SISÄLLYS:

1. Kaksi vastakkaista kirjettä. 2. Matkalla. 3. Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta. 4. Dochartin kaivos. 5. Fordin perhe. 6. Selittämättömiä ilmiöitä. 7. Eräs Simon Fordin tekemä valinta. 8. Dynamiitti-laukaus. 9. Uusi Aberfoyle. 10. Kävely ja palaaminen. 11. Tulinaiset. 12. Jack Ryanin toimia. 13. Hiilikaupunki. 14. Hengen vaarassa. 15. Nell asunnossa. 16. Heiluvalla portaalla. 17. Auringon nousu. 18. Lomond-järvestä Katrine-järvelle. 19. Viimeinen uhkaus. 20. Katuja. 21. Nellin häät. 22. Vanhan Silfaxin taru.

Ensimmäinen Luku.

Kaksi vastakkaista kirjettä.

"Insinööri, Herra J.R. Starr

Edinburgissa. 30 Canongate Street.

"Jos hra Jamer Starr tahtoisi huomenna lähteä Aberfoylen kivihiili-aluelle, Dochartin kaivokseen, Jarowin aukkoon, saapi hän tärkeitä tietoja, jotka häntä ehkä miellyttävät".

"Hra James Starria odottaa koko päivän Callanderin pysäyspaikalla Harry Ford, entisen kaivosmestarin Simo Fordin poika".

"Tätä kutsumusta pyydetään häntä salassa pitämään".

Tämä oli kirjeen sisältö, jonka ensimmäinen rautatien posti toi James Starrille 3 päivänä joulukuuta 18 .. —, kirjeelle oli painettu Aberfoylen postimerkki, Stirlingin kreivikunnassa, Skotlannissa.

Insinööri kävi kovin uteliaaksi. Hänelle ei juohtunutkaan mieleen, että kirjeessä voisi olla joku salainen petos. Vanhastaan tunsi hän jo Simo Fordin, entisen kaivosmestarin Aberfoylen kaivoksissa, joissa James Starr kokonaista 20 vuotta oli ollut johtajana — eli viewer niinkuin englantilaisissa kaivoksissa on tapana sanoa.

James Starr oli 55 vuoden vanha mies, vaikka hän näytti ainoastaan 40 täyttäneen. Hän oli erään vanhan Edinburgilais-suvun etevimpiä jäseniä. Hänen työnsä tuotti kunniaa tuolle arvoisalle insinööri-kunnalle, jotka vähitellen Cardiffissa, Newcastlessa ja muissakin Skotlannin kreivikunnissa kaivavat esiin Yhdistettyin Kuningaskuntain hiilivarastot.

Aberfoylen salaperäisissä kaivoksissa, likellä Alloa-kaivoksia, jotka ulottuvat osaksi Stirlingin kreivikuntaan, oli Starr etenki saavuttanut yleistä mainetta. Siellä olikin melkein koko hänen elämänsä aika kulunut. James Starr oli myöskin valittu Skotlannin Muinaistutkinto-yhtiön puheenjohtajaksi. Hän oli the Royal Institutionin toimekkaimpia jäseniä ja Edinburgh Review julkaisi useampia huomattavia hänen nimimerkillään merkittyjä kirjoituksia. Hän oli siis noita oppineita, käytännöllisiä miehiä, jotka Englannille ovat tuottaneet niin paljon onnea ja menestystä. Hänellä oli arvoisa yhteiskunnallinen asema Skotlannin vanhassa pääkaupungissa, joka ei ansaitse ainoastaan ulkonaisessa, vaan myöskin siveellisessä merkityksessä nimen "Pohjolan Athena".

Yleisesti tunnettu on, miten Englanti nimittää laajoja hiilikaivoksiaan yhteisellä sattuvalla nimellä. He sanovat niitä oikeuden mukaan "Mustaksi Intiaksi", ja tämä Intia onkin kentiesi enemmän kuin Idässä oleva kartuttanut Kuningaskunnan hämmästyttäviä rikkauksia. Siellä työskenteleekin todella kokonainen väestö yöt ja päivät, päivät ja yöt maan sisustasta kaivaaksensa tätä tärkeää, teollisuudelle niin välttämätöntä, polttoainetta.

Kertomuksemme ajasta oli vielä pitkältä siihen päivään, jona asiantuntijat ovat vakuuttaneet hiilikaivosten tyhjentyvän, eikä hiilivaraston vähentymistä silloin tarvittu pelätä pitkiin aikoihin. Vielä löytyi laajoja hiilialoja, joissa saatiin työskennellä. Nuo monet tehtaat, veturit, höyrylaivat ja kaasutehtaat eivät vielä tarvinneet kaivata tuota kivennäis-polttoainetta. Vaan sen käytäntö oli viime aikoina kasvanut niin suuresti, että muutamat kerrokset olivat tyhjennetyt pohjiin asti. Nämä hyljätyt kaivokset olivat nyt tyhjine aukkoineen ja autioine käytävineen ainoastaan tarpeettomia loukkoja ja epätasaisuuksia maassa.

Näin oli Aberfoylenki hiilikaivosten laita.

Kymmenen vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin viimeinen tynnyri kivihiiltä oli otettu tästä kaivoksesta. Työkalut "syvyydestä" [Työt kaivoksessa ovat kahta laatua: "syvyydessä" ja "päivänvalossa" tehtävät työt, joista edelliset toimitetaan maan sisustassa ja jälkimäiset maan päällä.], koneet kuletusta varten rautakiskoilla kaivoksen käytävissä, maanalaiset rautatie- ja ratavaunut, vipukonetynnyrit, ilma-torvet, lyhyesti, kaikki kaivoksen työkapineet ja koneet vietiin "syvyydestä" maan pinnalle. Tuo tyhjennetty kaivos oli hirveän suuren nisäkkään kaltainen, jolta on riistetty kaikki ruumiin elimet ja ainoastaan luuranko jäljelle jätetty.

Kaikista työkaluista oli jäljellä ainoastaan pitkät puu-astimet Jarowin aukossa, ja nämä olivat ainoat, joita myöten päästiin alas Dochartin kaivokseen, työn siellä loputtua.

Ylhäällä osoittivat rakennukset, joissa "päivänvalon työ" ennen toimitettiin, vielä sitä paikkaa, missä aukko mainittuun kaivokseen oli ollut, joka nyt oli autioksi jätetty niinkuin muutkin kaivokset Aberfoylen hiilialalla.

Synkkä oli päivä, jona työmiehet viimeisen kerran jättivät kaivoksen, jossa niin monta vuotta olivat eläneet.

Insinööri James Starr oli käskenyt kokoon nuo muutama tuhat työmiestä, jotka olivat kaivoksen uuttera ja rohkea väestö, naiset, lapset, vanhukset, "syvyyden" ja "päivänvalon" työmiehet kaikki olivat kokoontuneet Dochartin kaivoksen suureen pihaan, joka ennen oli ollut täpösen täynnä kivihiiltä.

Nämä rehelliset ihmiset, joita elämän tarpeet nyt oli eroittava, jotka pitkiin vuosikausiin olivat seuranneet toisiaan, isästä poikaan, vanhassa Aberfoylessa, odottivat nyt kuullakseen viimeisen jäähyväis-puheen, jonka insinööri heille oli lausuva. Yhtiö oli heille jakanut kuluvan vuoden voiton. Se oli tosin pieni, sillä tulo melkein tyhjästä kaivoksesta oli tuskin suurempi, kuin mikä työpalkkoihin meni, mutta siinä oli kuitenkin tarpeeksi työmiehille, siksi kuin saivat työtä naapuri-kaivoksissa, maatiluksilla, tahi kreivikunnan tehtaissa.

James Starr seisoi suuren katoksen portin edessä, jossa mahtavan suuret vipukoneet olivat työskennelleet niin monta vuotta.

Simo Ford, kaivosmestari Dochartin kaivoksessa, silloin 55 vuoden vanha, sekä muutamat muut työnjohtajat seisoivat hänen läheisyydessään.

James Starr otti hatun päästään. Työmiehet, jotka myös ottivat päähineensä päästään, seisoivat äänettöminä.

Tämä jäähyväis-hetki oli liikuttava, melkein suuremmoinen.

"Ystäväni", lausui insinööri "hetki on tullut, jona meidän täytyy erota. Aberfoylen kaivokset, jotka meitä niin monet vuodet ovat yhdistäneet yhteisellä työllä, ovat tyhjennetyt. Tutkimisillamme emme ole voineet löytää mitään uutta kerrosta ja viimeinen kivihiililohkare on nostettu Dochartin kaivoksesta".

Sanojensa vahvikkeeksi osoitti James Starr työmiehille kivihiilipalasta, joka oli jätetty käsikärryihin.

"Tämä kivihiilipalanen, ystäväni", jatkoi James Starr, "on ikäänkuin viimeinen verenpisara, joka juoksi kaivoksen suonissa! Me säilytämme sen, niinkuin olemme tallentaneet ensimmäisenkin palasen, joka 150 vuotta takaperin ensiksi otettiin Aberfoylen kivihiilialasta. Näiden palasten välillä on monta sukupolvea toistensa jälkeen työskennellyt kaivoksissamme! Nyt se on mennyttä. Viimeiset sanat, jotka insinöörinne puhuu teille ovat jäähyväissanoja. Te olette saaneet elatuksenne tästä kaivoksesta, joka teidän työllänne on tyhjentynyt. Työ on ollut raskasta, vaikk'ei edutonta, eikä voittoa vailla. Suuren perheemme on nyt hajoaminen, ja luultava on, ett'ei tulevaisuus voi yhdistää sen hajotettuja jäseniä. Elkää kuitenkaan unhottako, että kauan olemme yhdessä eläneet ja että Aberfoylen kaivoksen työmiehet pitävät velvollisuutenaan auttaa toisiaan. Teidän esimiehenne eivät tätä suinkaan unhota. Jotka yhdessä ovat työtä tehneet, eivät voi olla vieraat toisilleen. Tahdomme pitää teitä muistossamme, ja missä ikänä esiinnytte rehellisinä ihmisinä, on puoltosanamme hyödyttävä teitä. Hyvästi siis ystäväni, jääkää Herran haltuun!"

Kun James Starr oli lopettanut puheensa, sulki hän syliinsä kaivoksen vanhimman työmiehen, jonka silmissä kyyneleet välkkyivät. Sitte tulivat kaivosmestarit jättämään hyvästi; työmiehet heiluttivat hattujaan ja lakkiaan ilmassa huutaen:

"Hyvästi, James Starr, esimiehemme ja ystävämme!"

Tämä eronhetki oli pysyvä unhottumattomana muistona näiden kunnioitettavain ihmisten sydämissä. Mutta nyt oli heidän kuitenkin lähteminen tästä suuresta pihasta. Kaikki kävi tyhjäksi James Starrin ympärillä. Nuo mustat Dochartin kaivoksen seinät kaiuttivat viimeisen kerran työmiesten askelia ja tyhjä äänettömyys seurasi vilkasta elämää, joka tähän asti oli vallinnut Aberfoylen kaivoksissa.

Yksi mies oli kuitenkin jäänyt James Starrin luokse.

Tämä mies oli kaivosmestari Simo Ford. Hänen vieressään seisoi viidentoistavuotias nuorukainen, poikansa Harry, joka jo muutaman vuoden oli tehnyt työtä "syvyydessä".

James Starr ja Simo Ford tunsivat toisensa ja sentähden myöskin kunnioittivat toisiaan.

"Hyvästi Simo", sanoi insinööri.

"Hyvästi hra James", vastasi kaivosmestari, "tahi paremmin, suokaa minun lisätä: me kohtaamme toisemme!"

"Niin me kohtaamme toisemme, Simo!" kertoi James Starr. "Te tiedätte, että minusta aina on iloista tavata teitä ja puhua kanssanne entisistä Aberfoylen ajoista".

"Minä olen vakuutettu siitä, hra James".

"Talossani Edinburgissa olen aina valmis vastaan ottamaan teitä".

"Täältä on niin pitkä matka Edinburgiin!" vastasi kaivosmestari, pudistaen päätään. "Niin, pitkä matka Dochartin kaivoksesta!"

"Pitkä matka, Simo! Mihinkä te aiotte asettua?"

"Tänne, hra James! Me emme heitä kaivosta, vanhaa imettäjäämme, vaikka sen maito on ehtynyt. Vaimoni, poikani ja minä asetamme niin, että voimme pysyä hänelle uskollisina!"

"Hyvästi siis, Simo", vastasi insinööri, jonka ääni, vastoin hänen tahtoaan värisi liikutuksesta.

"Eipä niin, vieläkin kerran: Me tapaamme toisemme, hra James!" sanoi kaivosmestari. "Niin totta kuin nimeni on Simo Ford, te näette kerran vielä Aberfoylen!"

Insinööri ei hennonnut riistää kaivosmestarilta tätä turhaa mielikuvitusta. Hän syleili Harrya, joka häneen oli luonut liikutuksesta välkkyvät silmänsä.

Vielä viimeisen kerran puristi hän Simo Fordin kättä ja lähti.

Tämä kaikki oli tapahtunut kymmenen vuotta takaperin; mutta kaivosmestarin toivo, että he jälleen tapaisivat toisensa, ei ollut toteutunut, eikä James Starr siitä päivin ollut hänestä mitään kuullut.

Ja nyt 10 vuoden eron jälkeen sai hän tämän kirjeen Simo Fordilta, joka käskee hänen heti lähteä Aberfoylen kaivoksiin.

Eräs tärkeä tieto, joka häntä miellyttäisi, mikähän se olisikaan? Dochartin kaivos, Jarowin aukko! Mitä muistoja herättävätkään nämä nimet hänessä! Niin kyllä, se oli tuo kultainen aika, työn, taistelun päivät — parhain aika koko hänen elämässään!

James Starr luki kirjeen uudestaan. Hän katseli sitä joka puolelta. Hän pahoitteli, ett'ei Simo Ford ollut lisännyt ainoata riviä kirjeesen. Häntä oikein suututti, kun Simo oli ollut niin lyhytsanainen.

Oliko mahdollista, että vanha kaivosmestari oli löytänyt jonkun uuden hiilikerroksen? Ei!

James Starr muisti vielä hyvin, miten tarkasti Aberfoylen kaivokset oli tyhjennetty, ennenkuin työt niissä varsinaisesti lopetettiin. Hän oli itse toimittanut viimeiset tutkimiset ja jättänyt kaivoksen varmasti vakuutettuna, ett'ei siinä enää löytynyt ainoatakaan palasta kivihiiltä.

"Ei", kertoi hän itsekseen, "ei! Kuinka olisikaan mahdollista, että se, jota minä en tutkimisillani saanut aikaan, nyt olisi onnistunut Simo Fordille? Kuitenki tietää vanha kaivosmestari varsin hyvin, yhden seikan maailmassa olevan minulle tärkeän ja miellyttävän minua … ja tämä kehoitus lähteä Dochartin kaivokseen, jota minun tulee pitää salassa!…"

James Starr ei voinut irtautua tuosta ajatuksesta.

Toiselta puolen tunsi insinööri Simon taitavaksi kaivosmieheksi, sekä hänellä etenki olevan hyvän ammattivaiston. Insinööri ei ollut häntä nähnyt siitä päivin kuin Aberfoylen kaivokset suljettiin. Hän ei tiennyt vähääkään vanhan kaivosmestarin oloista. Hän ei tiennyt, mitä Simo toimitteli, eikä edes missä hän asui vaimoineen, poikineen. Hän tiesi ainoastaan, että Jarow oli määrätty heidän yhtymäpaikakseen ja että Harry, Simo Fordin poika, odottaisi häntä koko seuraavan päivän Callanderin pysäyspaikalla. Selvästi tarkoitettiin siis käyntiä Dochartin kaivoksessa.

"Lähden, kun lähdenkin!" sanoi James Starr, jonka uteliaisuus ja kiihko eneni enenemistään sitä myöten kuin aika kului.

Tuo kunnioitettava insinööri oli niitä kiivaita, vilkkaita ihmisiä, joiden aivot aina ovat liikkeessä, niinkuin vesikattila suurella tulella.

Vaan nytpä tapahtui aivan odottamattomia. Kylmä vesipisara oli silmänräpäyksessä tiivistävä kaikki höyryt noissa aivoissa.

Noin k:lo 6 paikoilla iltapäivällä, kolmannen rautatiepostin tultua, toi James Starrin palvelija hänelle toisen kirjeen.

Tämä kirje oli pantu korkeaan koteloon, jonka kirjoituksesta heti voi huomata, ett'ei kirjoittaja ollut tottunut kynän käyttämiseen.

James Starr repäisi kotelon auki. Siinä oli pieni paperi palanen, jonka aika oli kellastuttanut, ja selvästi näkyi, että se oli reväisty vanhasta kirjasta, jota ei enää käytetty.

Tälle paperille oli seuraava lause kirjoitettu:

"Insinööri James Starrin ei tarvitse vaivata itseään, sillä Simo Fordin kirjeellä ei enää ole mitään merkitystä".

Allekirjoitusta ei ollut.

Toinen Luku.

Matkalla.

James Starrin ajatus seisahtui äkisti, kun hän luki tämän toisen kirjeen, joka oli niin silminnähtävässä ristiriidassa tuon edellisen kirjeen kanssa.

"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi hän itseltään.

James Starr nosti puoleksi revityn kotelon lattialta. Siinä oli, niinkuin edellisessäkin kirjeessä, Aberfoylen postimerkki. Se oli siis lähetetty samasta paikasta Stirlingin kreivikuntaa. Selvästi näkyi, ett'ei vanha kaivosmestari ollut sitä kirjoittanut. Yhtä selvää oli kuitenkin, että toisen kirjeen sepittäjä tunsi kaivosmestarin salaisuuden, koska hän varsinaisesti peruutti insinöörille tulleen kehoituksen lähteä Jarowin aukkoon.

Oliko tosiaanki tuo ensimmäinen ilmoitus nyt tarpeeton? Tahdottiinko estää James Starria vaivaamasta itseään, josko se sitte olisi hyödyksi tahi hyödytöntä? Eikö siinä pikemmin ollut joku ilkeä aikomus Simo Fordin aikeiden ehkäisemiseksi?

Näin ajatteli James Starr, asiaa tarkoin mietittyään. Näiden kirjeiden eri tarkoitus herätti hänessä yhä suurempaa halua lähteä Dochartin kaivokseen. Yleensä, jos tässä kaikessa ei ollut mitään salaperäistä, oli kuitenki paras saada asia varmasti selville. Kuitenki tuntui James Starrista, kuin olisi hänellä suurempi syy uskoa ensimmäistä kuin toista kirjettä — hänen oli parempi uskoa niin rehellisen miehen, kuin Simo Fordin, kehoitusta, kuin hänen vastustajansa puhetta.

"No, niin, koska tahdotaan vaikuttaa päätökseeni", sanoi hän itsekseen, "täytyy Simo Fordin kirje olla mitä tärkein. Huomenna olen määrätyllä ajalla yhtymäpaikalla".

Illalla rupesi James Starr valmistaumaan matkaansa. Koska hän mahdollisesti tulisi viipymään poissa muutamia päiviä, lähetti hän kirjallisen tiedon Sir V. Elphinstonille the Royal Institutionin esimiehelle, ett'ei hän voinut saapua Seuran ensi kokoukseen.

Hän toimitteli pari kolme muutakin tointa, jotka muuten olisivat olleet sen viikon tehtäviä. Käskettyään palvelijan laittaa matkalaukun kuntoon, meni hän levolle, enemmän liikutettuna, kuin koko asia ehkä ansaitsikaan.

Seuraavana aamuna k:lo 5, hyppäsi James Starr sängystään, puki tarpeeksi vaatteita päälleen, koska ulkona oli kylmä, sateinen ilma ja lähti kodistaan Canongaten varrella, mennäksensä Grantonsillan luona höyrylaivaan, joka kolmessa tunnissa oli vievä hänet Forthea myöten aina Stirlingiin asti.

