YHDEKSÄS KIRJA (continued 2)

Sukua tälle pohjaltaan synkälle maailmankatsomukselle on toisinaan ilmoille puhkeava surunvoittoinen käsitys ihmiselosta, joka lyhyydestään huolimatta on niin täynnä tuskaa ja vaivaa, että moni usein kaihoten ikävöi kuolemaa. Mutta moinen mielensuunta ei vie Herodotosta toimettomaan pessimismiin. Päinvastoin. Elämää on juuri semmoisenaan, ylivoimaisine rajoituksineen ja kaikkine siitä johtuvine vastuksineen, miehekkäästi katsottava suoraan silmiin. Ja elämää kannattaa elää, sillä — Herodotos on helleeni ja Joonian hengen lapsi. Ihmiselon säälittävyys saa hänet vain lämmöllä ottamaan osaa ihmiskohtaloihin. "Herodotos iloitsee hyvien ja suree huonojen kanssa", lausuu muuan muinaisajan kirjailija. Mutta enimmäkseen hän ei välittömästi lausu moraalisia tuomioita: hänen siveellinen peruskantansa kuvastuu parhaiten siitä näkökohdasta, mistä hän katselee tapauksia.

Herodotoksen harrastus ulottuu kauas yli oman kansallisuuden rajojen. Ollakseen kreikkalainen hän on harvinaisen laajasydäminen, ennakkoluuloton ja suvaitsevainen vieraita kansoja ja niiden tapoja kohtaan, eikä hänessä ole merkkiäkään maanmiestensä tavallisesta "barbaarien" halveksumisesta. Milloin hän viimeksi mainituilla tapaa kiitettäviä ominaisuuksia, hän on valmis näistä huomauttamaan ja menee joskus liiankin pitkälle muiden kansojen ihailussa; niinpä hän varsinkin Egyptin sivistystä kohtaan ilmaisee miltei pyhää kunnioitusta. Eikä hänen lämpönsä Kreikan vapaustaistelijoita kohtaan estä häntä lausumasta tunnustusta heidän vihollisilleenkaan.

Herodotoksen pyrkimys etsiä välitöntä yliluonnollista vaikutusta kaikessa, yksin siinäkin, missä luonnollinen selitys on silmiinpistävä, himmentää hänen historiallista katsettaan, niin että hän ei koetakaan syventyä toimivien henkilöiden sielullisiin vaikuttimiin ja tunkeutua tapausten sisimpään syy- ja seuraussarjaan. Usein hän ei kyllin erota olennaista epäolennaisesta. Hänen tutkimustapaansa onkin sanottu "puolihistorialliseksi"; se määrä järki- ja kokemusperäistä kritiikkiä, joka Herodotoksella oli käytettävänään, ei tietenkään täytä niitä vaatimuksia, joita nykyaikainen käsitys historiankirjoittajalle asettaa. Mutta silti ei suinkaan saata kieltää hänellä olevan kritiikkiä. Hän erottaa tarkasti toisistaan taruperäisen ja historiallisen; oman heimonsa taruja hän näkyy uskovan vain mikäli niitä tukevat muiden kansojen kertomukset. Useita taruja hän tulkitsee käyttämällä järkiperäistä selitystapaa, mihin toisinaan kyllä varsin omituisella tavalla yhtyy lapsellinen herkkäuskoisuus.

Jos on olemassa eri esityksiä samasta tapauksesta, asettaa Herodotos mielellään ne rinnakkain lukijan eteen jättäen tämän ratkaistavaksi, mitä niistä milloinkin on pidettävä uskottavimpana. Välistä taas hän itse nimenomaan kannattaa jotain tiettyä esitystä koettaen tukea sitä — usein kylläkin avuttomalla — perustelullaan. Esimerkkinä hänen kriitillisestä menettelystään mainittakoon, että hän Egyptissä ollessaan kävi eri paikoissa varta vasten todentamassa, että hänen sieltä täältä saamansa tiedot pitivät yhtä. — Useita muistitietoja hän on säilyttänyt semmoisinaan yrittämättä keskenään sovitella eri toisintoja. Ja siitä on jälkimaailma hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa, koska totuuden selville saaminen siten käy mahdolliseksi.

Ja Herodotoksen käyttämä kritiikki on rehellistä. Hän pitää jyrkästi erillään omat näkemänsä siitä, mitä muilta on kuullut, sekä ilmaisee aina, milloin hän esittää vain omia arveluitaan. Hän katsoo velvollisuudekseen kertoa asiat sellaisina, kuin hän ne on kuullut, ja julistaa yleispäteväksi, koko teokseensa soveltuvaksi periaatteeksi, että hänen tulee kertoa kaikki, mitä kerrotaan, mutta että hänen ei suinkaan tarvitse kaikkea uskoa. Hänen on siten joskus pakko lausua monelle kenties ikäviäkin totuuksia; toisinaan taas hän jonkinmoisesta hienotunteisuudesta tai säälistä tahallaan jättää nimeltä mainitsematta huonoon huutoon joutuneita henkilöitä.

