AINEHISTO: (continued 2)
Reading edition
Sen saaret, salmet, laaksolot, Sen kuusikot, sen koivikot, Sen kukkaset koreudessaan, — Et löynne, pääsky, vertojaan!
Sen taivas ehtookullassaan, Sen aamurusko loistossaan, Ne toi sun, pääsky, Pohjolaan, Ne sai sun tänne lentämään.
Sun pohjolassa, herttainen, On rakastella rauhainen; Sun tääll' on lysti ollakses Ja armas aikaellakses.
(Oulun W. sanomissa 1840).
Nuorukainen.
(Ruotsista.)
Tuulonen, poskillain joka liehuelet ja mun heität, Oi, sano minnekä vaan matkata mietiskelet, Joutusa, kiiruhtavainen, tultuas rientävä kohta, Oi, sano, minnepä vaan, minne pysähtyvä oot? Aaltoinen, joka purttani pientä kiikutat hiljaa, Jos sua seuraisin, jospahan airoset mun Tottelisit vetojasi ja myötäsi kulkisivatten, Wastaa, missäpä vaan valkama löytyvä ois? Aatokset lukemattomat, povessain palavaiset, Minnekä, oi sanokaa, ai'otte seisahtaa? Aatokset, ylähäisen, puhtahan maailman lapset; Minnekä juoksunne jää, missä on matkanne pää?
(Oulun W. sanomissa 1841).
Pietari Hannikainen.
Lautamiehen poika, syntynyt 1813 Säämingissä, tuli yliopistoon 1833, maamittarin apulaiseksi 1835, komissionimaamittariksi Wiipurin lääniin 1857 ja Uudenmaan lääniin 1866.
Toimittanut sanomalehtiä Kanava 1845-7, Aamurusko 1857-59, ja Suometar 1864. Suomentanut useammat näytelmät ja itse kirjoittanut näytelmän Silmänkääntäjä.
Laulun synty.
Kun Luoja linnut loi Ja laululahjan soi, Niin siitä riita nousi, Ken laulun aloittaisi.
Jokainen toistahan Kehoitti laulamaan; Waan nuottia ei ollut, Ei ken ois kirjoitellut.
Warispa valvoi yön Ja teki suuren työn, Jo viimein vaivan kanssa Sai äänen kulkustansa.
Sen kuullen korppi huus: "Pidä kiinni kurja suus! Se ansaitseepi naurun, Waan multa kuulet laulun!"
Harakka korpillen Nyt nauroi kuollakseen, Ja huusi: "hurjat, miksi Rupeette laulajiksi!"
Nyt lauloi leivonen Ja peippo kilvaten. Ja kaikellaiset linnut Merissä, maissa kiljuit.
Kun näin ol' laulaneet Jo muut ja nauraneet, Niin kyntörastas yöllä Se alkoi hyräellä.
Se vasta laulullen Nyt kuului kaikillen, Sen luo jokainen lensi, Se mies ken pääsi ensin.
Jo yks ja toinen huus': "Oi veikko mistä suus On saanut moiset nuotit? Sano, mistä sie ne tuotit?"
Hän heille vastas näin: "Ne laulut, ystäväin, Mä kuulin kaikki teiltä. Ne ovat teidän kieltä."
"Kun taannoin lauloitte Ja muille nauroitte, Mä kuulin kaikki hiljaan Ja kirjoitin sen kirjaan."
(Aamurusko 1857; Toisin Saima 1841).
Toivo ja Rakkaus.
(Suomalaisen runon mukaan.)
Toivo, taivon lapsi ihanainen, Minut vietteli kotoa pois, Halki maailmojen juoksulainen Myötähänsä vei minua myös. Milloin loisteli se aaltoloissa, Niinkuin auringon valo meressä, Milloin näin sen kosken kuohuloissa, Milloin taivahan laella pilvilöissä.
Surkeus asui sydämmessäni, Kyyneleitä posket itkivät; Maailmat minulle silmissäni Kaikki vierahalle näyttivät. Tyhjä, autio ja jäinen oli maakin, Äänetön, pelottavainen mer'kin, Kylmyyttä myös auringosta hohti, Valo kuun minua murehdutti.
Löysinpä sinut, mun armahani, Kaikki muuttuivat samassa myös: Itse me tulimme Kalevoiksi, Tähtivälkkeheksi katselumme vuos', Säteet auringon himoja toivat, Hempeyttä kuun valoiset loivat, Maat ja metsät hekkumaa sanoivat, Lempeyttä kukkaset muhoili, Salot siintävät suloa soivat, Ilokyyneliä kosket myös valoivat, Armautta tuuloset tuhoili, Meren karit riemusta kohoili.
(Kanava 1846).
Laulu.
(Göthen mukaan.)
Sinua muistan, kun sulosti Koitar rusoittavi, Sinua myös, kun lähtehessä Kuutar rumoittavi! — Kun tiellä tupruaa pölyinen pilvi, sinua nään, Ja yösydännä kulkija kun hiipii ypö-yksinään! Sun äänes kuulen, joet kun ruusustoissa lirisevät, Sinua kuulen, tuuloset kun puissa asettuvat! Oi armaiseni! Waikka oisit kussa, sun löytäisin; Jos joutuisin merien taa, sinussa mä riippuisin!
(Kanava 1845).
Keväälle.
(Schiller.)
Sinua, nuorukainen, Kevät, odottelen. Iloinen kukkapaimen, Tule jo nurmillen!
No tässähän sä meillä Oletkin kaunoinen! Ma riemusydämellä Sinua kohtelen.
Muistatko kultoani? Oi, muista kuitenkin, Minua kuin hän lempi. Ja lempii vieläkin.
Hänelle kukkasia Sinulta pyytelin; Mä pyydän nytki niitä, Sinäpä annatkin.
Sinua, nuorukainen, Kevät, odottelen. Iloinen kukkapaimen, Tule jo nurmillen!
(Kanava 1846).
Elämäni.
(Runeberg.)
Sota haudan reunalla, Matka myrskyn aalloissa, Kulku tietön, jäljetön, Oi, se mun eloni on!
Toivoi mieli matkaajan, Silmät katsoi siintävään: Tuolla pilven ruskossa, Onpi toivot toivossa!
Tuoll' on ranta rauhainen, Tuolla päivä kultainen; Tuuli purjeesen puhuu, Laiva siintävään sujuu.
Sota haudan reunalla, Matka myrskyn aalloissa, Kulku tietön, jäljetön, Oi, se mun eloni on!
Mistä tyynen löytänen, Mistä rauhan muinoisen? Miss' on toivot kultaiset, Saamattomat, ikuiset?
Laiva liekkuu aalloissa, Myrsky pauhaa ilmassa. Oh! tuo pilven ruskoinen Wiel' on yhtä kaukainen!
(Kanava 1846.)
Mäen lasku.
Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Kelkat huimasti kiitävät, Lumi tähtinä kiiluu, Warvas kengästä hiiluu, Ruusut poskille lentävät.
Anna ihmisten kiittää Heidän rautaista tietään, Heidän höyryvaunujaan; Siell' on koppelit pimeät, Niiss' on laiskat ja vireät Kaikki nukkumaisillaan.
Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Eipä meill' oo huoltakaan! Lumi tähtinä loistaa; Toinen viskelee toistaan, Ei saa seista laiskakaan.
Katso pohjainen tuulee, Äiti kylmivän luulee, Huutaa: "lapset tulkaa pois!" Hei lystiä laskuu, Meidän lasten mäen laskuu! Täällä iltaan olla vois!
(Aamurusko 1857).
Antti Räty.
Syntynyt Pietarissa 1825, kuoli 1852 lasten-opettajana Nurmijärvellä.
Hänen runoelmiansa löytyy Gottlund'in Suomi-lehdessä 1847 ja Suomettaressa 1850. Muuten on niitä vielä erikseen painettuna kaksi vihkoa nimellä Lauluja Suomen neitosille 1850 ja Pieni Kanteletar 1853. Myöskin on hän suomentanut vihkon Hengellisiä virsiä 1853, ynnä suuren joukon kirjoja, joista erittäin mainittavat nuot kansalle rakkaat Genoveva ja Roosa Tannenpurista.
Puro.
Hiljaan läpi laaksosen Juoksee puro itsekseen; Aaltoset pois lirittää, Metsä noita pimittää.
Yhäti hän yksinään Wieree vierenemistään; Ei oo sillä kumppanii Eikä yhtään toverii.
Wiimein tulee matkamies, Wäsynyt jo kukaties; Käypi istumaan sen luo, Mielelläänki siitä juo.
Sitten aatteleepi tuo: "Taivaallinen isä, suo Jotta elän hiljaisest', Niinkuin tämä puro täss'!"
"Olkoon se vaan onneni, Kaikkein suurin arvoni, Tehdä hyvää salassa, Elää hiljaisuudessa!"
(Gottlund'in Suomi 1847).
Aarre.
Muuan ukko makasi Kuolinvuoteellansa; Lapset luokseen kutsuupi, Puhuin kuollessansa:
"Pellossamme ma'annee Aarre sangen suuri; Ken sen ylös kaivanee, Onpi rikas juuri".
Enempää ei sanonut, Sillä puhe puuttui; Ääni oli vaiennut, Mullaks ukko muuttui.
Tuskin oli haudassa Heidän vanha isä, Kun jo lapset pellossa Penkoivat hiessä.
Päivät, yöt nyt kaivettiin Koko pellon maata; Paikat kaikki raivattiin, Waan ei saatu aar'tta.
Lapset oli surussa, Sanoit: "isä petti! Aarrett' ei oo pellossa; — Meillen tyhjän jätti!" —
"Niinpä Isä vainaamme Emme saata luottaa; Turhaan meni vaivamme, Kaivettiinpa suotta!"
Mutta — ensi suvena Näkivät he kumman; Pelto kasvoi tuhona, Saivat aika summan.
Tästä vasta näkivät, Jotta oli totta; Kuten maata kyntivät, Saivat rikkautta.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Paras Ystävä.
Ystäväin on ihanainen, kaunokainen, Hän on rakkain kaikista! Ei oo maassa, taivahassa, Ketään hänen kaltaista.
Hän on mulle uskollinen, avullinen Elämäni vaiheissa; Onpa vielä varallinen, voimallinen, Auttaa mua kaikissa.
Hänen kasvons on kuin tähti, joka lähti Tuolta puolen pilvien. Se on mulle näyttäjänä, käyttäjänä, Aina taivaan porttihin.
En siis huoli, jos mun täällä surunsäällä, Täytyy kärsii jotakin; Ystäväni uottaa tuolla, Toissa puolla, Auttaa hän viimeinkin.
