SISÄLLYS: (continued 3)

— Voi! elkää yhdistäkö tuolla tavoin vallan erilaatuisia asioita. Uskokaa minua, hyvä rouva, minun on toden totta vaikeaa vastustaa teitä, olkoonpa sitten kysymys mistä tahansa; mutta luulin todellakin kunniani vaativan… Teitä ei miellytä tuo sana? Unohtakaa se sitten! Mutta sallikaa minun vuorostani rukoilla teitä, että säälistä tuota kovaosaista kohtaan … ja hiukan minuakin kohtaan… Jos olen rikkonut… jos olen ollut lisäsyynä hänen onnettomuuteensa …, niin onhan velvollisuuteni pitää huolta hänestä. Sydämmetöntä olisi jättää hänet juuri nyt. Sitä en voisi antaa anteeksi itselleni. En, en totisesti voisikaan! Te ette voi vaatia minulta sellaista, hyvä rouva…

— Hänestä pitävät muut kyllä huolen. Mutta vastatkaa minulle, Max: rakastatteko te häntä?

— Rakastan … rakastan … tai oikeammin, en rakasta. Se sana ei sovi tähän. Rakastaa, voi, sitä en tee. Etsin hänessä toisen, tukahdutettavan intohimon haihduttajaa… Se on teistä naurettavaa, käsittämätöntä? Teidän puhdas sielunne ei salli, että turvautaan tuollaisiin parannuskeinoihin… Mutta ei se kuitenkaan ole pahin tekoni maailmassa. Ellei meillä miehillä olisi mahdollisuutta näin haihduttaa intohimojamme … niin ehkäpä … ehkäpä olisin minä hänen sijastaan heittäytynyt akkunasta… Mutta en tiedä mitä puhunkaan elkääkä huoliko minua kuunnella … enhän ymmärrä tätä enää itsekään.

— Kysyin teiltä rakastatteko häntä, toisti rouva de Piennes maahan katsoen ja hiukan vitkastellen, sillä jos teillä olisi ystävyyttä häntä kohtaan, niin olisi teillä epäilemättä myöskin rohkeutta pahoittaa häntä hiukan ensin, voidaksenne sitten tuottaa hänelle sitä suuremman ilon. Tietysti olisi hänen vaikeaa olla teitä näkemättä; mutta vielä pahempaa olisi häiritä häntä juuri nyt siinä hengellisessä herätyksessä, johon hän ikäänkuin ihmeen kautta on joutunut. Hänen sielunsa autuus vaatii, Max, että hän unohtaa kerrassaan tuon ajan, jonka te läsnäolollanne taas virkistätte hänen muistossaan.

Max pudisti päätänsä mitään vastaamatta. Hän ei ollut uskovainen eikä puhe autuudesta, jolla oli sellainen mahti rouva de Piennes'een, vaikuttanut hetikään samassa määrässä häneen. Mutta tässä kysymyksessä ei ollut hyvä antautua kiistaan rouva de Piennes'n kanssa. Hän karttoikin aina näyttämästä tälle epäilyksiään ja vaikeni vielä tälläkin kertaa; vaan helposti näki, ettei hän suinkaan ollut vakuutettu asiasta.

— Voimmehan puhua asiasta maailmankin kannalta, jatkoi rouva de Piennes, jos te, paha kyllä, ette voi sitä muulta kannalta katsoa. Punnitkaamme asiaa vallan aritmeetillisesti. Teidän läsnäolostanne ei tytöllä ole mitään todellista hyötyä, vaan sen sijaan paljokin vahinkoa. No, päättäkää nyt itse!

— Hyvä rouva, virkkoi Max liikutettuna, luultavasti ette te enää epäile minulla olevan muita tunteita Arsènea kohtaan kuin … aivan luonnollista osanottoa. Mitä vaaraa siitä voisi olla? Ei mitään. Ettekö luota minuun? Luuletteko te minun tahtovan vahingoittaa teidän antamianne hyviä neuvoja? Voi, hyvä Jumala sentään, minäkö, joka vihaan surullisia kohtauksia ja pakenen niitä kuin ruttoa, minäkö koettaisin lähestyä kuolevaa naista rikoksellisissa aikeissa? Toistan sen teille vielä kerran, hyvä rouva, että tahdon olla hänen luonansa ainoastaan velvollisuuden tunnosta, tahdon sovittaa tekoni ja, jos niin haluatte, kärsiä rangaistukseni…

Viimeisiä sanoja kuullessaan kohotti rouva de Piennes päätänsä ja tuijotti puhujaan niin innostuneen näköisenä, että hänen kasvonsa saivat ihan yliluonnollisen ilmeen.

— Sovittaa tekonne, sanoitte te, ja kärsiä rangaistuksenne?… No, niin!… Tietämättänne noudatatte ehkä kutsumusta ylhäältä ja olette näin oikeassa vastustaessanne minua… Niin, minä suostun. Käykää tervehtimässä tuota tyttöstä ja tulkoon hänestä nyt keino sielunne pelastukseksi samoin kuin te olette vähällä ollut syöstä hänet kadotukseen.

