SISÄLLYS: (continued 2)

— Sinä runoilija, muistatko että Athenassa kysyit minulta, oliko se vaikeata? Miten sitten johduit kirjoittelemaan?

— Tarvitsin rahoja!

— Nyt taas panettelet itseäsi. Jos kaikki rahaa tarvitsevat kärkkyjät osaisivat kirjoitella, niin olisipa maailma täynnä runoilijoita.

— Ehkäpä ei siis ollutkaan asian laita niin! Mutta puhuppa nyt itsestäsi! Aeneisistäsi!

Virgilius synkistyi:

— Siitä en halua puhua.

— Onko se valmis?

— Liiankin valmis! Se on mennyttä, lopussa!

— Lopussa?

— Niin! Lukeissani sen, älysin epäonnistuneeni! — Missä siinä ei ollut Homerusta, siinä se ei ollut mistään kotoisin! Se oli rangaistus siitä, että tahdoin loistaa isää kirkkaammin…

— Oletko hävittänyt sen?

— En vielä, mutta se on sinetöitynä, määrätty hävitettäväksi kuoltuani.

— Nyt sinä panettelet itseäsi, et ole vuosien masentama, Maro, et ehkä työnkään, vaan jonkun muun.

— Niin, jonkun muun. Se mikä tuleva on, se minut saa levottomaksi.

Horatius heilautti maljaansa ja lausuili:

Rikollista on etsiä rajaa, mi elon etehen taivaan laittama on, Leuconoé, Kaldean viisailta kohtaloos älä etsi, saavuttaaksesi vanhaa näin.

Täys vain maljas kun on, sanat ne syntyä voi! Kadehtien elo pakenee. Nauttios nyt, huomenta epäile!

— En voi, keskeytti Virgilius, en voi mitään upottaa maljaan, nähdessäni isänmaani menehtyvän.

Onko Rooma koskaan ollut niin mahtava kuin nyt? Eikö meidän maamme ole koko tiedossa oleva maailma, Egypti, Syria, Kreikka, Italia, Espanja, Germania, Gallia, Britannia? Onko muuta saatavissa, ellen mainitse Intiaa ja Persiaa? Ja kuitenkin elämme rauhan aikaa; Janustemppeli on kiinni, maassa ilo vallitsee, taiteet kukoistavat eikä kauppa ole koskaan ollut niin verratonta kuin nyt.

— Niin, rauhaa sodan edellä! Sillä kaikki nämä kukistetut kansat ovat heränneet ja viskelevät silmäyksiään Roomaa kohti, eivät välitä Kreikasta, niinkuin ennen, sillä Kreikka on erämaa ja käy suureen rauhaan. Tiedätkö, että Suua ja Mithridates ovat samonneet poikki Hellasin murhaten, ryöväten, niin että kaikki tiede ja taide on paennut Egyptin Aleksandriaan tai kasvavaan Bysanziin? Tiedätkö, että tuntematonta heimoa, idästäpäin kotoisin olevat merirosvot ovat hiljattain ryövänneet jokaisen Hellasin temppelin, niin että tuskin siellä enää voidaan jumalanpalvelusta pitää? Orakelit ovat käyneet mykiksi, runoilijat vaienneet kuin laululinnut ukkossäällä, murhenäytelmiä, niitä suurien teoksia, ei enää esitetä, vaan käydään katselemassa ilveilyjä ja gladiatorien näytäntöjä. Raunioina on Hellas, ja Rooma on pian oleva samoin.

— Aika on paha, sen tunnustan, mutta joka aika on ollut rappeutunutta ja samalla uutta aikakautta valmistavaa. Syksyn korea lehtipuku maatuu seuraavan kevään kukkaiskylvön pientareeksi, luonto, elämä, historia uusiintuu aina kuolemassa. Siksi on kuolema minusta vain uudistusta, vaihdosta, ja tavatessani ruumissaaton, päättelen aina itsekseni: Voi, kuinka eläminen on hupaista!

— Rakas Flaccus, sinä elät unelmissasi kulta-aikaa, kun taas me toiset laahustamme vain tätä rauta-aikaa. Muistatko, kuinka Hesiodus valittelee hänkin jo?

— En, sen olen unohtanut, mutta sinun mieliksesi tahdon kuunnella.

— Rautakansaa on tämä nykyinen, eikä se koskaan lepää työn taakkaa kantaessaan, ei päivin, ei öin! Syntistä kansaa se on, ja jumalat lähettävät sille vaivalloisia murheita, mutta kun he iloakin lähettävät, tuottaa sekin sille onnettomuutta. Kerran on Zeus juurineen sen hävittävä, tämän monikielisen kansan, kun sen lapset syntyvät kulmat harmaina. Lapsemmehan syntyvät jo vanhuksina, hampaattomina, ryppyisinä ja kaljupäisinä. Ei välitä isä lapsestaan, ei lapsi isästään, ei vieras isännästään, ei palvelija palvelijasta, ei veli veljestään. Milloin lapset häpäisevät ijäkkäitä vanhempiaan, solvaavat heitä, puhuvat tylyjä sanoja, nämä nuoret lurjukset, jotka eivät jumalaisesta kostosta mitään tiedä ja jotka eivät ikinä palkitse harmaantuneita vanhempiaan lapsuusaikaisesta hoidosta. Nyrkki on oikeutena, ja toinen kaupunki toista hävittää. Ei rehellisyys ja uskollisuus valoja kohtaan saa koskaan palkkaansa, yhtä vähän kuin hyvyys tai oikeuskaan. Voi ei, joka syntiä tekee ja lakia rikkoo, häntä kunnioitetaan. Lurjukset pettävät jaloja ihmisiä ja epäröimättä vannovat väärin, kateus vainoo ihmisiä, näitä kovaonnisia, ääneltään ilettäviä, kasvoiltaan kauheita, jotka riemuitsevat siitä pahasta ja vahingosta, jota voivat matkaan saattaa.

— Niin, sillä tavalla sanoi Hesiodus tuhat vuotta sitten, ja voinhan tunnustaa, että sen kaltaista se on, mutta mitäpä sille voi?

— Niin, sellaista se on! Cicero murhattiin, ja minua himottaisi seurata Caton esimerkkiä, hänen joka kuoloon kulki syntiä välttääkseen. Minä painun, Flaccus, alaspäin valheeseen ja teeskentelyyn, mutta minä en tahdo painua, tahdon kohota… Olen ylistänyt Augustusta ja hänen poikaansa Marcellusta, mutta en luota heihin enää, sillä he eivät ole tulevaisuus. Siksi on Aeneis poltettava!

— Sinä saat minut levottomaksi. Maro! — Mutta mihin luotat?

— Luotan sibyllaan, joka on ennustanut, että rauta-aika on loppuva ja kulta-aika jälleen palaava…

— Tuota olet laulanut neljännessä luvussa muistaakseni… Onko sinussa kuumetta.

— On luullakseni… Muistatko, et, isämme muistavat, kun Kapitolium paloi ja sibylla-kirjat mukana. Mutta nyt on tullut uusia kirjoja Aleksandriasta, ja niistä on luettu, että uusi ajanlasku on pian alkava; että Rooma on hukkuva, mutta että se rakennetaan uudelleen, ja että kulta-aika…

Tässä taukosi ennustaja.

— Anteeksi, Flaccus, mutta olen sairas ja ratsastan kotiin, ennenkuin Campagnanin usvat nousevat.

— Eheu Jugaces Posthume, Posthume! Labuntur anni! Minä käyn kanssasi, ystäväni, aasini selässä, sillä sinä olet sairas! Mutta:

Jos tahto luja, oikea sydän on, ei älyttömäin kiihko, mi pahaan vie, ei tyrannien uhkakatse saa miestä horjumaan tai pelkoon! — — — Ja vaikka maailma kumoon kaatuis, pelotta seisois hän raunioissa!

Muutamaa päivää myöhemmin Virgilius oli vainajana Neapelissa. Hänen testamenttinsa avattiin, ja siinä todellakin havaittiin olevan pyyntö, että hänen Aeneisinsa poltettaisiin. Mutta hänen pyyntöänsä ei täytetty.

Jälkimaailma on eri tavalla arvostellut tätä kuolevan viimeistä tahtoa vastaan tehtyä rikosta; toiset arvelevat että se oli vahingoksi, toiset että se oli eduksi.

Kristinuskon tullessa Virgilius laskettiin profeettoihin; Aeneis otettiin talteen sibylla-kirjana ja liitettiin Liturgiaan; runoilijan haudalle tehtiin pyhiinvaelluksia, ja sittemmin hänet Dante kohotti pyhimystäkin korkeammalle.

Leontopolis.

Muuan karavaani oli leiriytynyt vanhan egyptiläisen Heliopolisin itäpuolella olevalle kunnaalle. Siinä oli paljon väkeä, mutta kaikki heprealaisia, ja he olivat kameleilla ja aaseilla vaeltaneet Palestinasta läpi erämaan, saman erämaan, jonka halki Israelin lapset olivat samoilleet enemmän kuin tuhat vuotta sitten.

Illan hämärissä, puolikuun himmeässä valossa näkyi leiritulia sadottain, ja niiden ääressä istui vaimoja pikku lapsineen, miesten kantaessa vettä. Ei ollut kai milloinkaan erämaassa nähty niin paljon pikku lapsia; ja kun heitä nyt oli laiteltava yöasuun, kajahteli leirissä lasten kirkuna. Se oli kuin suurena lapsikamarina. Mutta kun pesemisistä oli päästy, ja pienokaiset soviteltu äitien rinnoille, vaikeni kirkuna toinen toisensa jälkeen, ja maa kävi aivan äänettömäksi.

Erään sykomorin varjossa istui vaimo ja imetti lastansa, vieressä seisoi heprealainen mies ja laitteli rehua aasilleen. Päästyään tästä toimesta, läksi hän kunnaan laelle ja tähysteli pohjoiseen.

Muukalainen, puvusta päättäen roomalainen, kulki ohi, tarkasti vaimoa lapsineen kuin lukua laskeakseen.

Heprealainen kävi levottomaksi, mutta salatakseen mieltään ryhtyi hän puheisiin roomalaisen kanssa.

— Sanohan, vaeltaja, onko tuo auringon kaupunki, tuo tuolla lännessä?

— Sinä näet sen! vastasi roomalainen.

— Tämä siis on Beth Semes?

— Heliopolis, josta kreikkalaiset ja roomalaiset ovat viisautensa ammentaneet; itse Platon on ollut täällä…

— Näkyykö Leontopoliskin tänne?

— Näethän temppelin harjat kahden peninkulman päässä pohjoisessa.

— Tämä siis on Gosenin maa, jossa Abraham isämme on käynyt ja jonka Jakob sai osakseen, sanoi heprealainen kääntyen vaimonsa puoleen, joka vastasi vain päätään nyökäyttäen.

Sitten roomalaiselle:

— Israel vaelsi Egyptistä Kananin maalle, mutta Babylonian vankeuden jälkeen palasi osa jälleen tänne ja asettui asumaan. Tämän tiedät.

— Sen tiedän osapuilleen, ja nyt ovat israelilaiset lisääntyneet monituhantiseksi sielujoukoksi, sitä paitsi ovat he rakentaneet oman temppelinsä, juuri tuon, jonka kaukana näet. Oletko sen tiennyt?

— Olen tiennyt sen osapuilleen. Mutta tämä on siis Rooman maata?

— Se on!

— Kaikki on nyt Rooman: Syria, Kanan, Kreikan maa, Egypti…

— Germania, Gallia, Britannia; maailma on Rooman Cumeusin sibyllan ennustuksen mukaan.

— No niin! Mutta maailman on vapahtava Israel Jumalan oman lupauksen mukaan isällemme Abrahamille.

— Sen tarinan olen myöskin kuullut, mutta tätä nykyä on Roomalla lupaus. — Tuletko Jerusalemista?

— Tulen halki erämaan, kuten toiset, ja mukanani on vaimo ja lapsi.

— Lapsi niin! Miksi laahaatte mukananne niin paljon lapsia?

Heprealainen kävi äänettömäksi; mutta kun hän arveli roomalaisen tietävän syyn, ja tämä muuten näytti hyväntahtoiselta mieheltä, päätti hän sanoa totuuden.

— Niin, hän sanoi, Herodes tetrarka sai kuulla Itämaitten viisailta miehiltä ennustuksen, että juutalaiskuningas oli syntynyt Betlehemissä Judanmaalla. Pelastuakseen tästä luulovaarasta, murhautti Herodes kaikki poikalapset, jotka olivat niillä tienoilla syntyneet lähiaikoina. Aivan samoin kuin farao juuri täällä surmautti esikoisemme, jolloin Mooses kuitenkin pelastui vapauttaakseen kansamme Egyptin orjuudesta.

— Kuuleppas, tuo kuningas? Kuka sen pitäisi oleman?

— Se on Messias, se luvattu.

— Luuletko, että se on syntynyt?

— En voi tietää sitä!

— Minä tiedän, että hän on syntynyt, sanoi roomalainen, hän joka on vallitseva maailman ja laskeva kaikki kansat valtikkansa alaiseksi.

— Kukahan se olisi?

— Keisari, Augustus.

— Onko hän Abrahamin siementä tai Davidin huoneesta? Ei hän ole. Ja onko hän tullut rauhaa tuomaan, kuten Jesajas on ennustanut: "Hänen herrautensa on suuri oleva eikä rauhalla loppua oleva"? Keisarihan ei suinkaan ole rauhan mies.

— Hyvästi, Israelin lapsi; nyt olet Rooman alamainen; tyydy vain Roomasta tulevaan vapautukseen; muusta me emme mitään tiedä.

Roomalainen läksi. Heprealainen lähestyi vaimoa:

— Maria! hän sanoi.

— Josef! toinen vastasi. Kulje hiljaa! Lapsi nukkuu!

Karitsa.

Herodes Antipas, tetrarka, oli tullut Jerusalemiin, koska levottomuuden enteitä oli kansan keskuudessa. Nyt hän oli majoittunut Pilatus maaherran luokse, ja oli viipyvä siellä pääsiäisen yli järjestääkseen kaupungin asioita. Koska hän edellisenä iltana oli ollut sirkuksessa katselemassa gladiatorinäytäntöä sekä sen jälkeistä irstailua, nukkui hän aamulla pitkään, niin kauan, että hänen isäntänsä odotellessaan kohtaavansa hänet oli käynyt talon katolle kävelemään.

Siinä nyt oli se pyhä kaupunki, siinä Moria vuori ja temppeli, Zion ja Davidin huone. Luoteessa ja lännessä kurottautui Saronin laakso Välimerta kohti, joka selkeässä ilmassa sinisenä viiruna näkyi viiden peninkulman päässä. Idässä kohoutui Öljymäki puu- ja viinitarhoineen, kasvaen oliveja, viikunoita ja terebintejä; alapuolella lirisi Kidronin puro, jonka rannat nyt olivat kevätpuvussaan, täynnä kukkivia ruusukerroksia, tamariskejä ja raitoja.

Maaherran mieli ei ollut levollinen, ja hän pysähtyi usein kaidepuun luo katsoakseen alas temppelin esikartanolle, jossa väkeä liikkui tavattoman vilkkaasti, kerääntyen ryhmiin, jotka hajaantuivat heti jälleen kasaantuakseen vieläkin suuremmiksi.

