SISÄLLYS: (continued 2)

— Pastori kulta, kuiskasi muori myrskyn savupiippuja rutistellessa — tässä olisi kirja.

— Hyväh, vastasi pastori ikään kuin unissaan, ojensi kättään päätänsä nostamatta, hapuili kahvikuppia, mutta sormi hipasi vaan sen korvaa, ja kuppi kaatui, jotta viina virtanaan valui pitkin rasvaista pöytää.

— Ai-jai-jai — pahoitteli muori korjaten kirjan tulvasta; — ei nyt luonnistu; pastoria nukuttaa, pastorin on mentävä levolle.

Mutta pastori kuorsasi jo. Käsivarsi retkotti hervotonna pöydänlaidalla ja pitkäsormi koikehti typerästi näkymätöntä ja toistaiseksi saavuttamatonta päämäärää kohti.

— Miten Herran nimessä me sen saamme sänkyyn korjatuksi, valitteli muori huolissaan siitä, mitenkä nukkuva saataisiin hereille, sillä hän tiesi vanhastaan kuinka pahalle päälle pastori muuttui, jos hänet juovuspäissään nukkumasta herätettiin. Köykkiin häntä ei voinut panna tyttöjen tähden eikä tupaankaan, siitäkin olisi hokua syntynyt. Emäntä ja piiat kiersivät häntä kuin hiiret kissaa sitoakseen kulkusen hänen kaulaansa, vaan ei kukaan rohjennut.

Valkea oli pesässä sammunut, tuuli tunkiin ikkunoista ja hataroista seinistä sisään, ja sukkasillaan istuvan ukon nenää lienee kylmä viima kutkuttanut, sillä yhtäkkiä kohosi pää, suu aukesi sepiselälleen, ja kolme kauheata hätähuutoa kuului.

— Luulenpa aivastaneeni, mörähti pastori, lähti liikkeelle ja kulki, silmät kiinni, seinämällä olevan sohvan luo, johon kepertyi, ojensiin suoraksi selälleen ja vaipui uneen haikeasti huo'aten, kädet ristissä rinnalla.

Nyt häntä varmaan ei keinolla millään saataisi paikaltaan hievahtamaan, sillä Karlssonilta ja Roopertiltakin, jotka ikään olivat saapuneet, puuttui rohkeutta käydä häneen käsiksi.

— Pöhnässä hän on paha tappelemaan, ilmoitti Roopertti, — työntäkää vaan patja päänaluseksi ja peittäkää ryijyllä, niin hän nukkuu huomiseen.

Muori otti tytöt luokseen tupaan, Roopertti makasi ruoka-aitan lakassa ja Karlsson kammarissaan.

Kohta nukkuivat kaikki, mikä mitenkin makeasti.

Seuraavana aamuna, kun kukko lauloi ja Flodin matamin piti lähteä pastoria herättämään, olikin vieras renkineen hävinnyt. Tuuli oli hiukkasen talttunut, kylmiä, valkoisia syksypilviä liikkui idästä maaperää kohden, ja taivas oli helakan sininen. Kahdeksan korvissa muori lähti käymään itäiseen niemeen päin, että eikö ne kalamiehet jo alkaisi kotiutua. Karien välistä välähti tuon tuostakin tuulen pingoittama purje, hävisi ja tuli taas näkyviin. Isoina ajelehtivat vielä aallot, kaukaisimmat saaret kuvastuivat utuisiin verhoihin, kohosivat vedestä ja näyttivät häviävän ilmaan kuin yöusva. Koskelon täysi-ikäiset pojat uiskentelivat niemissä ja lahden poukamissa ja juoksentelivat pitkin veden pintaa, kun näkivät merikotkan heitä vaanivan, sukelsivat pohjaan, nousivat kalvoon ja kiitivät jälleen eteenpäin, jotta vesi koskena kohisi. Jos muori näki kalalokkien kirkuen lähtevän lentoon joltain karilta, luuli hän sieltä purjeenkin pian ilmaantuvan, ja tulikin niitä, mutta ne laskivat kaikki saaren ohitse, suunnaten kulkunsa milloin oikealle, milloin vasemmalle.

Kylmähkö tuulenviima ja valkoiset pilvet panivat silmät kirvelemään, ja vanhus kääntyi takaisin metsään, väsyneenä pitkästä odottamisesta; ja hän rupesi ajan kuluksi poimimaan puolukoita vyöliinaansa. Poika oli sittenkin hänen paras tavaransa, eivätkä huolet olleet häntä painaneet likimainkaan niin raskaasti sinä iltana kun hän seisoi ha'an veräjällä ja näki erään toisen toiveen pettyvän, pimeään häviävän. Mutta tänään oli poikaa tavallista ikävämpi, sillä hän tunsi, että tämä kenties kohtakin tekisi eron hänestä. Papin sanat eilenillalla olivat sytyttäneet ruutilangan ja pian pyssy paukahtaisi. Vaikeata oli edeltäpäin arvata kenen kulmakarvat kärventyisivät; se vaan oli varma että jotain tapahtuisi.

Hän kääntyi vihdoin kotiin päin ja saapui tammitörmälle. Sinne alkoi kuulua melua laiturilta, ja tammen lehtien lomitse näki hän ihmisiä liikkuvan ranta-aitan ympärillä, väittelevän, keskustelevan, selittelevän. Jotain oli tapahtunut, mutta mitä?

Levottomuus ja utelijaisuus pakoittivat hänet rantaan. Veräjälle näkyi jo jataruuhen peräpuoli. He olivat siis jo kotona saaren ympäri soudettuaan.

Norman kertoi selvällä, huutavalla äänellä tapahtuman.

— Hän painui pohjaan kuin kivi ja nousi takaisin pintaan, mutta silloin Tuoni iski hänen vasempaan silmäänsä, joka sammui kuin kynttilä.

— Herra Jeesus, onko hän kuollut? huusi eukko, karaten aidan yli, vaan ei kukaan häntä kuullut, sillä Rundqvist jatkoi hautapuhetta ruuhesta.

— Ja naaraan hän viimeiseltä tarttui, ja kun rautakoukku hänen selkäänsä sattui, niin…

Muori oli joutunut vapeilla riippuvain verkkojen taa ja näki niiden läpi kuin harsosta koko talon väen kyykistyvän harmaan, ruuhen pohjalla viruvan esineen ympärille. Hän rupesi huutamaan ja pyrki verkkojen alitse, mutta tuohikohokkeet takertuivat hänen tukkaansa ja kivekset sätkivät häntä säärille kuin ruoskat.

— Mikä Herran nimessä meidän kampelaverkkoihimme on käynyt? huusi Rundqvist, joka huomasi oudon liikkeen verkoissa. — No herranen aika! Tätihän siellä taitaa olla!

— Joko se loppui? huusi Flodin matami hätääntyneenä. — Joko se on kuollut?

— Kuollut kuin koira.

Muori pääsi irti ja töytäsi laiturille. Hän näki nyt paljaspäisen Kustin nokallaan ruuhessa, mutta poika liikkui, ja hänen altaan näkyi karvaista, isohkoa ruumista.

— Sinäkö siellä olet, äiti? tervehti Kusti, päätään kääntämättä. — Tämä se on otus!

Eukko ällistyi nähdessään ison lihavan hylkeen, jota Kusti parhaillaan nylki. Hylkeitä tosin ei joka päivä saatu, ja niiden lihakin oli syötävää näin syksyisin, hylkeenrasvalla sai monta saapasparia voidelluksi ja nahastakin maksettiin parisenkymmentä kruunua, vaan talvihailitta ei tultu aikoihin ensinkään, ja hän ei nähnyt häntääkään veneessä; muorin tuli hiukkasen paha mieli, ja unohtaen sekä löydetyn poikansa että odottamattoman hylkeen rupesi hän toruskelemaan:

— No mutta entäs silakat?

— Niin silakat? Niitä ei ollut helppo saada käsiinsä, vastasi Kusti, — mutta onhan meillä hyle, ja niitä ei kaikin ajoin oteta.

— Niin, semmoisia sinä Kusti aina jaarittelet, mutta häpeäksi se teille vaan on, että kolme päivää kalassa oltuanne, palajatte kotiin tyhjin käsin. Mitähän syömme tulevanakin talvena taas. Tyhjää! Hampaat naulaan, ei muuta neuvoksi! Vaan muorin puheita ei kukaan kuunnellut eikä puoltanut, sillä silakoihin oli kyllästytty, ja liha oli aina lihaa. Sitä paitsi kaikkien tarkkaavaisuus kiintyi erämiesten hupaiseen kertomukseen kummallisesta retkestä.

— Niin, Karlssonkin käytti hyväkseen tilaisuutta, anastaen itselleen osan haaskasta — joll'ei meillä maata olisi, niin hampaat naulaan!

Sinä päivänä nuotanvedosta ei tullut mitään sillä iso pesupata pantiin hylkeenrasvaan; ja kyökissä paistettiin ja keitettiin ja juotiin puolikuppisia; eteläiselle luuvan seinälle pingoitettiin nahka kuivamaan voitonmerkiksi; siinä sitä kiiteltiin, ja siinä siitä hautapuheita pidettiin, ja kaikkien tulevien ja menevien heikkouskoisten täytyi pistää sormensa luodinläpiin, kuulla miten luodit sinne olivat joutuneet, mille kivelle hylje oli kavunnut, mitä Kusti oli Normanille sanonut hetkistä ennen kuin laukaukset pamahtivat, ja vihdoin miten peto viimeisen henkäyksensä oli vetänyt.

Karlssonia näinä päivinä ei paljonkaan huomattu, mutta salakkali hän veistään hioi, ja kun nuotanveto viimeinkin päättyi, niin hän istui purjeveneen perään ja purjehti Lotan ja Normanin kanssa kaupunkiin.

* * * * *

Kun Flodin matami tuli laiturille kaupungista palaajia vastaan, oli Karlsson niin myöntelijäällä ja mielaalla päällä, että muori oitis arvasi Iidan ja hänen välinsä jollain tavalla muuttuneen.

Illallisen syötyänsä Karlsson tuli tupaan tekemään tiliä kalarahoista; ja sitten hänen oli kuulumisia kerrottava. Mutta huononpuoleisestipa matkakertomus sujui, eikä renkiä oikein näkynyt miellyttävän koko juttu. Mutta muori ei hellittänyt.

— No, sano pois Karlsson, alkoi eukko lypsää, — Karlsson tietysti käväsi professorillakin?

— Niin, tulihan sielläkin kerta käytyä, vastasi Karlsson, jota tämä aine ei laisinkaan tuntunut huvittavan.

— No kuinkas siellä jaksettiin?

— Kyllähän ne; ne laittoivat paljon terveisiä kaikille, kielsivätpä vielä suuruksellekin jäämään. Huoneet oli vietävän upeasti sisustettu, ja hyvästi siellä kaikin puolin sovittiin.

— Vai niin, no mitäs tarjottiin?

— Merirapuja ja svampinjooneja syötiin ja portteria juotiin.

— Noo, entäs, Karlsson kai tapasi tytötkin?

— No mitenkäs, tapasinpa tietenkin, vastasi Karlsson, rohkaisten mieltään.

— Ja ne kaiketi olivat ennallaan, nekin, vai mitä?

Eihän ne ihan ennallaan olleet, mutta Karlsson ei nyt tässä ruvennut asiaa sen laajemmalta selittelemään, se olisi muoria liiaksikin huvittanut.

— Niin, kyllähän ne olivat siivoja, ja illalla oltiin Bernsin salongissa soitantoa kuuntelemassa, ja siellä minä niille juotin punssit ja syötin voileivät. Siellä oli, niinkuin jo mainitsin erittäin rattoisa.

Mutta asian todellinen laita oli aivan toisin. Karlssonin matka ei ollut lainkaan hupainen. Hänelle oli Liina tarjonnut puolen pulloa olutta kyökin pöydän kulmalta, sillä Iida ei ollut kotosalla. Sitten professorin rouva pikimmältänsä oli käynyt kyökissä, ja Karlssonia ohimennen tervehdittyään, käskenyt Liinan ostamaan meriravun illalliseksi, sillä vierasta odotettiin. Kun oli jääty kahden kesken, niin Liina ensimäiltä oli hiukan tyrmeä, mutta suuttumatta udellen Karlsson viimein sai kuulla, että Iida oli lukenut hänen kirjeensä sulhaselleen eräänä iltana, kun he kyökissä joivat portteria ja Liina siivosi makusieniä. Makeat naurut he silloin olivat nauraneet, ja sulhanen oli lukenut kirjeen kahteen kertaan ääneen, mahtipontisesti kuin pappi. Enin he olivat irvistäneet "vanhalle Karlssonille" ja hänen "viimeisille hetkilleen", ja kun tulivat siihen paikkaan, missä puhuttiin "viettelyksistä ja harhateistä", oli sulhasmies — ammatiltaan olutkuski — ehdottanut, että lähdettäisiin Bernsin salonkiin, ja siellä juotiin punssia ja syötiin voileipiä.

Karlssonin sepittämä juttu oli muoriin vaikuttanut niin kuin kertoja oli toivonut, joko sitten Liinan tarinat Karlssonin mielen lienevät myllertäneet ja hänen muistonsa sekoittaneet, vaiko hän niin hartaasti toivoi olutkuskin asemalla olleensa, että luuli tyttöjen kanssa herkutelleensa, syöneensä vieraalle aijotun meriravun, juoneensa sulhasmiehen portterit ja ahmineensa Liinan sampinjoonit. Asiain näin ollen onnistuisi viisaasti suunniteltu rynnäkkö varmaan hyvinkin. Pojat olivat vesillä, Norman jo makuulla, ja tyttöjenkin päivätyö jo päättynyt.

— Mitä juorujuttuja pitäjällä kulkee ja kaikuu korvissani, minne ikinä mennenkin? alkoi renki.

— No mitä kieliä ne nyt taas kantavat? kysäsi muori.

— Noh, tuota samaa, ijänilmoista lorua meidän naimisestamme tietysti, mitäs muuta.

— Tuohan jo melkein alkaa kyllästyttää.

— Niin, mutta perin luonnotontahan on, että ihmiset olemattomasta lopertelevat; minä en ainakaan sen perille pääse, sanoi Karlsson ilkipilaisesti.

— Niin, mitäs Karlsson, nuori pulska mies, minusta vanhasta, hatarahampaasta akasta huolisi.

— Joutavia, täti, vanhasta vara parempi. Ja jos minä kerran naimista ajattelisin, niin en minä ottaisi lutusta, joka ei mitään osaa eikä ymmärrä, sillä katsokaas, täti, halu on toista ja naiminen toista; halu, lihallinen halu, katoaa kuin savu eivätkä monenkaan lupaus ja luottamus mitään merkitse. Mutta toisin on minun laitani. Uskokaa pois, täti, kenen minä nain, sille minä uskollisena pysyn; semmoinen minä aina olen ollut ja semmoiseksi jään. Se valehtelee, joka muuta julkenee sanoa.

Flodin matami höristeli korviaan.

— Entäs Iita, milläs kannalla se Iidan ja Karlssonin väli nyt on; eihän vaan lie rikkoutunut? tutkisteli muori.

— Niin, Iita, mitäs Iidalla on hätänä, jos vaan viitsisin sormellani osottaa, olisi tyttö tuota pikaa sylissäni, mutta katsokaas, täti, hänellä ei ole oikeata mielenlaatua, hän on maailmanmielinen ja turhapäinen, ja eiköpä tyttö parka jo harhateillekin lie eksynyt. Minulla alkaa jo olla ikää, eikä minua enää haluta hupsutteleminen; minä sanon sen suoraan, että jos minä naimista hommaisin, niin minä ottaisin vanhanpuoleisen, ymmärtäväisen ihmisen, jolla on oikea mieli. En oikein tiedä miten tuon sanoisin, mutta täti sen kenties ilmankin hoksaa, sillä tätillä on pää ja aatteet, on niin, kautta kunniani.

Akka oli istautunut pöydän ääreen paremmin päästäkseen Karlssonin koukkujen perille ja ollakseen valmis antamaan myöntävän vastauksen, niin pian kuin Karlsson vähänkin ikään kuin kosijaksi kallisteleisi.

— No mutta kuulkaahan Karlsson, eukko etsi vyyhdestä uuden langan pään, — eikö Karlsson ole ajatellut ypöyksinäistä ja upporikasta Åvassan leskeä, joka ei muuta halaja kuin toista miestä entisen sijaan?

— Hyi tuo, kyllä minä sen vanhan hupakon tunnen, hänelläkään ei ole oikeata luontoa eikä oikeata mielenlaatua, joka yksin minua tyydyttää. Rahoista, ulkonaisesta prameudesta ja koreista vaatteista minä en välitä; ja se, joka minut tuntee, voi sen todeksi todistaa.

Nyt oli luu nirhattu niin pilan pieneksi, ettei siitä enää paljon mihinkään ollut. Nyt täytyi puhua valehia viimeisiä.

— No ketä Karlsson sitten on ajatellut, tokaisi muori uskalijaasti.

— Ajatellut tai ajattelematta ollut — kyllähän jotkut paljonkin ajattelevat, vaan minä en vielä ole sinnepäin miettinyt miposen mitään; mutta se, joka lie ajatellut, puhukoon suunsa puhtaaksi. Minä en virka luotuista sanaa, ettei sitten kukaan tarvitse hokea minun houkutelleeni ja viekoitelleeni, sillä minulla ei ole se luonto.

Eukko oli nyt joutua pyörälle; täytyi tunnustella toistamiseen.

— No mutta hyvä Karlsson, jos Iita on valittunne, niin ettehän silloin ketään toista todenperästä voi ajatella…

— Iita, senkin hiiden narttu, sitä en huolisi, — vaikka syliini heittäisivät. Ehompi se olla pitää ja vaatteet päällä, ja lie hänellä vähän muutakin, niin terve tuloa, vaikk'en minä siitä välitä, sillä semmoinen minä olen ja semmoinen minun luontoni.

Ja taas oltiin kuin tervassa eikä siitä olisi mihinkään päästy, jollei eukko olisi noussut työntämään.

— Noo, Karlsson, mitäs Karlsson siitä sanoisi, jos me lyötäisiin ryysymme yhteen?

Renki kohotteli olkapäitään, ikään kuin häntä olisi puistattanut noin halpamainen ajatus.

— No siitä nyt ei ikinä mitään tule! vakuutti hän. Siitä emme koskaan enää sanaakaan hiisku. Kyllähän sen arvaa mitä sitten ruvettaisiin hokemaan, että minä muka nain rahain vuoksi, vaan semmoinen minä en ole enkä kuuna päivänä semmoiseksi muutu. Emme sinä ilmoisna ikänä enää siitä sanaakaan virka. Lupaahan täti sen minulle ja kättä paiskaten — (hän ojensi kätensä) — ettei siitä enää milloinkaan puhuta. Tarttukaa käteeni.

Mutta muori ei ollut siihen niinkään nopsa. Hän päinvastoin halusi juurta jaksain asiaa pohtia.

— Ja miks'ei siitä puhuttaisi, josta arvoltaan jotain saattaa tulla? Minä en enää ole nuori, tietäähän Karlsson sen, eikä Kusti vielä kykene taloa hoitamaan; minä olen tukea vailla ja ymmärrän hyvin, ettei Karlsson tahdo kuluttaa paraita voimiaan toisen palveluksessa eikä raataa palkatta. Mutta minä en tälle vialle muuta voidetta tiedä kuin naimista. Joutaa ihmisten lörpötellä mitä ikinä haluavat, pälpättää niiden kumminkin pitää. Minä todellakaan en käsitä miksi emme menisi yhteen.

— Enhän minäkään muusta — — mutta tuo turkasen pärpätys, joka siitä syntyy, minun sydäntäni kaivelee, ja sitten tuo Kusti, se kai meihin silmittömästi suuttuu.

— No jos todellakaan ette itse jaksa poikaa torjua, niin teen sen sitten minä. Onhan minulla jo ikää, vaan sopenkuluksi en vielä jouda, ja — näin kahden kesken sanoen: kyllä vielä saatan olla yhtä hurja rakkaudessa kuin hyväkin kutka, jos niiksi tulee.