Luultavasti ei Max ymmärtänyt yhtä hyvin kuin te, lukijattareni, mitä tuo kutsumus ylhäältä merkitsee. Rouva de Piennes'n äkillinen mielenmuutos kummastutti häntä; hän ei näet tiennyt, mikä sen vaikutti, ja pitikö hänen olla tuosta lopullisesta myöntymisestä kiitollinen tai ei; mutta tällä hetkellä hän vain koetti aavistella oliko hänen vastustuksensa todellakin vakuuttanut henkilöä, jota hän ei millään muotoa tahtonut suututtaa.

— Kuitenkin, Max, jatkoi rouva de Piennes vielä, pyydän tai oikeammin vaadin teiltä…

Hän pysähtyi hetkiseksi… Max nyökäytti päätänsä merkiksi siitä, että hän alistui kaikkeen.

— Vaadin, toisti rouva de Piennes, ettette käy häntä tervehtimässä muuten kuin minun seurassani.

Max näytti hämmästyvän, vaan ehätti heti vakuuttamaan, että hän tottelee.

— Minä en luota teihin täydellisesti, arveli rouva de Piennes hymyillen. Pelkään vieläkin, että voisitte turmella yritykseni ja minä tahdon onnistua siinä. Mutta minun katsantoni alaisena olette te päinvastoin hyvänä apuna ja toivonpa teidän alttiutenne tulevan hyvin palkituksi.

Näin sanoen ojensi hän Maxille kätensä. Sitten sopivat he, että Max kävisi seuraavana päivänä tervehtimässä Arsène Guillot'ta ja että rouva de Piennes menisi sinne häntä ennen valmistaakseen hänen tuloansa.

Te ymmärrätte hänen tarkoituksensa. Ensin oli hän luullut tapaavansa Maxin peräti katuvaisena ja voivansa Arsènen esimerkistä helposti saada tekstin kaunopuheiseen nuhdesaarnaan kaikkia huonoja intohimoja vastaan; mutta vastoin luuloa pudisti Max päältänsä kaiken edesvastauksen. Silloin täytyi muuttaa sotajuonta ja kun ratkaisevassa hetkessä pitää selittää toisin joku ennen mietitty lause, voi se käydä melkein yhtä vaaralliseksi yritykseksi kuin uuden sotasuunnitelman tekeminen odottamattoman rynnäkön aikana. Rouva de Piennes ei keksinyt mitään uutta manööveriä. Hän oli aikonut nuhdella Maxia, vaan olikin sen sijaan joutunut keskustelemaan hänen kanssansa sovinnaisuutta koskevasta kysymyksestä. Äkkiä juolahti hänelle mieleen uusi ajatus. Kanssa-rikollisen katumus on Maxia liikuttava, ajatteli hän. Rakastetun naisen kristillinen kuolema (ja paha kyllä ei tämän läheisyyttä enää voinut epäillä) on epäilemättä vaikuttava ratkaisevasti. Siinä toivossa oli hän äkkiä päättänyt myöntyä siihen, että Max sai jälleen nähdä Arsènen.

Hän sai täten lykätyksi aikomansa hengellisen manausyrityksenkin; sillä luulenpa jo maininneeni, että vaikka hän kiihkeästi toivoikin voivansa pelastaa tuon miehen, jonka erehdykset häntä niin surettivat, niin pelotti häntä sentään tahtomattansakin antautua hänen kanssansa niin vakavaan keskusteluun.

Hän oli toivonut paljo hyvästä asiastansa; menestyksestään ei hän ollut vielä varma ja ellei hän nyt onnistunut, täytyi hänen epäillä Maxin parannusta ja siis myöskin taipua muuttamaan tunteitansa häntä kohtaan. Ettei hän osaisi olla varoillaan noiden lapsuutensa ystävää kohtaan heränneiden tunteiden suhteen, oli ehkä paholainen hankkinut hänelle tekosyyksi tuon kristillisen toivomuksen. Viettelijälle kelpaavat kaikki aseet ja tuollainen menettely onkin hänelle omituista. Senpä vuoksi portugaalilainen sanookin niin sievästi: Tie h——ttiin on kivitetty hyvillä aikomuksilla.[12] Ranskalaiset taas sanovat sen olevan kivitetyn naisten kielillä, joka itse asiassa onkin samaa, sillä naiset tahtovat mielestäni aina hyvää.

Mutta palatkaamme kertomukseemme. Seuraavana päivänä meni rouva de Piennes siis turvattiansa katsomaan ja tapasi hänet heikkona ja masentuneena, mutta kuitenkin tyynempänä ja alistuneempana kuin mitä hän oli odottanut. Hän puheli hra de Sallignysta, mutta varovaisemmin kuin edellisenä iltana. Arsènen piti todenteolla kerrassaan irtautua hänestä, eikä ajatella häntä muuten kuin voidakseen paremmin surra heidän yhteistä sokeuttansa. Sitä paitsi piti hänen, ja siinä juuri olikin osa parannusta, näyttää katumustansa itse Maxillekin, antaa hänelle hyvä esimerkki täydellisen elämänmuutoksen kautta ja varmistaa hänelle sama omantunnon rauha, jonka hän, Arsène, itsekin oli saavuttanut. Näihin kristillisiin manauksiin ei rouva de Piennes unohtanut lisätä muutamia maallisiakin todistuskappaleita: sen esimerkiksi, että Arsènen piti edellä kaikkea harrastaa hra de Sallignyn parasta, jos hän todellakin tätä rakasti, ja että hän tällä menettelyllään saavuttaisi kunnioitusta tuon miehen puolelta, joka tähän saakka ei ollut voinut antaa hänelle oikeaa arvoa.

