SISÄLLYS: (continued 3)

— Kukin puolestaan ja Jumala meidän kumpaisenkin! ilkkui Kusti ja käski Karlssonin pysyä paria askelta taampana, ettei jää halkeaisi.

Niin näkyi käyvänkin, sillä jää hänen takanaan ruski yhä pahemmin, ja kohina lähestyi nyt lähestymistään, aallokon loiske kallioihin ja jäänreunaan kuului yhä selvemmin, ja vasta heränneet kalalokit kirkuivat saaliin haluaan.

Karlsson läähätti ja vohkui, Kustin ja hänen välinsä piteni, ja vähän päästä hän huomasi jääneensä yksin pimeässä juoksemaan. Hän seisattui äkkiä, haki jälkiä löytämättä, huusi saamatta vastausta. Yksinäisyys, pimeä, kylmä ja vesi saavuttivat hänet kuoleman kera.

Kauhistuen ponnisti hän viimeiset voimansa, juoksi niin, että näki lumihiutaleiden lentävän taaksepäin, vaikka sinkoilivat samaan suuntaan kuin hän, ja taas hän huusi.

— Juokse myötätuuleen, niin saavut pian länsirannalle, kaikui pimeästä pakeneva ääni, ja sitten ei enään hiiskaustakaan kuulunut.

Mutta nyt loppuivat Karlssonin voimat. Toivotonna raukesi hän astumaan ja käveli melkein verkalleen, jaksamatta väsymystään vastustaa. Takaapäin hän kuuli meren karkaavan kimppuunsa, pauhaten, korskuen, huohottaen, juuri kuin se olisi ollut öisellä ryöstöretkellä.

* * * * *

Pastori Nordström oli mennyt levolle kello kahdeksan illalla ja hetkisen sanomalehteä luettuaan nukkunut sangen sikeään. Mutta tuossa yhdentoista korvissa hän heräsi siitä että vaimonsa häntä kylkeen nykäisten huusi:

— Eerikki! Eerikki!

— No mitä nyt? Mikä hätänä? murisi pastori unenpörröksissä.

— Ei minulla itselläni erinomaista hätää ole! — — —

Peläten pitkäveteisiä selityksiä pastori ei enää vastannut, vaan veti tulta tikulla ja kysäsi toistamiseen mitä tekeillä oli.

— Joku huutaa puutarhassa! Etkö kuule? Pastori kuunteli ja nosti nenäkakkulat nokalleen paremmin kuullakseen.

— Totta tosiaan! Joku siellä on! Kuka sitten lienee — —

— Mene katsomaan eläkä vitkastele, vastasi rouva, tuupaten häntä toistamiseen.

Pastori veti alushousut ja turkit ylleen, päällyskengät jalkaansa, otti pyssyn seinältä, pisti nallin, puisteli, jotta ruuti valuisi alas ja lähti ulos.

— Hei, kuka siellä? huusi hän.

— Flod! vastasi käheä ääni sireenipensasten takaa.

— Piruko sinut tänne lähetti tähän aikaan! Tekeekö muori lähtöä?

— Vielä huonommin on asiat, toisti väsynyt ääni. — Hän lähti jo.

— Joko meni? Mihin?

— Meren pohjaan hän meni.

Kusti oli kuin tyhjiin puhallettu muna, kun hän pitkään päivään ei ollut syönyt eikä juonut paljosti mitään ja päälle päätteeksi juossut kilpaa itätuulen kanssa. Yhdessä henkäyksessä hän kertoi koko jutun.

Pastori meni vaimonsa luo ja pikkuisen kinastelun jälkeen talon emäntä antoi hänelle kyökinkaapin avaimen. Tämä lähti nyt haaksirikosta pelastuneen vieraansa kanssa kyökkiin. Piakkoin Kusti istui ison pöydän ääressä, pastorin tuodessa viinaa, ihravoita, sylttyä ja leipää nälkään nääntyväisen eteen.

Sitten ruvettiin tuumimaan mitä hädänalaisten hyväksi voitaisiin tehdä. Turha vaiva varmaankin olisi lähteä yön selkään, pilkkopimeään ihmisiä herättelemään; vaarallista oli virittää nuotiotulia rannoille, koska ne voisivat viedä laivoja harhaan, jos valo jaksaisi tunkea usvan halki.

Karille pelastuneilla ei ollut mitään hätää, vaan Karlssonin lienee käynyt pahemmin. Kusti luuli tietävänsä, että meren selkä oli murtunut ja että Karlsson näihin aikoihin piti olla Tuonen tuvilla, ja siltä näytti, arveli hän, että "hän oli saanut töittensä mukaan".