Vihdoinkin ilmestyi tetrarka unen pöpperössä ja silmät veristävinä. Hän tervehti lyhyesti ja istuutui heti aivan kuin vastaanottoa varten. Mutta hänen oli vaikeata päästä puheeseen, leuka riippui avuttomana, eikä hän tiennyt miten alottaa, sillä hän oli unohtanut asian yöllisessä irstailussa.

Pilatus ehätti hänen avukseen:

— Puhu, Herodes; sydämmesi on täynnä ja mielesi levoton.

— Mitä sanoikaan veljeni?

— Me puhuimme eilen siitä eriskummallisesta miehestä, joka kiihottaa kansaa.

— Aivan! — Minähän mestautin sen Johanneksen, hänkö se kummittelee?

— Ei, toinen se on nyt!

— Onko niitä kaksi?

— On, tämä on toinen.

— Mutta heidän historiansa on sama; ennustus, joka lausuttiin ennen heidän syntymistään, ja tarina yliluonnollisesta syntymästä, aivan kuin mytologian Perseus ja historian filosofi Platon. Onko tapahtunut henkilöitten vaihdos?

— Ei, ei suinkaan.

— Mikä hänen nimensä on? Josua, Jesse…

— Hänen nimensä on Jesus, ja lienee viettänyt lapsuutensa Egyptin Heliopolisissa ja Leontopolisissa…

— Hän on loihtija tai poppamies, eikö hän voi tulla minua huvittamaan?

— Häntä on vaikea tavata, sillä milloin näyttäytyy hän siellä, milloin täällä. Mutta tiedustakaamme ylimmäiseltä papilta, olen kutsunut häntä ja hän odottaa tuolla alhaalla.

— Mikä meteli käy temppelin esikartanolla?

— Keisarin kuva aiotaan asettaa temppelin pyhiin huoneisiin.

— Aivan! Armollinen keisarimme Tiberius elää kuin mielipuoli Caprilla, saa selkäänsä veljensä pojalta Caligulalta, jos häntä voipi veljen pojaksi sanoa, kun pojat ovat naimisissa äitiensä kanssa, ja nyt hänestä on tuleva jumala. Haha!

— Antiokus Epiphanes ripustutti Zeusin juutalaisten kaikkein pyhimpään, se oli kuitenkin jumala; mutta jos he ripustavat sinne Tiberiusin, sen naudan, niin on kapina edessämme.

— Mitäpä sille voi? — Kutsu pappi tänne.

Pilatus läksi alas tuomaan Kaiphasta, ylimmäistä pappia.

Herodes sulki silmänsä ja solmi kätensä rinnalleen. Kaikkia, mikä koski virkaa, piti hän huvitustensa häiritsemisenä, ja yleensä hän piti asiain lyhyestä menosta.

Pilatuksen palatessa Kaiphasin kanssa tetrarka heräsi torkuksistaan, eikä tiennyt missä oli tai mistä oli kysymys.

Pilatus astui esille ja herätti esimiehensä tietoisuuteen sekä sai hänet tarkkaamaan nykyhetkeä.

— Temppelissä metelöidään! oli hänen ensimäinen huomionsa, sillä se häiritsi hänen untaan. — Vai niin, siinähän on pappi. Mikä melu on tuolla alhaalla?

— Galilealainen siellä on ryhtynyt väkivaltaan ja ajanut vaihtajat ulos temppelistä.

Herodes kävi uteliaaksi.

— Katsokaamme häntä!

— Hän on jo poissa.

— Sanohan meille, ylimmäinen pappi, miten on tämän miehen laita, onko hän Messias?

— Kuinka voisin sellaista uskoa? Erään kirvesmiehen poika rukka, joka on päästään vialla.

— Onko hän profeetta?

— Hän kiihottaa kansaa, hän rikkoo lakia, on ylensyömäri ja viinin juomari, ja hän pilkkaa jumalaa; niin, hän sanoo olevansa jumala, korkeimman poika.

— Onko teillä todistajia?

— On, mutta he puhuvat ristiin.

— Hankkikaa parempia todistajia, yhteen puhuvia todistajia. — Mutta nyt, pappi, puhumme toisesta asiasta. Tiedät, että keisari senaatin päätöksellä on julistettu jumalaksi ja että hänen kuvansa on ripustettava temppeliin. Mitä arvelette?

— Me elämme keisarimme armoilla, mutta jos se häväistys tapahtuu, niin käymme kaikki kuolemaan, kuten makkabealaiset tekivät.

— No käykää siis kuolemaan!

Kaiphas ajatteli hetkisen, ennenkuin vastasi:

— Tahdon kutsua kokoon korkean raadin ja ilmoittaa keisarin tahdon.

— Tee se, ja ennen pääsiäisjuhlaa tulee sinun saattaa tämä Galilean mies eteeni, sillä tahdon nähdä hänet.

— Kyllä.

— Mene rauhassa!

Kaiphas poistui.

— Se on kovaa kansaa tämä Israel, sanoi Pilatus jotakin sanoakseen.

— Minäkin polveudun Israelista, vastasi Herodes jotenkin jyrkästi, sillä olen edomealainen, Esaun heimoa, ja äitini oli samaritar, sitä halveksittua kansaa.

Pilatus huomasi iskeneensä harhaan, ja siksi löi hän virkasauvallaan kolme kertaa lattiaan. Suuri luukku avautui, ja ylös hinattiin pöytä, joka oli täynnä kaikkia herkkuja, mitä vain roomalainen silloin saattoi toivoa.

Herodesin katse kirkastui.

* * * * *

Pappien esikartanolla seisoivat Kaiphas ja Annas keskustellen.

— Kun emme voi päästä häväistyksestä, sanoi Kaiphas, ja keisarin kuva on ripustettava kaikkein pyhimpään, kun kansa on menehtyvä kapinassa, on meille parempi, että saatamme Herralle uhrimme ja että joku kuolee kansan edestä.

— Oikein puhut, erinomainen sovitusuhri on meille välttämätön, ja kun pääsiäinen on tulossa, niin uhratkaamme galilealainen.

— No niin! Mutta uhrin tulee olla puhdas, onko galilealainen puhdas?

— Puhdas kuin karitsa.

— Ottakoon hän siis Israelin synnit kannettavikseen, jotta hänen verensä meidät vapahtaa. Ken saattaa hänet meidän käsiimme?

Muuan hänen opetuslapsistaan, joka on tuolla ulkona.

Johannes, myöhemmin evankelistaksi sanottu, tuotiin sisälle, ja Kaiphas alotti kuulustelun:

— Mitä todistat opettajastasi? Onko hän noussut Mooseksen lakia vastaan?

— Hän on täyttänyt lain.

— Mutta minkä uuden käskyn hän on liittänyt pyhään lakiimme?

— Rakastakaa toisianne.

— Onko hän sanonut olevansa juutalaisten kuningas?

— Mestari on sanonut: Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta.

— Onko hän yllyttänyt lapsia vanhempiansa vastaan?

— Mestari on sanonut: Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, hän ei ole minulle sovelias.

— Onko hän sanonut, että kansalaisvelvollisuutensa saa lyödä laimin?

— Mestari on sanonut: Etsikää ensin jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa.

— Onko hän käskenyt työntekijän luopumaan toimestansa?

— Mestari on sanonut: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut.

— Onko hän sanonut, että hän on valloittava maailman?

— Mestari on sanonut: Tässä maailmassa teitä pakotetaan, mutta olkaa lohdutetut, minä olen maailman voittanut.

Kaiphas vain väsyi.

— Kaikesta mitä nyt olen kuullut ja saanut tietää: tämä mies ei ole vastannut ainoaankaan kysymykseen.

— Mestari vastaa hengessä ja totuudessa, mutta te kyselette lihan ja kirjaimen mukaan. Me emme ole saman hengen lapsia.

— Minä en ymmärrä mitään!

— Julistamaan evankeliumia köyhille on hän lähettänyt minut, murtuneita sydämmiä parantamaan, saarnaamaan vangituille vapautta, sokeille näköä ja sorretuille vapautusta.

— Se mitä olet ymmärtämättömyydessäsi puhunut, nuori mies, ei voi tuottaa sinulle eikä opettajallesi ylistystä.

— Voi teitä, kun ihmiset teitä ylistävät, ja joka väistää pahuutta, hänen täytyy jokaisen ryöstettävänä olla.

Kaiphas kääntyi Annasin puoleen:

— Ei ole hän se joka meille on galilealaisen luovuttava?

— He ovat lähettäneet toisen! — Kuuletko, onko nimesi Ischarioth?

— Ei, nimeni on Johannes.

— Mene siis rauhaan, mutta lähetä luoksemme Ischarioth sijaan. Mutta odota! Sano meille parilla sanalla mestarisi oppi elämän tarkotuksesta?

— Kuolema on hurskasten voitto, vastasi Johannes empimättä.

— Eikö elämä itse…

— Kuoleman kautta käytte te elämään!

— Olemme kuulleet kylliksi! Mene!

Mutta Kaiphas toisti vielä itsekseen kuin olisi paremmin tahtonut ymmärtää omia sanojaan:

— Kuolema on hurskasten voitto.

Nyt kuului melua torilta ja raatihuoneelta. Annas ja Kaiphas nousivat rosoiselle muurille saadakseen selvän syystä! Siellä oli leviittoja tähystämässä.

— Onko hänet otettu kiinni?

— Hänet on vangittu kiihottajana, sillä hän käski opetuslapsiaan "myymään hameensa ja ostamaan miekan, ellei heillä ollut sellaista." [Luuk. 22: 36-38.]

— Tavattiinko heidät ase kädessä?

— Tavattiin heiltä kaksi miekkaa.

— Sitten on hän jo tuomittu.

Nyt kuului huuto kohoavan raatihuoneen torilta, ensin vaikea erottaa, sitten yhä selvempänä. Ja kansan joukko huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

— Eikö sitä ole sentään liian ankarana rangaistuksena pidettävä? sanoi Kaiphas.

— Ei, vastasi leviitta; muuan hänen opetuslapsensa Simon eli Pietari veti miekkansa ja iski Malkus palvelijaa, niin että haavoitti hänet.

— Mitä me sitten muuta todistusta tarvitsemme?

— Mutta opettaja sanoi: Pistä miekkasi tuppeen, sillä jotka miekkaan rupeavat, ne miekkaan hukkuvat!

— Siitäpä ei viisastu! sanoi Annas ja läksi alas.

Mutta kansa huusi: Ristiinnaulitse! Ristiinnaulitse!

Petoeläin.

Jupiter Latiarisin temppelin edustalla Roomassa kohtasi toisensa kaksi keskiluokan miestä. He pysähtyivät kumpikin katselemaan uutta temppeliä, joka oli erilainen kuin kaikki muut ja näytti siltä kuin olisi se ollut maanjäristyksen kourissa. Kivijalka oli nimittäin rakennettu katonharjan tapaan, pylväät seisoivat ylösalasin päät maata kohti ja katto oli laitettu perusmuurin kaltaiseksi alustaluukkuineen.

— Täällä sitä siis taasen tavataan, heprealainen, sanoi toinen, joka oli roomalaisen kauppiaan näköinen. Jaffassahan viimeksi näimme toisemme?

— Niin, vastasi heprealainen. Roomalaisen tapaa kaikkialla, hän on kotonaan kaikkialla tätä nykyä; heprealaisen tapaa myös kaikkialla, mutta hän ei ole missään kotona. Mutta sanohan minulle: kenen on tämä temppeli?

— Se on Petoeläimen, keisarin, Caligulan, mielipuolen, murhaajan, sukurutsarin temppeli, jonka hän on itsellensä rakentanut. Hänen kuvansa on tuolla sisällä, ja mielipuoli käy siellä joka päivä itseänsä palvelemassa.

Tällöin roomalainen teki merkin otsalleen, siirtäen oikean kätensä etusormen ensin ylhäältä alaspäin, sitten vasemmalta oikealle.

Heprealainen katseli häntä ihmeissään.

— Etkö sinä ole roomalainen?

— Olen, olen roomalainen kristitty.

— Missä asut?

— Täällä Rooman alapuolella, kallion käytävissä.

Hän osotti maassa olevaa luukkua, joka oli samallainen kuin ne jotka johtivat lokaviemäreihin.

— Asutko tuolla alhaalla maan sisässä?

— Siellä asumme me kristityt, siellä olemme kuin siemen maassa itämässä.

— Siellähän on hautaholveja siellä alhaalla.

— Niin, me olemme Kristuksen kanssa haudatut ja odotamme ylösnousemusta.

— Onko teillä temppeli siellä alhaalla?

— Me pidämme jumalanpalvelustamme siellä, ja tänä päivänä vietämme Jesuksen syntymää.

— Joku tulee tuolla kujalla, sanoi heprealainen.

Roomalainen avasi maassa olevan luukun laskeutuakseen alas.

Silloin kuului maan sisästä kuorolaulua:

"Ei kaupunki vailla oo päivyttä, kuuta, sit' autuus valaisevi jumalainen on karitsa tää valo!"

— Kuka on karitsa? kysyi heprealainen.

— Jesus Kristus, maailman vapahtaja.

— Onko mielestäsi maailma vapautettu, kun mielipuoli Caligula on…

— Maailma on tuleva vapautetuksi, jos olemme hiljaiset toivossa.

— Te olette siis ottaneet lupauksen Israelilta?

— Emme, me olemme perineet lupauksen, sillä Kristus oli Israelin Judan sukua.

— Joku tulee!

— Hyvästi siis! Me tapaamme aina toisemme, sillä maailma on meidän!

* * * * *

Sisällä temppelissä, jota kansa sanoi ylösalasin käännetyksi maailmaksi, näkyi peräti pelästynyt mies hiipivän seiniä pitkin kuin olisi arastellut näyttää selkäänsä. Hänellä oli nuorukaisen kasvot, mutta niitä reunustamassa ei ollut hiuskarvaakaan. Hänen ylähuulensa käpristyi vasemmalle sivulle ja paljasti pitkän torahampaan samalla kuin oikeasta silmästä välähti punainen säde kuin myrkyllinen nuoli. Seinää pitkin hän hiipi eteenpäin alttariholvia kohti, minne oli asetettu kuvapatsas, tämän pelästyneen miehen jäljennös, niin tarkoin kuvattu, että yksin vaatteetkin olivat samat.

— Onko pappi siellä? kuiskasi mielipuoli keisari, sillä hän se oli.

Ei kuulunut vastausta.

— Pappi! Pikku pappiseni, minua niin pelottaa, etkö tule?

Nyt astui muuan uhripappi esille ja polvistuen keisarin eteen, rukoili hän:

— Jupiter, optimus maximus latiaris, säikäytä vihollisesi!

— Onko minulla sitten vihollisia? On, ja sen tähdenhän minua niin pelottaa. Uskotko että minä olen jumala?

— Sinä olet!

— Anna sitten isäisen jylistä, niin pelästytän viholliseni.

Pappi iski vaskirumpua ja temppeli järähteli. Keisari nauroi, niin että kaikki hampaat näkyivät.

— Pappi, hän huudahti, istuen valtaistuimelle, nyt saat uhrata minulle!

