HOTU-LEENAN POIKA (continued 2)

Lehmä sidottiin kiinni kuusen tyveen ja kampeet järjesteltiin ja ensimmäisen puuropadan alle viritettiin tuli. Syötyä Taneli ryhtyi rakentamaan havumajaa väliaikaiseksi asunnoksi sillä välin, kun hänen vaimonsa ja vanha äitinsä kiskoivat kourin sammalia irti ja levittelivät niitä kuivamaan. Näin alkoi työ. Illalla maja oli jo asuttavissa ja siihen käytiin levolle. Taneli sanoi:

— Tämän talon nimi on Naavakorpi.

Viilenevässä yössä lauloi lahorastas, ja havumajan seinän takana ynähti lehmä ja kalisutti vaskista kelloaan.

* * * * *

Aamulla sangen varhain, kun yönusvat viipyivät vielä jokiuoman yllä, niityllä ja rytöisellä korpimaalla, olivat uutisasukkaat jo nousseet.

Kirves alkoi tuiman, kuivan laulunsa kuusia kasvavalla rinnemaalla. Aamuinen aurinko väritti viimeisen kerran monen aarnikuusen latvuksen. Rungot parahtivat ja tanner jymähteli.

Ihminen oli ottanut asuinsijansa näiden puiden juurille. Ja missä ihminen ryhtyy elämään, siellä kuolee paljon heikkoja ja vähätaitoisia.

Näin olivat alkaneet ne päivät, pitkät ja hikiset työpäivät, kesäisen, nauravan auringon alla. Voimalla Tanelin kirves teki työtään. Sen välähtelevä terä ei tehnyt turhia liikkeitä, eikä kohonnut korkealle, mutta syvälle painui jokainen isku kesäisen puun mehuisaan lihaan. Oma työ: se tuntui tuovan jäseniin tuhattulimmaisen ydyn ja tarmon. Harvan puun kannolle eksyi istahtamaan ja tuumailemaan ja lataamaan piippua. Vaikka ujostelemattahan ne heiluivat ennen Tanelin jäsenet vieraankin työn ääressä.

Niin kaatui ja karsiintui pitkiä puun runkoja, jotka sitten aseteltiin ristikolle, nuijittiin päätökurikan jämähtävillä iskuilla lujaan salvokseen, sammallettiin ja veistettiin. Kaisa asetteli sammalta, hirsien selälle ja Taneli käytteli kirvestä ja sahaa. Kävipä nuori vaimo myöskin pihkaisin, pelkäämättömin kourin kiinni hirsiin, kun niitä yhä työläämmin hinattiin nousevalle seinälle. Tanelin vanha äitimuori viipyi myöskin heidän apunaan: kantoi kylältä ruoka-aineita ja valmisti ne syötäväksi, nyhti sammalia, irroitti tuohilevyjä koivujen rungoista, kellanhohtavia, kookkaita kattotuohilevyjä.

Pianpa sai Taneli jo nuijia paikoilleen kurkivuolen. Valkoisin, pihkaa kihoilevin seinin kohosi nyt hänen uuden mökkinsä kehikko vasten tummaa kuusimetsän reunaa. Sitten oli valmistettava lankkuja lattiapalkeiksi ja muihin tarpeisiin. Korkeilla pukeilla seisoi Taneli ja Kaisa pukkien alla, ja leveä lankkusaha kulki jurnuttaen tietään hirttä päästä toiseen. Sahanpurut pölähtelivät auringon paisteessa.

Pian oli jyhkeä lankkulattia rakennettu, pian myöskin tuohinen katto. Sitten aseteltiin paikoilleen akkunat. Pitäjän kirkkoa korjattiin juuri niihin aikoihin. Sieltä saatiin halvalla akkunat ruutuineen vieläpä ovikin. Taneli sanoi, että ne ovat hänen uudelle asumukselleen onneksi: sillä lujasti pyhitettyä tavaraahan ne ovat, kauan oltuaan Herran huoneessa. Mutta hänen vanhalla äidillään oli omat aatoksensa. Hän vastusti aika lailla niiden ostamista ja paikoilleen asettamista: kirkon väet ja muut pienet kummitukset voivat ehkä niiden johdosta liiaksi mielistyä tähän asumukseen…

Mutta Taneli eli nyt elämänsä kiivaimpia päiviä: kaikki pelko tuntui hänestä nyt naurettavalta.

Muurari Pekka muurasi sitten uunin. Melkein pelkistä luonnonkivistä se tehtiin. Tiiliä kun oli vähän. Lujasti täytyi iskeä savea rakoon. Kaunista siitä ei tullut, mutta hyvin nousi haiku taivaalle, kun siihen juhannuspäivän aattona viriteltiin ensimmäinen tuli.

Niin Taneli pääsi jo juhannukseksi ensimmäiseen omaan tupaansa, minkä paikalla sen seinähirret olivat tuulessa humisseet vajaat kuukauden päivät sitten ja metsän elävät ja taivaan linnut eläneet niiden naavaisilla oksilla.

* * * * *

Sitten seurasi heinäaika Soron talossa. Vasta valmistunut mökki tumman kuusikon reunassa jäi Tanelin äitimuorin yksin asumaksi. Hän hoiteli siellä lehmää ja valmisti voita. Taneli heilutti viikaterautaa saaren talon niityllä ja hänen vaimonsa haravaa. Siihen aikaan oli talossa vain luonnonniittyjä, ahteita ja märkiä nevoja, monasti penikulmien takana. Sinnepä riiputettiin selässä suurissa tuohikonteissa leipää ja kalaa ja leileissä piimää. Sekin kävi työstä: kahdeksankannuinen leili ripustettiin pienen piiankin hartioille ja sitten kiireesti halki rimpien ja kivisten kankaitten. Niittysaunoissa oltiin yöpuulla. Mikä oltiin. Sillä työpäivä oli niin pitkä kuin keskikesäisen auringon paistekin. Joskus miehet voivat huhtoa töitä aivan totisessa kilvoittelussa, että vesi tipahteli housun takamuksista. Urheilijan veri kierteli silloinkin miesten suonissa: kuka tässä nyt on se pitäjän pistämättömin niittomies… Lihavellin ja ohrapuuron ääressä puhuttiin voiman töistä.

Sellainen oli heinäaika, viisi kuusi viikkoa. Sitten tartuttiin käyrään sirppiin ja vielä elokuisen illan pimeydessä pystyteltiin kykkäitä.

Mutta sittenpä työt talossa jo hälvenivät, niin että Taneli pääsi omaan asumukseensa huhkimaan töitä, rakentelemaan syksyn pilvisinä päivinä navettaa ja saunaa ja koluamaan vielä kulottunutta heinääkin talon laajan niityn laiteilta lehmälleen. Melkoisen koon heiniä ja lehtikerppuja oli keräillyt jo kesän mökillä asustanut äitimuorikin. Hota-Leena ilmaisikin haluavansa näistä puolin mieluummin asustaa Taneli-poikansa uudessa asumuksessa, sillä Hotakassa, kotitalossaan, vanhimman poikansa ja miniänsä luona hän luuli olevansa liika kapine. Taneli sanoikin hänelle, että miksei, kun tässä vain leipä riittää.

Näinpä Tanelista näytti olevan tulemassa ja vakiintumassa vakaa akan mies ja torpanmies.

Huurteinen talvi tuli. Hänen vaimonsa ja äitinsä elelivät ja askaroivat siellä uudessa ja yksinäisessä lumeen vajonneessa mökissä, hoitivat lehmää ja vasikkaa, käsittelivät villoja kartoilla ja hyrisevällä rukilla. Mutta Taneli toimiskeli talollisten metsänkaatomiehenä pakkasen kourissa risahtelevassa metsässä.

* * * * *

Tämmöinenkin tapaus sattui hänelle sitten sinä talvena: kouravoimien ja kynnenkovuuden näytös, urheiluesitys. Sillä urheilijan lihaa, luontoa ja verta hänessä kyllä oli, halua olla jotakuta pykälää nohevampi muita miehiä. Hän oli halonhakkaajana Soron talossa, jossa usein puhuttiin voimista ja voiman töistä. Muun muassa ihasteltiin ja ihmeteltiin muutamaa kuulua Halkomyllyksi mainittua miestä, joka oli tunnissa hakannut pystymetsästä sylen halkoja.

— Sen nyt tekee kuka tahansa, sanoi Taneli. — Uskaltaako isäntä panna viinahallin veikkaan, niin yritetään?

Isäntä uskalsi. Mentiin solevaan koivumetsään ja Tanelin kirves alkoi heilua ja ääntää. Puut parahtelivat, kaatuivat, katkesivat ja halkesivat. Hakkaaja teki työtään kuin viimeistä päivää, mistään muusta välittämättä. Mutta hänen liikkeissään ei huomannut mitään hätäistä tempoilemista ei harhaiskua. Hän osasi ammattinsa. Halkoja tuli, niin että harmaapäisellä isännällä oli täysi työ latoessaan ne pinoon. Aivan äkkiä hän huomasi halkokasan kasvaneen syltä pitkäksi ja korkeaksi.

— Top, hän sanoi ja kai voi housunliitingistä hopeakuorisen kellonsa — kaksikymmentä minuuttia, sanoi hän sitten ja päästeli pieniä ihmetteleviä kirouksia. — Ensi pyhänä saat sen hallin viinaa.

Tanelin arvo oli kohonnut monet pykälät isännän silmissä. Hän aivan iloitsi, että hänellä oli sellainen voimakas ja työn taitava mies torpparina. Tulipa tämä Tanelin työnryymäys puheeksi kylälläkin ja jotenkin ikäänkuin pehmoisella pensselillä siveli sisäisesti hänen rintaansa. Olihan jotakin, että Naavakorven isäntä oli sellainen maankanto puunhakkaaja.

* * * * *

Kului parisen vuotta ja Naavakorven uutuuttaan hohtavat seinät olivat jo taivaan tuulissa hieman siintyneet. Navetassa lehmät olivat karsuneet kahdeksi kappaleeksi, pirtin perään oli muokattu vähäinen perunamaa, ja talon suuren niityn laitaan pensaikkoon oli raivattu pienoinen ala niittymaata.

Tähän aikaan Tanelin elämässä sattui uusi tapahtuma: hän joutui tekemisiin kaukaisten voimien kanssa. Salamyhkäinen ja voimallinen Ruunu tahtoi tarttua häneen, vyöttää hänen kupeensa ja viedä hänet minne tahtoi, kysymättä miehen omaa mieltä. Ruununherroilla on pitkät ja voimalliset kourat. Yksilön temput ja taito ovat hädän edessään avuttomia. Silti moni nuori mies yritti itsepintaisella oveluudella pettää herroja: olla sairaana, syövyttää kuparirahalla reikää sääreensä, puhallella olkipillillä itsensä tyrien kantajaksi, tahi lyödä pahan kirveshaavan jalkaansa. Sillä enimmäkseen tämä kansa ei ole koskaan rakastanut ruununleivissä oloa, vaan katsonut silloin kantavansa orjuuden iestä, kärsivänpä linnarangaistusta ja elävänsä koiran elämää. Sotapalvelus on aina katsottu pelättäväksi elämän muodoksi, ehkäkin sotakentällä on monasti tapeltu yrmyllä raivolla ja ällistyttävällä kiivaudella.

Nyt oli siis arvannosto sen miehisen lihan edessä, joka oli saman vuoden satoa kuin Tanelikin. Eikä Taneli ollut siihen ihastunut. Mutta ei myöskään ryhtynyt niihin sairaus- ja jäsenten typistämistöihin, joita tiesi joidenkin suunnittelevan. Eihän tämän takia nyt sentään tarvinnut terveyttään menettää. Onhan mies nyt jonkin vuoden vaikka alimmaisena aidanvitsaksena. Se on vähäinen aika iankaikkisuuteen verraten. Sitäpaitsi: tässähän oli toivon paikka, tapahtui jännittävä peli. Nostettiin arpa, joka näytti menikö ihmisen elämästä vain joitakin kesäkuukausia, vai vyötettiinkö hänen kupeensa kolmeksi vuodeksi.

Arvannostopäivä tuli. Nuoret miehet heiluivat juovusten käsissä, sillä viina oli nyt tositarpeeseen miehen luonnon karkaisemiseksi, ettei siinä huomattaisi mitään mielenliikutusta, vaikka tipahtaisi sen kolmen vuoden tuomio. Miesten alastomat ruumiit mitattiin ja tutkittiin. Useat valittivat suurta raihnaisuuttaan. Mutta ruununherrat sanoivat, että siispä he olivat omansa sotaan, kuolemaan kunnialla. Arvat lankesivat ja niille, joille sattuivat ne Joonan arvat, näytti elämä katkeralta, vaikka viinaa olikin paljon päässä. Mutta Taneli pääsi reservipalvelukseen.

Seurasi paluumatka. Talojen pojilla oli hevoset ja suuret heinähäkit rattailla. Näillä häkkirattailla nuoret miehet istuivat nostettu arpa näkyvissä hatun ponnen alla ja viinahenttari jalkojen välissä. Kurkuista helähteli laulu:

Liian ankara Suomen pojille oli ruunun sotaherra, kun se ei antanut arpaa nostaa kuin yhden ainoan kerran…

Pitihän sivullistenkin nähdä mikä matkue tämä oli.

Sinä iltana Taneli tuli ensimmäisen kerran väkijuomien liikuttamana Naavakorpeensa. Mutta hänen vaimonsa ja vanha äitinsä ottivat lohdutuksensa siitä, että hyvä osahan hänelle oli langennut. Jospa nyt mies vähän riemuitsikin siitä, että oli välttänyt kolme vuotta kruununleipää.

* * * * *

Tulivatpa sitten ensimmäiset kesäiset viikot reservikasarmissa, aurinkoiset, kuumat viikot. Tämä elämä oli Tanelista jollakin tavoin lapsellista ja leikillistä: aikuisia miehiä koottiin turhiin riskaustöihin parhaiksi työviikoiksi. Hiekkaisen harjoituskentän pöly ja hiki, raskas kivääri ja ammunnan räiske, hurstihousut, hernesoppa ja karvas tee, ryhdin pöyhistys, koko tempukas elämän järjestys, kaikki oli Tanelista omituista ja tähän elämään kuulumatonta, joutilaitten herrojen keksintöjä. Ja kaikki tehtiin totisesti ja synkeästi, nauramattomin suin, aivan kuin jokin Jumalan palvelus ja uskonnollinen meno. Pienikin hairahdus oli ikäänkuin anteeksisaamaton rikos jotakin pyhää henkeä vastaan.

Mutta yleensä Tanelin aika kului verraten hyvin. Hän ajatteli, että saapa tässä nyt ihminen levotella ja pitää leikillistä rokulia samaan aikaan, kuin kotipuolessa rikkainkin isäntä hikoilee kesätöitten ääressä. Ei tämä hänestä työtä ollut, vaikka joskus hiekkaisella, paahteisella kentällä saattoikin joku heikko mies pyörtyä kesken temppujen. Mutta Tanelilta temput kävivät rapsakasti. Eivät päässeet herrat hänen kanssaan rihlailemaan. Sen verran hän kuitenkin tuli laiminlyöneeksi palvelustaan, että joku ylimääräinen veden kantovuoro hänelle järjestettiin.

Tapahtuipa hänelle sentään täällä reservikasarmissa muuan iloisesti ällistyttävä kohtaus: hän näki siellä Närhi-Iikan. Sotapalvelustaan hänkin oli suorittamassa. Paljon oli heillä nyt toisilleen kertomista. Taneli kuuli, että myöskin Närhi-Iikka oli akalle vakiintunut mies, että hän oli heittänyt maanmittauksen, kun setämiehensä kaupungissa oli kuollut ja testamentannut hänelle jäämistönsä, joka ei kyllä ollut mikään rikkaus eikä omaisuus, vaan kuitenkin sievä summa. Samoin oli vaimon mukana tullut rahoja. Nyt Närhi-Iikka suunnitteli jotakin liikehommaa sinne vasta rakennetun rantatien viereen ja jokivarteen. Sen saman joen, jonka latvajuoksulla oli Tanelinkin kotikylä ja eläminen. Närhi-Iikalla kuului olevan siellä kauppapuoti ja pieni sahalaitoskin rakenteilla. Siinä valmistettaisiin lankuksi ja muuksi tavaraksi paksuja petäjiä. Tämä puutavara myytäisiin sitten jopa ulkomaille asti, engelsmannille ja muille kovasta hinnasta. Närhi-Iikka selitteli laajasti näitä asioita: kuinka uusi aika saapuu, jolloin puukin on rahanalaista tavaraa. Talonpoikakin saa siitä rahaa. Puu kelpaa muuallekin kuin piisiin työnnettäväksi.

Taneli selitteli myöskin oman elon kehityksensä: kuinka hänellä on oma akka, torppa ja lehmä. Ja siihen kai hän sitten harmaantuukin yhtä rintaa sen mökkinsä kanssa.

Mutta Närhi-Iikalla oli omat tuumansa ja ehdotuksensa: hänen mielestään oli hauskempi valmistaa luitaan lahoamaan vaihtelevammassa elämässä. Hän ehdotti, että Taneli tulisi hänen apumiehekseen. Hän tarvitsisi miehen, johon voisi luottaa, jonkunlaiseksi etumieheksi ja katsastelijaksi, sahan isännöitsijäksi. Taneli ensin vastusteli. Puhui, ettei hänestä ole herran viroille, kirjoitukseen taitamattomasta ja korvessa kasvaneesta. Mutta Närhi-Iikka sanoi, ettei hän aivan herran päiville vielä pääsisikään, ja kyllä hän opastaisi ne työnsä hoitamaan.

Niinpä Taneli hautoi ja tuumi tätä asiaa niinä kesäisinä viikkoina, temppuja suoritellen hurstihousut yllä ja kivääri kourassa. Päätös oli se, että hän lupautui Närhi-Iikan palvelukseen. Hän lupasi hävittää elämisensä kotiseudullaan ja saapua vaimoineen Maston asemakylään jo varhain sinä syksynä.

* * * * *

Reservi viikot kuluivat loppuun ja Taneli palasi Naavakorpeen, mutta mielessään aatos, että oli sen jättävä, pian ja ainiaaksi. Hänen Kaisansa kauhistui ensin tätä tuumaa, joka näytti tekevän täydellisen mutkan ja solmun heidän elämänsä naruun. Mutta Taneli ryhtyi vain selviytymään lähtöön ja saikin mökilleen ja lehmilleen ostajan. Halvasta ne menivät, mutta hyvä, että heillä jotakin sai. Eräänä syyskuisena päivänä Taneli ja hänen vaimonsa ottivat kontit selkäänsä ja lähtivät vaeltamaan kohti Maston asemaa. Heidän pystyttämänsä Naavakorpi jäi sinne syyskoreitten metsien sisään jo hieman siintynein seinin. Jotkut toiset ihmislapset ottaisivat sen rypypaikakseen. Tanelin äiti Leena seisoi sen pihalla vettä pyyhiskellen vanhoista silmistään. Ehkäpä hän näkikin nuorimman poikansa siinä viimeisen kerran. Hänen itsensä olisi otettava jälleen turvansa kotitaloonsa Hotakkaan, vanhimman poikansa luo.

* * * * *

Maston asemalla oli Närhi-Iikalla maatalo, johon hän oli muodostanut kauppapuodin, mistä myytiin kaikenlaista tavaraa. Sekahedelmiä, kuten hän Tanelille sanoi. Mutta hän viljeli myöskin talon maita. Hänellä oli lehmiä navetassa ja pari hevosta tallissa. Tämän maatalouden etumiehenä ja isäntärenkinä tulisi Tanelin pääasiassa aluksi olla. Lisäksi hänen oli opeteltava jonkinlaiseksi isännän silmäksi ja jalaksi vasta valmistuneella pienellä saha- ja myllylaitoksella, josta hän ei aluksi paljon ymmärtänyt.

