SISÄLLYS:

Egyptin orjuus. Puoliympyrä Athenassa. Alkibiades. Sokrates. Leontopolis. Karitsa. Petoeläin. Luopio. Attila.

Egyptin orjuus.

Vanha puunleikkaaja ja koristeseppä Amram asui joen rannalla palmun lehväin varjostamassa savimajassa. Siellä oli hänellä vaimonsa ja kolme lastaan. Hän oli kasvoiltansa keltainen ja käytti pitkää partaa. Kun hän oli taitava ammatissaan, osasi veistää elehvantinluuta ja kovaa puuta, palveli hän Faraon talossa ja työskenteli sentakia temppeleissäkin.

Nyt hän eräänä aamuna keskikesällä hiukkasta ennen auringon nousua kohosi vuoteestaan, keräsi työkalunsa reppuun ja läksi majasta. Kynnykselle hän pysähtyi äänettömänä rukoilemaan kääntyen itää kohti. Ja sillä tavalla hän vaelluksensa alotti kalastajapirttien välissä alati seuraten mustaa, halkeillutta jokitörmää, missä haikarat ja kyyhkyset lepäilivät aamiaisensa jälestä.

Nepht kalastaja, naapuri, koki verkkojansa, lajitteli toutaimia, monneja ja muita kaloja veneen erisuuruisiin lokeroihin.

Amram tervehti ja halusi sanoa muutaman sanan ystävyyden merkiksi:

— Niili on lakannut nousemasta? hän sanoi.

— Lakannut kymmenennellä kyynärällä! Se merkitsee varmaa katoa!

— Tiedätkö, miksi se voi nousta vain viisitoista kyynärää, Nepht?

— Muutenhan me hukkuisimme, tietysti, vastasi kalastaja yksinkertaisesti.

— Niin, kyllä niin, ja se ei saa tapahtua. Niilillä on siis herra, joka vallitsee veden korkeutta, ja hän, joka on mitannut tähtien holvikaarroksen ja laskenut maan perustukset, on luonut vedellekin padon, ja tämä pato, jota me emme näe, on viisitoista kyynärää. Sillä siinä suuressa virrassa meidän isiemme maassa, Urin maassa Kaldeassa, nousi vesi viisitoista kyynärää, ei enemmän, ei vähemmän. — Niin, Nepht, sanonpa me, sillä sinä olet meidän kansaamme, vaikka puhut toista kieltä ja vieraita jumalia palvelet. Hyvää huomenta toivotan sinulle, sangen, sangen hyvää, Nepht!

Hän läksi edelleen häpeissään olevan kalastajan luota, ja painui esikaupunkiin, missä alkoi porvarien Niilin tiileistä ja puusta rakennettujen talojen sarja.

Kauppias ja vaihtaja Eleazar avasi juuri puodin akkunaa ja puotipoika kasteli katua puodin edustalla.

— Siunattua huomenta, Eleazar heimolaiseni, tervehti Amram.

— En voi sanoa, vastasi kauppamies kiukkuisesi. Niili on pysähtynyt ja alkaa laskea, se merkitsee huonoja aikoja.

— Huonoja aikoja seuraavat hyvät ajat, niin ymmärsi isämme Abraham; ja kun Josef Jaakobin poika ennusti ne seitsemän laihaa vuotta, neuvoi hän faraota kokoomaan aittoihin…

— Voi niin olla, mutta se on ollutta ja mennyttä!

— Niin, sinähän olet unohtanut lupauksenkin, Herran lupauksen Abraham ystävälleen…

— Senkö siitä Kaanaan maasta? Sitähän olemme odotelleet neljäsataa vuotta, ja sen sijaan on Abrahamin lapsista nyt tullut orjia…

— Abraham uskoi hyvässä ja pahassa, ilossa ja hädässä, ja se hänelle luettiin vanhurskaudeksi.

— Minä en usko vähääkään, keskeytti Eleazar. Kyllä, kyllä uskon kaiken käyvän takaperoiseksi ja että minä saan sulkea puotini, jos tulee katovuosi…

Amram läksi edelleen murheellisena ja saapui torille, jossa hän osti itselleen durrha-leivän, palasen ankeriasta ja joitakuita sipuleita.

Kun myyjätär otti kolikon, sylkäsi hän sitä, ja Amram teki samoin saatuaan vaihtorahaa takaisin.

— Syljitkö kolikkoa, heprealainen? ärähti kauppiatar.

— Maan tavat tarttuvat! vastasi Amram.

— Vastaatko, saastainen koira?

— Puheeseen vastaan, en rivosanoihin.

Heprealainen kulki edelleen, sillä väkeä oli kasaantunut paikalle. Hän tapasi parturi Enochin, ja he tervehtivät merkin kautta, jonka muukalaiset olivat keksineet ja joka tarkotti: Me uskomme Abrahamin lupaukseen, ja odotamme kärsivällisinä toivossa.

Amram saapui vihdoin temppelipalatsille, kulki kautta sfinksien kujan ja seisoi pikku portin edustalla vasemmalla pylonilla. Hän iski kädellään seitsemän lyöntiä, ja palvelija tuli näkyville, otti Amramia käsipuolesta ja saattoi hänet sisälle. Nuori pappi peitti hänen silmänsä siteellä; ja kun puunleikkaajan reppu oli tutkittu, tartuttiin hänen käteensä ja hänet saatettiin temppeliin. Milloin kävi kulku portaita ylös, milloin alas, joskus suoraan eteenpäin. Pilareita väisteltiin, ja veden pauhinata kuului; kerran haiskahti kosteus, toisen kerran suitsutussavu.

Vihdoin pysähdyttiin, ja side poistettiin Amramin silmiltä. Hän oli pienessä huoneessa, missä seinät olivat maalatut, missä oli muutamia penkkejä ja kaappi. Runsaasti kirjailtu ja elehvantin luulla koristeltu ebenholtsiovi erotti huoneen isonlaisesta salista, jonka toisella puolella leveät portaat johtivat itää kohti olevalle terrassille.

Pappi jätti Amramin yksikseen osotettuaan hänelle että ovi oli korjattava, ja helposti ymmärrettävällä eleellä vaadittuaan häneltä äänettömyyttä ja vaiteliaisuutta.

Kun Amram jäi yksikseen ja ensi kerran oli pyhien muurien sisällä, jotka eivät heprealaiseen voineet mitään kunnioitusta nostattaa, valtasi hänet kuitenkin jonkinlainen kauhu kaiken sen salaperäisyyden takia, jota oli nuoruudestaan asti kuullut kerrottavan, ja välttääkseen pelkoa tietämättömyytensä tähden päätti hän tyydyttää uteliaisuutensa sen uhalla että hänet ajettaisiin takaisin, jos tapaisi jonkun.

Näön vuoksi hän otti hienoteräisen höylän käteensä astuessaan isoon saliin.

Se oli varsin suuri huone, ruusun värisestä graniitista rakennettu vesilähde keskellä permantoa ja obeliski juurrutettu vesisäiliöön. Seiniin oli maalattu kuvaolentoja yksinkertaisin värein, enimmäkseen punamullalla, keltasella ja mustalla. Hän pudisti sandaalit jaloistaan ja kulki edelleen kalleriaan, missä muumioarkkuja oli seiniä vasten kohollaan.

Sitten hän astui kupoolihuoneeseen, jonka holviin oli maalattu pohjoisen tähtitaivaan suuria tähtisikermiä. Suoraan sen alla seisoi pöytä, jolla oli kartan tapaisilla piirroksilla merkitty puolipallo. Samassa huoneessa oli akkunan pielessäkin pöytä ja siinä suurimman pyramiidin malli mittakaavoineen maanmittarilaudalle asetettuna, ja vieressä oli kone kulmien mittaamista varten.

Täältä ei näyttänyt olevan mitään ulospääsyä, mutta hiukan etsittyään tapasi salaisuuksiin perehtymätön akasiapuusta rakennetut portaat, jotka kiersivät ylös johonkin puutorniin. Amram nousi nousemistaan, mutta katsahdettuaan ulos eräästä räppänästä, havaitsi hän yhä olevansa kupoolisalin katon tasalla. Mutta hän nousi edelleen; ja laskettuaan taas sata askelta ylöspäin ja katsottuaan räppänästä, havaitsi hän olevansa kupoolisalin permannon tasalla.

Samassa aukeni lautaovi, ja vanhanpuoleinen mies jonkinlaisessa pappispuvussa seisoi Amramin edessä tervehtäen kuin tuttua, odottamaansa esimiestä; mutta nähdessään vieraan hän säpsähti; ja molemmat miehet katselivat toisiaan kauan ennenkuin saattoivat sanoja vaihtaa.

Amram, joka yllätettynä oli epäedullisemmassa asemassa, ryhtyi ensin kielitaisteluun:

— Ruben, tunnetko minua? Lapsuutesi ystävää ja heimolaista lupauksessa?

— Amram, Jochebethin puoliso, Kehatin poika, kyllä, minä tunnen sinut!

— Ja sinä täällä! Kolmekymmentä vuotta sitten hävittyäsi näköpiiristäni.

— Entä sinä?

— Minut on kutsuttu korjaamaan erästä ovea, siinä kaikki, ja kun minut jätettiin yksikseni, tahdoin katsella ympärilleni.

— Minä olen kirjuri korkeakoulussa…

— Ja uhraat vieraille jumalille?

— En, en uhraa, Amram, ja uskon lupaukseen olen säilyttänyt, Amram. Astuin tähän taloon saadakseni tietoa viisaitten salaisuuksista ja voidakseni sisältäpäin avata linnan, joka Israelin kahlehtii vankeuteen.

— Salaisuuksista? Miksi täytyy korkeimman olla salaista?

— Siksi että kansa käsittää vain alhaista.

— Ettehän itse usko näihin eläimiin, joita sanotte pyhiksi?

— Emme, ne ovat vain symbooleja. Näkyväisiä merkkejä näkymättömän osottamiseksi. Me papit ja oppineet palvelemme sitä Ainoata, kätkettyä, sen näkyväisessä muodossa: Aurinkoa, elämän antajaa ja ylläpitäjää. — Muistathan lapsuutemme ajoilta, kuinka farao Amenophis neljäs väkisin poisti vanhat jumalat ja pyhien eläinten palveluksen. Hän muutti Thebestä kauemmas alaspäin jokea ja julisti yksijumalaisuusopin. Tiedätkö, mistä hän sen opin sai? Israelilta, joka Josefin mentyä avioliittoon ylhäisen On-papin tyttären Ansetin kanssa lisääntyi ja avioliittoja solmi korkeitten farao-sukuistenkin tyttärien kanssa. Mutta Amenophisin kuoltua kaikki palautettiin ennalleen, hallituspaikka muutettiin takaisin Thebeen, vanhat jumalat otettiin palveltaviksi — kaikki kansan tähden.

— Ja te yhä vaan palvelette sitä Ainoata, Kätkettyä, Ijankaikkista?

— Me teemme niin!

— Onko sitten jumalanne sama kuin Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala?

— Todennäköisesti, kun kerran muuta ei ole kuin yksi!

— Merkillistä se on! Mutta kuinka te sitten vainootte heprealaisia?

— Muukalaiskansoilla ei juuri ole tapana rakastaa toisiaan. Tiedäthän että faraomme äskettäin on sotinut syrialaisia vastaan… Chetan kansaa.

— Kaanaan maassa ja ympäristöillä, isiemme ja lupauksen maassa! Katsohan, Herra Zebaoth, meidän jumalamme lähettää hänet raivaamaan tietä kansallemme.

— Uskotko vielä lupaukseen?

— Yhtä varmasti kuin Herra elää! Ja minulle on sanottu, että aika pian on täytetty, jolloin me vaellamme pois orjuudesta luvattuun maahan!

Kirjuri ei vastannut, mutta hänen kasvonsa osoittivat sekä epäilystä Amramin tiedonannon suhteen että varmuutta jostakin muusta, joka pian oli tapahtuva.

Amram, joka ei halunnut laskea mitään uutta valaistusta uskoansa järkyttämään, poikkesi keskustelusta ja siirtyi välinpitämättömänä toiseen asiaan.

— Siinäpä merkilliset portaat.

— Hissi se on eikä porras.

Amram katsahti ylöspäin kupoolikattoon ja keksi uuden kiinnekohdan, millä riippua kiinni keskustelussa, josta ei hän halunnut luopua.

— Onko tämä taivas? hän kysyi.

— Se on taivas.

— Entä sen salaisuudet?

— Mitäpä niistä salaisuuksista! Ne ovat jokaisen saatavissa, joka ne voi käsittää.

— Sanohan ne muutamalla sanalla!

— Tähtitieto ei ole minun alaani, ja vähän minä tiedän, mutta samantekevä — muutamalla sanalla. Holvi, joka riippuu, on taivas, lauta, joka pöydällä, on maa. Nyt sanovat viisaat näin: Alussa lepäilivät maa, Sibu, ja taivas, Nuit, toistensa rinnalla. Se on selvennettynä: ne olivat yksi! Mutta ilman ja päivänvalon jumala Shu nosti taivasta ja asetti sen holviksi maan yli. Kiinteät tähtikuviot, jotka tunnemme, ovat siis aivan kuin jäljennös, vahasinetti maasta, ja tähtiä lukemalla oppineet voivat tutkia selville maamme tuntemattomia seutuja. Katsohan nyt sitten niitä tähtikuvioita, jotka tunnet. Pohjoisessa Otava, etelässä eräänä vuodenaikana Metsästäjä (Orion) neljä tähteänsä neliössä ja kolme keskellä. Näitä kolmea me heprealaiset sanomme Jakobin sauvaksi, ja ylimmän läpi käy taivaan tasaaja eli ekvaattori, joka vastaa maan tasaajaa, missä Niilimme lähteitten luullaan olevan. Sitten sinähän tunnet myös meille niin rakkaan tähtikuvion, nimeltä Joki (Niili). Katsohan, kuinka se juoksee Metsästäjästä (Orionista), taipuu taivaalla yhtä moneen mutkaan kuin täällä maan päälläkin. Siis: Joka haluaa tietää maan kätkettyjä salaisuuksia, voi oppia ne taivaalta. — Meidän oppineemme tuntevat vain ne maat, jotka ovat päivän nousua kohti, mutta ne seudut, jotka ovat Otavan alapuolella pohjoisessa, ovat meille tuntemattomat, samoin kuin nekin maat, jotka ovat päivän laskun puolella. Mutta näyttää siltä kuin Otavan seudut olisivat aiotut suuria tehtäviä varten. Neljä ja kolme ovat sen lukuja, samoinkuin Metsästäjänkin. Kolme on jumalaisuuden lisäominaisuuksia, neljä on täydellisyys mahdollisuudessa, kolme ja neljä muodostavat ihmeellisen seitsenluvun.

Jumalille uhrataan epätasaisissa luvuissa, kolmessa, ihmisille tasaisissa luvuissa, neljässä. Tämän osapuilleen olen käsittänyt taivaan salaisuuksista. Jos nyt tahdot jotakin tietää maan vastaavaisuuksista, niin katselkaamme faraoittemme hautoja, joiden näkyväisenä tarkoituksena on olla hautoja, mutta joilla on myös salainen tehtävänsä, nimittäin se, että ne kätkevät luvuissa ja mitoissa, mitä viisaat ovat selville tutkineet, koskeva Sibun ja Nuitin sisäisiä suhteita. — Ensiksi tämä: Faraohauta eli pyramiidi käsittelee lukuja neljä ja kolme; pohjapinta neljää, sivut kolmea, joka nyt oli taivaan salaisuuksia. Mutta ison pyramiidin pohjapinta on 365 pyhää kyynärää leveä. Siinä on suurvuoden päivät 365. Mutta pyramiidin kolminumeroinen sivu on 186 pitkää kyynärää eli stadio. Siitä näet, mistä tien mitta on otettu.

Jos kerrot pohjapinnan leveyden luvulla 500, joka on osapuilleen kaksinkertainen leveys pitkissä kyynärissä, saat pituuden, joka on sama kuin 1/360 osaa koko siitä piiristä, minkä aurinko vaeltaa vuodessa, kun 360 on pikku vuoden päiväin luku. Tämä pituus vastaa neljää aikaminuuttia, joten ne asukkaat, jotka asuvat niin sanottua astetta lännempänä meitä, saavat nähdä auringon nousevan neljää aikaminuuttia myöhemmin kuin me… Enempää en muista luvuista ja mitoista; jos tahdot tietää enemmän, esimerkiksi, miksi pyramiidin sivut ovat 51 astetta kaltevia, saat kysyä tähtitaitoisilta. Laskutie hautakammioon on kaltevuudeltaan sitävastoin 27 astetta, joka vastaa maailman akselin ja maan akselin kaltevuuden välistä erotusta.

Amram oli seurannut erityisen tarkkaavana oppineen kirjurin tulkintaa faraohaudoista, ja kun Ruben mainitsi lukuja, kuunteli hänen kuulijansa silmät ummessa kuin olisi tahtonut painaa jotakin mieleensä. Vihdoin hän ryhtyi itse käsiksi sanoihin:

— Sinä mainitsit viimeksi 27 astetta. No niin! Tämä ei ole maailman akselin kaltevuus, vaan linnunradan keskus, joka todennäköisesti on varsinainen maailman akseli ja on 27 astetta päiväntasaajan pohjoispuolella; maan akselin kaltevuus taas on 23 astetta auringon rataa kohti. Mutta sinä unohdit kolmannen, Menkheresin pyramiidin, jonka pohjapinnan leveys on 107 pitkää kyynärää. Tämä luku 107 esiintyy maailman kaikkeudessa kolme kertaa tai viisi. Sillä 107 aurinkoa mahtuu maan ja auringon välille; 107 on Venus kiertotähden etäisyys auringosta; 107 on Jupiterin etäisyys auringosta, merkittyinä kokonaisuuksina tai niiden osina.

Ruben hätkähti.

— Mistä? Mistä olet saanut nämä? Tässä sinä annat minun seisoa narrinasi. Mistä olet tämän oppinut?

— Vanhimmiltamme ja viisailtamme, jotka ovat säilyttäneet muistot kotimaasta, Urin maasta Khaldeasta. Te halveksitte Assuria, te Egyptin miehet, jotka luulette, että Niili on maailman keskus. Mutta äärettömyydessä on monta keskusta. Eufratin ja Tigrisin tienoilla olevan Assurin tuolla puolen on toinen maa toisen joen varrella, ja sen maan nimi on Seitsen-virranmaa, koska senkin joki laskee seitsenhaaraisena, kuten Niilikin.

— Niilillä on seitsemän haaraa. Olet oikeassa, kuten seitsenhaarainen kynttiläjalka…

— Mikä merkitsee maailman valoa, joka on loistava kaikista maista, missä virta halkoutuu laskeakseen maailman mereen. Virrat, näetkös, ovat maan verisuonia, ja kuten nämä vaihdellen kuljettavat sinistä verta ja punasta, niin on meidän maallammekin sininen Niilinsä ja veripunasensa. Sininen on myrkyllistä, kuten tumma veri, ja punanen on hedelmällistä, eloa antavaa, kuten punanen veri. Siten on kaikki luonut vastakkaisuutensa ylhäällä taivaassa ja alhaalla maan päällä, sillä kaikkeus on yksi ja kaikkeuden herra on yksi, yksi ja ainoa!

