SISÄLLYS: (continued 3)

"Heidän tähtensä emme tarvitse mitään pelätä", vastasi Simo Ford. "Työt tapahtuvat purnussa, joka on ylempänä järven rantaa!"

Vanha kaivosmestari oli oikeassa. Vesi oli äkkiä tunkeunut kaivokseen; mutta siitä ei ollut muuta seurausta, kuin että vesi Malcolm-järvessä oli noussut muutaman jalan. Coal-City ei siis ollut vaarassa, ja varmasti voitiin toivoa, että ainoastaan alimpiin kaivoksen osiin, joissa ei vielä työtä ollut aljettu, ulottuva veden tulva ei ollut nielassut ketään kaivoksen asukkaista.

Simo Ford ja kaikki muut eivät voineet päättää, oliko tämä veden tulva saanut alkunsa jostakin maanalaisesta vesistöstä, joka oli raivannut itselleen tien maakerrosten lävitse, vai oliko joku virtava vesi ylhäältä lohenneen pohjansa kautta syöksyt alas kaivoksen alimpiin osiin. Ei kukaan vähääkään epäillyt tämän olleen vaan niitä tapaturmia, joita toisinaan sattuu kaivoksissa.

Mutta vielä samana iltana oli kaivoksen asukkailla asiasta tarkemmat tiedot. Kreivikunnan sanomalehdet julkaisivat kertomuksen siitä oudosta tapahtumasta, joka oli kohdannut Katrine-järveä. Nell, Harry, James Starr ja Jack Ryan, jotka pikemmiten olivat palanneet kaivokseen, todistivat nämä kertomukset oikeiksi ja saivat itse suureksi ilokseen kuulla, että kaikki oli supistunut muutamiin aineellisiin vahinkoihin Uudessa Aberfoylessa.

Katrine-järven pohja oli siis äkkiä lohennut. Sen vesi oli suuren aukon kautta tunkenut hiilikaivokseen. Skotlantilaisen romaanikirjoittajan lempijärvestä ei siis ollut jäljellä enempää, kuin että Veden-neito siinä voi kastaa kauniit jalkansa — ei ainakaan koko järven eteläosasta. Se oli vähentynyt muutaman tynnyrin alan suuruiseksi lammikoksi.

Herättipä tämä tavaton tapahtuma huomiota, kummastusta. Varmaankin ensi kerran järvi näin tyhjentyi tuokiossa. Nyt täytyi raapia se pois Yhdistetyn Kuningaskunnan kartoista, kunnes se jälleen saataisiin täytetyksi — yleisen rahakeräyksen kautta — kun ensin rako oli tukettu. Walter Scott olisi kuollut epätoivoon, jos hän vielä olisi elänyt tässä maailmassa.

Tapaus voitiin hyvinkin selittää. Omituisesti sattuneesta maanmuodostuksesta oli syntynyt ainoastaan varsin ohut maakerros syvän kaivoksen ja järven pohjan välille.

Mutta vaikka veden tulva näkyi saaneen alkunsa luonnollisesta syystä, eivät James Starr sekä Simo Ford ja Harry voineet olla ajattelematta, että häijy kademielisyys kentiesi oli sen toimeen pannut. Epäluulo oli palannut heidän mieleensä suurempana entistänsä. Alkoiko vihamielinen haltia taas tuhotöitään työn tekoa vastaan rikkaassa kaivoksessa?

Muutamia päiviä sen jälkeen puhui James Starr tästä asiasta vanhan kaivosmestarin ja hänen poikansa kanssa.

"Simo", sanoi hän, "vaikka seikkaa voi arvella itsestäänkin tapahtuneeksi, on minulla kuitenkin ikäänkuin aavistus siitä, että tämän tapauksen oikea syy meille vielä on tietymätön".

"Minä uskon juuri niinkuin te, hra Starr", vastasi Simo Ford; "mutta älkäämme olko tietävinämme koko asiasta, vaan pankaamme hiljaisuudessa toimeen tutkimuksemme".

"Ah", huudahti insinööri, "minä tiedän edeltäpäin mihinkä loppupäätökseen tulemme".

"Mihinkä niin?"

"Me löydämme ilkityön todistuksia, vaan emme ilkityön tekijää".

"Ja kuitenkin hän on olemassa!" virkkoi Simo Ford. "Mutta missä hän piilee? Voisiko yksi ainoa niin pahansuopa olento, kuin hän, saada aikaan niin kamalaa yritystä syöstä kokonaisen järven meidän niskoihimme? Minä alan melkein Jack Ryanin tavoin uskoa, että joku kaivoshaltia meiltä tahtoo riistää hankitun omaisuutemme".

Nelliltä pidettiin tietysti niin paljon kuin mahdollista nämä keskustelut salassa. Mutta koko hänen käytöksensä osoitti kuitenkin, että hänen kasvatusperheensä huolet painoivat myöskin häntä. Hänen surulliset kasvonsa ilmoittivat sisällisiä taisteluja, joita hänellä oli kestettävinä.

Tultiin siihen päätökseen, että James Starr ynnä Simo ja Harry Ford lähtisivät sille paikalle, mistä vesi oli syöksynyt esiin, tutkiaksensa syyt tähän. Kenellekään he eivät virkaneet tuumastaan. Sille, joka ei olisi tuntenut kaikkia asianhaaroja, joihin James Starrin ja hänen ystävänsä ajatus perustui, olisi se näyttänyt varsin mahdottomalta.

Joku päivä sen jälkeen astuivat kaikki kolme pieneen veneesen, jota Harry meloimalla pani liikkeelle, ja lähtivät tarkastamaan niitä luonnon muodostamia patsaita, jotka kannattivat sitä osaa maanpinnasta, johon Katrine-järven syvennys oli koverrettu.

Tämä tutkimus näytti heidän epäluulonsa oikeutetuksi. Patsaiden kimppuun oli käyty kaivoskuokalla. Mustentuneita jälkiä siitä oli vielä näkyvissä, sillä vesi oli valumalla alempiin kaivoksen osiin jonkun verran alennut, niin että nuo mainitut patsaat olivat näkyvissä juureen asti.

Holvin katon lohkemista oli siis edeltäpäin ajateltu ja ihmisen käsi oli sen aikaan saanut.

"Ei voi enään epäillä", sanoi James Starr. "Ja kukapa tiesi, mitä olisi tapahtunutkaan, jos lohkeema ei olisi avannut tietä tuolle järvelle, vaan meren vedelle?"

"Niinpä, niin", virkkoi vanha kaivosmestari ylpeällä äänellä, "ei mitään vähempää kuin meri olisi tarvittu upottamaan meidän Uutta Aberfoylea. Mutta vieläkin kerran, mikä etu voi jollain elävällä olennolla olla meidän työmme ehkäisemisestä?"