Ensi kerran ehkä eläessään James Starr, kun hän kulki pitkin Canongatea [Canongate, eräs vanhan Edinburgin kuuluisimpia katuja.], ei kääntynyt katsomaan Holyroodia, entisten Skotlannin hallitsijain palatsia. Hän ei huomannut portin edessä olevia vahtia, jotka olivat puetut vanhaan skotlantilaiseen pukuun, hame viheriästä kankaasta, ruutukkainen vaippa ja kupeella rippuva pitkäkarvainen vuohennahka-laukku. Vaikka olikin Walter Skottin rajaton ihailija, niinkuin kaikki vanhan Caledonian tosi pojat, ei insinööri silmäillytkään tuota vanhaa ravintolaa, jossa Wawerley oli oleskellut ja johon räätäli toi hänelle tuon kuuluisan sotilaspuvun kirjavasta skotlantilaisesta kankaasta, jota Flockhartin leski niin viattomasti ihaili. Eikä hän liioin huomannut tuota pientä toriakaan, jossa vuorelaisten nuolet pretendentin voiton jälkeen olivat ampua Flora Mac Ivorin kuoliaaksi. Vankilan kellossa, kadun keskipaikoilla, näytti viisari surullisesti ajan kulkua: hän katseli sitä ainoastaan nähdäksensä, ett'ei myöhästyisi höyrylaivasta. Meidän täytyy tunnustaa, ett'ei hän Nelher-Bow'issakaan huomannut tuon suuren uskonpuhdistajan John Knox'in asuntoa, ainoa mies, jota Maria Stuartin hymyilyt eivät lumonneet. Ja poikettuaan Highstreet'ille, tuolle vilkkaalle kadulle, joka niin perinpohjin on kerrottu romaanissa "Abbotti", kiiruhti hän Bridgestreetin jättiläissiltaa kohden, joka yhdistää ne kaksi kukkulaa, joille Edinburgi on rakennettu.

Muutama minuutti tämän jälkeen oli James Starr the general railwayn pysäyspaikalla, ja puoli tuntia myöhemmin jätti hän junan Newhavenissa, joka on kaunis kalastuspaikka vähän matkaa Leith'esta, Edinburgin ulkosatamasta. Nouseva vuoksi huuhteli mustan näköistä, kivistä rantaäyrästä. Likimmät aallot loiskuivat ketjuilla kiinitettyä paalutusta vastaan. Vasemmalla kädellä oli eräs niitä höyrylaivoja, jotka kulkevat pitkin Forthea Edinburgin ja Stirlingin välillä, kiinnitettynä Grantonsillan luona.

Samassa tuprutteli "Walesin Prinssi" paksuja savupilviä haikutorvestaan ja sen höyrypannu suhisi. Kellon äänen kuultua riensivät kaikki myöhästyneet matkustajat alas laivalle. Siinä oli suuri joukko kauppiaita, maatilan omistajia ja pappeja, viimeiset hyvin tunnetut polvihousuistaan, pitkistä nutuistaan ja kaitaisesta, valkosesta huivistaan, joka heillä oli kaulassa.

James Starr ei ollut viimeinen, joka kävi laivaan. Hän hyppäsi kiireesti "Walesin Prinssin" kannelle. Vaikka satoi rankasti, ei kukaan matkustajista ajatellutkaan suojan hakemista salongissa. Kaikki seisoivat liikkumattomina, matkavaippoihinsa käärittyinä, toiset kuitenki joskus virkistyttivät itseään vähäisellä kulauksella matkapulloistaan,— jota he kutsuvat "sisälliseksi pukeumiseksi". Viimeinen kellon lyönti kuului, köydet irroitettiin, ja "Walesin Prinssi" teki käännöksen päästäksensä siitä pienestä vesisäiliöstä, joka sitä suojeli Pohjanmeren aaltoja vastaan.

The Firth of Forthiksi kutsutaan sitä lahtea, jota pohjoisissa ympäröi Fife kreivikunta ja etelässä Linlithgowin, Edinburgin ja Haddingtonin kreivikunnat. Se muodostaa The Forthin suun, joka vähäpätöinen joki, jonkunmoinen Themsi eli syvävetinen Mersey joki, juoksee Ben Lomondin läntisiltä rinteiltä ja syöksyy Kincardinen luona mereen.

Matka Grantonsillalta lahden päähän olisi lyhyt, ellei täytyisi pysähtyä niin monessa kohden kumpaisellakin rannalla. Kaupunkia, kyliä, taloja reunustaa Forthin rantoja ja pistäyvät esiin puiden ja viljavien vainioiden välistä. James Starr, joka seisoi suojassa leveän komentosillan alla molempain ratashuoneiden välillä, ei huolinut tarkastaa maisemaa, johon sade oli uurtanut useampia liriseviä puroja. Hän koetti ennemmin tarkata, huomasiko joku matkustajoista ehkä erityisesti häntä. Kenties tuon jälkimäisen kirjeen nimetön kirjoittaja oli laivassa. Insinööri ei kuitenkaan voinut keksiä ainoatakaan epäluulonalaista silmäystä.

Kun "Walesin Prinssi" lähti Grantonsillalta, ohjasi se suuntansa kohti sitä ahdasta, South-Queensferryn ja North-Queensferryn välillä olevaa kulkuväylää, jonka toisella puolella The Forth muodostaa järven, missä 100 tonninki laivat saattavat kulkea. Läpi sumun välähteli Grampianvuorten lumella peitetyt huiput.

Pian oli höyrylaivan näkyvistä kadonnut Abernourin kylä, Colmin saari, jossa on luostari-jäännöksiä kahdenneltatoista vuosisadalta, Barnbougle-linnan jäännökset ja Donibristle, jossa hallitsija Murrayn vävy murhattiin, sekä linnoitettu Garwie saari. Se kulki salmen läpi Queensferryn luona, jättäen vasemmalle kädelle Rosyth linnan, jossa ennen maailmassa joku Stuart suvun haara asui, jonka kanssa Cromvellin äiti oli sukua, kulki Blackness-castlen sivutse, joka sovintoyhdistyksen määräysten perusteella aina on oleva varustettu, ja kulki pitkin pienen Charlestonin sataman rantasiltaa, jossa kalkki lordi Elginsin murroksista lastataan laivoihin. Viimein ilmoitti "Walesin Prinssin" kello Crombie-Pointin pysäyspaikan.

Ilma oli kovin huono. Ankaran tuulen pieksemä sade hajosi viuhuavissa vihureissa, jotka kulkivat kuin pilvenpyörteet.

James Starr oli hiukan levoton. Oliko Harry Ford saapuva yhtymäpaikalle? Hän tiesi kokemuksesta miten kaivosmiehet, jotka ovat tottuneet syvään tyyneyteen alhaalla kaivoksissa, eivät niin mielellään kuin muut työmiehet kestä näin kovia rajuilmoja. Callanderista Dochartin kaivokseen ja Jarowin aukkoon on varmaankin kaksi kolmannetta penikulmaa. Matkan pituus voisi jollakin tavalla viivyttää vanhan kaivosmestarin poikaa. Enimmin insinööri kuitenkin ajatteli, miten ensimmäisessä kirjeessä määrätty yhtyminen peruutettiin toisessa. Se oli, totta puhuen, hänen suurin huolensa.

Kuitenkin oli James Starr päättänyt, että hän, vaikk'ei Harry Ford olisikaan saapuvilla junan tullessa Callanderiin, lähtisi yksin Dochartin kaivokseen, vaikkapa Aberfoylen kylään asti, jos niin tarvittaisiin. Siellä hän epäilemättä oli saapa tietoja Simo Fordista, ja siellä hän oli saapa tietää, missä vanha kaivosmestari nykyään asui.

Sillä välin "Walesin Prinssi" yhä siivillään kuohutti vaahtolaineita. Kumpaistakaan virranrantaa ei näkynyt ollenkaan, ei Cronbie kylää, eikä Torryburnia, eikä Torryhousea, eikä Newmilsia, eikä Carriden-housea, eikä Kirkgrangea, eikä Salt-Pansia, oikealla kädellä. Tuo pieni satama Boness, Grangemouthin satama, joka on muodostunut Clydekanavan suuhun oli sumun peitossa, Culrossin vanhaa linnaa ja sen luostari-raunioita, Kinkardinea ja sen laivaveistämöä, jossa höyrylaiva seisahtui, Ayrth-Castlea ja sen nelikulmaista tornia kolmanneltatoista vuosisadalta, Clackmannania ja sen Robert Brucen rakentamaa linnaa ei huomaittukaan vinoon lankeavan rankkasateen lävitse.

"Walesin Prinssi" seisahtui Alloan sillan luo, jättääksensä sinne muutamia matkustavaisia. James Starr tunsi itsensä liikutetuksi, kun hän nyt taas kymmenen vuoden kuluttua kulki tämän pikkukaupungin sivutse, jossa oli monta suurta kaivosta, mitkä yhä vielä elättivät lukuisaa työmiesväestöä. Mielikuvituksessaan kulki hän alas noihin kaivoksiin, joissa työmiehet vielä edukseen työskentelivät. Melkein Aberfoylen rajalla, rikastuttivat Alloakaivokset yhä kreivikuntaa, kun noissa monta vuotta takaperin tyhjennetyissä naapuri-kaivoksissa ei enää ollut ainoatakaan työmiestä!

Samassa kuin höyrylaiva lähti Alloasta, tuli se noihin moniin käänteisin, joita the Forth muodostaa noin kolmen peninkulman matkalla. Se teki nopeita liikkeitä suurien puiden välitse, joita kasvaa kummallakin rannalla. Muutaman silmänräpäyksen näkyi, taivaan vaietessa, Cambuskennethin luostarin rauniot, joka perustettiin kahdennellatoista vuosisadalla. Sitte näkyi Stirlingin linna ja samanniminen kuninkaallinen kauppala, jossa Forth, jonka ylitse kulkee kaksi siltaa, ei enää ole korkeain mastolaivain purjehdittava.

"Walesin Prinssi" oli tuskin ennättänyt seisahtua, kun insinööri hyppäsi sukkelasti rantasillalle. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän Stirlingin rautatie-pysäyspaikalla ja tunnin kuluttua nousi hän junasta Callanderissa, joka on suuri kylä Leithin vasemmalla rannalla.

Asemalla odotti nuori mies, joka samassa kun insinööri astui junasta, kiiruhti häntä vastaan.

Se oli Harry, Simo Fordin poika.

Kolmas Luku.

Yhdistetyn Kuningaskunnan sisusta.

Tämän kertomuksen oikein ymmärtämiseksi lienee syytä puhua muutama sana kivihiilen synnystä.

Niinä maailman aikoina, jolloin maapallo vielä oli muodostumistilassa, ympäröi sitä paksu ilmakehä, joka oli peräti täyttynyt höyryillä ja hiilihapolla. Aikojen kuluessa tiivistyivät nämä höyryt oikeiksi vedenpaisumus-sateiksi, jotka olivat niin rankat, ikäänkuin olisivat juosseet miljoona-miljaardeista seltteriveden pulloista. Hiilihapon kyllästyttämää nestettä virtailikin alas liejuiselle maalle, joka oli pikaisesti tai hitaasti tapahtuvien mullistusten alainen, ja pysyi tässä puoleksi juoksevassa tilassa yhtä paljon auringon kuumuuden kuin sisällisen tulen vaikutuksesta.

Tämä sisällinen kuumuus ei silloin vielä ollut kokoontunut maan keskustaan. Jotenkin ohut eikä vielä oikein kovettunut maankuori salli sen purkautua huokoisten kautta. Siten syntyi tavattoman kookas kasvullisuus, jommoista kentiesi tuottavat alhaisemmat kiertotähdet Venus ja Mars, jotka ovat lähempänä säteilevätä ilmapalloa kuin maa.

Rämeinen manner oli siis äärettömien metsien peittämä. Tuota kasvien hyötymiselle tarpeellista hiilihappoa löytyi yllin kyllin. Kasvit kehittyivätki suurten puiden kokoisiksi. Ei löytynyt ainoatakaan ruohontapaista kasvia. Kaikkialla mahdottoman korkeita, ulkonäöltään yksitoikkoisia, kukattomia, hedelmättömiä puita, jotka eivät olisi voineet tarjoa ravintoa ainoallekaan elävälle olennolle. Maa ei vielä ollut valmis eläinkunnan ilmaantumiselle.

Näiden vedentulvan edellisten metsien kokoonpano oli seuraava. Suppilomaisten kryptogamien luokka oli yleisin. Kalamitit, puunmuotoisia kortteita, lepidodenrit, jättiläismuotoisia, 25 tai 30 meterin korkuisia, juurelta meterin paksuisia sammalkasvia, asterophidit, sananjalan tapaisia kasvia, joiden kaikkien suurten puitten heimolaisia nykyään tavataan ainoastaan asutun maan kaikkein alhaisimpien kasvien joukossa — senkaltaiset, vähän vaihtelevat laadultaan, mutta suunnattomat kooltaan, olivat ne kasvit, joita yksinomaisesti kohosi tämän aikakauden metsissä.

Nämä puut kasvoivat mahdottomassa rämeikössä, jonka sekä makea että merivesi tekivät kovin kosteaksi. Ne imivät halukkaasti hiilihappoa ilmasta, joka ei vielä ollut soveliasta elämän ylläpitämiseksi, ja voipi sanoa niiden tehtävänä olleen kerätä sitä kivihiilen muodossa maanpallon sisustaan.

Silloin oli maanjäristysten aika, joita vaikuttivat sisälliset mullistukset ja maanalainen tuli, ja jotka äkkiä muuttivat maan pinnan vielä epävarman ulkonäön. Tuolla kohosi vastaisia vuoria, täällä aukeni syvänteitä valtamerien täytettäviksi. Ja silloin painuivat kokonaiset metsät maan poveen pehmeiden kerrosten lävitse, kunnes tapasivat graniittivuorten alkuperäisen pohjan, tai itse loivat itselleen tukea vaipumalla toiset toistensa päälle.

Maan muodostus ilmaantuukin tämän mukaisesti seuraavana maanpallon sisustassa: alkuperäinen maan muodostus, jota peittävät ensimmäisistä maa-aineksista syntyneet täytekerrokset; sen jälkeen toiskertaiset muodostumat, joista alimmat ovat hiilikerrokset; sittemmin kolmaskertaiset muodostumat ja niiden päällä vanhemmat ja uudemmat vesiluomaiset kerrokset, jotka ovat syntyneet laskeumisen kautta meren ja virtojen pohjalle.

Tähän aikaan vedellä ei vielä ollut määräsijaa, vaan se virtaili esteettömästi kalliolta kalliolle, kiskoen tuskin vielä muodostuneista vuorista ne ainekset, joista liuskakivi, kalkki ja hiekkakivi sittemmin syntyivät. Ne tuotiin rämeille ja laskeutuivat siellä niiden kerrosten alkuaineiksi, jotka peittivät kivihiilikerrokset. Aikaa voittaen — miljoonien vuosien kuluessa — kovettuivat nämä kerrokset ja peittivät nuo vajonneet äärettömät metsät paksulla hiekkakivi-, liuskakivi-, sora- ja hiekka-kuorella.

Mitä tapahtui tässä jättiläisessä sulatuspätsissä, jonneka vajonneet kasviainekset eri syvyydelle olivat kokoontuneet? Todellinen kemiallinen muutos, jonkunlainen tislaus. Kaikki hiili, minkä nämä kasvit sisälsivät, kerääntyi kokoon, ja vähitellen syntyi kivihiili sekä äärettömän painon että kovan kuumuuden vaikutuksesta, jota säteili silloin likempänä olevasta sisällisestä tulesta.

Kasvikunta muuttui näin kivikunnaksi hitaasti, mutta vastustamattomasti. Kaikki nämä kasvit, jotka ensi päivien tuottavassa kosteudessa olivat nauttineet kasvin eloa, kivettyivät. Moniaat tähän suureen kasvikokoelmaan suljetuista aineksista, jotka eivät olleet täydellisesti muodostuneet, jättivät jälkiä itsestään toisiin, pikemmin kivettyneihin aineksiin, jotka painoivat niitä sanomattoman voimakkaan hydraulisen painimen tavoin. Samalla aikaa painui raakuista, Zoophyteista, niinkuin meritähdistä ja säde-eläimistä vieläpä kaloista ja sisiliskoista, jotka vedestä olivat upponeet, selviä, melkeinpä ihmeteltäviä merkkiä vielä pehmeään kivihiileen.

[Tässä mainittakoon vielä, että kaikki ne kasvit, joista merkkiä on löytynyt, kuuluvat sukuihin, joita nykyään tavataan ainoastaan kuumissa maailman osissa. Tästä voipi siis päättää lämpimän siihen aikaan olleen yhtäläisen koko maan pinnalla, joko lämpimien merenvirtain tasoittamana tai maanalaisen tulen vaikutuksesta huokoisen maan kuoren läpi. Tämän kautta saapi kivihiilikerrosten löytyminen kaikilla leveysasteilla selityksensä.]

Painolla näkyy olleen suuri ja tärkeä tehtävä kivihiilikerrosten muodostumisessa. Erilaatuinen paino onkin ollut syynä siihen, että teollisuudella nyt on hyväksensä käytettävänä erilaatuista kivihiiltä. Niin esim. tavataan alimmissa kivihiilikerroksissa anthraciitti, joka sisältää suurimman määrän hiiltä, vaan tuskin nimeksikään haihtuvaa ainetta. Ylimmissä kerroksissa sitä vastoin nähdään maapihkaista ja maadunnaista puuta, joissa hiiltä on verrattomasti vähemmän. Näiden molempien kerrosten välissä tavataan, sen mukaan miten suuren painon alaisina ne ovat olleet, grafiittikerroksia, lihavaa tai laihaa kivihiiltä.

Kivihiilen synty, missä maailman kolkassa sitä liekään löydetty, on siis seuraava: muinais-ajan suurten metsien vaipuminen maan pinnan alle, kasvien sitten vähitellen tapahtuva kivettyminen painon, kuumuuden ja hiilihapon yhdistetystä vaikutuksesta.

Mutta tuo tavallisesti niin antelijas luonto ei ole sulkenut maan poveen kylläksi metsiä useimpina tuhansina vuosina kulutettavaksi. Kerran on se päivä koittava, jolloin ei ole jäljellä kivihiilen palastakaan, se on varma se. Kaikkien maailman koneiden täytyy silloin seisahtua, jos ei toista polttoainetta keksitä kivihiilen seuraajaksi. Pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua, ei enää löydy mitään kivihiilikerrosta, paitsi mahdollisesti Grönlannissa olevia, ikuisen jään peittämiä, joista louhimistyö on milt'ei mahdotonta. Se on välttämätön sallimuksen määräys. Amerikan vielä mahdottoman rikkaat kivihiilialueet Suolajärven rannoilla, Oregonissa ja Kaliforniassa voivat kerran antaa aivan riittämättömän määrän polttoainetta. Samalla tavoin on käypä San Lorenzon, Cap Bretagnen, Alleghanivuorten, Pennsylvanian, Virginian, Illinoisin ja Missourin kivihiilialueitten. Vaikka Pohjoisamerikan kivihiilivarastot ovat kymmentä kertaa suuremmat kuin koko maailman kivihiilialueet, ei sata vuosisataa ole kuluva ennenkuin teollisuuden miljoonapäinen hirviö on kitaansa niellyt maanpallon viimeisen kivihiilipalasen.

Kivihiilen puutetta tullaan tietysti ensin tuntemaan vanhassa maailmassa. Abyssiniassa, Natalissa, Zambèzessa, Mozambiqvessa ja Madagaskarilla on suuret kerrokset kivettynyttä polttoainetta, mutta niiden säännöllinen louhitus on kovin vaikea asia. Kerrokset Birmaniassa, Kinassa, Cochinkinassa, Japanissa ja Keskiaasiassa ovat jotenkin pian tyhjentyvät. Englantilaiset ovat varmaankin tuiki tyhjentäneet Australian avarat kivihiilivarastot, ennenkuin se päivä koittaa, jolloin Yhdistetyiltä Kuningaskunnilta puuttuu kivihiiltä. Silloin ovat Euroopan kivihiilialueet, niiden syvimpäin juonteiden tyhjennettyä, autioina.

Seuraavista numeroista voipi päättää, minkä verran kivihiiltä on käytetty siitä päivästä, jolloin ensimmäiset kerrokset löydettiin. Venäjän, Saksenin ja Bayerin hiilialueet täyttävät 600,000 hektarin [100 hektaria = 113,113 Suomen jalkaa] alan; Hispanian 150,000; Böhmenin ja Itävallan 150,000. Belgian kivihiilialueet ovat niinikään 150,000 hektarin avarat ja Ranskan noin 350,000 hektarin.

Kivihiilestä rikkain maa on epäilemättä Yhdistetty Kuningaskunta. Siinä, paitsi Irlannissa, joka melkein kokonaan puuttuu kivettynyttä polttoainetta, on äärettömät hiilivarastot … mutta ne voivat tyhjentyä niinkuin kaikki varastot. Tärkein hiilialue on Northumberlandin, kreivikunnan maanpinnan alainen New-castlen alue, josta vuosittain saadaan 30 miljoonaa tonnia kivihiiltä, s.o. melkein kolmas osa Englannin tarpeesta ja kaksi kertaa niin paljon kuin Ranskassa vuosittain käytetään. Walesin hiilialue, joka on koonnut suuret väestöt kaivostyömiehiä Cardiffiin, Swanseaan ja Newportiin, antaa vuosittain 10 miljoonaa tonnia tuota tunnettua, alueen nimellistä, kivihiiltä. Maan keskiosissa löytyy kivihiilikerroksia Yorkin, Lancasterin, Derbyn ja Staffordin kreivikunnissa, jotka tuottavat vähemmin, mutta vuosittain lähtee niistäkin kaunis määrä kivihiiltä. Edinburgin ja Glasgowin välisessä osassa Skotlantia on vihdoin muuan Yhdistettyin Kuningaskuntain suurimpia kivihiilikerroksia. Kaikki nämä hiilialueet täyttävät yhteensä kokonaista 1,600,000 hektarin alan ja tuottavat vuosittain 100 miljoonaa tonnia tuota mustaa polttoainetta.