Ruben kuunteli äänettömänä.

— Puhu enemmän! hän sanoi vihdoin.

Amram jatkoi sentakia:

— Faraohaudat ovat myöskin kasvaneet siitä maasta, jossa ne seisovat. Ensimäinen eli suuri on muovailtu merisuolan esikuvan mukaan, kun se auringon lämmössä kiteytyy; ja jos kastepisaran lävitse näkisit suolajyvän sisässä, niin havaitsisit sen rakennetuksi äärettömästä nelikivien röykkiöstä, samoinkuin suuren pyramiidinkin. Mutta jos annat alunalipeän kiteytyä kiveksi, saat nähdä kokonaisen pyramiidivainion. Aluna on saven suolaa. Siinä on sinulle maan suola ja meren!

Mutta onpa toisellaisiakin pyramiideja, tylppäkärkisiä. Se on rikin alkuperäinen muoto, kun se kasvaa kalkista. Siis on meillä nyt vesi, maa ja kalkki tulikivineen. Mutta onpa vielä kolmannenlaisiakin pyramiideja, tylppäsärmäisiä, jotka ovat kiteytyneen piikiven eli vuorikristallin kaltaisia. Siinä on vuoriperuste. Tarkemmin nyt tutkittaessa Niilin mutaa tavataan siitä kaikki nämä muodot ja alkuaineet: Savi, Suola, Rikki ja Piikivi; siksi on Niili maan veri; ja vuoret ovat liha, eivätkä luut.

Ruben, joka nyt tunnettiin nimellä Phator, oli katsellut Amramia kauhistuneena ja ihaillen, ja vasta kun tämä oli vaiennut, avasi Ruben uudelleen suunsa:

— Sinä et ole puunleikkaaja etkä koristeseppä, sinä et ole Amram.

— Olen kyllä puunleikkaaja ja puuseppä, mutta minä olen myöskin Israelin pappissäätyä. Olen Kehatin poika ja tämä oli Levin poika, joka oli Jakobin, Isakin pojan ja Abrahamin pojanpojan poika. Olen leviitta ja Jochebedin puoliso. Mirjam ja Aron ovat syntyneitä lapsiani, syntymätöntä odottelen. — Nyt palajan työhöni, johdata minua!

Phator läksi edellä, mutta kulki toista tietä kuin Amram oli tullut.

Heidän mennessään avoimen oven ohi, joka johti isoon kirjahyllyjä sisältävään saliin, pysähtyi Amram uteliaana ja halusi astua sisälle katselemaan kirjojen paljoutta. Mutta Phator pidätti häntä takin helmasta.

— Älä mene sinne! Siellä on pelkkiä väjymyksiä ja ansoja. Kirjain hoitaja istuu kätkeytyneenä keskellä salia ja vartioi kateellisena aarteita. Hän on laittauttanut lattian kuivista varvuista, jotka kirskuvat, kun niille astuu. Hän kuulee, jos joku hiipii sisälle, ja hän kuulee, jos joku kirjuri käy kiellettyjä kirjoja tarkastamassa — hän on taikuri! — Hän on kuullut meidät, ja… hän kurkotteleikse. Eikö sinusta tunnu kuin kylmä käärmeen kieli koskettelisi poskeasi, otsaasi ja silmäluomiasi?

— Todellakin!

— Hän se ojentelee sielunsa sormia, aivan kuin me käsivarsiamme; mutta nytpä minä katkaisen hänen tuntosarvensa, joka koettaa meitä tutkia!

Hän otti veitsen käteensä ja leikkasi sillä ilmaa heidän molempain edessä.

Amramia hiveli lämpimän tunne, ja samassa hän näki suuren tuhatjalkaisen kiemurtelevan kuolintuskassa lattialla.

— Te harjoitatte loihtutemppuja täällä? hän sanoi.

— Etkö tiennyt?

— Toivoin kuitenkin, ettei se ollut totta!

Samassa oli kuin seinä olisi avautunut, ja märkä, Niilin mudasta muodostunut valli olisi ilmestynyt näkyviin ja siinä krokotiilit ja käärmeet kiertäytyneet toistensa ympärille, sekä samalla virtahepo uhaten polkenut etujalkojaan.

Amram säikähti, mutta Phator otti esille koppakuoriaisen muotoisen taikakalun ja tämä kilpenään hän kulki keskelle kauhuja, jotka häipyivät savuksi, Amramin häntä seuratessa.

— Hän vain kääntää näköaistin, se musta mies, sanoi Phator.

Ja hänen huitaistessaan kädellään hälveni koko näky olemattomiin.

Nyt he taas seisoivat ensimäisessä salissa, ja osottaen Niilin mittaria sanoi Amram:

— Nälänhätä!

— Ei ole epäilystäkään; sentakia on kaikki tarpeettomat suut tukittava…

— Mi!…

Phator oli sanonut liikoja ja huomasi sen.

— Tarkoitan, hän jatkoi, että faraon on pakko mietiskellä viljan hankkimista.

— Hän tarvitsisi nyt uuden Josefin.

— Mitävarten? laukasi Phator kiivaammin kuin olisi tahtonutkaan. Etkö tiedä että Josef Jakobin poika saattoi egyptiläiset faraon maaorjuuteen? Teidän aikakirjanne, meidän aikakirjamme kertovat, että hän otti talonpoikain maat avun pantiksi seitsemänä laihana vuonna, ja että faraosta siten tuli Egyptin maan ainoa omistaja.

— Sinä et ole Ruben, olet Phator, egyptiläinen mies, sillä jos olisit Israelista, et olisi puhunut noin! — Käyköön tiemme erilleen! — Nyt minä menen työhöni!

Amram alkoi käydä käsiksi oveen, ja Phator liukui pylväitten varjoon ja katosi. Mutta Amram näki käyristyneestä selästään, että hän hautoi pahoja aivoituksia.

* * * * *

Amramin palatessa kotiin illalla, oli hänen vaimonsa synnyttänyt poikalapsen. Se oli aivan kuin muutkin voimakkaat lapset, mutta ei huutanut; ja se kapaloitiin pellavavaatteisiin kylvyn jälkeen sekä laskettiin majan pimeimpään loukkoon.

Seuraavana aamuna ennen auringon nousua läksi Amram jälleen työhön Auringon temppeliin, ja hänet saatettiin side silmillä kamariin, jonka jälkeen hänet jätettiin yksikseen ilman neuvoja tai varotuksia sen käytöksen suhteen, jota hänen tuli noudattaa. Tämä huolettomuus tuntui hänestä välinpitämättömyydeltä ja todisti yleistä veltostumista temppelipalveluksessa. Sentakia hän läksi pylvässaliin; katsoi levottomana Niilin mittarista kuinka vesi oli laskenut. Ei siis mitään toivoa niistä viidestätoista kyynärästä, jotka maa vaati vuoden satoa varten. Hän kulki edelleen terrassille päivännousun puolelle, saapui avonaiselle pylväskäytävälle. Mutta ennenkuin hän läksi edemmäksi, ryhtyi hän sellaiseen varukeinoon, että kylveli papyrusliuskoja tien viitoiksi paluumatkaa varten.

Hän kulki yli pihojen, jotka olivat ahtaita kuin kaivot, mutta vältteli portaita eilispäivän kokemuksen varottamana.

Lopulta hän oli jonkinlaisessa pylväsmetsässä, missä puitten latvat olivat lotuskukan nuppuja, ja hänen kuunnellessaan väreili ilmassa hiljaista lapsiäänien laulua ylhäältä katosta päin. Kun hän painoi korvansa erästä pylvästä vastaan, kuuli hän sen voimakkaampana, kuten sisterin ja harpun kilahteleva soitanto. Se oli aurinko, tiesi hän, joka jo oli lämmittänyt kattokiviä ja juuri nyt oli nousemaisillaan.

Hän astui muutaman askeleen eteenpäin, ja yhtäkkiä avautui terrassi uhrialttareineen. Terrassilta johtivat sfinksiportaat alas joelle, ja koko avara notko avautui nähtäville, idässä rajoittuen Punasen meren puoleiseen vuorijonoon. Alttarin edessä seisoi pappi valkeassa purppurasaumaisessa pellavapuvussa. Hänen kätensä olivat suoraan koholla taivasta kohti, ja hän seisoi liikkumatta. Kädet olivat aivan valkeat, kun veri oli laskenut käsivarsiin, ja vanhan miehen kasvoja näytti jännittävän se voima, jota hän käsiensä kautta ylhäältä sai. Toisinaan hänen ruumiissaan nytkähteli, aivan kuin tulivirtoja olisi kiitänyt hänen lävitseen. Hän oli ääneti ja katseli itää kohti.

Silloin välähti auringon kehrän loistava reuna esille vuorenharjan takaa, ja papin valkeat kädet kävivät läpinäkyvän ruusunpunasiksi, samoinkuin hänen kasvonsakin. Ja hän avasi suunsa ja puhui:

— Aurinkojumala, Sädekimmellyksen valtias, ole ylistetty aamulla noustessasi ja illalla laskiessasi! Minä huudan Sinua, ijankaikkisuuden herra, Sinä kummankin taivaanrannan aurinko, Sinä luoja, joka olet itsesi luonut. Kaikki jumalat ääneensä riemuitsevat, kun he Sinua katselevat, Sinä taivaan kuningas; minä nuorrun uudelleen, nähdessäni Sinun kauneutesi. Terve Sinä, mennessäsi elämän maahan, Sinä jumalten isä!

Hän vaikeni ja jäi seisomaan käsivarret ojennettuina eteenpäin aurinkoa kohti, aivan kuin lämpöä imisi siitä.

Silloin kuului kauempaa pylväsmetsästä aseitten kalsketta, joka heti taukosi, ja heti senjälkeen tuli näkyviin tukeva mies, parraton, kultaan ja purppuraan puettu. Hänen käyntinsä oli äänetöntä kuin pantterin, ja hän näytti liukuvan eteenpäin sileällä lattialla, johon hänen kuvansa heijastui, seuraten häntä kuin valoisa varjo, jota polkien hän eteni. Hänen saavuttuaan terrassille, loi aurinko hänestä tumman jättiläisvarjon, joka levisi kuin matto hänen takanaan.

— Jo rukoilemassa, sinä viisain viisasten seassa, tervehti farao ylimmäistä pappia.

— Hallitsijani on kutsunut minua, palvelijasi on totellut. Hallitsijani on palannut maahansa pitkien ja kunniakkaitten voittoretkien jälkeen kaukana oudoilla seuduilla; palvelijasi tervehtii faraota kasvoillansa.

Farao istuutui eräälle valtaistuimelle kasvot kohti nousevaa aurinkoa, ja alkoi puhumaan kuten se joka tahtoo ajatuksiaan selventää:

— Vaununi ovat vierineet yli Syrian punasen maan; hevoseni ovat polkeneet Babylonian ja Niiniven sotaraitteja; minä kuljin Eufratin ja Tigrisin yli ja näiden kahden joen välisen maan yli; minä tulin viiden virran maahan ja näin ne seitsemän etäällä, missä Silkkimaa alkaa ulottuakseen aina auringon nousumaille; minä käännyin jäljilleni ja suuntasin kulkuni pohjoiseen Skythiaan ja Kolchisiin. — Minne läksinkin, kuulin meteliä ja näin liikettä. Kansat olivat heränneet; temppeleissä veisattiin jumalten paluuta, sillä ihmiset olivat olleet jätettyinä hoitamaan toimiaan ja johtamaan kohtaloitaan, mutta he olivat huonosti niitä hoitaneet. Oikeus oli tullut vääryydeksi ja totuus valheeksi; koko maa huokaili pelastusta. Vihdoin ehtivät rukoukset valtaistuimen, kaiken armahtajan valtaistuimen juurelle. Ja nyt julistavat viisaat, lempeät, pyhät kaikilla kielillä sitä iloista sanomaa: jumalat palaavat! Palaavat auttaakseen ihmislapsia järjestämään ja selvittämään, missä ovat eksyneet; säätämään lakia ja käyttämään oikeutta. Tämän viestin tuon minä kotia voittosaaliina, ja sinä viisain viisaitten seassa saat sen ensimäisenä vastaan ottaa hallitsijaltasi!

— Sinä kuulet, herra ja farao, mitä puhutaan kautta koko maanpiirin, sinun silmäsi näkee kauemmas kuin taivaan tähdet, näkee kauemmas kuin auringon silmä!

— Mutta kuitenkin — mitä jumalat ovat antaneet minun unessa kuulla, on korvani käsittänyt, mutta ei minun ymmärrykseni. Selitä minulle uni!

— Kerro se, hallitsija!

— Mitään en minä nähnyt, mutta kuulin äänen, kun uni oli sulkenut silmäni valon. Ja se puhui pimeydessä ja sanoi: "Punanen maa on levenevä yli kaiken maailman maitten, mutta musta on juokseva pois kuin santa meressä."

— Vaikeata ei ole selittää hallitsijani unta, mutta hyvää se ei ennusta.

— Selitä se!

— No niin! — Punanen maa on Syria, sen tiedät, herra; Syria, jossa asuu se kurja Cheta-kansa, on heprealaisten perintömaa, Kaanaan. Musta maa on Niilin, Egyptin maa, sinun maasi, herra!

— Taaskin heprealaiset, aina heprealaiset. Vuosisadat ovat vierineet siitä, kun tämä kansa meidän maahamme vaelsi. He ovat lisääntyneet meitä häiritsemättä. Minä en rakasta heitä, en vihaakaan heitä; mutta tästä lähtien pelkään heitä. Työtä he ovat saaneet tehdä, nyt viimeksi raskaammin kuin ennen, mutta he eivät napise; kärsivällisiä he ovat, kuin odottaisivat jotakin varmaa, joka tuleva on.

— Laske heidät menemään, herra!

— En, silloin he käyvät perustamaan oman valtakuntansa.

— Laske heidät!

— En, tahdon hävittää heidät!

— Laske heidät!

— Varmasti tahdon heidät hävittää!

— Entä uni, herra?

— Sen selitän varotukseksi ja kehotukseksi.

— Et ennustukseksi välttämättömästi tulevasta?

— En, varotukseksi ja kehotukseksi!

— Älä koske siihen kansaan, herra, sillä heidän jumalansa on väkevämpi kuin meidän!

— Heidän jumalansa on kaldealaisten jumala. Taistelkoot meidän jumalamme! — Olen puhunut, sinä olet kuullut; en lisää mitään enkä peruuta mitään.

— Herra, sinä näet auringon taivaalla ja uskot että se kaikkia kansoja valaisee; etkö usko, että Taivaan Herra on yksi ja ainoa, joka vallitsee kaikkien kansojen kohtalot?

— Niin sen pitäisi olla! Mutta ylitse tämän maan on Taivaan Herra asettanut minut hallitusmieheksi, ja nyt minä hallitsen.

— Sinä hallitset, herra, mutta etpä vallitse tuulta etkä ilmaa, et voi kohottaa Niilin vettä tuumaakaan, etkä voi estää meitä taaskin saamasta katovuotta tänä vuonna.

— Katovuotta? Mitä sanoo Niilin mittari?

— Herra, aurinko on mennyt Vaa'an merkkeihin, ja vesi laskee jo. Se merkitsee nälänhätää!

— Sitten tahdon minä hävittää kaikki tarpeettomat ja vieraat suut, jotka vievät leivän maan lapsilta. Tahdon hävittää heprealaiset.

— Päästä heidät, herra!

— Tahdon kutsua kätilöt ja antaa hävittää joka poikalapsen, jonka heprealainen vaimo synnyttää. Olen puhunut, nyt tahdon toimia!

Farao hypähti tuolilta ja läksi nopeammin kuin oli tullut, ja Amram palasi jäljilleen, mutta ei löytänyt muuta kuin yhden ainoan papyrusliuskan.

Silloin hän pysähtyi ja pelkäsi kovasti, sillä hän ei voinut tietänsä löytää.

Aurinko oli kohonnut, eikä pylväsmetsässä enää soinut, vaan siellä oli äänetöntä. Mutta hetken kuunneltuaan Amram alkoi tuntea sitä pingotettua hiljaisuutta, joka kuuntelijasta kirvottuu tai lapsista, kun he tekevät jotakin luvatonta, mutta eivät tahdo ilmaista itseänsä. Hän tunsi että joku oli lähellä ja että tämä halusi pysyä piilossa, mutta suuntasi kuitenkin ajatuksensa häneen.

Päästäkseen varmuuteen Amram kulki sitä kohti, missä äänettömyys oli sakeinta. Ja katso, erään pylvään takana seisoi Phator, joka ei näyttänyt hituistakaan hämmentyneeltä, vaan ojensi ainoastaan eteenpäin avoimen kämmenensä, missä olivat kerättyinä kaikki Amramin kylvelemät papyrusliuskat.

— Et saa sirotella paperilippuja lattialle, sanoi Phator käsittämättömästi hymyillen. Niin, älä närkästy, tahdon vain parastasi! Sillä nyt tulee sinun seurata minua etkä saa palata työhösi, joka oli vain ansa, sillä sinun henkeäsi väjytään. Sinun tulee palata kotiisi ja pitää huolta vasta syntyneestä lapsestasi, että sitä ei surmata! — Näetkö nyt, että Ruben-Phator on oikea israelilainen, vaikka sinä et häntä uskonut!

Ja Amram seurasi ja pääsi ulos ja tuli kotiinsa.

* * * * *

Jochebeth kulki faraon puutarhassa ja kasteli kurpitsoja. Hän kävi korvoineen vesiporttien välitse joelle ja kurpitsamaille edestakaisin. Mutta toisinaan meni hän portista ulos ja oli poissa hetken aikaa.

Mirjam, tytär, oksi viiniköynnöstä puutarhamuurin vieressä, mutta näytti enemmän kiinnittävän huomiotansa isolle käytävälle, joka johti prinsessain kesäpalatsiin. Hänen päänsä liikkui kuin palmupuun lehti tuulen leyhyttäessä sinne tänne vesiportin ja ison käytävän välillä, käsien suorittaessa työtä. Kun äiti viipyi, läksi hän muurin vierestä alaspäin portille ja alas matalalle rannalle, missä kaisla keinuu vienon eteläisen leyhyttämänä. Erämaan kivitasku istui rantakivellä, keikutti pyrstöänsä, huitoi siivillänsä kuin olisi tahtonut näyttää jotakin, minkä oli keksinyt; ja räkätti ja lörpötti jostakin tavattomasta, mikä oli kaislikossa. Korkealla ilmassa leijaili haukka kiertokaarissa pää väjyvässä asemassa maata kohti.

Mirjam katkasi lotusnuppuja ja nakkasi kivitaskua, joka siirtyi kappaleen matkaa eteenpäin, mutta yhä viittoillen nokallaan kaislikkoon.

Tyttö nosti helmojansa, astui veteen, ja papyrusmetsässä hän näki äidin seisovan vyötäröitään myöten, ja kumartuen kaislavasun yli imettävän pikku lasta vasemmasta rinnastaan.

— Äiti! kuiskasi Mirjam, faraon tytär lähestyy; hän tulee kylpemään virrassa.

— Herra, Israelin jumala, armahda lastani!