Koska viimein äänein vaipuu, henkein taipuu Ystäväni sylihin; Hän mun saattaa kuolon kautta Taivaalliseen salihin.
Jos sä tahdot, matkamiesi, kukatiesi Tietää Hänen nimeekin, Niin on Jeesus Natsarenus, Joka uottaa sinunkin.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Lempi.
Kun ma kuulin satakielen Laulelevan ulkona, Paikalla mun muuttui mielen', Soisin olla lintuna.
Kun ma näen vainiolla Lampaan vuonat iloissaan, Niin mä soisin itse olla, Elää, niinkuin hekin vaan.
Mikäpäs mun mielein kaivaa! Mikä luontoin surettaa? Lempi, se minua vaivaa Ja mun mieltäin murhettaa.
Se se synnyttääpi suotta Mulle monta surua; Waan se armas myöskin tuottaa Monenlaista iloa.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Nuorelle Runottarelle.
Laula, laula lintuseni, Pienoiseni, pääskyseni! Kultasuu, hopeakieli, Wisertele virsiäsi, Illoilla ikävissäsi, Aamulla ajan kuluksi, Päivillä huviksi muillen; Laskettele laulujasi, Soittojas suloisimpia, Runojas ruikuttamia.
Laula, laula kultaseni, Sirkuttele, sirkkuseni, Wuosia vajenevia, Päiviä pyörähtäviä, Somasti soluilevia!
Pian pääset pääskyseni Wuorostasi, vaivoistasi, Täällä vähän oltuasi; Pian laulusi lopetat, Ilovirtesi ihanat, Koska vaivut, varpuseni, Turpeesehen tuutumahan, Nurmellen nukuttamahan. Pian suusi sammaloittuu, Kieles kuivettuu kokohon, Kun sa kauniist' kannetahan, Iäksi asetetahan, Kankaasehen kaivetahan, Multahan mutistetahan.
Syän kylmä kyyhkysellä, Puuttuu ääni pulmusella — Kun lepäjät, leivoseni, Kahen lautasen välissä, Kolmen kirveen hakkoaman, Neljän veitsen veistelemän, Tuonen neitosen tuvassa, Maassa Manalan majassa.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Orvon kujerrus.
Mitäs laulan mie poloinen, Minä kurja kujertelen, Wiheljäinen visertelen, Walittelen vaivahinen; Kun on surma suun ovella, Tuoni tuima toivonani, Kuolo kova turvanani.
Laulan raukka ratokseni, Wisertelen virkukseni, Hyräelen hyvikseni, Paipattelen parhaakseni.
Waikk' olen polo pelossa Turvatoinna maalimassa, Oon kuin lintu lentämässä, Sorsan poika soutamassa, Pieni sirkka sirkkumassa, Raukkanen ruikuttamassa.
Jätti minut isoseni, Poies luopui emoseni, Wanhempani vierähtivät, Turvaajani tuikahtivat Tuonne Tuonelan tupihin, Mustan Manalan majoihin.
Oon kuin karsittu kataja, Poikki pieksetty petäjä, Oon kuin kala uimuksitta, Oon kuin sirkka siivitöinnä, Pieni lintu emätöinnä, Oon kuin pääskynen pesättä, Kananpoika kartanotta.
Päiväni surussa vieryy, Hetket huolessa kuluvat, Ei oo mulla ystävätä, Toveriakaan totista, Jollen suruni sanoisin, Waivani valitteleisin, Mureeni murenteleisin, Sydämein selitteleisin.
Yksin elän, yksin kuolen, Yksin tuikun turpeesehen. Yksin kuljen kuolemahan, Tulen yksin Tuonelahan, Menen yksin Manalahan.
(Gottlund'in Suomi 1847).
Ehtoolla.
Ah, aurinkoinen kultainen, Jo vainen vaivut taas! Miks joka ilta, herttainen, Sä peität kasvojas?
Wai onko elo maailman Kamala katsella? Olo parempi Tuonelan On varmaan sinusta.
Ah, jospa siivet lintusen Nyt mulla olisi, Minäkin luokses lentäisin, En maasta huolisi!
(Lauluja Suomen neitosille 1850).
Salainen vaiva.
Mikähän palaa povessa, Sydämessä syteleepi? Tuot' en taida tunnustella, En sanoilla selitellä; Suuhun sanani sulaisi, Sekä puuttuisi puheeni, Laulut kaikki lakastuisi. Wirret loppuisi vireät.
Mutta jos sä, neitoseni, Mesimarja lintuseni, Soisit tuota tietääksesi, Kummiani kuullaksesi, Mene, kulje metsämaihin, Aina astele ahoille, Kuusistoihin kurkistele, — Siellä lintuset sanovat, Wiserrellen virkkoavat, Somaisesti sopaisevat Sulle korvahan koreesti, Mikä vaivana minulla, Suru suuri poloisella, Waiva vaikea paralla!
(Lauluja Suomen neitosille 1850).
Laulajan koti.
Eipä maata manterella, Eikä kultaista kotia Ole Luoja laulajalle, virsien virittäjälle Tänne suonut, tänne luonut, Armiaasti antaellut!
Hän on outo omillensa, Turkka tuttavillensakin, Wentolainen veljillensä, Maailmassa matkalainen.
Ymmärrä ei ystävätkään, Eikä viisahat välitä, Hänen kieltään, hänen mieltään, Hänen tuntons' tuntehia, Polttoja hänen povensa.
Ei oo maata maailmassa, Ei oo kultaista kotia Wirsien virittäjällä, Laulujen latelialla! Turve on tupa hänellä, Hauta laulajan hovina, Tuoni toivonsa totinen!
(Suometar 1850).
Oksanen. (August Engelbrekt Ahlqvist.)
Syntynyt Kuopiossa Elok. 7 p. 1826, tuli yliopistoon 1844, maisteriksi 1853, tohtoriksi 1860, Suomen kielen ja kirjallisuuden provessoriksi 1863. Hänen runolliset teoksensa ovat: Runoelmia Runeberg'ilta (suomennos) 1845, lauluvihko Säkeniä 1860 ja suomennetut näytelmät Riita-asia, Wäkinäinen naiminen ynnä Kavaluus ja Rakkaus. Wäitöksessä on hän selittänyt Suomen runomitan säännöt. Matkustanut Suomen heimokansain kesken heidän kieltään tutkimassa, ja kirjoittanut siitä matkastansa kirjan: Matkustuksia Wenäellä 1859.
Koskenlaskijan Morsiamet.
"Äl', armas Annani, vaalene, Jos Pyörtäjäkoski pauhaa! Sen voimaa en tosin vallitse, Ei löydä se koskaan rauhaa, Mut kellä sen kalliot tiedoss' on, Niin sille se nöyr' on ja voimaton".
Niin virkkoi Wilhelmi Annalleen, Ja itsekin purteen astuu, Ja päästi purtensa valloilleen, Sen koskessa laidat kastuu, Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan Nyt Wilhelmi vei tätä morsiantaan.
"Woi, kuinka kirkas on illan kuu, Ja välkkyvä virran kalvo! Ei linnut liiku, ei oks', ei puu, Ei muut kuni tähdet valvo; Woi kuinka nyt kuolema kaunis ois, Kun kultansa kanssa nyt kuolla vois!"
Näin Anna äänteli hiljalleen, Sen silmähän kyynel entää; Mut koski se kiihtyvi eellehen, Sen voimassa venhe lentää; Waan Wilho on oppinut laskemaan, Tää kulku se on hänen riemujaan.
Jo laski poikana purressaan Hän Lyyjoen kaikki kosket, Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan Se kasteli hältä posket; Ei paatoa löytynyt yhtäkään, Jot' ei olis tottunut välttämään.
Mut kosken kuumassa kuohussa, Juur' jossa sen juoksu suorin, On, päällä vaahtinen vaippansa, Yks' Ahtolan neito nuorin; Se Wellamon karjoja paimentaa, Ja koskien kuohua katsahtaa.
Sydän on Wellamon neidollai Sen vaahtisen vaipan alla, Ja lemmen liekki se aallossai Woi syttyä niinkuin maalla; Ja Wilhoa neitonen Wellamon Jo katsellut kauvan ja liioin on.
Ja tuostapa neitosen rintahan On syttynyt outo mieli, Povensa kuulevi huokaavan, Mut kertoa ei voi kieli; Hän kuohujen keskehen istuksen, Siin' ainakin Wilhoa vuotellen.
Niin Wilhon venhe nyt kiiruhtaa, Kuin Pohjolan vankin myrsky, Se kons' on aaltojen harjalla, Kons' yltäkin käypi hyrsky; Mut itse perässä hän pelvott' on, Waan Annasen poski on ruusuton.
Ilolla Wellamon neitonen Sen vastahan uida täyttää: "Se Wilho tuo on! Mut toinen ken, Jok' immeltä silmään' näyttää? — Woi, voi mua, Wellamon neitonen, Sill' ompi jo kultana ihminen!"
Jo päättää Wellamon neitonen Nyt toivonsa turhan kostaa, Ja kosken pohjasta paatosen Hän äkkiä pintaan nostaa, Johon vene Wilhelmin loukahtaa, Ja hän kera kultansa kuolon saa.
Waan suussa Pyörtäjän vieläkin On Wellamon neidon paasi, Se paasi, jolla hän Wilhelmin Weneen sekä onnen kaasi, Mut neitosen itsensä kerrotaan Meressä murehtivan rakkauttaan.
(Suometar 1853).
Lähteelle kadussa.
Ken kehno luonnon tyttö Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan? Ja ratki riemuton, Kun läikkys, lähde parka, Luvaton täällä on.
Kadull' on katsojansa Ja tarkat korjaajat, Kivillä peittämällä Sinun ne surmaavat, Tai täytesi la'aisten Rupaa ja ruuhkia, Sun eivät, kehnot, salli Kuvastaa taivasta.
Tai ohjaavat väkisen, Ojittamalla maan Sun mustien murien Sekahan juoksemaan. Ei siellä päivät paista, Ei luo hopeeta kuut, Ei hohda kukkaparvet, Hohaja honkapuut.
Jos kirkkaan silmäs oisit Hämeessä au'aisnut, Niin hietakankahalla Tienkäyjä uupunut Se päivän paahtaessa Sinusta voimaa jois, Ja reunallais levähtäin Matkaansa aprikois.
Jos oisit syntynynnä Savoon tai Karjalaan Niin oisi kuuset nousneet Norossas huojumaan, Niin oisi kuuset nousneet, Ja tuomet tuoksumaan, Ja niiden siimehessä Käköset kukkumaan.