Nyt jää oli murtunut, ja tuumat, suunnitelmat ja keskustelut paisuivat tulvivaksi tyrskyksi — — siten ja siten Kustille tieto annettaisiin, niin ja niin häät vietettäisiin ja niin edespäin. Keskustelun lanka venyi pitkäksi vyyhdeksi, jotta sitä keriessä, vaikk'ei se suinkaan sotkeuksissa ollut, kahvipannu tulelle siirtyi ja tulelta pöydälle, viinapullo sen viereen; ilta kului ja yö loppui, aamuakin luiskahti palanen.

Viides luku.

Kolmantena kuulutuspäivänä tapellaan, sitten mennään rippikirkkoon ja vietetään häitä, vaan morsiusvuoteelle ei sittenkään päästä.

Vasta kuoltuaan on kukin hyvä, naimisiin mennessään huonointakin huonompi. Sen sai Karlssonkin nyt kokea. Kuin harmaa hylje nälissään oli Kusti karjunut, kolme päivää umpeen rähissyt ja riehunut kuin mielipuoli, mutta Karlsson käväsi sill'aikaa kaupungissa. Flod-vainaja pengottiin haudastaan, häntä käänneltiin ja väänneltiin, ja paras oli hän Jumalan luomista, jota vastoin Karlssonissa huomattiin sisällisiä likapilkkuja kuin vanhoissa, käännetyissä vaatteissa. Senkin rantajätkä ja renkutusten kaupustelija! Kolmesti oli hänet palveluksesta ajettu, kerran hän oli karannut ja yhdesti jo oikeuteenkin vedetty tappelemisesta. Flodin matamille paiskattiin kaikki nämät totuudet vasten naamaa, vaan kerran syttynyt lemmen liekki tuosta ei ottanut sammuakseen. Leskeys oli nyt loppumaisillaan, ja sarastava avio-onni näytti hänen mieltään melkoisesti virkistyttävän ja hänen nenänahkansa entisestään vankemmaksi kovottavan, jotta se halkeilematta sieti sekä sitä että tätä.

Karlsson oli ulkopitäjistä syntyisin, ja siinäpä se häntä kohtaavan vihan pääjuuri piilikin. Naimaoikeudella hän vast'edes oli omistava maat ja kalavedet, joita pitäjäläiset tähän asti olivat tottuneet pitämään milt'ei yhteisinä. Flodin matami hallitsi jakamatonta pesää, ja siltä näytti, että hän terveyteensä nähden vielä vuosikaudet oli sitä hallitseva. Kusti siis ei kaukaan aikaan pääsisi omaisuutensa hallintoon ja tuli sen lisäksi entisen renkinsä isännyyden alaiseksi. Ei siis sovi oudoksua, että kovia kiukun sanoja Kustin huulilta tulvaili. Ja hän uhkasi rupeavansa hakemaan häätötuomiota tuolle anastajalle, jota hänelle isäpuoleksi toimitettiin. Korkeimmilleen Kustin viha ja kiukku kiehahti, kun Karlsson palasi kaupunki-matkaltaan Flod-vainajan mustassa juhlatakissa, hylkeennahkalakki päässä. Nämät hän oli saanut huomenlahjaksi ensimmäisen hellän kohtauksen perästä. — Kusti hillitsi, vaikka vaivoin, läikkyvän mielensä, mutta harkitsi kostoa. Hän kielotteli ja lahjosi Rundqvistin tekemään vihatulle kunnon kepposet. Ja eräänä aamuna aamiaista alotettaessa Karlssonin sijalla oli verho, joka näkyi peittävän koko joukon tavaraa. Pahaa aavistamatta Karlsson nosti verhoa, löytäen pöydältä romukasan, jota oli säilyttänyt sänkynsä alla säkissä. Siinä oli rapumalkkeja, portteripulloja, korkkeja, rikkinäinen kukkarasia y.m.

Vihreän vaaleaksi kalpeni Karlsson, mutta kenellepä tässä vihaansa purki? Rundqvist koki hänen vimmaansa suistaa. Tämmöiset pienet kolttoset tehtiin, näet, kaikille naimisiin aikoville. Tähän asia kenties olisi rauennutkin, mutta kovaksi onneksi Kusti sattui paikalle, ja hän rupesi heti päivittelemään ryysynajajan aikaista saapumista tänä vuonna. Ennen hän oli tullut vasta uuden vuoden vaiheilla. Mutta silloin Norman ehätti ilmoittamaan, ettei ryysykauppiasta täällä vielä lainkaan oltu nähty; tähän oli vaan Iidan jättämät muistit näytteille kerätty, koska Karlssonin ja Iidan välit nyt olivat puretut.

Nuolenpäisiä sanoja sateli kotvasen vielä, kunnes Kusti teki riidasta lopun lähtemällä pappilaan, jossa sai toimeen häiden lykkäämisen tuonnemmaksi, kun Karlssonin paperit muka eivät olleet selvät. Kuusi kuukautta Karlssonin vielä tätä ilopäivää täytyi odottaa. Se isku koski kipeästi häneen, mutta minkäpä sille taisi. Voimainsa takaa hän pyysi väliaikaa hyväkseen käyttää. Hän puheli leikillisesti lykkäyksestä ja voitti puolelleen talon väen, paitsi Kustia, jossa ei sovinnon oireitakaan näkynyt. Karvasta mielialaa ja salamähkäistä riitaisuutta koki poika kaiken aikaa vireillä pitää.

Siten meni talvi hiljaista menoaan. Hirren hakkuu ja jäänuotan veto vaihtelivat linnustamisen, korttipelin, puolikupin juonnin tai pienempäin kemujen kanssa. Talvi meni mailleen, ja jälleen oli kevät. Pitkissä jonoissa palasivat haahkatelkät ja houkuttelivat järvelle, mutta maatyöhön Karlsson kiinnitti kaikki voimat. Runsas sato oli, näet, tarpeen, jott'eivät hääkulungit lopen suurta läpeä kukkaroon kaivaisi. Häät muutoin pidettäisiin oikein rahahäät, niin upeat, että niiden täytyi painua jokaisen osanottajan ikimuistiin.

Muuttolintujen keralla saapuivat suvivieraatkin. Professori lausui kaikesta niinkuin ennenkin: "hyve, hyve!". Suuresti näyttivät häntä huvittavan naimapuuhat ja tekeillä olevat häät. Ida onneksi ei ollut mukana. Huhtikuulla hän oli luopunut palveluksesta, arvatenkin naimista hommaten. Hänen jälkeläisensä ei ollut suinkaan viehättävä, ja Karlssonilla oli tätä nykyä siksi paljon touhua, ett'ei hän lainkaan joutanut piikain armastelijaksi; sitä paitsi hänellä oli varmat valtit kourassa, joita tietenkään ei halunnut hyötähyviään alttiiksi panna.

Juhannuspäivänä kuulutettiin ensi kertaa, ja heinän teon ja leikkuun välillä häät olivat pidettävät, silloin kun on hiukkanen työlomaa.

Jo ensi aikoina kuulutuksen otettua saattoi Karlssonissa jonkinlaisen mielenmuutoksen huomata. Flodin matami sen tietysti ensimäisenä oivalsi. Maan tavan mukaan he tosin aina kihlauksesta saakka olivat eläneet kuin aviopari ikään, mutta kun Kustin pappilassa ilmoittama este yhä uhkasi Karlssonin tulevaisuutta, niin hän tällä ajalla oli ollut varovainen ja sävyisä. Nyt kun sotkuinen vyyhti oli selvennyt, nosti hän nokkansa pystyyn, rupesipa vielä kynsiäänkin näyttämään. Muoriin tämä käytös silti ei sanottavasti vaikuttanut, kun hän tunsi asemansa ja vallan hyvin tiesi kenen omaisuus oli. Hampaitaan näytti kumminkin tarvittaessa hänkin, vaikka niitä tosin ei montakaan ollut. Kolmantena kuulutuspäivänä sattui ensimäinen pieni kahakka.

Paitsi Lottaa oli saaresta joka kynsi lähtenyt rippikirkkoon. Tavan mukaan otettiin pienin vene tälle matkalle. Jos, näet, sattuisi tyyntymäänkin, olisi tämä kevyt soutaa. Tilasta sentähden pyysi tinka tulla, erittäinkin kun matkatarpeita liiemmaksikin oli mukana; papille kaloja ja lukkarille kynttilöitä, sekä oman tarpeen varaksi vaatteita, joita muutettaisiin kirkkorannassa; painoa lisäsi veneen runsas kalustokin, purjeet, airot, viskaimet, istuinlaudat, jakkarat.

Vanhan tavan mukaan suurusteltiin näin sunnuntai-aamuna tavallista hiukkasen ylellisemmin; taskumateista ja lekkereistä tarjoiltiin virvoketta. Järvellä pani paahtava helle miehet hikoilemaan, eikä soutu tuntunut yhtäkään miellyttävän. Päinvastoin tehtiin tenää, ja pikku kiistakin syntyi, sillä ei ketään haluttanut hikipäässä saapua kirkolle. Naiset välittämään ja sovittamaan. Onneksi jo jouduttiin kirkkolahdelle, jonne kirkonkellot rupesivat kuulumaan. Tämä rauhaa ja sovintoa tietävä ääni, jota vuosikausiin ei oltu kuultu, sai kiihtyneet mielet asettumaan. Aamukellot ne vasta olivat; ei siis kiireestä vielä tietoakaan.

Flodin matami lähti pappilaan kaloja viemään. Pastori oli parranajo-puuhissa ja nurpealla päällä. —

— Harvinaisia, perinharvinaisia vieraita kirkolla tänään, tervehti hän. — Hemsöläiset eivät juuri heti huomenna kirkkoon tule. Pastori pyyhki saippuan vaahtoa veitsestä etusormeensa.

Karlsson, joka oli kantanut kalat, käskettiin kyökkiin, jossa sai ryypyn kanto-vaivoistaan.

Lähdettiin sitten lukkarille kynttilöitä viemään, ja siellä annettiin niinikään ryyppy.

Vihdoin yhdyttiin jälleen kirkonmäellä, missä aikaa kulutettiin mahtimiesten hevosia tarkastamalla ja tuttujen parissa pakinoimalla. Flodin matami kävi pikimältään miesvainajansa haudalla. Kellot rupesivat soimaan yhteen, ja seurakunta samosi kirkkoon. Ihmisvirta kiskaisi hemsöläisetkin mukaansa. Heidän täytyi seisattua käytävälle, sillä vanhan kirkon palon jälkeen he olivat jääneet penkittä. Ristikäytävällä täytyi vieretellä, vaan kovin ovelalta tuntui siinä olo. Ujoina, neuvottomina, pelkkää nolouttansa hioten, he siinä toljottivat kuin pakkotyöläislauma. Eipä siis ihmekään että herneenkokoiset hikihelmet otsasta herahtelivat, kun vielä päivä heleän kuumana kirkon ikkunoista rupesi paistamaan. Hemsöläiset olivat kuin pihdissä, eikä kalveiseen paikkaan siirtymisestä ollut puhettakaan. Kello lähenteliin yhtätoista, ennen kuin saarnavirsi alkoi. Monta monituista kertaa hemsöläiset jo olivat muuttaneet jalkaa kuin kanaparvi kylmän kynsissä lumella. Vihdoin ilmestyi suntio ja merkitsi taululle virren 158. Urut vinguttavat alkusoittelua, ja lukkari alkaa virren. Seurakunta yhtyy innolla ensimäiseen värssyyn, siinä toivossa että saarna jo tämän perästä alkaa. Mutta se toivo petti. Sillä nyt tuli toinen ja kolmas värssy.

— Eihän tuo vaan laulattane kaikkia kahdeksaatoista, kuiskasi Rundqvist Normanille.

Niin kumminkin kävi. Ja sakariston ovelta näkyi aika ajoin pastori Nordström itse. Vaativana, uhkaavana hän siinä seisoi. Hän oli päättänyt kerran antaa aika ripityksen, koska seurakuntalaisia tuonkin verran oli koolla.

Kaikki kahdeksantoista värssyä laulettiin, joten kello pääsi puoliväliin kahtatoista, ennen kuin pappi nousi saarnatuoliin. Pitkälliset valmistavat toimet olivat sekä ruumiillisesti että henkisesti sanankuulijat pehmittäneet. Lukuisa joukko oli vipunut kasvoilleen mitä sikeimpään uneen. Vaan pitkää lepoa ei suotu. Äkkiä kirkaisi pastori saarnatuolista. Nukkuneet säpsähtivät, ällistyneinä katsoen toinen toiseensa, ikään kuin kysyen mikä kumma nyt oli hätänä.

Likimmäksi saarnatuolia olivat vähitellen ja vastoin tahtoaan joutuneet Karlsson ja Flodin matami. Palaamista ei siis ollut ajatteleminenkaan, jos mieli häiriötä, vieläpä pahennustakin välttää. Muori rukka itki, sillä paitsi sitä että hän ilmankin oli väsyksissä, puristivat uudet ahtaat kengät jalkoja yhä enemmän, mikäli jalat varistuivat ja turposivat. Tuon tuostakin hän loi rukoilevia silmäyksiä sulhaseensa, aivan kuin olisi pyytänyt tämän kantamaan hänet järveen. Vaan Karlsson ei ollut niinä miehinäänkään, siinä Flod-vainajan kiiltonahkasaappaissa ylvästellessään ja saarnaa tarkkaan kuunnellessaan. Uhittelevin katsein hän rankaisi valvattiansa, joka moista sopimatonta rauhattomuutta Herran huoneessa julkeni osottaa. Toiset olivat vähittäin siirtyneet kirkon perälle, urkulehterien alle, jonne aurinko ei päässyt paistamaan. Kusti istui paloruiskun kannella ja oli ottanut Liisan polvelleen.

Rundqvist nojausi urkulehtehterin pilariin, ja hänen vieressään seisoi Norman. Saarnaa kesti puolentoista tuntia, ja siinä annettiin jokaiselle, ilman muodon katsomatta, oikein Porvoon mitalla. Tekstinä oli vertaus taitavista ja tyhmistä neitsyistä, jota ei yksikään miesväestä ottanut onkeensa, koska se ei mitenkään voinut heille kuulua. Siitäpä miehet nukkuivatkin, mikä seisoallaan, mikä istuallaan, mikä riippuen, mikä missäkin asennossa.

Puolen tunnin kuluttua työkkäsi Norman, joka eteenpäin köykistyneenä kuin pahoinvoipa varjosti silmiään kädellä, Rundqvistiä kylkeen, silmää iskien ja osottaen Kustia. Varovasti Rundqvist käänsi päätään, ja häntä pöyristytti, aivan kuin hän olisi nähnyt kadotuksen ruhtinaan. Siellä istui Liisa ummistunein silmin, kieli pitkällä suusta, ja Kusti tuijottamassa pappiin nielläkseen muka joka ikisen sanan.

— Kammottaviapa ovat, kuiskasi Rundqvist siirtyen varovasti takaperin, kantapäillään tiilikivien epätasaisia syrjiä tunnustellen, ettei vaan kolinata synnyttäisi. Norman oli jo arvannut toverinsa aikeet, ja livahti ovesta ulos nuljakkaasti kuin ankerias. He kiiruhtivat yksissä tuumin veneelle.

Vilvakka tuulen henki leyhytteli rannassa. Eväsnyytit avattiin ja puutuneita voimia virkistettiin kiireen kautta ruualla ja juomalla. Sitten tuota päätä takaisin kirkkoon, hiljaa kuin oli tultukin. Pari paloruiskun kannella nukkui nyt sikeätä unta. Kusti piteli tyttöä vyötäreistä, mutta niin ylhäältä, että Rundqvist arveli sopivaksi siirtää hänen käsiänsä vähän alemmaksi. Kusti heräsi ja tarttui uudelleen saaliiseensa, ikään kuin peläten sen häneltä riistettävän.

Puolen tuntia kesti vielä saarnaa ja toisen puolisen virsien laulantaa. Sitten alkoi rippi. Syvästi liikutettuina nautittiin armon välikappaleita. Rundqvist itki, mutta Flodin matami, joka alttaritoimen loputtua vihoviimein toivoi pääsevänsä istumaan, oli tässä toimessa vähällä riitaantua. Hänet käskettiin poistumaan penkistä, ja loppuaika hänen täytyi seisoa kirkkoväärtin penkin kohdalla. Kun kuulutusta luettaessa kaikkien katseet muoriparkaan kiintyivät, ei tietysti sekään häntä paremmalle tuulelle saattanut.

Toimitus kirkossa oli päättynyt. Nyt palattiin veneille. Jo onnentoivotuksia kirkonmäellä kuunnellessaan muori riisui kengät jalastaan, lähti sitten muiden mukana rantaan, jonne tultuaan heti pisti tuliset jalkansa veteen, kiukutellen Karlssonille. Eväät purettiin. Missä olivat pannukakut? Rundqvist arveli niiden unehtuneen kotiin, ja Norman tuumaili, luoden epäluuloisen katseen Karlssoniin, että eikö joku niitä jo tulomatkalla liene syönyt.

Oltiin vihdoin vesillä ja tehtiin lähtöä, kun Karlsson muisti, että hänen tervatynnyrinsä oli unehtunut kirkonaittaan. Siitäkös melu syntyi. Naisväki pani jyrkimmästi vastaan. Tervaa ei millään muotoa käynyt veneeseen ottaminen, koska he olivat juhlapuvuissaan. Mutta Karlsson nouti astian ja sijoitti sen veneeseen. Nyt syntyi uusi artti. Kuka ottaisi istuakseen likinnä tuota vaarallista astiata.

— Missä tässä nyt istuu? kärnytti Flodin matami.

— Nosta ylös hameesi ja istu perälläsi, vastasi Karlsson, joka jo kolmannen kerran kuulutettua tunsi olevansa entistään kahta vertaa väkevämpi.

— Mitä Karlsson siinä rähisee? sähähti vanhus.

— No eipähän erinäistä! Istuhan alallasi, sillä nyt lähdetään.

— Saisiko kysyä kuka järvellä komentaa, mahtaili Kusti, jonka mielestä se virka kuului hänelle eikä kenellekään muulle.

Ja astuessaan peräpuoleen nostatti hän purjeen, kiinnitti purjenuoran ja tarttui peräsimeen. Syvältä kynti vene merta, ja tuuli oli heikko. Päivä oli kuuma, mielet kiihkeimmillään, ja vene kulki kuin tervassa. Ei matkaryypystäkään tuntunut suurta apua olevan. Kohta herkesi rasvatyyneksi, jonka tähden Karlsson ehdotti, että ruvettaisiin soutamaan. Vaan tähän ei Kusti suostunut. Jahka tultaisiin ulkopuolelle luotorykelmää, niin kyllä purje rupeaisi vetämään.

Niin kävikin. Kaukaa saarien salmista siinteli sinisiä avovesiä, ja laineiden jyskettä karien kupeisiin alkoi kuulua. Kova itätuuli oli tulossa. Purjeet pullistuivat, nuorat pingoittuivat kireälle. Erään niemen kärkeen tultua vinkka puuska kiskaisi venettä kulkemaan, jotta kokka koskena kohisi ja perävesi lorisi kuin purot keväällä. Taas ryypättiin. Mielet hilvistyivät nähtävästi. Tuuli yltyi yltymistään, veneen toinen laita painui milt'ei veden alle. Kovin pelkäsi Karlsson. Hän tarttui käsin mastoon ja rukoili purjeita käärimään.

Vaan Kusti tuohon ei vastannut mitään, kiinnitti vaan purjenuoraa, jotta vettä hulahti veneeseen.

Raivoissaan nousi Karlsson seisoalleen ja koetti saada airot veteen, mutta Flodin matami tarttui hänen takkinsa kaulukseen, painaen hänet istumaan.

— Istu Herran tähden, ihminen! kirkui matami.