Pappi sytytti tulen vähäiselle mielipuolen edessä olevalle alttarille, ja mielipuoli haasteli:

— Hyvältä se tuoksuu! Nyt olen mahtavin taivaassa ja maan päällä. Minä tuomitsen eläviä ja kuolleita; minä heitän alas Tartarosiin ja nostan ylös Elysiumiin — ajatteles, miten olenkin mahtava! Minä kesytän meren aallot ja käsken myrskyn asettumaan, minä vallitsen tähtien ratoja, minä se loin Chaosin, ja ihmissuku lojuu jalkaini juuressa Britannin aarniometsistä lähtien aina Niilin lähteille, jotka minä yksin olen löytänyt. Olen kohottanut henkihevoseni Incitatusin konsuliksi, ja kansa on hänen konsuliutensa tunnustanut. Pappi, rukoile minua! Vai unohdatko, kuka olen? Ei, minunhan pitää itseäni rukoilla kuvassani! Cajus Caesar Caligula, minä palvelen sinua, maailman herra, niinkuin palvelen itseäni! Jupiter Latiaris Caligula!

Hän polvistui kuvan eteen.

— Joku tulee! varotti pappi.

— Tapa hänet!

— Se on tribuuni Cassius Chaeraea!

— Pelästytä hänet!

— Chaeraea ei pelästy.

Tribuuni astui sisään pelottomana ilman muototemppuja.

— Cajus Caesar, vaimosi on kuollut!

— Sitä parempi, vastasi keisari.

— Ainoa lapsesi on murskattu seinää vasten!

— Voi, kuinka hauskaa! nauroi mielipuoli.

— Ja nyt olet kuoleva!

— Sitä en voi. Olen kuolematon.

— Odotan sinua ulkopuolella. Täällä se älköön tapahtuko!

— Matele ulos, muurahainen, jalkani on liian suuri sinun pienuuttasi tavottamaan.

Nyt kuului laulua temppelin alta tai maasta, lasten ääniä kuului.

Keisari pelästyi taas ja ryömi tuolinsa alle.

Chaeraea, joka oli odottanut ovelle, kävi kärsimättömäksi.

— Tuletko, koira, taikka lyön sinut kuoliaaksi!

Ja tämä jättiläismäinen mies hakkasi tuolin syrjään, astui mielipuolen päälle ja korollaan polki hän mäsäksi hänen kurkkunsa, niin että kieli tunkeutui kidasta ulos, vielä kuollessaankin sylkien häväistyksiä.

* * * * *

Petoeläimellä oli kolme päätä; toisen nimi oli Claudius. Hän istui pelaamassa noppaa ystävänsä Cajus Siliusin kanssa, joka oli kuulu rikkaudestaan ja kauneudestaan.

— Seuraa peliä, sävähti Claudius.

— Minä seuraan! vastasi ystävä.

— Et, sinä olet hajamielinen. Missä olit yöllä?

— Olin Suburrassa.

— Sinun ei ole tarvis mennä Suburraan, sinun pitää olla täällä minun luonani. Seuraa peliä!

— Minä seuraan; mutta mistä pelaamme.

— Sinä pelaat hengestäsi.

— Entä sinä, Caesar?

— Myöskin sinun hengestäsi.

— Entä jos sinä häviät? kysyi Silius.

— Niin menetät sinä henkesi.

Keisari kopautti pöytään noppakotelolla. Narcissus sihteeri astui esille.

— Anna minulle kirjoitustamineet, Narcissus. — Käärmeen puremaa vastaan täytyy käyttää marjakuusen pihkaa…

— Entä myrkkykeisoa vastaan?

— Cicutaa? Sitä vastaan ei ole parannusta. Seuraa peliä, muuten minä suutun.

— Ethän sinä voi suuttua! vastasi Silius.

— En, se on totta, en jaksa; sanoinpahan muuten vain!

Keisarin puoliso, kuuluisa Messalina, oli tullut sisälle.

— Miksi istuu Silius täällä pelaamassa, kun hänen pitää seurata minua teatteriin?

— Hänen täytyy! vastasi keisari.

— Mitäpä oikeuksia sinulla raukalla on häneen?

— Hän on minun orjani, kaikki ovat maailman herran orjia. Sen takia on Rooma kaikista valtioista kansanvaltaisin, sillä kaikki kansalaiset ovat yhdenvertaiset minun ja jumalan edessä.

— Hän on sinun orjasi, mutta hän on minun mieheni! sanoi Messalina.

— Sinun miehesi! Minähän olen sinun kanssasi naimisissa.

— Niin, mitäpä se tekee?

— Menetkö sinä naimisiin pyytämättä minulta lupaa?

— Niin, miksen?

— Sinä olet lystikäs, Messalina, ainakin. Ja minä annan sinulle anteeksi! — Menkää nyt lapseni huvittelemaan. Narcissus saa pelata kanssani.

Kun keisari jäi kahden sihteerin kanssa, muutti hän kasvonpiirteitään.

— Mene heidän jälessään, Narcissus! sähisi hän. Ota Locusta mukaasi ja anna heille malja. — Sitten otan Agrippinan!

Mutta kun Silius ja keisarinna olivat päässeet oven ulkopuolelle, kysyi Silius viattomasti:

— Oletko itse laittanut sienet, jotka hän iltasekseen syö?

— En ole itse niitä laittanut, mutta Locusta on sen tehnyt, ja hän osaa asiansa hän!

* * * * *

Petoeläimen kolmannen pään nimi oli Nero. Hän oli Agrippinan aviollinen poika, oli myrkyttänyt velipuolensa Britannicusin, murhannut äitinsä, potkaissut kuoliaaksi vaimonsa ja vihdoin kaikkien tavallisten juhlamenojen mukaan nainut gladiatorin. Hän väärensi rahaa, ryösti temppeleitä. Hän teki taidematkan Kreikkaan, missä ensin esiintyi laulajana ja toi kotia 1,800 seppelettä, sitten ajajana; ajoi kyllä kumoon, mutta sai sittenkin palkinnon, koska kukaan ei tohtinut häneltä sitä kieltää.

Niin syvälle olivat Rooma ja Hellas vaipuneet, ja Claudius oli enkeli tämän hirviön rinnalla, mutta hänetpä otettiinkin jumalien joukkoon.

Keisari oli tänään palannut kotia taideretkeltä ja tavannut pääkaupunkinsa palavana. Kun hän humalapäissään oli niin usein raivonnut vanhanaikaista Roomaansa, sen ahtaita katuja ja huonoja ristikkorakennuksia vastaan sekä useissa tilaisuuksissa toivonut tulta sen kaikkiin nurkkiin, ruvettiin häntä epäilemään murhapoltosta. Hän istui palatsissaan Esqvilinumissa, suuressa pilarisalissa ja nautti komeasta tulipalosta.

Se oli marmorisali, harvassa huonekaluja, koska häntä pelotti laittaa piilopaikkoja murhaajille. Mutta salin taustalla nähtiin vahvat ja kaksin kerroin kullatut rautakalterit, joiden takaa häämötti kaksi kellanruskeata libyalaista leijonaa. Hän sanoi niitä kissoikseen.

Veräjän pielessä seisoi kaksi orjaa, Pallas ja Aleksander, tähystellen hallitsijansa jokaista kasvojen värettä.

— Hän hymyilee, kuiskasi Pallas; siis on henkemme mennyttä. — Veli, me tapaamme jälleen! Rukoile puolestani ja anna minulle rauhan suutelo!

— Herra on pelastava sinut kaikesta pahasta ja vapahtava sinut taivaalliseen valtakuntaansa. Tämän ajallisen täytyy pukea päällensä ijankaikkinen ja kuolevaisen kuolemattomuus.

Keisarin punaset kasvot, viinin ja tulihohteen punertamat, alkoivat jännittyä, ja korvista ja silmistä näki että hän kuunteli. Kuuliko hän ehkä, kuinka kansanjoukko kuiskaili epäilyksiään murhapolttajasta?

— Pallas! ärähti hän. Rooma palaa!

Orja pysyi säikähdyksestä mykkänä.

— Pallas! Oletko kuuro?

Ei vastausta.

— Pallas, oletko mykkä? — Ne sanovat tuolla alhaalla, että minä olen sytyttänyt sen, mutta sitä en ole tehnyt! Lähde juoksemaan kaduille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sen tehneet!

— Sitä en tahdo! vastasi orja.

Nero luuli kuulleensa väärin.

— Etkö tiedä, että kristityt ovat noitia ja asuvat kuin rotat alhaalla hautakäytävissä, että koko Rooma nojautuu kristittyihin! Olen arvellut johtaa Tiberin sinne ja hukuttaa heidät taikka avata lokaviemärien seinät ja laskea katakombit sonnan valtaan. Heidän sibylla-kirjansa ovat julistaneet Rooman häviötä, mutta he puhuvat Babelista Rooman asemasta! Kas, nyt tarttuu tuli Kapitoliumiin! Pallas juokse ulos sanomaan, että kristityt ovat sen tehneet.

— Sitä en tahdo, vastasi Pallas ääneen ja selvästi, koska se ei ole totta.

— Nyt kuulin oikein! karjasi keisari ja nousi. Sinä et tahdo käydä kaupungilla; mene sitten sisälle tästä veräjästä leikkimään kissojeni kanssa. Hän avasi ensimäisen veräjän ja työnsi Pallasin leijonan esihäkkiin.

— Aleksander! sanoi Pallas äänekkäästi: Katso minä olen kutsunut sinua, sinun tulee olla luja ja vakaa!

— Minä tiedän että vapahtajani elää, ja hän on vihdoin minut maasta ylös herättävä!

— Mitä kieltä te puhutte? sanoi keisari ja veti köydestä, joka avasi toisen veräjän leijonalle.

— Aleksander, lähde kaupungille ja levitä tietoa, että kristityt ovat sytyttäneet Rooman palamaan.

— En, vastasi Aleksander, sillä minä olen kristitty.

— Mikä on kristitty?

— Sillä niin on jumala maailmaa rakastanut että hän antoi ainoan poikansa, niin että kenenkään joka häneen uskoo, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman.

— Etkö sinä huku? Eikö minulla ole valta sinua tuhota?

— Sinulla ei ole mitään valtaa minun ylitseni, jota ei ole sinulle ylhäältä annettu.

— Hän ei pelkää kuolemaa! Lentulus! Tuo tänne tulta, minä sytytän vaatteesi tuleen, niin katsotaanpas, etkö osaa palaa; minä sytytän hiuksesi, partasi, kyntesi palamaan; mutta ensiksi upottakaamme sinut öljyyn ja naftaan; pikiin ja rikkiin minä sinut upotan, niin sittenpä saamme nähdä, voitko elää ijankaikkista elämää. Lentulus!

Lentulus syöksähti sisälle:

— Herra, kaupungissa on kapina, pakene!

— Minäkö pakenen! — Tulta ensiksi!

— Espanja on noussut kapinaan ja huutanut Galban keisariksi!

— Galban! Ehen Jugaces Posthume… Galba! — No niin, paetkaamme, mutta minne?

— Katakombin kautta, herra.

— Ei, siellä asuvat kristityt, ja he tappavat minut.

— He eivät tapa ketään, sanoi Aleksander.

— Ei edes vihollisiaan?

— He rukoilevat vihollistensa puolesta.

— Sitten he ovat hulluja! Sitä parempi!

* * * * *

— Kristityt olivat kokoontuneet erääseen katakombien kuoriin.

— Kapitolium palaa, se on pakanain Sion, sanoi Aleksander.

— Herra Sebaoth kostaa Jerusaleminsa hävittämisen!

— Älä sano kostaa, sano rankaisee!

— Joku tulee käytävässä!

— Onko se joku veli?

— Ei, hän ei polvistu ristin edessä.

— Sitten se on joku pyöveli!

Keisari ilmestyi repaleisena, likaisena ja nenäliina otsalla. Lähestyessään kristittyjä, joita hän valkeine viittoineen piti kreikkalaisina, rauhoittui hän ja päätti neuvotella:

— Oletteko kreikkalaisia?

— Täällä ei ole juutalaista eikä kreikkalaista, ei barbaria eikä skytiläistä, ei palvelijaa eikä vapaata, vaan kaikki veljiä Kristuksessa! Tervetuloa, veli!

— Se on Petoeläin! sanoi Aleksander.

Keisari tunsi nyt karanneen orjansa, ja tuskissaan hän painui polvilleen.

— Älkää minua tappako! Olen köyhä kivenhakkaaja, eksyksissä. Neuvokaa minulle vain tie ulos, oikealleko vai vasemmalle?

— Tunnetko minua? kysyi Aleksander.

— Aleksander! vastasi keisari.

— Jonka tahdoit polttaa! Se olen!

— Armoa! Älä minua tapa!

— Nouse, Caesar! Henkesi on jumalan käsissä.

— Saanko armon?

— Saat itsellesi saattajan!

— Sano vain, oikealleko vai vasemmalle, niin tulen kyllä omin voimin toimeen sitten!

— Käy vasemmalle!

— Jos sinä valehtelet!

— Sitä en voi; näetkös, siinä on erotus!

— Miksi et valehtele? Niin minä tekisin.

— Käy vasemmalle!

Keisari varmistui ja läksi. Mutta muutaman askeleen perästä hän pysähtyi ja kääntyi:

— Hyi teitä, orjat! Nyt tulen itse toimeen!

* * * * *

Olipa kauhun ukkosyö, kun Nero Sporus pojan ja muutamain orjain seurassa saapui vapautetun rakastajattarensa Phaonin maatilalle. Phaon ei tohtinut ottaa vastaan keisariaan, vaan neuvoi häntä piiloutumaan savikuoppaan; mutta Caesar ei halunnut mennä maan sisään; vaan kuullessaan vainoojain tulevan, hypähti hän erääseen lammikkoon ja jäi seisomaan veteen. Sieltä hän kuuli ohikulkijain, jotka häntä etsivät, kertovan, että hänet oli tuomittu ruoskien surmattavaksi. Hiukan epäröityään työnsi hän tikarin rintaansa.

Hänen imettäjänsä Acte, joka oli ollut hänen rakastajattarensakin, hautasi hänet puutarhakunnaalle, Monte Pinciolle. Ja Rooman kansa rakasti häntä hänen kuoltuaan ja kantoi kauan kukkia hänen haudalleen. Mutta kristityt pitivät häntä ilmestyskirjan petoeläimenä ja antikristuksena.

Luopio.

Runsaasti kolmensadan vuoden kuluttua Kristuksen kuolemasta oli maailman historia siirtänyt Tespisrattaansa Välimereltä ja idästä. Kreikka oli käynyt suureen lepoon, Rooma oli raunioina ja valloittajan hallussa, Jerusalem hävitetty, Aleksandria Niilideltan varrella oli painunut vähäpätöiseksi; maailman pääkaupunki oli Mustanmeren rannalla ja puolittain itämainen siirtola, nimeltänsä Bysanz oli Konstantin Suuren mukaan Konstantinopel. Pakanallinen maailma oli kesannossa, ja kristinusko valtionuskontona. Mutta kristinuskon henki ei ollut syöpynyt keisarikuntaan; oppi sillä oli, moninaisia oppeja, mutta hovi eli pakanatakin pahemmin, ja Bysanzin valtaistuimelle kävi tie tavallisesti säännöllistä kulkuaan murhan välityksellä.

