AINEHISTO:

Esipuhe. Hemminki. Mattias Salamnius. Anterus Aschelinus. Gabriel Tuderus. Henrikki Lilius. Abraham Achrenius. Gabriel Calamnius. Simo Achrenius. Henrikki Achrenius. Kristfrid Ganander. Juhana Frosterus. Paavo Korhonen. Jaakko Juteini. Kaarle Aksel Gottlund. Kaarle Saksa. Eerikki Ticklén. Jaakop Heickell. Pietari Ticklén. Klaus Juhana Kemell. Kustavi Toppelius. Kallio. Eerikki Aleksanteri Ingman. Elias Lönnrot. Konstantin Schröder. Jaakop Fredrikki Lagervall. Juhana Fredrikki Granlund. Olli Kymäläinen. Pentti Lyytinen. Juhana Bäckvall. Frans Pietari Kemell. Pietari Hannikainen. Antti Räty. Oksanen. Kaarle Martti Kiljander. Eerikki Juhana Blom. Antero Warelius. Antti Puhakka. Fredrikki Polén. Antti Juhana Wäänänen. Opatti Lyytinen. Kustaa Adolf Saxbäck. Eero Salmelainen. Yrjö Koskinen. Pietari Mansikka. Suonio. Santala. Tuokko. Alexis Kivi. Aleksanteri Rahkonen. Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.

Esipuhe.

Oli kerran isä, joka kuolinvuoteellaan kutsui poikansa luokseen, ja käski heidän koettaa taittaa yhtä risukimppua minkä hän heille antoi. Kun he olivat sitä turhaan koettaneet, käski hän heidän purkaa kimppu ja taittaa risut kunkin erikseen, joka menikin hyvin helposti. "Ottakaa tämä esimerkiksi!" sanoi isä, "seisokaa kaikki yhtenä miehenä, niin ei teitä voi kukaan sortaa; mutta jos pysytte jokainen erikseen, niin olette kaikki voimattomat ja heikot."

Samalla laillapa ovat meidän runoilijamme kaikki heikkoja vesoja vaan, joista harva on kyennyt kasvattamaan itsestänsä monta haarukkaa ja oksaa. Yksinänsä ei juuri moni heistä voisi täyttää pientäkään vihkosta runoillaan. Mutta jos kaikki panemme yhteen mitä kullakin on parasta, niin on arveltu, niin ehkäpä syntynee toki jotain kookkaampaa, mehuvampaa.

Tämä ajatus puhkesi kerran sanaksi pienessä ystäväkunnassa täällä Helsingissä, joka välistä viettää iltansa yhdessä, sanoista pian ruvettiin tekoihin, ja tekoin hedelmät annetaan nyt täten yleisön käsihin.

Pääjuonena tätä vihkoa kokoonpannessa on ollut, että saataisiin kaikki mitä vaan kauniita suomenkielistä runoelmia löytyy hajallaan, siellä täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain, jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi.

Ensimäisinä kahtena vuosisatana on kuitenkin joskus pantu joku huonompikin runo sekaan näytteeksi semmoisten runoilijain luonteesta, jotka olivat enemmän kirjoittaneet. Myöhempiin aikoihin päästyä sitä vastaan on kelvollistenkin kerääminen täytynyt vähän rajoittaa, niin että niiden miesten runoelmista, jotka ovat enemmän kirjoittaneet, varsinkin jos heidän teoksensa jo löytyvät vihkoiksi kerättynä yleisön käsissä, vaan on valittu muutamat maistiaisiksi. Ja vuodesta 1860 alkain on runoilijoistakin vaan valittu pari kaikkein parasta, ja jätetty muut kaikki vastaiseksi.

Oikokirjoituksen suhteen oltiin ensi-alussa kahden vaiheilla, pantaisiinko jokainen runoelma niin kuin se alkuperäisesti oli kirjoitettu. Mutta vaikka siitä kyllä olisi ollut etua sille, joka tahtoisi tutkia Suomen kielen oikokirjoituksen muodostumista aikain kuluessa, niin olisi siitä kuitenkin ollut se suurempi haitta, että tottumattomat tuskin olisivat voineet ymmärtää vanhimpia runoelmia. Tätä punnittua on siis oikokirjoitus läpi koko kirjan muutettu yhtäläiseksi. Muita muutoksia ei ole tohdittu näihin kappaleihin tehdä, paitsi että välistä on liian pitkävetoisista jätetty värssyjä tai rivejä pois, ynnä välistä joku vallan väärä lause tai sana niin varovalla kädellä kuin mahdollista on tullut oikaistuksi.

Nuot lyhyet elämäkerrat, jotka ovat jokaisen runoilijan nimeen liitetyt, on koeteltu kaikella tarkkuudella ja huolella tehdä. Mutta, kun aineita niihin on täytynyt niin monelta eri haaralta haalia, on ehkä joku virhe siihen tai tähän sattunut, jota asiantietävät hyväntahtoisesti oikaiskoot sanomalehdissä tai kirjeissä allekirjoittaneelle. Samalla lailla olisi hyvin suotua, jos saataisiin joitakuita tietoja niistä runo-niekoista, joista minulle ei ole onnistunut saada selkoa, ja joiden runot ovat kirjan loppuun liitetyt.

Helsingissä Kesäk. 29 p. 1866.

J. Krohn.

Hemminki.

Oli Kurikan poika. Näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi v. 1587, kuoli v. 1618 t. 1619.

Hän oli toimittanut painosta virsikirjan (ennen vuotta 1614) joka sisältää 142 hänen tekemäänsä virttä, mitkä melkein kaikki sitten otettiin nykyiseen suomalaiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä suomensi hän v. 1616 latinalaisen virsi- ja veisukokouksen: Piæ Cantiones.

Teinein säädystä.

O te teinit oppikaa, Korvihinne ottakaa, Silmillänne nähkää: Autuast' eloo pidätt', Jota rakastaa pyytkäät, Kotia ehtoon' oljette, Pidätt' opin muistoss'. Mikä elo suotuisemp'? Mikä myös levollisemp'? Empä tiedä toista.

Suuret herrat päämiehet, Huovit nuot sotamiehet, Levottomat ovat Rauhattomast' elävät, Aseit' aina kantavat, Walmiit sotaan ovat. Herroiks' kyllä kutsutaan, Palvellaan ja kumartaan, Pois se heiltä ehtyy. Heidän hyvyys hukkuva, Kunnians on katoova, Kuin se kyll' on nähty.

Kauppamies kalun perään Ahnehtii, samoo erään, Ei voi lepoo saada; Ostaa, myy, ottaa lainan, Yöt, päivät pelkää aina Meren aallon vaaraa. Koron tähden kulkevat, Äkilt' aivan hukkuvat Itset niin kuin kalu. Epätiedoss' elämä On niinkuin muukin saama, Loppu toisnans valju.

Talonpojat on orjat, Kuiden yli maan herrat Wallitsevat tuimast', Mitä heill' on, ottavat, Jos ei ole, karkottavat Ulos asuinpaikast'. Wähäst' varast' vaivaiset Suurten saamaa lisäävät, Elävät kyll' köyhäst', Jota suurta surkiutta, Ankarata orjuutta Walittavat vaikiast'.

Teinein sääty suotuis' on, Kaikkein paras myös muutoin Elämän levolla. Waikk'ei yhtään senkaltaist', Ole karhiaa ja työläst' Opin ankaruulla. Ehk' isoovat, janoovat, Jumalaa palvelevat Puuttumisen vaivass', Kuiden suurta köyhyyttä, Empä voi niin valittaa, Kristus kostaa taivaass'.

Sanoin säätyy jokaista; Mitä tahdott' rakastaa, Walitkaa nyt näistä. Nyt olett' ehdollanna, Teille kyll' on tarjona Yhtä eli toista. Jos oikiat' ajatusta, Niin te kirjain menoista Kiin' riippukaa vielä; Koska vanhaks joudutta, Papeiks taiten tuletta Jumalaa palvellen.

(Suomen maan piispain latinan kieliset laulut v. 1616).

Keväällä.

Kylmän talven taukoomaan Päivän penseys soimaa, Wilun valjun vaipumaan Auttap' auringon voima. Kevät käkee kesän tuomaan, Hengetön hangitsee virkoomaan, Kovan kallon alta Meri, maa ja mantere, Orot, kedot ja kankareet Toivovat suven valtaa.

Pilvet pakohon pyrkivät Seestys taivaan täyttää, Ilmat ankarat asettuvat Aurinko lämpimens näyttää. Toukoo toivottaa kyyhkyinen, Lintu pieni pääskyinen Suven sanoman saattaa; Käet kukkuvat kuusistoss', Linnut laulavat haavistoss', Wisertäin suven virttä.

Lehdet puihin puhkeevat, Wesovat suuret ja pienet, Metsät, vainiot vihoittavat, Kasvavat niitut ja niemet; Kukkaiset ihanast' ihastuvat, Maast' maan yrtit ylös käyvät, Hajahtain makialt' päänäns. Kuolleet elämään ihastuvat, Linnut, luodut kaikk' iloitsevat, Ilma on iloa täynnäns.

Herran ihmeit' ajatelkaa, Uskokaa hänt' hänen töistäns, Hänen murhettans muistakaa, Jonka hän pitäpi meistä. Luodut siunaa kaikk' sikiämään, Linnut, kalatkin kasvamaan, Eläimet, laihot meill' lainaa. Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa, Herran hyvyyttä kiittäkää, Jonka meill' osoittap' aina.

(Samasta kirjasta kuin edellinen).

Kesällä

Aika on nyt iloinen, Iloita me mahdam', Kesä on kaunis, ihanainen, Riemuita siis saadaan. Kun vilu valju on voittanut Aurinko ylös auttaa, Taikka talvi on tappanut, Suvi eläväks saattaa.

Wainiot vihriäst' vihoittavat, Metsät, niitut ja niemet, Kukkaset kanssa kasvavat, Puissa lehdet lienee. Nämät talvi tappanut on, Kaikki kaatanut kaltoon, Wirkoomaan suvi saattanut on, Ilon ihanan antain.

Linnut ilosta laulavat, Suven suotuista virttä, Ett' hengettömät heräävät, Eloon itsens siirtäin, Meri, maa, kaikk' kantavat Kasvon, kauniit lahjat, Hedelmän armaan antavat Eläimet, linnut, laihot.

Näistä näemme Herran työt, Meistä hän murhehtii muistaa, Tarpeemme aina edes tuo Maasta, merestä, puista. Ihmiset, siis, te iloitkaa: Ohoh aikaa iloist'! Weikkosemme, nyt veisatkaa Herralle kilvan kiitost'.

(Samasta kirjasta kuin edellinen).

Juhana Cajanus.

Syntyi 1655 Paltamossa, jossa isänsä Juhana Cajanus oli kirkkoherrana. Tuli v. 1670 Upsalan Yliopistoon ja sai siellä maisterin arvon v. 1679. Seuraavana vuonna pääsi hän ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turun Yliopistoon. Kuoli jo 1681. Muuta ei hänen tiedetä kirjoittaneen Suomeksi paitsi seuraavaa virttä, joka ensi kerran on painettu arkkiveisuna v. 1683, vaan sitten vähän muutettuna otettiin virsikirjaamme.

Katoovaisuudesta.

Etkös ole, ihmis parka, aivan arka, Koskas itket yli öitä, Koska suret suuttumatta, puuttumatta Koukon mustan murhatöitä?

Tapa on vanha tappavalla vierahalla Luojan laitoksen perähän: Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa, Syöksee, sulloo maan povehen.

Syöksee, haastaa, särkee, sortaa mullaks murtaa Hirmukourilla kovilla; Ei ole toivoo toivotuksiss', voivotuksiss', Parkusuilla pelkurilla.

Parku poijes paneminen, katsominen Kaiken maailman menoja. Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, — Eikö löydy loppuvia?

Eikö kuulu kuolevia, katoovia, Paitsi ihmisparkaisia? Tuuless', tähdiss', taivahalla, meress', maalla Kuolevill' on kumppania.

Mitä maassa mateleepi, käveleepi, Maaksi muuttua pitäpi; Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi, Puusta pudota pitäpi.

Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä, Kovan kuoleman käsistä. Se se linnun lentävänkin, rientävänkin Tempaa tuulettelemasta.

Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi Kuin on kalalla meressä? Surma toki surmelepi, turmelepi Wetten karjan vedessä.

Hauta on valmis vähäisillä kalasilla Hauvin hirmuisen kuvussa; Hauvin hauta kuohuvassa kattilassa, Toinen puhuvan povessa.

Ruohot raukat raukenevat, vaikka ovat Koreana kukassansa Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret, Kaatahan kasotessansa.

Kivet kovat kallioilla, kankahilla Rikki mullaks muretahan; Rauta kaikki repäisevä, raateleva, Ruostehelta raadellahan.

Ei niin vähää, voimatointa väetöintä, Jota surma säästäneepi; Ei niin vahvaa, voimallista, väellistä, Joka käsiss' kestäneepi,

Jos sa kannell' kaiken ilman heität silmän, Hänen tiedustat tapansa: Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy Taivas kirkas tähtinensä.

Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä, Kääntyy kääntymättömäksi, Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan Tyhjäksi, tavattomaksi.

Täm' on Tuoni tulisella taivahalla, Tämä tähtien pesällä; Täm' on ikä iihanalla auringolla, Tämä vahvuus vahvuudella!

Siis ei ole olevata, pysyvätä, Tämän maailman menoista: Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu Luojan luotujen seassa.

Hengelliset, hengettömät, huolettomat Menojansa muuttelevat, Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt', Loppuansa lähenevät.

Tätä aina ajatella, muistutella, Sinun syntisen pitäisi, Tästä ottaa ojennusta, huojennusta, Surman sua säikyttäissä.

Luodut kaikki katoavat, lopun saavat Laatuinensa, luontoinensa. Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut, Syntisäkki syntinensä?

Mik' on ilo rikastua, rakastua Kaupungissa katoovassa? Mik' on ilo oleskella, asuskella Tässä turhassa tilassa?

Etsi muuta elantoa, olentoa, Pyydä taivahan talohon! Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin, Pyri taivahan ilohon!

Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi, Siell' on ilo loppumatta! Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi, Woiton virttä väsymättä!

Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta Sinne täältä tulla taita, Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka, Että suret surman töitä!

Mattias Salamnius.

Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 Mattias Salonius Upsalasta Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702 kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä Ilolaulu Jesuksesta v. 1690.

Ilolaulu Jesuksesta.

I.

Kansa outoa anopi, Ikävöitsee ilma kaikki Menot kurjat kuullaksensa, Saadansa sodan sanomat; Waan ei tottele tosia, Tutki tarpehellisia: Kuinka kulki suuri Herra, Luoja itsensä alensi, Joutunut Jumalan Poika Alemmaksi enkeleitä; Ylimmäisnä ollessansa, Alas astui taivahasta Tänne syntisten sekahan. Näin samos' sana lihaksi, Otti Herra orjan muodon; Kuin oli ennen ennustettu Herran Hengeltä pyhältä, Miesten kautta kaunihitten, Patriarkkojen pyhien.

Kosk' oli aika joutununna, Määräpäivät päättynynnä, Saattoipa sanan edelle, Kantoi kaunis Gabrielli, Herran enkeli ihana Natzarethin neitsyiselle, Maarialle mielehisen, Tulla Luojan tuottajaksi, Äitiksi ison Jumalan.

Ajan aivan joutuessa, Suuren syntyä Jumalan, Käypi käsky keisarilta, Esivallalta varoitus, Aivan uusi Augustuksen, Wetävä veron tekohon, Romista rahan anova. Kukin kulki kaupunkiinsa, Lipoi linnahan omahan Alle riensi arvionsa.

Joseppi jalo saneli, Maarialle muistutteli: "Pitää mennä Bethlemihin, Alle arvion asua". Walmistit vaeltamahan, Läksit kahden kulkemahan; Joutupi Jumalan äiti Bethlehemin pellon luokse, Kulki kohta kaupunkihin, Waan ei tuttane tuvissa, Kammioihin käskettäne, Ei suoda sijaa salissa.

Itse ukselta isäntä, Alta harjan halliparta Katsoi pitkin peukalonsa, Kohden korsua kokotti, Tallin usta tarkoitteli: "Siellä saanette sijanne, Majan, köyhät matkamiehet; Isot istuvat tuvissa, Pöyhkeämmät pöydän päässä Korsuhun kovalykkyiset, Pihattohon pienemmäiset!"

Nuot teit tallihin tilansa, Luokse luontokappaleitten, Aasien asuinsijalle. Syntyi soimessa Jumala, Herra pahnoilla parahin, — Toiset silkissä sinisnä, Punaisena purpurassa, Kulta kiiltävä käsissä, Sormissa kivet koreat! Isä istuu taivahissa, Äiti valjussa vajassa; Neitsyt ruokkipi nisällä Kaitsijata kaiken luonnon! Jesus itkepi vaussa, Itse pilviä pitävä, Hallitseva taivahia! Aasi tuntepi apunsa, Härkä Herransa havaitsi, Waan ei pojat Bethlehemin.

Ehkä Juuttahat iloitsit, Paha parvi pauhajapi Surmasta suloisen Herran, Luojan piinasta parahan, Kärsi kuitenk' koko luonto, Alla tuskan taivahatkin. Itse armas aurinkoinen Katsoi päältä korkealta, Muutti muotonsa parahan, Aivan hämmästyi äkisti, Sanoi suulla surkealla: "Kussas on ilo enämpi, Kosk' on Luoja kuolemassa? Pitäisikö paisteheni Laskemani lempehemmän Päälle kansan kelvottoman?" Pani poijes seppelensä, Riisui puhtahan pukunsa, Surumanttelin sivalsi, Peitti silmänsä punaiset. Paksu pistääpi pimeä Kohta kaiken ilman alla Kokonansa hetkee kolme.

Itse kaiken ilman Herra Alla Hetken yhdeksännen Huusi suurella humulla, Kuten kosket korkeimmat, Wieryvät vedet väkevät, Aallot paljon pauhajavat: "Jumala, joka minulla Ain' ennen olit apuna, Miksi viskasit vihasi, Ylönannoit armastasi, Aivan aikahan kovahan?"

Armas aurinko havaitsi, Kuuli huudon huikeimman Kohta kääntyypi takaisin, Tempas puhtahan pukunsa, Antaapi alas näkyä Paistehensa puhtahimman; Tahtoi tehdä kunniata, Tuoda Luojan lohdutusta.

Kansa kaikissa sokea Wäärin kääntääpi vihassa Selkeät sanat Jumalan, Kohta lausuupi luvatoin: "Eliasta etsineepi, Anoopi hältä apua, Poijes puusta päästäksensä!"

Luoja lausuupi sanaksi, Wielä sitten viidenneksi: "Janosta minä jakoan, Pakahdun palavuudesta!"

Astia oli lähellä Pantu täytehen peräti Etikkata katkerata. Kohta parvesta pahimpi, Aivan kaikista kavalin Otti sienen saatavilta, Täytti täytehen peräti Etikalla karvahalla, Isopilla ympärinsä, Puuhun pitkähän paneepi, Eli ruokohon asetti, Ylösnosti Jesukselle, Käski juoda janohonsa. Toiset pilkalla puhuvat: "Annas katsoa, apuhun Koska ehtiipi Elias, Poijes puusta päästämähän!"

Kosk' on ottanut etikan, Jesus juotavan väkevän, Sanoopi sanaksi vielä, Lausui kohta kuudenneksi: "Tämä on määrä täytettynä Witsa kärsitty vihainen!" Huusi vielä huikeasti, Kajahutti korkeasti, Sanoi vihdoin viimeiseksi:

"Aika, armahin Isäni, Tehdä loppu tuskastani! Heitän henkeni käteesi, Annan sieluni Sinulle!" Kohta päänsä kallistavi, Laski sielunsa lepohon.

Kohta Luojan kuolemasta Ilmestyi isot imehet, Tunnustähdet temppelissä: Seinä silkkinen surusta, Esirippu itsestänsä Kahtia keskeltä repesi; Pyhä paikka paljahana, Ovi autuuden avoinna. Wielä maatkin, manteretkin Itse kaiken ilman pohja Luojan surmoa sureepi, Wapiseepi vaikeasti. Sangen hämmästyi surusta, Tahtoi painua peräti Poijes päältä patsastensa, Kaataa muurit korkeimmat, Hyvät huonehet hukata. Wielä kalliot kovimmat, Joit' ei kisko kirvespohja, Ei särje sepän vasara, Pistäne terävät piilit, Murheen tähden murtunevat, Pelvosta pakahtelevat, Tuskan tähden halkeavat, Kosk' on Luoja kuolemassa, Kulmakivi kumottuna, Hengen kallio hakattu.