Lyhyesti: olemaan ikään kuin oikeana kätenä Närhi-Iikalle, joka hänestä nyt äkkiä tuntui pelättävältä ja kunnioitettavalta mieheltä. Kas, mikä porho ja öykkäri oli äkkiä paisunutkaan sen palaneen mökin pojasta sieltä jokilatvan korpikylästä: sillä oli kaikenlaisia laitoksia, monenlaatuista olemista, palkkalaista ja käskyläistä. Olivat karjapiiat ja hevosmiehet, olivat sahan työmiehet ja jauhotakkinen mylläri, oli mies ja poikanen kauppapuodin tiskin takana, oli konttorihuoneen kirjojen takana muuan silmälasipäinen ja kalpeanaamainen mies, joka ei tehnyt muuta kuin istui siellä kynä mampsellinsormissaan. Ja kaikki nämä menivät ja tulivat Närhi-Iikan osviitan mukaan… Kuinka pohjustaakaan ihmistä maallinen oleminen…

Tanelille alkoi ikään kuin uusi elämä Maston asemakylässä. Hän sai kauppakartanon rakennuksesta asuttavakseen omituisen pienen kamarin. Hänen työnsä oli monipuolista ja enimmäkseen helppoa ruumiille, sellaista päältäkatsovaa ja huolta pitävää. Hengelliseksi hän itse sitä joskus nimitti. Mutta hänen vaimonsa toimi karjapiikana ja haisi lehmän ihville, kuten Taneli leikillään sanoi. Kaisa ei siihen vastannut muuta kuin epämääräisen: hmm. Olisihan tästä joku voinut ruveta ryppyilemään, että eipä mies pysty muun laatuista tuoksuvettä vaimolleen hankkimaan. Mutta Kaisa oli sellainen hiljainen ja hyvänlaatuinen ihminen. Hän oli tyytyväinen, kun sai olla puuhissa, joihin oli tottunut; kun sai jokapäiväisen leipänsä. Taneli oli häneen sangen tyytyväinen, silloin, kuten ennemmin ja myöhemminkin. Hän uskoi, että tuo hiljainen, pieni ihminen piti hänet ikään kuin aisoissa tämän elämän edessä.

Maston asemakylän halkaisi musta, kylän kohdalla koskena kihisevä joki, ja poikki joen ja kylän kulki rautatien vasta valmistunut suora linja. Se oli ikään kuin joku elävä suoni ja jänne tämän alakuloisen metsäisen maan pinnalla. Se tiesi eloa, kolinaa ja ääntä: äänihän on elämän merkki.

Taneli seisoi monasti syksyisessä iltapimeässä ja katseli kuinka juna, tuo outo ja voimallinen kulkija, rynnisti näkyviin tarkasti viitoitettua tietään. Hehkuvin silmin ja valoa välähtelevin kupein se ryömi tietään kuin valtaisa, satuinen mato, vatsassaan ihmisiä ja esineitä. Sitten se hihkaisi ontosti kajahtavan nenävihellyksen ja seisahtui kiltisti asemarakennusten luo. Mutta yhä ihmetteli Taneli veturia, joka voi siinä liikahdella välkkyvin kupein, puhkuen rajua voimaa, puuskuttaen että maa tärähteli. Tanelista se oli elävä, valtaisa peto, ja hän ihmetteli sielussaan, kuinka junamiehet voivat hallita sitä, ettei se lähde omille teilleen noilta pitkiltä rauta-anturoiltaan, metsiin ja maille. Jos Tanelilla olisi tuollaiset voimat, katsoisi hän ylön kaikki nuo junamiehet. Mutta tuohan olikin kone, rautainen kappale, jolla ei ollut ymmärrystä, joka vieläkin vähemmin napinoin kuin hevonen tai ihminen alistui vetojuhdan töihin.

Myöskin se sahalaitos siellä kosken partaalla oli aluksi uusi ja viehättävä. Siellä oli outoa, kiihoittavaa humua, kun työ kävi. Monikonstiset rattaat hyräsivät, raamisaha leikkeli paksut petäjät sieviksi laudoiksi, sirkkeli särisi. Joka miehellä oli omat tehtävänsä. Ja valkoiset lautakasat rakentuivat humussa ja läiskeessä. Tässä kaikessa oli jotakin suurta: punakuoriset petäjät olivat seisoneet ja kasvaneet jossakin kaukana jokilatvoilla, ehkä hänen kotikylänsä metsissä, vuosikymmeniä suuressa hiljaisuudessa talvisen tahi kesäisen taivaan alla. Sitten tuli puun kaataja, mutta ei rakentanut niistä huonetta siihen, eikä lähikylään. Hevoset vetivät puunrungot vesireitin varteen, ja notkeasivuinen vesi kuljetti ne kauas, hoilaavien piikkiniekka miesten mukana. Sitten tämä humuinen laitos iski monet ja purevat hampaansa puiden runkoihin ja valmisti ne oivaksi lautatavaraksi, jota tarvitsevat hakivat täältä. Sitä nostettiin myöskin sen suuren ja mustan ja voimallisen vetojuhdan monille rattaille, joilla ne kulkivat jos johonkin, missä toimeliaitten miesten vasarat kiinnittivät ne tarpeellisiin paikkoihin lahoamaan.

Maailma näytti tämän sahalaitoksen piirissä kummallisen avaralta, kaikki näytti kulkevan ylen monien kätten kautta ja elämä olevan mutkallista.

Sahalaitoksen kupeessa oli myöskin mylly, joka oli Tanelille ikään kuin tutumpi ja rauhallisempi, melkein kuin se sammaltunut vesiratasmylly kotikylän Myllykoskessa. Täällä kävi kolisten kaksi kiviparia hienontaen lähiseudun maanomistajain jyvät. Mylläri oli vanha ja laiha mies, ikään kuin hienon myllynpölyn valkaisema. Hän tuli pian Tanelille ylen tutuksi. He istuivat monasti pienessä, tomuisessa myllykamarissa, missä rautainen kamiini hehkui lämpöä, viinalasin ääressä. Mylläri kertoi juttujaan, enimmäkseen tarinoita kummituksista ja aaveista. Hänen mielikuvituksensa tuntui olevan tulvillaan jotakin aavemaista ja näkymätöntä, tyhjän pamahtelua. Hän oli hiljainen ja vaitelias mies, mutta viinojen ääressä hän muuttui puheliaaksi ja lempeästi naurahtelevaksi.

Viehättävän viinan kanssa Taneli tuli nyt olleeksikin tekemisissä runsaasti. Kaisa moitiskeli häntä siitä alinomaa ja ehkä estikin monasti liiemmän ryypyn ottamisen.

Myöskin Närhi-Iikka, tilanomistaja ja kauppias, harjoitti ryyppäämistä, tahi oikeastaan hän joi melkein alinomaa. Taneli ei tietänyt, lieneekö hän ollut aivan selkein päin ainoatakaan päivää. Mutta hän oli ylpeä siitä, että tämä hänen nykyinen isäntänsä piti häntä yhä ystävänään ja joskus juomatoverinaankin. Viina näytti kuitenkin aniharvoin saavan Närhi-Iikan iloiseksi ja remuisaksi. Enimmäkseen hän pysyi viinojensa ääressä vakaana ja vaiteliaana murhemielisen näköisenä. Hän puhui monasti Tanelille, kuinka tämä maailma ei tunnu hänestä pysyväiseltä majalta. Ja sanaapa tälle miten näissä hollituvissa elät ja oleskelet. Kuinka turhaan täällä puuhasit ja rakensit, nämä sahalaitokset jos muutkin, jopa ihanat asuinsijat ja puutarhatkin. Ne osoittautuivat vain turhuudeksi ja vaivaksi, ihmisen lähtiessä taipaleelle hollikartanosta koska sattui, jonkun Taivaan Isännän käskystä, kuten hän, sahanomistaja, lähetti kirveet metsän puitten juurille… Samoili siellä tulevassakin hollituvassa tuli ehkä polttoaineen tarve piisiin… Miksi siis pyrkiä kiivaaseen elämään, toteuttamaan joskus mielessä itävät ajatukset teoiksi… Parasta antaa niiden riutua ja sammua, kuolla ja hautautua. Ihminen on niin heikko ja haihtuva olento. Eläköön siis hiljaa, naurettavasti ja hupaisesti viinaa ryypiskellen…

Tähän tapaan puheli Närhi-Iikka kauppakartanon vinttikamarissa Tanelille. Mutta Taneli ei häntä ymmärtänyt. Hän ei ollut koskaan tuntenut sitä, mitä Närhi-Iikka nimitti elämään kyllästymiseksi.

Välistä Närhi-Iikka saattoi ikäänkuin innostua. Hänen valju ja ilmeetön kuunpyöreä naamansa sai väriä ja hänen silmänsä elivät. Hän kertoi silloin oudoin ja hämärin esitystavoin, mitä hän tekisi, jos hän olisi rikas mies, jos hänellä olisi kultakaivos. Tuon kovan ja keltaisen ja kummallisen välikappaleen voimalla hän rakennuttaisi palasen tämän köyhän ja alakuloisen maan pintaa paremmaksi ja iloisemmaksi. Mutta Taneli ei jaksanut käsittää hänen hämäriä sanojaan ja mielikuviaan, ei saanut selvää käsitystä minkä näköinen tämä keinotekoinen eedeni ja puutarha olisi.

Pianpa Närhi-Iikka masentuikin entiseen alakuloisuuteensa.

— Mutta entäpä sitten, hän sanoi, jos Taivaan Isäntä nyt äkkiä lupaisi, että siinä on kultaa: lohko ja järjestä ja rakentele. Niin tuskinpa minulta tulisi mihinkään ryhdytyksi. Ehkä mieluummin istuisin tämän viinalasin ääressä haaveillen. Sillä minä tiedän, ettei todellisuus koskaan ole mielikuvittelujen veroinen. Mielikuvitus on siunattu asia. Muuten olisi ihmisellä vain autiota tyhjyyttä…

Vaikka Taneli ei ymmärtänytkään täysin hänen puheitaan, viihtyi hän kuitenkin hyvin isäntänsä seurassa siellä kauppakartanon vinttikamarissa. Varsinkin silloin, kun tämä ryhtyi muistelemaan heidän yhteistä lapsuuttaan, ikään kuin jotakin sadan vuoden takuista aikaa, kuinka ongittiin, kuinka juostiin kumisevilla kankailla…

Itse kauppakartanon rouva, Närhi-Iikan vaimo, toi heille usein kahvia ja kuumia vesiä. Hän oli kaunis, vaalea ja vaitelias. Ei puhunut tavallisesti sanaakaan, katseli vain surullisin silmin. Muuten hän näytti herrassäädyn ihmiseltä, ja vaikka hän ei mitään puhunut, huomasi Taneli selvään hänen pitävän miehensä toveria jonakin halpana ja tuskin siedettävänä olentona.

Närhi-Iikka sanoikin jossakin tilaisuudessa:

— Mitä? Kyllä Hotakka on yhtä hyvää lähtöä kuin minäkin, sinun herra miehesi. Vieläpä parempaakin. Hän on perintömaan poika, mutta minä kurjan torpparin…

Tavallisesti nämä heidän öiset istuntonsa jatkuivat, kunnes Närhi-Iikan mielikuvituksen siunattu tuiju sammui, ja hänet ympäröi autius ja tyhjyys. Hän nukkui mustalla nahkasohvallaan. Jos hän oli vielä pystyssä Tanelin lähtiessä, puheli hän varoittavasti:

— Elä sinä laske viinaa liiaksi veriisi. Koeta pitää pääsi selkeänä ja katsastaa, että nämä maalliset elämisen keinomme jotenkin käyvät. Siksi minä olen sinut tänne hommannut, koska sinuun luotan, että leivässä ja viinassa pysyttäisiin nämä lyhkäiset elonpäivät…

Taneli vakuutteli selväpäisyyttään ja rehellisyyttään, hiipi ulos ja sitten omaan kamariinsa oman vaimonsa viereen, joka silloin tavallisesti heräsi ja mutisi unimieliinsä:

— Jopahan taasen…

Niin meni Tanelilta tässä asemakylässä Närhi-Iikan, sahanomistajan ja kauppiaan, lähimpänä miehenä vuosi ja meni toinenkin. Hän oli jo oleentunut tähän ympäristöön, missä sahalaitos humisi kosken partaalla, junat vaelsivat ja kauppoja ja muita pieniä keplottelulaitoksia seisoi ruskean maantien molemmilla sivuilla. Täällä oli elämä ikään kuin notkeasivuisempaa kuin siellä metsäisessä kotikylässä, missä vain kuokka ja kirves tekivät töitään vähin äänin. Täällä ihmiset monin keinoin ja eri asein hankkivat purtavaa hampaittensa rakoon ja muita elämän ilojaan. Täällä näki monen eri näköisen miehen pysähdyttävän laihan tahi lihavan juhtansa kauppakartanon eteen, näki monien uusien kasvojen muodostelevan ilmeitään miehen istuessa puodin köysinipuilla, kuuli monen eri kielen sujuttautuvan tarinoihin, esittävän älynsä keskeisinä syntyvät ja kuolevat sikiöt.

Tässä ympäristössä Tanelin pitkärunkoinen olemus toimi ja näkyi, kuten hän olisi jo ollut siellä kauan, siihen syntynytkin. Keskikesän viikoiksi hänen oli vain mentävä harmaaseen reservikasarmiin, missä myöskin oli monia kasvoja, ääntä ja hälinää, touhua ja tointa, älyn ja tyhmyyden ojentelua. Hänen isäntänsä ei sinne enää mennyt. Hän oli hankkinut lääkärintodistuksen siitä, ettei hänen ruumiinsa sietänyt asepalvelusta.

— Kas, sanoi hän Tanelille, minä olen jo vähän kuin herrassäätyä. Ja herrat voivat järjestää tätä elämäänsä. Mutta, kas, he ovat silti tyytymättömiä, enimmäkseen. Tyytyväisyys asuu vain siellä, missä ei joudeta ajattelemaan, eikä järjestämään, vaan ollaan pakotettuja kiivaisiin liikkeisiin jokapäiväisen leivän vuoksi. Elä sinä pyri koskaan herrain ja kissain päiville. Tahi mielesi myrtyy ja happanee ja järkesi tyhmistyy…

— Minusta näyttää, että sinä kuitenkin itse viettelet sellaisia päiviä, nauroi Taneli.

— Siksipä minä tunnenkin asian. Katso, ihmisen ymmärrys voi välistä käsittää kaiken, hyvän, mutta liha lököttää vain mukavuudessaan. Minkä sille mahtaa. Mutta asiaa se ei muuta.

Tanelikin oli suorittanut jo loppuun reservipalveluksensa ja hänen elämänsä näyttämönä näyttivät tulevan olemaan tästä lähtien tämä asemakylä, sahalaitos ja kauppakartanon tanteret. Mutta sitten tapahtui, että Närhi-Iikka yhtäkkiä möi sahalaitoksensa eräälle tukkiyhtiölle, jollaiset näihin aikoihin ojentelivat pitkiä kynsiään kaukaisimpiinkin metsäkyliin. Oli huomattu, että Närhi-Iikan perustama sahalaitos oli hyvällä paikalla, pitkän ja metsäisen jokilaakson suupuolessa, mutta hänellä ei ollut varoja, eikä luultavasti yritteliäisyyttäkään paisuttaa liikettään täyteen voimaansa. Ja yhtiöllä oli kiire, himo päästä leikkaavine aseineen äkkiä noiden isänmaan puiden juurille. Ja noiden puiden rungoissahan — ei pinnassa, kuten joskus ennen — oli monen miehen leipä, monen herran pitkä ryyppy korkeakantaisesta pikarista. Yhtiö tarjosi siis hyvän hinnan Närhi-Iikan sahalaitoksesta ja tämä möi. Hänen elämänhalunsa ja yritteliäisyytensä näytti menevän yhä enemmän sammuksiin. Hän ajatteli, että kaipa tässä leipä ja viina riittää jo tämän kaupankin turvin, jossa liikuteltiinkin jo paljon tavaraa.

Taneli joutui nyt siis pois sahalaitoksen humisevasta piiristä, jossa hän oli ollut jo työnjohtaja ja isäntä. Nyt hänen oli ryhdyttävä tavallisiin renkimiehen töihin kauppakartanon maille tahi pusailemaan jauho- ja suolasäkkien kimpussa makasiinissa. Tämä hänestä tuntui siltä, kuin olisi häntä elämänsä puussa pudotettu jotakuta oksaa alemmaksi.

Sattui myöskin sellainen seikka, että hän viinan viljelyksessä joutui riitaan muutamien kylän nuorten miesten kanssa, joille tuli päämääräksi antaa Tanelille selkään ja ottaa hänet suuren pelon alle. He tunkeutuivat jo muutamana yönä Tanelin kamariinkin tämän nukkuessa yövuoteellaan. Sieltä he kuitenkin palasivat sangen äkkiä. Taneli pyörähti vain kerran ympäri puntari kourassa. Muuan ei joutunut etsimään oveakaan, vaan ryntäsi ulos akkunasta ja juoksi tiehensä akkunan raamit kaulassaan. Ja pimeään yöhön kajahti Tanelin huuto:

— Minä olen herra helvetissä ja perkeleitten päämies…

Seuraavana päivänä oli valkeatakkinen lääkärimies saanut poimia lasinpalasia miehen ruumiista ja sitoa haavoja. Muuten tämä tapaus vain lisäsi miesten pienistä seikoista alkanutta äkää. Taneli huomasi joskus pimeinä iltoina heidän kyttäilevän kauppakartanon nurkissa tiilikivet kourissa. Ja hän tunsi olonsa epävakaiseksi ja tukalaksi.

Kerran isäntä oli kutsunut hänet taasen vinttikamariinsa, missä he istuivat puhellen ja ryypiskellen. Siinä sattui Taneli mainitsemaan, että tämmöisenä kauppiaana sitä menisi hänkin täydestä, niin kuin väärä raha…

Närhi-Iikka vilkastui.

— Tosiaankin. Sinäpä sanoit totisen sanan. Sinusta tulisi kauppias paremmin kuin minusta. Sinä osaat puhella mukavia ihmisille. Ja kauppiaita tarvitaan näistä puolin muuallakin kuin kaupungeissa ja rautateitten varsilla. Nyt ovat uusi aika ja uudet tuulet tulossa. Maakylien tunkiojuntatkaan eivät tule enää toimeen yksien ja samojen kätten töillä. Ei käy enää laatuun, että isäntämies jonkin kerran vuodessa käy kaupungissa ja tuo suolaa ja rautaa. Sinähän voisit perustaa kaupan kotikylääsi. Minä voisin hankkia sinulle tavarat, antaa luottoa, kyllä se kävisi. Tosin et osaa kirjoittaa, mutta voisithan oppia. Ehkäpä sitä siltä pärjäileekin, notka mies, kunhan osaa nimensä papereihin piirustella…

Niin oli uusi aatos itämässä ja versoi äkisti eläväksi ja voimalliseksi. Jo viikon kuluttua Taneli lähti vaimoineen siitä mustan joen ja rautatielinjan ristiin halkaisemasta asemakylästä, perustaakseen kaupan Latvuskylään, kotitantereilleen.

