies ja emännän ehdokas. Naisihminen vähän oudosteli ja ujosteli ukon asua.

— Tpry, tpry, kutsui juovusten käsissä paitasillaan heiluva ukko morsiantaan, kuten vasikkaa. Mutta morsian suuttui ja lähti heti takaisin ja sen erän perästä ei niitä enää käynytkään. Toisinaan, ryypättyään, ukko itse sai halun lähteä riijuumatkoille ja hekotteli valjastaa hevosen. Kerran renki Leviämaa antoi hänelle suuren, sarvekkaan jäärän hevoseksi. Ukko olikin niin sekaisin, että se meni täydestä ja pelehti jäärän kanssa valjastaakseen sen ihmisten iloksi pihamaalla puolen sunnuntaista päivää. Piiska kädessä hän heilui ja kirosikin, ja valkoinen parta kuin hampputukko vipatti leuan päässä hauskasti. Viimein suuttunut jäärä töytäsi hänet sarvillaan kumoon ja ukko kannettiin nukkumaan.

Seuraavana päivänä hän oli jälleen selvä, luja ukko ja puheli ruokapöydässä raamatullisia.

* * * * *

Tanelilta kuluikin puolen vuosikymmentä siinä Kivitalon tanhuvilla, ja hänen runkonsa kasvoi miehen mittaiseksi ja jäsenensä vahvistuivat. Hän oli jo silloin täysi mies, kaikkiin rengin töihin pystyvä, monien renkaan muotoisten työpäivien sitkistämä. Ne päivät voivat joskus tuntua ikäviltä ja liian lukuisilta. Saattoi joskus tulla mieleen, että ehkä olisi ollut toisenlaista, helpompaa, olla siellä tietäjän talossa renkinä, kenties ottopoikanakin. Aikoipa hän erään kerran vielä käydä Syinmaan ukon puheilla, mutta aikomukseksi se jäi. Ehkäpä ei tietäjä olisi häntä enää tarvinnutkaan. Ja mitä olisi siihen sanonut äiti, joka sieltä Hotakasta käsin piti yhä silmällä hänen elämäänsä ja olosuhteitaan.

Vanhin veli oli jo akottunut mies, eli ja isännöi kotitalossa. Nuoremmalle, Tanelille, ei olisi siellä enää koskaan sijaa. Hänen oli otettava turvansa maailman leipiin.

Kivitalon leivän ääressä oli häneltä nyt mennyt puolenkymmentä vuotta. Ja Kivitalossa istuttiin leivän ääreen otsa hiessä. Huvituksia ja ilonpitoa ei siellä suvaittu, paitsi mitä konu renkimies Leviämaa sai sitä aikaan niinä vuosina, jotka hän talossa palveli, ja mitä raamatullinen eläkemies sitä ryypyksissään ollessaan totuudessa harrasti. Joskus Taneli saattoi jo karata yötansseihin, joita pidettiin suruttomissa taloissa. Siellä oli hauska istua nurkassa ja kuunnella, kuinka pelimanni Näpin viulu soi. Tahi hän puhalsi pilliä naama mustanpuhuvana pinnistyksestä. Rengit ja piiat tanssasivat totisesti ja hartaasti, hiki päässä. He tekivät sitä kuin työtä, joskus aina aamutunneille saakka, jolloin palkkapiian piti olla valmis kyyristymään naudan kupeeseen ja rengin tarttumaan vetojuhdan ohjaksiin. Ihmislihan piti olla silloin lujan, jos mielit olla nuori ja huvitusta halaavainen.

Välistä miehet näissä tanssipaikoissa nauttivat viinoja ja olivat silloin kärkkäät rakentamaan riitaa. Tapeltiin, lyödä rojautettiin toisiaan housun kaulurista lattiaan. Kerran keskenkasvuinen Taneli sai kivuta tanssipaikassa uunille, kun väkijuomilta liikutetut miehet ryhtyivät tyhjentämään tupaa, ja vahvavoimaiset pistelivät heikompiaan penkin alle.

Monasti ei Taneli vielä tanssipaikassa käynyt, sillä sinne piti mennä salavihkaa ja karkaamalla. Kivitalon isäntä kun siitä mukisi. Tosin hän sanoi siitä muuten vähät välittävänsä, mutta kun palvelijat hyppäävät yöt, niin ne nuokkuvat päivät. Äiti taasen otti sen sielun ja autuuden asian kannalta ja puhella säkätti siitä pojalleen paljon ja kiivaasti, milloin kuuli tämän ilopaikoissa käyneen. Kuten hän kutsui näitä tanssitilaisuuksia.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin kylän asukkaat alkoivat kokoontua myöskin muissa mielinouteissa: ei etsimään hetken iloja viinatilkoista ja tanssin jytinästä. Tarkoitus oli olla nyt totisena ja murhemielellä, että ilonhetket varautuisivat tuleviin aikoihin, sinne tuntemattomiin, outoihin seutuihin kuoleman mustan virran taakse. Innolla alettiin nyt ahertaa hengellisiä, tehdä työtä autuuden asian eteen. Ei tyydyttänyt enää papin kuuleminen, kirkossa käynti ja ehtoollisryypyn ottaminen. Jopa jotkut katsoivat kirkkopapin virkaherraksi, joka teki vain leipätöitä. Voimallinen ja ylenpalttinen uskonnollisuuden henki oli puhaltautunut liikkeelle. Kansa heräsi, havaitsi makaavansa synnin lätäkössä, sai ahdistuksen ja hädän sielunsa takia, jonka olivat kuulleet asustavan ihmisen lihojen ja luiden seassa. Se oli kallis kapine. Se ansaitsi tulla taidolla hoidetuksi, että se kerran pääsisi yljän hääpöytään siellä tulevaisessa maassa.

Saarnamiehiä ilmaantui kylään, vanhahtavia, pyhiä miehiä, joiden päälaki hohteli paljaana ja leuassa kasvoivat pitkät partajouhet. He julistivat sanaa mustissa, pirteissä ja sanat sattuivat. Vaimoihmiset tulivat ensin synnintuntoon ja tekivät parannusta ja sitten vakaat miehetkin, isännät ja talonmiehet, jopa joku torppari ja renkimieskin. He ottivat uskon ristin kantaakseen.

Kivitalonkin haltijaväki teki parannuksen, samoin vanhempi Harri-veljeksistä. Isäntä ei enää kironnut kuin joskus kiireen tullen tiukkapaikoissa. Joka tapauksessa hän koki hillitä itseään, jopa mällinesteen valumistakin leuan sängelle. Mutta vähäisiltä näyttivät ainakin aluksi uskon aikaansaamat ulkonaiset muutokset. Köyhältä kiskaistiin sama tiukka penninki perunakapasta ja piimäkannusta, äkäisesti tiuskittiin palvelusväelle ja pahajuonista kakaraa pieksettiin entistä enemmän. Se tapahtuikin Jumalan mielinouteeksi.

Mutta totisena istui kivitalolainen seuroissa emäntänsä rinnalla, totisena ja huuli tönössä. Olivatpa seurat joskus hänen omassa pirtissäänkin, vaikka hänen sääliksi lienee käynytkin, että piti silloin ruokkia saarnamiehiä. Ne olivatkin syöläitä piikojen mielestä. Ihmeen paljon he ahtoivat sisäänsä sianlihaa pyhää henkeä täynnä oleviksi miehiksi. Nykyjään kivitalolainen saattoi usein muistuttaa palvelusväkeäänkin siitä, että nämä niin surutta elivät tätä maailmaa. Mutta eipä hän kutsunut heitä kuitenkaan herätystä kuulemaan edes silloin, kun hartauskokous oli omassa talossaan. Siitä olisi työaika lyhentynyt. Itse isäntä istui saamassa sielulleen ravintoa seuratuvassa, mutta palvelijat saivat tehdä töitä kuten ennenkin.

Olipa kerran taasen kiertävä saarnamies saapunut kylään, ja Kivitalossa pidettiin sitten seuroja. Oli talvinen ilta. Taneli ja Leviämaa olivat juuri tuoneet halkokuormat ja purkivat niitä pirtin päähän pinoon. Sellainen oli tapa siihen aikaan. Halkoliitereitä ei ollut, ja pirtin seinän vierestähän puut olivat nopeasti saatavissa. Toinen Harri-veljeksistä istui pirtissä saarnaa kuulemassa. Mutta Leviämaa sanoi, että maalliseksi vahingokseen hän siellä hengellisiä herkkuja nautti. Menetetty työaika vähensi hänen palkkaansa.

Leviämaalla oli aina koiruus mielessä. Niinpä hän nytkin sanoi Tanelille:

— Pistetäänhän puut rapsakasti pinoon, että saarnamieskin huomaa, kuinka huonoa heidän olisi herraa kiittää, jos eivät syntiset lämmöstä huolehtisi.

Niin he iskivät halkojen päitä ankarasti seinään, että koko rakennus tärähteli, saadenkin aikaan sen mitä Leviämaa oli tarkoittanut. Sanankuulijain ja piammiten sananselittäjänkin ajatukset johti jyrisevä työnteon ääni maallisiin. Saarnamies sanoikin pian:

— Jos isäntä käskisi ne työmiehet sieltä kuulemaan, sillä sana ei taitaisi tehdä niille pahaa. Heidän työnteossaan on ylimielinen öykkärin ääni…

Niinpä isäntä tuli portaille ja sanoi, että tulkaapa miehet kuulemaan sananselittäjää. Puretaan ne kuormat sitten aamulla.

Rengit tekivät kuten käskettiin, astuivat pirttiin ja etsivät sijansa penkin nokalta. Pirtti oli täynnä sanankuulijoita. Likellä pöytää uskovaisia, parannuksen tehneitä, mutta ovensuun puolessa suruttomia, nuoria piian tuikkuja ja pojan jääriä, jotka eivät vielä kyllikseen ole ehtineet päästä maailman makuun. He etsivät vielä lihan iloja ja elämän koreutta. Unisena ja yksitoikkoisena vieri pöydän takana istuvan saarnamiehen ääni ylitse hämärän pirtin. Hän puhui synninsitkaasta ihmisluonnosta ja Jumalan pojan kalliista haavoista, ja vakaasti ja hurskaasti kuuntelivat vöyräiden talojen haltijaväet, kuuntelivat tahi nuokkuivat penkeissään.

Mutta äkkiä saarnamies hiiltyy hengessään, tuohtuu, kiskoo innostusta. Hänen sanoihinsa tulee ikään kuin sateen kiivautta ja rakeitten raskautta:

— Meidän tähtemme nostettiin Jumalan poika puuhun, meidän takiamme iskettiin raaspiikit hänen jäseniinsä, ruosteiset naulat raskaalla vasaralla…

Jopa uilahtaa joku vaimoihminen itkuun, katkeran-haikeaan ja ulvahtelevaan, ja pian yhtyy siihen toisia ääniä. Heidän sisässään lienee hätää ja tuskaa synnissä nuhraantuneitten sielujen puolesta. Mutta kevytmielisesti kurkistelevat nuoret ovensuussa, ja joku vakaa isäntämieskin havahtuu penkillään: Mitä tapahtuukaan, kenen sielua hätä ja itku kirkastaa…

Hetken täyttää pirtin itkijöiden ulina ja nyyhke, jonka seasta vain vaivoin voi kuulla saarnamiehen korotetun äänen. Mutta eihän ihminen voi enempäänsä itkeä, eikä nauraakaan. Kaikesta on lakattava aikanaan: tanssi lopetettava, kun ei enää kuulu pillin ääntä. Saarnamiehen innostus laskee, puhe tyyntyy uniseen tasaisuuteensa ja itkukin jo vaimenee.

Ilta kului, virsi veisattiin, rukous luettiin ja väki hälveni. Joku oli ehkä saanut sieluunsa rauhan, lohtua ja lievitystä. Kivitalon huonekunta nukkui raskasta unta.