Wielä kuopat kuollehitten, Haudat Herran kutsuttujen, Ei pysy enemmän kiinni; Itsestänsä aukenevat, Kiiruhtavat katsomahan.

Päämieskin pahalla mielen Katsoi päälle katkerasti, Tästä tunteepi totuuden, "Työ on tehty tänäpäänä Miestä vastoin vaarallinen, Weri laskettu viatoin, Pantu syytöin surman alle! Hukattu on hurskas Herra, Piinattu Jumalan Poika; Ei ole nämät imehet Miehen merkit laitettavan!"

Sotamies samalla suulla, Joll' oli pilkkoa puhunut, Tyhjän työnsä tunnustaapi, Pahan pilkkansa katuupi. Wielä joukko joutilasten, Kansan päältä katsovaisen, Häpiästä hämmästynyt, Ei saata ulos sanoa; Ottaapi oman kätensä, Rankaiseepi rintapäänsä, Soimaapi omaa sydäntä. Kohta kääntyypi kotia Mielell' sangen surkealla.

Anterus Aschelinus.

Toinen opettaja Turun tuomiokoulussa ja sitten kappalainen Ahlaisissa, kuoli 1703. On paitsi seuraavaa laulua myöskin kirjoittanut virren suuresta nälästä 1697 ja toisen Kaarle XII:n kunniaksi.

Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta.

Tsaar' Pietari Muskoss' vaikk' sankari suur' Ol' mielestäns väkevä sangen, Niin että hän humuns kans tuiman koht' juur' On Ingrinmaan sisälle langenn': Suur' tavar' ol' myöt' Ja kultaiset vyöt — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Waikk' Wenäjän pojill' niin paksult' sen maan Kuin tomu ja santa hän täytti, Ett' joukko seuraamast' joukkoo ei laann', Ja vihans julmuuden myös näytti Niinkuin peto suur' Tai kuin traakki juur' — Me kuitenkin Jumalas' sodim'!

He elävän miehen päält' nahan pois veit. Ja vaimon he osiksi jaoit, He lapsille kehdot myös haudoiksi teit, Heit' kiviin ja kantoihin tapoit. Ei parku aut' täss', Ei apuu ol' läss', Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Kun Narvaan hän siirtyi poikainsa kans, Niin kaupungiss' pelko suur' paisui; Hän käski sen asujain kohdastans Juur' avata portit, ja lausui: "Tott' kaupungin me Kyll' kukistamme!" Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Tsaar' Pietari aikoi kyll' paitsi syyt' Koht' Narvalta anoo yht' tanssii. Se vastas hänt' tott': "et mahda mult' pyyt' Mun kultaista hohtavaa kranssii!" Siis ilkeä Ryss' Ratk' tukevast' pyys Hänt' väijyä, kuin Herrass' soti.

Hän kaupungin ympäri leirinsä löi Kyll' julmalla, ankarall' kädell', Ett' Narva se leipäänsä murheella söi, Eikä kuhunkaan itseäns vedell'; Sill' hätä siell', tääll' Juuri pakkasi pääll' — Me kuitenkin Jumalass' sodim'!

Mutt' kaupunki rohkia ol' itsestäns Ja Wenäläist' kohtas näill' sanoill': "Niin kauan kuin veri on lämpimenäns, Edesvastaan Inkerin majoi!" Täst' Wenäjän mies On todella hiess' — Näin Jumalass' tahdomme sotii!

Karl kuningas joutui jo miehuullisest', Kun morsian ol' suuress' havuss'; Hän henkens pan' alttiiksi uskollisest', Ol' suurimmass' hädäss' häll' avuss'. Tahtoi ennen kuoll', Kuin Narva ols huoll' Ryssäll'. Näin Jumalass' sodim'!

Karl kuningas ratsas- ja jalkaväell' Koht' valmisti itsens ja sanoi: "Nyt, poikani rakkaat, juur' paastoll' ja hiell' Tykö Herran me astumme anoin, Ett voisimme viel' Ratk' tällä tiell' Pois puolestam' Ryssää ottaa!"

He vastasit kaikki kuin yhdestä suust': "Jaa, kuningas, kuolla tai voittaa! Sill' emme nyt tiet' tahdo mistäkään muust', Waan hänen pois uliaast' soittaa, Jos Jumala suo Ja apunsa tuo — Näin Jumalan väellä sodim'!"

He tulit kuin karhut, joilt' pojat on poiss', Ratk' avoimill' kidoilla, suilla, Ja leijonaa seuras niin paljo kuin voit Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla. Hän vaaroiss' ol' läss', Eik' itseäns sääst'. — Näin Jumalan avulla sodim'!

Siis Wenäjän majat yksmielisest' He stormasit väkeväst' päänäns; Hän voiton siis sai niin urhoollisest' Eikä enempää muistanut hätääns; Sill' iloa täynn' Läpi vallein hän käy — Näin Jumalan avull' hän soti!

Ja taivas myös itsens hält' leppyiseks näytt' Ja edestoi synkeän pilven, Jost' Ryssän pääll' lunta ja rakeita käytt', Niill' maahan löi keihään ja kilven. Näin Tsaarin suur' valt' Pois hukkui silt' maalt'. — Mutt' Jumalan avull' me sodim'!

Kuin kärpäset, hyttyset Ryssät sill' koht' Nyt Ruotsin kyll' vihaisell' miekall' Maan päälle sitt' lankes juur' pikaisest' tott', Jok' enää ei ensinkään siekaill' Heilt' nielemään vert'. — Näin viel' joka kert' Me Jumalan avulla sodim'!

Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin', Mont' tuhatta upposi vesiin, Mont' tuhatta otti Karl kuningas kiin' Ja antoi ne vartiain käsiin; Mont' tuhatta viel' Hält' rauhaa rukoil' — Näin Jumalan avull' me sodim'!

Tsaar' Pietar' kyll' lupas taas keväällä tull'. Mutt' emme hänt' enempää pelkää. Karl kuningast' ravits' Herr' pitkäll ijäll', Hän hosukoon Wenäläist' selkään! Näin toivomme viel', Äl' apuas kiell', Ett Sinun me avullas sodim'!

(Painettu erikseen v. 1703).

Gabriel Tuderus.

Syntynyt Kemissä 1638, tuli yliopistoon 1656, kappalaiseksi Inariin 1669, kirkkoherraksi Kuusamoon 1675, Ala-Tornioon 1684, kuoli 1705. On Ruotsiksi kirjoittanut kertomuksen Lappalaisten käännyttämisestä.

Weisu talonpojille kunniaksi.

Talonpoika keväällä totta Wisun vaarin ojasta ottaa, Siivoo pellon, vainion, maan mainion; Siemenen hyvän ja jyvän Maan poveen heittää, Mullalla peittää; Juhdall' vaon kääntää ja vääntää Taitava tää perheen isäntä.

Koska varhain aamulla laulaa Kotolintu se keno-kaula, Jonk' on nimi kukko, niin ukko Unisijaltans akkans kans Nousee kohdastans, pyrki pukeisans, Katsoo päin otavaa sill' haavaa, Ennen kun hän juur' oven avaa.

Jälkeen ruoan Jumalan luoman Isän meidän haltuun ja huomaan Hiljaan menee kehtoon, jok' ehtoo; Warhain aamull' myös on hän työss', Pyrkii korpeen pois, puita kusta tois, Niitull' joka henki, kans kenki, Poika, tytär, piika ja renki.

Aina sit' järjetöint' orjaa Hän armahtaa, siivoo ja korjaa, Sarvipäätä säästää, ja päästää Ajall' aina suvell' laitumell'. Joka voimatoin oli sinä vuonn', Sieltä kanssa karvan sen parhaan Hiljain tulee illalla tarhaan.

Ettei tää isäntä ja taatta Koskaan mahtais laiskana maata, Niin hän vetää nuottaa; ei suotta Anna häll' kalaa Jumala. Hänt' auttaa myös muu konsti ja vipu, Johon jänes parka, ain' arka, Tapaturmast' joutuu ja karkaa.

Tällä tavall' saapi hän viljaa Warhain aamull', illalla hiljaan, Joka työns näin täyttää ja käyttää, Waarin ottaa kans vieraastans. Herra haltia maan ja Luoja taivaan Ei hänt' alaspaina, vaan aina Ravintons häll' antaa ja lainaa.

Akka koton' istuu ja neuloo, Kutoo kangast', leipoo ja seuloo; Hän hamppui ja villaa ei pilaa, Waarin ottaa työst' jo puol' yöst', Eikä kauan makaa se vaimo vakaa, Parsii viisi sukkaa, se nuori rukka, Eikä talon kappaleit' hukkaa.

Koska lehmä lypsävä kulta Illall' tulee tarhaan niitulta, Niin hän vastaan häntä jo lentää Monen astian kans kohdastans, Wetää kykkysill' neljäll' hyppysell' Makian maidon nuoren, sen tuoreen, Woiks tekee kirnussa tuoreen.

Ettei paljon paastois isäntä, Rientää ruoan äkist' emäntä, Suolan sisäll' heittää, ja keittää Puuroo mitä maks murkinaks, Kalaa puolpäiväks tuopi särpimeks, Lisää lampaan lapaa ja kapaa, Jok' on ylistettävä tapa.

Kosk ei enää kyntäjä kestä Työtä tehdä voimans perästä, Maata itsens paistoon mies laskee Kesäll' lämpimäll' pyörtäneell' Eli muuhun varjoon, jok' on tarjon', Wirttä viisi totta helottaa, Samass' paikass' unta myös ottaa.

Siinä sitten kuorsuu ja nukkuu Eikä kuule jos käki kukkuu; Unest' silmän terä kun herää, Toisen mielen saa ukko taa; Juuri kohdastans rientää majallens; Juopi viinaa kruusii viis kuusi, Sillä rupee joutumaan uusi.

Koska kypsyy herne ja nauris. Ja on syötetty härkä ja kauris, Häitä ylpeitä hän pitää; Puolison jalon tuo taloon Pojallensa avuks ja ajan havuks; Tyttären hän naittaa, ei haittaa, Sillä viljaa täynnä on aitta.

Silloin käskee sulhasen laulaa, kun on armaan rinta ja kaula Kirkastettu hopialla, kullalla, Ja kruunattu pää selkiä; Koska lahjoi tuo, ympäri pöydän juo Morsian se vakaa, ja jakaa Mitä hänell' on omasta takaa.

Silloin vasta riemu se kuuluu Koska soivat pillit ja huilu, Moni himost' palaa ja halaa; Silloin nuori mies hyppää hiess', Morsian kruunupääss' ompi pahass' sääss'; Silloin olut tuodaan ja suodaan, Koska malja ystäväin joudaan.

Koska mies on yltä Latinass', Humalass', olvess', paloviinass', Niin hän pyytää ma'ata pääns kaataa Kultans kauniin sylihin, Jonk' käsivarrell' on hän kyll' tallell' Eikä valita mitään, vaan sitä Pyytää kauniist' holhoo ja pitää.

Ennenkuin sitt' vuosikaan kuluu, Jopa leikki todeksi kuuluu: Äiti tarpeens tieten, juur' rieten Antaa olutta juoksuttaa Kunniaks poikasell' taikka tyttärell'; Walmistaa myös muuta, jos suuttaa, Ystävitä joll' ilahuttaa.

Monta hyvää herkkuu hän antaa, Lihavita paisteja kantaa, Holhoo kunnian kautta ja auttaa Erinomattain pappei ain'; Heille hyvää suo, heille näin sanoo: "Älkäät pahaa suoko, vaan ruokaa Ottakaat Te vieraat, ja juokaa!"

Koska toivoo vierait' emäntä, Kiiruhust' kuin tuulessa lentää, Lakaisee permannota ja kotaa, Puhdistaa tuvan, ja ruuan Kaunistaa kryydill' hyvin hajavill', Kirkkaaks panee pannun ja kannun, Ettei häntä nuhtelis Hannu.

Usein tää mainittn taatta Ruotsin valtakuntaa ja maata Holhoo kunnian kautta, ja auttaa Ruotsin ruhtinast' usiast', Erinomattain sodan aikan' ain'; Wiisi palkkamiestä evästää, Monta muuta päästää hädästä.

Herra, rouva, piika ja trenki, Pian lausuttu jokainen henki Syöpi ilman määrää ja täärää, Mitä pannut kokohon Tämä köyhä mies (Ken ne kaikki ties); Rätin papill' kantaa, parainta Juustokakkuu emännäll' antaa.

Tosin hyvä on olla ruualla Talonpojan kylässä maalla, Kuss' on linnut käsill' maan vesill' Kussa moni puu kukoistuu, Lintu oksan pääll' laulaa siellä tääll'; Silloin ilo suuri on juuri Maalla vahva kuin joku muuri.

(Arkkiveisuna painettu v. 1703).

Henrikki Lilius.

Kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tuli maisteriksi Turussa 1707, pääsi viimein kirkkoherraksi Messukylään, kuoli 1745. Hän oli kuuluisa opista, puheentaidosta ynnä runolahjasta. Paitsi latinaisia runoelmia löytyy häneltä myöskin kaksi häärunoa, onnentoivotus Juslenius'en sanakirjaan ja tämä seuraava.

Kehtoruno.

Tuutilainen, tuutulainen, Lepäele lapsukainen! Levon lainaaja lepyinen, Jesus sua siunatkohon! Nuku, uuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Kuin on maitokin makoinen, Unes olkohon suloinen! Kuin on kätes kiinnitetty, Kupeheses vyöllä vyötty, Niin sun Jesus itsehensä Uskon nuoralla niveli. Jumala sun itse otti Liittohonsa lapseksensa, Jesus vioista virutti, Pyhä Henki pyhitteli.

Älä itke enkelisein, Waikeroitse vaiveroisein! Jesus kaunis kumppaninas, Pyhät vartiat va'ussas. Nuku, nuku, nukkeroisein, Makaele maidonjuoja! Liekuttelen lintustani, Ainoata armaistani, Kehtos käärin kukkasilla, Kasvos peitän kaunihisti. Koska olet kyllin saanut, Hopiaisein, hienoisesta, Heräele herttukaisein Ilman itkutta isotta! Palkkas on pantuna povessa, Maito mesimieluhinen.

(Painettu häärunoin kanssa 1728).

Abraham Achrenius.

Someron kappalaisen poika, syntynyt 1706. Tuli 1736 Ähtävän kappalaiseksi, josta virasta kuitenkin v. 1740, uskonnollisten tunnonvaivain tähden, juhlallisesti luopui. Tästä oikeuteen vedettynä, vapautettiin hän kuitenkin edesvastauksesta, ja pantiin v. 1748 linnansaarnaajaksi Turussa ynnä v. 1753 Nousiaisten kirkkoherraksi, kuoli 1769. Ylioppilaana jo oli hän tietty runolahjastaan ja sepitteli sekä maallisia lauluja että hengellisiä virsiä. Myöhemmin poltti hän edelliset uskonnollisessa kiihkossaan; jälkimäisiä on noin 200 paikoin painettu. Hän kirjoitti myöskin ruotsalaisia virsiä.

Onnentoivotus väitökseen.

Tuonaan tempasi täst' minun muodoiss' muuttuva Morpheus, Tempas, valppaana vei, eipä suonut sippurasilmill'; Wei minun pois viitaan, kusa virsiä veisasi Virtus, Weisas näin: "tule tänn', Muusain vesa vikkelä, virkku, Kuin vetelet vinhast' Aganippen vainjosa vettä! Juoks', tule tänn tänäpän', täsä tie, täsä tanhua toimen! Tie, joka selkeä lie, joka vie, joka taitanee taivast' Päin vetää paits' pelvott', yli onttoin ja onkalein alhon, Pindin paisumen pääll', kusa Kunnia kantaa kathedrass' Kruunun kaikille niill', jotk' sinne on saattaneet itsens."

"Siis tule tänn' tänäpän', vedä, veikkoni, virsnsi väljäll', Seuraa meit' yli öit, pyri pääll', lue, lauluja laske! Ei täsä turmele työ, vaikk' pistäpi tappurapensas; Ei täsä tuoksua tul', vaikk' kanta se krapisee kannoiss'. Siis pidä pääll' joka sääll'! Kyll' Kunnian kukkula kaikuu, Kun heliäll' helinäll' Helikonin huipullen hyppäät". Näin veisas Virtus; tämän äkkäsi taitava toimen Ja taidon toveri, joka nurisi nurkassa nurmen, Äkkäs sen, meni sinn', ja jos ennen seurasi siivoss' Kyll' salaa ja kauniist', jo nyt jälkiä jättelee julki, Jälkiä jättelee julk'. — Minä vihdoin viidasa viroin.

(Painettu väitöksen kanssa yhteen 1729).

Uuden vuoden toivotus Suomenmaan asujaimille.

'Uns' vuos' alkua käy, — ajastaikanen entinen illall Joutui, ääneti nyt sivu aikain taampana kulkee! Oi! jos ääneti myös olis entiset estehet armon, Niskuritahto ja työ, veriruskiain saastumus syntein, Kalvava kuoleman koi, mato pistävä tunnosa tuimain, Jot' moni siittelee kyll', jost' kuolema kauhea kerkii Ain' yli uusien öin, yli uutten vuotten ja päiväin, Surkiasa tilasa kiinn' se saavuttaa syntisen orjan. Ei täsä välillä käy, ei vuodet, hetket, ei retket, Ei yön synkeys suur', satavuotiset syntiset nukkuu, Jos ei he armon luo sydämestäns kääntäneet itseens. Oi! siis, Jesu, tul' auks, tule armon viimeisill' hetkill', Noudata sieluja viel' käsivarrell', Sankari, vahvall', Nöyrrytä, suo Suomess' Sinun armos saisivat oikein, Jotk' rajarikkona käy, katumukseen kääntyis ja vääntyis, Ett' uskoss' eläväss' ja toivon totisess' hengess' Isoisit armoo ja viel' verihaavas sisälle vaipuis Juur' uudeks elämäks sydämensä nöyräsä hengess'. Jesu, Jesu, tul' auks'! tee valppaaks vartiat armon! Wahvista valppahat myös! Sanas armo Suomesa soikoon! Wiel' voimall' väkeväll' herätettyin kasvata kansaa! Joudu, Jesuni, auks, Sinä voiton ruhtinas hurskas, Sankari suur', soittain joka pilvisä kirkkaana kuljet, Wiimein tuomari täys, vielä kuitenkin armosa runsas Sun veresäs välimies, parannukseen kutsuva kansaa! Sieluin piispa paras, ylipaimen, karitsateuras, Jok' syntein sovinnoks olet ulos antanut itses, Joudu saalihis auks, revi sutten suusta ja vallast' Sun lampais lauma, tule turvaks veresä voittain! Kaksteräisell' miekall' sielut ylösherätä hartaast' Tuimat, nukkunehet! Sinun nuoles teroita tarkaks, Ett' nöyrill' sydämill' Sinun armoas etsisit hartaast! Oi rakkain Jesu, sydämitten virvoitus uskoss', Kallio ja väkevyys, valo, voima ja tuntuva turva, Sieluin suo maistaa Sinun armos etsivä voima, Runsas rakkautes, verihaavais uskosa rauha, Ett perus heill' olis kallions pääll', Sinun askeles hartaast' Seuraisit ain uskoss', Sinun henkes uudesa mieless', Uudesa kans voimass', verihaavais rauhasa runsaass'! Kuultele Jesu ja aut'! Sinull' olkoon kunnia, kiitos, Wiisaus ja väkevyys, Sua kansat kiittävät kaikki!

(Painettu v. 1748).

Gabriel Calamnius.

Kalajoen kappalaisen, Gabriel Calamnius'en poika, syntynyt 1728, tuli Upsalan yliopistoon 1744, maisteriksi Turussa 1754, oli apulaisena ensin Kalajoella, sitten Limingassa, ja kuoli v. 1774. — Toimitti v. 1755 painosta runovihkon, nimeltä: Kokous suomalaisista runoista, joka valitettavasti on kadonnut. Paitsi tätä runovihkoa on Calamnius vielä kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja riemurunon Kustavi III:n syntymästä.

Keväällä tehty hääruno.

Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi! Silloin monta metsämiestä, Somaisinta soidinmiestä, Suksen päällä souteleepi, Ennakolla ennättääpi Metsän eläinten edulle, Soittavaisten soitimille; Silloin kaikki kalamiehet Paatin päälle pyytelevät, Werkot vetehen vetävät, Heinikkohon heittelevät; Silloin kukat kukoistavat,

Wesat puusta putkahtavat, Koko maailma matala Wihoittaapi viljan alla; Mitä kuollunna mataapi, Tainnoksissa talvikauden, Wiimeisetkin virkoavat Madotkin matelevaiset; Silloin linnut livertävät, Äänellänsä ääntelevät, Aivan isolla ilolla Laulelevat laitumilla, Yksin mielin yhdistyvät Kukin kanssa kumppaninsa, Luojan laitoksen perähän Sikiöitä siittelevät.

Kevät keikkuen tuleepi, Ilon kanssa ilmestyypi Meidän ylkämiehellenkin Tänä päivänä pyhänä, Jon' on löynnyt löytykäisen, Metsävuohen mieluhisen, Somaisimman soidinlinnun, Meren kuutin kultaisimman. Silkki sill' on silmälaudat, Korvat aivan konstilliset; Sill' on huulet hunajasta, Leuka lemmestä leveä; Sill' on vihko viherjäinen Kainalossa kannettava; Se on sormista sorea, Warsin nopsa varpahista.

Yht siis pidä pivossasi Tämä saatu saalihisi, Pesä pehkuhun rakenna, Kaunis linna linnullesi, Kuutillesi kultaiselle. Siihen julkinen Jumala Meidän ilmoinen Isämme Siunauksen siirtäköhön, Aina teidän antakohon Onnen ohjissa kävellä, Onnen riemurenkahissa Asti aikahan, ikähän Annostansa aiottuhun.

(Turun Wiikkosan. 1821, otettu yllämainitusta nyt kadonneesta runovihkosesta)

Simo Achrenius.

Syntynyt 1729, Sievin kappalaisen poika, oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli vakinaiseen virkaan pääsemättä. On paitsi seuraavaa hautarunoa kirjoittanut onnentoivotuksen väitökseen ja 'Uudet Hengelliset Runot läsnäolevaisista ja tulevaisista tiloista' v. 1766.

Pietarsaaren kappalaisen T. Wildman'in jälkimuisto.

Nouse kätköstä, kynäni, Kesken kädessä katala, Kirjoittele kiiruhusti, Joudu varsinkin välehin, Koska lähden laulamahan, Murehella muistamahan Mit' on mielessä minulla, Mik'on vaivana valitus.

— — —

Ohoh Tuoni tuimuuttasi, Kuink' on haahmosi kuvattu, Se on muotos muinoinenkin: Sinull' on siivet siniset, Lentokeinot kauhistavat. Wirhiviikatet olalla, Julma raudasta rakettu, Kumma kynttilä kädessä Pimeästi palavainen, Tiimaklasi tiukkuvainen, Jossa vähä juoksematta Lienee pohjassa poroa.

Sinä varmasti vaellat Walkeissa vaattehissa Lumen karvan kaltaisissa Pimeässä piiiloittelet, Astut äkisti etehen, Kanssa varjosi vetäyt, Aina kuljet, kurkistelet, Kaikki tuimasti karistat Poijes maailman menosta, Ulos näistä nähtävistä. Sydämiä sylkyttelet Tahi halkaiset tahallas, Koska kouristat kovasti, Wiileskelet viime kerran. Kasvosi on kalpeaksi, Kauheaksi kaljahtanut, Silmät päähän painunehet, Kallon kaamean sisähän; Kalman haisu haikeasti Nousee nokkamme sisähän, Koska kuljet kuuluisasti, Majoissamme matkustelet.

— — —

Tämän, vainaja vakainen, Tunsit, herra hengellinen, Jok' olet laskettu levolle, Kirkon alle kellistetty; Tiesit kyllä taitavasti, Mik' on muoto mukomalla, Kuinka Tuoni teurastaapi, Kuink' on tuima tullessansa; Waan et pelännyt pahoja, Mustan miehen murhetöitä, Tulit Tuonelle tutuksi Sanassa suuren Jumalan, Ristin kautta karvahimman. Siitä kelvoksen käsitit, Lujan löysit lohdutuksen Wastoin kuoleman kuria, Wastoin valtaa valjun miehen. Annoit itses alttihiksi Tuolle Tuonen Tuomahalle, Astuit paki paattihinsa, Lähdit täältä tahtoisesti, Menit mielellä hyvällä Ulos alhaisest' ahosta; Tuonne tahdoit taivahasen Siellä suloisen sataman Löysit kyllä lempeimmän Uudess' uskon elämässä, Rauhan mansikkamajassa, Kauniin Jesuksen kodissa.

(Painettu 1758).

Henrikki Achrenius

Edellisen veli, syntynyt 1730, oli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. — On kirjoittanut koko joukon runoja ja lauluja, joita löytyy useampia painettuna Lärda Tidningar'issa 1766, Topelius'en Runo- ja laulukokouksessa ja Oulun viikkosanomissa v. 1833. Muutamia löytyy paitsi sitä käsikirjoituksena Kirjallisuuden Seuran tallessa.

Papin Rouville 1:nä päivänä Toukokuuta.

Papin rouvat, papin rouvat nyt taas iloitkoon, koska saavat luottaa, Että kaksi' vuotta Wielä vissiin, vielä vissiin heillä turva on.

Äijät elää, äijät elää, turvan tuottajat! Ei ne rouvat huokaa, Heill' on kyllä ruokaa, Asuinsijan, asuinsijan hyvät laittajat.

Heille riistaa, heille riistaa kasvattavat kans', Aittaan aivan hyvää Tarpeheksi jyvää, Arkun sisään, arkun sisään muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäyy, Eikä maidon mahti, Kellarista sahti Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Wiinan vilja, viinan vilja monta virvoittaa, Oluttakin nähdä Yllyttävät tehdä, Joka monen, joka monen janost' kirvoittaa.

Siis jo, rouvat, siis jo, rouvat, pian vanukaat Äijienne kaulaan Niinkuin rautanaulaan, Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

"Elä kauan, elä kauan minun tukenan'! Paljo multa puuttuis, Sull' jos Tuoni suuttuis, Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan."

(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).

Morsiantanssi.

Piikaparvi paras, Pidä varsin varas, Nyt on pitkä tanssi edessäs. Ota sulles pari! Kyllä tulee vari Ennen kuin on temput kädessäs. Riisu itses supi, Heitä poijes tupi, Keveäksi lyöte, Kun on paljo työtä, Ettet kovin hikois, Liian paljon likois, Wäsymyskin viimein käsittäis.

Morsian jo astuu, — Kyllä raukka kastuu, — Ringin suuren sisään hopulla: Ensin kaappaa Kaija, Sitten sieppaa Maija, Briita, Liisa, Stiina lopulla; Wielä ottaa Anna, Leena ja Susanns, Kerttu, Elsa, Saara, Wappu, Kreetta, Klaara, Kaikki järjestänsä, Jotk' on ringissänsä, Päätökseksi pieni Maalina.

Kun on kaikki nähty, Tämä temppu tehty, Toinen kohta ehtii etehen. Morsian ei säästä, Kruunu poijes päästä Kaunis kääreyypi kätehen: Sitä näytteleepi, Kauan käytteleepi, Silmäns ovat ummess', Korvat kovin lummess', Kruunun tuolle tuopi, Jolle onni suopi Saada sarvi kaunis rekehen.

Sitten alkaa akat, Niinkuin tähdet vakat, Lattialla itsens väännellä, — Siinä ilman taksaa, Kuinka kukin jaksaa, Morsianta kyllä käännellä. Saavat kanssa huutaa, Jos on heillä suuta: "Taas on meille nuori Tullut uusi muori! Terve olkoon tulos Sisällen ja ulos!" Kaikki ämmät yhdell' äänellä.

Nyt se tanssi loppuu, Mutta toinen hoppu Morsianta vielä noudattaa: Kunhan vuosi meni, Tulee vastaan meri, Joka häntä kyllä soudattaa. Wasta käypi keli, Eikä puutu peli, Uuden tansin tuisku, Hyssytys ja huisku. Silloin tussalulla Kyllä saadaan kuulla, Waikka tänä vuonna vallera.

(Topelius, Suomen kansan vanhoja runoja ja nykyis. lauluja, I. v. 1822).

Kristfrid Ganander.

Syntynyt v. 1741 Haapajärvellä, vihittiin 1763 papiksi ja 1766 maisteriksi, tuli 1775 kappalaiseksi Frantsilaan, jossa kuoli v. 1790. Keräeli suomalaisia runoja, sananlaskuja ja arvoituksia, jotka viimeinmainitut tulivat painosta v. 1783. Toimitti v. 1789 kirjan Suomalaisten muinais-jumaloista. Walmisti suomalaisen sanakirjan, joka ei kuitenkaan tullut painetuksi. Kirjoitti jo yliopistossa ollessaan onnentoivotus- ja hautarunoja. W. 1784 ilmestyi 151 hänen suomentamaansa satua, joista 15 runomitalla, ja 1786 mukailuksia runomitalla Korkeasta Weisusta, muutamista David'in psalmeista ynnä parista Hjob'in kirjan luvusta. On myöskin toimittanut pari suomalaista lääkärikirjaa.

Tuhma mies ja Rauta.

Tuli tuhma ja typerä Luoksi raution rotevan, Parahimpahan pajahan, Jossa kuuma hevoskenkä Oli ahjosta otettu, Lattialle laskettuna. Poltti sormensa pahasti, Kengän kiidätti kivasti, Heitti piankin pivosta.

Seppä huusi hullupäälle: "Sinä tyhmä ja typerä, Mikset ensin miettinynnä, Hyvin kokenut kysellä, Josko rauta jäähtynynnä, Josko kuuma taikka kylmä?"

Tuhma taasen vastajaapi: "Mistä tietänen todella Raudan polttavan rumasti?"

Seppä vastasi vakainen: "Kuuma rauta kihiseepi, Jos sen päälle syljeskelet".

Otti tuhma onkehensa, Pani muistohon parahan, Neuvon tämän näppärääisen; Meni konna kotihinsa Jossa vellille vetäysi. Siihen sylki seitsemästi, Eikä se kiehua kihisnyt. Nieli kohta nälkähinen Kitahansa kiehuvaisen, Poltti vatsansa varilla, Wetelällä vellillänsä, Nahan suustansa sivalsi.

Siinä oli saapuvilla Toinen kysyvä toveri: "Mikset outo odottanut Jauhovellin jäähtymistä?"

Tuhma vastasi vihassa: "Minä luulin jo lujasti Jäähtyneeksi julman vellin!"

Toinen siihen sanoneepi: "Mikset höyrystä havainnut Wellii vetelää variksi. Kuss' on savu sakeana, Siinä tuli tupruaapi!"

Tuhma taasen muisti tämän, Juoksi sitten lähtehelle, Joka höyrysi hyvästi, Senpä luuli lämpimeksi, Polttavaiseksi peräti, Koska savusi kovasti. Seisoi sentähden sujotti, Jotta jalkoja jumotti, Odotuksella odotti, Jotta nääntyä janohon, Tahtoi kuolla konna parka, Siitä pelosta pahasta, Ettei polttais poskiansa, Kurkkuansa kalttajaisi.

(Uudempia valittuja Satuja 1784).

Juhana Frosterus.

Paltamon kirkkoherran poika, syntynyt 1720, tuli maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja koulu-opettajaksi Kajaniin 1746, sitten Sotkamoon 1763, jossa kontrahtiprovastina ja jumaluusopin tohtorina kuoli 1809. Paitsi seuraavia runoja ja suurta joukkoa virsiä on hän myös kirjoittanut luonnon-opillisenkin kirjan, nimeltä: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä.

Jumalan Pyhästä Laista.

Tuli tuuli tunturilta, Edomin etelämaalta Paksu pilvi Paranista, Josta tuli tuiskuaapi, Tulen liekit leimahtaapi, Jyrinät ylen jyreät, Pelättävät paukaukset. Oli tuska tuulessakin, Kova kipu kallioilla, Wuoret aaltoina ajeli, Paukkui vuorten patsahatkin, Sinai syttyypi tulesta, Horeb horjuupi kovasti.

Onpi Luoja liikkehellä, Luojan voima vallassansa Ihmisille ilmestyypi. Hänen vaununsa vakava Kulki pilvein kukkuloita Rakehitten rattahilla. Taivas selkeä sakosi Mustan pilven peittehestä, Tiukkui taivahat sadetta, Wesi vuoti viljavasti. Liikkui luodut luonnossansa, Liikkui Luojan liikuttaissa, Kaikkivaltiaan käsissä.

Nämät oli nähtävissä, Mutta eipä siedä silmä Nähdä näkymättömiä. Kuka saattaapi sanoa, Jot' ei ole ennen nähnyt, Eikä kuullut korvillansa? Kuka saattaapi sanoa, Aivollansa arvaella Mitä enkelein esissä, Mitä taivaassa tapahtui, Henkein suuressa hovissa, Kaunihissa kartanossa?

Pyhän Herran palvelijat, Zebaothin sotajoukot, Suuret sankarit sodassa, Kirkkaudessa koreat, Seisoi tuhannen tuhansin, Joukoissansa juontehessa, Tekemässä taitavasti Palvelustansa pyhästi. Helisi heleä torvi Pauhasi pasuunan ääni, Kaikui korvissa kovasti. Pelko pyörrytti parahat, Rohkeimmat raukesivat, Ylimäisen ystäväkin, Jalo tuttava Jumalan, Moses miehistä valittu Tunnustaapi tuskissansa: "Minä vapisen, värisen, Polvet puuttuvat minulta!" Kaikki kansa katsellessa, Katsellessa, kuullellessa, Pyysi pelvossa paeta Kuolemata kauheata.

Minne poloinen pakenet Kaikkivaltiaan kädestä? Eipä turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta, Lain kanteita kovia.

Istui Herra istuimelle, Kiivas Kunnian Kuningas Lakiansa latomahan, Sulki lavean lakinsa Kymmeneen käskysanahan. Puhui selkeät sanansa, Lujat juuri lupaukset, Hedelmät hyville töille; Kovan koston uhkaukset Peloksi pahoille töille.

Nämät vaativat vakaasti Taidon, tahdon, taipumusten, Ajatusten, aikomusten, Kielen, käytösten, tekojen Wiatonta, virheetöntä Puhtautta puuttumatta. Mitäs vielä vilpistelet, Juonissasi juonittelet? Onko vilpissä varoa, Walehessa varjelusta? Tunnusta tuimat tapasi, Paljasta paha sisusi.

Sydämes on syvä hauta Täynnä häijyjä haluja, Kauheata kankeutta, Ylevätä ylpeyttä, Iloittelet ilkeöille, Tavoille tavattomille, Wastoin Luojasi lakia.

Onkos Herra herjennynnä, Waijennut vakaa Jumala, Laskenut lujan lakinsa Meidän mielivaltahamme? Etkös tiedä tähdellensä Tulevas tilin tekohon? Tulet totta Tuonen tullen, Tulet vastoin tahtoasi, Tulet käskyüä kovalla, Koska torvi taivahalta Kutsuu kuollehet kokohon, Herättääpi haudoistansa, Tuopi tuomion etehen; Koska meret mullistuvat, Tuli tuima kaikki syöpi, Woimat vahvat taivahankin Wärisevät, vapisevat. Woivotukset vallan saavat, Parku suusta pakahtuupi, Soisit vuoret vääntyisivät Poloiselle peitteheksi; Mutt' et pääsekään paolle, Kovan kostajan käsistä!

Ei ole turvaa Tuonta vasten, Sinaissa suojelusta Wastoin lain vaatimusta Lain kanteita kovia! Työsi kaikki kaunihimmat Ovat kaikki kelvottomat, Niinkuin huonon hämähäkin Werkko sulle vaatteheksi.

Nyt on vielä armon aika! Matkaa toiselle mäelle, Pyri käänny Golgatalle; Siell' ei ole tulen tuisku, Eikä jylkeä jyrinä. Siellä rauha raketahan Siellä armo annetahan, Jesus joutuu turvaksesi, Päästää pauloista pahoista, Kuolon kauhean kidasta.

(Painettu 1787).

Hääruno.

Lähde luonto liikkehelle Ehdi ehdolla runohon, Wedä virret väljällensä, Että kaikuis kallioissa, Kumisisi kuusikoissa, Kuuluisi Turun tuvissa. Mettä mieleni mehuupi Sanomista sattuneista, Minä laulan metsämaassa, Wisertelen virran luona.

Laulavatpa luodut kaikki, Wirkoovat vilun perästä; Jopa luopui luodetuuli, Kovat puustit Pohjoisesta, Wihaiset vilun vihurit, Koska läikkyi lämmin tuuli, Kilo kiilsi vetten päällä Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista. Silloin joutui juontehessa Linnut meille muilta mailta; Pääskynen pani pesänsä, Wesilintu vieretteli.

Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa. Weden karja kuopastansa, Weden hirmu, hau'in poika, Wetäiksen veden syvästä, Talvimajasta mataapi Rannoille rakentamahan Leikkejänsä lämpimessä, Kätkee kaikki koukkuluunsa, Suunsa tutkaimet terävät.

Metsot mustissa mekoissa, Ukot, uljahat urohot, Nousit vuorten notkelmista, Kalliolla kalkuttelit, Kutsuit kumppanins kokohon. Tulit teirit tanterelle, Kukertivat kuusikoissa, Soitit soilla soitimensa. Pyytkin pyörit pensahissa, Linnut pienet parvissansa Kielten kilvassa kihisit, Wisertelit virsiänsä. Niin he kaikki häitä laittoi Suven suodun suosiossa.

Eipä ihme ihmisistä, Että hekin ennättävät Keskellä kesäsydäntä. Luonnon kaiken kukoistaissa.

Kenpä oikein osaapi Taiten vaimoa valita, Kuulustella kumppania? Joka katsoi kauneutta, Tavaroiden tyttäriä, Pyrki suurehen sukuhun, Se saa sappea sakoksi, Mielipahan palkaksensa. Mutta tuttu Taivahisen, Ylimäisen ystäväinen, Sille Luoja laitteleepi Naimakeinot näppäräiset. Herra tunteepi todella Mitä mielessä makaapi, Kunkin peitetty povessa. Hänpä katsoi kaukaisia, Tulevaiset tutkisteli, Muutoksetkin mielessämme Aikanansa arvaeli; Sitä myöten hän sovitti Omillensa onnenpaikat.

Tai on toimi tutkimatoin, Mutt' on helppo Herran työksi, Joll' on meret määrättynä, Meren pisarat pivossa, Joka veti vaaksallansa Mitan tarkan taivahalle, Weti mitan, pani määrän, Painon niinkuin puntarilla, Pani solmut ja sitehet Tarhan tähtien etehen, Että juoksun jouduttavat, Toinen toista paineleepi, Paineleepi, ponnistaapi. Hänen valtansa vakava Piteleepi pilvet kaikki, Hattaroita hallitseepi. Häll' on tietty tuulen synty, Pohjat Pohjoisen pisimmät, Jolla nostaa nousemahan Meren lainehet lavean, Että laivat lentelevät Silkkisillä siivillänsä. Herra myöskin hallitseepi, Suuntihin sovitteleepi Meidän mutkaiset menomme.

Siis ma toivotan todella Sydämestä syttyneestä: Armot Jumalan avarat Teille aina auetkohon Itse surunkin sumussa Pimeässä Pohjolassa. Onnet olkohon omanne Lukemattomat luvulta, Niinkuin pilvessä pisarat, Niinkuin koskessa kiviä, Alla virran villapäitä. Koska päivät päättynynnä, Ero viimeinen edessä, Herra teidät helmoihinsa Korjatkohon kaunihisti, Sinne teidät siirtäköhön, Kussa iloa ijäti Riemun runsaissa tuvissa.

(Painettu 1764).

Paavo Korhonen.

Syntynyt 1775 Rautalammilla. Oli talon vanhin poika, vaan heitti talonhoidon nuoremmalle veljelleen, sentähden että oli viinaan menevä. Wietti aikansa enimmiten metsänkäynnillä ja kalastamisella. Kuoli syksyllä 1840 kalastusretkellä veneesensä.

Ensimäiseksi hänen runoelmistansa tulivat painetuksi muutamat virret v. 1799. Toisia sekä runoja että virsiä löytyy sekä erikseen painettuna että sanomalehdissä. Walittu kokous tuli painosta 1848.

Talonpojille.