Närhi-Iikka jäi kauppakartanoonsa ylen mietteliäänä ja viinaan mielistyneenä miehenä. Hän oli luvannut kaikin tavoin auttaa Tanelin asiaa jalalle.

* * * * *

Latvuskylässä tiedettiin, että kauppias, porvari, oli nyt tuleva Taneli Hotakasta, joka oli sinne saapunut pieneltä retkeltään isommasta maailmasta. Siinäpä oli seikka ja tapahtuma kylän asukkaille. Monta kertaa täytyi tämän vuoksi pudistaa päätä ja liikuttaa kieltä ja nauraa hohottaakin: kauppa tähän kylään ja Taneli Hotakka kauppiaaksi, renki ja viinalta vaivattu ihminen… Jopa nyt jotakin! Varsinkin Erinäköinen Josefiina, kylän tietorikkain ihminen, puhui tästä asiasta paljon ja ennusti. Ennustuksen sisältö oli tämä: kuuseen kurkistelija kompastuu katajaan.

Yleensä oltiin sitä mieltä, että koko homma jää vain aikomukseksi ja jutuksi. Mutta Taneli osti Kivitalon isännältä vanhoja rakennuksia ja kylän keskeisimmältä raitilta palan maata. Hän kuului ottaneen posan taskustaan ja lukeneen hinnan heti pöytään. Sitä sieti miettiä. Sitten rakennukset siirrettiin paikoilleen ja nostettiin pystyyn. Taneli heilui siellä kahden palkkalaisen kanssa kirveineen ja kurikoineen. Viikon kuluttua oli kauppakartano pystyssä: puoti tiskeineen, sen perässä asuinhuone ja erillään makasiinirakennus. Kaikki oli kyllä vanhan ja harmaan näköistä, mutta hirret olivat vielä lujat.

Sitten tulivat ensimmäiset rahtimiehet, kokonaista puolikymmentä hevosta, syksyn ensimmäisillä lumilla. Puotiin ja makasiiniin purettiin ruis- ja vehnäjauhoja, sokeria ja suolaa, kahvia ja tupakanlehtiä ja muuta. Ensimmäiset ostajat tulivat ja ensimmäiset kaupat tehtiin. Kauppias seisoi tiskin takana ja puheli hauskoja, nauratteli vakaita isäntiäkin. Kävivät mökkien akat ja mummot jostakin lantin saatuaan vaihtamassa sen kahvipapuihin ja sokerinmuruun. Sillä asialla käväisi Erinäköinen Josefiinakin. Kai hän myöskin tahtoi omin aistimin tunnustella, että tämä kaikki oli todellista, eikä mitään harhaa ja silmäin lumetta. Lipevä hänellä oli mieli ja kieli: niistä vuoti uuden kauppiaan ylenpalttista arvostusta.

— Jo minä olen sanonut, että hyvä se on koko kylälle, että kauppa saatiin. Ei tarvitse nyt talosten tehdä viikkokautista kaupunkimatkaa tavarain takia, ei köyhänkään vaivaisin jaloin vaeltaa kirkonkylään ostaakseen tarvenyssäkkänsä, jota köyhänkin syntinen liha vaatii, niin kauan kuin hän täällä majaa pitää…

Se kirkonkylän kauppa oli ollut jo olemassa kymmenkunta vuotta. Mutta yleensä se oli elänyt hiljaisesti ja kituliaasti, ehkä siksikin, että kauppias oli kovin laiska ja unelias mies. Saattoi sattua, että hän ostajan tullessa oli makaamassa puotinsa tiskille viidenkilonpunnus päänsä alla. Eikä suinkaan aina noussut ostajan kysyessä jotakin tavaraa. Näin hän saattoi vastata:

— Näkyykö sitä hyllyllä? Eikö? Makasiinista olisi haettava, mutta enpä tästä nyt viitsi nousta ruokalevoltani. Tule jokin toinen kerta…

Mutta nyt kuultuaan, että uusi kauppa oli perustettu hänen alueelleen, hän ihmeellisesti virkistyi. Alkoi puuhata, naulasi ja vasaroi paikkoja kuntoon, sai uutta puhtia ja elämää.

Moni latvuskyläläinenkin saattoi vielä käväistä hänen puodissaan. Joku heistä sanoi Tanelille.

— Helpommalla myy kirkonkylän kauppias. Se se lopultakin on haka kauppiaaksi tässä pitäjässä…

Siihen Taneli:

— Niin haka? Minä olen sitten koukku, koukkijainen. Koukin ja kaivelen rahat pois ihmisten kukkaroista.

Siitä alkaen pidettiin Tanelia porvarina ja kauppamiehenä, ja Koukkijainen oli silloin hänen nimensä.

Hänen kauppansa näyttikin jo päältä nähden seisovan vahvasti kantapäillään. Liike kävi. Myytiin ja ostettiin. Kyläkunta oli sangen laaja. Siinä oli monta taloa ja vielä useampia mökkiläisiä, kotureita ja ahertajia. Ja rahahan kulkee monien hyppysien kautta, käväisee pienessä määrässä joskus köyhienkin kourissa. Tukkiyhtiöitten kynnet olivat niinä vuosina ensi kertoja isketyt ympäristön metsiin. Moni isäntämies saattoi sanoa: kyllä mänty maksaa. Ja köyhä kirvesmieskin saattoi jonkin kerran elää hurskaasti kahvinpapujen ja vehnäjauhojen ja riisiryynien parissa.

Närhi-Iikka Maston asemakylästä antoi surutta tavaraa, lähetti sitä joskus pyytämättäkin kuormittain. Valtaisat pinot oli Tanelin makasiinissa jauhoja ryynisäkkejä. Hän saattoi niitä katsellessaan tuntea mielensä juhlalliseksi: hänet on pantu paljon haltijaksi. Eikä ollut nyt huolta omastakaan jokapäiväisestä leivästä: täysinäisiin säkkeihin voitiin pistää ammennusastia.

Taneli osti myöskin maantuotteita: voita ja pajunkuoria. Ostipa hän Simo-äijältä kaikki tämän rakentamat maalaillut länkipuut ja Verkkoukon, mainion kytän, salametsästämät metsot. Maatuotteet lastattiin rattaille ja ajettiin kaupunkiin, joskus monella hevosella. Taneli itse etumaisen kuorman päällä. Perillä tavarat myötiin ja toista laatua ostettiin tilalle. Niillä länkipuilla ja suolatuilla metsontäkillä ei monastikaan tuntunut tulevan nettoa, päinvastoin. Mutta Taneli oli sitä mieltä, että kaupan ja meriliikkeen piti käydä.

Melkein jokaisella kaupunkimatkalla piti myöskin astua viinapuodin ovelle valtavat ja kumisevat henttarit kourissa. Kaupungissa oli elämä sitten iloista väriltään, samoin paluumatkalla, jopa jonkin päivän kotonakin. Varsinkin markkina-aikaan olivat nämä kaupunkimatkat Tanelista hupaisia. Silloin tapasi tien päällä tuttuja isäntiä, kuten kirkonkylän Pasionkin, suuren talon isännän ja suuren ryyppymiehen, joka ei koskaan selvää päivää nähnyt. Hänenkin kanssaan Taneli tuli tutuksi näillä matkoillaan, kallisteli ryyppyjä ja puhui komioita. Pasio se osasikin puhua aina jotakuta pykälää komeammin kuin muut. Hän oli sanonut muun muassa, että kuoltuaan on hänet haudattava pystyyn ja pää näkyviin. Hänellä kun on paljon tuttuja savolaisia, niin ne voivat sitten markkinoilta palatessaan käydä kolistamassa ryypyn edesmenneenkin kaverin suuhun…

Niin saattoi puhua Pasio, joka oli pitkän vuosikymmenen elänyt yhdessä ja ainoassa viinan sumussa. Mutta varojensa mukaan on ihmisen yritettävä. Köyhä ei pysty täällä pysyväistä turvaa eikä suojaa saamaan maailmaa vastaan. Sade ja pouta lankeavat hänen päällensä niin, kuin Taivaan Isäntä tahtoo.

Ja Taneli ei ollut rikas mies. Lekkerit tyhjentyivät ja pää sellosi arkisen harmaaksi. Tuli katumuskin ja hengen vaiva ja unettomat yötkin, aivojen laskiessa ja vatvoessa, kuinka tämä kauppa kävi, kuinka tämäkin kaupunkimatka oli lyönyt leiville. Kirjanpito olikin tämän Tanelin kaupankäynnin heikko puoli. Hän kun ei pystynyt sitä juuri kynällä pitämään. Monet illat hän oli kyllä istunut korvallista kuumentavassa ja kynsiä kouraavassa oppityössä. Mutkikkaat viirut syntyivät paperille työläästi, suunkin soppeillessa, huulien muodostellessa samansuuntaisia kuvioita. Loppujen lopuksi hän osasi piirtää paperille vain nimensä ja senkin sait panna puoleksi arvaamalla. Tanelin oli siis kaikki asiansa vyörättävä ja sessottava selville aivoissa. Ja välistä tuntui jokin suti sielläkin laaseskelevan kaikki sekaisin.

Mutta kauppa kävi kuitenkin. Tavaraa oli valtaisat pinot, ja kauppias Koukkijainen tunsi itsensä usein paljon haltijaksi. Hänellä oli jo haaraliikekin. Kylän toisessa laidassa asui muuan viisas leskivaimo. Hän sai Tanelilta myytäväkseen kaikkea ruokatavaraa suuret säkilliset. Sitten aikanaan huomasi Taneli, ettei tästä liikkeen laajennuksesta ollut muuta kuin suurta hallaa. Kahvia, ryyniä ja muuta mannaa vietiin sinne ilman määrää, mutta rahaksi niistä näytti vaihtuvan vain pieni ripe.

Mutta saihan Taneli komeasti sanoa, että sielläkin on minun liikettäni. Saattoivat ihmiset vähän hymyillen puhua kauppias Koukkijaisen haaraliikkeestä, jota viisas leskivaimo hoiti.

Välistä käväisi Taneli rahtimiehen mukana Maston asemakylässä Närhi-Iikan, päätavaranhankkijansa ja luoton antajansa, luona selvittelemässä asioitaan, saamassa neuvoja, viemässä hänelle liikeneviä rahojakin. Närhi-Iikka oli edelleenkin sama vakaa ja nauramaton mies. Hän kutsui Tanelin ryypylle vinttikamariinsa ja puheli:

— Mitenpä minä kauhalla kaatanen mieltä päähäsi, ellei sitä ole sinne saanut Taivaan Isäntäkään. Mutta elä sekaannu housuihisi. Yritä pysyä puujaloillasi. Korkein kohta taivaasta kai se Latvuskylässäkin näyttänee olevan. Pitäisipä siellä yhden siistin kyläkauppiaan elää…

Närhi-Iikan rouva oli yhäkin yhtä valkoisen ja hienon ja herrassäätyisen näköinen. Mutta nyt hän puhui Tanelillekin jonkin sanan, nimittäen häntä Koukkijaisen herraksi.

Niinpä Taneli eleli kauppiaana ja Koukkijaisena kaksi kokonaista vuotta ja kappaleen kolmatta. Sitten tuli taasen taite hänen elämäänsä. Närhi-Iikka oli yhtäkkiä myönyt kauppaliikkeensä ja mennyt ties mihin. Ostajat ryhtyivät sitten tiukkoihin tileihin Tanelin kanssa, olivat tyytymättömiä, kielsivät uuden tavaran annin ja luoton ja vaativat entisetkin saamisensa pois. He saivatkin ne, kun ottivat Tanelilta koko kauppakartanon tavaroineen ja möivät ja hävittivät sen.

Taneli huomasi nyt olevansa joku muu kuin kauppias Koukkijainen. Hän sanoi, että kun kauppiaalta on luotto lopussa, niin loppuu muukin, koko liike.

Kyläkunta oli jälleen toistaiseksi ilman kauppaa. Asukkaat, myöskin köyhät, kahvinkipeät muorit, saivat jälleen tallustella taivalta kirkonkylään.

* * * * *

Nämä ajat olivat Tanelin elämässä sumuisia ja sieluakin, ihmisen lihojen ja luiden sisässä väliaikaisesti asustavaa kapinetta, ahdistavia aikoja. Oli hänelle siinä kauppaliikkeen lusahtaessa loppuun jäänyt sen verran varoja, että sai useammat litrat kirkasta ja väkevää viinaa. Sitten alkoi ryypiskely mielen lohdutukseksi, kauppias Koukkijaisen maahanpanijaiset, kuten hän itse sanoi. Pari kolme viikkoa hän oli yhdessä ainoassa korkeassa viinassa. Se pakkasi jo lopulta hämyä, viinahulluutta päähän. Hän uskoi yhteen aikaan, että hänen päälaessaan oli nyrkin mentävä reikä, josta sielu oli karannut tiehensä, joten hän oli ikään kuin autio, kylmille heitetty maja. Hän meni jo Syinmaan tietäjän luokse näyttämään avointa päälakeaan ja puhumaan, tokko tähän neuvoa keksittäisiin. Mutta tietäjä sanoi, että jos häneltä kerran on sielu karannut, niin hän on kuollut mies. Ja kuollut ei kakkua tarvitse.

Siellä tietäjän talon penkillä maatessaan hän oli myöskin joutuvinaan pirun kämmenille. Tämä pahahenki oli ikään kuin sian muotoinen ja röhkivä. Mutta kämmenet sillä oli suuret ja voimalliset, ja niillä se kiikutti Tanelia liki huoneen mustaa lakea. Hänet valtasi sellainen tuska ja hätä, että hän siitä päätteli sielun yhäkin hänessä asuvan. Sieluton ja hengetön pökkelö ei sellaisia tuskia tunne.

Tämän kummitusmaisen pahan hengen kämmenien kiikutuksesta vapauduttuaan hän lähti Syinmaasta ja kulki kirkonkylään. Mutta sielläkin oli outoja vastaantulijoita: valkoposkisia virstantolppia pitivät hänen viinansumuiset silmänsä kovakaulaisina, pitkäviittaisina lähetyssaarnaajina. Jopa hän kerran lankesi polvilleen sellaisen juurelle maantien raviin ja rukoili suruttomuuttaan anteeksi. Hän kävi myöskin Pasion, sen suuren talon isännän ja väsymättömän ryyppymiehen, luona. Mutta Pasio ei ryhtynyt hänen kanssaan millekään. Sanoi, että kauppias Koukkijaisen hän tunsi, mutta ei tuollaisia viinapäissään kuljeskelevia irtolaismiehiä.

Siten Tanelin oli lähdettävä Pasion talosta niine hyvineen. Hänen viina-aineensa olivatkin jo lopussa. Pää selvisi ja henget eivät enää tuppaantuneet hänen seuraansa. Hän tunsi varmasti olevansa maan pinnalla ja nahkojensa sisässä. Mutta suuri synnintunto häneen jäi. Hän oli valmis lausumaan: minä vaivainen mato ja matkamies.

Kotikyläänsä tultuaan hän kuuli vaimonsa Kaisan olevan huonemiehenä Kivitalossa. Taneli muisti, ettei heillä nyt ollut mitään omituista asuntoa eikä turvapaikkaa. Siitä hänen äkkiä pystyttämästään kauppakartanosta olivat valtaisat tavarapinot kadonneet. Eivätkä autiot seinätkään olleet hänen. Muurari-Pekka asui nyt siinä monilukuisine paljaskoipisine lapsineen.

Kivitaloon Tanelin oli siis käveltävä tapaamaan Kaisaansa. Ja ankara rippi odotti siellä häntä: vaimo ja talon emäntäväki kävivät yhteisymmärryksessä hänen kimppuunsa. Ja Taneli tunsi häpeävänsä ja nöyrtyvänsä. Hänen sielunsa tila oli nyt otollinen uskonnollisille jyvillekin. Hän kiipesi uskonlahkoon kuuluvien ihmisten kaulaan ja teki parannusta ja luetteli syntejään. Kaikki tämä totinen homma tuntui kummallisesti virkistävän ja parantavan hänen mieltänsä ja sieluansa. Olihan hänellä nyt uskonveljiä ja -sisaria, jotka puhuivat lohduttavia ja anteeksi antavia sanoja. Taneli tunsi olevansa valmis tämä kuittinippu kourassaan astumaan vaikka Taivaan Isäntää vastaan. Hän tunsi jonkinlaista pyhää iloa ja sanoi:

— Kauppias Koukkijainen on kuollut, mutta uusi Taneli on ylösnoussut…

* * * * *

Jälleen oli kyläkunnan kiehtonut kesäinen lämpö, vehmaus ja pehmeys. Ja Taneli oli ryhtynyt pystyttämään omaa asumusta, omaa rypypaikkaa ja pesää. Hyvät naapurit ja uskonveljet auttoivat. Ison Mahalan vanha emäntä oli lahjoittanut hänelle kyläkunnan vanhimman, repaleiseksi käyneen, iänikuisen raamatun ja vaikuttanut asiaan, niin että itse Ison Mahalan isäntä luovutti hänelle velaksi jauhosäkin. Kivitalon isäntä oli taasen antanut mökin paikan maaltaan, kyläkunnan laitametsästä..

Sinnepä siis Taneli laski hartioiltaan jauhosäkin kuusen juurelle, asetti raamattukirjan säkin päälle ja ripusti oksan tynkään kailettikellon. Hän sanoi vaimolleen, että tähän syntyy Kuusela. Ja työ alkoi.

Ajat olivat muuttaneet näinä muutamina vuosina: ei käynyt nyt torpan pystyttäjän kaataminen suuria aarnipuita mökkinsä seinähirsiksi. Metsänomistaja sai niistä nyt rahat puuyhtiöltä. Niin oli saanut Kivitalon isäntäkin. Suuri raiskio se oli, johon Taneli nyt oli ryhtynyt asumusta pystyttämään. Metsä oli ikävän näköinen, kuten puoleksi kynitty linnunraato. Pienien puiden ja näreiden seassa törröttivät kellastuneet oksat ja kaadettujen tukkipuiden latvukset. Näistä joutilaista maahan maatuvista latvapuista oli Tanelilla nyt lupa laatia majansa.

Työ alkoi suurella kiivaudella. Kas, vieläpä Taneli pystyi tarttumaan kirvesvarteen, vaikka olikin ollut kauppiaana ja Koukkijaisena täysien säkkien ääressä tiskin takana. Puiden latvat karsittiin ja kannettiin kasaan. Vaimo oli suurena apuna. Kirves napsoi ja lastut sinkosivat varhaisista aamuista hamoihin iltoihin, ja seinät kohosivat. Kun yksitoista työpäivää oli kulunut siitä aamusta, jolloin Taneli laski jauhosäkkinsä ja raamattunsa puun juurelle tässä raiskiossa, oli Kuuselan torppa valmis. Haiku kohosi savupiipusta ja akkunalasit kimaltelivat iltaisen auringon paisteessa.

Niin oli Taneli jälleen oman kurkihirren alla. Siinäpä oli akalla tyyssija, siinä voit joskus itsekin levätä öitäsi ja iloita vaimostasi, pistää ruoan murua rintaan, mikäli sitä irti sait. Mutta siinäpä sitä olikin tietämistä. Yleensä sait ripustaa kintaasi ovensuunaulaan. Perälle pirttiä niitä turhaan veit.