Siell' oisi poppamiehet Ja rammat vaivaiset Hopeeta ynnä kultaa Weteesi vuollehet; Ois tyttäret tyköösi Kes'-öillä kulkeneet, Ja lempeä sinussa Salassa kylpeneet.
Ja itse oisit viimein Liikkeelle lähtenyt, Wälitse kukkakumpuin Ja vaarain vierellyt, Sitt' äitisi sylihin Lopulla pauhanna Imeisten ihmetellä Imatran koskena.
Sun paikkahan pahaan Kuljetti kaupunkihin Kadusta juoksemaan. Ja ratki riemuton, Kun läikkys, lähde parka, Luvaton täällä on.
(Suometar 1853).
Suomalainen sonetti.
Ei tainnut vanha Wäinämöinen luulla, Ett' oisi kenkään laulajoista meillä Soveltuva sonettien siteillä Runon tekoon Kalevalaisten kuulla.
Ei istukaan käkömme mandelpuulla, Ei Laurat meitä kohtaa kirkkoteillä; Ei ihme siis, jos Pohjolan rämeillä, Ei soi sonetti Arnolaisen suulla.
Suloinen kuulla kuitenkin tuo oisi, Ja siitä Suomalainen toivojensa Tulille uutta kiihoitusta toisi,
Jos kautta noiden laulukahleittensa Sen kieli, halvaksi havaittu, voisi Siteistä muista päästä irrallensa.
(Suometar 1854).
Kaarle Martti Kiljander,
Syntynyt Kaavilla 1817, tuli yliopistoon 1838, saarnaajaksi Lapinlahden rukoushuoneesen 1842, Kuopion konsistorion varanotariukseksi 1851 ja varsinaiseksi notariukseksi 1856, Nilsiän kirkkoherraksi 1866.
Hänen suomentamia ovat Stagnelius'en Marttyrat, Nikander'in Taikamiekka, ja Runeberg'in Nadeshda. Paitsi sitä on hän vielä suomentanut pienempiä runoelmia ja virsiä, jotka löytyvät Saima-lehdessä, Suomettaressa ja Pääskyisen pakinoissa.
Merensankarin Laulu.
(Taikamiekan ensimäisen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa.)
Jää hyvästi, jää, Sä Päivytär paistavainen, Sä kultani koittavainen! Näen itkeväsi, no väleen Se heitä! me yhdymme jälleen. Jos yö jalo Pohjassa on, Ei aamu oo joutumaton.
Josp' oisin, kuin sä Jo toivoni rannalla vaan, Sen uuden ja autuaan maan! Pois, laivvani, laineilla lennä! Levollepa saat heti mennä. On maa, meri myös levoton, Mä mullassa löydän levon.
Mä tuulta anon: Merellen ehättäisin pois, Kun tuuli ei tyyntynä ois. Se muinen puhalteli seiliin, Nyt kurkisteleksen se peiliin. Ja Wellamon kasvoja vaan Hyväilee puhaltimillaan.
Niin yksin kuin sä, Oi aurinko, myös minä meen Selällä sinertävän veen. Lepäät sä omaisten majassa, Sukuni on Tuonen tuvassa, Ja nyt mull' ainoana On miekkani kumppanina.
Noin hiljaan kuin sä Nukahtava lien minäkin Mun kultineni verihin. Jo kasvosi peittyy, perästä Sun retkesi rientelen tästä. Sä paistava Päivytär, jää Hyvästi, suloisesti jää!
(Suometar 1849).
Eerikki Juhana Blom.
Syntynyt 1817, tuli maisteriksi 1840, oli koulu-opettajana ensin Loviisassa, sitten Kuopiossa. On nyt kappalaisena Sysmässä.
On paitsi muuta suomentanut näytelmät Emilia Galotti ja Minna von Barnhelm. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy Saimassa 1845 ja useammissa Suomettaren vuosikerroissa.
Savonmaalle.
Kun ma muistan muinoisia Hetkiäni herttaisia, Iltoja ikisuloja Siellä sievässä kylässä Kallaveden kainalossa, Kohta sielu siipiänsä, Levittääpi pyhä lintu, Niinkuin kokko kohottaikse, Tullaksensa tuttavainsa Luokse, Luonnon ja perehen.
Ei ne eksy mielestäni, Eikä muistosta murene, Savon vuoret, Savon saaret, Kotimaani mainittavat Seudut ihmehen ihanat. Wieläpä vihertelevät Niinkuin ennen edessäni Kaikki syntymäsijani, Maat matalat, mäet yläiset, Lehdot, laaksot lempeimmät, Pujon ukko pilviharja, Wesarinta Wannunvuori, Sekä Uuhimäen sileät, Kallaveden katselijat. Wielä sieltä silmäelen Ääret allani avarat Kuinka järvet kuumoittavat Sadan saarosen välissä, Lahdet, salmet, lammit kaikki Illan paisteissa palavat, Sylissänsä sulo taivas.
Wielä kuulen kuikan äänen, Walkorinnan valitukset, Wielä virret venhemiesten, Airon kolkkaissa kohoovan. Kaikki soivat rintahani Savonmaani moninaiset, Lukemattomat lumoukset, Koko luonto korvihini Kutsumuksen kuiskuttaapi, Sinne toivoni sitoopi, Sinne hartahan haluni, Halun muita hartahamman. —
Mut jos kuulen kulta-äänen, Savomme sorean kielen Miesten huulilta mehuuvan Taikka naisten nauravaisten, Kirkassilmäisien suusta, Silloin vasta sydämeni, Leviääpi, lämpiääpi, Riemu rintahan kohoopi Harvoin saaduista sanoista, Etelähän eksyneistä. Kieli mielen kihloaapi Maamme kanssa, morsiamen Köyhän kyllä, vaan ihanan.
(Saima 1845).
Walistuksen vaikutus.
"Nyt on taas vaikutus valistuksen Nimiä muutellut mestaritten Luopoisen ja Reijoisen. Oletko sen kuullut?" — "En! Kummanko Luopoisen? Sepänkö vai Sen, joka kanttorin Annikan nai?" — "Niin, sen Niilon". — "Niilon? ai! Minkä nimen Niilo sai?" — "Koska Annin arvo vaati Sukunimen suuremman, Niin hän Niilollensa laati Nimen: Niklas Luuverman, Niin, nimen Niklas Luuverman. Hän ol' näet vannonunna: Menen mar' monasteriin, Itken ikäni kuin nunna, Jos et muuta nimees niin! — Kun ol' nimi muutettuna, Piti Anni kihlat kiinn'." "Luuverman vainen? no viepäs nyt hiis! Söikö nyt mieheltä mielenkin riis'? Opissa ol' vuotta viis, Nahkansa jo heittää siis! Reijo on taas, jos ma arvata saan, Maltas — ma arvelen vähäisen vaan — Reijoliin vai Reijolaan?" — "Eipä niistä kumpikaan, Reijo oli ensin Grelsi, Siitä käänsi sitten Slerg; Ollaksensa Retkunberg, Hän on nyt mestar' Retkunberg. Ken ei juur' kuin ojapajut Paisuisi ja paljon vois, Jos ne maatiaiset hajut Saisi sarastansa pois, Eikä pirun päässä ajut Keksis kusta suku ois!"
Antero Warelius.
Talonpojan poika Tyrväällä, syntynyt 1821, tuli yliopistoon 1843, maisteriksi 1847, on nyt kappalaisena Räntämäellä.
On kirjoittanut näytelmän Wekkulit ja Kekkulit ja luonnon-opillisen kansankirjan Enon opetuksia. Hänen pieniä runoelmiansa löytyy Suomettaressa v. 1847, 1848 ja 1854.
Uimalaulu.
Lapsukaiset! kaunis päivä paistelee, Hauska on nyt juosta järven rannalle; Siell' on kirkas laine läikkyväisenä, Siellä ulpukkainen uljas hengittää, Kaste virvoittaapi kasvut kukkasten, Uiden, melskaten ja vettä viskoen, Kasvakaa te myöskin kilvoitellen!
Nuorukaiset! joukossanne joutukaat Ulapalle, siihen huolet uppoovat. Uimamies on raitis niinkuin tuore puu, Muilta muoto, neste kesken kuivettuu. Viina velttomaista hiukan hauskuttaa, Meitä raikas vetten voima vahvistaa, Hauin vilpas ruumis uijan palkka.
Neidot nuoret! niemen vihreäisen taa, — Ett'ei kurkistella liiat silmät saa, — Rientäkää, ja vettä viljoin loiskimaan Tottukaa, jos ette uida taidakkaan. Tanssi heikontaa ja kasvot kalpenee, Mutta kauneus ja ruusu poskille Uusi uimisesta virkeneepi.
(Suometar 1854).
Pohjalainen.
(Ruotsin mukaan.)
Iltaruskon loistamalla Nuorukaisen istuvan Kaukaisella lounasmaalla Mieli juohtuu Pohjolaan.
Lakso kaunis on, ja siellä Wisertävät lintuset; Hän se huokaa: "Ah jos vielä Maani saisin entiset!"
"Suomessa ei viinipuita Lehteviä katsella, Wiikunoita eikä muita Hedelmöitä kohdata."
Mutta kuuset sorjat, roimat, Wuoret jylhät suosittaa Sydäntäni; luonnon voimat Todistavat miehuutta."
"Pohjan mäet mäntyinensä, Härmähelmet oksilla, Kutsuvat mua lemmellänsä; Heit' en taida unhoittaa."
"Elämässä, kuolemassa Rakas mull' on Pohjanmaa, Sydämessä puhtahassa Tunto siell' on liikkuva."
"Neito siell' on punahuuli, Punaposki; lämpöinen Rintans on, ja talvituuli Hoito voiman miehisen".
(Suometar 1847).
Ikävyys.
(Wenäjästä.)
Laaksossa täällä laulelevat Puiden oksilla varpuset; Minullen ne sanelevat: "Poiss' on, poiss' on ystävät!"
Ruohot, kasvit kukkinensa, Laihot, niityt viherjät Wakuuttavat kuiskullansa: "Poiss' on, poiss' on ystävät!"
Wirta pieni vierielee Äyrästensä keskellä Kohisten, ja muistuttelee: "Ei sull' ole ystävää!"
Länsituuli leikitsevä Lenteleepi kedolla, Korvissani puheleva: "Istävyys on kaukana!"
Paimen rientää lauman luokse, Sulho löytää armaansa; Tyköni ei kukaan juokse, Ystävääni en nähdä saa!
Ei, ei yhtään ainoata Ole päivää iloista, Sydän tuntee lakkaamatta Puutosta ystävistä.