Karlsson istuutui paikoilleen, vaikka kalman kalpeana. Vaan ei aikaakaan, ennen kuin toistamiseen nousee seisoalleen ja epätoivoisena huitoo käsillään.

— Herra varjelkoon, vuotaahan se sittenkin! huusi hän takkinsa liepeitä huiskutellen.

— Kuka vuotaa? kysyttiin yhteen ääneen.

— Tynnyri, tynnyri, mikäs muu!

— Voi, voi, Jesus siunatkoon! kuului nyt kaikkialta. Jokainen koetti välttää tervaa, jota virtanaan valui veneeseen.

— Istukaa veneessä! komensi Kusti, — järveen teidät muuten kaadan jok'ikisen!

Taasen nousi Karlsson seisalleen, juuri kun tuulispää venettä läheni. Rundqvist huomasi vaaran, kohottautui varovasti istuiltaan ja veti Karlssonia korvalle voimainsa tiestä, jotta tämä typertyi istualleen. Tappelu näytti nyt olevan välttämätön, mutta muori pyysi tarmonsa takaa sitä ehkäistä.

Hän tarttui lemmittynsä takin kaulukseen, puisteli ja potuutteli häntä:

— Mikä olet miehiäsi, raukka, etkö ennen ole vesillä kulkenut! Etkö saa ihmisiksi veneessä istuttua?

Karlsson vimmastui ja riuhtautui irti, mutta kappale nutun kauluksesta jäi Flodin matamin käteen.

— Revitkö vaatteeni, akka! kiljaisi hän ja nosti saappaansa veneen laidalle tervatulvaa pakoon.

— Mitä siinä parpatat? kirkaisi vanhus. — Sinunko takkisi muka! Keltä sinä takin olet saanut? Vai akka tässä, kaikenlaisten katalain kutaleitten rinnalla! Senkin keppikerjäläinen, joka olet niin köyhä, ettei sormi suussa kastu!

— Suu kiinni! karjaisi Karlsson, jonka siipeen pahasti sattui, — vai puhunko suuni puhtaaksi?

Nyt tora Kustin mielestä rupesi käymään järin hurjaksi. Hän alkoi sentähden viheltää saksan polskaa, johon renkimiehetkin yhtyivät. Kitkerä kiista tyyntyi vähitellen. Sen sijaan nyt käytiin yhteisen vihollisen pastori Nordströmin kimppuun. Kaikki olivat yksimieliset siitä, että sanankuulijoita ei niin pitkillä puheilla pitäisi kiusata. Pullo pantiin kiertämään, tuuli lauhtui, mielet rauhoittuivat, ja pursi laski kotorantaan.

Nyt alkoivat häävalmistukset. Kolme päivää umpeensa näitä häitä juotaisiin. Lehmä ja porsas teurastettiin, sata kannua viinaa ostettiin, silakoita pantiin suolaan; leivottiin, keitettiin, paistettiin ja kahvia jauhettiin. Kusti oli salamielinen, antoi muiden puuhata eikä virkkanut mitään. Karlsson istui halusta sifonjeerin edessä, kirjoitteli, laski, järjesteli ja kävi väliin Dalarössä.

Koitti viimein hääpäivän aatto. Aamulla ani varahin Kusti alkoi hommata eväslaukkuansa ja pyssyänsä kuntoon. Hänen äitinsä heräsi ja uuteli mihin poika teki lähtöä.

— Tuonne meren rantaan katastelemaan joko siellä säynäät alkavat nousta, jupisi Kusti tarpoen tiehensä.

Rannassa oli jo vene varustettuna matkaeväillä useamman päivän varalle. Siinä oli makuukset, kahvipannu, verkot ja muut tarvittavat tamineet. Purjeen viritti hän heti, ja vähän hän huoli hietalahdelmista ja sinne nousevista säynäistä. Hän laski luotorykämien ohi suoraan aavoille ulapoille.

Häikäisevän kirkkaana hohti heinäkuun haalean sinertävä taivaan kansi, saaret, kalliot, karit ja kivet kuvastuivat kirkkaaseen veden kalvoon, jotta jäi kahden vaiheille siitä kuuluivatko maahan vai taivaaseen. Mantereen puoleiset saaret kasvoivat koivuja ja leppiä, ja rantamilla loikoi koskeloita, meriteiriä, jouhikoskeloita ja kalalokkeja; etempänä näkyi vaan jokuinen lylymänty kasvavan ja rannoilta riskilöitä ja ruokkeja, jotka väliin liitelivät aivan veneen läheisyydessä vetääkseen metsästäjän huomion vuoren rotkossa piilevistä pesistään. Vielä ulompana luodot muodostuivat pitkiksi matalikoiksi, minne joku mänty oli jätetty pesäkourua pitelemään; siitä sai haahkatelkän munia kesäisaikana noutaa. Sieltä täältä nosti päätään joku pihlajakin, jonka kohdalla sääskipilvi huojui tuulessa. Tästä aukesi aava meri, missä räiskä, tiira ja lokki kilvan ryöstelevät, ja missä merikotka lentelee raskain siivin, hautovia haahkoja vaanien. Tuonne viimeiseen saareen Kusti suuntasi veneensä. Piippu hampaissa hän huoletonna venyi purtensa perässä, vienon etelätuulen vetämänä läheten Norstenia, jonne saapui yhdeksän tienoissa. Pieni ja kivinen oli saari. Pari lehdetöntä pihlajaa eli viheliäistä elämäänsä kivien lokeroissa. Kuusain tulipunaisine marjoineen rehotti siellä täällä vuoren onkaloissa. Alangossa kukoistivat kanerva, variksenvarvas ja maaraimen varret, jotka viimemainitut jo alkoivat kellastua. Paikka paikoin kasvoi kuin jalkain alle lätistynyttä katajata, joka kynsin hampain pyysi pysytellä kalliossa kiinni. Kuin kotonaan oli Kusti täällä, hän tunsi joka kiven, tiesi minkä karahkan alta hän löytäisi muniaan hautovan haahkan, joka lentoon lähtemättä salli selkäänsä silitellä, korvaukseksi tarttuen housun lahkeeseen. Aikaa oli yltäkyllin tehdä noita samoja vanhoja kokeita kuin ennen poikasenakin. Haahkatelkät eivät olleet entisestään aristuneet, ja vanhalla taatulla haarukallaan hän otti ruokkeja kallion komeroista, taittoi niskat ja valmisti aamiaiseksi. Tuolla vähän loitompana oli hemsöläisten silakka-apajat; tuossa lahdelmassa heidän ja Qvarnölaisten yhteinen kalasauna. Sinne lähti Kusti nytkin, otti avaimen sovitusta paikasta, katon rajasta, ja kantoi tamineensa saunaan. Yksinkertainen oli tämä suojus. Ikkunoita ei ollut ensinkään; seinämillä makuulavat, lattialla pöytä ja istuimeksi käytettävä kolmijalka; yhdessä salvaimessa tulisija.

Kannettuaan tavaransa kojuun Kusti kipusi katolle, avasi savupiipun tukon ja hyppäsi maahan. Nyt oli taloudellisiin askareihin ryhdyttävä. Vanhan hyvän tavan mukaan edellinen kävijä oli kantanut sylyyksellisen puita tulisijalle. Tulitikutkin olivat sovitulla paikalla, kattoparrun alla. Pian toitotti tuli takassa ja perunapata porisi tulella. Kusti poltteli odotellen perunain pehmenemistä.

Syötyään ja juotuaan hän otti pyssynsä ja lähti veneellä viemään kaavikkaita sopivaan paikkaan, saaren rantaan. Hän pani ne ankkuriin niemen päähän. Vaan eipä haahkoja kuulunut, vaikka kaavikkaat niin elävinä niemen käressä keinuivat. Hän ikävystyi aikojansa. Jos olisi lähteä saukkoja tuolta rantakivikosta rapistelemaan. Vaan eivätpä saukotkaan olleet saatavissa. Jokuinen kyykäärme vain sieltä paaterostaan hänelle sapestuen sähähti.

Eikä hän pilan saaliinhimoisella päällä ollutkaan. Hän oli kotoa lähtenyt sieltä vaan poissa ollakseen. Yhdentekevä oli miten aika kului, kunhan sai olla täällä luonnon helmassa, rauhassa, näkymättömissä ja kuulumattomissa.

Syötyään päivällisen ja maattuaan ruokalevot seinälavoilla, lähti hän illan suussa uistinonneaan koettamaan. Meri oli rasvatyyni, ja auteriset maat hohtivat kullalle ja purppuralle. Ei kuulunut mitään muuta ääntä kuin airojen vinguntaa puolen peninkulman päästä. Hylkeet mylläköivät tuonnempana, mölisten ja kohotellen pyyleitä päitään veden pintaan, tuota pikaa takaisin meren syliin sukeltaakseen.

Valkovatsainen turska oli hyvällä syöntituulella. Mielihyväkseen Kusti pimeästä pohjasta hinaili noita kelpo otuksia, jotka kidat auki ja uhvettuen sätkyttelivät vastaan ja vihdoin perin väsyneinä joutuivat väkevämpänsä saaliiksi.

Päivä oli jo laskenut ja Kustinkin oli jo aika yömajalleen lähteä. Jo ennen maihin nousemistaan hän huomasi savua suitsuavan kalasaunan piipusta. Saavuttuaan rantaan hän juosta silpaisi törmälle.

— Sinäkö siellä oletkin? kuului saunasta pastorin ääni.

— Kah, pastorihan siellä on, ihmetteli Kusti nähdessään papin nokkapaisteilla kaloja tulessa kypsyttelemässä. — Ja ypösen yksin täällä asti?

— Tietysti, lähdin turskia pyytämään. Olin tuolla eteläpuolella, joten en sinua nähnyt. Vaan miksi et ole kotosalla häitä hommaamassa sinäkin?

— Kas niihin häihin meidän poika ei tulekkaan, uhmaili Kusti.

— Mitä, mitä joutavia julkenet minulle lörpötellä? Miks'et muka tulisi?

Kusti koki selvitellä syitänsä. Ensiksikin hän ei tahtonut olla kemuissa, jotka hänen mieltänsä tylkäisivät, ja toiseksi hän täten tahtoi "merkitä" erään henkilön, joka häntä vastaan oli rikkonut.

— No entäs äitisi? Et suinkaan häntä ilkiä häväistä?

— No, enpä oikein tiedä. Suuremmaksi häpeäksi on itselleni, kun täytyy ottaa tuommoinen ärmätti isäpuoleksi. Enhän ikinä pääse talolliseksi, kun se rutale sinne kerta tulee.

— Katsos, poikani, eihän sille nyt mitään voi, ehken aika sitten neuvon antaa. Huomisaamuna sinä kauniisti lähdet kotiin soutamaan. Häissä sinun olla pitää!

— Kyllähän siitä ei taida mitään tulla, kun se kerran niin on tullut päätetyksi, arveli Kusti.

Pastori rupesi nyt syömään sillejänsä, lieden laidalla istuen.

— Ei suinkaan sinulla ole ryyppyä, jatkoi hän kotvasen kuluttua. — Katsos meidän muorilla on se paha tapa, että hän pitää lukon takana kaikki väkevät, joten ani harvoin pääsee viinan makuun.

Kustilla oli viinaa, ja siitä ehtyi pastorille siksi, että pääsi puhetuulelle ja juttusi kaikki pitäjän asiat. Rantakivillä istuen kalastajat näkivät päivän majoilleen menevän ja hämärän harsoonsa verhoavan saaret ja vedet. Lokit laskeutuivat liekoa kasvaville kareille nukkumaan, ja varikset tavottelivat sisäsaarien metsiin yöksi.

Tuli levon aika, ja makuun varalle oli muutamia valmistuksia tehtävä. Saunan ovi suljettiin, ja suoja tuprutettiin "mustaa ankkuria" täpö täyteen. Sitten ovi äkkiä avattiin, ja savun mukana ajettiin itikat pihlajan oksilla ulos. Kalamiehet riisuivat takkinsa ja kapusivat lavoille yöksi.

— Anna minulle vielä kirppuryyppy, pyyteli pastori, joka jo sitä ennen oli ottanut hyvät paukut. Kusti antoi nyt vielä "viimeisen voitelun", ja sitten oli maattava.

Maja oli pimeä, vaan yhtäkaikki pääsi valoa seinän raoista vähän sisälle ja valon mukana itikat, jotka säälimättä kävivät unisia uhrejansa jältämään. Ja vaikka erämiehet kuinka vääntelivät ja kääntelivät itseään lavoilla, eivät itikat sittenkään heitä armahtaneet.

— Tämäpä on pirullista, vaikeroi vihdoin epätoivoisena pastori. — Joko nukut, Kusti?

— Vielä mitä, ei unesta tänä yönä puhettakaan. Mutta minkäpä sille taitaa?

— Ylös kaiketi tästä täytyy nousta ja tehdä tuli, ei ainakaan minulla muuta neuvoa ole. Olisipa edes kortit! Tietysti sinulla ei ole mukanasi?

— Ei ole minulla, mutta luulenpa tietäväni missä Qvarnön asujamet korttinsa pitävät, vastasi Kusti ja kömpi alimman makuulavan alle. Hän löysi seinvierestä kuluneet "neljän kuninkaan kirjat".

Pastori teki katajoista tulen takkaan ja sytytti kynttilänpätkän. Kusti pani kahvipannun tulelle ja vieritti vanhan hailitynnyrin lattialle. Siitä tuli aimo pöytä. Tupakoimalla ja korttia lyöden kulutettiin yön tunnit.

— Kolme kovaa! passia! valttia! kuului manausten höystäminä, kun joku sääski tavallista kovemmin imi niskaa tai rystysiä.

Mutta pastorin ajatukset näyttivät harhailevan kaukana korteista ja hyttysistä.

— Kuules Kusti, lausui hän vihdoin, — voisithan sille antaa vähän nenälle, silti häistä poisjäämättä. Pelkurimaiseltahan näyttäisi, jos tuommoista viikaria väistäisit. Jos haluat häntä oikein suututtaa, niin tiedän minä paremman keinon.

— No mitenkä se sitten kävisi päinsä? kysyi Kusti, jonka mieleen nyt johtui hääherkut, jotka sitä paitsi vielä hänen omista peruistaan maksettaisiin.

— Tule kotia heti vihkimisen päätyttyä. Voithan sanoa viivästyneesi järvellä. Siinä on jo haveria yltäkyllin. Sitten juotamme hänet yksissä neuvoin humalaan, jott'ei morsiusvuoteelle pääsekkään. Pojilla teetetään hänelle jotain kuria sen lisäksi. Eiköhän tuo jo riittäne?

Pastorin tuuma alkoi Kustia miellyttää. Yksinäinen elämä ja öinen taistelu hyttysten kanssa ei ajan mittaan huvittanut, ja sitä paitsi alkoi yhä enemmän mieli tehdä hääruokia, joita kotoa lähtiessä oli nähnyt valmistettavan. Pitkittä tuumitta hän siis hyväksyi pastorin suunnitelman, jonka hän päätti panna toimeen, niin totta kuin eli. Sangen tyytyväisinä itseensä ja toisiinsa he päivän noustessa kapusivat lavoillensa nukkumaan, kun hyttysetkin vihdoin olivat väsyneet yölliseen tanssiinsa.

* * * * *

Kotiin palaavilta hailinpyytäjiltä Karlsson oli kuullut pastorin ja Kustin olleen matkalla Norstenille päin. Jotain koirankuria siis varmaankin oli tekeillä, arveli Karlsson. Hän vihasi pastoria sekä kuusikuukautisen esteen että yleensä halveksivan kohtelun vuoksi. Karlsson oli imarrellut, liehakoinut, nöyristellyt, lahjonut, sanalla sanoen, koettanut kaikkia keinoja pastorin suosiota saavuttaakseen, mutta turhaan. Kun sattuivat samaan huoneeseen, kääntyi pastori aina selin Karlssoniin pistellen ja laskien kokkapuheita, jotka vallan hyvin soveltuivat rengin yksityisiin suhteisiin. Kuultuaan yhtymisestä ulkoluodoilla, arvasi renki sillä olevan erityisen tarkoituksen sekä että hänen varalleen salavehkeitä tehtiin. Hän päätti sentähden olla varuillaan ja etukynnessä häätää heidän hankkeensa. Ranniston pursimies oli sattumalta virkalomalla. Hän oli otettu juomanlaskijaksi ja apumieheksi Hemsöhön, missä hän vanhastaan oli taitavaksi huvien ja tanssien toimeenpanijaksi tunnettu. Tämä mies oli Karlssonin puolelle voitettava. Se kävikin helpommin kuin oli luullut. Pastori oli aikanaan viivyttänyt pursimies Rappia rippikoulussa kokonaisen vuoden siitä syystä, että tämä enemmän rakasti tyttöjen kuin kirjojensa seuraa. Tämä tietysti hidastutti Rapin edistymistä laivaston virassa ja tuotti hänelle muitakin haittoja. Kahvipuolikkaan ääressä suunniteltiin kostotuumaa pastorin pään varalle. Naurun ja pilkan alaiseksi hän oli saatettava, joka paraiten kävisi päinsä siten, että pappi juotettaisiin humalaan. Tämä oli pääjuoni, sivuseikat ajallaan itsestään selviäisivät.

Molemmin puolin paulat siis oli viritetty, sattumus oli ratkaiseva ken voittajana saaliin korjaisi.

Jo sarasti hääpäivän aamu. Kiukkuisina ja häähommista ylen uuvuksissa sinä aamuna herättiin. Koska vesimatkoja on vaikea tarkoin laskea, saapuivat ensimäiset vieraat ennen aikojaan, vaan niitä ei kukaan ollut huomaavinaankaan. He kuhnivat sentähden pitkin mäkiä kuin kuokkavieraat. Karlsson hulmusi paitahihasillaan laseja pyyhkien, pulloja availlen, kynttilöitä jalkoihin asetellen ja milloin missäkin askareessa. Morsianta vasta puettiin. Huonekalut ryhmöttivät tuvan peräseinämällä kuin huutokaupan varalle. Tupa oli lehvillä koristeltu, lattia puhtaaksi pesty. Viirisaikassa liehui pursimieheltä lainattu tullilippu. Koivut olivat kahdenpuolen tuvan ovea, ja yläpuolella seinämällä puolan varsista ja päivänkakkaroista tehty seppele ja kruunu. Ikkunoissa loisti kauniine leimoineen pitkät pullorivit kuin parhaassa väkijuomamyymälässä. Karlssonin toimesta täten oli järjestetty, sillä hän rakasti koreita värejä. Päivän säteiden tavoin loisti kullankarvainen punssi vihreiden ikkunalasien läpi, ja konjakin purppura paistoi kuin hiilituli ahjossa, korkkien hopeanhohtoiset koterot säkenöivät kuin uudet neljänkolmatta äyrin kappaleet. Vastustamattomalla voimalla akkunat vetivät muutamia nuoria miehiä puoleensa. Ihmetellen ja ihaellen he siinä seisoivat kuin suuren kaupungin puodin ikkunassa. Oikeinpa kurkkulakea rupesi repimään.

Kahden puolen ovea oli kaksi kuudenkymmenen kannun astiaa. Siinä ne törröttivät kuin tykit linnan portilla, toisessa viinaa, toisessa sahtia. Näiden taa oli kaksisataa olutpulloa kartioiksi kasattu kuin tykkien luodit. Uhka-uljaalta tuo näytti, ja korkinavain vyöllä pursimies Rapp siinä käveli, ylvästellen ja kuin hyväkin sotakapteini huostaansa uskottua sotavarastoa järjestellen. Tynnyrit hän oli koristellut kuusen oksilla ja varustanut rautahanikoilla. Tuon tuostakin hän löi pamahutti tulppavasaralla astioita, jotka kumisten vastasivat olevansa täpö täynnä jaloja nesteitä. Pulska tuo juomanlaskija juhlapukineissaan olikin. Sininen verkatakki suli somasti solakan vartalon ympärille, valkoiset housut olivat jalassa, kiiltonahkainen lakki päässä. Miekkaa hän vaan puuttui. Moukat kunnioittivat ja pelkäsivät häntä, joten hänelle hyvin sopi toinenkin luottamusvirka näissä pidoissa. Järjestysmiehenä hänen tuli ehkäistä mahdollisesti sattuvia tappeluja, estää vallattomuutta ja tarvittaessa heittää kinastelijoita ulos. Vauraampien talollisten pojat olivat häntä halveksuvinaan, mutta silkkaa kateutta se oli. Olisivat kyllä itsekin halusta virkatakissa upeilleet, jos eivät pamppua ja ärhäköitä meritykkimiehiä olisi pelänneet.