Varsinaisesta lähdetutkimuksesta ei ylimalkaan voi olla puhetta. Varmaa on, että Herodotos on edeltäjiltään perinyt paljon. Hekataiokselta, joka tässä kohden on ensi sijassa mainittava, hän on esim. ottanut useita Egyptiä koskevia tietoja, eräältä toiselta kirjailijalta hän mahdollisesti on saanut luettelot Persian valtakunnan satraappikunnista sekä Kserkseen myötä sotaretkelle seuranneista kansoista. Erinäisissä tapauksissa hän on kopioinut muistomerkkien piirtokirjoituksia. Teoksensa maan- ja kansatieteellisissä osissa hän nojautuu myös omiin havaintoihinsa jne. Vihdoin on, mitä erittäinkin tulee persialaissotien esitykseen, joka historiallisessa katsannossa on Herodotoksen teoksen arvokkain osa, tärkeänä pohjana ollut suusanallinen traditio; siinä kohden näet hänellä oli tilaisuutta käyttää hyväkseen sellaisten henkilöiden kertomuksia, joiden likeiset sukulaiset monesti olivat mieskohtaisesti ottaneet osaa tapausten kulkuun.

Herodotokselle oli ominainen sammumaton tiedonhalu, joka ajoi hänet vaivoista välittämättä mikäli mahdollista itse ottamaan kaikesta selvän. Suhteellisesti nuoren kulttuurin edustajana hän suuntasi avonaisen katseensa joka taholle, suureen yhtä hyvin kuin pieneen. Kun lisänä oli ylimalkaan terve arvostelukyky, ovatkin hänen omiin näkemiinsä perustuvat tiedot yleensä luotettavia.

Toiselta puolen on myönnettävä, että Herodotos usein liian herkästi uskoi niitä sepustuksia, joita vieraat papit, temppelivirkailijat, oppaat ym. muutenkin kaikkeen ihmeelliseen kallistuvalle kreikkalaiselle matkamiehelle uskottelivat, varsinkin kun he hyvin tuntien helleenien taruston osasivat sovittaa tämän kanssa sopusointuun oman kansansa sadut.

Pahoja erehdyksiä on hänelle myös tuottanut puutteellinen maailmanrakenteen ja luonnon tuntemus, jonka siihenastiseenkaan ennätykseen hän ei ollut täydellisesti perehtynyt. Edelleen hän tekee laskuopillisia virheitä, ja hänen ajanmäärityksensä ovat epätäsmällisiä, syystä että hän noudattaa keskenään soveltumattomia kronologisia järjestelmiä.

Myöhemmin syytettiin Herodotosta tarujen, jopa suorastaan valheiden esittämisestä. Uudempi tutkimus on kuitenkin erinäisissä tapauksissa todistanut, että monessa niistä ihmeellisistä kertomuksista, jotka hänen aikalaisistaan, joskus kertojasta itsestäänkin, tuntuivat uskomattomilta, sittenkin usein piilee jokin määrä totuutta.

Arveluttavampi kenties on toinen, niin ikään vanhalla ajalla tehty syytös, joka koskee Herodotoksen puolueellisuutta. On olemassa erityinen Plutarkhoksen sepittämä kirjoitus "Herodotoksen pahansuopuudesta", jossa väitetään hänen tahallisesti esittäneen toisia kreikkalaisia valtioita ja henkilöitä hyvässä, toisia huonossa valossa. Tämä osaksi loukatun paikallis-isänmaallisuuden synnyttämä syytös ei ole aivan perätön. On ilmeistä, että Herodotos yleensä kuvailee erityisen myötätuntoisesti ateenalaisia, jota vastoin hän jonkin verran koettaa vähentää muiden, kuten esim. korinttolaisten, ansioita. Themistokleen nerokkuutta hän ei saata kieltää, mutta suo tälle niin vähän tunnustusta kuin suinkin ja olettaa hänessä aina itsekkäitä pyyteitä. Selityksensä tämä seikka saa Herodotoksen läheisistä suhteista Perikleen piiriin, jonka käsityksen edellisen polven toimivista henkilöistä hän tahtomattaankin tuli omaksuneeksi. Joka tapauksessa hänen Ateenan ihailunsa aiheutti vankka vakaumus tämän valtion ratkaisevasta merkityksestä Hellaan vapaustaistelussa. Ateenan puolustaminen samoin kuin hyökkäykset eräitä toisia Kreikan valtioita vastaan johtuvat sitä paitsi myös siitä, että niihin aikoihin, jolloin Herodotos valmisteli teostaan, vallitsi tyytymättömyys Ateenan ylivaltaan, mikä tyytymättömyys sittemmin puhkesi peloponnesolaissotana ilmi; ja tällöin koetettiin selittää ateenalaisten koko entinenkin toiminta huonompaan päin. — Tässä yhteydessä saattaa vielä mainita sen kertomuksen, jonka mukaan Herodotos oli ateenalaisilta saanut kymmenen talenttia eräästä näitä miellyttävästä luennosta; mutta on kuitenkin epävarmaa, pitääkö tämä tieto paikkansa.

