SEITSEMÄS KIBJA. (continued 2)

150. Näin kertovat argolaiset itse näistä tapauksista. Mutta helleenien kesken kerrotaan myös toisin, nimittäin että Xerxes oli lähettänyt kuuluttajan Argokseen, ennenkuin hän lähti sotaretkelle Hellasta vastaan. Ja perille tultuaan kerrotaan airuen lausuneen: "Argoksen miehet, kuningas Xerxes lausuu teille näin: me olemme sitä mieltä, että kantaisämme on Perses, Perseuksen, Danaen pojan, poika, joka syntyi Kefeuksen tyttärestä Andromedasta. Siten polveudumme tavallaan teistä. Ei ole siis kohtuullista, että lähdemme sotaretkelle esi-isiämme vastaan ja että te, muita auttaen, asetutte meitä vastaan, vaan tulee teidän pysyä erillänne ja alallanne. Sillä jos minulle käy mieltäni myöten, en ole kunnioittava keitään enemmän kuin teitä." Tämän kuultuaan kerrotaan argolaisten, jotka pitivät asiaa tärkeänä, aluksi olleen lupaamatta tai pyytämättä mitään. Mutta kun helleenit koettivat saattaa heidät liittoonsa, niin he, käsittäen, että lakedaimonilaiset eivät antaisi heille osaa päällikkyydessä, vaativat tätä, jotta siten saisivat tekosyyn pysyäkseen alallaan.

151. Tämän esityksen kanssa pitää yhtä myös seuraava, helleenien kertoma kohtaus, joka sattui useita vuosia näiden tapausten jälkeen. Memnonilaisessa Susassa osuivat jollakin asialla olemaan atenalaisten sanansaattajina Kallias, Hipponikoksen poika, ynnä hänen seurassaan sinne matkanneet. Samaan aikaan lähettivät myös argolaiset sanansaattajia Susaan kysymään Xerxeen pojalta Artaxerxeeltä, vieläkö heidän Xerxeen kanssa solmimansa ystävyys, josta he itse pitivät kiinni, pysyi voimassa, vai katsoiko kuningas heitä vihollisikseen. Siihen kuningas Artaxerxes virkkoi, että ystävyys kyllä pysyi voimassa ja ettei hän pitänyt mitään kaupunkia Argosta rakkaampana.

152. Lähettikö nyt todella Xerxes tuolla tavoin puhuvan kuuluttajan Argokseen ja lähtivätkö argolaisten sanansaattajat Susaan kysymään Artaxerxeeltä heidän ystävyydestään, sitä en saata täsmälleen sanoa enkä siitä esitä mitään arvelua, vaan ilmoitan juuri sen, mitä argolaiset itse kertovat. Mutta sen verran minä ymmärrän, että jos kaikki ihmiset toisivat yhteen paikkaan nähtäväksi omat onnettomuutensa, vaihtaakseen niitä lähimmäistensä kanssa, niin kukin tarkastettuaan lähimmäistensä onnettomuuksia mielellään veisi omat tuomansa takaisin. Niinpä ei ole argolaistenkaan menettely niinkään paljoa häpeällisempi kuin muitten. Minä olen velvollinen kertomaan, mitä kerrotaan, mutta en suinkaan ole velvollinen kaikkea uskomaan; ja tämä sanani pitäköön paikkansa joka kertomukseeni nähden. Kerrotaanhan niinkin, että juuri argolaiset ne olivat kutsuneet persialaisen Hellaaseen, koska heidän oli käynyt huonosti sodassa lakedaimonilaisia vastaan ja he siis halusivat vaikka mitä ennemmin kuin jäädä silloiseen surkeaan tilaansa.

153. Näin on argolaisista sanottu. Mutta Sikeliaan tuli niiden muiden, liittolaisten lähettämien sanansaattajien muassa, joitten tuli ryhtyä keskusteluihin Gelonin kanssa, myös lakedaimonilaisten luota Syagros. Tämän Gelonin esi-isä, Gelan asuttaja, oli kotoisin Triopionin ääressä sijaitsevasta Telos-saaresta. Hän näet ei jäänyt kotiinsa, silloin kun Rhodoksen lindolaiset ja Antifemos perustivat Gelan. Aikaa myöten pääsivät hänen jälkeläisensä maanalaisten jumalatarten ylipapeiksi ja pysyivät tässä toimessa, sittenkuin Telines oli sen hankkinut itselleen seuraavalla tavalla. Muutamat puolueriidassa tappiolle joutuneet gelalaiset olivat paenneet Maktorionin kaupunkiin. Heidät Telines toi takaisin Gelaan, käyttämättä mitään sotavoimaa, vaan ainoastaan mainittujen jumalatarten pyhien esineiden avulla. Mistä hän ne oli saanut tai hankkinut itselleen, sitä en saata sanoa. Joka tapauksessa hän, niihin luottaen, toi gelalaiset takaisin. Ja hän teki sen sillä ehdolla, että hän itse ja hänen jälkeläisensä pääsisivät jumalatarten ylipapeiksi. Ja katsoen siihen, mitä Telineestä olen saanut tietää, on ihme sekin, että hän moisen teon suoritti. Sillä sellaisia tekoja en luule joka miehen toimittavan, vaan ne vaativat rohkeata mieltä ja miehekästä voimaa. Mutta nytpä Sikelian asukkaat kertovat hänen päinvastoin olleen naisellisen ja jotenkin hempeähkön miehen.

154. Niin siis Telines oli saanut tämän kunniatoimen. — Mutta Kleandroksen, Pantareen pojan kuoltua, joka seitsemän vuotta oli ollut Gelan itsevaltiaana ja oli saanut surmansa erään Sabyllos nimisen gelalaisen kädestä, anasti yksinvaltiuden Hippokrates, Kleandroksen veli. Hippokrateen itsevaltiaana ollessa oli Gelon, Telines ylipapin jälkeläinen, samoinkuin monet muut, kuten Ainesidemos, Pataikoksen poika, Hippokrateen henkivartijana. Mutta jonkun ajan kuluttua hänet urhoollisuutensa vuoksi nimitettiin koko ratsuväen päälliköksi. Sillä Hippokrateen piirittäessä kallipolilaisia, naxolaisia, zanklelaisia, leontinoilaisia ja lisäksi vielä syrakusalaisia ynnä lukuisia barbareja Gelon esiintyi näissä sodissa mitä loistavimmalla tavalla. Eikä mainitsemistani kaupungeista yksikään, lukuunottamatta Syrakusaa, välttynyt joutumasta Hippokrateen orjuuteen. Syrakusalaiset taas, jotka olivat kärsineet tappion Eloros-joen rannalla, pelastuivat korintolaisten ja kerkyralaisten avulla, ja nämä pelastivat heidät aikaansaamalla sellaisen sovinnon, että syrakusalaiset luovuttivat Kamarinan Hippokrateelle. Kamarina kuului näet vanhastaan syrakusalaisille.

155. Mutta Hippokrateen oltua itsevaltiaana yhtä monta vuotta kuin hänen veljensä Kleandros, kohtasi kuolema hänetkin Hyblan kaupungin luona, kun hän oli lähtenyt sotaretkelle sikelialaisia vastaan. Silloin Gelon oli puolustavinaan Hippokrateen poikien, Eukleideen ja Kleandroksen oikeutta näiden maanmiehiä vastaan, jotka eivät enää tahtoneet olla heidän alamaisinaan; mutta tosiasiassa hän, masennettuaan taistelussa gelalaiset, riisti Hippokrateen pojilta hallituksen ja hallitsi itse. Tämän myötäkäymisen jälkeen hän vei rahvaan ja omien orjiensa, niin sanottujen kyllyrien karkoittamat, gamoreiksi nimitetyt syrakusalaiset Kasmene-kaupungista takaisin Syrakusaan, jolloin hän sai haltuunsa tämänkin. Sillä Gelonin lähestyessä jätti syrakusalaisten rahvas Gelonin haltuun kaupunkinsa ja oman itsensä.

156. Mutta saatuaan valtaansa Syrakusan Gelon vähemmän välitti Gelan hallituksesta ja jätti sen veljelleen Hieronille. Sen sijaan hän vahvisti Syrakusaa, ja Syrakusa oli hänelle kaikki kaikessa. Ja ennen pitkää se alkoi kohota ja kukoistaa. Sillä ensiksikin Gelon toi kaikki kamarinalaiset Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet sekä hävitti Kamarinan kaupungin; sitten hän teki useammille kuin toiselle puolelle gelalaisista maanmiehistään samoin kuin kamarinalaisille. Ja kun piiritetyt Sikelian megaralaiset sopimuksen nojalla olivat antautuneet, niin hän toi heidän varakkaansa, jotka juuri olivat panneet vireille sodan häntä vastaan ja siitä syystä odottivat joutuvansa tuhon omiksi, Syrakusaan ja antoi heille kansalaisoikeudet. Megaralaisten rahvaan taas, joka ei ollut syypää tähän sotaan eikä odottanut mitään pahaa kärsivänsä, hän niinikään toi Syrakusaan, mutta möi sen vietäväksi muuanne Sikeliasta. Samoin hän myös teki Sikelian euboialaisille, kohdellen eri kansanluokkia eri tavoin. Näin hän teki kummankin kaupungin asukkaille, koska piti rahvasta mitä hankalimpina asuintovereina.

157. Moisella tavalla oli siis Gelonista tullut mahtava itsevaltias. Mutta nyt, kun helleenien sanansaattajat saapuivat Syrakusaan, niin he menivät hänen puheilleen ja lausuivat näin: "Meidät ovat lakedaimonilaiset ynnä näiden liittolaiset lähettäneet pyytämään sinua kanssansa liittoon barbaria vastaan. Varmaankin olet jo kuullut, että hän lähestyy Hellasta, että Persian mies aikoo tehdä sillan Hellespontoksen poikki, tuoda koko itämaisen sotajoukkonsa Aasiasta, ja lähteä sotaretkelle Hellaaseen, näennäisesti marssiakseen Atenaa vastaan, mutta todellisuudessa aikoen saattaa koko Hellaan valtaansa. Koska nyt olet kohonnut suureen mahtavuuteen etkä, Sikelian hallitsijana ollen, vallitse vähintä osaa Hellaasta, niin tule niiden avuksi, jotka aikovat pelastaa Hellaan, ja ota itse osaa sen pelastamiseen. Sillä koko Hellaan kokoontuminen on aikaansaanut suuren sotavoiman, ja me vedämme vertoja niille, jotka meitä vastaan hyökkäävät. Mutta jos toiset meistä pettävät, toiset eivät tahdo auttaa, ja se osa Hellasta, mikä on terveenä, on vähäinen, niin silloin kyllä pyörii vaara, että koko Hellas sortuu. Sillä älä toivo, että kun persialainen taistelussa on meidät kukistanut, hän ei tule sinun luoksesi, vaan pidä sinä vain sitä ennen varasi. Jos meitä autat, puolustat näet itseäsi. Ja hyvin harkittua hanketta seuraa tavallisesti hyvä loppu."

158. Näin he puhuivat. Mutta Gelon vastasi kiivaasti näin sanoen: "Hellaan miehet, te pidätte julkeata puhetta, kun olette uskaltaneet tulla pyytämään minua liittolaiseksi barbaria vastaan. Silloin kun oli syttynyt sota minun ja karkhedonilaisten välillä ja minä pyysin teitä kerallani käymään barbari-sotajoukon kimppuun sekä panin sydämellenne, että kostaisitte egestalaisille Dorieuksen, Anaxandrideen pojan surman, ja lupasin avustaa teitä kauppapaikkojen vapauttamisessa, joista teille on koitunut suurta hyötyä ja voittoa, silloin te itse ette tulleet auttamaan minua ja kostamaan Dorieuksen surmaa. Ja, teidän varaanne jääden, olisi nyt kaikki tämä barbarien vallassa. Mutta asiat ovat kääntyneet meille onneksi ja parempaan päin. Vaan nyt vasta, kun sota on tehnyt kiertokulkunsa ja saapunut teillekin, muistuu mieleen Gelon. Mutta vaikka teidän puoleltanne olen kohdannut halveksumista, en tahdo olla teidän kaltaisenne, vaan olen valmis auttamaan ja asettamaan kaksisataa kolmisoutua, kaksikymmentätuhatta raskasaseista, kaksituhatta hevosmiestä, kaksituhatta jousimiestä, kaksituhatta linkoojaa ja kaksituhatta kevytaseista ratsastajaa. Ja minä sitoudun hankkimaan viljaa koko helleenien sotajoukolle siksi ajaksi, minkä sota kestää. Ja tämän minä lupaan sillä ehdolla, että minä pääsen helleenien ylipäälliköksi ja johtajaksi barbaria vastaan. Mutta muulla ehdolla en tahtoisi itse tulla enkä lähettää muitakaan."