Ystävyys on elämässä Lohduttaja kärsivän; Mutt' ei ilo sydämessä Pysy ystävättömän.
Teistä, rakkaat ystäväni, Ei mull' ole hauskuutta; Juoskaa, juoskaa, kyyneleni, Kosk' en ystävääni saa!
(Suometar 1847).
Antti Puhakka.
Syntynyt Kontiolahdella 1816, sai isänsä kuoltua vasta aljetun uudistalon osaksensa, jonka ahkeruudellansa sai täyteen kuntoon. On ollut 1862 vuoden valiokunnan ja 1863 vuoden valtiopäiväin jäsenenä.
Hänen runoelmiansa löytyy suuri joukko Maamiehen Ystävässä ja Suomettaressa, ja muutamat ovat erikseenkin painetut.
Tuhman Jussin juttureissu.
Tämä laulu on laitettuna Tuhman Jussin juttuteistä, Kuin on Suomi sotkettuna, Kovin peitossa pi'etty Wanhan kielen vallan alla, Ruotsin kielen kahlehissa. Kun me kirjan kirjoitamme Savon selvillä sanoilla, Kohta kirja kiskaistahan, Siihen venska viskatahan, Äkäisesti ärjytähän, Wihapäässä viskatahan:
"Mistäs tullut, tuhma Jussi, Kuka konna kirjan tehnyt, Kun on suomeksi soaissut, Savon kieltä kirjoittanna?"
Jussi huono huokaiseksen, Painuvi pahoille mielin, Tuohon verkaksi vetävi Äänen kainun kansselissa:
"Tuolta tullut Karjalasta, Samonnut Savon rajoilta; Luulin suomeni sopivan, Kartan kanssa kelpoavan!"
Sitten pannahan paperit, Ulos vieähän ovesta, Pois pihallen potkitahan, La'aistaan alas rapuista, Sylki päälle sytkätähän, Jussille julistetahan:
"Käy nyt karttakammarihin, Ota sieltä uusi kartta, Elä suomeksi sokaise, Hae ruotsiksi lukia, Wenskan kielen kirjoittaja!"
Jussi juoksi joutuisasti, Haihatti hajalla hapsin Kaupungin katua myöten Kartanmyöjän kammarihin; Lantit taskussa lapatti, Waskikullat kukkarossa. Tuli kauppa kartan kanssa, Rahan maksu räntterissä; Rahat loppui lakkarista, Waskikullat kukkarosta, Uupui kartan kauppiaalle, Tengan verta jäi velaksi.
Jussi puittaapi pihalle, Pani kartan kainaloonsa, Alkoi astua katua, Painuipa pahoille mielin, Katseli kivikatua, Kun rahat rakosta loppui, vaskikullat kukkarosta.
Tuli vanha virkaheitto, Kelmi kapsutti katua, Harjustakki hartioilla, Suolilla on vyö sorea, Napit vaskesta valettu, Hopealla holvattuna, Saappahat somannäköiset, Kuultokengät kelvolliset; Alkoi Jussille jutella, Suomen miestä surkutella:
"Mitä oot pahoilla mielin, Katselet katua pitkin?"
Jussi huono huokaiseksen, Murehella muistelevi:
"Sitä oon pahoilla mielin, Katselen katua pitkin, Kun ei kirja kelvannunna, Waikk' ol' suomi suorin pantu, Savon selvillä sanoilla; Pois pihalle potkittihin, Sylki päälle sytkättihin."
Tuohon virkki virkaheitto, Wenskan veijari vetäisi:
"Kuules ukko, kun sanelen Jutustasi, Suomen Jussi! Käyppäs karttakammarihin, Osta sieltä uusi kartta, Minä venskaksi vetäisen, Ruotsin kieltä kirjoittelen."
Jussi päästääpi paperit, Kaivoi kartan kainalosta. Heitto karttaa katseleepi, Kohta Jussille julisti:
"Käy nyt tänne kammarihin, Kohta venska viskatahan, Pannahan paperin päälle; Saapi ruotsiksi lukea Kaikki herrat kansselissa, Kohta kirjat korjatahan, Juttusi julistetahan!"
Jussi ei juljennut sanoa Kartan kaupasta mitähä: Jo rahat rakosta loppui, Waskikullat kukkarosta; Luuli Luojan laittanehen Etehensä enkelinsä Köyhille, varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi, Jok' ei kultia kysele, Hopeasta huolta kanna.
Kunpa oli kirjoittanut virkaheitto valmihiksi, Sitten Jussille julisti:
"Nyt on kirja kirjoitettu, Saapi ruotsiksi lukea Kuvernyöri kansselissa, Eikä potkita pihalle; Kuvernyöri kuulu herra Lyöpi riitasi lopulle."
Jussi heikko henkäiseksen, Murehella muistutteli, Alas laski lattialle Poloisille polvillehen, Käet väänsi vastatusten, Koprat yhtehen kokosi, Sitten silmänsä ylenti, Kohti taivasta kohotti:
"Nyt on julkinen Jumala Edestuonut enkelinsä, Köyhille varaksi varsin, Huonon kansan hoitajaksi; Antavi asiat juosta, Jutut kaikki kansselissa, Waikk' on kullatkin kulunna, Hopeatkin huovennunna!"
Sitten nousi notkaltahan, Pois kohosi polviltahan, vielä virkaheittiöä, Nälkäkurkea kumarti:
"Milläpä minä poloinen Teillen atrian asetan, Kun on kultani kulunna, Rahat loppunna rakosta?"
Jopa tähän virkaheitto Mutkan muisti, keinon keksi, Palkkansa paraiten otti, Keinon Jussille julisti:
"Muuta laukkusi rahaksi, Rupiloiksi rukkasesi. Sitten alttariin asetan Tämän uhrin tyyrihimmän Suurten syntien edestä, Anon armoa Isältä Suomen kansan suosioksi!"
Jussi juoksi laukun kanssa, Puitti pussinsa keralla Kaupungin katuja myöten, Huusi hullu juostessansa:
"Onko laukusta rahoa, Rupiloita rukkasista?"
Jopa sattui laukun saksa, Pussin kauppias kadulla, Joka ostoa osasi, Tehdä kaupan laukun kanssa. Sai rupilan rukkasista, Kaksi leipälaukustansa.
Kun sai laukkunsa rahaksi, Rupiloiksi rukkasensa, Pian juoksi, jotta joutui, Luokse enkelin ehätti.
Kun tuo kelmi ketrotteli, Pani Jussin paljahaksi, Antoi kirjan arkustansa, Käski käyä kansselihin!
Jussi juoksi joutuisasti, Jätti karttansa katsella, Heitti herroille etehen.
Kuvernyöri kuulu herra Katsoi kirjan kansselissa, Kohta Jussille julisti:
"Tämä on kelmin kirjoittama! Oisit saatava sakolle, veettävä rahaverolle!"
Sitten viskasi vihassa, Laittoi kirjan kansselista, Sanoi selvillä sanoilla:
"Ulos astu kansselista, Käy kotihin kiirehesti, Eläkä eneä etsi Kelmilöitä kaupungista."
Jussi huono huokaiseksen, Mies parka pahoilla mielin Alkoi astua kotihin. Nälkä sylkytti syäntä, Saattoi vahvan vatsan tuskan: Eväslaukku enkelillä, Rahat kartankauppiaalla; Wielä auki kartan kauppa, Tengan verta jäi velaksi. Täytyi Jussin tallustella, Kulkea talo talolta, Atriaksensa anoa, Palasia pakkoella, Tulla kerjäten kotia.
(Suometar 1847).
Surulaulu 1850 vuoden kiellosta.
Ei ole vielä lintu raukat Mitannunna mieltään Pitämähän pienempänä Liian suurta kieltään.
Eikö liene asetusta Ensinkänä tienneet, Kun on aina rallatusta Ennellähän pienneet.
Waan jos vanhat pitkäparrat Rähinänne kuulee, Niin ne meitä laulamahan Opettavan luulee.
Sitte teidän rähinänne Pian kohta puuttuu; Kaikki koirankuonolaiset Meidän päälle suuttuu.
Minä neuvon lempeästi Asetusten mukaan: Nyt ei ole laulannolle Julkinaista lupaa.
Minun raukan laulantoni Esivalta kielti, Koska minä iloisesti Joutohetket vietin.
Niin nyt soisin että vielä Saisi linnut laulaa, Eikä pantais milloinkana Heille paula kaulaan.
Sitten riemurallatusta Saisin vielä kuulla, Waikka kohta laulun mahti Unehtuupi multa.
Koska päästy enemmältä Laulamahan yltyy, Silloin vesi silmistäni Yhtenähän hyrkyy.
Waan kun rastas lauleleepi Lehdikossa salaa. Sitten luonto laulamahan Minullakin halaa.
Sitten laulan hiljaisesti Siellä hänen mukaan: Lillin, lallin, tillin, tallin, Ettei kuule kukaan.
Käköseni kultarinta, Älä kuku mäellä, Siitä saapi paha huuto Wäkivallan väellä.
Mene tuonne kukkumahan Lehtovaaran rotkoon! Minä tulen kuulemahan Illoin, aamuin notkoon.
Ja jos siellä laulavani Jonkun kerran kuulet, Älä toki ilmoita, kun Wenäjälle tullet!
(Tapio 1862).
Fredrikki Polén.
Kappalaisen poika, syntynyt Pieksämäellä 1823, tuli yliopistoon 1845, maisteriksi 1850 ja viisaustieteen tohtoriksi 1860. On nyt Suomen kielen kääntäjänä Uudenmaan läänihallituksessa, ja paitsi sitä kirjapainon isäntänä.
Tuli Suomettaren toimitukseen v. 1851 ja oli päätoimittajana 1852-56, sen perästä taas apumiehenä. On myöskin toimittanut lehtiä Lasten Suometar 1856 ja Warpunen 1860-1861 yksinään, sekä Mehiläinen 1859-63 muiden avulla. Hänen runoelmiansa löytyy Suomettaressa 1848-1852 ja 1855 sekä Mehiläisessä 1859.
Immelle.
Taivahan impynen, kuule, Mistä sä tielleni lensit? Lempeni kirkkahin tähti, Loistosi kusta se tuikki? Silmäsi suihke sädehti, Syömehen synnytti liekin; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.
Toivoni kaunihin kukka, Millä sä lempeni nostit? Riemuni tuoksuva ruusu, Mistä sä hohtosi hajit? Kasvosi loiste rusoitti, Mieleni meltyi ja muuttui; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.