Mutta samalla kuin Europa oli muuttanut Itämaille, oli uusia valloituksia suoritettu lännessä ja pohjoisessa. Roomalaisilla oli viisikymmentä kaupunkia Rheinin varrella, ja koko Gallia oli jo Caesarin ajoilta alkaen ollut roomalaisten aurain kynnettävänä ja palvellut roomalaisia jumalia roomalaisissa temppeleissä.

Kun kristinusko nyt oli vietävä Galliaan, syntyi sen tielle vaikeuksia. Maan oman uskonnon, Druidipalveluksen, oli hiljattain keisari Claudius kieltänyt, ja roomalainen uskonto oli määrätty tilalle. Toinen muutos heti toisen niskaan ei ollut kansan mieleen, ja siksi oli Gallia hajaannustilassa, josta kuitenkin uusi oli kasvamassa.

Mutta Konstantinin hallituksen aikana alkoi toisaalta vaaroja nousta vasta muodostuneelle Gallian maakunnalle. Germanilaisia heimoja, frankilaisia ja allemanneja houkuttelivat lihavan maan ihanuudet, missä vuoret viiniä vuotivat ja lakeudet keltaista vehnää aaltoilivat. Parasta maakuntaa suojatakseen, ja ehkä toisistakin syistä, keisari lähetti sisarensa lapsen ja lankonsa, Julianusin, sotimaan germaneja vastaan. Julianus oli kyllä kasvatettu luostarissa ja yliopistossa, mutta näyttää ymmärtäneen sotaa, sillä hän löi tungeksijat ja marssi sitten Lutetia Parisiorumiin.

* * * * *

Legionat olivat samonneet ylöspäin Mons Martisia eli Martyrorumia, kuten sitä vuorotellen kutsuttiin. Etunenässä kulki mitättömän näköinen filosofipartainen mies Julianus, nimitetty Caesar, mutta ei silti keisari.

Ylinnä vuoren kiireellä seisoi Marsin temppeli, mutta se oli suljettu. Kun sotajoukko oli leiriytynyt, läksi Julianus yksin jyrkänteelle katsomaan Lutetian kaupunkia, jota hän ei koskaan ennen ollut nähnyt.

Saarella Seine joen kahden haaran välissä oli itse kaupunkirakenne ynnä Jupiterin temppeli, mutta keisaripalatsi ja amfiteatteri näkyi Parnassos vuoren rinteellä joen vasemmalla rannalla. Kolmena vuosisatana, aina Caesarin ajoilta asti, olivat keisarit toisinaan oleskelleet täällä, ja nyt viimeksi olivat Konstantin suuri ja Konstantius asuneet parisilaisten Lutetiassa.

Hetken aikaa katseltuaan laaksoa ja jokea, huudahti mietiskelevä Caesar:

— Urbs! Tämähän on Rooma! Joki, laakso, kukkuloita, seitsemän tai useampia, aivan kuin Roomassa. Ettekö näe, me seisomme Kapitolin kukkulalla; toisella puolellamme on Janiculum, joka on Parnassos vuori [Montparnasse], ja pohjoisessahan Mons Valerianus [Mont Valérien] muodostaa meidän Vaticanusimme. Ja kaupunki saarella! Saarihan on laivan näköinen, aivan kuin Tiberin saari, jonne obeliski on mastoksi nostettu, niin silmiinpistävä oli samallaisuus. Caesar oli kai liian omaperäinen tahtoakseen jäljennellä! He sanovat Bysanzia Nova Romaksi, mutta Rooma on kuin mato; jos sen halkasee kahdeksi palaksi, niin tulee kummastakin palasesta elävä olento. Mitä sanot, Maximus?

— Seitsemän kukkulan ja seitsemän kuninkaan kaupunki oli Rooma; montako on täällä oleva, sitä ei kukaan osaa sanoa.

— Sitäpä en ole koskaan ajatellut, vastasi Julianus, että Rooma sai vain seitsemän kuningasta, samoin kuin kukkulaakin… merkillinen sattuma!

Maximus, mystikko, joka ynnä sofisti Priscus aina oli Julianusin seurassa antamassa hänelle tilaisuutta filosofoimiseen, huomautti heti:

— Ei ole mitään sattumia, Caesar; kaikki laskettua ja tarkotettua, kaikki on luotu tietoisesti suunnitellen ja sovelluttaen, taivaan laki ja maan pyöreys.

— Tuon hän on oppinut Egyptistä, keskeytti Priscus; sillä egyptiläisethän näkevät Niilin virran tähtikuviossa Eridanus; huvittaisipa minua tietää, minkä kuvion alapuolella on tämä Lutetia!

— Se on Andromedan, samoinkuin Roomakin, vastasi Maximus, mutta Perseus vallitsee Pyhää maata, niin että Agol on Jerusalemin yllä.

— Miksi sanot sitä kirottua maata pyhäksi? ärähti Julianus, joka ei voinut hillitä muuten levollista mieltään niin pian kuin puhe tuli jostakin, mikä koski kristinuskoa, jota hän vihasi.

— Sanon sitä maata pyhäksi sen tähden että siellä on syntynyt maailman vapahtaja. Ja tiedäthän, että hän syntyi ilman isää, kuten Perseus! Tiedät myös, että Perseus vapahti Andromedan, samoin kuin Jesus Kristus on vapahtava Rooman ja Lutetian.

Julianus oli ääneti, sillä uusplatonilaisena häneen vaikuttivat samallaisuudet, joiden perspektiivi ulottui äärettömiin, ja tämä runollinen kuva oli hänestä muuta kuin puhetaidon koru. Luostarissa kristittyjen pappien kasvattamana hän oli aikaisin saanut käsityksen uuden kristinuskon opeista, mutta filosofisen sivistyksensä nojalla hän oli luullut huomanneensa, että kristinuskon siemenen olivat kylväneet jo Sokrates ja Plato; ja kun hän sitten tutustui uusplatonilaisiin, ei hän oikeastaan havainnut mitään muistuttamista kristinuskon äskettäin muovailluissa opinkappaleissa. Mutta hänessä syntyi rajaton viha näitä galilealaisia vastaan, jotka nyt tahtoivat anastaa kaiken edellä käyneen ajan viisauden ja painaa nimensä sen otsikkoon. He olivat hänestä varkaita! — Hänen mielestään oli aivan luonnollista, että Kristus oli jumalan poika: sillä panteistina hän päätteli kaikkien ihmisten sielujen syntyneen jumalasta ja olevan hänen osiaan. Itse hän tunnusti hiljattain hyväksytyn Nikean uskonkappaleen, että poika oli samaa olemusta kuin isä, vaikka hän käsitti tämän omalla tavallaan. Ihmeitä tapahtui joka päivä, ja niitä saattoivat loihtijat näytellä. Syntiinlankeemuksen hän tunnusti, sillä olihan Platokin selittänyt, että sielu on aineen kahleissa, syntisen aineen, jota vastaan meidän täällä tuli taistella, ja tämän oli Paulus vahvistanut Roomalaiskirjeissänsä sanoessaan: "Sitä hyvää, jota haluan, en tee, mutta sitä pahaa, jota en halua, sitä minä teen". Ja: haluni riippuu jumalani laissa sisäisen ihmisen mukaan, mutta toisen lain näen minä jäsenissäni, joka taistelee henkeni lakia vastaan… Minä ihmisparka, kuka on pelastava minut tästä synnin (kuoleman) ruumiista? Se oli ajattelevan ja tuntevan ihmisen valitusta aineen kahlehtimisesta, ihmissuvun äitelöitymistä itseensä.

Julianus, sielultaan syvästi tuntevana ja korkealle pyrkivänä, oli kokenut tätä painostusta, ja hän oli rehellisesti taistellut lihan himoja vastaan voitollisesti. Murhaajain ja hekumoitsijain parissa kun oli kasvanut, Bysanzin hovin ennen kuulumattomassa ylellisyydessä, missä hänellä aluksi oli esim. 1,000 parturia ja 1,000 kokkia, oli hän heti poistanut ylellisyyden, eli itse kuin kristillinen askeetti, toimien oikein, ajatellen jalosti. Aineen eli synnin kahleissa olon hän oli täysin käsittänyt, mutta pelastuksesta Kristuksessa hän ei hituistakaan tajunnut. Kolmesataa kuusikymmentä vuotta oli kulunut Kristuksen syntymisestä, mutta maailma oli käynyt yhä viheliäisemmäksi. Kristittyjen, varsinkin setänsä, Konstantin suuren, oli hän nähnyt elävän pakanoitakin pahemmin; ja nuorena hän oli tutkiskellut uutta oppia sieluntaisteluissaan; hän oli rukoillut Kristusta kuin jumalaa, mutta ei ollut tullut kuuloon. Vaihtaessaan sitten uskovalle Eusebiusille, oli tämä vastannut: olkaa kärsivälliset toivossa! Rukoilkaa yhä!

Mutta nuorukainen oli vastannut: "En voi olla kärsivällinen:" johon Eusebius: "Pelastus on tuleva, mutta ei meidän aikanamme. Tuhannen vuotta on kuin yksi päivä Herran Jumalan edessä! Odota viisi päivää, niin saat nähdä." — "En tahdo odottaa!" raivosi nuorukainen. — "Niin sanovat kadotetutkin. Mutta näetkö kärsimättömyys on helvetin vaivoja, ja sinä luot itse helvettisi kärsimättömyydelläsi!"

Julianusista tuli Kristuksen vihaaja oikeastaan tietämättä miksi. Filosofit eivät sitä hänelle opettaneet, sillä he omaksuivat kristinuskon ja filosofoivat sitä. Celsusin yksinkertainen kristinuskon vastustaminen ei liioin ollut johtanut harhaan Julianusin kypsää ja valistunutta ymmärrystä. Eusebius selitti oppilaansa kristusvihan näin: "Hänellä on pakanaverta ruumiissaan, sillä hän on illyrialaista syntyperää; hän ei kai kuulune tähän lammashuoneeseen. Taikka on hänen ylpeytensä niin rajaton, ehkä hänen kateutensa niin suuri, että hän ei siedä ketään yksinvaltiasta hengen valtakunnassa. Hänhän elää itse kuin kristitty ja opettaa samaa kuin Kristus, mutta on sittenkin Kristusvihaaja".

* * * * *

Mutta salatakseen vihaansa oli Caesar lähestynyt vähäistä kunnaalla olevaa Mars temppeliä. Rakennus oli rappeutunut, ovet viety pois ja pylväät säröissä.

Tultuaan sisälle hän näki hyvän, kreikkalaisen Aresmallin mukaisen Marsin kuvapatsaan alttariholvissa; mutta nenä oli lyöty mäsäksi, sormet poissa ja koko patsas tahrittu likaan!

— Sen ovat galilealaiset tehneet! sanoi Julianus, mutta sen he saavat maksaa.

— He ovat sen jo hengellänsä maksaneet! vastasi Maximus. Dionysius [Pyhä Denis] mestattiin tällä kukkulalla, ja hänen kappelinsa näkyy tuolla alhaalla rinteellä.

— Oletko sinäkin galilealainen?

— En, mutta rakastan oikeutta!

— Oikeus ja sen jumalatar Astraea muutti maan päältä rautakauden alkaessa, ja nyt hän on tähtenä taivaalla.

— Eläinradalla, tokasi Priscus, luulenpa myös, että me kaikki elämme eläinradoilla, eikä siellä juuri ole oikeudella tilaa!

Leiristä kuului hälinää. Julianus nousi eräälle töyrylle nähdäkseen, mitä oli tekeillä.

Mars vuoren koko koillisrinne oli täynnä sotilaita, ja alhaalla laaksossa näkyi telttejä ja leiritulia. Nämä tuhannet olivat kaiken maailman kansaa. Siellä oli roomalaisia, kreikkalaisia, egyptiläisiä, neekereitä, heprealaisia, persialaisia, afganilaisia, skytiläisiä, germaneja, brittiläisiä, gallialaisia; mutta he olivat liikkeellä, ja se hyörinä näytti kuin sääskien tanssilta.

— Mikä on levottomuuden aiheena? kysyi Julianus.

Pieni Denis kappelin kello kuului soivan Angelusta, ja kristityt olivat polvistuneet, kun taas pakanat jäivät seisomaan tai jatkoivat toimiansa. Kristityt mielestänsä kärsivät häiriötä ja pakanat samoin.

— Tämä uskonto, sanoi Julianus, jonka pitäisi koota kaikki, se vain särkee. Jos kirkolliskokoukset, sen sijaan että ovat sorvailleet uusia tunnustuksia, olisivat tahtoneet murskata kaikki muodot ja julistaneet vapaan jumalanpalveluksen ylistyslauluineen ja rukouksineen kaikkein korkeimmalle, silloin kaikki kansat olisivat polvistuneet tämän nimettömän nimeen. Katsokaa nyt kristittyjä! He ovat ylivoimaiset ja laki puolellaan, ja siksi he pakottavat pakanat palvelemaan heidän galilealaistaan! — En minä heitä auta! — Kansoja voin pitää koossa, mutta tunnustajille en voi mitään! — Käykäämme alas kaupunkiin; tähän en tahdo sekaantua.

Muutamia kristittyjä tribuneja lähestyi Caesaria nähtävästi aikoen valittaa, mutta hän viittasi heitä pyörtämään takaisin, osottaen ettei halunnut puhutella heitä.

* * * * *

Julianus oli jalkasin ja filosofiensa kanssa kulkenut Lutetiaan. Kenraaleja, enemmän kuin muutakaan päällystöä hän ei ollut ottanut mukaan, koska ei luottanut heihin.

Hän havaitsi tämän uuden kaupungin Caesarien Rooman pienoiskuvaksi. Olkikattoiset majat olivat kyllä päätekijöitä; mutta olipa siellä myös useita temppeleitä ja kappeleita, prefekturi, forum ja amfiteatteri. Forumia eli toria ympäröivät pylväskäytävät, jonne kauppamiehet ja vaihtajat olivat pystyttäneet puotinsa, ja sen toisella päätysivustalla oli prefekturi, jossa myöskin aedili ja kvestori asuivat.

Kansan huomaamatta ja tuntematta Caesar kulki prefekturiin. Eteisessä hän näki kristillisiä symboleja. Risti, kala, hyvä paimen ja muuta sellaista. Kristinusko oli kyllä valtiouskonto, mutta Caesarin viha kaikkea kristillistä kohtaan oli niin suuri, että hän ei voinut katsella kuvia; hän läksi sen takia jälleen ulos, kutsui prefektin alas, ja käski hänen osottamaan tien joen vasemmalla rannalla olevaan keisaripalatsiin.

Ja sinne hänet nyt majoitettiin, itselleen hän otti yksinkertaisen munkkikammiota muistuttavan huoneen.

Kun hän Bysanzista lähdettyään oli kulkenut monia koukkuja ja kun frankkien ja allemannien kurittaminen oli vienyt aikaa, oli kirjeitä ehtinyt saapua. Niiden joukossa oli yksi keisariltakin, ja se saattoi Julianusille paljon huolta.

Keisarin suhde Julianus serkkuun oli aina ollut epämääräinen, melkeinpä vihamielinen; ja nyt saavutettujen voittojen jälkeen oli kateus ja pelko vallannut bysanzilaisen despotin mielen. Kirjeessä oli käsky Julianusille heti palauttamaan legionat kotiin, kun sota oli lopussa.