159. Tämän kuultuaan ei Syagros voinut itseään hillitä, vaan lausui näin: "Kyllä tosiaan pelopidi Agamemnon kovasti vaikeroisi, jos kuulisi Gelonin ja syrakusalaisten riistäneen spartalaisilta johdon. Mutta älä enää mainitse mitään siitä ehdoituksesta, että meidän tulisi sinulle luovuttaa ylijohto. Vaan jos tahdot auttaa Hellasta, niin tiedä, että olet oleva lakedaimonilaisten johdon alaisena. Jos siis et tahdo alistua hallittavaksi, niin älä tule avuksikaan."

160. Kun Gelon kuuli Syagroksen tylyt sanat, lausui hän lopuksi näin: "Oi spartalainen vieras, kun ihmistä kohtaan syydetään herjauksia, joutuu tavallisesti hänen mielensä kuohuksiin. Mutta vaikka puheesi on osoittanut röyhkeyttä, et kuitenkaan ole saattava minua vuorostani esiintymään sopimattomasti. Vaan koska te niin kiivaasti pidätte kiinni ylijohdosta, olisi luonnollista, että minä, vielä enemmän kuin te, siitä pitäisin kiinni, minä, joka olen paljoa suuremman sotajoukon ja monta vertaa lukuisampien laivojen johtaja. Mutta koska tämä ehdoitus on niin kovin vastenmielinen teille, tahdomme mekin jossakin kohden peräytyä entisestä vaatimuksestamme. Jos siis te johdatte maasotajoukkoa, johdan minä laivastoa. Mutta jos teitä haluttaa johtaa merellä, tahdon minä johtaa maajoukkoa. Ja teidän täytyy joko tyytyä tähän tai mennä matkoihinne, vailla tämmöisiä sotatovereita."

161. Tämän esityksen siis Gelon teki. Mutta atenalaisten sanansaattaja ehätti lakedaimonilaisen edelle ja vastasi näin: "Oi syrakusalaisten kuningas, ei johtajan, vaan sotajoukon tarpeessa on Hellas meidät luoksesi lähettänyt. Mutta näyttää siltä kuin et sinä tahtoisi lähettää sotajoukkoa muulla ehdolla, kuin että itse pääset Hellaan ylijohtajaksi, ja että vain halusta tähän olet tuova sotajoukkosi. Niin kauan kuin nyt pyysit johtaa koko helleeniläistä sotajoukkoa, oli meille atenalaisillo kyllin pysyä alallamme, koska ymmärsimme lakonilaisen jaksavan puhua meidän molempienkin puolesta. Mutta koska luovut koko sotajoukon johdosta ja pyydät vain laivaston päällikkyyttä, niin on asianlaita tämä. Vaikkakin lakonilainen sallisi sinun olla sen päällikkönä, niin me emme kuitenkaan ole sitä sallivat. Sillä se on meidän, jos nimittäin eivät lakedaimonilaiset itse sitä halua. Jos siis nämä tahtovat sitä johtaa, emme me pane vastaan, mutta kenenkään muun emme aio sallia olla laivaston päällikkönä. Suottahan olisimme silloin itsellemme hankkineet suurimman merivoiman helleenein kesken, jos myöntäisimme johdon syrakusalaisille — me atenalaiset, jotka muodostamme vanhimman kansan ja olemme ainoat helleenit, jotka emme ole muualta siirtyneet. Atenalaisten keskuudestahan runoilija Homeroskin sanoi sen miehen tulleen Ilioniin, joka parhaiten osasi asettaa taistorintamaan ja järjestää sotajoukon. Niinpä ei meitä ollenkaan voi moittia, kun näin puhumme."

162. Gelon vastasi näin: "Atenalainen vieras, näyttää siltä kuin teillä olisi käskijöitä, mutta ei tulisi olemaan käskettäviä. Koska nyt kuitenkin, missään kohden myöntymättä, tahdotte kaikkea, niin lähtekää, kuta pikemmin, sitä parempi, takaisin ja ilmoittakaa Hellaalle, että sen vuodelta on riistetty kevät." Sen lausunnon merkitys on tämä. Samoinkuin on selvää, että vuodessa kevät on arvokkain, samoin oli helleenien sotajoukossa Gelonin sotavoima arvokkain. Hän oli siis sitä mieltä, että kun Hellaalta oli riistetty liitto hänen kanssaan, oli ikäänkuin jos vuodelta olisi riistetty kevät.

163. Näin siis Gelonin kanssa neuvoteltuaan helleenien sanansaattajat purjehtivat tiehensä. Senvuoksi Gelon, joka pelkäsi, että helleenit eivät voisi päästä voitolle barbarista, ja piti kovana ja sietämättömänä tulla Peloponnesokseen ja joutua lakedaimonilaisten hallittavaksi, vaikka itse oli Sikelian itsevaltias, heitti sikseen sen tien ja kääntyi toiselle. Sillä heti saatuaan tietää persialaisen astuneen Hellespontoksen yli, hän lähetti erään Kos-saaren miehen, Kadmoksen, Skytheen pojan, kolmella viisikymmenairokkaalla Delfoihin, mukanaan paljon rahaa ja huulillaan ystävällisiä sanoja, odottamaan, mille puolelle taistelu kallistuisi; ja jos barbari voittaisi, tulisi hänen antaa tälle rahat sekä maata ja vettä niiden puolelta, joita Gelon hallitsi, mutta jos helleenit voittaisivat, tuli hänen tuoda ne takaisin.

164. Mainittu Kadmos oli ennen näitä tapauksia isältään vastaanottanut Kos-saaren vahvaksi lujitetun itsevaltiuden, mutta vapaaehtoisesti, eikä minkään vaaran pakosta, vaan oikeamielisyydestä, hän oli luovuttanut hallituksen Kos-saarelaisten omiin käsiin ja lähtenyt Sikeliaan, missä hän samolaisilta oli ottanut Zanklen kaupungin, joka sittemmin on saanut nimen Messene, ja sinne asettunut. Tämän Kadmoksen, joka sillä tavoin oli Sikeliaan saapunut, siis Gelon lähetti matkaan hänen oikeamielisyytensä takia, minkä hän muistakin seikoista tunsi. Ja muitten oikeamielisten tekojensa lisäksi Kadmos jätti muistoksi myös tämän, joka ei ollut vähimpiä. Vaikka hän olisi voinut jäädä pitämään niitä suuria rahasummia, jotka Gelon hänen huostaansa oli uskonut, ei hän sitä tahtonut tehdä, vaan senjälkeen kuin helleenit olivat meritaistelussa päässeet voitolle ja Xerxes lähtenyt matkoihinsa, saapui hänkin Sikeliaan, tuoden takaisin kaikki rahat.

165. Sikelian asukkaat kertovat myös näin, että vaikkakin Gelon olisi joutunut olemaan lakedaimonilaisten päällikkyyden alaisena, hän kuitenkin olisi auttanut helleenejä, ellei Terillos, Krinippoksen poika ja Himeran itsevaltias, akragantilaisten yksinvaltiaan, Theronin, Ainesideraoksen pojan, Himerasta karkoittamana olisi tähän samaan aikaan tuottanut maahan kolmeasataatuhatta foinikialaista, libyalaista, iberiläistä, ligyiläistä, elisykiä, sardolaista ja kyrnolaista heidän päällikkönsä Amilkaan, Annonin pojan, karkhedonilaisten kuninkaan johdolla, jonka Terillos oman kestiystävyytensä nojalla ja varsinkin Anaxilaoksen, Kretineen pojan alttiuden avulla oli siihen taivuttanut. Tämä, joka oli Rhegionin itsevaltias, oli antanut omat lapsensa panttivangeiksi Amilkaalle ja sitten, appeansa auttaakseen, tuonut Amilkaan Sikeliaan. Anaxilaos oli näet nainut Terilloksen tyttären, jonka nimi oli Kydippe. Tästä syystä ei muka Gelon kyennyt auttamaan helleenejä ja siksi hän lähetti rahat Delfoihin.

166. Tähän he vielä lisäävät senkin, että samana päivänä, jolloin Gelon ja Theron voittivat karkhedonilaisen Amilkaan Sikeliassa, myös helleenit voittivat persialaisen Salamiin luona. Mutta Amilkaasta, joka isän puolelta oli karkhedonilainen, vaan äidin puolelta syrakusalainen, ja miehuutensa vuoksi oli päässyt karkhedonilaisten kuninkaaksi, olen kuullut, että hän hävisi heti taistelun jälkeen, jouduttuaan siinä tappiolle. Sillä häntä ei näkynyt missään, ei elävänä eikä kuolleena, vaikka Gelon antoi etsiä häntä järjestänsä kaikkialta.

167. Mutta karkhedonilaiset itse kertovat tällaisen tarinan, joka onkin todennäköinen, että nimittäin barbarit taistelivat helleenejä vastaan Sikeliassa, alkaen aamunkoitosta iltamyöhään saakka — niin pitkälle kerrotaan näet ottelun venyneen —, mutta että Amilkas sill'aikaa viipyi leirissä uhraten ja poltti suurella roviolla kokonaisia teuraanruumiita. Ja kun hän parhaillaan valellessaan uhriteuraita, näki omaistensa pakenevan, heittäytyi hän tuleen. Ja siten hän paloi poroksi ja hävisi. Mutta Amilkaan kunniaksi, hävisipä hän sitten sillä lailla, kuin foinikialaiset kertovat, tai jollakin muulla tavoin, he edelleen uhraavat, ja lisäksi he ovat siirtolain kaikkiin kaupunkeihin tehneet hänestä muistomerkkejä, mutta varsinkin itse Karkhedoniin.

168. Sen verran Sikeliasta. Mutta kerkyralaiset vastasivat lähettiläälle seuraavasti, ja tekivät näin. Sillä samat henkilöt, jotka olivat saapuneet Sikeliaan, koettivat saada puolelleen kerkyralaisetkin, puhuen heille samalla tavoin kuin Gelonille. Ja nämä lupasivatkin heti paikalla lähettää apua, selittäen, etteivät voineet sietää Hellaan joutuvan perikatoon. Sillä jos se sortui, ei heillä itsellään ollut edessään muuta kuin ensi tilassa joutua orjiksi. Niinpä heidän tulisi auttaa, mikäli mahdollista. Näin kauniilta kuulostavan vastauksen he antoivat. Vaan kun tuli aika lähteä avuksi, miehittivät he, vaikka heillä olikin mielessään muuta, kuusikymmentä laivaa, mutta laskivat töin tuskin ulapalle ja pysyttelivät lähellä Peloponnesosta, pitäen laivoja ankkurissa Pyloksen ja Tainaronin kohdalla, lakedaimonilaisten maassa, ja odottaen hekin, mille puolelle sota oli kallistuva. Eivätkä he uskoneet helleenien pääsevän voitolle, vaan luulivat persialaisen täydellisesti voittavan ja saavan koko Hellaan valtaansa. He tekivät siis tahallaan näin, voidakseen persialaiselle lausua tähän tapaan: "Oi kuningas, silloin kun helleenit koettivat saada meidät liittolaisiksi tähän sotaan, emme me tahtoneet asettua vastaasi emmekä tehdä mitään sinun mieltäsi vastaan, vaikka meidän sotavoimamme ei ollut suinkaan pienin ja vaikkemme olisi mukaamme ottaneet vähintä laivamäärää, vaan päinvastoin useimmat, ainakin atenalaisten jälkeen." Näin sanomalla he toivoivat voittavansa suurempia etuja kuin muut. Ja niin olisikin luullakseni käynyt. Helleenien varalle taas oli heillä valmiina toinen puolustus, jota he todella käyttivätkin. Kun nimittäin helleenit syyttivät heitä siitä, etteivät he olleet tulleet avuksi, sanoivat he miehittäneensä kuusikymmentä kolmisoutua, mutta eivät muka olleet asuntatuulilta voineet sivuuttaa Maleaa. Tämä oli ollut syynä siihen, etteivät olleet tulleet Salamiiseen, eivätkä he suinkaan mistään pahasta aikeesta olleet jättäytyneet meritaistelusta pois.

169. Täten he pettivät helleenit. Mutta kun kreetalaisten luokse määrätyt helleenit koettivat saada nämä puolelleen, tekivät kreetalaiset näin. He lähettivät yhteisesti tiedustelijoita Delfoihin kysymään jumalalta, olisiko heidän edullista auttaa Hellasta. Mutta Pytia vastasi: "Oi te houkkiot, te valitatte niitä kyyneleitä, joita Minos Menelaokselle antamanne avun vuoksi teille tuotti, vihoissaan siitä, että helleenit eivät auttaneet kostamaan hänen surmaansa Kamikoksessa, mutta että itse autoitte heitä, silloin kun muukalainen mies ryösti tuon naisen Spartasta." Kuultuaan tämän vastauksen kreetalaiset pidättäytyivät lähtemästä avuksi.