Mutta mitä se merkitsee? Yhä kehittyvä teollisuus ja karttuva kauppa tyhjentävät nämä rikkaudet. Kolmas tuhatluku kristittyä ajanlaskua ei ole päättynyt ennenkuin kaivostyömiehet ovat tyhjentäneet nämä Euroopan kivihiilisäiliöt, joihin, käyttääksemme sattuvaa vertausta, ensimmäisten päivien auringon kuumuus on keräytynyt.

Mutta tämän kertomuksen aikana oli muuan Skotlannin tärkeimpiä kivihiilikaivoksia tyhjennetty liian kiivaalla louhimisella. Juuri tässä Edinburgin ja Glasgowin välisessä tienoossa oli tuo, keskimäärin noin 2 suomen penikulman levyinen Aberfoylen hiilialue, jossa insinööri James Starr niin kauan oli johtanut louhimistöitä.

Vaan kymmenen vuotta olivat nämä kaivokset olleet autioina. Ei oltu voitu löytää uusia hiilikerroksia, vaikka tutkimuksia oli tehty 1500 vieläpä 2000 jalan syvyydessä, ja kun James Starr luopui johtaja-toimestaan, teki hän sen siinä varmassa vakuutuksessa, että kaikkein pieninkin hiilijuoni oli täydellisesti tyhjennetty.

Näin ollen, olisi tietysti uuden kivihiilialueen löytö Skotlannin maan sisustassa ollut mitä tärkein tapahtuma. Koskiko tuo Simo Fordin kirje sellaista tapahtumaa? niin kyseli James Starr alituisesti itseltään, ja sitä hän toivoi.

Sanalla sanoen; kutsuttiinko häntä valloittamaan Mustan Intian ennen tuntematonta osaa? Sen hän uskoi.

Tuo toinen kirje oli hetkeksi saanut hänet toista ajattelemaan; mutta nyt hän ei enää sitä ajatellut. Sitä paitsi, olihan vanhan kaivosmestarin poika määrätyllä yhtymäpaikalla häntä odottamassa. Nimettömällä kirjeellä ei siis ollut mitään merkitystä.

Samassa kuin insinööri astui ulos vaunusta, kiiruhti nuorukainen hänelle vastaan.

"Sinäkö olet Harry Ford?" kysyi heti James Starr, pitemmittä mutkitta.

"Niin olen, hra Starr".

"En tuntenut sinua, poikaseni! Mutta sinähän oletkin näinä kymmenenä vuotena varttunut mieheksi!"

"Minä puolestani tunsin teidät heti", vastasi nuori kaivosmies, seisoen hattu kädessään. "Te ette ole muuttuneet vähintäkään. Te olette juuri sama, joka jäähyväispäivänä suutelitte minua Dochartin kaivoksessa. Semmoiset asiat eivät unohdu!"

"Pane hattu päähäsi, Harry", sanoi insinööri. "Sataahan nyt oikein kaatamalla, ja kohteliaisuutemme ei saa mennä niin kauaksi, että se tuottaa meille yskää".

"Tahdotteko, että etsimme suojaa, hra Starr?" kysyi Harry Ford.

"En, Harry. Ilma pysyy yhä edespäin tämmöisenään. Tänään sataa koko päivän, ja minulla on kiire. Lähtekäämme matkaan".

"Niinkuin tahdotte".

"Kuules, Harry, voipiko isäsi hyvin?"

"Oivallisesti, hra Starr".

"Ja äitisi?"

"Hän samaten".

"Sinun isäsikö kirjoitti minulle ja käski minun yhtyä hänen kanssaan Jarowin aukossa?"

"Ei, minä sen tein".

"Onko Simo Ford kirjoittanut minulle toisen kirjeen, jossa hän peruuttaa yhtymisemme?" kysyi insinööri kiivaasti.

"Ei, hra Starr".

"Hyvä", sanoi James Starr, virkkamatta sen enempää nimettömästä kirjeestä. Sitte hän jatkoi:

"Voitko sanoa minulle, mitä vanha Simo tahtonee?" kysyi hän nuorelta mieheltä.

"Herra Starr, isäni tahtoo itse sen teille ilmoittaa".

"Sinä tiedät sen kuitenki?"

"Tiedän".

"No niin, Harry, en tahdo kysellä sinulta sen enempää. Matkaan siis, minä haluan innokkaasti puhutella Simo Fordia… Tosiaankin, missä hän asuu?"

"Kaivoksessa".

"Kuinka, Dochartin kaivoksessako?"

"Niin, hra Starr", vastasi Harry Ford.

"Teidän perheenne ei siis olekkaan muuttanut kaivoksesta, sen jälkeen kuin työt siellä loppuivat?"

"Ei ainoaksikaan päiväksi, hra Starr. Te tunnette isäni. Hän on syntynyt siellä ja siellä hän tahtoo kuollakin".

"Minä ymmärrän, Harry … ymmärrän. Hänen syntymäkaivoksensa! Hän ei ole tahtonut jättää sitä! Ja te viihdytte siellä?"

"Viihdymme, hra Starr", vastasi nuori mies, "me pidämme sydämellisesti toisistamme, ja meillä on vähäiset tarpeet".

"Hyvä, Harry", sanoi insinööri. "Matkaan siis!"

James Starr kiiruhti nuoren miehen jälkeen pitkin Callanderin katuja.

Kymmenen minuuttia myöhemmin olivat molemmat lähteneet kaupungista.

Neljäs Luku.

Dochartin kaivos.

Harry Ford oli 25 vuoden vanha, pitkä, roteva ja hartiakas nuori mies. Hänen totiset kasvonsa ja usein miettivä ulkomuotonsa oli jo lapsuudestaan asti tehnyt hänet huomatuksi kumppaniensa joukossa. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä, syvät, lempeät silmänsä, hänen jokseenki suora, paremmin kalvea kuin vaalea tukkansa, tuo luonnollinen viehättäväisyys koko olennossaan, tämä kaikki yhdessä teki hänestä täydellisen Lowlanderin perikuvan, se on oivallisen tasanko-skotlantilaisen. Jo pienestä pahaisesta totutettu kivihiilityöhön, oli hän samalla kunnon kumppani ja rehellinen, hyvä olento. Isänsä johdattamana, oman vaistonsa kiihoittamana, oli hän työskennellyt ja jo aikaisin hankkinut itselleen erityisiä tietoja, ja sillä ijällä, jolloin muut vasta ovat opissa, oli hän jo enemmän — ammattinsa ensimmäisiä — maassa, jossa löytyy harvoja tietämättömiä, siellä kun kaikin neuvoin koetetaan poistaa tietämättömyyttä. Vaikka Harry Fordilla alituiseen olikin kuokka kädessä, ei hän sentähden laiminlyönyt tietojen hankkimista, jotka edistyttäisivät häntä kivihiili-työssä, ja hän olisi varmaan koroitettu isänsä jälkeen Dochartin kaivoksen päällysmieheksi, jos koko kaivos ei olisi autioksi jäänyt.

James Starr oli vielä rivakka astumaan, mutta hän olisi kuitenki jäänyt oppaansa jälkeen, ell'ei tämä olisi viivytellyt askeleitaan.

Sade oli vähän hiljentynyt. Suuret pisarat jakautuivat, ennenkuin putosivat maahan. Oikeastaan vaan muutamat kosteat tuulenpuuskat, joita raitis tuulenleuhka ajelehti, lävistivät ilmaa.

Harry Ford ja James Starr, joista edellinen kantoi insinöörin kevyttä matkalaukkua, kulkivat ensin pitkin vasenta joenrantaa noin penikulma [Aina kun tässä kertomuksessa puhutaan penikulmista, ilman mainitsematta mitä penikulmia ne ovat, tarkoitetaan englannin penikulmia, joita menee 6 yhteen suomalaiseen penikulmaan.] matkaa ja kääntyivät sitte sisämaahan päin, kulkien suurten puiden alla, joiden oksista vettä tippui. Karja-laumoja kävi tyynesti laitumella, syöden tuota altis tuoresta heinää, jota kasvaa ala-Skotlannin nurmikoilla. Niissä oli sarvittomia lehmiä ja hienovillaisia lampaita, niinkuin ne lampaat, joista kerrotaan lasten paimenjutuissa. Paimenta ei näkynyt, koska hän luultavasti etsi sateen suojaa jossakin ontelossa puussa, mutta the colley, erityinen koiralaji tässä osassa Yhdistettyä kuningaskuntaa ja erittäin kiitetty valppaudestaan, kulki ympäri niityllä karjojen vartiana.

Jarowin aukonsuu oli noin kaksikolmattaosaa suomen penikulmaa Callanderista. James Starr ei voinut poistaa niitä liikutuksia, joita hän tunsi pitkin matkaa. Hän ei ollut nähnyt näitä seutuja siitä päivin, kuin viimeinen hiilitynnyri Aberfoylen kaivoksista oli tyhjennetty erääsen Glasgowin rautatien vaunuun. Maanviljelys oli nyt astunut tuon virkeämmän ja toimekkaamman teollisuuden sijaan. Eroitus oli vielä huomattavampi, koska vainiotyöt talveksi olivat pysäytetyt, ikäänkuin viettivät lupa-aikaa. Entisinä aikoina sitä vastoin elähytti tähän vuoden aikaan seutua sekä maan päällä, että sen alla kaivosväestö. Noita suuria hiilirattaita kuletettiin yöt päivät. Rautatiekiskot, jotka nyt olivat vajonneet maahan märänneiltä vuoliaisiltaan, ratisivat silloin vaunujen painosta. Nyt muuttuivat nuo kaivosaukkoihin vievät ratatiet tavallisiksi ajo- ja kulkuteiksi. James Starr luuli kulkevansa erämaassa.

Surullisena katseli siis insinööri ympärilleen. Hän seisahtui toisinaan huoahtaaksensa. Hän kuunteli. Koneiden huudot ja puuhkamiset eivät enää kaiuttaneet ilmaa. Taivaan rannalla ei huomattu yhtään noita mustanpuoleisia savupatsaita, joiden teollisuuden harjoittaja niin mielellään näkee hattaroihin ja pilviin nousevan. Ei mikään korkea, pyöreä tahi kulmikas savupiippu tupruttanut savupilviään, joita se oli saanut itse kivihiilivarastoista, ei mikään höyrypilli huutaen puhaltanut valkoista savuaan. Maa, joka ennen oli täynnä hiili-tomua, oli nyt niin eriskummaisen näköinen, jommoisena James Starr ei ollut tottunut sitä näkemään.

Kun insinööri seisahtui, pysähtyi myöskin Harry Ford. Nuori kaivosmies seisoi ääneti ja odotti. Hän tajusi hyvin, mitä matkatoverinsa mielessä liikkui, ja otti täydesti osaa hänen tunteihinsa — olihan hän kivihiilen lapsi, jonka koko elämä oli kulunut maan sisustassa.

"Niin, Harry, täällä on kaikki muuttunut?" sanoi James Starr. "Mutta, kun aina vaan otettiin ja otettiin, täytyihän hiilivaraston viimein loppua! Kaipaatko sitä aikaa?"

"Kyllä, minä kaipaan sitä, hra Starr", vastasi Harry. "Työ oli kovaa ja raskasta, mutta se miellytti niinkuin kaikkinainen taistelu".

"Niin kyllä, poikaseni! Alituinen taistelu, lohkeilemisten, syttymisten ja tulvien vaarat, räjähdykset jotka sattuvat kuin ukonnuoli! Kaikkia näitä vaaroja vastaan täytyy olla varoillaan! Sinä olet oikeassa. Se oli taistelu, mutta samassa elämä täynnä mielenliikutusta".

"Kaivostyömiehet Alloassa ovat olleet onnellisemmat kuin Aberfoylessa, hra Starr".

"Niin ovatkin, Harry", vastasi insinööri.

"Se on tosiaanki ikävää", sanoi nuori mies, "ett'ei koko maapallo ole luotu paljaasta kivihiilestä. Silloin olisi sitä ollut tarpeeksi suuri varasto moneksi miljoonaksi vuodeksi?"

"Totta kyllä, Harry, mutta täytyypä myöntää, että luonto on viisaasti menetellyt, kun parhaasta päästä on laatinut pallomme sorakivestä, kalkista ja kraniitista, jota tuli ei voi vahingoittaa".

"Tarkoitatteko, hra Starr, että ihmiset muuten olisivat polttaneet koko maapallonsa?…"

"Niin, kokonaan, poikaseni", vastasi insinööri. "Koko maa olisi viimeiseen palaan asti työnnetty lokomotiivien, lokomobiilien, höyrylaivojen ja kaasutehdasten uuneihin ja meidän maapallomme olisi sillä tavoin jonakuna päivänä loppunut tykkänään!"

"Sitä emme nyt tarvitse pelätä, hra Starr. Vaan sentähden tyhjentyvätkin hiilikaivokset varmaan paljoa pikemmin kuin yleisesti luullaankaan".

"Niin varmaan käykin, Harry, ja minun ajatukseni on, että Englannin ei pitäisi vaihtaa poltto-ainettaan muiden kansojen kultaan".

"Niin, kyllä", arveli Harry.

"Tiedän kyllä", jatkoi insinööri, "ett'ei vedenjohto- eikä sähköoppi ole vielä näyttäneet mitä ne voivat, ja että näitä molempia voimia tulevaisuudessa vielä käytetään paljoa täydellisemmin. Mutta mitä siitä! Kivihiili on helposti käytettyä ja mukautuu suuremmitta vaivoitta teollisuuden eri vaatimusten mukaan. Valitettavasti eivät ihmiset oman mielivaltansa mukaan voi sitä tuottaa! Ulkopuoliset metsät kyllä kasvavat uudestaan lämpimän ja veden vaikutuksesta, mutta sisälliset metsät, ne eivät kasva, eikä maanpallo koskaan enää tule siihen tilaan, joka on välttämätön niiden muodostumiseksi".

James Starr ja hänen kumppaninsa olivat puhellessaan kiiruhtaneet kulkuaan. Tunnin kuluttua, siitä kuin lähtivät Callanderista, tulivat Dochartin aukolle.

Välipitämättömin ja kylminkin olisi heltynyt nähdessään sen surullisen näyn, joka ympäröi hyljättyä kaivosta. Se oli kuin jonkun ruumiin luuranko, joka nykyään vielä oli ollut täynnä eloa.

Suuri kenttä, jonka ympärillä muutama kituva puu kasvoi, oli peitetty mustalla hiilitomulla, mutta siinä ei huomattu yhtään kivihiilipalasta eikä sysimurskaa. Kaikki oli viety pois ja aikoja sitte käytetty.

Pienellä kummulla kuvautui sateen ja päiväpaisteen heikontamien puutelineiden varjokuva. Telineiden huipulla näkyi suuri ratas ja alempana oli vankka rataskehä, jonka ympäri ennen ne hihnat kulkivat, mitkä nostivat tynnyrit maan pinnalle.

Siinä oli myöskin tuo nykyään rappiolle joutunut konehuone, jossa ennen nuo sileät ja kiiltävät koneet olivat, joiden eri osat olivat tehdyt teräksestä ja messingistä. Muutamia muurikappaleita oli maassa puoleksi lahonneiden ja kosteudesta sammaltuneiden parsien seassa. Pumppuvipujen jäännöksiä, joissa vielä rippui pumppuvarsia, lopen käytettyjä tahi katkenneita köysiä, hammasrattaita, kumottuja vintturikoneita, muutamia longissaan rippuvia, kalan kylkiluiden näköisiä porrasastimia, rautakiskoja murtuneilla vuoliaisilla, joita vielä pari, kolme horjuvaa paalua kannatti, ja rautatiekiskot, jotka eivät kannattaneet pientä tyhjää vaunuakaan — semmoinen oli Dochartin aukon rappeutunut ulkonäkö.

Kaivos-sammio, halenneine ja hajalle pudonneine kivineen, oli tykkänään paksun sammaleen peitossa. Tuossa taas huomattiin jälkiä rajoitetusta paikasta, jossa suuruutensa tahi laatunsa puolesta eroitettava kivihiili säilytettiin. Viimein tynnyripalasissa rippuvia ketju-kappaleita, rautalevy-palasia haljenneesta höyrypannusta, vääntyneitä ja mutkistuneita pumpun mäntiä, pitkiä kiepottimia, jotka rippuivat pumppuhirsissä, porrassiltoja, joita tuuli vavahutteli; porraspuita, jotka ratisivat jaloin astuttaessa, halenneita muureja, puoleksi maahan romahtaneita kattoja, joiden ylitse kohosi lohenneita savupiippuja, muistuttaen noita uudenaikaisia kanuuneja; kaikki tämä vaikutti katselijassa ääretöntä hävityksen, kurjuuden ja viheliäisyyden tunnetta, jommoista eivät vanhan kivilinnan rauniot, eivätkä maahan tasoitetun linnoituksen jäännökset herätä.

"Tämäpä hävitystä!" sanoi James Starr, katsahtaen nuoreen mieheen, joka ei vastannut.

Molemmat astuivat nyt sen katoksen alle, joka suojasi Jarowin aukon suuta, jonka portaita myöten vielä voi päästä kaivoksen alempiin käytäviin.

Insinööri kumartui alas aukkoon.

Ennen nousi sieltä vahvoissa puhalluksissa ilmapuhdistimien hengittämä ilma. Nyt oli se ainoastaan tyhjä nielu. Tuntui kuin olisi seisonut sammuneen tulivuoren kraaterin äyräällä.

James Starr ja Harry laskivat jalkansa ensimmäiselle portaalle.

Sinä aikana kun kaivoksessa työskenneltiin, käytettiin taidokkaita koneita muutamissa aukoissa Aberfoylen kivihiilikaivoksissa, jotka tässä suhteessa olivat hyvin varustetut; näiden laitosten avulla voivat kaivostyömiehet vaaratta mennä alas ja vaivatta nousta ylös.

Ne laitokset olivat korjatut, kun työt olivat tauonneet. Jarowin aukossa oli ainoastaan pitkä jono noin neljän- viidenkymmenen jalan pituisia portaita, eroitetut toisistaan ahtailla penkereillä. Astumalla alas kolmekymmentä sellaista tikapuilta tultiin alimpaan kaivoskäytävään, joka oli 1,500 jalan syvyydessä. Tämä oli ainoa yhdistys Dochartin kaivospohjan ja maanpinnan välillä. Ilmanvaihdos kävi Jarowin aukon kautta, jota kaivoskäytävät yhdistivät toisen aukon kanssa, jonka suu oli lähempänä maanpintaa, niin että lämmin ilma luonnollisesti tunki tästä ulos ikäänkuin ylösalasin käännetyn vetopillin kautta.

"Minä seuraan sinua, poikaiseni", sanoi insinööri, antaen nuorelle miehelle merkin kulkea edellä.

"Niin kuin käskette, hra Starr".

"Totta kai sinulla on lamppusi?"

"On; jospa se vaan vielä olisi sama varolamppu, jota aina ennen käytimme!"

"Niin", lisäsi James Starr, "kaasuräjähdyksiä emme enää tarvitse pelätä".

Harryllä oli yksinkertainen öljylamppu, jonka hän sytytti. Hiilettömässä kaivoksessa ei voinut syntyä minkäänlaisia hiilihappoisia vetykaasuja. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, eikä sentähden liekkiä tarvinnutkaan ympäröidä metalli-kutouksella, joka estää ulkopuolella olevan kaasun syttymästä. Davylamppua, jota ennen käytettiin, ei nyt ollut tarpeen. Mutta jos ei enää ollut mitään vaaraa, oli siihen syynä se, että vaara-aine oli hävinnyt, ja sen mukana myöskin tuo poltto-aine, joka ennen oli Dochartin kaivoksen rikkautena.

Harry astui alas ylimmäisten portaiden astimia. James Starr seurasi häntä. Pian olivat molemmat syvässä pimeydessä, jota lampun valo vaan heikosti valaisi. Nuori mies nosti lampun päälaelleen, voidaksensa paremmin valaista kumppaniansa.

Insinööri ja hänen oppaansa olivat kaivostyömiesten omituisilla, vakavilla askeleilla kulkeneet noin kymmenkunta porrasta alaspäin. He olivatkin vielä hyvissä voimin.