Koko tämän puheen ankaruus ja surullisuus katosi Arsènen mielestä vallan äkkiä, kun rouva de Piennes lopettaessaan ilmoitti, että hän saa jälleen nähdä Maxin ja että tämä piakkoin oli saapuva. Nähdessään kuinka hehkuva puna äkkiä nousi tytön jo aikoja sitten kärsimyksistä kalvenneille poskille ja kuinka omituinen loiste välähteli hänen silmissään tuon tiedon kuultua oli rouva de Piennes jo vähällä katua, että hän ollenkaan oli tähän yhtymykseen suostunut; mutta nyt ei hänellä enää ollut aikaa muuttaa päätöstänsä. Ne muutamat minuutit, jotka hänellä vielä olivat jäljellä siihen, kun Maxin piti saapua, käytti hän hurskaihin ja ankariin manauksiin; mutta niitä kuunteli Arsène nähtävällä hajamielisyydellä, hänellä kun oli täysi työ saada hiuksensa ja päähineensä rutistunut rusetti järjestykseen.

Kun hra de Salligny vihdoin saapui, koetti hän oikein väkisellä tekeytyä varman ja iloisen näköiseksi. Hän kyseli potilaan terveyden tilaa äänellä, jonka hän koki saada luonnolliseksi, vaikka se tuntui oudommalta kuin pahimman nuhan aikana. Eikä Arsènekaan puolestaan ollut sen luontevampi: soperteli vain jotakin, voimatta saada kokoon mitään oikeaa lausetta; kuitenkin tarttui hän rouva de Piennes'n käteen ja vei sen huulilleen ikään kuin kiittääkseen häntä. Mitä siinä sitten neljännestunnin kuluessa puheltiin, oli vain sellaista, mitä hämillään olevat ihmiset aina toisilleen sanovat. Ainoastaan rouva de Piennes säilytti tavallisen tyyneytensä taikka, oikeammin sanoen, paremmin valmistautuneena hän myöskin hallitsi itsensä paremmin. Usein vastaili hän Arsènen puolesta ja tämän mielestä tulkitsi hän sangen huonosti hänen ajatuksiansa. Keskustelun laimetessa huomasi rouva de Piennes sairaan yskivän kovasti ja muistutti hänelle, että lääkäri oli oikeastaan kieltänyt häntä puhumasta; kääntyen sitten Maxin puoleen arveli hän, että tämä tekisi paremmin, jollei hän kysymyksillään rasittaisi Arsènea, vaan mieluummin lukisi hänelle jotakin. Max kiirehtikin heti ottamaan kirjan käteensä ja vetäytyi akkunan luo, huone kun jo oli käynyt melkoisen hämäräksi. Lukiessaan ei hän sisällystä paljo käsittänyt, Arsène ei siitä epäilemättä ymmärtänyt juuri enempää hänkään, mutta suurella mielenkiinnolla näytti hän kuitenkin kuuntelevan. Rouva de Piennes teki jotakin käsityötä, jonka hän oli tuonut mukanaan, ja hoitajatar nipisteli itseään tuon tuostakin, ettei nukahtaisi. Rouva de Piennes'n katseet kulkivat lakkaamatta sängyn ja akkunan väliä eikä Argus satoine silmineen ole ikinä sen paremmin vartijan tointansa hoitanut. Muutamia minuutteja kuunneltuaan kumartui hän Arsènen puoleen ja kuiskasi hänelle hiljaa korvaan: kuinka hyvin hän lukee!

Arsène heitti häneen silmäyksen, joka ei juuri ollut sopusoinnussa hänen suunsa hymyn kanssa. — Niin, tosiaankin, vastasi hän.

Sitten ummisti hän silmänsä ja suuret kyynelpisarat vuosivat silmäripsien alta vierien alas poloisen poskille, ilman että hän edes näytti niitä huomaavan. Max taas ei koko aikana kääntänyt päätänsäkään.

Kun hän oli lukenut muutamia sivuja, keskeytti rouva de Piennes hänet sanoen Arsènelle:

— Nyt voimme jättää teidät lepäämään, lapsukaiseni, ja pelkäänpä, että jo olemme rasittaneet teitä. Tulemme taas pian katsomaan teitä.

Sitten nousi hän ylös ja Max hänen varjonaan samoin. Arsène hyvästeli häntä melkeinpä sinnepäinkään katsahtamatta.

— Olen tyytyväinen teihin, Max, sanoi rouva de Piennes, jota Max oli seurannut aina portille saakka, ja vielä enemmän tuohon tyttö parkaan, joka vihdoinkin näkyy resigneerautuneen. Ottakaa hänestä esimerkki.

— Kärsiä ja vaieta, onko se niin vaikea oppia, hyvä rouva?

— Etupäässä pitää oppia sulkemaan sydämmensä kaikilta huonoilta ajatuksilta.

Max sanoi hyvästit ja poistui nopeasti.