— Kuuleshan nyt, Kusti, väitti pastori Nordström, — minun mielestäni te olette tehneet vääryyttä Karlssonille, enkä minä käsitä mitä tarkoitat puheellasi hänen "töittensä palkasta". Etkö muista talon rappiotilaa siihen aikaan kun Karlsson siihen tuli? Eikö hän ole vaurastuttanut tilaa sinun hyväksesi? Eikö hän ole hankkinut sinulle kesävieraita ja rakentanut sinulle uutta tupaa? Ja hän nai lesken. Entä sitten? Leski oli miehelle perso. Karlsson pakoitti hänet testamentin tekoon; no, tietysti hän parastaan koetti, mutta olisihan äitisi saanut olla siihen suostumatta. Karlsson oli terhakka ja toimelijas mies, joka teki sen, mitä itse mielelläsi olisit tehnyt, vaan johon et kyennyt! Mitä, eikö niin? — Etkö muka soisi, että rupeen puhemieheksesi Åvassan rikkaan lesken luona, jolla on kahdeksan tuhatta riksiä? Elä ole ankara, Kusti, ja katsos: näkökohtia on useampiakin kuin tuo sinun ainoasi!

— Niin, niin, mutta hän tappoi äitini, enkä sitä ikinäni unohda.

— Elähän mitään! Vai et unohda! Minä takaan, ettet sitä muista, kun laskeudut vaimosi viereen; ja tietymätöntä sitä paitsi on onko Karlsson hänet todellakin tappanut. Jos muori esimerkiksi olisi ottanut vähän enemmän vaatetta illalla ulos lähtiessään, niin hän varmaankaan ei olisi vilustunut. Ja ei hän tuo nyt tuota lie kovin oudoksunut, että Karlsson, nuori mies, hiukkasen hupsutteli tytön kanssa. Tänä iltana emme enään pysty mihinkään toimenpiteisiin, mutta huomenna, jos eletään! Huomenna on sunnuntai, ja kansaa tulee kirkolle, jottei niitä tarvitse kokoon haalia! Mene nyt huoleti levolle! Ja usko pois: ei niin pahaa, ettei siitä jotain hyvää saattaisi koitua.

* * * * *

Seuraavana aamuna, kun kansaa oli kokoontunut kirkonmäelle, saapui sinne pastori Nordström Flodin kanssa.

Pappi ei mennyt kirkkoon, vaan pysähtyi joukkoon, jonka kuuluville yölliset tapahtumat jo näkyivät tulleen. Ilmoitettuaan että kirkonmenot tänään jäisivät pitämättä, kehotti hän miesväkeä kokoontumaan veneineen pappilan laiturille, niin pian kuin suinkin, että viipymättä päästäisiin hädänalaisia auttamaan. Takalikosta tosin kuului hiljaista nurisemista, ulkolaisen kunnallisten vihamiesten puolelta, jotka väittivät tahtovansa kuulla Jumalan sanaa.

— Vieläkös mitä, intteli pastori; — tokkopa liioin välittänette vesivellistäni, jollen perin erehdy! Vai mitä? Mitäs Åvassan ukko arvelee, sinä joka olet niin kirjan oppinut, että arvaat, koska pöntöstäni pohja alkaa kuultaa.

Myöntyen hymyilivät useimmat, ja epäilykset olivat puoleksi puretut.

— Sitä paitsi on sunnuntai taas seitsemän päivän takaa. Tulkaa silloin, niin kyllä minä teitä opetan ja ottakaa muijanne mukaanne; minä lupaan heitäkin löylyttää, jotta sen muistavat kolmisen kuukautta! Joko suostutte nostamaan naapurin aasin kaivosta?

— Suostumme, kohisi kansajoukko, aivan kuin olisi saanut synninpäästön sapatinrikkomisesta. Ja sitten lähdettiin kotiin; heittäyttiin arkoisiin ja lähdettiin soutamaan.

Pyry oli tauvonnut, tuuli kääntynyt pohjaiseksi, ja ilma selennyt kylmäksi. Kymmenkunta jataruuhta lähti pappilan laiturilta siintävälle selälle, joka kuohupäisnä hyrskyi valkoisten kallioiden ympärillä. Kirveillä ja naaroilla varustetuilla miehillä oli liiviturkit yllä, hylkeennahkalakit päässä. Purjehtia ei voinut; airoihin joka mies. Pastori ja Flod istuivat ensimäisessä veneessä, neljän rotevan saaristolaisen soutamina, kokassa Rapp tähystäjänä ja keksimiehenä.

Totisina siinä istuttiin, vaan ei lopen alakuloisina; täällä ei pidetty ihmeenä eikä minään, että meri silloin tällöin ihmisen nielaisi.

Aaltoili joltisenkin ankarasti ja löi veneeseen vettä, joka heti jäätyi; jää oli kiireimmän kautta rikottava ja vesi luotava.

Tuon tuostakin tuli jäälohkareita, ne raapaisivat veneen laitoja; vajosivat, nousivat jälleen pinnalle. Moneen oli jäätänyt ruovon korsia, lehtiä, puunpalasia ja törkyä.

Pastori tähysteli kaukoputkellaan Trälskäriä missä Hemsön pojat olivat saarroksissa, vähä väliä toivottomasti katsoen ulapalle, johon Karlsson luultavasti oli hukkunut, toisten taas koettaen ajelehtivilla jäälohkareilla keksiä ihmisjalan jälkiä, jotain vaatekappaletta tahi itse ruumistakin. Mutta turhaan.