Joll' on oppia otsassa, Sill' on nappia nutussa, Housuissa hopeakello. Kuninkaall' on kultakruunu, Herrat hattua pitävät; Kyntömiehell' on kypärä. Herrat käyvät saappahissa, Toisen vuoron tohvelissa; Wiertomies on virsuillansa. Herran on kädessä keppi, Puhe pulska mestarilla; Peltomies on pelon alla. Herroilla kupera kappa, Syvä säkki mestarilla; Talonmies takana silmin Astuupi aitan ovelle. Joll' on virka pienempikin, Sill' on paita palttinaninen; Palomies on paikkaisissa, Riihenpuija rikkuneilla.

Kuules kuitenkin minua Taitava talon isäntä: Älä suutu säätyhysi, Älä virkahas vihastu, Waikka vaivalla kovalla Maasi mahtihin rakennat, Pidät pellon pehmeänä, Ojit korpia kovia, Wäännät leivän lapsillesi, Ruumistasi raukeaksi, Kun ompi kipeä selkä, Kaikki hartiat hajalla.

Sitä miestä mielellänsä Herratkin hyvin pitävät, Jolta saavat saatavansa, Wähät viemiset välistä, Sille vielä viipymättä Kirkkoherrankin kotona Kahvikuppi kannetahan, Luona lukkarin samaten Aamuryyppy annetahan. Nimismiehet mielellähän Kelpomieheksi kehuvat, Sanovat salituvissa: "Istu nyt, hyvä isäntä, Ota ryyppy oivallinen, Panepa paritsat päälle!" Sille mestarit menevät Työhön ilman tinkimättä, Sille rengitkin rupeevat Ilman paljon pyytämättä, Piiat vielä pyrkimällä Laurinpäivänä paneivat.

Eihän maailma mahissa Pysyisi talonpojitta, Herrat ei herrana kävisi, Eikä mestarit eläisi, Kun ei maata kynnettäisi. Maasta maalima elääpi, Sekä suuret että pienet, Maastapa makeat saapi Maasta vääntyypi väkevät Hapain kaikki hankitahan Kaiken kansan tarpeheksi.

Siis sinä, siveä vaari, Taitava talon-isäntä, Jolla on omasta työstä Tavaroita tarpeheksi, Et huoli hätäillä siitä, Jos herra hevosen kanssa Tuleepi tuvan etehen. Käske kohta kiirehesti Rengin riisua hevonen, Kanna kauroja etehen; Käytä herra kammarihin, Pane pöytähän pötyä; Laita lapsi naapurihin, Rannin vaarille varoitus, Kutsu kanssanne ruualle. Itse istu pöydän päähän, Ota pottu polvillesi, Pidä käessäsi pikari. Sitte haastele hyvästi, Herran kanssa kaunihisti, Tiedustele taitavasti Kaikki yhteiset asiat, Kanssa kaukaiset sanomat. Kun on sitte siitä päästy, Laita saatavat samalla, Panepa paras hevonen Kyytihin kylänväliksi. Maksa palkka mestarille, Rengille rehellisesti; Pidä vaivasten varalla Reisuissa rehellisyyttä, Niin sä astut arviossa Pienen porvarin sivuhun, Kauppamiehen kunniahan, Etkä väärähän vaella, Waikka vanhaksi eläisit.

(P. Korhosen 50 runoa ja 6 laulua, 1848).

Turun palosta.

Pääskynen teki pesänsä, Laululintu laitoksensa, Tälle maalle tultuansa, Katon alle kartanolle; Siinä siitteli sukunsa, Kasvatteli kaltaisensa; Waan ei saanut sille vielä Laulu-ääntä laitetuksi Tällä maalla täydellistä. Otti matkan ulkomaalle Mennäkseen meren ylitse; Siellä nuoret nuotin oppi, Lapset laululle osasi, Kerkeisi keväällä tänne, Aivan äänellä samalla, Emän entisen tavalla.

Saman linnun laatuisiksi Papin pojat pantaneenko, Kun ei koskana kotona, Ikänään isän tykönä Saada niistä saarnamiestä, Menevätä messun töille, Ennenkun etäällä käyvät, Aina aikansa asuvat Akatemian tuvissa. Siellä ne sanoja saavat, Miehet miehiksi tulevat, Astuviksi alttarille, Meneviksi messun töille,

Waan se oiva oppihuone, Akatemia Turussa, Joutui valkean varaksi Tuimassa Turun palossa, Joka siellä seinät särki, Kivimuuritkin murensi, Kaasi kirkon kelloinensa, Torni-uurit urkuinensa, Monta kallista kalua, Jotk' on kaikki kaivattavat.

Kuss' on kulta ja hopea, Kussa vaski, missä rauta, Tina tuhkana vajosi, Posliini kävi poroksi, Lasi lankesi muruiksi. Talot ja talon tavarat, Katupuodit kaikkityyni Tässä täysineen menivät, Nousivat nojassa tuulen Pilven mustan muotoisiksi, Alle taivahan tasaisen.

(Samasta kirjasta).

Nimismies Kokista.

Ruunun Kokki, Jämsän Kokki, Rautalammin Kokki, Reikänuttu, paikkapöksy, takkukarva takki. Kokki, joka kypsen kysyi, kypsen kyllä tiesi, Kypsen tehdä taitamatta, kypsen kyllä löysi. Kokki, joka koiran juonet kaikki kyllä tunsi, Kokki, joka koplotella miehen taskut taisi. Ruunun roisto, Jämsän jättö, kovan onnen Kokki, Rahan kurri, velan herra, koko tämä Kokki. Monen miehen mieltä myöten teki tämä Kokki; Jolla oli, siltä otti, peijakas kun petti. Siinä armo sekä hirmu rinnatuksin pantiin, Että aivan äänetönnä iso aika oltiin; Kaikki perhe pelästyypi: "Mitähän nyt tehdään!" — Kokki kovin vihastuupi: "Kyllä se nyt nähdään!" — "Älä suutu, hyvä herra, kyllä minä annan, Kun ma katson kassojani, tasan tässä pannaan". Heti kohta kestinkihin ukko akkoinensa Kutsuttihin kirkkotieltä, vanhin poika kanssa. Eipä Kokin kestingissä haihtunut miehen hattu, Se ol' harva viinaryyppy, joka siellä sattui; Piti viedä viinakannu, josta suuhun saatiin; Kuiva oli kahvipannu, mitäs sille taittiin. Wiekää, veikot, velkakirjat, kyllä Jaakko jaksaa; Yhtähaavaa saatte rahaa, Kokki kaikki maksaa. Ettei Kokki, velan herra, paljoutta pelkää! Weitset, piiput, viinaryypyt, kaikki hän ne maksaa, Säkit, kontit, pytyt, saavit, tämä velkasaksa; Woit ja talit, kenkäparit, vaikka mitä otti; Palsarin se poikinensa ottamassa voitti. Tämä Kokki, Kokin poika, Kokin koulun käynyt, Konstillisen Kokin mahdin koulusta on tuonut. Jämsän joki, Rautalampi tämän Kokin tietää, Ettei tämä kokki ole, joka puuron keittää. Kokin pitää pitäjätä ahkerasti ajaa, Kerustella keittämistä, särvintä ja suolaa, Muuta kanssa kaikellaista, josta soppa syntyy; Kokit ei ne paljon puista, keittohon ne tyytyy.

(Samasta kirjasta).

Laulu ja viina.

Löytyypi kultaa kupiksi, Jos talonpoika tahtoo, Hopiata housun napiksi, Ken kaluksi sen kahtoo; Löytyy myös sanoja virsiksi, Kun etempätä etsii, Ja laitteleepi lauluiksi, Runoiksi tehdä viitsii.

Waan aina tulee varoa Ne monet väärät värsyt, Ettei laki sua sakoita Ja pane pahat reisut; Niin saatkin laulaa helistää, Ett' oikein seinät soipi, Olutta juoda välistä, Kun kallo kantaa voipi.

Se mielen tanssiin taivuttaa, Myös antaa vähän voimaa; Kyll' uni muuten saavuttaa, Jos välill' ei saa hoivaa, Ja tekin, neidot naitavat! Myös olette yhtä taitavat, Jos itse vähän juotte.

Miehellen ei tuo mitään tee, Jos ryypyn, kaksi ottaa, Waan kolmas mieltä koittelee Ja neljäs älyn voittaa. Wiinast' ei tule viisaus, Kun sitä paljon ryyppää, Waan kevyt mieli, kerkeys, Sen kanssa olla pyytää.

(Samasta kirjasta).

Jaakko Juteini. (Judén).

Talonpojan poika Hattulan pitäjästä, syntynyt Heinäk. 15 p. 1781, tuli v. 1800 yliopistoon. Aikoi tulla papiksi, mutta luopui sitten uskonnollisten epäilysten tähden siitä aikomuksestaan. Haki v. 1810 Hallitusneuvokunnan suomentajan virkaa, mutta ei saanut, sentähden että hänen oikokirjoituksensa poikkesi tavallisesta. Pääsi 1813 majistraatin sihteeriksi Wiipuriin, josta virasta otti eron 1840, ja kuoli Kesäkuun 20 p. 1855. On toimittanut Suomeksi suuren joukon runovihkoja sekä muutamia suorasanaisiakin kirjoja. Ruotsinkielisistä on mainittavin 'Tankar i varianta ämnen', joka viimeinmainittu jumalattomana julkisesti poltettiin. Hänen kuoltuansa tulivat kaikki suomenkieliset teokset uudestaan painosta 9:ksi vihkoksi kerättynä.

Panettelijalle.

Poika, älä panettele Wirkamiestä vikain tähden! Jos ei joskus opettaja Tietä taivahan osanne, Eikä olis oikeuden Tuntoakaan tuomarilla, Harvoin sinä suutarilla Näet kengät kelvolliset, Puukon parahan sepällä.

(Pilakirjoituksia 1816).

Peruukista.

Menot, muodit muuttelevat Itseänsä ihmisillä; Tapa hyvä, tapa huono Aina vaatii vaihetusta Maassa monella tavalla. Näinpä poistuivat peruukit Peittämästä paljaspäitä, Hartioita hautomasta; Mutta tukat muuttumatta Säilyvät nyt säästyneinä Niskaluilla niiden miesten Halpain, jotka halajavat Ilman aikoja isoilla.

(Pilakirjoituksia 1816).

Almu.

"Eikös mahda majakunta, Paitsi palkkaani virassa, Antaa almua minulle?" Kysyi lukkari lujasti Lukijalta läksyänsä, Huoneen taulua tavaillen.

Kohta lukija kokoopi Ajatukset ahtahatkin, Wastajaapi vakaisesti: "Kerran kuulin kirkkoherran Sanelevan saarnassansa Tuosta taulusta totuutta,"

"Ettei suuta sidottaman, Pidä härän hännällisen Riihen työssä raskahassa. Herra, vieläpä vähemmän Saapi sulkea siteellä Suuta härän hännättömän, Joka ammuu ahkerasti!"

(Pilakirjoituksia 1816).

Eeva.

Naiset Eevan ensimäisen Elämätä Kyllä moittivat monasti, Että otti oksan alta Omenaisen, Jolla jäähdytti himonsa. Waan ei tutki tyttäremme Tapojansa Itse tarkalla tavalla; Moni täällä täysin kourin, Kahmaloonsa Ompi oksatkin kokoillut.

(Ajanviete 1817).

Aatami.

Asia on Aatamista Aikanansa, Jota syyttelee jokainen, Että heitto hempeänä Hedelmälle Otti omenan akalta. Mutta näin on meno meillä Maassa vielä: Harva hillitsee himonsa. Jos nyt joku vaimon vesan Waarallisen Toisi ehdoksi eteemme, Että olis omenainen Otettava, Puussa killuva punainen, Kyllä näkis kaikki kansa Kohdastansa Luonnon heltyvän lujankin.

(Ajanviete 1817).

Juomalaulu.

Janon juoma sammuttaa, Janottakin juoda saa Kuivakaulainen. Poikajoukko, laula, juo! Makea on malja tuo Waahtoharjainen.

Olut voiman vahvistaa, Kannu kestin kaunistaa Lorutessamme. Riemu rinnat ylentää, Waivammekin vähentää hurratessamme.

Joskus jalo Suomi suo, Että poikajoukko juo Ämpäristäkin. Älä käänny nukkumaan! Saata kannu kulkemaan Nääntyneenäkin!

(Pilakirjoituksia 1816).

Laulu elämän nautinnosta

Luonnon suuren lapsukaiset avaruuden alla, Nauttikaamme elämätä iloll' ihanalla! Pois, pois karvaus! Wältä, veikko, huolet! Pois, pois valitus! Taita tuskan nuolet!

Rakkaus on tuskan alla rinnassamme täällä Aina niinkuin päivänpaiste syksyisellä säällä. Pois, pois vihainen Wäliltämme vaino! Pois, pois salainen Kateuskin kaino!

Ilon aamu autuas on nytkin alkavainen, Riemun päivä ruskoittaapi kaunis, koittavainen. Pois, pois turmelus! Hyvä hyvin käytä! Pois, pois huokaus. Toivell' onni täytä!

Kaunis, niinkuin kuutamolla kuljeskellessamme, Onpi toivo, sielun valo, vaelluksessamme. Pois, pois epäilys Erhetyksen yöstä! Pois, pois pimeys Tunnosta ja työstä!

Kyllä kalma ennustaapi, ettäs olet multa, Että kaikki katoaapi, kauneus ja kulta. Pois, pois kuitenkin Kuolon pelko peitä! Pois, pois pikemmin Murhe musta heitä!

Missä lienee muuttumatta olo maamme päällä? Tyytyväisyys onpi vasta onnen täyte täällä. Pois, pois viipyköön Murhepäivä meiltä! Pois, pois pysyköön Itku ilon teiltä!

(Waikutuksia 1816).

Kaarle Aksel Gottlund.

Syntyi Helmik. 24 p. 1796 Ruotsinpyhtään (Strömfors) kappelissa, josta kuitenkin jo hyvin pienenä muutti Juvalle, mihin isä tuli kirkkoherraksi. Tuli Turun yliopistoon 1814, mutta meni 1816 Upsalaan, ja vaelteli 1817 sekä 1821 Ruotsin ja Norjan suomalais-saloissa. Palausi 1834 kotimaalle, jossa 1839 pääsi Suomenkielen lehtoriksi Helsingin yliopistoon. Siinä virassa elää vielä nytkin.

Hänen suomenkielisistä teoksistaan ovat merkillisimmät: Otava I, II 1828 ja 1832, Runola 1840, runokalenteri Sampo 1845, sanomalehdet 'Suomalainen' 1846 ja 'Suomi' 1847-49, ynnä Fredman'in lauluja ja loiluja I, II 1863, 1864.

Kedolla.

Kosket pauhaavat, Linnut laulavat Kauniilla äänellä keväällä; Kaikk' on soreat, Kaikk' on koreat, Kaunis on kedolla kävellä. Lähteet läikkyvät, Lehdet leikkivät, Kukin on iloinen itsestään; Kukat kullassa, Madot mullassa Tuntevat tulen jo sisästään.

Tulkaa veikkoset! Suomen neitoset Kauniiksi päätäns jo koristaa, Kukkas-sangoilla, Ruusupannoilla Tahtovat teidätkin kaunistaa. Kukat väilyvät, Helmet häilyvät Heidän kauniilla kauloillaan; Tyttöin parvessa Soitan sarvea, Aloitan päiväni lauluilla.

(Otava I 1828).

Toivotus.

Kuules, mun kultani, Ainoa armaani, Maikki on marjassa, Lehmäin on karjassa. Min nyt uotan Ja toivon ja luotan, Ettei mun sormeni soittaisi suotta. Woi minun kultain Kun katosit kauas, Wiivyit niin viikon kuin oisit jo haudass'. Käänny nyt jälleen Ja joudupas väleen, Tule, mun tuttuni, tyköni jälleen!

Halata soisin, ja Antava oisin Suloista suuta niin Paljon kuin voisin; Antaisin suuta Ja antaisin muuta, Jos tulet tänne kun huiluni huutaa. Mansikkamarjain Ja koirain ja karjain, Kaikki ma annan ja sinullen tarjoon! Juustot ma annan. Ja kannulla kannan Makeimman maidon kuin pöydälle pannaan!

(Samasta kirjasta).

Juomalaulu.

Jos oisi viinaa saavikin täys, Tarttuisin korvahan kohta; Kuulespa, kultainen, — tottapa käis, Syntyisi siitä jo ottaa. — Nelin ryömyisin maattaisiin siin', Hampailla pitäisin saavistain kiin'. Jos oisi viinoa saavikin täys', Tarttuisin korvahan kohta.

Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa; Kaikinpa voimin ma ottaisin kiin', Nostaisin tuota kuin santaa. Mieltyisin, veikkonen, osuudellans — Laulellen tanssisin korennan kanss' Waikka ois raskas kuin rautakin, niin Huokea oisipa kantaa.

Empähän laskisi lähellekään, Ei likitienoille ketään, Sulkisin portin ja jos jonkun nään, Piiskalla joutuisin hätään. Jokapa tohtii, niin — tulkohon vaan! Tottapa korennon käteeni saan. — Empähän laskisi lähellenkään, Ei likitienoille ketään!

Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin', (Karhuna monikin konttaa) Jos satais saavihin, taivaastakin, Peikkoja vaikk' miten monta — Niin heitä piiskaisin, ajaisin pois, Antaisin kyydin, jos saavistain jois. Niinpä, kuin herra, ma eläisin siin' — Karhuna monikin konttaa.

(Fredman'in lauluja ja loiluja I).

Abraham Poppius.

Syntynyt 1793, kuoli kesäk. 19 p. 1866 kappalaisena Juvalla.

Koko joukko hänen runoelmiansa löytyy Arvidson'in toimittamassa "Oskyldigt Ingenting", joka annettiin kesken vuotta kielletyn 'Äbo Morgonblad'in sijaan tilaajoille, ynnä muissa sanomalehdissä.

Kukkasen taivas.

Oli se kaipo kukkasella kaunoisella, Waippakorvalla valitus, Ettei häntä lentäväksi Luoja luonut, Eikä suonut soittajaksi; Ettei kieltä kimalaisen kukka saanut, Jolla maistaisi mesiä; Että itse iloitsisi, imeksisi Hyvän henkensä himoja. Waanp' on Luoja lausununna, luotuansa, Kukan korvahan korean: Kun sun neitonen näkevi nuorukainen, Sulhaselleen säilyväinen, Niin sen silkkisiivillänsä, sinisilmän, Näet lentävän lähelle. Eipä lintu lentäväinen liukkahampi Kuin se neito nurmen päällä, Eipä perhonen pikemmin pakeneva Kuin se tyttö on tuleva; Eipä lumi varvikossa valkoisempi Kuin sen käs' on kaunokainen. Niinpä tulet tyvestäsi taitetuksi, Nouset neitosen nisille. Eipä taivas täydellinen täytelämpi Nuoren rintoja Rikiinan; Eipä mesi mehiläisen mehuisampi Kuin on huulet Hilturilla.

(Arvidson'in 'Oskyldigt Ingenting'issä 1821).

Punnittu Amor.

"Nyt mä kerran koitan, Kosk' on tässä puntar', Miten painat kunnar', Jonka tuskin voitan?" Lausui neito muinen, Lieto, naurusuinen.

Waakapuulle laittoi Afroditen lapsen, Wastapainoks hapsen Palmikosta taittoi: Hapsi maahan sousi, Amor ylös nousi.

"Raskas on kuin lammas Joka karva mulla! Miss' on paino sulla, Pieni irvihammas? Eikö voima aina Wäkevässä paina?"

Tyhjän olla antoi Toisen vaakalaudan, Sitäp' ilma kauan, Joss' ol' Amor, kantoi; Hän lens' päällä ilman, Käänsi neiden silmän.

Neito päätä viskoo Ihmetellen: "Kas! kas! Povessa niin raskas! Sua, sisalisko, Kenpä taisi luulta Keveemmäksi tuulta?"

Wielä koitti kerran Sinisiiven kanssa; Perhokin painollansa Woitti pienen herjän! Hän liekkui vaakapuulla Ja nauroi, sormi suulla.

(Sanansaattajassa 1833).

Laurin saalis.

Kerran kysyi Kyprialta, Hengeltä hempeyden, Erospa emoltansa: "Saisinko ma kerran käydä Pohjan kansat katsomassa, Millä lailla miehet siellä Sekä emännät elävät?"

Äiti ääntääpi hänelle: "Pakkanen paahtaapi, Poikani, Pohjan mailla, Siellä jääksi jähmettyisit. Jahka kevät kerkiääpi, Joudat mennä joutsenien Johtomiesnä juonen kanssa."