Julianus älysi, miten vaarallista oli jättää vasta takaisin valloitettu maa tyhjäksi puolustusväestä, mutta hänen velvollisuudentuntonsa ja suorasukaisuutensa käskivät häntä tottelemaan, ja epäröimättä hän lähetti keisarin julistuksen leiriin.

Tämä tapahtui ensimäisen päivän illalla.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Julianus oppineen seurueensa kanssa lähtenyt vaellukselle. He nousivat hiljalleen Parnassos vuoren yli ja samoilivat pohjoispuolella olevan tammimetsän läpi luopuen raivatuilta teiltä. Tanakasti siinä filosofoitiin ja väiteltiin, ja unohtaen ajan ja paikan seura uppoutui yhä syvemmälle metsään.

Vihdoin he olivat saapuneet avoimelle paikalle, mistä laitumella olevat metsäkauriit pakenivat, ja sinne he asettuivat omituisiksi muodostuneille kiville, jotka olivat piirissä. Heidän yläpuolellaan olevissa tammissa näkyi suuria vihreitä tukkoja, toisen värisiä kuin puitten lehdet, ja he pitivät niitä linnunpesinä.

— Enpä ole milloinkaan nähnyt noin monta variksen pesää yhtaikaa, sanoi Caesar.

— Eivät ne ole variksen pesiä, korkea armo, vastasi kirjuri Eleazar, joka palveli sihteerinä; se on pyhää misteliä, joka kasvaa tammessa ja kosmillisten voimain yhteisvaikutuksesta muodostuu tuollaiseksi pyöriöksi, jota pidetään maan sekä muittenkin taivaankappaleitten muotona.

— Onko tämä…

— On, ja me näymme joutuneen pyhään uhrilehtoon, missä maan alkujumalia vielä druidit palvelevat, vaikka heidän palvelemisensa on kielletty.

— Kielletty, huolimatta siitä että keisarin Milano-julistus säätää uskonnon vapauden, tokasi sofisti Priscus.

Julianus ei mielellään kuullut mainittavan tätä vapautta, kristinuskon kautta saavutettua, toisten tunnustusten sortamisvapautta. Hän nousi, ja seura hänen kerallaan, jatkamaan vaeltamista.

Hetken kuluttua he olivat saapuneet Suresnesiin ja sen viinikunnaille, missä viikuna- ja persikkapuut muureja reunustivat. Noustuaan eräälle mäen töyrylle, he näkivät koko Seine laakson alhaalla peltoineen, puutarhoineen ja huviloineen.

— Sehän on Kananin siunattua maata! huudahti Julianus kauniin maiseman ihastuttamana.

Joen toisella puolen näkyi Mars vuori kohoavan temppeleineen ja kappeleineen; ja missä vuoren seinämä oli paljasta, loisti kalkki valkeina pilvinä, muistuttaen ääretöntä, kunnaille pystytettyä telttien paljoutta.

Filosofit seisoivat kauan katselemassa näköalaa, kun kuului pauhu aivan kuin lähenevän raemyrskyn pauhu. Mutta pilveäkään ei näkynyt, ja seurue seisoi ihmeissään kuunnellen.

Pauhinan voima lisääntyi ja muuttui huudoksi, kirkunaksi ja asemelskeeksi.

Nyt näytti Mars vuori rupeavan liikkumaan; sen kiireellä kiehui, ja kirkkaita salamoita sinkoili sieltä. Virran kaltaisena alkoi liikkuva ja hohtava vyöryä vuoren rinnettä alaspäin kaupungin puolta kohti.

Silloin ymmärrettiin.

— Legionathan ne ovat kapinassa! otaksui Maximus.

— Julistus on vaikuttanut!

— He etsivät Caesariaan!

— Sitten on vain palattava kotiin.

Seura läksi nyt joen rannalla olevaa tietä myöten ylöspäin, voidakseen tarkata legionain hommia.

Yhä valtavampana syöksyi tumma virta alaspäin aseet ja kypärit välkähdellen.

Vaeltajat kiirehtivät askeleitaan ja saapuivat palatsiin, missä vallitsi suuri hyörinä.

Julianus oli luonnoltaan urhokas mies, mutta ajattelijan kainous sai hänet usein araksi julkisessa esiintymisessä. Hän kulki sen tähden kylpyhuoneen kautta sisälle ja pyrki yksinäiseen kamariinsa, odotellen mitä nyt oli tapahtuva. Hän käveli kamarin lattialla kovin levottomana, aivan kuin hänen kohtalonsa juuri nyt oli koko elinajaksi ratkaistavana.

Sitten tuli se, minkä hän melkein tiesi.

Pihan puolelta kuului huuto:

— Ave Caesar Julianus Imperator!

— Me valitsemme Julianusin keisariksi!

— Diademi Julianusille!

— Kuolkoon Konstantius, murhaaja ja raukka!

Ei ollut enää epäilemistä! Legionat olivat julistaneet Julianusin keisariksi, sillä he eivät halunneet lähteä tästä luvatusta maasta, jonka valloittaminen oli tapahtunut heidän verensä hinnalla.

Julianus, joka ei ollut tavottanut valtaa, koska pelkäsi vastuunalaisuutta, tahtoi vastustaa, mutta sotajoukon lähettiläät häntä varottivat:

— Ellet hyväksy vaalia, isketään sinut kuoliaaksi!

— Joka ei uskalla vallita, hänet orjuutetaan! Siten oli Julianus sen suuren valtakunnan keisari, joka ulottui Mustastamerestä Atlannin valtamereen.

* * * * *

Sen yön, joka tätä päivää seurasi, vietti keisari mietiskellen; ja kun hän aamulla kylvettyään näyttäytyi ystävilleen, oli hän käynyt melkein tuntemattomaksi. Hän oli kirjaimellisesti heittänyt naamion pois ja näytti toiset kasvonsa, uusine ilmeineen, melkeinpä uusine piirteineen. Huolimatta suorasukaisesta luonteestaan, oli Julianusin täytynyt, samoin kuin Konstantinin, elää alituisesti teeskennellen, suosia ja harjoittaa tätä kristillistä oppia, jota hän ei uskonut. Olipa hänen täytynyt tunnustaa Nikean kokouksen kolminaisuuskin ja Kristuksen jumaluus, käydä jumalanpalveluksissa, noudattaa paastoja. Nyt, kun valta oli jätetty hänen käsiinsä, oli hänen ensimäinen toimenpiteensä vapautensa käyttäminen, ja olla se mikä hän oli.

Ensi työkseen hän erotti lampaat vuohista, seuloi erilleen kaikki galilealaiset ja antoi heidän muodostaa omat legionansa sen tekosyyn nojalla, että kristityt siten saivat paremman tilaisuuden uskonnollisten tapojensa harjoittamiseen. Mutta samalla hän kokosi oman personansa ympärille vain vanhan kansan pakanoita, heprealaisia, syrialaisia, persialaisia ja skytiläisiä, kaikellaista kansaa, paitsi kristittyjä.

Sen lisäksi hän pukeutui imperatorin loistavaan purppuraan ja diademiin, ja leikkasi ja kultasi partansa, näyttäytyi ulkona ainoastaan ratsain ja suuri seurue mukanaan.

Kun tämä oli tapahtunut, ryhtyi hän ottamaan vastaan kansan kunnianosotuksia, ja siihen tarkotukseen hän päätti käyttää teatteria. Siellä hän tahtoi esityttää Aiskylosin Prometheus trilogian, joka silloin vielä oli täydellisenä olemassa. Näyttelijöitä oli hänellä mukanaan, ja teatteri oli valmis. Huhu tästä oli pian liikkeellä, ja pakanat sen riemuiten kuulivat, mutta kristityt kävivät alakuloisiksi; alempi kansa oli kyllä odottanut gladiatorinäytäntöjä ja eläintaisteluita, mutta olihan "ilveily" aina tervetullut.

Päivä oli käsissä ja kaupunki juhlallisesti koristettu. Näytäntö oli kestävä aamusta iltaan asti ilman väliaikaa aterioita varten, ja kun kevät oli ollut kylmää ja epävakaista, kehotettiin ottamaan mukaan cucullus niminen vaate, lyhyt roomalainen huppukauluksinen viitta, joka oli varsin tarpeellinen senkin takia, että teatterin kattona oli avonainen taivas.

Caesar, nyttemmin Augustus, saapui teatteriin lailliseen aikaan filosofiensa seurassa, jotka saivat paikkansa hiukan etäämpänä, sillä Caesar istui valtion aitiossa, jonne hän odotti prefektiä, aediliä ja kvestoria.

Häntä hiukan hämmästytti, kun ei tavannut näitä kaupungin hallintomiehiä täällä, ja kun aedili oli näytännön päämies, ei uskallettu alottaa, ennenkuin hän oli saapunut.

Kansa oli noussut seisaalleen Caesarin astuessa sisään, ja monet tribunit olivat huutaneet eläköön, mutta sitten syntyi kiusallinen hiljaisuus, jonka kuluessa keisaria tarkasteltiin kylmämielisen uteliaasti.

Vihdoin kyllästyttyään odottamiseen, hän kutsui sihteerinsä, heprealaisen Eleazarin ja käski hänen mennä prefekturiin tiedustamaan syytä pois jäämiseen, mutta samalla hän antoi merkin näytännön alkamiseen.

Näyttelijät astuivat esille, ja alttarilla he ryhtyivät ikivanhaan uhriin, jolla murhenäytelmä alkoi. Kun nyt kaikki uskonnot olivat luopuneet verisistä uhreista, juutalaisetkin temppelin hävittämisen jälkeen Titusin aikana vuonna 70 j.Kr., niin tämä tavaton toiminta herätti suurta uteliaisuutta. Legionalaisethan kyllä olivat tottuneet näkemään verta, mutta kaupungin porvarit rouvineen kääntyivät poispäin, kun pukki teurastettiin Dionysosille.

Miksi Julianus oli uudelleen tahtonut saattaa käytäntöön tämän tavan, sen luultiin aiheutuvan hänen kiitettävästä pyrkimyksestään sulattaa kaikki uskonnot yhteen etsimällä kaikkien juhlamenoista syvemmän tarkoituksen. Uhrihan oli lahja, anti ja osotti kiitollisuutta; mutta Maximus mystikko oli vielä saanut keisarin vakuutetuksi siitä, että itse veressä, elämän lähteessä, oli salaisia voimia, jotka vetivät puoleensa alempiarvoisia henkisiä mahteja. Ihmislapsi saattoi syntyessään äitinsä veren vuotamaan, ja ympärileikkauksen pyhä toimitus muistutti synnyttämisen veristä ja tuskallista suoritusta. Päämiesten haudoilla teurastettiin orjia, ja vielä Julius Caesarin aikana roomalaiset olivat uhranneet 300 vankia eräässä erikoistilaisuudessa. Näiden ja saman kaltaisten filosofisten aatossuuntien elähyttämänä Julianus viehättyi kulkemaan tietä, joka oli saattava hänet turmioon.

Uhraamisen jälkeen, jota sotilaat olivat nauraneet ja naiset itkeneet, alkoi näytelmä runoilijan omalla kielellä. Kreikkaahan puhuivat kaikki sivistyneet Palestinasta Galliaan asti; mutta sivistymättömät eivät sitä osanneet, ja sen takia porvarit eivät sitä tarkkaavaisina seuranneet.

Köörin esiintyessä toista kertaa, palasi Eleazar asialtaan:

— Näin on tapahtunut, hän viestinsä ilmoitti. Sensin piispa, Gallian kirkon esimies, on saapunut kaupunkiin ja pitää nyt messua kirkossa. Korkeat virkamiehet ovat siellä saapuvilla, ja pyytävät anteeksi keisarilta; he arvelivat hänen tienneen, että kristityt eivät koskaan käy teattereissa, ja vetosivat uskonnon vapauteen.

Caesar kävi kasvoiltaan kalpeaksi.

— Hyvä on! Siitä he saavat maksun! Nyt, Eleazar juutalainen, sinä saat istua viereeni puhelemaan. Näyttelijät ovat kurjia, enkä voi sietää heidän kreikkalaista lausuntoaan.

Eleazar esteli, mutta keisarin tahto ei sitä suvainnut.

Aamupäivä kulua laahusti loppuun, ja kun trilogian ensimäinen osa oli loppunut, näytti osa yleisöstä haluavan hiipiä tiehensä, mutta ulko-ovet olivat lukitut, sillä ei tahdottu näytellä tyhjille seinille eikä liioin osottaa vähäksymistä keisarille.

Mutta yleisön kyllästys lisääntyi, sillä sitä väsytti ja oli nälkä. Juutalaisen laskeminen keisarin aitioon oli myös herättänyt kiusallista huomiota, ei sen tähden että hän oli juutalainen, sillä juutalaisviha syntyi paljoa myöhemmin, ristiretkien jälkeen. Ensi vuosisatoina juutalaiset ja kristityt sekoitettiin toisiinsa, koska uutta oppia pidettiin juutalaismaasta lähteneenä ja Mooseksen opin jatkona. Sen tähden ei Eleazaria karsaasti katseltu, vaan pikemmin hänen mitättömän ulkonäkönsä ja vähäpätöisen asemansa vuoksi. Se oli uhmaa, mutta eniten kristittyjä kohtaan, sillä juutalainen oli kuitenkin vain muukalainen ja pakana.

Kun nyt toisessa osassa Prometheus naulattiin kiinni kallioon, oli näyttelijän täytynyt ajatella ristiinnaulittua esikuvanaan, ja hän asettui todellakin sellaiseen asemaan kädet levällään ja pää taipuneena rinnalle. Kansa alkoi myös käydä tarkkaavaiseksi, ja kun he eivät ymmärtäneet kieltä eivätkä olleet koskaan tunteneet mytologiaa, luulivat he näyteltävän Kristuksen kärsimistä. Kun tämän esitystä ei vielä ollut tapahtunut teatterissa, herätti se epämieluista huomiota, niin että alettiin puoliääneen keskustella.

Keisari oli kiukkuinen, mutta ei liikuttanut lihastakaan; vaan kun tämä levollinen mies kiukustui, menetti hän kaiken ymmärryksensä. Hän istui äänetönnä ja harkitsi suunnitelmia näitä barbaareja vastaan, jotka olivat unohtaneet esi-isäin viisauden. Päivällisaika oli käsissä, ja kärsimättömyys kävi yhä selvemmäksi.

Silloin alkoi taivas vetäytyä pilveen, ja muutamia lumihiutaleita putoili alas hiljaa kuin höyhenet. Ne joilla oli viitta vetivät sen päänsä yli. Näyttelijät katsoivat keisarin aitioon, mutta hän ei liikahtanut, vaikka hänellä ei ollut kattoa yllään. Hän oli sotilas eikä saanut osottaa pelkoa sellaisen vähäpätöisyyden johdosta kuin oli tyly ilma.

Juuri nyt alkoi Prometheus ennustaa Iolle siitä pojasta, joka oli syntyvä ja kukistava Zeusin ja vapauttava Prometheusin. Sivistyneet, kristityt ja pakanat katselivat merkitsevästi toisiaan kun Io lausuili:

— Mitä sanot? Minun poikani on sinut pelastava?

Kun Prometheus vastasi:

— Kolmas kymmenen ihmissuku-sarjan perästä, niin syntyi sorina teatterissa.