Mutta jo kello kolme oli isäntämies hereillä. Kelteisillään hän käveli, päre hampaissa, ja töytäsi renkejä olkapäähän:

— On purettava ne halkokuormat, että joutuu aikanaan uusia hakemaan.

Vähäiset olivat päälle näkyvät uskon vaikutukset tässä isännässä. Leviämaa katsoikin kohtuulliseksi puhua takapuolella hänestä, että usko ei ollut vaikuttanut Kivitalon isännässä enempää kuin paljas vesi. Ei se mies muka tuntenut Jumalaa enempää kuin nupo sonni.

* * * * *

Myöskin Tanelin äiti, Hota-Leena, oli tehnyt parannuksen ja oleskeli usein Kivitalossa uskonsisariensa ja veljiensä parissa ja puheli silloin alituiseen pojalleenkin parannuksen teon tarpeellisuudesta. Mutta Taneli oli penseä ja välinpitämätön. Hän ei ymmärtänyt hölynpölyä koko hommasta.

Sitten Leviämaa puheli hänelle seuraavaan suuntaan:

— Rupeahan, poika, vain uskoon, ja minä rupean myös. Ehkä siitä olisi jotakin apua ja lievennystä tähän nykyiseen elämäänkin, ehkä tipahtaisi sen turvin jokin liika ruuan muru, jokin kuppi kahvia siunatuilta uskonveljiltä. Ehkä tämänkään talon töissä heränneellä miehellä ei olisi niin tulipalokiirettä kuin syntisellä.

Hän alkoikin puhua talonväelle ja muillekin jumalisia ja pian tuli tiedoksi, että hän ja Taneli olivat uskoon kallistumassa. Tämä tieto tuottikin heille jonkin ylimääräisen kahvitilkan. Mutta oikeaan parannuksen tekoon, vanhurskasten kaulaan nousemiseen, he eivät ryhtyneet. Yleensä lienevätkin kaikki hienokseen epäilleet Leviämaan kääntymyksen oireiden vilpittömyyttä. Vapaasti he saivat nyt kuitenkin istua pirtissä silloin kun Kivitalossa oli seurat, jopa he joskus pääsivät niihin kylän toisiinkin taloihin.

* * * * *

Mutta uskossa oleva Harri-renki oli näihin aikoihin saanut aatteen ryhtyä saarnamieheksi. Hän oli nähnyt näiden vanhurskasten miesten tienaavan ruokansa ja rasvaisen ruoan köykäisellä istumatyöllä ja olevan muutenkin ihmisiltä nähtyjä ja kunnioitettuja miehiä. Häneen oli mennyt kunnianhimon piru tulla sananselittäjäksi, pyhäksi ja Jumalalle otolliseksi mieheksi. Hän olikin siihen jo hyvällä alulla, ollen hyvä-ääninen, paras veisaaja kylässä. Puuttui vain, että olisi aloittanut puheet. Hän olikin jo ilmituonut aikeensa, ja varsinkin Leviämaa kannatti ja yllytti häntä kaikin tavoin.

Sitten eräänä sunnuntaina alkoivat kylän uskovaiset kokoontua Kivitaloon. Harri-renki oli nyt pitävä ensimmäisen sananselityksensä. Saarnamies saataisiin omaan kylään.

Kaikki alkoikin hyvin. Harri asettui pöydän taakse raamattu edessään. Veisattiin virsi, joka huilahteli hänen kurkustaan komeasti kuten ennenkin. Sitten hän luki saarnansa tekstin selvästi ja kangertelematta ja nosti silmänsä aloittaakseen puheensa. Mutta nyt olikin ikään kuin tulppa pistettynä hänen kurkkuunsa. Ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Hän ruopi päätään, ojenteli kaulaansa, karautti kurkkuaan, ja tuskan hiki kohosi hänen ohimoilleen ja vyörähteli kasvojen parran sängelle. Viimein pusertuivat hänen ahdistuneesta sydämestään sanat:

— Voi, perkele, kun tuli ruvetuksikin…

Sanankuulijat valtasi mykistävä hämmästys. Kuului jokin salainen naurun tirskahdus. Leviämaa oli ryöminyt uunin leveään solaan ja nauroi siellä, että hartiat hytisivät.

Sitten kuului isännän ääni:

— Harri, tulepa pois sieltä pöydän takaa! Että mies rupeaakin kuvattelemaan…

Seuraväki hajaantui.

Se oli Harrin ensimmäinen ja viimeinen saarnayritys. Sen johdosta hän joutui vielä riitaan isännän kanssa, menettipä uskonsakin ja vajosi entiseen synnillisyyteensä äkäpäissään. Seuraavana kekrinä hän muuttikin akkoineen Kivitalosta Isoon Mahalaan.

* * * * *

Mutta Taneli ja Leviämaa palvelivat yhä Kivitalossa ja kävivät seuroissakin, koska Leviämaa katsoi siitä koituvan jotakin etua. Hän selitti Tanelille, että voivathan he olla uskosilla, kuten nuo toisetkin: istua seurapirtissä hurskain naamoin, olla uskosilla aikansa, kuten lapset talosilla, ja elää välillä kuten luonto myöten antaa. Niinpä se näkyy tapa olevan. Harvoilla se usko riittää seurapirttiä pitemmälle.

He olivat silloinkin matkalla seuroihin Alapellon taloon sunnuntaisena iltapäivänä. Nuori Taneli mietti toverinsa puhetta.

— Ero siinä sittenkin on, sanoi hän sitten. — He istuvat seuroissa totuudessa ja me sen sijaan leikillämme. Ja Jumalahan ei taida sitä leikkiä tuntea. Siitä tulee meille raskas synti vanhana miehenä vedettäväksi.

— Saattaapa niinkin olla. He tekevät kaiken sydämensä yksinkertaisuudessa ja me viisauksissamme. Taitaisipa siis olla parasta, että heittäisimme jumalisuuden pois. Tulot siitä ovatkin olleet vähäisemmät kuin luulin. Saahan sen tyhjän pyytämättäkin.

Taneli myönsi sen. Kun he tulivat Alapellon kujan suuhun, kuulivat he pillipelin iloisen mutkikkaan juoksun.

— Mitä tämä on? ällistyi Leviämaa. — Mutta aivan oikein! Alapellon ja Yläpellon isännät eivät vedä oikein yhtä köyttä: kun toisella on uskovaisille seurat, on toinen laittanut suruttomille ilot.

Niin olikin. Yläpellon ja Alapellon talot seisoivat vastakkain saman kujan päässä välillään vain kartanomaa. Isännät olivat riidassa keskenään. Niinpä oli nyt Yläpellon tuvassa soittoa ja tanssia, mutta pihan toisella puolella veisattiin ja aherrettiin autuuden asian eteen.

— Nyt, sanoi Leviämaa, tässä on tienhaara: tuo tie on lavia ja tuo toinen kaitainen. Mutta kuten me tuolla mietiskelimme, keräämme me vain syntiä päällemme jos viisauksissamme kuljemme sillä näkökaitaisella polulla. Minä menen siis sille väljälle pistämään polokaksi.

Hän suuntasikin kulkunsa Yläpellon portaita kohti ja Taneli alkoi seurata häntä. Mutta samassa hän näki Hota-Leenan, äitinsä, Alapellon portailla. Eikä äiti ollut ääneti:

— Poika, tulehan tänne! Kyllä siellä synnin teillä kerkiät juosta, kun sinne mieli vetää, vielä vanhempanakin…

Taneli astua marri vastahakoisesti seuratupaan. Sillä äitiään hän katsoi tulevan totella. Ja eihän hänestä vielä oikein tanssijaksikaan ollut, alaikäisestä. Yhtäpä siis istua täälläkin, missä virsiä veisattiin, istua hieman unisena ja alakuloisena. Pihamaan ylitse avomista ovista kantautui tännekin soiton ja tanssin ääni.

Ilta kului ja molemmissa taloissa aherrettiin omaa hommaansa. Joku tyttö tuli kuitenkin tanssituvasta ylitse pihamaan seurapirttiin. Hän itkeskeli hiljaa. Eräs uskovainen kysyi häneltä, miksi hän itki. Tyttö sanoi nyyhteensä lomassa:

— Niin, kun eivät tanssittaneet…

Se oli oudon vilpitön tunnustus ja jonkun uskovaisenkin suu meni pilkalliseen irveen. Mutta toiset hymähtivät hyväntahtoisesti ja puhelivat hänelle sopivia lohdutuspuheita. Niinpä tyttö tuntui pääsevän niine tunnustuksineen uskonlahkon helmaan.

Toinenkin, Tanelille merkittävämpi tapaus sattui tänä iltana. Äkkiä joku töytäisi häntä kylkeen ja suhahti: isäsi…

Taneli näki ovella seisovan kookkaan, leveäharteisen, punakkakasvoisen miehen, jonka ruskeat viikset pörhöttivät komeina. Hän vinkkasi juuri koukistetulla etusormellaan Hota-Leenalle, kutsuen tätä ovelle. Mutta tämä oli mennyt punakaksi ja hämmentyneen näköiseksi, eikä ollut näkevinään. Ovella seisovan miehen kärsivällisyys näytti loppuvan. Hän viittasi kiivaasti, entistä käskevämmin ja karjaisi samalla komeasti kajahtavalla äänellä yhden ainoan sanan:

— Pois!

Nyt Hota-Leena nousikin ja käveli ovelle ikäänkuin vastahakoisesti. He menivät portaille ja näkyivät sitten kävelevän rinnakkain tielle.

Taneli istui penkillään seura-ajan loppuun ja mietiskeli tätä tapausta: yhtäkkiä oli ovella seisonut hänen isänsä, jota hän ei ollut ennen koskaan nähnyt.

Paluumatkalla Kivitalon emäntä sanoi Tanelille:

— Sinähän et ole ennen tainnut isääsi nähdäkään? No, miltä hän näytti?

— Pösäkkä mies.

— Niin, mutta taitaapa olla syntinenkin mies.

Emännän arvelu saattoi olla oikeakin. Ainakaan ei Hota-Leenan mies sopinut elämään talossaan kuin jonkin päivän. Hän oli riitaantunut Hotakassa isännöivän poikansa kanssa ja lähtenyt jälleen. Taneli ei ehtinyt häntä nähdä muuta kuin sen yhden kerran Alapellon pirtin ovella.

Hota-Leena oli jälleen elävän leski.

* * * * *

Sinä syksynä oli Tanelin ikä jo lipunut niin pitkälle toista kymmentä, että hän oli kelvollinen rippikouluun. Rippikouluviikko sattui nyt pyhäinmiesten aikaan, palkollisten vapaaviikoksi. Äitimuori varusti tuohikontin täyteen leipää ja pisti sinne voirasian, ja lihanokareen. Takkinsa avaraan taskuun Taneli sovitti tarvittavat kirjat, virsikirjan ja testamentin ja pitkäsivuisen katkismuksen. Äiti puheli hänelle vielä neuvonantopuheita: kuinka tulee käyttäytyä kiltisti, oppia kirjansa, eikä ottaa esimerkkiä niiltä ihmisenaluista, jotka näyttävät maailmallisilta. Eikä ollut esikuvaksi liioin siitä kirkkoherrastakaan, joka oli pahasti synteihin jammertunut ihminen, suoraan sanoen räähkä mies. Muuksikin ihmiseksi, jopa sitten papiksi. Että Jumalakin suvaitsi sellaista seutukunnan paimenena…

Mutta Taneli tuskin kuuntelikaan näitä puheita. Hän heitti kontin viilekkeistä olalleen ja lähti astumaan. Iloisesti hän käveli, sillä tämä alkava rippikoulu ja ripille pääsy oli ikäänkuin päästötutkinto elämään. Ihminen tuli aikuiseksi, seisoi omilla kantapäillään ja käänsi oman nokkansa vasten maailman tuulia. Ja maailman tuulet kävivät iloisina. Ripille pääsy oli vapaus, vapaus kaikkiin elämän mielenkiintoisuuksiin. Kuten lauluntekijäkin lauloi tanssipelin railakkain sävelin:

Rippi oli saatu ja yö oli maattu tuon hummaripojan vieressä…

Tiellä Taneli tapasi kaksi kotikylänsä poikaa, samoin kontit hartioinaan ja samoin matkanmäärin. Sitten he astelivat kolmisin eteenpäin kohti kirkonkylää puhellen keskenään ripille pääsyn merkityksestä ja kirkkoherrastaan. Kaskut tämän pappismiehen elämästä eivät olleet oikein soveliaita rippikoululapsille.