Kaksi isoa pataa lekotti kyökin liedellä kahvissa, ja kahvia jauhoivat rämisten ja niristen lainatut myllyt. Sokeritopat paloiteltiin pienemmäksi käsikirveellä, ja kahvileipää oli isot kasat ikkunalaudoilla. Milloin mitäkin noutaen piiat tepsuttelivat tuvan ja ruoka-aitan väliä. Viime mainittu huone oli täpösen täynnä jos jonkinlaisia leivoksia ja paisteja, vehnäsiä oli suuret säkit. Kammarin ikkunasta välähtelivät vähäväliä morsiamen valkoiset paidanhihat ja läpäjävät tekoletit, kun hän palvelustytöille ohjeita ja neuvoja huuteli.

Purjeitten luku lahdella karttui. Toinen vene toisensa perään laski, kiertäen pitkän mutkan laiturin ohitse, pyssyjen paukkuessa rantaan. Kotvanen vielä kuhnailtiin ja nahjusteltiin talon likitienoissa, ennen kuin lähdettiin suojaan.

Professorin perhe oli edellisenä päivänä joutunut lähtemään jonnekin vieraisille. Professori itse oli kotosalla ja oli uhannut olla häissäkin saapuvilla. Olipa vielä suosiollisesti luvannut luovuttaa salinsa juhlamenoihin ja nurmikot tammien alla häävieraiden kestitsemiseen. Pitkät pöytärivit olivat jo valmiina valkoisine liinoineen, sokeriastioineen, kahvikuppineen ja talehikkoineen vieraita odottamassa.

Pihamaalle ryhmittyi vähitellen hääväki. Joukosta näkyi Rundqvistkin, tukka juhlan kunniaksi hylkeenrasvalla voideltuna, parta ajettuna ja musta nuttu yllä. Hän piti velvollisuutenaan huvitella vieraita laskettelemalla ivallista leikkiä kulloin kustakin. Normanille ja pursimies Rapille oli tervehdyslaukausten ampuminen uskottu. Harjaantuakseen toimeen Norman par'aikaa tuvan nurkan takana ahkeraan opetteli vanhalla pistoolilla, ruutipatruuneja räjähytellen. Paljepelistään hänen täksi juhlaa oli täytynyt luopua, sillä paikkakunnan mahtavin viuluniekka, eräs räätäli Fifångin kylästä, oli pyydetty soittajaksi, eikä tämä lainkaan suvainnut poropeukaloiden tunkeutumista hänen taiteensa alalle.

Nyt tuli pastori ja ylen iloisella häätuulella tuntui olevankin, vanhan hyvän tavan mukaan valmiina pilan tekoon morsiusparin kanssa. Karlsson otti hänet vastaan kynnyksellä ja lausui tervetulleeksi.

— No otetaanko kirkkoon samalla? tervehti ilveillen pastori.

— Oh hitto! — Ei niin kiirettä kirkkoon! vastasi sulhanen ujostelematta.

— Oletko siihen niin varma? irvisteli pappi vieraiden nauraa hohottaessa. — Minä olen aikanani vihkinyt, ristinyt ja kirkotellut samoissa häissä, mutta nepä olivatkin ripeätä väkeä, todella perin kykeneviä toimeensa. Pilaa puhumatta, miten on morsiamen laita?

— Tuota, ei ainakaan vielä mitään hätää ole, vaan ei tuo kuinkaan kaukana sentään liene, vastasi Karlsson, ja vei sielunpaimenen kirkkoväärtin emännän ja Avassan lesken väliin istumaan, joiden kanssa pastori rupesi lopikoimaan ilmasuhteista, kalastuksesta ynnä muusta.

Professorikin liittyy häävierasten joukkoon. Hänellä on musta silkkilakki päässä, valkoinen huivi kaulassa ja musta hännystakki yllä. Pastori anastaa heti hänet vertaisenaan säätyhenkilönä seuraansa. Heidän keskusteluaan ämmät pörhössä korvin kuuntelevat perinvakuutettuna siitä, että professori on korkeasti oppinut mies.

Nyt Karlsson tuli ilmoittamaan, että toimitus voisi alkaa, jahka vaan Kusti saataisiin käsiin.

— Kusti hoi! huudettiin ulkona täyttä kurkkua.

Ei kukaan vastannut. Ei häntä kukaan ollut nähnyt.

— Minäpä tiedän missä hän on, ilmoitti Karlsson.

— No missä hän on? ilkkui pastori.

— Eräs lintu lauloi häntä nähdyn Norstenilla. Ja muuan ryökäle kuuluu olleen hänen parissaan, joka luultavasti on pojan vietellyt juomaan!

— Noh ei häntä sitten maksa odottaa, arveli pastori, — jos hän on huonoja tovereita yhdyttänyt! Poika parka ei ymmärrä pysyä kotona, missä hänellä olisi hyviä opastajia, tukea ja turvaa! Mitäs morsian sanoo? Alotetaanko jo, vai vieläkö varrotaan?

Morsiamen oli paha mieli, mutta alotettava oli kumminkin, arveli hän, koska kahvit muutoin piloille jäähtyisivät. Juhlasaatto siis lähti kulkemaan pyssyjen paukkuessa kalliolla. Soittoniekka pihkasi ja kierreskeli viulunsa kieliä, pastori sai kaapun hartioilleen, morsiusrengit olivat etujoukkona. Pappi talutti morsianta, joka kuhisi mustassa silkissä, valkoinen huntu ja myrttiseppel päässä, pinnistettynä ahtaisiin kureliiveihin, jotka yhä enemmän saattoivat näkyviin sen, mikä salattava oli. Ja professorin saliin suuntasi juhlasaatto kulkunsa viulun vinkuessa, ja pyssyjen yhtämittaa paukkuessa.

Muori vilkui kaikkianne ympärilleen viimeisiin asti toivoen kateissa olevan poikansa lopulta keksivänsä. Töin tuskin pastori sai hänet salin kynnyksen yli hinatuksi. Salissa nyt yhtäkaikki oltiin, ja sinne kokoontui vähitellen kaikki hääkansa. Seinvieriin vieraat asettuivat seisomaan kuin mestauspaikalle vartijapiiriksi, ja keskellä lattiaa seisoi morsiuspari sekä pappi ja heidän välillään rekiryijyillä verhotut jakkarat. Pastori sovitteli kauluksensa suoraan, selaili kirjaa, ryähteli ja hoki. Silloin morsian laski kätensä hänen käsivarrelleen, pyytäen pastorin vartomaan vielä siunaaman hetken, jos Kusti yhtä hyvin vielä tulisi.

Melkein äänetön hiljaisuus vallitsi kotvasen aikaa. Jonkun keikarin uudet saappaat narahtelivat, jonkun kaunottaren kangistetut alushameet kahahtivat — muuta ääntä ei kuulunut. Neuvottomina vieraat katsoivat toisiinsa turvautuen pastoriin ainoana auttajanaan.

Tämä lausui vihdoin juhlallisesti:

— Pitkästyttämään jo rupee tämä vartoominen. Kun hän ei jo ole tullut, niin ei hän tulekkaan.

Pappi alkoi lukea: Rakkaat ystävät, avioliitto on Jumalan asettama…

Toimitus oli jo hyvällä alulla. Vanhemmat naishenkilöt itkivät koiruohoa haistellen; miehet ryähtelivät tuon tuostakin. Silloin kartanolta äkkiä kuului pamaus ja ikään kuin pullojen pirstautumista. Kuunneltiin kotvanen, sitten toimitus jatkui entiseen tapaan. Karlsson yksin näytti levottomalta, vähäväliä syrjäsilmällä vilkuen ikkunaan. Pam! pam! pam! kuului toistamiseen pihamaalta, aivan kuin samppanipulloja olisi avattu, ja pojat rupesivat ovensuussa hykättämään. Tästä huolimatta menot jatkuivat. Minä kysyn sinulta Juhana Eerikki Karlsson Jumalan ja tämän pyhän seurakunnan läsnä ollessa tahdotko ottaa tämän Anna Eeva Flodin aviovaimoksesi rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoinkäymisessä? Mutta vastauksen sijasta nyt ulkoa kuului hirveätä räikkinää ja lasien murskautumista. Rakki rupesi hurjasti haukkumaan.

— Kuka siellä ulkona pulloja avaa, häiriten pyhää toimitusta? huusi pastori julmistuen.

— Sitäpä minäkin tässä juuri arvelin kysyä säesti Karlsson kovin levottomana. — Pursimieskö se siellä koiran kuria tekee?

— Mitä, eläpäs syytöntä säti! nuhteli Rapp ovensuusta.

Pam! pam! pam! kuului yhtä mittaa.

— Menkää herran nimessä katsomaan mikä siellä on! Eihän vaan mitään onnettomuutta liene tapahtunut, huusi pastori. — Jatketaan sitten.

Toiset syöksyivät ulos, toiset ahtautuivat oven suulle.

— Oluthan siellä paukkaa! Olut on ruvennut happanemaan! huusi joku.

— Ollu, ollu halkke, toisti professori.

— No mutta kuka tomppeli on pannut oluen auringon paisteeseen?

Kuin kuularuiskut olivat olutpullot sinkoilleet pihamaalle, paukkuen ja sähisten, ja vaahtona olut nyt virtaili nurmea myöten.

Toimituksen keskeytyminen, joka arvatenkaan ei hyvää tiennyt, teki morsiameen kovin kiusallisen vaikutuksen; sulhasta vähin moitittiin huonosta järjestyksestä, mutta Karlsson syytti Rappia, joten näiden välillä oli syntyä tappelu. Pastori oli vihoissaan pyhän toimituksen keskeytymisestä, mutta pihasalla pojat tyhjentelivät pullojen pohjia, vieläpä erehdyksissä sellaisiakin, joista vaan tulpat olivat lauenneet. Vihdoin olivat kaikki toistamiseen koolla, mutta hartaus oli entisestäänkin heikommaksi haihtunut. Pastori uudisti äskeisen kysymyksensä, ja toimitus päättyi ilman pahempia häiriöitä, jos lukuun ei oteta porstuassa rehkiväin poikain tavan takaista tirskutusta.

Kun vastavihityitä oli onniteltu, lähdettiin tuota pikaa salista ja käytiin kahville. Raskaana ja sakeana tuvasta tulvaili kuihtuneille kukille, koiruoholle ja hielle hajahtava ilma.

Papin ja professorin väliin istuutui nyt Karlsson; morsiamella ei ollut rääpyä istahtaa, täytyi alati valvoa vieraiden kestitsemistä.

Kirkkaana paistoi heinäkuun aurinko, ja yhä raikkaammiksi kävivät mielet tammien suojassa. Vehnäiskahvit oli jo juotu, oli puolikasten vuoro, ja viina valui virtanaan.

Pöydän päässä sulhanen tarjosi punssia, jota ei kukaan pahonut. Aimo kulauksia otti muiden muassa pastori kahvikupistaan; punssi ei ollut vallan jokapäiväistä juomaa.

Ja kuin tuhka tuuleen hävisivät papin ja Karlssonin väliset vanhat vihat. Yhtämittaa he kilistelivät; ja pastori kiitteli Karlssonia, tarinoiden mielin kielin hänen kanssaan siltä professoria unohtamatta. Nyt oli harvinainen tilaisuus seurusteluun sivistyneen miehen kanssa. Keskusteluaineista vain pyysi tinka tulla. Pappi ei lainkaan ymmärtänyt musiikkia, ja professori koki kohtelijaisuudesta pysytellä jumaluus-opillisella alalla, jolta taas hänen uusi tuttavansa kynsin hampain pyrki pois. Huolimatta kielisuhteiden synnyttämistä hankaluuksista, tahtoi keskustelu rakoilla siitäkin syystä, että professori ei juuri ollut tottunut tunteitaan ilmaisemaan paljon muuten kuin musiikissa.

Viuluniekkakin, Fifångin räätäli, oli tietysti vahvistellut voimiaan puolikuppisilla niinkuin muutkin. Nyt hänestä huomaamattomuutensa alkoi tuntua ikävältä, jonka vuoksi hän lähenteli kunniansijaa puhuakseen professorin kanssa musiikista.

— Suokaa anteeksi, herra professori, tervehti hän viuluaan näpsäytellen — mehän oikeastaan olemme virkaveljiä, sillä soitanhan minäkin, tavallani tietysti.

— Mene helesinkiin, räätäli! rupeatko tässä hävyttömäksi! tiuskasi Karlsson.

— Niin, tuota noin, anteeksi, herra professori, — vaan eipä siltä että se Karlssoniin koskee, — koettakaapas tätä viulua, herra kammaripelimanni, koettakaapas, ja sanokaa sitten eikö se ole hyvä; Hissiltä minä sen ostin, ja kymmenen riksiä se maksoi.

Professori napsautti räätälin mieliksi yhtä kieltä ja lausui hymähtäen:

— Okke hyve, okke hyve!

— Siinä se nyt nähdään, sitähän minä aina olen hokenut. Kun tapaa asiantuntijan, niin saa mar' kuulla aivan tarkkoja tosia, vaan jos näiden kanssa rupeaa taiteesta puhumaan, — räätäli koetti kuiskata, mutta sattuikin vahingossa huutamaan — jos näiden tollojen kanssa…

— Potkaiskaa räätäli pellolle! huudettiin miehissä.

— Kuules nyt, räätäli, katso se väli, ettet humallu, sillä kuka meille sitten soittaa!

— Rapp, pidä räätäliä silmällä, ettei hän enää saa juoda!

— Eikö minua juominkeihin muka olekaan kutsuttu, vai joko varot varasi loppuvan, sen saituri?

— Istuhan Rietu, eläkä ole milläskään! Rauhoitu, käski pastori, — muutoin saat selkääsi!

Soittoniekka ei vaan ottanut rauhoittuakseen. Taiteesta piti hänen kaikin mokomin jutella, ja todistaakseen, että hänen viulunsa toden perästä oli erinomainen, liirutteli hän kielillä.

— Kuulkaa, herra kammarisoittoniekka, kuulkaa basson jylkeätä ääntä, se soi kuin pienet urut!…

— Tukkikaa sen suu!…

Pöytien ympärillä syntyi liikettä ja jymäkkätä. Silloin joku huutaa: Kusti on täällä!

— Missä? Missä?

Liisa ilmoittaa nähneensä hänet halkovajan luona.

— Ilmoita minulle heti koska hän saapuu, käskee pastori, — elä ennemmin eläkä myöhemmin, muista se!

Totilasit ovat jo reilassa, ja pursimies Rapp availee konjakkipulloja.

— Kutakuinkin nopeaanpa tässä riennetään, kursaili pappi, mutta Karlssonin mielestä kävi kaikki niinkuin piti.

Rapp luikki miehestä mieheen, salavihkaa vieraita yllytellen kilistelemään pastorin kanssa. Pian olikin pastori tyhjentänyt ensimäisen lasinsa ja oli jo toista tekemässä.

Silmät pyörivät hänen päässään ja suu matustaa. Karlssonia tähystää hän tarkoin päästäkseen siitä selville eikö mies jo alkanut olla vähän niinkuin hienossa tikussa. Mutta näköä rupesi hämärtämään, jonka vuoksi hän vaan kilisteli vanhan vihollisensa kanssa.

Nyt Liisa huutaa:

— Hän on siellä, hän on siellä!

— Mitä hittoja, joko hän on siellä!

Pastori oli peräti unohtanut mistä oli kysymys!

— Kuka siellä on, Liisa? huudettiin miehissä.

— No kah, Kusti! Kukas muu!

Pastori nousi, astua hynttäili tupaan ja toi sieltä ujostelevan Kustin, jonka väkisten istutti pöydän päähän. Pojan malja juotiin "eläköön" huutojen kaikuessa. Kusti muutti sitten Karlssonin luo ja kilisti sanoen: — no, onneksi sitten!

Karlsson muuttui nyt tunteelliseksi, joi maljansa pohjaan laususkellen mielihyväänsä siitä, että Kusti yhtäkaikki, jos kohta myöhäänkin, oli saapunut. Kahta vanhaa sydäntä se äärettömästi ilahutti.

— Ja usko pois, päätti hän puheensa, — sille, joka oikein tahtoo vanhaa Karlssonia ymmärtää, sille hän on vankkana tukena ja turvana.

Kusti tuosta ei juuri näkynyt riemastuvan, vaan kehotti kumminkin Karlssonin juomaan erityisen lasin hänen kanssaan.

Ilta hämärsi, hyttyset survoivat, kansa sorisi; lasit kilisivät, räikeätä naurun remakkata ja pieniä hätähuutoja kajahteli sieltä täältä pensaikoista, naisten kikatusta, eläköönhuutoja ja pyssyn laukauksia. Niityllä narkutti ruisrääkkä, heinissä sihisi sirkka.

Pöydät tyhjennettiin ja katettiin iltaista varten; Rapp ripusteli tammien oksiin professorilta lainatuita monivärisiä lyhtyjä. Lautasia kanteli Norman kasottain pöytään, ja Rundqvist laski viinaa ja kaljaa; tytöt olivat toimittaneet pöytään pinottain pannukakkuja ja läjittäin lihapullia; kalaa siinä myös oli kosolta ja voita suuret saatot. Nyt pöytä oli täpötäynnä. Sulhanen lausuu paukuttaen käsiään:

— Vieraat tekevät hyvin ja käyvät ruualle!

— Mutta missäs pastori on? kursailivat emännät. — Emmehän me ennen kuin pastori…

— Ja entäs professori? Mihin he ovat hävinneet? Toden totta, perin mahdotonta on ilman heitä alkaa!

Huudettiin ja hoilailtiin, vaan vastausta ei mistään. Kuin nälkäinen koiralauma seisoi siinä kiiltävin silmin häävierasten häilyvä parvi, hyökkäykseen valmiina, vaan ei yksikään käsi kohonnut, ja äänettömyys painosti.

— Kunhan pastori vaan ei olisi huusissa, kuului Rundqvistin viaton ääni.

Pitemmittä mutkitta lähti Karlsson oitis mainitulle huoneelle ja aivan oikein — täällä istuivat kaivatut herrat, sanomalehdet käsissä ja vilkkaasti keskustellen. Lattialta loi lyhty sovelijaan valon asianomaisiin.

— Anteeksi, hyvät herrat, mutta voileipä jäähtyy!

— Sinäkö siellä olet, Karlsson! Hyväh! Sano että alkavat, kyllä me täältä aikanamme joudumme!

— Niin mutta kaikki vartoovat siellä. Tuota noin, antakaa anteeksi, hyvät herrat, eikö herrat siuvaitseisi vähän niinkuin kiiruhtaa!

— Tullaan, tullaan! Menehän nyt sinä vaan!

Tyytyväisenä Karlsson palasi vieraiden luo, huomattuaan pastorin jo olevan hyvällä alulla.

Odottavia hän lohdutteli vakuuttaen, että pappi jo laittaitui ja tuota pikaa oli saapuva. Piakkoin näkyikin lyhty mäen rintamalla ja pöytiä lähenteli kaksi hoippuvaa varjoa.

Pöydän ylipäähän ilmestyivät pastorin kalpeat kasvot, ja morsian tuli leipää tarjoamaan. Odotuksen aika näytti siis vihdoinkin lähenevän loppuaan. Vieläkös mitä! Karlsson oli toisin päättänyt. Hän kilkkasi veitsellä lihavadin laitaan ja huusi kauvaksi kuuluvalla äänellä:

— Hiljaa, hyvät vieraat; pastori haluaa lausua pari sanaa!