— Jos olet antanut poikasen juoda kyllikseen, niin riennä, tule.

Äiti kumartui lapsensa yli kuin holviksi; hänen hiuksensa riippuivat kuin hyttysverkko, ja kaksi kyyneltä putosi hänen silmistään pienokaisen ojennetuille kätösille. Sitten äiti nousi, pisti makean taatelin lapsen suuhun, laski hiljaa kannen kiinni, mumisi siunauksen ja astui ylös vedestä.

Heikko tuulen leyhkä maalta päin pani kaislan häilymään ja vesi väreili.

— Vasu pysyy veden pinnalla, hän sanoi, mutta virta kulkee eteenpäin, se on punanen verestä ja sakea kuin juusto! Herra, Israelin jumala, armahda!

— Kyllä hän armahtaa, vastasi Mirjam, niinkuin hän on armahtanut isäämme Abrahamia, joka sai lupauksen sentähden että hän totteli ja uskoi: "Sinun siemenessäsi pitää kaikki kansat maanpäällä siunatuiksi tuleman."

— Ja nyt hän lyö kaikki esikoiset…

— Eipähän sinun poikaasi! — Ei vielä!

— Rukoile ja toivo!

— Mitä? Että virran pedot eivät häntä söisi, että virran laineet eivät häntä nielisi, että faraon pyövelit eivät häntä surmaisi. Se on toivo!

— Lupaus on enemmän arvoinen ja se elää: "Sinun siemenesi on vallitseva vihollisesi portit!"

— Ja isäsikin, Amram, pakeni…

— Ramsesiin ja Pithomiin, missä kansamme orjana raataa rakennuksilla; sinne hän kävi varottamaan ja kehottamaan! Hyvin hän teki! — — Hiljaa, faraon tytär tulee!

— Eihän hän voi kylpeä lastemme veressä.

— Hän tulee kuitenkin! Mutta hän on köyhäin heprealaisten ystävä, älä pelkää mitään!

— Hän on isänsä tytär!

— Egyptiläisethän ovat serkkujamme, Hamin jälkeläisiä he ovat, Semin me! Sem ja Ham olivat veljekset!

— Mutta Hamin kirosi hänen isänsä Noak, ja Kanaan oli hänen poikansa.

— Mutta Noak sanoi: Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala, ja Kanaan olkoon hänen orjansa. Kuulitko? Sem sai lupauksen, semiläisiä olemme me.

— Herra Zebaoth, auta meitä, vasu ajautuu tuulen mukana! Se ajautuu kylpymajaa kohti, ja kotka tuolla ylhäällä ilmassa…

— Se on haukka, äiti!

Jochebeth juoksi edestakaisin rannalla kuin hylyksi jätetty koira, hän löi rintaansa ja itki suuria raskaita kyyneleitä.

Askeleita ja ääniä kuului.

— Faraon tytär yllättää meidät.

— Herra Israelin Jumala satuttaa meihin kätensä.

Molemmat naiset pistäysivät piiloon ruovostoon, ja faraon tytär ilmestyi orjatarten kanssa vesiportille.

Hän kulki kylpyhuoneen sillalle; huone oli värjätyistä kamelinkarvoista laitettu maja, jota joen pohjaan kiinnitetyt paalut pitivät koossa.

Mutta vasu ajautui alaspäin siltaa kohti ja herätti prinsessan uteliaisuuden. Hän seisahti ja odotti. Jochebeth ja Mirjam eivät tuulen takia voineet kuulla, mitä hän sanoi, mutta hänen levollisista liikkeistään he näkivät, että hän odotteli jonkinlaista hupia virran harvinaisesta lahjasta.

Nyt hän lähetti orjattaren rannalle. Tämä riensi katkasemaan pitkän putken, jonka hän ojensi valtiattarelleen. Tämä ongiskeli nyt vasua ja sai sen sillan viereen. Hän kumartui, laskeutui polvilleen. Nyt hän avasi kannen — Jochebeth näki kahden pikku käsivarren ojentuvan — prinsessa nauroi ääneen ja kääntyi naisten puoleen; hän sanoi jotakin, joka ilmaisi iloa, ja niin hän nosti ylös lapsen, joka heti kähmi hänen neitsytpovelleen ja hapuili valkeata pellavaa. Silloin prinsessa suuteli pikku lasta ja painoi sitä rintaansa vasten, nousi ja kääntyi takaisin rantaa kohti.

Mirjam, jolta nyt kaikki pelko oli hävinnyt, tuli esille ja heittäytyi kasvoilleen.

— Katsohan, minä olen saanut pikku lapsen, Mirjam, sanoi prinsessa, jonka nimi oli Temma. Olen saanut sen Niililtä, ja siksi se on jumalaislapsi. Mutta nyt saat sinä hankkia imettäjän.

— Mistä löydän sellaisen, korkea valtijatar?

— Etsi! Mutta ennen iltaa sinun täytyy se löytää! Mutta älä unohda että se on minun lapseni, koska minä olen sen vedestä ottanut. Nyt annoin hänelle nimen, ja Mose on oleva hänen nimensä. Ja minä tahdon hänet kasvattaa, että hänestä tulee mies meidän mielemme mukainen! Mene rauhassa ja etsi minulle imettäjä!

Faraon tytär läksi lapsen kanssa palatsiin, mutta Mirjam etsi äitinsä kaislikosta, missä hän oli kuullut, mitä faraon tytär oli sanonut ja päättänyt.

— Äiti, faraon tytär tahtoo kasvattaa Amramin ja Jochebetin pojan! Hänen lapsensa tulevat Semin orjiksi. Ylistetty olkoon Herra, Semin jumala!

— Nyt uskot lupauksen, äiti!

— Nyt uskon, ja ylistetty olkoon Jumala suuresta armostansa!

Puoliympyrä Athenassa.

Lämpimän päivän jälkeen alkoi aurinko laskeutua, ja tori oli jo varjossa. Varjo kohosi ja nousi Akropolislinnaa ylöspäin, missä Pallasin kilpi vielä loisti kaupungin suojelusaseena.

Kirjavan pylväskäytävän ulkopuolella näkyi joukko miehiä kokoontuneen valkean marmorisohvan hemicykelin eli puoliympyrän edustalle jossa he näyttivät odottavan jotakuta saadakseen istuutua. Siinä oli komeita miehiä ja kauniita, mutta oli siinä myös muuan tavattoman ruma, jonka ympärille toiset kuitenkin näyttivät ahtautuvan. Hänen kasvonsa saattoivat olla orjan tai irstailuhengen, ja olipa athenalaisia, jotka niistä kasvoista lukivat kaikki paheet ja rikokset, mihin tämä ruma mies kuuluu vastanneen: Ajatelkaa siis, mitä Sokratesin on täytynyt vastaan taistella, sillä ei ole enemmän paheikas kuin rikollinenkaan!

Se oli nimittäin Sokrates, jonka koko Athenan väestö tunsi merkillisyytenä, joka filosofeeraili kaduilla ja toreilla, kapakoissa ja tyttötaloissa. Hän ei kammonut mitään seuraa; seurusteli kaupungin päämiehen Periklesin kanssa yhtä läheisesti kuin irstaan Alkibiadesinkin kanssa; hän istui pöytään kamasaksojen ja käsityöläisten kanssa, joi merimiesten kanssa Piraeusin satamassa ja asui itse perheineen Karameikosin esikaupungissa. Kun kysyttiin, miksi Sokrates aina oli ulkona, vastasivat hänen ystävänsä, että "hänen oli kotona ikävä". Ja jos hänen paremmat ystävänsä kysyivät, kuinka hän saattoi seurustella merimiesten ja tullinuuskijain kanssa, vastasi Sokrates itse: "Hehän ovat ihmisiä!"

Mutta filosofin rinnalla ja hänen istuessaan hänen tuolinsa takana pysytteli nuorukainen, jonka omituisuutena oli hänen leveä otsansa. Se oli hänen paras oppilaansa, jonka nimi oikeastaan oli Aristokles, mutta joka juuri otsan takia oli saanut lisänimen Platon. Tämän kanssa kilpaillen, melkein kateellisena pyrkien näyttäytymään mestarin lähellä, seisoi kaunis, turhamainen Alkibiades. Lähinnä seuraavana näkyi kookas, tuikea Euripides, murhenäytelmäin sepittäjä. Selkä päin seuruetta ja piirustellen santaan, umpimielisenä itsekseen, kuin aina työskentelisi, seisoi Fidias, hän, joka oli "luonut jumalat" Athenalle.

Kaivon altaalla istui mies koivet riipuksissa ja suu alati liikkeessä kuin hioisi hän kieltänsä iskuja ja vastaiskuja varten, otsa rypyssä, kuihtunut hedelmättömissä ajatusvaivoissa, silmät kuin saalistaan väijyvän käärmeen. Se oli sofisti, ammattiväittelijä Protagoras, joka muutamasta viikunasta tai parista rovosta saattoi tehdä mustan valkeaksi, mutta häntä siedettiin tässä loistavassa seurassa, koska hän antoi sanan sanasta, ja häntä käytettiin pitämässä seurustelua eloisana ärsyttämällä häntä Sokratesin kimppuun, joka hänet kuitenkin aina solmi.

Vihdoin tuli odotettu. Se oli valtion päämies, joka olisi ollut kuningas, ellei kuninkuutta olisi poistettu. Hänen ulkomuotonsa oli kuninkaallinen, mutta hänen esiintymisensä ilman henkivartiota oli kansalaisen. Hän hallitsikin yksinomaan vain personallisilla ominaisuuksillaan, viisaudellaan, tahdonvoimallaan, kohtuullisuudellaan, malttavaisuudellaan.

Tervehdysten jälkeen, jotka osottivat että oli tavattu ennenkin päivällä, sillä yhdessä oltiin vietetty Salamisjuhlaa vapautuksen muistoksi persialaisista, istui seurue sille marmoriselle puoliympyrälle, jota sanottiin hemicykeliksi.

Kun kaikki olivat käyneet tottumuksen kullekin varaamalle paikalle, syntyi hiljaisuus, tavaton tässä piirissä, jolla oli tapana tänne kokoontua päivän laskiessa aivan kuin henkiselle aterialle, missä ei ollut pöytää eikä maljoja, jonkinlaisiin sielujen kemuihin, missä irstailut Alkibiadesin mukaan olivat vain sielullista laatua.

Alkibiades, lähinnä nuorin, mutta hemmoteltu ja kainostelematon, katkasi ensin äänettömyyden.

— Olemme viettäneet Salamista, pelastumispäivää barbarien, persialaiskuninkaan kynsistä, ja olemme väsyneitä, näemmä.

— Emmepä niin väsyneitä, vastasi nyt Perikles, että olisimme unohtaneet ystävämme Euripidesin syntymäpäivän, sillä hän näki päivänvalon, kuten tietty, auringon valaistessa Salamisin tappelua.

Hän on saapa juomauhrin, kunhan pääsemme kotosalle, pöytään ja maljojen ääreen, tohahti Alkibiades.

Sofisti kaivon altaalla oli saanut juuri siksi paljon lankaa, että saattoi ryhtyä kehräämään:

— Kuinka tiedätte, hän alotti, että vapautuminen persialaiskuninkaasta on onneksi? Kuinka tiedätte, että Salamis oli onnen päivä Hellasille? Eikö ole Aiskylos, suuruutemme, valittanut ja osanottavaisesti kuvannut persialaisten murhapäivää?

"Oi Salamis, voi kuin mua sun nimes inhottaa! Ja Athena, ma huokaan, kun sua aattelen!"

— Häpeä, sofisti, häpeä! keskeytti Alkibiades. Mutta Protagoras hioi kieltänsä ja laski edelleen:

— Minähän en sano, että Salamisin nimi on inhottava, vaan Aiskylos sen sanoo, enkä minä ole Aiskylos, kuten tiedetään. En liioin ole väittänyt, että persialaiskuninkaan palveleminen olisi onni, olen vain kysynyt, ja joka kysyy, hän ei väitä mitään. Eikö niin ole, Sokrates?

Mestari siveli sormillaan pitkää partaansa ja vastasi:

— Väitteitä on suoria ja epäsuoria; kysymys voi olla epäsuora ja salakavala väite. Protagoras esitti kysymyksellään salakavalan väitteen.

— Hyvä, Sokrates! puoleksi kirkuen kivahti Alkibiades, joka tahtoi kiihottaa tulta. Perikles tarttui sanaan käsiksi:

— Protagoras on siis väittänyt, että te olisitte onnellisempia persialais-kuninkaan vallitessa. Mitä on tehtävä sellaiselle miehelle?

— Heitettävä hänet takaperin kaivoon! kiljui Alkibiades.

— Minä vetoan! vastusti sofisti.

— Roskaväkeen! sieltä sinä aina saat oikeutta! pisti Alkibiades.

— Ei puhuta roskaväestä, kun ollaan kansanvaltaisia, Alkibiades; eikä liioin lausuta Aiskylosta, kun Euripides on läsnä. Kun Fidias istuu täällä, puhutaan ennemmin hänen Parthenonistaan ja hänen Athenastaan, jonka kilpeä laskeva aurinko nyt kultailee. Kohteliaisuus on seuraelämän maustin.

Siten koetti Perikles johtaa keskustelua uusille urille, mutta sofisti ei hellittänyt puremaansa:

— Jos Fidiasin, hän sanoi, jos Fidiasin Athenapatsaan täytyy lainata kultansa auringolta, niin voi se todistaa, että valtion myöntämä kulta ei ole riittänyt ja että siis on syntynyt puute. Eikö niin Sokrates?

Mestari vaijensi ojennetulla kädellään vastenmielisyyden mutinan ja puhui:

— Ensiksi olisi todistettava, että Fidiasin kuvapatsaan täytyy lainata kultaa auringolta. Mutta kun sitä ei ole todistettu, raukeaa koko puhe kullan puutteesta. Muuten ei voida lainata kultaa auringolta — se on siis pelkkää Protagorasin lörpötystä, eikä hän vastausta ansaitse. — Mutta tahtoisiko Fidias sitävastoin vastata: Tehdessäsi Athenan tuonne Parthenonille, oletko tehnyt siten Athenan?

— Olen tehnyt hänen kuvansa! vastasi Fidias.

— Oikein! Olet tehnyt hänen kuvansa. Minkä esikuvan mukaan sitten?

— Sisäisen esikuvani mukaan.

— Et siis minkään ulkonaisen? — Oletko nähnyt jumalattaren silmilläsi?

— En ulkonaisilla silmilläni.

— Onko hän siis ulkopuolellasi vai sisäpuolellasi?

— Ellei kukaan meitä kuuntele, vastaisin: häntä ei ole ulkopuolellani, siis ei häntä ole olemassa.

Perikles keskeytti:

— Valtion jumalat! — Ystävät, olkaa varuillanne!

Mutta Sokrates jatkoi:

— Sinä, Fidias, olet tehnyt Olympian Zeusinkin, hän siis ei ole tehnyt sinua!

— Valtion jumalat! Varokaa ystävät! kehotti Perikles.

— Auta, Protagoras, Sokrates kuristaa minut! valitti Fidias.

— Minun tietääkseni, vastasi sofisti, ei Zeus ole luonut ihmistä, vaan on sen tehnyt Prometheus. Mutta Zeus antoi epätäydelliselle ihmiselle kaksi katoamatonta lahjaa: hävyn ja oikeudentunnon.

— Silloin ei ole Protagorasta Zeus luonut, sillä häneltä puuttuu sekä häpy että oikeudentunne.

Alkibiades se jälleen iski, mutta nyt tarttui puheeseen äänetön murhenäytelmäin sepittäjä Euripides.

— Sallikaa minun puhua sekä Zeusista että Prometheusista; älkääkä pitäkö epäkohteliaana, että mainitsen suuren opettajani Aiskylosin käsitellessäni jumalia.

Mutta Perikles keskeytti:

— Elleivät silmäni minua petä, näin korvaparin pistäytyvän esille Hermes-patsaan takaa, ja nämä aasin korvat voivat kuulua ainoastaan kuuluisalle nahkurille.

— Kleon! suhahti Alkibiades.

Mutta Euripides tarttui uudelleen puheeseen:

— Mitä minua nahkuri liikuttaa? Minä en säiky valtion jumalia. Näitä jumalia, joiden turmiota Aiskylosimme jo kauan sitten on laulanut. Eikö hänen Prometheusinsa sano, että olympialainen kukistuu poikansa kautta, sen pojan, jonka neitsyt on synnyttävä? Eikö sano, Sokrates?

— Aivan varmaan: "Neitseestä syntyy poika, isän voittaa voimallaan". Mutta kuka hän on oleva ja koska hän on syntyvä, sitä hän ei sano.

— No niin, luulenpa Zeusin jo olevan sielukulkueessa.

Taas kuului Periklesin varottava ääni:

— Valtion jumalat! — Hiljaa ystävät! Kleon kuuntelee!

— Minä sitävastoin, huudahti Alkibiades, minä luulen että Athena on kuolemaisillaan. Meidän viettäessämme Salamista, ovat spartalaiset nousseet ja hävittäneet pohjoisessa: Magaris, Lokris, Boeotia ja Phokis ovat jo Spartan puolella.

— Tuttuja asioitahan sinä kerrot, huomautti Perikles, mutta tällä hetkellä nautimme aselepoa, ja kolmesataa laivaa olemme laskeneet mereen. — Arveleeko Sokrates vaaraa olevan?

— Valtion asioihin en saa sotkeutua; mutta jos Athena on vaarassa, niin tartun kilpeen ja keihääseen, kuten ennenkin…

— Kun pelastit henkeni Potidaean luona, lisäsi Alkibiades.

Ei, siinä ei ole vaara, selitti nyt Euripides; Spartasta ei ole vaaraa, se on täällä kotona. Kansan kiihottajat ovat pöyhineet tunkiota, ja siksi on meillä rutto Agoralla ja rutto Piraeusissa.

— Rutto Piraeusissa on kai pahinta, sanoi Protagoras, eikö niin, Alkibiades?

— Niin, sillä siellä ovat parhaat tyttöni. Huilunsoittajattareni, joiden tulee palvella tämän iltaisissa kesteissä, ovat sataman vierellä, mutta, Herkules vieköön, eihän täällä kukaan pelänne kuolemaa?

— Kukaan ei pelkää, kukaan ei toivo, vastasi Sokrates, mutta jos sinulla on toisia tyttöjä, niin se iloa kohottaisi.

— Euripides ei pidä tytöistä, pisti Protagoras.

— Sen valehtelit, selitti Euripides. Kyllä minä pidän tytöistä, mutta en vaimoista.

— En minäkään, paitsi toisten vaimoista, terästi Alkibiades.

— Kun Alkibiades oli nuorempi, vei hän miehet vaimoilta, nyt hän vie vaimot miehiltä.

Perikles nousi:

— Lähtekäämme kesteihin ja etsikäämme seinät keskustelumme ympäri, korvattomat seinät! — Tue minua, Fidias, olen väsynyt!

Platon lähestyi Sokratesta.

— Mestari, anna minun kantaa viittaasi, hän pyysi.

— Se on minun kunniatoimeni, poika, torjui Alkibiades.