170. Kerrotaan näet Minoksen, etsiessään Daidalosta, saapuneen Sikaniaan, jota nyt sanotaan Sikeliaksi, ja siellä kärsineen väkivaltaisen kuoleman. Mutta jonkun ajan kuluttua saapuivat kreetalaiset jumalan yllytyksestä, kaikki, lukuunottamatta polikhnelaisia ja praisolaisia, suurella sotajoukolla Sikaniaan ja piirittivät viiden vuoden ajan Kamikos-kaupunkia, jossa minun aikoinani akragantilaiset ovat asuneet. Vaan kun he eivät kyenneet sitä valloittamaan eivätkä nälän ahdistamina voineet jäädä paikoilleenkaan, jättivät he aikeensa sikseen ja läksivät tiehensä. Mutta heidän jouduttuaan matkallaan Iapygian kohdalle, yllätti heidät ankara myrsky, joka viskasi heidät maihin. Ja kun alukset särkyivät eikä heillä niinmuodoin näyttänyt olevan mitään mahdollisuutta matkata Kreetaan, perustivat he siihen paikkaan Hyrian kaupungin, jäivät sinne ja muuttuivat kreetalaisista iapygilaisiksi messapiolaisiksi sekä saarelaisista mannermaalaisiksi. Hyrian kaupungista käsin he perustivat muitakin kaupunkeja, joita tarantolaiset paljoa myöhemmin koettivat hävittää, mutta kärsivät suuren tappion, niin että siitä koitui kaikista meille tunnetuista tappioista suurin helleenein mieshukka. Ja siinä kuoli sekä tarantolaisia itse että kolmesataa Rhegionin kansalaista, jotka Mikythoksen, Khoiroksen pojan, pakoittamina, olivat saapuneet auttamaan tarantolaisia, mutta kaatuneita tarantolaisia itseään ei laskettu. Vaan Mikythos oli Anaxilaoksen palvelija ja oli jätetty Rhegionin vallanpitäjäksi. Sittemmin hänet karkoitettiin Rhegionista, jonka jälkeen hän asutti Tegean Arkadiassa sekä vihki Oiympiaan useita kuvapatsaita.

171. Mutta se, mikä rhegionilaisista ja tarantolaisista mainittiin, on välikohtaus kertomuksessani. Vaan autioksi jääneeseen Kreetaan asettui, kuten praisolaiset kertovat, paljon ihmisiä, muiden muassa varsinkin helleenejä. Ja kolme miespolvea Minoksen kuoleman jälkeen sattuivat Troian tapaukset, joissa kreetalaiset eivät esiintyneet kehnoimpina Menelaoksen puoltajina. Tämän johdosta kohtasivat, heidän Troiasta palattuaan, nälkä ja rutto heitä, samoinkuin heidän karjaansa, kunnes Kreeta toistamiseen joutui autioksi ja siihen asettui kolmas asujaimisto, joka nykyään, vanhan väestön jäännösten keralla, sitä viljelee. Näistä seikoista siis muistuttamalla Pytia pidätti kreetalaisia, kun he halusivat lähteä avustamaan helleenejä.

172. Tessalialaiset taas pitivät aluksi pakosta meedialaisten puolta, sillä he osoittivat, että aleuadien vehkeet eivät heitä miellyttäneet. Heti näet saatuaan tietää persialaisen aikovan astua Europan puolelle he lähettivät sanansaattajia Isthmokseen. Isthmoksessa olivat nimittäin koolla Hellaan edustajat, jotka Hellaan parasta tarkoittavat kaupungit olivat valinneet. Heidän luokseen saavuttuaan lausuivat tessalialaisten sanansaattajat: "Hellaan miehet, tulee vartioida Olympoksen ääreistä pääsypaikkaa, jotta Tessalia ja koko Hellas olisivat turvassa sodalta. Me puolestamme olemme valmiit ottamaan osaa vartioimiseen, mutta teidänkin täytyy lähettää suuri sotajoukko, sillä, jollette lähetä, niin tietäkää, että aiomme tehdä sovinnon persialaisen kanssa. Sillä ei meidän yksinään tarvitse, niin kaukana muun Hellaan edustalla vahtia pitäen, teidän puolestanne tuhoutua. Mutta jollette tahdo auttaa, ette toisaalta myöskään saata pakoittaa meitä mihinkään. Sillä kaikkea pakkoa voimakkaampi on mahdottomuus. Ja silloin me itse koetamme keksiä jonkun keinon pelastuaksemme." Näin lausuivat tessalialaiset.

173. Helleenit päättivät tämän johdosta lähettää Tessaliaan merta myöten maasotajoukon vartioimaan pääsypaikkaa. Ja kun sotajoukko oli kokoontunut, purjehti se Euripoksen kautta. Päästyään Alokseen Akhaiassa se astui maihin ja matkasi Tessaliaan, jätettyään laivat siihen paikkaan, sekä saapui Tempe-laaksoon, joka alisesta Makedoniasta kulkee Tessaliaan Peneios-joen vartta pitkin, Olympos- ja Ossa-vuorten välitse. Sinne asettuivat kokoontuneet helleenit, noin kymmenentuhatta raskasaseista, leiriin, ja niitten lisäksi tuli tessalialaisten ratsuväki. Lakedaimonilaisten päällikkönä oli Euainetos, Karenoksen poika, joka oli valittu polemarkkien joukosta, mutta ei ollut kuninkaallista sukuperää, atenalaisten taas Themistokles, Neokleen poika. Siellä he viipyivät vain muutamia päiviä. Sillä makedonialaisen Alexandroksen, Amyntaan pojan, luota saapui sanansaattajia, jotka neuvoivat heitä lähtemään matkoihinsa eikä jäämään solaan, jotteivät joutuisi lähestyvän sotaväen jalkoihin tallatuiksi, viitaten sillä lukuisaan sotajoukkoon ja laivastoon. Kun sanansaattajat neuvoivat heitä näin ja kun neuvo näytti hyvältä ja makedonialainen ilmeisesti oli heitä kohtaan hyvänsuopa, niin he noudattivat sitä. Mutta minun luullakseni taivutti heidät siihen pelko, koska kuulivat toisestakin Tessaliaan vievästä tiestä, joka ylisen Makedonian puolelta kulki perraibien alueen kautta Gonnos-kaupungin kohdalta ja josta itse asiassa Xerxeen sotajoukko tunkeutuikin maahan. Niinpä helleenit astuivat takaisin laivoihinsa ja matkasivat jälleen Isthmokseen.

174. Tämä Tessalian-retki tapahtui silloin, kun kuningas juuri oli astumaisillaan Aasiasta Europan puolelle ja jo oli Abydoksessa. Mutta liittolaisensa menettäneet tessalialaiset kävivät nyt alttiisti, eikä enää epäröiden, meedialaisten puolelle, niin että he tapausten kehittyessä osoittautuivat kuninkaalle mitä hyödyllisimmiksi.

175. Mutta Isthmokseen saavuttuaan helleenit keskenään neuvottelivat Alexandroksen sanojen johdosta, miten ja mihinkä paikkoihin he järjestäisivät sodan. Ja voitolle pääsi se mielipide, että tuli vartioida Thermopylain solaa. Se näet näytti olevan kapeampi Tessaliassa olevaa ja samalla lähempänä heidän omaa maataan. Vaan siitä polusta, jonka avulla helleenit sitten Thermopylaissa saarrettiin, he eivät tienneet mitään, ennenkuin Thermopylaihin saavuttuaan saivat siitä tiedon trakhinialaisilta. Tätä solaa he siis päättivät vartioida estääkseen barbaria tunkeutumasta Hellaaseen; laivaston taas oli määrä purjehtia Histiaiotis-maakunnassa sijaitsevaan Artemisioniin. Nämä paikat ovat näet lähellä toisiaan, niin että toisesta voi saada tietää, mitä toisessa tapahtuu, ja ne ovat tämänluontoiset.

176. Mitä ensiksikin Artemisioniin tulee, on siinä leveä Traakian-meri joka kapenee kaidaksi, Skiathos-saaren ja Magnesian mantereen väliseksi väyläksi. Ja heti tämän kapean salmen ääressä on jo Artemisionin rannikko Euboiassa, ja siinä on Artemiin pyhättö. Trakhinian kautta Hellaaseen vievä sola taas on kapeimmalta kohdaltaan puolen pletrin levyinen. Kapein väli ei kuitenkaan ole tällä kohdalla, vaan muualla maassa, nimittäin Thermopylain edessä ja takana; toinen paikka on solan takana olevan Alpenoin ääressä, missä on vain yksien vaunujen kuljettava tie, toinen sen edessä, Foinix-joen varrella, lähellä Anthelen kaupunkia, missä niinikään on vain yksien vaunujen kuljettava tie. Thermopylain länsipuolella on pääsytön, jyrkkä ja korkea vuori, joka jatkuu Oitaan saakka. Tiestä itäänpäin taas alkavat meri ja rämeet. Solassa on tällä kohtaa lämpimiä lähteitä, joitten nimenä maan asukasten kesken on Khytroi (s.o. "Padat"), ja näitten ääressä sijaitsee Herakleen alttari. Tämän solan kohdalle oli rakennettu muuri, jossa vanhastaan oli portti. Muurin olivat fokilaiset pelosta rakentaneet, silloin kun tessalialaiset olivat tulleet thesprotien alueelta asettuakseen asumaan Aiolismaahan, jonka he vielä nytkin omistavat. Ja kun nyt siis tessalialaiset silloin koettivat laskea heidät valtansa alle, torjuivat fokilaiset heidät ja johdattivat kuumaa vettä solaan, saattaakseen seudun tulvilleen. Ja he tekivät kaiken voitavansa estääksensä tessalialaisia samoamasta heidän maahansa. Ikivanha muuri oli nyt siis ennestään olemassa, mutta enin osa siitä oli aikojen kuluessa jo sortunut. Vaan nytpä helleenit päättivät uudestaan pystyttää sen ja siltä kohtaa torjua barbarin Hellaasta. Aivan lähellä tietä on Alpenoi niminen kylä. Siitä arvelivat helleenit saavansa elatusta.

177. Nämä paikat siis näyttivät helleeneistä sopivilta. Sillä kaikkea ennakolta harkittuaan ja ottaen huomioon, että barbarit eivät voisi käyttää suurta mieslukuaan eikä ratsuväkeään, he päättivät siellä kohdata Hellaaseen hyökkäävää vihollista. Ja saatuaan tietää persialaisen olevan Pieriassa he hajaantuivat Isthmoksesta ja läksivät sotaan, toiset heistä jalkasin Thermopylaihin, toiset merta myöten Artemisioniin.

178. Siispä helleenit kiireimmän kautta riensivät sinne, mihin kukin oli määrätty. Mutta sillä välin delfolaiset, peloissaan omasta ja Hellaan puolesta, kysyivät jumalalta neuvoa, ja heille vastattiin, että heidän tuli rukoilla tuulia; näistä näet oli Hellas saapa vahvat liittolaiset. Saatuaan tämän oraakelinvastauksen delfolaiset ensiksi ilmoittivat niille helleeneille, jotka tahtoivat pysyä vapaina, saamansa vastauksen, ja ilmoittamalla sen näille, jotka kovasti pelkäsivät barbareja, he hankkivat itselleen ikuista kiitosta. Tämän jälkeen delfolaiset vihkivät tuulille alttarin Thyiassa. missä Kefisoksen tyttären, Thyian, pyhä alue sijaitsee, hänen jonka mukaan itse paikkakin kantaa tätä nimeä, ja uhrasivat niille.

179. Niinpä delfolaiset oraakelinlauseen johdosta vielä nytkin suostuttavat tuulia. Mutta Xerxeen laivasto lähti liikkeelle Thermen kaupungista ja suuntausi kymmenellä parhaiten kulkevalla laivallaan suoraa päätä Skiathosta kohti, missä ennestään oli vartioimassa kolme helleeniläistä laivaa, troizenilainen, aiginalainen ja attikalainen. Vaan nähdessään kaukaa barbarien laivat helleenit lähtivät pakoon.