Kymmenen ihmissukua oli suunnilleen 700 vuotta eli täsmälleen Kristuksen syntymään asti, koska kreikkalaisten ajanlasku alkoi 763, taruperäisen aikakauden päätyttyä, jota aikaa kertomakappale esitti.

Julianus huomasi heittäneensä puita tuleen ja antanut kristityille tahtomattaan valtin käteen. Aiskylos oli ennustanut Kristuksen tulon aivan vuoden tarkkaan ja että hän oli kukistava Zeusin, enempää eivät oikeauskoiset athanasialaiset tarvinneet musertaakseen arialaiset, jotka kielsivät hänen jumaluutensa.

Mutta lumisade lisääntyi ja muuttui tuiskuksi. Caesar istui valkeana kuin ruumisvaatteissa, mutta ei liikahtanut, sillä hän oli raivosta aivan suunniltaan, raivosta itseänsä ja demoneita vastaan, jotka olivat peijanneet hänet valitsemaan tämän kappaleen, taivasta vastaan, joka häntä pilkkasi.

Koko yleisö oli lumen peittämä ja väitteli Kristuksen jumaluudesta; pikku väki nauroi ja riiteli.

Ainoat, jotka olivat suojassa ilman oikulta, olivat näyttelijät telttikaton alla. Mutta märkä lumi oli raskasta, kangas painui lengolle ja repesi.

Silloin nousi koko yleisö nauraa hohottaen; näyttelijät sätkyttelivät itsensä esille lumen alta; ovet avattiin, ja kaikki pakenivat paitsi Caesar filosofeineen.

* * * * *

Julianus oli heti julistamisen jälkeen lähettänyt viestin keisarille Bysanziin ja istui nyt alallaan vastausta odottaen.

Mutta aika kului kohti talvipäivän tasausta ja vuoden vaihdetta. Kristityt olivat silloin alkaneet viettää Kristuksen syntymää ja tällöin lainailleet roomalaisia Saturnalimenoja, Saturnusin kunniaksi vietetystä juhlasta. Julianus, natsarealaisten nakkaaman hansikkaan ärsyttämänä, alkoi varustautua vastustukseen ja hyökkäykseen; ja nyt hän tahtoi käyttää mahtiaan, palauttaa pakanuudelle, mitä sen omaa oli, sekä osottaa kristityille, mistä he olivat ammentaneet tietonsa korkeimmista asioista. Ja samalla hän tahtoi kristityttää pakanuuden, jotta tämä uudelleen palautuessaan saisi kaikki puolelleen.

Vanha Jupiterin temppeli joen saarella, joka oli ollut suljettuna pitkät ajat, havaittiin eräänä yönä avatuksi ja sisällä oli tulta. Kuultiin vasarain kalketta ja sahan sähinää, pikkain tirskettä ja muurilaastain sohinaa.

Tätä oli kestänyt jonkun aikaa, ja kaupungilla lörpöteltiin.

Eräänä yönä keskitalvella istui Julianus Maximusin, Priscusin ja Eleazarin kanssa opisthodomusissa eli pappien huoneessa alttarin takana Jupiterin temppelissä. Koko temppeli oli valaistuna, ja heti saattoi huomata korjaustöiden tarkoituksen. Vasemman pylväsrivin vierustalla näkyi olevan ambo eli saarnatuoli ja sen alapuolella rippituoli; edelleen seitsenhaarainen kynttiläjalka, kastemalja, pöytä näkyleipineen ja suitsutusalttari.

Tämä oli Julianusin yritystä liittää uusi oppi vanhaan, pakanuuden, kristinuskon ja juutalaisuuden yhteensovittamista. Heliogobalus oli kyllä yrittänyt samaa raa'alla tavallaan, pannessaan toimeen syrialaisen auringon palveluksen Roomassa, mutta samalla pysyttäen myös kaiken maailman jumalat, yksinpä Egyptinkin. Mutta kristityt eivät halunneet liittyä mukaan eivätkä liioin juutalaiset.

Julianus ei pitänyt juutalaisista, mutta hän vihasi kristinuskoa niin suuresti, että hän otti auttaakseen tätä uppiniskaista kansaa Palestinassa saadakseen sen nousemaan Kristusta vastaan. Sitä tarkoittaen hän oli käskenyt rakentaa uudelleen Jerusalemin temppelin, ja tätä asiata hän nyt ensin tahtoi harkita filosofiensa kanssa, Eleazarkin niihin luettuina.

— Miltä teistä siis tuntuu? lopetti Julianus pitkän esityksensä Hierosolymasin uudelleen rakentamisesta. Maximus puhukoon ensin.

— Caesar Augustus, vastasi Maximus, mystikko. Jerusalem on juurineen hävitetty maan päältä, eikä sen temppeliä voida rakentaa.

— Ei voida? Se rakennetaan!

— Sitä ei voida! Konstantinin äiti on kyllä rakentanut kirkon Kristuksen haudalle, mutta temppeli ei voi enää nousta. Eikö tämän kaupungin historia ole aina Salomon ajoilta alkaen Jerusalemin hävityshistoriaa? Sisak, filistealaiset, arapialaiset, syrialaiset, Joas, egyptiläiset ja kaldealaiset ovat hävittäneet sen ensiksi. Sitten tuli Aleksander, Ptolemeus ja vihdoin Antiokus Epiphanes, joka repi muurit alas ja asetti Jupiterin kuvan temppeliin. Mutta huomaappas 63 vuotta ennen Kristusta valloitti Pompejus Jerusalemin. Mitä tapahtui samana vuosilukuna Kristuksen syntymän jälkeen Rooman valtakunnassa. Ajatteleppas! — Niin, Pompejin, Neapelin vieressä olevan kaupungin, saman nimisen kuin oli valloittaja, hävitti maanjäristys vuonna 63. Se oli kuin vastinetta puheeseen, ja Herra Zebaoth kävi sotaa Jupiter-Zeusia vastaan.

— Kuulehan nyt, keskeytti Julianus, noita pythagoralaisia puhekäänteitäsi en hyväksy. Jos kumpikin tapaus olisi sattunut 63 ennen Kristusta, olisin ollut melkein vakuutettu.

— Odota vain, Caesar, niin olet oleva! Pompejusin valloitettua ja Cassiusin ryöstettyä tämän kaupungin, Herodes suuri rakennutti sen uudelleen, sen ja temppelin. Mutta heti sen jälkeen eli vuonna 70 jälkeen Kristuksen hävitti Titus Jerusalemin kokonaan. Vain yhdeksän vuotta sen jälkeen alkoi Monte Somma vuori nakkaamaan tulta, jota se ei koskaan ennen ollut tehnyt, ja silloin Pompeji (ja Herkulaneum) perusteitaan myöten tuhoutui. Pompeji ja Herkulaneum olivat Sodoma ja Gomorrha, ja Vespasianusilla, joka ennen Titusta oli hävittänyt Jerusalemin, oli jumalaistuttamistemppeli Pompejissa; se kumoutui maan pinnalta. Luuletko ehkä, että kristityt sytyttivät Vesuviusin, samoin kuin Nero luuli, että he sytyttivät Rooman 64 vuotta jälkeen Kristuksen?

Julianus kävi miettiväiseksi.

— Oli siinä yhdeksän vuotta väliä… mutta omituiselta se näyttää.

— Niin, alkoi Maximus uudelleen, mutta täsmälleen samana vuonna 70, jolloin Titus hävitti Jerusalemin temppelin, paloi Kapitoliumi!

— Sitten käyvätkin jumalat sotaa, ja me olemme vain sotilaita! huudahti Julianus.

Priscus, sofisti, joka piti sanasodasta, päätti puhaltaa liekkiä, kun se oli sammumaisillaan:

— Mutta Kristus on sanonut, että ei pidä kiveä jäämän kiven päälle ja että temppeli ei koskaan nouse.

— Onko Kristus sanonut niin? No, sitten hän saa osottaa, oliko hän jumala, sillä nyt tahdon minä rakentaa Salomonin temppelin!

Ja kääntyen Eleazarin puoleen:

— Uskooko Eleazar ennuksiin?

— Yhtä varmasti kuin Herra elää, yhtä varmasti kuin Abrahamin jumala on johtanut meidät Egyptin orjuudesta ja antanut meille Kananin, yhtä varmasti on hän täyttävä lupauksen ja lahjoittava meille takaisin maan, kaupungin ja temppelin!

— Tapahtukoon sinulle, niinkuin uskot! Temppeli on nouseva, ellei ehkä kolmessa päivässä, kuten galilealainen tarkoitti.

* * * * *

Talvipäivän tasaus oli käsissä, ja Saturnalia alkoi Lutetiassa. Pakanat olivat aina viettäneet tätä juhlaa kultaisen satuajan muistoksi, joka oli vallinnut hyvän Saturnusin hallitessa. Silloin oli ollut rauha maan päällä, leijona leikkinyt karitsan kanssa, pellot antaneet sadon viljelemättä, ei oltu aseita taottu, sillä ihmiset olivat olleet hyviä ja oikeamielisiä. Tämän kauniin juhlan, jonka roomalaiset olivat hyljänneet, olivat kristityt ottaneet käytäntöön, he kun Kristuksen tullessa odottivat uutta kulta-aikaa eli tuhatvuotista valtakuntaa. Mutta nyt Julianus tahtoi palauttaa etuoikeuden pakanoille, ja samalla osottaa natsarealaisille, mistä he olivat saaneet uskonnolliset menonsa.

Pakanat alkoivat vanhalla tavalla julistaa juhlapäivää. Puodit olivat suljetut ja kaupunki juhlapuvussa, kun aamulla juhlakulkue näkyi lähtevän basilikasta torille. Etunenässä kulki kuningas Saturnus, runsauden sarvi, viljalyhteitä ja kyyhkysiä mukanaan, ja hyveitten, Onnettaren, Rikkauden, Rauhan ja Oikeuden seuraamana. Sitten tuli Caesariksi puettu näyttelijä, ja tämä talutti kädestä rangaistusvankia, joka päivän kunniaksi oli vapautettu kahleistaan. Heidän perässään seurasi herroja orjansa kainalossaan, sitten naisia ja lapsia, jotka lyhteistä karistelivat jyviä kaduilla oleville varpusille.

Kulkue kävi ympäri katuja ja herätti ensin mieluisaa huomiota.

Sitten käytiin temppeliin, missä Jupiter eli Zeus istui alttariholvissa. Hänet oli veistetty niin viekkaasti, että hän saattoi isä jumala luojan tai Mooseksen näköinen, sellaisena kuin tätä nyt alettiin esittää. Tämän vieressä ja alapuolella seisoi Orfeus hyvänä paimenena karitsa hartioillaan, ja reliefinä kivijalassa näkyi hänen astumisensa Hadesiin, josta hän palasi Dike eli Oikeus mukanaan, Eurydikes puolison nimen ivailu. Tämä oli suorastaan kristityille.

Jumalan kuvan edessä seisoi juutalainen näkyleipäpöytä ja siinä leipä ja viini; muistutus siitä, mitä kristityt olivat lainanneet Eukaristiasta eli messu-uhrista. Aivan kuin sattumalta tuotiin esille vasta syntynyt pakanalapsi ja valeltiin vedellä ammeessa. Erään osansa harjoitelleen kysymykseen, olivatko pakanat kastetut, vastasi toinen harjoitellut, että esi-isillä aina oli ollut tapana pestä vasta syntyneet lapsensa.

Tämä kaikki oli Julianusin näyttämölle asettamaa ilveilyä. Nyt nousi Maximus saarnatuoliin ja selitteli uusplatonisessa filosofisessa luennossa kaikki kuvat, symbolit ja käytäntötavat. Hän todisti myös, että pakanat eivät koskaan olleet palvelleet useampaa kuin yhtä jumalaa, jonka monet ominaisuudet olivat ilmaistut eri personoimisissa. Sitten hän oli puolustavinaan Kristuksen jumaluutta, ihmeellistä syntymistä ja ihmetöitä. Mehän olimme kaikki jumalaista polventoa, koska Jumala oli meidät luonut ja olimmehan hänen lapsiaan. Kristuksen syntyminen ilman isää ei ollut mitään ihmeellistä, koska filosofi Platokin oli ilman isää neitseestä syntynyt. Saarnaansa hän liitti seuraavan syrjähuudahduksen:

— Ihmetyöt! Miksi emme uskoisi ihmetöihin, kun kerran uskomme kaikkivaltiaaseen jumalaan. Kun hän on kaikkivaltias, niin sehän merkitsee että hän voi lakkauttaa itse laatimansa luonnon lait. Joka ei usko ihmetöihin, hän on siis aasi!

Saarnaa kuuntelivat pakanat ja kristityt. Viimemainitut eivät luulleet koskaan kuulleensa niin selvää näiden vaikeatajuisten oppien todistamista; ja pakanat saivat sen käsityksen että he olivat yhtä mieltä kristittyjen kanssa.

— Mitä siis on meidän välillämme? huudahti Maximus, innostuneena temppelissä vallitsevasta sovusta ja yhteistunnosta. Eikö meillä kaikilla ole sama isä, eikö sama jumala sittenkin ole meitä luonut? Kuinkasta siis kiistelette te, toinen toistanne vastaan? Emmekö me tänäpäivänä ole viettäneet niiden parempain aikain muistoa, jotka menneet ovat, mutta jotka varmasti takaisin tulevat, samoin kuin valo nyt kääntyy takaisin palaavan auringon keralla, aikana, jolloin sopu ja rauha maan päällä vallitsee, eikä kukaan herra ole oleva eikä kukaan orja. Täällä ei kukaan ole juutalainen, ei kukaan kreikkalainen eikä barbaari, vaan me kaikki veljiä ja sisaria olemme samassa uskossa; sen tähden, rakastakaa toisianne, sovinto rakentakaa jumalanne ja toistenne kanssa, antakaa rauhan suudelma, iloitkaa, tulkaa täydellisiksi, olkaa yksimieliset, ja rakkauden ja rauhan jumala on teidän kanssanne oleva.

Seurakunta oli liikutettu, ja vesissä silmin he toisiansa syleilivät, toistensa käsiä puristivat ja poskelle toisiansa suutelivat.

Silloin yhtäkkiä syttyi valorivi alttarin ympärille; se kuului Saturnalian juhlamenoihin ja merkitsi auringon palaamista, jonka tavan kristityt olivat ottaneet käytäntöön Kristuksen syntymistä eli joulujuhlaa viettäessään.

Sitten talutettiin esille kerjäläisiä, ja herrat pesivät heidän jalkansa. Sen jälkeen asetettiin kaksitoista orjaa katettuun pöytään, jolloin heidän isäntänsä palvelivat heitä.

Julianus, joka, kätkössä opisthodomissa, oli katsellut juhlamenoja, riemuitsi sydämmessään; sillä tällä ikivanhalla pakanallisella juhlalla hän oli musertanut kristityt. Tässäkin oli ihmisrakkautta ja armeliaisuutta, ja sitä oli ollut kaikkina aikoina! Sen hän tahtoi saada sanotuksi, käyttämättä sanoja siihen.

Lopulta tulivat lapset esille ja saivat lahjoja, osaksi vahaisia, osaksi savesta muovailtuja nukkeja.

Kuvitelma oli täydellinen, ja kristityt olivat kuin lumotut.