Talvi oli kouristanut jo rautaiset sormensa syksyn tumman märkyyteen. Maa oli kohveessa, rapakot hohtavat jäähileissä. Sunnuntaisen iltapäivän taivas kajasteli valjun selkeänä yöpakkasta ennustellen. Talitiainen lauleli koivupuun paljailla oksilla tiukoin äänin.

Pojat ikuistivat senkin värssyn, minkä joku oli runoillut tänään linnun suuhun:

Rippi tii, tii, mitä pappi vaatii, tii…

Tämä heidän pappinsa ja paimenensa, mitäpä hän vaatinee. He kertoivat hänestä uuden jutun ja iloitsivat että heille oli sattunut sellainen opettaja: helppoa oli läpäistä koulu.

He saapuivat kirkonkylän laitaan. Kirkon maalailtu huippu hohteli korkeana iltataivasta vasten. Taneli ei ollutkaan käynyt kirkonkylällä muuta kuin sen yhden ainoan kerran, silloin kun hänen nenärustonsa oli iskeentynyt kasaan vasten lukkarin puustellin seinää. Mutta se nenä oli parantunut kukaties entistä ehommaksi Syinmaan tietäjän ja Hallelujaa-Aatamin hoivissa.

Outo oli siis Tanelille kirkonkylä. Mutta hän katseli nyt jo kaikkea arkisin silmin, järkimiehen silmin. Ei missään enää ilmennyt sitä outouden ja merkillisyyden hohdetta, joka kaikesta tulvahteli hänen aisteihinsa ja tajuunsa silloin, vuosia sitten.

Mutta kas, siinäpä astui heitä vastaan Tanelista kummallisesti tutun näköinen ja kuitenkin outo olento. Hän oli nuorimies, jopa herraspojan näköinen, lyhyessä mustassa paltossaan ja patiineissaan. Hänen iso päänsä ja kuunpyöreä naamansa laajalierisen hatun alla muistuttivat Tanelista jotakin aivan tuttua. Patiinijalkainen nuorimies katseli myös tulijoita tutkivasti. Sitte hän astui askelen Tanelia kohti ja sanoi:

— No, terve!

Samassa välähti Tanelinkin tajussa tuntemisen ilo: Närhi-Iikka, hänen lyhyen lapsuutensa paras toveri, jonka hän oli viime vuosina jo melkein unohtanut. Tämä olikin joutunut pois kotikylästään jo Tanelin ensimmäisinä renkeysvuosina. Hänen vanhempansa olivat kaatuneet yht'äkkiä melkein samaan hautaan, ja Iikan, heidän ainoan lapsensa, oli kutsunut luokseen joku kaupungissa asuva setämies. Tämä setämies oli jonkin sattuman kautta joutunut maakylästään opinteille ja oli nyt kaupungissa jossakin herran virassa. Hän oli ottanut hoitaakseen ja kasvattaakseen orvoksi jääneen veljensä pojan.

Nyt tämä Närhi-Iikka seisoi siinä kätellen Tanelia ja toisiakin poikia. Jollakin tavoin vieraalta ja hienostuneelta hän tuntui patioissaan ja päällystakissaan. Hän kertoi tulleensa rippikouluun, hänkin, kysellen sitten Tanelilta missä tämä oli kortteeria. Kuultuaan, ettei vielä missään, hän tahtoi Tanelia toverikseen. Hänen kortteeripaikkansa oli tuolla toisella puolella kirkkoa, pieni, harmaa talo.

Taneli erosikin tulotovereistaan lähtien Närhi-Iikan mukana, joka jutteli iloisesti ja puheliaasti. Kyseli kaikenlaisia synnyinkylästään ja kertoi sitten itsestäänkin, kaupungista, jossa hän oli istunut monet vuodet koulunpenkillä. Mutta tämän viimeisen kesän hän oli ollut jo maanmittarin apulaisena, kulkenut laajasti maakunnassa ja pystytellyt viittaseipäitä. Ensi talvena hän jo piirusteleisi ja värittäisi karttoja.

Mitenkä hän oli tullut lähteneeksi tänne rippikoulun käyntiin, sai Taneli viimein tiedustetuksi.

Närhi-likan kuumaisen naaman ylitse näytti ikäänkuin pilvi kulkevan.

— Onhan se kirjakin vielä täällä. Ei ole setämieheltä tullut sitä muutetuksi. Ja onhan mukava vähän nähdä näitä tekopitäjänsä maita. Setäukko oli kyllä tänne tuloa lujasti vastaan. Sanoipa, että jos en noudata hänen mieltään, niin ei tipu enää avustusta. Tippukoonpa jos tahansa, kyllä minä jo pääni pärjään.

Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi:

— Ja siltikin minä tänne tulin, kun täällä on semmoinen rostoi pappi. Täällä ei tarvinne pahasti tutkia niitä uskonkirjoja, joita minä en suvaitse…

Nyt he saapuivat siihen pieneen, harmaaseen taloon, josta Närhi-Iikka tiedusteli Tanelillekin kortteerin. Sitten he puhelivat illan läpeensä. Taneli pani merkille, ettei Närhi-Iikka nytkään nauranut koskaan, enempää kuin pienenä poikasenakaan. Harvoin hänen suupielensä meni edes hymyn viistoon. Mutta vaikka hän tässä suhteessa olikin entisensä, tuntui hän Tanelista silti joltakin toiselta vieraalta Iikalta, eikä hänen entiseltä ystävältään.

Merkillisen tietävältä, aikuiselta mieheltäkin hän vaikutti. Taneli muisti kuitenkin ennen kuin nukkui, ettei se ole koskaan miehen töitä tehnyt. Istunut vain setänsä ruokkimana ja ruokkoamana koulun penkillä.

* * * * *

Niinpä sen rippikouluviikon päivät alkoivat kulua, harmaat ja lyhkäiset marraskuun päivät. He istuivat pappilan pirtissä pitkillä penkeillä ja saivat olla, enimmäkseen omissa oloissaan. Jo alkuelämästään maailman viisautta oppineet kokivat keksiä siellä ilon aihetta. Pappi kävi jakamassa opetustaan vain harvoin ja silloinkin lyhyen hetken. Tämä oli hänen tavanmukainen kysymyksensä:

— Mitkä ovat armon välikappaleet?

Muuta hän ei kysynyt. Meni ryypiskelemään. Sillä sitä tämä pappi, keski-ikäinen poikamies, etupäässä harrasti, jospa sitten lisäksi muutakin humoristista elämää. Hän kuului tähän pitäjään tullessaan olleen hyvälahjainen pappi, erinomainen saarnamies. Ja hyvin se saarnasi vielä nykyäänkin, kun niikseen tuli. Täällä korven yksinäisyydessä hän oli ruvennut ryypiskelemään ja sitä lyytä mennyt yhä suurempiin hullutuksiin. Kansan keskuudessa kerrottiin hänestä monet hullunkuriset ja hävittömät jutut, todet ja myöskin tekaistut.

Ihmeellisen hyvin häneltä nyt kuitenkin sujui koulun pito. Melkein arvokkaan näköisenä hän tuli ja teki kysymyksensä armonvälikappaleista. Kerran hänellä kuitenkin oli liikaa höyryä päässään. Silloin hän konttaili penkkien välissä ja örisi:

— Jos minulla olisi häntä takapuolessa, niin olisin kuin vasikka…

Siten saattoi tämä pappi ja sielunpaimen esiintyä, ja rippikoululaisilta kului aika hupaisesti.

Mutta siiloin, kun vanha ja harmaapartainen lukkari piti veisuutuntinsa, ei ollut turhia naurelemista. Täytyi istua vakaana penkissään ja vyörytellä totinen veisuun ääni henkitorvestaan.

Niin kuluivat ne päivät. Taneli sanoi hyvästi Närhi-Iikalle, joka meni kai sinne jonnekin, kaupunkiin. Mutta Tanelin oli käveltävä Kivitaloon renkimiehen töihin tyhjentynyt kontti, jossa voirasia kumisi, hartioillaan.

* * * * *

Kului sitten talvi, kuten jo moni entinenkin ja kuten vielä useampi jälkeenpäin, juhdan ajossa, ruokkoamisessa ja ruokkimisessa. Niin menivät talven lumiset, huurteiset ajat.

Ja tuli kevät ja lumi hupeni ja vesi solisi, ja sulava ja lämpenevä maanpovi uhkui kasvun voimaa.

Silloin oli Tanelin jälleen täytettävä konttinsa kuivalla muonalla ja kuljettava kirkonkylään jatkamaan tutkinnoita, joilla päästiin pyhän seurakunnan yhteyteen, saatiin akan ottoluvat ja muut.

Oli juuri peltotöiden aika, ja Kivitalon isäntä oli vähän tyytymätön, kun renkimies joutui niille istumatöille näinä kiireisinä toukoaikoina. Tyytymättömänä hän mutristi suutaan ja nosti housujaan, joiden takapuoli pyrki aina riippumaan alhaalla kinttukivertimissä. Eihän hänellä, uskonmiehellä, ollut tietenkään mitään rippikoulua vastaan. Mutta kun se pappikin oli sellainen… Niin, paremmin olisi ehkä elänyt Jumalan mielinouteeksi pellolla sahran kurjessa tahi lantatadikon varressa uhkean sinisen kevättaivaan alla…

Mutta tässä maailmassa ei ole aina tekemistä sitä, mikä parempi ja oikeampi olisi. Tavoilla ja pitämyksillä on oma mahtinsa. Siispä Taneli eli ne rippikouluviikkonsa vähin tapahtumin pappilan väentuvan penkillä ja pienessä kortteeritalossaan, keskustellen Närhi-Iikan kanssa, joka oli myöskin tullut jatkamaan kouluaan, piirusteltuaan talven mustia rajaviivoja ja metsien ja niittyjen vihreitä kuvioita valkoiselle karttapaperille.

Sitten saapui se sunnuntai, jolloin he astuivat Herran armopöytään, iloinen ja avara kevätkesän sunnuntai. Taivaan sinisellä rinteellä auringon naama oli lempeässä hymyssä. Koivumetsien nuoret lehdet ikään kuin arkailivat vihreyttään, mutta maan ruohojen väri oli mustanpuhuva ja ujostelematon. Koko maailma näytti nuorelta ja leikillisesti iloiselta.

Silloinpa Tanelikin könötteli polvillaan alttarin ympärillä Närhi-Iikan vieressä, saaden suuhunsa naurettavan pienen, valkoisen leipäjytysen ja isosta, kauniista pikarista ryypyn jotakin suunmukaista ainetta. Se oli kummallinen ja outo tapahtuma: Jumala oli niissä aineissa läsnä lihallisesti ja teki poikasista ja tyttösistä täysi-ikäisiä ihmisiä maailman kylmää tuulta vastaan.

Se oli juhlallinen pyhäpäivä. Kirkon akkunat ja maalaillut seinät hohtelivat auringon paisteessa ja virsi hymisi ylös kuperaan kattoon, missä kynttiläruunut heiluivat vitjoissaan. Ja juoppo pappi saarnasi ihmeellisesti selvänä ja selkeällä äänellä.