Parin tunnin kuluttua alkoi saarta näkyä. Rundqvist ja Norman olivat jo kaukaa huomanneet apuvenheistön ja sytyttäneet ilotulia rannalle. Kun veneet saapuivat, osottivat he pikemmin utelijaisuutta kuin kiitollisuutta, sillä meri ei vielä ollut heille hätää näyttänyt.

— Hätäpä tässä kuivalla maalla, iloitsi Rundqvist.

Koska päivä oli lyhyt, ruvettiin ruuhta heti hinaamaan maalle, ja kun se oli tehty, ruumista naaraamaan.

Rundqvist tiesi täsmälleen ruumiin paikan, sillä hän oli nähnyt noidantulen veden kalvossa.

Vedettiin naaraa moneen kertaan, vaan eipä sieltä muuta kuulunut kuin liekolonkeroita, simpukoita ja muita pikku elukoita; naarattiin puolille päiville ilman menestystä. Miehet alkoivat väsyä ja kyllästyä. Toiset olivat jo menneet maalle ottamaan ryyppyjä tai juomaan kahvikuppisen, ja vihdoin Kusti julisti, ettei hänen mielestään enää muuta asian hyväksi voitu tehdä, koska virta luultavasti oli kulettanut arkun syvälle.

Ja koska ei ketään erittäin haluttanut nähdä ruumiin nousevan veden pintaan ja koska asia tarkkaan katsoen mieskohtaisesti ei kehenkään koskenut, oli siitä kaikille hieman huojennusta, kun pääsivät näyttäytymästä tunnottomilta toisen huolien suhteen.

Jotta surkea loppu tulisi hiukkasen luontevampi kysyi pastori Flodilta, tehtäisiinkö jotain vainaan sielun autuudeksi. Kirja pastorilla oli muassaan ja virren kai joku osasi ulkoa. Kiittäen Kusti suostui ehdotukseen, joka ilmoitettiin seurakunnalle.

Miehet ryhmittyivät rannalle tilapäisiä peijakaisia viettämään. Laskevan auringon viimeiset himmenevät säteet panivat kalliot ja kivet rusottamaan.

Kustin seuraamana pastori astui ruuheen, meni perään ja avasi kirjan. Sitten hän paljasti päänsä ja miehet tekivät samoin.

— Ehkä lauletaan virsi 205: Kuolon keskell' elämme Täällä ollessamme. Osaatteko sen ulkoa? kysyi pastori.

— Osataan, vastattiin rannalta.

Vilu, nuo omituiset hautausmenot ja vanhan virren syvästi liikuttavat sävelet, jotka jo olivat saattaneet niin monen viimeiseen lepoon, panivat äänet värähtelemään.

Kun viimeiset soinnut olivat kaikuneet vettä myöten, kallioihin, kalsean ilman halki, häiritsi hiljaisuutta vaan lylymäntyjen latvoissa humiseva pohjatuuli, laineen loiske rantaan, kajavien kirkuminen ja veneitten jyskytys pohjaan. Pastori käänsi vanhat, ryppyiset kasvonsa ulapalle päin, ja aurinko paistoi hänen paljaalle päälaelleen, jonka harvoja hiuksia tuuli ravisteli kuni ikäharmajan hongan hapenia.

— Maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman, Jesus Kristus on sinun viimeisenä päivänä herättävä! — Rukoilkaamme — alkoi hän syvällä äänellään, jonka oli tuulen ja laineitten kanssa taisteleminen, jos mieli kuuluakseen.

Hautajaismenot loppuivat päättyen Isämeitään ja Herran siunaukseen. Pastori ojensi kätensä merelle päin viimeisiksi jäähyväisiksi.

Lakit pantiin jälleen päähän. Kusti puristi pastorin kättä kiittäen, mutta vielä hänellä näytti olevan jotain sanottavaa.

— Pastori, minusta… eiköhän Karlssonillekin olisi sananen luettava.

— Nämät menot koskivat molempia, poikaseni! Mutta oikein teit siinä, että häntäkin muistit, vastasi ukko, joka oli enemmän liikutettu kuin itse olisi suonut.

Aurinko oli laskenut. Oli erottava ja pyrittävä kotiin kiireimmän kautta.

Kun jäähyväiset oli heitetty, ja kaikki olivat astuneet veneisiinsä, saatettiin Flodia vielä vähän matkaa, muodostettiin veneistä pitkä jono kuin jatoja laskettaessa, ja tervehtien airoja nostamalla ja huutaen hyvästejä, ilmaistiin nuorelle isännälle viimeiset osanoton tunteet.

Kunnioitettiin surua, vaan samalla myös nuorta miestä, joka nyt pääsi aikaisten piiriin, jossa jokainen itse on töistään edesvastauksen alainen.

Oman ruuhensa perässä viiletti Hemsön uusi isäntä kotirantoja kohti. Itse oli hän tästä lähin ohjaava aluksensa elämänkin myrskyisillä ulapoilla ja vihreissä salmissa.