— Pakanathan ovat kristittyjä! he huudahtelivat. Miksi riidellä ja torailla, koska olemme yksimielisiä!

Tunteet kuohuivat, ja menestys oli täydellinen. Se oli ensimäisen päivän voitto. Ja kun kristittyjen seuraavana päivänä oli määrä viettää joulujuhlaansa, täytyi sen tuntua vain pakanain juhlan jäljittelyltä.

Seitsemän päivää kesti Saturnalia, ja Julianus menestyksen huumaamana päätti nyt uudistaa tämän vanhan jumalanpalveluksen koko hirvittävässä majesteetillisuudessaan.

Hänen filosofinsa varottivat häntä, mutta eipä hän heitä enää kuullut; hänen täytyi saada esille hekatombinsa, sata koristettua härkää oli teurastettava Jupiterin temppelin aukealla uhriksi vanhoille jumalille.

— Hän on hullu! valitteli Eleazar.

— Jonka jumalat hukuttaa tahtovat, sen he lyövät sokeudella!

— Nyt hän repii sen, minkä on rakentanut.

Olisi vaikeata selittää, mistä perin sivistynyt, nerokas ja kauneutta rakastava Julianus sai sen järjettömän aatoksen, että veriset uhrit olivat palautettavat käytäntöön. Sehän oli lahtia eli mestausta, eikä teurastajalla, enemmän kuin pyövelilläkään ollut mitään arvoa yhteiskunnassa. Täytyy kai uskoa, että hänen Kristusvihansa oli tyrehdyttänyt hänen ymmärryksensä, kun hän uhripapiksi pukeutuneena talutti esille ensimäisen härän kullattuine sarvineen ja valkeine siteineen.

Sytytettyään suitsutuksen alttarilla hän valoi viinin maljasta härän päähän, pisti veitsen kurkkuun ja kierti sitä.

Kauhu valtasi joukon, joka kuitenkin jäi kuin naulittuna paikalleen.

Mutta kun verta pirskoutui joka taholle ja keisari avasi värähtelevän eläimen ruumiin tutkiakseen sen sisälmyksistä salattuja asioita, silloin syntyi huuto ulvonnaksi paisuen, ja kaikki pakenivat.

— Apostata! Luopio! kuului nyt ensi kerran. Se oli tappio, ja kun vartijat laskivat eläimet valloilleen, läksivät ne pakoon pitkin kaupungin katuja.

Keisari sai verisessä valkeassa puvussaan käydä yksin palatsiin sekä kristittyjen että pakanain osottaessa hänelle inhoansa.

— Katsokaa lahtaria! huudeltiin.

— Apostata! Luopio!

— Hullu!

Kotia päästyään Julianus oli kuin kivettynyt, mutta ennenkuin vielä vaatteitakaan vaihtoi, hän istui pöytänsä ääreen ja kirjoitti julistuksen kristittyjä vastaan. Siinä hän kielsi heiltä opiskelemisen ja valtion virkojen saannin.

Se oli ensi askel.

Saman päivän illalla hän sai kirjeen: se oli Konstantius keisarilta Bysanzista, joka ei tunnustanut hänen keisariksi julistamistaan, vaan uhkasi sotajoukko mukanaan kohdata hänet Galliassa.

Tämä oli aivan odottamatonta, ja Julianus läksi Lutetiasta ase kädessä kohtaamaan sukulaistaan. Marssiessaan nyt itää kohti hänestä tuntui kuin olisi käynyt kohti kuolemaa. Mutta onni nakkasi ensin edullisen noppaheiton. Konstantius kuoli matkalla, ja Julianus tuli yksin keisariksi.

Tämän hän piti sen merkkinä, että jumalat olivat hänelle suosiollisia, ja tuntien että hänellä oli tukea ylhäisissä, hän läksi sotaretkelle.

Mutta se oli vain hänen jumalainsa viimeistä leikittelyä. Kerrotaan hänen, ennen kuin samosi persialaisia vastaan, tahtoneen saada selville kohtalonsa ja sitä varten leikelleen naisruumiin nähdäkseen ennustuksen sisälmyksistä. Se voi olla perätöntä, samoin kuin eri kertomukset hänen kohta sen jälkeen tapahtuneesta kuolemastaankin. Mutta se on varmaa, että galilealainen voitti Zeusin, joka ei koskaan enää noussut.

Varmaa on myöskin, kristittyjen, juutalaisten ja pakanallisten kirjailijain varmentamaa, että Jerusalemin temppeliä ei milloinkaan rakennettu, sillä perustusta kaivettaessa puhkesi tuli maasta maanjäristyksen yhteydessä. Sama maanjäristys hävitti myös Delphin, "maailman keskuksen" ja Hellasin uskonnollisen ja valtiollisen elämän navan.

Attila.

Konstantin suuren mukana olivat Hellas, Rooma ja Palestina lakanneet olemasta ja sivistys oli muuttanut Itämaille, sillä Konstantinopol oli Europan pääkaupunki. Ja Itämailla hallitsivat eri nimiset satrapit Roomaa, Espanjaa, Galliaa, Germaniaa. Näytti siltä kuin Europan kukoistus olisi lakastunut, kuin Rooma olisi vaipunut hautaansa, mutta se vain näytti siltä. Historia ei kulkenut eteenpäin suorassa viivassa, vaan käytti kiertoteitä, ja siksi näytti kehitys sotkeutuneen, käyneen eksyksiin, mutta niin ei ollut laita. Kristinuskohan, joka nyt oli leviävä länteen, oli Itämailta kotoisin, ja siksi oli vanha Bysanz väliasemana. Roomassa, joka oli jätetty omille oloilleen, kun satrapit istuivat Milanossa ja Ravennassa, alkoi uusi maailmanvalta versoa, hengellinen laadultaan, ja se kaikessa hiljaisuudessa takoi uutta keisarikruunua ajan täyttyessä annettavaksi arvoisimmalle. Ja perillistä oli Tacitus ennustanut, uutta pohjoista kansaa, tervettä, rehellistä, hyväsydämmistä. Ne olivat germaneja, jotka tuhat vuotta pitivät keisarikruunua hallussaan, vuodesta 800 aina vuoteen 1815. Jo 400-luvun alkaessa olivat kyllä länsigotit vallanneet Rooman, mutta vetäytyneet takaisin. Toisia germaneja oli tulvinut Galliaan, Espanjaan, Britanniaan, mutta kukaan ei ollut asumaan juurtunut Italiaan.

Silloin ilmestyy näkymölle vieläkin uudempi kansa, tunnettua syntyperää vailla; ja näiden ilmestyessä tuntui kuin germaneille annettu Kananlupaus olisi peruutettu, sillä hunnit oleilivat vihdoin Unkarissa ja kiskoivat veroa kaikilta Europan kansoilta; muutamien majapahojen ympäröimään puulinnaan Theiss virran varrella kokoontui kreikkalaisia, roomalaisia, bysanzilaisia ja kaikellaisia germaneja valtaistuimen juureen, jolla istui villi, lihamöhkäleen kaltainen.

Vuonna 453 oli tämän monivaiheisen kuninkaan määrä viettää häitään, yksiä monista, ja hän oli käskenyt (sillä ruhtinas ei kutsu) niihin suurmiehiä koko Europasta. Ratsain heitä tuli pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä.

Mutta lännestä tullen pitkin Tonavan rantaa, heti nykyisen Granin kohdalla olevan polvekkeen alapuolella, ratsasti kaksi miestä karavanin etunenässä. Useita päiviä he olivat kulkeneet tämän vihreän joen suloisia rantoja pitkin, sen kaislojen ja leppien huminassa, sen sorsa- ja haikaraparvia säikytellen. Nyt heidän oli lähdettävä lehväalueen viileistä siimeksistä ja käännyttävä itäänpäin suola-aroja kohti, jotka ulottuivat aina keltaiseen Theissiin asti.

Toinen joukon johtaja oli roomalainen, nimeltänsä Orestes, tunnettu ja kuuluisa; toinen oli rugialainen Itämeren rannikolta ja tunnettiin nimellä Edeko, oli ruhtinas, mutta pakosta seurasi Attilaa.

Vähän olivat nämä molemmat suurmiehet puhuneet, sillä he epäilivät toisiansa, mutta saavuttuaan laajalle arolle, joka avautui kirkkaana ja valoisana kuin meren pinta, he tuntuivat itsekin kirkastuvan ja luopuvan kaikesta epäluulostaan:

— Miksi sinä matkustat häihin? kysyi Orestes.

— Sen tähden, etten uskalla olla poissa! vastasi Edeko.

— Aivan kuin minäkin.

— Entä morsian! Burgundilaisneito ei tohtinut antaa rukkasia.

— Hän? Kyllä hän olisi tohtinut.

— Siis rakastaa hän tätä villiä?

— Sitä en ole sanonut.

— Ehkä hän vihaa häntä sitten? Uusi Judith tämän Holofernesin varalle.

— Ken tiennee? Burgundilaiset eivät ole rakastuneita hunneihin hänen viimeisen ryöstöretkensä jälestä Burgundiin, jolloin hän hävitti Wormsin.

— Käsittämätöntä joka tapauksessa, että hän on voimistunut Katalaunisten kentän tappion jälkeen.

— Käsittämätöntä on kaikki, mikä tätä ihmistä koskee, jos häntä voidaan ihmiseksi sanoa.

— Sinäpä sen sanoit! Hän kuuluu seuranneen setäänsä Ruaa, josta emme tiedä mitään; hän on murhannut veljensä Bledan. Kaksikymmentä vuotta on hän ollut rautaruoskana niskoillamme, mutta kun hän äskettäin oli Rooman edustalla, pyörti hän takaisin.

— Mutta hänen on täytynyt luvata sotilailleen, että hän kerran antaa Roomankin heidän käsiinsä.

— Miksi säästi hän Rooman?

— Sitä ei tiedä! Tästä miehestä ei tiedetä mitään, ja itse hän tuntuu olevan tiedoton omasta olemuksestaan. Hän tulee idästä päin, hän sanoo; siinä kaikki. Kansa kertoo hunnien olevan erämaan noitien ja haltijain synnyntää. Jos kysyy Attilalta, mitä hän tahtoo ja kuka hän on, hän vastaa: Jumalan vitsa. Hän ei perusta valtiota, ei rakenna kaupunkia, mutta vallitsee kaikki valtiot ja hävittää kaikki kaupungit.

— Palatakseni morsiameen, hänen nimensähän on Ildico, niin hänhän on kristitty?

— Niin, mitäpä se Attilan liikuttaa, jolla ei ole mitään uskontoa?

— Lie kai hänellä jonkinlainen, koska hän sanoo olevansa jumalan vitsa ja väittää löytäneensä sotajumalan miekan.

— Mutta muodoista hän ei piittaa mitään. Hänen ensimäinen ministerinsä on kreikkalainen ja kristitty…

— Saanemmekohan nähdä tätä ihmeellistä miestä, joka sen sijaan että istuisi Bysanzissa tai Roomassa, on asettunut suola-arolle asumaan.

— Se johtunee siitä, että tämä maa on samallainen kuin hänen lakeutensa idässä. Sama maa, samat yrtit ja linnut; hän tuntee olevansa kotona täällä!

He vaikenivat sitä mukaa kuin aurinko nousi ja kuumuus lisääntyi. Matalakasvuisista tamariskeista, koiruohoista, soodakasvista ei lähtenyt mitään siimestä. Arokanat ja -leivoset olivat ainoat elävät olennot erämaata vilkastuttamassa. Nautakarjat, vuohi- ja sikolaumat olivat kadonneet, sillä Attilan puolimiljonainen sotajoukko oli ne syönyt, ja hänen hevosensa olivat jyrsineet jokaisen syötävän ruohon korren.

Päivällisaikaan karavani pysähtyi aivan äkkiä, sillä itäisellä taivaanrannalla näkyi kaupunki tornineen ja harjoineen sinisen järven toisella puolen.

— Olemmeko perillä? kysyi Edeko.

— Mahdotonta, jälellähän on 20 peninkulmaa eli kolmen päivän matka.

Mutta kaupunki sieltä näkyi, ja karavani kiirehti kulkuaan.

Puoli tuntia kuljettuaan eivät he olleet päässeet lähemmäksi kaupunkia, vaan päinvastoin tuntui välimatka pitenneen, kaupunki pienentyneen ja vaipuneen näköpiirin alapuolelle.

Uuden puolituntisen perästä oli kaupunki kadonnut ja samoin sininen järvikin.

— Loihtia he osaavat, sanoi roomalainen, mutta kyllä tämä jo kaiken voittaa.

— Se on fata morgana eli kangastus, selitti opas.

Karavaani pysähtyi illan suussa yön ajan levähtääkseen.

* * * * *

Maasuikaleella, jonka ohi Bodrog laskee Theissiin, oli Attilalla vakinainen leirinsä, sillä kaupungiksi sitä ei voinut sanoa. Palatsi oli lakeerattua puuta räikeän värinen, tavattoman suuren teltin muotoinen, jonka tyyli arvatenkin oli kotoisin Sinasta eli Silkkimaasta. Naistupa, joka oli rakennettu heti viereen, oli hiukan erilainen muodoltaan, ja se oli voinut kulkeutua pohjoisesta gotien mukana tai myös Bysanzista, sillä talo oli puisten pyöreitten kaarien koristama.

Sisustus näytti olevan kaikilta kansoilta ja kaikista maista varastettua; paljon kultaa ja hopeaa, silkki- ja samettipukuja; roomalaisia huonekaluja ja kreikkalaisia astioita, gallialaisia aseita, gotilaisia kudoksia. Se oli kuin rosvon asunto, ja sehän se olikin. Palatsin aitauksen ulkopuolelta alkoi leiri savuttuneine telttineen. Hevosvaihturien ja -varkaitten ryhmiä vilisi kaduilla, ja siellä oli yhtä paljon hevosia kuin ihmisiäkin. Ulkopuolella oli siko-, lammas-, vuohi- ja nautalaumoja laitumella, elävää muonaa tälle äärettömälle joukolle, joka saattoi vain kuluttaa ja hävittää, mutta sangen vähän tuottaa.

Nyt hääpäivän aamuna liikuskeli tässä leirissä tuhansia pikku ihmisiä, vääräsäärisiä ja leveäharteisia, puettuina rotannahkoihin ja pohkeet rääsyihin kiedottuina. Uteliaina he tirkistelivät telteistänsä muukalaisia, jotka juhlaan kutsuttuina tulivat ratsastaen arolta.

Ensimäisellä telttikadulla tuli perintöruhtinas, Attilan poika Ellak, ylhäisiä vieraita vastaan; tulkin avulla hän lausui heidät tervetulleiksi ja saattoi heidät vierastupaan.

— Onko tämä ruhtinas? Ja ovatko nämä ihmisiä? sanoi Orestes Edekolle.

— Hän on hevosvaihturi, ja nämä ovat rottia, vastasi Edeko.

— Toukkia he ovat, vampyrejä, jotka ovat syntyneet unessa humalaisen mielikuvituksessa! Hehän ovat vailla kasvoja, silmät ovat koloja ja suu päristysreikä; nenä pääkallon ja korvat ruukkukannikkeet.