Aivoni aaltoova laine, Kusta sä kuohusi kannoit? Mieleni virtaava vuoksi, Kunne nyt juoksusi jatkat? Suutelin — kaste melahti, Povehen paisutti virran; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.
Aamuni nouseva rusko, Sultako onneni koitti? Päiväni aattelo, lausu, Toitko sä tuskan vai riemun? Tulta sä rintahan tuikit, Rintani raivos ja heltyi; Lempeni kuohuva lähde Ei asetu lepohon.
(Suometar 1849).
Huokaus Jumalalle.
Iltatähti taivahalta Surumielin laskihen, Maailmalle murhemielin Jäähyväiset heittäen: Wanha vuosi vajosi, Silmissänsä tulenliekki, Sydämessä huokaus.
Aamurusko uudellensa Taivahalle nostihen, Maailmalle uutta vuotta, Uutta tointa toivoen: Uusi vuosi heräsi, Rinnallansa uskon kilpi, Sydämessä rukous.
Jumalamme, auttajamme, Hyvä Luoja laupias, Taivaallinen tuomarimme, Uutta vuotta valaise, Tahtoamme totuutehen, Hyvyytehen herätä!
Suojaa aina Suomensaarta, Eloamme auttele; Walistus on lietsarimme, Sanas valo vartia. Uskallusta, apua, Toimillemme menestystä, Lemmen tulta enennä!
(Suometar 1852).
Mitä laulat?
Mitä laulat, lintuseni, Piipittelet pitkät päivät? Onnen suuren kyllyyttäkö, Waiko riemun runsautta, Lemmen liekin ihanuutta? Waiko muuten muille laulat, Ajan kullan kulueksi, Päivän pitkän rattoudeksi, Itsellesi vaan iloksi, Lemmen tulen kostannaksi?
Kyllä tiedän mitä laulat! Sinä laulat maailmalle Sovintoa, suosiota, Lempeyttä, rakkautta, Ilon, riemun runsautta, Maan ja taivaan sointuisuutta.
(Suometar 1852).
Sormus.
Wieri viikko, vieri toinen, Kului kuusta kolmikanta; Nannoa en nähnytkänä, Nannan silmän suihkamista, Sulon suun myhäilemistä.
Tuli Nannani takaisin, Joutui kohta kotihinsa, Sormus sormessa sorea Kullankarvainen kavala.
Aattelin alinomaa, Povessain pidin puhetta: Nyt on Nanna multa poissa, Poissa multa poloiselta; Muotonsa on muuttununna, Suihke silmien sulannut, Sormus sormehen sidottu, Katsantonsa aivan kolkko, Silmän iskunsa itara.
Kului kuuta kaksi, kolme Päätti päiviä pahoja; Jop' on Nanna toisellainen, Katsantonsa ei kamala: Niinpä nyt jo paisteleepi Kuni kukkanen kedolla, Silmät tulta tuikkailevat Kuni tähti taivahalla, Muiskut huulilta mehuuvat, Meeksi suussani sulavat. Sormessain on sormus sorja, Sormus sorja, josta itkin, Joka juoksetti jokena Miel'-alain alinomoa, Hurjan lailla lennätteli.
(Mehiläinen 1859).
Antti Juhana Wäänänen.
Kirjakauppiaan poika Kuopiosta, syntynyt 1820, on suomentanut suuren joukon kaikenlaisia kirjoja, kuoli 1862.
Kuolevan Laulu.
(Bellman'in mukaan.)
Kun mua haudataan, Ja maan-alaan mun viette, Niin pulloin pukekootte Suruliinoin huolimaan. Oot konna konsanaan, Jos kirstuin kannen kiinnät, Ennenkuin eroviinat Ja muistos juoda saan. Hei haikea! Woi vaike! On erota Pois pullosta. Jos murhe murtaa voimat, Niin, veikot, vuottakaa!
Jos olet oksallain, Tuon seikan kyllä tiedät, Ett' minne minun vievät, Ei ryypyt roiskakaan. Noin kyllä kuiskataan, Ett' Manalan majoissa On vettä joka joessa, Waan puutos pulloista. Siell' surkea Mun muistella Noit' aikoja Runsaampia, Kun harvoin huuhtoi veessä Ees isäin pullonsa.
Tuo pyyntö mulla vain, Sen veikkosilta toivon, Ett' viinasammiohon Mun pa'atte kuoltuain, Sit' älkäät pelätkö, Ett' viina maahan menee, Mä mehun tahdon imee Kuin laho pökkelö. Kirjoittakaa Se ristille: "Täss' lepäjää Luitansa se, Jok' aina joi, ja juotti Jokaista ystävää."
Wuoen päästä päättyneen Kun kuolinpäiväin joutuu, Niin täysi taskumatti Pankaatte lietehen! Niin minä, haamuillen, Paikasta totutusta Saan pikku naukun ottaa Ja hunhtoo huuliain. Sill' vaikea Oleskella On haudassa Ain' viinoitta, Ja tuopa puute tuottaa Maan päälle haamuja.
(Suometar 1848).
Opatti Lyytinen.
Talonpoika Rautalammin pitäjästä, syntynyt 1832.
Hänen runoelmia löytyy Suomettaresta 1855 ja 1856 sekä Lasten Suomettaresta 1856.
Linnun laulu.
Lintu läksi laulamahan, Poies uni-uutustansa, Jossa rauhassa lepäsi Päivän vaihtuman väliä, Pimeyden piilosilla. Mut kuin valkeus valasi, Alkoi koitto auringosta, Niin hän nousi nopeasti Luojallensa laulamahan, Aamukullan kunniaksi, Wuoden alkavan iloksi.
Laulut ylhäälle ylensi, Korkealle korotteli, Tuolla toivolla sanovi, Wielä armoa anovi, Että oisi edespäinkin, Wuoden alkavan ajaksi, Rauhan majat maataksensa, Aina ilolla herätä; Niinpä mahtasi monetkin Kiitosvirret veisaella Luojallensa, laupiaalle, Aina armonsa edestä.
Eikös tulis vielä olla Kielet kilvan kiittämässä Herran armon avaruutta, Kaikkivallan rakkautta, Kun vuosilla kuluneilla On kohtaamme koittanunna, Että ovat avarasta Rikkautensa lähtehestä Wiljavarat kuohununna.
Jospa vielä viljavuodet Meille vastakin tulisi, Että saisi laululinnut Ilovirttä viserrellä!
Sitte kaikuis kaunis ääni, Laulu laksoista suloinen, Weisu kaunis vetten päältä Heliseisi herttasesti, Harras huuto Suomessamme, Koko lauma laululinnun, Kaikki yksimielisesti, Linnut pienet, peipposetkin Kiitosvirttä visertäisi.
(Suometar 1856).
En laulamasta lakkaa.
Mä etsin huvitustani Ja elän tällä lailla; Kuin kesälintu laulelen Näillä Pohjan mailla.
Waikk' on kylmät kylämme Näillä sydänmailla, vaan on luonto lämpeä Laulamahan aina.
Kuullakseni kultani En laulamasta lakkaa, Kuin mä etsin ja nyt löysin Ystäväni rakkaan.
Kun on meillä rakkaus, Niin ei puutu mitään, Ennen kaikki maailmassa Unhottaman pitää.
Waan kussa puuttuu rakkaus, Kaikki meiltä jääpi: Maailma ja rikkaus Karvahaksi käypi.
(Suometar 1856).
Rikas neito.
Täss' on tyttö, neito nuori, Hieno, valkeahiveä, Täss' on tyttö, tyyni mieli, Sievä, kaunis ja siviä; Mieleltänsä tyytyväinen, Tekemähän taitavainen, Paljon onpi aitoissani Huonehissa huiviloita, Orret täynnä täkkilöitä, Naulat hameita nakattu; Yksi seinä aivinata, Toinen pantu palttinaista; Aina on omilla mailla Kilvan kihlan kantajia; On niitä etempätäkin, Aina markan antajia. Pojat polkuja pitävät, Aina luokseni ajavat Orihilla välkkyvillä, Hevoisilla hirnuvilla; Kihlat kilkkavat povessa, Kultarahat kukkarossa; "Ota tästä, neitoseni, Kihlat kullan kiiltäväiset!" Kyll' on niitä monta käynyt Hopealta hohtavata; Waan ei ole vielä ollut Lämpimältä läyhkävätä.
Enpä kullalla eroa Kodistani kultaisesta, Enkä taivu taalerilla Wasten mielen vaatimusta. Waan jos omani tulisi, Näköseni näyttäyisi, Wasta ottaisin omalta, Kultakihlat kullaltani.
(Suometar 1855).
Kustaa Adolf Saxbäck.
Syntynyt 1805, tuli Yliopistoon 1825, kappalaiseksi Hattulaan 1832, viimein kirkkoherraksi Hailuotoon (Karlö).
Ehtootähti.
Kun iltasella katselen Tuhansin tähtiä; Min' ihmetellen aattelen Ijäisen sääntöjä.
Minulle tähdet mieluisat, Waan aina armahin, On ehtootähti riemusa, Se kaunis, kirkkahin.
Se sama tähti vuorostaan, Taas aamutähtenä, Käy aamunkoita ennustaan, Ain' yhtä helevä.
Sit' ihaelless' usehin Sumeesti sydän lyö: Niin nousee toivon tähtikin, Kun yltää kuolon yö!
Ijäistä uutta eloa, Taas toivo odottaa, Kun aamutähti ihana Sen aamun alottaa.
(Suometar 1856).
Eero Salmelainen. (Eerikki Rudbäck.)
Henkikirjoittajan poika, syntynyt Iisalmessa 1830, tuli ylioppilaaksi 1849 ja maisteriksi 1857. Toimitti sitten kymnaasin-apulaisvirkaa Kuopiossa, johon pääsi varsinaiseksi 1858.
On painoon valmistanut Suomen kansan satuja ja tarinoita, toimittanut lastenlehtiä Lukemista Nuorisolle 1856 ja Lasten Suometar 1857 (puolen vuosikertaa). Hänen suomentamansa runoelmat löytyvät Lasten Suomettaressa, Tapiossa ja Pääskyisen Pakinoissa.
Wäsyneen valitus.
Jo hetken oon nyt heilunut Mä, kirves käissäni, Jo hongan oisin kaatanut, Waan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa, En silloin uupunut, Waan vehkaleivän syötyä On ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin Jo tästä seudusta, Niin leivän ehkä löytäisin Ja palkan vaivasta.
Waan vaikka siellä saisinkin Ma ruoan runsahan, Niin vaikeaa on kuitenkin Mun mennä matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat Niin siellä herttaiset? Ja oisko kummut, kukkulat Kuin meillä metsäiset?