Pappi tuijotti Karlssoniin eikä näyttänyt ymmärtävän mitään; sen hän kumminkin oivalsi, että joku loistava esine oli hänen kädessään, muistipa vielä senkin, että viime jouluna oli pitänyt puheen iso hopeainen malja kädessään. Hän kohotti lyhtyä, lausuen:

— Hyvät ystävät! Me vietämme tänään iloista juhlaa.

Puhuja rupesi siirottamaan Karlssoniin päästäkseen juhlan laadun ja tarkoituksen perille. Hänen henkensä näytti harhailevan kaukana avaruudessa, vuodenaika, paikka, syyt, vaikuttimet, kaikki sulivat yhteen sumuiseksi varjokuvaksi. Karlssonin irvistelevistä kasvoista ei hänelle lainkaan ollut ohjaavaa apua. Hän tuijotti avaruuteen ikään kuin johtavaa aatetta sieltä tavoitellen. Vihdoin välkkyvä katse kiintyi tammien oksilla killuviin lyhtyihin. Aivan niin, joulukuusi, arveli pastori, nyt ollaan tolalla.

— Tämä valon riemujuhla, hän alkoi, — jolloin päivä pakkasta pakenee, ja lumi — hän näki valkoisen pöytäliinan leviävän suureksi, äärettömiin ulottuvaksi lumivaipaksi… — hyvät ystävät, kun ensimäinen lumi laskeutuu verhoamaan syksyn likaa… ei, luulenpa teidän tekevän minulle kuria…! Pastori kääntyi vieraisiin selin. Herpoontunut ruumis runnahti, väsähtänyt vartalo lyngistyi, ja puhuja oli pöydästä poistettava.

— Pastori on hieman vilustunut! lausui Karlsson — hän suvaitsee lähteä levolle! Vieraat tekevät hyvin ja alkavat!

Pitkästyttävästä odottamisesta tuskistuneet, nälkäiset vieraat karkasivat ruuan kimppuun ja pastori jätettiin omille hoteilleen.

Tämä teki lähtöä yösijalleen, professorin vinnikammariin. Todistaakseen olevansa selvä hän ei huolinut apua, jopa uhkasi hyvänsuontoisille auttajille selkäänkin, joll'eivät jättäisi häntä omiin rauhoihinsa. Ikkunasta kiiluvaa valoa kohti hän lähti hoipertelemaan, lyhty lerkkuen polvien kohdalla, selkä kumarassa kuin olisi etsinyt kastematoja kosteasta nurmesta. Mutta veräjälle saavuttuaan hän kaatui ja suistui niin pahasti sen pieleen, että lyhty särkyi ja valo sammui. Hän pyrki takaisin seisoalleen, mutta oli nyt kuin säkissä, ei omaa kättänsä nähnyt. Hän lyykistyi polvilleen. Ikkunassa palava kynttilä johti kuin tulitorni, ja hän luuli astuvansa eteenpäin. Mustat housut kastuivat polvista ja polviluita pakotti aivan kuin ne olisivat kiviin kolahdelleet.

Vihdoin hänen kätensä alkavat hapuilla jotain suurta, pyöreätä ja kosteata; hän tunnustelee ja hapuroi. Käteen pistää joku naula tai muu, siihen sattuu veneen hankatappi tahi sen semmoinen; samassa hän kuulee veden kohinaa ja kastuu pahanpäiväiseksi. Luullen pudonneensa järveen hän kavahtaa mastoon kiinni, jonka sanomattomaksi mielihyväkseen sittemmin huomaa ovenpieleksi, kaatuu nurin niskoin porstuaan, loukkaa polvensa portaisiin ja kuulee piian huutavan: — Herra Kiesus! sahti! Ja himmeästi tuntien tehneensä jotain pahaa hän kömpii voimainsa tiestä portaita ylös, avain sattuu käteen, ovi aukenee sisään päin, ja hän romahtaa huoneeseen, johon on tehty vuode isoon kahden maattavaan sänkyyn. Vielä oli voimia siksi, että pääsi sänkyyn. Siihen hän suistui saappaineen päivineen, veti peitteen korvilleen, joten luuli pääsevänsä vainoojiansa piiloon, jotka huutaen etsivät häntä tuolta alhaalta; vielä hän oli kuulevinansa huutoa sahdista, mutta sitten tuntui siltä, että hän sammui tai kuoli tai hukkui. Välipäin hän tointui, oli syttyvinään, nousevinaan vedestä, elävinään ja seisovinaan joulupöydän ääressä, mutta uudelleen hänet puhallettiin sammuksiin kuni kynttilä, hän sammui, kuoli, kastui ja upposi.

Tammien suojassa illastettiin raikkaan mielialan vallitessa ja oluen ja viinan viljoin vuotaessa. Pastoria ei muistanut enää kukaan. Kun kulhot ja kupit oli tyhjennetty, lähdettiin tupaan tanssimaan.

Morsian olisi lähettänyt maistiaisia hääpöydältä pastorille kammariin, mutta Karlsson vakuutti, että sielunpaimen tällä erää ei ollut mitään muuta kuin lepoa vailla.

Kusti oli jättänyt liittolaisensa oman onnensa nojaan, nähdessään, että yhteinen vihollinen heidät jo viekkaudellaan oli voittanut. Harvoin häisiä päiviä, hän ajatteli ja huvitteliin tarmonsa takaa, sammuttaen vihansa liekkejä Bakkos-jumalan ilomehuilla.

Riehkeä tanssi pani lattian palkit ryskien huojumaan, ja tosissaan soittoniekkakin työtänsä teki pesävalkean luona; avoimissa ikkunoissa jäähdytteliivät hiestyneimmät yön raittiista ilmasta nauttien. Pihatöyryllä vanhat iloitsivat, hurakasta tupakoiden, juoden ja leikkiä laskien.

Mutta niittyjen ja kumpujen kosteita heinikoita poljeskeltiin, parittain kulkien tummasilmäisten tähtien suruvoittoisesti tuikkiessa. Hyvähajuisten heinäin sylissä ja sirkan siksuttaessa sammuivat tuvan lämpimän, ohraviinan ja soiton sytyttämät lieskat.

Sydänyön kerkeät tunnit luiskahtelivat tiehensä, ja itäinen taivas jo rusotti; otavaa ei näkynyt enää, jo häipymistään häipyi seitsentähtinenkin, kunnes kokonaan katosi, sorsat käkersivät kaislikossa ja lahden laineettomaan kalvoon kajastui kimallellen aamukoi. Kotvasen kuluttua pilvet pimittivät ruskon ja taasen oli yö.

Nyt kajahti kyökistä kuin sotahuuto: keittoviina! keittoviina! Kulkujärjestyksessä tulivat miehet kantaen kattilata, jossa palava viina liekehti, viulunvinguttajan marssia soitellessa.

— Ja ensimäinen lasi pastorille! huusi Karlsson, joka aikoi kostonsa loistavasti lopettaa. Myrskyisillä suosionosotuksilla ehdotus hyväksyttiin. Nyt lähdettiin professorille ja kavuttiin portaita ylös mikä minkin verran hoippuen. Avain oli ovella. Miehet kömpivät sisään, vaikka olivat melkein varmat siitä, että pastori lyöden ja piesten heille tervetuliaisia tekisi. Huone oli tyhjänä. Viinakattilan väikkyvä valo valaisi sängyn, joka oli koskematta. Onea aavistus pöyristytti Karlssonia, mutta hän salasi epäluulonsa ja ilmoitti nyt muistavansa pastorin hänelle sanoneen, että hän itikoiden vuoksi aikoi nukkua navetan ylisellä. Karlssonin kesken kiireen tekaisema selitys lopetti arvailemiset ja hajoitti epätietoisuuden kuin tuhkan tuuleen. Kun heinäparveen ei saanut tulta viedä, luovuttiin alkuperäisestä suunnitelmasta ja juhlasaatto lähti mäelle, missä uhri pantaisiin toimeen.

Jätettyään isännyyden Kustille ja jouduttuaan Rapin kanssa kahden kesken Karlsson ilmoitti juomanlaskijalleen hirvittävät aavistuksensa. Kenenkään tietämättä salaliittolaiset hiipivät portaita ylös morsiuskammariin, tulitikut ja kynttilän tynkä taskussa.

Kun Rapp sai tulen viritetyksi, kohtasi miehiä morsiusvuoteelta niin ilettävä näky, että se voitti Karlssonin synkeimmätkin kuvitelmat.

Reikäneuloksilla koristetulla, valkoisella päänaluksella lepäsi, suu sepiselällään, pörröinen pää.

— Katso nyt tuota riiviötä, tirskui Karlsson. — En sentään olisi uskonut, että tuo roisto niin siaksi heittäytyisi. No, Jumala nähköön! Ja saappaatkin sillä konnalla on jalassa!

Mikäs nyt neuvoksi? Miten potilas saataisiin huoneesta häneen koskematta, vieraiden siitä vihiä saamatta, ja ennen kaikkea morsiamen mitään huomaamatta.

— Se on ikkunan kautta hinattava! keksi Rapp. — Me kiinnitämme hänet taljaan ja laahaamme hänet veteen. Sammuta kynttilä! Minä noudan luuvasta kalut.

Ovi lukittiin ulkoa, avain otettiin ovelta; sitten kierrellen ja kaarrellen luuvaan. Karlsson vakuutti ja vannoi, että hän antaisi riitaveljellensä "kuin isän kädestä", jahka hänet ensin saisi kunnialla ulos.

Löydettyään riu'ut, nuoran ja väkipyörän he saapuivat kiertäen tuvan taitse, ison-tuvan päätyseinämälle, pastorin ikkunan alle. Rapp pystytti tikapuut, sitoi riu'ut ristiin, yhdisti päät ruoteella, jonka kiinnitti räystääseen. Sitten hän laati raksin, sitoi kiinni väkipyörän, ja puikahti itse ikkunasta huoneeseen. Karlsson odotteli alhaalla, keksi kädessä.

Vähän aikaa ähkäen ja puhkaen kammarissa työtä tehtyään, Rapp pisti päänsä ulos komentaen: hinaa!

Karlsson hinasi eikä aikaakaan, ennen kuin musta esine ilmaantui ikkunaan.

— Hinaa tiukkaan, komensi Rapp. Karlsson teki niinkuin käskettiin. Riukujen haarassa roikkui jo pastorin hervoton ruumis, kuin hirtetyn pitkäksi venyneenä.

— Hellitä! komensi Rapp. Pitele!

Mutta Karlsson oli jo laskenut nuoran kädestään, ja pastori oli tupsahtanut kuin mallassäkki polttiaisiin ääntäkään päästämättä.

Samassa tuokiossa pursimies kiipesi tikapuitansa myöten maahan, korjasi pois telineet, ja sitten pappi taas yksissä neuvoin laapustettiin rantaan pesulaiturille.

Kun tultiin veden äyräälle, ähmi Karlsson:

— Nyt saat kylpeäksesi, senkin raato!

Ranta oli laito, mutapohjainen ja vuosikausien kalan sotkut olivat siihen keräytyneet. Rapp tarttui hänen vyötäistensä ympärille tekemäänsä silmukkaan ja viskasi hänet järveen. Pastori rupesi äläjämään kuin tapettava porsas.

— Hinaa! komensi Rapp, kun väkeä alkoi kokoontua mäelle ja muutamia rantaan päin juosta.

Mutta Karlsson laskeusi polvilleen nukkunutta liejussa vierittelemään; hän ryvetteli mustat vaatteet saveen, jott'ei enää jälkiäkään näkynyt morsiusvuoteella tapahtuneesta onnettomuudesta.

— Mikä siellä on? Mikä kumma! huusivat paikalle saapuvat miehet.

— Pastori on kaatunut järveen! Ohoi! vastasi Rapp, vetäen maalle huutavaa pappia.

Siihen kokoontuivat kaikki häävieraat. Karlsson rupesi nyt jalomielisen pelastajan ja armelijaan samariitan osaa näyttelemään. Hän oihkaili ja päivitteli käyttäen kotipuolensa murretta, niin kuin ainakin kun oikein uskottavalta tuli näyttäytyä:

— Outtako kummempoo kuulleet! Kun sattumalta tulen rantaan, kuulen ve'estä pulikoimista ja puipotusta, jotta luulin hylkeen siellä elämöivän; mutta ihmeekseni löyvän sieltä meijän oman pienen pastorin. Herra Jiessus, huusin minä purs'miehelle, — sehän taitaa olla ite Nordströmin pastori, joka siinä siipiään räpyttelee! Ja siittä minä sanoin Rapille: Juokseppas nuoran peä! Ja Rapp toi nuoran. Mutta kun tuo lihava ruumis pingoitettiin raksiin, niin tämäkös älähymään kuin tapettava porsas. Kahtokoo nyt missä siivossa se on!

Pastori oli todellakin tuiki ruokottoman näköinen, ja miehet katselivat sielunpaimentaan häviämättömän kunnioituksen sekaisella inholla ja kokivat kiireimmän kautta korjata hänet suojaan.

Tätä tarkoitusta varten pastori nostettiin kahdesta airoparista tekaistuille sapilaille, ja neljä tukevata miestä kantoi hänet luuvaan kuiviin puettavaksi.

Viulunsoittaja joka oli aivan päissään ja luuli, että hauskoja kujeita oli tekeillä, vingutteli viulullaan:

Veikot, veikot väistykää Vanhan Smit'in tieltä! Urhon aimon Bakkuksen Kalma korjas' meiltä!

Pensaikoista laukkasi poikia liittäytyen joukkoon, professori, joka hetkiseksi oli nuorentunut, rupesi johtajaksi laulaa loilottaen, ja Norman, jonka oli mahdoton pysyä soittamatta, oli hakenut klaveerin käsiinsä.

Pihaan saavuttaessa töytäsivät kaikki vaimot vastaan. Sääli ja surku valtasi heidät. He armahtivat viheliäistä. Miehensä kiellosta huolimatta Karlssonin emäntä haki peitteen, etteivät ihmiset tuota iletystä näkisi. Vettä pantiin varistumaan, ja professorilta lainattiin paita ja vaatetus. Luuvaan tultua laskettiin sairas — ei kukaan ollut niin hävytön, että olisi myöntänyt hänen olevan juovuksissa — hyvin hellävaraa kuiville olille. Rundqvist tarjousi suoneniskijäksi, mutta hänet ajettiin pois. Hän palasi ja pyysi, että hänen ainakin sallittaisiin "lukea" jotain sairaalle, sillä hänen mieleensä muistui vesitautia poteville lampaille luettava loihtu, vaan hänen ei sallittu ryhtyä mihinkään toimiin papin parantamiseksi, eikä siihen ketään muutakaan miespuolta huolittu.

Mutta Karlsson nousi kammariinsa, nyt yksin, nöyrtymyksensä jälkiä hävittämään. Tultuaan sisään ja nähtyään siellä vallitsevan "hävityksen kauhistuksen" tuntui hänen olonsa hetkiseksi ruti ryytyneeltä. Häntä ramasi viime päiväin ja viime yön vaivat ja valvonta. Toista olisi ollut, jos hän Iidan olisi saanut. Hän meni ikkunan luo ja loi lahdelle pitkän, suruvoittoisen katseen. Pilvet olivat hajonneet ja sumu venyi sakeana veden pinnalla; aurinko nousi ja kurkisti morsiushuoneeseen, valostaen väsyneen miehen kalpeita kasvoja ja sameita silmiä. Tukka oli käynyt vanukkeihin hikiselle otsalle, valkoinen kaulus oli tahraantunut, takki riippui löyhänä hartioilla, niinkuin väsyneellä ainakin. Auringon säteet häntä värisyttivät, ja kokien kädellään pyyhkiä kiusat ja huolet otsastaan hän kääntyi huoneeseen.

— Toden totta, tämä on kumminkin lopen tavatonta, jupisi hän itseksensä, ja terästäen mieltänsä rupesi hän kiskomaan vaatteita sängystä.

Kuudes luku.

Mielipiteet muuttuvat olojen mukaan; maanviljelys joutuu takapajulle, ja kaivosviljelys pääsee etukynteen.

Karlsson puisteli pahoittavat mielivaikuutteet tajunnastaan kuin väljät turkit olkapäiltään. Hän kesti rankkojakin sateita ja kuivi niistä hyvinkin pian. Tilalliseksi hänet olivat saattaneet tietonsa ja muu kuntonsa, ja naimistansa Flodin matamin kanssa piti hän yhtä edullisena emännälle kuin itselleen. Kun hääruokain käry kyökistä oli haihtunut, alkoi Karlssonin työinto laimentua; hän oli varma naimaosasta ja perinnöstä, sillä lapsi arvatenkin tulisi jo kahden kuukauden päästä. Hän heitti herrastelemisen sikseen huomattuaan, ettei se häneltä luonnistunut, ja koska hän kerran oli ävertynyt, päätti hän tekeytyä aimo talonpoikaispukariksi. Hän pukeutui muhkeaan villanuttuun, vankkaan paarvaan ja veti reimat pitkävartiset saappaat jalkaansa. Paljon aikaa kului häneltä sifonjeerin läheisyydessä, joka nyt oli hänen mielipaikkansa; siinä hän istuskeli lehtiä lukemassa, vaan kirjoitti ja laski entistä harvemmin ja näkyi välittävän maatyöstä entistään paljoa vähemmin, parhaasta päästä piippu hampaissa sitä valvoen.

— Maanviljelys ei enää miestä elätä, sanoi hän; — sen olen lehdistä lukenut; ja helpommaksi käy ostoviljalla eläminen.

— Mielipiteet tuntuvat muuttuvan oloja myöten, pisteli Kusti, joka tarkoin muisti kaikki, mitä Karlsson oli sanonut ja tehnyt ja tylsämielisesti alistui anastajan isännyyden alle, vaikkei häntä isäkseen tunnustanut.

— Ajat muuttuvat ja me aikain mukana! Minä kiitän luojaani siitä, että hän suo minun viisastua päivä päivältä!

Karlsson rupesi käymään kirkossa sunnuntaisin ja ottamaan osaa yleisiin kysymyksiin. Hän valittiin kunnallislautakuntaan. Täten hän joutui likeisempään yhteyteen pastorin kanssa, ja vihdoin koitti se ilonpäivä, jona hän pääsi tämän lähempään tuttavuuteen ja sai sinutella sielunpaimentansa. Hänen kunnianhimoisista unelmistaan kauniin ja suurin oli täten toteutunut, ja kaiken vuotta hän kotona oli jankuttanut sitä, mitä hän oli sanonut ja mitä Nordström oli vastannut.

— Kuuleshan, veli Nordström, sanoin minä; — tällä kertaa sinun pitää antaa minun määrätä! Ja silloin Nordström sanoi: — Karlsson, hän sanoi, — elä ole itsepintainen, vaikka oletkin viisas ja kaikin puolin järkimies, hän sanoi.

Sitten Hemsön uusi isäntä ajoi jos joitakin kunnan asioita. Palosyynien toimittaminen häntä enin huvitti. Hätäkös oli kunnan kustannuksella pitäjätä ajaa ja tuttavien luona viinakahvia juoda. Valtiopäivävaaleistakin hänelle oli sekä huvia että hyötyä. Vaaliaikana ja pariin kertaan vuodessa muutoinkin tuli parooni jahtitovereineen pienellä höyrylaivalla. Silloin maksettiin viisikymmentä kruunua kahden päivän metsästysoikeudesta; punssi ja konjakki tulvi yöt ja päivät pääksytysten, ja aina noista metsästäjistä erosi siinä vakaumuksessa, että ne ne olivat aulista ja pulskaa väkeä.

Karlssonista oli täten tullut talon älyniekka: hän oli perehtynyt semmoisiinkin asioihin, joihin muut eivät ensinkään pystyneet. Hänen ainoana heikkona puolenaan pysyi auttamatta hänen kykenemättömyytensä kaikkeen, mikä merta koski.