"Se on aivan käsittämätöntä!" vastasi James Starr. "Täällä ei ole vaikuttamassa joukko halpoja pahantekijöitä, joiden tarkoitus muka olisi rotkosta, jossa he piilevät, levitä ympäri maan rosvoamaan ja ryöstämään. Näiden kolmen vuoden kuluessa olisivat sellaiset asukkaat varmaan tulleet ilmi. Eivätkä nämä myöskään ole, niinkuin toisinaan olen uskonut, salakulettajia tai väärän rahan tekijöitä, jotka jossain tämän mahdottoman ontelon vielä tuntemattomassa sopukassa kokisivat salata rikoksellista tointansa, ja sentähden tahtoisivat saada meidät täältä pois. Sellaiset ammattilaiset eivät toimi ainoastaan kootaksensa kiellettyä tavaraansa. Päivän selvä on kumminkin, että joku leppymätön vihollinen on vannonut Uudelle Aberfoylelle häviöä, ja että joku hänen todellinen tai luuloiteltu etunsa vaikuttaa, että hän kaikilla mahdollisilla keinoilla koettaa sammuttaa vihaansa meitä kohtaan. Varmaankin liian voimaton voidaksensa toimia julkisesti, valmistaa hän pimeässä väijytyksiään, mutta hänen osoittama älykkäisyytensä tekee hänet pelättäväksi olennoksi. Hän tuntee, ystäväni, paremmin kuin me salaisimmatkin sopukat tässä meidän alueessamme, kun hän niin kauan on voinut pysyä salassa kaikilta meidän tutkimuksiltamme. Se on, Simo, varmaankin joku meidän ammattiimme kuuluva mies, ja vielä lisäksi varsin taitava kaivosmies. Kuulkaa, onko teillä koskaan ollut vihamiestä, jota te voisitte epäillä? Miettikää asiaa tarkasti. Löytyy vihasta kiihottuneita ihmisiä, joita ei mikään ajan pituus voi parantaa. Johtakaa mieleenne kaukaisimmankin elämänne tapahtumat, jos niin tarvitaan. Kaikki mitä täällä on tapahtunut on kylmän ja kärsivällisen mielettömyyden tekoa, jonka keksimiseksi teidän täytyy ajatella vanhimpiakin muistojanne".

Simo Ford ei vastannut. Mutta kunnollinen kaivosmestari näkyi vilpittömästi tarkastavan koko kulunutta elämäänsä, ennenkuin hän tahtoi vastata. Viimein nosti hän jälleen päänsä sanoen:

"Ei, jumaliste, en minä eikä Madge ole tehnyt kenellekään ihmiselle mitään pahaa. En usko, että meillä voi olla ainoatakaan vihamiestä!"

"Ah, jospa Nell vaan tahtoisi puhua!" huudahti insinööri.

"Herra Starr ja te, minun isäni", virkkoi Harry, "pitäkäämme, minä pyydän, vielä joku aika tutkimuksemme kaikilta muilta salassa. Älkää kysykö Nelli paraltani! Tiedän, että synkät ajatukset jo muutenkin häntä vaivaavat ja kiusaavat. Olen varma siitä, että hänen povessaan piilee salaisuus, josta se on pakahtua. Jos hän on vaiti, niin se on sentähden, että hänellä ei ole mitään sanottavaa, tai sentähden ett'ei hän luule saattavansa mitään ilmaista. Emme voi epäillä hänen sydämestänsä toivovan meidän, meidän kaikkien parastamme. Kun hän vasta kertoo minulle, mitä tähän asti on pitänyt meiltä salassa, saatte tekin siitä heti tiedon".

"Olkoon menneeksi, Harry", vastasi insinööri, "mutta jos Nell jotakin tietää, on hänen vaitiolonsa peräti käsittämätön".

Ja kun Harry aikoi jatkaa entistä puhettansa, lisäsi insinööri:

"Ole huoletonna, me emme virka mitään sille, joka on tuleva sinun vaimoksesi".

"Ja joka nyt kohtakin tulee siksi, jos te suvaitsette isäni".

"Poikani", sanoi Simo Ford, "kuukauden kuluttua on oleva sinun hääpäiväsi… Te olette ehkä hyvä ja edustatte Nellin isää, hra Starr?"

"Aivan kernaasti", vastasi insinööri.

Hra Starr ja isä Ford poikineen palasivat asuntoon. He eivät virkaneet mitään koko tutkimusmatkastaan, ja kaikki kaivoksen asukkaat pitivät yhä edelleen holvin lohkeemista satunnaisena tapaturmana. Skotlannissa oli vaan yksi järvi entistänsä vähemmin.

Nell oli vähitellen palannut entisiin askareihinsa. Käynnistään maan pinnalla oli hänellä unohtumattomia muistoja, joita Harry käytti hyväksensä häntä opettaessaan. Mutta tämä tutustuminen ulkonaiseen elämään ei ollut hänestä herättänyt mitään kaipuuta. Hän rakasti vielä, niinkuin ennen tuota matkaakin, sitä synkkää asuntoa, jossa edelleen oli asuva aviopuolisona, elettyänsä siellä lapsena ja neitona.

Tieto Harryn ja Nellin kohta vietettävistä häistä herätti suurta huomiota Uudessa Aberfoylessa. Tulvailtiin majaan onnentoivotuksia lausumaan. Jack Ryan oli ensimmäisiä onnentoivottajia. Ahkerasti harjoitti hän paraita laulujaan juhlaa varten, joka oli aiottu yhteiseksi kaikille Coal-Cityn asukkaille.

Mutta häitten edellisenä kuukautena sai Uusi Aberfoyle kokea kovempia, kuin koskaan ennen. Näytti melkein siltä, kuin Nellin ja Harryn yhdistyksen läheneminen olisi tuottanut hirmutapahtumia toistensa perästä. Nämä onnettomuudet sattuivat enimmäkseen syvyydellä tapahtuvien töiden ehkäisemiksi, eikä milloinkaan voitu saada selkoa niiden todellisesta syystä.

Niin esim. hävitti tulipalo kaikki puutelineet muutamassa syvemmällä olevassa käytävässä, ja lamppu löydettiin, jota tulen sytytykseen oli käytetty. Harry ja hänen kumppaninsa kokivat sammuttaa tulta, joka uhkasi hävittää kaikki, ja se onnistui heille ainoastaan käyttämällä hiilihapon sekaisella vedellä täytettyjä extinktoreja, joita varoten oli hankittu kaivokseen.

Toinen kerta lohkesi osa erään käytävän katosta, syystä että patsaat, jotka sitä kannattivat olivat vikautetut, ja James Starr huomasi että niitä oli sahattu. Harry, joka tällä paikalla johti töitä, jäi pirstaleiden alle ja pelastui kuolemasta ihmeellisellä tavalla.

Joku päivä sen jälkeen joutui rautatiellä, jossa mekaanillinen voima pani vaunut liikkeelle, juna, johon Harry oli noussut, kohti estettä ja heitettiin kumoon. Tässä oli hirsi pantu poikki radan.

Lyhyesti sanoen, näitä onnettomuuksia sattui niin taajaan, että kova pelko valtasi kaivostyömiesten mielet.

"Mutta noita pahantekijöitä on koko joukkio, emmekä me voi saada yhtäkään heistä käsiimme", sanoi Simo Ford.

Uudelleen aljettiin ajaa heitä takaa. Kreivikunnan poliisi oli taas liikkeellä yöt päivät, mutta ei ketään voitu löytää. James Starr kielsi Harrya, jota tämä viha etupäässä näytti tarkoittavan, enää menemästä ulkopuolelle toimitettavien töitten keskustaa.