180. Jälestä seuraavat barbarit valtasivat heti troizenilaisen laivan, jonka päällikkönä oli Prexinos, ja sitten he veivät sen miehistön kauniimman miehen laivan kokkaan ja teurastivat hänet, pitäen onnellisena enteenä, että se helleeni, jonka he kaikista ensiksi olivat saaneet haltuunsa, myös oli kauniin. Mutta tämän teurastetun miehen nimi oli Leon. Ja kenties hän kohtalostaan osaksi myös sai kiittää nimeään [Leon merkitsee "jalopeuraa"].

181. Mutta aiginalainen laiva, jonka päällikkönä oli Asonides, tuotti heille vastusta. Siinä oli soturina Pythes, Iskhenooksen poika, joka sinä päivänä esiintyi mitä urhoollisimmin. Sillä laivan jouduttua vihollisten valtaan hän teki vastarintaa siihen saakka, kunnes oli miltei kappaleiksi hakattu. Mutta kun hän kaatuessaan ei kuollut, vaan jäi henkiin, tekivät laivastosotureina palvelevat persialaiset kaikkensa pelastaakseen hänet, lääkiten hänen haavojaan mirhamilla ja käärien niitten ympäri byssos-liinaisia siteitä. Ja saavuttuaan takaisin omaan leiriinsä he suuresti ihaillen näyttelivät häntä koko sotajoukolle ja hoitelivat häntä hyvin. Mutta muita, samasta laivasta vangitsemiaan helleenejä, he kohtelivat orjina.

182. Sillä tavoin vallattiin kaksi näistä laivoista. Kolmas sitä vastoin, jonka päällikkönä oli eräs atenalainen Formos, pakeni, mutta ajautui karille Peneioksen suulla, jolloin barbarit saivat haltuunsa laivan, mutta eivät miehistöä. Sillä heti karille jouduttuaan atenalaiset hyppäsivät maihin Tessaliassa ja matkasivat kotia Atenaan.

183. Tämän saivat Artemisionin luo leiriytyneet helleenit tietää Skiathos-saaressa olevista vartionuotioista. Ja saatuaan sen tietää he pelästyivät ja siirtyivät Artemisionista Khalkiiseen, vartioidakseen Euriposta, mutta jättivät päivävahteja Euboian kukkuloille. Vaan barbarien kymmenestä laivasta kulki kolme Skiathos-saaren ja Magnesian välisen riutan luo, jonka nimenä on Myrmex. Sinne barbarit pystyttivät kivipatsaan, jonka olivat tuoneet muassaan. Sitten itse laivasto lähti liikkeelle Thermestä, ja koska heillä oli reitti selvänä, laskivat he kaikilla laivoillaan vesille, yhdentoista päivän kuluttua siitä, kun kuningas oli alkanut marssia Thermestä. Mutta riutan, joka on melkein itse salmessa, oli heille näyttänyt skyrolainen Pammon. Ja koko päivän purjehtien barbarit suorittivat matkan Magnesian aluetta olevaan Sepias-niemeen saakka sekä Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen väliseen rantaan.

184. Tähän paikkaan ja Thermopylaihin saakka oli sotajoukko päässyt vaurioitta, ja sen lukumäärä oli silloin vielä, kuten minä laskemalla olen havainnut, tämä. Aasiasta tulleilla laivoilla, joita oli tuhatkaksisataaseitsemän, teki alussa kaikista kansoista muodostunut väkijoukko kaksisataaneljäkymmentäyksituhatta neljäsataa miestä, kun laskee kussakin laivassa olleen kaksisataa miestä. Näillä laivoilla palveli sotilaina, lukuunottamatta kunkin laivan vakinaisia merisotamiehiä, kolmekymmentä miestä, persialaisia, meedialaisia ja sakeja; tämä toinen joukko tekee kolmekymmentäkuusituhattakaksisataakymmenen miestä. Tähän ja aikaisempaan lukumäärään minä vielä lisään viisikymmenairokkaitten miehistön, olettaen sen — oli se sitten suurempi tai pienempi — kahdeksaksikymmeneksi mieheksi kutakin kohti. Näitten alusten luku laskettiin, kuten jo ennen on mainittu, kolmeksi tuhanneksi; siis tekisi niissä olevien miesten luku kaksikymmentäneljätuhatta. Tämä siis oli Aasiasta tullut merisotaväki, joka teki kaikkiaan viisisataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä. Jalkaväkeä taas oli miljoona seitsemänsataatuhatta, ratsuväkeä kahdeksankymmentätuhatta. Näihin minä vielä tahdon lisätä kameleilla ratsastavat arabialaiset ja vaunuissa ajavat libyalaiset, joitten määrän oletan kahdeksikymmeneksituhanneksi. Siispä laivaväen ja maasotajoukon lukumäärä yhteenlaskettuna tekee kaksi miljoonaa kolmesataaseitsemäntoistatuhatta kuusisataakymmenen miestä. Tässä on mainittu itse Aasiasta tuotu sotajoukko, jättämällä sikseen myötäseuraava palvelusväki ja viljankuljetus-alukset sekä kaikki ne, jotka niissä purjehtivat.

185. Mutta nyt on koko tämän jo yhteenlasketun sotajoukon lisäksi luettava vielä Europasta tuotu sotajoukko. Tässä täytyy kuitenkin rajoittua vain arveluihin. Niinpä Traakian ja Traakian edustalla olevien saarten helleenit asettivat satakaksikymmentä laivaa, ja näitten laivojen miehistö teki kaksikymmentäneljätuhatta. Ja sen maasotaväen määrä, jonka asettivat traakialaiset, paionit, eordit, bottiaiïlaiset, khalkidien heimo, brygit, pieriläiset, makedonialaiset, perraibit, ainianit, dolopit, magnetit, akhaialaiset ja kaikki Traakian rannikolla asustavaiset — näiden kansojen maasotaväen lukumäärä teki luullakseni kolmesataatuhatta miestä. Tämä summa, lisättynä Aasiasta tulleitten lukuun, tekee kaikkiaan kaksi miljoonaa kuusisataaneljäkymmentäyksituhatta kuusisataakymmenen taistelukuntoista miestä.

186. Näin suuri oli luvultaan taistelukuntoinen sotaväki, mutta sen mukana seuraavaa palvelusväkeä, viljankuljetusveneitä ynnä muitten sotajoukon myötä purjehtivien alusten miehistöä en arvele olleen ensinmainittua joukkoa vähemmän, vaan enemmän. Mutta minä oletan niiden luvun yhtä suureksi kuin taistelukuntoisen väen, en ollenkaan suuremmaksi enkä pienemmäksi. Ja jos niiden luku pannaan yhtä moneksi kuin oli taistelukuntoisia, teki niitten määrä täyteen yhtä monta tuhatta miestä. Niin muodoin vei Xerxes, Dareioksen poika, Sepias-niemeen ja Thermopylaihin saakka viisi miljoonaa kaksisataakahdeksankymmentäkolmetuhatta kaksisataakaksikymmentä miestä.

187. Tämä siis oli Xerxeen koko sotajoukon miesluku, mutta naisten, sekä ruuanlaittajain että jalkavaimojen, samoinkuin kuohilasten määrää ei kukaan saattane täsmälleen sanoa. Eikä myöskään juhtien ynnä muiden taakkoja kantavien elukoiden sekä mukana seuraavien indialaisten koirien lukumäärää kukaan voisi ilmoittaa. Näin ollen ei minusta ole ensinkään ihme, että jokien vedet ehtyivät, vaan enemmänkin minua kummastuttaa, että ruokavarat riittivät niin monelle kymmenelle tuhannelle hengelle. Sillä olen laskenut ja havainnut, että jos kukin päivässä olisi saanut khoiniksin vehnää, eikä enempää, olisi kutakin päivää kohti suoritettu satakymmenentuhatta kolmesataaneljäkymmentä medimniä. [Summassa on laskuvirhe. Jos jokainen 5,283,220:sta miehestä kunakin päivänä sai khoiniksin, tekee, koska 1 medimni oli 48 khoiniksia, puheenalainen määrä 110,067 1/12 medimniä.] Vaan sitä, mikä meni naisille, kuohilaille, juhdille ynnä koirille, en laske. Mutta niin monien tuhansien miesten joukossa ei yksikään kauneutensa eikä kokonsa puolesta paremmin ansainnut olla tämän sotajoukon johtajana kuin Xerxes itse.

188. Ja kun nyt laivasto liikkeelle lähdettyään purjehti vesille ja laski Kasthanaian kaupungin ja Sepias-niemen väliseen rantaan, kiinnitettiin ensimäiset laivat maahan, mutta muut näitten eteen ankkureihin. Sillä koska rannikko ei ollut laaja, olivat laivat asetetut, keula merelle päin, kahdeksaan riviin. Sen yön he viettivät täten, mutta varhain aamulla alkoi, ilman oltua selkeä ja tyyni, meri kohista, ja nousi ankara myrsky ja raju itätuuli, jota näitten seutujen asujamet sanovat "Hellespontoksen tuuleksi". Kaikki ne miehistöstä, jotka huomasivat tuulen yltyvän ja joitten ankkuripaikka sen salli, vetivät ennen myrskyn tuloa laivansa maihin ja pelastuivat siten itse, samoinkuin heidän laivansa. Mutta kaikki ne laivat, jotka myrsky ulapalla yllätti, se ajoi osaksi niinsanottuun Ipnoihin, Pelionin äärelle, osaksi rannikkoa kohti. Toiset ajautuivat itse Sepias-nientä vastaan, toiset Meliboian kaupunkiin, toiset taas viskautuivat Kasthanaiaan. Ja myrskyä oli kerrassaan mahdoton kestää.

189. Mutta kerrotaan sellainen tarina, että atenalaiset erään ennuslauseen nojalla olivat kutsuneet avukseen Boreaan [s.o. Pohjatuulen], koska heille aikaisemmin oli tullut toinen oraakelineuvo, joka käski heidän kutsua avukseen vävynsä. Helleenien kertomuksen mukaan on näet Boreaalla attikalainen vaimo, Erekhtheuksen tytär Oreithyia. Tämän lankouden nojalla siis, kuten maine käy, atenalaiset päättivät Boreaan olevan heidän vävynsä. Ja kun he, ollessaan laivaleirissä Euboian Khalkiissa, huomasivat myrskyn kiihtyvän tai jo sitä ennen, he kutsuivat avuksi Boreasta ja Oreithyiaa, rukoillen näitä auttamaan heitä itseään sekä tuhoamaan barbarien laivat, kuten ennenkin olivat Athoksen luona tehneet. Tämänkö vuoksi Boreas kävi barbarien kimppuun heidän ollessaan ankkurissa, sitä en saata sanoa. Mutta ainakin atenalaiset kertovat Boreaan, joka jo ennen oli heitä auttanut, nytkin tämän teon aikaansaaneen. Ja palattuaan kotiin he pystyttivät Boreaalle pyhätön Ilisos joen partaalle.

190. Tässä onnettomuudessa kertovat ne, jotka vähimmän määrän mainitsevat, tuhoutuneen ainakin neljäsataa laivaa ja miehiä suunnattoman luvun sekä äärettömän paljon tavaraa. Niinpä tämä haaksirikko koitui erinomaisen hyödylliseksi eräälle Ameinokles nimiselle magnetille, Kretineen pojalle, joka omisti maata Sepias-niemen seuduilla. Hän korjasi näet haltuunsa paljon kultaisia juoma-astioita, jotka myöhemmin ajautuivat maihin, ja niinikään paljon hopea-astioita; löysipä hän persialaisten sotarahastonkin ja anasti suunnattomat määrät tavaraa. Mutta vaikka hän löydöstään suuresti rikastuikin, ei hän muissa kohdin ollut onnellinen. Sillä hänelle tuotti surua muuan tuskallinen tapaus, hän kun joutui oman poikansa surmaajaksi.

191. Mutta tuhoutuneitten viljankuljetus- ja muiden alusten määrää ei laskettukaan. Niinpä laivaston päälliköt, peloissaan että tessalialaiset heitä ahdistaisivat, kun heidän oli käynyt näin huonosti, laittoivat itselleen korkean suoja-aitauksen laivahylyistä. Sillä myrskyä kesti kolme päivää. Lopuksi maagit toimittivat teurasuhreja ja koettivat loitsuilla tyynnyttää tuulta, jonka ohella he myös uhrasivat Thetiille ja nereideille. Ja neljäntenä päivänä he taltuttivat tuulen, taikka sitten se muuten itsestään asettui. Mutta Thetiille he uhrasivat, kuultuaan ioonilaisilta sen tarinan, että hänet oli tästä paikasta ryöstänyt Peleus ja että koko Sepias-niemen rannikko oli hänen ja muiden nereidien oma.