Ei ollut toki ilmestynyt suurta lapsilaumaa perässä vedettäväksi. Lapsia ei heille Taivaan Isäntä näyttänyt siunaavan. Olivathan he eläneet ja rakastaneet jo siksi monta vuotta, suudelleet, kuten Taneli hulluutensa päähän puhui, että kinnasparit olivat orrelta tipahdelleet. Mutta kas, kun Kuusela valmistui, valmistui ja syntyi siinä myöskin pieni poika. Tämä poika kuoli kuitenkin sangen pian. Sijaan syntyi kuitenkin tyttö, joka eli ja kasvoi. Useampi ei enää yritellytkään. Ja ainahan tämän yhden lapsen ruoissa piti. Olipa hän ikään kuin ilokin vanhemmilleen, toivo vanhojen päivien elatusavusta. Hänet ristittiin Mariaksi.

Niin elettiin. Kuuselan mökki näytti pysyvän vain vuosi vuodelta entisellään, pienenä ja vesakkometsän läheltä piirittämänä. Ei ollut tässä torpassa navettaa, eikä lehmää. Särpimet oli kannettava taloista läkkipeltikannussa. Pieni se oli perunamaakin seinän takana. Joku olisi saattanut sanoa, että miksei Taneli penkonut ja viljellyt sitä maata laajemmalti? Mutta köyhä ihminen ei aina nälältä kykene tekemään sitä, mikä ehkä viisasta olisi. Suolet pakottavat hänet toisen ihmisen töihin, mistä leivänpalat saavutetaan nopsemmin hampaisiin. Sitäpaitsi oli se torppain vuokrajärjestys siihen aikaan epämääräinen. Torppari oli turvaton lakien ja isäntien edessä. Taneli luuli tietävänsä kuinka moni heistä oli ahertanut torpassaan elämänsä ajan ja lopuksi nähnyt tuuleen työtä tehneensä: työstä ei ollut turvaa torpparin vanhuudelle eikä hänen perillisilleen.

Niin kuluivat vuodet vähin vaihein. Epämääräisen luvun metsän puita katkoi ja halkoi Tanelin kirves, yhä venyivät hänen kaivamiensa ojien pitkät sivut, yhä leveni kuokkimiensa maiden leveys. Kaiken hän teki määrämaksusta talojen isännille. Ja niin voivat he kaikki kuljettaa suoliensa lävitse ravintonsa. Niin on tämä elämä järjestetty.

Mutta yleensä Taneli eli surematta: hänen suunsa ja kielensä muodostivat monien vuosien kuluessa epälukuisen määrän mukavia puheita ja naurua. Uskonnollisuuden tuuli oli äkkiä kulkenut hänen ylitseen ja jättänyt hänet taasen rauhassa jammertumaan maallisiin. Hänen välinsä Kivitalon isännän kanssa eivät pysyneet oikein hyvinä. Hänen oli tehtävä torpastaan veropäivät, ja silloin isäntä tavallisesti asetti hänet hakkaamaan halkoja ahneus mielessä, sillä pystyihän Taneli siihen työhön aivan ylös hypäten. Mutta kas, halkoja tulikin päivän mittaan vain se määrä, mikä muiltakin miehiltä, parisen syltä. Kivitalon vanha isäntä mutusteli suutaan tyytymättömänä:

— Vähännäppipä sitä jälkeä on. Onhan se monasti kuultu ja nähty, että sinä saat hakatuksi neljä viisi sylenmittaa päivässä…

— Saan milloin saan, vastasi Taneli. Mutta ei nyt olekaan lyöty viinahallista veikkaa. Olen suorittamassa veropäiviäni ja teen työtä sen, minkä muutkin talonmiehenne ja renkinne. En hituistakaan vähemmän. Pikemmin enemmän. Miehen työn olen tehnyt joka päivä. Eipä pitäisi olla mitään muistuttamista.

Mutta isännän mielestä oli. Se oli hänestä ilkeyttä ja laiskuutta. Taneli eli kuitenkin oman päänsä jälkeen: hakata huhtoi nopeasti määränsä ja istuskeli sitten jouten työmaalla ja veisaili virttä äänekkäästi, siinä tarkoituksessa, että se kävisi isännän älälle entistä enemmän.

Kuten se kävikin. Huonot olivat torpparin ja isännän välit. Uhkasipa isäntä hänet häätää aivan pois mökistään. Mutta Taneli ehtikin ennen häntä. Hän möi Kuuselansa halvasta hinnasta muutamalle köyhälle miehelle ja pystytti sitten Kivelän mökin Ison Mahalan maalle ja asui siinä aikansa. Möi senkin ja rakensi sitten Kitulan. Kaikki torpan tarvitsijat kun eivät pystyneet tahi ryhtyneet rakennustöihin. Mutta Tanelilta nousi mökki maasta yhtä äkkituumaisesti kuin sieni sateen perästä.

* * * * *

Mutta näihin aikoihin, juuri kun hän oli saanut valmiiksi uudemman mökin ja nimittänyt sen Kitulaksi, alkoivat Tanelin tajussa puhallella ja elää uudet tuulet ja tuumat. Häneen iski voimallinen Amerikan kuume.

Se oli tavantakaa ikään kuin sivunnut ja hiponut häntä ennenkin. Olihan hän nähnyt monien miesten menevän meren taakse ja jonkun sieltä palaavankin. Ja silloin nämä, lähtiessään aivan köyhät ja tavalliset miehet, olivat olleet rahamiehiä, herrasmiehen asulla ja komeilla kellonperillä varustettuja. Se maa siellä suuren lätäkön takana lienee ihmeellinen ja lämmin maa. Se houkutteli ja kiehtoi mieltä. Ja nyt tämä viehätys oli äkisti kasvanut voimalliseksi kuumeeksi. Työkään ei käynyt ja öiden unikin oli vähäistä. Mutta pitkä matka vaatisi varoja, joita Tanelilla ei ollut. Olisipa hänen entinen ystävänsä Närhi-Iikka nyt saapusalla. Taneli ei kuitenkaan tiennyt mihin tämä mies oli haihtunut. Voimallinen halu ja harrastus vievät kuitenkin pyrkimyksiin, jotka aikanaan kantavat kaltaisensa hedelmän. Niinpä Tanelikin alkoi istuskella kylän isäntien luona ja selittää heille asiaansa, ensin taitavin esipuhein, ja sitten suoraan. Ja kas, jokin päivä kului ja jo oli Tanelilla isäntien nimiä pönkämiehinä velkakirjassa, jolla Ison Mahalan isäntä luovutti rahat.

Enempää ei Taneli aikaillutkaan. Jonakin kevättalven päivänä hän suuntasi matkansa meren taakse. Hänen Kaisansa pienine tyttärineen jäi Amerikan leskeksi Kitulan mökkiin.

Mutta koko tämä matka oli Tanelin mielestä jotakin epätodellista, elämä siellä maailman rannoilla ikään kuin unennäköä. Ällistyttävän viljavasti oli hänen mielestään merellä vettä, jonka suuret tuulet saattoivat sellaiseen heiluntaan, että kookas laiva tuntui sen valtaisilla kämmenillä epävarmalta, päreisen vakkaresun tavoin ratisevalta kappaleelta. Monta vuorokautta hän makasi meritaudissa, joka tuntui kaivavan ulos kaikki sisälmyksetkin.

Tämänkin siivottoman veden paljouden ylitse päästiin viimein ja Taneli astui Lännen manterelle kiveränokkaisine saappaineen ja karvalakkeineen. Maihinnousupaikassa hänen piti tavata tuttu, jo vuosia sitten tänne matkustanut kotikylän mies. Tämä tapaaminen tapahtuikin ja hyvältä tuntui Tanelista tämä kohtaus, sillä orvoksi ja ikään kuin naudan tavoin kulotettavaksi hän tunsi täällä itsensä.

Sitten piti ryhdyttämän työhön, irroittamaan niitä arvokkaita taaloja. Se työ oli kolin purkua, missä kyllä tarkeni armottomassa auringon paisteessa. Kolin mustaamat ohuet vaatteet liimautuivat ihoon, josta hiki tuntui kihoavan aivan vaahtona kihisten. Mutta myöskin niitä taaloja tuli. Ensimmäinen rahakirje voitiin lähettää vanhaan maahan.

Sen työn lopussa Taneli joutui eroamaan toveristaan. Hän oli sitten töissä maaseudulla aivan toiskielisellä farmarilla, joka ei osannut Suomen sanaa. Eikä talossa ollut muitakaan suomalaisia. Vaikka hän jotenkin tulikin toimeen isäntänsä kanssa työhommassa, niin kovin hänestä tuntui tukalalta tämä mykkä elämä. Siinä vanha maa, kotikylän metsäiset ja alakuloiset maisemat, nousivat jo ylen kauniina kangastuksina hänen mieleensä. Jopa pakkasi aivan huokaisuttamaan, että miksi nuo tuli jätetyksi ja tokko noita enää koskaan nähnee.

Lähistöllä jonkin mailin päässä oli myöskin eräällä suomalaisella farmi. Tämä oli ryhtynyt jo aivan taloksi, siinä mielessä, että tänne hänen luunsa vanhenevat. Hän oli kuljettanut tänne koko perheensä, myöskin äitinsä, vanhan maan nälkäpitäjässä elämänsä eläneen naisen.

Palvelijoista oli puute siinä seudussa. Niinpä tämä vanha muori oli jonkin aikaa lapsenhoitajana juuri sillä toiskielisellä farmarilla, jota Tanelikin palveli. Tämä muorin läsnäolo ikään kuin teki hupaisemmaksi ja lievitti Tanelin elämää: saihan kuulla edes vähäisen kristityn ihmisen puhetta.

Muuan kuva ymppäytyi hänen mieleensä tältä ajalta. Oli sunnuntai ja Taneli ja se vanhan maan nälkäpitäjien muori olivat aterialla. Ruoka, leipä, se pääasiassa teki Tanelin elämän täällä vaikeaksi. Se leipä oli vehnästä, joka ei hänen vatsassaan ajan pitkään tuntunut ruoalta. Se teki elämän nivon tuntuiseksi ja vei ruokahalut. Samoin oli muorinkin laita.

He siis syödä nälvivät vehnäleipää asetellen voita sen päälle tahi töhräten sitä siirappiin. Eikä heidän sydämensä eikä sisuskalunsa tuntuneet sitä ilolla vastaan ottavan. Jopa sanoi Taneli:

— Olisipa vanhan maan reikäleipää tai ohraista rieskaa…

Nälkämaitten muorin silmiin kierähtivät melkein vedet:

— Voi, kun oisi petäjäistä…

Sen Taneli muisti vielä vanhanakin: olipa siinä tapaus, ettei ihminen ole tyytyväinen vehnäsenkään ääressä, vaan hänen mieleensä muistuu, vieläpä herkkuna, hieman punertava ja pihkainen petäjänkuorileipä.

Kauan ei Taneli siinä farmilla palvellutkaan. Hän siirtyi kaivosseutuun. Kovin sotoista hänestä oli kuitenkin kaivostyömiehen elämä siellä maan uumenissa suuressa pimeydessä. Siellä hän kuitenkin kärräili kiviä vuoden päivät lepatteleva kynttilä lakissa, vaikka kaiken aikaa miettikin, ettei tämä ole hänen työtään eikä elämäänsä. Mitä hänellä lienee sitten ollut muistuttamistakin, sillä paremmin hän täällä eli kuin ikipäivänä ennen tahi jälkeen: töitten väliajoilla sai esiintyä aivan herraskaisessa asussa, löysipä täällä mieleistään ruokaakin ja voi viettää salongissa juomien ääressä hurskasta elämää. Mutta vanha maa, pieni Kitulan mökki, muistuivat aina hänen mieleensä.

Sitten tapahtui kaivannossa onnettomuus. Jokin osa siitä luhistui kasaan, ja monta miestä kuoli ja loukkautui. Taneli ei kyllä ollut onnettomuuden sattuessa työvuorollaan, mutta kovin oneaksi vei hänen mielensä, kun hän näki miesten jäännöksiä säkissä kuljetettavan pois. Hän ajatteli, että noin voi hänkin siellä joskus lahistua kiven alle kuin hiiri loukkuun. Olisikohan sittenkin parasta elää loputkin elämäänsä siellä lähtöpaikallaan, kun ne eivät kuitenkaan haihdu mielestä… Ei siellä ainakaan kivi tipahda päälakeen.

Hänellä oli tarvittava määrä rahaa taskussa ja niinpä hän jonkin päivän päästä oleili jälleen keinuvassa laivassa sen viljavan veden paljouden päällä. Niin äkkiä hän palasi suurelta retkeltään. Rikkautta hän ei ollut käsittänyt. Mutta olipahan sekin mielikivi kierretty.

Jonakin toukokuisena aamuna hän sitten avasi Kitulan mökin oven. Kolmatta vuotta oli siitä, kun hän oli sitä viimeksi käsitellyt.

— Terveisiä länneltä, sanoi hän.

Kitulan torpan Amerikan leski oli iloisesti hämmästynyt ja näytti Tanelista uudelta ja viehättävältä. Hänen pikku tyttärensä Marian pituus näytti myöskin venähtäneen muutaman korttelin.

— Tuleehan se mies meren takaa, ihastui Kaisa. — Ja vieläpä turppaan altakin, lisäsi Taneli.

— Sieltäkin kimpoillaan viimeisenä päivänä.

* * * * *

Sitten Tanelin elämä jatkui kuten ennenkin mökin miehenä ja puun kaatajana ja maan kuokkijana.

Tämän Latvuskylänkin kasvojen ilme oli ikään kuin muuttunut niinä parina Amerikan vuotena, niitä ennen ja niiden jälkeenkin, aivan vitkalleen ja huomaamatta. Oikea ruskea, somerolla kyllästetty, virstantolpilla varustettu maantiekin oli rakennettu kirkonkylään. Joidenkin talojen ja torppien seiniin oli sivelty punaista väriä. Uusi kauppias, vakainen ja ymmärtäväinen Kitunen, pystytti kauppansa kylään, lähelle Tanelin entistä kauppakartanoa, joka oli nyt alentunut Muurari-Pekan harmaaksi ja köyhäksi mökiksi. Tämä kauppa pysyikin nyt pystyssä vuodesta toiseen, vaikkakin hiljaisena, ikään kuin kituliaana. Tästä kauppiaasta Taneli ajatteli ja sanoikin, että kostoon kovaan on mies kauppias.

Talojen maille ilmestyi rautaisia maan kääntäjiä, touhukkaasti repiviä rullaäkeitä. Ensi kerran Iso Mahanen lähetti Tanelin kaivamaan viemäriä vetiselle suolle. Sen mustasta, epävarmasta pinnasta oli maanomistajalla nyt mieli saada viljaa, etupäässä heiniä naudoille.

Lehmänannekin vietiin nyt jo rautaisen koneen käsiteltäväksi, meijeriin. Se oli vielä pieni ja käsinväännettävä kone, kyläkunnan yhteinen. Mutta rasva siinä maidosta erotettiin ja puristettiin voiksi. Hiljalleen joutivat lahomaan talojen maitokamarit ja monilukuiset valkoiset pytyt.

Yhtä ja toista uutta ilmestyi. Kuten puhelinlinjakin maantien viereen kauppias Kitusen rakentamana. Tolpat kohosivat ja musta rautalanka humisi tuulessa, ikään kuin voivotteli, että sen täytyi niin kiireesti kuletella ihmisten puheita. Tämä laite oli aluksi kyläkunnan ihme ja sitä nimitettiin juorulangaksi.

Niin kuluivat vuodet ja niin ilmestyi aina uusi ilme ja ryppy kyläkunnan kasvoihin. Eikä kukaan voinut tietää, kävikö sen ilme vanhemmaksi vai nuoremmaksi, sairausko sitä muodosteli vaiko suuri elonvoima.

* * * * *

Elämän verkossa ovat kuteet ja loimet monisäikeiset ja mutkalliset. Sitä kudotaan, kudotaan, pujotellaan, moni käsi lennättelee sukkulaa, moni jalka painaa poikimia. Ja verkko ja kudelma käy yhä mutkallisemmaksi, kirjavammaksi, oudoksi ja käsittämättömäksi. Itsekunkin harmaa tahi verevä elämän rantu voi siinä yht'äkkiä vaihtaa väriä, saada sykkyröitä tahi katketa syistä, joihin oma ohjaus ei ole paljon vaikuttanut. Ollapa sormesi kuinka taitavat ja notkeat tahansa, jalkasi vaikka miten voimakkaat: elämän suuressa nuotassa kuitenkin pyristelet nuotassa, jota vedetään kohti suurta tuntemattomuutta.

Niinpä tämänkin puunhakkaajan, ajurin ja kuokkamiehen elämään valmisteltiin pieniä mutkia, sillävälin kun hän itse löi puita, loi maata.

Pitäjän kirkonkylän kauppiashan oli se ylenmääräisesti ja hupaisesti laiska ja unelias mies, joka oli havahtunut vähän puuhaamaan ja elämään silloin, kun Taneli Hotakka yritti kasvaa ja äityä porvariksi ja kauppamieheksi. Niihin aikoihin hän oli sitten ottanut apulaisen, nuoren ja elävän miehen, jolle vähitellen siirtyi koko kauppaliikkeen hoito ja johto. Siitä pitäen kauppa menestyi ja vaurastui. Liikkeen omistaja itse eli vielä vuosikausia uneliasta, hiljaista elämäänsä, kunnes kuoli. Ja nyt hänen tiskimiehensä toi esiin paperit ja sopimukset, joiden mukaan melkein koko edesmenneen miehen omaisuus oli hänen, ja sukulaiset ja perilliset saivat nuolla huuliaan. Ensin käytiin kuitenkin monet käräjät, mutta nuoren liikemiehen paperit ja todistajat pitivät kutinsa, ja hän peri voitot.

Yleensä ajateltiin ja sanottiin, että tässä nuoressa miehessä oli liian suurta viisautta: tyhjin kämmenin aloittanut mies ja nyt jo noin pitkällä. Mihin vielä ehtineekään tuo elävä mies, ajattelevainen, mutta kuitenkin nopsa ja tarttuvasorminen, samalla kun hänen sielunsa oli niin rasvatun liukas, että tuskin itse niiden elämän suurten onkimiesten näpit siihen pystynevät. Kas, ihmeitä hän näyttää tämän metsäisen pitäjän köyhälle kansalle. Loiskis: hyvällä naimakaupalla hän, pulska mies, lisää omaisuuttaan. Liikettä laajennetaan ja syrjäkylille pyritään pystyttämään sivukauppoja.

Tanelin kotikylässä on Yläpellon talo joutunut yksinäisen leskivaimon hoteisiin. Uusi kauppias ostaa nyt leskeltä Yläpellon ovelasti ja edullisesti metsineen. Myö sitten puita ja perustaa taloon kaupan, mutta pitää samalla yllä talon maanviljelystä. Hänellä on korea ja kiharainen neiti kaupanhoitajana, ja kylän entinen kauppias Kitunen menettää melkein tyystin ostajansa ja muuttaa jo jonkin vuoden kuluttua pois kylästä. Tähän sivukauppaansa on nuori liikemies, Purnu on hänen nimensä, sangen tyytyväinen, mutta ei tilan maatalouteen. Hänen itsensä kun pitää enimmät ajat oleskella pääkaupassaan, niin laajanlainen talo tarvitseisi toimeliaan tilanhoitajan.

Mutta sitäpä ei tahtonut löytyä: monet yrittäjät ilmenivät pian joko nahjuksiksi tai liian viisaiksi.

Sitten Purnu tuli tuntemaan Taneli Hotakan. Purnu oli osaava mies päällyskuoresta päättelemään ihmisen sisälläpitoa. Hänen ei tarvinnut kauan ihmistä katsella, kun jo aavistus ja valittujen lasten henki sanoivat hänelle mitä lajia ja luontoa kukin oli. Näinpä hän lienee tuumaillut Tanelista: tuo huhkii töitä, on juuri parahiksi tyhmä ja parahiksi viisas. Tuolla ei ole himoa koota katoavaisia tavaroita. Syöpi mitä saapi ja tyytyy siihen. Ehkä hän mielellään ottaisi iloakin elämästä ja pitäisi hyvän päivän, mutta toista ihmistä isosti pettämään hänellä ei ole harinetta eikä taitoa. Siinäpä minulle mies.