On luonnollista, että sellaista teosta kuin Herodotoksen ei ole arvosteltava samalla tavoin kuin nykyaikaista historiallista teosta. Se on näet samalla kaunokirjallinen tuote, jota voi verrata historialliseen romaaniin. Kun esim. tekijä selostaa kahdenkeskisiä vuoropuheluja, salaisia neuvotteluja ym., ei tietysti voi olla kysymystäkään, että näitä esityksiä olisi pidettävä historiallisina todistuskappaleina: kirjoittaja toimii tällöin vapaasti luovana runoilijana. — Samainen epätieteellinen taipumus näyttäytyy siinäkin, että Herodotos erityisesti rakastaa legendamaisia tapauksia sekä tarun ja todellisuuden välimailta valittuja henkilöitä — sellaisia, joitten kuvaamisessa kertoja jotenkin esteettömästi voi noudattaa mielikuvitustaan.

Jos jo Herodotoksen "Historia-teoksen" romaania lähentelevä sävy oikeuttaa meitä pitämään sitä taideteoksena, niin vertailun tekee vielä oikeutetummaksi itse teoksen sommittelu. Yllä mainitsemamme johtava aate tekee näet sen suurin piirtein eheäksi kokonaisuudeksi. Ja eepillistä vaikutusta lisäävät ne lukemattomat eripituiset, pääjuoneen kiinteästi tai höllästi juotetut välikertomukset, joita tekijä mitä anteliaimmin taritsee.

Herodotoksen esitystapa on havainnollista, vilkasta ja vaihtelevaa, mutta samalla levollista, mitkä ominaisuudet juuri ovatkin asettaneet hänet kaikkien aikojen etevinten kertojain riviin. Jo vanhalla ajalla verrattiin hänen tyyliään verkalleen vierivään virtaan. Usein se tuoreudessaan johdattaa mieleen suullisen esityksen, mikä jonkin verran kaiketi johtuu siitä, että pohjana ovat toisten henkilöiden suusanalliset kertomukset. Mutta osaksi tämä varmaan tulee myös siitä, että ainakin erinäisiä teoksen kohtia on ennen lopullista kirjaanpanoa luettu julki. Suullista esitystä muistuttavat esim. monet viittaukset aikaisemmin sanottuun, saman asian toistelut, lausejaksojen katkomiset ym.

Herodotoksen tyyli on vielä sangen kehittymätöntä ja osoittaa, kuinka alullaan kreikkalainen suorasanainen esitys vielä hänen aikanaan oli. Silti olisi kuitenkin väärin olettaa, että Herodotos ei lainkaan olisi tuntenut silloisen puhetaidon sääntöjä. Tarkempi tutkimus on näet osoittanut hänen kylläkin osaavan käyttää hyväkseen eräitä retoriikan ohjeita.

Se kieliasu, johon Herodotos on teoksensa pukenut, ei semmoisenaan edusta vasituista kansanmurretta, vaan on kirjakieltä (ns. "sekoitettua", nuorempaa Joonian murretta). Joonian murre, jonka Herodotos, kuten edellä mainittiin, hyvin tunsi, oli muuten se kielenparsi, jonka kreikkalaisen proosan ensimmäiset viljelijät — luonnonfilosofit, logografit ym. — olivat omaksuneet ja jota enimmäkseen käytettiin suorasanaisessa esityksessä, kunnes Attikan kieli astui sen sijalle.

Mainitsimme aikaisemmin, että kuolema näyttää estäneen Herodotosta saamasta teostaan lopullisesti valmiiksi. Sitä niin ikään jo mainitsemaamme väitettä, että teos alkujaan oli suunniteltu jatkettavaksi pitemmälle, kuin mihin se nyt päättyy, on muun muassa perusteltu sillä, että tekijä eräissä kohdin lupaa myöhemmin palata johonkin kysymykseen, mutta jättääkin lupauksensa täyttämättä. On myös vedottu teoksen muka katkonaiseen loppuun. Epäilemättä on, kuten alumpana on huomautettu, viimeinen silotus ja tasoitus jäänyt suorittamatta, mutta sittenkään ei ole riittävää syytä pitää teosta semmoisenaan keskeneräisenä. Moni lupaus on työn varrella saattanut unohtua, taikka sitten ei ole myöhemmin tarjoutunut sopivaa tilaisuutta sen täyttämiseen. Se ajankohta, johon teos nyt päättyy — Sestoksen valloitus v. 479 e.Kr. — ei tosin lopettanut kreikkalaisten ja persialaisten välistä sotaa, mutta oli kuitenkin tavallaan käänteentekevä, koska siitä perin kreikkalaisten puolustussota muuttuu hyökkäyssodaksi, minkä vuoksi saattaa hyvin ajatella tekijän alun pitäen päättäneen pysähtyä siihen tapaukseen.

Mitään määrättyä nimitystä ei Herodotoksen "Historia-teoksella" alkujaan ollut, vaan se oli luultavasti vain tunnettu nimellä "Historiat". Toinen, kirjallisuudessa usein esiintyvä nimitys, Muusat, (Runottaret) johtuu siitä, että Aleksandrian oppineet myöhemmin jakoivat teoksen yhdeksään kirjaan.