Sama varovaisuus katsottiin tarpeelliseksi Nellin suhteen, jolta kumminkin Harryn hartaasta pyynnöstä salattiin kaikki nuo rikokselliset hankkeet, jotka hänessä voisivat herättää eloon muistoja menneiltä ajoilta. Simo Ford ja Madge pitivät häntä silmällä öin päivin melkein ankarasti, tai oikeammin kovin kiihkeästi. Lapsi raukka huomasi sen, mutta ei yhtään sanaa, ei yhtään valitusta päässyt hänen huuliltaan. Hän arveli epäilemättä, että tällä hänen parastansa tarkoitettiin. Mutta hänkin näytti tavallaan pitävän huolta muista, eikä milloinkaan ollut levollinen, ennenkuin kaikki hänen rakkaansa olivat koolla tuvassa. Iltaisin Harryn tullessa kotiin, ei hän voinut peittää erinomaista iloaan, joka ei ensinkään ollut hänen tavallisesti paremmin umpinaisen kuin avonaisen luonteensa mukaista. Aamuisin hän oli ylhäällä ennen kaikkia muita. Kävi aina levottomaksi, kun Harryn oli lähdettävä töillensä.

Harry tahtoi jouduttaa häitä, että Nell jälleen saisi rauhaa. Hän arveli, että heidän tultua eroittamattomasti yhdistetyiksi, tuolta kummalliselta vihamielisyydeltä häntä vastaan riistettäisiin aseet, ja että Nell silloin ainoastaan hänen vaimonaan tuntisi olevansa turvassa. Samassa kiivaassa odotuksessa olivat myöskin James Starr ja Harryn vanhemmat. Kaikki laskivat päivät häihin.

Synkimmät aavistukset olivat vallanneet kaikkien mielet. Tuo salainen vihollinen, josta ei tiedetty, missä hän oli tavattava, tai miten voitettava, ei varmaankaan, niin arveltiin, ollut välinpitämätön siitä, mikä Nelliä koski. Juuri Harryn ja Nellin hääpäivä oli siis epäilemättä näkevä jonkun uuden hänen vihansa purkauksen.

Muutamana aamuna, viikon päivät ennen häitä, oli Nell, kentiesi aavistuksen vaikutuksesta, ensimmäisenä astunut ulos tuvasta, jonka ympäristöä hän tahtoi tarkastaa.

Kun oli tullut kynnykselle, pääsi sanomattoman tuskan huuto hänen huuliltaan.

Huuto kaikui koko huoneessa, ja Madge, Simo ja Harry syöksivät samassa nuoren tytön luokse.

Hän oli kalman kalpea, ja tuntemattomaksi vääntyneet kasvonsa ilmoittivat kauhistusta. Hän ei voinut puhua, katsoa tuijotti vaan ovea, jonka vastikään oli avannut. Suonenvedontapaisesti puristunut kouransa osoitti seuraavia siihen yöllä kirjoitettuja riviä, jotka häntä niin kauhistuttivat:

"Simo Ford, sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueen viimeiset hiilikerrokset; poikasi on vienyt minulta Nellin! Tuhoa teille! tuhoa kaikille! tuhoa Uudelle Aberfoylelle!

Silfax".

"Silfax", huudahtivat yht'aikaa Simo Ford ja Madge.

"Kuka hän on?" kysyi Harry, katsellen vuorotellen isäänsä ja äitiänsä.

"Silfax!" toisti Nell epätoivon valtaamana. "Silfax!"

Ja koko hänen olentonsa tutisi tätä nimeä mutistessa, niin että Madge tarttui häneen ja melkein väkisin vei hänet takaisin hänen huoneesensa.

James Starr oli kiiruhtanut asuntoon. Luettuansa pari kertaa nuo uhkaavat rivit sanoi hän:

"Samalla käsialalla, kuin nämä rivit, oli se kirje minulle kirjoitettu, joka oli vastakkainen teidän kirjeellenne, Simo! Tämän miehen nimi on Silfax! Minä näen teidän hämmästyksestänne, että te tunnette hänen. Kuka on Silfax?"

Kahdeskymmenes Luku.

Katuja.

Tämä nimi ilmaisi vanhalle kaivosmestarille kaikki.

Se oli viimeinen "katuja" Dochartin kaivoksessa.

Simo Ford oli, ennenkuin varolamppu keksittiin, tuntenut tämän miehen, joka oman henkensä vaaralla joka päivä kulki pienempiä kaasuräjähdyksiä toimeen panemassa. Hän oli nähnyt tämän oudon olennon käyskelevän kaivoksessa äärettömän suuri tunturipöllö aina seurassaan, joka häntä auttoi vaarallisessa toimessaan vieden palavan sydämen niihin kohtiin, joihin Silfax ei ulottunut kädellään. Eräänä päivänä oli tämä ukko kadonnut ja samalla pienonen, kaivoksessa syntynyt lapsi, jolla ei ollut muita omaisia paitsi häntä, isänisäänsä. Tämä lapsi oli silminnähtävästi Nell. Tämä tapahtui 15 vuotta sitten, ja siitä asti olivat siis nämä molemmat eläneet jossakin salaisessa syvyydessä aina siihen päivään asti, jolloin Harry pelasti Nellin.

Vanha kaivosmestari, joka samalla tunsi sekä sääliä että vihaa, kertoi insinöörille ja pojalleen mitä nimi Silfax oli hänelle ilmaissut.

Koko asema oli nyt selvä. Silfax oli se salaperäinen olento, jota niin kauan oli etsitty Uuden Aberfoylen syvyyksissä.

"Te tunnette siis hänet?" kysyi insinööri Simolta.

"Tunsin hänet vallan hyvin", vastasi kaivosmestari. "Mies pöllön kanssa! Hän ei silloinkaan enään ollut nuori; hän on varmaan 15 tai 20 vuotta minua vanhempi. Hän oli jonkunlainen villi ihminen, joka ei voinut viihtyä kenenkään seurassa, mies, jonka ei arveltu pelkäävän vettä eikä tulta. Hän oli omasta halustaan valinnut katujan toimen, johonka harvat olivat halulliset. Tuo vaarallinen työ olikin vaikuttanut häiritseväisesti hänen ajatuskykyynsä. Hänen sanottiin olevan ilkeän, mutta hän oli kentiesi ainoastaan hupsu. Hänellä oli tavattomat ruumiin voimat. Hiilikaivokset tunsi hän paremmin kuin kukaan muu — ainakin ihan yhtä hyvin kuin minä. Luulin hänen kuolleen jo monta vuotta sitten".

"Mutta", jatkoi James Starr, "mitä hän tarkoittaa sanoilla: 'Sinä olet varastanut minulta meidän vanhan hiilialueemme viimeiset hiilikerrokset?'"

"Ah", vastasi Simo Ford, "Silfax, jonka aivot, niinkuin sanoin, aina olivat olleet sekavat, väitti kauan aikaa olevansa vanhan Aberfoylen omistaja. Hänen mielensä kävikin rajummaksi, väkivaltaisemmaksi, sikäli kuin Dochartin kaivos — hänen kaivoksensa! — tyhjentyi. Hänen mielestään jokainen kaivoskuokan isku kiskoi sisälmykset hänen omasta ruumiistansa!… Sinä muistat kai sen, Madge?"