Taneli puolestaan myöskin mielistyi nuoreen ja iloiseen, ravakasti puhelevaan kauppamieheen, joka toi viisaasti ja taitavasti esiin asiansa. Päätös oli se, että Taneli Hotakasta tuli tilanhoitaja kauppias Purnun omistamaan Yläpellon taloon. Vaimonsa Kaisan, joka jo näihin aikoihin alkoi olla sairasteleva ja raihnas, hän heitti asumaan Kitulan mökkiin. Maria tyttö, joka jo hyvin pystyi juoksentelemaan, kanteli sinne Yläpellosta maitoa ja muuta muonaa. Siellä he sitten elivät turvallisesti mökin seinien sisässä, äiti ja tytär. Taneli kävi siellä ainoastaan sunnuntaisin ja vain joskus arkisina yönseutuina.

Hänellä oli kiire. Hänen täytyi esiintyä toprasti talon isäntänä. Hänellä oli renki ja joskus päiväläisiä, puun hakkaajia ja ojan kaivajia ja heinä- ja elonkorjuuaikoina aivan kokonainen työväki. Ja vuodenajat ja työt vaihtuivat, ja aika kului. Välistä juhlapyhinä Tanelin piti saada vielä viinaakin, ja silloin hän sormet harrillaan puhui puotineitsyelle ja talon muille naisille leuhkevia, niin että nämä sekä kauhistuivat että ilostuivat.

Yleensä kauppias Purnu oli häneen tyytyväinen ja hän kauppiaaseen. Joskus Purnu saattoi häntä kyllä moittiakin, mutta enemmän hän puhui höystäviä puheita. Sattui kerrankin, että kauppias tuli taloon ja huomasi, ettei halkoja ole kuin jokunen kalikka.

— Hakkaa nyt halkoja, hakkaa niin, että niitä kerrankin on eikä oleskele, varoitti hän.

Taneli renkeineen hakkasi. He iskivät sisukkaasti ja hellittämättä päivän ja viikon ja toisen viikon. Halkoja oli talon solalla kokonainen valtava vuori, niin että ne tukkivat tien kartanolle. Tulipa sitten kauppias hevosellaan ja pysähtyi halkovuoren eteen ja puhua holotti kiivaasti:

— Mitäs puun siivoa tämä on? Miksi niitä ei ollenkaan ole ladottu liiteriin?

— No, niitähän oli puhe tehdä näkymään asti. Ja nythän kauppiaskin ne heti huomasi. Ne älyää ohikulkijakin, selittää Taneli ja nauraa.

Kauppiaskin yhtyy nauruun. He ovat molemmat leikin tuntevia miehiä. He sopivat hyvin.

Tuleepa kauppias myöskin joskus kesällä heinäaikana ja tahtoo nähdä kuinka työ käypi talon etäisellä ahteniityllä, jossa parasta aikaa heinää kaadetaan. Varhain aamulla he lähtevät talosta taipaleelle. Kauppias kävellä huhkii edeltä. Hänellä on aina kiire. Hän on kiivas ja kiihkeä elämässään, puuhakas, monta asiaa muistava. Mutta kauppias kävelee tyhjiltään ja Tanelilla on iso piimäleili selässä heinäväelle einesärpimiksi. Hänelle tulee hiki, mutta yhä kauppias lisää vauhtia, jopa sanoo lopulta:

— Eikö juosta?

— Juostaan vain, vastaa Taneli.

Ja he juoksevat koukeroista metsäpolkua, mutta Taneli on pudottanut raskaan leilinsa selästään tien viereen. He saapuvat suurelle luonnonniitylle, missä heinämiesten hihat heiluvat. Taneli ottaa viikatteen, ja kauppiaskin tarttuu haravaan. Tulee suuruksen aika ja istutaan syömään. Mutta piimää, välttämätöntä särvintä ei näy. Kauppias katselee ympärilleen ja sanoo:

— Mihinkä se Taneli sen leilin pani?

— Minä heitin sen siihen, missä juoksu aloitettiin.

— Ahaa…

Ja muuta puhumatta kauppias Purnu nousee ja menee itse hakemaan leiliä. Väki saa istua ja odottaa särvintä, mutta kaikki ovat silti hymyileväisiä ja hyväntuulisen näköisiä.

Niin Taneli ja kauppias opettavat toisiaan. He hioutuvat ja liippautuvat, viisastuvat.

Yläpellossa elätetään ja kasvatetaan myöskin sikoja. Ne paisuvat ja lihovat, ja sitten ne teurastetaan ja katoavat johonkin. Mutta Tanelin mielestä tulee talon pöydässä aniharvoin näkyviin mitään sikamaista.

Kauppias on ollut taasen talossa ja teurastuttanut pari sikaa ja kätkenyt ne lukon taakse. Nytpä Taneli tahtoo kauppiaalta tämän varastoaitan avainta.

— Mitä sillä teet? kysyy tämä.

— Siellä kun on ne ruumiit, ja minä pelkään ruumiita. Sanovat, että arkuus katoaa, kun saa koetella ruumiin jäseniä…

Mutta kauppias vain naurahtelee:

— Mitä sinä, miehinen mies, arkailet. Karkaise vain luontosi. Mitäpä se ruumis tekee? Lötköttää. Etkö sinä ollut hyvissä väleissä niiden vainajien kanssa.

Niin Taneli ja kauppias kestailevat. He ovat molemmat eläviä ja iloisia miehiä. He sopivat hyvin.

* * * * *

Niin vuodet kuluvat. Taneli puuhailee kauppias Purnun tilanhoitajana, ja kyläkunnan kasvot ympärillä aivan hiljaa ja huomaamatta saavat uusia ilmeitä, vereksiä ryppyjä. Tuulet puhaltelevat, monien aatteiden tuulet. Ihmiset näyttävät heittäneen tulevaisen elämän hautomisen ja mietteet siitä, mikä usko ja oppi tekisi autuaaksi vähemmällä. He ikään kuin jo tähän maailmaan haluaisivat rakentaa jonkin pysyväisen majan. Ilma ja tuulenhenki ovat aivan kuin uutuutta ja aatetta täynnä. Sanomalehdet, joita alkaa jo tulla melkeinpä jokaiseen taloon ja mökkiin, ovat ikään kuin siementä ja lantaa. Niin tulee työväenaate, tuo, jonka pitäisi yhdistää voimalliseksi möhkäleeksi kaikki alhaiset ja köyhät, työtä tekeväiset, jotka kuitenkin ovat jääneet kuirinosalle tämän maailman hyvyyksistä. Ja kas, se aate on äkkiä itänyt tässäkin kylässä, noussut näkyväiseksi. Kohoaa punaseinäinen työväentalo, jossa tätä aatetta selitetään ja levitetään, jossa myöskin nuorten iloksi soitetaan hanuria ja tanssitaan pyhäilloin. Tulevat myöskin raittiusaatteet ja nuorisoseura, ja toinen talo kohoaa, toinen hanuri soipi. Toiset ovat siitä iloisia, mutta jotkut vanhat ja kovasti uskontöhröksessä olevat nimittävät näitä taloja pirunkirkoiksi. Onhan Tanelikin ollut uskoa tunnustamassa, mutta uskon karvas yrtti ei ole löytänyt hänestä sopivaa maaperää. Se on äkisti kuoleutunut. Hän voipikin siis käydä toisinaan työväentalolla, mutta innokasta aatteen miestä hänestä ei tule. Hänen aivonsa eivät oikein käsitä, mitä tämä liike tahtoo, miten se menettelee. Mutta hänellä on työläisen sielu: hän tuntee nahkoissaan, että köyhä elää kurjaa elämää, kun taasen rikas on rikas. Tuskin tuota Taivaan Isäntä lienee niin järjestänyt, tuskin se on hänen tahtonsa.

Kylään rakennetaan myöskin kansakoulu vahvoista hirsistä. Se on komea kuin linna. Leveät akkunalasit välkehtivät. Lapset kulkevat tässä talossa laukku selässään vuosikausia. Taneli puhuu tästä asiasta vähän pilapuheita, että kuinka oppinut ihminen nykyaikana tarvitaan sontalapion varteenkin. Mutta silti hän lähettää Mariansa kouluun. Siellä tämä kulkee puolikymmentä pitkää vuotta. Sitten hän on kypsä aloittamaan piikaihmisen elämän.

Tulee myöskin muita aatteita, tulee uusi kirjanoppinut maahenki ja osuustoimintaliike. Ihmiset alkavat elää seuroissa ja yhdistyksissä. Kenenkään ei ole hyvä yksin olla. Soita kuivataan ja viljellään. Suonurmi ja sonniyhdistys lisäävät lehmänannetta. Uusi kalkinvalkoinen meijeri kohoaa kyläkunnan keskelle. Siinä on voimallinen höyrykone. Se puhaltaa juhlallisen pilliäänen. Syksyinen varttojen jyske mustaotsaisissa riihissä vaikenee. Puimaosuuskunta erottaa jyvät oljista höyryn voimalla ja moninivelisen ja hampaisen koneen humisevalla työnryskeellä.

Peltojen pintaa myöskin möyhentelevät moninaiset vehkeet. Tanelikin on jo Yläpellon nurmia kaatanut maalaillulla niittokoneella, haravoinut heinää kokoon pitkähampaisella hevosharavalla. Hän on myöskin siroitellut pelloille pussilantoja. Hän on puhunut isännälleen, että kovasti tämä tekee maan päälle työtä kauppiaaksi, kun ei riitä enää omintakeiset sonnatkaan. Ulkomailta täytyy tuoda jotakin Pietarin ulostusta. On sekin Pietari ammatti-ihminen. Mutta ei taitaisi olla hulluin ammatti. Mitä isäntä arvelee: eiköhän tuo yhden äjäkän antaisi jos oman talon ihmiset ja elukat hyvin söisivät ja hyvin kakaseisivat…

Mutta kauppias sanoo, että siistimpää se näin on kuin siten, että oman talon väki uhalla räpisteleisi ruoan kanssa.

Kyläkunta on paljon muuttunut. Tuskinpa joku vanha ihminen enää tuntisi tätä kylää, sen oloa ja elämää. Mutta mistäpä se vanha ihminen tulisi? Vanhat kuolevat ennen kuin näkevät perin merkillistä. Vuosia on jo siitä, kun Taneli on seisonut äitinsä haudan partaalla. Sinne on mennyt kaiken maailman tietä myöskin Erinäköinen Josefiina kaikkine tietoineen, sinne moni muu. Ja he pysyvät poissa. He eivät nouse kurkistelemaan, vaikka kuinka ihmeellinen koje käydä hyrisisi heidän hautojensa päällä.

* * * * *

Oli syksyinen päivä ja Taneli oli käymässä kirkolla. Hän ajeli tuota jo vuosia sitten valmistettua ruskeapintaista tietä pääkaupasta tavaran hakuun.

Tällä matkalla tapahtui jotakin, joka sekä ilostutti Tanelin mieltä että teki hänet samalla surulliseksi, miettiväiseksi. Yleensä liikutti häntä. Oikeastaan ei tapahtunutkaan mitään: hän näki vain Närhi-Iikan, miehen, jonka hän jo oli melkein unohtanut. Tahi paremminkin hän näki vain jonkin jätteen ja haamun tästä ihmisestä.

Joku mies makasi kauppias Purnun pirtin penkillä, rappeutuneet patiinit jaloissa ja pieni nyyty päänsä alla. Taneli ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota: monastihan niitä miehiä makaili kauppiaan pirtin penkeillä. Mutta se makaaja äänsi:

— Siinähän on Taneli Hotakka.

Taneli katseli kauan aikaa epäillen ja ällistellen, ennen kuin älyämisen ja muistamisen säen räsähti hänen tajussaan: hän äkkäsi noiden rappeutuneiden ja muuttuneiden, ruskeanharmajan parran peittämien kasvojen takaa jotakin entisestä Närhi-Iikasta. Ja hänen mielensä täytti outohohtoinen, iloinen surumielisyys.

— Höh, sinäkö se olet? Mikä sinut siihen nakkasi? Ja tuohonko se sinunkin leveä elämäsi on kutistunut, likaiseen nyytiin?

Mutta sitten Taneli huomasi jo Närhi-Iikan ensimmäisistä katseista ja sanoista, että tämä mies oli jotenkin heilahtanut. Hänen hermonsa ja järkensä näyttivät olevan pois tolaltaan. Olivatko liika viina ja mietteet, vaiko suuret vastoinkäymiset kulkeneet liiaksi raudoitetuin anturoin hänen tajunsa ylitse? Niinkö heikko ihminen oli Närhi-Iikkakin, josta Taneli oli melkein luullut, että hän on niitä miehiä, joiden päätä saa vaikkapa porossa keittää… Ja noinko hän oli joutunut tienkululle heikkomielisenä…

Mutta Närhi-Iikka puheli vilkkaasti, liian vilkkaasti ja oudoin elein.

Niin hänenkö olonsa ja elämänsä kutistunut? Ei se vielä niin vähissä ollut kuin tässä näytti. Hän oli yritellyt yhtä ja toista. Nyt viimeksi oikein siistiä käsillä tehtyä työtä: hän oli kelloseppä. Hän oli tullut tänne katselemaan, eikö täällä tarvittaisi sellaista käsityöläistä. Ja muutenkin on ihmisellä kumma halu tulla vanhenemaan ja lahoamaan lähtöpaikoilleen…

Vilkkaasti ja viisaastikin hän puhui, mutta koko hänen olentonsa ilmaisi jotakin vinossa olevaa. Tanelin mieli oli surullinen. Varovasti hän teki joitakin kysymyksiä: missä hänen vaimonsa oli, ja missä hän oli harjoittanut uutta ammattiaan?

Närhi-Iikka ei vastannut mitään näihin kysymyksiin, vaan alkoi selittää, että hänellä oli ollut aikamoinen liike, arvokas kellovarasto. Mutta sitten hän joutui Venäjän keisarin, tämän Nikun, kanssa riitaan ja sanoi itsensä irti tämän alamaisuudesta. Silloin keisari otti hänen kellovarastonsa takavarikkoon ja mynttäytti sen rahoiksi. Hänen itsensäkin täytyi lähteä vähän kuin pakopirtille, tänne syrjään, pois liikeseuduilta…

Tämä oli jo jotakin sekavaa ja ihmeellistä. Taneli sanoi siihen, että ne ovat vaarallisia ne valtiolliset asiat…

— Ovat, myönsi Närhi-Iikka sävyisästi. Pikkuhiljaa se on paras elää. Mutta onhan niitä aina meitä tyhmiäkin, että öykkäritkin saavat tilaisuuden näyttää voimiaan.

Mutta sitten hän avasi nyyttinsä ja Taneli näki, että hänellä todellakin oli taskukelloja ja kellosepän työkaluja. Yhden kellon hän tahtoi välttämättömästi lahjoittaa Tanelille. Tämän oli se otettava.

— Muistoksi, sanoi Närhi-Iikka. — Olemmehan me olleet niin paljon tekemisissä. Eikä tämä minun liikkeeni aivan tässä ole. Sain pelastetuksi pienoisen arkun tavaroita keisarin kynsistä. Olen nyt täällä tunnustelemassa, sopisiko tänne asettua elämään käsillä tehtävällä työllä.

Hän puhui jälleen vallan järkevästi. He muistelivat menneitäkin, sitäkin kuinka he hurstihousut jalassa polkivat reservikasarmin kenttää, että hiekka pölähteli. Mutta äkkiä kävivät Närhi-Iikan muistot kummallisiksi ja satumaisiksi.

— Minä ajoin sieltä hevosella kaupunkiin päin ja siinä, kaupungin lähellä oli, kuten muistat, myöskin pataljoona venäläistä sotaväkeä leirillä. Ja minä en tietänyt ryssän sotalakia. Ne käskivät minun pysähtymään, mutta minä vain yllytin hevosta juoksuun. Niinpä koko pataljoona alkoi ampua jälkeeni ja sellainen oli loppu, että sain maata kolme kuukautta sairaalassa kipsikääreissä…

Närhi-Iikan mielikuvitus näytti elävän ja heiluvan kuin suuri tuli tuulessa. Hänen kiiltävät silmänsä näyttivät näkevän kaiken edessään, hän huitoi käsillään ja epäilemättä uskoi, ettei sen vakaisempia asioita puhuta raamatussakaan. Siksi Taneli ei sanonutkaan hänelle, että jopa sinusta on tullut suuri valehtelija, vaan kysyi:

— Sattuiko sinuun monta luotia?

— Kuusisataa yhdeksänkymmentä yhdeksän osumaa, vastasi Närhi-Iikka ja alkoi sitten selittää nykyisen elämänsä järjestämistä. Kyllä hän taitaa lopultakin jäädä tänne tekopitäjäänsä. Ehkäpä täällä elää: saa aina myydyksi jonkin kellon ja korjatuksi toisen. Tämä kauppiashan möisi tai vuokraisi tuon punaisen mökin tien vierestä. Se kun on sille kaupoissa kiertynyt tarpeettomasti.

Niin Närhi-Iikka puhui ja selitti taasen asioita ylen ymmärtäväisesti. Mutta Taneli uskoi silti, että pilalla on mies, suoraan sanoen hullu. Mutta hänen mielestään oli melkeinpä hupaista, että ihminen on hieman hupsu, kunhan se nyt vielä ymmärtää vähän maallisiakin asioitaan, eikä tule köysien ja koppien tarpeeseen.

Mutta silti hän istui syvissä ja surumielisissä mietteissä paluukuormansa päällä. Niinpä oli käynyt Närhi-Iikallekin, hänen lapsuutensa ystävälle, jota hän oli aina pitänyt jonkinlaisena ihmemiehenä. Niinpä elämä itsekutakin heittelee miten tahtoo.

Iltainen aurinko paistoi ja hullun miehen lahjoittama hopeakuorinen kello tokutti hänen taskussaan.

* * * * *

Aika kului. Kyläkunnassa käsiteltiin maita ja lypsettiin nautoja. Meijerin pilli hihkui aamuisin, maitotonkat kolisivat. Myöskin uutta tapahtui: ensimmäinen sinikupeinen auto kävi kylässä, hyrisevä ja haiseva kummitus, ja nuoret miehet ajelivat polkupyörällä kylän raitilla. Suurempaakin tapahtui: vanha vesimylly purettiin, kosken kupeelle kaivettiin kanava, pato rakennettiin ja pystytettiin myllylaitos, jossa saatiin jyvät jauhoiksi ja ryyneiksi, puunrungot laudoiksi, jossa myöskin joen musta vesi muutettiin kirkkaaksi valoksi. Siinä oli Tanelin mielestä jotakin kummallista ja taikuutta: pylväitä pystytettiin ja lankoja pingoitettiin ja valot syttyivät taloissa ja mökeissä lasisiin onteloihin. Hohtelivat ne Yläpellossa kaupan edessä patsaitten nenissäkin. Tanelin mielestä tämä oli kovin ylävää ja juhlavaa, hiukan kuin ylimielistä. Hän kun oli nähnyt, kuinka päreet paloivat loppuun ja nyt joutivat jo öljylamput loukkoon, ja öljyn kauppa alkoi käydä huonosti.