Alkoi päivä Afrikassa Waivata varilla; Lähestyi Lämpölässä Matkalinnun majan muutto. Läksi joukko joutsenia, Joiden kanssa kaitsijaksi Lapsen laittoi äiti kaunis.

Evästetty emältänsä Hemmuilla, heluilla, Wyötetty suosinvyöllä, Tuli poika Pohjan maille. Tahtoi siellä talvellakin, Wilullakin viekastella, Mutkaellen muotoansa.

Oli Lauri laitellunna Lankoja laduille, Risuihin rihmaksia, Oli pannut pajatsimet Waskisihin valjaisihin, Oli raidat raudoitellut, Kultaellut kuusamikot.

Charis kyyrymöisillänsä Puikkiipi puistossa; Kuristi kurelanka, Siirsi surma silmukkansa Pienen herjan hengen päälle, Että luuli lumiseksi Jänöksi jähmettyvänsä.

Kurkku kurjalla kähisi: "Kypria, kylmästä Avita armotointa! Neittä kolme neuvo tänne Poloiselle Pohjan maalle! Charis kaunoinen pelasta Karjalaisen kattilasta!"

Kuuli Lauri kuikutuksen Koipesi kotoa, Kiljaista kimmautti: "Laukkaa juoksen langoilleni! Jop' on totta toisen kerran Käynyt näätä käntällensä Tahi suurempisukuinen!"

Wäärin polvin ponnistaapi Suksilla suoremmin Pyynnille pyssynensä, Tullen kammahtui kun katsoi: "Ihme! Kumma! kuka tässä? Poika kaunis, kahden vuoden, Tapioltani tapettu!"

Kaappajaapi kainaloonsa, Laukaisi lankansa; Sieppasi silmukasta Helmalapsen hermottoman. Suukosteli surmattua Polvillansa porkan päällä, Sadatellen sallimusta.

"Niinpä, Luoja, loit minua Ikuiseks itkuksi, Syypääksi syyttömästi! Mikä tulleepi minulle Muu kuin kauhea kadotus! Woi jos vielä virkoaisi, Kun ma koittelen kotona!"

Pisti pienen konttihinsa; Päinehen, päivineen Sopikin solkenahan. Siellä herjäkäs herähtyi Äitelistä äimyksistä. Nuolen tuskaa tuottavaisen Laurin laukaisi lävitsen.

Sitten naiset naimattomat Taivutti talossa Rakkauden rahkehia Ottamahan olkapäille. Povet poltteli pojilta, Wäänsi mielet miehiltäkin Nurin narin narrin töihin.

Senp' on Lauri langoillansa Sairauden saattanut, Poloinen poika parka! Itse istut akkunassa, Yli öitä yksinäsi; Kasvot kuuta katselevat, Ajatus on Aunen luona.

(Sanansaattaja 1833).

Kaarle Saksa.

Suomussalmen kappalaisen poika, syntynyt 1796, tuli Yliopistoon 1815, ja kappalaiseksi Suomussalmelle 1822, kirkkoherraksi Hyrynsalmelle 1848, kuoli 1849.

Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useampia Turun viikkosanomissa 1827, Fortell'in lauluvihkossa "Koottuja suomalaisia lauluja" 1828, Oulun viikkosanomien ensimäisissä vuosikerroissa ja Lönnrot'in Mehiläisessä.

Rakkauden huokaus. (Ruotsista.)

Kun silmäät, salauvat Mureeni murtavat; Kun naurat, kuvauvat Taivaat toivottavat.

Silmäni sulollansa Kauneuttas katselee, Waan varoin nähtävänsä Petellä pyytelee.

Usein mull' unessa Kuvailee kasvosi; Waan uni on ohessa Ja mennyt muotosi.

(Turun viikkosan. 1827).

Joutsen.

(Runeberg'in mukaan.)

Periltä ruskopilvien Kun joutsen iloissaan Wajosi luokse vesien, Hän lauloi tullessaan.

Hän lauloi: "kevät kaunis on, Niin kaunis Pohjanmaan; Sen päivä pitkä, suruton Ei yötä muistakaan!"

"Siell' suovat koivut, pajukot Niin majat suojaiset; Siell' lystit uida aallokot Ja lahdet kultaiset."

"Siell' on niin hertas, suloinen, Kun siell' on kultani; Siell' onkin rakkaus kotoinen, Siis sinne haluni."

Näin kulki, salmi salmelle, Se joutsen Pohjolaan; Ja poven kullan povelle Hän käänsi, lauloi vaan:

"Ah! jos en ilomesiä Ijäti maistanut; Oon uinut Pohjan vesiä, Hyväillyt, laulanut".

(Oulun viikkosanomissa 1834).

Inkerin valitus.

(Tegner.)

Syys on ja yö, Aallot ne myrskynä laivoa lyö; Kuitenkin ois hupa kuolla Ulkona tuolla.

Kauan ma näin Purjeen, — nyt poikkesi läntehen päin; Autuas hän jok' on veillä, Frithion teillä!

Aaltonen, oh! Ellös sä nouse, jo viet kovin, jo! Loistakaa, tähtyet taivaan, Retkille laivan.

Keväillä, hei! Jälleen hän saapi, vaan Inkeri ei Nää sitä, vastaan ei juokse kultansa luokse.

Multahan maan Raukka on riutunut rakkaudestaan, Näin yhä kuihtuva kurja, Weljien orja.

Haukkanen, sun Heitti hän hyväilläkseni mun. Woi, mitä antava oisin, Sulle nyt toisin.

Siipesi sai Lemmetär muinen — ja lenteli vai Sulhoaan etsien harras, Mailmoilta marras.

Ei mua vois Siipesi pienoiset kantoa pois; Tuonelta lentimet oivat Saan ma — ne voivat!

Kuoltuani, Frithioa tervehdi, lintuseni, Ja aina, kun itkeepi kulta, Tervehdi multa!

(Mehiläinen 1836).

Eerikki Ticklén.

Pyhäjärven kappalaisen poika, syntynyt 1794, tuli yliopistoon v. 1815, kappalaiseksi Kärsämäelle (Pyhäjoen pitäjää) v. 1824, ja kuoli 1827.

Neidon valitus.

Eipä mene mielestäni, Eikä muistosta murene, Armias ihana aika, Jona lasna lauleskelin, Pikku piikana visersin, Ilolla ihanan linnun, Leipojaisen leikitsevän Tuolla pilvien povilla, Wapahana, vaivatoinna.

Wapaa vaivoista sydämen Tuudin ennen tuulen lailla, Kiidätin kipunan lailla. Lensin lehtenä lehossa, Perhosena pyörtänöillä; Mehun maistelin makean Kukan kultaisen kupista, Hopealta hohtavasta.

Murehille muukalaisna Ilona istuin aholla, Mehumiellä mättähällä, Istuin kukkana kedolla, Lempeästi leikitellen Suloisten sisarten kanssa Tyvenesti tuuditettu Tuulen hengeltä tulevan Metisestä manteresta.

Levon kuvana levolla Nukuin nurmilinnun lailla; Rauha rakkahin rakensi Sijan sivuuni suloisen, Eikä uhkannut uneni Waivalla valkenevaisen Päivän, pahoilla suruilla Sydäntä nyt suitsuvaista.

Mikä nyt juoksi mieleheni? Mikä aivooni osasi Aivan ankara ajatus? Mikä syttyi sydämeeni Tuli ennen tuntematon? Äitin mulle äännettyä: "Jo nyt vuotta viisitoista Kohta, pikku piikaseni, Olet jättänyt jälelle!"

Nousi nousulla nisäini Suitsu outo sydämeeni, Huoli uusi huivin alle Povehen pullistuvahan. Niin on tukala tuvassa, Mieli raskas manteressa, Ei ole lehdossa lepoa, Eikä onni oksapuiden Asu mustan varjon alla. Waiva vaivuttaa levolle, Waiva vaivaapi uneni, Uuden päivän paistehelle.

Tuolla syteevi sydämen Peitetyissä pohjukoissa Tuli toivon tuntematon Tuli syteevi tukala, Jot' en saata sammutella, Enkä raski raiskaella. Tuonne kiiruhtaa kivasti Kaikki kieleni tarinat, Yksinäni ollessani, Tuonne aivoni ajatus, Tuonne suosio sydämen Toivon poluille pimeän, Ahtahille aavistuksen, Sydämelleni suruisten, Sydämelleni suloisten.

(Topelius Wanh. run. II 1823).

Jaakop Heickell.

Syntynyt Saloisten kaupungissa 1779, oli kruununvoutina Torniossa, ja kuoli 1840. On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun viikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin.

Tyhmäsen Elämäkerta.

(Kellgren'in mukaan)

Nyt, miehet, kuulkaa korvillanna Tuon Tyhmäs-vainaan elämää. Jos ei se ikävätä anna, Niin joku taitaa hymähtää.

Hän syntyi tavan kurjan jälkeen Juur' alastonna maailmaan; Waan puutos loppui hältä melkeen, Kun pääsi käsiks tavaraan.

Kun piennä oli poikanen, Niin hoiti häntä ämmä Naakka; Hän taudin sai, — vaan voitti sen, Ja eli sitten kuoloon saakka.

Hän, luonnostansa lakea, Ei ollut paha tuskaumahan; Jos sattui joskus suuttumahan, Niin taisi olla vihassa.

Se virhe hällä nuorempana, Ett', ennen mieheks tultua, Hän oli poika kutjana; Se katos poijes vanhempana.

Ei ketään kadehtinut hän; — Jos karsasteli niinkuin haukka, Ei sitä sovi syyttämään, Kun oli karsosilmä raukka.

Hän oli pystö vartalolta, Siis luultiin häntä ylpeäks; Waan moite käypi tyhjäks, Kun oli keno kasvannolta.

Hän tilkan otti mielellänsä, Waan väsyi turhaan lorinaan, Ja haasti harvoin niellessänsä, Waan nieli aina juodessaan.

Ei juomingeissa kerjennynnä Hän mainioksi ollenkaan, Kun aina pyöri päihtynynnä, Jos vaan hän joutui juopumaan.

Hän ristiin, rastiin kirjoitteli Ja jaaritteli tiheään; Jos runo loruks pyörähteli, Ei loru runoks ikänään.

Myös sanoissansa aina varoi Hän sekaannusta pimeää, Ja sanoi, kun hän niitä haroi: "Sen selvempi jos selkeää!"

Jo nuorna äijän oppi karttui, Niin että saarnas kerran kans; Waan lyhyt oli saarnassans, Kun ensi sana suuhun tarttui.

Jo hätä olis ollut suuri, Jos joku toinen joutui näin; Waan hänpä kääntyi toisinpäin, Ja päätti saarnan siihen juuri.

Hän usein näki matkoillaan Kuin viisahasti Luoja laati Myös siinä että kylät kaati Hän virtain vierin juoksemaan.

Myös sanoi hän: "Jos Savoon vienee Sun tiesi, niin sä siellä vain Syöt herkutellen parahain, Kun laukussasi hyvää lienee."

Hän haasti aina hyvin tarkoin Myös kaikkein luotuin laadusta, Ja merkillistä kerran, vartoin, Hän puhui krapuin luonnosta.

Kun kravut pa'assa soristelit, Hän ratki puhkes itkemään, Ja sanat suusta purskahtelit: "Nuo raukat kuolit eläissään!"

Hän raamattua lueskeli Jo vuotta kolmekymmentä; Waan vähän vielä ymmärteli, Mit' eivät muutkaan ymmärrä.

Näin antoi aika neuvon hän Niin valtataitohon kuin muuhun: "Jos miel' on lehmää lypsämään, Niin anna hälle ruokaa suuhun!"

Sen neuvon siveyden teille Hän antoi kumman eläissään: "Se käytös, jost' on häpy meille, Ei kunnioita ketäkään".

Hän piti rohki ollessahan Myös oman uskon mielessään: Hän uskoi päivän paistamahan Ja silmän luodun näkemään.

Ja vaikka aina eli varoin, Niin joutui kerran sanomaan: "Jos varast' auttoi valo harvoin, Niin sokeaa ei milloinkaan!"

Tuon sananlasku oli soma Edusta vapasukuisen: "Ett' ansiokin ihmisen Ei ole muu kuin hänen oma".

Jos raha-asioissa kaipaat Myös neuvoa, niin Tyhmänen Se neuvoi näin: "Jos paljon lainaat Niin paljon velkaut poloinen!"

Nyt tyhjään tutkit sinä kanssa Sun sielus sijaa, veikkonen! Jo aikaa sanoi Tyhmänen: "Se piiloittelee piilossansa!"

Nyt irvistellään lääkäreitä, Ja oppi heiltä soimataan; Hän sanoi: "Onpa hyvä heille Se keino, jos ei muillekaan!"

Jo parkui moni ihmisparka, Kun hänen työtään moitittiin, Waan Tyhmänen ei ollut arka, Kun muita kuinkin soimattiin.

Ei veisannut hän juuri parhain Waan este siihen oli se, Kuin kirkossamme kuulemme, Jos virren nuotti menee harhain.

Jos häntä Piuvi-pelissä Ei oikein mestarina pietty, Niin syynä oli välissä: Ei siitä silloin vielä tietty.

Jos oli orja taikka nainut, Hän piti yhtä halpana, Ja avioliiton parhaana Sen, jost' ei totta tulla tainnut.

Se jolla halu hyvä lienee Wiel' ylempiä oppimaan, Se viisaan miehen sanat tiennee: "On paras elää ollessaan!"

Hän pani kerran majassansa Kuin muutkin maata terveenä, Waan aamull', aivan kylmänä, Hän nousi ylös kuoltuansa.

(Oulun W. sanomissa 1829).

Pietari Ticklén.

Eerikki Ticklén'in veli, syntynyt 1792, tuli yliopistoon 1811 maisteriksi 1823, opettajaksi Haminan kadettikouluun 1824, konrehtoriksi Ouluun 1825, kirkkoherraksi Östermarkkiin 1829, provastiksi 1836, Wesilahden kirkkoherraksi 1838, kuoli 1838. Hänen runoelmiansa löytyy Oulun Wiikkosanomain parissa ensimäisessä vuosikerrassa.

Laulajat.

"Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia! Minä sanelen sanoja, Minä lauluja latelen, Ett'et ole semmoisia Kuullut ilmoisna ikänä. Laulan lapset laulajiksi, Laulan tyhmät tietäjiksi, Laulan tulen pakkaseksi, Pakkasen tulen väeksi, Kivet halki kankahalla, Poikki petäjät mäellä, — Tule kansa kuulemahan Ennen kuulemattomia!"

Tällä lailla laadullansa Lauloi kerran laajaleuka, Suurisuinen pöyhisteli. Mitä miehiä nimeltä, Oliko Ruotsin rohkioita, Waiko Saksan sankareita, Sit' en sano surmakseni.

Lauloi pieni lappalainen, Hyräeli hyinen poika Nuotiolle noustuansa Hangen kylmästä kylestä.

"Mitäs laulat lappalainen, Poika hyinen hykertelet?" —

"Laulelenpa lystikseni, Omaks hyväksi hykerrän; Niinp' on minun mielestäni, Ett' on lintu leivonenkin, Waikk'ei huua huuhkajana, Eikä karju kaakkurina!"

(Oulun Wiikkosanomissa 1829).

Leivoselle.

Missä viivyt, leivoseni? Etpä joudu ensinkään Tänä vuonna, kultaseni, Mieltä mielistyttämään;

Aina ennen ennättelit Talven huolet huojentaan, Etelästä lennättelit Myrskyn muistot poistamaan.

Kuulin kieles visertävän Ilman alla aikanaan: Näinpä päivän ennättävän Kukkasia kutsumaan.

Kukat kutsui hettehistä Kaunihisti loistamaan, Weti vedet lähtehistä Juoksussansa joutumaan.

Laski pienet lattialta Kartanolla juoksemaan, Venehetkin valkamalta Vetten kalvot kaivamaan.

Laski karjan kartanoista Kujan päähän kulkemaan, Lammaslaumat karsinoista Tanhualla tanssimaan.

Kyll' on taasen tavallansa Aurinkomme alallaan; Mutt' on kolkko kulussansa, Kylmä vielä valossaan.

Missä viivyt, leivoseni? Sinua se vuottanee! Tultuasi, kultaseni, Huolet talven huojennee!

(Oulun W. sanomissa 1829).

Lapsellinen lapsenlaulu.

Nuku, nuku, lapsukainen, Levähdä levon ajalla! Wiel' on tyven tuuditella Satamassa suojaisessa; Eivät huolet herättele Äitin helmassa hyvässä, Eivät viettele valehet Isän polvella iloisen. Mutt' on myrsky kuuluvissa Meren mentävän selällä. Jo on aalto näkyvissä Suulla sataman suloisen. Minä laulan lapselleni, Ettei kuuluisi kohina, Eikä hyöky herättäisi Huolten pahalta perältä.

Nuku vielä, pienoseni! Wiel' on lepoa vähäisen, Wiel' on äiti laulamassa Lapsen kätkyen sivulla, Wielä isä katsomassa Kotikartanon kaluja. Mutt' on selkä soudettava, Kerran mentävä merelle, Joll' ei tunnu toisen jälki, Eikä entiset johata. Oman onnesi nojassa Kiikut siellä sinne tänne, Menet myrskyn vietävänä, Tuulen tuuditeltavana, Huolten henki purjehissa, Walehen väki perässä. Waan on tähti taivahalla Wiitta kirkas kiiltämässä, Sitä silmällä pitele! Jos sen pilvet peittäisivät, Pahan ilman pauhatessa, Eli valhe viettelisi Hahtes harhalle polulle, Taasen ilman ylettyä, Hattaroitten hajottua, Käännä kulkus oikeahan, Keulasi matkan mukahan, Ettäs sinne ennättäisit, Pääsisit pahasta säästä, Mihin on isäsi mennyt, Äitis ennen ennättänyt.

Siellä nukut nurmen alla, Levähdät väsyttyäsi, Meren mentävän takana Tuolla puolen pahan salmen. Siellä Tuoni tuudittaapi, Lepo laulaapi sinulle: "Nuku, nuku nurmen alla Levähdä väsyttyäsi! Kyllä Herra herättääpi Luodun lapsensa lovesta Isinensä, äitinensä Paremman elon ilohon, Kussa virret viisahammat, Laulut laitetut paremmat"

Nuku, nuku, lapsukainen, Levähdä levon ajalla!

(Oulun W. sanomissa 1829).

Klaus Juhana Kemell.

Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827, toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.

Lohdutus Haudalla.

(Mukaelma.)

Suista surus, kaipaukses, Itkus vaikein! Muista ett' on valitukses Turha! Haikein Murhe ei se mitään auta Eikä eronnutta sauta. Ei se tule enää, ei! Jonka Tuoni täältä vei.

Liha kaikki lankeaapi Niinkuin kukkanen; Neitosesta eroittaapi Surma sulhasen, Nuorukaisen harmaapäästä, Ei se imevääkään säästä, Jot' ei äiti hautaan sois; Morsiamenkin tempaa pois.

Liha kaikki kerran kaatuu Niinkuin heinänen; Mainen maaksi jälleen maatuu, Mutt' ei taivainen. Sinä, josta pidin huolen, Elät tähtein tuolla puolen, Silmäät sieltä ystävää Hautas luona itkevää!

Tieto, taito haluaapi Täydellisyyteen, Sydämemme himoaapi Pysyväisyyteen. Kuolossako tämä puuttuis, Ruumiin kanssa maaksi muuttuis, Waiko turhaan meidät loi Luoja, turhaan toivon soi?

Etpä turhaan meihin, Luoja, Kuvaas painanut; Ruumis onpi sielun suoja, Jonk' oot antanut. Tämä peite lankeaapi, Kerran maaksi raukeaapi, Henki pääsee valloilleen Matkustamaan omilleen.

Astu Tuonelahan taasta Ajatukseni; Haudan tuolle puolen maasta Lennä luontoni! Siell' ei tuli, eikä sota, Nälkä, eikä kuolon ota, Eikä surma sureta, Ystäviä erota.

Ahpa päivää autuasta! Toinen toistansa Tervehtääpi — vanhin lasta, Sulha sulhaansa! Siellä Luojan laupeutta, Waltaa, voimaa, viisautta Levon maassa laulamma!

Pian, pian päättynynnä Aik' on omakin. Kukaties jo jäätynynnä Olen kohtakin. — Wälttäkäämme harhateitä, Että koska Luoja meitä Kutsuu, valmiit oltaisiin, Kotiin kaikki tultaisiin!