— On ollut, selitti Sokrates, nyt se on Platonin, leveäkallon, muistakaa se nimi. Hän polveutuu Kodrosista, viimeisestä kuninkaasta, joka uhrasi henkensä vapauttaakseen kansansa. Platon on kuninkaasta syntynyt!

— Ja Alkibiades on sankarisukua, alkmeonidilainen, kuten hänen enonsakin Perikles, jaloa seuraa!

— Mutta Fidias on jumalaissukua, se on enemmän.

— Minä olen luultavasti titaanisukua, lasketti Protagoras, sanoin luultavasti, sillä sitä ei yleensä tiedä mitään, tuskin sitäkään. Eikö totta, Sokrates?

— Sinä et yleensä tiedä mitään, tuskin mitä lörpöttelet!

Seurue läksi liikkeelle pyhää katua myöten ja kulki ryhmässä Dionysos-teatterille, jonka läheisyydessä Alkibiades asui.

* * * * *

Kansan kiihottaja Kleon oli todellakin näkymättömänä kuunnellut keskustelua, mutta olipa muuan toinenkin mies tehnyt samoin. Tällä oli keltainen iho ja musta täysparta, ja hän näytti kuuluvan käsityöläisluokkaan. Kun loistava seura oli poistunut, astui Kleon esille, laski kätensä tuntemattoman olalle ja sanoi:

— Sinähän kuulit koko keskustelun?

— Kyllä kuulin, vastasi tämä.

— Sittenhän voit todistaa.

— En voi todistaa, koska olen muukalainen.

— Mutta kuulithan joka tapauksessa, kuinka valtion jumalia häväistiin.

— Olen syrialainen ja tunnen vain sen ainoan tosijumalan. Teidän jumalanne eivät ole minun.

— Sinä olet siis hebrealainen ja nimesi on?

— Olen israelilainen Levin sukua, ja nimeni on nyt Kartafilos.

— Foinikialainen siis?

— En, heprealainen. Esi-isäni tulivat Urin maasta Kaldeasta, joutuivat sitten orjuuteen Egyptissä, mutta Moses ja Josua johtivat heidät Kananin maahan, missä olimme mahtavia omien kuninkaittemme, Davidin ja Salomonin hallitessa.

— En tunne!

— Mutta kaksisataa vuotta sitten hävitti babylonialainen Nebukadnezar kaupunkimme Hierosolyman, ja kansamme vietiin vankeuteen Babyloniaan. Kun sitten persialaiskuningas valloitti Babylonian valtakunnan, jouduimme Persian vallan alle, ja me olemme huokailleet teidän Salamispäivänne Xerxesin jälkeläisten vallan alaisuudessa, jota Xerxestä me kutsumme nimellä Ahaschverus.

— Teidän vihollisenne, meidän vihollisemme; siis vieras ystävä, miten tulit tänne?

— Kun assyrialaiset ensi kerran aikoivat viedä meidät vankeuteen, pakenivat ne jotka voivat, ja he suuntasivat kulkunsa Rhodosiin, Kretalle, kreikkalaisiin saariin, mutta niistä, jotka jo oli viety pois, lähetettiin osa pohjoiseen, Mediaan. Minun esi-isäni tulivat tänne Mediasta, ja minä olen vastatullut.

— Se mitä sanot on minulle vain hämärätä puhetta, mutta olen kuullut kansaanne ylistettävän uskolliseksi valtion jumalille.

— Jumalille! On olemassa vain yksi, se Ainoa ja Tosi, joka on luonut taivaan ja maan ja antanut kansallemme lupauksen.

— Minkä lupauksen?

— Että meidän sukukuntamme saavat maan periä!

— Herkules vieköön! Mutta alku ei ole lupaava!

— Se on meidän uskomme ja se meitä on ylläpitänyt erämaata vaeltaessamme ja vankeudessa.

— Tahdotko todistaa näitä jumalanpilkkaajia vastaan?

— En, Kleon, sillä te olette epäjumalan palvelijoita, mutta Sokrates ja hänen ystävänsä eivät usko teidän epäjumaliinne, ja se luetaan heille vanhurskaudeksi. Niin, Sokrates näytti minusta pikemmin palvelevan Ijankaikkista, Näkymätöntä, jonka nimeä ei saa mainita. Sentähden en todista häntä vastaan.

— Oletko sillä puolen? Mene sitten rauhaan, mutta ole tarkasti varuillasi. Mene!

— Abrahamin, Isakin ja Jakobin jumala on pitävä minusta huolen niin kauvan kuin minä ja minun huoneeni pidämme hänen käskynsä.

Kleon oli nähnyt ystävänsä ja ammattiveljensä Anytosin pylväskäytävässä, ja siksi hän päästi taipumattoman heprealaisen, joka nopeasti kiirehti pois Öljytorin sykomori-käytävään, minne hän hävisi.

Anytos, nahkuri ja valtiomies, tuli näkyville lukien ääneensä kirjoitettua puhetta, jonka hän aikoi pitää:

— "Athena vai Sparta; siinä koko riitakysymys…"

Kleon lähestyi uteliaana ja keskeytti:

— Mitä luet, Anytos?

— Puhetta.

— Sen kuulin! Athena vai Sparta. Kansanvalta vai harvainvalta! Kansa, se raskain, raatava, tuottava, se on alimpana, pohjalla kuten kulta. Tyhjäntoimittajat, kuhnurit, rikkaat, ylhäiset, keveimmät kohoavat pinnalle kuin lastu tai korkki. Athena, se on kansanvalta, on aina ollut, on aina oleva. Sparta, se on pässinvalta!

— Harvainvalta, tarkoitat? Kleon!

— En, pässinvalta! Sentähden, Anytos, on Athenaa huonosti hallittu, kun Perikles, se rikas mies, joka ylpeilee kuninkaallisilla esi-isillään, on päässyt valtaan! Kuinka voisi hän tuntea tämän kansan lailla, kun hän ei milloinkaan ole ollut siellä alhaalla? Kuinka voisi hän sitä nähdä oikeassa valossa ylhäältäpäin? Hän istuu Parthenonin päätykatolla ja näkee athenalaiset muurahaisina, vaikka he ovat jalopeuroja, joilta kynnet ovat leikatut ja hampaat kiskotut ulos. Me, Anytos, siellä alhaalla syntyneet, nahkuriparkin ja koirasonnan ääressä kasvaneet, me ymmärrämme hikoilevia veljiämme, me tunnemme heidät hajusta niin sanoaksemme. Mutta kukin kaltaistansa etsii; sentakia on Spartaa alkanut vetää Athenaan päin, Periklestä ja hänen kantajoukkoansa kohti. Perikles imee Spartan itseensä ja me menehdymme…

Anytos, itse puhuja, ei pitänyt toisten huulilta tulevasta kaunopuheisuudesta, sentakia katkasi hän äkkiä:

— Perikles on sairas.

— Onko hän sairas?

— On, hänellä on kuume ruumiissaan.

— Onko niin? Ehkäpä rutto?

— Ehkä!

Tämä Anytosin välihuomautus oli käynyt ristiin Kleonin pitkäviiruisten ajatussuuntain kanssa, ja uusi toivo välähti:

— Entä Periklesin jälkeen? hän sanoi.

— Kleon, tietysti.

— Miksi ei? Kansan mies kansan puolesta, vaan ei mitään filosofeja eikä juttujen tekijöitä. — Vai niin, vai on Perikles sairas. — Vai niin? — Kuulehan, Anytos, kuka on Nikias?

— Hän on muuan ylhäinen, joka uskoo orakeliin…

— Älä koske orakeleihin; minä en kyllä itse usko niihin, mutta valtio vaatii koossa pysyäkseen jonkinlaista varmaa yhdenmukaisuutta kaikessa, laeissa, tavoissa ja uskonnossa. Sentakia kannatan valtion jumalia — lisätarpeineen.

— Minäkin kannatan valtion jumalia — niin kauan kuin kansa niitä kannattaa!

Molemmat kaunopuhujat alkoivat kyllästyä toisiinsa, ja Kleon halusi päästä yksinäisyyteen hautomaan niitä munia, joita Anytos oli hänelle muninut; sentakia hän heittäytyi syrjään.

— Sanoit että Nikias…

— Minä menen kylpemään, keskeytti Anytos, muuten en saa yöllä unta.

— Mutta Alkibiades, kuka hän on?

— Hän on kavaltaja Ephialtes, joka on näyttävä persialaiskuninkaan Termopylaelle.

— Persialaiskuningas idässä, Sparta etelässä…

— Makedonia pohjoisessa…

— Ja lännessä se uusi Rooma!

— Kaikilla neljällä ilmansuunnalla vihollisia. Voi Athenaa!

— Voi Hellasta!

* * * * *

Vieraat olivat koossa Alkibiadesin luona, joka oli poistunut heti perille tultua varsin kiitettävää tarkoitusta varten: tuomaan huilunsoittajattaria. Kun ilta oli lämmin, oli pöytä katettu hoviin eli pihalle, jota korintilaiset pylväskäytävät ympäröivät ja monet pylvästen välillä riippuvat lamput valaisivat.

Kevyt illallinen oli nautittu, murattiseppeleet jaeltu ja maljat asetettu esille.

Aspasia, ainoa naispuoli, istui kunniapaikalla Periklesin vieressä. Hän oli tullut ensimäisenä orjainsa seuraamana, ja odotteli malttamattomana puhetaistelun alkamista. Mutta Perikles oli synkeä ja väsynyt; Sokrates loikoili äänetönnä selällään ja katseli ylöspäin tahteja; Euripides pureskeli puutikkua ja oli happaman näköinen; Fidias naposteli leipäpalloja, jotka hänen käsissään saivat eläinten muotoja; Protagoras kuiskaili Platonin kanssa, joka pysyi taampana nuorekkaan häveliäänä, mikä häntä kaunisti.

Mutta alinna pöydän ääressä istui luuranko, joka oli saanut ruususeppeleen valkealle otsalleen. Heikentääkseen tämän kutsumattoman vieraan läsnäolosta huokuvaa kamaluutta, oli Alkibiades pistänyt sipulin sen etuhampaitten väliin ja sijoittanut sen toiseen käteen asfodelos-liljan, jota luuranko näytti haistelevan.

Kun äänettömyys lopulta kävi painostavaksi, riistäytyi Perikles irti velttoudestaan ja alotti keskustelun.

— Kaikessa sovussa ja riitaa herättämättä, hän alkoi, tahdon esittää usein uusiutuvan kysymyksen Euripidesin väitteenalaisesta naisvihasta. Mitä sanoo Protagoras?

— Ystävämme Euripides on ollut naimisissa kolme kertaa ja saanut lapsia joka kerralla; ei hän siis voi olla naisvihaaja. Eikö totta, Sokrates?

— Euripides, vastasi Sokrates, Euripides rakastaa Aspasiaa, kuten me kaikki, eikä siis voi olla naisvihaaja; hän rakastaa Aspasian sielun kauneutta, eikä sentähden ole naisvihaaja. Aspasian ruumiista ei ole paljon hyvää sanottavaa, eikä se meihin kuulu! Onko Aspasia kaunis, Fidias?

— Aspasia ei ole kaunis, mutta hänen sielunsa on kaunis ja hyvä; eikö totta, Perikles?

— Aspasia on ystävättäreni ja lastemme äiti; Aspasia on viisas, sillä hänellä on häpeän- ja oikeuden tuntoa ja tuntemusta ja harkintakykyä; Aspasia on ymmärtäväinen, sillä hän on ääneti, kun viisaat miehet puhuvat. Mutta Aspasia saa viisaat miehet puhumaan viisaasti häntä kuunnellessaan; sillä hän auttaa heitä synnyttämään ajatuksia, ei niinkuin kätilö Sokrates, joka vain vetää sikiön ilmoille, vaan hän antaa lihastaan heidän sieluilleen.

Protagoras tarttui puheeseen:

— Aspasia on kuin kaikkien meidän äitimme Kybele; hän kantaa meitä rinnoillaan.

— Aspasia on kitaran kumo, jota vailla kielemme eivät mitenkään soi, lisäsi Fidias.

— Aspasia on kaikkien meidän äitimme, toisti Sokrates, mutta hän on myös imettäjä, joka pesee vastasyntyneet ajatuksemme ja kapaloi ne kauniisiin huntuihin; Aspasia ottaa vastaan tahraiset lapsemme ja antaa ne takaisin puhtaina, ei anna mitään, mutta ottamalla vastaan hän antaa antajalle antamistilaisuutta.

Euripides nappasi syrjäytyneen kysymyksen:

— Olin syytettynä, mutta minut vapautettiin, eikö totta, Aspasia?

— Kun olet itse itsesi vapauttanut kanteesta, olet vapautettu, Euripides!

— Rakas! Rakkahin kantaja, ja minä vastaan.

— No niin, omilla sanoillasi tahdon esittää kanteen. — Hippolitas samannimisessä murhenäytelmässäsi sanoo eräässä paikassa:

"Sä kuinka naisen, hylkykuonan, tunkion, Oi Zeus, voit luoda päivän valon piirihin? Ei, ihmissuvun istuttaa kun mielit sa, ei siinä naista suinkaan tarvis ollut ois; sun pyhättöihis miehenpuolet tuoneet vain ois kultaa, hopeata, vaskea ja näin he ostaa saaneet lapsenpuolta kukin ain' sen mukaista kuin lahja. Kotonansa ois näin ollen naista vailla saanut rauhan mies. Niin pian kuin kotiin tuomme ilkimyksen nyt, niin heti tyhjentyvät varat, voimat sen. Se osottaa, mik' kiusankalu nainen on, ett' isä, jonk' on polvea ja juurta hän, suo myötäjäiset, nartusta kun pääsee vain."

— No niin, Euripides, puolusta itseäsi.

— Jos olisin sofisti, kuten Protagoras, vastaisin: Tämän on Hippolitas sanonut, vaan en minä. Mutta minä olen runoilija ja puhun lasteni kautta. No niin: olen sanonut sen, olen ollut sitä mieltä, kirjoittaessani; olen samaa mieltä vieläkin! Ja kuitenkin rakastan melkein aina jotakuta naista, vaikka vihaan hänen sukupuoltaan. Selittää sitä en taida, sillä en ole koskaan ollut takaperoinen kuin Alkibiades. Voiko Sokrates selittää sen?

— Kyllä! Sitä voi rakastaa naista ja vihata häntä samalla kertaa. Kaikki syntyy vastakohdastaan, rakkaus vihasta, viha rakkaudesta. Puolisossani minä rakastan hyvää äidillistä, mutta vihaan ikipahaa hänessä; siis voin rakastaa ja vihata häntä yhtaikaa. Eikö niin, Protagoras?

— Nyt on Sokrates sofisti! Musta ei voi olla valkeata.

— Nyt on Protagoras yksinkertainen. Tämä suola tässä lokerossa on valkeata; mutta sammutapa lamput, niin se on mustaa! Suola ei siis ole ehdotonta valkeata, vaan sen valkoisuus riippuu valosta. Luulisinpa pikemmin, että suola on mustaa itsessään, sillä valon puute on pimeyttä, eikä pimeys ole itsessään mitään, ei anna itsestään mitään suolalle, joka pimeässä on enemmän omaa itseänsä, todellista luonnettansa ja siis mustaa! — Mutta jokin voi valossa olla sekä mustaa että valkeata. Tämä meriankerias on mustaa päältäpäin, mutta valkeata sisältä. Samoin voi jokin olla sekä hyvää että pahaa. Ja siis on Euripides oikeassa sanoessaan että hän sekä rakastaa että vihaa naista. Nyt on se, joka ainoastaan vihaa naista, naisvihaaja, mutta Euripideshan rakastaakin naista. Euripides siis ei ole naisvihaaja. Mitä arvelee Aspasia?

— Viisas Sokrates! Sinä tunnustat, että Euripides vihaa naista, siis hän on kai naisvihaaja.

— Ei, rakas lapseni, minä tunnustin, että Euripides sekä rakasti että vihasi naista, sekä, huomaa se tarkoin! Minä rakastan Alkibiadesta, mutta inhoan ja vihaan hänen luonteettomuuttaan; nyt kysyn tässä ystäviltä: Olenko Alkibiadesin vihaaja?

— Et millään tavalla! vastasi kuoro.

Mutta Aspasia oli saanut piston ja tahtoi pistää takaisin.

— Sinä viisas Sokrates, miten onkaan laitasi puolisoosi nähden?

— Viisas ei puhu mielellään vaimostaan! Protagoras iski väliin:

— Yhtä vastenmielisesti kuin heikkoudestaan.

— Sinäpä sen sanoit. Uhrataanhan sitä maalle, mutta vastenmielisesti; sitoudutaan, mutta ilman iloa; siedetään, mutta ei rakasteta; suoritetaan velvollisuudet valtiota kohtaan, mutta raskaalla mielellä. On olemassa vain yksi Aspasia, se on Periklesin. Suurin nainen suurimmalle miehelle. Perikles on suurin valtiossa, kuten Euripides näyttämöllä.

Protagoras keksi etsimättä:

— Onko Euripides suurempi kuin Aiskylos ja Sofokles?

— Varmasti, Protagoras! Hän on meitä lähimpänä; hän sanelee meidän aatoksiamme eikä esi-isiemme: hän ei matele jumalan ja sallimuksen edessä, hän taistelee niitä vastaan; hän rakastaa ihmisiä, tuntee heidät ja säälii heitä; hänen taiteensa on taidokkaampaa, hänen tunteensa lämpimämpiä, hänen kasvonsa elävämpiä kuin vanhain. Mutta nyt tahdon puhua Periklesistä!

— Malta, Sokrates! Pnyxillä ja Agoralla, mutta ei täällä! Kyllähän kaipaisin hyvää kehotuksen sanaa, kun vääriä syytöksiä satelee. Me olemme tulleet tänne unohtamaan, emme muistelemaan, ja Sokrates ilahuttaa meitä eniten käsitellessään korkeimpia asioita, joihin en lue Athenan valtiota. No noin! Nyt tulee Alkibiades seurueineen. Sytyttäkää enemmän valoja, pojat; ja jäätä kannuihin!

Melua kuului porttikäytävästä; koira haukkui, portinvartija huusi, ja sisälle työntyi Alkibiades seurueineen.

Hän oli komea katseltava ympäristössään, johon paitsi tyttöjä kuului kaksi tuntematonta miestä, jotka hän oli onkinut mukaansa jostakin viinikapakasta.

— Heleijaa! hän tervehti. Tässä on isäntä! Ja tässä on Aristofanes, tuleva näyttelijä. Tässä on roomalainen Lucillus, joka on lähtenyt maanpakoon entisenä decemvirinä. Hän oli mukana Virginiajutussa, tiedättehän, neitsyen, joka sai miehen vasten tahtoaan. Roomalaisilla on nimittäin neitsyeitä, meillä niitä ei ole! Eikö totta, Laïs? Tämä on muuan niistä monista Laïseista, jotka ovat istuneet malleina Fidiasille! — Aspasian ei sovi panna pahakseen! Ja loput ovat huilunsoittajattaria Piraeusista. Onko heissä rutto, sitä en tiedä. Mitä se minuun kuuluisi? Olen kahdenkymmenen vuotias, enkä mitään toimittanut. Miksi siis elää? Nyt saa Laïs tanssia! Heleijaa!