Ja tuoksuisiko tuomikko Niin siellä laaksossa? Ja kullan laulu soisiko Noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi, Min tuuli tempasi, Niin raukka hänkin eksyvi, Ken maansa hylkäsi.
Waan ehkä Herra kuulevi Jo köyhän kansansa, Ja syksyn tullen siunavi Sen vielä vuoronsa.
(Lasten Suometar 1856).
Yrjö Koskinen. (Yrjö Sakari Forsman.)
Koulu-opettajan poika, syntynyt Waasassa 1830, tuli 1847 yliopistoon, 1853 maisteriksi ja 1860 tohtoriksi. W. 1863 määrättiin hän yleisen historian provessoriksi.
Pää-asiallisesti historioitsijana ollen, jolla alalla mainittavimmat teoksensa ovat Nuijasota ja Tiedot Suomensuvun muinaisuudesta, on hän myös kuulunut Helsingin Uutisten toimitukseen 1863 ja Suomettareen 1864-65. Yksi hänen novellinsa, Pohjan piltti, löytyy Mansikoissa ja Mustikoissa 1859; pienempiä runoelmia samassa kirjassa ynnä Suomettaressa 1856-58.
Nuorelle naiselle.
Suin ja silmin kysyt, nuori nainen, Mikä vaimon tehtävä on maassa: "Onni miehen, jonka voimakkaassa Kädessä on vahva tapparainen, Jolla toden puollustaapi vainen, Waleen sortaa rauta-sormikkaassa".
Kah, kun valittelet! vaimon valta Toinen on ja väkevämpi toista: Liekki hellä sydämmessä loistaa, Toden turviin saattaa hallan alta. Miehen vimma, jot'ei mieltä malta, Tylstyy, ellei vaimo kylmän poista.
Liekkiäsi lietso, ilmitulta Sytytä ja sydämmesi anna Poltto-uhriks, — ethän muuta panna Woikkaan parempata — tämä sulta Totuudelle kalliimp' on kuin kulta. — Näetkös! eikö voiton viljaa kanna!
(Suometar 1857).
Wauva nukkuu.
Pikku vauva riehaantuu, Itkuun käypi pieni suu, Ellei äiti mahdillansa Laula unen loihtujansa.
Nuku, nuku, poikainen, Silmät paina umpehen, Suu sioita kaunihiksi, Kädet kierimättömiksi.
Unen ukko kaunoinen, Nosta lapsi ainoinen, Hartiolles kohottele Lennä sitten liehuttele!
Lennä sulosaarillen, Joissa asuu rauhanen, Joissa kultakäet kukkuu, Joissa ulpukkaiset nukkuu.
Souda lasta veneessä, Sinisalmen perässä Mansikkaisen mäen maille, Rannikoille viljakkaille.
Tuopas sitten turvissas Pikku kulta helmassas Tänne oman äidin puoleen, Jott'ei äiti joudu huoleen.
Äiti sitten naurattaa, Puhuttaa ja taputtaa, Toivoo lapsen kasvavaksi, Lempeäksi varttuvaksi.
Isä lasta kantelee, Suuta sitten antelee, Toivoo poian varttuvaksi, Miehen mieltä ottavaksi.
(Suometar 1857).
Kosken kuvia.
Ma seisoin kosken kuohun partahalla Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta, Kuin nälin heitä nieli pyörre musta, Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.
Kuin oris karhun kourien alaisna, Wapisi kalliokin tuskillansa; Ja hätähiki hänen kupeiltansa Yleni vihmana viluttavaisna.
Waan sumun suitsevaisen harmahille, Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta, Kuvaillen tuohun päälle sulon saarta, Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski; Syvyydessään on pyörre pauhaamassa. Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki, Luvaten rauhan runsaan kuolemassa, Kun taistelus on viimein alallansa.
(Mansik. ja Mustik. I 1859).
Pietari Mansikka.
Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa, ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.
Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.
Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikossa, Mäen päällä männykössä, Miten oksalla orava Ruikutteli riekkohäntä: Mihin lie minun sukuni, Kuhun lapsikultaseni Erillensä eksynynnä, Hajallensa haihtununna? Yks on Turjan tuntureilla, Toinen Aunuksen ahoilla, Kolmas on kovin etäällä Aina Aasian perillä. Siell' on kettu siepannunna, Orjaksensa ottanunna Poloiset mun poikaseni, Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni, Panen pakkopäiviäni, Itken aina itsekseni, valittelen vaimoneni, Miks ei mulla niinkuin muilla Suku oo omilla mailla, Lapset laulele kotona Yhden kielen kiskomalla!
Wielä luulen viimeiseltä, Toivonpa toden perästä Purevamme yhtä puuta, Yhtä kääntävän käpyä. Sitten laitan laadullisen, Wirren paljoa paremman, Jota laulan lapsineni, Kuikuttelen kultineni.
Merimiehen runo.
Wettä kynnän velloittelen, Minä aaltoja ajelen, Kynnän aika aurasella, Hevolla syömättömällä, Että vaahto vatsan alta, Käypi selkeä selästä. valan pitkiä vakoja, Kynnän syltäkin syviä Pellolla perättömällä.
Waikka tuuli tuudittaapi, Ilma kiivas kiidättääpi Laivaa lainetten välissä, Jotta pauhaapi pahasti Aalto laivan laitasella, Wielä viskaapi sisälle Myrskyn kourissa kovissa, — Tok' on turva myrskylläkin, Wesi veljenäin omana, Sisarena aina aalto, Isot lainehet isänä, Äijät aallot äitinäni.
Ei ne painuta pahemmin, Myrsky uhkaava upota, Joll' ei päivät päätettynä Ole loppuhun osattu, Että Tuoni etsiskellä, Surma tahtoisi tavata Myrskyn kautta kaatamalla Syvyytehen syöksemällä!
Suonio. (Julius Leopold Fredrik Krohn.)
Syntynyt saksalaisista vanhemmista Wiipurissa 1835, tuli yliopistoon 1853, maisteriksi 1860, sekä Suomen kielen ja kirjallisuuden dosentiksi 1863.
On kirjoittanut runoelmia ja runollisia tarinoita kalenteriin Mansikoita ja Mustikoita I-IV, suomentanut Körner'in näytelmän Syyn sovitus ja toimittanut kuvalehteä Maiden ja Merien takaa 1864-66. Wäitöksessä kertonut suomalaisuuden ja suomenkielisen runouden vaiheet Ruotsinvallan aikana.
Suksimiesten Laulu.
Ylös, Suomen pojat nuoret, Ulos sukset survaiskaa! Lumi peittää laaksot, vuoret, Hyv' on meidän luiskuttaa. Jalka potkee, Suksi notkee Sujuilevi sukkelaan.
Heräs tuuli tuntureilla, Lehahtihe lentämään, — Sukkelat on sukset meillä, — Lähtään, veikot, kiistämään! Saishan koittaa, Kumpi voittaa, Eikö tuulta saavuttais?
Koti kontion on tuossa, — Siihen sukset kääntäkää! Havuin alla korpisuossa Wanhus nukkuu röhöttää. — Kuules ukko, Oves lukko Miehissä jo murretaan!
Kohoaapi kämmenille Metsän kuulu kuningas. — Lähtään, otso, painisille, Tässä löydät vertojas! — Hammasluske, Keihäsruske Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna, Keihäs sattui rintahan; Ukko nukkuu uupununna Sikeintä untahan. — Riemuellen, Soitatellen, Wiekää saalis kotihin!
Waan kun verivainolainen Suomehemme rynnättää, Silloin saalis toisellainen, Weikot, meitä hiihdättää. Käsi sauvan, Toinen raudan Teräväisen tempoaa,
Werihinsä kohta nääntyy Kuka meitä vastustaa, Kenpä pakosalle kääntyy, Senkin suksi saavuttaa. Pelastettu Rakastettu Kohta onpi kotimaa!
(Suometar 1860).
Kova rangaistus.
Neito:
Hyi, poika häijy, sydämen Kun ryöstit rinnastain! Sua ilkiöt' en ikinä Nyt laske linnastain!
Sa olet aartein armaimman, Kalleimman ryöstänyt; Siit' otan iki-orjaksein Sun sielus, ruumiis nyt.
Kovasti sormes sitonut Oon kultapaulahan, Ja kahleheksi kytkenyt Käsvartein kaulahan.
Muill' leipeä ja vettäkin Warkaill' on ruokanaan; Sun rangaistukses julmempi, — Saat suuteloita vaan.
Poika:
Oi, neiti rangaistukseni On aivan armoton Ja sieluinkin ett' orjana, Se kauhe'inta on!
Niin vahvast' olet vanginnut Mun sieluin, että sois, Ett' ijät kaikki kestävä Tää orjuutensa ois.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).
Kuun tarinoita.
Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta meri, manner oli vielä ramua, roskaa täynnä niinkuin muuttajilta aina jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut, eikä vielä ollut kerinnyt huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä harmaita pilviä laesta; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla; nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut kulo vielä peitetty kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei ollut vielä saanut huonettaan oikein lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta Wirolainen sanoo: "suven silmät, talven hampaat."
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäisiä täällä ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä on kesällä laeksi levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla! Tässä ei tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on siellä! — Kuu oli nähtävästi pahalla tuulella; se oli ehkä matkalla vilustunut. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Mutta kumma on kuitenkin että maneetin silmä aina kääntyy Pohjoseen päin, ja että
— syksylinnun lähtevän Sävel niin on surullinen; Keväillä mielimaillehen Se rientää riemuiten.
Ei ole Pohja suotta mainio loihtimisestaan; hänessä pitää olla joku tietämätön taika.
Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan. Ja koska Italian mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Ma luikertelin kerran Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä oli jo suvi suloinen.
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli lämmin ja täynnä hajua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla kukkaskinoksilla peitetyt; tuolla taivaan äärellä näkyivät korkeat Alpit, tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja meren, manteren yli kaarruttihe Etelän taivas, jonka pimeällä pohjalla tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.
Meren aalloilla keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja airoista tippui kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se oli nähtävästi Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liehuivat pitkät suortuvansa tuulessa, ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät, ja punaiset ruusut valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin, kaulatuksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli; heillä oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. — Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokastui, hän vaikeni ja istui synkkänä.
"Mitäs sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt Pohjantähteni loisteen? Mitä sinä suret kun koko luonto autuaana riemuitsee?" — Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso noita! he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi." — "Pohja, Pohja!" huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? — Tässä on paratiisi, siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveytes jällehen saanut, siellä sinua odottaapi kuolema. Tässä on sinulla lempi, ja siellä" — — Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"
(Mustik. ja Mansik. II 1860).