"Muistan, Simo", vastasi vanha Skotlannitar.

"Tämä muistuu nyt mieleeni, nähtyäni Silfaxin nimen tuossa ovella", jatkoi Simo Ford; "mutta, sen sanon vielä kerran, minä luulin hänen kuolleeksi, enkä voinut ajatellakaan, että tuo ilkeä olento, jota niin kiivaasti olemme ajaneet takaa, olisi Dochartin kaivoksen vanha katuja".

"Nyt on kaikki selvää", virkkoi James Starr. "Sattumuksesta on Silfax löytänyt uuden hiilialueen. Hulluudessaan on hän ruvennut sen puolustajaksi. Asuen kaivoksessa, jossa hän käyskenteli ympäri yöt päivät, on hän tullut teidän salaisuutenne perille, Simo, sekä saanut tietää, että te kutsuitte minut kiireimmiten luoksenne. Siitä hänen kirjeensä, joka oli vastakkainen teidän kirjeellänne; siitä minun tuloni jälkeen Harrya kohti viskattu kalliolohkare ja hävitetyt tikapuut Jarowin aukossa; siitä rakojen tukkeeminen uuden hiilikerroksen seinässä; siitä vihdoinkin meidän salpautumisemme, ja sitten vapautumisemme Nellin avulla, joka varmaankin tapahtui Silfaxin tietämättä, tahtomatta".

"Niinpä niin, niin on varmaankin tapahtunut, hra Starr", sanoi Simo Ford. "Vanha katuja on epäilemättä täydelleen hullu".

"Sitä parempi", arveli Madge.

"Enpä sitä uskoisi", sanoi James Starr päätään pudistaen, "sillä hänen hulluutensa on nähtävästi varsin hirvittävää laatua. Ah, minä ymmärrän hyvin, ett'ei Nell voi ilman kauhistuksetta ajatella häntä, ja käsitän myöskin hänen ei tahtoneen antaa vanhusta ilmi. Mitä surullisia vuosia hän onkaan viettänyt sen miehen luona".

"Todellakin surullisia!" sanoi Simo Ford, "tämän raivoisan miehen ja hänen pöllönsä parissa, joka ei ole vähemmin raivoisa kuin hän itse. Sillä selvää on, että lintu myöskin vielä on elossa. Se ei voinut olla mikään muu paitsi hänen pöllönsä, joka sammutti meidän lamppumme, ja joka hakkasi poikki köyden, jonka nojassa Harry ja Nell häilyivät ammottavan syvyyden ylitse…"

"Ja minä ymmärrän", sanoi Madge, "että tieto hänen lapsenlapsensa aiotusta avioliitosta meidän poikamme kanssa näkyy vielä enemmän katkeroittaneen hänen mielensä ja tehnyt hänen raivonsa monta vertaa suuremmaksi".

"Nellin yhdistys sen miehen pojan kanssa, jota hän syyttää itseltään varastaneen Aberfoylen viimeiset hiilikerrokset on luonnollisesti kiihoittanut hänen vimmaansa korkeimmilleen", lisäsi Simo Ford.

"Mutta hänen täytyy suostua siihen yhdistykseen", huudahti Harry. "Niin vieras kun onkin tavalliselle ihmiselämälle, täytyy hänen kumminkin lopuksi myöntää, että Nellin uusi elämä on parempi sitä, mitä hän antoi hänen viettää tuolla pimeässä syvyydessä! Herra Starr, minä olen varma siitä, että jos vaan voisimme saada hänet käsiimme, niin kyllä meidän onnistuisi saada hänet toisille ajatuksille…"

"Hullun ajatuksia ei muuteta, Harry parka", vastasi insinööri. "Tosin on parempi tuntea vihollisensa, kuin olla häntä tuntematta; mutta kaikki ei ole sillä hyvä, että nyt tiedämme, kuka hän on. Olkaamme varoillamme, hyvät ystävät, ja ensi aluksi täytyy meidän puhua Nellin kanssa. Meidän täytyy! Hän on huomaava, ett'ei hänen vaitiolonsa tästä lähtien enää ole oikeutettu. Itse vanhuksenkin tähden on paras, että hän ei enää ole vaiti. Vanhukselle on yhtä tärkeätä kuin meillekin, että me voimme estää hänen hirveät aikeensa".

"Herra Starr", sanoi Harry, "en epäile Nellin nyt itsestään puhuvan teidän kysymättännekin. Te tiedätte nyt hänen omantunnon ja velvollisuuden pakoittamana tähän asti vaienneen. Omatunto ja velvollisuus pakoittavat häntä nyt puhumaan, niin pian kuin tahdotte. Äiti teki oikein viedessä hänet takaisin hänen huoneesensa. Hän tarvitsee todella toipua, mutta minä lähden hänen luoksensa…"

"Se ei ole tarpeellista, Harry", sanoi lujalla ja selvällä äänellä nuori tyttö, joka samassa astui perhetupaan.

Nell oli kalpea. Hänen silmänsä ilmaisivat, kuinka paljon hän oli itkenyt; mutta selvälleen näkyi, että hän oli päättänyt tehdä, mitä velvollisuus häneltä vaatii.

"Nell!" huudahti Harry kiiruhtaen nuorelle tytölle vastaan.

"Harry", vastasi Nell, ja pidätti viittauksella sulhoansa lähestymästä, "sinun vanhempiesi ja sinun tulee tänään saada tietää kaikki. Ja teidänkin, herra Starr, tulee tietää kaikki, mikä koskee lasta, jonka te tuntemattomana olette ottaneet huostaanne, ja jonka Harry kovaksi onneksi on pelastanut syvyydestä".

"Nell!" huudahti Harry.

"Anna Nellin puhua", sanoi James Starr, käskien Harryn olla vaiti.

"Minä olen vanhan Silfaxin lapsenlapsi", jatkoi Nell. "En ole milloinkaan tuntenut äitiä, ennenkuin tämän katoksen alle astuin", lisäsi hän lempeästi katsoen Madgea.

"Ja siunattu olkoon se päivä, tyttäreni!" vastasi vanha Skotlannitar.