James Starr tarkasteli jollakin uteliaalla harrastuksella, niin paljo kuin himmeän lampun valossa voi nähdä, synkeän kaivoskäytävän seiniä, jotka vielä olivat peitetyt puoli lahonneella lautavuorauksella.

Kun olivat tulleet viidennelletoista penkereelle, se on, noin matkansa puoli tiehen, pysähtyivät he hetkeksi.

"Minulla ei ole sinun jalkojasi, poikaseni", sanoi insinööri vetäen syvästi henkeään, "mutta käypihän se kuitenkin!"

"Te olette varma, hra Starr", vastasi Harry "ja näettekös se onkin jotain, kun on kauan elänyt kaivoksessa".

"Sinä olet oikeassa, Harry. Ennen muinoin, kun olin 20 vuoden vanha, olisin kyllä laskeutunut alas kertaakaan huoahtamatta. Matkalle!"

Samassa kun aikoivat lähteä penkereeltä, kuului syvyydestä etäinen ääni. Se tuli kuin ääniaalto, joka paisuen paisumistaan käypi yhä selvemmäksi.

"Kuka sieltä tulee?" kysyi insinööri ja pidätti Harrya kädellään.

"Sitä en voi sanoa", vastasi nuori kaivostyömies.

"Eikö se ole vanha isäsi?…"

"Hänkö! ei, hra Starr".

"Joku naapuri sitte?"

"Meillä ei ole ketään naapuria syvällä kaivoksessa", väitti Harry. "Me asumme siellä yksinämme".

"No, kulkekoon vieras sivutsemme", sanoi James Starr. "Niiden jotka menevät alas on väistyttävä niiden tieltä, jotka tulevat ylös".

He odottivat.

Ääni kuului nyt erittäin heleälle ja muutamia sanoja skotlantilaisesta laulusta sattui nuoren kaivostyömiehen korviin.

"Järvien laulu!" sanoi Harry. "Kummasteleisin suuresti, jos laulaja olisi joku muu kuin Jack Ryan".

"Kuka on Jack Ryan, joka laulaa noin raikkaasti?" kysyi James Starr.

"Eräs entinen kaivoskumppani", vastasi Harry.

Sitte kumartui hän alas penkereeltä ja huusi:

"Hohoi, Jack!"

"Sinäkö olet Harry?" vastasi ääni. "Odota, minä tulen".

Ja laulu kaikui taaskin niin kauniisti.

Muutama silmänräpäys myöhemmin näkyi heikon lampun valossa kookas, noin 20 vuotias nuori mies, jolla oli iloiset kasvot, veitikkamaiset silmät, suu naurussa ja punainen tukka, hän astui jo viidennentoista portaan penkereelle.

Ensi työkseen hän vahvasti puristi Harryn kättä, jonka tämä hänelle tarjosi.

"Hauskaa on tavata sinua!" huudahti Jack. "Mutta pyhän Mungon kautta, jos olisin tietänyt, että tänään olit lähtenyt maanpinnalle, olisin säästänyt itseäni alas laskeumasta!"

"Hra James Starr!" sanoi silloin Harry ja käänsi lampun kohti insinööriä, joka oli seisonut pimennossa.

"Hra Starr!" vastasi Jack Ryan. "Oh, hra insinööri, minä en olisi todellakaan tuntenut teitä. Sen jälkeen kuin jätin kaivoksen, eivät silmäni enää ole tottuneet pimeään".

"Mutta minä muistan nyt hyvin poika nulikan, joka aina lauloi ja rallatteli. Siitä on nyt kymmenen vuotta kulunut, poikaseni. Se kai juuri olit sinä?"

"Minä itse, hra Starr, ja vaikka olen vaihtanut ammattia, en luontoani kuitenkaan ole muuttanut, niinkuin näette. Minusta on paljo parempi nauraa ja laulaa kuin itkeä ja huokailla".

"Niin kyllä, Jack Ryan. Ja mitä nyt toimitat, sitte kuin kaivoksen jätit?"

"Minä työskentelen Melrosen maatilalla, lähellä Irvineä Renfrewin kreivikunnassa, 7 peninkulmaa täältä. Mutta ei se ole samaa kuin meidän kaivoksemme Aberfoylessa! Kaivoskuokka sopii paremmin minun käteeni kuin lapio ja piiska. Vanhassa rakkaassa kaivoksessa löytyy myöskin soppia, jotka iloisesti kaiuttavat laulua, mutta tuolla ylhäällä!… Mutta aiottehan käydä vanhan Simon luona, hra Starr?"

"Aion, Jack", vastasi insinööri.

"Elkää antako minun estää teitä…"

"Kuules nyt, Jack", puuttui Harry puheesen, "mikä sinut on saattanut tänään tulemaan tänne?"

"Tahdoin tavata sinua, kumppani", vastasi Jack Ryan, "ja käskeä sinut Irvine-klanen juhlaan. Tiedäthän, että minä olen pillipiiparina juhlassa. Siellä lauletaan ja tanssitaan".

"Kiitos, Jack, mutta minun on mahdoton tulla".

"Mahdoton?"

"Niin, hra Starr tulee ehkä viipymään kauemmin ja minä saatan hänet takaisin Callanderiin".

"No, Harry, juhla tulee vietettäväksi vasta kahdeksan päivän perästä. Siksi hra Starr kyllä jo on lähtenyt, eikä sinulla ole mitään syytä, joka estäisi sinua tulemasta".

"Niin, Harry", sanoi James Starr, "sinun tulee noudattaa kumppanisi Jackin kutsumusta".

"No, olkoon menneeksi, minä kiitän kutsumuksestasi", sanoi Harry, "tapaamme toisemme juhlassa".

"Kahdeksan päivän kuluttua, se on siis päätetty", sanoi Jack Ryan. "Hyvästi Harry! Teidän palvelijanne, hra Starr! Minua ilahuttaa suuresti, että olen saanut nähdä teitä. Minä voin nyt kertoa teistä ystäville. Ei yksikään ole unhottanut teitä, hra insinööri".

"Enkä minäkään ole ketään unhottanut", sanoi James Starr.

"Kiitoksia, kaikkein puolesta hra insinööri!"

"Hyvästi, Jack!" keskeytti nyt Harry ja puristi vielä kerran kumppaninsa kättä.

Jack Ryan alotti taas iloista lauluaan ja hävisi kaivosaukkoon, jota hänen lamppunsa himmeästi valaisi.

Neljännen osan tunnin kuluttua olivat James Starr ja Harry astuneet viimeiset portaat alas, ja tulivat nyt kaivoksen alimpaan osaan.

Siihen ympyrään, jonka tämä osasto muodosti, päättyi muutamia käytäviä, joita käytettiin viimeisiä hiilikerroksia kaivaessa. Ne tunkeutuivat syvälle liuskakivi- ja hietakivikerrokseen, muutamat pönkitetyt paksuilla, kömpelösti hakatuilla parsilla, toiset taas varustetut paksulla kivivuorauksella. Hiilijuonet, jotka olivat työn aikana tyhjennetyt, olivat kaikkialla mullalla ja soralla täytetyt. Nuo tehdyt kaivostuet olivat rakennetut lähellä olevan kivilouhoksen kivistä, ja ne kannattivat nyt maata, se on tuota kaksinkertaista tertiari ja jälki-tertiari kerrosta, joka ennen oli juuri kivihiilen kannattamana. Pimeys vallitsi kaikkialla kaivoksessa, josta sen ennen karkoittivat kaivostyömiesten lamput tahi sähkövalo, jota viime aikoina oli ruvettu kaivoksissa käyttämään. Himmeissä maanalaisissa käytävissä ei enää kuulunut hiilivaunujen ratinaa, tahi niiden kulettajien ääniä, tahi hevosten ja muulien hirnumista, tahi työmiesten nakutusta maatuneita kasviaineksia vasten, tahi maan kerroksia halkasevan porauksen pauketta.

"Tahdotteko hetkisen levähtää, hra Starr?" kysyi nuorukainen.

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Haluan vaan päästä vanhan Simon tupaan".

"Seuratkaa siis minua, hra Starr. Minä näytän teille tien, vaikka olen vakuutettu, että itsekin sen tuntisitte niin suuri kuin sekasorto täällä onkin".

"Kyllä tuntisinki; minulla on vielä varsin selvillä koko kaivos kaikkine käytävineen".

Insinöörin seuraamana astui Harry, nostaen lamppunsa korkealle paremmin valaistaksensa, korkeaan käytävään, joka oli suuren kirkon sivuholvin kaltainen. He olivat kompastua jäljellä oleviin vuoliaisiin, jotka olivat kannattaneet ratakiskoja, sinä aikana kuin kaivoksessa työskenneltiin.

Mutta he eivät ennättäneet kulkea viisikymmentä askeltakaan, kun suuri kivi putosi James Starrin jalkojen eteen.

"Varokaa, hra Starr!" huudahti Harry ja tarttui insinöörin käsivarteen.

"Kas, kivi, Harry! Nämä vanhat holvit eivät enää näy olevan kyllin varmat, ja…"

"Hra Starr", keskeytti Harry Ford, "minusta tuntui kuin kivi olisi ollut … ihmiskäden heittämä!…"

"Heitetty!" huudahti James Starr. "Mitä tarkoitatkaan, poikaseni?"

"En mitään, en mitään … hra Starr", vastasi välttäen Harry, jonka katse oli muuttunut tarkastelevaksi, niinkuin olisi tahtonut katsoa noiden paksujen seinäin läpi. "Jatkakaamme vaan matkaamme. Minä pyydän, nojautukaa käsivarteeni, niin ette tarvitse pelätä kompastuvanne".

"Olkoon menneeksi, niinkuin tahdot, Harry",

Heidän näin eteenpäin kulkiessansa, Harry tuon tuostakin aina katsoi taaksensa, samalla kuin asetti lamppunsa niin, että sen valo sattui syvälle kaivokseen.

"Olemmeko kohta perillä?" kysyi insinööri.

"Korkeintaan 10 minuutin kuluttua".

"Hyvä".

"Mutta", jupisi Harry, "se oli kaikissa tapauksissa hyvin kummallista. Tämä oli ensikerta, kuin se minulle tapahtui. Olipa niin ja näin, ett'ei kivi pudonnut juuri silloin kuin meidän oli siitä kulkeminen…"

"Se oli ainoastaan sattumus, Harry".

"Sattumusko!" vastasi nuori mies ja pudisti päätään. "Niin … sattumus…"

Harry seisahtui. Hän kuunteli.

"Mikä on, Harry!" kysyi insinööri.

"Minusta kuului kuin joku olisi astunut takanamme", vastasi nuori kaivostyömies ja kuunteli vieläkin tarkemmin.

Sitte hän sanoi:

"Ei, minä varmaankin erehdyin. Nojautukaa paremmin käsivarteeni, hra Starr. Pitäkää minua keppinänne…"

"Tukeva keppi, Harry", sanoi James Starr. "Ei löydy parempaa semmoista, kuin hyvä ja urhea poika, niinkuin sinä".

He pitkittävät äänettöminä matkaansa pimeän käytävän läpi.

Harry, jonka aivoissa selvästi oudot mietteet liikkui, kääntyi usein taaksensa katsomaan, niinkuin olisi tahtonut keksiä jotain kaukaista ääntä tahi etäistä valoa.

Mutta kaikki oli hiljaista ja pimeää sekä heidän takanaan että edessään.

Viides Luku.

Fordin perhe.

Kymmenen minuutin kuluttua jättivät vihdoin James Starr ja Harry suuren käytävän.

Nuori kaivostyömies ja insinööri olivat tulleet valoisempaan paikkaan kaivoksessa, jos siksi sopii sanoa suurta pimeää onteloa. Se ei kuitenkaan ollut varsin valoton. Muutama valonsäde tunki siihen korkeammalla olevan, nykyään hylätyn, aukon suun kautta. Sitä tietä oli Dochartin kaivoksen ilmanvaihdos johdettu. Vähemmän tiheytensä tähden vetäytyi lämmin ilma kaivoksen sisästä Jarowin aukkoa kohden.

Vähän ilmaa ja valoa tunki siis samalla paksun liuskakerroksen läpi aina tänne alas asti.

Täällä oli Simo Ford perheineen asunut kymmenen vuotta. Se oli maan alainen asunto, koverrettu liuskakivikerrokseen, samalla paikalla, jossa ennen olivat työssä nuo suunnattoman suuret koneet, jotka toimittivat Dochartin kaivoksen koneelliset työt.

Semmoinen oli vanhan päällysmiehen asunto, jota hän jonkunlaisella ylpeydellä kutsui huvilakseen. Varakkaisuutensa nojalla, jonka hän oli hankkinut itselleen uutteralla työllään koko pitkänä elinaikanansa, olisi Simo Ford voinut elää Jumalan ihanan taivaan alla, viheriöiden puiden keskellä, missä paikassa hyvänsä maassa; mutta hän ja hänen perheensä olivat mieluummin pysyneet kaivoksessa, missä he tunsivat olevansa onnelliset, heillä kun oli samanlaiset taipumukset ja samat mielipiteet. Niin, he tosiaankin viihtyivät hyvin huvilassaan, 1,500 jalkaa Skotlannin maanpinnan alla. Muun muassa oli heillä sekin etu, ett'ei siellä tarvinnut pelätä veronottajia … ne eivät koskaan tohtineet tulla alas huvilan asujanten luo.

Tähän aikaan oli Simo Ford vielä hyvissä voimissa, vaikka olikin täyttänyt 65 vuotta. Roteva, voimakas ja vahva ruumiin rakennukseltaan, oli hän erinomaisempia sawneyia [Sawney merkitsee skotlantilaisia, samaten kuin John Bull englantilaista ja Paddy irlantilaista.] koko maakunnassa, josta kuitenki niin monta uljasta miestä oli lähtenyt ylänkömaan rykmentteihin.

Simo Ford oli syntyisin vanhasta kaivostyömiessuvusta, ja hänen sukutaulunsa ulottui aina siihen aikaan asti, jolloin Skotlannin kivihiilikerroksissa ensin ruvettiin työskentelemään.

Rupeamatta muinaistieteellisiin tutkimuksiin siitä, olivatko kreikkalaiset ja roomalaiset kivihiiltä käyttäneet, taikka olivatko kiinalaiset kauan ennen kristittyin ajanlaskua hiilikaivoksissa työskennelleet, tai siitä onko tosiaankin tuo maatunut polttoaine saanut ranskalaisen nimensä houillière kengittäjä Houillos'in mukaan, joka eli Belgiassa kahdennellatoista vuosisadalla, voidaan kuitenki vakuuttaa, että Suurenbritannian kivihiilialueissa ensiksi säännöllisesti on työskennelty. Jo yhdennellätoista vuosisadalla jakoi Wilhelm Walloittaja asekumppaniensa kesken tulot Newcastlen kivihiilialueesta. Kolmannellatoista vuosisadalla antoi Henrik III luvan "merihiilen" nostamiseen. Saman vuosisadan loppupuolella mainitaan kivihiilikerrokset Skotlannissa ja Walesissa.

Siihen aikaan Simo Fordin esi-isät jo tunkeutuivat Kaledonian maan sisustaan, jäädäkseen sinne isästä poikaan, monen moneksi sukupolveksi. Ne olivat vaan yksinkertaisia työmiehiä. He ahkeroitsivat, kuin olisivat olleet kuritusvankeja, kallisarvoisen polttoaineen nostamisessa. Luullaanpa vielä hiilikaivostyömiesten, samaten kuin työmiesten senaikuisissa suolakaivoksissa, olleen todellisia orjia. Kahdeksannellatoista vuosisadalla oli tämä ajatus niin yleisesti juurtunut Skotlannissa, että pretendentin sodan aikana pelättiin 20,000 kaivostyömiehen Newcastlessa, aseet kädessä, ryhtyvän vaatimaan itselleen vapautta — jota he luulivat kaipaavansa.

Olipa kuinka tahansa, Simo Ford oli ylpeä siitä, että kuului suureen skotlantilaiseen kaivostyömies-perheesen. Hän teki ahkerasti työtä, missä esi-isänsä ennen olivat käyttäneet kuokkaa, murtovasaraa ja muita kaivostyökaluja. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut päällysmiehenä Dochartin kaivoksessa, tärkein kaivos Aberfoylen kivihiilialalla. Hän oli kiihkeästi mieltynyt ammattiinsa. Monena vuotena hoiti hän tehtäväänsä suurimmalla innolla. Hänen ainoa huolensa oli hiilikerrosten vähentyminen ja pelätty aika, jolloin ne olisivat lopen tyhjät.

Silloin oli hän innokkaasti ruvennut tutkimaan uusia mahdollisia kivihiilikerroksia kaikissa Aberfoylen kaivoksissa, jotka olivat toistensa kanssa maanalaisessa yhteydessä. Hän oli viime aikoina työskennellessään tosiaankin onnistunut löytää muutamia. Hänen kaivostyömies-vaistonsa oli hänelle hyvänä apuna, ja insinööri James Starr piti häntä suuressa arvossa. Olisi voinut luulla hänen vainuntapaisesti löytäneen kivihiilikerrokset, niinkuin hydroskopi löytää lähteet maakerrosten alla.

Mutta, niinkuin jo tiedämme, hetki tuli, jona polttoaine tykkänään loppui. Tutkimuksista ei enää ollut mitään apua. Kaikki oli loppunut. Kaivostyö taukosi ja työmiehet hajosivat eri haaroille.

Kukapa olisi voinut uskoa! Useammat joutuivat silloin epätoivon valtaan. Kaikki ne, jotka tietävät ihmisten todellakin rakastavan raskasta työtään, eivät suinkaan kummastele tätä kuullessaan. Simo Fordiin se kuitenkin enimmin koski. Hän kuuluikin, jos kukaan, niihin kaivostyömiehiin, joiden oleminen on eriämättömästi heidän kaivokseensa kiinitetty. Hän oli syntymästään saakka ollut siinä ja, kun työt loppuivat, tahtoi hän välttämättömästi edeskinpäin asua siellä. Hän jäi siis kaivokseen. Poikansa Harryn työnä oli varustaa heidän maanalaista asuntoaan ruokavaroilla, mutta ukko itse ei ollut kuuden vuoden kuluessa kymmentäkään kertaa noussut maanpinnalle.

"Lähteä sinne ylös! Mitä hyötyä siitä olisi!" sanoi hän, eikä jättänyt mustaa asuntoaan.

Tässä, muuten erittäin raittiissa ympäristössä, jossa aina oli keskimääräinen lämpömäärä, ei entinen päällysmies tiennyt mitään kesän kuumuudesta, eikä talven pakkasesta. Hänen perheensä oli myöskin oivallisessa terveyden tilassa. Mitä muuta voisi hän toivoakaan?

Mieleltään oli hän kuitenkin hyvin alakuloinen. Hän kaipasi sitä vilkasta ja toimeliasta elämää, joka ennen vallitsi kaivoksessa. Mutta häntä elähytti kuitenkin omituinen aate.

"Ei, ei, kivihiili ei vielä ole loppunut!" kertoi hän aina uudestaan.

Jumala auttakoon sitä ihmistä, joka Simo Fordin kuullen tohti epäillä, vanhan Aberfoylen kerran heräävän kuolleistaan! Hän ei ollut siis koskaan herennyt toivomasta vielä kerran löytävänsä jonkun uuden hiilikerroksen, joka jälleen saattaisi kaivokselle entisen maineensa. Niin, jos vaan olisi tarvittu, hän kyllä mielellään olisi tarttunut työmiesten kuokkaan, ja hänen vanhat, vaan vieläki voimakkaat käsivartensa olisivat kiivaasti kolkutelleet kalliota. Sentähden hän usein kuljeskeli pimeiden käytävien läpi, milloin taas poikansa, tutkivasti tarkastellen, etsien, mutta joka kerta väsyneenä, vaikka ei epätoivoisena, palaten takaisin mökkiinsä.

Simo Fordin arvoisa elämän toveri oli Madge, roteva ja vahva nainen, the good wife, niinkuin Simo häntä nimitti. Madge yhtä vähän kuin miehensäkin tahtoi jättää Dochartin kaivosta. Hänellä oli tässä asiassa aivan samat toivot ja huolet kuin miehelläänkin. Hän kehoitti miestään ja innostutti häntä, hän puhui miehelleen tästä asiasta semmoisella hartaudella ja innolla, että vanha kaivosmestarin sydän lämpesi sitä kuunnellessa.

"Aberfoyle uinailee ainoastaan, Simo", sanoi Madge miehelleen. "Sinä olet oikeassa. Se vaan lepää, eikä ole kuollut!"

Madge ymmärsikin vetäytyä pois ulko maailmasta ja nauttia kotoisen elämän onnea, miehensä ja poikansa kanssa himmeässä mökissään.

Sinne tuli James Starr.

Insinööriä oltiin odotettu. Niin pian kuin Simo Ford, joka seisoi ovensa kynnyksellä, huomasi kaukaa Harryn lampun kuumoittavan, joka ilmoitti hänen entisen _viewer_insä tuloa, kiiruhti hän heitä vastaan.