Santala. (Kaarle Aleksanteri Slöör.)
Sepän poika Wiipurista, syntynyt 1833, tuli yliopistoon 1851 ja maisteriksi 1857. Oli Pietarissa Suomen seurakunnan kouluin johtajana v. 1858-65, jolloin palasi Suomeen Wirallisen lehden toimittajaksi.
Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia kalenteriin Mansikoita ja Mustikoita II ja III; suomentanut Shakespearen Macbeth'in ja Scriben Ensimäinen Rakkaus näytelmistöön.
Muinoin mullakin…
Muinoin mullakin sydän sykki, Riemu rintoa nosteli, Sydän sykki ja silmä suihki, Weri kuohuen aaltoili.
Silloin taivahan tanterella Tähdet kirkkahat loistelit, Tähdet loisti, ja lehdikossa Lemmen lintuset laulelit.
Nyt en tiedä mi mielen muutti, Kuka kumma lie tullutkaan, Ei nyt tähtyet taivon loista, Laula lemmen ei linnutkaan.
Surun pilvi on peittänynnä Taivon tanteren tähtineen, Kullan kylmyys on karkoittanna Lemmen lintuset lauluineen.
Siit' ei sykkine sydän mulla, Siit' ei rintani riemahda, Siitä kurja jo huokailenki: Terve tultuas kuolema!
(Mansikoita ja Mustikoita 1861).
Neidelle.
(Heine.)
Kuin kukka hellä, hemmyt, Oot armas impyein! Ma silmiisi kun katson, Saa suru syömehein.
On kuin kädet päällesi pannen Anoisin Herralta: Armaani aina ett' oisit Noin hellä, hempukka!
(Mansikoita ja Mustikoita 1860).
Tuokko (Antti Törneroos.)
Talollisen Poika Iitistä, syntynyt 1835, tuli yliopistoon 1858 ja maisteriksi 1864. On nyt opettajana Helsingin ala-alkeiskoulun suomalaisessa osastossa. Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia Suomettareen vuodesta 1858 alkain, kalenteriin Mansikoita ja Mustikoita III ja kuvalehteen Maiden ja Merien takaa 1865.
Illalla.
(Moore.)
Kuink' armas hetki on, kun illan tullen Jo aurinkoinen aaltoon alenee! Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen. Ja huokauksein luokses pakenee.
Kun katselen tuon valon kultakaarta, Jon länsirannan laine kuvastaa, Sen sätehillä etsiin rauhan saarta Ma tahtoisin pois maasta matkustaa.
(Mansikoita ja Mustikoita III).
Kesän viimeinen kukka.
(Moore.)
Nyt kesän viime kukka Kukoistaa yksin vaan; Siskoistaan ruusu-rukka Jäi myrskyn maailmaan. Ei kukkaa ruusun laista Syyslaaksoss' ollenkaan, Mi voisi kaunokaista Kuvastaa ruskoaan.
En suojatta ma sallis Sun, kukka, kuihtuvan, Waan siskojes luo, kallis, Sun soisin nukkuvan. Ma lehtes hiljaa heitän Haudalle siskojen Ja sunkin sinne peitän Wienoisten vierehen.
Niin itse seuraan sitten, Kun mennyt multakin On joukko ystävitten, Se mulle rakkahin. Kun kuolon kello soipi Jo veikon viimeisen, Ken jäädä yksin voipi, Maailman murheesen!
(Maiden ja Merien takaa 1864).
Syyslaulu.
(Mukailema.)
Syys on tullut, Lehti kellastuu, Hautahan jo lakastunut Kukka kallistuu; Kohta sen jo peittää hanki; Mutta joille vaan sen henki Antoi riemun kesän loistossa, Kukoistaa se vielä muistossa.
Kauneus sen Hetken kesti vaan; Eipä aikaa kukoistuksen Ihmiskukkakaan Saanut kestäväistä täällä; Hänkin kohta myrskyn säällä Surkastuu ja hautaan kaatuupi Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.
Sä, kuin loit mun Maasta maailmaan, Suo mun puhtahana ruusun Lailla loistamaan! Että, kun on mennyt multa Kukoistuksen aikakulta, Jättäisin myös muiston armahan Tänne, vaikka vaivun hautahan.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).
Aleksis Kivi. (Stenvall.)
Räätälin poika Nurmijärveltä, syntynyt 1834, tuli yliopistoon 1857.
On kirjoittanut näytelmät Kullervo (Näytelmistössä III) ja Nummisuutarit. Pienempiä runoelmiansa löytyy runokalenterissa Mansikoita ja Mustikoita II 1860 ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1866.
Nummisuutarit.
Ensimäinen näytös.
Sepeteus ja Topias.
Sepeteus. Olitko kirkossa eilän?
Topias. Enhän ollut, Jumala paratkoon!
Sepeteus. Wahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.
Topias. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta mitä auttaa täällä köyhän? — Wai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.
Sepeteus. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut, niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen päätänsä, hän kovasti huusi: "heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä, joka makaat". — Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. — Oih, oih! sitä poikaa, Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein: kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan sattuessa tapahtuvan tiedämme.
Topias. Entäs miehet?
Sepeteus. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.
Topias. Kas sen mä luulen. Waimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?
Sepeteus. Walitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren apulaisemme luonna — totisesti herännyt mies — käy monet verrat naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauantai-ehtoina; sinne akkoja kirjavana liehtoo mennä, mutta harvon miehen sinne könöttävän näet. He ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kun kova tulee niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon saarnatessa. Kauan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin, mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi kovasti, että "tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara tili", ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä täällä tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen pauhaa, herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä, Topias, et saanut maistaa.
Topias. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen maailmaa. — Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?
Sepeteus. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.
Topias. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?
Sepeteus. Kävihän se. — — —
Entiset sekä Esko ja Mikko Wilkastus.
Topias. Kas Mikkoa vaan! kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.
Mikko. Wiipymättä tulee meidän lähteä nyt.
Topias. Paikalla, Mikko, paikalla. — Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.
Esko. Minä en pelkää koskaan, isä.
Topias. Sen tiedän. — Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan, niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt, jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi julmettuneen?
Mikko. Seitsemän sataa riksiä.
Topias. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat myös muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea pilkku lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin. Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan — joka tosin olisi erinomainen sattumus — niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata, te kaksi.
Esko. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen kovasti kuin lapsen kapaloon. Wai luuletteko, että pelkään yhtä miestä? Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas tuota polvea!
Mikko (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!
Esko. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?
Mikko. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.
Topias. Wahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.
Esko. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa nähty eikä yökyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.
Topias. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.
Mikko. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.
Esko. Juuri niin uskoinkin.
Mikko. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän maailmaan tulee.
Esko. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin. — Mitä olet kuullut minusta neulomusretkilläni pitäjällä?
Mikko. Paljasta hyvää.
Esko. Minä en varasta, en.
Topias. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.
Esko. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.
Sepeteus. Hscht!
Topias. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.
Esko. Sitä en tee.
Sepeteus. Topias!
Topias. Tarvitaanko puumerkkiä?
Sepeteus. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä valtuuskirjaan.)
Mikko (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä, mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan. — Mutta käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa hoidan.
Sepeteus. Se kelpaa.
Topias. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen siihen joku toinen.
Sepeteus. Kunnia pois!
Topias. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki, esimerkiksi tuommoinen vuohensorkka, mutta sen merkitys on suuri.
Sepeteus. Mikko Wilkastus!
Topias. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä annan pojalleni naimaluvan.
Mikko. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.
(Piirtää puumerkkinsä.)
Esko (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.
Sepeteus. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle.) Minä annan tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei koske enään minua.
Topias. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupaus-kirjan Eskolle.)
Esko. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän askeleen omasta, vapaasta tahdostani.
Sepeteus. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.
Topias. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis paikalla. — Että saatte lähteä jalkataneissa ei ole minun syyni; mutta tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta tänne teille kyllä annetaan hevoinen.
Mikko. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.
Topias. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin lähtekäät kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu kuin sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.
Mikko. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia eroittaman pidä.
Topias. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan.) Mitä tekee Esko?
Esko. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.
Topias. Esko on villitty. (Tempaa hänen kädestänsä valtuuskirjan).
Sepeteus. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!
Topias. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä pöllö!
Esko. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.
Sepeteus. Ynseys kova!
Topias. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle hääporsaita, ja-a minä sanon sen.
Esko. Hääporsaita. — Wihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin ja lyö sen permantoon.) Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos.)
Topias. Herran Kiesus sitä poikaa!
Sepeteus. Hävytön ja uppiniskainen poika.
Topias. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä ole. — Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet naimattomaksi mieheksi.
Sepeteus. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu, että minä olisin kova isä, ankaran kova.
Topias. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus aina? Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut metsässä, ehkä kaikki yhden ja saman viisaan käsialaa, ovat toki yksi oikea, toinen väärä.
Sepeteus. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta vääristyä saa.
Topias. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee.) Tuletko sisään vielä, juupeli?
Esko (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä hetki on tärkeä.
Mikko (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!
Esko. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi tämä tapaus, isä!
Topias. Sinä pyydät sitä sydämestäs?
Esko. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.
Topias. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaanne koloon ja kävelee kuin lautapää härkä! Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.
Esko. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä. Se tapa ei käy kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla äänellä.) Heijuuh!
Topias. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?
Sepeteus. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni luontonsa laadusta on järkähtämätön.
Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa kiinni-liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten kuullessa. Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?
Esko. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui minun tarhapöllöksi.
Topias. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvihammas tahtoisi antaa sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton. Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä. — Tutkikaat häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!
Sepeteus. Mitä kyselisin häneltä?
Topias. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.
Sepeteus. Wastaa minua, poika! Mika on häitten tarkoitus?
Esko. Sillä on monta tarkoitusta.
Sepeteus. Sen päätarkoitus?
Mikko (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.
Esko. Että mies tulee vaimonsa pääksi.
Sepeteus. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?
Mikko (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.
Esko. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.
Sepeteus. Poika! Punnitse sanasi!
Topias. Esko!
Esko (itseksensä ja heittäen epäileväisen katsannon Mikkoa kohden.) Hän narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä matkan.)
Topias. Kyselkääpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja Iisakista.
Sepeteus. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?
Esko. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta, vaan ei tyhjästä.
Sepeteus. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?
Esko. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä! — Ja siksi toiseksi, sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut kuin pispat ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen on sokea, Jumala paratkoon!
Topias. Sokea, sokea! —
(Nummisuutarit 1864).