"En ole milloinkaan tuntenut isää, ennen sitä päivää, jolloin tapasin Simo Fordin", jatkoi Nell, "enkä ystävää, ennenkuin Harry tarttui minun käteeni! Viisitoista vuotta olen elänyt yksin vaarini kanssa kaivoksen salaisimmissa sopukoissa. Hänen kanssansa, ja se oli kauheata. Hänen kauttansa, olisi oikeammin sanottu. Tuskinpa häntä näin. Kun hän hävisi vanhasta Aberfoylesta, siirtyi hän näihin luoliin, joita ei kukaan muu kuin hän tuntenut. Hän oli tavallaan hyvä minua kohtaan, vaikka hän minussa herätti kauhistusta. Elatuksekseni sain, mitä hän vaan voi käsiinsä saada ulkopuolella kaivosta; minulla on himmeä muisto siitä, että minulla pienenä ollessani oli imettäjänä vuohi, jonka kadottaminen saattoi minut täydelliseen epätoivoon. Kun ukko näki suruni, antoi hän minulle vuohen sijaan toisen eläimen, koiran, niinkuin hän sitä nimitti: Mutta se oli pahaksi onneksi iloinen koira. Se haukkui. Ukko ei rakastanut iloisuutta. Hän säikähti pienemmästäkin jyskeestä. Eläin parka katosikin melkein heti. Ukolla oli seuranaan muuan ilkeä lintu, pöllö, jota minä alussa kauhistuin: mutta vaikka se minulle oli hyvinkin vastenmielinen, rupesi se kuitenkin minun ystäväkseni, ja niin tuli meistä viimein ystävykset. Se totteli minua paremmin kuin isäntäänsä, ja tämä teki minut levottomaksi hänen tähtensä. Ukko oli mustasukkainen. Pöllö, ja minä piilimme niin hyvin kuin taisimme ollaksemme yhdessä. Me huomasimme tämän tarpeelliseksi… Mutta minä puhun liian paljon itsestäni… Teistähän puhe on…"

"Ei, tyttöseni", vastasi James Starr. "Kerro sinä vaan, niinkuin mielesi tekee".

"Isoisäni", jatkoi Nell, "oli aina karsain silmin katsonut teitä, naapuriansa hiilikaivoksessa. Mutta ei häneltä suinkaan tilaa puuttunut. Hän valitsi lymypaikkansa kaukana, hyvin kaukana teistä. Mutta tieto, että te olitte siellä, oli hänelle vastenmielinen. Kun minä häneltä kysyin jotakin ihmisistä tuolla ylhäällä, synkkeni hänen kasvonsa, hän ei vastannut, vaan jäi pitkäksi aikaa ihan mykäksi. Mutta hänen vihansa leimahti ilmituleen huomatessaan, ett'ette tyytyneet vanhaan alueesenne vaan tahtovanne tunkeutua hänen alueelleen. Hän vannoi, että jos teidän onnistuisi päästä uuteen kaivokseen, jota ei tähän asti kukaan paitsi hän tuntenut, teidän olisi kuoleminen. Vaikka hän oli ijäkäs, oli hänellä kumminkin erinomaiset ruumiin voimat, ja hänen uhkauksensa panivat minut vapisemaan teidän ja hänen puolestansa".

"Jatka, Nell!" sanoi Simo Ford nuorelle tytölle, joka oli keskeyttänyt puheensa hetkiseksi ikäänkuin kootaksensa muistoansa.

"Kun isoisä teidän ensimmäisen yrityksenne jälkeen näki teidän astuvan Uuden Aberfoylen käytäviin", jatkoi Nell, "salpasi hän aukon, tehden siten uuden hiilialueen teidän vankilaksenne. Tunsin teitä ainoastaan haahmuina, joita epäselvästi olin nähnyt pimeässä kaivoksessa; mutta en voinut kestää sitä ajatusta, että kristityt ihmiset kuolisi nälkään näissä maanalaisissa käytävissä, ja minun onnistui, yhä peläten, että ukko sitä huomaisi, pari kertaa hankkia teille vähän vettä ja leipää! Olisin tahtonut viedä teidät sieltä, mutta kovin vaikea oli pettää vanhuksen valppautta. Te olitte kuoleman omat! Jack Ryan tuli seuralaisineen… Jumala tahtoi, että minä sinä päivänä kohtasin heidät. Houkuttelin heidät perässäni teidän luoksenne. Palatessani seisoi vaarini äkkiarvaamatta minun edessäni. Hänen vihan vimmansa minua kohtaan oli kauhea. Luulin kuolevani hänen iskuistaan. Siitä hetkestä oli elämäni tukala. Minun isoisäni ajatus oli peräti sekaantunut. Hän sanoi olevansa pimeyden ja tulen kuningas! Kun hän kuuli teidän työkalujenne kopinan näissä hiilikerroksissa, jotka hän piti ominaan, vimmastui hän ja löi minua raivossaan. Tahdoin paeta. Se oli minulle mahdotonta, niin tarkasti kaitsi hän minua. Vihdoin laskeutui hän kolme kuukautta sitten rajattoman mielettömyyden valtaamana siihen syvyyteen, josta sinä, Harry, löysit minun, ja katosi turhaan kutsuttuaan pöllöä, joka uskollisesti jäi minun luokseni. Kuinka kauan olin siellä? Sitä en tiedä. Sen tiedän vaan, että tunsin olevani kuoleman oman, kun sinä tulit, Harryseni, minua pelastamaan. Mutta, sen tajunnet nyt, vanhan Silfaxin lapsenlapsi ei voi tulla Harry Fordin puolisoksi, sillä hän pyytää tappaa sinua, teitä kaikkia".

"Nell!" huudahti Harry.

"Ei", virkkoi nuori tyttö. "Minun uhraukseni on tehty. Yksi ainoa keino löytyy, joka voi estää teidän perikatonne: että minä jälleen palajan isoisäni luo. Hän uhkaa koko Uutta Aberfoylea!… Hänelle on mahdotonta antaa anteeksi, eikä kukaan voi tietää mihinkä tuumaan koston himo on hänet saattanut. Minun velvollisuuteni on päivän selvä. Olisin kurjin olento maan päällä, jos epäilisin sitä täyttää. Jääkää hyvästi, ja kiitos kaikesta! Te olette opettaneet minua tuntemaan tämän maailman onnea ja iloa! Mitä ikinä tapahtuneekin, muistakaa aina, että minun sydämeni kokonaan on teidän omanne!"

Harry, suurimman tuskan vallassa, ja hänen vanhempansa olivat näitä viimeisiä sanoja kuullessaan hypähtäneet pystyyn.

"Mitä, Nell!" huudahtivat he epätoivoisina, "sinä aiot jättää meidät!"

James Starr sai heidät syrjään arvokkaalla viittauksella, ja astuen Nellin eteen tarttui hän hänen molempiin käsiinsä.

"Hyvä on, lapsukaiseni!" sanoi hän. "Sinä olet puhunut, niinkuin sinun tuli puhua; mutta kuule nyt meidän vastauksemme. Me emme anna sinun lähteä täältä, ja me pidätämme, jos niiksi käy, sinut täällä väkisin. Luuletko tosiaankin meitä niin kehnoiksi, että ottaisimme vastaan sinun jalomielisen tarjoumuksesi? Silfaxin uhkaukset ovat vaaralliset, se on totta. Mutta ihminen on kaikissa tapauksissa ihminen, ja me olemme varoillamme. Mutta itse Silfaxinkin hyödyksi voit sinä kertoa meille hänen tapojansa sekä sanoa meille, missä hän piilee. Me tahdomme vaan yhtä asiaa: tehdä hänet kykenemättömäksi vahingoittaa meitä ja kentiesi myöskin saada hänet jälleen järjilleen".