Euripides nousi ja viittasi hiljaisuutta:

— Tanssi jääköön tuonnemmaksi, Periklestä ei huvita, vaan hän näyttää vakavalta.

Syntyi keskeytys. Kuumuus oli painostava ja tukala. Ei se ollut ukkosilmaa, mutta jotakin senkaltaista, ja kaikkien mieltä näytti kahlehtivan jokin levottomuutta luova odotus.

Silloin putosi aivan kuin sattumalta luurangon käsivarsi alas polvelle lyhyeen naksahtaen. Kukka joka oli ollut nenän alla, solahti lattialle.

Kaikki hätkähtivät, Alkibiadeskin, mutta suutuksissaan itseensä tämän heikkouden takia otti hän maljan ja astui esille:

— Luurankoa janottaa! Minä juon sen maljan; kuka käy mukaan? Sokrates taitaa parhaiten; hän siemasee puolikannuansa yhdellä kipauksella silmääkään räpäyttämättä.

Sokrateshan oli tunnettu siitä, että voi juoda rajattomasti, mutta nyt hänellä ei ollut halua:

— Ei tänään! Viini tuntuu minusta karvaalta!

Ja kääntyen Periklesin puoleen hän kuiskasi:

— Tänne on tullut pahoja ihmisiä! Tuo Aristofanes ei ole ystäviämme; tunnetko hänet?

— Aivan vähän! Mutta hän näyttää siltä kuin tahtoisi murhata meidät.

Alkibiades jatkoi yhä luurangon puhuttelua:

— Tuollaiselta näyttää Athena tällä hetkellä! Lihan on kalvanut Sparta ja persialaiskuningas; nahan on Kleon parkinnut, liittolaiset ovat repineet silmät, hampaat ovat kansalaiset kiskoneet esille, nämä kansalaiset, jotka Aristofanes tuntee ja jotka hän pian on piirtävä nähtäville. Minun maljani, luuranko! Polla metaxy pelei, kylikos kai keileos akru!

Nyt näkymö äkkiä vaihtui. Luuranko vaipui taaksepäin kokoon kuin humalainen mies; lamput alkoivat keinua ketjuissaan, suolalokero kulki pöydällä. — Oho! Oho! huusi Alkibiades. Rallallei! Ha ha ha! Pöytä horjuu, sohva keinuu, olenko minä humalassa vai huoneko on humalassa?

Kaikki kauhistuivat, mutta Sokrates kehotti malttamaan:

— Joku jumala on läsnä! Hiljaa! Maa vapisee, ja kuulen… käykö ukkonen? Ei! Maanjäristystä tämä on!

Kaikki syöksyivät ylös, mutta Sokrates jatkoi:

— Talttukaa! Nythän se on ohi! —

Ja kun kaikki olivat palanneet paikoilleen:

— Olin viiden vuotias, kun Spartassa oli maanjäristys, kaksikymmentä tuhatta ihmistä tuhoontui ja vain kuusi taloa seisoi ennallaan. Se oli Sparta! Nyt on Athena. Niin, ystävät, jokin ääni minulle sanoo: ennenkuin mies on ikäänsä ehtinyt, olemme hajalle hävitetyt kuin pikkulinnut!

Taaskin haukkui koira ja huusi portinvartija. Sisälle astui muuan kutsumaton näöltään kiihottuneena:

— Nikias! tervehti Alkibiades. Nyt minä tulen selväksi; varovainen Nikias käy kesteihin, mitä silloin onkaan tekeillä?

— Suokaa anteeksi kutsumattomalle vieraalle…

— Nikias puhukoon!

— Perikles, alkoi vastatullut epäröiden. Ystävääsi, meidän ystäväämme, Athenan ja Hellasin ylpeyttä, Fidiasta syytetään…

— Ole vaiti!

— Syytetään… mikä häpeä… siitä että… en voi sanoa sitä itkemättä…

— Sano!

— Fidiasta syytetään kullan kavaltamisesta Athenan patsaasta.

Sen hiljaisuuden, joka nyt syntyi, katkasi ensin Perikles:

— Fidias peittää kasvot viittaansa, hän häpeää Athenan puolesta… Mutta vannokaamme kuitenkin jumalain ja manalan kautta Fidias syyttömäksi.

— Me vannomme! huusivat kaikki yhtenä miehenä.

— Minä vannon myös! sanoi Nikias.

— Athenan häpeä on se, kun vannotaan, että Fidias ei ole varastanut.

Nikias oli astunut Periklesin paikalle ja kumartaen Aspasiaa, hän kuiskasi:

— Perikles, poikasi Paralos on sairastunut.

— Ruttoonko? — Seuraa minua, Aspasia.

— Hän ei ole minun poikani, mutta hän on sinun, siksi seuraan.

— Talo kukistuu, ystävät eroavat, kaikki kaunis katoo, ruma pysyy.

— Ja jumalat torkkuvat!

— Tai ovat vaeltaneet maasta pois!

— Jumalat ovat kuolleet! Tehkäämme uusia.

Maanjysäys sammutti lamput, ja kaikki läksivät kadulle paitsi Sokrates ja Alkibiades.

— Fidiasta syytetään varkaudesta! Maailma kukistukoon! sanoi Sokrates ja vaipui tavallisuuden mukaan mielentylsyyteen, joka oli kuin unta. Mutta Alkibiades tarttui suurimpaan kaksoismaljakkoon ja sepitteli seuraavaa:

Näin kaikki hukkukoon nyt Pindosista Kaukasoon, Prometheus vapaaks' saa ja tulta antaa taas hän viluisille, ja Zeus käy Hadesiin, vaan Pallas itsensä hän kiimaisille myy. Apollo pirstoo lyyryn, kenkärajaa lyö, Ja Ares sotaorhiltansa paimeneksi käy. Mut raunioilla maailman ihanuuden on Alkibiades, hän yksin, ja kaikkivallan minuuttaan hän nauraa!

* * * * *

Rutto oli puhjennut Athenassa ja maanjäristys oli tullut lisäksi. Kun Perikles Aspasian seurassa saapui kotia, oli hänen eronneen puolison kanssa saamansa poika kuollut. Vallitsevan tavan mukaan ja osotukseksi että häntä ei oltu murhattu, oli ruumis asetettu nähtäville porttikäytävään. Pieni seetripuinen arkku, maalattu punaseksi ja mustaksi, oli paareilla, ja siinä nähtiin vainaja valkeissa kääreliinoissaan seppele päässä, kierretty kuolinyrtistä, vahvasti tuoksuvasta Apiumista eli Selleristä. Ropo oli hänellä suussa, lauttausmaksu Charonille.

Perikles lausui äänettömän rukouksen osottamatta mitään syvemmän surun merkkiä, sillä hän oli kokenut paljon ja oppinut kärsimään.

— Kaksi poikaa ottivat jumalat minulta. Riittäneekö se sovitusuhriksi?

— Mitä on sinulla ollut sovitettavaa? kysyi Aspasia.

— Toinen saa kärsiä toisen edestä! Yksilö valtion. Perikles on kärsinyt Athenan puolesta.

— Suo anteeksi, että minun kyyneleeni kuivuvat nopeammin kuin sinun. Se aatos, että meidän poikamme elää, on minulle lohdutukseksi.

— Minulle myös, mutta vähemmän.

— Lähdenkö, ennenkuin vaimosi tulee?

— Sinä et saa lähteä luotani, sillä olen sairas.

— Olet puhunut siitä kauan; onko se totta?

— Sieluni on sairas. Kun valtio kärsii, olen sairas… Täällä tulee vainajan äiti!

Mustapukuinen nainen ilmestyi portille; hän piti huntua salatakseen leikattua tukkaa, seppele oli hänellä kädessä, ja häntä seurasi soihtua kantava orja.

Hän ei huomannut heti että Aspasia oli saapuvilla, tervehti katseella entistä puolisoaan ja laski seppeleen vainajan jaloille:

— Tuon vain kuolinseppeleen pojalleni. Mutta rahan asemasta saa hän mukaansa suudelman äitinsä huulilta.

Hän heittäytyi eteenpäin ja suuteli vainajaa.

— Varo kuolemata! sanoi Perikles ja tarttui hänen käsivarteensa; hän kuoli ruttoon.

— Elämäni on ollut vain vitkallinen kuolema; nopea on minusta mieluisampi.

Nyt hän havaitsi Aspasian olevan läsnä ja ojentaen itsensä suoraksi hän sanoi levollisesti ja arvokkaasti:

— Sano ystävättärellesi että hän lähtee.

— Hän lähtee ja minä seuraan.

— Aivan niin! Sillä nyt, Periklesini, on irtaantunut viimeinen side, joka on meitä toisiimme sitonut! — Hyvästi!

— Hyvästi, vaimoni!

Ja kääntyen Aspasian puoleen sanoi Perikles:

— Anna minulle kätesi, puolisoni!

— Tässä käteni!

Sureva äiti vitkasteli.

— Me tapaamme toisemme kerran kaikki, eikö totta; ja silloin ystävinä, sinä, hän ja poikamme, joka on käynyt edellä valmistamaan tilaa sydämmille, elämän ahtaitten lakien erottamille.

* * * * *

Perikles ja Sokrates kulkivat plataanikäytävässä hemicykelin alapuolella ja keskustelivat.

— Fidias on julistettu syyttömäksi varkauteen, mutta vangittu valtion jumalain häpäisemisestä.

— Vangittu? Fidias!

— Väitetään hänen kuvanneen Athenan kilpeen minut ja itsensä.

— Siinä on kansa, joka kaikkea suurta vihaa. Anaxagoras maanpaossa, koska hän oli liian viisas; Aristides maanpaossa, koska hän oli liian oikeuden mukainen, Themistokles, Pausanias… Mitä olet tehnytkään, Perikles, kun annoit kansalle vallan?

— Mikä oli oikein ja oikeudenmukaista! Minä kyllä kukistun omaan miekkaani, mutta kunniallisesti. Minä vaellan ympäri ja kuolen pala palalta kuten Athenakin. Tiesimmekö, että koristelimme patsastamme kuolinsaattoa varten, että kudoimmekin käärinliinoja; tiesimmekö, että hautauslauluja meidän murhenäytelmän sepittäjämme lauloivatkin?

— Athena kuolee, no niin. Mutta miten?

— Spartan kautta!

— Mikä on Sparta?

— Se on Herakles, nuija, jalopeuran vuota, raaka voima. Me Athenalaiset olemme Theseusin poikia heraklideja vastaan, dorialaiset jonialaisia vastaan! Athena kuolee Spartan kautta, mutta Hellas kuolee itsemurhaan.

— Luulenpa että jumalat ovat meidät hyljänneet.

— Se on minunkin luuloni, mutta jumaluus elää.

— Tuolla tulee Nikias, turmaviestin tuoja.

Nikias tuli todellakin, ja nähdessään kysymyksen kummankin kulkijan katseessa ja silmäyksissä, vastasi hän kysymystä odottamatta:

— Agoralta!

— Mitä uutta Agoralta?

— Kansankokous etsii apua makedonialaisilta.

— Miksi ei persialaisilta? No niin, loppu on siis lähellä. Etsivätkö he apua viholliselta? Barbareilta, makedonialaisilta, jotka väjyvät meitä kuin jalopeura vuorella. — Mene, Nikias, ja sano että Perikles on kuolemaisillaan. Ja pyydä heitä valitsemaan arvokkaimman hänen jälkeläisekseen! Ei arvottominta! Mene, Nikias, mutta mene pian!

— Minä menen, sanoi Nikias, mutta lääkäriä hakemaan! Ja hän meni.

— Minua ei paranna mikään lääkäri! vastasi Perikles väsyneellä äänellä kuin puhuen sisäänpäin. Ja hän istui vanhalle paikalleen puoliympyrässä.

Levättyään hetkisen hän teki merkin kutsuen Sokratesta lähemmäksi, sillä hän ei tahtonut korottaa ääntänsä.

— Sokrates, ystäväni, alkoi hän; nämä ovat kuolevan jäähyväiset. Sinä olit viisain; mutta älä ota pahastuaksesi, älä ole liian viisas; älä etsi saavuttamatonta äläkä hämmennä mieliä ongelmilla. Älä tee yksinkertaisesta kaksinkertaista. Sinä tahdot katsella asioita molemmin silmin; mutta hänen joka kaarella tähtää tulee sulkea toinen silmänsä, muuten hän näkee maalin kaksinaisena. Et ole sofisti, mutta voit helposti saada sen valon, et ole irstailija, mutta seurustelet sellaisten kanssa; sinä vihaat kaupunkiasi ja maatasi täydellä syyllä; mutta sinun tulee rakastaa niitä kuolemassa, sillä se on velvollisuutesi; sinä halveksit kansaa, mutta sinun tulee sääliä sitä. Minä en alhaisoa ihaillut, mutta annoin heille, mitä oikeus ja oikeudenmukaisuus osotti; sentakia kuolen!

— Hyvää yötä! Sokrates. Nyt silmiäni hämärtää. Sinä saat ne sulkea ja antaa minulle seppeleen. Nyt nukun. Jos ja kun herään, silloin olen toisella puolen, ja silloin lähetän sinulle tervehdyksen, jos jumalat sallivat. Hyvää yötä!

— Perikles on kuollut. Kuulkaa, athenalaiset, ja itkekää kuin minä!

Kansaa virtasi paikalle, mutta he eivät itkeneet. He ihmettelivät vain, mitä nyt oli tuleva, ja melkeinpä he iloitsivat siitä uudesta.

* * * * *

Kleon, nahkuri, seisoi puhujalavalla Pnyxillä. Tarkkaavaisimpain kuulijain joukossa näkyi Alkibiades, Anytos ja Nikias.

Mutta Kleon puhui ja sanoi:

— Perikles on kuollut ja Perikles on haudattu; nyt sen tiedämme! Antakaamme hänen levätä rauhassa ansioineen ja vikoineen, sillä vihollinen on Sphakteriossa ja me tarvitsemme sotapäällikön; sille ei Periklesin varjo mitään voi. Täällä takana istuu kaksi kärkkyjää, ylhäisiä herroja molemmat; toisen nimi on Nikias, siksi ettei hän koskaan ole voittanut; toisen Alkibiades, ja hänen voittonsa tunnetaan: malja ja tyttö. Hänen luonnettansa sitävastoin me emme tunne, mutta te opitte sen tuntemaan, athenalaiset, kerran, ja hän on itse näyttävä etuhampaansa. — Täällä on ehdotettu sotapäälliköksi sitä ja tuota ja teitä kaikkia suuria ja mahtavia, merkillistä kyllä, mutta kaikki ylhäisiä, tietysti!

Athenan, joka on kironnut kaikki kuninkaat ja sentapaiset, on nyt taisteltava kuninkaallista Spartaa vastaan, ja sen täytyy uskollisena omille tavoilleen näyttäytyä sotakentällä kansan miehen johdolla, johon te voitte luottaa. Me emme tarvitse mitään Periklestä, joka tilailee kuvapatsaita ja rakentelee temppeleitä kunnian ja edun vuoksi! — Athena on saanut tarpeekseen sellaista kamaa. Mutta nyt me tarvitsisimme miestä, joka ymmärtää sotataitoa, jolla on sydän rinnassa ja pää hartioilla. Ketä haluatte, Athenan miehet?

Alkibiades hypähti ylös kuin nuori jalopeura ja tarttui vitkuttelematta puheeseen:

— Athenan miehet, minä ehdotan Kleon nahkuria, en sentakia että hän on nahkuri, sillä sehän on vallan toista. Tosin voi sotajoukko näyttää häränvuodalta ja Kleonia verrata veitseen, mutta Kleonilla on toisia ominaisuuksia, jotka juuri ovat sotapäällikön. Hänen viimeinen sotaretkensähän Periklestä ja Fidiasta vastaan päättyi Kleonin voitoksi. Hän osotti tällöin rohkeutta, joka ei koskaan pettänyt ja ymmärrystä, joka kävi ylitse — kaiken inhimillisen ymmärryksen. Hänen sotataitonsa ei kyllä ollut jalopeuran, mutta hän voitti, ja se on pääasia. Minä ehdotan Kleonia sotaretken päälliköksi.

Nytpä tapahtui, että tämä karkea pila kuitenkin oli liian hienoa ja että kansa käsitti sen vakavaksi. Alkibiades nautti myös jonkinlaista arvoa sukulaisuutensa takia Periklesin kanssa, ja hänen puhettaan kuunneltiin mieluisasti. Sentakia huusi nyt koko kansankokous Kleonia, ja hän oli valittu.

Mutta Kleon ei ollut ikinä uneksinutkaan sotapäällikön kunniata, ja hän oli kyllin viisas ollakseen pyrkimättä korkeammalle kuin ulottui. Sentakia vastusti hän vaalia huutaen ja vannoen kaikkien jumalain takia.

Mutta Alkibiades tarttui heti asiain tilaa niskaan kiinni, ja ymmärtäen että tämä vaali merkitsi Kleonin kuolemaa, nousi hän vapaalle puhujalavalle ja lasketteli:

— Kleon laskee leikkiä ja Kleon kainostelee, hän ei tiedä itsekään, minkälainen sotapäällikkö hän on, sillä hän ei ole kokeillut itseään, mutta minä tiedän kuka hän on; minä kannatan hänen vaaliaan, minä vaadin häntä täyttämään kansalaisvelvollisuutensa, ja haastan hänet Areopagin eteen, jos hän väistyy syrjään, kun isänmaa on vaarassa.

— Kleon on valittu! huusi koko kansa. Mutta Kleon vastusti yhä:

— Minä en tunne erotusta kypärin ja kilven välillä, en voi käyttää keihästä, en istua hevosen selässä…

Mutta Alkibiades hämäsi hänen äänensä huutaen:

— Hän voi kaikkea: hallita valtiota ja arvostella taidetta, käydä käräjiä ja pettää sofisteja; hän voi väitellä korkeimmista asioista Sokratesin kanssa, hänellä on sanalla sanoen kaikki julkiset hyveet ja kaikki salaiset paheet.

Kansa nauroi nyt, mutta Kleon istui satimessa.

— Athenalaiset, lopetti Alkibiades kokouksen. Kansa on puhunut eikä mitään vetoamista ole Kleon on valittu! Nyt on Sparta hukassa!

Kokous hajaantui. Mutta Kleon seisoi paikallaan Anytos ystävän vieressä.

— Anytos, hän sanoi, minä olen hukassa.

— Arvattavasti! vastasi Anytos.

Mutta Alkibiades läksi pois Nikiasin viereltä.

— Nyt on Kleon kuollut kuin koira! — Sitten tulen minä! sanoi Alkibiades.

* * * * *

Sokrates kulki mietiskellen kotona pihassaan, joka oli sangen yksinkertainen ja vailla pylväskäytäviä. Hänen vaimonsa karttasi villoja ja näytti siltä kuin olisi tukistellut jotakuta.

Viisas oli ääneti, mutta vaimo puhui, se oli hänen luontonsa.

— Mitä teet? hän sanoi.

— Vanhan tuttavuuden vuoksi, vastasi mies, tahdon vastata sinulle, vaikka en ole velvollinen vastaamaan sinulle. Minä ajattelen!

— Onko sekin miehen tehtävää?

— Varmasti sangen miesmäistä tointa.

— Ei ainakaan näy, mitä sinä teet.