Mutta muutakin suurta tapahtui, joskin jossakin etäällä. Sanomalehdistä luettiin, että sota on syttynyt, suuri sota, maailman sota. Siellä on tulta ja verta, raunioita ja ruumiita. Tapelkoot. Tottapa heillä on yllin kyllin syytä. Tässä kylässä näytti kaikki käyvän vuodesta vuoteen kuten ennenkin. Naudat ammuivat ja heruivat maitonsa, työväentalolla ja raittius- ja nuorisoseuran talolla puhuttiin asiasta ja soitettiin hanuria. Luettiin sotauutiset ja liimattiin sitten aviisi kamaripöksän seinään tahi käytettiin se nuusniekassa tarpeelliseen tarkoitukseen. Tosin kohosi Purnun kaupoissa hiljalleen kirisperien hinta ja samoin kävi kaikelle tavaralle. Mutta itsekukin lypsi jostakin, kuten muulloinkin, tarpeelliset lantit. Suuri sota alkoi vitkaan vaikutuksensa kaukaisten kylien elämään.

Taneli eli kuten ennenkin Yläpellossa kauppias Purnun tilanhoitajana, hänen vaimonsa kärsi kärsivällisesti ja hiljaisesti ja yksin leinin nakertelua jäsenissään Kitulan mökillä. Heidän tyttärensä Maria oli kasvanut ja päässyt ripelleen. Hän oli nyt piikapalvelijana Isossa Mahalassa ja kävi tansseissa työväentalolla. Mutta hän oli sangen säädyllinen tyttö ja hän voi tarjota iloa vanhemmilleen sunnuntain seutuina jonkin ruoka- ja herkkupalan muodossa.

* * * * *

Sitten tapahtui pitäjässä jotakin, joka ehkä jälleen oli vaikuttava Tanelin jo kauan vakaisesti jatkuneeseen elämään Yläpellon isäntärenkinä. Pitäjään perustettiin osuuskauppa. Siitä oli pitäjäläisten keskuudessa ollut jo kauan puhetta, hankkeitakin. Mutta Purnu, ainoa kauppias pitäjässä, oli sellainen haka, porho, oikea kaupparuhtinas, että hankala näytti olevan sen yhteisen osuuskaupan nousta jaloilleen. Nyt se oli kuitenkin perustettu ja myymälät kohosivat kuin kohosivatkin sekä kirkonkylään että syrjäkylille. Purnu oli saanut kilpailijan. Ostajat vähenivät, kauppa alkoi käydä huonommin. No, joka tapauksessa oli kauppias Purnulla edessään vielä jokapäiväinen leipänsä ja särpimensä. Ja saapahan ihminen levotella. Mutta koska on kauppias Purnu levotellut: aina hänellä on hankkeita ja suunnitelmia. Hän on rapsakka ja iloinen mies ja sanat eivät ole koskaan hänen suustaan puuttuneet.

— Terve, isännät, sanoi hän. Te käytte kauppaa ja viljelette maata. Minä voin tehdä samoin. Minunkin hallussani on tätä isänmaan pintaa.

Ja kauppias Purnu tarttui kynään ja paperiin ja kirjoitti vakaisia asioita. Hän kirjoitti virkamiehille ja valtaherroille, jotka monasti menettelivät yhteisen kansan kanssa niin kuin tahtovat. Nyt kai kauppias Purnu tahtoi saada heidät menettelemään niin kuin hänestä oli hyvä. Hän kirjoitti vakaisia papereita, asiakirjoja. Sitten kului vuosi ja toinenkin hiljaisuudessa. Mutta ne paperit kulkivat kai herrain hyllyillä ja tekivät vaikutuksensa.

Sillä eräänä päivänä alettiin viitoittaa maantielinjaa poikki sydänmaan Tanelin kotikylästä Laahankylään. Tämä tie yhdistäisi kaksi maantietä, lyhentäisi seutukunnan matkaa rautatieasemalle, vaikuttaisi edullisesti monen pitäjän elämään ja kanssakäyntiin. Eikä tietä ainoastaan viitoitettu. Ojia alettiin lapioida, tietä raivata ja karia vetää. Tietä rakennettiin valtion suurilla voimilla.

Ja tämän olivat matkaansaattaneet kauppias Purnun hakemukset ja asiakirjat. Mitä hän oli tarkoittanut? Hän antoi kyllä pitäjäläisten ymmärtää, että katsokaa ihmistä: näin hän voi vaikuttaa ja suuresti edistää koko seudun yhteistä hyvää. Nyt saa siinä köyhä lapiomieskin työtä, ja arvaamaton on tämän tien merkitys, jahka se valmistuu.

Mitäpä tähän oli sanomista? Ehkäpä kauppias Purnu saikin itseään kansan silmissä nostetuksi, jokusen uuden ostajan kauppaansakin. Sitäpaitsi se lyhensi hänen rahtimatkojaan rautatieasemalle. Mutta palvelihan tie yhtä uskollisesti osuuskauppaakin.

Tämä uusi maantie kulki kauppias Purnun maiden halki, poikki Yläpellon takamaasaran. Siinä oli metsää ja oli avara suokin, Susisuo, musta ja voimallinen. Purnu möi niihin aikoihin tämän metsäsaran puut. Pitäjässä tiedettiin puhua, että hän oli osannut tehdä tämän metsäkaupan vähän ovelammin kuin muut. Puutavarayhtiön työnjohtaja oli siitä viinapäissään puhunut ja puskenut vihaa kauppias Purnua kohtaan ja sanonut, että tämä oli kettu ja sanansa syöpä mies. Niinpä pitäjässä tiedettiin, että Purnu oli ryhtyessään metsäänsä myymään tarjonnut tälle työnjohtajalle konjakkiryypyt ja sanonut, että maksa nyt niistä puista yhtiön puolesta niin hyvä hinta kuin suinkin kärsii, niin minä maksan sitten sinulle sen ja sen summan. Näin tapahtui. Purnu sai puistaan hyvän hinnan ja pisti rahat massiin. Mutta sitten hän ei enää muistanutkaan sopimustaan työnjohtajan kanssa.

— Mitä, oli hän sanonut, eikö puutavarayhtiö pysty maksamaan miehilleen taipeeksi palkkaa? Luulisi pystyvän. Niin halvalla viepi puut metsänomistajilta.

Kauppias Purnu on viisas mies. Hän osaa tehdä työtä ja pelata tässä maailmassa. Hän on myöskin sanonut, etteivät nämä metsärahat menekään niinkuin monilta isänniltä pyhäruoan parannuksiin ja väkevään viinaan. Hänellä on muka niin lyhyt kaula, ettei hänen kannata herkutella. Pitkäkaulaisille se sopii. Niissähän herkut maistuvat vähän pitempään. Hän katsoo aina seutukunnan yhteistä hyvää ja vaurastumista.

Nämä tapahtumat ja tuumat ne toivat taasen muutteen Tanelin elämään. Hän joutui pois Yläpellosta, jossa hänen elämänsä oli niin monet vuodet jatkunut. Mutta hän ei silti joutunut pois kauppias Purnun palveluksesta. Ei suinkaan. Kauppias Purnu puhui hänelle höystäviä ja mielillä pitäviä puheita. Sanoi, että sinä olet niin oikea mies, että missä tuo toinen lieneekään. Sellaista miestä hän ei heitä milloinkaan. Hän lupasi Tanelille vapaan asunnon ja ikuisen eläkkeen, jos tämä tulisi liian vanhaksi työhön, kun tämä pysyisi edelleenkin hänen miehenään ja hoitaisi työnsä ja tehtävänsä kuten omansa. Eikä toimittaisi niitä kuin kepillä hämmentäen, kuten toisen työt tavallisesti tehdään.

Ja Taneli mielistyi näihin puheisiin ja niiden puhujaan. Siinäpä vasta oikea mies, mies, joka ymmärtää järjestää työläisensäkin vanhuuden päivät. Siinäpä hänelle turva, jota ei jokainen työntekijä tavoitakaan. Toisenmoinen tuskanpäivän vara kuin tuo työläisen tavallinen vaivaisapu ja vaivaistalo. Sillä eikö suoran ja rehellisen työmiehen ole aina pitänyt saaliinsa syödä heti kissan tavoin? Voiko hän ottaa vanhuuden turvansa lapsiinsa? Mitä apua Taneli voi odottaa ainoalta tytöltään, joka jo oli mennyt naimisiin sangen nuorena köyhän miehen kanssa? Nyt he asuivat pienessä mökissä ja purkivat maailman valkeuteen ihmisen taimia. Ei, Tanelille ei ollut apua lapsestaan. Pikemminkin sait häntä vielä itse hoitaa ja holhota.

Taneli mielistyi siis kauppias Purnun puheisiin ja lupasi häntä palvella kuin omaa lihaansa. Ja kauppias Purnu oli ryhtyvä nyt viljelemään Susisuota, jonka halki se uusi maantie oli johdettu. Tällä suolla maantien vieressä oli vähäinen metsäinen mäki, kuten saari järven selällä. Tällä saarelmalla alkoivat nyt kauppiaan käskystä kirveet napsaa ja valkoseinäinen pirtti kohosi, suuri jos suurikin. Akkunat olivat laveat ja tiilinen uuni kaunis katsella. Tämä olisi nyt Tanelin asunto. Tämä olisi nyt viimeinenkin, sanoi kauppias, Tanelin viimeinen asumus, jossa hän vanhenisi, jossa hän saisi turvallisesti kuolla, vieläpä tietoisena kunnon peijaisista.

Tähän uuteen asumukseensa Taneli muutti vaimoineen keväisenä päivänä. Kitulan torppa jäi ja myöskin Yläpellon talo. Siellä asuivat ja elivät nyt toiset ihmiset. Taneli oli tullut elämään ja kuolemaan Susisaareen suuren suon keskelle.

Mutta te rääkyvät sorsat rapakoissanne ja te juhlalliset, satumaisen pitkäjäseniset kurjet, jotka pelättävän raikuvalla rumpuäänellänne huudatte suon sumuiseen aamuun, te taidatte elää täällä viimeisiä kesiänne. Tämä ei ole enää teidän laidunmaanne. Sinäkin, vilkas ja outoeleinen taivaanvuohi, joka soitat häntähöyhenilläsi suon yläpuolella, sinä saisit virittää soittimesi murhelauluun. Sillä maanne ja vainionne otetaan teiltä.

Jo on Taneli laskeutunut suolle kuokkineen ja lapioineen, ja hänen mukanaan tulee monta miestä, monta kymmentä miestä. Sillä kun kauppias Purnu kerran on ryhtynyt Susisuota viljelemään, tekee hän sen suurella ryymingillä ja komeudella. Hän tahtoo näyttää tälle yksinkertaiselle kansalle, kuinka hän osaa elatuksensa ottaa maastakin yhtä hyvin kuin kaupan käynnistäkin. Monet lapiot alkavat siis luoda viemäreitä ja sarkaojia, monet kuokat kääntää suon pintaa nurin. Työ ja elämä ottavat sijansa suon avaralle ja alakuloiselle pinnalle. Tanelin kuokkakin kääntää siellä omaa sarkaansa. Mutta hän on myöskin ikään kuin päällysmies ja työn vanhin. Hän on isännän edustaja: hän katsoo, että työ tulee kunnollista, mittaa sen ja tekee työlaput, joilla miehet saavat palkkansa rahassa tahi tavarassa itse Purnulta. Kyllähän Taneli, entinen kauppias, ymmärtää sen verran paperityön päälle. Ja kauppias Purnu tuntee hänen paperityönsä ja luottaa siihen. Tuskinpa hän on itse siellä suolla käynytkään.

Mutta siellä on muita miehiä, monta sitkeäsisuista ojuria ja kuokkamiestä. Suorat ja sileäseinäiset ojat johtavat pois suomaan ruskeata vettä, ja yhä laajenee musta kuokan jälki suoaavikon laidassa. Kerran on tuo laaja suo kasvava heinää laidasta laitaan. Kerran sanotaan, että se Purnu, kauppias ja suuri maanviljelijäkin, otti ja raivasi tämän suon.

Tanelin uuden asumuksen ympärillä on ateria-aikojen ja iltojen tullen kuin jokin savotta ja leiripaikka. Sielläpä on käriseviä sianpintapannuja nokinaamaisten miesten käsissä. Tanelin varhain vanhentuva vaimokin on virkistynyt elämään. Hän keittää suurella pannulla sen kaltaista mustaa kahvia, että siinä vaikka tikku pystyssä pysyy. Miehet ojentelevat särkeviä sivujaan ruohikossa ja kielet taivutetaan puheisiin. Siinä pohditaan sitä, kuinka tässä maailmassa tarvitaan kauppias Purnu ja tämän rahat ja epälukuisten miesten sitkeät selät. Siten on tämä maailma järjestetty: köyhän miehen vatsa vaatii leipää ja läskiä ja saattaa hänet yhteisymmärrykseen rahamiesten ja rahojen kanssa. Puhutaan myöskin ennustuspuheita kauppias Purnun tulevaisuudesta, siitä, kuinka moni rikas mies ehtii sitkeähenkisen työmiehen rinnalla köyhtyä. Olihan tämä Tanelikin jo kauppiaana ja kalliina miehenä, mutta tännepä vain sortui Susisuolle kuokka kouraan…

Niin voivat maan mullistajat puhua. Mutta etupäässä he tekevät jotakin. Susisuolla tapahtuu vakaita asioita. Syksyyn mennessä on siellä jo ojia arvaamattoman pitkästi, ja nevan kulon kellertävään pintaan on ilmestynyt avara, musta vyöhyke.

Sitten tulee talvi ja värjää Susisuon sileällä ja valjulla värillään. Sen yllä on hiljaisuus ja pimeys tahi välkkävä tähtien paljous ja joskus revontulien satuinen hohde. Tanelin uusi pirtti maantien laidassa, vasten metsäsaarelman huurteista rintaa on ikään kuin alakuloisiin mietteisiin vajonnut.

Mutta pian tulevat hevosmiehet juhtineen ja savirekineen. Savikuopissa sitkeäsivuiset miehet luoda jutkistavat kuorman jos toisenkin. Suurella, valkealla suoaavikolla on jälleen liikettä ja elämää. Sen pinta rikotaan ja rypytetään loppumattomalla savikuormien jonolla. Keskenkasvuinen poika huutaa ja kiroaa juhdalleen talvisen taivaan alla. Taneli, joka myöskin täyttää kuormia kuopassa, sanoo, että hyvinpä olette lukeneet aapisenne: niinhän siellä ennen sanottiin, että ajaja huutaa ja kananpoika piipattaa…

Rahtijuhdat junnaavat myöskin kuormiaan ylitse suon, sitä vasta valmistunutta maantietä. Mutta Tanelin uuden pirtin, Susisaaren mökin, kohdalla on heillä majapaikka: juhta saa heiniä eteensä ja rahtimies rappeutuneessa turkissaan ja kaulahuivissaan lämmittää kohmettuneita jäseniään mökissä ja puhelee uutisensa. Pitkän, valkean ja pimeän talven päiville löytyy jotakin sisällystä tänne suuren suonkin keskelle, Susisaareen.

Ja sitten tulee kevät. Joku kurki kiertelee ja ääntelee orvon tunnelmissa suuren suon laiteilla, joku taivaanoinas virittää siellä vielä värisevän häälaulunsa pyrstösoittimellaan. Mutta kun kevätvedet ovat kuivuneet, laskeutuvat suolle taasen kuokkamiehet. Vieläkin monta sitkeäselkäistä miestä, vaikkakaan ei enää monikymmenistä laumaa. Kuokkasaroille ajetaan nyt ensi kerran myöskin rullakarhit. Siellä käsitellään myöskin apulantapusseja, siroitellaan kauroja ja heinänsiemeniä maahan, jota aivan äskettäin tallasivat kurkilinnun valtavat varpaat, jossa kypsyivät suomuuraimen ihanat hedelmät. Kesän kuluessa kaura ja heinä nousevat taimelle ja kasvavat. Suolle kohoilee myöskin heinälatoja, joiden valkoiset pärekatot hohtelevat kauas.

Suuren Susisuon laajat ja alakuloiset kasvot saavat aivan uuden ilmeen.

* * * * *

Niinpä on mennyt taasen vuosia, yleensä ylen rauhallisesti siihen nähden, että sota, meteli ja veriset vaatteet olivat tietojen mukaan sangen suuressa käytännössä maailman pääpaikoilla. Mutta tässä kaukaisessa kylässä melkein uskottiin, että kählälle tuo se tappelu käynee, koska siitä ei sen valmiimpaa tule.

Tulipa kuitenkin lopulta jonakin maaliskuun päivänä suuria kuulumisia, kuului pitkin puhelinlankaa ja näkyi sanomalehtien sivuilla. Ryssän keisari ja Suomen suuriruhtinas on kukistunut ja pudonnut lavitsaltaan.

Sepä oli jo vakainen tieto. Siitä sopi puhua. Keisarilta oli otettu niskavoimat pois. Hänen kaunis kuvansa voitiin pudottaa kansakoulun seinältä. Kansa itse ryhtyisi nyt hallitsemaan itseään oikein ja viisaasti. Tässäkin kaukaisessa kylässä ikään kuin metsä kohisi aatteiden ja vapauden tuulen puhaltaessa. Punaisia rusetteja kantoi joka mies rintapielissään.

Niinä päivinä kohosi köyhän työkansankin arvo ja se tuli suuriin luuloihin voimistaan. Tämä työkansa oli yleensä näihin asti ollut hiljaista ja ikään kuin siinä luulossa elävää, että kaikki oli niin kuin ollakin piti, että heidän kohtalonsa oli säädetty ylhäällä ja annettu heille viisaita miehiä herroiksi ja opettajiksi ja paimeniksi. Mutta nyt siinä ilmeni katkeruutta ja pahaa sisua ja suuta. Monet heistä avasivat päänsä ja puhuivat, että niin tässä joutaisi käydä monelle muullekin, eikä ainoastaan ryssän Nikulle. Monet valtamiehet ja rahamiehet joutaisivat lentämään lavitsoiltaan ja pehmeiltä istuimiltaan ja puhtaiden pöytien päistä. Jokunen niistä Latvuskylänkin sitkeäselkäisistä kuokka- ja kirvesmiehistä jutteli puheita, joita joidenkin oli ikävä kuunnella. He puhuivat muun muassa monista paksumahaisista isännistä, jotka ovat kasvattaneet vatsansa köyhien hiellä ja Luojan hoitamien tukkipuiden ytimellä, venyttäneet sisuskalunsa häpeällisen valtavaksi, pian kottikärryllä työnnettäväksi, nautaeläimen rapamahaksi. Olisi muka oikeus ja kohtuus ja heille itsekullekin terveellistä, että hekin joutuisivat kumartumaan metsän puitten juurille, kääntämään nurin suon pintaa. Siinä ehkä suolistokin kutistuisi ja mies tulisi ihmisellisemmän näköiseksi.

Mutta päivät kuluivat, kesä tuli ja kesä meni. Ihmisten tajussa oli kuitenkin ehkä jotakin raskasta ja helteistä, jyrähdyksiä odottelevaa. Kuultiin, että täälläkin oli perustettu jokin suojeluskunta, jokin järjestyskaarti. Oli kaksi ihmisluokkaa: ne, jotka eivät omistaneet juuri muuta kuin ruumiinsa, ja ne, jotka saivat sanoa omakseen ja pidellä jotakin muutakin tämän maailman hyvyyttä. Ja ne katselivat epäillen toisiaan. Leivän puute näyttäytyi myöskin jo näinä aikoina: sitä jaettiin koreilla paperisilla korteilla, määränsä kullekin.