Kun rouva de Piennes seuraavana päivänä tuli Arsènen luo, tapasi hän tämän tarkastelemassa harvinaisista kukkasista solmittua kimppusta, joka oli asetettu pienelle pöydälle hänen sänkynsä viereen.

— Hra de Salligny lähetti nämä minulle, sanoi hän. Samalla käytiin täällä kysymässä minun terveyden tilaani. Itse hän ei tullut.

— Nuo kukkaset ovat sangen kauniita, virkkoi rouva de Piennes hiukan kuivasti.

— Pidin niin paljo kukkasista ennen, lausui sairas huoahtaen, ja hän totutti … hra de Salligny totutti minut oikein vaateliaaksi, hän kun aina etsi minulle mitä ihanimpia… Mutta en minä enää niistä välitä… Ne tuoksuvatkin liiaksi… Ottakaa te, rouva, tuo kimppunen; ei hän siitä pahastu, jos minä annan ne teille.

— Ei, rakas lapsi, onhan teidän ainakin hauska katsella niitä, virkkoi rouva de Piennes hellemmästi, sillä Arsène raukan peräti surullinen ääni oli häntä kovin liikuttanut. — Voinhan ottaa niistä tuoksuvaiset, pitäkää te kameeliat.

— En, en… Minä vihaan kameelioita… Ne muistuttavat minua ainoasta riidastamme … siltä ajalta, kun olin hänen kanssaan.

— Elkää muistelko enää noita hullutuksia, lapsukaiseni.

— Löysin eräänä päivänä, jatkoi Arsène katsoen tarkasti rouva de Piennes'en, hänen huoneessaan ihanan punertavan kameelian vesilasiin pistettynä. Yritin ottaa sen, vaan sitä hän ei sallinut. Vieläpä kielsi hän minua sitä koskettamastakin. Minä tahdoin toistamiseen ja aloin sättiä häntä. Mutta silloin lukitsi hän sen laatikkoonsa ja pisti avaimen taskuunsa. Siitäkös minä metelin nostin ja särinpä vielä erään porsliinivaasinkin, josta hän paljo piti. Ei sekään auttanut. Näin kyllä, että hän oli saanut sen joltakin säädylliseltä naiselta. Mutta keneltä, sitä en ole koskaan saanut varmasti tietää.

Puhuessaan katseli Arsène tarkasti, melkeinpä ilkeästi rouva de Piennes'ä, joka tahtomattansa loi silmänsä maahan. Seurasi jotenkin pitkä äänettömyys, jota ainoastaan sairaan vaikea hengitys häiritsi. Rouva de Piennes'lle johtui todellakin sekavasti mieleen eräs kameeliajuttu. Oltaessa kerran päivällisillä rouva Aubréen luona oli Max ilmoittanut hänelle saaneensa juuri tädiltänsä kukkasen syntymäpäivänsä johdosta ja pyytänyt häneltäkin pientä muistoa. Nauraen oli hän silloin irroittanut kameelian hiuksistaan ja antanut sen Maxille. Mutta kuinka kumman tavalla olikin noin vähäpätöinen seikka jäänyt hänen mieleensä? Rouva de Piennes ei voinut sitä käsittää. Hän oikein säikähti hämmästyksestä. Tuskin oli tuo hämmennys ohitse, kun Max astui sisään; rouva de Piennes tunsi punastuvansa.

— Kiitoksia kukkasistanne, sanoi Arsène; mutta ne tekevät pahaa minulle… Turhaan ne eivät siltä mene, annoin ne nimittäin rouvalle. Elkää puhelko kanssani, lääkäri kun on sen kieltänyt. Mutta tahdotteko olla hyvä ja lukea jotakin?

Max istuutui ja luki. Tällä kertaa ei luullakseni kukaan kuunnellut: kukin, myöskin lukija itse, seurasi omien ajatustensa juoksua.

Kun rouva de Piennes nousi lähteäkseen, oli hän unohtaa kukkaiskimpun pöydälle, mutta Arsène huomautti häntä siitä. Hän ottikin kukkaset, pahoitellen vaan itsekseen, että hän ehkä oli osoittanut jonkunlaista teeskentelyä siinä, ettei tuollaista vähäpätöisyyttä heti ottanut vastaan. Mitä pahaa tässä sitten voisi olla? ajatteli hän. Mutta tuota pahaa olikin jo tämän pienen kysymyksen tekeminen itselleen.

Pyyntöä odottamatta seurasi Max rouva de Pionnes'ä kotiin. Istuuduttuaan katselivat he molemmat eri tahoille ja vaikenivat kylläksi kauvan joutuakseen siitä vihdoin kumpikin hämilleen.

— Tuota tyttöraukkaa, sanoi viimein rouva, de Piennes, tulee minun todellakin sääli. Hänestä ei näytä enää toiveita olevan.

— Oletteko tavannut lääkäriä? ja mitä hän arvelee? kysyi Max.

Rouva de Piennes pudisti päätänsä.

— Ei hänellä enää ole monta päivää jäljellä tässä maailmassa. Tänä aamuna sai hän viimeisen voiteluksen.

— Hänen kasvojansa oli oikein surkea nähdä, sanoi Max poistuen erään akkunan luo arvatenkin voidakseen siten peittää liikutustansa.