Viimein kaikki toimitukset olivat ohi, ja Taneli seisoi ulkona kevätkesän taivaan juhlallisen ja uhkean kuvun alla, jonka rinnalla kirkonkin maalaillun katon avaruus oli naurettavaa pienuutta. Uutuuden kankea, äidin kutomasta kankaasta valmistettu puku oli Tanelilla yllään. Se samainen äiti, joka oli myöskin ollut katsomassa poikansa ehtoolliselle pääsyä, tahtoi häntä nyt kulkemaan kanssansa kotikylään. Mutta Taneli vastasi vähän kuin leikillä, että onhan hän nyt aikamies. Kyllä hän jo pääsee yksinkin. Hän puhelee vielä tovin Närhi-Iikan kanssa, joka kohta lähtisi kauas, vieraisiin kyliin.

Niinpä Hota-Leena lähtikin kävelemään tummissa, pyhäisissä vaatteissaan kesäistä tietä, laskien pienen huokauksen sydämestään. Hetkistä myöhemmin kävelivät Taneli ja Närhi-Iikkakin sitä samaista tietä. Närhi-Iikka sanoi nyt haluavansa nähdä synnyinkylänsä. Tuskinpa siellä tulee sen koommin käydyksikään.

Hänen kädessään heilui pieni läkkipeltinen lekkeri. Taneli tiesi, mitä se lekkeri sisälsi, tiesi varsinkin sitten, kun he poikkesivat männikköön kiviselle mäelle ja kallistelivat jonkin kerran tuota iloisesti pulisevaa esinettä. Se oli viinaa, outoa ja tulista juomaa, jota Taneli oli tuskin maistanutkaan kuin kerran vuosia sitten hyvin vajamittaisena, jolloin he tämän saman Närhi-Iikan kanssa olivat varastaneet Ison Mahalan ruotiukon viinaa.

Ei Närhi-Iikkakaan sanonut maistaneensa, mutta luuli, että kyllä hän tästä lähtien maistelee, kun pääsee oikein itsensä haltijaksi. Se lämmittää ihmistä. Tässä maailmassa kun tuulahtelee toisinaan niin kylmästi.

Niinpä he kävelivät, istuksivat tien kupeessa, joivat viinojaan, ilostuivat ja puhelivat paljon. Kun he ehtivät kotikylän laitaan, oli jo viileä iltayö. Yön viileää ja vaaleaa hiljaisuutta leikkasi vain koiran ääni jostakin kylän tummaisesta kartanosta ja laulurastaan iloinen hupatus kuusipuussa. Se muheva kuusi kantoi latvassaan kuin hyviäkin hedelmiä, juhlavan punaisia käpyjä.

Närhi-Iikka sanoi, että mitäpä hän tuolla kylässä. Se näyttää niin vieraalta ja tylyltä. Mihinpä siellä mennä? Ainoastaan kotimökkiään hän käypi katsomassa ja lähtee sitten.

Sinne he menivätkin kylän laitamien ruohoisia polkuja. Ja Närhi-Iikka näki synnyinmökkinsä murheelliseksi autiona, muurin purettuna ja akkuna-aukot mustina ammottaen. Se mökki sijaitsi Kivitalon maalla, ja Närhi-Iikan vanhempien kuoltua oli kivitalolainen ottanut sen haltuunsa, autioittanut sen ja niitteli nyt sen hyvästi kasvavat nurmikot.

Tämän aution mökin seinän vieressä istuivat sitten nämä ripillä käyneet nuoret miehet ja ryyppäsivät viinaansa. Närhi-Iikka toi ilmi mietteitään, ties mistä saamiaan, Tanelista outoja ja sekavia ja käsittämättömiä.

Närhi-Iikan mielestä tapahtui vääryyttä maailmassa. Hänen isänsä oli pystyttänyt tämän mökin sakeaan metsään, raivaillut ympärille nämä pienoiset pellot. Se on raskasta työtä. Hiki siinä vierähtää miehen pinnasta. Mutta maan kasvut olivat kasvaneet, lehmä ammunut ja mökin liesi oli lämmittänyt väsynyttä ihmistä illan tullen. Kunnes tämä ihminen kuoli, ja eräs ison talon isäntä purki sen lieden ja heitti huoneet lahoamaan ja niitteli eräinä vuosina maan kasvut siltä kuolleen miehen raivaamalta ja höystämältä maalta. Kunnes maa pelehtyi, pientaret pajuttuivat, ja miehen työ oli mennyt hukkaan.

Taneli yritti ajatella näitä asioita humalausvaisin aivoin ja sanoi sitten:

— Mutta se maa oli sen isännän, Kivitalon isännän.

— Niin, oli, maa oli Kivitalon isännän. Mutta miksi maa ei ole sen, joka sitä kuokkii? Silloin tässäkin mökissä olisi muutakin lämmittävää kuin mitä me lekkerissä toimme…

He ryyppäsivät viinansa ja juovusten henget kiehuivat heidän verissään. Taneli sanoi, että täällä oli yksinäistä ja ikävää. Kylälle hän tahtoi. Mutta Närhi-Iikka ei sinne lähtenyt. Hän jäi istumaan lekkeri vieressään entisen kotinsa seinän viereen, Tanelin lähtiessä harhailevin askelin kohti Kivitaloa. Siellä hän iski piikojen aitan oveen ja pyysi päästä sisään. Tyttöjä hän tahtoi puhutella. Hän oli saanut siihen luvan. Mutta piiat vain nauroivat, eivätkä avanneet ovea.

Niinpä Taneli kömpi sitten tallin ylisille ja nukahti heiniin viileänä, hiljaisena kevätkesän yönä.

* * * * *

Seuraavana päivänä huomattiin Kivitalon maalla seisoneen aution Närhin mökin palaneen poroksi. Tästä salaperäisestä tapauksesta riitti moniksi päiviksi puheita Kivitalossa ja koko kylässä. Ilkityö, epäilemättä, murhapoltto, päätti Kivitalon isäntä. Mutta vähän siitä on kostunut polttaja, eikä hänkään paljon menettänyt. Mitäs lahoilla seinähirsillä! Nyt niiden tuhka voidaan levittää pellolle. Ja peltoja ne eivät voi hävittää eivätkä kätkeä.

Taneli olisi mielestään voinut jotakin sanoa tähän asiaan. Hän piti varmana, että humalainen Närhi-Iikka oli mökin sytyttänyt lähtiessään. Mutta hän piti suunsa kiinni. Sitäpaitsi oli hänellä kyllin keskustelemista piikojen kanssa yöllisestä rippikirkosta tulostaan.

Sitten isäntä lähetti hänet hajoittamaan Närhin mökin tuhkaa. Silloin kaamea pelko heräsi Tanelissa: ettei vaan porosta mitään löytyisi… Ettei vaan Närhi-Iikan humalaiseen päähän ollut juolahtanut ajaa Eliaan tavoin tulivaunuissa taivaaseen… Mutta hänen lapionsa ei tavannut tuhkasta mitään epäilyttävää. Sieltä löytyi vain rutistunut ja palanut pieni läkkipeltinen lekkeri. Sitä Taneli katseli kauan, ja hänen nuoreen mieleensä tulvahti jostakin syvällisiä mietteitä: kuinka ei koskaan voinut tietää minkä siemen ja matkaansaattaja tuollaisen astian sisällys oli.

* * * * *

Sen kesän Taneli oli vielä Kivitalossa, mutta sitten römppäviikon tullen hän jätti sen harmaan talon, missä oli elänyt ja varttunut seitsentoista vuotiaaksi, täysiin rahkeisiin pystyväksi mieheksi.

Äitimuorinsa oli hänelle puuhannut rengin paikan Laahan kylään, taloon, jonka haltijaväet olivat heille vähän sukuhaisua. Sieltä Taneli sai vähän paremman palkan. Muutenkin olivat hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa menneet hieman sekaisin, niin että hän ikäänkuin ilolla erosi hänestä.

Laahan kylä oli naapurikylä, mutta suuri tietön metsä erotti sen Tanelin kotikylästä, Latvusta, joten kylien asukkaiden välillä ei ollut paljon kanssakäymistä.

Aivan kuin raittiimpaa ja vapaampaa oli siellä ilma Tanelin hengittää. Vaikka elämä itse olikin sitä entistä renkimiehen elämää: varhain oli noustava ja myöhään levolle ruvettava, heilutettava vetojuhdan ohjaksia lumisella tiellä ja apekeppiä tallissa.

Mutta Taneli oli nuori, väkevä veri kierteli hänessä, maailma näytti hänestä hauskalta ja viehättävältä ja hän lauleli ja naureli. Turha vakavuus ja ihmisen iloa ja uskallusta kalvavat mietteet eivät saaneet pesäänsä hänen päähänsä.

Helposti ja hanakasti nuoret tyttöihmiset ottivat hänet tuttavuuteensa. Hän oli täällä outo ja mielenkiintoinen tulokas. Kotikylällä hän oli ollut vain Kivitalon renki ja Hota-Leenan poika.

Pian oli Tanelilla ystävä aivan siinä äärellä, palvelustalossa, vieläpä talon tyttö, sangen nuori ja vaaleaverinen Eeva. Ja sitten etempänä taloissa ja mökeissä näytti niitä olevan useampiakin, kuten mäen mansikoita, kypsinä ja päivän hehkuttamina odottamassa poimijain sormia. Kuinka näyttikään maailma ihanalta! Siinä oli mukava elää.

Niin meni nuorelta renkimieheltä talvi ja kesä tuli, tulivat juhannuskesän vaaleat, pitkäsivuiset päivät. Silloin näytti olevan tulossa suuri muutos Tanelin elämään: akanmies ja perheen elättäjä näytti hänestä paisuvan tuossa tuokiossa.

Sillä mutkalla olivat nyt asiat sinä juhannusaattopäivänä, kauniina kesäisenä päivänä. Taneli oli matkalla renkeystalonsa Eevan kanssa kotiinsa, näyttämään morsiantaan äitimuorilleen ja saamaan lupiin tämän tärkeän teon tekemisen. Tytön vanhempien mielipide oli jo tiedossa. Eivät he halunneet asettua vastahankaan, vaikka Taneli olikin vain renkimies. Mutta verotalostapa hän itse asiassa olikin lähtöisin, vaikkakin pienestä, oli hyvännäköinen katsoa ja työ häneltä kävi. Saattaisi se sattua hullumpikin: joka valitsemaan rupeaa, sille jää piankin luu kouraan.

Mutta kahdenpa tytön kanssa Taneli nyt kuitenkin asteli metsäpolkua kotikyläänsä, kahden nuoren ja vaaleissa, pyhäisissä pukimissa astelevan tytön parissa. Toinen oli se hänen renkeystalonsa Eeva, mutta toinen oli torpan tyttö, Riitu nimeltään. Molemmat olivat hyvät nähdä ja kai myös suloiset maistaa, ja molempia tunsi Tanelikin rakastavansa, niin ettei oikeastaan tiennyt kumman ennen ottaisi. Siksipä Taneli olikin ottanut nämä molemmat mukaansa, että hänen vanha ja ymmärtäväinen äitinsä miettisi tätä asiaa ja päättäisi, kumpi näistä olisi hänen pojalleen soveliaampi.

Ja taisipa siinä olla mukana jotakin ylpeyden ja näyttämisen henkeäkin: mennä kotikyläänsä ja kotiinsa kauniiden tyttöjen kanssa, että näin näitä mies saa…

Mutta hieman vaikea ja mietityttävä oli Tanelille se aurinkoinen päivä ja pitkä metsäinen polku. Eipä tiennyt oikein miten olla ja elää. Sillä kahta nuorta ja kaunista ja mieluista tyttöä hän kuljetti mukanansa.