Tuli talvi ja sitten tuli outoja tapauksia. Ei kukaan tietänyt, miten se oikein alkoi. Mutta häikän aika oli äkkiä aivan käsissä.

Tässä pitäjässä sai suojeluskunta sangen helposti vallan ilman aseellista yhteenottoa, kuten yleensä maan pohjoisessa osassa. Joitakin työväenaatteen miehiä vangittiin, etsittiin ja löydettiin toimettoman punakaartin aseita. Olivatpa asiat kuitenkin menneet niin iholle, että jotkut punaisimmat ja pahasuisimmat pitäjän miehet saivat lopettaa päivänsä pyssyn kuulista. Siellä helmikuisella lumella oli pienoinen ruumiskasa. Puhuttiin, kuinka muuankin köyhä akan kuvatus oli sitä kierrellyt ja puhellut, että siellä se poikakin makaa ja isän turkki päällä. Mutta jotkut valkoisen aatteen miehet kuuluivat puhuneen vähän kuin vahingoniloisesti, että sielläpä he saivat sen ihanne valtakunnan: kolme kyynärää maan alla.

Kaikki huomasivat, että nyt ovat käsissä totiset ja vakaiset päivät. Ei ollut hyvä päästää suustaan kaikenlaisia ääniä, muuten voit pian olla ylen hiljainen ihminen. Opetus osattiin antaa nopea ja tepsivä.

Taneli säilyi erillään niistä asioista. Hän oli jo iälle ehtinyt mies. Hän asui suuren suon keskellä ja teki töitään. Hänellä oli kauppias Purnulta tiedossa ikuinen eläke. Hän kuunteli, mitä joku hänelle puhui tapahtumista ohi kulkiessaan, ja ihmetteli ajan kovuutta ja kiivautta. Saattoipa hän puhua leikkipuheitakin ihmisen rauhoitusajan loppumisesta.

Sitten seurasivat sotakuukaudet. Punakaartihan oli saanut etelässä vallan ja pyrki pohjoiseen, ja valkokaarti tunki etelään. Sodan räiske ei nytkään kuulunut tähän kaukaiseen kylään, mutta etelämpää tuotiin verisiä ruumiita, jotka haudattiin kirkkomaahan suurella komeudella ja pyssyn räiskeellä.

Sitten tuli kevät ja voitto, vapaus ja itsenäisyys. Tuli myöskin ruoan puute ja vähäväkisille suora nälkä. Tanelikin sai nylkeä petäjän kuorta leipäänsä, kuten moni muukin. Muistuipa siinä mieleensä se pitkään nielettänyt nisu siellä Amerikan maassa, ja hän ajatteli, että onpa ihmiselämässä aikansa kutakin. Ohikulkijalle hän saattoi julistaa, että kyllä sota on surkia seikka, vaikka sillä lieneekin saavutettu itsenäisyys ja muita hyviä asioita. Mutta köyhän ja nälkäisen ihmisen suussa eivät maistu komeat puheet, hänen silmäänsä eivät ilahduta juhlalliset patsaat sankarien haudoilla.

Kun Taneli sinä kevännä puri pihkanmakuista leipäänsä ja painoi sen vatsaansa kehnojen särpimien keralla, mietti hän monasti ja puhuikin työkansan lyhyestä ymmärryksestä, kun se lähti leventämään niukkaa leipäänsä pyssyntorvilla ja pistimillä. No, moni heistä sai riittävän ja tukevan leipäkortin, mutta loppujen elämä näytti menneen yhäkin heikommille pohjille.

Näihin aikoihin heräsivät taasenkin kauppias Purnun toimeliaassa tajussa uudet tuumat. Hän ei ollut löytänyt tyydytystä Susisuon viljelemisestä, eipä koko paikkakunta häntä enää miellyttänyt. Hänen luulonsa mukaan väestö kantoi vihankaunaa häntä vastaan ja karttoi hänen kauppaansa, ja kunnan miehet rasittivat häntä sietämättömän raskaasti veroilla. Niinpä kauppias Purnu katseli ympärilleen ja oli havaitsevinaan jossakin toisessa pitäjässä otollisemman laidunmaan elämälleen. Hän oli pyyhkivä tämän paikkakunnan tomut saappaistaan. Ehkä täälläkin sitten joskus herätään ja huomataan mitä on menetetty.

Kauppias Purnu siis järjesteli muutosta elämäänsä näinä kiihkeinä aikoina. Hän lopetti kauppansa ja möi koko tavaravarastonsa osuuskaupalle. Hän möi myöskin kiinteimistönsä ja maansa. Alapellon talon kuului ostaneen Ison Mahalan isäntä, vielä nuorehko, mutta vakaasti toimelias mies, joka oli näinä sotavuosina kaikessa hiljaisuudessa maan hedelmillä ja lehmänanteella kartuttanut sievoisesti omaisuuttaan. Ja nyt hän laajensi maitaan kokonaisella talolla saaden myöskin haltuunsa Susisuon komeasti aloitettuine viljelyksineen.

Taneli kuuli kaikista näistä ja tuli mieleltään hieman levottomaksi. Miten käypi kaikissa näissä mulkkauksissa hänen ikuisen elatuksensa ja kaunniitten peijaistensa? Muistiko kauppias mitä järjestää myyntihommassaan? Mutta olihan hän niin oikea mies. Taneli oli kyllä jo aikeissa lähteä puhuttelemaan häntä itseään, mutta sitten tuli uusia huhuja, ohikulkijain kertomia.

Kauppias Purnu ei olekaan onnistunut hankkeissaan ja ostoissaan toisessa pitäjässä. Ja sitten hän on ryhtynyt katsastelemaan kauppojaan täällä ja havainnut tehneensä tyhmästi. Rahahan näytti näinä aikoina kadottavan kaiken arvonsa, mutta maa ja maantuotteet olivat vakaisia arvoesineitä. Kauppias Purnu kuului yritelleen saada kauppojaan puretuksi, siinä onnistumatta. Ja hänelle kuuluivat tulleen tuskan päivät ja unettomat yöt, katkerat katumuksen ajat.

Oli jo käsissä kesä ja Taneli ja joku toinen mies olivat Susisuolla kuokkatöissä. Heillä oli ennen annettu lupa tehdä siellä töitä milloin vain voivat, ja mitään kieltoa ei oltu annettu. Työnteosta oli kuitenkin nyt puhti ja saatto poissa, sillä ruoat olivat ylen heikot. Ja heikko työteho tiesi sitä, että ruokakin kävisi yhä kapeammaksi.

Tänne suolle ilmestyi sitten eräänä päivänä kauppias Purnu kiiltävissä saappaissa ja nahkainen salkku kainalossa. Hän tuntui yhtä puheliaalta ja rapsakalta mieheltä kuin ennenkin, kukaties entistä vilkkaammalta.

Taneli ilostui peräti hänet nähdessään: nythän hän kuulisi mitä niissä puheissa on perää. Kuinka on hänen tulevaisuutensa järjestetty? Onko kauppias myönnyt tämän suon ja maan?

— Myynytkö? Kuuluuhan sitä kansa hölyävän. Ja minähän olen kauppias, minä myyn ja vaihdan. Mutta kyllä minä tällä kertaa olen täällä isäntä. Elä huolehdi ollenkaan, kyllä puheet pitävät. Iskekää päälle vain, palkka siitä maksetaan.

Sitten noustiin suolta Tanelin pirttiin, missä keitettiin kahvit. Kauppias otti salkustaan pullon ja lirautti sekaan kermaa, jota ei kissat kuulu haistavan. Sitten hän otti salkustaan papereita ja sanoi, että tässähän on nyt tosimiehiä todistajiksi. Mitä papereita ne olivat? Taneli ja se toinen kuokkamies olivat tulleet iloisiksi ja naureleviksi. Ollapa mitä olla. Hyvä mies oli tämä kauppias, laatuun käypä mies. Sen verran he kuitenkin käsittivät, että ne paperit olivat uudet kauppakirjat. Niissä todistettiin, että kauppias Purnu jälleen oli maittensa ja tavarainsa isäntä ja omistaja. Taneli ja se toinen työmies piirustivat niihin papereihin nimensä. Kauppias Purnu antoi heille myöskin rahaa kuokkatyöstä. Sitten hän pisti paperit ja pullon salkkuunsa, nousi ja lähti.

Tanelin mieli oli tämän käynnin johdosta keventynyt ja ilostunut. Olihan hyvä tietää, että tuo niin laatuunkäypä mies ei ollut häntä hylännyt. Ruoan niukkuus tosin vielä vaivasi. Mutta ehkäpä se oli hetkellistä. Olihan sotahommat jo heitetty ja ryhdytty peltotöihin.

* * * * *

Tuli syksy ja maasta saatiin sato, koottiin vilja ja juurikasvit. Maanmies havaittiin kaiken perustaksi ja pohjaksi niinä aikoina. Oli jälleen opetettu ihminen havainnollisesti uskomaan todeksi vanha sana, että leipä on pääasia. Tosin eivät köyhemmät vieläkään voineet sitä leveästi haukata: määrän perästä sitä tippui. Mutta hyväpä näinkin.

Monta ainetta oli näihin aikoihin niukasti. Kaikkien hyppysiin ei riittänyt tupakkaa eikä muutakaan elämän koreutta. Mitä rahamies sai, sen hän sai satumaisesta hinnasta. Varakkaat kokosivat varastoja, keinottelijat keräsivät rahaa ja rikastuivat. Rahaa oli, paperia. Kyläkunnassa myötiin ja ostettiin taloja alituiseen. Keinottelun, kaupalla ja viisaudella elämisen ja rikastumisen himo oli istunut yhteiseen kansaankin.

Näinä päivinä lähestyivät raskaat koettelemukset Tanelia. Ehkäpä hänen sielunsa oli jälleen kuurauksen tarpeessa, ehkä se oli liiaksi jammertunut lihaan ja maailmaan.

Tapahtui niin, että eräänä päivänä Susisaareen tuli Laati niminen mies, pienoinen tukkipomo. Hän oli jo vanhahko, mutta vielä pysty mies. Viikset pörhöttivät komeina hänen tavattoman paksujen, kaksinkertaisten huultensa yläpuolella. Hän sytytti oikein kunnollisen tupakan, mitä niihin aikoihin sai pitää äveriäisyyden ja älyn merkkinä, tarjosi Tanelillekin, puhui soveliaat esipuheet ja toi sitten ilmi asiansa. Seikka oli se, että hän oli tullut katsomaan omaa taloaan. Hän oli ostanut tämän Susisaaren mökin kauppias Purnulta.

Sepä oli sana. Taneli ällistyi ja säikähtyi, meni aluksi aivan sanattomaksi, mutta pystyi lopultakin ilmituomaan, että ei noissa liene perääkään sellaisissa puheissa.

Mutta silloin pieni tukkipomo Laati vähän loukkaantui ja kopautti poveaan ja sanoi, että täällä on tokumentit ja kaivoi ne lopuksi esiin. Kauppias Purnu oli hänelle myönyt tämän asumuksen. Eikö hän ollut sen omistaja? Eikö Taneli asunut tässä vain vuokralla, eli aivan kuin armosta? Vai oliko hänellä ehkä lailliset omistuspaperit?

Taneli oli hämmästynyt, eikä osannut muuta sanoa kuin että papereita ei ollut, mutta oli kauppias Purnun pyhä lupaus, että hän saisi tässä asua elinaikansa. Vieläpä saisi työkyvyttömyyden tultua elatuksen ja kuoleman tultua maahanpanijaiset.

Laati sanoi, etteivät ne asiat hänelle kuuluneet. Saattoipa olla niin kuin Taneli sanoi, mutta paljonhan niitä maailmassa puhutaan ilmanaikuisia tupakkapuheita. Hän oli nyt kuitenkin tämän Susisaaren mökin ostanut ja tulisi siihen asumaan aivan kohta. Taneli saisi katsella itselleen muuta olinpaikkaa.

Nämä puheet pidettyään Laati nousi ja lähti, mutta lupasi pian tulla takaisin vaimoineen ja kaikkine olemisineen. Taneli nousi ja lähti myöskin. Hän aikoi kauppias Purnun puheille. Mutta hän ei tavannut tätä. Kukaan ei tietänyt missä hän sillä haavaa oli. Kylällä kuulikin hän outoja ja ihmeellisiä seikkoja kauppias Purnusta ja tämän asioista. Ne tuntuivat olevan aivan sekaisin. Huhuttiin jos jonkinlaista väärennetyistä asiapapereistakin ja muista. Kauppias Purnulla kuuluivat olevan edessä tukalat ajat. Sanottiin hänen jo edesvastuusta päästäkseen teeskentelevän syyntakeettomuutta, tekeytyvän hulluksi, kuten joskus Israelin Taavetti.

Taneli palasi siis Susisaareen niine tietoineen ja tunsi mielensä ja elämänsä raskaaksi. Niinkö ihminen pettyy ja petetään vielä vanhoilla päivillään? Laaja suo aloitettuine viljelyksineen näytti harmaalta. Sinne ei enää tuntunut osaavan lähteä kuokkaa heiluttamaan, kun ei edes tuntunut varmalta, maksaisiko siitä kukaan palkkaa.

Muutakaan työtä ei ollut.

* * * * *

Syksy ehti pitemmälle, näytellen jo routaa ja lunta. Silloin eräänä päivänä tuli Susisaareen pieni ja paksuhuulinen tukkipomo Laati muuttokuormineen ja vaimoineen. Taneli oli ollut metsässä polttopuita keräilemässä. Mökilleen palatessaan hän näki sänkynsä ja pöytänsä ja muut vähät kapineensa kartanolla. Laati oli vienyt omat tavaransa sisään ja leventeli siellä nyt isäntänä. Tanelin Kaisa vuodatteli vettä silmistään. Näyttiväthän he nyt joutuvan talvisen taivaan alle. Oliko heidän nyt lähteminen kylälle anelemaan turvaa, jonkun armeliaan ihmisen katon alta?

Mutta siinähän oli pieni ja nokiseinäinen sauna. Sen oli Taneli rakentanut omin varoinsa ja apuinsa. Siinä ei kauppias Purnulla ollut osaa eikä arpaa. Laati kyllä oli sitä mieltä, että hän oli ostanut Susisaaren saunoineen päivineen, mutta eipä hän kuitenkaan voinut estää sitä, että Taneli laittoi saunan suitsuten lämpenemään ja työntyi sinne vaimoineen. Laati sai, ainakin toistaiseksi, tyytyä siihen, että Taneli piti saunaa omanaan.

Niinpä Taneli oli joutunut elämään savuista saunaelämää. Ja koko hänen elämänsä näytti olevan vain surun sauhua. Eräänä päivänä tuli lautamies ja haastoi hänet oikeuteen. Sillä hän oli sekaantunut kauppias Purnun juttuihin. Miksi hän oli mennyt piirtelemään nimensä tämän sotkupapereihin? Väärä todistus: siitä antoi jo tuntuvan rangaistuksen ajallinen oikeus, puhumattakaan iankaikkisesta.

Tukalaa ja ahdistavaa oli nyt Tanelin elämä. Yöllä ei saanut unta, ja paita sikesi täpötäyteen täitä, ja päästä katosivat kaikki hiukset. Se oli häpeällisen paljas, kun taasen naamoissa rehoitti parta kunnioitettavan harmaana ja takkuisena. Ja jumalisuus ja uskonnollisuus tunkivat taasen ylenpalttisina hänen mieleensä. Jumalaan ja näkymättömiinhän on ihmisellä turva tuskan päivän tullen. Ensikerranhan Tanelilla oli meno lakitupaan. Ja edessä olivat väärät todistukset.

Hän oli ylen levoton ja sairas sielultaan. Hän käveli saunastaan Laatin pirttiinkin puhumaan jumalisia, sitäkin, kuinka piru teettää jos jotakin lihaltaan heikolla ihmisellä. Mutta vähänpä tästä oli lievitystä. Vanha tukkipomo oli savotoissa ja liikkuvissa töissä oppinut komeita puhetapoja.

— Joo, hitaastihan se käypi parannuksen teko meiltä köyhiltä, jotka emme voi rahoista rakentaa turvaa maailman pahuutta vastaan. Tosi on se vanha sana, että hyvä on kokan syöjän herraa kiittää. Minäkin olen montakymmentä vuotta kääntymystä tehnyt, eikä ole vielä kuin huulet nurin…

Niin puhui Laati leikkipuheita paksuista, kaksinkertaisista huulistaan. Mutta Tanelin mieli oli murheellinen. Hän ei saanut nyt iloa eikä lohdutusta tällaisista puheista.

Tuli lopulta se vaikea päivä, tuskallinen päivä. Raskaat olivat Tanelin askelet, kun hän käveli käräjäpaikalle. Mutta kun hän sieltä palasi, nousivat hänen jalkansa joustavasti, mieli oli keveä ja tuskasta vapautunut ja kasvot kirkastunet. Onpa maailmassa sentään hyvyys ja oikeuskin jossakin nurkkajuurissa.

Siellä käräjätalon nurkalla Taneli oli nähnyt vanhan Laki-Matin, asianajajan, oikeuden enkelin, kuten tämä kieleltään nokkela mies saattoi itseään nimittää. Hänet Taneli vei vähän syrjään ja uskoi hänelle asiansa ja huolensa ja sai viisaita neuvoja halvalla hinnalla. Sitten hän seisoi korkean oikeuden edessä ja selitti asiaansa. Kuinka hän oli mennyt piirustamaan nimensä tällaisiin papereihin, mennyt todistamaan sellaista, mistä hän ei mitään tietänyt.

Taneli sanoi, että hän oli vanhan ajan mies, kirjantaitamaton ja luonnostaan yksinkertainen ja tyhmänsekainen. Hän oli kauan ollut tämän kauppias Purnun työmiehenä ja oli monasti ennenkin piirrellyt nimeään tämän papereihin ilman, että siitä oli mitään jälkipuheita kuulunut. Niin että jos hän tässä oli langettanut syyn päällensä, oli se tapahtunut vain suuresta tietämättömyydestä ja ymmärtämättömyydestä…

Tuomari katsoi häneen pöytänsä ja silmälasiensa takaa tutkiskelevin ja tutkimattomin silmin. Hän teki Tanelille ja tämän todistajatovereille muutamia tiukkoja kysymyksiä ja pudisteli päätään. Sitten hän teki kysymyksiään myöskin kauppias Purnulle, joka seisoi siellä myöskin laihtuneena ja kärsineen näköisenä. Mutta hänen kielensä toimi yhäkin vilkkaasti. Hän puhui laajalti. Tuomari ärjäisi jo hänelle pariinkin kertaan, että olkaa hiljaa. Sitten hän äkkiä sanoi Tanelille ja tämän toverille:

— Menkää ulos.

He menivät. Laki-Matti tuli heidän luoksensa ja sanoi, että kiittäkää onneanne, sillä niin taisitte päästä kuin koirat veräjästä. Nyt olette vapaat menemään ainakin toistaiseksi. Menkää siis, elkääkä silleen syntiä tehkö.

Niinpä Taneli ja se toinen kuokkamies lähtivät astumaan keventynein ja ilostunein mielin, kielin ja jäsenin. Heidän sielunsa kiittivät Taivaan Isäntää, joka oli johdattanut kaikki parhain päin.

Kuinka rakkaalta näyttikään nyt Tanelista se savuinen sauna suuren suon keskellä ja myöskin hänen vanha vaimonsa, joka oli odottanut siellä huolestuneena ja kuuli nyt mieheltään huojentavat ja mieltä ilahduttavat sanat.

Viuh-vauh! Se raskas juttu oli mennyt ohitse. Hoi, henkiin ihminen ja hänen eläväinen sielunsa.