Aleksanteri Rahkonen.
Myllärin poika Wiipurista, syntynyt 1841, tuli yliopistoon 1862.
Antanut sekä alkuperäisiä että käännetyitä runoelmia Suomettareen ja kuvalehteen "Maiden ja Merien takaa," joista osa on painosta tullut vihkoksi kerättynä nimellä Sääskiä 1865. Suomentanut muutamia kirjoja.
Imatralla.
Hongat nuokkuu Imatralla, Luonto näyttää huokaavan, Pohjantähti taivahalla On kuin silmä Jumalan; Kun se loistaa, Surut poistaa, viittaa: tuoss' on kallis maa, Sykkimään mi syömmet saa.
Wesi kiehuu, koski pauhaa, Päilyilevät pisarat, Aalto aalloss' etsii rauhaa, Jylhät vuoret notkuvat. Wuoksi jyskää, Riehuu, ryskää: On kuin jumalattaren Kutsu taistoon vapauden.
Miksi makaat Suomalainen? Herää, nouse unestais! Taivas aukee loistavainen, Sua kutsuu Jumalais. Hän jo sulle Walitulle Walmistanut kruunun on. Nouse valon voittohon!
(Maiden ja Merien takaa 1866).
Käen kukunta.
Käki kukkuilee, Riemahuttelee Oman kultans mieltä; Wanhus, neitonen Istuu, kuunnellen Käen riemukieltä.
"Kuku kauvemmin Lintu ihanin, Ikäin aikaa soita", Näinpä vanhus vaan Lausuu lukeissaan Käen kukunnoita.
Neito lempens kans', Ollen toivoissans, Kuiskaa vanhan luona: "Kuku kerta vaan, Niin mä kultain saan Omaks tänä vuonna".
Kun se monesti Kukkuu sulosti, Wanhus riemuu sille; Mutta neitonen Lausuu huoaten: "Terve kyöpelille!"
Kerran kukahtaa, Silloin neito saa Riemun rintahansa; Mutta harmaapää Polvens nöyristää, Oottaa hautoansa.
(Maiden ja Merien takaa 1866).
Kevätlaulu.
(Unsre Wiesen grünen wieder.)
Niitty jälleen vihannoipi, Nurmi kukkii tuoksuen, Peipon riemusävel soipi, Leivo lentää laulellen, Metsä muuttuu ihanaksi, Lemmen ääni kaikuvi, Paimen yltyy rohkeemmaksi, Neitonen on hellempi.
Kevät kukkaa verhoileepi Lehtisillä hienoilla, Wuokon terän valkaiseepi Hopealla kirkkaalla, Lehdistänsä kohouupi Kielokainen tuoksuen, Koristeeksi valmistuupi Wiattoman rinnallen.
Nuokkuileepi varrellansa Esikoinen kultainen, Kuusain kiertää oksiansa Suojaa suoden rakkaillen; Lämmin ilma kuiskuttaapi Meille lemmen äänellä, Kevään sulo vaikuttaapi Tuntehia syömessä!
(Maiden ja Merien takaa 1865).
Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.
Kultaperhoset.
Tuli tuolta maista metisistä Kaunis parvi kultaperhosia. Lennossansa päivän paistehessa Tuonne, tänne metisillä mailla Havaitsivat ahon vieruksella, Mehumättähällä kasvavaisen Kevään lapsen, kukan kaunihimman.
Ihmetellen tämän ihanuutta, Laskeusi yksi lennostansa Alas aamukasteen kyyneleihin, Mielistyen kukan kauniin muotoon Ystäväksi antausi hälle, Lupaellen ikirakkautta.
Niinpä meni päivät parahimmat, Niinpä aika armas helleyden, Mutta mehun ma'un maistettua, Nautittua hetket hellehimmät, Lähti tämä korja herkkulintu Taasen tuonne maille metisille Toisten kultatovereinsa kanssa. Siellä loisti monta muuta kukkaa, Sinne houkutteli kaunihimmat Hänen huoltaan huikentelevaista. Siellä lennossahan ympärinsä Unhotti hän halun ensimäisen, Oman onnettoman kukkasensa. Tämä lakastuen murehesta, Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)
Palanen maailman viisautta.
Miss' on arvos? Aitassani, Missä toivos? Tou'ossani, Missä taitos? Tavarassa, Missä turvas? Tutkaimessa, Ystäväsi? Ylimäiset, Joita juotan onnekseni. Missä hupis? Hartioilla Mierolaisten mielestäni. Mik' on elos? Ravintoni, Entä ilos? Nautintoni. Missä valtas? Waimollani, Miss' oot viisas? Wiinan luona, Missä hurskas? Humalassa, Missä rakas? Rahan luona, Milloin hyvä? Hyötyessä, Miksi elät? Ollakseni, Miksi kuolet? Mädätäkseni.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)
Tuomio.
(Servial. kansalaulu Runeberg'in ruotsalaisesta.)
Kolme neitosta ja komeata Kylvi kukkasia tarha'ansa. Tuli pulska poika rohkeasti, Noukki kukkasia kouran täyden. Pani piiat sala-ansojansa; Pulska poika tarttui niihin kiinni. Silloin sanoi yksi piikasista: "Poltettava on se paha poika!" Toinen: "maasta on se ajettava!" Kolmas: "eikä! hirtettävä hän on!" Hulivili poika itse puhui: "Enkä konna ajettava; Poika olen, kovan onnen puuhun Waimon kaulaan kerran hirtettävä!"
(Oul. W. sanomat 1831).
Uskon muutos.
Naimatoinna Matti muinoin Pirun pääll' ei uskonunna. Naituansapa hän noituin Häpeällä havaitseepi Ereyksensä epä-uskon.
Perhosen synty.
Perhonen pieni elävä, Tuulen kukka, lemmen lehti, Ilon ihana itikka, Kukan kaunis kanneltava! Mist' on syntysi, sukusi, Kuka siipesi kuvasi, Lentimesi levitteli, Pyyhki huulilles hunajan, Pani mettä mielehesi?
Tiedänpä sinun sukusi, Selvitänpä syntymäsi: Walo idästä yleni, Ilo lännestä läheni. Tuoll' oli tuliset vaunut, Tällä vihriät venehet; Tuoll' oli valoisat varsat, Tällä purjehet punaiset.
Walon varsat valjahissa Laukkasit linnun ratoa, Samosit tulista tietä, Tuli pyöristä tuhisi, Liekki lensi kavioista Mennessä idän isännän, Kuninkahan kulkiessa. Kuului kumina kylihin Näkyi pitkäinen pihoihin Ilkeäin imehnolaisten, Alaisihin asuntoihin.
Ilo, illan hallitsija, Iloinen ihana neiti, Laski selkeä sumuista, Kulki pilven kukkuloita. Eivät kukkulat kumoa Wenettä tuulen vesillä, Eikä alusta ajele Sumu suunnalta hyvältä. Nauru nakoitti perässä, Liekki liehui purjehissa. Sieltä kuumotti kujille, Kuusikoille kankahille Iltaisen punainen purje,
Tuonne nousit taivahalle Silkkisillä siivillänsä, Waahtisilla varsoillansa Keskellä kesäistä yötä, Ajalla tähdettömällä Pitkän Pohjolan perälle, Siellä suuta suihkasivat.
Tuossako vähä valahti Mettä suusta morsiamen, Tuossa rahtu rakkautta Suusta sulhasen putosi. Siihen pikkuisen punoa Poskipäästä ilon immen; Siihen vähäisen valoa Silmistä valon isännän.
Nuotpa pyöri pisarana, Yhtehen yhistyneenä, Sitten neitosen nisille; Siinä siinti sinervälle Siitä valahti välehen Walon vyölle vaskiselle, Kupehelle kultaiselle; Siitä sai se kultakuoren, Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä Läpi laajan ilman kannen, Kukan kuppihin putosi. Siinä viipyi viikon päivät, Puolen toista tuuditteli.
Eipä tuota tuoksi luultu, Arvattu arvolliseksi, Ennenkuin elävä lintu Walmis puhkesi valohon, Siinä suori siipiänsä, Lentimiänsä levitti, Noihin oli kun kuvattu; Se on rahtu rakkautta. Noissa paistoi päivän muoto; Se on vähäinen valoa. Noissa punaista punoitti, Se on iltasen iloa. Noissa kuulti kultasuomut; Ne on aamun antimia.
(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä — —?).
Kova aika.
Kova, kallis, kolkko aika Nykyinen on nähtävästi; Pakko kaikki pakoittaapi Säästöön varsin vaikeahan. — Ei siis kumma, jos nyt kuulet, Että häät ja ristiäiset Pidetähän pikuudelta, Molemmatkin moniaalta Rintavasti rinnakkahan.
(Oul. W. san. 1833).
Kaipaus.
Lennä lintuisen Wuorten päällitsen, Metsän, korpien Luoksi tyttöisen, Ehk' on pitkä tie, Sana sinne vie:
"Kultas kaukana Wierahassa maas', Muistaa nytkin taas, Istuu surussa Eikä löydä viel', Lepoo kussaan siell'."
Kanssa kyynelten Sanoo ittekseen: "Kuss' on tyttöisen?" Wielä hiljakseen: "Ah, jos asus hän Minun tykönän!"
Ja jos näkisin Wielä kertakin, Totta juoksisin Kaulaan kohta kiin, Enkä laskis' vaan Poijes polveltaan.
Kultain ihana Kuinka kauvan pois, Jos toi lintu tois Sanan sinulta, Saattais sanoa!
Mutta toivon niin Että tyttöisen, Kerta kuitenkin Näen kultaisen, Sitt' en ensinkään Laste ikänään.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä M.H.)
Kodostansa unia nähnyt.
Näin mä näkyjä yöllä Unia unisialla; Olimpa olevanani, Kulkevanani kotona. Äiti itki poikoansa, Sureksui sukimoansa. Ei unet toden tosia, Näyt varmaan näyttäjiä; Sanon sentänä sanani, Laulan laulun pienoiseni. Miksis, äitini minua Sureksuit sukimoasi? Kaukanako kamputtelen Waiko vaaran suun esissä? Älä itke armas äiti, Sureksu sukimoasi, Waivan jo minusta nähnyt, Huolen pitkimmän pitänyt! Olen täällä, kun olenkin Kaukana kotomajasta, Waan samanpa suojuksessa, Isän ilman kannen alla. Mut jos vaaran suun esissä, Pyörin tuskan pyörtehessä, Niin ei sentään sen isämme Tahtomatta taivahisen Waivu varpuinen pyryssä, Mato pieni maan raossa.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä —sk—).