— Kun kuljit raskaana, ei lasta näkynyt, mutta kun se oli syntynyt, näkyi se, ja varsinkin kuului. Siis voivat toimet, joita alussa ei näy, sittemmin tulla näkyväisiksi, eivätkä sentähden ole halveksittavia, kaikkien vähimmin niiden puolelta, jotka uskovat vain näkyväistä.

— Sellaistako te toimiskelette Aspasian luona?

— Sellaista ja muuta.

— Te juotte vahvasti myös?

— Niin, se joka puhuu käy janoiseksi kurkultaan, ja janoisen täytyy juoda.

— Mikä siinä Aspasiassa miehiä houkuttelee?

— Eräät ominaisuudet, jotka muodostavat yhteiselämän kukan, ne ovat hienotunteisuus, maku ja kohtuullisuus.

— Se oli minulle?

— Se oli Aspasialle.

— Onko hän kaunis?

— Ei.

— Niin väittää Anytos.

— Hän ei puhu totta. — Tapailetko sinä Anytosia, Kleonin ystävää, minun vihollistani?

— Hän ei ole minun viholliseni.

— Mutta minun! Sinä pidät aina minun vihollisistani ja vihaat ystäviäni; ne ovat huonoja merkkiä.

— Sinun ystäväsi ovat huonoja ihmisiä.

— Eivät, päinvastoin. Perikles oli suurin, Fidias paras, Euripides jaloin, Platon viisain, Alkibiades nerokkain, Protagoras terävin.

— Entä Aristofanes?

— Hän on viholliseni, vaikka en tiedä miksi. Otaksun että olet kuullut puhuttavan siitä ivanäytelmästä, jonka hän on minusta kirjoittanut.

— Anytos on kertonut siitä minulle; oletko nähnyt sen?

— Olin katsomassa Pilviä eilen.

— Oliko se hauska, oliko se sukkela?

— Mitä arveli Anytos?

— Hän sai minun nauramaan, esittäessään muutamia kohtauksia…

— Sitten sen täytyy olla hauska, sillä muuten et olisi nauranut.

— Etkö sinä nauranut, Sokratesini.

— Kyllä, luonnollisesti, muutenhan olisi minua pidetty tyhmyrinä. Tiedät että hän on kuvannut minut lurjukseksi ja narriksi, kun minä en ole kumpikaan, niin sehän ei ollut vakavasti tarkoitettua, siis oli pilaa.

— Luuletko niin? Minä luulen sen olleen vakavasti tarkoitettua.

— Ja sinä naurat vakavuutta! Itketkö sitten pilaa? Sehän on samaa kuin olla järjiltään.

— Tarkoitatko että minä olen mielipuoli? Kyllä, jos luulet että minä olen lurjus.

— Tiedäthän että Kleon on sodassa.

— Olen sen ihmeekseni kuullut.

— Ihmeeksesi? Luuletko siis, että hän on kelvoton sodassa?

— En, en luule mitään hänen kelvollisuudestaan sotapäällikkönä, sillä en ole koskaan nähnyt häntä sodassa; mutta ihmettelin hänen vaaliaan samoinkuin häntä itseäänkin, koska se oli odottamaton.

— Sinä siis odotat hänen tappiotaan?

— En, odotan päätöstä nähdäkseni, voittaako hän vai häviää.

— Sinua ilahuttaisi, jos hän häviäisi?

— En rakasta Kleonia, mutta syntyperäisenä athenalaisena surisin hänen tappiotaan, enkä siis iloitsisi Kleonin häviötä.

— Sinä vihaat Kleonia, mutta et halua hänen häviötään?

— En, Athenan takia.

— Mutta muuten?

— Muuten olisi Kleonin häviö valtiolle siunaukseksi, sillä hän on tehnyt vääryyttä Periklestä, Fidiasta ja kaikkia kohtaan, jotka ovat toimittaneet jotakin suurta.

— Täällä tulee vieraita.

— Se on Alkibiades!

— Se heittiö! Ettet häpeä seurustelussasi hänen kanssaan.

— Hän on ihminen, suuret viat, suuret ansiot, ja hän on ystäväni. Vihollisteni kanssa seurustelen vastenmielisesti.

Alkibiades melusi todellakin portilla ja rynkäsi sisälle:

— Heleijaa! Puolisot filosofeeraavat yhdessä; puhuvat eilispäivän pilanäytelmästä. Aasi tuo Aristofanes! Jos tahtoo lyödä kuoliaaksi vihollisensa, täytyy hänen osata, mutta Aristofanes pieksee pilviä. Osata, niin! Tiedättekö että Kleon on lyöty?

— Mikä onnettomuus! huudahti Sokrates.

— Onko se onnettomuus, että se verikoira tulee riisutuksi?

— Minä luulen että Alkibiades on saanut vääriä tietoja, päätteli nyt Xantippa.

— En, Zeus vieköön, mutta toivoisin saaneeni!

— Hiljaa! Anytos tulee! varotti Sokrates.

— Nahkuri numero kaksi. Onpa merkillistä, että Athenan kohtalon luovat nahkurit.

— Athenan kohtalo, kuka sen tuntee?

— Minä Alkibiades olen Athenan kohtalo!

— Sekasikiö! Varo jumalia!

— Kleonia seuraan minä; Kleonia ei ole enää, siis olen minä!

— Mutta nyt on Anytos — täällä!

Anytos tuli:

— Etsin Alkibiadesta!

— Tässä olen!

— Täytyykö minun valmistaa sinua…

— Ei ollenkaan, minä tiedän…

— Valmistaa sinua sen kunnian varalle…

— Olenko odottanut kylliksi?

— Että saat kulkea etunenässä…

— Sitävarten synnyin…

— Johtaa…

— Minun paikkani…

— Johtaa voittokulkuetta…

— Mitä kulkuetta?

— Vai niin! Sinä et tiennyt… Kleonin voittokulkuetta satamasta…

Alkibiades sipasi kädellään kasvojansa ylöspäin ja alaspäin kuin olisi tahtonut vaihtaa naamiota, ja se oli tehty silmänräpäyksessä!

— Niin, tietysti, tietysti niin! Tulinhan tänne ilmoittamaan — hänen voittoansa.

— Hän valehtelee, selitti Xantippa —.

— Laskin leikkiä näiden puolisojen kanssa! — Siis voittojuhla Kleon voittajalle. — Ajatelkaappas, sellainen onni!

— Sokrates, pusersi nyt Anytos, etkö iloitse?

— Iloitsen, että vihollinen on lyöty.

— Mutta et, että Kleon on voittanut.

— Sehän on melkein sama asia. Xantippa käytti tilaisuutta ja iski:

— Hän ei iloitse, eikä hän luottanut Kleoniin

— Minä tunnen teidät, lopetti nyt Anytos, tunnen teidät filosofit ja sanaratsurit. Mutta olkaa vain varuillanne! Ja nyt Alkibiades, tule ottamaan vastaan halveksittua Kleonia, joka on pelastanut isänmaan!

Alkibiades puristi Sokratesin kättä ja puhui hänen suuhunsa:

— Ajattelehan, sellainen lemmon onni! —Siis: ei vielä; mutta ensi kerralla!

Alkibiades.

Kartafilos, suutari, istui puodissaan Acharnani-portin vieressä ja laitteli korkosaappaita Dionysos teatterille, joka vielä kerran tahtoi koettaa murhenäytelmän uudistamista, se kun jonkun aikaa oli ollut muodista pois Aristofanesin huvinäytelmäin takia.

Roomalainen Lucillus seistä lekotteli ikkunalaudan ääressä; ja kun filosofia Sokratesin ja sofistien mukana oli tullut muotiin, filosoferasivat suutari ja maanpakolainen decemviri niin hyvin kuin taisivat.

— Sinä roomalainen, sanoi Kartafilos, kuten minäkin muukalainen tässä kaupungissa, miltä sinusta näyttää valtio ja hallitus?

— On hiuskarvalleen samallaista kuin Roomassa. Koko Rooman tähänastinen historia voidaan kuvata kahdella sanalla: Patrisit ja plebeijit!

— Aivan kuten täälläkin.

— Se vain erotuksena, että Roomalla on tulevaisuus, Hellasilla ainoastaan menneisyys.

— Mitäpä tiedetään Rooman tulevaisuudesta?

— Cumaen sibylla on ennustanut, että Rooma on vallitseva maan.

— Mitä sanot, Rooma? Ei, Israel sen on tekevä, Israelilla on lupaus.

— Sitä en rohkene kieltää, mutta Roomalla on myös lupaus.

— Vain yksi lupaus on olemassa ja yksi jumala!

— Ehkäpä se on sama lupaus, sama jumala! Ehkäpä Israel voittaa Rooman kautta.

— Messiaan, luvatun, kautta on Israel voittava.

— Milloin sitten tulee se sinun Messiaasi?

— Kun aika on täytetty, kun Zeus on kuollut!

— Saadaanpa nähdä! Minä odotan, minä, sillä Zeus on muuttanut Roomaan ja sen nimi on siellä Jupiter Capitolinus.

Aristofanes, tunnettu kurjenkaulastaan ja avosuustaan, tunkeutui esille avonaiselle ikkunalle.

— Onko sinulla pari matalia anturakenkiä, Kartafilos? Pari sääryksiä; saappaita sinulla kyllä on, näemmä, mutta säärykset ovat voittaneet.

— Palvelukseesi, herra…

— Me tarvitsemme niitä teatterissa, ymmärräthän!… Kas Lucillus!… Ja valmistamattomasta nahasta, ei parkitusta.

— Mitä meille sitten tarjottanee teatterissa?

— Niin, nyt saa Kleon esiintyä tanssimassa, ja ajatelkaas, kun kukaan ei uskalla esittää sitä nahkurikoiraa, täytyy minun itse astua valjaisiin. Minä näyttelen Kleonia! Ai, ai, ai!

— Missä on se suuri sotapäällikkö Kleon nyt sitten?

— Uudella sotaretkellä Brasidasta vastaan. Kun nimittäin sotapäällikkö Demosthenes voitti Sphakterian taistelun, niin anasti Kleon kunnian ja sai voittokulkueen, ja luullen olevansa uljas soturi hän marssi Brasidasta vastaan. Savikuppi kuitenkin kesti vain niin kauan…

— Kunnes särkyi! kuului väliin tuleva ääni.

Se oli Alkibiades:

— Heleijaa! Kleon on lyöty, Kleon on paennut! Nyt on minun vuoroni! Ylös, Pnyxille!

Ja niin hän oli poissa.

— Pnyxille siis, ja minä saan uuden huvinäytelmän, jonka nimi on oleva Alkibiades.

— Olet ehkä oikeassa, vastasi Lucillus. Eipä kannata koko juttua itkeäkään. Sentähden: naurakaamme!

* * * * *

Alkibiades seisoi taas puhujalavalla Pnyxillä. Hän oli kuin kotonaan siellä, ja aina kansa hänelle korvansa kallisti, sillä hän ei ollut ikävä. Kaikkien hemmottelemana vaikutti hän elähyttävästi liijoittelevalla hävyttömyydellään.

Puhujalavan vierellä näkyi muiden mukana viisas, rikas ja ylhäinen Nikias, joka aina oli koettanut olla välittäjänä Spartan ja Athenan välillä, mutta epäröimisellään useimmin vahingoittanut kuin hyödyttänyt.

Alkibiades, joka tunsi Nikiasin ja hänen politiikkansa sekä pelkäsi hänen vastustustaan, päätti suorittaa mestarikaappauksen. Hän ei tahtonut puhua Spartasta ja Athenasta, jota Nikias odotti, vaan halusi tehdä kierroshyppäyksen ja puhua vallan muusta. Kansa piti uutuuksista, ja tänään se oli saava ihan uutta.

— Athenalaiset! hän alotti. Kleon on lyöty, lyöty kuoliaaksi, ja minä tarjoon sentakia eittämättömän kykyni valtion käytettäväksi. Te tunnette pikku vikani, mutta nyt saatte oppia tuntemaan minun suuret ansioni. — Kuulkaa, athenalaiset! Oli kerran aika, jolloin Hellas omisti Vähän-Asian ja levitteli siipiänsä itäänpäin. Persialaiskuningas anasti nämä uutisasutuksemme toisen toisensa jälkeen, ja nyt hän seisoo Thraciassa. Kun me emme siis enää saa mennä itäänpäin, täytyy meidän lähteä länttä kohti, kohti auringon laskua. Te olette kuulleet hämärämpiä tai selvempiä puheita Rooman valtiosta, joka kasvaa kasvamistaan. Kansalaisemme olivat varhain ottaneet huostaansa sen osan Italian niemimaata, jonka nimi on Tarent, ja sen kautta olemme läheisiä naapureita roomalaisten kanssa. Ja saarista ihanin, rikas Sicilia, jäi omaksemme. Mutta vähitellenpä roomalaiset ovat rakentaneet siirtomaamme saarroksiin ja uhkaavat niiden itsenäisyyttä. Roomalaiset ahdistavat meitä, mutta he ahtautuvat myös pohjoiseen Galliaa ja Germaniaa kohti, roomalaiset ahtautuvat etelään Afrikaa kohti. Persialaiskuningas, joka ennen on ollut vihollisemme, on melkein ystävämme, ja vaaran nimenä ei ole enää persialaiset, vaan roomalaiset! Sentakia ja tulevaisuutta ajatellen sanon teille, athenalaiset: Käykäämme Italiaan, käykäämme Siciliaan; Siciliasta käsin voimme sitten kilpailla roomalaisten kanssa Hispanian ja Herkulesin patsaitten omistuksesta. Sicilian mukana me omistamme Egyptin lukon; Siciliasta me suojelemme uhattua Tarentia, kun meillä on Sicilia, voimme hätätilassa jättää hylyksi vajoavan Hellaslaivan! Maailma on suuri, miksi istuisimme homehtumassa täällä erämaassa? Hellas on kuiviin imetty maa, raivatkaamme uutta maata. Hellas on hylyksi purjehdittu haaksi, rakentakaamme uusi ja tehkäämme argonautiretki uusiin Kolchisiin noutamaan uusia kultavuotia, seuraten auringon rataa, länteen! Athenalaiset, menkäämme Siciliaan!

Nämä uudet tienoot, joita puhuja oli avannut, miellyttivät kansaa, joka oli väsynyt ijankaikkiseen Spartaan ja persialaiskuninkaaseen; ja pelon kiihottamana kasvavan Rooman, naarassuden penikan tähden tämä kevytmielinen ehdotus vastaanotettiin suostumushuudoin ja kädet kohotettuina. Nikias pyysi puheenvuoroa ja varotti, mutta kukaan ei kuullut. Skythialainen poliisi, joka vartioi järjestystä Pnyxillä, ei voinut hankkia hänelle kuulijakuntaa. Ja kun Nikias havaitsi, ettei voinut estää yritystä, tarjosi hän palveluksensa Alkibiadesin käytettäväksi ja alkoi varustaa laivastoa.

* * * * *

Aspasia oli leskenä Periklesin jälkeen ja suri häntä nyt pitkän ajan. Puoliympyrää ei enää ollut, mutta jälellä olevia harvoja ystäviä hän joskus otti vastaan. Sokrates oli uskollisin. Ja nyt hän istui eräänä iltana hänen luonaan tiilikattoisessa pikku huvilassa Kefissosin rannalla.

— Ei, Aspasia, saneli Sokrates; minä neuvoin luopumaan Sicilian retkestä, Nikias neuvoi samoin, astronomi Meton neuvoi, mutta sen täytyi tapahtua. Alkibiades oli hankkinut itselleen suotuisan orakelivastauksen Ammonin temppelistä.

— Uskotko orakeleihin, Sokrates?

— Uskon ja en usko! Minulla on oma haltijani, kuten tiedät, joka varottaa, mutta ei milloinkaan kehota; se neuvoo, mutta ei käske. No niin tämä sisäinen ääni on sanonut minulle: Hellas ei ole maailmaa valloittava!

— Onko sen Rooma tekevä?

— On, mutta toiselle!

— Tiedäthän, että Periklesin suuri aatos oli eheä Hellas, kaikkien valtioitten yhteisyys…

— Se oli Periklesin toivo, mutta jumalain tahto oli toinen. Alkibiadesin unelma Hellasin maailmanvallasta oli myös suuri, mutta jumalain unelmat ovat suurempia.

— Mitä luulet Kleonin kuoleman tuottavan Athenalle?

— Ei mitään! Kleonin jälkeen tulee Anytos. Kleon on ijankaikkinen, sillä Kleon on aatoksen nimi!

Protagoras, hiukan raukeana ja vanhettuneena, näkyi sisäpihalla.

— Tuolla on Protagoras!

— Sofisti! Minä en pidä hänestä, sanoi Aspasia, hän on viila, joka järsii rikki kaiken tahdon, hänen mietteensä tuhoaa kaiken päättäväisyyden.

— Sinä puhut totta ja ymmärtäväisesti, Aspasia, ja toisten aikain vallitessa olisit istunut ennustajattaren kolmijalalla ennustamassa. Et suinkaan papittarena tiedä, mitä sanot, mutta jokin jumala sinun kauttasi puhuu.

— Ei, Sokrates, puhun sinun ajatuksiasi, siinä kaikki!

Protagoras astuu esille:

— Suru Athenassa, suru Hellasissa! Voi! — niin hän tervehti.

— Mitä nyt, Protagoras?

— Fidias, unohtumaton, on kuollut vankilassa.

— Voi, sitten on hänet surmattu.

— Kaupunki hokee niin.

— Fidias kuollut!

— Arvatenkin myrkystä, sanotaan, mutta sen ei tarvitse olla totta.

— Kaikki täällä Athenassa kuolevat ennen vanhuuttaan, milloin tulee meidän vuoromme?

— Milloin vuoromme tulee!

— Python käärmeen surmaajan nuolistako kaadumme? Meitähän nypitään pois kuin sirkkusia!

— Me, Apollon lapset, isäköhän meitä tappaisi?

— Saturnus on palannut syömään lapsiaan.

Sokrates vaipui ajatuksiinsa ja jäi seisomaan:

— Me olemme suututtaneet jumalat!

Lucillus, roomalainen, astui sisälle.

— Kas roomalaista! sanoi Sokrates, tulevaisuuden ja maailman herra. Mitä julistaa hän?

— Tulen varottamaan Protagorasta. Hänet ajetaan maanpakoon.

— Minut?

— Sinut on ajettu maanpakoon.

— Minkä ominaisuuden tähden?

— Pilkkaaja-ominaisuuden! Olet kieltänyt valtion jumalat!

— Ken on ilmiantaja?

— Matelija, nöyristelijä, se näkymätön, kaikkialla läsnäoleva.

— Kaikki on luultavaa, mikään ei ole varmaa! päätteli Protagoras.

— Niin, se on varmaa.

— No niin, tämän varmuuden edessä sortuu aatosrakennukseni, kuten kaikki muukin sortuu.

— Panta rei! Kaikki liukuu, liukuu alta pois; mikään ei kestä, kaikki nousee, kasvaa ja kuolee.

— Hyvästi siis, Aspasia, Sokrates, ystävät, isänmaa! Voikaa hyvin!

Protagoras läksi, viitta pään yli.

— Kaipaako Athena Protagorasta? kysyi Aspasia.