— Kuolla hänen ijällään on epäilemättä julmaa, lausui rouva de Piennes vakavasti; mutta kuka tietää, eikö se olisi hänelle onnettomuudeksi, jos hän kauvemmin eläisi?… Pelastaessaan hänet epätoivoisesta kuolemasta on kaitselmus tahtonut suoda hänelle katumuksen aikaa… Se on suuri armonosotus, jonka hän nyt kyllä itsekin hyvin ymmärtää. Apotti Dubignon on häneen sangen tyytyväinen eikä häntä tarvitse niin surkutella, Max!

— En tiedä tarvitseeko ylipäänsä surkutella niitä, jotka nuorra kuolevat, vastasi tämä hiukan jyrkästi … minä ainakin haluaisin mielelläni kuolla nuorena. Mutta nähdä toisen kärsivän tuolla tavoin, se se minuun enimmän koskee.

— Ruumiilliset kärsimykset ovat usein hyödyllisiä sielulle…

Mitään vastaamatta meni Max toiseen päähän huonetta ja istahti erääseen hämärään nurkkaukseen, puoleksi paksujen verhojen peittoon. Rouva de Piennes ompeli tai oli ompelevinaan, silmät ompelukseen naulattuina; vaan hän oli tuntevinaan, kuinka Maxin katse koko ajan tähtäsi häntä. Tuon katseen, jota hän tahtoi välttää, luuli hän tuntevansa käsillään, olkapäillään, otsallaan. Vihdoin tuntui se pysähtyvän hänen jalkateräänsä, jonka hän kiireesti vetäsi hameensa alle. Ehkä siinä sentään on jotakin totta, mitä sanotaan magneettisesta virtauksesta.

— Tehän tunnette amiraali de Rignyn, hyvä rouva? kysyi Max äkkiä.

— Tunnen vähän.

— Tulen ehkä piankin pyytämään teiltä pientä palvelusta … suosituskirjettä, hänelle…

— Miksi sitten?

— Olen näinä viime päivinä tehnyt kaikellaisia suunnitelmia, jatkoi Max väkinäisellä iloisuudella. Koetan tässä parantaa itseäni ja tehdä edes jonkunkaan kristillisen hyväntyön; mutta kun en tahdo saada selville, mistä aloittaa…

Rouva de Piennes heitti häneen jotenkin ankaran silmäyksen.

— Ja tällaiseen päätökseen olen vihdoin pysähtynyt, jatkoi Max. Paha kyllä en ole käynyt sotakoulua, vaan voineehan sellaista oppia. Kivääriä osaan kuitenkin käyttää aika hyvin … ja, kuten minulla juuri oli kunnia sanoa teille, tunnen minä nyt erityisen halun lähteä Kreikkaan ja koettaa siellä tehdä loppu ainakin muutamasta turkkilaisesta — kristinopin kunniaksi.

— Kreikkaan! huudahti rouva de Piennes työnsä pudottaen.

— Niin, Kreikkaan. Täällä ei minulla tule tehdyksi mitään, minulla on vain ikävä; mihinkään en kelpaa enkä osaa mitään hyödyllistä toimittaa. Eikä koko maailmassa löydy ainoatakaan ihmistä, joka minusta jotakin välittäisi. Miks'en siis lähtisi leikkaamaan laakereita tai kaatumaan hyvän asian vuoksi? Muuten en keksi itselleni mitään muutakaan tietä kunniaan tai Muiston temppeliin, jonne halulla tahtoisin minäkin. Kuvitelkaapa, hyvä rouva, kuinka suuri kunnia minulle tapahtuisi, jos eräänä kauniina päivänä luettaisiin sanomalehdissä: "Tripolitsasta kirjoitetaan, että hra Max de Salligny, tuo nuori toivorikas helleeniläisystävä…" — sanomalehdessä voi kyllä tällaista minustakin sanoa — "että toivorikas helleeniläisystävä on kaatunut innostuksensa uhrina uskon ja vapauden pyhää asiaa puolustaessaan. Julma Kurshid-pasha on siihen määrään unohtanut kaiken säädyllisyyden, että on lyöttänyt häneltä pään poikki…" Sillä, nähkääs, pää se minulla kaikkein mielestä onkin huonointa, eikö totta, hyvä rouva?

Ja hän nauroi oikein hillittömästi.

— Puhutteko te oikein vakavassa aikomuksessa, Max? Aiotteko todellakin lähteä Kreikkaan?

— Ihan todella, rouva hyvä, mutta tietysti koetan menetellä niin, että kuolinkertomukseni ilmestyy niin myöhään kuin mahdollista.