(Oulun W. sanomista 1830).

Neitosen laulu.

Sini minullen on mieluinen! Ah kuin sininen on suloinen! Sininen on se'es taivaan kaari, Sinervälle välkkyy vetten piiri.

Sininen on kukka pikkuinen, Rakkauden kuva kultainen, Joka kuiskuttaa: Ah, kyyhkyseni, Muista mua aina, armaiseni!

Sinisilmässä on lempeys, Sydämestä siintää hempeys, Sinisilmän sätehitten soitto Tunnon taivosest' on päivän koitto.

Jos ma joskus joudun naimisiin, Pukein morsiamena sinisiin, Sinisiä sitten aina kannan, Sydämeni sinisilmäll' annan.

(Oulun W. sanomista 1830).

Fredman'in Epistola N:o 9.

(Bellman'in ruotsalaisesta.)

Ystävä kullat, siukut ja veikot! Sotkunen, vaikk' on sormensa heikot Wirittääpi viuluansa Ja kieliä kynsin lyö. Silmä on poissa, nokka on poikki; Sylkeepi viulun tappihin loikkii, Katsoopi kannuansa; Nyt ankara alkaa työ! Suu on kuin kiulu; Winkuupi viulu, Ääniä ratkoo, katkoo ja syö. Hei, veli kullat varvastakaa! Reuhkana olla, raivoilla saa! Kah! kuin Kaisa kukka, Siisti sinisukka, Kengin sievin sipsuttaa.

Kah! kasvojansa lietsoopi Lassi, Hampaissa kärsä, housussa massi, Sinne ja tänne tuiskii, Juo viinaa kuin lahopuu. Keltainen kesävoikko on takki, Korvilla lammasnahkainen lakki; Luimussa korvin luiskii, On naama kuin täysi kuu. Siirolla silmin, Kallella korvin, Hyppää kuin härkä; märkä on suu. Siukkuni! sievä on erittäin Hyppiä, hupa kohmelopäin Anna kaiken yötä. Maija, tule myötä, Selkä suoraan — juuri näin!

Kah! kuka tuoll' on, kauhtana yllä? Niin tuoko hallisaapas? Se kyllä! Tuo, joka niinkuin hylje Nyt tansata töyttii — tuo! Saakeli soi! Kah! sammettiranne, Ympäri päätä punainen vanne. Juo, Sotkunen, ja sylje! Hyi! konnakos kaljaa juo! Pulloss' on juomaa Pannusta tuomaa; Wetääkös nahkas, rahkainen suo? — Siukut, nyt rinkiin remahtakaa! Laukata, nauraa, langeta saa! Silmät siki-umpeen, Korvat kovaan lumpeen! Pelimanni oksentaa.

Huh! tyttö hurjat hentoo ne mennä! Nostapas helmaas, Liisa, ja lennä! Wie — pelimanni tahtoo — Pihkaa ja viinaa tilkka, vie! Sotkunen, kuule! tunnetko tuota, Nyt joka astuu akkunan luota? Eukkohan tuolla kahtoo Karsassilmä, sekö lie? Pyylevä pankka Astuu kuin ankka, On siinä muori nuori kuin tie! Tyttöjä tääll' on vaikkapa nais! Oltta ja viinaa oivalta sais! Täällä olet sinä, Täällä olen minä, Täält' ei poiskaan haluttais!

(Oulun W. sanomissa 1831).

Kustavi Toppelius.

Maalarin poika Oulusta, syntynyt 1786, harjoitti oppia Upsalan yliopistossa, tuli kaupungin lääkäriksi Uuteen Kaarlebyhyn 1815, ja kuoli 1865.

Pienempiä runoelmiansa löytyy Oulun viikkosanomain ensimäisissä vuosikerroissa, Joukkahaisessa II ja Suomettaressa 1856. Paitsi sitä on hän kirjoittanut suuremman runon Oulun palosta 1832.

Oulun palosta v. 1822.

Kevätpäivän päätyttyä Jälleen illan ihanimman, Yhden niistä näillä tienoin, Täällä Pohjolan perillä, Joita moni muukalainen Aina ihmeenä ylisti, Aina kiitti kummastellen, Lepäs luonto luotuinensa Waipununna valossansa, Kuultavassa kuumehessa, Kevät-öisessä kajussa; Ihmisraukat rauennehet Unen sylihin syvähän. Tarmotoinna, taidotoinna, Niinkuin kerran kuoltuansa, Tuolla Tuonen tuutuvissa Huoletoinna huomenesta. — Aika vainen vaiheellinen, Joka vyöryy väsymättä, Wirran lailla vikevimmän, Kulki kotkakulkuansa Lepäämättä, lakkaamatta, Joutui myöskin juoksussansa Sivu hetken sydän-öisen. Ajan viitta viipymättä, Niinkuin vahti vakanainen Eli vaaja vaiheusten, Käytti kultakärkiänsä Juonen mentävän mukahan Toisen hetken puoliteihin.

Silloin läpi levon kaiken, Läpi unen untuvien Hädän hirveä hälinä, Rajuten kuin raju-ilma Taikka koskesta kohina, Nosta kauhea kajuupi, — Maakin huudosta humahti, Kaikui ilma kauheasta Hädän, huudon hälinästä, Walkeasta valloillansa, Tulen tuimasta palosta.

— — —

Käypi kyllä kiivahasti Metsän mykkä muurahainen, Kodissansa kierteleepi, Meluaapi mättähällä, Taiten takkoja vetääpi, Runnompia ruumistansa. Humisevat haikeimmin Sodan innossa isossa Mettisetkin majoissansa, Pivoilevat piikkejänsä, Suristavat siipiänsä, Kuhisevat, kumisevat Liukkahalla liikunnolla, Närkästynnä nähtyänsä Wihamiestä viipyväistä Pesän pyöreän sivulla. Mutta ihmisten menoja, Ihmeellistä elämistä Turmionsa tantereilla Mihin mielit verrattavan, Miten kehität kuvansa? Luulis karhuin karjuilevan, Laumoittaisin laukkailevan, Kuhisevan kaikkialla, Tartuskellen tarakoihin, Kanniskellen kuormiansa. Luulis velhojen vetävän Innossansa ilkeässä Wetohärän vetämiä, Niin nyt kaikki kilvoitellen Weti, kantoi kuumuudesta Toimen taidolla tulesta, Wärkkejänsä valkiasta.

— — —

Tästä kylämme tulesta, Tuhannesta päädön päästä, Harjavuolten hongikosta, Tulen tuimasta pesästä Poron pyry paistehella, Savun synkeän sumulla, Loimu, liekki taivahalle. Joska tulen tunturiksi Tai mereksi mainitseisin Palavilla pyörtehillä, Tuskin kolkon käsittäisit! Ylön julma juuriltansa, Koolta vielä kauheampi Tulirunko taivahainen Loimuaapi, lenteleepi Hirmusiiven suihkamilla, Kadotuksen kohinalla. Sitä tuuli tuuditellen, Wartiansa villissänsä, Ajoi alti ankarammin, Kohotellen, kiepitellen, Kumarrellen kauheinta. Minne väylänsä vedätti, Minne juoksunsa johatti, Wankui ilma innossansa, Torui torvilla tuhansin. Tästä Surma sukuinensa, Musta Kouko murheinensa, Hirmukurkulla kuristen, Ukon äänillä urahti; Karjas kaatunein koloista, Kaatuvien kukkuloilta, Weisas hänkin voiton virttä Häijy herja Luojallensa. Tästä tuhat tuuliaista, Hirmuillansa haltioissa, Rajueli raivoissansa, Tuhat palkeitten tulilla, Tuhat pillin pillitellen, Pisti päänsä pyöryväiset Palavaiset päistäräiset, Kähinällä käärmehien, Liikunnolla leimausten, Aina äärien ylitse Tuonne pilvien pihalle, Tuonne tähtien tasalle, Jossa vielä välipäätä Loistollansa lentävällä, Kiskoillansa kiiltävillä, Ilmivalkian valolla Wälähytti valtiaissa.

Kallio. (Samuel Kustavi Berg.)

Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.

Soidin.

Waeltaissa vainiolla Kuulin Annin laulavan, Kuulin kuusten takalolla, Kallioinkin kaikuvan: Tuulan, tuulan, tee :,:

Suositellen mehumiellä Annin kumppaniksi jäin, Sanoen: "Kah, laula vielä!" Ja se armas lauloi näin: Tuulan, tuulan tee :,:

Niin hän lauloi hymyhuulin, Sulosilmin, simasuin, Hiljaa hengiten ma kuulin. Mutt' en muista muuta kuin Tuulan, tuulan, tee :,:

Taivas leimahti ja loisti Kun hän istui vieressäin; "Suudellaanko?" — "Toisti, toisti!" Lausui hän ja lauloi näin: Tuulan, tuuan, tee :,:

Solui päivä; iltatorven Liekö kuullut kutsuneen, Kun nyt lähti poikki korven, Tuota mulle laulellen: Tuulan, tuulan, tee :,:

Wapaus on rinnastani, Riemu, rauha rientänyt; Yöt ja päivät korvissani Sama soipi ääni nyt: Tuulan, tuulan, tee.

(Oulun W. sanomista 1840; vähä toisin Otavassa II 1832).

Milloin muistelet minua?

Sua muistan ensimäisen Leivon lystin laulellessa Hattaroissa häilyvissä; Muistan myöskin kukkahaisen Päätöstänsä pilkistäissä Lähtehessä läikkyvässä. — Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan, kaunokaista, Suven armahan ajalla, Kun ei öillä sammu päivä; Muistan käen kukkuessa Pikku linnun livertäissä Laaksoloissa lehtevissä. — Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan syksysäällä Rajutuulten raivotessa, Lehtein puista lentäessä; Muistan, koska kuutamolla Kuvauupi taivo kirkas Jäisen järven iljanteissa. — Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan, koska korvet Waipan valkeaisen saavat Talven tuiman joutuessa; Muistan tähtein tuikkiessa, Revontulten tuprutessa Kuin jos taivas ois tulessa. — Milloin muistelet minua — milloin?

Sua muistan ajoin kaikin, Päivän puoleen pyrkiessä, Sekä mailleen kulkiessa; Muistan täällä, muistan tuolla Tähtitarhan tuolla puolla. — Milloin muistelet minua — milloin?

(Pääskyisen pakinat; vähä toisin Otavassa II 1832).

Sirkka.

Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.

Päivä paistoi, nurmen nunnut, Kukat kultaiset kedolla Katselivat, kuultelivat Kuin hän laulella liritti.

"Mitä laulat laiska roisto, Hullutuksia hyräilet? Teehän työtä, eihän vatsa Täyty tyhjistä loruista; Raipat selkään semmoiselle!" Torui muuan muurahainen, Ylen itara itikka, Sirkan syytöntä iloa.

Sirkka lauloi lystiksensä, Oman intonsa ilossa, Huviksensa hyräeli Metisellä mättähällä, Simakukkien seassa.

(Otava II 1832).

Oma maa.

Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan, Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois! Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä; Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees. Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin, Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet. Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi; Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot, Poijat ja karhut puun juurella painia löit. Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä, Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi. Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans! Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki, Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun. Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin, Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös. Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks, Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!

(Otava II 1832).

Huolissaan runoileva.

Pois meni merehen päivä, Poijes kultaisna keränä Läntisille lainehille; Meni kevät, meni kesä Kukkinensa, kultinensa, Meni linnutkin minulta Muille maille lentämähän, Jo menivät — — — — — — Jo tulivat, Kaikki tulivat takaisin; Tulipa kodilta ilman Päivä kahta kaunihimpi, Tuli kevät, tuli kesä, Tulivat iloiset linnut, Tuli kultaiset kukatki, — — — — — — Ei tule sydänalani Ei ikänä, eläissäni Tule mieli miekkoiseni, Toivottavani takaisin.

Weli kulta, veikko kulta, Älä nuhtele minua, Jos ma sentähden murehdin Tahi ryhtynen runoille.

(Otava II 1832).

Kiiltomato.

(Saksasta)

Kiiltomato kukkasissa Loisti hiljaisuudessaan Yli kedon tienohissa Tietämätön loistostaan.

Suloisesti tätä tähti Katsoi korkeudestaan; Kätköstänsä käärme lähti Myrkkyänsä valamaan.

Sääli madon surkeutta! Miks hän syyttä surmattiin? — "Syyttä," sanoi käärme, "mutta Miksikäs hän loisti niin?"

(Oulun W. sanomista 1829).

Eerikki Aleksanteri Ingman.

Maamittarin poika Lohtajalta, syntynyt 1810, tuli Turun yliopistoon 1827, maisteriksi 1836, lääke-opin lisensiaatiksi 1838, haavanlääkintätaidon ja kätilöintaidon apulaisprovessoriksi 1842, ja varsinaiseksi provessoriksi 1858, kuoli 1858.

On kirjoittanut useampia lääkintä-tieteellisiä kirjoja, joista yhden Suomeksi. Suomentanut kappaleen Iliadista 1832 ja Anakreon'in laulut 1834. Oli kaikkein hartain ja jyrkin niistä, jotka tahtoivat perustaa suomenkielisen runouden kokonaan laajuudelle, ynnä niistä, jotka tahtoivat vieraskieliset nimet suomalaisissa kirjoissa väännettäviksi.

Kehoitus.

(Wörösmartyn mukaan.)

Isäsi maalle, Suomalain, Ole uskollinen! Se kätkyes, se hautas on Ja suojas viimeinen.

Majan sijaa ei missäkään Sinulla mointa oo. Tääll' on elääsi, kuollasi, Jos kuinkin onni suo.

Ja maa se on, jota veri Isäisi kasteli, Maa, jonka mainehen pyhän Ajat säilytteli.

Kah! täällä Wäinö Pohjolan Pojat löi miekallaan. Ja kahlehet pimeyden Katkoi sanallahan.

Werisen täällä viirinsä Wapaus liehutti, Ja monta Suomen sulhoa Manalle saavutti.

Ja monta päätyi päiveä Weressä ainian, Kylihin kun vihollinen Sodan toi kauhean.

Monetpa näljät nähtyä, Monetki tappelut, Sä seisot vielä, Suomeni, Et varsin vaipunut.

Mut toivo, taivahan tytär, Sinulle kuiskuttaa: "Jo tuntisi tulettelee, Jo päiväs ruskoittaa!"

Eivät ne poikas turha'an Wertään vuodattaneet, Eivätkä sankaris paraat Waan suotta sortuneet.

Ei, ei! tulevat ainakin Ajat iloisemmat! Sitä tuhannet toivoen Jo varsin vartovat.

Elleivät tulle, tulkohon Se Tuoni kuoloneen, Ja luumme kurjat luokohon Majaansa maan poveen.

Waan haudallemme maalima, Surmaamme säälien, Suruisin mielin vuodattaa Kentiesi kyynelen.

Isäisi maalle, Suomalain, Ole uskollinen! Se kätkyes, se hautas on Ja suojas viimeinen.

Majan sijaa ei missäkään Sinulla mointa oo. Tääll' on elääsi, kuollasi, Jos kuinkin onni suo.

Waimot.

Härälle Luoja sarvet, Hevolle potkat ankoi, Jäniksillenpä juoksun, Hampaatpa leijonille. Ja uimukset kaloille, Ja siivet lintusille, Ja miehillenpä mielen.

Mut jäikö vaimo ilman? Mit' antoi? Kauneuden! Kilpein sijaan sen saivat, Sijaankin laapuritten, Woittaapa myös teräksen, Tulenkin vaimo kaunis.

(Lauluja Anakreon'ilta 1834).

Juoda pitää.

Maa multainen se juopi, Ja puut ne juovat maata; Meretkin ilmaa juovat, Ja merta päivän tähti. Ja kuu se juopi päivää. Miks' siis kinaatte, miehet, Jos juoda myös ma tahdon?

(Samasta kirjasta).

Elias Lönnrot.

Kyläräätälin poika syntynyt Huhtik. 9 p. 1802, tuli yliopistoon 1822, piirilääkäriksi Kajaniin 1832, Suomen kielen provessoriksi Helsinkiin 1853 ja erosi siitä virasta 1863.

Hänen sekä omia että suomentamia runoelmiansa löytyy varsinkin Oulun viikkosanomissa 1832 ja 1833, Suomi-kirjassa 1845. Kappaleita Iliadista ja Odysseiasta, joita hän on suomentanut, on kirjassa Muistelmia ihmisten elosta kaikkina aikoina, Suomi 1856 ja kalenterissa Weteranen.

Lönnrot'in suorasanaisista teoksista mainioimmat ovat Lainopillisen käsikirjan käännös ja Kasvisto.

Laulu Amkreon'in tapaan.

Ei ruusustossa Inka Havainnut mehiläistä; Se piikillänsä pisti Kätehen kaunoisehen.

Kun tunsi tuskan tuiman, Jo juoksi joutumalla Ja itkien emolle Valitti vaivoansa: "Jo taisi, äiti kulta, Minusta mennä henki, Kun Lemmon lentiäinen Mua piikillänsä pisti Pahasti sormen päähän. En vaivainen varannut, Kun lensi liehutellen, Kukissa kuihkuroiden".

Sanoopi siihen äiti: "Ei Lemmon lentiäiset Sinua, tyttö raukka, Kovasti kuolettane, Kun vaan varoa voisit, Ett'eivät haavoittaisi Sydäntäsi sinulta Ne lemmen lentiäiset".

(Saima 1845).

Lintuselle.

(Runeberg.)

Sanopa, laululintu, Selitä, sirkkunen, Mitenkä niin sinulla On rinta riemuinen? Warahin aamusella Iloisen äänesi Ma kuulen, iltasilla Suloisen soittosi.

Pesäsi kyll' on pieni Ja tyhjä aittasi, Waan yhtäkaikki onpi Iloinen mielesi. Sä huolta huomisesta Et tiedä ensinkään, Jos pienintä palaista Ei eineheksikään.

On monta, joill' on aitat Eloa täynnänsä, Käsissä maat ja vallat, Ja kruunu päässänsä; Mut aamuhetkin heillä Ilo on kaukana, Sinä kun uuden päivän Aloitat laululla.

On paljoa parempi Tok' onni ihmisen. Ja kuitenkin osaansa On tyytymätön hän! Hän saattaisi sinulta Hengenkin ottoa, Ja kuitenkin sä kiität — Hän moittii onnea.

Ah miksipä hän aina On niin uurehtiva, Kun kaikki ansiotta On saanut Luojalta! Ja miksi toisinansa Hän viel' isostelee Kun aina tyytymättä Yhä vajaelee!

Ah laula, laula, lintu, Ylistä onneas! En huokauksillani Seoita lauluas. Tee vastakin pesäsi Liki pihoani, Ja tyytymään opeta, Mua myös osahani.

(Suomi 1845.)

Merimiehen morsin.

(Runeberg)

Tuuli taas puhaltelee, Laivoa lähettelee, Wiepi kullan vierahille Maille tietämättömille.

Kauasko kuleksinee? Kauanko mua muistanee? Näkisin hänen ma vielä, Waan on kyyneleni tiellä.

Lentäisinkö lintuna, Sorsana, kajavana, Niin jos kunne kullan veisi Aalto, en jälelle jäisi.

Jos kuin kauas kulkisi, Seuroaisi siipeni; Siipi kun suhauttaisi, Ehkä kulta katsahtaisi.

Siipiäp' en saanut — saan Huivin huiskahdella vaan, Kyyneleistä kastuneella Jäähyväiset viittaella.

Sitten ennen iltoa Taas kotihin kulkea, Waikkap' ei etäällä aivan Wieläkin näkisin laivan.

Tultua kotihini, Heittäminen itkuni, Pyhkiminen poskipääni, Warominen äitiäni.

(Suomi 1845).

Hektor ja Andromache.

(Iliadasta.)

Andromache. Surmaan intosi vie sinun, Hektor, et sure pientä Lastasi, et mua myös osatointa, jo leskeä kohta. Kohtapa vaan sun Achaian surmoavatten Miehet, hyökäyten joka henki. Jo vaan paras oisi, Pääsisin itsekin Manalaan sun kanssasi, eipä Mull' ilopäivää lie, sun mentyä surmasi teitä, Huolia vaan yhä. Poiss' isä on jo ja äitini armas; Aikoja sitten jo julma Achilles taattoni tappoi, Weljet myös omat, joit' oli koissani seitsemän ennen, Kaikki ne yht' aikaa manalaan matkustivat raukat, Kun jokaisen löi tuima Achilles sukkelasääri. Weipä jo laivoilleen myös valtian äitini julma, Waan antoi takaisin, kun sai lukemattomat lunnaat; Koissa sen kuitenkin ihanuolinen Artemis kaatoi. Niinpä, sä, Hektori, taattoni liet jo ja äitini armas, Liet veli myös, ollessasi armahin puoliso mulla. Siis mua armahtain jää luokseni tornihin tänne, Last' älä orvoks tee, leskeks' älä naistasi heitä!