192. Niinpä tuuli neljäntenä päivänä asettui. Mutta seuraavana päivänä, ensimäisenä siitä, kun myrsky oli päättynyt, juoksivat päivävahdit alas Euboian kukkuloilta ja ilmoittivat helleeneille kaikki, mitä haaksirikossa oli tapahtunut. Saatuaan siitä tiedon nämä rukoilivat Poseidon pelastajaa ja valoivat juomauhrin, jonka jälkeen he kiireimmän kautta riensivät takaisin Artemisioniin, toivoen tapaavansa vain aniharvoja laivoja vastassansa.

193. Tultuaan nyt toisen kerran Artemisionin kohdalle he asettuivat sinne laivaleiriin. Ja helleenit ovat siitä perin käyttäneet Poseidon "pelastajan" nimitystä aina näihin saakka. Mutta tuulen taltuttua ja laineiden asetuttua barbarit työnsivät laivansa vesille ja lähtivät purjehtimaan manteren rantaa myöten. Ja kierrettyään Magnesian niemen kärjen he oikopäätä purjehtivat Pagasaihin johtavaan poukamaan. Tässä Magnesian poukamassa on se paikka, mihin Iasonin tovereineen kerrotaan jättäneen Herakleen, silloin kun tämä, heidän ollessaan matkalla kolkhilaiseen Aiaan noutaakseen oinaantaljan, oli Argo-laivasta lähetetty hakemaan vettä. Sieltä oli heidän määrä, otettuaan vettä, laskea ulapalle. Tämän johdosta paikka sai nimen Afetai. [Nimi muistuttaa erästä kreikkalaista verbiä, joka merkitsee: lähettää pois t. liikkeelle.] Siihen siis Xerxeen väki asettui ankkuriin.

194. Mutta viisitoista näistä laivoista sattui lähtemään vesille paljoa myöhemmin kuin muut, ja ne nähtävästi huomasivat Artemisionin luona olevat helleenien laivat. Tällöin barbarit luulivat näitä omikseen, mutta purjehtiessaan niitä kohti he joutuivatkin helleenien käsiin. Niitten päällikkönä oli Aiolian Kymen käskynhaltija Sandokes, Thamasioksen poika, jonka Dareios kuningas ennen näitä tapauksia tällaisesta syystä oli otattanut kiinni ja käskenyt ristiinnaulita. Sandokes, joka oli kuninkaallisia tuomareita, oli ottanut lahjoja ja langettanut väärän tuomion. Mutta kun hän parhaillaan ristissä riippui, havaitsi Dareios punnitessaan, että Sandokeen kuninkaallista huonetta kohtaan tekemät hyvät työt olivat suuremmat kuin hänen hairahduksensa. Sen havaittuaan ja käsittäen itse menetelleensä suuremmalla pikaisuudella kuin viisaudella Dareios päästi hänet vapaaksi. Mutta vaikka siis Sandokes täten oli pelastunut Dareios kuninkaan määräämästä kuolemanrangaistuksesta ja jäänyt henkiin, ei hänen nyt, helleenejä vastaan purjehtiessaan, ollut sallittu toistamiseen pelastua ja jäädä eloon. Sillä nähtyään barbarien purjehtivan päin, helleenit, jotka huomasivat heidän tekemänsä erehdyksen, laskivat heitä vastaan ja vangitsivat heidät huokeasti.

195. Yhdessä näistä laivoista purjehti ja joutui vangiksi Aridolis, Kaarian Alabandan itsevaltias, toisessa pafolainen sotapäällikkö Penthylos, Demonooksen poika, joka toi kaksitoista laivaa Pafoksesta, mutta, Sepias-niemen luona vallinneessa myrskyssä kadotettuaan niistä yksitoista, purjehti ainoalla jälellejääneellä laivallaan, silloin kun hän Artemisionin luona joutui vangiksi. Näiltä utelivat helleenit, mitä tahtoivat saada tietää Xerxeen sotajoukosta, ja lähettivät heidät sitten sidottuina Korintoksen kannakselle.

196. Barbarien laivasto, lukuunottamatta niitä viittätoista, joita mainitsin Sandokeen johtaneen, saapui siis Afetaihin. Mutta Xerxes ynnä maasotajoukko matkasi Tessalian ja Akhaian kautta ja oli jo kolme päivää sitten tunkeutunut Malis-maakuntaan. Sitä ennen hän oli Tessaliassa pannut toimeen ratsukilpailun, missä koetteli omaansa ja tessalialaista hevosväkeä, koska hän oli kuullut tämän olevan helleenien kesken parhaimman. Mutta siinä jäivät helleeniläiset hevoset toisista paljon jälelle. Ja Tessalian joista oli Onokhonos ainoa, joka ei riittänyt sotaväelle, kun sen vettä juotiin. Mutta Akhaiassa virtaavista joista yksin sekin, joka niistä on suurin, nimittäin Epidanos, riitti vain töin tuskin.

197. Xerxeen saavuttua Alokseen Akhaiassa kertoivat hänelle oppaat, jotka tahtoivat kaikkea selittää, Zeus Lafystioksen pyhättöä koskevan paikallistarun, jonka mukaan Athamas, Aioloksen poika, oli, yksissä neuvoin Inon kanssa, keksinyt Frixoksen pään varalle salajuonen ja kuinka sittemmin akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta ovat säätäneet tämän jälkeläisille tämmöiset tehtävät. Sitä, joka tästä suvusta on vanhin, he käskevät pysyttelemään poissa "Leiton'ista" (s.o. kansantalosta) ja vartioivat sitä itse. "Leiton'iksi" sanoivat näet akhaialaiset prytaneionia. Mutta jos hän käy siihen sisälle, ei hän millään keinoin pääse sieltä ulos, ennenkuin hänen on määrä joutua uhrattavaksi. Jo monet näistä, joitten täytyy joutua uhrattaviksi, ovat, tätä peläten, lähteneet karkuun toiseen maahan; mutta jos he ajan vierittyä palaavat takaisin ja saadaan kiinni, toimitetaan heidät prytaneioniin. Sitten viedään mies ylt'yleensä seppeleiden peittämänä ja juhlasaatossa uhrattavaksi. Tämä kohtalo on tullut Kytissoroksen, Frixoksen pojan, jälkeläisten osaksi, siitä syystä, että kun akhaialaiset oraakelinlauseen johdosta aikoivat tehdä Athamaasta, Aioloksen pojasta, sovitusuhria maan puolesta ja juuri olivat uhraamaisillaan hänet, tämä Kytissoros saapui kolkhilaisesta Aiasta ja pelasti hänet. Mutta tämän tekonsa kautta hän nostatti jumalan vihan omiin jälkeläisiinsä. Vaan kun Xerxes tämän kuultuaan saapui pyhän lehdon läheisyyteen, pysytteli hän itse aina siitä syrjässä ja käski koko sotajoukon tehdä samoin; ja Athamaan jälkeläisten taloa hän piti kunniassa samalla tavoin kuin temppelialuettakin.

198. Tämä tapahtui Tessaliassa ja Akhaiassa. Niiltä seuduilta Xerxes kulki Malis-maahan merenlahden vartta, jossa joka päivä syntyy vuoksi ja luode. Tämän lahden rannoilla on tasainen kohta, joka toiselta puoleltaan on leveä, toiselta hyvin kaita. Paikan ympärillä on korkeita pääsyttömiä vuoria, niinsanotut Trakhinian kalliot, jotka sulkevat koko Malis-maan. Ensimäinen kaupunki lahden äärellä, Akhaiasta tullessa, on Antikyra, jonka luona ainianien maasta virtaava Sperkheios-joki laskee mereen. Siitä on noin kahdenkymmenen stadionin päässä toinen, Dyras niminen joki, jonka tarina tietää ilmestyneen Herakleen avuksi, silloin kun tämä paloi. Siitä on, taaskin kahdenkymmenen stadionin päässä, kolmas joki, jonka nimenä on Melas.

199. Tästä Melas-joesta on noin viiden stadionin päässä Trakhis-kaupunki. Siltä kohtaa on koko tämän maan levein väli vuorilta mereen, ja niiden luona sijaitsee Trakhis. Tasanko on näet siitä paikasta kahdenkymmenenkahden tuhannen pletrin levyinen. Mutta Trakhinian maata ympäröivässä vuoressa on, Trakhis-kaupungista etelään päin, rotko, ja tämän rotkon halki virtaa Asopos-joki pitkin vuoren juurta.

200. On myös toinen, ei varsin suuri joki, Foinix, joka on etelään päin Asopoksesta ja, virraten näistä vuorista, laskee Asopokseen. Foinix-joen kohdalla on väli kapein, sillä siellä on ainoastaan siihen rakennettu ajotie. Foinix-joesta taas on viisitoista stadionia Thermopylaihin. Mutta Foinix-joen ja Thermopylain välillä on Anthele niminen kylä, jonka ohitse juuri Asopos virtaa ja sitten laskee mereen, ja sen ympärillä on leveä tasanko, mihin on perustettu Demeter Amfiktyoniin pyhättö ja missä sijaitsevat amfiktyonien istuimet ja itse Amfiktyonin pyhättö.

201. Kuningas Xerxes siis piti leiriä Malis-maan Trakhiniassa, mutta helleenit solatiessä. Tämän paikan nimenä on useimpien helleenien kesken Thermopylai, mutta maanasukasten ja ympärillä asuvaisten kesken Pylai. Molemmat sotajoukot olivat niinmuodoin leirissä näissä paikoissa, ja Xerxes vallitsi koko pohjoista seutua Trakhis-kaupunkiin saakka, helleenit taas koko etelän ja suven puoleista seutua tällä mantereella.

202. Ja ne helleenit, jotka tässä paikassa jäivät odottamaan persialaista, olivat seuraavat: kolmesataa raskasaseista spartalaista, tuhat tegealaista ja mantineialaista, puolet kumpiakin, satakaksikymmentä miestä Arkadian Orkhomenoksesta sekä muusta Arkadiasta tuhat. Näin monta oli arkadialaisia. Korintoksesta taas oli neljäsataa ja Flius-kaupungista kaksisataa sekä Mykenaista kahdeksankymmentä miestä. Nämä olivat saapuneet Peloponnesoksesta; boiotilaisia taas oli seitsemänsataa thespialaista ja neljäsataa teebalaista.

203. Näitten lisäksi tulivat opuntilaiset lokrilaiset, jotka koko sotavoimineen olivat aseisiin kutsutut, sekä tuhat fokilaista. Heidät olivat näet helleenit kutsuneet avukseen, sanansaattajien kautta ilmoittaen itse tulleensa toisten etujoukkona ja muiden liittolaisten olevan joka päivä odotettavissa; meri oli heillä turvattuna, sitä kun vartioivat atenalaiset, aiginalaiset ynnä muut laivastopalvelukseen määrätyt, eikä heillä ollut mitään pelättävää. Sillä se, joka Hellasta vastaan hyökkäsi, ei ollut jumala, vaan ihminen, eikä ollut eikä tulisi olemaan ketään kuolevaista, jota ei heti hänen syntymästään saakka onnettomuus olisi seurannut; ja kuta suurempi henkilö oli, sitä suurempi oli onnettomuuskin. Siis täytyi myös hyökkääjän, koska kerran oli kuolevainen, voida suistua kunniastaan. Tämän kuultuaan he riensivät helleenien avuksi Trakhis-kaupunkiin.

204. Näillä oli kyllä useitakin sotapäällikköjä, kullakin kaupungilla omansa, mutta se, jota enimmin ihailtiin ja joka johti koko sotajoukkoa, oli lakedaimonilainen Leonidas, Anaxandrideen poika; tämän isä oli Leon, hänen isänsä Eurykratides, hänen Anaxandros, hänen Eurykrates, hänen Polydoros, hänen Alkamenes, hänen Teleklos, hänen Hegesilaos, hänen Doryssos, hänen Leobotes, hänen Ekhestratos, hänen Agis, hänen Eurysthenes, hänen Aristodemos, hänen Aristomakhos, hänen Kleodaios, hänen Hyllos ja hänen isänsä Herakles. Ja Leonidas oli saavuttanut Spartan kuninkuuden odottamattaan.