Nyt hän uskosta alkoi harrastaa meriasioita poistaakseen tämän viimeisenkin arvonerotuksen. Hän kiirasti pyssynsä, jotta se välkkyi, kävi metsällä, otti osaa nuotan vetoon ja muuhun kalanpyyntiin ja teki pitkiä purjehdusmatkoja.

— Maanviljelys antaa huonosti, ja meidän on tästä pitäen etupäässä turvautuminen kalastukseen, vastasi hän vaimolleen, kun tämä mielipahakseen huomasi karjanhoidon ja maanviljelyksen yhä rappeutuvan.

— Kalastusta etupäässä! Kalastus kuuluu kalamiehelle, maa maanviljelijälle! hän vastustamattomasti julisti; hän oli kirkolliskokouksissa kansakoulunopettajalta oppinut laatimaan lauseensa kuin säätykokousten puhujat.

— Jos tulot eivät riitä, niin täytyy tarttua halkokirveeseen.

— Metsä on harvennettava, jos mieli sillä hyötyä! Sitä mieltä on ainakin järkiperäinen maanviljelijä. En minä muuta tiedä.

Karlssonilla ei ollut muuta neuvoa. Kuinkas sitten muilla!

Maanviljelys jäi Rundqvistin huostaan, karjanhoito Liisalle. Ja Rundqvist pani pellot heinää kasvamaan, veteli pientareilla aamiaisruokalepoja puolille päiville asti, nautti toiset ruokalevot pensaikossa puolilta päivin iltaiseen ja teki taikoja, kun lehmät alkoivat ehtyä.

Kusti liikkui vesillä entistään uuraammin ja solmitsi uuden metsästysliiton Normanin kanssa. Kotvan oli kestänyt tuota harrastusta, joka kaikki kädet ja jalat oli pannut liikkeelle, nyt se oli kokonaan haihtunut; toiselle raataminen ei ajan pitkään ketään tyydyttänyt, ja sentähden talouden toimia tehtiin veltosti ja ätöstämällä.

Syksymmällä, pari kuukautta häistä, synnytti Karlssonin vaimo ennenaikuisen, kuolleen sikiön. Tämä pikku tapahtuma oli vähällä kaataa Karlssonin purren, jonka purjeet hiljattain olivat olleet pulleana myötätuulesta. Seuraukset olivat sitä paitsi arveluttavat, ja lääkäri vakuutti, että nyt oli loppu; toisia ei enää syntyisi.

Asiain näin ollen Karlsson aikojen takaa joutuisi eläkkeelle. Kun muori sitä paitsi lapsivuoteestaan oli raihnastunut, niin aseman muutos miestä jo ennenaikojaan uhkasi. Nyt oli siis aika tyystin käytettävä, hankittava "ystäviä väärästä mammonasta", koottava riiheen ja huomispäivästä surtava.

Karlsson tuli taas entisille evilleen. Maanviljelys oli tuota pikaa parannettava; minkä tähden, se ei kehenkään koskenut. Rakennuspuita kaadettiin, sillä uusi tupa oli rakennettava; minkä tähden, siitä hän ei kenellekään huolinut tiliä tehdä.

Normanin metsästyshalu oli kiireen kautta kukistettava ja kumppani hänestä vieroitettava; ja Rundqvist saatiin satimeen ja narrattiin työhön uusia etuja lupaamalla. Kynnettiin, kylvettiin, kalastettiin ja tupaa salvettiin; kunnallistoimet jäivät sikseen.

Perhe-elämää Karlsson sen ohessa viljeli; oleskeli eukkonsa luona kotosalla, luki tuon tuostakin ääneen sanasen raamatusta ja virsikirjasta; puhutteli häntä sydämellisesti ja vetosi hänen jaloimpiin tunteihinsa, itsekään oikeastaan tietämättä mitä tuolla tarkoitti. Muori piti seurasta ja kuunteli mielellään valmista; pani arvoa pieneen kohteliaisuuteen ollenkaan huomaamatta mitä nämä kuolemanvalmistukset tiesivät.

Oli talvisilta. Lahti oli jäässä, ulapoita ei päässyt kulkemaan, neljätoista päivää oli jo vankina oltu naapuria näkemättä, kirjettä tai sanomalehteä saamatta. Yksinäisyys ja lumen paljous painosti mieltä, ja pitkältä yöltä sai vaan vähäsen valmista. Väki oli kyökissä ja muiden mukana Kusti. Loimottavan pesätulen valossa pojat kutoivat nuottaa, tytöt kehräsivät ja Rundqvist vuoleskeli lapion vartta. Päivän pitkään kasaantuneet kinokset olivat jo ylimmäiset ikkunalasit peittämäisillään, jotta keittiö oli kuin ruumishuone, ja joka neljännestunti jonkun miehen oli lähdettävä lunta ovelta luomaan, ett'ei jäätäisi lumen alle. Tietäkin täytyi sen verran tehdä, että pääsi navettaan lehmiä lypsämään ja vaalimaan.

Nyt oli Kustin vuoro lähteä lumen luontiin. Hän pani saukonnahkalakin päähänsä ja öljyvaatteesta tehdyn sadetakin ylleen. Hän kingotti kinosten peittämän porstuan oven auki ja tuli paraaseen pyryyn. Oli melkein pimeä, kananhöyhenen kokoiset lumihiutaleet liitelivät harmahtavina maahan; lakkaamatta ne lisääntyivät, äänetönnä toinen putosi toisensa niskaan, ensiksi hellavaraa, sitten vähitellen upoten syvempään, toisten painamana. Kinokset kohosivat jo ikkunain yläruutujen tasalle; ne jättivät kumminkin vielä kaitaisen kulkuväylän tuvasta pilkottavalle valolle. Tuvassa, missä hän tiesi äitinsä ja Karlssonin olevan, valvottiin siis vielä. Äkillisen uteliaisuuden valtaamana hän lapionsa terällä lasin ylireunasta liipaisi lunta sen verran, että pieni läpi syntyi, josta saattoi tirkistää sisään. Karlsson istui tapansa mukaan avatun sifonjeerin edessä, nenän alla iso paperi, jonka laitaan suuri sininen leima oli painettu. Se oli kuin valtiopankin setelin luonnos. Hän keskusteli innokkaasti vieressään seisovan muorin kanssa, ja hän näkyi olevan antamassa hänelle kynää jotain kirjoitusta varten. Kusti painoi korvansa ruutuun, mutta kaksinkertaiselta lasilta ei erottanut muuta kuin sekavata jupinaa.

Hän halusi hartaasti tietoa asiasta, sillä hän aavisti sen koskevan häntä sangen likeisesti, ja hän tiesi kokemuksesta, että kun leimattua paperia käytettiin, niin silloin oli leikki kaukana.

Hän aukaisi varovasti porstuan oven, riisui olkivirsut jalastaan ja kiipesi portaita ylös, kunnes tuli vinnin porstuaan. Hän laskeusi vatsalleen lattialle, ja kallistaen korvaansa ovelle, erotti hän selvään mitä tuvassa puhuttiin.

— Anna Eeva, lausui Karlsson juhlallisella äänellä, — joka yhtä paljon ilmaisi kaupustelijan liehakoivaa hävyttömyyttä kuin kunnanmiehen mahtia, — elämä on lyhyt, ja kuolema saattaa meidät yllättää milloin hyvänsä. Meidän siis tulee olla valmiina täältä lähtemään, sattuipa se sitten tänään tahi huomenna, se on ihan yhdentekevä! Kirjoita siis heti, ei se toistaiseksi lykkäämisellä parane.

Nuo alituiset kuoleman ennustukset eivät olleet muorin mieleen, vaan kun Karlsson moneen kuukauteen muusta ei ollut puhunut, oli hänen vastustuskykynsä vähitellen kilpistynyt.

— Onhan tuo tuotakin, mutta katsokaas, Karlsson, minulle kumminkaan ei ole ihan yhdentekevätä kuolenko tänään vai kymmenen vuoden päästä, ja minä voin vielä kauvankin pysyä hengissä.

— No, näetsen nyt, enhän minä ole sanonut, että sinun pitää kuolla, olen vaan sanonut, että noutaja saattaa tulla, ja tulipa hän sitten tänään, huomenna tahi kymmenen vuoden päästä, niin se on aivan yhdentekevä, kun hän kumminkin kerran on tuleva. No, kirjoita pois!

— Niin, niin, mutta tuota minä en saa päähäni — koki eukko sittenkin panna vastaan, — ikään kuin kuolema jo olisi tulossa, ei suinkaan se…

— Niin, mutta yhdentekevähän se on, kun se yhtäkaikki on tapahtuva! Ehkei niin ole! Enhän minä tiedä! Piirrä kumminkin!

— Karlssonin loppuponsi: enhän minä tiedä, vaikutti muori parkaan aivan kuin nuora olisi vedetty hänen kaulaansa, eikä hän enää kyennyt vastarintaan.

— No mitä Karlsson tällä sitten oikeastaan tarkoittaa? kysyi muori kyllästyneenä ja tuskistuneena pitkiin puheisiin.

— Anna Eeva, sinun tulee ajatella perillisiäsi, sillä se on ihmisen ensimäinen velvollisuus, ja sen vuoksi sinun pitää kirjoittaa.

Silloin Liisa lengotti kyökin ovea ja kysyi Kustia vaan tämä ei vastannut, koska tahtoi pitää hankkeensa salassa. Nyt hän ei enää voinut erottaa mitä tuvassa juteltiin.

Liisa vetäytyi kyökkiin, Kusti laskeutui alas, pysähtyi tuvan oven ulkopuolelle kuuntelemaan ja erotti Karlssonin viimeiset ratkaisevat sanat, joista päätti kirjoituksen suoritetuksi ja testamentin tehdyksi.

Kun hän palasi kyökkiin, huomattiin, että jokin häntä vaivasi. Hän puhui kautta rantain ja vertauksilla miten hän ampuisi ketun, jonka oli kuullut huutavan, että olisi parempi lähteä vesille kuin ätköttää kotosalla syöpäläisten syöttinä, että hiukkanen "valkoista" rehuun sekoitettuna panisi hevoskonit pystyssä kapahumaan, vaan saattaisi heidät tappaakin, jos sitä liiaksi tulisi.

Karlsson puolestaan oli illallispöydässä sangen ystävällisellä tuulella, puheli Kustin kanssa ulkotöistä ja metsästyksestä, otti "tuntilasin" ja antoi valkoisen hiekan valua tyhjiin, sillä, — hän sanoi, — aika on kallis, syökäämme, juokaamme ja mässätkäämme, sillä huomenna meidän täytyy kuolla! Niin on, niin on, vähä on viinaa!

Kusti ei ollut saada unta silmiinsä sinä yönä, ja ilkeitä hankkeita hän mielessään hauteli; mutta häneltä puuttui mielen pontevuutta ja tahdon tarmoa, hän ei kyennyt oloja mielensä mukaan muuttamaan eikä muuntamaan ajatuksiaan toimintaan, vaan kun hän oli asian ajatuksissaan pohtinut, niin hän sen piti suoritettuna ja jätti sen sikseen.

Muutamia tunteja nukuttuaan ja muista seikoista unta nähtyään, nousi hän yhtä iloisena kuin ennenkin vuoteeltaan, luottaen siihen, että kyllä aika neuvon keksii, että rehellisyys maan perii ja niin edespäin.

* * * * *

Tuli uusi kevät, pääskyset parantelivat pesiään, ja professori palasi paikkakuntaan.

Hänen tupansa ympärille Karlsson oli vuotten vaihdellessa muokannut puutarhan, istutellut sireenejä, joiden taimia oli saanut pappilasta, hedelmäpuita ja marjapensaita, hiekoittanut käytävät ja laatinut lehtimajoja. Talo muuttui muuttumistaan herrastyyliin.

Talon nykyinen isäntä oli tuonut hauskuuden ja vaurauden mukanaan, hän oli parantanut maanviljelyksen ja karjanhoidon, pannut kuntoon rakennukset ja aidat; kalahinnatkin hän oli saanut nousemaan ja sopinut laivan kapteinin kanssa kalain viennistä, joten päästiin noista aikaa kuluttavista kaupunkimatkoista.

Nyt kun hän alkoi herpoontua ja väsyä eikä paljon muuhun joutanut kuin tupaansa salvamaan, rupesivat muut nurkumaan.

— Raatakaapas nyt te, — hän sanoi, niin saatte kokea miltä se tuntuu. Kukin omasta puolestaan ja Jumala meidän kaikkien!

Uusi tupa oli katon alla. Karlsson rupesi perkaamaan puutarhaa ja siihen puita istuttamaan. Ja tupa oli niin somasti rakennettu, että toiset huoneukset joutuivat häpeään. Siinä oli vaan kaksi kammaria ja kyökki, mutta muhkeammalta se vain näytti entisiä, mikä lienee syynä ollutkaan. Lieneekö sitten ollut korkeissa kannattimissa, vai pitkissä räystäissä vai hyvinkin vuorilautain koristuksissa, vai oveneteisessä verannassa, johon portaita myöten noustiin. Huvilalle se vivahti, jos kohta koruja oli niukalti. Tupa oli punainen kuin lehmä, mutta laudoitettujen, pitkällä törröttävien nurkkahirsien päät oli mustaksi maalattu; ikkunalaudat olivat valkoiset ja kevytkattoinen, nelipylväinen veranta oli sininen. Ja verraton oli asema. Pihaan sattui kaksi ikätammea kuni puiston tai lehtokujan aluksi. Tuvan taustalta kohosi vuoren seinämä. Verannalla istujan silmää viehätti mitä ihanin näköala: lahti ruohokkoineen, pitkä, viheriä lähdeniitty ja lehmiha'an notko, josta näki ulapalla liikkuvat veneet.

Kusti katseli kaikkea tätä kulmainsa alta ja olisi suonut sen olemattomaksi. Karlsson oli kuin mehiläinen, joka itsepintaisesti pesii katon kannattimien alle, ja jonka mielellään ravistaisi alas, ennen kuin se laskee munansa ja perehtyy siihen sikiöineen. Vaan Kusti ei kyennyt tungeskelijaa häätämään, ja siksi hän siihen jäi.

Muori sairasteli, ja hänen mielestään oli kaikki niinkuin piti. Hyvin arvaten mikä melakka hänen manalan majoille mentyään oli syntyvä, hänestä oli ihan paikallaan, ett'ei miehensä, — hänen miehensä Karlsson kaikissa tapauksissa oli, — joutuisi mierontielle. Lakiasioihin hän ei mitään ymmärtänyt, mutta hän aavisti, ettei kalunkirjoituksessa, perinnön jaossa ja testamenttia tehdessä ollut kaikin puolin laillisesti menetelty, vaan vähät hän siitä, kunhan vaan kerran pääsisi kaikesta erilleen. Viimeistäänkin Kustin naidessa selkkauksia syntyisi, ja se hetki olikin jo kenties kohta käsissä, koska poika viime aikoina oli entisestään isosti muuttunut. Alla päin ja miettiväisenä hän käveli päivät pitkät.

Eräänä toukokuun päivänä Karlsson muurasi uuden keittiön uunia, kun Liisa astui huoneeseen huutaen:

— Karlsson, Karlsson, professori on tullut ja hänen mukanaan Saksan herra, joka kaipaa Teitä.

Tämä riisui paarvansa, pyyhki kätensä, hankkiutuen vastaanottamaan. Sitten hän lähti utelemaan.

Tultuaan verannalle yhytti hän professorin ja mustapartaisen, teräväsilmäisen vieraan herran.

— Tirehtööri Diethoff tahtoo puhutella Karlssonia, lausui professori, viitaten kumppaliinsa.

Karlsson pyyhki verannan penkkiä ja pyysi vierasta istumaan.

Tirehtöörillä ei ollut aikaa istua, vaan hän kysyi seisoaltaan eikö Rågholmen ollut myytävänä.

Karlsson oudoksui kysymystä, koska hän ei jaksanut ymmärtää mitä mokomalla saarella tekisi, jossa ei ollut kolmeakaan tynnyrinalaa maata, sekin kivikkoa, ja ainoastaan pikkuruinen tilkku lampaan laidunta.

— Teollisuutta varten, vastasi tirehtööri ja kysyi paljonko siitä pyydettiin.

Karlsson joutui kahden vaiheelle ja pyysi miettimisaikaa päästäkseen siitä perille mikä ihme saarelle arvoa antoi. Vaan tirehtööri ei tahtonut, että Karlsson siitä heti saisi tiedon ja hän kysyi toistamiseen mikä saarella pidettäisiin hintana, tunnustellen povitaskuaan, jossa paksu lompakko pullotti.

— Eihän tuo taida hinnalla olla pilattu, arveli Karlsson, — mutta muijaa ja poikaa minun ensinnä täytyy puhutella.

Hän näkyi olevan hiukkasen hämillään eikä ollut saada ilmaistuksi vaatimustaan.

— Kyllähän tirehtööri itse tietää mitä hän tahtoo antaa, sai hän viimein sanotuksi.

Mutta se ei ollut tirehtöörin mieleen.

— Noh, jos sanoisin viisi, niin ettehän sitä paljoksune, sai Karlsson, hikihelmet otsassa, vihoviimein soperretuksi.

Tirehtööri Diethoff aukaisi takkinsa, veti lompakon taskustaan ja laski Karlssonin kouraan kymmenen kappaletta sadan kruunun seteliä.

— Täss' on käsirahaa, loput syksyllä. Onko oikein?

Karlsson oli vähällä hämmentyä, mutta sai kuohuvat tunteensa hillityksi, joltisenkin tyynesti vastaten, että oikein oli, vaikka hän oli viittä sataa kruunua tarkoittanut ja saanut tuhat. Sitten lähdettiin muorin ja pojan luo kauppakirjan alle puumerkkiä piirtämään ja rahoja kuittaamaan. Karlsson vilkui ja irvisteli molemmille kauppakumppanilleen, etteivät olisi niinä miehinäkään, vaan he eivät oivaltaneet, mitä hän irmasteli.

Vihdoin muori nosti nokkakakkulat nenälleen ja luki, kun ensin oli kirjoittanut alle.

— Viisi tuhatta! hän huusi. — Mitä ihmettä? Karlssonhan puhui sadasta.

— Elä vetele! Enhän minä niin sanonut. Sinä kuulit väärin, Anna Eeva. Enkös sanonut tuhat, Kusti?

Nyt hän iski silmää vallan kamalasti, jotta tirehtöörikin huomasi.

— Kyllä minun korvissani kaikui tuhat! säesti Kusti, niin vakuuttavasti kuin suinkin.

Kun paperit olivat reilassa, ilmoitti tirehtööri aikovansa ruveta vuolukiveä kaivamaan Rågholmenista.

Vuolukiveä ei tunnettu nimeksikään, eikä tuota aarretta kukaan ollut ajatellut paitsi Karlsson, joka kyllä sanoi samaa aprikoineensa, vaan pääoman puutteessa hän ei ollut pystynyt tuumaansa toteuttamaan.

Tirehtööri selitti vuolukiven olevan erästä punaista kivilajia, jota porsliinitehtaissa käytetään. Kahdeksan päivän kuluessa tehtaankäyttäjän talo piti olla valmis, neljäntoista päivän päästä työkasarmin, jossa kolmekymmentä miestä aamusta iltaan piti olla täydessä touhussa. Ja sitten hän lähti.

Kultaa oli niin äkkiarvaamatta satanut hemsöläisten niskaan, etteivät vielä hetikään kaikkia seurauksia ennättäneet laskea. Tuhat kruunua laatikossa, neljä tuhatta ensi syksynä arvottomasta saaresta, se oli vähän liikaa yhdellä haavaa. Siksi he istuivat kaiken iltaa hyvässä sovussa arvaellen ja tuumiskellen mitä uusia etuja heille vielä kaupan päällisiksi kertyisi. Kalat ja maalaistuotteet tietysti menisivät kaupan tuolle työmiesjoukolle ja tehtaan käyttäjälle ja puut samoin, se oli tietty; ja tirehtöörikin ehkä tulisi maalle, arvattavasti perheineen ja pyrkisi heille kesävieraaksi, ja silloinhan sopisi professorinkin vuokraa korottaa. Ja Karlssoninkin uusi tupa joutuisi vuokrattavaksi — kaikki kävisi kuin rasvattu.