"Tervetultuanne, hra James!" huusi hän hänelle vastaan, niin että liuskakerrokset kumisivat. "Tervetuloa vanhan kaivosmestarin asuntoon! Vaikka se onkin 1500 jalkaa maanpinnan alla, on Fordin perheen talo siltä yhtä vierasvarainen".

"Kuinka voitte, kunnon Simo?" kysyi James Starr ja puristi isäntänsä ojennettua kättä.

"Oivallisesti, hra Starr. Ja mikäs muu olisikaan mahdollista täällä alhaalla, jossa on suojattu kaikenlaisilta pahoilta ilmoilta? Teidän naisenne, jotka matkustavat Newhaveniin tahi Porto Belloon kesällä, voidaksensa hengittää meri ilmaa, pitäisi ennemmin viettää muutamia kuukausia Aberfoylen kaivoksissa. Ne eivät silloin tarvitsisi pelätä saavansa kunnon nuhaa, niinkuin vanhan pääkaupunkimme kosteilla kaduilla".

"En huoli sitä vastaan väittää, Simo", vastasi James Starr, joka oli erittäin mielissään, kun tapasi vanhan kaivosmestarin aivan samanlaisena kuin ennen muinoin. "Ihmettelen toisinaan itsekin miksi en vaihda huonettani Canongaten varrella johonki asuntoon täällä teidän läheisyydessänne".

"Semmoinen on oleva teidän käytettävänne, hra Starr. Minä tunnen yhden teidän entisistä kaivostyömiehistänne, joka olisi erittäin ihastuksissaan, jos ei muuta kuin palomuuri olisi hänen ja teidän välillänne".

"Ja Madge?" … kysyi insinööri.

"Kelpo vaimoni voipi, jos mahdollista, vielä paremmin kuin minä", vastasi Simo Ford, "ja hän oikein iloitsee ajatellessaan, että saapi teidät nähdä pöydässään istuvan. Minä uskon todellakin, että hän on onnistunut paremmin kuin milloinkaan, voidaksensa arvoisasti teitä vastaan ottaa".

"Saammepa nähdä Simo, saammepa nähdä", sanoi insinööri, joka pitkän matkan kulettuansa, ei suinkaan välinpitämättömyydellä kuullut mainittavan oivaa aamiaista.

"Onko teillä nälkä, hra Starr?"

"Kova nälkä. Matka on vaikuttanut minussa aika ruokahalun. Olen kulkenut ilkeässä ilmassa!"

"Vai niin, sataako siellä ylhäällä?" sanoi Simo Ford, hyvin osanottavana.

"Sataa, Simo, ja Forthissa vesi on yhtä raivoissaan kuin meressäkin".

"Mutta täällä, hra James, täällä ei sada. Vaikka enhän minä tarvitse teille kuvata etuja, joita tunnette yhtä hyvin kuin minäkin. No niin, nyt olemme huvilassani. Se on etevimpiä maailmassa, ja vielä kerran tervetultuanne!"

Simo Ford käski James Starrin astua sisään. Hän seisoi nyt suuressa salissa, jota valaisivat useammat lamput, joista yksi rippui maalatuissa kattoparsissa.

Pöytä oli katettu valkoisella vaatteella ja odotti vaan niitä neljää syömämiestä, joille sen ympäri oli asetettu neljä nahkalla päällystettyä tuolia.

"Hyvää päivää, Madge", sanoi insinööri.

"Jumal' antakoon, hra James", vastasi tuo kunnioitettava skotlannitar nousten vierastaan vastaan ottamaan.

"Hupaista on taas nähdä teitä, Madge".

"Aina on iloista nähdä niitä, joita on hyvyydellä kohdellut, hra James".

"Keitto odottaa, muijaseni", keskeytti Simo Ford "emmekä saa antaa sen, emmekä hra Starrinkaan odottaa. Hän on nälissään kuin kunnon kaivostyömies konsanaan, ja hän saapi huomata, ett'ei poikamme anna meiltä mitään puuttua täällä alhaalla… Tosiaankin Harry", lisäsi vanha kaivosmestari kääntyen poikansa puoleen, "Jack Ryan kävi täällä hakemassa sinua".

"Minä tiedän sen, isäni. Me tapasimme hänet Jarowin aukossa".

"Hän on reipasluontoinen ja hyvä kumppani", sanoi Simo Ford. "Mutta hänestä tuntuu olevan hauska olla tuolla ylhäällä. Hänen suonissaan ei juokse oikeaa kaivostyömiehen verta… Pöytään, hra James, ja syökäämme vahvasti, sillä on hyvinki mahdollista, että vasta myöhään saamme toisen aterian".

Samassa kun insinööri ja hänen isäntäväkensä olivat istumaisillaan, sanoi Starr:

"Hetkinen vielä. Tahdotteko, että syön oikein hyvällä ruokahalulla?"

"Sillä teette meille suurta kunniaa, hra James", vastasi Simo Ford.

"Hyvä, mutta silloin ei pidä olla mitään, jota erityisesti ajatteleisi. Minulla on pari kysymystä teiltä kysyttävänä".

"Minä kuuntelen, hra James".

"Kirjeessänne puhutte tärkeästä ilmoituksesta?"

"Se onkin varsin tärkeä!"

"Teillekö?…"

"Teille ja minulle, hra Starr. Mutta minä puhuisin mielelläni siitä vasta aamiaisen jälkeen ja asianomaisella paikalla. Muuten ette usko minua".

"Simo", jatkoi insinööri, "katsokaa minuun tarkasti — noin oikein silmiin. Tärkeä ilmoitus? No … hyvä! … minä en kysy enempää", lisäsi hän, niinkuin olisi vanhan kaivosmestarin silmistä lukenut sen vastauksen, jota toivoi kuulevansa.

"Entäs toinen kysymys?" tiedusteli kaivosmestari.

"Tiedättekö, Simo, kuka tämän on minulle kirjoittanut?" vastasi insinööri ja ojensi hänelle salaperäisen kirjeen, jonka oli saanut.

Simo Ford otti kirjeen ja luki sen suurella tarkkuudella.

Senjälkeen näytti hän sen pojalleen.

"Tunnetko käsialaa?" kysyi hän.

"En isäni", vastasi Harry.

"Ja kirjeellä oli Aberfoylen postimerkki?" kysyi Simo Ford insinööriltä.

"Niin, samaten kuin teidänki kirjeellänne", vastasi James Starr.

"Mitä sinä Harry tästä ajattelet?" sanoi kaivosmestari, ja hänen otsallaan näkyi tällä hetkellä synkkä pilvi.

"Isäni", vastasi Harry, "minä uskon, että joku oman etunsa tähden koetti estää hra Starria tulemasta yhtymäpaikalle, jonne olitte kutsuneet hänet".

"Mutta kuka?" kysyi vanha kaivosmestari. "Kuka on voinut niin tunkeutua sisimpiin ajatuksiini?…"

Simo Ford vaipui syviin mietteisin, joista hänet pian herätti Madgen ääni.

"Käykäämme istumaan, hra Starr" sanoi Simo Ford. "Ruoka muuten jähtyy. Jättäkäämme hetkeksi koko kirje, ja älkäämme sitä ajatelko".

Jokainen istui paikoillensa, James Starr vastapäätä Madgea, siten häntä erityisesti kunnioittaen, isä ja poika vastakkain.

Sepä olikin hyvä skotlantilainen ateria. Ensiksi "hotchpotch", eräs keitto, jossa liha kelli rasvasessa liemessä. Vanhan Simon vakuutuksen mukaan ei löytynyt hänen muijasensa vertaista "hotchpotchin" keittäjää.

Sama oli myöskin "cockyleekyn" laita, eräs höystetty kukkopaisti, purjolaukalla sekoitettu, joka myös ansaitsi suurinta kiitosta.

Kaiken tämän kostukkeena oli oivallista olutta, Edinburgin parhaan oluttehtaan valmistamaa.

Etevin ruokalaji oli kuitenkin "haggis", eräs kansallisvanukka, valmistettu lihasta ja ohrajauhoista. Se erinomainen ruokalaji, joka niin innostutti runoilija Burns'ia, että hän sen johdosta kirjoitti muutaman parhaimpia runovirsiänsä, oli samanlainen kuin kaikki muukin hyvä tässä maailmassa: se katosi kuin unelma.

Madge sai kuulla todellista ylistystä vieraaltaan.

Viimeksi syötiin jälkiruoaksi juustoa ja cakesia, hienoja kaurakakkuja, joiden kostukkeeksi juotiin pieni lasillinen "usquebaughia", oivallista paloviinaa, joka oli 25 vuotista, siis yhdenikäistä kuin Harry.

Ateria kesti hyvin tunnin ajan. James Starr ja Simo Ford eivät ainoastaan syöneet paljon, vaan juttelivat myös paljon, pääasiallisesti entisistä ajoista ja Aberfoylen vanhoista kaivoksista.

Harry istui äänetönnä. Hän oli pari kertaa noussut ylös pöydästä ja lähtenyt ulos huoneestakin. Hän tunsi selvästi levottomuutta tuon kiven putoamisen perästä, ja tahtoi pitää silmällä asunnon ympäristöä. Tuo nimetön kirje ei myöskään ollut hänestä rauhoittava.

Kun Harry näin kerran oli ulkona tähystelemässä, sanoi insinööri Simo Fordille ja Madgelle:

"Kunnon poika teillä on, ystäväiseni!"

"On kyllä, hra Starr, hyvä ja rakas lapsi", vastasi innolla vanha kaivosmestari.

"Viihtyykö hän hyvin täällä teidän asunnossanne?"

"Hän ei mitenkään tahtoisi jättää meitä".

"Mutta ettekö aio hankkia hänelle vaimoa?"

"Harrylle!" huudahti Simo Ford. "Kenenkä sitte? Ehkäpä jonkun tytön tuolta ylhäältä, joka olisi mieltynyt juhliin, tanssiin, ja joka pitäisi enemmän kotiseudustaan kuin meidän hiilikaivoksesta! Semmoisesta Harry ei huolisi!"

"Simo", puuttui Madge puheesen, "sinä et saa vaatia, että Harry jäisi naimattomaksi…"

"Minä en vaadi mitään", vastasi vanha kaivosmestari, "mutta eihän sillä kiirettä ole. Kukapa tietää…"

Samassa astui Harry huoneesen, ja Simo vaikeni.

Kun Madge nousi pöydästä, seurasivat muut hänen esimerkkiään ja istuivat hetkeksi oven edustalle.

"No, Simo", sanoi insinööri, "nyt olen valmis kuulemaan, mitä teillä on kerrottavana".

"Herra James", sanoi Simo Ford, "teidän ei tarvitse käyttää korvianne, vaan jalkojanne… Oletteko tarpeeksi levännyt?"

"Olen, minä olen taas tykkänään toinen ihminen, Simo. Olen valmis teitä seuraamaan, minne vaan tahdotte".

"Harry", sanoi Simo Ford, kääntyen poikansa puoleen, "sytytä varolamppumme".

"Otatteko varolamppuja mukaan!" huudahti James Starr hämmästyksissään, koska ei tarvittu pelätä minkäänlaisia kaasuräjähdyksiä sellaisessa kaivoksessa, jossa ei kivihiiltä löytynyt.

"Otamme, hra James, varovaisuudesta".

"Hyvä ystävä, ettekö myöskin käske minun pukeutua kaivostyömiehen vaatteisin?"

"En vielä, hra James! en vielä!" vastasi vanha kaivosmestari, jonka silmät omituisesti loistivat syvissä kuopissaan.

Harry, joka oli mennyt takaisin huoneesen, palasi pian tuoden kolme varolamppua muassaan.

Hän antoi yhden insinöörille, toisen isälleen ja kolmannen piti hän itse vasemmassa kädessään, kun sitävastoin oikeassa piteli pitkää sauvaa.

"Matkaan!" sanoi Simo Ford, ottaen ovenpielestä suuren vahvan kuokan.

"Matkaan", vastasi insinööri. "Hyvästi siksi Madge!"

"Jumala olkoon kanssanne!" toivotti emäntä.

"Hyvä illallinen, muijaseni, ymmärräthän!" huusi hänelle Simo Ford. "Olemme hyvin nälkäisiä, kun takaisin tulemme, ja tiedämme kyllä pitää arvossa laitoksesi!"

Kuudes Luku.

Selittämättömiä ilmiöitä.

Niinkuin tunnettu on, vallitsee Skotlannin ylänkö- sekä alankomaassa suuri taikauskoisuus. Muutamissa klaneissa on tilanhaltian alustalaisten tapana kokoontua yhteen iltaisin, ja silloin aina kuulee kerrottavan joukon satuja muinaisesta pohjolan jumaluustarustosta. Vaikka kansan-opetus on hyvin edistynyt maassa, ei se kuitenkaan ole voinut juttujen joukkoon karkoittaa näitä taruja, jotka näyttävät syntyneen itse Kaledonian maan kanssa. Se on yhä vielä henkien ja kummitusten, haltiain ja keijukaisten maa. Siellä näyttäytyy yhä vielä paha henki, jota ainoastaan rahalla voidaan karkoittaa; ylänköläisten the seer, joka kaksinäköisyyden lahjalla varustettuna voi ennustaa tulevia kuoleman kohtauksia; "May Moullach", joka näyttäytyy nuoren tytön haahmossa ja jolla on karvaset käsivarret, varoittaa perheitä tulevista onnettomuuksista; "Branshic" haltiatar ennustaa surullisia kohtauksia; the Brawnies, jotka pitivät huolta talouskaluista; "Urisk", jota etenkin tavataan autioilla tuntureilla ja Katrine-järven läheisissä kuiluissa — ja monta muuta.

Tietysti Skotlannin hiilikaivosten asukkaat myöskin puolestaan lisäävät ja kartuttavat näitä muinaistaruston kertomuksia ja juttuja. Kun kerran ylänkömaan vuorilla asuskelee hyviä tai pahoja henkiolentoja, niin luonnollisesti niitä löytyy vielä enemmän himmeissä hiilikaivoksissa, niiden syvimmissä syvyyksissä. Kuka tärisyttää hiilikerroksia myrskyisenä yönä? kuka saattaa meidät uusia tuntemattomia hiilikerroksia löytämään; kuka sytyttää kaasun ja raivoo niin hirmuisesti kauheissa räjähdyksissä, jos ei juuri kaivoksen haltia? Se on ainakin yleisesti levinnyt usko taikauskoisten Skotlantilaisten kesken. Useammat kaivostyömiehet näkevät mielellään jotain haaveksittua aivan luonnollisissa ilmauksissa, ja turhaan on se aikansa viettänyt, joka koettaa saattaa heitä taikauskostaan. Missä onkaan herkkäuskoisuudella parempi tilaisuus vaikuttaa, kuin näiden kaivoskuilujen syvyydessä?

Ja Aberfoylen kaivokset, jotka olivat juuri tarumaan keskustassa, antautuivat tietysti kokonaan ylenluonnollisten tapausten uskoon.

Siellä oli siis runsas taruvarasto. Täytynee vielä lisätä, että muutamat siihen asti selittämättömät ilmaukset, antoivat uutta voimaa yleiselle taikauskolle.

Enin taikauskoinen Dochartin kaivoksessa oli Jack Ryan, Harryn kumppani. Hän oli suurin ylenluonnollisuuden kannattaja. Kaikki nuo haaveksitut kertomukset muutteli hän runomuotoon, jotka tuottivat hänelle paljon ylistystä talvi-iltoina.

Mutta Jack Ryan ei suinkaan ollut ainoa, joka osoitti taikauskoa. Hänen kumppaninsa vakuuttivat yhtä varmasti, että Aberfoylen kaivoksissa kummitteli, että muutamia käsittämättömiä olennoita usein näyttäyty siellä, niinkuin ylänkömaillakin. Kun kuunteli heidän kertomuksiaan, niin eipä suinkaan olisi voinut olla todeksi uskomatta mitä he kertoivat. Löytyykö tosiaankin sopivampaa paikkaa, kuin pimeä ja syvä kaivos, henkien, haltiain, keijukaisten ja muiden mielikuvituksen luomien olentojen asunnoksi? Paikka oli valmiiksi varustettu, miksikä eivät siis ylenluonnolliset olennot olisi tulleet tehtäviänsä toimittamaan?

Näitä kertoivat Jack Ryan ja hänen kumppaninsa Aberfoylen kaivoksista. Olemme sanoneet eri kaivosten olleen yhdistettynä toisiinsa maanalaisilla käytävillä, joita oli johdettu hiilikerrosten välitse. Stirlingin kreivikunnan alla oli suuri vuoriala, lävistetty tunneleilla, täynnä koverrettuja holvia ja kaivoja, suuren muurahaispesän kaltainen, maanalainen labyrintti.

Työmiehet kaivoksen eri osista tapasivat usein toisiaan, joko työhön mennessä tahi sieltä tullessansa. Tällä tavoin oli heidän helppo keskustella toistensa kanssa ja levittää siinä kivihiilimaailmassa syntyneitä kertomuksia toisesta aukosta toiseen ja toisesta kaivoksesta toiseen. Kertomukset kulkivat siten ihmeteltävällä nopeudella suusta suuhun, aina sitä myöten kasvaen niinkuin tavallisesti.

Mutta kaksi miestä, jotka olivat muita taitavammat ja vakavammat luonteeltaan, eivät koskaan puuttuneet noihin kummitus-juttuihin. He eivät ollenkaan uskoneet haltioilla, hengillä ja haltiattarilla olevan mitään tekemistä maailmassa.

Ne kaksi miestä olivat Simo Ford ja hänen poikansa. He osoittivat sen käytökselläänki, siten että jäivät asumaan pimeään ja autioon holviin, sitte kuin työt Dochartin kaivoksessa olivat lakkautetut. Kunnon Madgella, niinkuin kaikilla ylänkömaan naisilla, liene ollut jonkinlainen luottamus noihin ylenluonnollisiin kertomuksiin. Mutta näitä näky-juttuja sai hän ainoastaan kertoa itselleen — ja sen hän tekikin tunnollisesti, ett'ei tuiki unhottaisi vanhoja satuja ja juttuja.

Jos Simo ja Harry Ford olisivatkin olleet niin taikauskoisia kuin kumppaninsa, eivät he kuitenkaan olisi heittäneet kivihiilimaailmaa täällä alhaalla henkien ja haltiattarien haltuun. Toivo, uusien kivihiilialojen löytämisestä olisi saanut heidät taistelemaan vaikka kokonaista haaveksittua haltiajoukkoa vastaan. He eivät olleet taikauskoisia, he uskoivat ainoastaan yhden asian: sen että Aberfoylen hiilivarasto ei vielä ollut loppunut. Todella voimme sanoa, että Simo Fordin ja hänen poikansa tätä asiaa koskeva usko oli "hiilenpolttajan usko", semmoinen usko Jumalaan, jota ei mitään voi saada järkähtämään.

Sentähden olivat isä ja poika kymmenen vuotta, antamatta yhdenkään päivän hukkaan kulua, kestävinä ja järkähtämättöminä vakuutuksessaan, ottaneet kuokkansa, sauvansa ja lamppunsa. He olivat molemmat näin kulkeneet ympäri, etsien ja tutkien, kolkuttaneet kallioseiniin ja kuunnelleet, oliko niistä myöntävää ääntä kuultavana.

Niinkauan kuin tutkimiset eivät vielä olleet ennättäneet alkumuodostuksista kraniitti-kerroksiin, olivat Simo ja Harry Ford varmat, että sen päiväinen onnistumatoin tutkimus huomenna tuottaisi odotetun seurauksen ja sentähden oli jatkettava. He kuluttivat koko elämänsä saattaaksensa Aberfoylen kivihiilialueen entiseen hyvään toimeentuloonsa. Jos isä ennen aikojaan vaipuisi hautaan, jatkaisi poika yksin heidän yhteistä työtään.

Samalla tavoin tutkivat nuo kaivoksen uskolliset vartiat sen kestäväisyyttä, holvien lujuutta. He tarkastivat ylhäältä tihkuavan veden jälkiä ja johtivat sen johonki kaivoon. Lyhyesti, he olivat vapaehtoisesti ruvenneet suojelemaan ja vartioimaan tyhjää kaivosta, josta niin paljo, nyt savuksi haihtuneita rikkauksia oli otettu.

Joku kerta oli etenki Harry huomannut ilmiöitä, joita hän turhaan koetti selittää.

Niin esim. luuli hän monta kertaa, kun kulki kaksinkertaista käytävää, kuulevansa sellaista kopinaa, joka syntyy kun kuokalla lyöpi sorakallioon.

Harry, jota yhtä vähän ylenluonnollinen kuin luonnollinenki tapaus saattoi peljästyttää, oli silloin kiiruhtanut kulkuaan, nähdäksensä, mikä oli syy tuohon salaperäiseen ääneen.