"Te tahdotte mahdottomia", vastasi Nell. "Minun isoisäni on joka paikassa ja samalla ei missään. En ole esim. milloinkaan nähnyt hänen nukkuvan. Löydettyään jonkun piilopaikan, jätti hän minut ja katosi. Kun olin tehnyt päätökseni, hra Starr, tiesin jo ennakolta kaikki mitä te voisitte minulle vastata. Uskokaa minua! Yksi ainoa keino on mahdollinen, millä voipi saada vanhuksen luopumaan hankkeistaan, ja se keino on, että minun onnistuu löytää hänet. Hän on näkymätön, mutta itse hän näkee kaikki. Kuinka olisikaan hän voinut saada tietää kaikki teidän salaisimmat ajatuksenne, hra Starrille kirjoitetusta kirjeestä aina Harryn ja minun aiottuun avioliittoon, jos hänellä ei olisi ihmeellinen taito tietää kaikki. Minun vaarini on, minun ymmärtääkseni, henkisessä suhteessa rikaslahjainen mies. Ennen tapahtui, että hän puhui minun kanssani ylevistä asioista. Hän on opettanut minua tuntemaan Jumalaa, ja on pettänyt minun ainoastaan yhdessä asiassa: hän, näette, on uskottanut minua, että kaikki ihmiset ovat viekkaita ja petollisia, ja on tahtonut istuttaa minuun vihaansa ihmissukua kohtaan. Kun Harry toi minut tähän asuntoon, luulitte minun olevan ainoastaan tietämättömän, taitamattoman! Mutta minä vielä lisäksi kammosin kaikkia ihmisiä, kaikkea, mitä inhimillistä on. Ah, suokaa minulle anteeksi, mutta minä luulin muutamia päiviä, että minä olin paholaisten parissa, ja minä tahdoin paeta; Te, Madge, palautitte vähitellen ajatukseni oikealle tolalle, ette sanoilla, vaan elämällänne, nähdessäni miehenne ja poikanne teitä niin suuresti rakastavan ja kunnioittavan. Nähdessäni edelleen onnelliset ja vilpittömät kaivostyömiehet oikein jumaloitsevan hra Starria, jonka orjiksi minä heidät luulin, nähdessäni ensi kerran koko Aberfoylen väestön tulvailevan kirkkoon, siellä laskeuvan polvilleen, rukoilevan Jumalaa sekä kiittävän häntä sanomattomasta hyvyydestänsä, silloin sanoin itsekseni: 'Vaarini on pettänyt minua!' Mutta nyt uskon minä, sen mukaan mitä teiltä olen kuullut, että hän itse on pettynyt. Minä palaan sentähden niille salaisille poluille, joilla minun ennen oli tapana seurata häntä. Hän on urkkiva minua. Minä huudan häntä nimeltä… Hän on kuuleva ääneni, ja kentiesi voin palaamalla hänen luoksensa saada hänet jälleen totuuden tuntoon!"

Kaikki olivat antaneet nuoren tytön puhua. Jokainen tunsi, että hänelle olisi hyvä näin saada avata sydämensä ystävilleen samana hetkenä, jolloin hän jalomielisesti luulotteli itseänsä iäksi päiviksi jättävänsä heidät. Mutta kun hän voimattomana vesissä silmin vaikeni, sanoi Harry kääntyneenä Madgeen päin:

"Äitini, mitä te ajattelisitte miehestä, joka hylkäisi jalon tytön, jonka juuri kuulitte puhuvan?"

"Minä sanoisin häntä kehnoksi raukaksi", vastasi Madge, "ja jos hän olisi minun poikani, en minä enää voisi tunnustaa häntä pojakseni, vaan minun täytyisi kirota hänet".

"Nell, sinä olet kuullut meidän äitimme tuomion", jatkoi Harry. "Minnekkä tahansa sinä menet, sinne minä olen sinua seuraava. Jos pysyt lujana aikeessasi lähteä täältä, niin minä seuraan sinua, me lähdemme yhdessä…"

"Harry! Harry!" huudahti Nell.

Mutta mielenliikutus oli liian valtaava. Nuoren tytön huulet vaalenivat, ja hän vaipui Madgen syliin, joka pyysi insinööriä, Simoa ja Harrya jättää hänet yksin lapsi raukan kanssa.

Yhdeskolmatta Luku.

Nellin häät.

Erottiin, päätettyä olla vielä entistänsä varovammat. Vanhan Silfaxin uhkaus oli niin suora, ett'ei sitä käynyt ylenkatsominen. Pelätä sopi, näet, että vanhalla katujalla kentiesi oli käytettävänään joku keino, jolla hän voi peräti hävittää koko Aberfoylen.

Aseilla varustettuja vartioita sijoitettiin sentähden jokaiselle uloskäytävälle kaivoksesta, käskyllä tarkasti vartioida yöt päivät. Jokainen kaivokseen kuulumaton oli vietävä James Starrin eteen, että hän saisi tietää, kuka mies oli. Ei huolittu kauempaa Coal-Cityn asukkailta salata maanalaista siirtokuntaa vastaan tehtyjä uhkauksia. Kun Silfaxilla ei ollut yhtään tuttua paikalla, niin ei tarvittu pelätä kavallusta. Nellille myöskin ilmoitettiin, mihin varokeinoihin oli ryhdytty, ja vaikkei hän voinut siitä täydelleen rauhoittua, hälveni kumminkin johonkin määrin hänen levottomuutensa. Mutta Harryn päätös seurata häntä kaikkialle, mihin tahansa hän lähtisi, oli enemmän kuin mikään muu taivuttanut häntä lupaamaan jättää pakenemistuumat siksensä.

Sen viikon kuluessa, joka oli lähinnä ennen Nellin ja Harryn häitä, ei elämää Uudessa Aberfoylessa häirinnyt mikään mainittava tapaus. Vaikk'eivät kaivostyömiehet herenneet tuosta järjestetystä vartioimisesta, toipuivat he kumminkin siitä säikähdyksestä, joka oli ollut vähällä karkoittaa heidät kaikesta syvyydessä toimitettavasta työstä.

James Starr jatkoi sillä välin taukoomatta Silfaxin takaa-ajoa. Koska kostonhimoinen vanhus oli vakuuttanut, ett'ei Nell koskaan voisi tulla Harryn puolisoksi, oli arvattava, että hän ei jättäisi mitään keinoa koettamatta, estääksensä tätä avioliittoa. Parasta olisi ollut, jos olisi saatu hänet käsiinsä hänen henkeänsä vahingoittamatta. Tutkimuksia Uudessa Aberfoylessa oli sentähden aljettu uudelleen suurimmalla mahdollisella tarkkuudella. Etsittiin läpi kaikkien käytävien aina ylimpiin kerroksiin asti, jotka johtivat Irvinessä oleviin Dundonald Castlen raunioihin. Syystä arveltiin Silfaxin vanhan linnan kautta pitävän yhteyttä ulkomaailman kanssa, ja että hän joko ostamalla tai varastamalla hankki itselleen tarpeelliset tavarat voidaksensa elättää kurjaa henkeänsä. Ja mitä "Tulinaisiin" tuli, oli James Starr siinä uskossa, että Silfax mahdollisesti oli sytyttänyt jonkun tästä kaivoksen osasta purkautuvan kaasuvirran, ja niin saanut aikaan tuon merkillisen ilmiön. Eikä hän siinä erehtynytkään. Mutta takaa-ajo oli turha.