Karlsson pani omin käsin rahat sifonjeeriin ja istui puoleen yöhön sen oven edessä kolikoitaan laskemassa.

* * * * *

Seuraavalla viikolla Karlsson kävi moneen kertaan Dalarössä, toi sieltä puuseppiä ja maalareita, kestitsi vieraitaan verannalla, johon nyt pöytä oli asetettu. Sen ääressä hän tupakoitsi ja joi konjakkia, pitäen silmällä nyt mainiosti edistyvätä työtä.

Kohta oli kaikissa huoneissa seinäpaperit, yksinpä keittiössäkin, johon uudenaikainen uuni oli laitettu. Ikkunoihin tehtiin viheriät luukut, jotka loistivat loitolle, veranta maalattiin toistamiseen, valkoiseksi ja ruusunpunaiseksi, ja varustettiin siniraitaisilla patjanpäällisvaatteesta tehdyillä uutimilla; ja pihaa ja puutarhaa kiersi valkonuppuinen, harmaaksi maalatuista liistareista tehty piirtoaita. Ihmiset ällistyivät komeutta pitkiksi ajoiksi ihastelemaan, mutta Kusti pälyili mieluimmin lymysillä nurkkain takana tahi tiheissä pensaikoissa ja saapui aniharvoin Karlssonin kemuihin.

Kirkkaina kesäöinä Karlsson joskus oli uneksinut siitä miten hän professorin tavoin istuskeleisi verannallaan huolettomasti tuolinsa selustimeen nojautuen ja huultensa päitä jalallisessa konjakkilasissa kostutellen, näköalasta nauttien ja vedellen savuja piipustaan — tahi mieluummin sikarista, — joka kumminkin oli hänelle liian väkevä.

Ja kun hän siinä istui eräänä aamuna kahdeksan päivää myöhemmin, sattui höyrylaivan vihellys Rågholmenin salmelta hänen korvaansa.

— Nyt ne tulevat, hän ajatteli, ja koska hän oli tilan hallitsija, täytyi hänen tietysti lähteä tulijoita vastaan ottamaan.

Hän meni tupaan pukeumaan, lähetti sanan Rundqvistille ja Normanille, että tulisivat häntä Rågholmeniin soutamaan.

Puolen tunnin kuluttua ruuhi solui valkaman teloilta vesille, ja Karlsson istuutui perää pitämään. Poikia hän tuon tuostakin muistutti pysymään tahdissa, jotta ihmisten tavoin tultaisiin määräpaikalle.

Kun he olivat päässeet viimeisen niemen taa, aukeni Storön ja Rågholmenin salmi heidän silmäinsä eteen. Ankkurissa lelli koreaksi liputettu höyrylaiva, ja laivan ja rannan väliä soutelivat pieniä veneitään vaaleansinisiin röijyihin puetut matruusit. Punaisena paistoi paljastettu vuolukivi rantakalliosta. Kallion huipulla seisoi herrasmiehiä; vähän tuonnempana oli soittokunta kiiltävine valkovaskitorvineen. Havumetsän tumma tausta lisäsi kuvan viehätysvoimaa.

Hemsöläiset oudoksuivat moista loistoa ja soutivat kallion alle. Täten he kenenkään huomaamatta pääsivät ihan likelle kuuntelemaan. Äkkiarvaamatta alkoi ilmasta kuulua suhinaa, aivan kuin satoja haahkoja olisi lentoon lehahtanut, sitten pamaus kuin vuoren sydämestä ja viimein niin kova räjähdys, että olisi luullut koko saaren halenneen.

— Mitä pentelettä! Karlsson vaan ennätti huudahtaa, sillä nyt ropsahti satamaan suuria kiviä kuin korvosta kaataen. Sitten ruhaa ja viimein pientä kiveä kuin rakeita.

Ja vuorelta kuului ääni, joka puhui veistämisestä ja elinkeinoista, jostakin uudenaikaisesta työtavasta, jolla oli vieraskielinen nimikin, ja jota hemsöläiset eivät lainkaan ymmärtäneet.

Rundqvist paljasti päänsä luullen puhujaa joksikin saarnamieheksi, mutta Karlsson ymmärsi, että johtokunnan keskustelua se vain oli.

— Niin, hyvät herrat, lopetteli tirehtööri, "kivistä" meille ei puutetta tule, ja minä päätän puheeni toivomalla, että ne kaikki leiviksi muuttuisivat.

— Hyvä! hyvä!

Ja nyt soittokunta puhalsi marssin. Herrat tulivat meluten ja nauraen rantaan, joka miehellä kiviliuska kädessä.

— Mitä te siellä veneessä teette? huusi airoillaan lepääville hemsöläisille eräs laivaston virkapukuun verhottu herra.

Nämät eivät osanneet mitään vastata, vaan arvelivat, että saaneehan tuota prameutta nyt ainakin katsella.

— Hm, sehän on patruuna Karlsson itse, ilmoitti tirehtööri Diethoff, keksittyään tulijat. — Hän on isäntämme, lausui hän Karlssonia esitellen. — Tulkaa aterioimaan kanssamme heti!

Karlsson ei ensisti ollut korviaan uskoa, mutta huomasi pian täyttä totta tarkoitettavan eikä aikaakaan, ennen kuin hän istui laivan peräkannella, katetussa pöydässä. Mokomaa Karlsson ei vielä eläessään ollut nähnyt. Hän kursaili alussa, mutta herrat laskeutuivat aivan hänen kannalleen, eivät sallineet hänen nahkavyöliinaansakaan riisua. Mutta Rundqvist ja Norman söivät miehistön kanssa etukeulassa.

Karlsson ei ikinään ollut itse paratiisia sen ihanammaksi kuvaellut. Siinä oli ruokaa jos jonkin laista ja jos jonkin nimistä. Se suli suussa kuin hunaja, ja repi kurkkua kuin viinaryyppy. Ja kuusi lasia oli hänen niinkuin muidenkin herrain edessä; ja viinejä juotiin, jotka tuoksuivat kuin kukkaset ja maistuivat kuin kauniin tytön suutelo, viinejä, jotka pistivät nenään, kutkuttivat jäseniä ja panivat nauramaan. Ja soitto helkkyi niin viehkeästi, että nenän juurta kihelmöitsi ja itketti, toisinaan taas, että ohimoita kylmi, ja väliin teki koko ruumiin niin hyvää, että oli kuolla.

Tirehtööri piti puheen tilan omistajalle, kiitteli häntä siitä, että hän kunnosti säätyään eikä hylännyt pääelinkeinoa hakien epävarmaa hyötyä muilta aloilta, missä köyhyys ja kurjuus ovat ylellisyyden seurakumppalina. Ja sitten he tyhjensivät maljan hänen menestyksekseen. Karlsson ei tietänyt milloin hänen tuli nauraa, milloin olla totinen. Mutta hän näki herrain nauravan, kun hänen mielestään keskustelu oli hyvin vakaata laatua, ja silloin tietysti hänkin muiden mukana nauroi.

Kahvia odotettaessa noustiin ruokapöydästä. Onni oli Karlssonin tehnyt jalomieliseksi, ja hän lähti etukeulaan katsastamaan saivatko pojatkin suunavausta. Mutta tirehtööri pyysi häntä hetkiseksi puheilleen hyttiin.

Sinne tultua ehdotteli herra Diethoff, että Karlsson, vahvistaaksensa asemataan ja saavuttaaksensa joskus kenties hyvinkin tarpeellista vaikutusvaltaa saaren työmiehistössä, kirjoittaisi muutamia osakkeita.

— Niin, noihin asioihinhan minä en ymmärrä niin mitään, pahoitteli Karlsson, jolla kumminkin oli hieman vihiä raha-asioistakin ja tiesi, ettei ikinä kauppoja juotuaan pitänyt tehdä.

Mutta tirehtöörin käsistä hän ei niin vähällä päässyt. Hänen täytyi kirjoittaa neljäkymmentä osaketta à sata kruunua Vuolukivi-Osakeyhtiö Eaglessa. Hänestä tulisi sitä paitsi tilintarkastajan varajäsen. (Karlsson pyysi tirehtöörin kirjoittamaan hänelle muistiin sen sanan). Maksuista ei muuta puhuttu, kuin että ne saisi vähittäin suorittaa.

Sitten juotiin kahvia ja konjakkia ja punssia ja biliner-vettä, jotta Karlsson vasta kello kuudelta pääsi lähtemään.

Hän pisti kättä kaikille laskutikkaiden päässä seisoville laivamiehille ja pyysi käymään talossa vasta maihin tullessa.

Neljäkymmentä osakekirjaa taskussa, hän soudatti itsensä kotirantaan pitäen perää, hieno sikari suussa, ja punssikori polvien välissä.

Kotiin tullessa paisui hän autuuttaan, tarjoten punssia piioillekin, näytteli osakekirjoja, jotka olivat kuin hyvin isoja valtiopankin seteleitä; tahtoi kutsua professorinkin kemuihin, vastaten toisten väitteisiin, että hän, tilintarkastajan varajäsenenä, ehkä oli yhtä iso herra kuin joku saksalainen viuluniekka, joka ei ollut oppinut eikä siis mikään oikea professorikaan. Hänen päässänsä pyöri pilven pitäviä tuumia. Hän aikoi perustaa ison, koko saaristolle yhteisen hailinsuolaamisyhtiön, kutsua tynnyrin vannehtijoita Englannista, rahdata laivan, joka toisi hänelle suoloja suoraan Espanjasta asti! Samassa henkäyksessä hän puhui pääelinkeinosta, sen edustajista ja tulevaisuudesta, lausui arveluita ja toiveita. Hänen punssiansa juotiin, hukuttiin savupilviin ja vaivuttiin elähyttäviin unelmiin Hemsön loistavasta tulevaisuudesta.

Karlssonin päätä rupesi viipottamaan kun hän näin oli kohonnut ylimmäiselle harjalle. Rågholmenissa tuli niin taajaan käytyä, että pääelinkeino laiminlyötiin. Karlsson tutustui tehtaankäyttäjään ja joi kahvia ja konjakkia hänen verannallaan, katsellen työmiesten touhuntaa saarella. Tehtaankäyttäjä oli entinen vuorivouti, joka ymmärsi asettautua ystävälliselle kannalle osakkaan ja tilintarkastajan varajäsenen kanssa; ja hän osasi senkin laskea kauvanko liike kannattaisi.

Mutta kaivosviljelys vaikutti melkoisesti hemsöläisten ruumiilliseen ja hengelliseen hyvinvointiin. Kolmisenkymmenen naimattoman työmiehen läsnäolo alkoi näyttää vaikutuksiaan.

Rauha oli häiritty. Päivän umpeen kuului laukauksia ja pauketta vuorelta; höyryalukset vihelsivät salmessa, jahtilaivoja tuli, jotka syytivät suuria merimiesjoukkoja maihin. Illoin työmiehet saapuivat taloon, kiertelivät kaivoa ja navettaa, urkkivat tyttöjä, panivat toimeen tansseja; joivat poikien kanssa ja tappelivat tavan takaa. Talon väkikin elämöi yökaudet, ja päivin sujui työ miten kuten; niityllä nukuttiin, arinan ääressä torkuttiin. Ja vähä väliä tehtaankäyttäjä vieraili talossa. Silloin kahvipannu tulelle, ja kun sille herralle ei saattanut viinaa tarjota, niin konjakkia aina piti olla talossa. Mutta koska kala ja voi meni hyvin kaupaksi, tulvaili rahoja taloon niin kosolti, että voitiin elää laajasti ja syödä lihaa entistä useammin.

Karlsson alkoi lihoa ja oli hienossa hutikassa pitkin päivää kuitenkaan juopumatta, ja kesä oli yhtämittaista juhlaa hänelle, jonka aika meni osaksi kunnallistoimiin ja vuoriviljelykseen, osaksi kartanon ympäristön kaunistamiseen.

Kun Karlsson eräänä syysaamuna varhain kotiutui palosyynistä, joka oli kestänyt kahdeksan päivää, otti muori hänet vastaan, kertoen huolestuttavia uutisia. Rågholmenissa varmaankin jotain oli tapahtunut. Neljään päivään sieltä ei ollut laukauksia eikä höyrylaivain vihellystä kuulunut. Talosta oltiin riihellä, niin ettei kukaan ollut saareen päässyt asiata tutkimaan. Tehtaan käyttäjätäkään ei ollut näkynyt eikä työmiehiäkään liioin tuvan nurkissa. Jotain olisi siis tapahtunut. Päästäkseen asian perille Karlsson käski "valjastaa" kuten hänellä oli tapana sanoa, kun tahtoi soudattaa itseään vuoriviljelykselle. Ruuhen hän oli maalauttanut valkoiseksi, ja jotta hän perässä istuessaan näyttäisi enemmän patruunamaiselle, oli hän peräsimeen laatinut taljan vanhasta uutimen nauhasta, joten hän saattoi istua selkä kenossa viilettämässä. Sitä paitsi hän oli opettanut Rundqvistin ja Normanin soutamaan laivamiesten tapaan, jotta komealta näytti, kun hän vesillä liikkui.

Utelijaisuus ja pelko pani miehet soutamaan voimainsa takaa. Piakkoin oltiin Rågholmenin kohdalla. Autiona ammotti saari.

Hautakammion hiljaisuus siellä vallitsi, eikä ainoatakaan ihmistä näkynyt. Noustiin maalle ja astuttiin särmäisten kiviliuskakasojen yli kaivokselle. Käyttäjän tupa oli hävinnyt, kaikki työkalut samoin; ainoastaan kasarmi, joksi vihelijäistä puuhökkeliä nimitettiin, oli paikoillaan, mutta autiona ja ränstyneenä. Kaikki irtain oli poisviety: ovet, ikkunat, lavitsat, lauteet.

— Eivätkö liene laputtaneet tiehensä, arveli Rundqvist.

— Siitäpä näyttää, vastasi Karlsson ja käski valjastaa uudelleen, mutta tällä kertaa Dalarön matkaa varten. Siellä varmaankin oli hänelle kirje.

Aivan niin. Siellä oli iso kirje tirehtööriltä, joka ilmoitti yhtiön lakkauttaneen liikkeensä raaka-aineen sopimattomuuteen nähden. Ja Karlssonin saatava, neljätuhatta kruunua, teki saman kuin ne neljäkymmentä osaketta, jotka hän oli kirjoittanut, vaan jättänyt maksamatta. Suorittamattomia laskuja siis ei enää ollut yhtiön ja mainitun Karlssonin välillä.

— Siis minulta on petkutettu neljätuhatta kruunua, ajatteli Karlsson. — No, sama se!

Ja koska hänessä oli vesilinnun luontoa, vaikka oli maalaista kotoperää, puisteli hän vaan höyheniään ja oli yhtä kuiva kuin ennenkin, ja yhä kuivemmalta tuntui nahka, kun hän luki jälkilisäyksessä, että kaikki perut jäisivät hemsöläisille, jos heitä halutti ottaa ne haltuunsa.

Hiukan nolostuneena Karlsson yhtä kaikki siltä matkalta palasi. Häneltä oli riistetty paljon rahaa ja kunniata tuottava arvonimi. Kusti koetti lyödä lyödyn mieltä, ottaen asian puheeksi kotiin tultua, mutta Karlsson pyysi tehdä sen ihan mitättömäksi ja lausui olkapäitään nostellen:

— Kaikki se jutun aluksi kelpaakin! Joutavia!

Ja jo seuraavana päivänä hän kolmen miehen kanssa hommasi kotiin laudat ja tiilit Rågholmenista. Eikä aikaakaan, ennen kuin salmen suussa kökötti pieni kesäasunto — huone ja kyökki. Siihen näkyi kylä ja leveät lahdenselät saarineen.

Kesä viehättävine unelmineen oli vierinyt tiehensä. Talvi oli tulossa. Ilma kävi raskaammaksi, upelmat synkeämmäksi, ja todellisuuden kasvot muuttuivat toisille suopeammaksi, toisille uhkaavammaksi.

Seitsemäs luku.

Karlssonin unet toteutuvat; sifonjeeriä pidetään silmällä, mutta pesänsuorittaja tulee ja vetää viivan laskujen yli.

Vaikka Karlssonin avioliitto oli ollut lyhyt, ei se ollut kaikin puolin onnellinen. Eukko oli jo vanha, jos kohta ei vielä ikäloppu, ja Karlssonin vaaralliset vuodet alkoivat. Menneet nelisenkymmentä vuotta häneltä olivat kuluneet leipähuoliin, eikä hän sitä tyttöä ollut saanut, jota rakasti. Nyt perille päästyään ja rauhallisen vanhuuden koittaessa, rupesi liha ängertelemään, kenties siitä syystä, että viime vuonna oli vähän työtä, ehkä siitäkin, että sitä oli ylellisesti ruokittu. Hänen mielikuvituksensa ei enää ottanut aisoissa pysyäkseen, kun hän istui kyökin lämpimässä, ja hänen silmänsä tottuivat seuraamaan Liisan nuortean vartalon sulavia liikkeitä. Katse seisattui väliin, laskeutui lepäämään, retkeili kahakäteen, liihotti tiehensä, palasi jälleen. Vihdoin jäi tytön kuva silmään, ja menipä hän minne tahansa, niin alati hän näki vaan hänet. Mutta oli eräs kolmas, jonka silmät myös olivat näkemässä, ei Liisaa, vaan niitä silmiä, jotka hänessä riippuivat, ja mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän hän luuli näkevänsä, ja siitä syntyi vuotava näärännäppylä, jota pakotti, ja joka vuoti.

Joulu oli tulossa. Nouseva kuu pani lumipeitteiset puut, lahden kierän selän ja valkoisen maan kuulakkaasti kumottamaan. Ahnas pohjatuuli kokoili kuivaa lunta helmaansa. Kyökissä Liisa lämmitti leivinuunia, Lotta alusti leipää.

Karlsson istui pöydän päässä, polttaa tuprutellen ja kehräten kuin kissa lämpimässä; hänen silmänsä liekkuivat jälleen, ja ne lämmitteliivät ja ahmivat, pysähtyessään Liisan paljaille käsivarsille.

— Lähdetkö lypsylle, ennen kuin lakaisemme? kysyi Lotta.

— Eiköpä sinne liene lähdettävä, vastasi Liisa, pani hiilikoukun nurkkaan ja puki ylleen lammasnahka sielikkonsa.

Sitten hän sytytti navettalyhdyn ja meni ulos. Ja hänen jälkeensä lähti Karlsson.

Kotvasen kuluttua muori tuli tupaan ja kysyi Karlssonia.

— Hän meni navettaan Liisan perään, ilmoitti Lotta.

Muori ei udellut sen enempää, otti lyhdyn ja lähti ulos.

Tuuli oli jokseenkin tuima, vaan hän ei huolinut kääntyä takaisin lisävaatetta ottamaan, koska oli vain kivenheiton matka kuljettavana. Livettääpä tahtoivat iljameiset mäennystyrät, ja lunta tuiskuskeli pikkuisen, mutta pian hän oli lämpimässä navetassa. Lammaskarsinasta kuului supatusta. Kuutamo valosti hämähäkinverkkojen peittämistä ikkunoista navettaa siksi, että hän näki kuinka lehmät kääntäen päitään katsoivat häneen isoilla, pimeässä vihreälle vivahtavilla silmillään. Lypsinjakkara ja rainta olivat oven suussa. Vaan noita hän ei ollut katsomaan tullut, perin toista hän tiedusteli, jota hän suurin surminsa ei ikinään olisi suonut näkevänsä; se houkutteli häntä kuin mestaus ja oli pelottaa hänet kuolijaaksi.

Hän kulki pehkukokojen yli ja saapui lammaskarsinaan. Se oli pimeä; lyhty oli sammuksissa, mutta talikynttilän korsi kärysi vielä. Lampaat kiskoa kahisuttivat kuivia lehväksiä. Vaan tuota hän ei ollut katsomaan tullut. Hän jatkoi matkaansa ja saapui kanain luo, jotka yöpuilleen painuneina kotkottivat, aivan kuin heidät vast'ikään olisi herätetty.