Käytävä oli tyhjä. Kun nuori kaivostyömies lamppunsa valossa tarkasteli seinää, ei hän siinä huomannut pienintäkään kuokan jälkeä. Hän ihmetteli silloin itsekseen ja ajatteli, että hän oli kuulon hairahduksen vallassa, jonkun kummallisen kaiun pettämä.

Toisinaan oli hän taas, kun yht'äkkiä käänsi lamppunsa valon johonkin syvennykseen seinässä, huomaavinaan varjon kulkevan sivutse. Hän oli syöksynyt eteenpäin… Vaan ei mitään näkynyt, ei silloinkaan kun ei mitään pääsypaikkaa ollut, josta ihmis-olennon olisi sopinut paeta.

Käydessään kaivoksen länsiosassa oli Harry pari kertaa kuukauden kuluessa kuullut kaukaista kuminaa, ikäänkuin jos joku kaivostyömies olisi sytyttänyt dynamiittipatronan.

Viimeksi oli hän huolellisesti tarkastettuaan huomannut, että eräs pylväs oli halaistu poraamisella.

Lamppunsa valossa tutki Harry tarkoin seinää, jota vasten poraaminen oli tehty. Siinä ei ollut ainoastaan kivisoraa, vaan myöskin liuskapalasia, jotka näin syvällä olivat tunkeuneet kivihiilikerrokseen. Oliko poraamisen tarkoitus ollut etsiä ja löytää jotain uutta kivihiilijuonta? Vai tahdottiinko ainoastaan saada tämä osa kaivosta kukistumaan? Näin kyseli Harry itseltään, ja kun hän kertoi tapauksen isälleen, ei vanha kaivosmestarikaan voinut siihen tyydyttävää vastausta keksiä.

"Sehän on hyvin kummallista!" toisteli Harry usein. "Näyttää aivan mahdottomalle, että joku tuntematon olento olisi tunkeutunut tänne, ja kuitenkin täytyy välttämättömästi olla niin! Etsisiköhän joku muukin hiilikerrosta, jossa voisi työskennellä? Eikö hän pikemmin tahdo turmella mitä Aberfoylen kaivoksissa vielä on jäljellä? Mutta minkätähden? Minun täytyy saada se selville, vaikka henkenikin menettäisin!"

Neljätoista päivää sitä ennen kun Harry Ford oli vienyt insinöörin tuon sokkeloisen Dochartin kaivoksen läpi, oli hän ollut saavuttamaisillaan tutkimistensa päämäärän.

Hän kulki kaivoksen lounaisosassa kunnon sauva käydessään.

Äkkiä näytti hänestä kuin olisi tuli sammutettu muuan sata jalkaa hänestä, kaidan käytävän pohjukassa. Hän kiiruhti luultua valoa kohti.

Turha etsiminen. Koska Harry ei uskonut ylenluonnollisia ilmiöitä, päätti hän varmasti jonkun tuntemattoman kuljeskelevan kaivoksessa. Mutta jos hän kuinkaki tarkasti, haki ja etsi pienimmistäki syvennyksistä käytävän seinissä, oli kaikki turhaa, eikä hän voinut saada vahvistusta luulollensa.

Harryn täytyi taas jättää salaisuuden ilmi-tuleminen sattumuksen nojaan. Hän näki senkin jälkeen silloin tällöin valon, joka liehui yhdestä paikasta toiseen niinkuin virvatulet, mutta se näyttäytyi ainoastaan lyhyinä välähdyksinä ja hänen täytyi heittää yrityksensä saada selville syy siihen.

Jos Jack Ryan ja muut taikauskoiset kaivostyömiehet olisivat nähneet tuon haaveellisen tulen, olisivat varmasti päättäneet sen olevan ylenluonnollisen ilmiön.

Mutta se ei juolahtanutkaan Harrylle mieleen. Eikä vanhalle Simollekaan. Ja kun he keskustelivat yhdessä niistä, aivan luonnollisten syitten vaikuttamista ilmiöistä, sanoi vanha kaivosmestari:

"Odottakaamme poikaseni. Kyllä se kerran vielä selviää".

Kuitenkin mainittakoon, ett'ei tähän asti Harrya eikä hänen isäänsä vastaan mitään pahaa oltu yritetty tehdä.

Jos se kivi, joka tänään oli pudonnut James Starrin jalkojen juureen, oli jonkun pahantekijän heittämä, niin oli se ensimmäinen rikoksellinen työ tässä suhteessa.

James Starr arveli kiven pudonneen käytävän kattoholvista. Mutta Harry ei voinut tyytyä niin yksinkertaiseen selitykseen. Kivi oli hänen ajatuksensa mukaan heitetty, eikä itsestään pudonnut. Kimmahtamatta ei se koskaan olisi kulkenut heittolinjaa, jos sitä ei olisi pannut liikkeelle joku ulkonainen voima.

Harry huomasi sen tapauksen varmaksi vahingoittamis-yritykseksi itseään ja isäänsä vastaan, taikka insinööriä vastaan. Siitä mitä lukija on kuullut, on hän ehkä valmis myöntämään, että Harryllä oli syytä luuloonsa.

Seitsemäs Luku.

Eräs Simo Fordin tekemä havainto.

Vanha seinäkello salissa löi juuri kaksitoista, kun James Starr molempine seuralaisineen lähti tuvasta.

Ilmanvaihto-aukosta kuumoittava päivä loi himmeän valon avaraan pihaan. Harryn lamppua ei olisi täällä tarvittu, vaan pian se kyllä oli hyödyksi, sillä vanha kaivosmestari aikoi viedä insinöörin Dochartin kaivoksen viimeiseen päähän.

Astuttuaan noin kolmanneksen Suomen peninkulmaa pitkin suurta käytävää, tulivat nuo kolme tutkijaa ahtaan tunnelin suulle. Se oli kirkon sivuholvin näköinen, ja sen kattoa kannatti vaalealla sammalella katetut puupaalut. Se kulki samaa suuntaa kuin Forthwirta 1,500 jalkaa ylempänä.

Siinä tapauksessa, ett'ei James Starr enää tarkoilleen muistaisi Dochartin kaivoksen sokkeloa, muistutti Simo Ford hänelle sen yleistä perusjuonta, jota hän vertaili maan maatieteelliseen ulkomuotoon.

James Starr ja Simo Ford kävivät näin yhdessä ja puhelivat keskenänsä.

Harry kulki edellä valaisten tietä. Hän käänsi toisinaan äkisti lyhdyn valon pimeihin syvennyksiin, toivoen siten huomaavansa jonkun epäluulon alaisen varjon.

"Onko meidän kauanki vielä kulkeminen näin, vanha Simo?" kysyi insinööri.

"Vielä kappaleen matkaa, hra James. Ennen olisimme matkanneet tämän tien vaunuissa, joita koneet kulettivat pitkin ratatietä. Mutta ne ajat ovat aikoja sitte menneet!"

"Lähdemmekö viimeisen hiilijuonen päähän asti?" kysyi James Starr.

"Lähdemme. Huomaan kyllä, että hyvin vielä tunnette kaivoksen".

"Kyllä! Simo", vastasi insinööri, "tuskin voimmekaan kulkea edemmä, joll'en erehdy".

"Aivan oikein, hra James. Siitä otimme viimeisen hiilikappaleen. Muistan sen niin hyvin, kuin jos se olisi eilen tapahtunut. Itse toimitin viimeisen porauksen, ja se kaikui kovemmin rinnassani kuin kalliossa. Nyt oli ainoastaan liuskakiveä ja soraa ympärillämme, ja kun pieni hiilivaunu kulki aukkoa kohden, seurasin minä sitä, niinkuin köyhän miehen ruumissaattoa! Minusta kaivoksen sielu erosi siitä tuon hiilikappaleen mukana".

Vakavuus, jolla kaivosmestari lausui nämät sanat, vaikutti suuresti insinööriin, jolla itsellä oli ollut samat tunteet. Ne olivat kuin merimiehen, kun hänen täytyy hyljätä haaksirikkoon joutunut laivansa, niinkuin vanhuksen, joka näkee isäinsä asuntoa hajoitettavan.

James Starr oli puristanut Simo Fordin kättä. Nyt tuli Simo vuorostaan ja puristi vahvasti insinöörin kättä. "Me erehdyimme kaikki sinä päivänä", sanoi hän. "Vanha hiilikaivos ei ollut kuollut. Se ei ollut mikään ruumis, jonka työmiehet hylkäsivät, ja minä tohdin vakuuttaa, hra James, sen sydän sykkii vieläkin".

"Puhukaa toki, Simo! Te olette löytäneet uuden johdon?" huudahti insinööri, eikä voinut kauemmin hillitä itseään. "Minä tiesin sen kyllä. Tieto, jota minulle annettaisi, ja vielä Dochartin kaivoksessa! Ja mikä muu löytö voisi minua niin ilahuttaa kuin kivihiilikerroksen?…"

"Hra James", vastasi Simo Ford, "minä en ole tahtonut ilmoittaa sitä kenellekään muulle kuin teille…"

"Siinä olette oikein tehneet, Simo. Mutta sanokaas minulle, minkä tutkimuksen kautta olette tulleet varmuuteen…"

"Kuulkaa, hra James", vastasi Simo Ford. "Minä en ole löytänyt mitään kerrosta…"

"Mitä sitte olette löytäneet?"

"Ainoastaan aineellisen todistuksen, että semmoinen kerros on olemassa…"

"Ja todistus?"

"Pidättekö mahdollisena, että voipi löytyä kaasua, jos ei hiiltä löydy sen tuottamiseksi?"

"En suinkaan!" vastasi insinööri. "Jos ei löydy hiiltä, ei löydy kaasuakaan! Ilman vaikuttavaa syytä ei ole seurausta…"

"Samaten kuin ei voi olla savua ilman tuletta!"

"Te olette siis täällä huomanneet löytyvän hiilihappoista vetykaasua?"

"Vanha kaivostyömies ei voi erehtyä siitä", vastasi Simo Ford. "Minä olen tuntenut vanhan vihollisemme, hiilivedyn!"

"Mutta jos se olikin joku muu kaasulaji", huomautti James Starr. "Sillä, joka syntyy kivihiilestä, ei ole hajua eikä väriä. Sitä huomaa ainoastaan räjähdyksistä!"

"Herra James", vastasi Simo Ford, "suvaitsetteko minun kertoa, mitä olen tehnyt … ja miten olen menetellyt … mutta minun täytyy kertoa se omalla tavallani, jos se kävisikin pitkäveteiseksi?"

James Starr tunsi kaivosmestarinsa ja tiesi olevan parasta antaa hänen puhua rauhassa.

"Herra James", alkoi Simo Ford. "Näistä kymmenestä vuodesta ei ole päivääkään kulunut, jona Harry ja minä emme ole miettineet, miten kaivoksen voisi jälleen saattaa entiseen arvoonsa … ei sitä päivää! Me olimme päättäneet, että, jos löytyisi ainoakaan hiilikerros jäljellä, etsisimme sen. Mutta millä keinoin? Tutkimisellako? Sitä emme taitaneet, mutta meillä oli kaivostyömiehen vaisto, ja usein vie vaisto suoremmin päämäärää kohden kuin järki. Niin ainakin minä uskon…"

"Jota minä en tahdo kieltää", virkkoi insinööri.

"Mutta kuulkaas, mitä Harry on huomannut pari kertaa kaivoksen länsiosissa. Äkkiä sammuvia valoleimauksia, jotka näyttäytyivät liuskakiven tahi sora- ja maatäytteiden läpi käytävien loppu-päässä. Miksikä syttyivät nämät valot? Minä en sitä voinut, enkä vieläkään voi sanoa. Mutta ne ilmoittivat kuitenkin kaasua löytyvän läheisyydessä, ja minulle tuo kaasun oleminen ilmoitti myös hiilikerroksen löytyvän".

"Eivätkö ne saattaneet aikaan mitään räjähdystä?" kysyi insinööri innokkaasti.

"Kyllä, osittain vähäisiä räjähdyksiä", vastasi Simo Ford, "ja semmoisia, joita itse koetin toimittaa, kun tahdoin varmaa tietoa, löytyikö kaasua. Muistattehan miten ennen muinoin koetettiin estää räjähdyksiä kaivoksissa, ennenkuin Humphry Davy nerollansa keksi varolamppunsa?"

"Kyllä, te tarkoitatte 'katujaa'? Mutta minä en ole koskaan nähnyt sitä käytettävän".

"Niin, tosiaankin, te olette huolimatta 55 vuodestanne liian nuori sitä aikaa muistaaksenne. Mutta minä olen kymmenen vuotta teitä vanhempi ja olen nähnyt viimeistä senlaatuista lamppua käytettävän. Sitä kutsuttiin katujaksi, sentähden että se oli puettu suureen munkki-kaappuun. Hänen oikea nimensä oli the fireman (tulimies). Silloin ei tunnettu muuta keinoa, jolla olisi voitu hävittää vahingollista kaasua, kun hajottaa sitä pienillä räjähdyksillä, ennen kuin sitä ehti kokoontua paljolta ylös kaivoskäytäviin. Sentähden ryömi katuja, kasvot peitettynä, paksu munkkipäähine päässä ja koko vartalo puettu ruumiinmukaiseen paksuun pukuun, pitkin maata. Hän hengitti ala kerroksissa, joissa ilma oli puhdasta, ja oikealla kädellään kohotti hän päänsä yli palavaa tulisoittoa. Kun hiilihappoista vetykaasua oli levinnyt ilmaan niin paljon, että siitä syntyi rämähtävä sekotus, tapahtui räjähdys, tuottamatta minkäänlaista vahinkoa, ja tätä menettelyä usein uudistamalla, voitiin estää suurimmat vahingo-tapaukset. Toisinaan sai katuja räjähdyksestä niin kovan iskun, että hän siitä kuoli. Toinen tuli silloin hänen sijaansa. Näin jatkettiin, aina siksi kuin Davyn lamppu tuli otetuksi käytäntöön kaikkiin kaivoksiin. Mutta minä tunnen vallan hyvin, kuinka tuo kaikki kävi päinsä ja olen sen kautta tullut varmasti tietämään, että täällä löytyy kaasua ja siis myöskin kivihiili-kerros Dochartin kaivoksessa".

Kaikki mitä vanha kaivosmestari oli kertonut "katujasta" oli aivan todellista. Juuri tätä tapaa käytettiin ennen muinoin kaivoksissa ilman puhdistamiseksi.

Hiilikaivoksissa ilmaantuva kaasu on väritön ja melkein hajuton, sillä on vähäinen himmeä valo ja sitä on tuiki sopimaton hengittää. Kaivostyömiehet eivät voisi elää semmoisessa kaasussa — yhtä vähän kuin valokaasulla täytetyssä kaasumittarissa. Niin pian kuin tähän kaasuun sekoittuu 8 taikka ainoastaan 5 prosenttia puhdasta ilmaa, syntyy rämähtävä sekoitus, ja jos tämä syystä tai toisesta syttyy, seuraa siitä melkein aina hirveitä onnettomuuden tapauksia.

Tämän vaaran poistaa Davyn varolamppu siten, että se, sulkien valoliekin metallikangas-putkeen, eroittaa lamppuliekin, joka polttaa sisällä olevan kaasun, vaan ei sytytä metallikutouksen ulkopuolella olevaa kaasua. Sitä lamppua on tehty täydellisemmäksi ainakin kahdellakymmenellä tavalla. Jos se lyödään rikki, sammuu se. Jos kaivostyömiehet vastoin kovinta kieltoa aukasevat lampun, sammuu se myöskin. Minkätähden tapahtuu kuitenkin räjähdyksiä? Sentähden ett'ei mikään voi estää työmiesten varomattomuutta, jotka välttämättömästi tahtovat sytyttää piippuansa, taikka että jonkun työaseen isku lennättää pienen kipinän.

Kaikissa hiilikaivoksissa ei ole tuota ilkeää kaasua. Siellä, joissa sitä ei löydy on lupa käyttää tavallista lamppua, niinkuin esim. Thiersin kaivoksessa Anzinissa. Mutta kuin kivihiilikerros on paksu, sisältää se osaksi haihtuvia aineita ja kaasu voi silloin suurin määrin tunkeutua ulos. Varolamppu ainoastaan on niin varustettu, että se voi estää räjähdykset, sitä kauheammat, kun ne kaivostyömiehet, joita ei kaasupurkaus olekaan kohdannut, ovat tukehtumisen vaarassa käytävissä, jotka ovat täynnä vaarallista räjähdysten jälkeen syntyvää kaasua, nimitt. hiilivetyä.

Heidän kulkiessaan kertoi Simo Ford insinöörille, miten hän vihdoin oli tullut toiveittensa perille; miten hän oli tullut tietämään, että kaasupurkaus tapahtui viimeisen käytävän pohjukassa kaivoksen läntisessä osassa; miten hän liuskalevyjen päässä oli saanut syntymään muutamia pienempiä räjähdyksiä, tahi oikeammin sytytyksiä, jotka varmasti osoittivat mitä lajia vähin erin, mutta kuitenki yhtä mittaa, esiin tunkeuva kaasu oli.

Tunnin kuluttua senjälkeen, kuin James Starr ja hänen seuralaisensa olivat lähteneet asunnosta, olivat he kulkeneet 2/3 suom. penink. Toivon elähyttämänä, oli insinööri astunut eteenpäin ajattelematta tien pituutta. Hän ajatteli kaikkea, mitä vanha kaivosmestari oli kertonut. Hän punnitsi niitä syitä, joilla Simo oli puolustanut päätelmiänsä. Insinöörikin uskoi, niinkuin hän, että tuo yhtämittainen hiilihappoisen vetykaasun purkauminen todisti tuntemattoman hiilikerroksen olemista. Jos se olisi ollut ainoastaan kaasulla täytetty syvänne, jommoisia toisinaan tapaa liuskalevyjen välissä, olisi se pian tyhjentynyt ja ilmiö lakannut. Mutta niinpä ei ollutkaan. Simo Fordin hiilivetykaasua purkautui yhtämittaa, niinkuin Simo Ford oli sanonut, ja siitä voi päättää suuremman hiilialan vielä löytyvän. Dochartin kaivoksen rikkaudet eivät siis vielä olleetkaan loppuneet. Mutta oliko tässä kerros, jonka tulos olisi ainoastaan vähäinen, tahi kerros, joka täytti avaran alan? Sepä juuri olikin kysymys.

Harry, joka kulki isänsä ja insinöörin edellä, seisahtui.

"No niin, nyt olemme perillä!" huudahti vanha kaivosmestari. "Jumalan kiitos että olette mukanamme, hra James, nyt saamme tietää…"

Vanhan kaivosmestarin ääni värähteli hiukan.

"Tyyntykää, kunnon Simo", sanoi insinööri. "Minä olen liikutettu niinkuin tekin, mutta me emme saa aikaa hukata".

Äärimmäinen käytävä oli siinä pimeän luolan tahi kellarin tapainen. Siihen oli tehty aukko, jonka kautta käytävä oli välittömässä yhteydessä Stirlingin kreivikunnan pinnan kanssa.

James Starr oli suuresti kiihkoissaan ja tarkasteli tuntijan silmällä paikkaa, jossa he olivat.

Luolan peräseinässä näkyi vielä kuokan jälkiä ja patruuni-reikiä, joilla työn loppupuolella oli porattu vuorta. Liuska-aine oli siinä varsin kovaa, ja siinä ei ollut tarvittu täyttää kerrosten väliä, koska työt tähän loppuivat. Siinä olivatkin hiilikerrokset loppuneet liuskakivien ja tertiari-aikakauden hietakivien välissä. Siinä juuri oli otettu viimeinen kappale Dochartin kaivoksen maatunutta polttoainetta.

"Herra James", sanoi Simo Ford ja nosti kuokkansa, "tästä meidän tulee koetella, sillä juuri tämän seinän takana on syvemmällä tai matalammalla uusi kerros varmasti tavattava".

"Ja tästäkö kivestä olette huomanneet kaasupurkausta?" kysyi James Starr.

"Juuri tästä, hra James", vastasi Simo Ford "ja minä olen voinut sytyttää sitä ainoastaan kulettamalla lamppuni aivan liuskalevyjen reunoja myöten. Harry on myös koetellut niinkuin minäkin".

"Kuinka korkealla?" kysyi James Starr.

"Kymmenen jalkaa maasta", sanoi Harry.

James Starr oli istuutunut ulkonevalle kallio-lohkareelle. Olisi voinut luulla hänen ruvenneen epäilemään kaivostyömiesten puhetta, sitte kuin oli hengittänyt luolan ilmaa, vaikka he olivat niin varmat.