— Mitä te Kreikassa tekisitte? Onhan kreikkalaisilla kylläksi sotamiehiä… Teistä tulisi kyllä hyvä sotilas, siitä olen varma; mutta…

— Mainio jääkäri, viisi jalkaa ja kuusi tuumaa pitkä, huudahti Max seisoalleen nousten. — Kreikkalaiset olisivat kovin tuhmia, elleivät tällaisesta vapaehtoisesta huolisi. Vallan leikittä puhuen, sanoi hän pudottautuen takaisin nojatuoliin, on tämä luullakseni viisainta, mitä tehdä voin. Pariisiin en enää voi jäädä (hän lausui nämä sanat jotenkin kiivaasti); täällä olen minä onneton ja teen pelkkiä tyhmyyksiä… Minulla ei ole tarpeeksi voimia vastustaakseni… Mutta voimmehan siitä toiste puhua, sillä vallan äkkiä en sentään lähde … mutta lähden minä kyllä… Niin, minun täytyy, sen olen itselleni pyhästi vannonut. — Tiedättekös, että olen nyt parina viime päivänä opiskellut kreikkaa? Zoë mou sas agato. Se on kaunista kieltä, eikö totta?

Rouva de Piennes oli lukenut Byronia ja muisti nuo kreikkalaiset sanat, jotka ovat loppuvärssynä eräässä hänen pikkurunossaan. Kuten tunnette, on hän ne muistutuksessa kääntänyt näin: "Oi elämäni, minä rakastan teitä". Se on tuon maan kohteliaita puhetapoja. Rouva de Piennes sadatteli hyvää muistiansa eikä suinkaan kysellyt, mitä nuo kreikkalaiset sanat merkitsivät; hän pelkäsi vain Maxin näkevän hänen kasvoistaan, että hän ne ymmärsi. Max oli lähestynyt piaanoa ja ikään kuin sattumalta näppäimiä kosketellen löi hän muutamia surumielisiä akordeja. Äkkiä tarttui hän sitten hattuunsa ja kääntyi rouva de Piennes'en päin kysyen oliko tämän aikomus mennä tänä iltana rouva Darsenayn luo.

— Luultavasti, vastasi hän hiukan vitkastellen. Max puristi hänen kättänsä jäähyvästiksi ja poistui heti kohta jättäen rouva de Piennes'n sellaiseen kiihoittuneeseen mielentilaan, jommoista tämä ei vielä ikinä ollut tuntenut.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämmennyksissä ja seurasivat toisiaan niin nopeasti, ettei hän ehtinyt niitä miettiä ainoatakaan. Ne olivat hänestä kuin tuollainen myötäänsä uudistuva ja katoava kuvasarja, minkä näemme täyttä vauhtia kiitävän pikajunan akkunasta. Ja samoin kuin silmämme junan kiivaimminkin kiitäessä kuitenkin ehtii huomata läpikuljettujen seutujen yleisluonteen, vaikk'ei yksityisseikkoja voi erottaakaan, samalla tavoin tunsi rouva de Piennes keskellä noiden hyökkäävien ajatustensa sekamelskaa omituista pelkoa: hänestä tuntui kuin olisi hän liukunut alas jyrkkää rinnettä suoraa päätä hirvittäviä kuiluja kohti. Että Max häntä rakasti, sitä ei hän enää voinut epäillä. Tämä rakkaus (rouva de Piennes kutsui sitä ihastukseksi) oli jo pitkä-ikäinen; mutta näihin saakka ei se ollut hänen rauhaansa häirinnyt. Hänenlaisen jumalisen naisen ja Maxin tapaisen elostelijan välillä oli hänen mielestään ylipääsemätön muuri, joka aina ennen oli tehnyt hänet niin turvalliseksi. Vaikka se tieto soikin hänelle jonkunlaista tyydytyksen tai turhamielisyyden nautintoa, että hän oli voinut herättää vakavan tunteen niin kevytmielisessä miehessä kuin Max hänen mielestään oli, niin ei hän sentään ollut koskaan voinut uneksiakaan, että tämä ihastus kerran voisi käydä vaaralliseksi hänen sielunsa rauhalle. Mutta nyt kun tuo hulivili oli tasautunut, alkoi hän sellaista mahdollisuutta peljätä. Maxin parannus, jota hän piti omana ansionansa, näytti siis koituvan heille molemmille yhteiseksi huolten ja taistelujen aiheeksi. Tällä kertaa koetti hän vakuuttaa itselleen, etteivät nuo hänen aavistamansa vaarat kuitenkaan olleet todenteolla perusteltuja. Tuo äkkiä päätetty matka ja tuo ilmeinen muutos hra de Sallignyn käytöstavassa olivat ehkä parhaiten selitettävissä Maxissa vieläkin kyteväksi rakkaudeksi Arsène Guillot parkaan. Mutta kuinka omituista! Juuri tuo ajatus oli rouva de Piennes'stä mahdottomampi kärsiä kuin kaikki muut ja melkeinpä tuntui se hänestä helpotukselta, kun hän sai todistaa itselleen tämän olettamuksen vallan epätodennäköiseksi.