205. Sillä koska hänellä oli kaksi vanhempaa veljeä, Kleomenes ja Dorieus, oli kuninkuuden toivo häneltä riistetty. Mutta kun Kleomenes oli kuollut jättämättä jälkeensä miespuolista perillistä eikä Dorieuskaan enää ollut elossa, vaan hänkin oli Sikeliassa kuollut, joutui kuninkuus niinmuodoin Leonidaalle, niin hyvin siitä syystä, että hän oli syntynyt ennen Kleombrotosta — tämä näet oli Anaxandrideen nuorin poika — kuin siitä syystä, että hän myös oli nainut Kleomeneen tyttären. Tämä Leonidas läksi silloin Thermopylaihin, valittuaan mukaansa tavanmukaiset kolmesataa miestä semmoisten joukosta, joilla oli lapsia. Ja hän saapui kutsuttuaan aseisiin nämä sekä teebalaisia niin monta kuin luetellessani mainitsin; näiden päällikkönä oli Leontiades, Eurymakhoksen poika. Ja Leonidas oli siitä syystä katsonut tärkeäksi kutsua aseisiin ainoastaan nämä helleenit, että heitä kovasti syytettiin meedialaismielisyydestä. Senvuoksi hän kutsui heidät sotaan, koska tahtoi tietää, lähettäisivätkö he väkeä muitten mukana vai hylkäisivätkö he julkisesti helleenien liittolaisuuden. Ja he lähettivät, vaikka heiliä olikin muuta mielessään.

206. Spartalaiset olivat lähettäneet Leonidaan ja nämä hänen seuralaisensa ensimäisiksi, jotta muut liittolaiset, nähdessään heidät, lähtisivät sotaan eivätkä menisi meedialaisten puolelle hekin, jos kuulisivat näiden vitkastelevan. Mutta sitten — heillä oli näet esteenä Karneia-juhla — he aikoivat, juhlittuaan ja jätettyään vartiostoja Spartaan, kiiruimmiten miehissä rientää avuksi. Samalla tavoin aikoivat myös muut liittolaiset tehdä. Sillä samoihin aikoihin näiden tapausten kanssa sattui Olympia-juhla. Ja koska he eivät luulleet Thermopylain ottelun niin nopeasti tulevan ratkaistuksi, lähettivät he vain nämä etujoukot.

207. Näin nyt siis he aikoivat tehdä. Mutta kun persialainen lähestyi solaa, ajattelivat Thermopylaissa olevat helleenit peloissaan lähteä pois. Niinpä nyt muut peloponnesolaiset päättivät mennä Peloponnesokseen ja vartioida Isthmosta. Mutta koska fokilaiset ja lokrilaiset tästä päätöksestä olivat kovin suutuksissaan, äänesti Leonidas, että jäätäisiin siihen paikkaan ja lähetettäisiin sanansaattajia kaupunkeihin, käskien näitä tuomaan heille apua, koska itse olivat liian harvalukuiset torjuakseen meedialaisten sotajoukon.

208. Heidän tästä neuvotellessaan lähetti Xerxes vakoojana ratsumiehen katsomaan, montako heitä oli ja mitä he mahtoivat tehdä. Vielä Tessaliassa ollessaan hän näet oli kuullut, että tähän paikkaan oli koottu vähäinen sotavoima, ja että johtajina olivat lakedaimonilaiset ja Leonidas, joka sukuperältään oli herakleidi. Leirin luo lähestyttyään ratsumies katseli sitä, mutta ei nähnyt sitä kokonaan. Sillä sen muurin sisäpuolelle asetettuja, jonka he olivat pystyttäneet ja jota he vartioitsivat, ei ollut mahdollista nähdä. Vaan hän tarkasti ulkopuolella olijoita, jotka olivat asettuneet muurin edustalle. Ja sillä haavaa sattuivat lakedaimonilaiset olemaan sijoitettuina ulkopuolelle. Tällöin hän näki toisten miesten voimistelevan, toisten sukivan hiuksiaan. Tätä katsellessaan hän ihmetteli ja otti selvän heidän luvustaan. Ja täsmälleen otettuaan joka asiasta selvän hän kaikessa rauhassa ratsasti takaisin. Sillä ei yksikään häntä ajanut takaa, vaan häntä kohtasi täydellinen välinpitämättömyys. Ja palattuaan hän kertoi Xerxeelle kaiken, mitä oli nähnyt.

209. Sen kuullessaan Xerxes ei voinut käsittää asianlaitaa, että he nimittäin voimiensa takaa varustautuivat itse kuolemaan ja vihollisia surmaamaan. Vaan koska he hänestä näyttivät tekevän jotakin naurettavaa, noudatti hän luokseen Demaratoksen, Aristonin pojan, joka oleskeli leirissä. Hänen saavuttuaan kysyi Xerxes tätä kaikkea, koska hän tahtoi saada selville, mitä lakedaimonilaiset tekivät. Mutta Demaratos lausui: "Sinä olet ennenkin minulta kuullut näistä miehistä, silloin kun läksimme liikkeelle Hellasta vastaan. Mutta sen kuultuasi teit minusta pilkkaa, sanoessani, kuinka näin tämän kaiken päättyvän. Sillä korkein pyrkimykseni on sinun edessäsi, kuningas, noudattaa totuutta. Kuule siis nytkin. Nämä miehet ovat saapuneet taistelemaan meitä vastaan solasta, ja siihen he valmistautuvat. Sillä heillä on tällainen tapa. Aina milloin he ovat aikeessa panna alttiiksi henkensä, he koristavat päänsä. Ja tiedä, että jos kukistat nämä sekä Spartaan jääneen joukon, ei yksikään muu kansa maailmassa ole jäävä paikoilleen nostaen kättään sinua vastaan, kuningas. Sillä nyt käyt Hellaan kauneinta kuningaskuntaa ja sen parhaimpia miehiä vastaan." Kovin uskomattomalta tuntui Xerxeestä tämä kuulemansa, ja toistamiseen hän kysyi, millä tavoin he, noin vähäinen määrä, voivat hänen sotajoukkoaan vastaan taistella. Vaan Demaratos virkkoi: "Oi kuningas, kohtele minua valehtelijana, jollei tämä asia pääty, niinkuin minä sanon."

210. Näin hän lausui, mutta ei voinut saada Xerxesta uskomaan sanojaan. Ja neljä päivää oli jo Xerxes antanut kulua, aina vain toivoen helleenien karkaavan tiehensä. Mutta kun he viidentenäkään päivänä eivät lähteneet pois, vaan, kuten hänestä näytti, julkeudesta ja ymmärtämättömyydestä aikoivat edelleen sinne jäädä, lähetti hän suutuksissaan heitä vastaan meedialaiset ja kissiläiset, joille hän oli antanut tehtäväksi ottaa helleenit elävinä käsiinsä ja tuoda heidät hänen eteensä. Ja kun meedialaiset hyökkäsivät ja kävivät helleenien kimppuun, kaatui heitä useita; mutta uusia tuli sijaan, kääntymättä takaisin, vaikka he kärsivätkin suuren tappion. Ja he tekivät selväksi jokaiselle, eikä vähimmin kuninkaalle itselleen, että heitä kyllä oli paljon ihmisiä, mutta vähän miehiä. Ja ottelua kesti koko päivän.

211. Mutta saatuaan näin tuiman vastaanoton väistyivät meedialaiset pois, ja heidän sijalleen astuen hyökkäsivät ne persialaiset, joita kuningas nimitti "kuolemattomiksi" ja joitten päällikkönä oli Hydarnes; näiden piti muka helposti tehdä loppu helleeneistä. Mutta jouduttuaan näitten kanssa käsikähmään ei heidän ollenkaan käynyt sen paremmin kuin meedialaisenkaan sotajoukon, vaan samalla tavoin, syystä että he taistelivat ahtaassa paikassa ja käyttivät lyhyempiä keihäitä kuin helleenit eivätkä voineet levittää sotavoimaansa. Mutta lakedaimonilaiset taistelivat mainehikkaasti. Ja he osoittivat monella tavoin taistelevansa sotataitoisina taitamattomia vastaan. Mutta varsinkin he sen tekivät, aina milloin he käänsivät selkänsä ja olivat joukossa pakenevinaan. Silloin barbarit, nähdessään heidän pakenevan, huudolla ja melulla kävivät päin, mutta juuri kun he olivat saavuttamaisillaan helleenit, kääntyivät nämä heitä vastaan ja löivät, kääntyessään takaisin lukemattomia persialaisia. Kuolipa siinä myös muutamia itse spartalaisista. Mutta kun persialaiset kaikista yrityksistään huolimatta eivät ollenkaan voineet saada haltuunsa solaa, vaikka he sekä osastottain että koko voimallaan hyökkäsivät, vetäytyivät he takaisin.

212. Näiden rynnäkköjen kestäessä kerrotaan kuninkaan, joka katseli taistelua, kolmasti kavahtaneen valtaistuimeltaan, pelästyen sotajoukkonsa puolesta. Näin he silloin kamppailivat, mutta seuraavana päivänä eivät barbarit otelleet ollenkaan sen paremmin. Sillä koska helleenejä oli niin vähän, luulivat he näiden olevan yli-yltään haavoitettuja eikä enää kykenevän kättänsä kohottamaan, ja kävivät heidän kimppuunsa. Mutta helleenit olivat järjestyneinä aselajien ja heimojen mukaan ja taistelivat kukin rivissään, lukuunottamatta fokilaisia. Nämä olivat asetetut vuorelle vartioimaan polkua. Ja kun nyt persialaiset huomasivat, ettei edellisestä päivästä ollut mitään muutosta tapahtunut, vetäytyivät he pois.

213. Mutta kuninkaan ollessa neuvotonna, mitä tehdä asian tällä kannalla ollessa, tuli hänen puheilleen eräs Efialtes niminen malilainen, Eurydemoksen poika. Arvellen kuninkaalta saavansa suuren palkinnon, tämä ilmoitti, että vuoren kautta vei Thermopylaihin polku, ja syöksi siten turmioon sinne jääneet helleenit. Myöhemmin hän, peläten lakedaimonilaisia, pakeni Tessaliaan, ja hänen paettuaan julistivat Pylaia-istuntoon kokoontuneet pylagorit palkkion hänen hengestään. Sittemmin hän palasi Antikyraan, jossa sai surmansa Athenades nimisen trakhinialaisen kädestä. Tämä Athenades kuitenkin tappoi hänet toisesta syystä, jonka myöhemmissä kertomuksissani aion mainita; mutta yhtä kaikki iakedaimonilaiset sen johdosta osoittivat hänelle kunniata.

214. Tällä tavoin siis Efialtes kuoli näitä tapauksia myöhemmin. Mutta on myös olemassa toinen kertomus, jonka mukaan karystolainen Onetes, Ifanagoraan poika, ja antikyralainen Korydallos ovat ne, jotka asian ilmaisivat kuninkaalle ja veivät persialaiset vuoren ympäri. Vaan tämä ei ainakaan minusta ole ensinkään uskottava. Sen saattaa näet ensiksikin päättää siitä, että helleenien pylagorit, jotka kaiketi tarkimmin olivat asian tutkineet, eivät kuuluttaneet palkkiota Oneteen eikä Korydalloksen, vaan trakhiniaiaisen Efialteen päästä. Toiseksi tiedämme Efialteen tästä syystä paenneen. Olisihan tosin Onetes voinut tuntea tuon polun, vaikkei ollutkaan malilainen, syystä että oli siinä maassa paljon oleskellut. Mutta oli miten oli, Efialtes oli se, joka johdatti persialaiset vuoren ympäri polkua myöten, ja siksi minä mainitsen hänet syylliseksi.

215. Mutta koska Efialteen lupaus miellytti Xerxestä, ihastui hän heti suuresti ja lähetti matkaan Hydarneen ynnä hänen johdonalaisensa väen. Ja he läksivät liikkeelle leiristä siihen aikaan, jolloin valot sytytetään. Tämän polun olivat Malis-maan asukkaat keksineet, ja sen keksittyään he olivat opastaneet tessalialaiset fokilaisia vastaan, silloin kun fokilaiset, sulkemalla solan muurilla, olivat turvanneet itsensä sodalta. Ja näistä ammoisista ajoista saakka oli malilaisille selvää, ettei sola ollut miksikään hyödyksi.

216. Tämä polku on tällainen. Se alkaa Asopos-joen luota, joka virtaa rotkon halki, ja vuorella sekä polulla on sama nimi, Anopaia. Anopaia-polku kulkee pitkin vuorenselkää ja päättyy Alpenos-kaupungin kohdalla, joka on lokrilaisten ensimäinen kaupunki malilaisia vastassa, sekä niinsanotun Melampygos-kiven ja kerkopien istuinten kohdalla, siinä, missä myös on kapein väli.

217. Tätä tämänluontoista polkua myöten persialaiset, astuttuaan Asopos-joen yli, kulkivat koko yön, oikealla kädellään Oitan, vasemmalla Trakhinian vuoret. Aamunkoitossa he pääsivät vuoren kukkulalle. Tällä kohtaa vuorta vartioi, kuten ennenkin olen osoittanut, tuhat fokilaista raskasaseista, varjellen omaa maataan ja suojellen polkua. Sillä allaolevaa pääsypaikkaa vartioivat mainitut helleenit, mutta vuoren päällitse kulkevaa polkua olivat fokilaiset Leonidaalle tarjoutuneet vartioimaan.