Tämän alituisen taistelun aikana keksimätöntä olentoa vastaan, oli James Starr onnettomin ihminen maan päällä, vaikk'ei hän antanut kenenkään sitä huomata. Mitä enemmän hääpäivä läheni, sitä suuremmaksi kävi hänen pelkonsa, jonka hän kumminkin oli pitänyt velvollisuutenaan kertoa vanhalle kaivosmestarille, joka pian kävi yhtä levottomaksi kuin hän itsekin.

Vihdoin koitti tuo odotettu päivä.

Silfax ei ollut näyttänyt elon merkkiä.

Jo varhain aamulla oli koko Coal-Cityn väestö liikkeellä. Työt Uudessa Aberfoylessa olivat lakkautetut. Päällysmiehet ja työmiehet tahtoivat osoittaa kunnioitustaan vanhalle kaivosmestarille ja hänen pojalleen. He siten maksoivatkin kiitollisuuden velkaa noille kahdelle rohkealle ja kestävälle miehelle, jotka kaivokselle olivat hankkineet takaisin sen entiset rikkaudet.

K:lo 11 oli vihkiminen määrätty tapahtuvaksi kirkossa Malcolm-järven rannalla.

Tällä tunnilla nähtiin Harry astuvan ulos majasta taluttaen äitiänsä, ja Simo Ford vieden Nelliä.

Heitä seurasi insinööri Starr, levollinen ulkonäöltään mutta mielessänsä pahimpia peläten, ja Jack Ryan, joka oli oikein komeannäköinen säkkipillinpuhaltaja-puvussaan.

Heidän jäljessään kulkivat muut kaivosinsinöörit, Coal-Cityn ylimykset, vanhan kaivosmestarin ystävät ja tutut, kaikki tuon suuren kaivostyömiesperheen jäsenet, jotka olivat Uuden Aberfoylen varsinainen väestö.

Ylhäällä maan pinnalla oli silloin muuan noita paahtavia elokuun päiviä, jotka etenkin pohjoisissa maissa ovat niin rasittavat. Raskas ilma oli tunkeunut alas kaivokseen asti, jossa lämpö oli noussut tavattoman korkeaksi.

Ilma täyttyi sähköllä ilma-aukkojen ja suuren Malcolm-tunnelin kautta.

Ilmapuntari Coal-Cityssä oli laskeunut tuntuvasti, joka siellä oli sangen harvinainen ilmiö. Melkein olisi voinut uskoa rajuilman uhkaavan sen liuskaholvin alla, joka oli summattoman avaran kaivoksen taivaankantena.

Mutta siellä alhaalla ei kukaan välittänyt ilman uhkauksista ulkomaailmassa.

Jokainen oli tilaisuutta varten pukeutunut kauniimpiin vaatteisinsa.

Madgen puku muistutti menneitä aikoja. Hänellä oli päässä toy, niinkuin entisen ajan emännillä, ja hänen hartioillaan oli the rokelay, ruutukas levättinen, jota Skotlannin naiset kantavat varsin somasti ja aistillisesti.

Nell oli päättänyt, ett'ei kukaan saisi nähdä, kuinka liikutettu hän oli. Hän hillitsi sydämensä levotonta tykytystä, salaisen pelkonsa, ja tuon urhoollisen lapsen onnistuikin esiintyä levollinen hymyily huulillaan.

Hän oli yksinkertaisesti puettu, ja tämä yksinkertainen puku, jota hän mieluummin kantoi kuin kaikkia loistavia vaatteuksia, lisäsi vielä enemmän koko hänen olentonsa luonnollista suloutta. Ainoana tukkakoristeena oli hänellä muuan snood, monivärinen nauha, jota nuorien caledoniattarien on tapana kantaa.

Simo Fordilla oli puku, jota ei Walter Scottin kunnianarvoinen tuomari Nicol Jarviekaan olisi moittinut.

Kaikki astuivat uhkeasti koristettua kirkkoa kohti.

Coal-Cityn taivaalta loistivat sähkövalot, jotka tavallista vahvemmat sähkövirrat ravitsivat, ollen yhtä monen auringon näköiset. Kirkas valo täytti koko Uuden Aberfoylen.

Kirkossa levittivät sähkölamput niinikään häikäisevää valoa, ja maalatut ikkunat loistivat tulikaleidoskopien tavoin.

The reverend William Hobson oli toimittava vihkimisen. Hän odotti ovella morsiusparin tuloa.

Juhlasaatto läheni kierrettyänsä Malcolm-järven lahdelman.

Samassa kuului urkujen säveleet tervehtivän tulleita, ja molemmat parit astuivat pastori Hobsonin jälkeen alttarille.

Herran siunausta rukoiltiin ensin kaikille läsnäoleville; sen jälkeen jäivät Harry ja Nell kahden papin eteen, jolla oli pyhä kirja kädessä.

"Harry", sanoi pappi, "minä kysyn sinulta, tahdotko ottaa Nellin aviovaimoksesi, ja vannotko aina rakastavasi häntä?"

"Sen tahdon ja vannon", vastasi nuorukainen vakavalla äänellä.

"Ja sinä, Nell", jatkoi pappi, "kysyn sinulta, tahdotko ottaa Harry Fordin aviomieheksesi, ja…"

Neitonen ei ennättänyt vastata, ennenkuin kauhea pauhina kuului ulkoa.

Eräs niitä suuria penkereenmuotoisia kallioita, joka noin 100 jalan päässä kirkosta oli Malcolm-järven äkkijyrkkänä rantana, oli äkkiä auennut ilman mitään räjähdystä, niinkuin jos sen lohkeemista jo kauan ennen olisi valmistettu. Vesi syöksyi alas syvään kuiluun, jota ei kukaan ennen ollut tiennyt siinä olevan.

Äkkiä näkyi alaskumahtaneiden kalliolohkareiden välissä venonen, jota voimakas käsi meloi nopeasti järven pinnalla.

Tässä veneessä seisoi mustaan kaappuun puettu ukko, jolla oli vanukkeinen tukka ja pitkä valkoinen parta.

Hänellä oli kädessä Davyn lamppu, jossa metallikutouksen suojelema liekki paloi.

Vanhus huusi lujalla äänellä:

"Kaasu! kaasu! Tuhoa teille kaikille! tuhoa!"

Samassa levisi ilmaan tuota keveätä hajua, joka on hiilihappoiselle vetykaasulle omituinen.

Tuo kallion lohkeema oli, näet, raivannut tietä keräytyneelle räjähtävälle kaasulle, joka kohosi holvin kattoa kohti viiden tai kuuden ilmakehän painolla.

Vanhus oli tiennyt, mihin kaasua oli keräytynyt, ja nyt yht'äkkiä avannut sille tien saadaksensa kaivoksen ilman mahdolliseksi räjähtää.

James Starr ja muutamat muut, olivat tällä välin nopeasti lähteneet kirkosta ja kiiruhtaneet rannalle.

"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huudahti kirkon ovella insinööri, joka oli älynyt uhkaavan vaaran.

"Kaasu! kaasu!" toisti vanhus veneestään, jota hän meloi yhä edemmäksi järvelle.