Hektor. Huolena lie se minullaki, vaimoni, vaan toki eivät Suo Troijan miehet sekä maatavaliepehet naiset Kehnon laill' erotakseni mun pois tappelutöistä, Ei myös rintani niin kehota kuni ain' olen ennen Ollut mies parahin, sotinut päämiehinä aina, Suurt' isän arvoa suojellen sekä itseni myöskin. Sen mielessäni kyllä jo näen sekä luonani tunnen: Päivä se joutuva on, jona vaipuu Ilio armas, Kaatuu pää Priamon, väki myös Priamon jalo'imman. Enkä mä silloin niin sure Troijan miehiä, enkä Äitiäni Hekubaa, Priamonkaan valtiapäätä, En myös veljiäni, vaikk' on jalo'impia monta Maahan lankeava, pölyhyn vihamiehien alle, Kun sua, koska Achaian mies sopavaskinen onpi Wievä sun itkein pois ja vapautesi päättävä päivän, Taikka sa käyt Argoss' akan vieraan kangas-aseisin, Kannat veen Hypereiasta tahi Messeidasta; Et mielelläsi tee sitä, vaan pakoitettuna täytyy. Silloin vaan sanonee moni mies itkeissäsi, raukan: "Hektorin akka tuo on, parhaan hepomiehiä Troijan, Tuimimman sotijan sotivaisia Ilion alla". Niin sanotaan, vaan on suru sullen syntyvä uusi, Miestäsi kun et näe, joka ottais orjuudesta; Mut ennen maan multa jo peittäköhön toki luuni, Kun kuulen valituksesi, huutosi, lähtösi maasta. — — — — — Waan älä, lempeni, niin nyt huolikkaan yhä surra! Ei kenkään Manalaan mua vastoin luomoa laita, Määrästänsä mä taas en luule kenenkänä pääsneen, Ei hyvän, ei pahasen, ken kerran syntynyt onpi. Käy nyt vaan kotihin toimittelemaan tupatöitä, Kankaitas sekä lankojasi, yhä laittava piiat Töihin asettumahan; sota huolena lie urohilla Kaikilla, ja minull' yli kaikkein Iliolaisten.

(Runokalenterista Weteranen 1858).

Konstantin Schröder.

Kirkkoherran poika Uukuniemeltä, syntynyt 1808, tuli yliopistoon 1826, vihittiin papiksi 1834 ja määrättiin kirkkoherraksi Walkiasaareen Inkerinmaalla 1837.

On toimittanut 'Suomen Julkisia Sanomia' vuosina 1857, 58. Hänen runoelmiansa sekä suorasanaisia kirjaelmiaan löytyy Wiipurin Sanansaattajassa, Lönnrot'in Mehiläisessä, Maamiehen Ystävässä, Kanavassa ja Suomettaressa nimimerkeillä —n —r. ja Lieto.

Wait!

Wait! Hän nukkuu. — Hiljaan hento Wyöryy tuolla tähtein lento. — Iltatuuli, tuuvita! Lumo-uniin uuvuta! Wait, vait, vait!

Wait! Hän nukkuu viihtynynnä. — Ruusu kulta, kiihtynynnä Höystehajus hajota, Wienoon sulos vajota! Wait, vait, vait!

Wait! Hän nukkuu, Hymmi hellä, Ikävöitty ikuisella Kaiholla. Oi, levossa Nuku, rakas rauhassa! Wait, vait, vait!

(Kanava 1845).

Usko, toivo itkeissäsi.

Älä itke, isä parka, Waikka kuolon enkel' arka Tempas poikas talostas! Älä itke, äiti rukka, Waikka ilos, onnes kukka Hautaan vaipui helmastas! Katala! sun surus, vaivas Palkitseepi tuolla taivas — Usko, toivo itkeissäs!

(Maamiehen Ystävä 1845).

Muistokirjaan.

Ajan virta vieree, Waahtoo vaiheista, Nautintomme nielee, Kuohuu kaihoista. Ystävyys vaan voittaa Mieleen mustaan koittaa Muiston makean.

(Maamiehen Ystävä 1845).

Kristiina Maria.

Yli ajan toivon tähti loistaa Sehän surun sumun selittää! Wallin.

Usein tarjoo kaiho kättään Täällä tuonen majassa, Itku huuhtoo hautamättään — Rakas, oot nyt rauhassa! Isän kotoon, tähtitaloon Sielus riensi sumusta, Lensi taivaan lumovaloon Unhomaamme udusta.

Nero, nöyryys, tunto syvä, Siveys ja suloisuus, Into hyvään puhdas, pyhä, Naisen ihme-ihanuus Hento, hellä vaimollisuus Silmissäsi säteili, Wirhetöinkin viattomuus Koko olos kaunisti.

Wainaa! vielä eläissäsi Ilon iteet kukoistit; Mutta hautaan mentyäsi Kuivuneina karisit. Kukkasia kylvää kaiho Sururaidan siimekseen. Kyyneleistä kasvaa laiho Toivon täydellisyyteen.

Omaisensa, murhe miksi? Hillitkäätte huolenne! "Älä itke!" sanoi siksi Wapahtaja. Mielenne Lohdutuksen lupaamille Uskovina avatkaa; Yhdistyshän uskoville Suodaan. Siis jo toivokaa!

Avionsa, älä itke! Taivas otti omansa. Isä, äiti, älä itke! Autuas on jo osansa. Orpo, veljet, siskot, suku, — Kyyneleenne kuivatkaa! Rauhan palmu, riemun puku Kirkastetun kaunistaa.

Tuolla sädesatamassa Rauhoitettu riemuitsee, Levon maassa loistavassa Enkelinä iloitsee; Ikävöitse ijäisyyteen Huolessasi, helleys! Ikuiseenkin yhteyteen Yksinäisnä, ystävyys!

(Sanansaattajassa 1840).

Illalla.

Tässä istun ihastunna Tyynessä nyt tarhassani; Henkäellen hajuisesti Ilmat hellii hekkumalla.

Näinhän äsken järvet, metsät Kovan kuolon jähmehessä; Rinnassani talven tuiskut, Roudan kylmän, tylyn tunsin.

Katso! valkohelpeet hennot Päähäni nyt putoavat; Taasko tuli talven tuisku, Lankeaako puusta lunta?

Eipä ole tuisku tuima, Huomaitsen ma iloisena: Hielimöitä hajuisia Kevät sataa sylihini.

Lumous mi ihmeellinen! Talvi koitui kukkasiksi, Lumi muuttui hielimöiksi, Sydän suli lempeiseksi!

(Kanava 1846).

Jaakop Fredrikki Lagervall.

Syntynyt 1787, taisteli 1808 ala-upseerina Karjalan jääkäri-väessä, palveli sitten Wiipurin tarkk'ampujapataljonassa, josta erosi 1827 ja eli sitten maanviljelijänä Wiipurin läänissä; kuoli 1865.

On Suomeksi kirjoittanut näytelmät Ruunulinna (mukaelma Shakespearen Macbeth'ista) 1834, ja Tuhkapöperö, Kaini, Joseppi sekä Juditi 1847. Paitsi näitä vielä pari pienempää runoelmaa Lönnrot'in Mehiläisessä 1839 ja Kanavassa 1846 ja suuremman runoelman Satu Sallisesta 1831.

Ruunulinna.

Ensimäinen tapaus.

(Himohirrellä, mäellä liki Kurkijoen hovia.)

Ensimäinen kohtaus.

Mammotar, Vaiviatar ja Kivutar, Lemmes ja Luonnotar.

KIVUTAR.

Missä näämmä toinen toista?

MAMMOTAR.

Siellä missä leimu loistaa, Missä ukko jyrisee Että ilma tärisee.

KIVUTAR.

Taikka synkässä salossa, Taikka pohjalan talossa.

VAIVIATAR.

Meitä tuopi pohjatuuli, Meitä kaakko kannattaapi, Lähettääpi lännetuuli, Survoaa suvinen tuuli, Koilliainenkin koidattaapi, Vesimyrsky myövittääpi.

KIVUTAR.

Myrsky meitä myövittääpi, Tuuli tuima tuuvittaapi, Viepi Virosta Kyröön, Kyröstä Viroon viepi, Avasaksast' Aunukseen, Alamaahan Aunuksesta; Luota ilkiän Iharin, Luokse Imatran ihanan, Kautta karkian Kalarin.

MAMMOTAR.

Ennen kuimme ennätämmä Niitä saloja sanella, Niitä nimiä nimetä, Kunne kulkea tahomma; Ajatukset aivoissamme Jäävät jälell jälkiämme.

(Kuuluu huutoa ulkoa, jota ei voi selittää, varustautuvat viettelemään Ruunulinnaa.)

KIVUTAR.

Jo mie tulen tuttuisein, Kuljen kutsuin kummisein, Viettelemään viisasta, Yllyttämään ylpeetä, Ylivaltaa vaatimaan. Sana kansan kadottaa, Sana sankarin satuttaa, Niin myös viisaan villittää, Kevätpäiväll pälvelle, Valo auringon aholle, Saattaa käärmeen kätköstään, Madon maasta maattuaan: Niin myös ylpeys yllyttää, Näyttäin konnall' korkeutta. Lennän kannall' pilven tuon, Jossa onnen hälle suon. Asettaudun aidallen, Panettaudun taijallen: Ensin sanon sankariks, Sitten kutsun kuninkaaks, Majesteetiks mainitsen, Ruunattavaks ruhtinaks. Jos minust' itsens kavahtaa, Kyll' vaimons hänen tavoittaa.

LUONNATAR.

Minkätähden mielessänne Ja myös aina kielessänne Pysyy petos, yllytykset, Viattoman villitykset.

KIVUTAR (Ei kuulevanaan Luonnottaren sanoja.)

Emäntä kyllä ennättää, Kohta sen tuuli lennättää, Täyttämään tätä työtäni; Kuin vaan höplitän vyötäni.

(Höplittää vyötään; ukkoisen jyrinää ja tulta.)

Kuulen kummini lennosta, Mitä hän mielii ennustaa.

(Lemmes ja Luonnatar eroavat seurasta.)

MUUT (yksi-äänisesti.)

Pane mustaan valkeaa, Nokeen sekoita kalkkia, Lunta hiilillä hivuta, Nokea liidulla kihnuta, Varia jäällä jäähdytä, Vilua tulella lämmitä.

(Lietsovat paljetta.)

Liehtokaam', kiehtokaam', Painakaamme paljetta, Vatustakaam valetta; Nostakaamme painumaan, Painakaamme nousemaan, Liehtokaam, kiehtokaam!

Juhana Fredrikki Granlund.

Syntynyt Porissa v. 1809, josta kuitenkin vielä samana vuonna muutti äitinsä kanssa Wesilahden pitäjään. Kotipitäjässään olevaa Ahlman'in koulua käytyänsä meni hän 1824 Turkuun puotipojaksi. Myöhemmin konttoristan ja ruukinjohtajan virkaan kohottuaan, osti hän v. 1856 Frenckell'in kirjapainon Turussa, jonka isäntänä vieläkin elää.

Hänen runoelmiansa ilmestyivät ensimäiset pienenä vihkona, nimellä "Muutamia käännöksiä Bellman'in lauluista" 1837. Sitten on niitä ilmestynyt välistä sanomalehdissä, välistä hänen toimittamissa pienissä laulukirjoissa.

Juoppo-Jörsistä valituslaulu.

(Bellman'in mukaan)

Nyt surussani Wioliani Sormilla soitan näin: pling, plang. Pöydät ja pannut, Pullot ja kannut Rikki ja nurin päin. Kling, klang. Krouvin ovi auki selällänsä, Hengetönnä Jörssi kyljellänsä Lattialla pullo vieressänsä, Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

Voi sentään tätä, Tuskaa ja hätää! Mistä nyt ryypyn saan? pling, plang. Seinässä riippuu Torvi ja piippu; Wiinaa ei löydy vaan. Kling, klang. Pillit, sarvet, violit ja räikät Orvoiksi ne seinään roikkuun jäivät, Kun nyt loppui Jörssi raukan päivät. Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

Kolkutan vielä: Onkohan siellä Yhtään henkee? — Hei! — Pling, plang. Ei ketään ole, Ei ketään tule! Myrkkykö kaikki vei! Kling, klang. Pois on olut juosnut tynnyristä, Wiinat, sahdit maahan lekkeristä, Kas, se vasta sydäntäni pistää! Klingeli, plingeli, klingeli plang.

Nyt kiusallakin Päähäni lakin Lasken ja lähden pois. Pling, plang. Wiinaa en maista, En edes haista, En, vaikka kuka tois! Kling, klang. Kuolo kulta on jo ystäväni, Jörssi vainajaa on ikäväni, Perässänsä lähden mielelläni! Klingeli, plingeli, klingeli, plang.

(Muutam. käänn. Bellman'in lauluista 1837).

Wipperän Ullalle

(Bellman'in mukaan)

Pamppu soittaa torvellansa Tyttö kaunis riemussansa Tansailla löyhyttää. Katsos kuinka Pamppu tässä Kyöstin kanssa juo ja mässää Päätänsä löylyttää. Hurraa! Kas, Ulla tanssaa Loistavissa vaatteissansa! Walkosia kinttujansa Katsokaas! Ne välkkyivät jo taas.

Torven ääni raikkuvainen Laulu kaunis kaikuvainen Kestissä hauskuuttaa. Katsos, tuossa Ulla kukka, Punakenkä, valkosukka. Noin käypi sipsuttaa. Hurraa! Kas hamettansa Liehumassa lennossansa! Katsos kuinka Pamppu kanssa Kurkistaa Ja vahtaa nurkista!

Soita torvee peijakasta Aikalailla akkunasta! Nyt tulee vähittäin Kreivejä ja paroneita, Trakuunoita, husaareita, Taas juomaan tänne näin. Hurraa! Kas Ullan iloo! Katsos tupsupäitten tuloo! Nytpä vasta hauska elo aljetaan! Hei, Pamppu, soita vaan!

Torvi soi, ja pauhinalla Juovuksissa pöydän alla Kilvassa kontataan. Ulla kukka koreana Joka päivä morsiana, Huhtoopi mennä vaan. Hurraa! Hän laulullansa, Hauskuuttaapi vieraitansa. Pyöräpäänä niiden kanssa Ryömimään Ja ma'ata tänne jään!

(Samasta kirjasta).

Punssipullon kuolemasta.

(Laulettava kun täysi punssipullo särkyy.)

Mull' oli pullo, Kaunis kuin kulta, Kirkas kuin tähti ja täysi kuin kuu. Surma sen sulloi Murskaksi multa; Nyt ves' on silmissä, irvissä suu.

Woi! sydän parka Kuinka se tytkii, Kuinka se paisuu ja rinnassa lyö; Kuinka se arka Nääntyen nytkii, Kun hänen aarteensa kuolema syö.

Hui! raju surma, Tunnoton, jolkka, Surkeesti pulloni sormissas soi. Ryöväri julma! Jälkes on kolkka, Työs surun suurimman rintani toi. Riemuni kuoli! Kuolla nyt tahdon, Pulloni vierehen hautani suon. Siellä en huoli Muusta, jos vahdon Wielä sen pirstoista saan, niin sen juon!

(Ensik. pain. 1861).

Juomalaulu.

Ei maljasta maisteta ma'aten — Pois torkka ja aukaise suus! Salutem et prosperitatem! Juo virkuksi kieles ja luus! Et riemua rinnassas huomaa, Jos vaan lasin huulilles tuot, Ja siitä kuin kärpänen juot Noin kaunista juomaa.

Jos nyökkäisit, veikkosein, mulle Ja tietäisit tehtävän työs, Salutem niin sanoisin sulle Et prosperitatem-kin myös. Jo käteni nousnunna olis Ja suuhuni lasia tois, Ja kurkkuni nielis ja jois Ja soivaksi tulis.

Noh! tartu nyt lasiis ja täytä Niin sulasti suutas kuin voit, Ja kaikille yllyksi näytä Se juoma, min juodakses toit; Ja kirkkaise sitten: Salutem Et prosperitatem! ett' soi, Ja niin kukin juo, minkä voi, "Sun muistoas!" huuten.

Salutem! — Se kaikille olkoon, Et prosperitatem! mut tuo Sen osaksi parhaite tulkoon, Ken lasinsa tyhjäksi juo. Noh, suuhun tuo viimeinen tilkka! Jos hiukkakin jäljelle jää, Niin semmoinen varpusen pää On nauru ja pilkka.

(Ensik. pain. 1861).

Kevät.

Tou'on aika lähenee, Kylmät hallat vähenee, Päivä kirkkahasti Paistaa, ihanasti Korkealta Taivahalta, Siintävältä, loistavalta. Wirta vilpas vieriää, Järven laine kieriää Hiljaksellen rantaan, Pois katoopi santaan. Koivut, haavat Lehden saavat, Tuomet, raidat kukoistavat. Pensaat ja puut, Niityt ja ha'at, Laksot ja muut Ruohoiset maat Kaunistuvat ihanaksi. Saaret, mantereet, Luodot, tantereet Muuttui taas jo tuttavaksi. Kukkula ja suo, Kaikkityyni tuo Hauskuutensa tullessaan.

Pienet linnut visertää, Pyyt ne puissa viheltää, Teeret kukertavat. Kumppaninsa saavat Pikkuisetkin Lintusetkin, Itse pienet perhosetkin. Sorsat ruo'istohon ui, Kyttä maahan kumartui, Rastas laulaa puussa. Äijä lahden suussa Ruuhessansa Werkostansa Päästeleepi saalistansa. Tuohen ja muun Astian tuo Ympäri puun Lapset ja juo Mahlajaansa naureskellen. Sitten menemään Leikittelemään Luikaten ja lauleskellen; Kiekot kieppumaan, Pallot paukkumaan, Mailallansa kukin lyö.

Paimentorvi paikoin soi, Äijä laitumelta toi Toukopellollensa Pari-hevosensa. Lapset kanssa Lampaissansa Soittelevat huilujansa. Nuori kansa tuomistoon, Maahan istui ruohistoon; Naiset kukkasista Kaikenmuotoisista Wäänsi vaulat, Suuret paulat Kaunistamaan päät ja kaulat. Niin kevät tuo Riemuja vaan, Uudeksi luo Luonnon ja maan Hauskuudeksi sydämelle. Laihot Toukokuun, Kasvut maan ja puun Muistuttavat ihmiselle Uutta elantoo, Uutta olentoo, Uutta eloo elämään.

(Ensik. pain. 1845).

Kanteleen soittaja.

Lännen ruskokukkasihin Päivä kirkas nukkuu, Lintuparven visertäissä Käki puussa kukkuu.

Lahti laski levollensa Eikä värähdäkään, Eikä edes haavan lehti Puussa välähdäkään.

Metsä vastaa iloisesti Kanteleni ääneen, Sinne sanoi kanteleni Huokausten jääneen.

Nouse, länsituulinen, ja Perhosena lennä, Ett'ei kanteleni suru Metsään saisi mennä!

Lennätä se kullalleni Kauas metsän taahan, Ali suon ja yli järven Toiseen takamaahan!

Kuiskuta se hiljaa hälle Terveisiksi multa, Että tulis iloiseksi Surevainen kulta!

Soi nyt, kulta kanteleni, Kohta tuuli herää, Soi, ja sitten polvilleni Nuku täksi erää!

(Ensik. pain. 1848).

Pietari Makkonen.

Syntynyt 1765 Hanhijärven talossa Kerimäen pitäjää. Oli varakas ja kunnioitettu talon-isäntä. Hyvin harras kirjanluvulle. Kirjoitti ensimäisen runonsa vasta 50-vuotisna, kuoli 1858.

Hänen runoelmiansa löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä 1839, Oulun Wiikkosanomissa 1840 ja Suomettaressa 1850, kalenterissa Necken 1845 ja erikseen painettuna.

Ilolaulu Suomen kielen kasvannasta.