218. Ja tällä tavoin fokilaiset havaitsivat vihollisten päässeen vuorelle. Noustessaan olivat näet persialaiset jääneet heiltä huomaamatta, koko vuori kun on puiden peitossa. Mutta koska oli tyyni, syntyi luonnollisesti kova kahina lehdistä, joita oli paksulta kulkijain jaloissa. Silloin fokilaiset kavahtivat pystyyn ja pukivat aseet ylleen. Ja samassa olivatkin barbarit läsnä. Nähdessään siinä aseellista väkeä hämmästyivät barbarit, sillä he olivat toivoneet, etteivät kohtaisi mitään vastarintaa; sensijaan he tapasivatkin edessään sotajoukon. Tällöin Hydarnes, joka pelkäsi näiden olevan lakedaimonilaisia, kysyi Efialteelta, mitä miehiä he olivat. Saatuaan tarkoin tietää tämän hän järjesti persialaiset taisteluun. Ja kun nyt fokilaiset joutuivat ankaran ja taajan nuolisateen alaisiksi, läksivät he pakoon vuoren huipulle, siinä uskossa, että viholliset ensi sijassa olivat heitä vastaan lähteneet, ja valmistautuivat kuolemaan. Tämä siis oli heidän ajatuksensa, mutta Efialtesta ja Hydarnesta seuraavat persialaiset eivät ensinkään välittäneet fokilaisista, vaan laskeutuivat kiireesti vuorelta.

219. Thermopylaissa oleville helleeneille oli ensiksi Megistias tietäjä, uhriteuraita tutkittuaan, julistanut, että heitä aamun tullen odotti kuolema; lisäksi oli myös saapunut karkulaisia, jotka ilmoittivat persialaisten kiertomarssin. Nämä ilmaisivat tietonsa vielä yön aikana. Mutta kolmanneksi, päivän jo valjetessa, toivat sanan päivävahdit, juosten kukkuloilta alas. Helleenit silloin neuvottelivat keskenään, ja heidän mielipiteensä kävivät eri suuntiin. Toiset näet kehoittivat jäämään paikoilleen, toiset epäsivät. Vihdoin he erkanivat toisistaan, jolloin toiset läksivät pois ja hajaantuivat eri tahoille sekä kääntyivät kukin kaupunkiinsa; toiset taas valmistautuivat yhdessä Leonidaan kanssa jäämään paikoilleen.

220. Kerrotaan myös Leonidaan itsensä lähettäneen heidät pois, pitäen huolta siitä, etteivät joutuisi hukkaan; mutta hänen itsensä, samoinkuin saapuvilla olevien spartalaisten ei käynyt päinsä jättää sitä paikkaa, mitä he alun pitäen olivat tulleet vartioimaan. Itsekin olen täydellisesti sitä mieltä, että kun Leonidas näki liittolaisten olevan haluttomia ja vastahakoisia kohtaamaan yhteisesti vaaraa, niin hän käski heidän lähteä tiehensä, mutta katsoi sopimattomaksi itse poistua; jos hän sitävastoin pysyi paikoillaan, oli hän jättävä muistoksi suuren kunnian, eikä Spartan onni ikipäivinä ollut sammuva. Kun näet spartalaiset heti sodan sytyttyä olivat tämän johdosta kysyneet oraakelilta neuvoa, oli Pytia vastannut heille, että joko Lakedaimon oli joutuva barbarien hävitettäväksi tai heidän kuninkaansa hukkuva. Tämän hän heille julisti näin kuuluvin kuusimitta-säkein:

"Teilt', oi Spartan aukeatanterisen asujoilta, suuren, mainion kaupungin joko Perseun pojat kaatavat, tai jää kaihoamaan Lakedaimonin ääret kaattua valtijataan, jok' on Herakleen sukukantaa. Ei näet estää voi väki sonnin, ei jalopeuran vainoajaa, väki Zeun häll' on, eik' estyvä ennen lie, kuin raastanut jommankumman on kappalehiksi."

Tätä lauselmaa siis Leonidas ajatteli, ja koska hän tahtoi jättää kunnian yksistään spartalaisille, niin luulen pikemmin hänen lähettäneen luotaan liittolaiset, kuin poislähteneiden olleen eri mieltä hänen kanssaan ja siksi noin kurittomasti menneen menojaan.

221. Tästä on mielestäni melkoisena todistuksena se, että Leonidas ilmeisesti myös käski luotaan sotajoukon mukana seuraavan tietäjän, akarnanilaisen Megistiaan, jonka sanottiin polveutuvan Melampuksesta ja joka uhriteuraitten nojalla oli lausunut, kuinka heidän oli käyvä. Ja tämän Leonidas oli tehnyt siinä tarkoituksessa, ettei tietäjä kuolisi hänen kerallaan. Mutta vaikka hänen käskettiinkin poistua, ei hän kuitenkaan hyljännyt Leonidasta. Sen sijaan lähetti hän luotaan sotajoukon myötä olleen ainoan poikansa.

222. Leonidaan luota lähetetyt liittolaiset läksivät nyt pois, totellen häntä, mutta thespialaiset ja teebalaiset jäivät yksin lakedaimonilaisten luo. Näistä jäivät teebalaiset vastahakoisesti ja tahtomattaan, sillä Leonidas pidätti heidät luonaan ikäänkuin panttivankeina. Sitävastoin jäivät thespialaiset täysin vapaaehtoisesti, selittäen etteivät aikoneet jättää Leonidasta ynnä hänen seuralaisiaan ja lähteä matkoihinsa; vaan he jäivät paikoilleen ja kuolivat heidän kerallaan. Ja heidän päällikkönään oli Demofilos, Diadromeen poika.

223. Auringon noustessa toimitettuaan juomauhrin Xerxes pysyi alallaan noin toriaikaan saakka ja teki sitten hyökkäyksen. Sillä niin oli Efialtes neuvonut. Vuorelta lasku on näet suorempi ja väli siltä kohtaa paljoa lyhyempi kuin kiertotie ja vuorelle nousu. Niinpä Xerxes joukkoineen kävi lähemmäksi. Ja Leonidas ynnä hänen mukanaan olevat helleenit, jotka nyt astuivat kuoloa kohti, etenivät tällä kertaa jo paljoa loitommas kuin alussa, nimittäin solan leveimpään kohtaan. Muurin suojavallia tosin vielä vartioitiin, mutta sen sijaan, että he edellisinä päivinä olivat väistyneet kapeaan kohtaan ja siellä taistelleet, ottelivat he nyt sen ulkopuolella. Ja lukuisa joukko barbareja kaatui. Sillä osastojen takana seisoivat päälliköt, jotka ruoskalla sivalsivat joka miestä, siten aina vain hoputtaen heitä eteenpäin. Siksi monet heistä suistuivat mereen ja hukkuivat, vielä useammat tallaantuivat kuoliaiksi toistensa jalkoihin; eikä yhtään välitetty siitä, joka hukkui. Sillä koska helleenit käsittivät, että heitä uhkasi kuolema vuoren ympäri kiertäneitten puolelta, ponnistivat he, mistään piittaamatta ja vihan vimmoissaan, kaikki voimansa barbareja vastaan.

224. Jo olivat useimmilta keihäät katkenneet, mutta nyt he miekoillaan alkoivat tuhota persialaisia. Ja tässä ottelussa kaatui Leonidas, mitä urhoollisimmin taisteltuaan, ja hänen kerallaan muut mainehikkaat spartalaiset, joiden nimistä olen ottanut selvää, koska he sen ovat ansainneet. Ja minä olen saanut selville kaikkien kolmensadan nimet. Mutta persialaistenkin puolella kuoli tässä monta mainittavaa miestä, muiden muassa myös kaksi Dareioksen poikaa, Abrokomes ja Hyperanthes, jotka Artaneen tytär Fratagune oli Dareiokselle synnyttänyt. Tämä Artanes oli Dareios kuninkaan veli ja Arsameen pojan, Hystaspeen, poika. Ja naittaessaan tyttärensä Dareiokselle hän samalla antoi tälle koko omaisuutensa, koska hänellä ei ollut muuta lasta kuin tämä yksi tytär.

225. Niinpä kaatui täällä taistellen kaksi Xerxeen veljeä. Mutta Leonidaan ruumiista syntyi persialaisten ja lakedaimonilaisten kesken ankara temmellys, kunnes helleenit urhoudellaan vetivät sen puolelleen ja käänsivät vastustajat neljästi pakoon. Tätä kesti siihen saakka, kunnes Efialtes tovereineen saapui. Helleenien saatua tiedon näiden tulosta, muuttui jo taistelu. He näet väistyivät jälleen solatiehen, ja kuljettuaan muurin ohi he asettuivat miehissä kaikki, paitsi teebalaiset, eräälle kummulle. Tämä kumpu on siinä paikassa, mistä pääsee solaan ja missä nyt sijaitsee Leonidaan muistoksi pystytetty kivijalopeura. Tässä paikassa puolustautuivat puukoilla ne, joilla vielä sattui semmoisia olemaan, toiset taas käsin ja hampain. Ja siinä he hautaantuivat barbarien heittoaseitten alle, kun toiset näistä hyökkäsivät heitä kohti suoraan edestä ja hajoittivat muurin vallituksen, toiset taas kiersivät heidät ylt'ympäri joka puolelta.

226. Miten urhoollisesti lakedaimonilaiset ja thespialaiset esiintyivätkään, mainitaan kuitenkin erään spartalaisen Dienekeen olleen kaikista urhoollisimman. Kerrotaan näet hänen, ennenkuin helleenit iskivät yhteen meedialaisten kanssa, kuulleen eräältä trakhinialaiselta, että kun barbarit ampuvat, pimenee heidän nuoliensa paljoudesta aurinko. Niin suuri oli muka niiden luku. Mutta tästä hämmästymättä ja meedialaisten paljoudesta välittämättä hän sanoi, että trakhinialainen vieras ilmoitti pelkkää hyvää, jos meedialaiset pimittivät auringon: silloinhan helleenit saivat taistella varjossa eikä päivänpaisteessa.

227. Tämän ynnä muita samankaltaisia lausuntoja kerrotaan lakedaimonilaisen Dienekeen jättäneen muistoksi itsestään. Hänen jälkeensä kerrotaan kahden lakedaimonilaisen veljeksen, Alfeoksen ja Maronin, Orsifantoksen poikien, kunnostautuneen parhaiten. Thespialaisten joukosta taas herätti enimmin huomiota eräs, jonka nimi oli Dithyrambos, Harmatideen poika.

228. Nämä, samoinkuin ne, jotka olivat kaatuneet ennenkuin Leonidas lähetti osan helleeneistä pois, ovat haudatut siihen paikkaan, mihin he kaatuivatkin. Ja niiden hautapatsaisiin on piirretty näin kuuluvat kirjoitukset:

Torjui kolmea miljoonaa tuhatkuntia neljä tässä; ne Pelopsin niemi on kasvattanut.

Tämä siis on kirjoitettuna kaikille yhteisesti; mutta spartalaisille erityisesti:

"Vieras, Spartaan vie tämä viesti, me uinumme tässä, käskyjä noudattain näin Lakedaimonin lain."

Tämä siis on omistettu lakedaimonilaisille, tietäjälle taas tämä:

"Tään sai haudan kuulu Megistias; surmasi meedit tietäjän, kun yli pääs' Sperkheios-joen nuo. Tuiman vartoavan tuhosurman ties, toki voinut ei Lakedaimonin pään luota hän luopua pois."

Nämä hautakirjoitukset ja patsaat, paitsi tietäjälle omistettua kirjoitusta, ovat amfiktyonit heidän kunniakseen toimittaneet. Mutta Megistias tietäjälle sepitetyn kirjoituksen teki Simonides, Leoprepeen poika, syystä että he olivat toistensa kestiystäviä.