— Hän on opettanut athenalaiset ajattelemaan, epäilemään; ja epäilys on viisauden alku.

— Aristofanes on murhannut Protagorasin, ja hän on murhaava sinutkin kerran, Sokrates.

— Sen hän on jo tehnyt, vaimoni on siitä iloinnut, mutta minä elän.

— Tuossa on nuori Platon, hän näyttää synkeältä. Uusia murhaviestejä, arvaan ma.

— Arvaat? Minä vannon! Laula surulaulu, Platon.

— Laulut, sillä niitä on monikossa. — Alkibiades on joutunut syytteeseen ja kutsuttu takaisin!

— Mitä hän on tehnyt?

— Ennen lähtöään kumonnut kaikki Hermes patsaat Athenassa.

— Se on liian suuri urakka yhdelle ihmiselle, siihen hän ei ole kyennyt.

— Kanne on selvä: valtion jumalat!

— Ja nyt kostavat jumalat!

— Hellasin jumalat ovat muuttaneet Roomaan.

— Sinäpä sen sanoit!

— Sitten seuraa numero kaksi: Athenalaiset ovat lyödyt Siciliassa, Alkibiades paennut Spartaan, ja numero kolme: Nikias on mestattu.

— Ostakaamme sitten itsellemme haudat Karameikosilta!

* * * * *

Nemesis-temppelin edustalla Agoralla seisoi Anytos nahkuri ja puheli Thrasybulosin, tähän asti tuntemattoman, mutta nyt esille sukeltautuvan patriotin kanssa.

Anytos melusi:

— Alkibiades on Spartassa; Sparta hakee apua persialaiskuninkaalta, meillä ei ole muuta keinoa kuin tehdä samalla tavalla.

— Kääntyä vihollisen puoleen? Sehän on kavallusta.

— Ei ole muuta keinoa.

— Olipa ennen Termopyle ja Salamis!

— Mutta nyt on Sparta, ja spartalaiset seisovat Dekeleian luona. Lähettiläämme ovat jo purjehtineet persialaiskuningasta tavottamaan.

— Sitten voimme nostaa Athenan patsaan alas Parthenonilta! Anytos! Katsele minua selkään; kasvojani en tahdo näyttää, sillä niissä näkyy häpeä kun nyt menen!

Anytos jäi yksikseen ja käveli hetkisen temppelin portin edustalla. Sitten hän pysähtyi ja astui senjälkeen sisälle eteiseen.

Papitar, Teano nimeltään, näytti odottaneen häntä.

Anytos ryhtyi puheisiin:

— Oletko täyttänyt neuvoston määräämän tehtävän?

— Minkä tehtävän?

— Sinunhan piti julistaa kirous isänmaan viholliselle, Alkibiadesille.

— Ei, minun tehtäväni on vain siunaamista.

— Ovatko sitten Koston jumalattaret lakanneet oikeutta harjoittamasta?

— He eivät ole milloinkaan olleet lainattavana kuolevaisten kostoa varten.

— Eikö Alkibiades ole kavaltanut maataan?

— Alkibiadesin maa on Hellas, ei Athena; Sparta on Hellasissa.

— Onko jumalistakin tullut sofisteja?

— Jumalista on tullut mykkiä.

— Sitten voit sulkea temppelin milloin tahansa!

* * * * *

Parantumaton Alkibiades oli todellakin paennut Siciliasta vihollisen luo Spartaan, ja istui nyt aterialla Agis-kuninkaan kanssa, sillä Sparta oli säilyttänyt kuningasvallan, kun taas Athena jo varhain oli siitä luopunut.

— Ystäväni, puheli kuningas, en tahtonut, että olisit aterioinnut julkisesti yhteisessä pöydässä, sinä kun olet tottunut Athenan loistaviin pitoihin Aspasian luona.

— Minäkö? Oho! Mitä yksinkertaisin ateria on aina ollut sääntönäni; nukkua auringon keralla ja nousta auringon kanssa, et tiedäkään kuinka ankara olen itseäni kohtaan.

— Kun niin sanot, täytyy minun se uskoa. Huhu on siis sinua panetellut.

— Panetellut? Niin varmaankin! Muistathan Hermes-patsaat, joita en ole kumonnut, mutta joista tuli minun tuhoni.

— Onko sekin valetta?

— Se on valetta.

— No, sanohan minulle toinen asia, luuletko jumalain tahdon nyt olevan, että Sparta saa voiton Athenasta?

— Aivan varmasti, yhtä varmasti kuin hyvä on saava voiton paheesta. Sparta on kaikkien hyveitten asunto, Athena kaikkien paheitten.

— Sanotaan kaikkien athenalaisten kääntyneen naisista miesten puoleen. Onko se totta?

— On, niin syvälle he ovat vaipuneet, ja siksi heidät hävitetään maan päältä.

— Nyt kuulen että et ole se miksi olen sinua luullut, ja nyt annan sotajoukon päällikkyyden käsiisi. Käymmekö nyt Athenaa vastaan?

— Olen valmis!

— Ja empimättä synnyinkaupunkiasi vastaan?

— Olen helleniläinen enkä athenalainen! Sparta on Hellasin pääkaupunki.

— Alkibiades on suuri! Nyt käyn päällikön luokse ja illalla marssimme.

— Mene, kuningas, Alkibiades seuraa! Kuningas läksi, mutta Alkibiades ei seurannut heti, sillä naiskammion verhojen takana seisoi kuningatar odottamassa. Kun paikka oli vapaa, syöksyi hän sisälle.

— Terve, Alkibiades, kuninkaani!

— Kuningatar, kuinka kutsut palvelijaasi kuninkaaksi?

— Siksi että Sparta on sinua kunnioittanut, siksi että olen lahjoittanut sinulle suosioni, siksi että olet polveutunut sankarisuvusta.

— Kuningas Agis toinen elää.

— Ei liian kauan! Voita ensi taistelusi, ja Agis on kuollut!

— Nyt alkaa elo hymyillä ankarasti koetellulle, maanpakolaiselle. Jospa tuntisit lapsuuteni suruineen, nuoruuteni kieltäymyksineen! Viini ei ole kasvanut minua varten, naista ei ole minua varten luotu; Bacchusta en ole tuntenut, Afrodite ei ole ollut minun jumalattareni. Siveä Artemis ja viisas Pallas ovat minua johtaneet yli nuoruuden viettelyksien päämäärääni kohti, joka on ollut tieto, viisaus ja kunnia! Timia kuningatar, kun ensi kerran pääsin viereesi vuoteellesi…

— Hiljaa!

— Silloin minulle selvisi, että kauneus on suurempi viisautta ja…

— Hiljaa, joku kuuntelee!

— Kuka kuuntelee?

— Minä, Lysander, sotapäällikkö! vastasi terävä ääni, ja keskellä lattiaa hän seisoi.

— Nyt tunnen sinut, Alkibiades, ja pääsi on toisessa kainalossani, mutta Spartan kunnia on toisessa. Pakene, ennenkuin kuristan sinut.

— Sinä olet kuullut väärin, Lysander!

— Pakene, osota meille se armo että pakenet! Tuolla ulkona on viisikymmentä keihästä odottamassa päätäsi.

— Montako sanoit? Viisikymmentä? — Sitten pakenen, sillä enempää kuin kolmekymmentä en jaksa lyödä. — Kuningattareni, hyvästi. Luulin Spartaa paremmaksikin. Tällaista ei koskaan olisi tapahtunut Athenassa. Nyt lähden persialaiskuninkaan luo, jossa sopivaisuutta ymmärretään paremmin ja jossa pääsen syömästä mustaa lientä!

* * * * *

Ja niinpä istui Alkibiades Persian valtionhoitajan Tissafernesin luona. Ja Alkibiades, se suulas puhuu:

— Niin, opettajani Protagoras opetti minulle kerran, että kaikki syntyy vastakohdastaan, sentakia, näetkös, voi mieleeni mahtua kaikki vastakohdat. Sparta ja Athena ovat minulle yhtä rakkaat, se on, yhtä vihattavat, toisen valtiojumalat ja toisen hyveet.

— Sinulla on suuri sydän, muukalainen, mahtuuko sinne Persiakin?

— Koko maailma!

— Mitä sitten pidät meidän pääkaupungistamme?

— Minä rakastan kaikkia pääkaupunkeja!

— Mutta tällä hetkellä täytyy sinun pitää enimmän meidän pääkaupungistamme.

— Sen teenkin!

— Ja sinun täytyy pitää meidän liittolaisistammekin.

— Kuka, anteeksi, on liittolainen tällä hetkellä?

— Tänään on se Sparta.

— Hyvä, siispä pidän Spartasta.

— Mutta jos se huomenna on Athena?

— Sitten pidän Athenasta huomenna.

— Kiitos! Nyt ymmärrän että Hellas on kypsä. Jos se on niin mätää, se vanha Kreikka, niin sitten se tuskin on valloittamisen arvoinen.

— Protagoras opetti, että ihminen on kaiken mitta, sentakia mittaan kaikkien asiain arvon oman itseni mukaan. Millä on arvoa minulle, sille annan arvon.

— Sellaista opitte te profetoiltanne! Sitten on meillä parempia; tunnetko Zarathustraa?

— Ollakseni teille mieliksi, toivoisin tunteneeni hänet lapsesta pitäen.

— Silloin olisit voinut erotuksen tehdä hyvän ja pahan välillä, valon ja pimeyden, Ormuzdin ja Ahrimanin välillä. Ja olisit elänyt toivossa valon lopullisesta voitosta — ja yleissovituksesta kärsimyksen kautta.

— Voinhan koettaa! Onko se isokin kirja?

— Mikä on teidän pyhien kirjojenne nimi?

— Pyhien? Mitä ne ovat?

— Mistä saatte uskontonne, tiedon jumalistanne?

— Homerosin teoksista, luullakseni.

— Ettehän usko että Zeus on kaikkein korkein, maailman herra?

— Kyllä, sen uskon varmaan.

— Mutta hänhän on valansa rikkoja ja miehimys.

— Niin! Minkäpä sille voi. Tissafernes nousi:

— Kuulehan, vieraamme, hän sanoi; me emme voi mihinkään ryhtyä yhdessä, sillä emme palvele samoja jumalia; te sanotte meitä barbareiksi. No niin, muukalainen ensin, mutta raakalainen sitten! En keksi kyllin häpeällistä nimeä kansasta, joka palvelee sellaisia jumalia. — Nyt ovat athenalaiset yhtä haisevan mädänneitä kuin sinäkin, sillä he ovat antaneet sinulle anteeksi. Täällä ulkona on Athenan lähettiläs, joka kerjää sinua palaamaan. Mene Athenaan, siellä on paikkasi!

— Athenaan? En koskaan! En luota heihin.

— Eivätkä he sinuun, sehän sopii! Mene Athenaan ja sano kansalaisillesi: persialaiset eivät huoli heistä! Viiniköynnös etsii tervettä jalavaa, mutta kaalinpäätä se väistää.

Alkibiades oli alkanut kävellä lattialla. Se merkitsi että hän oli kahden vaiheella.

— Onko athenalainen todella tuolla ulkona? hän kysyi.

— Hän on polvillaan tuolla ulkona rukoillakseen Alkibiades kavaltajalta sitä armoa, että rupeaisi heidän herrakseen. Mutta kuulehan, olet kai kansan mies?

— Niin, tietysti.

— Sitten täytyy sinun vaihtaa kantaasi, sillä nyt ovat ylhäiset vallalla Athenassa.

— Niin, vai niin, jaha, mutta minähän olen ylhäinen, kaupungin ylhäisin.

— Hyrrä, hae nyörisi.

Alkibiades oli pysähtynyt.

— Luulenpa että minun täytyy kuitenkin puhua athenalaisen kanssa!

— Tee se! Puhu athenan kieltä hänen kanssaan. Persiaa hän ei tajua.

* * * * *

Alkibiades palasi Athenaan, kuolemantuomio peruutettiin, ja taistelun voittaneena sotapäällikkönä sai hän juhlakulkueen Piraeusista. Mutta suosio oli häilyvä, ja jouduttuaan epäluulon alaiseksi kunnianhimoisista kuningaskruunun tavoittelemisaikeista, pakeni hän jälleen, tällä kerralla persialaisen satraapin Pharnabazosin luo. Kun hän ei voinut elää juonia punomatta, joutui hän pian satimeen, paljastettiin ja tuomittiin surmattavaksi.

* * * * *

Alkibiades istui ystävättärensä luona keskustellen kaikessa levossa ja mukavuudessa:

— Luulet siis, Timandra, että Cyrus marssii veljeänsä Artaxerxestä vastaan vallatakseen Persian valtaistuimen?

— Olen varma siitä ja yhtä varma että hänellä on kymmenentuhatta athenalaista Xenofonin johdossa mukanaan.

— Tiedätkö, onko Artaxerxestä varotettu?

— Tiedän sen!

— Kuka lie voinut varottaa häntä?

— Sen sinä olet tehnyt.

— Tietääkö Cyrus sen?

— Kyllä, hän tietää sen.

— Kuka on minut pettänyt?

— Minä sen olen tehnyt.

— Sitten olen hukassa.

— Niin, niin olet.

— Ajatteleppas, että minun piti naisen kautta kukistuman!

— Saatoitko muuta odottaa, Alkibiades?

— Enpä oikeastaan! — Enkö voi paeta?

— Et sinä, mutta minä kyllä.

— Näen savua, onko talossa tuli irti?

— On, on se. Ja jousimiehiä ulkopuolella!

— Huvinäytelmä on lopussa! Palaamme murhenäytelmään…

— Ja ivanäytäntö alkaa.

— Jalkoja kuumottaa, muuten on kuoleman tapana alkaa kylmästä.

— Kaikki syntyy vastakohdastaan, Alkibiades.

— Anna minulla suudelma!

Hän suuteli häntä, Athenan kauneinta miestä?

— Kiitos!

— Menehän akkunaan, niin saat nähdä jotakin!

Alkibiades kävi akkunan ääreen:

— Nyt näen… Samassa häneen sattui jousi:

— Nyt en taas näe mitään! Hämärtää nimittäin, ja minä kun luulin että alkaisi valeta!

Timandra pakeni, kun ruumis alkoi palaa.

Sokrates.

Sparta oli voittanut Athenan, ja Athena oli raunioina. Kansanvalta oli lopussa, ja oli saatu kolmekymmentä tyrannia.

Sokrates ja Euripides kulkivat murheissaan pirstoitetulla Agoralla. Sokrates puhui:

— Athenan muurin raunioilla! Meistä on tullut spartalaisia; emme huolineet yhdestä tyrannista, ja saimme kolmekymmentä.

— Minä matkustan pohjoiseen, sanoi Euripides, menen Makedoniaan, jonne minua on kutsuttu.

— Siinä teet oikein, kun tyrannit ovat kieltäneet murhenäytelmäsi.

— Se on totta.

— Ja minua he ovat kieltäneet opettamasta.

— Ovatko he kieltäneet Sokratesin puhumasta? Eivät! Siis voi hän opettaa, sillä hän ei voi puhua opettamatta. Mutta he lienevät kieltäneet orakelit puhumasta, sillä he ovat tauonneet ennustamasta. Kaikki on tauonnut. Hellas on tauonnut! Ja miksi?

— Niin, kysyppäs! Onko Zeus synnyttänyt sen pojan, joka on hänet kukistava ja jota Aiskylos ennusti?

— Ken tiennee? Kansa on tuottanut itselleen uuden jumalan, jonka nimi on Adonai eli Adonis. Hän on Itämaalta, ja hänen nimensä merkitsee herraa. Kuka on se uusi jumala?

— Sanokoon joka taitaa! Hän kuuluu kuolevan ja nousevan kuolleista. Mutta he ovat saaneet uuden jumalattarenkin. Oletko kuullut puhuttavan Kybelestä, jumalien äidistä, neitseestä, jota Roomassa palvellaan samoinkuin Vestaa vestalipapit?

— Sitä on niin paljon uutta, ja epäselvää se on kuin viini käydessään. Tuolta tulee Aristofanes. Hyvästi, ystäväni, viimeisen kerran tässä elämässä.

— Odota! Aristofanes viittaa! Ei, katsoppas, hän itkee! Aristofanes itkee!

Aristofanes tuli esille.

— Euripides! hän sanoi, älä mene, ennenkuin olen puhunut.

— Voitko puhua? vastasi Euripides.

— Minä itken.

— Älä eksy osastasi! Olisiko tämä kyynelten esittämistä?

— Sääli onnettomuustoveria, Euripides; tyrannit ovat sulkeneet teatterini.

— Sokrates, täytyykö minun sääliä pyöveliäni?

— Luulenpa että Nemesisin temppeli on taas avattu! vastasi Sokrates. Aristofanes ei koskaan ennen ole ollut yksinkertainen, nyt hän on tahallaan. — Minä säälin sinua siis, Aristofanes, että et voi minua enää häväistä. Annan sinulle anteeksi, mutta enpä tahdo auttaa esille huvinäytelmiäsi. Se on liikoja pyydetty! Nyt seuraan Euripidestä kotia!

* * * * *

Sokrates istui Aspasian luona, joka oli vanhentunut.

— Euripides on mennyt Makedoniaan, sanoi Sokrates.

— Vaimojensa luota.

— Sinä olet käynyt katkeraksi.

— Olen väsynyt raunioihin ja kaikkeen. Tyrannit murhaavat kansalaisia.

— Se on tyrannien tointa.

— Saammeko pian rauhan?

— Kerameikosilla seeteriarkussa.

— Minä en halua kuolla, tahdon elää, mutta rauhallisesti!

— Eläminen ei ole rauhallista.

— Kyllä, jos on hyvä olla.

— Sitä ei ole ikinä.

— Ei, jos on onnettomasti nainut kuten sinä, Sokrates.

— Vaimoni on kyllä niitä pahimpia, ellei hän olisi saanut minua miehekseen, olisi hän murhattuna.

— Xantippa kavaltaa sinut juoruillansa; ja kun hän ei ymmärrä, mitä sinä sanot, esittää hän vääriä kuvia ajatuksistasi ja personastasi.

— Sen tiedän, mutta en voi sitä auttaa.

— Miksi sitten yhä pysyt alennuksessasi?

— Miksi pakenisin? Ainoastaan ylivallan tieltä on oikeus paeta, mutta Xantippa ei ole minun ylivaltani.

— Sinut on kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty luennoimasta; sen saa hän aikaan ja Anytos.

— Toimittakoon minulle kuoleman, niin on hän toimittanut minulle vain vapautuksen… Aspasia, kuulen että ystävyytemme on alaspäin menossa; sinä olet saanut uusia ystäviä, sinä olet muuttunut toiseksi, salli minun sanoa jäähyväiseni, ennenkuin Lysikles tulee.

— Tunnetko häntä?

— Tunnen, ja koko kaupunki puhuu avioliitostasi.

— Lysikles karjakauppiaan kanssa?

— Se on sinun asiasi, en puhu siitä!

— Mutta mielestäsi olisi Periklesin muistoa tullut paremmin säilyttää?

— Olisin mielelläni nähnyt Aspasian muiston paremmin säilytettynä, mutta nähtyäni athenalaisten käyvän kukkaseppeleillä koristettuina juhlien Athenan häviötä, nähtyäni Fidiasin…

— Kuinka sitten on Sokrates päivänsä päättävä?