Koko sen illan vietti rouva de Piennes luoden itselleen tällaisia mielikuvituksia, jotka hän sitten aina repi maahan — alkaaksensa niitä taas uudelleen rakennella. Rouva Darsenayn luo ei hän tahtonut mennä ja ollaksensa ihan varma päätöksensä täytäntöön panosta, lähetti hän kuskinsakin kaupungille ja ilmoitti aikovansa mennä aikaiseen levolle. Mutta niin pian kuin hän oli tehnyt tämän suurenmoisen päätöksensä, jota hän nyt ei enää voinut purkaa, tuntui se hänestä arvottomalta heikkoudelta ja kadutti häntä. Varsinkin pelkäsi hän, että Max aavistaisi oikean syyn siihen; ja kun hän ei omissa silmissään voinut peitellä todellista syytä poisjäämiseensä, alkoi hän jo pitää itseänsä kuin rikollisena, sillä jo tällainen erikoismenettely hra de Sallignyn suhteen näytti hänestä rikokselta. Rouva de Piennes rukoili kauvan, mutta mitään lohdutusta ei hän siitä saanut. En tiedä milloin hän vihdoin nukahti, mutta varmaa vain on, että kun hän taas heräsi, olivat hänen ajatuksensa yhtä hämmennyksissä kuin edellisenäkin iltana ja yhtä mahdoton oli hänen nytkin tulla mihinkään rauhoittavaan päätökseen.

Aamiaista syödessään luki hän eräässä sanomalehdessä, että joku turkkilainen pasha oli ryöstänyt muutaman kaupungin Rumiiliassa. Naiset ja lapset oli murhattu; joukko vapaehtoisia helleeniläisystäviä oli joko ase kädessä kaatunut tai hirveitä kidutuksia kärsittyään vitkaan henkensä heittänyt. Tämä sanomalehtikirjoitus ei juuri enentänyt rouva de Piennes'n mieltymystä tuohon Kreikan matkaan, jolle Max nyt valmistelihe. Hän mietiskeli juuri suruissaan lukemiansa asioita, kun palvelusneitsyt toi hänelle kirjeen Maxilta. Eilen illalla oli tämä ollut rouva Darsenayn luona ja oli hänellä siellä ollut sangen ikävä. Levottomana siitä, ettei hän tavannut siellä rouva de Piennes'ä kyseli hän nyt kirjeellisesti tämän vointia ja mihin aikaan tämän oli aikomus mennä Arsène Guillot'n luo. Rouva de Piennes'llä ei ollut rohkeutta kirjoittaa vastaukseksi; hän käski vain ilmoittaa viestintuojalle, että hän menee sinne samaan aikaan kuin ennenkin. Mutta heti sen jälkeen pisti hänen päähänsä mennä sinne nyt heti päästäksensä tapaamasta Maxia; järkiperäisesti asiaa punnittuaan tuntui tämä sentään hänestä vielä lapsellisemmalta ja häpeällisemmältä valheelta kuin hänen eilinen heikkoutensa, Hän rohkaisi siis itsensä, luki innolla rukouksensa ja kun tavallinen aika joutui, lähti hän ulos ja astui varmin askelin Arsènen kammariin.

III.

Rouva de Piennes tapasi tyttö raukan kovin surkuteltavassa tilassa. Nähtävästi oli hänen loppunsa jo lähellä: eilisestä oli tauti näet hirvittävässä määrässä edistynyt. Hänen hengityksensä oli enää vain surullista huohotusta ja rouva de Piennes'lle kerrottiin, että tyttö paralla oli aamupäivän kuluessa ollut useita hourailun kohtauksia eikä lääkäri luullut hänen enää huomispäiväänkään elävän. Arsène tunsi kuitenkin suojelijattarensa ja kiitti häntä siitä, että hän oli tullut.

— Ei teidän enää tarvitse väsyä noustessanne minun rappusiani, sanoi hän lopuksi sammuvalla äänellä.

Jokainen sana näytti vaativan tuskallisia ponnistuksia ja vievän häneltä viimeisetkin voimat. Täytyi oikein kumartua hänen vuoteensa yli voidakseen kuulla mitä hän sanoi. Rouva de Piennes oli tarttunut hänen käteensä; se oli jo kylmä ja ikäänkuin hengettömän jäsen.

Pian saapui Maxkin ja läheni hiljaa kuolevaisen vuodetta. Rouva de Piennes nyökkäsi hänelle hiukan päällänsä ja huomatessaan hänellä kädessä kotelon sisässä olevan kirjan, kuiskasi hän tuskin kuultavasti: "Tänään ei teidän tarvitse lukea". Sitten heitti hän silmäyksen tuohon kirjaseen ja näki sen olevan Kreikan kartan, jonka Max oli tullessaan ostanut.

Apotti Dubignon, joka oli ollut Arsènen luona aamusta alkaen, huomasi kuinka nopeasti sairaan voimat vähenivät ja tahtoi sen vuoksi käyttää potilaan viimeiset hetket hänen sielunsa pelastukseksi. Hän pyysi Maxia ja rouva de Piennes'ä hiukan loittonemaan ja puheli, kumartuen tuon kärsimysten vuoteen yli, tyttö paralle niitä lohdutuksen vakavia sanoja, joita uskonnolla tällaisia tapauksia varten aina on käytettävänään. Rouva de Piennes rukoili polvillaan eräässä nurkassa huonetta ja Max seisoi akkunan luona ikään kuin patsaaksi muuttuneena.

— Te annatte siis anteeksi kaikille kanssaihmisillenne, jotka ovat teitä vastaan rikkoneet, tyttöseni? kysyi pappi liikutetulla äänellä.

— Annan! … tulkoot he onnellisiksi! vastasi kuolevainen ponnistaen voimiansa saadakseen sanansa kuuluville.

— Uskottekos te Jumalan kaikkivaltiaan laupeuden päälle, tyttöseni? kysyi taas pappi. — Katumus avaa taivaan portit.