Tuo hiilihappoinen vetykaasu ei ole, näet, aivan hajuton, ja insinööriä oli heti kummastuttanut, ett'ei hän tuntenut räjähtävän kaasun hajua, vaikka hänellä oli erittäin tarkka hajuaistin. Jos sitä kaasua todella täällä löytyi ilmaan sekaantuneena, oli sitä hyvin vähän. Ei siis tarvinnut pelätä mitään räjähdystä, ja ilman vähintäkään vaaraa voitiin yrittää koetusta avaamalla varolamppu, niinkuin vanha kaivosmestari jo ennenkin oli koettanut.

Se joka siis tällä hetkellä teki James Starrin mielen levottomaksi, ei suinkaan ollut pelko kaasun paljoudesta ja siitä syntyvä vaara, vaan kaasun vähyys häntä huolestutti, ja pelko ett'ei kaasua kentiesi löytyisi ollenkaan.

"Ovatko he erehtyneet?" jupisi hän. "Eivät, nuo miehet kyllä ymmärtävät sen seikan! Mutta kuitenki!…"

Hän odotti siis hiukan levottomasti, että Simo Fordin kertoma ilmiö toimitettaisiin hänen nähden. Mutta näyttipä sille, kuin Harrykin olisi kaivannut kaasua ilmoittavaa hajua, jota hän ennen oli huomannut, sillä hän puhui alhaisella, murtuneella äänellä:

"Isä, kaasua ei näy enää tunkeuvankaan liuskalevyjen välistä!"

"Eikö!" huudahti vanha kaivosmestari.

Simo Ford puristi kiinteästi huulensa yhteen ja hengitti useoita kertoja kovasti sieramiensa kautta.

Sitte sanoi hän äkkiä, sukkelasti kääntyen:

"Anna lamppusi tänne, Harry!"

Simo Ford tempaisi kuumeentapaisesti lampun vapisevaan käteensä. Hän aukaisi lampun metalliverkon, ja liekki paloi vapaasti ilmassa.

Kävi juuri kuin oli odotettukin; minkäänlaista räjähdystä ei tapahtunut. Mutta vielä tärkeämpi seikka oli, ett'ei huomattu vähintäkään liekin värähdystä, joka ilmoittaisi vähääkään kaasua löytyvän ilmassa.

Simo Ford otti sauvan, jota Harry piteli kädessään, kiinnitti lampunsa sen päähän ja nosti sen korkealle ilmaan, jonne kaasu erinomaisen keveytensä vuoksi kokoontuu, jos sitä kuinkakin vähän löytyisi.

Lampun liekki pysyi suorana ja valkeana, eikä osoittanut vähintäkään kaasun jälkeä.

"Seinää myöten!" sanoi insinööri.

"Niin, kyllä!" vastasi Simo Ford, vieden lamppunsa sille puolelle vuoren seinää, josta hän sekä poikansa, eilen viimeksi olivat nähneet kaasun purkautuvan.

Vanhan kaivosmestarin käsi vapisi, kun hän koki nostaa lamppua ylös liuskalevyjen rakoihin.

"Auta minua, Harry!" sanoi hän.

Harry otti sauvansa ja kuletti lamppua järjestänsä eri paikkoihin seinässä, joissa liuskakivi näytti olevan levyissä, mutta hän pudisti päätään, sillä tuota hiljaista suhinaa, joka on tunkeutuvan hiilikaivoskaasun tunnusmerkki, ei kuulunutkaan.

Minkäänlaista syttymistä ei myöskään seurannut. Selvää oli, ett'ei hiventäkään kaasua tunkeutunut vuorenseinämestä.

"Ei mitään!" huudahti Simo Ford, ojentaen puristettua nyrkkiään paremmin vihoissaan kuin pettyneenä.

Harry huudahti.

"Mikä on?" kysyi kiireesti James Starr.

"Liuskakivien väliset raot ovat tuketut".

"Mitä puhutkaan?" huusi vanha kaivosmestari.

"Katsokaa itse isäni".

Harry ei ollut erehtynyt. Lampun valossa nähtiin varsin hyvin liitokset. Seinässä näkyi pitkä, valkoinen, nykyään laitettu kittijuova, jota huonosti peitti ohut hiiliporo-kerros.

"Hän!" sanoi Harry. "Se ei voi olla kukaan muu kuin hän!"

"Hän?" kertoi Simo Fordkin.

"Niin!" virkkoi nuori mies, "se salainen olento, joka oleskelee täällä meidän alallamme, jota satoja kertoja olen väijynyt, saavuttamatta, tuon salaisen kirjeen — siitä olen varma — kirjoittaja, joka koetti estää teitä tulemasta yhtymäpaikalle, jonne isäni teitä kutsui, hra Starr, lyhyesti, hän, joka viskasi kiven päällemme Jarowin aukon käytävässä! Sitä ei käy enää epäileminenkään. Ihmiskäsi on tämän kaiken tehdyt!"

Harry puhui semmoisella varmuudella, että hänen vakuutuksensa heti valloitti insinöörinki. Vanha kaivosmestarikaan ei tarvinnut puolestaan vakuutusta. Ja olihan tässä kumoamaton todistus: kitillä tuketut raot, joista vielä edellisenä päivänä kaasu oli vapaasti päässyt purkautumaan.

"Ota kuokkasi, Harry", sanoi Simo Ford. "Nouse olkapäilleni, poikaseni. Minulla on vielä tarpeeksi voimia kannattamaan sinua".

Harry ymmärsi asian. Hänen isänsä asettui kallioseinää varten. Harry kiipesi hänen olkapäilleen, niin että kuokkansa ulottui kittiin. Sitte alkoi hän voimakkaasti lyödä liuskakallioon, siihen paikkaan missä kittiä oli.

Pian huomattiin omituinen suhina, niinkuin champagni kuohuu korkin auaistua — ääni jota englannin kivihiilikaivoksissa nimitetään äänellisellä nimellä puff.

Harry vei lamppunsa lähellä rakoa…

Heikko pamaus kuului, ja pieni punainen, sinireunuksinen liekki liikkui nopeasti seinällä, kuin virvanäky.

Harry hypähti heti maahan ja vanha kaivosmestari ei voinut pidättää tuntuvaa iloaan, vaan tarttui insinöörin käsiin ja huusi:

"Eläköön! eläköön! eläköön! Kaasu palaa, hra James! Siellä täytyy siis löytyä kivihiiltä!"

Kahdeksas Luku.

Dynamiitti-laukaus.

Vanha kaivosmestari oli puhunut oikein; kallisarvoisen, maatuneen polttoaine-kerroksen olemista ei käynyt epäileminenkään. Kuinka paljon ja minkälaista se oli? Se saatiin vasta myöhemmin selville.

Tähän päätökseen oli insinöörikin nyt tullut.

"Niin", sanoi hän itsekseen, "tuon seinän takana löytyy kivihiilikerros, jota emme voineet tutkimisillamme saavuttaa! Se oli ikävää, koska kaikki työkalut jo kymmenen vuotta sitte hyljättyyn kaivokseen nyt täytyy hankkia uudestaan! Mutta se ei tee mitään. Me olemme löytäneet suonen, joka jo luultiin loppuun tyhjennetyksi ja tällä kertaa seuraamme sitä loppuun asti!"

"No, hra James", kysyi Simo Ford, "mitä ajattelette löydöstämme? Teinkö väärin vaivaamalla teitä tänne tulemaan? Kadutteko nykyistä käyntiänne Dochartin kaivoksessa?"

"En, en, vanha kumppani!" vastasi James Starr. "Me emme ole turhaan kuluttaneet aikaamme, mutta me tekisimme sen, jos emme heti palaja asuntoosi. Me tulemme tänne jälleen huomenna. Me poraamme tämän seinän dynamiitilla. Me saatamme uuden hiilikerroksen näkyviin ja jos huolellisten tutkimusten kautta näemme sen olevan jostakin arvosta, perustan minä Uuden Aberfoylen Yhtiön, johon entiset osakeomistajat tietysti mielellään tulevat. Ennen kolmen kuukauden kuluttua viedään ensimmäiset vaunulastit hiiltä kaivoksesta."

"Oikein puhuttu, hra James!" huudahti Simo Ford. "Vanha kaivos on silloin nuorentuva, niinkuin leski, joka menee uudestaan naimiseen! Entisten aikain elämä alkaa uudestaan, vuorten murtamisella, kuokkain paukkeella, kaivosporauksilla, vaunuin ratinalla, hevosten hirnumisilla, koneiden kalskeella ja huudoilla! Herra James, toivon, ett'ette pidä minua liian vanhana uudesti rupeamaan kaivosmestarin toimiin?"

"En, kunnon Simo, en suinkaan. Te olette pysyneet nuorempana kuin minä, vanha kumppani!"

"Pyhä Mungo teitä suojelkoon! Te tulette vielä kerran meidän _viewer_iksi! Kestäköön tämä kaivostyö monet vuodet ja suokoon taivas minulle sen ilon, että kuolisin ennen kuin olen nähnyt tämän todellisen lopun!"

Vanhan kaivostyömiehen ilo oli rajaton. James Starr yhtyi siihen täydellisesti, mutta hän salli Simo Fordin riemuita kahdenkin puolesta.

Harry vaan yksin seisoi tuumailevana ja ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen mieleensä ilmestyi uudestaan nuo monet kummalliset ja selittämättömät seikat, joiden kautta uusi hiilikerros oli löydetty. Hän oli levoton ajatellessaan tulevaisuutta.

Tunnin kuluttua olivat James Starr ja toiset hänen mukanaan palanneet asuntoon.

Insinööri söi vahvasti, ja sillä välin vaan liikkeillä osoitti myöntyvänsä kaikkiin vanhan kaivosmestarin ehdoituksiin, ja jos hän ei olisi niin hartaasti odottanut huomispäivää, ei hän olisi missään voinut paremmin nukkua kuin tuossa tyyneessä ja hiljaisessa majassa.

Seuraavana päivänä lähtivät James Starr, Simo Ford, Harry ja myöskin Madge syötyään kunnon aamiaisen, samaa tietä takaisi, jota he eilen olivat kulkeneet. Kaikki astuivat kuin kaivostyömiehet konsanaan. Heillä oli kullaki mukanaan työaseita ja dynamiittipatruuneja, seinän poraamista varten. Harry otti, paitsi vankkaa sauvaa, suuren varolampun, joka paloi kaksitoista tuntia. Se aika oli pitempi kuin mitä tarvittiin matkan edestakaisin astumiseen, tarpeelliseen hiilenmurtamiseen menevä aika siihen luettuna — jos sellainen murtaminen kävisi mahdolliseksi.

"Nyt työhön!" huudahti Simo, kun kaikki olivat saapuneet viimeisen käytävän päähän.

Hän tarttui rautakankeen, jota hän voimakkaasti käytteli.

"Silmänräpäys vielä!" virkkoi silloin James Starr. "Katsokaamme onko mitään muutosta tapahtunut ja purkautuuko kaasua yhä kallion liuskalevyjen välitse".

"Te olette oikeassa, hra Starr", vastasi Harry. "Se, joka eilen oli kitillä tukittu voi tänään olla samaten".

Madge istui ulkonevalla kivellä ja tarkasteli huolellisesti luolaa ja seinää, joka oli porattava.

Huomattiin kaikki olevan samassa kunnossa, kuin se edellisenä päivänä oli jäänyt. Ei vähintäkään muutosta nähty liuskalevyissä. Hiilihappoista vetykaasua tunkeusi esiin, vaikka aivan vähäisen. Syy siihen oli epäilemättä se, että kaasu edellisestä päivästä asti oli esteettömästi päässyt leviämään. Mutta purkautuvaa kaasua oli niin vähän, ett'ei se voinut sisällä olevan ilman kanssa muodostaa räjähtävää ainetta.

James Starr ja hänen kumppaninsa saattoivat siis vaaratta ryhtyä työhön. Ilma puhdistui näet, vähitellen, sitämyöten kuin se levisi Dochartin kaivoksen korkeimpiin osiin, ja niin laajalle levinnyt kaasu ei enää voinut vaikuttaa mitään räjähdystä.

"Työhön siis!" sanoi Simo Ford.

Ja pian alkoi vuorenseinä halkeilla hänen murtorautansa vahvoista iskuista.

Vuorenseinässä oli siinä kohden rapa- ja liuskakiven välissä vanukka-kiveä, niinkuin tavallisestikin hiilikerroksen suulla.

James Starr otti käteensä niitä palasia, jotka työase rikkoi vuoresta ja tarkasti niitä huolellisesti, toivoen löytävänsä niistä rahtusenkaan hiiltä.

Ensimmäinen työ kesti tuntikauden ja sen kautta saatiin syvä kovero vuorenseinään.

James Starr valitsi paikan, johon porausreiät olivat tehtävät, jonka työn Harry pian toimitti. Dynamiitti patruunit pantiin reikiin. Niin pian kuin patruuniin oli kiinitetty pitkä rikkilanka, sytytettiin se pitkin maata, jonka jälkeen James Starr ja muut kiiruhtivat pakoon.

"Ah, hra James", sanoi Simo Ford, ollen suuresti liikutettu, jota hän ei koettanutkaan peitellä, "ei milloinkaan eläessäni ole sydämeni sykkinyt niin raivoisasti kuin nyt! Minä tahtoisin heti käydä hiilikerroksen kimppuun".

"Tyyntykää, Simo", sanoi insinööri. "Ettehän luulekaan tämän seinän takana löytävänne avonaisen käytävän?"

"Suokaa anteeksi, hra James", virkkoi vanha kaivosmestari. "Minä en tiedä oikein mitä ajattelisinkaan! Jos tosiaankin Harry ja minä löysimme tämän paikan onnen sattumuksesta, miksikä ei onni seuraisi meitä loppuun asti?"

Dynamiitti räjähti. Kova pamahdus kumisi koko maanalaisen käytävä-verkon läpi.

James Starr, Madge, Harry ja Simo Ford kiiruhtivat takaisin luolan sisimmän seinän luo.

"Herra James! Herra James!" huudahti kaivosmestari. "Katsokaa! portti on auennut, auki!…"

Tämä Simo Fordin vertaus olikin oikea, kun nähtiin aukeama vuoressa, jonka syvyyttä ei voitu arvata.

Harry aikoi syöksyä suoraapäätä aukeamaan.

Insinööri, joka suuresti hämmästyi nähdessään siinä syvän luolan, pidätti nuorta kaivostyömiestä menemästä.

"Anna ilman puhdistua ensin", sanoi hän.

"Niin, varo itseäsi vahingollisista höyryistä!" sanoi Simo Ford.

Neljännestuntia kului levottomassa odotuksessa. Salon päässä rippuva avonainen lyhty vietiin sitte luolaan, ja se paloi siellä muuttamatta vähintäkään valoansa.

"Eteenpäin siis, Harry", sanoi James Starr, "me seuraamme sinua!"

Dynamiitin kautta saatu aukko oli niin suuri, että ihminen hyvin sopi siitä kulkemaan.

Harry meni arvelematta, lyhty kädessä, sisään ja katosi pimeyteen.

James Starr, Simo Ford ja Madge odottivat liikkumattomina.

Minuutti, joka heistä tuntui äärettömän pitkälle, kului. Harrya ei kuulunut. James Starr meni seinässä olevan aukeaman luo, mutta ei nähnyt edes lyhdyn valoa, jonka piti valaista luolan sisustaa.

Oliko maa äkkiä vajonnut Harryn jalkojen alta? Oliko nuori kaivostyömies pudonnut, johonkin syvyyteen? Eikö hänen äänensä enää voinut kuulua toisten korviin asti?

Vanha kaivosmestari ei huolinut mistään varoituksista, vaan lähti vuorostaan aukeamaan, kun samassa, aluksi heikko valo alkoi kuumottaa, joka vähitellen näkyi yhä selvemmin ja kuultiinpa jo Harryn huutavan.

"Tulkaa hra Starr! Tulkaa isäni! Tie uuteen Aberfoyleen on vapaa!"

Yhdeksäs Luku.

Uusi Aberfoyle.

Jos insinöörit jollakin ylenluonnollisella voimalla olisivat voineet nostaa yhtenä myhkäleenä ja 1,000 jalan syvältä koko maakuoren, joka kannattaa kaikki järvet, joet, lahdet ja rannikot Stirlingin, Dumbartonnin ja Renfrewin kreivikunnissa, niin olisivat tuon suunnattoman kannen alla löytäneet äärettömän ontelon, johon ei olisi voinut verrata muuta kuin Mammuthluolaa Kentuckyssä.

Siinä ontelossa oli monta sataa erimuotoista ja erisuuruista kammiota, niinkuin monikerroksinen mehiläispesä oikullisesti järjestettyine kammioineen, mutta suuremmoinen pesä, jonka asukkaina mehiläisten asemasta olisi sopinut olla kaikki maanmuodostuksen aikana eläneet iktyosaurit, megateriot ja pterodaktylit.

Sokkeloiset käytävät, muutamat korkeammat kuin suurimpain kirkkoin holvit, toiset matalat, ahtaat ja koukeroiset, jotkut kulkien vaakasuoraan, nousten ja laskeutuen joka suuntaan, yhdistivät ne huoneet keskenään.

Pylväät, jotka kannattivat näitä erimuotoisia holvia, ja paksut seinät kaivoskäytäväin välillä olivat sorakiveä ja liuskavuorta. Mutta käytettäväksi kelpaamattomien kerrosten välissä, ja niiden kovan painon alla, kulki ihania hiilijuonia, niinkuin olisi tuo musta veri siinä omituisessa muodostuksessa juossut monimutkaisten suonten läpi.

Niiden kerrosten pituus oli kokonaista 7 suom. penink. pohjoisesta etelään ja ulottuivat aina North-kanavan alle. Tämän hiilialueen arvoa ei voitu määrätä muuten kuin tarkkojen tutkimusten nojassa, mutta varmaan oli se suurempi kuin Cardiffin ja Valesin kreivikunnissa ja Northumberlandin kreivikunnassa olevan Newcastlen hiilikerrosten arvo.

Vielä tulee lisätä, että työ tässä hiilialassa oli käypä varsin helpoksi sen kautta, että luonto eriskummallisesti sekundaari-kerroksia muodostamalla, selittämättömällä kivennäisaineiden poissulkemalla sinä maanmuodostuksen aikakautena, jolloin nämä ainekset kovettuivat, jo oli luonut monen monituiset käytävät ja holvit Uuteen Aberfoyleen.

Niin, luonto yksin! Ensi silmäyksellä olisi luullut löytäneensä monta sataa vuotta sitte hylätyn kaivoksen. Niin ei kuitenkaan asia ollut. Ei semmoisia rikkauksia syyttä jätetä. Ihmis-muurahaiset eivät koskaan olleet kaivaneet tässä kohden Skotlannin maanpinnan alla, siinä oli luonto yksin kaikki muodostellut.

Ei mitään Egyptin tai Rooman maanalaista käytävää olisi voitu siihen verrata, ei mitään, jos ei kentiesi, niinkuin jo sanottiin, noita kuuluisia Mammuthiluolia, joissa enemmän kuin 3 penikulman alalla oli 226 sisäänkäytävää, 11 järveä, 7 jokea, 8 putousta, 32 mahdottoman syvää aukkoa sekä 57 holvia, joista muutamat olivat enemmän kuin 150 jalan korkuisia.

Samaten kuin nuo luolat, ei Uusi Aberfoylekaan ollut ihmisten tekoa, vaan luojan.

Semmoinen oli tuo uusi arvaamattoman rikas valtatilus, jonka löytäminen oli oikeastaan luettava vanhan kaivosmestarin ansioksi. Kymmenvuotinen oleskeleminen vanhassa hiilikaivoksessa, harvinainen kestävyys tutkiessa, horjumatoin usko ja kaivostyömiehen ihmeteltävä vaisto, kaikki nuo seikat yhdistettynä olivat olleet tarpeen asian onnelliseen ratkaisemiseen, joka useammilta muilta olisi jäänyt keskoiseksi.

Miksikä olivat James Starrin johdolla kaivoksen viimeisinä työvuosina tehdyt tutkimukset juuri seisattuneet siihen paikkaan? Se oli sattumuksen syy, joka vaikuttaa niin suuresti tämänkaltaisiin tutkimuksiin.

Näin oli täällä, Skotlannin maanpinnan alla, maanalainen kreivikunta, joka kaipasi ainoastaan auringon tahi jonkun erityisen tähden valoa voidaksensa tulla asutuksi.

Vesi oli siellä supistettu määrättyihin syvennyksiin, jotka olivat suurien lampien, vieläpä järvienkin kaltaisia, suuremmat kuin tuo juuri yläpuolella oleva Katrine-järvi. Näissä järvissä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista liikkuvaa vettä, ei virtaista paikkaa, eikä loiskuvia laineita.