Mutta niinpä he viimein illan tullen saapuivat Tanelin pienoiseen kotitaloon, Hotakkaan, missä nähtiin ja tuli ilmi, millä asialla poika nyt oli liikkumassa. Ällisteli siinä vähän äiti Leena, että pian se ihminen ehtii vaikka toisia tekemään… Mutta melkein iloinen hän silti oli, ottaen asian vähän kuin oikealta uskon kannaltakin: kun mies akottuu, niin se vakiintuu; on jo vähän kuin haudassa ja pois maailman teiltä…

Niinpä siis Hota-Leenalle oli selvillä, että nämä kaksi tyttölasta olivat nyt hänen pojalleen tarjolla ja sai tietää heidän nimensä ja sukujuurensa ja vähän muutakin. Silloinpa hänelle aivan pian selkisi kumpi näistä oli otollisempi otettavaksi, ja hän selitti sen pojalleenkin.

Näin oli asia: tämä Eeva oli rikkaanlaisen talon ainoa tyttö, ja oli siis hänen mukanaan saatavissa aikaa voittaen, jos hyvin ja nöyrästi eleli kotivävynä, kokonainen talokin. Joka tapauksessa kuitenkin maata talon paikaksi ja kaksi, kolme lehmää ja muu hyvä elämän alku. Kun taasen tästä toisesta saisi vain paljaan Riitun. Sievän Riitun tosin, mutta eipä ollut mitään virhettä toimessakaan. Ja kauanko täällä kauniina pysytään jos turvana ovat vain paljaat nyrkit maailman kylmää tuulta vastaan…

Taneli tunsi ja tunnusti nämä äitinsä aatteet oikeiksi ja viisaiksi. Näin tämä asia oli ratkaistava. Mutta kuinka monasti ihmisen sydän kapinoikaan pään aatteita vastaan? Miksi murheen pitää aina ollakin läsnä ihmislapsen suloisimpanakin kesänä?

Mutta niin täytyi tämän asian nyt päättyä. Sillä yhtä vaikea olisi Tanelia ollut luopua Eevastakin. Riitun onnettomuus oli se, että hän oli vain paljas Riitu. Ei ollut hänen mukanaan toivoa maasta eikä maitoisista naudoista.

Niinpä sitten kaunis Riitu aavisti ja sai tietää puuttuvaisuutensa, ja surumielisenä Ja närkästyneenäkin hän lähti heti, lähti yksin, kai itkeskellenkin, valkoisena Juhannusyönä vaeltamaan halki suuren metsän takaisin kotiinsa.

Mutta vaikeata oli tämä nähdä Tanelinkin ja eipä liene paljon puuttunut, ettei vesiä tullut hänenkin silmäkulmiinsa. Sillä kovasti hän tunsi Riitua rakastavansa. Eevaa oli vain opittava rakastamaan vielä enemmän niiden lehmien ja muiden vuoksi, koska tämän maailman olemus ei sallinut hänen molempia ottaa.

Mutta Hota-Leenan silmässä olivat vedet pelkästä hyvästä mielestä. Oikean johdatuksen hän näki tässä. Hyvältä ihmiseltä näytti nuori Eeva. Vanha vaimoihminen kaivoi kätköistään esiin kaksi ohutta kultaista sormusta. Ne olivat hänen ja hänen kulukkeella olevan miehensä sormukset. Nyt nämä nuoret ihmiset saivat ne. Ja vanha vaimo toivoi, että ne liittäisivät heidät yhteen onnellisemmin kuin mitä Herra oli nähnyt hyväksi hänen maalliseksi kohtalokseen…

Tämä oli juhannusyö. Ja kylän laidassa, kentällä, jota nimitettiin Iloahoksi, oli kylän nuorilla hypyt ja ilot. Viulu soi. Sinne tuli lähtö kihlautuneidenkin. Taneli tahtoi nähdä tovereitaan ja ennen kaikkea näyttää, minkäkaltaisen linnun hän oli jo ehtinyt pyydystää.

Se juhannusyö oli vaalea ja sopivasti viileä. Tummanmuhevassa metsässä kukkui käki, viulu soi ja kuiva kunnas kumisi tanssin askelista. Ja kylän ihmisillä oli tietona, että Hota-Leenan poikakin siellä pyörähteli morsiamineen.

Tanssiaholla seisoskeli myöskin Ahon talon isäntä, vielä nuorehko mies. Mutta ilonsa tässä maailmassa hän löysi etupäässä viinapullosta. Tämä isäntä näki nyt siellä Tanelin morsiamineen ja joistakin syistä tunsi auliutta häntä kohtaan ja päätti jakaa ilonsa nuoren renkimiehen kanssa. Kyllähän Taneliin ryyppy painuikin metsän puiden varjossa. Niin hän kuitenkin sanoi, ettei tässä silti murtomiin mennä kun ollaan näin morsianten kanssa kulussa. Minkä isäntäkin tunnusti oikein puhutuksi.

Aamu ehti, aurinko nousi punaisena ja loistavana, ja yönsä iloinneet ihmiset alkoivat hajaantua asuntoihinsa. Tanelikin oli matkalla morsiamineen tämän kotikylään. Niin äkkilähdön hän oli nyt tehnyt. Ahon isännän kanssa hän käveli iloisesti puhellen, ja nuori Eeva asteli yksin jälessä. Hieman surumieliseltä hän näytti ja hypisteli kädessään kedon kukkaa, vaikka Taneli oli hänelle kuiskannutkin, että elähän nyt, ei tässä honkiin horista…

Mutta siinä oli polun ohessa Ahon talo ja isäntä sanoi, että sopiihan nuorten pistäytyä, sisälle istumassa levokseen. Pitkä on se polku Laahan kylään. Taneli menikin sisälle, mutta hänen tyttönsä jäi odottelemaan pihamaalle.

Sisällä, pitkän pirtin pöydän päässä, Ahon isäntä kaatoi väkiaineita kahteen tinaiseen pikariin. Ja nuori Taneli heltyi puhumaan ja sanoi, että tämä oli hänelle lempeää lohdutusta, koska hänen sydämensä oli syvästi murheellinen, sillä sievä morsian oli hänen pitänyt hylätä…

— Hylätäkö? Miten niin? Tuollahan tyttö seisoskeli pihalla…

— Niin kyllä kai tämä on ja pysyy, mutta entäpä se toinen…

Ja Taneli ryhtyi selittämään asiaansa, ja isäntämies kallisti uudemmat ryypyt pikareihin. Meni hetki, ja sitten Taneli muisti, että morsianhan siellä odottelee pihalla valkoisessa ja pyhäisessä puvussa, seitsentoista vuotias ja rikkaan talon tyttö, kaikin puolin virheetön, ja hän tahtoi lähteä. Mutta isäntä sanoi, että istupa vielä hetki. Aina sen ääressä olla ehdit liiaksikin ja kyllitellenkin.

Pikarit kumottiin jälleen ja Tanelin huolet hälvenivät. Iloinen hän oli, eikä muistunut mieleen enää Eevansakaan, joka lienee istunut siellä nurmella murhemielellä juhannusaamun auringon paistaessa.

Mutta Ahon isäntä oli nuuka ja säästäväinen mies, viisas mies, vaikkakin viinaa maistavainen.

Nyt hänet olivat jo vallanneet ryyppyöitten aamutunnelmat, väsymys ja kyllästys. Hän kysyi itseltään harmistuneena, että miksi hän juotteli viinojaan tälle renkipojan nulikalle… Se ei ollut kohtuullista. Sopivasti hän toi esiin, ettei hänellä oikeastaan ollut tätä lääkitsevää lohtua rahatta ja hinnatta antaa. Hänen mielestään tuli nuoren miehen, olletikin kun hänellä oli tulossa morsian myötäjäisineen, kustantaa lohdutuksensa ja ilonsa itse. No, eipä ollut Tanelilla rahaa. Ei ollut arvannut sitä varata tälle retkelle. Mutta olihan hänellä kultaa, oli kaksi ohutta sormusta, äidin antamaa, liivin taskussa. Kihlasormuksiksihan ne olivat tosin annetut, mutta komeammat ne oikeastaan pitäisi olla ja uudetkin. Ja voihan ne lunastaa sitten isännältä pois, jos se osoittautuu välttämättömäksi.

Niin selvisi se asia, ja vielä kerran täytettiin tinaiset pikarit. Päivä oli kohonnut jo korkealle, mutta olipa jo näiden ilojen loppukin lähestymässä.

Hota-Leena oli pitkästynyt odottelemaan vieraitaan, jotka olivat vielä aikoneet palata hänen majaansa, mennyt kylälle kuulostelemaan ja saanut selville, että sielläpä istuskelee nuori sulhasmies Ahon pirtissä isännän kanssa ilolauluja laulellen.

Niinpä sitten avautui Ahon pirttihuoneen ovi ja aukeni Hota-Leenan suu ja suussa kieli kääntyili sangen vikkelästi: siinä ei ollut luita. Kovasti haukkui tuohtunut muori ja sormuksetkin täytyi Ahon isännän luovuttaa hoteistaan. Sillä alaikäinen oli vielä Taneli kauppojen tekoon. Äänettömäksi synkistyi isäntä pöytänsä päähän, ja Hota-Leena vei poikansa ulos, missä juhannuspäivän aurinko paistoi. Mutta valkopukuista tyttöä ei näkynytkään missään odottelemassa.

— Vai vielä tässä pitäisi odottaa, sanoi Hota-Leena. — Kotiinsa on tietenkin mennyt tuommoisen resun matkasta. Ja renkeyteesi se on sinunkin paras kiirehtiä ja parantaa tapojasi tai kolusti sinua kohtelee vielä maailman ranta…

Sormuksetkin hän piti omassa kourassaan.

— Eivät ne ole sinulla tallessa ja tuskinpa niitä tarvitsetkaan.

Hän saattoi poikaansa kappaleen Laahan kylään johtavaa polkua ja katsoi, että tämä kulki edelleen metsän suojaan. Sitten hän raskaasti huokaisten palasi takaisin kaksi ohutta kultaista rengasta kourassaan.

Murhemielellä Tanelikin kulki polkuaan: niinkö tässä sitten kävi, ettei saatu yhtään morsianta, että ainoakin meni…

Mutta eipä sentään. Siinä kylän laidassa katajaisella kummulla hän näki valkovaatteisen seitsentoistavuotiaan Eevansa istumassa. Murheelliselta hän näytti ja vetistelevältäkin, mutta yhäpä oli vain odotellut. Mitäpä lienee hän siinä miettinyt tuntien vitkaan kuluessa, taittaessaan mustamarjaisen katajanlatvan tämän odotuksensa muistoksi. Oli siinä sitten vähäisellä katajaisella kummulla toruskelevia ja anteeksi pyyteleviä sanoja ja katumusta ja kyyneleitä ja suuri sovinto.

Ja kun he juhannuspäivän painuessa iltaan saapuivat tytön kotitaloon olivat he aivan iloisia, melkein viserteleväisiä, kuten silkkikupuiset pääskyset talon räystäitten alla.

* * * * *

Niinpä sitten sekin kesä meni enimmäkseen hikeä pusertavissa töissä, kuten ennenkin ja kuten jälkeenkin. Ja kihlattu morsian oli Tanelilla, kalliina ja vahvalla kultasormuksella ja pienellä kiiltävävitjaisella kellolla kihlattu seitsentoistavuotias rikkaan talon Eeva.

Mutta syksy tuli, ja tämä asia tuntui jo Tanelista ikäänkuin vanhalta ja väljähtyneeltä. Oli römppäviikko, kun joku poikamies puheli hänelle, että päästääpä se muitakin viereensä, tuo sinun Eevasi, on maineen alainen ihminen. Lisääkin hän puheli, että siihenpä nyt mies itsensä nakkaa keskulaiseen taloon ja tyttäreen, niin nuori ja notkea ja naisissa menestyvä mies.