Missä syntyi Suomen neiti, Kussa kasvoi kaino lapsi? Mistä oppinsa otellut, Saanunna sanat mokomat, Kun ei kielensä keralla Sallittu salissa olla, Eikä oppihin otettu, Neuvon alle annettuna? Siitä ei sinä ikänä Tullut suurillen tutuksi, Eikä päässyt päivinänsä Ylimmäisten ystäväksi; Kulki köyhissä kylissä, Matalaisissa majoissa, Talonpoikien tuvissa, Kyntömiesten kartanoissa; Jos kerran kävi hovissa, Ei siihen sisällen päässyt, Saipa käyä kartanolla, Seinävierissä väristä; Niinkuin köyhä kerjäläinen, Ovensuussa orpolapsi; Ei suvainnut suuret kielet, Vallankielet verraksensa, Eikä antaneet apua Orpolapsellen opiksi.

Muoto murheesta häneltä Tuli aivan turmiolle, Nuttu päällä nukkavieru Varsin vanhasta sarasta, Tuntui tuhmallen sanoilta, Yksinkertainen opilta.

Tuosta herrat Helsingissä Katsoivat kalun tulevan, Alkoi tuota armahdella Rovessorit ja rovastit, Siihen tohtorit totiset, Lääkäritkin liitteleikse, Assessorit armahtivat, Maisteritki mainittavat. Siitä syntyi suuri seura, Kirjaseura kiitettävä, Joka alkaapi aluksi Opetella orpolasta: Silmät siistiipi liasta, Kaulan karstasta puhisti, Korvat kanssa kaunihiksi, Vartalon valeli veellä, Saippualla valkiaksi, Hapset harjasi hyväksi, Kähäräksi kaikki tyynni, Rinnat kaunisti kukilla, Parahilla palmupuusta; Panit paian palttinaisen, Valkoisen valitun liinan. Kaapu käyty Karjalasta, Röijy saatuna Savosta, Kengät on Kemistä tuotu, Sukat kanssa Kainuhusta. Panit kouluhun kotona, Alle oppinsa asetit, Yksi saatteli sanoja, Toinen neuvoi nuottiloita.

Tuosta kasvoi kaunis neito, Suomen ympynen yleni, Suu on kuin sulalla tehty, Huulilta hunaja hiiluu; Kasvot kaunihit, koreat, Ruskeat kuin ruusunkukka, Silmät on sininäköiset, Lemmenlehtiset, leviät, Luonnossa ilo ihana, Rakkautta rinta täynnä.

Jo nyt saattaapi salissa, Kamarissa kaunihissa, Seistä suurien seassa, Kirjat kaunihit kädessä, Lauleleepi lemmenvirttä, Niinkuin lintunen lehossa, Toukomettinen metsässä, Jopa vertoja vetääpi Ruotsin kuulun ryökkinöille. Tuota herrat Helsingissä Kaikki katsovat ilolla, Herrat nuoret naimattomat Kilvan kihlata kokevat.

(Kalenterista Necken 1845).

Laulajan alkusanat.

Halu mulle huolta antoi, Luonto laulua lupasi, Ruveta runon sanoille, Väinämöisen värssylöille, Jos vaan kylläksi kynäni, Sulkani sanoja saisi, Eikä vierisi vioille, Teille väärille vetäysi.

Voi! jos vanha Väinämöinen, Ukko nousisi unesta, Aukaisis sanaisen arkun, Josta juoksisi jokena, Virret virtana valuisi, Sarvipäisinä sanoina. Luontevina lausehina!

Mielikki, metsän emäntä, Metsän kukka kultarinta, Kasta siipesi simassa, Sulkasi sulassa meessä, Jolla virteni virutan, Kastelen sanani kaikki, Että maistuisi mesille, Hunajalle höyryäisi, Oisi iltamme ilona, Suomen kansan suosiona.

(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).

Wiinasta.

Wielä virkan, viina, sulle Puhelen, putellijuoma, Kun olet tullut kuuluisaksi, Aivan arvohon ylennyt, Mielivieraaksi monelle, Kansan kaiken ystäväksi, Warsin vaivasta vähästä Aivan ilman ansiotta. Kyll' olet kaunis katsannolta, Aivan loistava lasissa, Waan on myrkky mielessäsi Niinkuin käärmehen kavalan; Annat suuta surmallista Juuri Juuttahan tavalla. Waikka kautta kaulavarren Alas vatsahan valuupi, Kohta päähän korkeneepi. Asti aivoihin ajaiksen, Wiepi mielen miehen päästä, Tunnon tuhmaksi tekeepi, Wiepi köyhän kunniankin, Alentaapi arvon kaiken. Wiet sä riistan rikkahilta, Tavaran talonpojalta, Otat puodit porvarilta, Lastinensa kauppalaivat. Wielä rohkenet ruveta, Mennä korkeiden kotihin, Miesten parvehen parasten; Jotk' ennen verassa välkkyi, Saatat sarkavaattehisin.

Woi sinua, viina parka, Minkä tiedät tehnehesi: Teit nyt tuommoisen tarinan, Kumman aivan kuuluisimman, Kun saatoit oman emosi Oman valtavanhempasi Istumaan ikänsä kaiken Warsin vankihuonehessa, Hiirten surmana surussa Pyyräsilmäin pyydyksenä, Poikansa pahoista töistä, Oman lapsen laitoksista. Woi sinua, pannu parka! Minkä kannoit kohdussasi, Itselles ikuisen vaivan! Olit kyllä oiva muori, Hyvin taitava talossa; Et ollut suuna, etkä päänä, Etkä petona pereessä, Waikk' oot vangittu kovasti, Aivan ahtaassa tilassa, Poskillas pahuuden merkki, Tehty kruunun tämppelillä. Wiina vielä valloillansa, Poikasi pahoilla töillä, Onpi syynä surmatöihin, Aivan varkahan apuna, Ei ole sitä sijoa, Eikä ainoista asiita, Kuhun ei kätensä käyne, Eikä sormensa sopine.

(Käsikirjoituksena Kirj. Seuralla).

Olli Kymäläinen

Syntynyt 1790 Heinäveden kappelissa. Oli kauan aikaa myllärinä, mutta asettui loppu-ijällään mökkiin asumaan, kuoli 1855.

Hänen runoelmiansa löytyy Sanansaattajassa 1840, Kalenterissa Necken 1845 ja Maamiehen Ystävässä 1848.

Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta.

Laulan riemusta runoja, Ihanan ajan ilosta; Mutta kuinka Sulle, suuri Luojani, Isä ihana, Minä taian mitätönnä Sanat uhriksi sanella, Kiitosvirttä veisaella Tästä vuoesta hyvästä, Kauniista kesän tulosta, Jonk' on suonut suuri Luoja Meidän ihmisten iloksi, Meidän vaivaisten varaksi.

Kerran kun kesäksi lähti, Taittui talvelta purimet, Pakkaselta paksut niskat, Itse ilmakin ihastui, Lämmin läihkyi taivahasta, Aurinko paistoi varisti. Lumet lähti, maat sulivat, virrat aukesi äkisti; Eipä viikon viipynynnä, Tuskin kului viikkokautta, Metsä kun puki pukunsa, veti verkavaattehensa, Silkkimanttelin sivalsi; Niitty oli neito nuori Kaunistettu kukkasilla. Kaikki karja laitumella Iloitseepi itseksensä, Että Herra heitä auttoi, Heitä vankeja vapahti Elämälle entiselle, Ihanalle, iloiselle. Kaikki karjakin ve'estä, Kalat nousi katsomahan Kesän kaunista tuloa. Teiret kuusissa kukersi, Kotkat katsoi kallioilta, Pienet linnut pensahissa Kaikki istuivat ilossa, visersivät virsiänsä Luojallensa kunniaksi.

Itsekin talon isäntä, Talonpoika taitavainen, Arvelevi aikojansa, Kyselevi kyntömiestä, Alkajaapi aurojansa, Kyntövärkkiä kyhätä. Itse niin talon isäntä Kylvi sitten siemenensä, Ahot ensin, maat perästä. Itsekin Isä Jumala Siihenpä antoi apua, Kaunihimman katsehensa, Että lämpimän lähetti. Itse aurinko ilosta Paistoi paljon lämpimämmin, Kuin on muinoin monna vuonna, Että kasvoi kaikki paikat, Kaikki kuivat kankahatkin, Kaikki kallion kolotkin, Vuoren rotkot ruohokkaiksi, Kaikki kukkaset keolla, Kaikki niityt notkomailla, Laihot laaksoissa iloitsit Kasvantoa kaunihinta. Ei nyt halla haaskannunna, Eikä ruoste raiskannunna, Vaan kun kaikki kasvanunna Täysinäisnä tähkäpäänä, Antoi Herra taas apunsa, Itse ilmansa asetti, Että ihmiset ilolla Niitä kyllä niittelevät; Että kykkyjä kylillä, On ja aamuja ahoilla, Pieleksiä pellon päässä. Sitä ei ole sisarta, Ei sitä emosen lasta, Joka saattaisi sanoa Ruokapuolen puuttehesta, Waikka niit' on varsin harvat, Joilla tapana talossa Kiitosvirttä veisaella. Kaikki kukkaset keolla, Kaikki päänsä kallistavat Luojallensa kunniaksi, Miks ei mekin ihmisraukat Saata suullamme sanoa, Luojan töitä tutkistella; Kosk' on Luoja meidät luonut, Luonut luontokappaleita Muita vielä viisaammaksi, Kielen antanut puhua, Että järjen ymmärrellä!

(Sanansaattaja 1840).

Punkaharjusta.

Oli kerta miestä kolme, Jotka sattuivat Savosta Kulkemahan kuuluisahan, Haluisehen Helsinkihin. Tuunan salmehen tulivat, Joss' on saari salmen suussa, virstantolppa toistajana. Yli salmen saatettihin Sille puolen Punkaharjun.

Astuvat ylimäkeä, Käänteleivät, katseleivat, Istuvat, ajattelevat; Kuuntelevat kukkumista, Kesälinnun laulamista, Kuinka siinä linnut lauloi, Linnut lauloi, metsä soitti. Antoi aurinko ilonsa, Päivä paistoi pitkin nientä; Siitä koko luonto liikkui, Ilma silmissä iloitsi, Ilahutti ihmiskunnan.

Kaikki näitä katsellessa, Läikkyviä lähtehiä, Järven, lahen lainehia, Kerran vielä keskenänsä Miehet mielestä hyvästä Puhelevat puolestansa: "Kun ois tässä kukkasia, Lehtipuita lempehiä, Oksakaan omenapuuta, Oisipa osa hyveä Paratiisin maan paria, Aatamin asuntomaata".

Tuosta kärryihin kävivät, Rupesivat rattahille: Ratas vieri tietä myöten, Aatos Luojan töitä myöten. Ajoit siltoa sinistä Sekä harjua haluista; Siell' on puista portti tehty, Katuvarret kaunistettu. Tämä silta on silloin tehty, Kun on kuu kokohon pantu, Kun on aurinko alettu, Laskettuna maan perustus; viel' ei vaivu vuoliaiset, Eikä arkut alta murru!

(Kalenterista Necken 1845).

Pentti Lyytinen.

Syntynyt Suonenjoella 1783, tuli 24 vuoden vanhana kotivävyksi Toholahden keskievaritaloon, jossa on nyt jo 54 vuotta toimittanut keskievarin virkaa. Nuorempana on hän myöskin ollut lautamiehenä ja kuudennusmiehenä.

Hänen runoelmiansa löytyy Sanansaattajassa 1841, ja useammissa vuosikerroissa Maamiehen Ystävää sekä Suometarta.

Keskievarin virasta.

Jos on viljoa virassa, Jos on myötä mynttiäkin; Niin on piikit pistäväiset, Viran vieressä vihaiset. Keisarill' on kelpo lailla Kunniata kuuluisata, Vaan on harmi hartioilla, Valvottava valtikasta. Samoin sattuupi Savossa: Viriätkin virkamiehet Saapi harmista haleta, Kun ei jaksa jaaritella, Kiirehessä kirjoitella.

Kaikk' on kestikievaritkin Joukon paljon palveliat; Saavat valvoa varahin, Juosta juuri joutuisasti Yöt ja päivät pääksytysten, Tehä paljon palvelusta; Saapi siinä saappahatkin Kujasilla kunnon kyy'in, Vinkaiseepa virsut vielä Kipeästi kiirehessä. Yksi huutaa halikkata, Toinen voita voivottaapi, Yksi toivoopi totia, Toinen tahtois punssipullon, Joku kaipaa kahviakin, Toinen vettäkin vetäisi; Vinkaiseepa viinoakin, Joka tuiskusta tuleepi.

Rustaa sitten ruokapöytä, Kanna siihen kaikenlaista, Siihen sovita sinapit, Siihen pienet pippuritki. Kun on iltanen ihossa, Kun on ruumis ruokittuna, Laita sitten siistit sängyt, Kiidätäpäs kirppuryyppy. Jätä sitten jäähyväiset, Astupas ulos ovesta, Yritäpäs yöksi mennä Lepäämään leposijallen: Kohta parkuupi pihalla, Heliseepi herran kello! Nousepas ylös nopeesti Joudu, ukko, taas uralle, Piitä pitkin askelihin, Ala taaskin ammattisi: Pane pöyälle pötyä, Toimitapas toiset sängyt, Jos he yöksi yötyneepi. Ain' on pelko peittehenä, Maatessakin manttelina.

Annas aika aamun tulla, — Emäntä ensin käsihin: Kanna ensin kahvikuppi, Sitten laittele lökärit, Siihen sovita sokerit, Siihen ruskiat rusinat, Siihen katsele kanelit, Siihen kaikki kaunistukset, Rohdotapas roppiryypyt, Wielä pienet piiskapiiput. Wyötä sitten vyöllä kiinni, Mit' on pantuna pesähän, Waljastappas valmihiksi Kyllä kymmenen hevosta, Pidä värkkisi vireillä. Jos et äkkiä älyä, Aivan joudu juoksemalla, Kyllä tukka tuiskuaapi Herran kourissa kovissa!

(Mans. ja Mustik. II 1860).

Aikain muuttuvaisuudesta.

Ajat aina muutteleksen, Sekä vuodet väisteleksen, Niinkuin Salomo sanoopi. Koko luonnon valtakunta Ain' on muutosten alainen. Aika asettaa asiat, Aika laitkin laitteleepi, Aika muuttaapi monarkit, Waltakunnat vaihteleepi. Aika linnat liitteleepi; Aika vallit vahvistaapi, Myöskin muuttaapi muruiksi. Aika kaupungit kutoopi, Aika poroks poltteleepi. Aika sytyttää sodatkin, Aika riidat ratkaiseepi. Aika kansat kasvattaapi, Aika mullaks muutteleepi. Aika kaikki käänteleepi, Kaikki paikat kallellensa, Maailmanki mahtinensa Muutteleepi mullin mallin. Aik' on muuttanut minunkin, Tieni monenmutkaiseksi, Kun olen elänyt ennen, Waeltanut vaivan kanssa Ylös ja alas mäkeä. Aika antoi onnen mulle, Antoi onnen aika käellä, Aika antoi arvon mulle, Aika arvoni alensi, Kyllähän minäi kykenin Nuotallen nuorempanani, Waan nyt vanhana vapisen, Woimatonna voivottelen, Aika kummasti kuluupi, Aikalaillansa ajelee, Aika viepi vuodet kaikki, Aika viikot vierettääpi. Aika arvon ansaitseepi, Aika kaikki kirjoittaapi, Aika Amenin sanoopi.

(Mans. ja Mustik. III 1861).

Juhana Bäckvall.

Talonpojan poika Kalajoen Haapajärveltä, syntynyt 1817, tuli yliopistoon 1839, vihittiin papiksi 1842, tuli kappalaiseksi Oulunsaloon 1855 ja Ouluun 1856, Kesälahden kirkkoherraksi 1865.

On toimittanut Oulun viikkosanomia 1854-65 ja antanut runoelmia sekä suorasanaisia kirjoituksia Lönnrot'in Mehiläiseen 1840 sekä Maamiehen Ystävään nimimerkillä —kv—. Suomentanut Topelius'en Luonnonkirjan.

Kukkanen

Miks' et luonut, luonnon Luoja, Luonut mulle lentimiä, Perhon siipiä suvainnut? Jos sä, Luoja, oisit luonut, Luonut lentimet minulle, Siivet perhosen suvainnut, Lenteleisin, liiteleisin Pitkin kauniita ketoja, Pitkin pellon pientaretta; Siellä aina ma olisin, Kussa kedot kaunihimmat, Kussa perhoset paraimmat.

Waanko loit mun, luonnon Luoja, Jätit, antias Jumala, Ilman olemaan ilotta? Et sä luonut, luonnon Luoja, Mua jättänyt, Jumala, Ilman olemaan ilotta. Loit mun lehtohon lemuksi, Niityn hunajahajuksi, Kaunistukseksi kedolle, Pulskuudeksi pientarelle; Loit mun, Luoja, perhosille Ihanaiseksi iloksi, Mettisille mielennäksi.

(Maamieh. Ystäv. 1844).

Pohjolan yö.

Kah! taaski taivas hulmuaa Jo Pohjan perällä. Kah! valo vielä leimuaa Nyt yönki keskellä.

On kuu ja tähdet kirkkahat, Ne yöllä loistavat, Ja revontulet hohtavat, Ne valon antavat.

Kuin päivä, yöki synkeä On niistä paistava, Tuo kirkas Pohjan pimeä On kaunis näyttävä.

Nyt juokse, juokse joutusaan, Mun virkku poroni, Ja joudu, joudu nopeaan Jo luokse neitoni!

(Maamieh. Yst. 1844).

Lauloi ennen laululaumat.

Lauloi ennen laululaumat, Sulomielin soittelivat Äänellä helisevällä, Kuminalla kultarinnan, Lauloi puista, lauloi maista, Lauloi luonnon laitoksista, Lauloi päivistä pahoista, Lauloi päivistä hyvistä. Lauloi ennen laululaumat, Kultarinnat ruikutteli Suomen suurilla saloilla, Kaunihilla kankahilla, Lauloi vierillä vesien, Wetten päällä veisaeli Ajalla suven suloisen. Soitot kaikui kankahille, Laulut laaksoihin leveni; Tuot' oli korvain kaunis kuulla, Sulo mielien mitellä.

Eipä nyt laula laulurinnat, Kultarinnat kuikuttele, Että laulu luonnon saisi, Sulo soittoihin sopisi. Halla on pannut laulun luonnon, Kylmä laulajat lumonnut, Pakkanen pojes ajanut; Talvi jättänyt jälille Tiaset tirisemähän, Warpuset valittamahan, Harakat hakattamahan.

Kyll' on tuolla toisiaki Lintuja liriseviä, Laulun soman laatioita, Oudon äänen antavia, Tuolla siisteissä saleissa, Kamareissa kaunihissa, Hyvin sievissä häkeissä. Mutta ne lihavat linnut Eivät Suomea suloita, Wieras on kieli, vieras mieli, Eikä luonto laulujensa Suomen luontohon sopiva. Siksi ne laulut laulajoiden Eivät kaiku kankahille, Eivät laaksoihin levene.

Kun kerran kevät tulisi, Suvi luonnon lämmittäisi, Saisi Suomikin sulonsa, Isänmaammekin ilonsa, Luonto loisi laulurinnat, Luonto laulajat tekisi. Suomen kieli, Suomen mieli Loisi soittoja somia, Jotka kauvas kaikuisivat Oman Suomemme sulona, Ilona, imantehena.

(Maamieh. Yst. 1845).

Frans Pietari Kemell.

Klaus Juhana Kemell'in veli, syntynyt 1817, tuli yliopistoon 1838, vihittiin papiksi 1842, oli melkein kaiken ikänsä apulaisena milloin missäkin Pohjanmaan pitäjissä ja kuoli viimein kappalaisena Ala-Kiimingissä v. 1857.

On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun Wiikkosanomiin 1840 ja 41 (nimimerkillä K—lli ja —ll.)

Pääskylle.

Oi pääsky, lintu pienoinen, Sä riemurinta, kaunoinen! Jo taasen riensit Pohjolaan, Jo taasen löysit meidän maan.

Oi, tuttu mulle vanhastaan! Sun ääntäs taas ma kuulla saan; Noh, terve, terve tultuas, Sä ystäväni armias!

Sä kaunokieli, kultasuu! Oi, kuinka laulus luonnistuu, Kun lennät ilmas liehuten Ja riemuvirttä veisaten.

Min vuoksi, pääsky, Pohjolaan Sä riennät? Oi, sä riennät vaan Sen kauneutta katsomaan, Sen ihanuutt' imehtimään!