Harry oli morsiamensa ja vanhempainsa kanssa syösnyt ulos kirkosta.

"Ulos kaivoksesta! ulos kaivoksesta!" huusi James Starr.

Jo oli myöhäistä paeta. Vanha Silfax oli valmis täyttämään viimeistä uhkaustansa estääksensä Nellin ja Harryn avioliittoa, vaikka hänen sitä varten täytyikin haudata koko Coal-Cityn väestö hiilikaivoksen raunioihin.

Hänen päänsä yläpuolella liiteli hänen suuri pöllönsä, jonka valkoisessa höyhenpuvussa oli mustia täpliä.

Nyt heittäytyi muuan mies veteen ja ui rivakasti venettä kohti.

Se oli Jack Ryan. Hän koki saavuttaa mielipuolta, ennenkuin hän ennättäisi toimittaa kauhistuttavan tuhotyönsä.

Silfax antoi hänen lähestyä. Hän särki lampun ympärillä olevan lasin, otti ulos palavan sydämen ja heilutti sitä ilmassa.

Kuoleman hiljaisuus vallitsi kauhistuneiden katsojien joukossa. James Starr, joka seisoi tyyneesti odottaen uhkaavaa onnettomuutta, ihmetteli, ett'ei välttämätön räjähdys jo ollut hävittänyt Uutta Aberfoylea.

Silfax, jonka kasvot olivat aivan hurjistuneet, luuli kaasun olevan liian leveän pysyäksensä alhaisemmissa ilmakerroksissa, ja sentähden nousseen ylös ilmaan.

Silfaxin viittauksesta laskeutui pöllö, tarttui kynnellään palavaan sydämeen, kuten se ennen oli tehnyt Dochartin kaivoksen käytävissä, ja alkoi kohota ylös holvikattoa kohti, jota vanhus sille kädellään osoitti.

Hetkinen vaan, ja Uusi Aberfoyle olisi hävinnyt!…

Siinä silmänräpäyksessä kiskoi Nell itsensä Harryn sylistä.

Samalla tyynenä ja haltioissansa kiiti hän järven rannalle.

"Pöllö! pöllö!" huusi hän selvällä äänellä, "tule tänne luokseni! tule tänne luokseni!"

Uskollinen lintu oli, tätä ääntä kuullessaan, hetkisen kahden vaiheilla. Sitten se äkkiä pudotti palavan sydämen veteen, ja laskeutui nopeasti lentäen immen jalkojen juureen.

Ylempiin räjähtäviin ilmakerroksiin, joissa ilma oli kaasulla täytettyä, se ei ollut ennättänyt.

Silloin kaikui hirveä huuto kaivoksessa … viimeinen, jonka vanha Silfax päästi.

Samassa kuin Jack Ryan ojensi kätensä tarttuaksensa veneen laitaan, oli vanhus, nähdessään kostonsa raukeavan tyhjiin, heittäytynyt veteen.

"Pelastakaa hänet! pelastakaa hänet!" huusi Nell tuskastuneella äänellä.

Harry kuuli hänen huutonsa. Hän heittäytyi vuorostansa veteen, saavutti pian Jack Ryanin ja sukelsi monta kertaa.

Mutta hänen ponnistuksensa olivat turhat.

Malcolm-järvi ei luopunut saaliistaan. Sen niin odottamatta nostetut aallot olivat iäksi helmaansa sulkeneet ukko Silfaxin.

Kahdeskolmatta Luku.

Vanhan Silfaxin taru.

Kuusi kuukautta näiden tapausten jälkeen toimitettiin kirkossa Malcolm-järven rannalla niin oudolla tavalla keskeytetty Harry Fordin ja Nellin vihkiminen. Kun pastori Hobson oli siunannut heidän liittonsa, palasi nuori pariskunta, jotka vielä olivat suruvaatteissa, kaivosasuntoon.

James Starr ja Simo Ford, nyt vapautettuina kaikesta levottomasta huolesta, johtivat ilomielin puhetta häissä, joita juotiin seuraavaan päivään saakka.

Tämän muistettavan tapauksen kunniaksi saavutti Jack Ryan, joka oli pukeutunut säkkipillinsoittajan asuun, sen merkillisen kolmikertaisen taidon, että koko hääjoukon mieltymyshuutojen raikuessa puhalsi säkkipillillään, tanssi ja lauloi, kaikki yht'aikaa.

Ja seuraavana päivänä alkoivat taas työt sekä ylhäällä päivän valossa että alhaalla syvyydessä, niinkuin tavallista James Starrin johdolla.

Että Harry ja Nell olivat onnelliset, sitä emme tarvitse lisätä. Nämä niin kovaa kokeneet ihmiset saivat yhdistyksessään ansaitun onnen.

Mitä Simo Fordiin, Uuden Aberfoylen kunnia-kaivosmestariin tulee, niin hän arveli elää kyllin kauan viettääksensä kultahäitä Madgensa kanssa, joka ei myöskään puolestansa mitään enemmin halunnut.

"Ja kultahäitten jälkeen, miksikä ei vielä toiset?" sanoi Jack Ryan. "Kahdet kultahäät eivät olisi liiaksi teille, hra Simo!"

"Siinä olet oikeassa poikaseni", vastasi vanha kaivosmestari tyyneesti. "Mikä ihme olisikaan elää kahdensadan vuotiaaksi Uuden Aberfoylen ilma-alassa, tässä paikassa, jossa eivät ulkona raivoovat rajuilmat tunnu?"

Suotiinko Coal-Cityn asukkaiden tosiaankin viettää tätä juhlaa? Sen tulevaisuus on osoittava.

Kaikissa tapauksissa löytyi ainakin yksi lintu, joka näytti elävän erinomaisen pitkäikäiseksi, nimittäin vanhan Silfaxin pöllö. Sen nähtiin ensin kiertelevän kaivoksen holvin laessa. Mutta vaikka Nell koki pidättää sitä luonansa, pakeni se kumminkin muutamana päivänä vanhuksen kuoleman jälkeen teille tietämättömille. Ihmisten seura ei nähtävästi ollut sille mieleen, enemmän kuin sen entiselle isännällekään, ja sitä paitsi näkyi se selvästi vihaavan Harrya; se oli mustasukkainen hänelle, joka ensin oli vienyt pois Nellin ja sitten, häilyen syvyyden ylitse, oli taistellut sen kanssa neidon ja omasta elämästänsä.

Sittemmin näki Nell pöllöä vaan pitkien väliaikojen kuluttua ja silloin liitelevän Malcolm-järven ylitse.

Tahtoiko se jälleen nähdä entistä ystäväänsä? Vai tahtoiko se läpitunkevilla katseillaan tutkia sen kuilun pohjaa, joka oli nielassut Silfaxin.

Kumpaakin selitystä uskottiin, sillä pöllö kävi viimein taruksi, josta Jack Ryan sepitti monta haaveellista kertomusta.

Tämän iloisen toverin ansio on, että vieläkin Skotlannissa talvi-iltoina lauletaan runoa pöllöstä ja vanhasta Silfaxista, muinaisesta katujasta Aberfoylen kaivoksissa.