Taneli tunsi ja tunnusti nämä puheet oikeiksi ja viisaiksi. Onhan niitä tyttöjä, uudempia ja isommista taloista. Niinpä sitten sinä römppäviikkona tapahtui, että Taneli sai kihlansa pois ja vaihtoi ne viinaan. Iloita hän tahtoi ja samalla murehtiakin, että tämän maailman olemus oli saattanut hänet eroamaan Eevasta, joka kuitenkin oli rikkaan talon tyttö, valkoinen ja virheetön ja seitsentoistavuotias.

Sitten Taneli käveli kotikyläänsä ja ryhtyi rengiksi Ahon taloon. Sinne hän kuuli, että juuri se hänelle puhellut poikamies, oli piammiten maineen alaisen Eevan korjannut.

Mutta näitä eevojahan on tässä maailmassa.

* * * * *

Taneli eleli siis nyt renkinä Ahon talossa, jonka isäntä oli nuorehko ja viinaa maistavainen. Töillä ei tässä talossa tavallisesti ollut erin kiirettä, mutta joskus niitä voitiin syöntyä huhtomaan lujastikin. Tahi kuten isäntä sanoi, tekemään ryymingillä.

Kaikki pyhän seudut isäntä ryypiskeli, ja viinaa riitti silloin rengillekin, riitti mikäli palkkaakin riitti. Sillä pian sai Taneli huomata, että ryypyt olivat pitkiä, mutta palkka lyhyt. Se tuli kokonaisuudessaan holkituksi viinana, mutta sittenkin sait istua monet sunnuntain seudut kuivin suin. Koko kylä tiesi, että Ahon talon rengissä on pahasti viinan vikaa.

Mutta se ei Tanelia vielä huolettanut eikä hidastanut. Hänellä oli tyttöjä kylässä, oli viisikin riijattavaa yht'aikaa. Oli elettävä kiivaasti, kun välistä piti käväistä jokaisen luona yhtenä yönä.

Näillä viina- ja tyttöpoluilla asiat saattoivat joskus mennä hakkauksiin poikamiesten kanssa. Nyrkit heiluivat ja joskus seipään kappaleetkin, ja ruumiiseen saatiin koristeellisia mustelmia.

Taneli näytti olevan lavealla tiellä. Kyläläisten mielestä hänen elämänsä vaikutti surullisen hupaiselta. Mutta hänen vanha äitinsä ei nähnyt siinä mitään hupaisuutta: linnaan, lasarettiin ja äkillisesti saatuihin lautaverhoihin se oli johtava tässä elämässä ja iäisiin vaivoihin toisessa. Tätä mielipidettään hän ei väsynyt joka silmännäkemä ilmilausumasta pojalleen.

Mutta tähän ei mikään sananlahja näyttänyt tehoavan. Hän oli nuori mies. Hauskalta näytti maailma ja hupaista oli siinä elää. Häneltä kului parisen vuotta Ahon talon renkimiehenä. Palkka solahteli viinana kurkkuun ja silti sitä tuntui olevan vain ilman maistiaisiksi; takki oli repaleinen ja useampi yö tuli juostuksi yöjalassa.

* * * * *

Yöjalassa Taneli oli taasenkin tummana ja lauhkeana syyskuisena yönä. Ison Mahalan nuoren renkimiehen kanssa he kävelivät naapurikylään. Käsissään he heiluttelivat outoja, valoa välähteleviä miekkoja. Ne olivat sellaista puolilahoa, välkkyvää puuta, jota joskus metsässä tapaa ja joka hohtelee satuista valoa pimeydessä. Ison Mahalan renki oli sitä löytänyt kokonaisen haapaisen pökkelön ja siitä he olivat molemmat tänä lauantai-iltana veistelleet puiset ja tuliset miekat talon liiterissä lähtiessään öiselle retkelleen. Nyt he kiireesti astellen kieputtelivat välähteleviä miekkojaan käsissään ja puhelivat piloja: enkeli Kaaprielit tässä olivat matkalla tulisten miekkojen kanssa viemään hyvää sanomaa…

Syyskuisen yön pimeys oli viisas ja lauha: kaikki tuntui pehmeältä ja hyvältä.

Niin he saapuivat naapurikylään, sen aitan eteen, jonka oven oli määrä heille avautua. Kuten avautuikin. He pelästyttivät tytöt miekkojensa hohteella. Sitten seurasi naurun kikatusta, supatusta ja hiljaisuutta ja vähäisiä huokauksia vuoteissa punaisten peittojen alla. Aitta, jonka nurkissa riippuivat lakastuneina ja kellastuneina kesällä taitetut tuomenkukat oli täynnänsä rakkauden punahehkua. Tyttöjen vaatearkun kannelta hohtelivat puiset miekat satuista valoa aitan tummuuteen.

Sitten tapahtui, että ulkoa kuului laahaavaa tassutusta, ja jokin jumahti raskaasti oven päälle. Paksu hirsi oli asetettu pönkäksi vahvasti raudoitetulle aitan ovelle. Kuului supatusta ja vahingoniloista naurua.

Sielläpä olivat nyt rakastavaiset kistussa. Ja siellä pysyivät, kunnes talon väki aamulla tulisi herättälemään piikojaan ja haalaamaan pois oven päältä jyhkeitä salpapuita. Nolopa olisi sieltä silloin piikojen astua päivänvalkeuteen, nolo myöskin naapurikylän poikain.

Äkisti sieltä punaisten peittojen alta olivatkin kimmonneet sekä Taneli että Ison Mahalan renki ja asettaneet olkapäänsä vasten ovea. Mutta se ei antanut perään vähääkään. Ja kirouksen voimalla lausuttuun uhkaukseen, että pönkkä oli otettava pois, tahi muuten olisi pönkittäjäin selkä pian yhtä pehmeä kuin mahakin, tuli vastaukseksi vain naurua ja uuden hirren jumahdus oven päälle.

Tytöt pysyivät hiljaa ja hisahtamatta vuoteillaan, kun olivat ensin selittäneet pelästynein äänin, että siellä olivat pääpönkitsijöinä tämän talon pojat. Ne kun eivät suvainneet, että talon piikojen luona kävi poikia. Piiat kuuluivat sitten nuokkuvan päivällä työn ääressä.

Telkien asettajat poistuivat ruohikossa sipsuttavin askelin ja naureskellen. Näytti siltä, että nuorten renkimiesten oli odotettava häpeällisesti, kunnes isäntäväki suvaitsi raottaa ovea ja luikahtaa sitten ulos häpeilevän koiran tavoin. Sillä aitan seinät olivat jyhkeätä honkaa ja työlästä olisi myöskin kiivetä kattoon ja tunkea vahvojen lautojen lävitse hartioitaan.

Puuhaan he kuitenkin ryhtyivät. Pari lattialankkua väännettiin irti ja pujahdettiin aitan alle, josta kuitenkin vain perin vähäinen reikä johti multapenkin lävitse vapauteen. Mutta nuoret renkimiehet kävivät kynsin kiinni multaan, kuten kettu tahi mäyrä, ja kalvoivat ja ruoputtivat ja laajensivat aukkoa. Mutta riittävän väljää siitä ei kuitenkaan näyttänyt syntyvän. Molemmin puolin oli vastassa joku kivi tahi hirsi, johon kynnet eivät pystyneet. Ison Mahalan renki, joka oli hoikka mies, pujahti jo kuitenkin siitä lävitse kuin mato, riisuttuaan itsensä alusvaatteisilleen. Ahtaammalle otti jo Tanelin. Hän riisuutui ihan alasti ja alkoi ahtautua lävitse kylmän ja kostean mullan. Luut rutisivat ja ahtaasti pihahteli hengitys rinnasta, mutta lävitse hän rynnisti. Ja pieni piikainen itki hiljaa, työnteli vaateverhot jälestä tuosta ahtaasta hiirenreiästä. Viimeksi sieltä ojennettiin ne pari puista ja tulista sapelia.

Niinpä he sitten kyyriskelivät syyskuisessa lauhassa ja viisaassa pimeydessä siinä aitan seinustalla ja kaaputtelivat multaa ihostaan ja vaatteistaan ja pukeutuivat ja purivat hammasta, kiroilivat hiljaa ja miettivät, miten kostaa tämä ahtaasta portista käynti.

He päättivätkin sitten käydä talon pirtissä näyttämässä, etteivät he niin vain pysy pönkkien takana. Sillä talon pojathan tässä telkeämisessä olivat olleet pääpukareina.

Ei tavannut silloin olla lukkoja eikä esteitä talojen ovilla. Saranat vain naukaisivat, kun he avasivat jykevän oven ja astuivat sisään. Pirtissä vallitsi musta, öinen pimeys. Silmä ei siellä erottanut mitään. Jokin vanhan miehen kurkku tuntui vain rykäisevän tekorykäisyn pirtin perällä. Tulijat olivat hiljaa, mutta alkoivat sitten heilutella puisia, välähteleviä miekkojaan. Kaameasti hohteli lahon puun vihertävä valo pirtin mustassa pimeydessä.

— Hä? kysyi ääni pirtin perältä.

Tulijat seisoivat hiljaa ja väläyttelivät vain aseitaan.

— Mitäs peliä se on? toisti tiukka ääni hetken kuluttua.

Nuoret miehet eivät vastanneet sanaakaan, mutta heidän aseensa väläyttelivät yhä kaamean vihertäviä salamoitaan yömustassa pirtissä. Ollapa tuolla pirtin perällä heikko sielu, synnintuntoineen ja maailman runtelema ihminen! Mikä pelko ja oudot kuvitelmat valtaisivatkaan hänet tuon sanattoman välähtelevän öisen näyn edessä: siinä on sielunvihollinen, pelsepuupi, kohennuskeppeineen, tahi ehkä valonenkeli Kaaprieli on saapunut ihmistä noutamaan… Mutta siellä pirtin perällä on talon vanha isäntä, joka on paksupäinen ja joka ei uskone enkeleihin ja haamuihin enempää kuin nupo sonni.

Kuului kuinka hän rynnisti ylös vuoteeltaan ja ärjäisi:

— No, mitäs pirun peliä se on? Pojat, ottakaa kirveet! Minulla on puukko

Unisia ja ällisteleviä miehiä kimpoili pystyyn pimeydessä, kirveskaha romisi ja sitten hyökättiin ovensuun puoleen kohti tuota outoa, tuntematonta vaaraa.

Nuoret renkimiehet olivat väläytelleet aseitaan yhä kiihtyvällä voimalla, mutta nyt he havaitsivat puiset ja tuliset miekkansa ylen köykäisiksi aseiksi tuon joukkoryntäyksen edessä. He kääntyivät suin päin pakoon, ovi läjähti ja porstuan lattiapalkit kolisivat. Ylitse kartanomaan he säntäsivät kirvesmiehet kintereillään. Mutta solalla Taneli kompastui reen aisaan. Hän kuvitteli, että kirves oli pudota humahtamaisillaan hänen niskaansa. Kuin kirppu hän kimposi pystyyn, sieppasi aisan ja hosui sillä umpimähkään ympärilleen. Kuului parahduksia, joku kaatui maahan ja voivotteli. Mutta vielä huhtoi Taneli kotvan aikaa aisallaan ilmaa, ennen kuin heitti sen tantereesen ja lähti juoksemaan toverinsa jälkeen.

Pian hän tämän tapasikin. Heitä ei enää ajettu takaa.

— Tulipa siinä kiivasta liikettä, sanoi Taneli. Annoin tuossa solalla vähän niille aisalla pitkin pintaa, jotta tietävät, ettei niitä ihmisiä kirveellä veistellä…

He lähtivät kulkemaan kohti omaa kyläänsä. Mutta Taneli ei tuntenut oloaan oikein hyväksi, eikä levolliseksi. Outo levottomuus, melkein hätä, tunki hänen mieleensä. Mitähän siellä solalla oli oikein tapahtunut? Niin siellä oli kaatunut mies kuin härkä kenttään. Etteihän vain tullut ruumista?