* * * * *

Asiat alkoivat järjestyä. Kauppias Purnu joutui pois pitäjästä ja sai oikeudessa heliseviä sakkoja. Mutta siksi liukas hän oli vielä pinnaltaan, etteivät lain sormet hänessä pahemmin pysyneet. Kuin kala hän karkasi pyytäjän kourasta väljään veteen.

Osuuskauppa peri hänen sijansa kaupankäynnissä ja Ison Mahalan isäntä, toimelias maanviljelijä, Yläpellon talon ja suuren Susisuon. Taneli on hänen kantatyömiehensä suolla. Mutta avaran pirttinsä ja kuvitelman eläkkeestä ja juhlallisista maahanpanijaisista hän on kadottanut. Hän asuu talven saunassaan. Hänen raamattunsa ja uskonkirjansa savustuvat lauteiden kulmalla ja hänen jumalisuutensa savustuu samaten. Herra on häntä taasen armahtanut, ja usko väljähtyy ja sijaan tulee suruttomuutta ja kevytmielisyyttä. Se ilmenee muun muassa siinä, että hän myöpi aikaisemmin hankkimansa Laestadiuksen postillan uskon veljelle, koska se mies hänen mielestään oli liian ravakka meikäläistä haukkumaan.

Kesän tullen hän muurauttaa saunaansa pienen uunin ja naulailee siihen lattian, muodostaa siitä pienen, mustan mökin. Hänen kuokkansa ja lapionsa laajentavat jälkiään suolla. Hän voi Kaisoineen syödä leipää ja kuumentaa kahvia.

Siinä hänen entisessä laajassa pirtissään asuu edelleenkin turpeahuulinen pieni tukkipomo Laati vaimoineen. Heidän lapsensa ovat jo kasvaneet aikuisiksi, menneet ja elävät jossakin omaa elämäänsä. Mutta Laati-ukkokaan ei ole vielä mikään laho mies. Hän on kesät uittoväylillä ja lajittelupaikoilla pienessä pomon virassaan. Myöhään syksyllä hän palaa pienenä rahamiehenä mökkiinsä ja vaimonsa luo. Hän ei enää mielellään lähde lumisiin metsiin leimailemaan puita ja mittailemaan niiden kokoa. Hänelläkin on omat kotkotuksensa. Hänkin haluaa järjestellä elämäänsä ja elää sitä niin kuin hyväksi näkee.

Tämä vanha tukkilainen haluaa oleilla talvensa ikäänkuin herraskaisen kauniissa ympäristössä. Hän on naulaillut korkkimaton asumuksensa lattialle, maalailluttanut uunin rinnan ihmeellisen koreaksi ja liimauttanut seiniin punakukkaiset tapeetit. Hänen siipikarjansa, kanat ja komea kukko, asuvat myöskin tässä kauniissa huoneessa ja jättävät mustan- ja valkoisenkirjavat merkkinsä korkkimatolle ja pöydän latvallekin. Mutta Laati-ukko on herkkusuu: hän haluaa joskus saada kanankovia suunsa nahalle. Ehkäpä myöskin nuo puhtaat ja punahelttaiset linnut kuuluvat hänen mielestään kauniiseen kalustoon. Sillä lasiset kannutkin ja posliiniset lautaset, kuten myöskin kiiltävä haarukka ja veitsi, tällä miehellä pitää olla. Monasti kevättalvella elämä voi olla ahdasta: leipäpalaa ja keltaista, käpertynyttä silakkaa hän käsittelee pöytäaseineen ja kaataa kannusta sinistä sintunestettä. Mutta ne maistuvat kai hyvältä ja ovat ravitsevia herraskaisten vehkeitten ansiosta. Tyytyväisenä, hän istuu keinutuoliinsa, sytyttää armiron ja puhelee kesämorsiamista eukkonsa kiusaksi.

Mutta syystalvella, juuri kun hän on palannut kesäretkeltään pienenä rahamiehenä, hänen elämänsä voi olla juhlavaa. Hänellä on silloin käsillä mahtava parrunpää ja kiiltävä pikari. Hän kaataa silloin ryypyn Tanelillekin, joka saapuu häntä tervehtimään. Taneli on jo unhoittanut näränsä Laatia kohtaan. He ovat rakentaneet yhteisen saunan. He elävät niinkuin naapureille ja kylänmiehille sopii. He miettivät, aprikoivat ja nauravat. Elämä ei ole masentanut näitä vanhuksia. He ovat molemmat iloluontoisia, hieman ärtyisän hupaisia. He eivät ole niitä viisaimpia luomakunnassa, koska he ovat elämässään paljon vaivaa nähneet, mikä ei liioin liene järjen mukaista. Mutta he ovat niitä tarpeellisimpia jäseniä ihmiskunnassa, kaiken perustus, väkevien voiman ja viisaitten älyn. He ovat yksiä tuhansista. Heitä ei huomata. Mutta ilman heitä ei olisi kauneutta eikä kukkia, ei elämän koreutta, eikä rikkauden loistoa. He ovat niitä, joilla elämän raskas, rautainen jyrä lannoittaa ja höystää köyhän maan.

Toinen heistä on aina askarrellut puitten kimpussa kuten tikka, toinen möyrinyt enimmäkseen maata myyrän tavoin. Nämä ovat nyt heidän elämänsä juhlahetkiä kiiltävän pikarin ääressä korkkimatolla varustetussa huoneessa. Heidän mielikuvituksensa tekee katselmusretkiä, he puhelevat korkeita asioita. Kuokkamies lienee taipuvainen vanhoillisuuteen, koska hän esittää seuraavan elämänkatsomuksen: maailman asiat eivät ole parantamalla parantuneet. Miksi, esimerkiksi, pudotettiin lavitsalta kaksi niin hyvää miestä kuin ryssän keisari Niku ja tämän pitäjän entinen kauppias Purnu? Ei ollut kuokkamiehellä henkilökohtaista aihetta ylistää tätä vähän liian viisasta miestä, joka lupasi hänelle eläkkeen ja olikin vähällä vähimmittäin saada hänet eläkevaariksi oikein komeaan taloon, kiviseen ja monikerroksiseen… Mutta tottahan oli, että Niku lähetti tänne jauhoja ilman määrää, ja Purnu jakoi niitä halvasta hinnasta kaikelle kansalle. Sitten vallankumous karkoitti Nikun ja osuuskauppa Purnun. Mitä tapahtui: tuli kaiken puute ja selvä nälkä. Tosin nyt jo tuntuu helpottavan, mutta ei ole elämä entisen veroista.

Mutta puutavaran käsittelijässä on kai jotakin punaisuutta ja kapinahenkeä. Sillä hän laulaa laulun kommunismin parantamisesta: kuinka siihen saksalaiset pillerit olivat parhaita, vaikkakin maistajille karvaita.

Myöskin toisenkaltaisen laulun hän laulaa, surullisen kauniilla sävelellä. Näin hän laulaa: — Alasti synnyin maailman helmaan… Ja lausuu väliin — Ja nyt jo oleilen näinkin hyvässä asussa. Sitten taasen laulat — Itkulla aloitin eloni tään… Siihen selitys: — Ja nyt jo olen näinkin hyvällä mielellä, iloinen poika…

Molemmat miehet nauravat. Eihän ole tosiaankaan syytä suruun: näin on edistytty onnessa ja olosuhteissa siihen katsoen kuinka vähin välikappalein itku suussa elämä aloitettiin.

Sitten he juhlivat, kaksi vanhaa miestä, kunnes parrunpää on tyhjä kuin rumpu. Vanha tukkipomo elää talvensa kauniissa huoneessaan ja keinutuolissaan. Varat ovat vähäiset, mutta talvi niillä sivuutetaan rauhallisesti. Jonkin kerran sattuu sellainen tapahtuma, että kukko tipauttaa valkoisen ja mustan kirjavan jälkensä kirkkaaseen pikariin. Laati-ukko on yleensä ylen suvaitsevainen tätä luontokappaletta kohtaan, mutta tämä on kuitenkin liiallista ylitsekäymistä. Hän etsii kirveen ja pölkyn ja huolimatta vaimonsa ja kukon äänekkäistä armon rukouksista hän täynnänsä pyhää ja armotonta kiivautta mestaa korean, punahelttaisen linnun. Mutta aamulla hänellä on lähtö kylälle etsimään uutta sulttaania kanarouville.

Toisen kerran sattuu, että hammaspiikkiä hänen telassaan äityy särkemään, päiväkauden hän istuu ja kävelee synkkämielisenä ja ärtyneenä ja syntisesti manaten. Sitten hän sitoo hammaspiikkiinsä lujan narun ja naruun halon, istuu lattialle ja viskaa halon voimalla päänsä ylitse. Sitten hän ähkyy ja sylkee verta ja kirouksia. Mutta kipeästä hampaasta hän on vapautunut.

Niin talvi kuluu ja kevät tulee ja vedet vapautuvat. Laati-ukko lähtee vesireittien vapauteen ja työhön. Mutta syksyn tullen hän sieltä palaa pienenä rahamiehenä korkkimatoin ja punakukkaisin tapetein kaunistettuun huoneeseensa ja oman vaimonsa ääreen.

Hän elää elämäänsä niin kuin osaa, mies, joka on monta kymmentä vuotta tehnyt kääntymystä, mutta saanut vasta huulensa nurin.

* * * * *

Vuodet ja vuodenajat kiertävät järkähtämättöminä maan ylitse. Niillä on yhäkin samat tuimat tahi leppeät ilmeensä. Sade, tuuli ja auringon hohtava hymyily ovat kaiken yläpuolella.

Mutta jos joku entinen mies, jonka hyppyset ovat jo ammoin pehmenneet, nousisi täysin muistin ja aistein kuopastaan, niin hän tuskin tuntisi elämänsä laidunmaita. Kuinka toiselta näyttääkään nyt Susisuo, jonka pehmeässä ja alakuloisessa leveydessä ennen kurjet ja taivaanoinaat asuivat: se kasvaa nyt heinää laidasta laitaan. Sen pinnasta kohoaa epälukuinen määrä harmaita latoja. Sen ylitse ojentautuu yhä lujittuva, ruskea maantien nauha, jolla vain joskus talvisin näkyy enää rahtimies kiusattuine juhtineen. Öljyjen voimalla kulkee tietä tavara-auto valtavine kuormineen. Siinä kuljetetaan ihmisiä pitkässä katetussa vaunussa. Susisaaren mökkien sivuitse hyrisee myöskin vöyräitten ihmisten silmäin pyynti ja elämän koreus puhdaskupeisissa autoissa.

Susisuollakin työskentelee outo ja voimallinen juhta: Ison Mahasen traktori. Se kyntää ja äestää nurkumatta. Ajajan huutoa ja kirousta ja ruoskan ääntä ei kuulu. Mutta yhä tarvitaan suon laiteilla kuokkamiehen vahvaa selkää valmistamaan sille tietä. Siellä nyökkyy ja kiskaisee vanha Taneli kuokkarautoineen. Sieltä hän irroittaa leipänsä.

Harvoin hän käypi enää kylällä, jossa on paljon puhelinlankoja ja sähköjohtoja, taikamaista kosken vesistä kiskottua valoa lasisissa onteloissa. Siellä on myöskin taloissa outoja kojeita, jotka taivaan tuulista haravoivat puhetta ja peliä iltojaan istuvien ihmisten iloksi.

Vielä harvemmin hän käypi kirkonkylässä, jossa on äskettäin kuollut ja haudattu Närhi-Iikka, hänen entinen ystävänsä, joka oli joskus viettänyt hyviä päiviä ja ymmärtänyt paljon asioita. Nyt viimeisinä aikoina hän oli ymmärtänyt paikalleen vain kellojen rattaat ja koneistot. Hänen kaikki muut mielipiteensä olivat epäsuhtaiset ja satumaiset. Ja sitten hän kuoli yksin ja köyhänä, kellojensa koneisto erinomaisen täsmällisessä pyörinnässä, mutta mielensä rattaat kummallisen hupaisessa käynnissä.

Taneli on käynyt hänen haudallaan, alakuloisella ja köyhän paljaalla sorakasalla. Tuo vanha kuokkamies näyttää aivan katoamattomalta ja patsasmaiselta siinä seisoessaan. Hänen päällensä on kyllä laskeutunut ikään kuin ajan harmaa tomu ja hänen päänsä on häpeällisen kalju ja puhdas, kun hän ottaa lakin päästään. Hän miettii, että niin me täältä kaikki menemme suurine viisauksinemme ja hulluuksinemme. Ei ole rahamiehelläkään ainoatakaan lanttia taskussa, kun hän astuu Herramme eteen. Tanelin mieleen tunkee taasen ylenpalttinen uskonnollisuus.

Maailma käypikin hänestä yhä oudommaksi ja kummallisemmaksi. Viinakin on nostettu korkealle apteekin hyllylle. Sillä apteekkikin äikein hajuin seisoo nyt kirkonkylän mäellä. Siellä on myöskin puhdaskauhtanainen lääkärimies. Seudun entinen lääkemies, Syinmaan tietäjä, on hänkin jo mennyt vuosia sitten kaiken maailman tietä, kaikkine mahteineen ja salamyhkäisyyksineen. Eipä Tanelilla tosin enää olekaan mitään erikoisempaa innostusta viinan katoaviin iloihin. Ei hän etsi metsäkeittäjien pontikoita, eikä pirtunkuljettajien läkkiastioita. Hän voi vieläpä kieltäytyä tarjotustakin ryypystä. Hänen mielensä on kohta yhtä puhdas kaikista tämän maailman turhuuksista kuin päälakensa hiuksista. Hän onkin sanonut, ettei järki eikä viina eikä hiuksetkaan sovi samaan päähän.

Kesät ja talvet hän möyrii teräkaluineen suolla, talvella luoden savikuormia, harmaana ja hieman köyrynä, mutta yhä vielä miehisten miesten veroisena. Hänelle ei tapahdu suuria asioita. Mutta jonkin kerran hän näkee ihmeen. Jonakin syksyisenä päivänä hän kuulee salamyhkäistä surinaa ja näkee valtavan linnun lentävän taivaalla suoaukean ylitse. Se on lentokone: järkiviisaitten siittämä ja synnyttämä teräksinen lintu. Taneli katsoo sitä sieltä alhaalta kuokkaansa nojaten, kunnes se katoaa. Yhä se tämä maailma viisastuu, on hänen aatoksensa. Hänen mielensä ihmettelee maailman viisaitten älyä, taitoa ja tointa. Hänen mieleensä ei juolahda ajatella itsestään suuria, möhkälemäisiä ajatuksia.

Ei hän siis mieti, että kimpoilkaapa minkä kimpoilette, maahan te kuitenkin lopuksi tulette. Maa on teidän astinlautanne. Te tarvitsette paljon tällaisia miehiä, kuin on tämä kuokkamies alhaalla suolla. Ilman heitä kuihtuisi kaikki teidän viisautenne, toimenne ja komeutenne. Maankasvuja ja maanhedelmiä te kaikki tarvitsette. Se on ainoa välttämätön. Niistä te loppujen lopuksi annatte mitä hyvänsä. Muilla vehkeillä ja puuhilla on vain se arvo mikä niille tahdotaan antaa.

Taneli näkee myöskin sen kun rautatielinja viitoitetaan halki seutukunnan. Rautaiset kiskot asetetaan paikoilleen ja hiekkaiset penkeret kohoavat. Juna kulkee puhkuen aivan läheltä suurta Susisuota. Iso Mahanen voi pullistaa tyytyväisenä valtavaa vatsaansa: kaikki menee oikeinpäin. Hän on hyvän osan valinnut. Kyläkunnan laitaan rakennetaan asemarakennukset, kookkaat ja värikkäät.. Niiden ympärille juurrutetaan kaunistukseksi puita ja pensaita.

Koko seutukunnan kasvojen ilme muuttuu valtavasti. Elämä kohisee sen ylitse.

Mutta Tanelin elämän ympärillä ei ole enää mitään kohisevaa. Mitään erikoista ei voi hänelle enää tapahtua. Ehkä oli viimeinen tapaus se, kun Ison Mahalan isäntä hankki hänelle hopeisen kunniamitalin, ritalin, kellonvitjoihin ja paperisen kunniakirjan, lasilla peitetyn ja kullatuilla puilla kehystetyn, hänen mökkinsä seinälle, pitkästä ja uskollisesta maatyöstä.

Nyt on vain kysymys siitä, montako turpasta hän voi vielä kääntää nurin, montako lapion pistoa pistää multaa. Hän on seitsemänkymmentä vuotta elänyt mies, mutta vielä jäseniltään ällistyttävän sitkeä. Ehkäpä hän voi vielä tehdä työtään kauankin. Ja niin kauan kuin hän sitä voi, saa hän myöskin asua mökissään, syödä leipänsä ja ryypätä kahvinsa. Se asumus on pieni, yksinkertaisista yksinkertaisin. Siellä ei ole esimerkiksi mitään pehmoista sänkyä väsyneille jäsenille. Ei sänkyä ollenkaan. Yöksi levitetään lattialle kasa vaatteita. Eikä asumuksessa ole ylenpalttisen puhdastakaan. Sillä Tanelin Kaisa on jo vanha ja taudin runtelema, silmiltäänkin melkein sokea. Hän on aivan ylenmäärin kumaraan painunut niin ettei kummitus kummempi ole kuin hän, kun hän myyrän silmin ja koukkuisin polvin kömppeilee tarttuakseen kahvipannun sankaan. Muutenkin hän on tullut äreäksi luonnoltaan, oikein kotiristiksi Tanelille. Hän saattaa esimerkiksi puhua tohtoreista ja lääkkeistä, joiden tarpeessa hän muka olisi. Mutta Tanelin kaljun pään alla istuu yhä hänen iloluontoisuutensa, jota eivät monet vuodet eivätkä uskossa oloyritykset ole masentaneet.

— Lääkkeitä? Jopa jotakin! Niinhän ne menisivät kuin lahoon kantoon. Se olisi aivan yhtä kuin kaataisi kalliit ropit lahoon pökkelöön tuossa mäellä. Jos jotakin, niin meille olisi määrättävä ketunmyrkkyä, yli kohtuuden eläneille…

Mutta nuo kaksi vanhaa ihmistä on katsottava sankareiksi: he haluavat taistella viimeiseen saakka ja kaatua seisaaltaan. Kynsin hampain he kamppailevat vielä maailmaa vastaan, irroittaakseen leipäpalansa ja elääkseen kättensä töillä. Heidän harras halunsa on saada kuolla omin avuin omassa majassaan.

Ehkäpä Taivaan Isäntä, joka on hyvä, suopi heille sen armon ja ilon. Mutta ehkä hän katsoo kohtuulliseksi antaa heille viimeisen nöyryytyksen: ehkä ei Taneli eräänä päivänä enää pystykään menemään työn ääreen suurelle suolle. Mutta siitä huolimatta elää edelleen. Silloin ei ole edessä muuta kuin ihmisten armo, kunnanapu ja vaivaistalo. Silloin hän katsoo ja tuntee tunnossaan, ettei ole kestänyt elämän taistelussa, että hän on kärsinyt siinä häpeällisen tappion.

Niin voi ilta saapua synkeänä.

Mutta joka tapauksessa kirkonkellon malmiääni soittaa, ja virsi vyöryy veisuumiehen kurkusta. Aikansa elänyt ihminen lasketaan maan poveen hiljaa ja rauhallisesti. Ja joku vielä elävä ja touhuava saattaa sanoa toiselle:

— Taneli Hotakkakin, se Susisuon kuokkamies, kuuluu kuolleen.