Niiden tyyneesen pintaan ei vanhat göthiläiset linnan rauniot kuvastuneet. Ei koivut eikä tammet ojentaneet lehviänsä niiden rannoilla, ei mitkään vuoret luoneet varjojaan niiden pinnalle, höyrylaivat eivät niitä kyntäneet, mikään valo ei taittunut niiden veteen, auringon kirkkaat säteet eivät niitä valaisseet, kuu ei koskaan noussut niiden ilmarannalle. Ja kuitenkin eivät nuo järvet, joiden tyyneyttä ei ainoakaan tuulonen häirinnyt, puuttuneet suloutta, jos niitä joku tuli tahi sähkövalo olisi valaissut ja keskenään yhdistettyinä kanavien kautta, täydensivät ne tämän omituisen tiluksen maantieteen.

Vaikka kaikki kasvullisuus tällä maanalaisella alueella oli mahdoton, voi se kuitenkin kelvata suuremmankin väestön asuinpaikaksi. Kukapa tietää, eikö vielä kerran semmoinenkin aika koita, jolloin Yhdistettyin Kuningaskuntain köyhin kansaluokka ottaa olopaikakseen nämä seudut, joissa on niin lauhkea ilma, Aberfoylen, Newcastlen, Alloan tai Cardiffin hiilikaivoksissa, kun niiden hiilirikkaudet kerran ovat tyhjennetyt?

Kymmenes Luku.

Kävely ja palaaminen.

James Starr, Madge ja Simo Ford olivat, Harryn äänen kuultuaan, kulkeneet sen ahtaan aukon läpi, joka yhdisti Dochartin kaivoksen uuden hiilialan kanssa.

He tulivat ensin jokseenkin leveään käytävään. Olisi voinut luulla sen olevan ihmiskäden tekemän, kuokalla ja nokinraudalla muodostetun, että päästäisi lähemmäksi uusia kerroksia, voidakseen niissä työskennellä. Noiden tutkijoiden täytyi kysyä itseltään, eivätkö he jostain oudosta sattumuksesta olleet muutetut johonkin muinaisaikaiseen hiilialueesen, josta ei vanhimmillakaan kaivostyömiehillä ollut mitään tietoa.

Ei! geologiset kerrokset olivat "säästäneet" tätä käytävää silloin kuin sekundaari-kerrokset kokoontuivat toistensa päälle. Ehkäpä joku virta oli tässä kulkenut, jolloin ylempänä olevat vedet juoksivat alas vaipuneessa kasvimaailmassa; vaan nyt se oli niin kuiva, kuin jos se olisi ollut kaivettu muutama tuhat jalkaa alempana olevaan kraniitti muodostukseen. Mutta samassa kulki ilma siinä vapaasti — joka osoitti, että jotkut luonnon muodostamat ilmareiät yhdistivät sen ulkopuolella olevaan ilmakehään.

Tämä insinöörin havainto oli aivan oikea, ja hyvin voitiin tuntea, että ilman vaihto kulki varsin helposti uudessa kaivoksessa. Kaasua, jota nykyään vielä tunki läpi seinän, ei löytynyt, näyttipä siltä kuin olisi sitä ollut jossain nyt tyhjennetyssä syvennyksessä, jonkinlaisessa taskussa, sillä käytävän ilmassa ei siitä tuntenut jälkeäkään. Varovaisuudesta oli Harry kuitenkin ottanut mukaansa ainoastaan varolampun, jossa oli valoa kahdeksitoista tunniksi.

James Starr ja hänen seuralaisensa tunsivat täydellistä iloa. Heidän hartaimmat toiveensa olivat täydellisesti toteutuneet. Koko heidän ympäristönsä oli paljasta kivihiiltä. Syvästi liikutettuina eivät he sanoneet sanaakaan. Yksin Simo Fordkin hillitsi ihastuksensa. Hänen ilonsa ei tullut ilmi pitkissä lauseissa vaan lyhyissä huudahduksissa.

Ehkäpä olivat varomattomia, kun tunkeutuivat niin syvälle käytävään. Oh! he eivät ollenkaan ajatelleet takaisin menemistä. Käytävässä oli kulkeminen helppoa, siinä ei ollut koukkuja eikä kierroksia. Ei mikään syvennys sulkenut tietä, eikä mistään purkautunut myrkyllisiä höyryjä. Ei siis löytynyt mitään seisahtumisen syytä, jonka tähden kaikki tunnin ajan kulkivat eteenpäin.

Ja varmaan olisivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, jos eivät olisi saapuneet tuon leveän tien päähän, jota myöten olivat kulkeneet siitä asti, kuin astuivat tähän uuteen hiiliseutuun.

Käytävä vei suunnattomaan luolaan, jonka korkeutta ja syvyyttä ei voitu arvata. Kuinka korkealle kohosi tuo holvi, kuinka kaukana oli sen vastainen seinä? Pimeys, joka täällä vallitsi, esti heitä sitä näkemästä. Mutta lampun valossa voivat tutkijat kuitenkin huomata edessään — lammin, tahi järven —, jonka ihailtavat rannat paikottain kohoten korkeoiksi kallioiksi hälvenivät pimeyteen.

"Seis!" huudahti Simo Ford äkkiä seisahtuen. "Askel vielä ja me olisimme syöksyneet alas syvyyteen!"

"Levähtäkäämme siis, ystäväiseni", sanoi insinööri. "Se onkin tarpeen, sillä meidän täytyy muistaa, että meidän on kääntyminen takaisin teidän asuntoonne".

"Meidän lamppumme palaa vielä kaksitoista tuntia, herra Starr", sanoi Harry.

"Hyvä, seisahtukaamme kuitenkin", pitkitti James Starr. "Minun täytyy tunnustaa, että jalkani tarvitsevatkin lepoa. Ja te Madge, ettekö ole väsynyt näin pitkän astumisen jälkeen?"

"Empä kovinkaan, hra Starr", vastasi tuo vahva Skotlannitar. "Meillä oli tapana kulkea ja tehdä työtä päivät pääksytysten vanhassa Aberfoylessa".

"Niinpä kyllä", lisäsi Simo Ford. "Madge voi hyvin kulkea kymmenkertaisesti, jos niin tarvittaisiin! Mutta, hra James, minä uskon, että teille antamani tiedot ovat jonkin arvoiset? Koettakaapas vastustaa, hra James, jos uskallatte!"

"Oi, vanha kumppani, pitkiin aikoihin en ole tuntenut niin suurta iloa kuin nyt!" vastasi insinööri. "Se vähäinen osa tuota suurta hiilialaa, jonka olemme nähneet, osoittaa, että se ulottuu kauas ainakin pituudeltaan".

"Levyyttä ja syvyyttä sillä myöskin on, hra James!" huomautti Simo Ford.

"Sen saapi tulevaisuus näyttää".

"Minä takaan sen! Luottakaa minun vaistooni. Se ei ole koskaan minua pettänyt".

"Minä tahdon uskoa teitä, Simo", vastasi insinööri hymyillen. "Sen minkä voin päättää näin pintapuolisesta tutkimisesta, on meillä tässä ala, jossa voidaan työskennellä vuosisatoja".

"Vuosisatoja!" toisti Simo Ford. "Sen kyllä uskon, hra James. Tuhat vuotta ja enemmänkin saattaa kulua, ennenkuin viimeinen hiilikappale otetaan uudesta kaivoksestamme!"

"Jumala sen suokoon!" vastasi James Starr. "Ja mitä hiilen luontoon tulee…"

"Erinomaista, hra James, erinomaista! Katsokaa itse!"

Näillä sanoin irroitti hän nokinraudalla palasen tuota mustaa kallionlohkaretta.

"Katsokaa! katsokaa!" huudahti hän ja vei sen lähemmäksi lampun valoa. "Pinnat ovat kiiltäviä. Oivallista hiiltä, siinä on niin paljo maapihka-ainetta. Ja kuinka helposti sitä saattaa eroittaa keskinkokoisiin kappaleihin, ja hiiliporoa ei synny paljo ensinkään. Hra James, 20 vuotta takaperin olisi tämä kerros ollut vaarallinen kilpailia Swansealle ja Cardiffille. Lämmittäjät tulevat vielä melkein tappelemaan siitä, ja vaikk'ei sitä ole vaikea lohkaista kaivoksesta, ei se siltä ole käypä kaupaksi huokeammasta hinnasta".

"Niin on todellakin", sanoi Madge, joka oli saanut hiilikappaleen käteensä, ja asiaa ymmärtäväisen katseella sitä tarkasteli. "Oivallista kivihiiltä… Ota tuo pala mukaasi kotiin, Simo. Tahdon, että ensimmäinen kappale palaa meidän patamme alla".

"Oikein puhuttu, eukkoseni!" virkkoi vanha kaivosmestari, "ja saatpa nähdä, ett'en ole erehtynyt".

"Herra Starr", kysäsi nyt Harry, "tiedättekö tämän käytävän ilmasuuntaa, mitä ilmaa kohti se kulkee?"

"En, poikaseni", vastasi insinööri. "Jos minulla olisi kompassi, niin voisin määrätä sen yleisen suunnan. Mutta ilman kompassitta olen täällä kuni merimies sumuisella merellä, kun auringon näkymättömyys estää häntä määräämästä missä hän on".

"Sehän on selvää, hra Starr", sanoi Simo Ford, "mutta, minä pyydän, älkää verratko meidän asemaamme merimiehen asemaan, jolla aina ja joka paikassa on pohjaton syvyys jalkainsa alla! Me seisomme lujalla maalla, emmekä tarvitse pelätä kumoon kaatumista".

"Kunnon Simo", virkkoi James Starr, "minä en suinkaan tahdo vähentää Uuden Aberfoylen ansioita sopimattomilla vertauksilla! Minä vaan aioin sanoa yhden seikan ja se on: ett'emme tiedä, missä olemme".

"Me olemme Stirlingin kreivikunnan alla, hra James, ja sen vakuutan minä, niin totta kuin…"

"Hiljaa, kuunnelkaapas!" keskeytti Harry vanhan kaivosmestarin puhetta.

Kaikki kuuntelivat niinkuin Harrykin. Hänen erittäin tarkoin kehittynyt kuulonsa oli huomannut kaukaisen kumean äänen, niinkuin hiljaisen murinan. James Starr, Simo ja Madge kuulivat sen myöskin. Se kuului vuorikerrosten yläosista, oli ikäänkuin olisi jotain vyöritetty eteenpäin, jonka äänen crecendo ja decrecendo selvästi huomattiin, vaikka se oli kovin hiljaista ja kaukaista.

Kaikki neljä seisoivat muutaman minuutin ääneti kuunnellen, sanaakaan virkkaamatta.

Sitte huudahti Simo Ford äkkiä:

"Tosiaankin, pyhän Mungon kautta, joko vaunut ovat liikkeessä Uuden Aberfoylen rautateillä?"

"Isäni", virkkoi Harry, "minusta tuntuu paremmin kuin syntyisi tuo ääni veden loiskeesta rantaa vasten".

"Emmehän lienekkään meren alla!" virkkoi vanha kaivosmestari.

"Emme", vastasi insinööri, "mutta mahdollista on, että olemme Katrine-järven alla".

"Siinä tapauksessa ei tuo holvi liene aivan paksu, koska voimme kuulla veden loiskinan".

"Se ei tosiaankaan ole varsin paksu", vastasi James Starr, "ja senpätähden tämä luola onkin näin avara".

"Voinette olla oikeassa, hra Starr", sanoi Harry.

"Sitäpaitse on tuolla ylhäällä niin huono sää", jatkoi Starr, "että järven aallot vyörivät yhtä raivoisina kuin Forth-lahdenkin".

"Mutta sehän ei itse asiaan mitään vaikuta!" virkkoi nyt Simo Ford. "Hiilikerros ei ole siksi huonompi, jos se ulottuukin järven pohjan alle. Monta kertaa ennen on etsitty hiiltä itse valtamerenki alta, mitä pahaa siinä olisi, jos sitä järven alta nostetaan?"

"Oikein puhuttu, Simo", sanoi insinööri, hymyillen suopeasti nähdessään vanhan kaivosmestarin intoa. "Kaivakaamme kaivantomme meren syvyyden alle! Koettakaamme kaivoskuokillamme raivata tie läpi valtameren pohjan aina Yhdysvaltoihin asti! Kaivakaamme ales aina maan keskipisteesen, jos niin vaaditaan viimeistä hiilipalasta saavuttaaksemme".

"Nauratteko minulle, hra Starr?" kysyi Simo, vallan vakavana.

"Minäkö nauraisin, vanha Simo! En! Mutta te olette niin innoissanne, että saatatte minut mahdottomuuksia ajattelemaan! Kuitenkin palatkaamme takaisin todellisuuteen, joka on tarpeeksi ihana sekin! Jättäkäämme tänne työkalumme, voimmehan noutaa ne vasta, ja lähtekäämme nyt teidän asuntoonne".

Sillä kertaa ei voitu muutakaan tehdä. Insinöörin piti myöhemmin tulla, koko joukko lampuilla ja työkaluilla varustettuja kaivostyömiehiä mukanaan, jatkamaan tutkimisiansa Uudessa Aberfoylessa. Mutta nyt täytyi palata Dochartin kaivokseen. Tie sinne oli hyvin helppo. Käytävä kulki melkein suoraan vuoren läpi, dynamitilla auaistuun porttiin asti. Ei siis tarvittu eksymistä pelätä.

Mutta samassa kuin James Starr aikoi lähteä käytävää kohti, pidätti häntä Simo Ford.

"Hra James", sanoi hän, "te näette tämän suunnattoman luolan, tämän maanalaisen järven, tämän rannan jota vesi huuhtelee jalkojemme juuressa! Siis, tänne tahdon muuttaa asuntoni, tänne rakennan itselleni uuden huoneen, ja jos muutamat reippaat kumppanit tahtovat seurata esimerkkiäni, on muutaman vuoden kuluttua syntynyt uusi kylä lisään vanhan Englannin sisustaan".

James Starr, joka hymyilyllä oli osoittanut myöntymystään Simo Fordin tuumiin, puristi hänen kättään ja kaikki kolme kääntyivät nyt, ja Madge heidän kansansa kohti käytävää, palataksensa Dochartin kaivokseen.

Alkupuolella matkaa ei tapahtunut mitään erinomaista. Harry kulki edellä pitäen lamppua päänsä yläpuolella. Hän kulki huolellisesti suurinta käytävää, poikkeamatta noihin ahtaisin sivukäytäviin, jotka pääkäytävästä erosivat joka suunnalle. Näyttipä kuin paluumatka kävisi yhtä onnellisesti kuin tulomatkakin, vaan silloinpa tapahtui varsin ikävä seikka, joka teki kulkijoiden tilan melkein tukalaksi.

Kuin Harry kerran kohotti lamppuaan, tapahtui kova ilmanliike, niinkuin näkymättömiä siipiä olisi kovasti viuhkottu. Lamppu luikahti Harryn käsistä, putosi kiviselle maalle ja särkyi palasiksi.

Yht'äkkiä seisoivat nyt kaikki pilkkosen pimeässä. Öljy oli valunut lampusta, niin ett'eivät voineet sitä enään käyttää.

"No, Harry", huudahti Simo Ford, "tahdotko että taitamme niskamme koti-matkalla?"

Harry ei vastannut. Hän tuumaili. Pitikö hänen tässäkin tapauksessa huomaamaan jonkun salaisen olennon työtä? Löytyikö täällä syvyydessä vihollinen, jonka selittämättömät juonet kerran tuottaisivat suuriakin vastuksia? Suojeliko joku omaksi hyödykseen uutta hiilikerrosta kaikesta louhimisesta? Todellakin, se oli mahdotonta, mutta tapahtumat sitä ajatusta puolustivat, ja ne olivat niin selvät, että aavistuksetki kävivät todennäköisiksi.

Mutta heidän asemansa oli joksenkin vaikea. Heidän täytyi pilkkosen pimeässä kulkea noin neljäs osa peninkulmaa pitkin suurta käytävää, joka vei Dochartin kaivokseen. Siitä oli vielä kuljettava noin tunnin matka, ennenkuin saapuisivat asuntoon.

"Astukaamme eteenpäin!" sanoi Simo Ford. "Me emme saa heittää hetkeäkään käyttämättä. Tunnustellen kuljemme eteenpäin sokeiden tavoin. Meidän on mahdotoin eksyä. Ne sivu-käytävät, jotka päättyvät tiehemme, ovat ainoastaan myyränkäytäviä, ja jos me kuljemme suurta käytävää, niin varmasti tulemme aukolle, jonka kautta tänne tulimme. Sitte tulemme vanhaan kaivokseen. Sen tunnemme, eikä tämä suinkaan ole ensi kerta kuin Harry ja minä kuljemme siellä pimeässä. Muuten löydämme varmaan lyhdytkin, jotka sinne jätimme. Matkaan siis… Harry kulje sinä etupäässä! Hra James, seuratkaa häntä. Sitte kuljet sinä, Madge, ja minä käyn viimeisenä jonossa. Meidän täytyy ennen kaikkea pysyä koossa, ett'emme eroa toisistamme!"

Kaikkien täytyi totella vanhan kaivosmestarin käskyjä. Niinkuin jo sanottiin, jos kulki tunnustellen, ei voinut eksyä tieltä. Täytyi vaan silmien asemesta käyttää käsiä ja luottaa siihen vaistoon, joka Simo Fordille oli käynyt toiseksi luonnoksi.

James Starr ja hänen kumppaninsa astuivat jo mainitussa järjestyksessä. He eivät puhuneet, vaan ajattelemasta heitä ei kukaan voinut estää. Selvästi voi huomata, että heillä oli vastustaja. Mutta ken? ja miten tuli heidän puolustaa itseään niin salaisesti tehtyjä hyökkäyksiä vastaan? Tuollaisia levottomuutta tuottavia ajatuksia liikkui heidän mielessään. Mutta nyt ei saanut rohkeuttaan kadottaa.

Harry astui ojennetuin käsin ja vakavin askelin eteenpäin, kulkien toisesta käytävän seinästä toiseen. Missä vaan syvennyksen tahi sivukäytävän huomasi, tunnusteli hän käsillään, ett'ei sinne poikettaisi oli sitte syvennys pieni tai käytävä ahdas, ja pysyi sentähden yhä oikealla tiellä.

Pimeässä, johon silmät eivät voineet tottua, sentähden että se oli läpitunkematoin, kulkivat he näin kaksi tuntia.

Arviolta laskien kuluneen ajan ja muistaen, että matka ei juuri voinut edistyä joutuisasti, arvelivat he kohta lähenevänsä aukkoa.

Harry pysähtyikin melkein samassa.

"Olemmeko saapuneet käytävän päähän?" kysyi Simo Ford.

"Olemme", vastasi nuori kaivostyömies.

"No, totta kai löydät aukon, joka yhdistää Uuden Aberfoylen Dochartin kaivokseen?"

"En", vastasi Harry, jonka levottomasti tunnustelevat kädet tapasivat ainoastaan seinän pinnan.

Vanha kaivosmestari astui muutaman askeleen eteenpäin ja löi itse liuska vuorta.

Hän huudahti äkisti.

Olivatko he astuessaan kulkeneet väärään, vai oliko joku äskettäin sulkenut aukon, jonka he sitä ennen dynamiitilla olivat itselleen aukaisseet.

James Starr ja nuo muut olivat salvatut Uuteen Aberfoyleen.

Yhdestoista Luku.

Tulinaiset.

Kahdeksan päivää näitten tapausten jälkeen olivat James Starrin ystävät hyvin levottomat. Insinööri oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt syytä siihen. Tiedustellessa hänen palvelijaltaan saatiin selville, että hän Granton sillan luona oli astunut laivaan ja "Walesin Prinssin" kapteeni tiesi kertoa, että hän Stirlingissä oli noussut maalle. Mutta siitä hetkestä ei enää jälkeäkään James Starrista. Simo Ford oli kirjeessään käskenyt häntä pitämään asiaa salaisuutena, eikä hän ollut kellenkään puhunut matkastaan Aberfoylen hiilikaivoksiin.

Edinburgissa tuskin muusta puhuttiinkaan kuin insinöörin kummallisesta häviämisestä. Sir Elphinston, the Royal Institutionin esimies, näytti virkakumppaneilleen sen kirjeen, jonka James Starr oli hänelle lähettänyt, ja jossa hän pyysi anteeksi, ett'ei voinut olla läsnä seuran tulevassa kokouksessa. Kaksi tahi kolme muuta henkilöä näyttivät myös samankaltaisia kirjeitä. Mutta jos nuo kirjeet osoittivatkin, että James Starr oli lähtenyt Edinburgista — joka muutoinkin tiedettiin —, eivät ne kuitenkaan sanoneet, minne hän oli joutunut. Mutta sellaisen miehen kummallinen poissa olo, kuin Starr, jolla oli niin säännölliset tavat, ihmetytti ensin ja kun sitä yhä jatkui, vaikutti se viimein levottomuutta.