Mieltä ahdisti. Hänen täytyi puhua mietteensä toverilleen.

— Ja sitä minäkin arvelin, vastaili tämä, kun sieltä kuului niin äkäinen tappelun ääni. Olisikohan palata takaisin näkemään, miten kävi… Sittenhän tietäisit karkuunkin lähteä…

— Niin karkuunko? Kävipä miten kävi, en karkaa. Viekööt. Pitää sen miehen huutonsa vastata…

Taneli tunsi helpotusta näiden sanojen ja päätösten jälkeen.

— Niin, jatkoi Ison Mahalan renki, pian kai se kuullaan, mitä siinä tuli. Tuskinpa muuta kuin kuhmuja kulmaan. Ja mikäs pirun pakko sinun on tunnustaa! Sano, että itse juoksivat pimeän päässä otsansa puhki seinään…

Mutta Taneli ei saanut sen yön lopulla enää unta silmäänsä.

— Oikeassa on se äitimuori, mietti hän, linnareissut tässä taitaa olla edessä…

Ensi kerran hänestä maailma ei näyttänyt hauskalta, kun syyskuinen aamu vaikeni.

* * * * *

Seuraavana päivänä tiedettiin jo kylällä, että Ahon talon renki Taneli oli heilunut naapurikylässä aisa kourassa, niin että Soron talon poikain päässä oli paljon reikiä. Yksi kuului makaavan vuoteessa lähellä kuolemaa. Vai sekö tuon sen vuoteessa olon vaikuttanee, että kinttukin siltä kuuluu menneen poikki kuin savipiipun varsi.

Sunnuntainen päivä oli puolimaissa, kun Ahon taloon tuli Erinäköinen Josefiina, kyläkunnan paras ja pelättävinkin tietoihminen. Nyt hän hurskahtelevalla kiivaudella selitteli näitä uutisia.

Hän tiesi vielä lisäksi, että kova käräjänkäynti tästä on tulossa, vaikkapa siitä kuoloa tekevästä miehestä ei aivan peräti henki irtautuisikaan. Kovin oli ollut luonnossaan Soran vanha isäntä ja lähettänyt heti hakemaan vallesmannia. Ja vallesmannilla on aina riittävästi rautoja mukanaan, kun tapahtuu näin törkeitä rikoksia…

Ahon isäntä istui pöydän päässä ja oli taasen aivan aamusta ruveten kumonnut sisäänsä runsaasti ryyppyjä. Renki Taneli oli istunut tahi makaillut pöydän vieressä penkillä koko sunnuntaisen aamupäivän ja näyttänyt levottomalta ja alakuloiselta ja nololtakin. Isäntä oli sitä itsekseen ihmetellyt, mutta arvellut sitten sen johtuvan siitä, että renkinsä piti viettää sunnuntainsa kuivin suin, koska palkka oli pahasti etukynteen kulunut. Olipa hän jo päättänyt tarjota rengilleen ryypyn. Mutta ainoastaan yhden, tuikun murheeseen. Sitten oli tullut tämä Erinäköinen Josefiina tietoineen, ja oli asia alkanut kirkastua isännälle. Josefiinalle hän ei kuitenkaan sanonut — eikähän siihen ollut tilaakaan, koska Josefiinan kieli oli sangen taipuisa kappale — muuta kuin, että ohoo ja jopa jotakin…

Ja Taneli oli penkillä venyessään urahtanut:

— Tarkatpa sillä onkin Josefiinalla tiedot. Ehkä olitte itse näkemässä…

— Kyllä se ihminen kuuleekin. Ja ehkäpä tässä vielä nähdäänkin, kun kotva eletään.

Sitten Erinäköinen Josefiina lähti. Kiire hänellä oli aina. Tietojen levittäminen ja kuuleminen oli hänen elämänsä, hänen nautintonsa.

— No, sanoi isäntä, mikäs perä näissä Erinäköisen puheissa on?

— Lieneepä niissä totta liitoksiksi. Kyllä siellä yöllä aisa kopeutui kouraani, mutta Soron väen käsissä heiluivat kirveet. Oli kai vain miesten huonoutta, etteivät niillä mitään aikaansaaneet. Vai lienevätkö pimeän päässä kopsineet toisiaan…

Asiaa selitettiin ja katsasteltiin tarkemmin. Isäntä väliin kumosi ryypyn ja ähkäisi ja sanoi lopuksi:

— Paha juttu, jos siellä on sattunut hengenmenon paikoille tahi tullut jäsenvikoja. Rautoihin siitä joudut ja ruunun leipiin. Se renkimiehen viisaus on aina lain edessä osottautunut lyhyeksi, vielä kappaletta lyhemmäksi kuin talonpojan taito. Herrojen järki siellä vain on täysipitkä. Sen vuoksi olisi parasta, että lähtisit nyt hiiden vonkaa sinne Soroon ja koittaisit, eikö asiasta mitenkään pääsisi sovittelemalla läpi. Lupaa niille kaikkea kaunista, pelottele omilla tiedoillasi, mutta elä puhu itseäsi pussiin…

Asiaa tuumittiin ja Taneli huomasi neuvon viisaaksi. Hän veti takin hartioilleen, ja isäntä antoi hänelle lähtöryypyt ja sanoi:

— Pidä nyt älynuorasi ja kielesi selkeänä. Vaikka kyllä kai se lopultakin on niin, että rikas vastaa rahallaan ja köyhä selkänahallaan…

Taneli läksi. Erinäköinen Josefiina sattui näkemin hänen kiireisen kulkunsa Ison Mahalan solalta. Niinpä hän voikin pistäytyä talon pirttiin puhumaan, että karkuun siinä näkyi tulleen lähtö Ahon talon rengiltä.

Astuessaan huoneitten solana Soron talon kartanomaalle Taneli näki itse vanhan isännän seisovan portaitten edessä tanakkana kuin harmaa patsas. Kummastuneen tuikeasti ja kysyvästi hän katsoi lähestyvää nuorta miestä.

Mutta tämä lähestyi vain huolettomasti ja teki hyvän päivän. Silloin isäntä ärjäisi, että hänen leikkotukkansa lepsahti:

— Köysiin pantavaksiko tulit?

— En. Tulin puhumaan, etteikö niistä yöllisistä pääse sopimalla sivuitse…

— Sopimalla? Millä sinä niistä muulla vastaat kuin selkänahallasi! Ja ruunu siitä huolehtii. Vallesmannia lähdetään hakemaan. Hyvä oli, että tänne tulit. Nyt et karkaa.

— Ei ole meininkikään. En minä ole kirves kourassa heilunut yösydännä niin kuin tämän talon väki, ettei kulkija tahdo ohitse päästä.

— Huuti poika! Ensin tunkeudut yöllä aseinesi ihmisten huoneisiin ja sitten tulet tänne suutasi soittamaan.

— Tulin puhumaan, että asiat selvenevät.

— Tuommoisten resumiesten puheista viisi. Kuulut saattavan työtäkin tehdä, mutta mielihaluksesi kuitenkin juovan viinaa ja kulkevan piikaihmisten aitoissa ja kaikenlaisia koirankonstia järjestät. Linna sinun kotisi lopultakin on. Sitä parempi, että ajoissa joudut sinne.

Taneli oli istunut rappusille ja ukko myöskin. Ympärille ilmestyi muitakin miehiä, jotka kuuntelivat vaiteliaina ja yrmyn näköisinä. Jonkun naamaan painoi katkeran ilmeen suuri, musta kuhmu. Mutta pirtissä kuului makaavan vanhin Soron pojista pää nyytissä ja toinen sääri lastoissa.

Soron ukon ja Tanelin keskustelu jatkui, jatkui kauan ja monin mutkin, ärein kääntein ja jälleen lauhtuen.

Aika kului ja jo laskeutui maille syyskuisen sunnuntai-illan hämy. Silloin Taneli nousi portailta ja sanoi Soron ukolle hyvästi aivan kättä lyöden. Puhuen tämä asia oli selvinnyt.

Niin oli käynyt, että Taneli oli lupautunut ikään kuin Soron ukolle ottopojaksi. Tämän tuli hoitaa ja kasvattaa Taneli mieheksi. Hän palvelisi vuotensa umpeen Ahon talossa, mutta tulisi sitten Soroon rengiksi. Aluksi hänen oli korvattava työllään se, minkä vanhin poika tämän yöllisen tapauksen vuoksi joutui makailemaan sääri lastoissa. Sitten juoksisi palkka. Mutta ei viinaa eikä muita riettaita vehkeitä. Ainoastaan ankara ja harmaa työ, joka miehen ja mielen sitkistää. Ja kun Taneli oli myöskin kuleskellut Soron aitassa sen Kaisa piian luona, niin siitä oli Soron ukon mielestä tehtävä julkinen juttu eikä mikään salavuoteus. Vasta oman vaimon kupeessa se miehestä mies tulee. Akaton mies kuin hännätön susi…

Tämmöinen oli nyt Tanelin elämän ohjelma. Mutta ihmeen vapaaksi, melkein hihkuvan iloiseksi, hän tunsi itsensä astellessaan syyskuisen illan hämyssä. Linnat ja lasareetit, joiden portilla hän oli melkein tuntenut seisovansa, olivat jälleen tempautuneet jonnekin taivaan rannan taa. Viuh, vauh, ne olivat kadonneet!

Jääköön poikuus ja nuoruuden huimuus. Partamies hänestä vahvistuu. Se on elämän laki. Edessä ovat elämän pitkät härkäviikot, kuivat, mutta terveelliset reikäleivät.

* * * * *

Tuli pyhäinmiesten päivä ja renkimiesten ja piikapalvelijain römppäviikko. Tällöin Tanelin asiat ja elämä olivat jo niin pitkällä, että hänen häänsä piti vietettämän juuri sillä viikolla. Morsian oli se Soron piika, Kaisa Parras. Oikeastaan Taneli ei itsekään tietänyt, kuinka se nyt oli juuri tämä niistä puolestakymmenestä, joita hän oli kierrellyt. Sillä kun asiaa mietti, taisivat kaikki toiset olla hieman kauniimpia ja hieman rikkaampiakin. Sillä eipä tällä Kaisalla ollut enempää maallista hyvyyttä kuin jotkut ruumiinverhot ja kolmekymmentäviisi penniä rahaa, nyt häiden ollessa saapumassa. Kuitenkin oli Taneli sanonut: Kaisa Parras on paras. Ehkä oli ratkaisuun vaikuttanut pääasiassa juuri se syyskuinen öinen tapaus Soron talossa. Eikähän Kaisassa mitään virhettä ollut: nuori hän oli ja sitkeä jäseniltään, töihin pystyvä ja hyvänlaatuinen luonnoltaan. Eikäpä voisi sitten akkana pahankuriseksi käytyään ryppyillä siitä, että mies oli juonut ja hurvitellut hänen perintönsä. Ei akka, eikä kukaan muukaan. Kuten ei voinut äitikään, vaikka sillä olisi siihen hyvä halu. Perinnöt niin omalta suvulta kuin akankin suvulta jäivät Tanelilta saamatta. Jos hän hurvitteli, niin omiaan hurvitteli, rehellisellä, harmaalla työllä irti saamiaan.

Eikähän tässä ollut aikomus hurvitellakaan. Sitä vartenhan hän oli tuleva Soron taloon ja sitä varten nämä häät piti vietettämän, että kaikki hurvittelu pois.