— Todellakin! Ja näitä puolialastomia, haarniskattomia, kilvettömiä ovat roomalaiset legionat paenneet. He ovat noitia, jotka voivat saada itsensä koviksi.

— Eivät nuo maailmaa valloita;

— Eivät ainakaan tänä vuonna!

Ja niin he seurasivat Ellak ruhtinasta, joka oli kuullut ja ymmärtänyt joka sanan, vaikka hän ei ollut osaavinaan kieltä.

* * * * *

Ylhäällä naistuvassa istui suosikki Cercas ja neuloi morsiushuntua.

Ildico, kaunis burgundilaistyttö, seisoi ikkunakorokkeella, mietteissään ja hajamielisenä. Hän oli Wormsissa nähnyt sankarin, jota maailma vapisi, ja oli todellakin huumaantunut tämän pienen miehen majesteetillisesta olennosta. Häntä, vallanhimoista ja itsepäistä, oli houkutellut se toivo, että oli saapa jakaa valta-aseman miehen kanssa, joka sai kaikki ja kaiken taipumaan edessään, ja siksi hän oli hyväksynyt hänen kosintansa. Mutta hänen käsityksensä tämän vieraan kansan tavoista ja perimyslaeista ei ollut selvä, siksi oli hän kuvitellut asemansa puolisona ja kuningattarena aivan toisellaiseksi. Ja vasta tänä aamuna hän oli saanut tietää, ettei hän saakaan tulla näkyville hääjuhlassa, ei päästä valtaistuimesta osalliseksi, vaan että hänet aivan yksinkertaisesti suljetaan naistupaan muiden vaimojen kanssa.

Cercas, suosikki, oli vahingon iloisena kertonut kilpailijalleen kaiken tämän, ja ylpeä Ildico ajatteli paraillaan, minkä päätöksen hänen tuli tehdä. Ystäviä hänellä ei ollut yhtään tässä palatsissa, ja vieraitten ruhtinaitten lähestyminen oli mahdotonta.

Cercas ompeli ja lauloi samalla surumielistä, kaukana idässä olevan kotiseudun säveltä:

Tiikeri se seuraa leijonaa Dalai-Nor, Dalai-Nor; miss' on kotini tuo aromaa Urgan, Khalgan, Kosso-gol teräskynsi, hammas vaskea. Siddi-Khur, Siddi-Khur; Jos sä joudut kynsihinsä vaan, etpä pääse niistä milloinkaan. Siddi-Khur!

Ildico näytti saaneen aatoksensa selville.

— Saanko lainata neulaa, hän sanoi; tahdon ommella.

Hän sai neulan, mutta se oli liian pieni; siksi pyysi hän suuremman, ja valitsi kaikkein suurimman. Sen hän pisti poveensa, mutta ei ommellut.

Nyt ilmestyi ovelle olento, niin inhottavan ruma ja niin ilkeän näköinen, että Ildico luuli sitä pahaksi hengeksi. Hän oli pikimusta kuin kuuman Afrikan libyalainen, ja hänen päänsä oli kasvanut suorastaan vatsasta, sillä rinta puuttui. Se oli kääpiö ja kyssyselkä, nimeltänsä Hamilcar, Attilan hovinarri. Narri ei niinä aikoina ollut mikään liukasjärkinen veitikka, vaan yksinkertainen tyhmyri, joka uskoi kaikki mitä sanottiin, ja sen takia oli pilanteon esineenä.

Hän pisti vain kirjeen Cercasin käteen ja hävisi.

Kun Cercas luki kirjettä, muuttuivat hänen kasvonsa ja hänestä tuli toisenlainen. Raivon valtaamana hän ei ensin voinut puhua, vaan lauloi:

Tiikeri se seuraa leijonaa…

— Ildico, oletpa saanut ystävän! pusertui hänestä ilmoille. Sinulla on ystävä tässä huoneessa, tässä akkunan luona, rinnoillasi!

Ja hän heittäysi burgundilaistytön rinnoille, itki ja nauroi vuorotellen.

— Annahan nyt minulle neulasi, iso kaunis neulasi, niin minäpä pujotan siihen langan, ei, minä hion sen teräksessäni, ei, minä pistän sen neulatuppuuni, ei, minä kastan sen hajupullooni, erikoiseen pikku hajupullooni, ja sitten me yhdessä ompelemme tiikerin suun kiinni, niin ettei se ikinä enää pure! Siddi Khur! Siddi Khur!

— Annahan minun lukea kirjeesi, keskeytti Ildico.

— Sinä et osaa! Minä kerron sen sinulle! — Hän, valtiaamme, kosiskelee taas Valens keisarin tytärtä, Honoriaa, ja tällä kerralla hän lupaa polttaa meidät kaikki, polttaa meidät, ja sitä hän sanoo meidän kunnialliseksi hautaamiseksemme.

Ildico ojensi kätensä vastaukseksi.

Tänä yönä siis! Ja yksi ainoa neulan pistos vain — maailma on oleva valtiasta vailla.

* * * * *

Edeko ja Orestes olivat istuneet vierashuoneessa ja lepäilleet matkan jälkeen. Päivällisaikaan, kun he aikoivat lähteä ulos, havaitsivat he oven olevan lukossa.

— Olemmeko vankeina? Olemmeko joutuneet sota-ansaan? kysyi roomalainen.

— Emmekä ole edes ruokaa saaneet, vastasi Edeko.

Silloin kuului ulkopuolelta kaksi ääntä:

— Saamme kai kuristaa heidät, se on luullakseni yksinkertaisinta.

— Minusta on parasta pistää talo tuleen! Se pitkä on vahva…

— Ja he kun eivät luulleet meidän ymmärtävän heidän puhettaan.

Molemmat lukon taakse teljetyt, joiden omatunto ei ollut puhdas, hämmästyivät ja luulivat loppunsa olevan käsissä.

Silloin aukeni luukku seinässä, ja Hamilcar narrin hirveä pää tuli näkyviin.

— Oletpa piru tai et, mutta vastaa muutamiin kysymyksiimme! säväytti roomalainen.

— Puhukaa, herrat! vastasi neekeri.

— Olemmeko vankeja, vai miksi emme saa nähdä kuningastanne!

Ellak ruhtinaan pää näkyi nyt samassa luukussa.

— Kuningas on nähtävissä vasta illalla pidoissa, sanoi ruhtinas pahanenteisesti irvistäen.

— Täytyykö meidän sitten nääntyä nälkään siihen mennessä?

— Me sanomme sitä paastoamiseksi, ja niin teemme aina hankkiessamme pitoihin, voidaksemme sitten syödä sitä enemmän.

— Pääsemmekö edes ulos?

— Ette! vastasi ruhtinas hevosvaihturin tavallaan. Maan tapoihin pitää tyytyä!

Ja niin luukku suljettiin.

— Luuletko, että hengissä selkiämme tästä? kysyi Edeko.

— Kukapa tietää! Attila on petoksesta luotu. Et kai tiedä, kuinka hän kerran kirjoitti kaksi kirjettä; toisen länsi-gotein kuninkaalle Diterichille ja kehotti häntä liittoon roomalaisia, muka yhteistä vihollista, vastaan; samana päivänä hän kirjoitti samallaisen kirjeen roomalaisille tarjoten liittoa länsi-goteja vastaan. Petos huomattiin, ja Attila joutui kiikkiin.

— Hän näyttää olevan kuolematon, muutenhan hän kai joskus olisi haavoittunut taistelussa, hän kun aina kulkee etunenässä.

Aina iltaan asti saivat matkatoverit olla lukkojen takana. Silloin avattiin vihdoin ovi, ja heidät saattoi muuan juhlamenojen ohjaaja suureen pitosaliin.

Tässä suuressa salissa oli lukemattomia penkkejä ja pöytiä, mitä kalliimpain kudosten verhoamia ja hopeisten ja kultaisten juoma-astiain peittämiä. Vieraat olivat koossa, mutta matkustajamme eivät nähneet tuttuja kasvoja, ja turhaan he tähystelivät sulhasta ja morsianta.

Kun heidät oli saatettu paikalleen, alkoi vieraiden kesken käydä hiljainen hälinä. Puhuttiin puoliääneen ja arvailtiin, mistä suurkuningas oli ilmestyvä!

Orestes ja Edeko tarkastelivat katseillansa seiniä ja kattoa voimatta havaita, missä se ihme saattoi tapahtua, sillä nämä lapselliset ja salaviekkaat ihmiset pitivät tapanaan huvittaa vierasta yllätyksillä ja lystillisillä menoilla.

Äkkiä koko seura nousi seisoalleen. Peräseinän verho oli vedetty syrjään, ja korokkeella istui pieni mitätön mies yksinään, pöytä edessään ja loikoilusohva vieressään. Pöydällä oli puumalja.

Hän istui aivan liikkumattomana, silmiäänkään räpäyttämättä.

Vieressä, mutta alempana seisoi hänen ministerinsä, kreikkalainen Onegesius, joka taukoamatta katseli valtiasta, hän kun näytti voivan puhua hänelle silmillään.

Ministeri antoi merkin, ja vieraat istuivat.

Attila pysyi alallaan, sääret ristissä ja oikea käsi pöydällä. Hän ei tervehtinyt, ei vastannut tervehdyksiin.

— Hän ei näe meitä! Hän vain näyttäytyy! kuiskasi Orestes.

— Kyllä hän näkee!

Onegesius sai käskyn valtiaan silmästä; nosti sauvaansa; runoilija astui esiin, yhtä paljon harppua kuin rumpua muistuttava soittokone käsissään. Lyötyään kieliä ja rumpukalvoa hän alkoi lausuilla. Se oli laulua Attilan kaikista urotöistä vahvasti väritettyinä, ja se olisi tuntunut loppumattomalta, ellei seura olisi yhtynyt loppuloilotukseen ja säestänyt huutoja iskemällä pöytään lyhyillä miekoillaan. Runoilija kuvaili Katalaunisten kentän tappiota kunniakkaaksi, mutta ratkaisemattomaksi tappeluksi.

Kun vierailla nyt oli ollut aikaa katsella tätä mitättömän näköistä sankaria yksinkertaisessa ruskeassa nahkapuvussaan, tarttui heihin sama vastustamaton kunnioittamistunne, kuin kaikkiin, jotka olivat hänet nähneet.

Tuossa itsetietoisessa levollisuudessa oli enemmän kuin turhamaisuutta; se oli ilmeistä kaiken ja kaikkien halveksimista. Hän istui yhä sivuttain vieraisiin, eikä kukaan, paitsi ministeri, saanut häneltä silmäystäkään.

Ylistyslaulun loputtua Attila nosti maljaansa, ja juomatta kenenkään onneksi hän maisteli siitä.

Tämä oli juominkien alkamisen merkki; ja viini helmeili kulta- ja hopeamaljoissa, jotka oli tyhjennettävä joka kerta kun niihin koskettiin, sillä herraa huvitti itse selvänä ollen katsella ympäristöään juopuneena.

Hetken juopottelun jälkeen Hamilcar neekeri esiintyi hulluttelemaan.

Silloin nousi suurkuningas, käänsi ensin selkänsä seuralle, jonka jälkeen hän laskeutui loikoilusohvalle. Mutta hänen joka liikkeestään pilkisti majesteetti esiin; ja kun hän polvet koholla ja kädet niskassa loikoili siinä, mietiskellen, silmät suunnattuina kattoon, oli hän yhä valtavasti vaikuttava.

— Mutta entä morsian ja häät? kysyi Orestes eräältä hunnilaisvieraalta.

— Meillä ei puhuta naisistamme, miksi heitä siis näytettäisi? vastasi hunni.

Juontia jatkui, mutta mitään ruokaa ei näkynyt. Toisinaan koko seura revähti laulamaan ja pöytiä takomaan. Kesken kaiken humalan ja melun oli koko sali äkkiä täynnä savua, ja rakennus oli tulimeressä. Kaikki syöksyivät kirkuen pystyyn ja pyrkivät pakoon, mutta ministeri iski sauvallaan pöytään, ja seura rähähti nauramaan.

Se oli hääpilaa, ulkona oli vain sytytetty muutamia olkikuormia tuleen.

Rauhan jälleen palattua ei Attilaa enää salissa ollut, sillä hän oli lähtenyt sivuovesta ulos.

Ja nyt alkoivat pidot, joita kesti aamuun asti.

* * * * *

Päivän noustessa Orestes istui vielä erään avarialaisen ruhtinaan kanssa maljan ääressä. Ei voi kuvailla, miltä sali näytti, ja useimmat vieraat olivat ulkona tanssimassa tulien ympärillä!

— Olivatpa nämäkin häät! sanoi Orestes. Niitä emme niinkään pian unohda, mutta mielelläni olisin halunnut puhella tuon merkillisen miehen kanssa; eikö se käy päinsä?

— Ei, sanoi avarialainen, hän ei puhu tarpeettomasti. Mitäpä hyödyttää, hän sanoo, seisoksia ja valehdella toinen toisensa täyteen? — Hän on viisas mies, eikä hänestä puutu hyväntahtoisuuden eikä inhimillisyyden piirrettäkään. Hän ei siedä tarpeetonta veren vuodatusta, ei kosta voitetulle, antaa mielellään anteeksi.

— Onko hänellä uskontoa, pelkääkö hän kuolemaa?

— Hän luottaa miekkaansa ja kutsumukseensa, ja kuolo on vain todellisen kotimaan veräjä. Siksi hän elää täällä alhaalla vain kuin vieras, kuin matkustaja.

— Aivan kuin kristitytkin siis!

— Omituista on, että paavi Leo siellä Roomassa herätti hänessä kunnioitusta… Mikä nyt on hätänä?

Ulkoa kuului ulvonta, joka ensin tuntui tulevan palatsista, mutta sitten levisi kautta koko leirin ja arolle asti. Puoli miljonaa ihmistä ulvoi ja se kuului itkulta.

Juopottelevat vieraat juoksivat ulos ja näkivät kaikkien hunnien tanssivan riipien itseään puukolla kasvoihin ja ulvoen käsittämättömiä sanoja.

Edeko tuli saapuville ja tempasi Orestesin mukaansa joukkojen läpi.

— Attila on kuollut! Ylistetty olkoon Jesus Kristus!

— Kuollut? Se oli Ildico!

— Ei, hän istui hunnutettuna ruumiin vieressä itkien.

— Hän se oli!

— Niin, mutta nämä villit ovat siksi ylpeitä, etteivät usko ihmisen voineen Attilaa surmata!

— Mikä onni meille!

— Nopeasti viemään viestiä Roomaan! Ensiksi saapuvan onni on taattu!

* * * * *

Orestes ja Edeko läksivät matkaan samana aamuna; eivätkä he koskaan unohtaneet näitä häitä, joissa he olivat ensi kerran toisensa tavanneet.

Myöhemmin he uudistivat tuttavuuden, mutta toisissa ja suuremmissa olosuhteissa. Sillä Edekon pojasta tuli Odovaker, joka kukisti Orestesin pojan, mikä taas ei ollut kukaan muu kuin viimeinen keisari Romulus Augustus. Hänen nimensä oli kumma kyllä Romulus, kuten Rooman ensimäisen kuninkaankin, ja Augustus, kuten ensimäisen keisarin. Ja hän kuoli 6,000 kultakolikon eläkettä nauttivana Campaniassa eräässä huvilassa, joka ennen oli kuulunut Lucullusille.