Ovi oli selällään. Hän meni ulos. Kaksi kenkäparia, toinen pienempi, toinen isompi, oli painanut jälkiä lumeen, ja ne veivät ha'an veräjälle, jonka ylimmät seipäät oli pudotettu maahan. Hän seurasi, vaikka tylkistytti, ja ikäänkuin pakosta, jonkun vetämänä; hän takertui noihin jälkiin kuin vitjoihin, joiden toisesta päästä joku ha'assa-olija veti.

Ja häntä vedettiin samaan hakaan, samasta veräjästä, samaan pähkinäpuupensaikkoon, missä hän jo kerran ennen oli viettänyt kauheita hetkiä, joiden olisi suonut muistostaan ainiaaksi haihtuneen. Pähkinäpuut olivat nyt paljaina, tammien ruskeat, kovat lehdet rapisivat tuulessa, ja niiden lomitse näkyivät tähdet ja tummanvihreä taivas.

Hän ei jaksanut vetämistä vastustaa. Häntä vietiin tuonne kuusien alle, joiden oksilta putoeli lunta hänen harmaille, harvenneille hapsilleen, raitaiselle röijylle, ja kaulalle; selkää kasteli ja kylmi.

Jälet vetivät häntä yhtä mittaa, yhä syvempään korven sydämeen, missä koppelo yöoksaltaan kohahti lentoon häntä säikäyttäen; ne veivät hyllyville soille, joihin polvia myöten upposi, kantojen, kiviröykkelikköjen ja aitojen yli.

Parittain jäljet kulkivat, toiset pienet, toiset isommat, vieretysten, milloin taas toisiinsa tallaten, milloin muuten yhteen sovittuen, melkein kuin olisivat tanssineet; sänkipellon poikki, josta tuuli oli vienyt lumen, aidaskasojen, ryteikköjen, ruuppuläjien ja ojain yli.

Hän ei tiennyt kauvanko näin oli kulkenut, mutta päätä paleli ja vanhoja luisevia käsiäkin alkoi kylmää, jotta vähäväliä täytyi niitä lämmitellä röijyn liepeen alla. Hän olisi tahtonut kääntyä takaisin, mutta oli jo myöhäistä, perille ei voinut olla pitemmälti taivalta kuin kotiinkaan. Hän jatkoi siis matkaansa haavikon läpi, jossa lehdet vapisivat ja värisivät, ikään kuin niitä olisi viluttanut; tuli viimein porraspuille. Kuutamon valossa hän selvään näki, että he siinä olivat istuneet. Tuossa Liisan hameen ja hänen lammasnahka sielikkonsa painamat jälet. Tässä paikka siis oli! Tässä! Polvet vapisivat, häntä paleli kuin veret olisivat jäätyneet, hän paloi, kuin kiehuvaa vettä olisi suonissa kihissyt. Sydän sälähti. Hän vaipui porraspuille, itki, parkui; tyyntyi yht'äkkiä, nousi ja kapusi aidan yli. Toisella puolella lahti välkkyi kirkkaana, kieränä ja mustana, ja sen toiselta laidalta pilkottivat tuvan kynttilät ja tuo yksi navetasta. Hyinen pohjatuuli tunki luihin ja ytimiin, repi hiussuortuvia ja jääsi sieramiin; juoksujalkaa hän töytäsi ruskavalle jäälle, kahisten murtuivat kuivaneet ruovot hänen jalkainsa alle, kunnes hän vihdoin kompastui kiinnijäätyneeseen verkonpuikkariin; hän nousi, kiihtyi uudelleen juoksemaan kuin kuolemata pakoon, pääsi toiseen rantaan, mutta sattui sille paikalle, mihin maalta juossut vesi savipohjalle oli jäätänyt kuin ikkunanruuduiksi, jotka kilisten ja kalisten särkyivät hänen alleen. Hän tunsi kylmän kohoavan pitkin sääriään, vaan ei hirvinnyt huutaa, ettei kukaan tulisi utelemaan missä hän oli ollut. Rykien, jotta rinta haletakseen korahteli, hän kömpi avannosta, hiipi ahdetta ylös, meni suoraa päätä tupaan, sänkyyn, laskeusi vuoteelle, käski Lotan tekemään tulta takkaan ja keittämään seljateetä; ja siihen hän sitten kepertyi. Hän riisutti vaatteensa, peitätti itsensä ryijyillä ja nahkasilla, antoi lämmittää rankapuilla, mutta yhä häntä vilutti. Sitten hän kutsutti Kustin luokseen.

— Oletko sairas, äiti? kysyi poika vakaasti.

— Olen, vastasi eukko läähättäen, enkä parane enää. Sulje ovi ja mene sifonjeerin luo. Avain on hyllyllä, ruutisarven takana, tiedäthän.

Kustin mieli meni masennuksiin, ja hän teki niin kuin neuvottiin.

— Avaa laskuluukku, vedä auki kolmas laatikko vasemmalla ja ota iso paperikirje… Kas niin… Se tuleen!

Kusti totteli, pian paperi leimahti ilmituleen, kipristyi kokoon ja hiiltyi.

— Sulje ovi, poikani, ja lukitse piironki! Pistä avain taskuusi! Istu sängyn laidalla ja kuuntele, sillä huomenna olen sanaton.

Kusti totteli ja itkeä tihutti vähän aikaa, sillä hän kuuli, että tosi oli käsissä.

— Kun minä olen silmäni umpeen painanut, niin sinä otat isäsi pitsierin, joka on hallussasi ja painat sillä sinetin jok'ikiseen avaimenreikään, kunnekka lakiherrat tulevat.

— Entäs Karlsson? kysäsi Kusti epäröiden.

— Hän joutuu eläkkeelle; sitä häneltä sentään ei voitane riistää, vaan sen enempää hän ei saa; jos jaksat hänet lunastaa pesästä irti, niin tee se! Jumalan haltuun, poikani! Vihkiäisiin olisit joutanut tulla, mutta kai sinulla oli syytä poisjäämiseesikin. Ja nyt kun minä täältä lähden, tulee sinun menetellä järkevästi. Hopeahelaista arkkua en tahdo; ota yksi noista, joita on valmiina Slussplanissa; elä kutsu paljon vieraita, vaan kelloja soitata; ja jos pastori sanasen suvaitsee lausua, niin tehköön sen ja palkitse sinä hänet. Anna isävainaasi syöskumipiippu, rouvalle lähetä lampaan puolisko. Ja sitten, Kusti, nai; ota kainaloinen kana, josta pidät ja ota vertaisesi. Jos hänellä on rahoja, niin ei nekään haitaksi ole. Elä nai alhaistosta, ne sinusta tekevät lopun kuin syöpäläiset. Lue minulle nyt pikkuisen, jotta nukkuisin.

Ovi aukeni ja Karlsson astui huoneeseen, liukkaasti, toivoa täynnä.

— Jos olet sairas, Anna Eeva, niin noudamme tohtorin.

— En kaipaa, vastasi muori ja kääntyi seinään päin.

Karlsson aavisti, että muori tiesi millä kannalla asiat olivat, ja hän koki solmita sovintoa.

— Olet suuttunut minuun, Anna Eeva. — No jotain! Elä nyt eto asiasta vihastu! — Tahdotko, että luen sinulle kirjasta?

— Elä huoli! vastasi muori.

Kun Karlsson havaitsi, ettei asia enää ollut autettavissa, ja koska hänellä ei ollut tapana tehdä turhaa työtä, alistui hän kohtaloonsa ja laskiin kaplassohvalle odottamaan. Kun asiat olivat selvät, eikä muori tahtonut eikä jaksanut puhua, katkesi keskustelu. Mitä Karlssonin ja Kustin väliin tuli, niin ennättihän siitä sopia aikanaan. Lääkärin hankkimista ei kukaan todenperästä ajatellut, sillä täällä kansa oli tottunut kuolemaan yksinään.

Kaksi vuorokautta umpeen he pitivät potilasta ja toisiaan silmällä. Kun toinen nukahti tuolille tai sohvalle, uinuili toinenkin koiranunta. Mutta jos toinen siksi liikahti, että vähäkään risahti, säpsähti heti toinen.

Jouluaaton aamuna kuoli Karlssonin emäntä. Kustista tuntui siltä, kuin napasuoni nyt vasta olisi leikattu poikki, kuin hän nyt vasta olisi äidin kohdusta irroitettu, ja siltä kuin hän nyt vasta olisi itsenäiseksi mieheksi päässyt. Ummistettuaan vanhuksen silmät ja pantuaan virsikirjan hänen leukansa alle, ettei suu jäisi auki, sytytti hän Karlssonin läsnäollessa kynttilän, otti pitsierin ja lakkaa ja sulki sineteillä sifonjeerin.

Hillityt intohimot ponnahtivat nyt valloilleen; Karlsson astui sifonjeerin eteen kääntäen kasvonsa Kustiin päin.

— Kuules jolppi, mitä uskallat? uhkaili Karlsson.

— Olenko minä mikään jolppi, ärähti Kusti — minä Hemsön isäntä, — eläkemiehen rinnalla?

— Elä inu! sepähän sitten nähdään, ärjyi Karlsson.

Kusti kiskaisi pyssyn naulasta, veti hanan, jotta nalli näkyi, naputti sormillaan pyssyn perää ja kiljaisi ensi kerran eläessään:

— Ulos! Muutoin ammun sinut kuin koiran.

— Uhkaatko sinä?

— Uhkaanpa uhallakin! kun ei vierasta miestä ole, vastasi Kusti, joka näkyi seurustelleen lakimiesten kanssa viime aikoina.

Nyt Karlssonkin huomasi, että leikki oli kaukana.

— Maltahan nyt, jahka pesän jako tulee, mutisi Karlsson pötkien tiehensä.

Jouluillasta ei sinä vuonna ollut paljon iloa. Ruumis oli talossa ja arkkua ja hankituksia mahdoton saada, sillä lunta satoi alati, jotta virrat ja ulapat eivät kestäneet eivätkä upottaneetkaan; venettä ei saanut vesille, sillä lahdet ja salmet olivat täynnä jäänsohjoa, jossa ei päässyt kulkemaan veneellä, hevosella eikä jalkaisinkaan. Karlsson ja Flod, joksi Kusti nyt kutsutti itseään, välttivät toisiaan, mikäli mahdollista, istuivat tosin yhtenä pöydässä, mutta sanaakaan vaihtamatta. Talossa ei ollut minkäänlaista järjestystä; ei ollut johtajata, toinen jätti työn toisen niskoille, joten se enimmäkseen jäi tekemättä.

Joulupäivä oli harmaa ja sumuinen. Lunta satoi. Kirkkoon lähdöstä näin kelirikon aikana tietysti ei ollut puhettakaan. Karlsson luki sen tähden saarnan kyökissä. Jokainen tunsi, että ruumis oli talossa, ja se karkotti kauvas jouluilon. Ruoka oli huonoa, ei mikään ollut ajoissa valmisna, eikä kukaan ollut tyytyväinen. Ilma oli tukahuttava sekä ulkona että sisässä, ja kun vanhus makasi ruumiina tuvassa, oleskelivat kaikki kyökissä. Oltiin kuin majokkaat, syötiin ja juotiin; rupeamat maattiin ajan kuluksi. Mikä venyi sohvalla, mikä sängyssä; ei kenenkään mieleen juolahtanut tarttua klaveeriin tahi kortteihin.

Toinen joulupäivä oli yhtä raskas ja ikävä kuin ensimäinen; mutta nyt Flod menetti malttinsa. Hyvin ymmärtäen mitä ikävätä siitä saattaisi olla, jos toimeen ei ryhdytty, koska ruumis jo alkoi muuttua, lähti hän Rundqvistin kanssa veistoaittaan ja tekaisi arkun, joka maalattiin keltaiseksi; käärinliinoiksi täytyi välttää mitä kotosalla oli. Tuli jo viides päivä. Koska saattoi varmana pitää, ettei ilma neljääntoista päivään paranisi, täytyi, maksoi mitä maksoi tuota pikaa toimittaa ruumis kirkolle maahan laskettavaksi. Iso jataruuhi työnnettiin vesille ja kaikki miesväki hankkiutui matkaan, tuurilla, kelkoilla, kirveillä ja nuorilla varustettuna. Kuudennen päivän aamuna lähdettiin tuolle vaaralliselle retkelle. Kun satuttiin sulaan, niin soudettiin; tuli kierä ulappa eteen, silloin nostettiin ruuhi kelkoille ja sitten joka mies vetämään; tukalammaksi kävi kulku jääsohjossa, johon airot huonosti pystyivät, ja ruuhi eteni vain tuumasen joka vedolta. Toisinaan katsottiin parhaaksi hakata juova tuurilla ja kirveillä, mutta onneton se joka silloin iski liian ankarasti tahi joutui juovan ulkopuolelle, missä salainen virta oli syönyt jään kohvan alta.

Vasta iltapuolella maltettiin haukata vähäsen leipää, sillä isohko selkä oli vielä taivallettavana. Silmän kantaman alalle levisi laaja, valkoinen lumivaippa, jonka muutoin tasaisesta pinnasta sieltä täältä kohosi lumen kattamia kiviä; tummansininen, itäinen taivaanranta tiesi lumisadetta; varikset tulivat rääkyen mereltä päin painaen maata kohti yöpuulle päästäkseen; jää kumisi, railot raikuivat, leuto oli siis tulossa; hylkeetkin möyrysivät meressä. Suivelota ei näkynyt koko selällä, ja kumminkin kuului allin "allatusta" meren partailta, mutta kun sieltä neljääntoista päivään muuta ei ollut kuulunut, eivät hemsöläiset tienneet oliko tulitornin valkeat sammutettu, vaan pitivät sen varmana näin joulun ja uudenvuoden välillä.

— Nyt tie taitaa kääntyä pystyyn, virkkoi vihdoin Karlsson, joka parhaasta päästä oli ollut ääneti.

— Kääntyköön, mutta kirkolle tästä yhtäkaikki painetaan, lausui Flod, työntäen kelkkaa. — Måskläppanissa taas hiukkasen haukataan ja kurkkujamme kostutetaan.

Ja sitten suunnattiin matka ulapan keskimäistä karia kohti.

Se oli etempänä kuin ensin oli luultu ja muutti muotoansa, mikäli sitä lähestyttiin; nyt se oli vain sadan sylen päässä.

— Suivelo edessä! huusi Norman, joka toimitti tähystäjän virkaa. — Käännä vasemmalle! Kelkat käännettiin vasemmalle, ja alati samaan suuntaan kääntyen, saatiin kari kierretyksi. Viimeiset auringon säteet tahi lämpimät pohjavirrat olivat leikanneet jään sen ympäriltä auki, joten siihen ei päässyt mistään päin. Ilta hämärsi, ei auttanut aprikoiminen ja Flod, joka oli ruvennut johtajaksi, komensi, että ruuhi nostettaisiin kelkoilta ja työnnettäisiin suiveloon; samassa tuokiossa joka kynsi hyppäisi ruuheen ja sitten heti airoihin. Niin tehtiinkin.

— Yks, kaks, komensi Flod, ruuhi liukui veteen, keikahti kallelleen, ja ruumisarkku romahti veteen.

Säikäyksissään Flod ja Karlsson, jotka kulkivat viimeisinä, eivät hoksanneet hypätä ruuheen ja jäivät jään reunalle, mutta Norman ja Rundqvist pelastausivat. Arkku oli hatara ja huonosti naulattu, se täyttyi ja vajosi, ennen kuin kukaan ennätti ajatellakaan muuta kuin omaa nahkaansa.

— Nyt meidän on pyrittävä pappilaan heti! komensi Flod, joka tänään oli kykenevämpi tarmokkaisiin toimiin kuin järkevään harkintaan.

Karlsson koki intellä, mutta kun Kusti kysyi oliko hänen mielestään parempi yötyä jäälle, niin hän ei osannut siihen myöntyväisestikään vastata, etenkin kun hän pääsi siitä selville, ettei karille pääsemisestä enää ollut mitään toivoa.

Rundqvist ja Norman kömpyröivät maihin hoilaten tovereille, että tulisivat perään, mutta Flod vastasi, kädellään viuhkoen jäähyväisiksi ja viitaten etelään päin, missä pappila oli.

Karlsson ja Flod käyskelivät kotvasen ääneti; Kusti edeltä, tuuralla jäätä iskien koettaakseen kestikö se; Karlsson perästä takin kaulus pystyssä, mieli synkkänä vaimonsa äkillisestä ja surkeasta lopusta, joka varmaankin lykättäisiin hänen syykseen.

Puolisen tuntia astuttua taukosi Kusti huoahtamaan, sitten hän katseli kallioita ja rantoja opastuakseen.

— Perkele, ollaan kun ollaankin eksyksissä, murisi hän; eihän — se Måskläppan ollutkaan! Sehän on tuossa, — hän viittasi itään päin.

Hän osotti soikealla saarella yksinäisenä kasvavaa mäntyä, johon oli vaan jätetty kaksi oksaa. Se oli aivan kuin optillinen sananlennätin, ja oli tunnettu purjehdusmerkki.

— Ja tuossa on Trälskär.

Hän puhuskeli itsekseen, päätään puistaen. Karlssonia alkoi pelottaa, sillä saaristo oli hänelle ihan outo, ja hän oli luottanut rajattomasti Kustin tietoihin. Flod tarkasteli merkkejään, muutti suuntaa ja kääntyi kulkemaan etelämpään päin.

Vaikka jo oli hämärä, heijastui lumesta vielä sen verran valoa, että näkivät maata. Sanaakaan vaihtamatta johtajansa kanssa pysytteli Karlsson hänen perässään.

Yhtäkkiä tämä pysähtyi kuuntelemaan. Karlssonin harjaantumaton korva ei erottanut mitään, mutta Kusti oli kuulostavanaan hiljaista pauhinaa idästä, mistä näköpiirin peittävää sumuvaippaa paksumpi ja mustempi pilvipatsas oli noussut.

He pysyivät hievahtamatta paikoillaan, kunnes Karlssonkin erotti kaukaista kohinaa ja jyskytystä, jotka tuntuivat lähenevän.

— Mikä se on? hän kysyi luonnellen Kustia.

— Meri se on, tämä vastasi. — Puolen tunnin päästä meidät saavuttaa itätuuli lumipyryineen, ja jos oikein hullusti käy, niin jää särkyy. Hitto ties miten silloin suoriudumme. Joudu pois vaan!

Hän kiiruhti askeliaan puolijuoksuun ja Karlsson samoin; lumi suhisi jo kintereissä, ja jymy kuului seuraavan.

— Nyt surma meidät perii! huusi Kusti ja seisattui, osottaen erään koillisessa olevan kallion takaa pilkottavaa valoa. Majakassa palaa tuli! Meri on auki!

Karlsson ei ymmärtänyt vaaran suuruutta, vaan arvasi asiain olevan pahoin päin, koska Kustiakin pelotti.

Nyt itätuuli heidät saavutti. Kivenheitto matkaa heistä lumipatsas näkyi lähenevän kuin musta varjostin, ja samassa he olivat taajaan putoavan pikimustan lumen ympäröiminä. Pilkkosen pimeässä he nyt olivat, ja majakasta tulviva tuli, joka vielä kotvaseksi himmeästi kuin päivän sappi oli viitonnut heille tien, sammui viimein.

Kusti kiihtyi kiivaaseen juoksuun, ja Karlsson kampi perään voimainsa takaa; mutta lihavahkona hän ei kyennyt perässä pysymään. Hän hengästyi ja pyysi Kustin helpottaa juoksuaan. Vaan tämän ei vähääkään tehnyt mieli uhrautua, hän juoksi kuin surman ajamana. Karlsson tarttui hänen takkinsa liepeeseen, rukoili hartaasti, ettei Kusti häntä jättäisi lupasi yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista, manuutti häntä kautta autuutensa, vaan ei mikään auttanut.