Mutta miehellä ovat omat häänsä hyvässä lykyssä vain kerran. Ja ne ovat juhlan ja riemun päivä. Viisaasti ja kauan ja monella muotoa Taneli oli puhellut tästä asiasta Soron vanhalle isännälle. Eikä tämä ollut aivan seinälle puhumista; sillä vaikka Soron ukko olikin totisen ja harmaan ja seivässuoran elämän mies, niin katsoi hän silti juhlat ja riemunpäivät joskus asiaan kuuluviksi ihmiselämässä. Olipa hän joskus itsekin yhtynyt ja yltynyt juhlaan nuoruudessaan, kuten Taneli oli kuullut. Raamatusta hän oli lukenut, että voi sitä maata, jossa ei viinaa ole. Omassa mielessään hän tunsi, että voi niitä häitä, joissa ei iloa ole. Ja viinasta saatiin iloa.

Mutta kauan Tanelin oli puhuttava, kauan isäntä jupraili. Loppujen lopuksi Taneli sai kuitenkin kantaa kookkaan tammisen viina-aamin rekeen. Hän lähti ajamaan sadan virstan päähän kaupunkiin. Muiden talon tuomisten joukossa hänellä oli lupa tuoda aamillinen iloa omiin häihinsä. Soron ukko itse katsoi, että taidolla iloittaisiin. Sillä ne häät oli määrä viettää Soron talossa.

Tulipa sitten se hääilta, marraskuinen ilta. Tähtien sakarat vilkkuivat mustankuultavalta taivaalta, maanpinta oli routainen ja musta. Mutta Soron suuressa pirtissä hohti öljylamppu ja kymmenkunta talista kynttilää. Hääväkeä ei ollut paljon: joitakin morsiamen ja sulhasen omaisia ja nuoria ystäviä, joitakin isäntiä ja emäntiäkin. Kahvia oli juotu ja vehnästä syöty ja jotkut läheisemmät ja arvokkaammat miesvieraat olivat saaneet kohtuulliset ryypyt tuimaa paloviinaa. Häätunnelma ja juhlainen tuntu oli ottanut sijansa avaraan pirttiin. Isännät juttelivat jo vuoden tuloksista, ja nuoret miehet olivat naurutuulella, odotellen tanssia.

Sillä pirtin perällä napsutteli jo viulua vireeseen Näppi, pitäjän raatari ja pelimanni, mies, joka monessa kylässä rakensi juhlat, valmisti häävaatteet ja ruskeanvälkkyvällä viulullaan kohotti ilon ylös suurten tupien karstaisiin kattoihin. Iältään hän oli jo vanha mies ja näöltään harmaa ja tuima. Mutta notkeat hänellä oli sormet: syntyi puku ja syntyi soitto. Nuottien oudot koukerot hän ymmärsi ja taisi niin epälukuisen määrän pelejä, ettei viikkoon tarvinnut laskea viulua leuan alta sen vuoksi, ettei olisi muistunut uusi peli mieleen äsköisen päähän päästyä.

Tämä harmaa ja tuimamuotoinen Näppi näppäili siis vanhaa viuluaan pirtin peränurkassa ja kohotti sen sitten leuan alle. Sormet tekivät työtään ja käyrä kieppui ja peuran suolet vonkuivat tahdikkaan hääpolskan. Nuoret miehet ja pyhäiset piiat alkoivat tanssin. Mutta pöydän ympärillä juttelivat isännät vuoden tuloksista, muistelivat nuoruutensa päiviä, ennen olleita häitä.

Haltioituneesti ja riemuitsevasti kaikui vanhan Näpin viulu, ja huimasti kävi jo tanssi. Jopa riemastui Taneli pyörittäessään morsiantaan ja hypähti tanssiessaan penkille ja uuninpankolle ja jopa tukevalle pöydällekin. Ripsakasti se kävi ja tahdista hairahtumatta. Mutta silloin nosti jo jyhkeätä päätään talon vanha isäntä:

— So, so, pojat! Ei hypitä seinille eikä varsinkaan pöydälle. Jos joku tässä talossa pöydälle hyppää, niin se olen minä…

Silloin Taneli meni istumaan isännän viereen ja puheli tälle matalalla äänellä supatellen ja suostutellen. Sitten he nousivat, isäntä ja sulhanen, joka katsahti ympärilleen ja teki sormenkoukulla merkin, ja moni näytti ymmärtävän tämän salamyhkäisen osviitan. Vanha pelimannikin laski viulun viereensä penkille ja seurasi sulhasta lävitse eteisen porstuanperäkamariin.

Siellä sitten sulhanen seisoi keskellä lattiaa läkkinen kannu jalkojensa juuressa ja miehiä niinkuin mustia patsaita ympärillään. Siinä olivat talon pojatkin, joiden naamoista olivat jo sen syyskuisen yön mustat kuhmut silenneet, siinä seisoi vanhin Velikin, jonka koipiluu oli luutunut jälleen kuntoon. Kaikkien heidän kanssaan Taneli oli jo juonut sovinnon maljat: ettei sitä tapausta sen enemmän muistella.

Niinpä siis seisottiin siinä hetki se läkkinen kannu sulhasen jalkain juuressa. Epäilemättä hänellä oli mielessä lausua jotakin juhlavaa.

— Olisihan tässä vielä vieraille jotakin kielenkostuketta ja suunavausta…

Ja Taneli tempasi voimallisesti läkkipeltisen kannun kantta. Se kansi oli sangen tiivis. Koko kannu tempautui ilmaan ja sitten kansi heltisi ja avonainen astia putosi rämähtäen lattialle ja kaatui. Tuikea Paloviita räiskähti ympäri huonetta ja valui lammikkona pitkin lattiaa.

Tyrmistytä ja kirosanoja, lyhyitä ääneen lausuttuja aatoksia. Sitten sulhanen ja moni muu mies laskeutui lattialle nelinryömin tahi vatsalleen. Ja he ryystivät tuota murheellisesti hukkaan valuvaa mielijuomaa vanhan lattian monilukuisista koloista, latkivat, lipoivat kielellään, kuten koira kupin laitaa karkeita lattiapalkkeja. Äikeänä kohosi kattoon alkoholin haju.

Mutta talon vanha isäntä ja pelimanni Näppi eivät olleet köyristäneet niskaansa tomuun viinan jumalan edessä. He seisoivat oven suussa hetken ja mutisivat jotakin, että niin se käy poikasille. Sitten he palasivat pirttiin. Vaiti isäntä istui pöydän kulmaan ja raukein elein tarttui Näppi viuluun.

Porstuanperäkamarissa miehet nousivat toinen toisensa jälkeen nöyristelevistä asennoistaan. Nuori sulhanen oli viimeisimpiä. Mutta ei tuntunut olleen apua tästä kumarruksesta. Kaikkien päät tuntuivat kajahtaneen kuulaiksi ja selkeiksi kuten ulkona marraskuinen tähtitaivas. Kaikki entinenkin ilo tuntui tukan juuresta haihtuneen. Jopa joku katsoi nuoreen sulhasmieheen karsaasti ja puheli, että tämä kai on jotakin uutta tyyliä tarjota häävieraille viinaa…

Taneli oli vaiti, sillä syystä hän tunsi olevansa moitteen alainen. Niinpä astuttiin perätysten pirttiin, kaikki hieman vaiteliaina ja yrmyn näköisinä, jonkun naamassa pahatekoisen naurun väreet, joku puhellen pilapuheen:

— Oli tämän Tanelin häissä ainetta! Lattiatkin lainehtivat kuin Atlantin meri…

Myöskin talon vanhin poika oli kai närkästynyt, sillä hänkin puheli entisiä muistelevan lauseen siitä, kuinka kummaa oli, että Taneli lopultakin jammertui tähän piika Kaisaan, vaikka se jo kerran pyrki ja pääsi sen luota hiiren reiästäkin…

Mutta Taneli oli niin masentunut, että hän sulatti hiljaa kaiken. Juhlatuntu ja tunnelma olivat kadonneet ja haihtuneet, öljylampun ja niiden kymmenkunnan talisen kynttilän valo näytti himmenneen. Alakuloisesti soivat Näpin viulussa peuran jänteet ja raskaasti kuin savirana näytti kiertävän tanssin ympyrä.

Kohta vieraat nousivatkin lähtöön. Pistivät kättä talonväelle ja nuorelle parille onnea toivotellen. Annettiin myös hääverot: jotakin avioparille tarpeellista kalua, joitakin hopearahan kulmuja lautaselle. Sitten poistuttiin yöhön.

Viimein Taneli huomasi istuvansa yksin avaran pirtin penkillä. Häät olivat olleet.

— No, olivat ne kuitenkin railakat häät, sanoi hän itsekseen, riisuutui ja ryömi häävuoteeseensa. Pirtin peräseinällä löi kello aamuyön tunteja. Painot hurahtivat.

Sangen pian tämän nuoren parin oli noustava, piian ja rengin. Vaimon tartuttava sontalapioon ja naudan nisiin, miehen mentävä talliin ja otettava kouriinsa vetojuhdan ohjakset.

Köyhän työihmisen juhlat ovat lyhkäiset.

* * * * *

Oli kevät, joka on tullut ja mennyt niin monasti, kovin monasti jo saman ihmisen elonpäivinä. Sen luulisi olevan jo ylenpalttisesti tutun asian. Ja kuitenkin se on aina ikään kuin uusi, tuore ja voimallinen.

Kuinka maa pullisteleekaan keväällä siittämisen ja kasvamisen himoa: miettimättä ja surematta se elää. Sen kyltymättömästä ja väsymättömästä, älyttömästä elämän halusta tarttuu silloin hiven ihmiseenkin, joka on maan lapsi ja tulee onnettomaksi, jos kuvittelee siitä irti olevansa, unohtaa viisaittensa sanat: maata olet, maasta olet tullut ja maaksi olet jälleen tuleva.

Oli siis kevät. Aurinko paistoi, maa vihersi ja lintujen kurkut visersivät monisanaisia värssyjään. Puhjenneitten lehtien väri oli vielä hento ja ujosteleva ja taivaan väljyyden sini ja sileys kaiken yläpuolella oli uusi ja ällistyttävä.

Tämän kevään jonakin päivänä Taneli kulki metsäistä polkua harteillaan ankara taakka työvehkeitä ja ruoka-aineita. Hänen nuori vaimonsa seurasi häntä melkein yhtä raskaasti kuormitettuna talouskaluilla ja muilla. Viimeisenä käveli vanha Hota-Leena talutellen lehmää.

Tällainen oli matkue.

Omaa kotia Taneli oli menossa pystyttämään.

Taakka oli raskas, työläs oli hengittää ja pinnasta valui suolainen hiki. Mutta maan keväinen, miettimätön ja suruton elämisen halu istui taakan kantajassa. Hänen mielensä oli iloinen, sillä ainahan se oli pysynyt lähellä maata.

Nuorelta parilta oli kulunut talvi Soron talossa palkkalaisina. Roimasti ja vanhan isännän mieliksi oli Tanelilta käynyt työ. Eikä ollut tarvinnut etsiä iloa viinasta ja turhista juoksuista. Mielessään hänellä oli uusi aatos: oma maja tulisi saada, oma eläminen. Hän puhui siitä vanhalle isännälle. Tämä olikin suostuvainen: lupasipa vielä torpparikseen. Mökin saisi rakentaa hänen maalleen, Naavakorpeen. Heti kun talon toukotöistä päästäisiin, saisivat nuoret mennä rakennushommiinsa. Kunhan kävisivät sitten talon töissä kesän kiireimpinä aikoina. Ja sehän oli heille tarpeellista leipäasiainkin vuoksi. Vähäisestä kotitalostaan Taneli sai lisäksi lupiin lehmän.

Nyt kesäisenä päivänä saapui siis tämä matkue Naavakorpeen, kolmen neljän kilometrin taakse ihmisasunnoista. Suuret kuusipuut kasvoivat siinä, missä Tanelin mökin pitäisi pian sijaita. Sitten alkoi pajupensaikko, jonka takaa avautui Soron avara ahteniitty. Kapean, mutkaisen joen vesi pilkoitteli niityn keskeltä.