Muutamia minuutteja vielä jatkoi apotti harrasta keskusteluaan; äkkiä hän sitten lakkasi, tietämättä varmuudella, oliko hänellä edessään elävä ihminen vaiko kuollut ruumis. Rouva de Piennes nousi hiljaa seisoalleen ja jokainen pysyi hetkisen liikkumatonna tarkastaen ahdistuksella Arsènen sinertäviä kasvoja. Hänen silmänsä olivat ummessa. Kaikki pidättivät henkeänsä, etteivät vain häiritsisi sitä kauheata unta, johon hän ehkä jo oli vaipunut, ja yöpöydälle asetetun kellon heikko naksutus kuului selvästi tässä äänettömyydessä.

— Hän on mennyt, neiti raukka! sanoi vihdoin hoitajatar pidettyänsä nuuskarasiansa kantta Arsènen huulia vasten; näettehän, ettei lasi ole himmennyt. Hän on kuollut.

— Lapsi raukka! huudahti Max heräten siitä horroksesta, johon hän näytti vaipuneen. Mitä onnea on hänelläkin elämässään ollut?

Ikään kuin hänen äänestänsä havahtuneena avasi Arsène äkkiä silmänsä.

— Olen rakastanut! kuiskasi hän painuneella äänellä, liikuttaen sormiansa ja näyttäen tahtovan ojentaa käsiänsä. Max ja rouva de Piennes olivat molemmat tulleet lähemmäs ja tarttuivat nyt kumpikin hänen käsiinsä.

— Olen rakastanut, toisti kuolevainen surullisesti hymyillen.

Ne olivatkin hänen viimeiset sanansa. Vielä kauvan aikaa sen jälkeen pitelivät Max ja rouva de Piennes hänen kylmiä käsiänsä uskaltamatta luoda ylös katsettaan…

IV.

No niin, lukijattareni, teidän mielestänne on kertomus kai nyt lopussa ettekä halua enempää kuulla. Olisin kuitenkin luullut teidän tahtovan tietää tekikö hra de Salligny matkansa Kreikkaan vai ei ja … mutta nyt on jo aika lopettaa ja te olette saaneet tästä tarpeeksenne. No, jääköön sitten! Mutta elkää tehkö uhkarohkeita johtopäätöksiä, sillä minä en ole ainoallakaan sanalla sellaisiin aihetta antanut, sen vakuutan. Elkääkä varsinkaan epäilkö kertomukseni todenperäisyyttä. Vai epäilettekö? Menkää sitten Père-Lachaisen hautausmaalle: noin kaksikymmentä askelta kenraali Foyn hautakummulta vasemmalle tapaatte aivan yksinkertaisen, kovasta kalkkikivestä hakatun hautakiven, jota ympäröivät aina hyvin hoidetut kukkaset. Siihen kiveen kaiverrettuna luette sankarittareni nimen: Arsène Guillot ja jos kumarrutte lähemmäksi sitä tarkastamaan, huomaatte siinä — ellei sade jo ole hävitystyötään tehnyt — seuraavat lyijykynällä piirretyt, sangen hienolla käsialalla kirjoitetut sanat:

— Arsène raukka! hän rukoilee edestämme —[13]

Viiteselitykset:

[1] Lettres à une inconnue, 2 osaa, Lettres à une autre inconnue, 1 nidos ja Lettres a M. Panizzi, 2 osaa.

[2] Niille, jotka tästä Ranskan ehkä etevimmästä novellistista haluavat lähempiä tietoja, voin sivumennen huomauttaa allekirjoittaneen teosta "Prosper Mérimée, elämäkerta ja teokset", joka viime keväänä yliopistollisena väitöskirjana ilmestyi, käsittäen yhteensä 265 sivua.

[3] Pilone (capuchon).

[4] Korpraalit olivat kuntain valitsemia päälliköitä sen kapinan aikana, jonka korsikalaiset tekivät läänitysherrojansa vastaan. Nykyäänkin käytetään tätä nimeä vielä sellaisesta henkilöstä, jolla tilustensa, sukulaisuussuhteittensa tai alamaistensa kautta on vaikutusta ja jonkunlaista järjestysvaltaa jossakin pievessä tai maakunnassa. Korsikalaiset jakautuvat vanhan tavan mukaan viiteen eri luokkaan: aateliset (joista toisille annetaan arvonimi ylhäisyys, toisille herra, signor), korpraalit (caporali), kansalaiset, alhaiso ja muukalaiset.

[5] Kenttärykmentti, joka muutamia vuosia jo on hallituksen käskystä auttanut santarmeja ylläpitämään järjestystä.

[6] Jääkärein univormu oli ruskea, kaulukset keltaiset.

[7] Nahkavyö, jota käytetään sekä patruunasäiliönä että kukkarona.

[8] Perché me c…?

[9] Buon giorno fratello, korsikalaisten tavallinen tervehdys.

[10] Tällä nimellä kutsuivat orjakauppiaat itseänsä.

[11] Kullakin neekerisuvun päämiehellä on omansa.

[12] De boâs intençôes esta o inferno cheio.

[13] — Pauvre Arsène! elle prie pour nous. —