229. Kerrotaan, että kaksi näistä kolmestasadasta, Eurytos ja Aristodemos, olisivat molemmat yksissä tuumin voineet yhdessä pelastua Spartaan; he olivat näet Leonidaalta saaneet luvan lähteä sotajoukosta pois ja viruivat Alpenoissa, sairastaen ankaraa silmätautia. Jos he taas eivät olisi tahtoneet palata, olisivat he toistensa kera voineet kuolla. Mutta vaikka heidän olisi ollut tilaisuus tehdä jompikumpi näistä, eivät he tahtoneet menetellä samalla tapaa, vaan joutuivat erimielisiksi. Kuultuaan näet persialaisten kiertomarssista Eurytos pyysi saada aseensa, ja puettuaan ne ylleen hän käski helootin viedä itsensä taistelevien keskelle. Ja vietyään hänet perille palvelija läksi pakoon, mutta Eurytos syöksyi keskelle taisteluntuoksinaa ja tuhoutui. Aristodemos sitävastoin jättäytyi pelkurimaisesti taistelusta pois. Ja jos nyt Aristodemos yksin olisi, mistään väliä pitämättä, palannut Spartaan taikka myös heidän molempien matkansa olisi tapahtunut yhteisesti, eivät spartalaiset luullakseni ensinkään olisi kantaneet vihaa häntä kohtaan. Nyt sitävastoin, kun toinen heistä oli saanut surmansa, mutta toinen, jolla ei ollut sen parempaa perustetta menettelyynsä kuin toisellakaan, ei ollut tahtonut kuolla, seurasi välttämättömästi, että he vihastuivat ankarasti Aristodemokseen.

230. Tällä tavoin ja tämmöisestä syystä kertovat muutamat Aristodemoksen pelastuneen Spartaan, toiset taas kertovat, että hänet sanansaattajana oli lähetetty leiristä ja että hän, vaikka ajoissa olisi voinut ehtiä parhaillaan kestävään taisteluun, ei sitä tahtonut, vaan oli viipynyt matkalla ja siten jäänyt henkiin; mutta hänen toverinsa oli saapunut taisteluun ja kuollut.

231. Mutta Lakedaimoniin palattuaan Aristodemos sai osakseen häpeätä ja kunniattomuutta. Ja kunniattomana ollen hänen täytyi kärsiä tällaista kohtelua: ei yksikään spartalainen sytyttänyt hänelle tulta eikä häntä puhutellut, ja hänen täytyi kestää sitä häväistystä, että hän kulki nimellä "pakolais-Aristodemos".

232. Vaan Plataian taistelussa hän puhdistautui koko siitä syytöksestä, jonka hän oli vastaansa aiheuttanut. Kerrotaan, että myös eräs toinen näiden kolmensadan joukkoon kuuluva mies, joka oli sanansaattajana lähetetty Tessaliaan, siten oli pelastunut, ja hänen nimensä oli Pantites. Mutta kun hän Spartaan palattuaan menetti kunniansa, niin hän hirttäytyi.

233. Mutta teebalaiset, joiden päällikkönä oli Leontiades, taistelivat pakosta jonkun aikaa yhdessä helleenien kanssa kuninkaan sotajoukkoa vastaan. Vaan kun he näkivät persialaisten pääsevän voitolle, niin he, Leonidaan mukana olevien helleenien rientäessä kummulle, erosivat näistä ja menivät, kurottaen käsiään, lähemmäs barbareja. Ja samalla he vallan totuudenmukaisesti sanoivat olevansa meedialaismielisiä ja olleensa ensimäisiä, jotka kuninkaalle antoivat maata ja vettä; he olivat pakosta saapuneet Thermopylaihin ja olivat syyttömiä kuningasta kohdanneeseen vaurioon. Tämän ilmoituksen johdosta he saivat jäädä eloon, sillä näiden heidän väitteittensä puolesta todistamassa olivat myös tessalialaiset. Mutta ei heillä kuitenkaan kaikessa ollut onnea. Sillä kun he tulivat barbarien luo, niin nämä vangitsivat heidät ja surmasivat muutamia heistä heidän lähestyessään. Vaan useimpiin heistä he Xerxeen käskystä polttivat kuninkaalliset poltinmerkit, alkaen ylipäälliköstä Leontiadeesta, jonka pojan Eurymakhoksen plataialaiset myöhemmin surmasivat, kun hän neljänsadan teebalaisen miehen etunenässä oli vallannut plataialaisten kaupungin.

234. Näin kamppailivat helleenit Thermopylain luona. Mutta Xerxes kutsui luokseen Demaratoksen ja alkoi kysyä häneltä näin: "Demaratos, sinä olet kunnon mies. Sen minä päätän tosiasioista. Sillä kaikki on päättynyt sillä lailla, kuin olet maininnut. Sano nyt siis minulle, kuinka monta muuta lakedaimonilaista on olemassa ja kuinka monet näistä ovat yhtä sotakuntoisia kuin nämä, vai ovatko kaikki sellaisia." Hän virkkoi: "Oi kuningas, kaikkien lakedaimonilaisten luku on suuri ja monet ovat niiden kaupungit. Mutta sen, minkä tahdot saada tietää, olet saava. Lakedaimonissa on Spartan kaupunki, jossa on noin kahdeksantuhatta miestä. Kaikki nämä ovat samanlaiset kuin ne, jotka täällä ovat taistelleet. Muut lakedaimonilaiset eivät tosin ole samanlaisia kuin nämä, mutta ovat kelpo miehiä nekin." Tähän lausui Xerxes: "Demaratos, millä keinoin me vähimmällä vaivalla saamme nämä miehet kukistetuiksi? Selitä se! Sinähän tunnet heidän ajatusjuoksunsa, koska olet ollut heidän kuninkaanaan."

235. Ja Demaratos vastasi: "Oi kuningas, koska nyt niin hartaasti kysyt mieltäni, on kohtuullista, että ilmaisen parhaimman neuvoni. Niinpä sinun pitäisi lähettää laivastostasi kolmesataa laivaa Lakonian maahan. Sen ääressä on Kythera niminen saari, josta Khilon, viisain meidän keskuudessamme elänyt mies, sanoi, että spartalaisille olisi etuisampaa, jos se vajoaisi mereen, kuin että se siitä kohoaa. Hän näet aina aavisti siitä koituvan jotakin sentapaista, kuin mitä minä nyt lähden esittämään. Ja kuitenkaan ei hän ennakolta sinun retkestäsi mitään tietänyt, vaan pelkäsi yhtä lailla mitä miesten retkeä hyvänsä. Tästä saaresta käsin säikytelköön sinun väkesi lakedaimonilaisia. Sillä, jos heillä on läheisyydessään heitä itseään koskettava sota, ei sinun ensinkään tarvitse pelätä, että he rientävät muun Hellaan avuksi, silloin kun maasotajoukkosi sen valtaa. Ja jos muu Hellas orjuutetaan, jää Lakonia yksin heikoksi. Mutta jos et tätä tee, saat odottaa käyvän näin. Peloponnesoksessa on kapea kannas. Jos kaikki peloponnesolaiset siinä paikassa liittyvät kohtaamaan sinua, on sinulla odotettavissa toisia taisteluita, vielä ankarampia kuin tähänastiset. Mutta jos menettelet neuvoni mukaan, on tämä kannas, samoinkuin kaupungit, taistelutta joutuva sinulle."

236. Hänen jälkeensä puhui Akhaimenes, Xerxeen veli ja merivoiman ylipäällikkö, joka sattumalta oli keskustelussa läsnä ja pelkäsi, että Xerxes taipuisi tekemään, niinkuin neuvottiin. Ja hän lausui näin: "Oi kuningas, minä näen, että kuuntelet miehen sanoja, joka kadehtii sinun myötäkäymistäsi taikka myös kavaltaa sinun asiasi. Sillä tämmöinen on helleenien tapa ja tästä he iloitsevat: toisen myötäkäymistä he kadehtivat ja etevämmyyttä he vihaavat. Mutta jos, asiain tällä kannalla ollen, niistä laivoista, joista neljäsataa on joutunut haaksirikkoon, lähetät vielä toiset kolmesataa kiertämään Peloponnesosta, tulevat vastustajamme tasaväkisiksi. Vaan jos merivoimamme pysyy koossa, on vihollisten oleva hankala käydä sen kimppuun, eivätkä he ensinkään voi vetää sille vertoja, ja koko laivasto on puolustava maasotajoukkoa ja maasotajoukko laivastoa, jos ne liikkuvat yhdessä. Mutta jos poistat nuo laivat, et sinä voi olla niille hyödyksi, eivätkä ne sinulle. Ja minä olen sitä mieltä, että sinun tulee vain hyvin järjestää omat asiasi, puuttumatta vihollisten asioihin ja välittämättä siitä, mihin paikkaan he tahtovat sijoittaa sodan, mitä he aikovat tehdä ja kuinka suuri heidän mieslukunsa on. Sillä kun he kykenevät itse hoitamaan omat asiansa, niin kykenemmehän mekin samalla lailla hoitamaan omamme. Ja joskin lakedaimonilaiset käyvät persialaisia vastaan taisteluun, eivät he kuitenkaan voi parantaa jo kärsimäänsä vauriota."

237. Xerxes vastasi näin: "Akhaimenes, sinä puhut mielestäni hyvin, ja minä tahdon tehdä tällä tavoin. Ja Demaratos lausuu myöskin, mitä hän katsoo minulle parhaimmaksi, mutta sinun mielipiteesi vie hänen antamastaan voiton. Vaan sitä väitettä minä en hyväksy, että muka hän ei olisi hyvänsuopa minua kohtaan. Sen minä päätän jo hänen aikaisemmista lausunnoistaan, mutta varsinkin tästä tosiasiasta: kansalainen kadehtii toista, onnellista kansalaista ja hautoo mielessään ääneti nurjuutta häntä kohtaan; ja jos kansalainen kysyy toiselta neuvoa, ei luultavasti tämä neuvo hänelle sitä, mikä hänestä itsestään on parasta, ellei hän ole erittäin pitkälle edistynyt hyveen tiellä. Mutta semmoisia on harvassa. Kestiystävä sitävastoin on onnellista kestiystäväänsä kohtaan kaikkein hyväntahtoisin ja olisi valmis antamaan tälle, hänen neuvoa kysyessään, mitä parhaimman neuvon. Niinpä minä siis en salli kenenkään vastaisuudessa panetella Demaratosta, joka on minun kestiystäväni."

238. Näin lausuttuaan Xerxes kulki kuolleitten välitse, ja tultuaan Leonidaan luo sekä kuultuaan hänen olleen lakedaimonilaisten kuninkaan ja ylipäällikön, hän käski hakata häneltä pään ja naulita sen paaluun. Monesta merkistä, mutta kaikkein parhaiten tästä minusta käy ilmi, että Leonidas oli kaikkein ihmisten joukosta se, johon kuningas Xerxes hänen eläessään oli enimmin vihastunut. Sillä ei kuningas muuten olisi näin vasten kaikkea lakia ja tapaa kohdellut vainajaa, koska juuri persialaisilla, enemmän kuin keilläkään ihmisillä, joita minä tunnen, on tapana kunnioittaa sodassa urhoollisia miehiä. Niinpä ne, joitten tehtävänä se oli, panivat käskyn toimeen.

239. Mutta minä palaan siihen kohtaan kertomustani, mihin se aikaisemmin keskeytyi. Lakedaimonilaiset olivat ensimäiset, jotka olivat saaneet tietää kuninkaan hankkiutuvan sotaan Hellasta vastaan, ja lähettivät niinmuodoin sanan Delfoin oraakelin luo, mistä heille annettiin vähän ylempänä mainitsemani vastaus. Ja tästä he saivat ihmeellisellä tavalla tiedon. Demaratos. Aristonin poika, joka oli paennut meedialaisten luo, ei ollut, kuten luulen, — ja sen puolesta puhuu myös todennäköisyys — lakedaimonilaisia kohtaan suopea; kuitenkin on täysi valta otaksua hänen tehneen sen, josta kohta tulee puhe, joko hyväntahtoisuudesta tai vahingonilosta. Kun näet Xerxes oli päättänyt lähteä sotaretkelle Hellasta vastaan, tahtoi Demaratos, joka oleskeli Susassa ja oli kuullut asian, ilmoittaa sen lakedaimonilaisille. Mutta kun hän ei muulla tavoin voinut sitä ilmaista — hän oli näet vaarassa joutua kiinni teostaan — keksi hän tämän juonen. Hän otti kahdenkertaisen kirjoitustaulun, kaapi siitä pois vahan ja kaiversi puuhun kuninkaan päätöksen. Ja sen tehtyään hän valoi sulaa vahaa kirjoitukselle, jottei tyhjä taulu kuljetettaessa herättäisi mitään epäluuloa tienvartijoissa. Kun sitten taulu tuli perille Lakedaimoniin, eivät lakedaimonilaiset voineet arvata sen merkitystä, ennenkuin, kuten olen kuullut, Kleomeneen tytär Gorgo, Leonidaan vaimo, itsestään sen keksi. Hän näet neuvoi ja käski heitä kaapimaan pois vahan, sanoen heidän silloin löytävän kirjoituksen puusta. He tottelivat, löysivät kirjoituksen ja lukivat sen; ja sitten he lähettivät taulun muille helleeneille. Näin kerrotaan tämän tapahtuneen.