— Ei ainakaan Aspasian lailla.

— Jumalat tekevät meistä pilaa! Ole varuillasi, Sokrates!

* * * * *

Sokrates istui lopultakin vankilassa syytettynä nuorison viettelemisestä ja valtion jumalain pilkkaamisesta tai kieltämisestä. Syyttäjinä mainittiin: nuori huono runoilija Melitos, nahkuri Anytos ja puhuja Lykon.

Sokrates piti puolustuspuheensa ja selitti aina uskoneensa jumalaan ja omantuntonsa ääneen. Hänet tuomittiin myrkkymaljan uhriksi, pidettiin vankeudessa, missä hän kuitenkin sai tavata vaimoansa ja harvoja jälellä olevia ystäviään.

Nyt oli vaimo sisällä itkemässä.

— Älä itke, sanoi Sokrates, sinun syytäsihän tässä ei ole yhtään.

— Etkö tahdo nähdä lapsia?

— Miksi repisin rikki heidän pikku sydämmensä tarpeettomalla jäähyväisten otolla? Mene sinä poikain luo lohduttamaan heitä; vie heidät huviretkelle metsään.

— Mekö iloitsisimme, kun sinä kuolet?

— Iloitkaa, että kärsimykseni ovat loppuneet, riemuitkaa että kuolen kunniallisesti…

— Eikö sinulla ole mitään viimeistä toivomusta?

— En toivo mitään, tai kyllä, rauhaa, rauhaa teidän typereiltä kyyneleiltänne ja huokauksiltanne ja häiritsevältä valitukseltanne. Mene, vaimo ja ajattele, että Sokrates tahtoo nukkua, sillä hän on väsynyt ja kärtyinen; ajattele että hän herää taas ja on sitten täysin levännyt, nuortunut, on iloinen ja rakastettava.

— Toivon että olisit opettanut minulle kaiken tämän ennen, minulta sinulle ei ollut mitään opittavaa.

— Oli, sinulta opin kärsivällisyyttä ja malttia!

— Annatko minulle anteeksi?

— Sitä en voi! Sillä sen olen jo tehnyt. — Sano nyt hyvästi, aivan kuin matkalle lähtisin. Sano: tervetuloa takaisin! aivan kuin jo pian tulisin takaisin!

— Hyvästi sitten, Sokrates, älä ole minulle vihainen!

— En, olen sangen hyvä!

— Hyvästi, puolisoni, ijäksi!

— Ei ijäksi! Haluathan nähdä minua taas. Ole iloinen mieleltäsi ja sano: Me tapaamme taas!

— Me tapaamme taas!

— No niin! — Ja tavatessamme taas, käymme yhdessä lasten kanssa metsien helmaan!

— Sokrates ei ollutkaan se, joksi häntä luulin…

— Mene, tahdon nukkua!

Ja hän meni, mutta kohtasi ovessa Platonin ja Kritonin.

— Hetki lähestyy, ystävät! sanoi Sokrates väsyneesti, silmät palavina.

— Onko sinussa rauha, mestari?

— Totta sanoakseni, olen sangen rauhallinen; iloinen en tahdo väittää olevani, mutta omatuntoni ei minua ahdista.

— Milloin, Sokrates, milloin… on se tapahtuva?

— Tarkoitat, milloin… se on tapahtuva, se viimeinen? Platon, parkani, rakkaani… kiire on… olen äsken nauttinut uneksimisesta… olen käynyt joen yli, toiselle puolelle; olen silmänräpäyksen nähnyt katoomattoman kauneuden ikikuvia, joiden hämäriä varjoja vain ovat nämä näkyvät… olen nähnyt tulevaisuutta, ihmissuvun kohtaloita; olen puhunut mahtavien kanssa, korkeitten, puhtaitten; opin tuntemaan sen viisaan järjestyksen, joka vallitsee suurta näennäistä epäjärjestystä; minä vapisin kaikkeuden tutkimatonta salaisuutta, josta aavistusta tunsin; ja käsitin tietämättömyyteni koko laajuuden. Platon, sinä olet sen kirjoittava. Sinä olet opettava ihmislapsia kohtuullisesti halveksien katselemaan asioita, hartaina nostamaan katseensa ylös näkymättömiin, kunnioittamaan kauneutta, harjoittamaan hyveitä ja toivomaan pelastusta työn teosta, velvollisuuksista ja kieltäytymisien kautta!

Hän kävi vuoteelle ja laskeusi makuulle. Platon seurasi:

— Oletko sairas, mestari?

— En, olen ollut, mutta nyt parannun.

— Oletko jo…

— Olen jo tyhjentänyt maljan!

— Viisain lähtee luotamme!

— Ei ole kukaan kuolevainen viisas! Mutta minä ylistän jumalia, jotka ovat antaneet minulle hävyn ja oikeuden tunnetta.

Sitten syntyi huoneessa äänettömyys.

— Sokrates on kuollut!

Flaccus ja Maro.

Sokratesin kuoltua oli Athenan suuruus mennyttä. Sparta oli sitten aikansa vallassa, ja sen jälkeen seurasi Theben vuoro. Theben jälkeen makedonialaiset syöksyivät maahan, ja nämä vallitsivat vuoteen 196, jolloin roomalaiset valtasivat sekä Makedonian että Kreikan, Korintti hävitettiin perin pohjin, mutta Athena, joka Sullan aikana menetti linnoituksensa, säästyi kuitenkin suurten muistojensa takia. Nyt Caesarin aikana oli yleistä muotia se että nuoriso lähetettiin Athenaan opiskelemaan grammatikaa, retorikaa ja filosofiaa. Mitään uskontoakaan ei ollut, sillä kukaan ei uskonut valtion jumaliin, vaikka uhrijuhlia vietettiin vanhasta tottumuksesta. Athena oli vainajana, kuten koko vanha maailma, Egypti, Syria, Vähä-Asia. Roomassa elettiin Kreikan muinaisuudella, ja kun miehistä suurin, Cicero, käsitteli filosofista ainetta, alotti hän aina puhumalla mitä vanhat kreikkalaiset siitä asiasta arvelivat ja siten hän lopettikin, sillä mitään omaa mielipidettä esimerkiksi jumalain luonteesta ei hänellä ollut.

Eräänä varhaisena kevätpäivänä Julius Caesarin viimeisinä aikoina istui kaksi ylioppilasta lehtimajassa Lykabettosin alapuolella, vastapäätä Kynosargesin kimnaasia. Pöydällä oli heillä viiniä, mutta eivät he olleet kovin persoja keltaiselle Chios-viinilleen. He istuivat ääneti, velttoina aivan kuin odotellen. Mutta kaikki heidän ympärillään näytti myöskin olevan saman tylsyyden vallassa. Ravintolan isäntä nukkui istuillaan, vastapäisen kimnaasin oppilaat seisoa vetelehtivät porttikäytävässä, vaeltajat maantiellä kulkea tassuttelivat äänettöminä eteenpäin tervehtimättä; talonpoika pellolla istui aurallaan ja pyyhkeili hikeä otsaltaan. Ylioppilaista vanhempi hypisteli lasiaan ja avasi vihdoin suunsa:

— Sano jotakin!

— Minulla ei ole mitään sanomista, sillä en tiedä mitään.

— Oletko jo täysin oppinut?

— Olen.

— Minä tulin Roomasta eilen suuret toivot mielessäni että saan oppia uutta ja kuulla kuulumattomia asioita, mutta saan kuulla vain äänettömyyttä.

— Rakas Maro, minä olen makaillut täällä vuosikausia ja olenpa kuullutkin, mutta en mitään uutta. Olen kuullut, että Thales on väittänyt jumalia ei koskaan olleen, vaan että kaikkeus on syntynyt jostain kosteasta. Edelleen tunnen Anaximenesin opin että kaikki on ilmasta kotoisin, Ferekydesin eetteristä perussyynä, Heraklitin tulesta. Anaximander on opettanut minulle että maailman kaikkeus on syntynyt jostain alkuaineesta. Lenkippos ja Demokritos antoivat minulle opetusta tyhjästä maailmanavaruudesta, jossa on alkuruumiita eli atoomeja. Anaxagoras on minulle uskotellut että atoomeilla, hiukkasilla on järki. Xenofanes tahtoi saada minut vakuutetuksi että jumala ja maailma on sama. Empedokles, koko sakista viisain, joutui epätoivoon ymmärryksen puutteellisuuden takia ja heittäytyi epätoivossaan pää edellä Etnan tulta suitsuavaan vuoreen.

— Uskotko sitä?

— En! Se on kyllä valetta niikuin kaikki muukin. — Sitten opin Platolta koko joukon hyviä asioita, jotka sitten Aristoteles kumosi. Seurauksena oli, että pysähdyin viisaista viisaimman Sokratesin pariin, joka avomielisesti selitti, kuten tiedät, ettei hän mitään tiennyt.

— Sehän oli sofistin oppi: ettei sitä voi mitään tietää, tuskin sitäkään.

— Olet oikeassa, sentakia oli hyvä Sokratesimme sofisti tahtomattaan! Mutta onpa yksi, yksi ainoa, joka… niin, tarkoitan Pytagorasta. Hänhän on julistellut sinne tänne, itään ja länteen, mutta olenpa hänen filosofiastaan löytänyt ankkurin, jonka olen laskenut pohjaan. Kyllähän minä tuulessa keikkuilen, mutta en ajelehdi enää sinne tänne.

— Kerrohan!

— Niin se kuuluu näin: Tee sitä, mitä pidät jalona, vaikkapa maanpakolaisuuden uhallakin; joukko on jalouden tuomariksi kelvoton. Sentakia vähäksy sen kiitosta ja halveksi sen moitetta. Hoitele uskonveljiäsi, mutta pidä muita ihmisiä kaikkea arvoa vailla olevana laumana. Ole alituisella sotakannalla papujen kanssa (hän tarkoittaa demokrateja)! "Odi profanum vulgus et arceo!"

— Sinun pitäisi asua kotona Roomassa, Flaccus, missä…

— Niin, miten siellä Roomassa nyt on laita?

— Caesar on Caesar, on valloittanut maailman ja hänen persoonaansa on yhdistettynä kaikki korkeimmat virat, vieläpä papillisetkin. Tätä vastaan ei minulla ole mitään, mutta väittävät hänen pyytävän jumalaistuttamista.

— Miksi ei? Kaikki jumalat ovat olleet sankareita ennen, eikä monetkaan jumalat ole olleet niin suuria kuin Caesar. Romulushan ei ollut mikään erinomainen poika, vaikka hän sattui joutumaan ensimäiseksi ja jonkun kaiketi täytyy ensimäinen olla. Mutta sittenkin on hän nyt jumala, temppelit ja uhrit on hänelle.

— Se on kyllä valetta, kuten kaikki muukin.

— Arvattavasti.

— Niin, olenpa kuullut toisenkin tarun Rooman perustamisesta Aeneasin pojan Ascaniusin toimesta, hänen, joka pakeni Trojasta, ja sille tarinalle olen päättänyt rakentaa suuren runoelmani…

— Onko se Aeneis, josta kerrotaan?

— On, se se on!

— Onko se runoileminen vaikeata?

— Ei, sitä vain seurataan hyviä esikuvia. Tähän asti on Teokril ollut esikuvanani, mutta nyt turvaudun itse isä Homerosiin.

— Herkules vieköön! — No täällä voit olla rauhassa, niin kauvan nimittäin kuin Mecaenas lähettää sinulle säännöllisesti kolikoita!

— Sen hän tekee mutta kuinka sinä tulet toimeen?

— Vanha isäni, vapautettu orja, hänhän se ahertelee valtion rahastossa, minne hän koettaa hankkia minulle paikan tulevaisuudessa.

— Eikö sinulla ole mitään harrastuksia, mitään intohimoja, mitään kunnianpyyntiä?

— Ei, mitäpä minä sellaisella! Nihil admirari. Se on tunnussanani. Kun on kerran jumalia, jotka vallitsevat ihmisten ja kansojen kohtalot, niin miksipä ryhtyisin minä peukaloimaan asioita ja ränsistyttämään itseäni turhassa taistelussa. Ajattelehan vain Demosthenesta, joka kolme vuosikymmentä puhui makedonialaisia vastaan, varoittaen kansalaisiaan, jotka eivät tahtoneet häntä kuulla. Jumalat kävivät makedonialaisten puolelle ja tuomitsivat Hellasin turmioon. Demosthenes joutui vankilaan — lystillistä kyllä syytettynä samojen makedonialaisten lahjomaksi. Se oli valetta luonnollisesti! Tämän patriootin, joka uhrautui isänmaan pelastamiseksi, joka luuli puhuvansa jumalain puolesta, täytyi nauttia myrkkyä ja hän kaatui taistellen jumalia vastaan! Vestigia terrent!

Tämän keskustelun aikana oli päivä laskenut, ja nyt hämärissä saatiin nähdä tulia sytytettävän Aeginalla, Salamissa, Phalerosin kupeella, Piraeuissa ja lopulta Akropolisilla. Kaupungista kuuluva äänten sorina lisääntyi, ja nousi yhtäjaksoiseksi äärettömäksi riemukirkunaksi. Väkeä näkyi tulevan tiellä kuljettaen mukanaan naisia, lapsia, toiset kävellen, toiset ajaen ja ratsastaen.

Kunnon Agathon, ravintolan isäntä, oli herännyt ja käynyt maantielle saamaan selvää hälinän aiheesta.

Molemmat ylioppilaat olivat nousseet viinikellarin katolle tähystelemään, mutta aavistellen heidän kaltaisiaan muukalaisia vaaran uhkaavan ja yltyväin huutojen pelottamina, he laskeusivat alas ja kätkeytyivät puserrushuoneeseen.

Vihdoin kuului Agathonin ääni:

— Caesar on murhattu! Surma roomalaisille! Hellas vapaaksi!

Se oli uutinen.

Viinisaksan puutarha tuli täyteen väkeä, viini virtaili ja riemuhuutojen seassa kajahteli ivasanoja sivu kulkeville roomalaisille, joita pakeni kaupungista pohjoista kohti Makedonian rajalle pyrkien.

Maro ja Flaccus saivat olla ankarassa pinteessä, piilossa kun olivat viinipuristimen ammeessa, josta tirkistellen he saivat tietää koko uutisen sivuhaaroineen päivineen.

Cassius ja Brutus murhanneet Caesarin Capitoliumissa.

— Brutus? kuiskasi Maro: sitten ovat kai Caesarien päivät menneet samalla tavalla kuin vanha Brutus lopetti kuninkaitten!

— Ja Brutus pakomatkalla Hellasiin yllyttämään helleenit roomalaisia vastaan.

— Eläköön Brutus! huudettiin puutarhassa.

— Sittenpä saamme mekin elää, hoksasi nokkela Flaccus. Caesar on kuollut, ylistäkäämme Brutusta, toistaiseksi.

* * * * *

Monta vuotta oli kulunut, kun entinen atheenalainen ylioppilas, Quintus Horatius Flaccus käyskenteli Sabinilaisvuoristossa olevan huvilansa puutarhassa. Tämän huvilan hän oli saanut ystävältään Macaenasilta, joka aivan vieressä itse Tiburissa istuskeli komeassa maalaistalossa.

Horatius oli nyt sangen kuuluisa runoilija, mutta kuitenkin sama kuin athenalainen ylioppilas. Kohtalo tai jumalat olivat leikitelleet hänen elämällään, mutta runoilijapa oli pitänyt sitä taivahaisten hauskana juhlana, johon hän oli satiirilla vastannut.

Caesarin murhan jälestä oli nimittäin Brutus paennut Kreikkaan ja siellä saanut niin hyvän vastaanoton, että athenalaiset olivat pystyttäneet hänen kuvapatsaansa ja pestanneet joukkoja hänelle Antoniusta ja niitä toisia vastaan, joiden joukossa oli sairas Octavianus (vastainen Augustus). Horatius tungettiin sotilaaksi ja hän johtikin todella legioonaa Philippin taistelussa, jossa Brutus kaatui. Runoilija, joka ei ollut sotilas, pakeni ylivoimaa ja saapui Roomaan, jossa hän amnestian, sovitusjulistuksen jälkeen pääsi kirjuriksi kaupungin laitokseen. Samaan aikaan hän oli alkanut runoilla, Mecaenas hänet keksi, ja hän sai palkkiokseen maatalon. Augustus keisari ihaili häntä ja tarjosi hänelle sihteerin paikan, mutta Horatius kieltäytyi, osaksi sen tähden, ettei hän koskaan voinut tätä imperatoria pitää muuna kuin vallan kaappaajana, osaksi sen tähden että hän ennen kaikkea rakasti vapautta ja riippumattomuutta.

Nyt hän käyskenteli puutarhassaan, jonka hedelmäpuut hän itse oli ymppäillyt. Hän poimiskeli ruusuja ja hyasintteja, sillä hän odotteli kävijää, rakasta vierasta, vanhaa Athenan aikuista ylioppilastoveria, Publius Virgilius Maroa, joka oli yhtä mainittava maineeltaan kuin Horatius, vaikka ei ollutkaan "julaissut" käsin kirjoitettuna Aeneistaan.

Viiniköynnösmajassa oli pöytä katettuna; vanhaa massialaista ja falernilaista oli jo jäissä. Ostereita ja ankeriasta oli siinä; vohla ja muutama viiriäinen olivat varrasta odottamassa paistinhuoneessa; puutarhan hedelmiä oli poimittuna; kahta henkilöä varten katetulta pöydältä puuttui vain kukkia.

Vähäinen kirjoitustaitoinen orja juoksenteli puutarhaveräjän ja kyyhkyislakan väliä tähystämässä odotettua vierasta.

Runoilija seisoi juuri käsiään pesemässä vesiammeen ääressä lopetettuaan kukkien poimintansa, kun joku häntä taputti olalle:

— Virgilius! Mitä tietä olet tullut?

— Mäkien yli Tiburista, Mecaenasin luota.

— Tervetuloa, tulitpa mitä tietä tahansa, vaeltaja, istu, raukea, puoliympyrääni kotiviljeltyjen olivien varjoon, sillä aikaa paistinvarras sirisee ja hakkuuraudat käyvät! Tässä näet turpeeni, joka on edustavinaan maailmaa…

Ensi tervehdyksistä ja kysymyksistä oli päästy, ja ystävät olivat asettuneet pöydän ääreen. Isäntä oli kyllä epikurolainen, eli nautinnon ihailija, mutta voidakseen nauttia, täytyy pysyä kohtuudessa, ja ateria oli roomalaistavan mukaan arvosteltuna varsin kodikas, itsessään yksinkertainen, mutta loistokas.

Sitten tuli maljain vuoro, ja viini herätti muistot, huolimatta siitä että sen unhotusta suovan ominaisuuden väitetään sammuttavan niitä.

— No, sinähän olit sodassa, sinä poika? alotti Virgilius.

— Niin, ja häpeällisesti pötkin pakoon, kuten tiedät.

— Olen kyllä lukenut sellaista jossain runossasi, mutta totta se ei liene, vaan olet itseäsi panetellut.

— Olenko? Ehkä! Ainahan sitä lörpöttelee runoillessaan.